Kestiystävyys. Kuulin sanan ehkä ensimmäistä kertaa joskus opiskeluaikanani latinan lehtorin, sittemmin kollegan ja tavallaan myös kestiystävän, sanomana. Kysyin jo silloin, mitä hän sillä tarkoittaa? – Että pidetään yhteisiä kestejä, toinen toistemme luona. Kestien järjestämisen syy voi olla mikä hyvänsä. Yleensä kuulemma ihan yksinkertaisesti ”vain” ystävyys.
Tänään me olemme nauttineet kestiystävyydestä. Me kolme historioitsijaa (fem.) puoliskoinemme olemme olleet kestisystäviä jostain 80-luvun lopulta asti. Tänään tuli todistettua, että sellainen keventää kuormaa, aiheuttaa kylläisen olon, saa puhumaan paljosta, nauramaan, miettimään tätä hetkeä, ajankulua, odottamaan seuraavaa kertaa.
Illan teemana oli 70-luku, merkityksellinen kattaus, syntymäpäivä, elämän jatkuminen …
Kaikki oli hyvää.
Ja jälkkäri, palaan vielä siihen: Polka panna cotta! Oi että. Hieno ja raikas piste iin päälle. Tai siis loppuhuipennus.
Kaiken keskustelun, syömisen ja höpöttelyn ohessa pääsimme myös nauttimaan yli 20-vuotiaasta Barolosta. Tämä on ollut meillä viinikaapissamme ”päivähoidossa”, illan isännän isältään vuosikausia sitten saama barolo, jolle oli tänään aika! Tänään se oli oranssin-ruskea, kirkas, siinä oli klassinen punaviinin hyvä tuoksu. Keräsin kommentteja ystäviltä: ei napsu, ei töki, lempeä, tumman marjan tuoksu, luonnetta, erilainen… Se miltei hyväili makunystyröitä. Ei tarvittu edes ruokaa sen oheen, maistui sellaisenaan aika ainutlaatuiselta.
Hyvä päivä tänään. Ja päivät kuluvatkin niiiiin nopeaa…
Hieman alkaa jo itseänikin epäilyttää, että onko latukuvien loputon sarja enää mielekästä, mielenkiintoista, tarpeellista täällä blogissa. Mutta juttuhan on niin, että perustelen kameran raahaamista hiihtolenkille mukaan a) sillä, että kuvaaminen on mitä mainioin tekosyy pysähtyä ylämäessä hengähtämään 😀 ja b) sillä, että ”pitäähän blogiin saada kuvia”. Kalenterikuvien kerääminen kun ei taida enää olla syy Canonin kuljettamiseen jokaikiseen tunturin rinteeseen ja kurunpohjaan.
Noh, joka tapauksessa. Tänään vuorossa Iisakkipään huiputus hiihdellen.
Niistä Saariselän varsin tiheän latuverkon taipaleista, jotka minä olen hiihtänyt, taitaa juuri tuo Iisakkipään lenkki olla kaikkein vaikuttavin. Alkumatka kulkee metsän läpi, kapeissa notkelmissa, vähän pimeissä kurunpätkissä ja osaksi aika tymäkästi nousten.
Muutama kilometri on pelkkää nousua! Ja mikä ilo onkaan kun on mukana kamera! On ”pakko” pysähtyä kuvaamaan.
Laskussa Iisakkipäältä kohti Kiilopäätä aurinko sai ympärilleen komean halon. Toki olen kuvankäsittelyllä sitä korostanut.
Mutta kaikkinensa hienot maisemat olivat. Pyhimyskehä kuvan vasemman reunan tunturin yllä!
Neljänladunristeyksestä alkaa hulppea laskeutuminen Hirvaskuruun. Tällaisella pakkaskelillä laskukin on hiihdettävä, mutta vauhdilla se alamäkeen sujuu.
Ja toinen kohokohta päivässä tietysti ruoka. Sunnuntaina vähän parempaa…
Tämän päivän menussa oli metsästäjän leike (Hangasojan viimeiset haaparouskut kastikkeeseen), juuripersiljaa parmesaanilla ja mantelijauheella, pikkelöityä punasipulia ja salaattia.
