Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan olemme viettäneet useimmat vappuaatot ystävien luona kilpaillen, laulaen [paitsi että minähän en laula], samppanjaa ja kuohuvia nauttien sekä hyvin syöden. Satunnaisia vuosia on jäänyt väliin, ja tänä vuonna noita vappuaaton pilheitä ei ollutkaan – monestakaan syystä. Samaisessa paikassa on kuitenkin huomenna brunssi, ja sinne toki riennämme.
Tänään oli siis itse järjestettävä vappuaaton ´ohjelma´. Ihan oma vappusuunnistus (vrt. opiskelijoiden rastit) meillä oli tänään. Päätimme käyttää päivän yrittäen viedä kevään ilosanomaa muutamaan huusholliin. Ja samalla liikkua ja nauttia itsekin.
Siispä aamupäivän erinäisten koti- ja piha-askareiden jälkeen siistiydyimme, etsimme yo-lakit ja pakkasimme kassillisen vaahtokarkkeja, macaronseja, tippaleipiä ja samppanjaa pyörien koriin ja tarakalle, ja lähdimme ensin kohti Caritasta ja sitten kaupungille lounastauolle ja katselemaan oululaisten vappuaaton hulinaa ja edelleen Alppilaan eksnaapureiden luo. Ja voitte uskoa, että sekä äiti että kovasti sairastaneet eksnaapurit olivat oikeasti iloisia kun kävimme, vappuaattoa luonaan tovin vietimme, samppanjarastin luokseen perustimme.
Kaupungilla paitsi iloitsimme monien tuttujen näkemisestä, pienistä juttutuokioista, myös hieman ihmettelimme yo-lakkien vähyyttä. Joko on ihan ´last season´ niitä pitää? Vai onko yhteiskunnassa laajasti näkyvä koulutuksen arvostuksen vähyys jättänyt jälkensä myös vapunviettoon? Tällainen kaltaiseni vanhanliiton akateeminen kehäraakki kyllä tykkäisi, että vappu olisi edelleen myös ylioppilaiden juhla. Vaikka onhan vapulla alunperin* ihan muut kuin akateemiset perinteet taustalla… Mutta onneksi kaupungilla oli omiakin opiskelijoita haalareissaan ja valkolakeissaan. Tuli entiselle opelle hyvä mieli sellaisesta akateemisesta juhlinnasta. Ehkä en haluaisikaan nähdä aamuyön tilannetta. Mutta siitäpä ei ole pelkoa. Olemme kotiutuneet ja aaton juhlinnan osaltamme hanskanneet.
Alla oleva kuva [klikkaa isommaksi] on eiliseltä, aamuiselta kuvausretkeltä, ja laitoin senkin ”Oulu tutuksi” -FB-ryhmään, jossa se on saanut paljon mainioita kommentteja osakseen, ja yksi pisti miettimään että jos? Se kuului näin: ”Käyppäs kuvaamassa samoissa paikoissa huomen aamulla klo 05;00 kun on jo valoisaa. Saat saman kaltaisia kuvia, mutta aivan sikana roskaa…..”
JOS huomenaamulla herään taas liian aikaisin, niin voisin harkita…
Mutta nyt Klara Vappen! Happy May Day! Aurinkoisia päiviä ja kepeää oloa, ystävät! On kevät!
* Englantinen Walborg oli veljensä seuraaja miesluostarin johtajattarena 700-luvun Baijerissa. Joten ei mikään turha syy juhlia tätä pyhimystä! Työn ja työväenjuhlan juuret taas juontavat 1880-luvun Yhdysvaltoihin, jossa moving day´na esitetyt kahdeksantunnin työaikavaatimukset johtivat mellakoihin, joissa kuoli ainakin 10 työläistä, mikä on ollut yksi syy viettää juuri vappuna työväen juhlaa…
Kello on häthätää kahdeksan ja minä olen ihan tuhannen valmis unten maille. Eikä syynä ole mikään erityisen erityinen ruumiillinen suoritus, vaan vain rapakunto ja lopultakin melkomoinen touhuamisen päivä.
Jo eilen päätin, että tänään on – vihdoin – se aamu, jolloin lähden ajoissa kaupungille kuvailemaan. Sellainen kuvaushaastekin (kaupunkimaisema) kun on meneillään, ja muutenkin, olen kauan halunnut, pitkästä aikaa, olla liikkeellä aikaisin. Siispä heräsin jo varhain, nukahdettuani turhan myöhään, kuuden tunnin yöunien jälkeen nousin paljon ennen kuutta, vaikka tarkoitus oli nousta vasta juuri kuudelta. Silloin olin jo kaupungilla. Ja huh, huh, eipä ole Oulussa montakaan ihmistä aamuvarhain liikkeellä.
[klikkaamalla kuvat suurenevat]
Oulua mainostetaan sloganilla ”Capital of Northern Scandinavia” – historiallisista, filologisista, kaupallisista, enkä mistään syistä, ole tuota koskaan allekirjoittanut, ja tämän aamun jälkeen en edes harkitse!!!
Oulu on hyvä kotikaupunki, Oulussa on paljon hyvää, paljon kaunista, se on keskus ja koti monelle asialle, aatteelle, ajatukselle, mutta että se olisi Pohjoisen Skandinavian (mikä se on????) keskus? – Hei haloo!
Metropoli? No miksei?
Klikkaa kuvat isommiksi, näet Oulun laajuuden. 😉 Ja avaruuden. Siellä ei ollut ketään aamulla ennen seitsemää!! Tuo suunnilleen ainokainen ihminen kuvissa, aseman edessä, oli japanilainen joka parahiksi tuli vastapäisesta matkustajakodista ulos, matkalla jonnekin pois Oulusta.
Mikäs muu mokomaa väsyttää? Vakaa aie silitellä, manklata ja siivota Festa tänään, miltä kaikelta pelasti Juniorin tekstari ”Otatteko Aapelin hoitoon iltapäiväksi?” – Tietysti. Eikä Aapeli ollut ollenkaan samaa mieltä iltapäiväunista kuin vanhempansa ja mummikin olivat ajatellleet!
Ei nukuta, niin ei!! Kyllä meinas pokka pettää tämän pojan kanssa … mutta hyvin me iltapäivän pärjäsimme. Liikkumista, iloa ja eloa on ollut päivässä.
Kevät. On kevät, ja pitkästä aikaa levollinen mieli, kelvollinen olo. Paljon, paljon iloisia ja ilahduttavia asioita.
Linnunlaulu on tänään ollut huikea, ja päivällä jo taas lämpeni aamun viileyden jälkeen.
Eilen oli myös lämmintä, jopa + 15 C näytti yhden liikkeen mittari, kun päivällä Pehtoorin kanssa kävelimme kaupunkiin. Oli ihan hillitön etelästä vastaisena puhaltava tuuli, joka teki kävelystä ihan liikuntasuorituksen. Onneksi mahdollisesti menetetyt kalorit korvautuivat pian, sillä meillä oli vaativa tehtävä odottamassa Puistolan Cantina -pizzerissa. Siellähän on kaupungin parhaat pizzat, mutta aterioinnin nautintoa on heikentänyt veitsien tylsyys. Olen sekä ravintoloitsijalle että pizzamestarille asiasta joskus sanonutkin, mistä sitten seurasi, että sain kutsun tulla pizzapalkalla testaamaan, millainen olisi hyvä veitsi.
Ja mehän testasimme, eikä valinta ollut edes vaikea. Paras, leikkaavin, ei sahaamista vaativa, käteen sopiva, joskin ei-niin-esteettinen oli Victorinoxin pihviveitsi, toinen oikealta. Pihviveitsi sopii pizzankin leikkaamiseen oikein hyvin.
Yläkuvassa oleva olisi ehkä ollut kaunein, ”roomalaisin”, mutta se ei ollut niin hyvä leikkaamaan. Ja pizza oli taas kerran erinomaista.
Vielä muutaman tunnin on Cantinan sivulla arvonta liittyen noihin veitsiin: punainen vai musta? Käy äänestämässä ja voita pizzailta!
Pizzalta lähdimme katsomaan Oulun uutta ihmettä: kauppakeskus Valkeaa. Melkoista keskustelua puolesta ja vastaan, hypetystä, isoa rakennusprojektia on jatkunut pari vuotta. Stocka lähtee Oulusta, ja keskustassa on nyt Valkean myötä paljon tyhjiä kivijalkamyymälätiloja, kun monet muuttivat Valkeaan, ja keskustan kehittäminenkö on nyt onnistunut? – Vähän varauksellisesti siis suhtaudun koko hankkeeseen, mutta mikäs siinä, ja kun kerran sinne avattiin iso, uusi Sokoksen Herkku. Kun Stockalla Herkku on jo hiipunut ja kohta häipyy kokonaan, niin olkoon menneeksi. Joskin… eipä eilisen pikapiipahduksen jälkeen minusta ihan heti yletöntä fania tullut.
Hanko-sushia emme vielä testanneet, sitä on kehuttu, mutta toinen uutuusmerkki, joka kauppakeskuksen myötä tuli Ouluun, on Polarn o. Pyret, joka jokaisen katu-uskottavan mummin on tiedettävä. Mukavan näköisiä pienten vaatteita siellä olikin. Niinpä sitten ostimme Aapelille yhden vaatekerran.
Niitä kokeiltiinkin jo tänään, kun meillä oli iltapäivällä toinen studiokuvaussessio. Tällä kertaa koetin ottaa istuma- ja kokovartalokuvia.
Kuvausten jälkeen tarjosin vähän tavallista arkiruokaa parempaa, sillä Juniorilla loppui tänään koulu. Ensimmäinen koneinsinööriopiskeluvuosi on pulkassa, ja kahden viikon kesäloma ennen töihin menoa edessä, joten oli hyvä syy juhlia.
Minulla kun ei itsellä nyt enää ole lukukauden loppua, niin hyvä, että edes jollakin lähipiirissä on. Suolaisia vappumuffinseja (näiden ohjeen voisin joku päivä kirjoitella, olivat sen verran hyviä), insalata di capresea, smetanabroileria ja itävaltalaista kaiserschmarrenia herkuttelimme. Oli aikaa laittaa tänään, mikä tuntui ihan tavattoman mukavalle. Keväistä on.
Vapun kuohuviiniksi on ehdolla Italiasta proseccoa, Ranskasta crémantia, Espanjasta cavaa ja Saksasta sektiä. Näistähän voisi järjestää maaottelun aattoillan juhlaan tai vappupäivän brunssille. Ja – luonnollisesti – yksi vaihtoehto on samppanjaa Champagnesta.
[Heti alkuun tiedoksi, että kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla ja että tämän linkin takaa löytyy ”kauppalappu” alla mainituista viineistä. Ehkä käyttöä vapun jälkeenkin? Palaute on tervetullutta, ja linkkiä saa ja on suotavaakin jakaa.]
