Bom dia – vielä kerran Madeira, por favor!

Madeirasta vielä kerran. Nyt kuvakansiot ovat jotensakin kunnossa, nekin kertonevat, miksi Madeiraa niin lämpimästi voin suositella lomakohteeksi.

Meillehän Madeira on mieluisa lomakohde paljolti hyvien patikkamahdollisuuksien vuoksi. Mahdollisuuksia on paljon ja reittejä monenlaisia, ja (levada)polut on aika helposti saavutettavissa Funchalista. Ehdottomasti kannattaa vaikka vain yhtenä päivänä hankkiutua levadareitille.

Täällä on hyvä suomalainen blogi, jossa paljon tietoa levadoista ja niillä vaeltamisesta. Hyväksi havaittiin Rolf Goetzin kirja Madeira, retkeilyopas, 50 kauneinta levada- ja vuoristoreittiä.  Ostin ja latasin sen puhelimeeni (sitä saa myös kirjakirjana), joten se kulki helposti mukana, ja reittejä oli helppo seurailla. Muutamissa kohdissa kirja opasti hieman pieleen, esim. Camicha-patikalla reitillä oli jokunen vuosi sitten roihunut metsäpalo, mikä oli muuttanut reitin kulkua, mutta löysimme takaisin polulle aika helposti.

Levadojen varrella on pieniä kyliä, erilaisia metsätaipaleita, näkymiä merelle, kallioita, paljon kukkia, nytkin vielä agapanthukset ja hortensiat kukkivat villeinä, eucalyptykset tuoksuivat, ruskaiset viini- ja pengerviljelykset tekivät maisemaan tilkkutäkkejä, purot solisivat. Funchalissa ja Monten rinteillä on huikeita puutarhoja.

Cabo Girãolle turistit yleensä viedään: onhan siellä Euroopan korkein suora pudotus (580 m) ja komea näköalapaikka. Me kävimme siellä jo syksyllä 2003, silloin turistikiertoajelulla ja sumu oli niin kova, ettei mitään näkynyt. Tällä kertaa käveltiin sinne levadoja pitkin. Ja näköala oli hieno!

Lähes joka iltapäivä Funchalin satamaan, joka on ihan keskustassa, tulee yksi tai kaksi risteilyalusta, joten satamassa ja rantapromenadilla on elämää. Museoita ja kauppakeskuksia riittää kaupungissa. Mitäkö sieltä kannattaa ostaa? No Madeiraa! 😀 Ja kenkiä, kuulemma. Korkista on tehty kaikkea mitä ajatella saattaa. Ostin yhden vyön.

Ja sitten Eevikselle ja Apsulle tuliaisia, ihania lasten vaatteita ja vaatekauppoja on paljon, niin ja ostin niitä passionhedelmiä. Kukkia ei tällä kertaa tuotu, mutta kyllä paluulennolla monella niitä näytti olevan kotiin tuomisina.

Ruoka ja juoma ovat erinomaisia, ja ravintolassa syöminen (jopa turistialueilla: Lido, Rua do Santa Maria ja vanha kaupunki) on halvempaa kuin Suomessa, suunnilleen Italian hinnoissa. Hedelmiä on kaikkialla, hotellin aamisella ja kauppahallissa – ne ovat mehukkaita, makeita ja puoli-ilmaisia. Kalaruoka on herkullista: espada (mustahuotrakala (näkyy kauppahallikuvissa) tarjotaan mieluusti banaanin tai mangon kera, ja pitäähän sekin testata, mutta mielummin madeiralaisittain = ilman hedelmiä. Jäätelö on hyvää.

Paikallinen leipä bolo on vehnäleipää, joka perusmuodosssaan tarjoillaan usein ennen kuin (alku)ruoka tarjoillaan. Se on lämmin halkaistu pyöreä leipä, jonka välissä on valkosipulia (kohtuullisesti) ja joskus hunajaa. Joskus todella hyvää, joskus mitäänsanomatonta. Sitä myydään myös täytettynä, isoina versioina.

Madeiralla on rauhallista, ja madeiralaiset eivät meuhkaa kuten minun mielestäni espanjalaiset usein tekevät. Funchal – vaikka onkin saaren pääkaupunki ja yli 100 000 asukkaan kaupunki (+ turistit päälle) –  on leppoisa, kaunis, historiallinen ja siisti. Tällä kertaa siellä ei – sattuneesta syystä – ollut juurikaan brittejä, joita edellisillä kerroilla oli selkeästi eniten. Nyt oli paljon saksalaisia, tai ainakin saksankielisiä ja pohjoismaalaisia. Ei aasialaisia eikä jenkkejä. Siis varsin rauhallista menoa.

Ja saarella on paljon pieniä kyliä, joihin pääsee paikallisbussilla tai vuokra-autolla. Saari on vain 60 x 40 km, joten päivässäkin sen kiertää, mutta näkemistä riittää kuljettavaksi useammallekin autoilupäivälle.