Viini nautittiin ennen ja jälkeen ruoan. Se kun ei ollut mitään pihviviiniä. Sain sen lahjaksi Juniorilta ja R:lta. Olivat tilanneet sen kiitokseksi minulle Saariselän Alkoon, josta kävimme sen eilisellä kauppareissulla hakemassa. Viini paljastui Alsacen Cremantiksi: Mure! Erinomainen, samppanjan veroinen, parempi kuin moni halpis samppanja. Aromia, makua, intensiivinen, pitkä jälkimaku.
Ja kun eilen mentiin kauppaan, minun oli huolehdittava, että on henkkarit mukana. Muistattehan tämän, kuinka olen ollut pahoillani, ettei minulta ikinä ole kysytty papereita. Ja eilen kysyttiin! Siitäkin iloitsin perhechatissa, kun kiittelin nuoria lahjasta. Mikä sitten sai ”tilaisuudessa” läsnäolleen Pehtoorin sepittämään Whatsappiin tarinan, joka (luvallaan) on tässä julkaistava:
Juhlava tilaisuus, Lapin Kansan toimittaja teki haastattelun ja kuvaaja tallensi tapahtuman. Saariselän VPK:n torvisoittokunta soitti fanfaarin ja isänmaallisia lauluja! Antero Kuukkelista piti unohtumattoman puheen henkkareiden kysymisen tärkeydestä ja toivotti vielä äipälle hyvää vointia sekä ojensi samalla kunniakirjan, jossa luvattiin +-2% alennuksen kaikista Kuukkelin leivonnaisista ja Sandelssin oluesta! Tilaisuus oli mieleenpainuva ja monen silmäkulmassa näin kyyneleen.🍾💐
Eilisen sokkomaistelutestin (ja illallisen) viinit
Taas kerran tuli todettua, että viinien maailma on loputtoman oppimisen matka. Selvästikin rypäle-teema on oikeastaan aina hyvä vaihtoehto, jollei muuta keksi. Albariño-rypäle on toisessa kotimaassaan, Portugalissa Albarinho, ja sitä käytetään mm. Vinho verde -viineissä. Espanjassa rypäle on Luoteis-Espanjan Rias Baixas-alueella, ja se on vähän muotirypälekin tällä hetkellä, ja olen sitä suosinut äyriäisruokien yhteydessä aika useinkin. Halusin oppia siitä lisää, siksi se maisteluun.
Ja sitten pariksi toinen espanjalainen. Espanjan ehkä tunnetuin rypäle on tempranillo. Sitä on kerhossamme vuosikymmenien aikana maisteteltu aika monet kerrat. Ja en taida olla ainoa, joka luuli sen tunnistavansa sekä tuoksusta että mausta. Eilisessä sokkomaistelussa kukaan ei sitä tunnistanut! Espanjalaisille olin valinnut verrokeiksi australialaisen ja argentiinalaisen tempranillo-rypäleestä tehnyt viinit. Viinit tunnistettiin ”jotenkin samantyyppisiksi”, aika pian arvuuteltiin, että kaikki neljä ovat samasta rypäleestä (huom. Cune on sekoiteviini). Kiitettävään arvosanaan ei yksikään viini ei päässyt, mutta sekä kallis espanjalainen ja kohtuuhintainen argentiinalainen pääsivät samoihin pisteisiin.
Kaikki viinit tilasin Alkon verkkokaupan kautta, ja kun ne tiistaina olivat Välivainiolta noudettavissa kyselin Juniorilta, josko hänellä kuluneella viikolla olisi siellä myymäläpäivä, jotta voisi roudata (kun on aina joskus tehnytkin) viinilaatikon meille. Pehtooria en voinut valtuuttaa hakemaan, koska halusin pitää hänellekin maistelun teeman piilossa. Mutta eihän Juniori ollut tietenkään paikalla – tuntuu että tekee nykyään enemmän etäpäivinä koulutuksia tai kulkee koulutuksissa tai kouluttamassa kuin on ”tiskin takana”, joten oli sitten itse käytävä testattavat hakemassa. Löysin asiasta hyvänkin puolen: kerrankin minulta kysyttäsiin Alkossa henkkarit. Vaikka sitten vasta tässä iässä! Ja kuinkas sitten kävikään: paikalla ollut miesmyyjä nosti laatikon varastohyllyltä ja juuri kun olin jo ajokorttia hänelle näyttämässä totesi: ”Näyttääpä nimi niin tutulta, että tunnistan ihan ilman henkilöllisyystodistusta”. Siis tunsi minut työkaverinsa äidiksi, joten se siitä toiveesta, että kysyttäis henkkarit!
