Kuukausi: huhtikuu 2016

Kevät. On kevät, ja pitkästä aikaa levollinen mieli, kelvollinen olo. Paljon, paljon iloisia ja ilahduttavia asioita.

Linnunlaulu on tänään ollut huikea, ja päivällä jo taas lämpeni aamun viileyden jälkeen.

Eilen oli myös lämmintä, jopa + 15 C näytti yhden liikkeen mittari, kun päivällä Pehtoorin kanssa kävelimme kaupunkiin. Oli ihan hillitön etelästä vastaisena puhaltava tuuli, joka teki kävelystä ihan liikuntasuorituksen. Onneksi mahdollisesti menetetyt kalorit korvautuivat pian, sillä meillä oli vaativa tehtävä odottamassa Puistolan Cantina -pizzerissa. Siellähän on kaupungin parhaat pizzat, mutta aterioinnin nautintoa on heikentänyt veitsien tylsyys. Olen sekä ravintoloitsijalle että pizzamestarille asiasta joskus sanonutkin, mistä sitten seurasi, että sain kutsun tulla pizzapalkalla testaamaan, millainen olisi hyvä veitsi.

Ja mehän testasimme, eikä valinta ollut edes vaikea. Paras, leikkaavin, ei sahaamista vaativa, käteen sopiva, joskin ei-niin-esteettinen oli Victorinoxin pihviveitsi, toinen oikealta. Pihviveitsi sopii pizzankin leikkaamiseen oikein hyvin.

Yläkuvassa oleva olisi ehkä ollut kaunein, ”roomalaisin”, mutta se ei ollut niin hyvä leikkaamaan. Ja pizza oli taas kerran erinomaista.

Vielä muutaman tunnin on Cantinan sivulla arvonta liittyen noihin veitsiin: punainen vai musta? Käy äänestämässä ja voita pizzailta!

Pizzalta lähdimme katsomaan Oulun uutta ihmettä: kauppakeskus Valkeaa. Melkoista keskustelua puolesta ja vastaan, hypetystä, isoa rakennusprojektia on jatkunut pari vuotta. Stocka lähtee Oulusta, ja keskustassa on nyt Valkean myötä paljon tyhjiä kivijalkamyymälätiloja, kun monet muuttivat Valkeaan, ja keskustan kehittäminenkö on nyt onnistunut? – Vähän varauksellisesti siis suhtaudun koko hankkeeseen, mutta mikäs siinä, ja kun kerran sinne avattiin iso, uusi Sokoksen Herkku. Kun Stockalla Herkku on jo hiipunut ja kohta häipyy kokonaan, niin olkoon menneeksi. Joskin… eipä eilisen pikapiipahduksen jälkeen minusta ihan heti yletöntä fania tullut.

Hanko-sushia emme vielä testanneet, sitä on kehuttu, mutta toinen uutuusmerkki, joka kauppakeskuksen myötä tuli Ouluun, on Polarn o. Pyret, joka jokaisen katu-uskottavan mummin on tiedettävä. Mukavan näköisiä pienten vaatteita siellä olikin. Niinpä sitten ostimme Aapelille yhden vaatekerran.

Niitä kokeiltiinkin jo tänään, kun meillä oli iltapäivällä toinen studiokuvaussessio. Tällä kertaa koetin ottaa istuma- ja kokovartalokuvia.

Kuvausten jälkeen tarjosin vähän tavallista arkiruokaa parempaa, sillä Juniorilla loppui tänään koulu. Ensimmäinen koneinsinööriopiskeluvuosi on pulkassa, ja kahden viikon kesäloma ennen töihin menoa edessä, joten oli hyvä syy juhlia.

Minulla kun ei itsellä nyt enää ole lukukauden loppua, niin hyvä, että edes jollakin lähipiirissä on. Suolaisia vappumuffinseja (näiden ohjeen voisin joku päivä kirjoitella, olivat sen verran hyviä), insalata di capresea, smetanabroileria ja itävaltalaista kaiserschmarrenia herkuttelimme. Oli aikaa laittaa tänään, mikä tuntui ihan tavattoman mukavalle. Keväistä on.