Astoria Prosecco Extra Dry 2015 (Italia, 14,90 €) on kelpo perusprosecco, jossa parasta on huipputyylikäs pullo. 😉 Jos haluaa Ranskasta jotain samppanjaa huomattavasti edullisempaa, mutta laadukasta ja ”samppanjamaista” on Alsacen cremant periaatteessa aina hyvä valinta. Ja Pfaff Crémant Brut Blanc de Blancs (Ranska, 13,99 €) tuoksuu paahtoleivälle ja maku on leveä ja intensiiviinen, mikä minusta on hyvä asia, joten tämä jää makumuistoihin hyvänä valintana. Se on pelkistä valkoisista rypäleistä (auxerrois ja chardonnay) tehty laatuskumppa.
Jos rutikuiva kuohuva ei ole makusi mukainen, kannattaa koriin poimia tämä: Juvé y Camps Cinta Púrpura Reserva Cava Semi Seco (Espanja, 13,86 €). Vuosikertacava (2011) on pakattu koreaan pulloon ja etikettiin ja se kuplii kauan, makua on mukavasti.
Saksalainen vähän edellisiä kalliimpi, riesling-rypäleistä puristettu sekt on raikas, mineraalinen, ehkä käyttäisin sanaa elegantti. Dr. Loosen Riesling Extra Dry (Saksa, 18,49 €) on hyvä kala- ja äyriäisruokien kumppani. Testattu on.
Jos on tarvis makealle, jälkkärin kanssa sopivalle ihanan punaiselle, aika edulliselle kuohuvalle, niin tämä on sitten se valinta: Araldica Brachetto d’Acqui Dolce (Italia, 11,99 €).
Monelle ainoa, oikea (vappu)skumppa on rose, ja siihen(kin) tarpeeseen jo hieman kypsynyt Rotari Rosé Brut 2010 (Italia, 13,98 €) olisi mitä mainioin valinta. Samaiselta tuottajalta on myös saman vuosikerran pinot noir – chardonnay -samppanjarypäleistä, samppanjamenetelmällä tehty ei-rose, josta pidän roseeta enemmän.
Mutta jos pitäisi suositella vain yksi ja varmasti hyvä, niin päätyisin uusseelantilaiseen Lindaueriin, jota olen suositellut jo monta vuotta sitten uudenvuodenjuhliin, ja joka valittiin vuoden kuohuvaksi viime vuonna: Lindauer Cuvée Brut (Uusi-Seelanti, 12,79 €).
Eikä kannata unohtaa samppanjaa! Viime viikonlopun jälkeen olen Oscar Wilden sanoin entistä vakuuttuneempi, että
Ihminen potee mielikuvituksen puutetta jos ei keksi hyvää syytä samppanjan juomiseen.
Ja jos vappu ei tunnu tarpeeksi arvokkaalle juhlalle samppanjan ostamiseksi, niin jo viikon päästä on äitienpäivä! Aamukahvipöytään voisi sopia piccolopullollinen Nicolas Feuillatten kuivaa samppanjaa (Nicolas Feuillatte 1/4 Brut (0,2 l, á 13,99 €)? Huomionarvoista on, että tämä Alkoihin vastikään tullut uutuustuote, johon tutustuimme Grande Champagnessa, oli varustettu rannenauhalla ja viileänä pitävällä hupulla, mikä tekee siitä huomattavasti elegantimman ja naisellisemmankin ”asusteen” vapun juhlintaan kuin muoviset siideripullot.
Piccoloa somisteineen voi uusiokäyttää ja täyttää halvemmalla kuohuvalla; esimerkiksi piknikkoriin tai pihan siivous- ja haravointitalkoissa tämmöinen haalareiden reisitaskuun olisi oikeinkin chic-valinta? 😀 [Hahaa, tulihan se tämänkeväinen muotibloggausosionikin hoidetuksi tässä samalla. 😀 :D]
Muista samppanjoista suositeltavia olisi vaikka ja kuinka paljon, mutta valitsenpa tähän kaksi varmaa: Martellin Cuvée Victoire Brut on vuosikertavaihdoksen (2005 – 2007) myötä vaihtanut (valitettavasti) myös etiketin ja pullon väriä ja mallia, mutta ei tämä muutos ole vienyt samppanjasta sille ominaista paahteisuutta ja pieniä kuplia. Toinen vähemmän ”naisellinen”, mutta ah, nin hyvä on Charles Heidsieck Réserve Brut (Ranska, 49,90 €), jota meillä puhutellaan tuttavallisesti Heikkisen Kalleksi. Se on NV (non vintage) samppanja, mikä ei merkitse mitään epätasalaatuista, ”perussamppista” [en todellakaan pidä samppis enkä kuohari -sanoista], vaan se on todella tyylikäs, pienikuplainen, suuntäyttävä, pitkään viipyilevä, hieno ja makoisa samppanja. Kallistahan se. Samppanjat on. Viime viikonlopun jälkeen ymmärrän entistäkin paremmin miksi.
Sekä kuohuvien että kaikkien muidenkin viinien makuun vaikuttaa se, millaisesta lasista se tarjotaan. Pullonsuusta tai fajanssimukista punkku ei maistu niin hyvältä kuin tulppaanin mallisesta kauniista, kirkkaasta, puhtaasta lasista. Kuohuviinille ja samppanjalle on suunniteltu erikseen laseja, joissa kuplat nousevat kauniisti, kuitenkin säilyen mahdollisimman kauan. Ja silloin ei ole kyse amerikkalaisten tavasta juoda samppanjaa laakeista cocktail-laseista.
Meille hankittiin Riedelin samppanjalaseja jo kymmenkunta vuotta sitten, vaikka meillä on lahjaksi saatu Nuutajärven huilulasit. Huilut ovat tavattoman kauniit, mutta a) niihin mahtuu ihan mahdottoman vähän, b) ne menevät helposti rikki ja c) niissä kuohuvan tuoksu ei pääse oikeuksiinsa, joten melkein tusina niitä on meillä lähinnä sisustuselementtinä, korkealla keittiön astiavitriinin ylä-avohyllyllä.
Mutta Juniori – tämä meidän perheen samppanjan ja sen nauttimisen saloihin vihkiytynyt poikamme – on osoittanut ja opettanut meille, että Lehmann se on se oikea merkki. Ja Lehmannin laseja oli myös GC:n Master Class -taistingeissa, ja niiden nimeen vannoo myös Essi Avellan. Eikä syyttä. Ollaan maisteltu samaa kuohuvaa erilaisista laseista: ja onhan tuoksu ja maku ohuenohuista, suupuhalletuista, liki pallomaisista Lehmanneista huomattamasti täyteläisempi, vivahteikkaampi ja kaiken kaikkiaan samppanjan arvolle sopivampi kuin jostain duralexeista. Kaksi lasia maksaa Alkossa kuusikymppiä. Olisiko tässä lahjavihje jos olet menossa kesäjuhliin, lakkiaisiin, tasavuosijuhliin? – Osta pullo hyvää samppanjaa ja kaksi Lehmannin lasia?
On kevät, on tulossa vappu, tulee juhlia, äitienpäivä, ihania kohtaamisia, suuria tunteita, … ja vaikka ei mitään noista olisi lähimaillakaan, niin mikset tekisi juhlan! Yksi tapa voisi olla ostaa samppanja ja nauttia se hyvillä mielin. Kuten viimeisimmässä Viinilehdessä haastateltu Jean-Francois Clouet, samppanjatalon perijä noin 20. polvessa, toteaa:
Samppanjassa on kyse siitä, että jakaa hyviä hetkiä niiden ihmisten kanssa, joita rakastaa.
Ollaan miniän kanssa ensi viikolla aikeissa viedä ylimääräistä kampetta ja rompetta kirppismyyntiin. On oltu aikeissa jo pari kuukautta, mutta aina on tullut ”muuttuvia tekijöitä”, ja homma on siirtynyt. Nyt on vihdoin vuokrattu ensi viikoksi parikin pöytää, ja sillä töin sitten tänään pengoin autotallinkin perimmäisiä nurkkia ja kirjalaatikoita.
Ja mitä löysinkään: en todellakaan muistanut, että minulla on tallella myös omia kansakoulun alaluokkien kirjoja! Olisinpa tämänkin löytänyt silloin kun pidin Pohjoinen paikallishistoria – luentosarjaa.
Mielenkiintoista lueskella, mitä Oulusta on Koskelankylän kansakoulun kolmasluokkalaisille 1960-luvun puolivälin jälkipuoliskolla opetettu, ja mikä kaikki on puolessa vuosisadassa muuttunut.
Pudasjärvi taitaa olla tällä hetkellä Suomen – ja melkein Euroopankin – suurin kaupunki pinta-alaltaan, varuskuntaa Oulussa ei enää ole, Tromssan yliopisto lienee nyt maailman pohjoisin, …. Enpä noista ”Erikoista Oulussa” -asioista paljon muistanut, mutta hei!, tuolla on se jääpallo-asia, josta ihan vastikään täällä blogissa kirjoittelin.
Ja sitten yksi sivu Oulun talouselämän tuntemuksestani 1960-luvun tilanteessa.
Kaupunkilaiset ostavat maaseudulta? – Karjaa!, vastaa allekirjoittanut. Lihatuotteita ehkäpä. Ja mitä teollisuuden tuotteita viedään Oulusta ulkomaille? – Liköriä ja makeisia, on kolmasluokkalaisen tiedossa ollut. Mikähän tuo ”liköri” -juttu on oikein ollut? Onko Oulussa koskaan teollisesti tehty likööriä?
Sitten minulle niin rakkaan matikan tai siis laskentokirjan (oikeasti tykkäsin laskennosta ihan hirmuisesti) kanteen olin tokaluokalla kontaktoinut lukujärjestyksen.
”Vuoroluku” oli toisella ja kolmannella luokalla käytössä, ja lauantainakin oli kouluun mentävä. Ja sen jälkeen vielä pianotunnille meno. En tykännyt.
Tokaluokan luokkakuvassa en varsinainen hymytyttö-palkintoehdokas ollut. En ole varma, mistä myrtsi ilmeeni johtuu, mutta luulenpa, että se hillitön kärsimys, mitä hameen pitämäinen minulle tuohon maailmanaikaan merkitsi, on kurtistanut kulmat. Luokkakuvauspäivänä on äiti varmasti ykskantaan ilmoittanut, että hame päälle ja letteihin nauhat. Kirjoneulevillatakkia siedin, mutta olisin halunnut olla verkkareissa, ihan niinkuin useimmat pojatkin olivat.
Koulukirjoja en kirpparille vie, joten jatko-osa tälle postaukselle on varmasti tulossa.
Tänään olin hyvin hyvillä mielin kun ei ollut duuniin riennettävä heti aamusta. City-breakin ja tyttären luona olon jälkeen tuntui, että oli palattu pidemmältäkin matkalta, ja matka- ja muuta väsymystä tuntui.
