Showing: 1 - 5 of 5 RESULTS
Oulu Ruoka ja viini Ruokatarinoita ja -historiaa

Lokakuussa kurpitsasoppaa ja muuta merkillistä

Kaunista lokakuisena pakkasaamupäivänä.
Oulujokisuistossa Hartaanselän polun varrella ja kevyenliikenteen väylällä
oli aamupäivällä aurinkoista ja hiljaista.

Pikisaaren puoleisella rannalla olevalle laiturille sekä Tervaporvarinrantaan kerääntyi kalastamaan tulleita. Lippoajia ja touhun katselijoita oli yhteensä varmaan parikymmentä, ylikin.

Vaikken kauaa tuolla ollutkaan, niin näin silti aika monen saavankin kalaa; syyssiika onkin hyvää!

Tänään meillä ei kuitenkaan ollut kalapäivä, vaan soppapäivä. Tämä on se aika vuodesta kun on ainakin kerran tehtävä myskikurpitsakeittoa.

Kuvassa (joka on parin vuoden takainen) on Lähi-idän kurpitsakeitto.

Se on vähän isotöisempää kuin tänään kokkaamani hyvin mausteinen paahdettu kurpitsakeitto. Muokkasin tuota valmista ohjetta kevyemmäksi ja jätin valkoiset paputölkit pois, ja lisäsin joukkoon pari desiä punaisia linssejä, ne kypsyvät kurpitsoiden kanssa. Molemmat keitot hyviä, ja sopivat halloween-viikonloppuun.

Niin se maailma muuttuu: minäkin vielä 10–15 vuotta sitten koko Halloween-hömpötystä vähän vastustelin, ja kirjoittelin kolumneja (”Halloweenin lyhyt historia”) ja postauksia todistellen, ettei Halloween oikeastaan kuulu suomalaiseen juhlaperinnekalenteriin ollenkaan, vaan römppä ja pyhäinpäivä, ehkä Martinpäivän hanhikin, ovat ne suomalaisten syksyyn paremmin sopivia, mutta niin vain tänään hankin koristeita ja karkkeja loppuviikkoa varten. 😀

Huomenna voidaan parin pienen syyslomalaisen kanssa askarrella ja ehkä leipoakin jotain kurpitsajuttuja, – ja hämähäkkejäkin taitaa löytyä tilpehöörien joukosta.

 

Reseptit Ruoka ja viini Ruokatarinoita ja -historiaa

Kokkailuja keskiajan hengessä

Perjantain keskiaikakalaasien eli Festuksen menu oli keskiajan keittiötä mukaileva. Ei ylimystön, ei rahvaan, mutta jotain niiden välistä. Muutamiin perin tavallisiin suomalaisiin ruokiin, meillä aika useinkin tarjottuihin ruokiin, koetin nimillä saada jotain keskiaikaan viittaavaa… Esim. tämä:

Katariina Jagellonican tuliainen
Juustoa Aurajoen rannalta ja milanolaisen Sforza-sukunsa renessanssiherkku

Tämän nimesin näin, koska jälkkärisavikipoissa oli mukana haarukat. Puolan prinsessa Katarina Jagellonica oli milanoista Sforza-sukua, ja hän avioitui Kustaa Vaasan pojan, herttua Juhana kolmannen, sittemmin kuninkaan, kanssa ja on kerrottu, että nimenomaan hänen myötään Turun linnan renessanssipitoihin tuotiin haarukat – Suomen ensimmäiset. Kipoissa oli Aurajuustoa ja pehmeää tuoretta lakua. Tätähän olen täällä jo aiemminkin markkinoinut, ja kehittänyt aineksista speliaalijälkkärin.

Sitten lisukkeista on mainittava tämä.

Kaupoissa on ollut myynnissä uudenlaisia (ainakin minulle uudenlaisia) valkoisia, pallomaisia nauriita ja niistä näitä hunajanauriita tein. Paitsi eilen, jolloin ei ollut kuin niitä ”vanhanaikaisia” keltaisia. Keltaisista ei tullut ihan yhtä hyviä, mutta kyllä niitäkin kulhollinen helposti hävisi.