Vapun kuohuviiniksi on ehdolla Italiasta proseccoa, Ranskasta crémantia, Espanjasta cavaa ja Saksasta sektiä. Näistähän voisi järjestää maaottelun aattoillan juhlaan tai vappupäivän brunssille. Ja – luonnollisesti – yksi vaihtoehto on samppanjaa Champagnesta.

[Heti alkuun tiedoksi, että kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla ja että tämän linkin takaa löytyy ”kauppalappu” alla mainituista viineistä. Ehkä käyttöä vapun jälkeenkin?
Palaute on tervetullutta, ja linkkiä saa ja on suotavaakin jakaa.]

Astoria Prosecco Extra Dry 2015 (Italia, 14,90 €) on kelpo perusprosecco, jossa parasta on huipputyylikäs pullo. 😉 Jos haluaa Ranskasta jotain samppanjaa huomattavasti edullisempaa, mutta laadukasta ja ”samppanjamaista” on Alsacen cremant periaatteessa aina hyvä valinta. Ja Pfaff Crémant Brut Blanc de Blancs (Ranska, 13,99 €) tuoksuu paahtoleivälle ja maku on leveä ja intensiiviinen, mikä minusta on hyvä asia, joten tämä jää makumuistoihin hyvänä valintana. Se on pelkistä valkoisista rypäleistä (auxerrois ja chardonnay) tehty laatuskumppa.

Jos rutikuiva kuohuva ei ole makusi mukainen, kannattaa koriin poimia tämä: Juvé y Camps Cinta Púrpura Reserva Cava Semi Seco (Espanja, 13,86 €). Vuosikertacava (2011) on pakattu koreaan pulloon ja etikettiin ja se kuplii kauan, makua on mukavasti.

Saksalainen vähän edellisiä kalliimpi, riesling-rypäleistä puristettu sekt on raikas, mineraalinen, ehkä käyttäisin sanaa elegantti. Dr. Loosen Riesling Extra Dry (Saksa, 18,49 €) on hyvä kala- ja äyriäisruokien kumppani. Testattu on.

Jos on tarvis makealle, jälkkärin kanssa sopivalle ihanan punaiselle, aika edulliselle kuohuvalle, niin tämä on sitten se valinta: Araldica Brachetto d’Acqui Dolce (Italia, 11,99 €).

Monelle ainoa, oikea (vappu)skumppa on rose, ja siihen(kin) tarpeeseen jo hieman kypsynyt Rotari Rosé Brut 2010 (Italia, 13,98 €) olisi mitä mainioin valinta. Samaiselta tuottajalta on myös saman vuosikerran pinot noir – chardonnay -samppanjarypäleistä, samppanjamenetelmällä tehty ei-rose, josta pidän roseeta enemmän.

Mutta jos pitäisi suositella vain yksi ja varmasti hyvä, niin päätyisin uusseelantilaiseen Lindaueriin, jota olen suositellut jo monta vuotta sitten uudenvuodenjuhliin, ja joka valittiin vuoden kuohuvaksi viime vuonna: Lindauer Cuvée Brut (Uusi-Seelanti, 12,79 €).

Eikä kannata unohtaa samppanjaa! Viime viikonlopun jälkeen olen Oscar Wilden sanoin entistä vakuuttuneempi, että

Ihminen potee mielikuvituksen puutetta jos ei keksi hyvää syytä samppanjan juomiseen.

Ja jos vappu ei tunnu tarpeeksi arvokkaalle juhlalle samppanjan ostamiseksi, niin jo viikon päästä on äitienpäivä! Aamukahvipöytään voisi sopia piccolopullollinen Nicolas Feuillatten kuivaa samppanjaa (Nicolas Feuillatte 1/4 Brut (0,2 l, á 13,99 €)? Huomionarvoista on, että tämä Alkoihin vastikään tullut uutuustuote, johon tutustuimme Grande Champagnessa, oli varustettu rannenauhalla ja viileänä pitävällä hupulla, mikä tekee siitä huomattavasti elegantimman ja naisellisemmankin ”asusteen” vapun juhlintaan kuin muoviset siideripullot.

