Tänään viimeisen kokonaisen Madeira-päivän aamiaispöydässä käymämme keskustelu (hieman lyhennellen):
Minä: – Varmaan lämpimin aamu koko viikolla, ihan tyventäkin. Mitäs tehtäis?
Pehtoori: – Mitä vaihtoehtoja on?
M: Onhan niitä vaikka kuinka paljon… Esimerkiksi retki Nunnien laaksoon.
P: Mehän oltiin siellä silloin 10 vuotta sitten.
M: No jos lähdetään merelle. Kolumbuksen Santa Marialla tehdään muutaman tunnin risteilyjä rannikolla tai sitten lähdetään laivamatkalle Porto Santolle [Madeiran sisarussaari jonne järjestetään päivän laivamatkoja]
P: Ei nyt mihinkään merelle.
M: No lähdetään shoppaamaan, täällähän on uusia isoja shopping centereitä vaikka kuinka monta ja ne on sunnuntainakin auki… Tuliaisia nuorelle parille …. ja Blandyn wine lodgessakin piti käydä ostamassa ne madeirat viinikerholle.
P: Blandy on sunnuntaina kiinni, etkä itekään halua shoppailee…
M: No vietetään oikein tuhannen löhopäivä, ollaan altaalla, luetaan, nukutaan, uidaan … kävellään lounaalle johonkin noista rannan pikkuravintoloista …
P: Ei nyt koko päivää voia vaan maata.
M: [miten niin ei voida, mietinpähän vain…] No entäs museoita? Täällon vaikka kuinka monta mukavan kuuloista: sokerimuseo, valokuvamuseo, madeiralaisten museo,
P: Ei nyt oikeastaan….
M: Siis levadoille?
P: No eikö tänne patikoimaan tultu.
M: No mihin mennään? Mikä reitti?
P: No jos se Levada do Norte, joka eilen piti tehdä, mutta vaihtui. Kolmisen tuntia koko turnee ja sitten altaalle?
M: Mutta kun luin, että siellä on vaarallisia paikkoja, eikä kaiteita. En taia uskaltaa, joten jos mentäis itäpuolelle Funchalia, noustais Telefericolla Montelle ja sieltä lähtee kahdeksan kilometrin helpoksi merkitty reitti. Yhteensä tulee sellainen 12 – 13 km….
P: Joo, siispä sinne.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Ja vartin yli yhdeksän lähdemme hotellilta, kävelemme kaupungin läpi köysihissille, jossa jonoa sunnuntaiaamuna.
Ja patikka 500 metrin korkeudelta kohti Curral dos Romeirosia alkoi.
Hyvinhän se meni, erilaista kuin ennen on nähty, ihan napakkaa nousua välillä, mutta meri näkyi kauniina, aurinko paistoi ja kaikki hyvin.
Kylään saavuttua löydämme viitan Levada los Tornos.
Ja patikka jatkuu… puolen tunnin jälkeen jo vähän tupisen että tämän piti olla helppo reitti, siksihän tänne… että olispa edes vähän kaiteita, – piakkoin jo huomaan käveleväni tipuaskelilla, joka lihas jännittyneenä, ja keskittyneenä, että jos horjahdan niin kaadun levadaan, en toiselle puolelle… mietin mihin pitää soittaa, jos sattuu jotain, välillä huutelen edellä tepastelevalle pehtoorille, ”menet sitten varovasti” …
ja jyrkkäreunaisia, kapeita levadapätkiä vain tulee lisää.
Vähän jo mietimme, että ehkä tämä ei sittenkään ole oikea reitti. Tunnelikin. Kuinkahan pitkästi tuota on?
Opaskirjassa ei puhuttu mitään tunnelista, mutta meillähän on vankka kokemus niistä (torstaina elämämme ensimmäiset… ) Kun tunnelia onn menty ainakin viitisen minuuttia, eikä kaukana näkyvä valo paljon suurene, ja takana oleva vain hiipuu… kävelimme varovasti, tunnelissa ei voi pudota, . . kunnes kolautan pääni tunnelin kattoon, ja sitten todettiin, että ei, – ei sittenkään mennä läpi [myöhemmin luemme että noin 12 minuuttia olisi kestänyt päästä läpi ja että edessä olisi ollut todella kapea kohta] ja käännyimme takaisin.
Ja kävelimme takaisin ne pari kilometriä, jotka olimmme siis harhaan menneet, ne pari kilometriä, josta opaskirjassa lukee ”keskivaikea”. Ei niinkään vaikea (vrt. La Comeran tai Kitzbühelin kovat nousut tai kiperät alastulot, mutta kaltaiselleni korkeanpaikankammoiselle aika pelottava).
Kuvia pahimmoista paikoista ei ole, – sattuneesta syystä!
Palattuamme Curral dos Romeirosiin hoksasimme että olimmekin lähteneet väärään suuntaan pieniä portaita… Siispä paluu alkuperäiseen suunnitelmaan ja kohti Camachaa. Osoituksena siitä että olemme oikealla ”helpolla ja suositulla reitillä” kuten opaskirjassa lukee, oli se, etttä reitillä oli muitakin liikkujia ja ”kioski” josta voi ostaa vettä ja banaaneja [olivatpa muuten erinomaisia banskuja].
Helppoa ja huoletonta oli seuraava reilu tunteroinen. Ehti ”rikkaruohoina” kasvavia hortensioita ja agapantuksia ihailla ja kuvata.
Kuka tietää mitä nämä on? Ne on siis tämän päiväisen levadan varrella kuvattuja, eivät nappi- tai karkkikaupasta.
Ja kun pehtoorin kanssa liikutaan niin mitään turhia taukoja pidetä. Vaikka oli ”keskivaikeaakin”. Niinhän se meni kolme tuntia yhteen putkeen tepastellessa, ja hups! Olimme mitä viehättävimmässä Hortensia Tea Housessa.
Pikku kannullinen sangriaa puokkiin ja ”home made skons” juuston kanssa olivat tarpeen ennen kuin lähdimme etsimään bussipysäkkiä, josta pääsisimmme takaisin Funchaliin. Löytyihän se. Ja puoli neljältä – käveltyämme liki 20 km – olimme takaisin hotellissa. Onpahan oltu levadoilla. 😉
Illansuussa altaalle, ”kotiläksynäni” ollut gradu ja yksi kandityö tuli luettua, uitua vielä meressä, tänään oli ensimmäinen päivä kun rannassa oli vihreä lippu, aurinkoa vielä [vaikka eihän tämä mikään rusketusloma ole ollutkaan, väriä kuitenkin] ja nyt unta ja mietitään, millainen seikkailu kotimatka huomenna onkaan. On kuulemma pohjoiseen tulossa kunnon myrsky, – mitenhän lentoliikenne Ouluun? No katsellaan.