Hunajanauriit

nauriita
voita
hunajaa
suolaa
pippuria
rakuunaa

Keitä paloitellut nauriit lähes kypsiksi. Siirrä nauriit paistinpannulle, paista voissa kauniin värisiksi. Lisää joukkoon hunajaa, mausta suolalla, pippurilla ja rakuunalla.

Tämä jää meidän lisäkevalikoimaan pysyvästi. Kotimaiset vihannekset voilla ja hunajalla höystettynä ovat kyllä ihan parasta.

Keskiajalla syötiin paljon kaalia. Niin näissä meidän juhlissakin. Mm. paahdetusta kukkakaalista tehtyä keittoa, joka oli yksi Jokaviikkoinen soppamme -projektini myötä saamistani huippuohjeista.

Sen ohje on täällä.

Toinen kaaliruoka oli yhdensortin coleslaw. Entinen ohjeeni on täällä mutta nyt olen tällä varhaiskaalikaudella tehnyt  toisella ohjeella (Hanna Jensenin). Mökillä meillä oli sitä tarjolla possugrilliruoan kanssa, jolloin maustoin sinapilla ja kalaaseissa currylla! Molemmat toimi. Tässä on jujuna kaalin notkistaminen ja ”kylmä ryöppääminen” limellä.

Kevyt ja helppo kaaliraaste varioitavaksi vaikka miten…

1 varhaiskaali ohuiksi suikaleiksi leikattuna
2 limeä
pari desiä turkkilaista jugurttia
1 rkl majoneesia
suolaa 
Ja sitten sinappia, currya, sweet chiliä, paprikajauhetta, mitä keksitkään, mistä pidätkään. 

Purista limeistä mehu ja sekoita kaalisuikaleiden joukkoon. Sekoita muut aineet keskenään ja sekoita kaalin joukkoon. Anna tekeytyä tunti, pari. Vielä seuraavanakin päivänä on varsin hyvää. 

Ehdottomasti suosittelen.

Hannele Klemettilä, jonka kirjasta Keskiajan keittiö, ovat seuraavat kaksi reseptiä, kertoo, että keskiajalla mantelimaito on tärkeä elintarvike. Sitä juotiin, käytettiin proteiinin korvikkeena, ruoanlaitossa ja leivonnassa. Minä en oikein saanut sitä ujutettua menuun, mutta mantelikerman kuitenkin.

Mantelikerma

2 dl mantelijauhetta
1 dl vettä
1 dl makeaa valkoviiniä
3 dl kermaa
2-3 rkl sokeria
1/3 tl suolaa

Keitä mantelijauhetta vedessä hetki sekoittaen. Lisää viini, suola, sokeri ja kerma ja keitä seosta miedolla lämmöllä sekoitellen, kunnes se sakenee kermaiseksi. Siivilöi seos lopuksi. Jäähdytä jääkaapissa, se sakenee siellä vielä lisää. 

Tätä tarjosin mansikoiden kanssa. Mantelit ja mansikat ovat oikein hyviä yhdessä. Viininä sekä kastikkeessa että sitten tilkkaset myös tarjolle tuotaessa oli Muscattia. Aika moni meistä muisti nuoruusvuosina maistaneensa, juoneensakin Patras Muscatellia. Eihän se pahaa ole.

Ruusuvanukas

muutama ruusu (luomu – kotipihan pensaista otin)
5–6 rkl riisijauhoa
2½–3 dl maitoa
50 g sokeria
3/4 tl kanelia
3/4 tl inkivääriä
5½–6 dl kermaa
hyppysellinen suolaa
10 kuivattua taatelia
1 rkl pinjansiemeniä

Irrota ruusun terälehdet. Kasta terälehdet kiehuvaan veteen kahdeksi minuutiksi, kuivaa ne varovasti talouspaperin välissä ja pane päälle litteä paino.