Ja Madeiran sää? Me ollaan nyt oltu yhteensä kolme viikkoa siellä, ja lähes joka päivä on satanut. Mutta sade on yleensä/useimmiten vain pieni iltapäiväräpsähdys. Saaren pohjoispuolla sataa enemmän ja usein, siksihän ne levadatkin on tehty! 🙂 Tällä lomalla San Lorenzon niemimaan patikalla satoi mennessä niin paljon, että se jo haittasi kulkemista, esti näkemästä ja harmitti, mutta palatessa sää oli (enimmäkseen) lämmin ja aurinkoinen. Korkeuserotkin jo ehkä näkyvät kuvissa. Mutta kaikkinensa Madeiran ilmanala on mitä miellyttävin, leppeä ja lempeä.

 

Ja hyväksi (?) lopuksi: minähän en juuri selfieitä harrastele, liekö koskaan ennen sellaista peilin kautta olen ottanut, saatikka ravintolan vessassa, mutta sellainenkin tuli viimeisenä Funchalin iltana tehtyä.

Casa Portugese -ravintolassa, kuten monessa muussakin paikassa Madeiralla ja Portugalissa, on kauniita sinivalkoisia azulejoja – kaakeleita. Ja siinä käsiä pestessäni huomasin, että olinpa sävyttänyt pukeutumiseni ihan täydellisesti – vessan kaakeleihin! 😀 😀

Tästä kuvakansioihin – mukavaa nojatuolimatkaa!

(kansion eka kuva kaksoisklikkaamalla auki, ja sitten oikean reunan nuolella isosta kuvasta toiseen…)

Madeira ei oikein onnistu

Nyt kyllä hieman harmittaa…

Olen käyttänyt sateisesta lauantaista ison osan, isoimman osan, Madeira-kuvaston saamiseksi valmiiksi, toiveenani tarjoilla – vihdoin – nojatuolimatka aurinkoon ja patikkapoluille, mutta!

Kaksi aiemmin tekemääni kansiota ovat ok, mutta tänään ”valmistuneet” kolme ovat väreiltään ihan karseita. Jossain (missä hitossa?!) on jo bugi, täppä väärässä paikassa, tallennuksessa tai jossain väriprofiilissa joku ongelma, jonka olen todennäköisesti ihan itse saanut aikaiseksi, ja nyt kuvat ovat julkaisukelvottomia. Argh!

Tässä kuitenkin maistiaisia. …

 

 

 

 

 

 

Tämä viimeinen kuva symboloikoon tietoliikenneverkkoja, bittiavaruutta, piuhoja koneissa ja minussa jotka ovat jotenkin sekaisin, koska kuvakansiot ovat vielä kesken.

Tässä linkki kahteen ensimmäiseen kuvakansioon… KLIKS

 

onhan niissäkin valoa ja lämpöä ihan eri lailla kuin lokakuisessa kotimaassa…

Klikkaa kansiossa ensimmäinen kuva auki,

 – sen jälkeen voit klikata oikean reunan nuolesta kuvasta toiseen. Mukavaa matkan alkua…

 

Castanheiro ja Funchal jäivät…

Hotelli Castanheiron (suom. ~ kastanja) aamiainen viimeistä kertaa – ainakin tällä lomalla. Sekä hotelli että sen aamiaiset ovat suositeltavia. Jos lomalla ykkösjuttu ei ole auringonotto ja meressä uinti, ei parveke merinäköalalla eikä rantakatu, jonka varrella on rantahotelleja ja niiden oheispalveluja vieri vieressä, niin Castanheiro on kyllä hyvä valinta.

 

Jokaisella aamiaisella yksi pasteis de nata  – tänään kaksi. Ikävä niitä tulee, mutta Lidlista saa melkein yhtä hyviä. Olen kerran kokeillut näitä leipoakin. 😀

Edellisellä Madeiran lomalla oltiin Cliff Bayssä, joka oli sekin oikein hyvä (pääsy mereen uimaan, alakerrassa Michelin tähden ravintola, isot huoneet, merinäköala, upea allasalue – sijainti Lidon ja kaupungin keskustan puolivälissä), mutta kyllä tämä Castanheiro meidän patikka- ja ruokaravintolatoiveisiin vastasi vielä paremmin. Tässä iässä ja mukavuuden halussa hotellivalinta on tärkeä osa onnistunutta lomaa, – levollinen nukkuminen, hyvät aamiaiset, siisti ja iso kylppäri sekä parveke ovat tärkeitä pointteja – ja sijainti!

Aamiaiset hedelmineen, lämpimine leipineen, monenlaisine tuorepuristettuine mehuineen, puuroakin Pehtoori löysi, olivat hyvä alku päivälle. Ilman erillistä maksua olisi saanut tilattua lettuja , hedelmiä ja kermavaahtoa tai munakkaita tai parsaa ja kinkkua, mutta eipä tätä mahdollisuutta käytetty.