Kaikesta huolimatta… olipa taas kerran mukavaa, opettavaista, herkullista.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Ja päivä oli muutenkin varsin antoisa: melkein läpsystä muksut ja viiniystävät vaihtuivat. Aamupäivä kului Eeviksen ja Apsun kanssa legojen (ja mummilla kutimen) kanssa lattialla rakennellen. Hienot uimahallit syntyivät ja samalla monta kirjoneulekerrosta 🙂 Lounaan jälkeen lähdettiin lumipyryiseen ulkoilmaan Nallikarin Talvikylään, ja mummikin pääsi (tuli vaadituksi kaveriksi 🙂 ) poron ja ponin kyytiin, labyrinttiin, karuselliin, – tuubimäessä pappa sai olla vetovoimana.
Antoisa, monen ilon, hyvän mielen laskiaisviikonloppu takana. Nyt kohti paastoa ja pääsiäistä?
Olen Viinilehden postituslistalla (vasta pari vuotta sitten lopetin lehden tilauksen liki 20 vuoden jälkeen), ja useammin kuin kerran sieltä on tullut varteenotettavia, kokeiluun johtaneita reseptejä. Nyt siellä oli makuparina savujuustopiiras ja alsacelainen Pinot Gris -viini, joten päätin kokeilla. Juuri tuo viini oli aktiivisen viiniharrastuksemme alkuvaiheessa (30 vuotta sitten!!!) yksi ehdottomista suosikeistamme.
Jopa niin paljon, että sain viinikerholta väitöslahjaksi Riedelin Pinot gris -lasit (kuvassa). Nyt sellaisia en enää Riedelin mielettömän monipuolisista ja erinomaisen hyvistä lasisarjoista löytänyt, mutta meillä on niitä neljä kappaletta. Lasin vaikutuksesta viinin makuun olin alkuun hyvinkin skeptinen, mutta kyllä sillä on vaikutusta.
Kovin pitkälle tämän hifistelyn kanssa meillä ei ole menty, mutta ei kotona, eikä edes mökillä viiniä mistään puristelaseista maistella, ja valkkareille, kuohuville ja punaviineille on omanlaiset riedelit. Suosittelen testaamaan, ja ostamaan (aluksi) vain muutaman hyvän riedelin, joka on tarkoitettu omalle lemppariviinille. Esim. Vinum-sarjaa on aika ajoin ollut Hobby Hallissa ja Tokmannilla hinta-laatusuhteeltaan vallan edullisesti myynnissä. Kyllä tuoksut ja maku pääsevät oikeanlaisessa lasissa esille aika lailla paremmin kuin jossain puristelasisessa (värillisessä!) lasissa tai pienissä perintökristalleissa.
Vuosikymmen sitten ko. maistelussa ollut viini kulki nimellä Pfaffenheim Tokaj Pinot Gris, mutta ei nimenmuutos ole juuri viinin makuun vaikuttanut. Puolikuivana viini ei viime aikoina ole kovin usein ollut meillä tarjolla, mutta aasialaiselle ruoalle tai mökillä kesäillan nautiskeluviiniksi sitä on jokunen kerta vuosien varrella ostettu. Se on hyvä viini tarjottavaksi ei-niin-kovin-paljon-viineistä-tietäville/välittäville.
Ja tänään sitten asiantuntijan suosituksella täsmäviini ruoalle. Ja olihan se hyvä makupari, muikealle maistui. Piirakan ohessa runsaalla hunajamelonihakkeluksella kuorrutettu salaatti sopi sekin tähän kattaukseen. Nälkä lähti, tuli hyvä mieli.