Piccoloa somisteineen voi uusiokäyttää ja täyttää halvemmalla kuohuvalla; esimerkiksi piknikkoriin tai pihan siivous- ja haravointitalkoissa tämmöinen haalareiden reisitaskuun olisi oikeinkin chic-valinta? 😀 [Hahaa, tulihan se tämänkeväinen muotibloggausosionikin hoidetuksi tässä samalla. 😀 :D]

Muista samppanjoista suositeltavia olisi vaikka ja kuinka paljon, mutta valitsenpa tähän kaksi varmaa: Martellin Cuvée Victoire  Brut on vuosikertavaihdoksen (2005 – 2007) myötä vaihtanut (valitettavasti) myös etiketin ja pullon väriä ja mallia, mutta ei tämä muutos ole vienyt samppanjasta sille ominaista paahteisuutta ja pieniä kuplia. Toinen vähemmän ”naisellinen”, mutta ah, nin hyvä on Charles Heidsieck Réserve Brut (Ranska, 49,90 €), jota meillä puhutellaan tuttavallisesti Heikkisen Kalleksi. Se on NV (non vintage) samppanja, mikä ei merkitse mitään epätasalaatuista, ”perussamppista” [en todellakaan pidä samppis enkä kuohari -sanoista], vaan se on todella tyylikäs, pienikuplainen, suuntäyttävä, pitkään viipyilevä, hieno ja makoisa samppanja. Kallistahan se. Samppanjat on. Viime viikonlopun jälkeen ymmärrän entistäkin paremmin miksi.

Kauppalappu Alkoon täällä.

Sekä kuohuvien että kaikkien muidenkin viinien makuun vaikuttaa se, millaisesta lasista se tarjotaan. Pullonsuusta tai fajanssimukista punkku ei maistu niin hyvältä kuin tulppaanin mallisesta kauniista, kirkkaasta, puhtaasta lasista. Kuohuviinille ja samppanjalle on suunniteltu erikseen laseja, joissa kuplat nousevat kauniisti, kuitenkin säilyen mahdollisimman kauan. Ja silloin ei ole kyse amerikkalaisten tavasta juoda samppanjaa laakeista cocktail-laseista.

Meille hankittiin Riedelin samppanjalaseja jo kymmenkunta vuotta sitten, vaikka meillä on lahjaksi saatu Nuutajärven huilulasit. Huilut ovat tavattoman kauniit, mutta a) niihin mahtuu ihan mahdottoman vähän, b) ne menevät helposti rikki ja c) niissä kuohuvan tuoksu ei pääse oikeuksiinsa, joten melkein tusina niitä on meillä lähinnä sisustuselementtinä, korkealla keittiön astiavitriinin ylä-avohyllyllä.

Mutta Juniori – tämä meidän perheen samppanjan ja sen nauttimisen saloihin vihkiytynyt poikamme – on osoittanut ja opettanut meille, että Lehmann se on se oikea merkki. Ja Lehmannin laseja oli myös GC:n Master Class -taistingeissa, ja niiden nimeen vannoo myös Essi Avellan. Eikä syyttä. Ollaan maisteltu samaa kuohuvaa erilaisista laseista: ja onhan tuoksu ja maku ohuenohuista, suupuhalletuista, liki pallomaisista Lehmanneista huomattamasti täyteläisempi, vivahteikkaampi ja kaiken kaikkiaan samppanjan arvolle sopivampi kuin jostain duralexeista. Kaksi lasia maksaa Alkossa kuusikymppiä. Olisiko tässä lahjavihje jos olet menossa kesäjuhliin, lakkiaisiin, tasavuosijuhliin? – Osta pullo hyvää samppanjaa ja kaksi Lehmannin lasia?

On kevät, on tulossa vappu, tulee juhlia, äitienpäivä, ihania kohtaamisia, suuria tunteita, … ja vaikka ei mitään noista olisi lähimaillakaan, niin mikset tekisi juhlan! Yksi tapa voisi olla ostaa samppanja ja nauttia se hyvillä mielin. Kuten viimeisimmässä Viinilehdessä haastateltu Jean-Francois Clouet, samppanjatalon perijä noin 20. polvessa, toteaa:

Samppanjassa on kyse siitä, että jakaa hyviä hetkiä niiden ihmisten kanssa, joita rakastaa.