Alkuviikon asuimme valitsemassamme de luxe -huoneessa (20 neliöttä), jonka kylppärissä suihkukaivo ei oikein pelittänyt, minkä vuoksi/ansiosta pääsimme loppulomaksi Junior-sviittiin (30 neliötä). Kuvat jälkimmäisestä. Pienen pieneltä parvekkeelta oli näkymä kirkon ja jesuiittakoulun takapihalle.

Uima-allas oli kattoterassilla ja spa kellarikerroksessa; vaikka aioin, jäi madeira-hieronta juiliville olkapäilleni testaamatta.

 

Tänä aamuna lähdimme hotellilta yhdeksän jälkeen, ja meillä oli pari tuntia aikaa ennen kuin oli lentokenttäkuljetuksen aika. Lähdimme vielä kerran yrittämään englantilaiselle hautausmaalle: löysimme sen perjantaina lenkillämme, mutta silloin portit olivat kiinni. Tänä aamuna olivat avoinna.

 

 

Aurinkoisesta aamusta huolimatta näkymä jotenkin lohduton, – dekadenssia, rähjäisyyttä, unohdusta, hylättyjä, vieraalle maalle kulkeutuneita, sinne jääneitä, yksi oululainenkin nuori nainen sinne haudattu, … Olipa joukossa aatelisten ja yhden prinsessankin hauta.

Kun oli aikaa, kävelimme keskustan katuja ristiin rastiin – pienenä toiveenani löytää kauppa, jonka ikkunassa olin nähnyt kauniin kaulakorun. Sellainen artesaani-liike, mutta jäipä löytymättä. Säästyipä nekin kympit lentokentän tax-freehen. Perheelle jouluherkkuja! Kyllä, Madeira 15 years Malmsey ja Bolo de meil (hunajakakku). Ja Juniorille neljän pikkupullon lajitelma eri madeira-laatuja (Sercial, Verdeldo, Bual ja Malmsey) – ihan vain ammatillisen tietämyksen lisäämiseksi. 😉 Miniälle, tyttärelle ja Apsulle makeaa. 😉

Madeiran lentokenttä on siitä mukava, että siellä pääsee kattoterassille, nauttimaan vielä maisemista ja lähdön tunnelmasta, katselemaan lähteviä ja palaavia koneita.

Kone tuli lähes tunnin myöhässä; oli ollut ”ihan mahdottoman kova vastatuuli”, mutta olipa sitten paluumatkalla niin reipas myöntäinen, että lentoaikaa ei ollut ihan viittäkään tuntia. Puoli kahdeksalta meidän/Madeiran aikaa, eli puolikymmenen Suomen aikaa, olimme Helsinki-Vantaalla.

Nyt odotellaan, että pääsemme Oulun lennolle. Jos kaikki menee hyvin, ollaan Oulussa yhden aikoihin, ja kesärenkaisella Beetlellä hurruutellaan kotiin yösydännä.

Madeira oli taas meille hyvä: liikuttu ja levätty, säät suosiolliset, merenantimista nautittu ja kukkuloilla ja poluilla kuljettu. Madeira on monena vuonna valittu maailman parhaaksi lomasaareksi, voidaan kyllä mekin äänestää ykkössijan säiyttämiseksi. Tässä joku päivä kerron vielä lisää miksi.

Funchalissa – toivottavasti ei viimeistä kertaa…

Sateiseen sunnuntaiaamuun heräsimme pitkien unien jälkeen, ja aamiaisella (sisällä eka kertaa) vasta kun suurin osa tämän hotellin muistakin vieraista oli paikalla. Monina aamuina olemme (kahdeksalta) olleet hyvin harvalukuisessa seurassa.

Sade taukosi ennen kymmentä kuten säätiedotus oli luvannutkin, ja me lähdimme sunnuntaiaamukävelylle kaupungille – yhdessä. Mitä ei koskaan Oulussa kyllä tehdä. Aamukävely sunnuntaisin on kyllä tapa, mutta ei yhdessä, eikä kaupungille. Noh, tänään siis Funchalin puistoihin, rantakadulle ja vanhaan kaupunkiin.