Repaleisena yönä liikuin syvissä vesissä unissa, ahdistavalle tuntui vielä aamuseitsemältä, mutta Haltia ja Meindliä ylle ja jalkaan ja kotimetsään, ”omalle” rannalle tapastelemaan raikkaaseen tuuleen, jossaa puolelta päivin oli jo myrskyn tuntua. Pitkä aamulenkki häivytti painajaiset ja uupuneen olon.
Meri on rannasta jo sula, mutta eilen koneestakin näkyi, että ulapalla on vielä jääkansi. Niinpä ilma on kovin vilpoinen vielä, näin tuulisella säällä varsinkin.
Kovasti haluaisin jonnekin luontoretkelle, – jo kotirannassa oli mukavaa tarkkailla vaikka vain lokkeja.
Puolelta päivin pidettiin Puistolan Delissä tohtoriopiskelijani kanssa palaveria, vähitellen valmistautumista väitökseen ja karonkkaan, käytännön asioiden neuvomista, järjestämistä ja sopimista, ja yritinpä lieventää väittelijän turhaa jännitystä. On niin mukava kun ollaan tässä vaiheessa.
Illansuussa piti olla kokouskin, mutta miten mukavaa, kun se peruttiin. Kotoilu maistuu nyt oikein hyvin.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tämän viikon kuvahaaste on ”Urban landscapes” eli nyt kaikki, myös uudet ovat erinomaisen tervetulleita, kuvailemaan kaupunkimaisemia.
Tässä yksi muokkaamaton kännyräpsy lauantai-illan Bulevardilta. Klikkaa isommaksi, pliis.
Helsingissä järjestetty kolmipäiväinen ’Grand Champagne – samppanjaa ja herkkuja’ -tapahtuma järjestettiin nyt vasta toista kertaa, ja me olimme siellä ensimmäistä kertaa. Luulenpa, että mekin uusimme vielä joskus käynnin, kuten meidän molemmat nuoret tekivät jo nyt.
Siltä osin kun me sen koimme, järjestelyt olivat mitä mainioimmat, nähtävää, maistettavaa, opittavaa oli paljon. Vanha Ylioppilastalo oli samppanjalle arvoisensa miljöö.
Tarjolla oli yhteensä 230 (!!!) eri samppanjaa, kymmeniltä eri samppanjataloilta, sekä lukuisia ”Master Classeja” = tunnin mittaisia luentoja, joiden yhteydessä ei unohdettu praktiikkaa, vaan teemaan liittyi maisteluja. Meidän perhe oli ostanut toisilleen ja itselleen lahjaksi pääsylippuja ja Master Classeja sikäli sopivasti, että kaikki olimme – tosin eri aikaan – Essi Avellanin tilaisuudessa.
Essi Avellan, joka on paitsi KTM, on myös (ensimmäinen suomalainen) Master of Wine -tutkinnon suorittanut kansainvälisestikin arvostettu samppanja-asiantuntija, jonka kaikki edellisen kirjat meillä on. ”Matkalla Champagneen” -kirjan avulla on eräskin Reimsin, Epernayn ja Troyesin samppanjakauppa ja -talo sekä paikallinen ravintola ”otettu haltuun”. Avellan on myös yksi GC-tapahtuman promoottori ja kaikin tavoin hyvin keskeinen henkilö suomalaisessa samppanjaosaamisessa, -tietoudessa, -markkinoinnissa, etc. Ja hän piti perjantaina oikein hyvän luennon. Hänen taistingissaan olivat
Palmer & Co Blanc de Blancs NV G.H. Mumm Cuvée R. Lalou 2002 Duval-Leroy Femme de Champagne 1996 magnum Laurent-Perrier Alexandra Rosé 2004 Louis Roederer Cristal Rosé 2004 – Supreme World Champion 2015
[Pahoittelen kuvien laatua, mutta kuten sanottu, en järkkäriä tuonne ottanut mukaan. Mutta kännykuvistakin näkee jotain paremmin kun klikkaa isommiksi.]
Noiden viiden samppanjan hankintahinta olisi yli 1000 euroa. Saimme jokaisesta 4 cl maisteltavaksi. Ensimmäinen oli Palmerin BB (Blanc de Blancs eli vain valkoisista rypäleistä = chardonnay) tehty NV (non vintage) samppanja, joka ei tavattomasti hätkähdyttänyt. Seuraava Mumm Cuvee oli vuodelta 2002, joka on hyvä samppanjavuosi, mutta ainakin meidän laseissa häipyivät kuplat hyvin nopeasti – ilmankos F1-kisoissa Mummin samppanjaa on hölskyteltävä niin paljon, jotta saataisiin kuplia ja vaahtoa. 😉 Se oli siis aikamoinen pettymys.
Keskimmäinen Duval-Leroyn 20-vuotias Femme, joka oli tarjolla magnum-pullosta, oli yksi illan aikana testatuista liki 20 samppanjasta parhaiten mieleen jääneistä. Siinä oli hyvin moniulotteinen maku, ja kuten Avellan kertoi, ensin – samppanjan ollessa vielä aika kylmää – nousi esiin viinin Chardonnay, mutta kun samppanja vähän lämpeni, alkoikin Pinot Noir hallita makua. Magnum – tai vaikka Nebukadnessar tai jossain muussa isossa – pullossa tapahtunut kypsytys tuo viinin makuun syvyyttä ja parantaa tulosta. Ja perjantain jälkeen uskon sen.
Taisteingin lopuksi oli kaksi rose-samppanjaa: Laurent-Perrierin Alexandra Rose ja huippuna Roedererin talon rose, joka on valittu viime vuonna maailman parhaaksi samppanjaksi. En kyseenalaista. En todellakaan. Ja sellaisesta yksityiskohdasta olen – aiemmin tiedostamatta ja tietämättä – yhtä mieltä Avellanin kanssa, että hyvä rosee on sipulinkuoren tai hailakan kuparin väristä, ei pinkkiä, ei makeaa. Tuo Christal on luksusta, mutta kyllä me kaikki kolme löysimme illan aikana omat – muut – voittajat.
Master Classin jälkeen siirryimme Vanhan isoon saliin, jossa oli mahdollisuus eri maahantuojien ständeillä maistella viinejä.
Korttiin sai ladata lipukkeita = rahaa, ja ostaa ständillä viiniä: neljän senttilitran annokset maksoivat 2 – 30 lipuketta, eli nejästä eurosta kuuteenkymppiin. Me olimme jo etukäteen valkkailleet maisteltavia, muutamia kuuden lipukkeen samppanjoita ja sitten pienien talojen vaatimattomampia vuosikertoja etc. Kun olimme kolmestaan, teimme parinkin kalliin kohdalla niin, että otimme jokaiselle eri vuosikerran samasta samppanjasta ja sitten vaihtelimme laseja. Saimme maisteltavaksi melkoisen määrän hienoja, hyvin toisistaan eroavia samppanjoita.
Muutamasta on erikseen mainittava. Löysimme maisteltavien listalta yhden samppanjan, joka oli tyttären vuosikertaa (1989). Se oli Martell-talon Victoire, jota olen täällä Temmatussakin usein kehuskellut. Hakeuduimme puoli kuuden aikoihin kohti ao. ständiä, mutta meille kerrottiin, että ko. samppanjaa on vain muutamia pulloja, ja seuraava avataan vasta tasan klo 18. Olimme siis paikalla aika sopivasti, – jäimme odottamaan. Saimme nelisenttiset,- ja? – Ja kuohuva oli briossista, paahteista, ”leveää”, kaikinpuolin miellyttävää, mutta siitä häipyivät kuplat alle aikayksikön. Se ei ollut enää niin nuorekas ja elinvoimainen kuin tyttäremme.
Erityismaininnan ansaitsevat Pol Rogerin Cuvee Sir Winston Churchill 1998 ja 2002.
Tuo 1998 oli erityisesti minun mieleeni, mutta näyttää hinta nettikaupoissa olevan sitä luokkaa, että taitaa jäädä tilaamatta, vaikka kuinka siitä pidinkin. Mutta olipa hienoa päästä tilkka sitäkin maistamaan. Winston itse totesi samppanjasta näin: ”Samppanjan on oltava kuivaa, kylmää ja mieluiten ilmaista”. Nimikkosamppanjansa ei todellakaan ole.
Kolmas (Roederin 2002 Rose ja tuo em. lisäksi) mieleeni erityisen hyvänä jäänyt oli Ruinartin Dom Ruinart 2002. Sitä kuin myös Krugin Grande Cuveeta (NV) olin ”opiskellut” etukäteen. Krugin vuosikerraton Grande Cuvee sekoitetaan kymmenistä (120 – 200) eri viineistä, se saa käymisen jälkeen kypsyä 5 – 7 vuotta ennen kuin se laitetaan myyntiin. Ja tämän tietäen odotukset olivat kovin korkealla. Ja minusta niihin ei ylletty. Juniorille samainen samppanja taas oli ollut ollut yksi parhaista. Se oli raikas ja runsas, mutta noviisina ajattelin, että sillä olisi pitänyt olla vielä monta kellarivuotta edessä … tiedä häntä. Mutta Ruinartin Dom Ruinart (sataprosenttinen chardonnay) oli paahteinen, pähkinäinen, minusta jopa voinen, huikea samppanja. Vaikuttikohan tuntemukseeni se, että se on vanhimman (1729) samppanjatalon tuote? – En tiedä. Minä muistan sen.
Ja paljon muuta. Mukavaa oli myös se, että melkein tunteroisen meidän kanssa oli meidän viinikerhon E., jonka kanssa kiertelimme maistelemassa, sitten tapasimme paistinkääntäjätuttuja ja ostimme Essi Avellanin kirjan (hienoin omistuskirjoituksin) ja katselimme kahdessa yläkerran salissa ollutta valokuvanäyttelyä. Ihan mahdottoman hienoja kuvia: champagnelainen valokuvaaja Michaël Boudot on kuvannut samppanjan ”matkan”.
Samppanjan jälkeen nukutti ihan poikkeuksellisen hyvin, vain mökillä nukutaan yhdeksään. Ja tyttären luona.
Hyvillä mielin lähdimme kaupungille. Jätin – sittenkin – Canonin kämpille ja tyydyin kuvailemaan kännykällä. Oli taivaankannessa kaikenmoista kiinnostavaa.
Helsinki on hyvä citybreak-kaupunki. Vielä kun olisi voinut istua jossain katukahvilassa katsellen ohilipuvaa liikennettä ja jalankulkijoita. No, ei tarjennut. Tämä mikään Etelä-Eurooppa ole, mutta turisteiltiin silti.
Takki tuli ostettua ja monta kesäpuseroa, Jep, jep, Kapteenskassa tuli taas käytyä. Siellä on mun garderobiin hyvin sujahtavia vaatteita.