Laita kattilaan riisijauhot ja hieman maitoa, sekoita tasaiseksi seokseksi ja lisää loput maidosta. Kuumenna riisijauho-maistoseos sekoitellen, kunnes seos sakenee.
Ota seos pois liedeltä. Lisää sokeri, suola, mausteet ja kerma.
Laita takaisin liedelle ja sekoittele miedolla lämmöllä, kunnes seos sakenee jälleen, mutta älä anna sen kiehua.
Lisää pilkotut taatelit, pinjansiemenet ja pilkotut ruusun terälehdet. Hämmennä vielä pari minuuttia liedellä.
Kaada tarjoiluastiaan ja jäähdytä. Sekoittele jäähtymisen aikana, jottei pinnalle muodostu kuorta, ja laita vanukas jääkaappiin viilenemään.
Ennen tarjoamista koristele muutamilla taatelinpaloilla, pinjansiemenillä ja ruusun terälehdillä tai kokonaisella kukalla.

Tämä oli minusta vähän sellainen ”riisipuuro de luxe”. Ei tule minun ehdotonta herkkuani, mutta voisi se olla joulun tienoilla jonkun kevyen ruokailun jälkkäri. Mikseipä? Ja vieraista moni kyllä kehui tätäkin. Kohteliaita kun ovat. 😉

Ja kuten jo oli puhetta, ensi kesänä sitten ehkä Vol. II.

Reseptit Ruokatarinoita ja -historiaa Valokuvaus

”Asia on pihvi”

Hampurilaiskuvat alkavat olla nyt ”pihvi”*!  – Tiedätkös, mistä tulee sanonta asia on pihvi? Sillähän on juurensa jo Ruotsin vallan ajalla.

Eikä taustalla ole mitään keittiöön tai yleensäkään ruokaan liittyvää, vaan se liittyy armeijaan ja oli alkuaan ”sotilaskieltä”. Kun sotilas anoi lomaa asepalveluksesta, hänen oli tehtävä anomus ja mikäli loma myönnettiin merkitsi asianomainen myöntäjä vain lyhenteen sanasta ”bifalles” (~ myönnetään, hyväksytään) eli hyväksytyn anomuksen alla oli merkintä ”bif”.  Suomeksihan tämä sitten vääntyi pihviksi: loma on myönnetty – asia on pihvi.

Toinenkin täytetty herkku liittyy Ruotsin vallan aikaan … Laskiaispullan lyhyt historia täällä.

Kumpaakaan noista en ole tänään syönyt, en edes tänään kuvannut. Mutta tämän seuraavan olen syönyt ja kuvannut ja paistanutkin.

Kyllä oli koko huusholli sekaisin tämän yhden kuvan ottamisen takia. (Toki nuo siikapalat olivat ainakin 40 muussakin kuvassa. 😉 )

Mutta kalan paistamisesta sananen. Olen paistanut kalaa koko pienen ikäni. Niitä harvoja pääruokia joita jo kotikotona joskus 70-luvulla tein. Ja tuntuu, että nyt vasta olen oppinut paistamaan sen oikein kunnolla. Olennaista on voin riittävä määrä (paitsi lohelle ei voita ollenkaan, vaan vain merisuolahiutalaita pannulle). Mutta siika-, ahven-, nieriä- ja kuhafileet paistan voissa, ja voisulalla pitää valella kalaa koko paiston ajan. Kalan pitää liikkua pannulla. Kallistan pannua, jotta rasva valuu reunaan, josta sitä voi lusikoida ja lappaa kalan päälle. Ja aika kuumalla pannulla paisto, jotta nahkasta tulee mahdollisimman rapea.

Ja kyllä kalakin kannattaa ottaa huoneen lämpöön hyvissä ajoin ennen paistamista, ihan kuten lihakin. Muuten kylmä kala jäähdyttää pannun, ja menee keittämiseksi eikä paistamiseksi se homma.

 

 

* Lasaretin hampurilaisessa nimenomaan on pihvi, – kokolihapihvi.

Ravintolat Reseptit Ruoka ja viini Ruokatarinoita ja -historiaa

Tonkapapu

Tonkapapua La Maisonissa Helsingissä ja eilen kotosalla Rantapellossa.

Mitä ihmettä tämä tonkapapu kouhkaaminen nyt oikein on?