Kaupungin puistossa (Jardim Municipal do Funchal) on Avenida Arriagan (pääkatu) varrella ja se on vanhan luostarin paikalla, ja siellä tuoksui sateen jälkeen huikealta. Ja näytti vähän syksyiseltä, mutta vain vähän. 😉

Kadun toisella puolella on The Ritz, jossa eilen istuimme …

Santa Catarinan puisto vähän ylempänä lännessä on laaja, siellä on isoja nurmikenttiä, lampi, kivettyjä nupukivikäytäviä, joiden ylle puut ja pensaat kaartuvat kauniisti. Kauniita yhden kukan kukkapenkkejä, ei rönsyilyä vaan kaunista harmoniaa…

Tuo kukka on niin Madeiran symboli minulle kuin olla ja voi. Ensimmäisen Madeiran reissun jälkeen vein töihin sen tavallisen suklaarasian lisäksi yhden tällaisen, ja muistan kuinka kollegat olivat ihastuksissaan. Veinpä myös edellisen Madeiran reissun jälkeen kuusi vuotta sitten, eikä kukaan oikeastaan isommasti reagoinut – niin moni oli itsekin jo käynyt Madeiralla – ei enää uutuuden viehätystä. Mutta ehkäpä huomenna lentokentällä muutaman ostan kotiin viemiseksi – ne kun säilyvät monta viikkoa maljakossakin.

Puolelta päivin sade palasi, ja me vetäydyimme hotellille, – postailemaan, perusteelliseen kylpyyn, kuvien purkuun, Pehtoori unosillekin, postikortit (ettei jää viime tinkaan) ja sitten kun kova sade (ei ukkosta) loppui, lähdimme taas kaduille ja kujille.

Lomaviikon viimeiseksi ruokapaikaksi valikoitui oppaan toissapäivänä mainostama Casa Portuguesa. Eipä ollut mikään kansanravintola, eikä paikallisten suosikki, mutta oikein hyvä vähän teatraalisen oloinen lopetus tälle hyvälle lomalle.

Olimme – tietysti – ensimmäiset asiakkaat pienessä ravintolassa, mutta sehän tarkoitti ystävällistä, rauhallista aloitusta dinnerillemme. Anna Bel (jo ikääntynyt – eli ikäisemme? ) lady toivotti meidät tervetulleeksi, jutusteli, suositteli ruokia ja viinejä, mutta antoi myös olla rauhassa. Kertoi toimineensa yrittäjänä samalla paikkaa pian 20 vuotta ja pian puoli vuosisataa alalla… palvelualttius oli selkäytimessä.

Liki jouluiselta näyttävän kattauksen keskellä saimme alkuun parsaa ja pikku kotiloita tai simpukoita tai mikähän noiden nimi suomeksi onkaan. Any way – me molemmat olimme tyytyväisiä. Ja viikon paras valkoviini oli Quinta do Carmo. Maksoikin se sen liki kaksi kertaa kuin mikään kuluneella viikolla (28 €).

Pääruokana meillä molemmilla douradaa. Taas kerran todettiin, että pitäisi opetella, tehdä lista, oma sanakirja näille eteläisten maiden kalaruokalistoille. Ehkä minä sen vielä teenkin. Mutta siis dourada (kultaotsa-ahven) oli niin hyvää. Siinä oli grillatun maku, siinä oli tarpeeksi suolaa, se oli sopivan kuivaa mutta mehevää. Sellaista olemme tällä viikolla saaneet ennen, aika lähelle ainakin, mutta tänään myös lisukkeet suuremmoisia. Ilman kalaakin annos olisi ollut herkullinen: ette ehkä usko, mutta täälläkin pottumuusi voi olla hyvää, ja parsakaali, ja pimpinella ja pavut ja pinaatti. Niin hyvä annos. Vähempikin olisi riittänyt.

Mutta jaksoimmehan me vielä jälkkäritkin kun oikein reippaita oltiin: tässä Pehtoorin jälkiruoka, joka oli appelsiinia ja jätskiä Grand Marnier kastikkeessa.

Aion testailla kotona – ja minun jäkiruokani! Voila – passionhedelmä-pudding. Kyselin reseptiä, ”but it´s secret” totesi rouva ravintoloitsija, ja kuitenkin kertoi yhtä sun toista siitä, mitä ruokaan tulee. Minähän kokeilen kotona, ja palaan asiaan.

Ja kun maksoimme laskua ja kun kerroin että huomenna tulen blogissani lämpimästi suosittelemaan tätä ravintolaa, me saimme tarjouksen kyydistä: for free. Ja land-lady soittaa kilautti (miehelleen?) ja saimme kuin saimmekin autokyydin hotellille. Muutaman kilometrin kävely olisi toki tehnyt meille hyvää, mutta mikseipä kyytikin… olihan ne päivän kiintiöaskeleet jo aiemmin saatu täyteen. 😉

Niinpä jaksoimme vielä hotellin kattoterassille katselemaan kuutamoa: Pehtoori kokosi minulle ”kuvausjalustan” baarin tuoleista ja pöydistä. ; ) Tässä yksi kuvaustulos.

Funchal sulkeutuu, näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Toivon mukaan vielä joskus toiste näistä maisemista…..

 

Liikkuminen jatkukoon – Monte huiputettu

Vastoin tapojamme  — olemme kuljeskelleet kaupungilla, istuskelleet yömyssyllä vielä liki kymmeneltä.