Iltapäivällä tepastelimme Vetehisenkujalle huilimaan toviksi, ja sitten takaisin Cityyn.
Juniori ja kaverinsa olivat vuorostaan kokeneet Grande Champagnen ja meillä oli tapaaminen Boulevard Socialissa. Me kaikki olemme käyneet siellä ennenkin; siis positiivisia ennakko-odotuksia oli. Emmekä pettyneet.
Söimme monia ruokalajeja kuudestaan, nautimme Chateau Musaria, merkillistä että samppanjakiintiö oli kaikilla jo täynnä. Kahdeksan jälkeen vielä aikaa ennen kuin Juniorilla & kumppaneilla oli lähtö Ouluun.
Siispä Torniin ”yömyssylle”. Olipa Helsinki kaunis. Ja taas kirosin, että Canon on Vetehisenkujan eteisessä. Siispä Sony testiin….
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin,…
huomenna raporttia Grande Champagnesta. Au revoir. …
Tämä on ollut hieno päivä. En yritäkään kertoa Grande Champangne -tapahtumasta, jätän sen seuraaviin päiviin, sulattelen ja jäsentelen sitä ennen. Oli kyllä makumuistoihin jäävä sessio, ja tyär mukana. Olispa ollut Juniorikin tänään.
Samppanjaperjantaiaamuna tyär livahti töihin ennen seitsemää, me onnistuimme vielä torkkumaan kuin parhaatkin lomalaiset.
Aamiaiselle tepastelimme Hakaniemen halliin, ei näkynyt Tarja Halosta, jolla on kuulemma myös tapana tuolla piipahdella kahvilla. Jatkoimme keskustaan, Stockalle menimme ja hajaannuimme tahoillemme. Etsin itselleni uusia vaatteita: kevättakki, trenssi, olisi toiveissa löytää. Pari mahdollista löysin, jätän päätöksen huomiseen, jolloin on Stockan kanta-asiakkailla 15 %:n alennuspäivä. Säästöllä saattoi tänään nauttia samppanjaa.
Lunch break meillä Pehtoorin kanssa oli Stockan yläkerrassa: siellä on erinomainen Toast Skagen. Sitten Herkkuun. Oli vain todettava, että oikeastaan onneksi Oulussa ei ole sellaista: olisin konkurssissa ja olisin huomattavasti nykyistä tukevampi. Mutta tänään ostimme surutta Vetehisenkujan nyyttäreille parsaa, tuoremakkaroita, graavilohta, prosciuttoa ja jälkkäriksi macaronseja. Käytyämme viemässä ruokaostokset Vetesihenkujalle ja vaihtamassa vähän siistimpää ylle, palasimme hitonmoisessa räntäsateessa takaisin keskustaan ja suoraan Vanhalle. Tytär tuli suoraan töistä ja ….
Klo 15 alkoi Essi Avellanin ”Master Class”. Tunnin luento, jossa maistelimme viisi huippusamppanjaa (5 x 4 cl): mm. maailman parhaaksi valittu Louis Roederer Cristal Rosé 2004 – ja olihan se jotain huikeaa. Että sellaisella luennolla 😀 Mutta palaanpa samppanjoihin ja koko tilaisuuteen tässä joku päivä …
Juon samppanjaa, kun olen iloinen ja myös ollessani surullinen. Joskus juon sitä yksinäni. Kun minulla on seuraa, samppanja on välttämättömyys. Siemailen sitä, jos minulla ei ole nälkä ja nälkäisenä juon sitä. Muuten en koske juomaan – ellen ole janoinen.
Pidennetty Grande Champagne -viikonloppumme alkoi lumisateisessa Oulussa, josta iltapäivällä lensimme Helsinkiin. Ihan kuin pitkästä aikaa olisi lähdetty ulkomaille. Ulkomaan tuntua lisäsi kun ajelimme uudella kehäradalla kentältä keskustaan… olipas sujava ja kätevä.
Parahiksi oltiin neljän jälkeen Alma-talon edessä tyärtä vastassa. Poikkesimme palvelualttiissa Rajala Shopissa (ihan turhaan) ja lähdimme hiljalleen kävelemään kohti Fredrikinkatua. Pöytävaraus Muruun oli tehty jo viikkoja sitten.
Kun kerran samppanjaviikonloppu on, aloitimme Foliagen-artesaanisamppanjalla. Ui-jui. Hyvä alku ruoalle, jutuille ja viikonlopulle.
Porkkanakakun voi tarjota näinkin.
Tässä teimme listaa meidän kolmestaan tyttären reilun vuoden Hesan aikana testaamista ravintoloista. Aika monta on ehditty testailla ja nyt viimeisistä tehtiin äänestys: jaettu eka sija Pastor ja Gaijin, sitten Pastis ja sitten Muru ja Juuri tasoissa. Listasta puuttuu monta ihan eri sarjoissa olevia kuten OLO ja Taverna etc, mutta nuo edelliset ovat jotenkin vertailukelpoisia …
Nyt jo Vetehisenkujalla on Katastrofi-kokki katsottu ja alamme kerätä voimia huomista varten.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Jos huomenna illansuussa joku blogituttu on Vanhalla, pistäkää viestiä, olisi mukava tavata samppanjan äärellä.
Joululahjojen lunastus alkaa olla lähellä. Jouluaattona tyär ja poika (perheineen ;)) olivat kovin salaperäisen näköisiä, antamisen ilosta ja yllätyksen tuottamisen riemusta repeämäisillään, kun antoivat minulle ja Pehtoorille kauniin kenkälaatikon kokoisen lahjalaatikon.
Ja mitä sieltä paljastuikaan??
Grande Champagne -tapahtuma Helsingissä järjestettiin viime vuonna ensimmäistä kertaa, ja nyt toisella kerralla se on jo maailman toiseksi suurin samppanjatalojen kokoontuminen yhteen tällaiseen tapahtumaan.
Viime vuonna tyär oli ko. tapahtumassa työpaikan puolesta ja onnistui hommaamaan juuri tuolloin Helsingissä olleelle veljelleen pääsylipun tapahtumaan. Kun sitten tyttären asiakashuki oli ohi, sisarukset kulkivat kimpassa ja lähettelivät vanhemmilleen tekstareita ja kuvia maisteluista, joita olivat ostaneet. Me tietysti harmittelimme, ettemme olleet paikalla. Silloin jo nämä meidän lapset olivat päättäneet joululahjasta vanhemmilleen. Ja kuten osasivat odottaa, on lahja ja jo sen lunastuksen ilo, ollut ihan mielettömän mukavalta tuntuva juttu.
Niinpä me huomenna lennämme Helsinkiin – vaikka totta puhuen on ollut tosi vaakalaudalla, onnistuuko lähteminen – ja menemme tyttärelle asumaan pidennetyksi viikonlopuksi. Perjantai on sitten meille Grand Champagne -päivä. Tyär ei ole tänä vuonna työpaikan porukalla siellä, ei vaikka kuukausi sitten jännitetyistä yyteistä huolimatta saikin duuninsa pitää, vaan lähtee meidän mukaan. Minä puolestani ostin hänelle pääsylipun yhdelle ”Master Classille” ikäänkuin tuliaisena. Samoin synttärilahjaksi pojalle, joka lauantaina ruokafriikki-ystävänsä ja tämän avokin kanssa lentävät Stadiin osallistuakseen samaan tapahtumaan. Meillä on siis perheen keskeinen samppanja-kokoontuminen Helsingissä. 😀 Ei ehkä ihan tavallisin ”perheharrastus”.
Juniori ei vielä viisi vuotta sitten Champagnessa ja Epernayssa käydessämme paljon samppanjoista piitannut, mutta nyt hän on niiden maailmaan uponnut. Lukenut suunnilleen kaiken suomenkielisen ja muutaman englanninkielisen kirjan, mitä samppanjoista löytyy, pistänyt opiskelijan vähistä rahoista euroja, ei olueen eikä pubi-iltoihin, vaan samppanjoihin, joita kaverinsa ja minunkin kanssani satunnaisesti ulkomailta tilailee. Pidän näistä hankinnoista ja harrastuksesta paljon enemmän kuin mäyräkoirista ja sen sellaisesta.
Teillä on siis kirjeenvaihtaja ko. tapahtumassa. Ja muitakin Helsingin kuulumisia ja kuvia ehtinen päivitellä.
Jouduin tänään viettämään monta tuntia odotellen julkisessa tilassa, jossa oli kaikenlaista väkeä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia. Myös väkeä ns. kansan syvistä kerroksista.
Olin takapenkissä, tarkoin varjellen yksityisyyttäni haluamatta jutella kenenkään kanssa, luin kirjaa, surffailin ja sähköposteilin kännykällä, ja torkuskelinkin. Ja katselin aulan telkkaria ja tarkkailin kanssaodottajia.
Ensimmäistä kertaa elämässäni näin, että on sellainenkin telkkariohjelma, jossa on kuvattu telkkarin katsojia. Siis, että on perheitä, pariskuntia, tyttöporukoita tai ukkoköörejä, jotka istutetaan katselemaan kotimaisia ohjelmia (Voice of Finlandia, jotakin parinetsintä-ohjelmaa, Huussi ja Huvilaa) ja sitten kuvataan näitä ihmisiä telkkarin ääressä kommentoimassa … Minä en ymmärrä! Kenelle tuommoinen ohjelma on suunnattu? Aulassa odottajille? EVVK.
Toinen asia, jota en ymmärrä ja johon olen kiinnittänyt jo aiemmin huomiota, on tämä nuorten naisten ja miestenkin tapa pitää tennareita tai vaikka varrettomia talvikenkiä, ja että talvellakin käytetään sillaisia varrettomia sukkia: siis nilkat paljaana on talvikin tarvottu lumisilla kaduilla ja kujilla. Kyllä tämä kukkahattutäti moista paheksuu.
Vaikka toki minä muistan, ettei keskikoulu- ja lukioaikana voinut pitää pipoa. Ja Pehtoori tuntee vieläkin sairastuessaan nilkoissa ja ranteissa, että ajeli koulu- ja työmatkat mopolla ja kevarilla pitkälle talveen ilman asianmukaisia kenkiä ja pitkävartisia hanskoja. Flunssaan liittyy aina reumaattista särkyä nivelissä.
Sitten kanssaodottajia kuunnellessa huomasin, että nälkäiset ihmiset ovat kärsimättömimpiä, ja toisaalta pullukat ja ylipainoiset mussuttavat koko ajan jotain pientä. Yksi perhe kaivoi reilun tunnin odottamisen jälkeen muovirasiat esiin ja järjestivät piknikin muun porukan katsellassa heidän jauhelihakeittonsa syömistä. Ei, en minä paheksunut, mutta kieltämättä katselin vähän kummissani. Ja nälkäisenä. Ja kärsimättömänä.