No, kaikkihan lähti viime lauantaista, jolloin olimme Helsingissä, ja illan ruokapaikaksi olin valinnut La Maisonin. Sehän todettiin kaikin puolin hyväksi paikaksi, jossa ei ylenpalttinen trendikkyys tai hillitön hifistely häirinnyt nautinnollista ruoasta ja seurasta nauttimista. Lopultakin aika simppeliä, merkillisesti puhdasta tai ehkä enemmänkin aitoa ruokaa, sen esillepanoa ja tarjoilua.

Minun valintani kaikkinensa herkulliselta menulistalta olivat nämä: alkuun paistettuja kampasimpukoita ja parsaa (kaksi lempiraaka-ainettani!) ja pääruoaksi kuhaa, persiljapyrettä ja samppanjavaahtoa (listaan oli kyllä kirjoitettu shampanja, mutta en antanut sen pilata nautintoa… 😀 ).

Ihan erityisesti pidin ja huomiotani kiinnitti parsan juuri oikea kypsyys ja oikea kypsyys myös noissa ”lastuissa”.  Rapsakkuus oli erinomaisen miellyttävä. Kuten oli myös kuhan nahassa, ja sitten kalan liha oli juuri oikeanlaista ollakseen hyvää, ei kuivaa, ei raakaa. Siis hyvää.

Kun parituntinen oli vierähtänyt, oli aika valita jälkkärit: P. halusi juustoja, Pehtoori ja Tyär (ilokseni!) valitsivat ”tonkapavuilla maustettua marenkia, marjoja ja appelsiini-mantelirahkaa”. Mie en jaksanut enää mitään jälkiruokaa, mutta kun hovimestari/ravintolapäällikkö, joka oli jo aiemmin osoittanut kykynsä sarkasmiin, omaavansa huumorintajua ja hallitsevansa hienovaraisen palvelun, tuli hakemaan tilausta, sanoin (taas kerran kaikkien muiden puolesta), että P. ottaa juustot ja nämä kaksi (mies ja tyär) valitsevat pavlovan = marenkia marjoilla, mutta kerroin hänelle myös, että olisinpa iloinen, jos minullekin tuotaisiin lusikka, että voisin miehen ja tyttären lautasilta vähän vohkia. Näinhän kukaan kunnon asiakas ei koskaan tee, mutta minä moiseen rohkenin… Ja siinä samalla menin utelemaan, mitä merkillistä on ”tonkapapu”? – Vastaus viipyi, mutta tuli sitten myöhemmin. 😀

Tovin kuluttua kaikki kolme muuta seurueen jäsentä saivat tilauksensa, vain minä jäin ilman lusikkaa… Mutta pianhan sekin tuli, ja sain ihan oman ”annoksen”. Kokonainen tonkapapu!

Jemmasin sen käsilaukkuun. Ja juuri se oli eilisen jälkiruoan (ja kohtuullisen pitkän, aiheeseen liittyvän keskustelunpätkän) kantava voima!

Alla siis eiliseltä puolikas papu, josta jo raastettu pieniin kippoihin maistiaiset. Raastetta voi käyttää esim. kermavaahtoon, marenkiin, leivonnaisiin,  – ja ties mihin.

Minun ”tonkapaputwist” piti olla olla jälkiruoan chantillyssä (sokerinen kermavaahto baban ohessa), mutta juuri tonkapapu se vaahdosta sitten unohtui, joten maistoimme papua ”au naturel”. Ja mietimme makua, tuoksua? – Mille tonkapapu tuoksuu ja maistuu? – Siinä on aniksen, kanelin, karvasmantelin tuoksua…

Jossain vaiheessa oli jo tukeuduttava netin apuun, mikä ihme tämä tonkapapu oikein on? Sivulla, jossa tätä merkillistä erikoisuutta myydään, todetaan näin:

Tonkapapu maistuu vienosti vaniljalle, neilikalle, lakritsille ja vähän karvasmantelille. Ranskalaisessa keittiössä tonkapapua käytetään mausteena vaniljan sijaan esimerkiksi suklaakonvehdeissa, Créme brûlèessä, vaniljakastikkeissa ja jäätelöissä.

Tulen ihan varmasti sitä kokeilemaan toistekin, semminkin kun minulla on niitä purkillinen mökillä (en vain ollut tajunnut, mitä olen saanut lahjaksi jo jokunen vappu sitten…).