Kävimme ensin syömässä – sekin vastoin tapojamme – eräässä rantabulevardin ravintolassa, ihan ilman ennakkotutkintaa asiasta.  Ei mitään tripadvisoreita, ei kokeneiden Madeiran kävijöiden kommentteja, ei perehdytttäviä matkatoimiston oppaita, vaan ihan ilman perusteellista nettisurffailua vain istahdimme syömään. Noh, — oli se oikeasti hyvä kalalautanen, joka tilattiin kahdelle, — siinä oli äyriäisiä, simpukoita, lohta, meriahventa, espadaa… ja oheen kasviksia, jotka sitten melkein jäivät syömättä. Mutta muutoin aika hyvä.

Jälkkäriäkin päätimme tänään nauttia, mutta sitä varten vaihdoimme Ritzin terassille. Ja olipa ylellinen olo: Pehtoorille Irish Coffee ja minulle Caipiroska, joka oli tehty – uudesta suosikistani – passionhedelmästä.

Charleston ja elokuvamusiikki soivat (livenä), ilta oli samettinen, rauhallinen, täysikuu paistoi, oli hyvä, liikkunut olo (taitaa olla ennätys askelmittarissani 😉 ) ,  tunnelma sellainen vähän haikea ”loman lopulla”… Kannatti herätä – ja valvoa!! Mekin, – kerrankin.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta palataanpa aamuun.

Tälle päivällle olimme suunnitelleet viikon pisimmän patikan, ja onnistuihan se – huolimatta siitä, että lauantaisin ei paikallisliikenne (ainakaan juuri bussi numero 129) liikennöi. Niinpä ensin kävelimme Kauppahalliin; lauantaiaamun kalatorin halusin käydä kuvaamassa (palaan asiaan kuvien kera) ja haimme vähän vettä, tuoremehua ja pähkinöitä retkievääksi. Sitten teimme taksarin kanssa sopimuksen: 30 euroa kyyti Camachaan. Okei, sopii meille.

Eikä mennyt kuin parikymmentä minuuttia jyrkkää ylämäkeä kohti kukkuloita ja vuoria, ja olimme Camachan pienen kylän keskusaukiolla. Siellä oli paljon muitakin turisteja; ryhminä, vuokra-autoilla ja muutamat muut kaltaisemme valmiina patikalle.


Patikkaoppaan/kirjan opastamana löysimmme reitin alun: Levada Da Serra Faial. Sitä kohti.

Camachan kylä oli reunoiltaan aika köyhän oloinen, näimme muutakin kuin Funchalin turismilla elävää keskustaa. ja sitten metsään.

Tuollaisen ”luomulevadan” (siis ei leveitä betonireunoja) varrella oli helppo ja hyvä kävellä. Aurinko siivilöityi kauniisti polulle, tuuli leyhytteli mukavasti, vällillä tuoksui eucalyptus, välillä meri, maanviljelys. Ilmanala tuntui vaihtuvan aika tiuhaan: kuin suomalaisessa metsässä, kuin lämpimällä niityllä, kuin tuulisen suolaisen merenrannalla, savuisessa ja nokisessa metsänreunassa (metsäpalon jälkeen) …

Reitin varrella (Camacha – Monte, noin 14 – 16 km) oli muutamia pikkukyliä, joissa oli lauantaitori.

Reitillä ei ollut kovinkaan paljon kulkijoita. Mutta täällä tervehdittiin vastaantulijoita, toisin kuin Sao Laurencion reiteillä, joissa turistit vain kulkivat toistensa ohi vilkaisemattakaan .

Tapasimme suomalaispariskunnan, ruotsalaisia, vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, yksi motocrossaaja (mikä tomu- ja metelipilvi jäljessään!!) ja ikiaikainen skottipariskunta, joka oli syvän kuparinruskea, pelkkää patikoijan lihasta, varmaankin yli 80-vuotiaita, ja silmin nähden he nauttivat matkasta. Heistä oli hienoa, että ollaan samalla ”levelillä”. Siis Suomi ja Skotlanti. 😉

Yllä kuvassa eucalyptuspuun pieni oksa. Paikoin, varsinkin reitin alussa tuoksui tuore, raikas eucalyptus. Kun puu kasvaa isommaksi tuoksu hiipuu, mutta tänään kuljimme tuoreiden puuntaimien täyttämien pätkien läpi (erityisesti muutaman vuoden takaisen ison metsäpalon jälkeisellä alueella) ja siellä uudet puiden alut tuoksuivat voimakkaasti.

Levadataivalta metsässä, puiden varjostamilla poluilla, oli ehkä vähän liikaakin. Kun suunnilleen kahdeksan kilometirä oli kuljettu edellisen kuvan kaltaisessa tasaisessa, toki helpossa, liki koko ajan samankaltaisessa, tasaisessa, maitohapottomassa, leppeässä maisemassa, alkoi tuntua, että johan tämä on nähty, ja yhtäkkiä edessä tämä maisema!