Kännykän käyttäjinä ikäiseni naiset ovat kaikkein vähiten toisia huomioonottavia. Nuoret vetäytyvät jonnekin sivuun juttelemaan, miehet vain murahtelevat, mutta naiset kyllä kailottavat kaikki kuulumisensa kanssaodottajille, jotka eivät välttämättä olisi halunneet ihan kaikkea kuunnella. Mistähän moinen johtuu?
Päivittäin minäkin kuulumisia täällä Temmatussa kailottelen. En kaikkia kuulumisia kuitenkaan. Ja aina jotakuta tuntuu kiinnostavankin. 🙂
Tietokoneeni on hajoamassa. Tai se on ollut jo kauan hyvin epävakaa. Se ei ole kuin neljä vuotta vanha, mutta käyttötunteja on ihan hirmuisesti. Ja se, mikä on aiheuttanut ongelmia, pätkimistä, hitautta, jämähtämistä, väärinymmärryksiä, jumittamista, ja kaikinpuolista epämukavaa, lienee se, että koneella on ihan liikaa kaikenmoista. Huolimatta siitä, että säilytän kuvat ulkoisilla kovalevyillä.
Sellaisina päivinä kuin tänään, kun oli tehtävä nettisaitteja ja jopa lehti-ilmoitusta, mikä tarkoittaa, että oli oltava lukuisia ohjelmia auki, ei vaan pelitä, ei vörki. Ja se ärsyttää ja hermostuttaa suuresti. Ja samalla hiertää kalvava huoli, että eihän vain joudu jotain hävöksiin.
Olisin periaatteessa valmis hankkimaan uuden koneen, mutta .se mikä arveluttaa ja saa lykkäämään juttua aina vain edemmäs – siihen pisteeseen, että on liian myöhäistä – on se ahdistus, jonka tuntee jo etukäteen kaikkien ohjelmien ja yhteyksien uudelleen asentamisesta. Ja tästähän on ollut puhetta useastikin: minulle tietskari on ´he´, not ´she´mikä vaikeuttaa sopeutumista. Maskuliini merkitsee jääräpäisyyttä, putkiaivoisuutta, mikä vaikeuttaa toiminnan sujuvaa Ja huolimatta siitä, että kahden hengen kommuunissamme on insinööri, niin humanisti nämä datailuhommat on aina perinteisesti tehnyt. Enkä nyt haluaisi.
Ja onnistuihan se tämäkin postaus vielä tällä temppuilevalle koneella… 😉
~~~~~~~~~~~~~~~~
Viikon kuvaushaaste olkoon ´juoma´. Ruokaahan on jo kuvattukin, ja nyt kun vappu on jo lähellä ja kun minä olen kovasti viimeisen viikon aikana kuvannut juomia, ja teema on loppuviikosta enemmän kuin ajankohtainen, niin kuvataanpa tällä viikolla juomia.
Lastenkestit tänään! Tai siis tein safkaksi pizzaa ja lettuja. Olivat nuoret mielissään; jotain tavallisesta poikkeavaa tavallista meillä ruokapöydässä. Meillähän ei kotipizzaa juuri tehdä, ja silloin harvoin kun sitä on, on se ollut joko tyttären tai miehen tai heidän yhdessä tekemäänsä, mutta tänään siis minä tein. Muutenkin ollut sellainen ”teiniruokavaihe” minulla.
Oletteko syöneet Kolmen kaverin lakritsijätskiä? Minä olen! Yksikseni olen viikonlopun aikana – ikään kuin välipalaksi! – syönyt koko purkillisen. EIlen illalla loppuneljänneksen suoraan purkista. Se on ihan syntisen hyvää. Eikä kaloreitakaan ole kuin sen hippusen yli 200 kcal sadassa grammassa! Siis ihan tolkuttoman hyvää. Kalorit on.
Uusi Valion tummasuklaa-minttu-rahka oli mansikoiden – ja lettujen – kanssa hyvää. Pistäppäs korvan taakse.
Nyt alkaa jo tuntua tämä pizza-, jätski-, lettukesti-hömppäherkuttelu.
Tarkoituksena oli, että viikonloppuna lähdemme Pehtoorin kanssa jonnekin retkelle, ehkä jopa piknikille. Koiteliin, Hailuotoon, Liminganlahdelle, Virpiniemeen… Jonnekin luontoon, liikkumaan, ehkä jopa katselemaan lintuja, syömään eväitä, kuvailemaan.
Eihän ne kelit sitten kuitenkaan olleet sellaiset kuin oli luvattu. Tänään on ollut kiitettävän karmea keli. Kiitettävä siksi, että olen edennyt erinäisissä tiedottamisasioissa, tehnyt paistinkääntäjähommia taas niin, että jo kyselin itseltäni, että oikeastiko olen lupautunut tämmöisiin puuhiin ihan vapaaehtoisesti, palkatta. – No olen, ja ensi viikolla en taas muistakkaan että puoli viikonloppua niihin on tärvääntynyt.
Tänään en edes lenkillä käynyt. Kunhan nyt mättösessio-safkaa tuunasin, ja sitten olen rypenyt itsekritiikissä ja lievästi hiilaripöhössä. Päivän urheilusuorituksen tehtävää hoidelkoot pian alkava ”Huippujengi”. Niitä harvoja telkkariohjelmia, joita seuraan. Kummasti se viehättää. Vuorille kaipaan.
Niin kauan, kun elämässä kaikki ei mene odotusten mukaisesti, on toivoa! Kun on vielä muuttuvia tekijöitä, voi olla varma, ettei ole ihan jämähtänyt. Tänään olen saanut siitä monenmoisia esimerkkejä. Jätän vanhustenhuollon asiat sikseen ja keskityn tässä pienimuotoisempiin asioihin…
Kaupassa oli mansikoita. Tiedänhän minä, ”ettei ne muut kuin kotimaiset, kesän mansikat” ole hyviä. Ostin silti. Maksoin vitosen koko lavallisesta. Ja siihänän ne menee ihan yhtä lailla kuin viinirypäleet tai mandariinit, tai … kyllä minusta vitosen väärti olivat.
Ihan kaikkia emme ehtineet kaksistaan syödä, kun nuoripari ja Aapeli tulivat illansuussa käymään. Sitten porukalla niitä napsimme. Umbriaan ikävöimme.
Olin jo aiemmin aloittanut kuvailemaan (läksykuvia) ja on väistätämätöntä, etteikö tässäkin olisi niitä kuvia …
Kuohuva, jonka kuvaussetuppiini laitoin, oli saksalaisen tohtorin sekt. Eikä se ollut ollenkaan huono valinta, se on uutuusskumppa Alkon hyllyissä. Suosittelen. Jopa vapun uutuuskuohuvaksi. Muttä tähän teemaan palannen vielä ..
Enemmän olisi vielä koettava, elettävä … näissä merkeissä.
Heräsin niin aikaisin ( klo 4:38) ja niin paljon olen liikkunut, että ranteessa oleva Polar Looppi näyttää tällä hetkellä liki ennätyslukemia = aktiivisuus 192 %. Voihan sitä päiväänsä noinkin mitata, mutta tiedä häntä, onko mittaamisella mitään väliä.
Joka tapauksessa olen liikkunut ja ollut puhelimessa poikkeuksellisen paljon.
Koko viikon ovat paistinkääntäjien ja luokkakokouksen asiat työllistäneet, saaneet liikkeelle, pitämään palavereita, soittelemaan, laatimaan kirjeitä, vastaamaan posteihin, ottamaan kuvia ja pyytämään tarjouksia.
Ei sillä, ettenkö voisi noita asioita hoidella, harrastuksiahan ne, mutta olen tässä miettinyt, että kyllä se niin on, että määräänsä enempää ei voi tehdä ja toisaalta ”päivät täyttyvät tekemisestä ihan sama mikä elämäntilanne on”. Näin se näyttää olevan.
Erona duunarin arkeen se, että näin freenä on aikaa kävellä paikasta toiseen, eikä tarvitse ajella ovelta ovelle, meetingistä toiseen. Ja että voi valita, missä ja kenen kanssa pitää kahvitaukonsa. Että työpaikan kahvihuone työkavereineen voi vaihtua vaikka Makiaan ja systerin seuraan.
Ja sitten ihan vaan etätehtävien vuoksi voi kuohuvaa pullollisen avata.
… ihanimman mahdollisen kuvattavan kanssa. Aapeli oli eilen mallina mummin studiokuvausharjoituksissa.
Ennen seuraavaa lähiopetusjaksoa minun on tehtävä kouluun viiden kuvan henkilökuvasarja, joka on otettu studiossa tai studiomaisissa oloissa ja siten että kuvaaja hallitsee valoa.
Eilen aamulla raivasin olohuoneeseen tilan, jonne levittelin kotistudiotarpeeni. Studiosalamasettiini kuuluu kaksi välähdyspäätä, kaksi softboxia ja jalustat niille sekä käsisalama, triggerit, heijastin ja iso valkoinen (3 x 3 m) ”lakana” taustakankaana. Tuotekuvauksessa erilaiset tasot (äänieristyslevyt, kiiltävät rakennuslevykappaleet, taskulamput, led-valo yms., yms.) ovat avuksi, eikä sovi unohtaa kuumaliimapyssyä ja sinitarraa, jolla kuvattavat saadaan oikealle hollille kuvausta varten, mutta näitä ei nyt käytetty. Eikä kuvattava kyllä sitten pysynytkään paikallaan. 🙂
[kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla]
Viime jaksolla koulussa käytiin henkilökuvauksen perusteita läpi, ja niinpä minulla oli vahvasti mielessä, että hyvä kuvaaja osaa ohjata mallia siten, että kasvoille voidaan luoda joko nais- tai miesvarjoja ja että kuvattava saadaan rentoutumaan.
Ja että Rembrandtin kolmiota* ei saa unohtaa ja nasolapiaalipoimut eivät saa jäädä syviksi, vaan valolla on hallittava varjoja, on tarkennettava lähimpään silmään, korko- eli hiusvalo voi tulla takaa, se tukee ääriviivaa, mutta se ei ole aina välttämätön, valon etäisyys kuvattavasta tulee olla samassa suhteessa valon halkaisijaan, profiilikuvissa on mietittävä, miten nenä leikkaa takana olevan posken … ja kaikki nämä ja paljon muuta kertasin aamupäivällä muistiinpanoistani ja rakentelin studiota valmiiksi.
Ja sitten iltapäivällä saapui mallini managerinsa kanssa! Ja kaikki opittu unohtui, tai menoa ja meininkiä oli sen verran, etten kovin paljon ehtinyt miettiä!