Helsingissä järjestetty kolmipäiväinen ’Grand Champagne – samppanjaa ja herkkuja’ -tapahtuma järjestettiin nyt vasta toista kertaa, ja me olimme siellä ensimmäistä kertaa. Luulenpa, että mekin uusimme vielä joskus käynnin, kuten meidän molemmat nuoret tekivät jo nyt.

Siltä osin kun me sen koimme, järjestelyt olivat mitä mainioimmat, nähtävää, maistettavaa, opittavaa oli paljon. Vanha Ylioppilastalo oli samppanjalle arvoisensa miljöö.

Tarjolla oli yhteensä 230 (!!!) eri samppanjaa, kymmeniltä eri samppanjataloilta, sekä lukuisia ”Master Classeja” = tunnin mittaisia luentoja, joiden yhteydessä ei unohdettu praktiikkaa, vaan teemaan liittyi maisteluja. Meidän perhe oli ostanut toisilleen ja itselleen lahjaksi pääsylippuja ja Master Classeja sikäli sopivasti, että kaikki olimme – tosin eri aikaan – Essi Avellanin tilaisuudessa.

Essi Avellan, joka on paitsi KTM, on myös (ensimmäinen suomalainen) Master of Wine -tutkinnon suorittanut kansainvälisestikin arvostettu samppanja-asiantuntija, jonka kaikki edellisen kirjat meillä on. ”Matkalla Champagneen” -kirjan avulla on eräskin Reimsin, Epernayn ja Troyesin samppanjakauppa ja -talo sekä paikallinen ravintola ”otettu haltuun”. Avellan on myös yksi GC-tapahtuman promoottori ja kaikin tavoin hyvin keskeinen henkilö suomalaisessa samppanjaosaamisessa, -tietoudessa, -markkinoinnissa, etc. Ja hän piti perjantaina oikein hyvän luennon. Hänen taistingissaan olivat

Palmer & Co Blanc de Blancs NV
G.H. Mumm Cuvée R. Lalou 2002
Duval-Leroy Femme de Champagne 1996 magnum
Laurent-Perrier Alexandra Rosé 2004
Louis Roederer Cristal Rosé 2004 – Supreme World Champion 2015

[Pahoittelen kuvien laatua, mutta kuten sanottu, en järkkäriä tuonne ottanut mukaan. Mutta kännykuvistakin näkee jotain paremmin kun klikkaa isommiksi.]

Noiden viiden samppanjan hankintahinta olisi yli 1000 euroa. Saimme jokaisesta 4 cl maisteltavaksi. Ensimmäinen oli Palmerin BB (Blanc de Blancs eli vain valkoisista rypäleistä = chardonnay) tehty NV (non vintage) samppanja, joka ei tavattomasti hätkähdyttänyt. Seuraava Mumm Cuvee oli vuodelta 2002, joka on hyvä samppanjavuosi, mutta ainakin meidän laseissa häipyivät kuplat hyvin nopeasti – ilmankos F1-kisoissa Mummin samppanjaa on hölskyteltävä niin paljon, jotta saataisiin kuplia ja vaahtoa. 😉 Se oli siis aikamoinen pettymys.

Keskimmäinen Duval-Leroyn 20-vuotias Femme, joka oli tarjolla magnum-pullosta, oli yksi illan aikana testatuista liki 20 samppanjasta parhaiten mieleen jääneistä. Siinä oli hyvin moniulotteinen maku, ja kuten Avellan kertoi, ensin – samppanjan ollessa vielä aika kylmää – nousi esiin viinin Chardonnay, mutta kun samppanja vähän lämpeni, alkoikin Pinot Noir hallita makua. Magnum – tai vaikka Nebukadnessar tai jossain muussa isossa – pullossa tapahtunut kypsytys tuo viinin makuun syvyyttä ja parantaa tulosta. Ja perjantain jälkeen uskon sen.

Taisteingin lopuksi oli kaksi rose-samppanjaa: Laurent-Perrierin Alexandra Rose ja huippuna Roedererin talon rose, joka on valittu viime vuonna maailman parhaaksi samppanjaksi. En kyseenalaista. En todellakaan. Ja sellaisesta yksityiskohdasta olen – aiemmin tiedostamatta ja tietämättä – yhtä mieltä Avellanin kanssa, että hyvä rosee on sipulinkuoren tai hailakan kuparin väristä, ei pinkkiä, ei makeaa. Tuo Christal on luksusta, mutta kyllä me kaikki kolme löysimme illan aikana omat – muut – voittajat.