Ja sitten jo aiemmin mainitsemani Veriappelsiinirisotto. Hyvä ystäväni on kaltaiseni verisappelsiiniaddikti ja juuri hän minulle vinkkasi Alkon sivulla olevasta risotto-ohjeesta. Erinomaisen hyvä arkirisotto, ei ehkä parsarisoton tai porkkanarisoton veroinen, mutta tähän vuodenaikaan oikein hyvä ja helppo. Tein ihan ohjeen mukaisesti: ohjeen kohtaan ”halutessasi käytä 2 dl valkoviiniä” sovelsin siten, että käytin 2 dl alkoholitonta saksalaista kuohuviiniä (Henkell alkoholfrei Sparkling Blanc piccolo), jota meillä on aina jemmassa viinikaapissa holillisten kuohuvien vieressä.
Mitäkö muuta lauantaille? – Sellainen totaalinen vapaapäivä-fiilis. Ladulla aurinkoa ja lentävää keliä, hyvä kirja kuuntelussa pitkin päivää, ajatuksissa monta kertaa paluu vuoden taakse ja itselle uusi hiihtolomapipo valmistunee tässä illan lopuksi. Aika täyteläinen, rauhallinen päivä.
~~~~~~~~~~~~
Ai niin. Kysely blogin ulkoasusta. Aloitussivun ulkoasusta kyselin…
Ja tulos on aika selkeä! Vain 1/6 äänesteneistä piti hetken käytössä ollutta ”postaus kuvan takana” -tapaa parempana kuin tätä joka nyt on käytössä. Siispä: blogi aukeaa vastaisuudessakin suoraan päivän tekstiin kuvien kera. Artikkeli/otsikkokuvan säilytän – se kun mielestäni kertoo siitä ”mitä tuleman pitää”.
Blogiremppa jatkuu vielä, hiljalleen ehkä tulee jotain uutta… Siihen asti ja edelleen jokainen seuraaja on tervetullut. On mukava tietää että on teitä lukijoita. 😀
Vesisade, suksien puute, alkuviikosta pieni ”äksidentti”, joka sai jo uskomaan, että kyseessä oli kylkiluun murtuminen (on se vieläkin musta, yöunet ovat katkonaisia kipuilun vuoksi ja ketutus kohtuullinen) ovat aiheuttaneet sen, että VASTA tänään hiihtokausi Oulussa pääsi yhden haparoivan kerran jälkeen taas jatkumaan. Ja olihan se riemullista. Aamuhämärissä Saaran tallilta kohti Auran majaa! Koko kympin lenkin kiittelin kaikkia mahdollisia tahoja, että vihdoinkin! Ihan hyvin voi hiihtää vain yhtä kättä (sekin jo vanhastaan repaleinen :D) käyttäen.
Huomista perhepäivällistä olen tässä valmistellut – muksuista ainakin toinen on taas kipeänä, mutta eivätköhän silti huomenna pääse tulemaan. Flunssasta, sen välttelystä, koronatesteistä, karanteeneista, huolesta ja kaikenmoisesta sellaisesta paljon takaumia juuri tällä viikolla.
Takaumista puheenollen; niinpä vain olen jo oppinut olemaan ilman kännykkää monta kertaa, ihan vain huoletonna olen unohtanut koko puhelimen milloin minnekin. Jo mökillä vuodenvaihteessa hoksasin, että saatoin jättää luurin jonnekin, tuntikausiksi – mitä Pehtoori kyllä ihmettelikin. Pitkään aikaan en ole enää säpsähtänyt, enkä huolehtinut puhelimen soidessa. Vuosi on tehnyt tehtävänsä…
Mies on muutoinkin sanaillut juuri tänään ja tällä viikolla, että ”mitenkäs noin toimetonna”, miltäs tuntuu…? – Hyvälle tuntuu, kiitos vain.
Nyt takkatulen ääreen päättelemään oma uusi neule (joka ei ole kovinkaan onnistunut! Huoh!) ja nauttimaan loput siikapäivälliseltä jääneestä Wolfbergerin uudesta kuohuvasta. Pullo tyylikkäämpi kuin skumppa, mutta eipä siinäkään mitään vikaa, kuten ei Wolfbergereissä yleensäkään.