Kamera lauloi, salamat räpsyivät, yritin ”ohjata” mallia kuten koulussa opetettiin ja Aapelin äiti oli apuna heijastimien ja valaisun kanssa. Liki 200 kuvaa puolessatoista tunnissa otin. Ja kyllä meillä kaikilla kolmella oli kuuma lamppujen loisteessa, mutta Apsu oli ainoa, jota se ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän. 🙂
Iltasella ja tänään aamulla sitten valitsin ja perkasin kuvia. Haastetta kuvankäsittelyyn lisäsi se, että Aapeli on juuri siinä iässä, että pöytien jalat ja kaappien nurkat, lattiat ja ovet sattuvat olemaan aika ajoin ihan väärissä paikoissa, mikä pienelle, touhuavalle pojalle aiheuttaa pieniä kuhmuja ja mustelmia, jotka on hyvä photoshoppailla pois. Ja toinen haaste on pojan – ah, niin ihanat – suklaanappisilmät. Ne tahtovat aina jäädä kuvissa liki mustiksi, joten vähän kuvankäsittelyä niillekin.
Ja todettiinpa sitten, että otamme vielä aika piankin uusintakuvaukset, sillä olisi olisi mukava saada enemmän kokovartolokuvia. Eikä näitä kuvia nyt vain koulua varten oteta. 😉
~~~~~~~~~~~~~~~~
(* Rembrandtin kolmio: Valonlähde asetetaan 45 astetta mallin oikealle tai vasemmalle puolelle ja kallistetaan sitä 45 astetta. Tällöin muodostuu ns. Rembrandtin kolmio eli valoisa kolmio mallin toiselle poskelle.)
Muistanette että olimme syksyllä paistinkääntäjien voutineuvoston ja muutamien keittiöalan ammattilaisten kanssa Ylivieskan pikkuVELISSÄ testaamassa, josko sille voisi paistinkääntäjien kilpeä suositella. Lokakuisen illallisen jälkeen olimme vakuuttuneita, että voi. Talven aikana prosessi on edennyt Helsingistä Pariisiin (rotissöörien ”päämaja” on siellä, aika luonnollista) ja takaisin, ja ravintolalle myönnettiin kilpi.
Keskeisiä vaatimuksia, jotka kilpipaikan on täytettävä ovat ”kansallisen keittiön vaaliminen, gastronomian kehittäminen, alueellisten ja kulinaaristen perinteiden säilyttäminen sekä kehittäminen”. Kilpi on merkki sekä ruoan että palvelun korkeasta tasosta, ja laadun tasaisuudesta sesongista ja tilauksesta toiseen. (Muitakin arviointikriteerejä vielä on.)
Enin osa suomalaisista kilpipaikoista on Helsingissä ja Tampereella. Aina joskus myös ”maakuntiin” on kilpiä myönnetty, mikä ei ole ihan tavallista, ja nyt siis Ylivieskaan. Kilvenluovutuksen yhteyteen kuuluu – naturalmente – illallinen, eikä reilun tunnin junamatka sen nauttimiseksi ollut turha, eikä edes tylsä kun oli paistinkääntäjäseuraa vaunullinen.
[kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla]
Ennen varsinaisen menun alkua saimme pienessä rasiassa amusen (amuse-bouche), joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin ´kobe-härkää tartar´.
Ensimmäinen ruokalaji karitsan kateenkorva oli kaikkinensa hyvää, ja ihan erityisesti arvostin sitä, että pöytään oli katettu myös liemilusikka, mikä on aika harvinaista nykyisin, mutta tässä jos jossakin se oli hyvä olla: liemi oli erinomaisen hyvää.
Menussa seuraavana oli ”Kalajoki”, jossa yksi osa oli ahventa ´escabes´. Kyselinpä, mitä se oikein tarkoittaa, ja se on ”öljyn ja etikan kanssa marinoitua”. Raholan ruokasanastossa lukee näin:
escabèche, joka useimmiten merkitsee paistettuja, runsaan raa’an sipulin ja viinietikan sekoituksessa marinoituja ja kylmänä tarjottavia pikku kaloja. Eräät alan sanakirjat ilmoittavat, että kyseessä on tuonniminen kalalaji, mutta näin ei ole, sillä ruoka voidaan tehdä mistä tahansa pienehköstä kalasta, sardellista (ks. anjovis) makrilliin.
Pääruoka ”Himanka” tarjosi ”uuden ruokalajin” = possunleukaa. Possunposkethan on jo ´vanha´ juttu. Timjamikastikkeesta pidin tavattoman paljon. Kaikkinensa tämäkin annos sisälsi monta ”nostoa”, siinä oli useita komponentteja, joten makusinfoniassa oli paljon nyansseja, paljon maisteltavaa.
Juustojen kanssa tarjottu kirsikkahyytelö/marmeladi oli sellaista, että pisti miettimään, josko koettaisi joskus itsekin jotain vastaavaa saada tehdyksi.
Ja jälkiruoan herukkasorbetti, kuten koko annos, olivat minun mieleeni; ei ällömakeaa, raikas lopetus hienolle dinnerille.
Tuo vaaleanpunainen ”rinkula” oli herukkabavarois. Mikäs ”bavarois” sitten on? Gastronominen sanakirja kertoo, että
bavarois on kermavanukas, baijerinvanukas, baijerilainen. Alkuaan fromage bavarois ~baijerilainen juusto tai jälkiruokavaahto, – – kylmä jälkiruokavanukas, jossa keltuaista, sokeria ja maitoa (ja kermavaahtoa).
Myös viinit oli huolella valittu, ja viimeinen, jälkiruokaviini Beerenauslese Zweigelt sai esittelyssä ihan erityisiä mainesanoja, ja se on kuulemma usein palkittu kansainvälisesti, mutta minulle ei mitään suuria intohimoja. Sen sijaan Clouet-samppanjatalon lippulaiva oli voimakkaassa ”leipämäisyydessään”, kypsyydessään, mieleeni.
Tänään melkein työreissu Ylivieskaan. Ei, en käynyt luennoimassa. Kävin nauttimassa erinomaisen illallisen (päivällisen oikeastaan). Hyvässä seurassa, erinomaista ruokaa nauttien. Kuviakin otellen. ..
Ei olisi minusta vuorotyöläiseksi. Melkein ennemmin työtä vuorotta kuin että olisi (ollut) mentävä aina välillä ilta- ja jopa yövuoroon. Tänään oli nimittäin kampaaja vasta iltapäivällä, ja sen perään kokous kaupungissa. Mitään en osannut ennen noita tehdä. Koko aamun, aamupäivän, alkuiltapäivän vain odotin, että pian lähdettävä. Mitään uutta hommaa en osannut aloittaa, mikään pieni ei tuntunut tarpeeksi tehokkaalle, aikaansaavalle, joten jätin nekin tekemättä. Kyllä se minun on parasta ryhtyä toimeen heti aamuvarhain ja tehdä niin kauan kuin kuuluu, niin kauan että päivän työ on tehty.
Torimummoa kävin kampaajan ja kokouksen välissä heippaamassa. Ja Marttia – joka edustaa nyt minun kuvaani viikkohaasteessa. Pitkään aikaan en olekaan Martin luona käynyt, ja ihan kuin hän olisi vähän kasvanut. Miehistynyt, poikanen.
Tämä jääpalloilija oli nyt saanut pipon: tavallisestihan nämä villavaatetukset ovat olleet Martilla. Nyt kun Kärpillä on kohtalonhetket Tampereella Tapparaa vastaan, on hyvä muistaa, että Oululla tosiaan on vahvoja, vanhoja perinteitä ”joukkuejääurheilussa” [keksasinpa tuossa uuden sanan]: jääpallokaupunkina (OLS ja OPS) Oulu taitaa olla, jos katsotaan vuosikymmenien aikahaarukalla, ylivertaisen hyvä. En ole varma. Mutta tässä yksi pelaaja tulossa kentältä.
Valokuvauksesta puheenollen: ”Jarin” lähetti minulle linkin. Ei ole helppoa kuvaaminen ammattilaisillekaan!
Ja tästä sitten suoraan toinen aasinsilta. Meidän kouluun (ammattiopisto Lappia) avautuu haku tässä kuussa: uusi VAT-kurssi starttaa ensi lokakuussa, joten ei muuta kuin kaikki kiinnostuneet hakemaan. KLIKS.
Maantie vaatii kulkemaan, … tai vaikka lentäen olisi päästävä liikkeelle. Matkakuume on niin kova, että ihan vähältä piti, että lähdin Stockalle Hulluille päiville jonottamaan lentolippuja Roomaan. Tai Amsterdamiin. En lähtenyt.
Lähdin kävelemään hautausmaalle, käymään kaupassa ja päätin tänäänkin tehdä italialaista ruokaa. Aapeli vanhempineen tuli syömään, joten oli hyvä syy kokkailla monta tuntia. Matkakuumeen lieventämiseksi ja nostamiseksi (?) olen myös katsellut vanhoja reissukuvia. Omia, aika mittavia matkasivustojani. Samalla vähän harkinnut, että ne tuolta poistaisin. Ehkä.
Samalla myös mietin, että olisi aika ryhtyä kokoamaan hautausmaakirjaani. Mutta pian ajatukset taas matkoissa… lähdössä, lähdöissä.
Sitten oli muutaman klikkauksen päässä, että varasin matkan Islantiin. Se on yksi niistä harvoista Euroopan maista, joissa en ole käynyt. Maan ruokakulttuuri (hainevät?) tai historia (viikingit?) eivät ehkä ole se, joka eniten kiinnostaisi, vaan luonto. Arvelen, että siellä olisi paljon kuvattavaa.
Ja edelleen se matka Japaniin syksyllä on ykköstoiveeni, – matkojen suhteen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tulevalla viikolla kuvaushaaste on helpompi, tai ainakin selkeämpi, kuin menneellä viikolla: uusi kuvahaaste on ´metalli´.
Isän kuoleman (2004) jälkeen minä en ole menettänyt ketään niin läheistä kuin nyt. Minun ystäväni, myös Pehtoorin ystävä, minua vain pari vuotta vanhempi, menehtyi pari viikkoa sitten.
Tutustuimme 25 vuotta sitten, tapasimme suunnilleen kerran kuussa, yhteisillä reissullakin oltiin. Viini meidät yhdisti, mutta vuosien aikana ystävystyimme.
Minä muistan hänen sarkasminsa, hänen avuliaisuutensa, kykynsä ottaa toiset huomioon, hänen kykynsä nauraa itselleen, loppumattoman uteliaisuutensa, vieraanvaraisuutensa ja oikeudenmukaisuuteen pyrkimisensä, hänen älykkyytensä – ja jääräpäisyytensä hyvässä mielessä, hänen työmoraalinsa, mutta myös kyvyn lähteä reissuun ja lomille kun oli niiden aika.
Olen hyvin iloinen siitä, että hän oli ystäväni. Mutta nyt on ikävä. Nyt on suru.
Vielä tänään kaikenmoista, ei-niin-mieltä-ylentävää, mutta sitten iltapäivän lopulla vetäydyin ruokakorillisen kanssa Festaan, ja rentous, hyvä olo, kokkaamisen riemu ja sitten parin tunnin päästä hyvin syömisen ilo ja nautinto, olivat läsnä. Siinä me kaksin istuksimme, mietettiin, muisteltiin.