Funchal jalkojen juuressa! Mutta miten ja mistä pääsemme Montelle? Opaskirja on ollut viikon aikana aika verraton, mutta näillä tienoilla (tai vähän ennen) oli vähän ongelmia….

Tämä reitin osahan on ollut meille ”kohtalokas”: kuuden vuoden takainen, ikimuistoinen, pelottavakin levada-vaellus tuskin meiltä unohtuu. Täällä kertomus siitä: KLIKS

Tänään siis osin samaa reittiä. Nyt edelistä kertaa vähemmän dramaattisin seurauksin. Pääsimme tänään Montelle. Monta tuntia ja kilometrejä siihen kului. Kahden aikoihin Apsulta tuli meille ääniviesti: ”Mummi ja pappa, miten te siellä pärjäätte?” – Oli pikkuperheen ja Esikoisen kanssa (juurikin tuon aiemman aika vaarallisen kokemuksen jälkeen viisastuneena) sovittu, että aamuisin ilmoitamme, mihin lähdemme ja milloin on aikomus palautua… Ja kiitettävästi ovat lapset vanhempien patikoinnista kyselleet koko viikon. Ja sitten Apsukin tänään. 😀

No hyvin pärjäsimme. Tässä ”viimein nousu”, kivetty tie viimeisellä kilometrillä kohti Montea. Eikä minulla mitään kannettavaa: ei edes kameraa, kun se  tämän hetken oli Pehtoorilla. 😉

Monten kirkolla kävimme.

 

Ja minäkin halusin oikean lounaan paikallisessa turistiravintolassa! Huikea katkasalaatti tuli tarpeeseen.

Funicularilla (Teleferico) laskeuduimme kaupunkiin, ja tepastelimme rannasta hotellille. Vähän ripsi vettäkin, mutta ei sillä tässä välissä mitään väliä… Aika siirtyä iltapäivätorkuille ja -uinnille hotellin kattoterassille. Ah, onnea taas kerran.

Nyt kellon lähestyessä puolta yötä matkakirjeenvaihtajanne alkaa olla unen tarpeessa. Siispä huomenissa tähänkin lisää kuvia, ja huomenna viimeisen (ukkosrintaman uhkaaman) Madeiran  päivämme kuulumisia.

Turisteillen

Turisteilua koko päivä. Tälle päivälle oli luvattu pilvistä, sadekuuroja, vähän viilenevää. Varasimme tälle päivälle Aurinkomatkojen retken, – milloinhan viimeksi on oltu?  – Auton vuokraustakin harkittiin, pyörävuokraamokin oli jo löydetty, mutta päädyimmekin tähän helppoon ja tietoa lisäävään puolipäiväretkeen. Ja hyvä valinta se oli.

Auringon noustessa olimme oikeustalon pysäkillä, josta kierros alkoi. San Antonion kaupunginosan (Ronaldon kotihuudeilla) näköalantasanteella Pico dos Barcelos (355 mpy) oli ensimmäinen pysähdys. Pilvisestä säästä huolimatta hyvä näkyvyys aika kauas, mm. eilisiin patikkamaastoihin.

Ja sitten matka yhä ylemmäs, yli kilometrin korkeuteen, ihan vaan pikkubussin kyydissä istuskellen. 😉  Eira do Serradolta on hieno näkymä Madeiran kolmen korkeimman syleilyssä olevaan Nunnien laaksoon. Ei siellä mitään nunnia kyllä ole, eikä siellä ole koskaan ollut luostariakaan, mutta vuosisatoja sitten (1500-luvulla?) sinne oli rannikon luostareista nunnia paennut merirosvoja. Siispä Nunnien laakso.

Maisema oli huikea, mutta onneksi oli kaiteet ja hyvä pieni reitti. Matkamuistomyymälän huikeista valikoimista ostimme korkkikortin ystäville ja minulle korkkivyön. Kaikkea mahdollista oli korkista. Niin kuin täällä kaikkialla näyttää olevan: lippiksiä, lenkkareita, koteloita, kortteja, solmioita, kaikkea…

Ja matka jatkui alas laaksoon (CurraL das Feiras). Pieni uinuva kylä, jonka kirkossa, hautausmaalla, kirjastossa, minimuseossa ehdimme Pehtoorin kanssa käydä vajaassa tunnissa. Turistimeininkiä!