Sitä minä vaan tänäänkin taas mietin, että miksi sitä pitää vehtata ja vatvoa, lähteäkö lenkille vai eikö lähteä? Vakavissaan tulee pohdittua, että kannattaakohan tuo? – Useinhan en edes kyseenalaista asiaa, vaan vain lähden. Noin viitenä päivänä viikosta lähden tepastelemaan, hiihtämään tai pyöräilemään – jos siihen on mahdollisuus. Ja nykyäänhän lähes aina on. Mutta tänään. Tänään on ollut kuvien editointipäivä, mutta ei mikään kiire asian kanssa, huomenna voin jatkaa ja vielä maanantaikin aikaa saada nämä projektit valmiiksi, joten ei periaatteessa mitään estettä.
Ja sen että tuohon metsäpolulle pääsin tiesin, että tietysti kannatti lähteä ulos!! Itseasiassa aika viehättävä sumuinen maisema matkalla Rajahautaan, kosteassa, plussakelin säässä hyvä hengittää, nastakengät tekivät kävelystä helppoa. Joten mitä ihmettä piti edes kyseenalaistaa lähtemistä!
Palattua takaisin koneelle ja editointihomma eteni taas helposti.
Ja illansuuksi hankkiuiduimme Karjasillalle. Oli viinikerhon maisteluilta. Ja olihan taas opettavaista. Mitäkö opin? – Chenin Blanc -rypälettä pitäisi harrastaa enemmän! Illan paras (minun mielestäni) oli tämä Les Hauts Rocheville (kolmas vasemmalta) . Aika vaikuttava, voimakas, hedelmäinen, pitkän jälkimaun valkoviini.
Opin myös, että saksalaiset spätburgunderit (kolme oikealla) eivät ole mun juttu. Vaikka ilmasto lämpenee, ja kelvollisten punaviinien tuotantoalue yltää yhä pohjoisemmas, en ole ainakaan vielä vakuuttunut siitä, että Saksasta tulisi hyviä punaviinejä. Että tällaisia ensimmäisen maailman ”ongelmia” tänään.
Opin myös, että sekä saksalainen että ranskalainen sipulipiirakka ovat hyvää, mutta ranskalainen aika taivaallista. Entäs jälkkäri? Omena-mascarponekakku! Ja sain reseptinkin. Tulette vielä kohtaamaan minun versioni. Oli kyllä niin hyvää, mukavan tymäkkää, että ehdottomasti kokeilen itsekin.
Ja muistan taas olla kiitollinen, että ovat nämä ihmiset elämässä. Yli 30 vuotta yhteisiä hetkiä, iloa, yhdessä syömistä, kokemuksia, tarinoita, viinistä ja elämästä oppimista.
Tänään on julkaistu ensi vuoden Helmet-lukuhaaste. Olen kahtena edellisenä vuonna osallistunut, ja silloin alkuvuosi kirjoja valitessa meni siten, että kohta kerrallaan oli ”saatava” suoritetuksi. Siis vuoden 50 ensimmäistä kirjaa oli sovitettava haasteeseen. Hyvin tyypillistä minua: kun johonkin ryhdytään, niin tehdään yhteen putkeen niin kauan tai siis mahdollisimman jouhevasti, että saadaan mahdollisuuksien mukaan kerralla valmiiksi, se saattaa kestää, mutta kesken ei jätetä.
Olenkin edellisinä vuosina ollut jo huhtikuun puolivälin tienoilla ”valmis” näiden haasteiden (lukuhaaste 2022 ja 2021) osalta. Mutta tulevana vuonna aion edetä hitaasti. Ei siis niin, että etsin mahdollisimman nopeasti kohta kerrallaan kirjan juuri haasteeseen sopivaksi vaan lueskelen/kuuntelen mitä eteen tulee, ja laittelen sitten sopivaan kohtaan jos sellainen on, eikä haittaa vaikka kirja ei aina listaan sopisikaan.