Minullakin on ollut hirmuinen Italian-ikävä, ja ajattelin tänään taltuttaa sitä italialaisella safkalla: viikolla tovin italialaisten keittokirjojen -hyllyäni plärättyäni, päädyin valitsemaan ruoan Jamie Oliverin (jonka kaikki keittokirjat minulla on) – ”Jamie Italiassa” -kirjasta. Ruoan nimi on Pollo alla Cacciatora, – hieman mietin/mietimme, miksi se on ”Metsästäjän kanaa?”. Rosmariini, oliivit, sardelli, valkosipuli? – Mikä ruoasta tekee metsästäjän ruoan?
Ei sieniä, eikä metsän riistaa. Eilen meidän omasta Toppilan K-marketista ostimme (tarjouksesta) luomukanaa, kaksi kokonaista, jotka Pehtoori eilen oikeaoppisesti pieni (lue: paloitteli), ja minä pistin (lue: laitoin) marinadiin.
Tänään sitten varsinainen valmistusoperaatio.Ei kovin isotöistä, mutta tiedättekös, en ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää kuin tänään. Pollon oheen tein ohra-risottoriisi-parsa-Liguriasta tuotu parmagiano reggano -risoton. Pelkästään se oli taivaallista. Vaikka itse sanonkin. Se OLI taivaallista.
Nautinnon kruunasi kiireetön hetki, ja Peppoli. Marinadiin käytin chiantia kuten kuuluikin: Peppolia puolet halvempi chianti Fontanella sopi marinadiin, mutta Peppoli!, jolla on meille liki kulttiviinin maine, oli ruoan kanssa enemmän kuin hyvää.
Nyt kun on joku ihmeen tiedonsiirto-ongelma kuvien kanssa, liitän muutaman kuvan lisää huomenna. Samoin kuin reseptin kirjoittelen tähän huomenna… Suosittelen täällä piipahtamista, oli sen verran hyvää …
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tässäpä nyt ohjeet.
Pollo alla Cacciatora
(tästä annoksesta riittää varmasti kuudelle)
2 (luomu/jyvä)broileria (tai 2 kg paloina) merisuolaa ja rouhittua mustapippuria 8 laakerinlehteä 2 – 4 rosmariininoksaa 3 murskattua + 2 viipaloitua valkosipulin kynttä ½ pullollista chiantia vehnäjauhoja oliiviöljyä 1 prk sardellia (tai anjovista) ½ prk mustia kivettömiä oliiveja 2 tlk säilöttyjä luumutomaatteja
Mausta broilerpalat suolalla ja pippurilla. Pane palat kulhoon, samoin laakerinlehdet,rosmariininoksat, murskatut valkosipulin kynnet (3) ja kaada viini päälle. Jätä yöksi jääkaappiin.
Kuumenna uuni 180 asteeseen, valuta ja kuivaa broilerpalat, ja jauhota ne. Paista oliiviöljyssä niihin ruskea pinta. Paista myös viipaloidut valkosipulin kynnet.
Laita uunipataan pohjalle oliiviöljyä, ja sitten kaikki aineet, myös marinadiviini.
Puolitoista tuntia uunissa ja sitten ruoka on valmis. Jamie kehottaa tarjoamaan salaatin tai valkoisten papujen (englantilaiset!!) kanssa, ja toteaa lopuksi ”tarjoa ruokajuomaksi runsaasti chiantia”. Minä täsmentäisin vielä: tarjoa Pèppolia!
Lisukkeeksi EI papuja vaan risottoa (tai ohrattoa), johon lisäsin lopuksi erikseen kiehautetut, kylmän veden alla huuhdotut (säilyttää rapsakkuuden ja värin) parsat ja Liguriasta Parman torilta ostettua Parmagiano Regganoa! Ja insalta caprese (puhvelinmaitomozzarella) -salaattia.
Miksi jotkut itkevät herkemmin kuin toiset, ja miksi itku helpottaa?
Itkemättömyydestä ei ole haittaa, mutta tunteiden tukahduttamisesta on, sanoo neurotieteen professori Lauri Nummenmaa.
Hesarin tämänpäiväisessä ”Elämä ja hyvinvointi” -osiossa oli artikkeli, jossa kerrottiin, että
Ihmisten välillä on geneettisiä eroja siinä, kuinka voimakkaasti he kokevat tunteita ja siinä, kuinka herkästi he näitä tunteita ilmaisevat. Siksi toiset itkevät enemmän.
Soisin olevani vähemmän herkkä itkemään. En itke kivusta, mutta itken surusta, itken ilosta. Eikä niiden tarvi olla mitään elämää suurempia tunteita. Muistatteko Elovenan ”Elonpolku”-mainoksen? – Kun näin ensimmäisen kerran sen, itkin vuolaasti. Puoliminuuttinen kaurapuuromainos saa minut itkemään liikutuksesta!
Mitenkäs luulette käyvän kun katson jonkun oikean nyyhkyleffan? -Paketillinen nessuja ei tahdo riittää! Kuinka usein olenkaan itkenyt opiskelijoiden kanssa, myötäeläen tai heidän vuokseenkin. Itken hautajaisissa ja häissä. Miten paljon olen itkenyt onnesta ja ilosta! Tai juhlavista hetkistä? – Harva tillittää promootiossa. Minä itkin. Minä itkin kun pääsin takaisin kotiin ison remontin jälkeen. Itkin ystäväni kanssa kun hänen koiransa kuoli. Olen itkenyt nähdessäni jonkun hienon paikan, jonne olen pitkään toivonut pääseväni.
Siihen ei paljon tarvita, että minä itken. Eikä se ole mitään kaunista katseltavaa. Ei mitään sellaista ”kyynel vierähti poskelle” tai ”silmät kiilsivät kun ne kostuivat”. Minun on mahdoton puhua, liikutus avaa kyynelkanavat tai paremminkin valtavirrat, joten ei mitään rajaa. Yksi ystäväni opetti, että kun olet menossa hautajaisiin tai jonnekin, jossa tiedät itkeväsi, etkä haluaisi ihan ”tukkoon mennä”, käytä Nasolinia. (Kuuluisiko tämä eiliseen niksipostaukseen? :)) Epäilin moista, mutta kyllä, kyllä se auttaa. Pitää tiehyet avoimena.
Tunteet ovat herkästi pinnassa, aina. Todellakaan en osaa niitä tukahduttaa. Saatikka, että osaisin estää kyyneleitä …
Satunnaisessa järjestyksessä kaikenmoisia juttuja, niksejä, ruoanlaittoon vinkkejä, joita olen oppinut, keksinyt, jossain nähnyt omassa käytössä hyväksi havainnut. Osa näistä on täällä ollut ennenkin, mutta kokoanpa nyt tähän useamman yhteen. Jos tällaista ”palstaa” alkaisi täällä pitää… 🙂
1) Tulppaanit pitää ensin laittaa maljakkoon, jossa on vain muutama sentti vettä ja teelusikallinen tai kaksi perunajauhoja. Läpinäkyvä kääre ja kuminauhat saavat olla tunteroisen paikallaan. Sitten vasta roskiin. Vielä jos aina yöksi laittaa maljakon kylmiöön/jääkaappiin niin säilyvät näillä keinoin ihan hyvänä ainakin viikon.
2) Kun paistat piirakkaa tms vuoassa, joka pitää vuorata leivinpaperilla, ei kannata tehdä asiasta turhan vaikeaa ja ryhtyä askartelemaan ja leikkelemään paperia, vaan ota suunnilleen sopivan kokoinen pala, rutistele ja rypistele se palloksi, ja sitten avaa vuoan pohjalle ja reunoille. Sitten voit kaataa taikinan vuokaan. Tämä on Sikke Sumarin niksi. Toimii.
3) Tomaatti/spaghettikastikkeeseen pitää aina laittaa ripaus (1/2 – 1 tl) sokeria.
4) Hopealusikat (ja muut hopeaesineet) puhdistuvat kun vuoraat kattilan tai pesuvadin alumiinifoliolla, laitat lusikat pohjalle ja kaadat päälle lämmintä vettä ja muutaman lusikallinen ruokasoodaa. Riippuu hopean tummumisen asteesta, mutta varttitunnista vuorokauteen liotusta, ja sitten huuhtelu lämpimän veden alla ja kuivaus. Se on siinä.
5) Tuo edellinen on Pehtoorin löytämä oivallus, ja vaihtarina (ihan vastikään) opetin hänelle googlaamiseen tärkeän niksin, joka kyllä lienee aika tuttu useimmille: Kun etsit jotain tiettyä henkilöä (esim. Matti Meikäläinen) niin ilman hipsuja Google löytää kaikki Matit ja Meikäläiset, mutta haku täsmentyy, kun kirjoitat haun näin ”Matti Meikäläinen”. Google hakee tasan vain niitä yhdistelmiä, jotka on lainausmerkkien sisällä. Näin voi hakea pitkiäkin pätkiä juttuja, täsmähakuna löytyy.
6) Salasanat unohtuvat? – Asenna kännyyn apsi ”Password Hide” (tai joku muu vastaava). Siihen voi ”lukon taakse” kätkeä yhteen paikkaan kaikki salasanat ja kulkevat mukana. Viime päivinä tämän kännykkäaksidenttini kanssa on ollut tuosta paljon iloa.
Näitä oli mielessä enemmänkin, mutta hieman uuvuttavan päivän jälkeen ei enää muisti pelaa. … siispä niksinurkka kakkonen tulossa.
Surkea keli, eikä paljon ei ole leuhkimista tämän päivän tapahtumilla tai onnistumisilla.
Niinpä ehkä palaankin vielä teemaan ”Oululainen ruokakulttuuri” … ette arvaakaan kuinka kätevästi (tai noh, kätevästi ja kätevästi) voikaan vetää puolivuosituhatta Oulun historiaa ja ruokakulttuuria ja vielä imagoakin puolikkaaseen liuskalliseen paperia. Kiitos vain inspiraation antamisesta kaikille asianosaisille.
Ehkäpä tässä jotain uuttakin asiaa – ainakin ei-oululaisille:
Tervan ja teollisuuden, koulutuksen ja kaupankäynnin keskus Oulu on pitkän, yli 400-vuotisen historiansa aikana vetänyt väestöä asumaan ja hankkimaan elantonsa Oulujokisuulle. Lohi ja tervakauppa olivat tärkeitä syitä kaupungin vaurastumiselle. Oulu on tunnettu koulu-kaupunkina koko historiansa ajan, mikä on yksi syy siihen, että Pohjolan ”Valkea kaupunki” ja teknologiakeskus on kasvanut 200 000 asukkaan kauppakaupungiksi, jossa väestön keski-ikä on tällä hetkellä Euroopan kaupunkien nuorimpia (37,5 v.).