Mutta tonkapavun kanssa on oltava varovainen. Tonkapavun ”juttu” on kumariini, jota on erityisen paljon mm. kanelissa. Eviran sivulla lukee näin:

Kumariini on aromaattinen yhdiste, jota esiintyy luonnossa monissa kasveissa. Elintarvikkeissa sen pääasiallinen lähde on kaneli,  — Kanelin säännöllinen käyttö ei ole suositeltavaa. Erityisesti pienten lasten ei pitäisi nauttia useita kanelia sisältäviä tuotteita päivittäin.

Muistatteko muutama vuosi sitten tämän kohun, joka syntyi kanelista, joulupuurosta ja päiväkotilapsista? Ihan samaa tonkapapu-kumariini-kaneli -juttua on tämäkin.

Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen (EFSA) on todennut kumariinin olevan maksalle myrkyllinen aine (hepatotoksinen) ja suosittelee kumariinille siedettävän päiväsaannin rajaksi 0,1 mg ruumiin painokiloa kohden vuorokaudessa. Kanelin säännöllinen käyttö ei siksi ole suositeltavaa, sillä lapsille pienetkin annokset voivat olla haitaksi. Harvinainen ja kalliimpi ceyloninkaneli (Cinnamomum zeylanicum) sisältää kumariinia huomattavasti vähemmän. (Wikipedia)

 Kumariini on siis vaarallinen liiallisesti käytettynä, mutta tästä huolimatta eilen käytin ja vastaisuudessakin käytän tonkapapu(j)a. Sen kuului siis olla osa tätä jälkiruokaa…

Enpä ole ennen babaa tehnyt. Kerran olen sellaisen saanut, nimenomaan yhdessä paistinkääntäjyyteni ”uran” huippuhetkessä, ja silloin kokemus EI ollut rohkaiseva, mutta siitä huolimatta eiliseksi sellaisen tein. Ja tein, vaikka resepti on ei-niin-minun-suosikkini-hans-välimäen -kirjasta.

Tällä(kin) jälkkärillä on merkittävä historiansa… mutta nyt tässä vaiheessa vain ohje:

Babat ja crème chantily

3,5 dl venäjauhoja
75 g voita
½ tl suolaa
1 rkl hunajaa
½ pkt hiivaa
5 kananmunaa

Sekoita kulhossa jauhot, voi, suola, hunaja ja hiiva. Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita taikina tasaiseksi. Anna taikinan levätä hetki.

Pursota taikinaa muotteihin noin 1/3 verran ja anna kohota, kunnes pinta on muotin reunan tasolla. Paista 180-asteessa noin 12 minuuttia. Jäähdytä babat.

Liemi

5 dl vettä
2 ½ dl sokeria
muutama suikale appelsiinin kuorta
muutama suikale sitruunan kuorta
1 halkaistu vaniljatanko
½ dl rommia

Kiehauta kaikki aineet ja siivilöi liemi.

Viimeistelyyn aprikoosihilloa ja rommia.

Kuumenna liemi melkein kiehuvaksi, ja upota babat liemeen ja anna imeytyä kymmenen minuuttia.  Kääntele ja valele babaa liemellä, kunnes se on kiiltävä ja kostea. Kiillota baban pinta hillolla ja valele rommilla. Tarjoa creme chantillyn kanssa.

Ja creme chantilly on kermavaahtoa, johon on vatkatessa laitettu rutkasti tomusokeria ja yhden vaniljatangon siemenet ja sitten sitä tankopapua! Lopultakin hyvin helppoa, mutta kiitettävästi keskustelua aiheuttava ainesosa…

– ja palannen historiaan vielä.

Historiaa Ruokatarinoita ja -historiaa

Lyhyt juttu pääsiäismunien pitkästä historiasta

Pääsiäisen perinteissä kuten oikeastaan kaikissa kristillisissä juhlissa ja niiden perinteissä on juonteita pakanallisista juhlista.  Pääsiäinenhän on lähellä kevätpäiväntasausta, joten on vähintäänkin luontevaa, että germaanien tapa uhrata pelloille ja nimenomaan maanviljelyksen Ostara-jumalattarelle lintujen munia ja jäniksiä siirtyi aikanaan muuntuneena kristilliseen pääsiäiseen.  [Ostara-jumalattaren (Eostre) mukaan on nimetty myös naishormoni estrogeeni.]