Toisaalta tämän vuotisessa haasteessa on kyllä monia kohtia, jotka oikeasti ovat haasteita, siis on etsimällä etsittävä kirja. esim. ”Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta”, minähän en scifiä harrasta tai ”Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin” – ei tämäkään ole mun ykkösgenreen kuuluvaa kirjallisuutta. Mutta tässähän onkin kyse haasteesta! On haastettava itsensä uuden äärelle. Se tekee kyllä yleensä hyvää.
Ensi viikolla voisinkin postailla tämän kuluneen vuoden viimeiset 20 (?) kuuntelemaani kirjaa, niistä voisi ehkä olla vinkkiä jollekin toiselle haastetta suosittavalle tai muuten vaan.
~~~~~~~~~~~~
Tänään muutakin mukavaa.
Mm. että kävin valoisan, tai noh, hämärän aikaan ladulla. Kyllä tuntuu taas hiihtäminen mukavalle. Hissuksiksiin kuljin, tykkylumisia puita ihailin, pikkuisen aavoilla paikoilla, metsästä pois ollessa, tupisin kylmästä tuulesta, mutta vaimensin oman urputukseni: ”nyt on lunta, on terveyttä, on aikaa, on hienot ladut, on mahdollisuus… – siis hiihdä ja hiljene.” Uskoin kerralla.
Ja sitten vielä iltakin hyvä.
Iltapäivän lopulla värkkäilin kaikkea pientä – lapaksia tai pieniä kala- ja äyriäisherkkuja iltapalaksi. Ystävät tulivat lyhennetyn työpäivän jälkeen illansuussa Oulusta. Viime vuonna (sattuneesta syystä) yhteinen uudenvuodenvaihde jäi viettämättä, mutta nyt.
Ei meillä keskustelun aiheet olleet loppuneet, ehei. Hyvin kului ilta ruoan ja muutaman viinilasillisen (Pinot Gris Uudesta-Seelannista oli täyteläistä, helppoa, tarpeeksi hapokasta kaikille kalaisille ruoille), mökkikäyttöön oikeinkin hyvä ”tömppö”. Ja meillähän oli sitä kermasiikaakin, josta toissapäivänä oli täällä kommenteissa puhetta. Ja kermasiikaa tulee olemaan toistekin pöydässämme. Saaristolaisleivälle tämäkin hyvä kumppani, eikä todellakaan ollut vaikeaa! Peukutus tälle! Myös lohikakkuset, mätimousse ja katkarapusalsa maistuivat.
Pöydässä myös Juniorin ja Miniän tekemää raksuleipää ja jälkkäriosuudessa tryffeleitä. Vähän sellainen ”elämä on pieni juhla näin ns. arkenakin”-fiilis.
Aamulla oli jotenkin lohdutonta, kun sää oli kaikkea muuta kuin kesäinen, ei mitään suvisunnuntai-fiiliksiä. Toisaalta eipä ollut mitään, minkä sade olisi pilannut. Pihahommiakin tein tasan tarkkaan sen verran kuin oli pakko siivotakseni oravan vai harakan aiheuttamia tuohoja. Nyt jo toinen neilikkaruukku on revitty ja riepoteltu. Ei ole noita ennen ollut, enkä kyllä enää laitakkaan, kun jälki on tämän näköistä.
Niinpä vetäydyin tekemään ruokaa pitemmän kaavan mukaan, paljon kippoja ja kuppeja täyteen pieniä juttuja. Kesäsunnuntain viettoon ja kesälomien järkkäilyyn olin kutsunut Juniorin & R:n; neljän hengen (aikuis)päivälliselle tein alkuun burrataa (ennen kokeilematon resepti täällä. Hyvä ohje oli tämä, teen toistekin.) ja paahdettuja kirsikkatomaatteja.
Pääruoka koostui merenelävistä. Sain Kauppahallista M:lta paketin lumirapuja. – ”Kokeilehan mitä näistä voisi tehdä”. Olen etsinyt netin syövereistä ohjetta, mutta kun en oikein tiennyt, mitä pakastepaketissa oli sisällä, en osannut ohjetta valita. Otin paketin eilen sulamaan jääkaappiin ja tänään aamupäivällä totesin, että kyllä netistä saatu tieto ”lumiravut ovat kuin surimin ja kuningasravun välimuoto”, pitää paikkansa. Mutta mitä ihmettä niistä tekisin?