Master Classin jälkeen siirryimme Vanhan isoon saliin, jossa oli mahdollisuus eri maahantuojien ständeillä maistella viinejä.

Korttiin sai ladata lipukkeita = rahaa, ja ostaa ständillä viiniä: neljän senttilitran annokset maksoivat 2 – 30 lipuketta, eli nejästä eurosta kuuteenkymppiin. Me olimme jo etukäteen valkkailleet maisteltavia, muutamia kuuden lipukkeen samppanjoita ja sitten pienien talojen vaatimattomampia vuosikertoja etc. Kun olimme kolmestaan, teimme parinkin kalliin kohdalla niin, että otimme jokaiselle eri vuosikerran samasta samppanjasta ja sitten vaihtelimme laseja. Saimme maisteltavaksi melkoisen määrän hienoja, hyvin toisistaan eroavia samppanjoita.

Muutamasta on erikseen mainittava. Löysimme maisteltavien listalta yhden samppanjan, joka oli tyttären vuosikertaa (1989). Se oli Martell-talon Victoire, jota olen täällä Temmatussakin usein kehuskellut. Hakeuduimme puoli kuuden aikoihin kohti ao. ständiä, mutta meille kerrottiin, että ko. samppanjaa on vain muutamia pulloja, ja seuraava avataan vasta tasan klo 18. Olimme siis paikalla aika sopivasti, – jäimme odottamaan. Saimme nelisenttiset,- ja? – Ja kuohuva oli briossista, paahteista, ”leveää”, kaikinpuolin miellyttävää, mutta siitä häipyivät kuplat alle aikayksikön. Se ei ollut enää niin nuorekas ja elinvoimainen kuin tyttäremme.

Erityismaininnan ansaitsevat Pol Rogerin Cuvee Sir Winston Churchill 1998 ja 2002.

Tuo 1998 oli erityisesti minun mieleeni, mutta näyttää hinta nettikaupoissa olevan sitä luokkaa, että taitaa jäädä tilaamatta, vaikka kuinka siitä pidinkin. Mutta olipa hienoa päästä tilkka sitäkin maistamaan. Winston itse totesi samppanjasta näin: ”Samppanjan on oltava kuivaa, kylmää ja mieluiten ilmaista”. Nimikkosamppanjansa ei todellakaan ole.

Kolmas (Roederin 2002 Rose ja tuo em. lisäksi) mieleeni erityisen hyvänä jäänyt oli Ruinartin Dom Ruinart 2002. Sitä kuin myös Krugin Grande Cuveeta (NV) olin ”opiskellut” etukäteen. Krugin vuosikerraton Grande Cuvee sekoitetaan kymmenistä (120 – 200) eri viineistä, se saa käymisen jälkeen kypsyä 5 – 7 vuotta ennen kuin se laitetaan myyntiin. Ja tämän tietäen odotukset olivat kovin korkealla. Ja minusta niihin ei ylletty. Juniorille samainen samppanja taas oli ollut ollut yksi parhaista. Se oli raikas ja runsas, mutta noviisina ajattelin, että sillä olisi pitänyt olla vielä monta kellarivuotta edessä … tiedä häntä. Mutta Ruinartin Dom Ruinart (sataprosenttinen chardonnay) oli paahteinen, pähkinäinen, minusta jopa voinen, huikea samppanja. Vaikuttikohan tuntemukseeni se, että se on vanhimman (1729) samppanjatalon tuote? – En tiedä. Minä muistan sen.

Ja paljon muuta. Mukavaa oli myös se, että melkein tunteroisen meidän kanssa oli meidän viinikerhon E., jonka kanssa kiertelimme maistelemassa, sitten tapasimme paistinkääntäjätuttuja ja ostimme Essi Avellanin kirjan (hienoin omistuskirjoituksin) ja katselimme kahdessa yläkerran salissa ollutta valokuvanäyttelyä. Ihan mahdottoman hienoja kuvia: champagnelainen valokuvaaja Michaël Boudot on kuvannut samppanjan ”matkan”.

Lisää samppanjavalokuvataidetta.