Paljolti keskeisen sijaintinsa vuoksi – Oulusta on yhtä pitkä matka (600 km) Helsinkiin kuin Suomen pohjoisimpaan pisteeseen Nuorgamiin – oululaiset ovat kautta vuosisatojen kestinneet vieraita läheltä ja kaukaa.
Oulu valkeana kaupunkina liittyy erityisesti siihen, että kaupungista haluttiin sodan jälkeen, jälleenrakennuksen myötä, tehdä arkkitehtuuriltaan, yleisilmeeltään valkea. Lisäksi Nallikarin valkeat hiekkarannat ovat osa valkean kaupungin imagoa, mistä kertoo se, että lukuisat norjalaiset kesävieraat kutsuvat nykyisinkin Nallikaria Pohjolan Rivieraksi.
Merellinen sijainti on vaikuttanut myös Oulun ruokakulttuuriin, ja koko maakunnalle ovatkin ominaisia moninaiset meren ja saariston annit sekä lisäksi Pohjanmaan peltojen runsas sato. Oululaiseen ruokakulttuuriin kuuluu tietysti kaupungin vaakunassakin oleva lohi; lohisoppa on pohjoispohjanmaalaisen pitopöytäkulttuurin keskeinen tarjottava. Rössypottu ja rieska, jankki ja juhannusjuusto (”makia juusto”) ovat nekin oululaisen ruokapöydän perinteisiä, monelle lapsuuden ruokamuistoihin tai arki- ja juhla-aterioille kuuluvia herkkuja.
Rössypottuhan se on se oululainen ruoka numero yksi. Ja yksi niistä harvoista ruuista, joista en todellakaan pidä. Enkä ole koskaan itse tehnyt. Pehtoori, joka on lapsuudessaan saanut muutakin kuin kansakoulun (ainakin minun mielestäni) varsin epämääräistä veripalttukeittoa, söisi kyllä mielellään, mutta minä en tee. Niinpä mies käykin aina joskus Hannalassa tai jossain muualla ”kansankeittiöissä” rössypotuilla.
Viikonlopun kuvasatoa vielä. Hotelli Olof on avattu pari vuotta sitten, ja se on ihan Suensaaren päässä. Torniossahan kaikki on lähellä, joten sijainti hyvä. Erityisen paljon pidän sisustuksessa siitä, että sekä aulassa että huoneissa on käytetty seinillä vanhoja valokuvia. Kuvat ovat Tornion katukuvia, Tornion rantamaisemia.
Sisustus on hillitty, Calligariksen lamput ja tuolit eivät joka paikkaan sovi, mutta tuonne sopivat.
Aamiaishuone oli kellarikerroksessa, ja sielläkin näytti olevan Calligariksen Miss Lacy-tuoleja, mutta mietin, olisivatko olleet feikkejä. Aidot muovisetkin kun maksavat kai toista tonnia. Siellä ei ollut Tornio-kuvia seinillä, vaan tapettia, jossa oli hillitysti kuvia Roomasta.
Aamiainen oli ehkä vähän keskivertoa parempi: lohta Tornionjokivarressa on luonnollisesti tarjolla. Ja hotellin yhteydessä on jo aiemmin mainostamani ravintola Ofelia. Bataattiranskalaiset olen siellä jo kahdesti nauttinut. On siellä muutakin hyvää. Ja sekin on aika viihtyisiä.
Tämä seitsemäs lähiopetusjakso oli siis henkilökuvausta, valaisun opettelu oli eka kerralla se isoin juttu. Minulle sekin ihan uusi asia. Jälki sen mukaista. Mutta parini N. on tehnyt henkilökuvauksia tilauksesta aika paljonkin, joten minä sain ammattilaiskuvat itsestäni ihan sivutuotteena.
Jotenkin voipunut, helpottunut, kotiin paluusta ja paluuseen tyytyväinen. Olen ollut melkein kaksi viikkoa pois kotoa. Se ei ole tavallista. Siksikin ja muutenkin kotiin on hyvä tulla. Tänäänkin.
Tornion kouluviikonlopulta ajelin lämpimässä (+8 C) sunnuntai-iltapäivässä kotiin. Tänään en kotimatkalla soittanut ystävälleni, kuten melkein joka kerta aiemmin olen tehnyt. Aurinko toi mieleen hänet, ja ajattelinkin, että voisin soittaa. Mutta en soittanut. Minulla ei enää ole häntä. Ystävyyttä ei enää ole. Häntä ei enää ole. Tänään taas suru tuntui. Tänään oli se ”paikka”, johon hän elämässäni kuului. Yksi niistä paikoista, mutta häntä ei enää ole. On niin ikävä. Merkillisesti kyselen toistamiseen itseltäni, miten tässä näin kävi? – Ja taaskaan en usko todeksi, en usko, että maailma on niin epäreilu.
Kotiin tullessa olo paranee, enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. En, vaikka sellainen tuntuu olevan lähellä.
Kotona on Pehtoori taas tehnyt kotiinpaluupäivällisen, ja mm. leiponut suklaakakun!!
Ja vihdoin näen Aapelin ja vihdoin voin pitää häntä sylissä.
Aapeli ei enää tuoksu, eikä tunnu vauvalta: Aapeli on pienen pieni poika, joka tykkää omenasta, tutkimisesta, Teletapeista, joita hän osaa ihan itse katsoa puhelimen näytöltä ja Muumi-kirjasta, jota luimme yhdessä.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tänään oli myös arvonta: ”Oululainen ruokakulttuuri” -kyselyyni vastasi yhteensä kymmenen henkilöä (Satu, Kaisa, Antti, Kaija, Marketta, Koivu, Anna, Maisa, Raila ja Annu), mistä kiitos kaikille osallistujille, palaan vielä teemaan. Ja (nyt kuuluu fanfaareja!!!) voittaja on: Kaija!!! (lähetätkö minulle (reija at satokangas.fi) postiosoitteesi ja kerrothan samassa viestissä, haluatko uuden kirjan vai tämän vuoden ”Oulu kuvissa” -kalenterin.)
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Viikonlopun kuviin yms. palaan vielä huomenissa,… Tulevan viikon kuvahaaste on maisema, mutta ei tavallista ”aakeeta laakeeta”, vaan ”maisema lähikuvassa”. Tuokio/palanen urbaanista tai maaseutumaisemasta. Kuluneen viikon ”Erilainen” -haasteeseen en ole (vielä) ehtinyt itse laittaa kuvaa, mutta varsinkin Katri H:n dramaattisia kuvia Ylivieskan kirkon palosta kannattaa käydä katsomassa.
Ja toinen kuvalinkki on Juniorin kuvasivulle: niin Torniossa (jossa monet kurssikaverit olivat yöllä olleet kuvailemassa – minun täysin asiasta tietämättömänä, syvässä unessa olleena) kuin Oulussa oli ollut hieno revontuliyö, ja poika oli kotipihalta/katolta saanut aika kelpo otoksia… KLIKS
Eihän se niin kamalaa ollutkaan: olla mallina ja kuvata mallia.
Tornion aamu aukeni aurinkoisena.
Tämä viikonloppu on sellainen, etten mahtunut opiskelija-asuntolaan, ja sen kuultuani päätin varata itselleni hotellihuoneen Torniosta: en lähde majataloon Ruottin puolelle, nyt on MUN viikonloppu. Siis majapaikkana hotelli Olof. Tässä on tyyli. Melkein boutique-hotelli. Kuvia liittelen vaikka huomenissa.
Aamulla ehdin hyvin käydä pienellä lenkillä, katselemassa Suurpilkin valmisteluja.
Tänään kymmentuntinen koulupäivä sujui henkilökuvausta opetellessa, teoriassa ja käytännössä, mallina ja kuvaajana. Lupaan laittaa näytille N:n minusta ottamia kuvia. Hän on pro. Oli ilo tehdä kanssaan harkkareita tänään.
Illalla hotellille palatessa – taas kerran – aika puhki, mutta olisinpa ollut valmis lähtemään porukalla syömään, ehkä jälkidrinksuillekin jonnekin, mutta juuri tänä viikonloppuna kaikki muut tuntuivat mielummin lähtevän ”boksiin”, kämpille tai jopa Ouluun ennemminkin kuin kaupungille. Hö.
Lähdinpä sitten yksikseni kävelemään pitkin Tornion pikkukaupungin katuja: ja hyvänen aika, kuinka paljon karvalakkipäisiä, humalaisia, pahimmoillaan kaira kainalossa käveleviä pilkkijöitä olikaan liikkeellä.
Löysinpä itsekseni kuitenkin, yksikseni ruokapaikan. Perheen kanssa whatsappeilua, … ja juuri poislähdössä ollessani sainkin seuraa, istuinpa sitten tovin vielä. Toinen lasillinen punaviiniä.
Tänään palaute tuotekuvaus-etätehtävistä ja jo vähän aloittelimme henkilökuvaukseen liittyvien asioiden opiskelua, on siis ensimmäinen ”Henkilökuvaus”-viikonloppu. Miljöö- ja maisemakuvaus oli omasta mielestäni se, jota osasin – edes vähän – tämän koulutuksen alkaessa, studio/tuotekuvausta on ollut mukava harjoitella, ja kyllä jatkan nyt kun tulevina viikkoina on ihan eri lailla aikaa kuvaamiselle kuin alkuvuodesta.
Mutta henkilökuvaus? En osaa, en ole harrastanut, en harjoitellut. Todella arkailen, todella olen huono. Huomenna sitten päivä treenataan. Todella olen epämukavuusalueellani: en haluaisi olla mallina, enkä kuvaajana. Mutta eihän kaikki ole mukavaa, eikä helppoa. Elämässäkään, saatikka opiskelussa. Mutta mikä hyvä, minulle sattui ”työpari-arpajaisissa” hyvä tuuri; sain hyvän henkilökuvaajan parikseni.
Ja tänään koulussa oli kuitenkin mukavaa. Olin tavallista pirteämpi, perjantaiksi.
Nyt juuri täällä räiskyy ilotulitus: Torniossa on raksamessut ja ISOT pilkkikisat. Kai niiden vuoksi tuolla rannassa tulittevat.
Muutenkin on merkillistä palata kahden hengen mökkielämästä maalikyliin, etelään, kommukoimaan monien ihmisten kanssa. Ei kulttuurishokki, mutta hieman outoa. 😉
Ai niin, tänään on blogissani käynyt jo yli 2000!!! kävijää. Aprillia-juttu on linkitetty mm. YLEN sivulle, ja ties minne, trafiikkia kuitenkin on.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Nyt kun on viikonloppu, ja monelle se merkitsee parempaa syömistä kuin viikolla, niin käykääpäs vielä vastailemassa kyselyyni ”Oululainen ruokakulttuuri”. Siellähän on arvontakin. Sunnuntaihin klo 18 asti aikaa osallistua.