Paketissa on siis lumiravun sisus ja jalkojen sisus. Rapumössöä ja pillimäiset suikaleet ravun jaloista. Keitettynä ja perattuna onneksi.
Kun en muutakaan keksinyt tein ensin tomaattipohjaisen tahnan (oliiviöljyä, valkosipulia, sipulia, tomaattimursketta, ruohosipuli Crema Bonjouria, ja keittelin niitä puolisen tuntia ja annoin jäähtyä. Lisäsin joukkoon suolatun ja pippuroidun rapumassan. Massan päälle pariloin ravun jalat (oliiviöljyä ja suolaa, ripaus bbq-maustetta). Ja tällainen siitä tuli. Maalaisleivän kanssa ihan kelpo rapuruoka. Mahdollisuuksia parempaankin varmasti olisi. 🙂
Onneksi pöydässä oli lisäksi myös kampasimpukoita ja scampeja, eilistä risottoa. Ja jälkkäriksi mansikka-tiramisua. Hyvinhän me lopulta söimme. Ja joimmekin, nuoret toivat hienon italialaisen kuohuvan. Kaunis pullo, erinomainen viini.
Aikuisten sapuskaa. Tällä poppoolla sitä on aika harvoin, yleensä kun on myös pienet ovat pöydässä, ja mummilla menee siihen huomio. Silloin ruokalistakin on aika lailla toisin perustein laadittu. Mutta tänään tällaista.
Haukiputaan kirkon tapulikahvila, kesän eka Turkansaaren retki vai korvapuustille Koitelinkoskelle? – Oli tarve vähän tavallista pidemmälle päivän pyöräretkelle. Mutta eihän sitten mihinkään näistä; vähän tätä luopumisen opettelua tänäänkin. Mutta sainpas sentään parikymmentä kilometriä liikuntaa aikaiseksi.
Kunhan kuljin, muutama pysähdys, pieniä hankintoja (huomiseksi).
Huomiseen liittyen jo tänään tein risottoa. Risotto kestää lämmitystä, eikä nyt ollut mikä tahansa risotto: eka kertaa ikinä tein korvasienirisottoa. Mihin me tatteja enää tarvitaan? – Tulipa hyvää. Tämän sadon sienistä, – nyt kun niitä ei tarvitse juhannuksen perhepäivälliselle säästellä, niin tein sienirisoton tänään. Ui jui, olipa hyvää.
Viininä oli jämät eilistä roseeta (Pipoli, minulle) ja Pehtoorille saman talon punaviini: Pipoli Aglianico – ei monillekaan niin tuttu rypäle, mutta ainakin tässä viinissä toimi hyvin pienen kassler-vartaan kanssa. Viini sopii juhannuksen grilliruoalle, myös makkaralle, possulle ja naudanlihalle varsin hyvä, ja on suht edullinen viini.
Näitä Pipoli-talon viinejä meillä on vuosien varrella ollut satunnaisesti, mutta nyt taas nämä löysin about kuukausi sitten, jolloin talon valkoviini (Alkon nuiva luonnehdinta ei minusta tee oikeutta viinille, siinä on myös syvyyttä, intensiteettiä, makua) tuli ostetuksi. Kolmen sarjasta (punaviini, roseeviini, valkoviini) juuri valkoinen miellyttää minua eniten. Sen ostettuani tilasin talon roseeta ja punaista (“Barolo of the South” – mutta pehmeämpi on kuin ”oikea” Barolo) muutaman pullollisen.
Siis ei muuta (suosittelen) kuin Alkon sivuille ja tilaamaan niin monta punaista, roseeta ja valkoista kuin juhannuksena tai vaikka mökkilomalla arvelet perheesi ja vieraidesi kanssa tarvitsevasi. Voit sitten kotikellarista/kaapista valita viinin/viinit ruoan ja ruokapöydässä istuvien määrän ja laadun mukaisesti – on sitten valittavana eri viineistä tykkääville. Kaikki nämä kolme ovat kelpo viinejä Etelä-Italiasta, Basilicatan maakunnasta, melkein saappan korosta. Varsinkin valkoinen on hyvä, kaikki ovat. Ja jolleivät kulu juhannuksena, on kotikäyttöön hyviä viinejä jemmassa. Kelpaavat toistekin.