Lintujen munat, samoin kuin keltainen ja vihreä väri, ovat olleet kautta maailman sivu hedelmällisyyden, uuden elämän synnyn ja kevään tulon symboleja, mitä tukee mm. se, että Afrikasta on löytynyt kymmeniätuhansia vuosia vanhoja koristeltuja munia.  Juutalaisessa kulttuurissa ennen kuin Kristuksen ylösnousemuksesta tiedettiin mitään, annettiin munia lahjoiksi uutenavuonna ja syntymäpäiväjuhlissa.

Ja onhan meidän suomalaisten omassakin perinteessä vahva syntytarina, joka liitetään muniin: kalevalaisessa maailmansyntyrunossa sotkan munalla on keskeinen osa.

Kristilliseen pääsiäisjuhlaan munat ja nimenomaan munien värjääminen liittyy Maria Magdalenan legendaan: hänen kerrotaan menneen keisari Tiberiuksen luo kertomaan Jeesuksen ylösnousemuksesta ja antaneen keisarille punaiseksi (elämän väri) värjätyn munan.  Ensimmäiset kirjalliset merkinnät maalattujen pääsiäismunien antamisesta on 900-luvulta. Lähteen mukaan Tessalonikin luostarissa igumeeni antoi munkeille pääsiäisyönä maalatut pääsiäismunat.

Ortodoksien pääsiäismuniin on usein maalattu kirjaimet XB eli HV, mikä on lyhennys slaavinkielen sanoista Hristos Voskrese – Kristus nousi kuolleista. Koristeltuja lasi- ja posliinimunia on tehty Euroopassa 1600-luvulta lähtien; koristeltujen pääsiäismunien vei 1800-luvun lopulla omalle korkealle tasolleen pietarilainen kultaseppä Carl Fabergé, jonka kultaisista koristemunista maksetaan nykyään huutokaupoissa miljoonia. Nämä avattavat koristemunat lienevät olleet yksi tekijä pääsiäisen yllätyssuklaamunille; aina 1970-luvulle asti sormukset olivat melkein ainoita yllätyksiä, joita munissa oli. Kindermunista me 50-luvulla syntyneet lapset emme osanneet haaveillakaan, mutta Fazerin Mignon-munia oli jo 60-luvulla. Itse asiassa niillä on tänä vuonna 121-vuotissynttärit.

Omaan lapsuuden perinteisiin kuului, että kananmunia kopsautettiin (pitsattiin, kuten äiti opetti) yhteen, ja se jonka muna meni rikki, oli häviäjä. Mies ei tällaista ole tehnyt eikä kuullutkaan, – tarkistin ja tuo onkin alun perin karjalainen tapa. Siis ei ihme, että mie tiesin ja Pehtoori ei.

Lahjamunien ja koristeltujen munien lisäksi pääsiäisen ruokavalioon kuuluvat munat. Sille on sekä uskonnollinen että käytännöllinen syy. Laskiaisesta pääsiäiseen katolisissa maissa paaston aikana kananmunista kieltäydytään, minkä vuoksi niitä agraaritalouden aikana kertyi varastoon, ja pääsiäisenä sitten niitä riitti yllin kyllin ja oli korkea aika käyttää ne, etteivät pilaantuisi.

Suomessa kanojen pito maalais- ja kaupunkilaistaloissakin yleistyi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja tuolloin kanat eivät edes munineet talvella, niin kuin lehmätkään eivät lypsäneet, joten vasta keväällä munia oli edes saatavilla. Tähän liittyy myös nykyinen leikki, jossa pääsiäismunat piilotetaan lapsilta. Ennen kanojen yleistymistä munia etsittiin luonnosta ja se oli usein lasten tehtävä. Munien sattumanvarainen löytäminen ei riittänyt. Keksittiin ”uuttu”, eräänlainen tekopesä/ansa, johon toivottiin luonnonkoloissa pesivien lintujen munivan, jotta niistä oli helppo munat ryövätä.