Olipa taas kerran ihan omanlaisensa hautaustapa. Kerronpa joskus tästä ja madeiralaisten katolisessa elämästä, ja varsinkin lasten kasvatuksesta …

Kahvilassa tilasimme kahvit, kastanjakakkuset kastanjajätskillä ja -siirapilla – (nam! – todella makoisa lounas oli tuo…)

ja  sitten tilaamatta, pyytämättä ja maksamatta – saimme myös liköörimaistiaiset. Eukalyptys-likööri tuoksui ja maistui Vicksille. Eivätkä muutkaan juomat innostaneet ostoksille. 😉

Puolipäiväretken viimeinen kohde oli Christo Rei. Tämä oli vaatimattomampi ja vanhempi kuin Rio de Janeiron vastaava, tämän seuraaja. Patsas on merenrannasa ja annoimme kertoa, että kun kävelee patsaan juurelta portaat (230 porrasta) niemen kärkeen, Kristus patsaan alapuolelle, ja kapuaa takaisin ylös, niin kehon kaikki seitsemän chakraa (voimakeskusta) puhdistuu. No kyllä! Hyvää portaiden kapuaminen tuntui tekevän ainakin vähän jumissa oleville pohjelihaksille. 🙂

Palattuamme Funchaliin heti puolenpäivän jälkeen ei kaupungissa ennusteista huolimatta satanut; oli toki pilvistä – mutta lämmintä. Päätimme käydä hotellilla, minä suihkutella ja sitten lähtisimme perjantai-iltapäivän shoppailukierrokselle. Pienille ostamaan tuliaisia ja ehkä jotain herkkuja kotiin.

Ja kuinka ollakaan jo toisen kerran meidän huoneen suihkukaivo ei pelittänyt, vaan vettä valui kylppäristä huoneen puolelle. Ihan kunnolla. Jo toissapäivänä housekeeper ja kerrossiistijä olivat käyneet sitä korjailemassa, mutta eipä ollut vieläkään kunnossa. Kun olimme sitten lähdössä kaupungille, ilmoitin asiasta respassa. Emme edes isommasti reklamoineet tai valittaneet, sanoimme vain, että olisi tehtävä jotain. Ja voila! Erinäisten järjestelyjen, odottamisten ja puhelujen jälkeen saimme vaihtaa huonetta. Saimme Junior-sviitin! Viikonlopuksi muutimme toiseen lokaatioon.  😉 Hyvä oli edellinenkin huone,  mutta tämä on vielä parempi. 😉 Ja molemmille omat peitot. 😉

Kuvassa alla meidän parveke keskellä ja oikealla ”oleskelunurkkauksen” soikea ikkuna. Kyllä kelpaa….

Ja sitten kaupungille. Tällä lomalla on Funchalin keskusta oivallettu isommaksi kuin kahdellla edellisellä reissulla on tajuttu. Ja – luullakseni – edellisen kerran jälkeen on rakennettu pari kauppakeskustakin, toisessa kävimmekin tänään, mutta muutoin kiertelimme kävelykaduilla ja pienten putiikkien tienoilla. Ja löytyihän sekä Eeville että Apsulle vaatetuliaisia, Apsulle toki muutakin kuin kollege.

Ja hallissa oli luonnolilsesti käytävä. Kymmeniä, kymmeniä kuvia.

 

Tuntui, että jo nähdessä niitä kaikkia ihania, värikkäitä herdelmiä ja vihanneksia tuli ammennettua terveyttä. D-vitamiinia pelkistä väreistä? – Ehkei, mutta hyvää mieltä niistä tuli. Ja ostin kotiinkin vietäväksi passionhedelmiä – en ole ennen tiennyt, että niitä on monen värisiä ja makuisia. Sitruunapassionista aion tehdä sitä kalakastiketta, josta joku jokunen päivä sitten mainitsin.

Shoppailullakin on rajansa, parin tunnin päästä palailimme hotellille, ja siirryimme sen kattoterassille. Sitten huoneen ja pienen elvytyshetken jälkeen kohti illan ruokanautintoja… Estepades. Grillivartaat. Kaikkien Madeiran kävijöiden on tämä testattava; tänään vähän halpisversio, mutta todellakin nälkä lähti, ja hyvää oli. Viikonlopun liharuoka on nyt nautittu.

Huomenna vuorille, I hope.

 

San Lorenzo jälleen elämässämme

Olemme juuri palanneet syömästä. Katu ei kiillä sateesta, vaan ihan vaan puhtaudesta. Edelleen on lämmin (klo on 21.30 ja edelleen yli +20 C).

Ravintolan nimi oli Bistro Principal. Se on vain parin korttelin päästä hotelliltamme. Vahingossa sinne. Eikä se oikeastaan ollut mikään bistro, melkein enemmänkin fine dining, – tosin hinnat eilisen kaltaiset. Ruoka vain vielä parempaa. En muista, milloin olisin edellisen kerran syönyt niin hyvää alkuruokaa. Hanhenmaksaa kahdella tavalla.

Ihan viimeisen päälle portugalilaista saatikka madeiralaista ruokaa! 😉 Mutta olihan se hyvää, ja sen kanssa Douron alueen vahvaa muscatel-viiniä.