Tilausvalikoiman käyttö on kätevää, ei tarvi jonotella, koluta hyllyjä, ja mökkitienoon Alkoonkin saa omia suosikkejaan, etc. Näiden minun aika vähien suositusten lisäksi voisin jakaa saman linkin kuin viime vuonna: linkki Juniorin duunissaan antamiin ”valtakunnallisiin” suosituksiin on täällä.
Juhannuksen juomavalikoimiin ”on pakko” suositella myös ”soft drinkkejä”, alkoholittomia kuohuvia, joita on ainakin meidän lähi-K-kaupassa: Mocktails!
Strawberry margarita on todella hyvää vaikka mökkinotskilla (kokemusta on), lantranttuna vaikka minkä kanssa, viiniäkin voi tällä ”kuplittaa” ja laimentaa. Hyvä monikäyttöinen tölkki.
Sarjassa on monia hyviä juomia, jotka maistunevat varsinkin jos juhannus on lämmin. Ja kyllä näistä saa kauniita alkoholittomia drinksuja (täälläkin niihin hyviä ohjeita) vaikka sateisiinkin kesäpäiviin.
[kuva: https://mocktails.fi/]
Italian Spritz maistuu vähän Aperolille, sellaisenaan, ja kuinka hyvää se onkaan sekoitettuna kuohuviinin tai juurikin sen Aperolin kanssa, tai näitä kaikkia edellisiä kolmea yhdessä. Lasiin jäitä, appelsiiniviipaleita ja aurinkoa taivaalle, ja kuin olisit Italiassa!
Meillä on huomenna vähän kuin juhannus-etkot. Aika pienellä poppoolla, mutta ehkä sitten sitäkin intensiivisemmät. Semminkin kun juhannuksena ollaan reissuissa, ei kotona eikä mökillä, vaan me lähdemme reissuun!! Ja ihan ulkomaille! Edellinen ulkomaan matka oli lokakuussa 2019, jolloin olimme kaksistaan Madeiran patikkareissulla – onhan sitä kaiholla muisteltu.
Nyt on taas ilo, uskallus ja mahdollisuus lähteä jonnekin muualle kuin Tampereelle (2020) tai Kolille (2021). Arvaattekos, minne suuntaamme? Minne kolmen vuoden ulkomaanmaan matkatauon jälkeen ja millaiselle lomalle? Ehkä palkitsen parhaiten arvanneen. 🙂
Kuinka moni on päässyt Suomessa ruokapöytään, jossa erinomaisesti savustettu lohi tarjoillaan kotipuutarhan sitruunoiden kera?
– Me ollaan, pari tuntia sitten istuimme ruokapöydässä tiukan viinihaastekisan jälkeen ja siellä (Oulunsalossa) oli tarjolla kotipihan (kasvihuoneen) sitruunoita. Ja paljon muuta.
Ennen kaikkea tätä tarjoiltua hienoa illallista oli ”The 17th BOTRYTIS CHALLENGE TASTING”. Viinikerhomme 17. maisteluhaaste oli tällä kertaa ”helppo” . Oli tunnistettava ´vain´ rypäle, maa ja alue. Ja hah! Helppo! 30-vuotinen yhteinen maistelukokemus kaikilla, eikä lähellekään maksimipisteitä kenelläkään. Mutta tällä kertaa tuntui sentään olevan mahdollisuuksia.
Noh. Pehtoori oli pronssilla, minä neljäs (osallistujia kahdeksan). Huonommin ja paremmin on tässä kisassa pärjätty. Mutta oli mikä parasta? Nähdä ystäviä livenä, muistaa hienosti Ukrainaa, maistella uusia viinejä, nauraa, nauttia ruoasta, yhdessä, livenä.
Ja meille Pehtoorin kanssa vielä bonuksena, että emme edes reissulla joutuneet ennustetun vesisateen kastelemiksi, vaikka suuntaansa 20 kilometrin matkan pyöräilimmekin. Kesäillat on hyviä. Elämä on.