Pääruoaksi valitsimme tonnikalaa, sekin oli hyvää, mutta tavanomaisempaa. Ja annos ehkä turhankin iso. Jälkkäreitä emme tarvinneet.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamiaisen jälkeen sometellessa ja päivän ohjelmaa suunnitellessa luin sisareni FB-sivulta: ”On kansainvälinen kirjaviikko. Ota lähinnä oleva kirja, käännä esille sivu 52, kirjoita viides virke statukseesi.” En kirjoittanut statukseeni, mutta kommentoinpa kuitenkin. Ja ajattelin, että taitaa olla ihan erinomaisen osuva lause tälle päivälle. Ja niin olikin! Todellakin.

”If it is misty, do not despair, the weather can clear up in just a few minutes.”

Me kun olimme päättäneet lähteä tänään saaren itärannikolle, äärimmäiseen niemenkärkeen. (kuvassa Oceano Atlantica) kohdalla näkyy reitti.  Ponte de Sao Laurenco! Tehän tiedätte, tämän  Sao Laurencon (San Lorenzo – Pyhä Lauri) merkityksen meille. Kuten tytär viesteili, kun kerroimme mihin olemme menossa: ”mikään ei voi mennä pieleen kun on Lorenzo.” Sinne siis.

Canicalin pohjoispuolelta aloitimme, – patikka alkoi vesitihkussa, joka pian muuttui hyvin kastelevaksi, tiheäksi sateeksi. Ja voitte kuvitella, että tuollaisella niemellä Atlantilla tuulee. Siellä tuuli paikoin todella kovaa, sateen liukustuttamilla kohdilla, avoimilla paikoilla liki vaarallisen kovaa. Hieman jo mietimme, joska jätettäisiin koko reitti, palattaisiin Funchaliin, mutta onneksi emme.

Ensimmäisen parin kilometrin jälkeen pilvet häipyivät, sade taukosi (palatakseen toviksi paluumatkalla), aurinko paistoi ja maisemat olivat huikeat. Ja Pehtoori joka oli jättänyt ihan tätä reissua varten ostamansa uuden windstopperi-sadettakestävän-teknisen-tiesminkä-takin hotelliin, oli hyvin helpottunut, kun pääsi eroon kertakäyttösadetakista, joka patikkarepun pohjalta sentään oli löytynyt.

Minulla oli kunnon takki, mutta ei sekään mikään sadepitävä ollut, ja sateenvarjoja ei voinut ajatellakaan käyttävänsä. Olisivat olleet Atlantissa ja nurinniskoin alle aikayksikön.  Ja lopultakin eipä kastuminen ollut isokaan juttu: tuuli kuivatti vaatteet äkkiä ja kun oli kuitenkin lämmin. Ja olisittepa nähneet minun Curly girl -kampaukseni: suolainen merituuli, sade ja kova tuuli! Wuhuu! kyllä oli kuulkaa tyyliä patikoijalla!

Päivän aikana mietimme, että kyllä oli yksi hienoimmista patikkaretkistä ikinä. Ainoa ”huono puoli” oli se, että reitti ei ollut ”rengasreitti”, vaan edestakainen, mutta näkymät kyllä kestivät ihailun molempiin suuntiin.

Tämä oli kapein kohta niemimaalla.  Alemmassa kuvassa oikeassa reunassa näkyy (vain) 110 metriä korkea Morre do Furado. Nousu oli kyllä kohtuullisen napakka. Onneksi oli vaijerikaiteet, sillä tuuli ja kulunut patikkapolku olisivat olleet muutoin turhankin vaarallinen lisätekijä nousussa.

Palatessa meillä oli tosi paljon vastaantulijoita, – kaikki kun eivät lähde liikkeelle aamuyhdeksältä kuten me aamukukkujat. Mutta hyvä kun oltiin oltu ajoissa. Aika rauhassa keskenään saatiin menomatka kulkea – ja kuvailla. Minulla on reitiltä yli 100 kuvaa, ja kyllä vähän harmittaa kun tällä pikkuläppärillä en kunnolla edes näe, saatikka pysty muokkaamaan otoksiani. Mutta ensi viikolla sitten kotona…

Turkoosi meri ja tummanpuhuvat kalliot olivat vaikuttava yhdistelmä, ja kovin erilaista kuin Madeiran vehreydessä yleensä. Tuli mieleen patikointi La Comeralla ja paikoin myös Lanzarotella. Mutta kyllä oli hieno reitti.

Iltapäivän lopulla sitten paluu Funchaliin, ja hotellin altaalle. Uinti, uni, aurinko ja leppeä kaupunkituuli tekivät hyvää. Kaikkia kliseista humahteli mielessä: elämä on, patikointi on parasta, liikkumisen ilo, koska mä voin, tätä en unohda, kiitollisena tästä,  …