Päivät lipuvat

Onko blogin lukijoissa rössyn ystäviä? Reseptien kehittelijöitä? Tai vaikka äidiltä perityn hyvän reseptin käyttäjiä ja kilpailuun valmiita. Tänään julkistettiin Tuunaa rössy -kilpailu! Se on paistinkääntäjien, PPM:n keittiömestareiden, Viskaalin, Rössypottuseuran järjestämä kilpailu, joka avattiin tänään iltapäivällä kauppakeskus Valkeassa. Minähän en ole mikään rössyn ystävä, päinvastoin, joten en aio osallistua, vaikka kilpailussa on ihan hyviä palkintojakin. Mutta JOS sinä olet, mikset lähtisi mukaan. Ks. tarkemmin täältä.

Me olimme avaustilaisuudessa (pressellä oli kuvaushomma), jossa oli aika rutkasti yleisöäkin. Kyllä rössy saa oululaiset liikkeelle. Joskin on todettava, että keski-ikä oli vähintään 50 vuotta. Tuunaa rössy -tapahtuman vuoksi monessa oululaisessa ravintolassa oli tarjolla erilaisia rössy-ruokia, mutta eipä niihin sitten kuitenkaan menty. Menimme Pakkahuoneenkadun thaimaalaiseen

Ollaan käyty kerran aiemminkin (enkä nyt löydä sitä postausta… ) , ja se oli hyvä kokemus, joten nyt mielellään ”Oulun etniset” -teemaan liittyen uudelleen.

Lounasbuffa maksoi 10,20 € ja siinä näytti oleva valinnan varaa ihan hyvin. Mutta: halusimme silti menusta jotain. Pehtoori otti hapanimelää possua ja minä paistettua riisinuudelia ja jättikatkarapuja.

Molemmat annokset 16,20 € ja hyviä olivat. Ja vaikka tuossa kännykuvassa annokseni näyttää jotenkin pieneltä, ei se sitä ollut. Päinvastoin. Tulisuuden sai valita itse. Leipää tai muita ”kattausruokia” ei juuri ole: niitä thaimaalaisia ”stryroxin palasia”, joita yleensäkin, eivätkä ne nyt ole huonoja mahdollisen tulisuuden lievittämiseksi. Tällä kertaa otin mausteasteen ”mieto”, viimeksi taisi olla tulinen. Ensi kerralla ymmärrän ottaa medium. Paikka on siisti ja raikas ja kuten edelliselläkin kerralla nytkin siellä (vaikka olimme vähän myöhässä (= kahden tienoilla) lounasajasta) oli monissa pöydissä asiakkaita.

Kyllä tämä parempaa keskitasoa näissä etnisissä on, aasialaisten parhaita tähän asti. Eli 3½ haarukkaa tälle.

½

Apsu oli tänäänkin aamupäivän mummin leikittäjänä ja piirustuskaverina, koska vanhempansa kävivät vaihteeksi äitipolilla: hepatoosi vaatii tarkkailua ihan kuten Apsunkin raskauden loppupuolella. Kaikki kuitenkin hyvin ja vauva kasvaa. Ja Apsu puhua pulputtaa ja pitää mumminsa intensiivisesti kiinni omassa maailmassaan niinä hetkinä kun on seurana. Ei ole minullakaan muuta ajateltavaa tai tekemistä silloin. Se on oikein hyvä se.

Jo pitkään äitinä

Synttäriaamuun heräsimme vähän turhan aikaisin…

Palatakseni eiliseen: Kinky Boots -musikaali Helsingin Kaupunginteatterissa, tuossa pienen kävelymatkan päässä oli meidän molempien mielestä hyvä, erinomaisen viihdyttävä. Ensimmäisen puolen tunnin aikana en ollut oikein vakuuttunut, mutta sitten esitys ja laulut lähtivät kulkemaan. Muutamista lauluista molemmille jäi vähän sellainen olo, että käännökset olivat jotensakin kökköjä (”Sielukas mies”) mutta molemmilla miespääosan esittäjillä on kyllä ”estradikelpoinen”, voimakas ääni.  Varsinkin Lolan/Simonin roolin tehneestä drag queenista pidin kovasti.

Täyteen myydyn valtavan katsomon noustessa  lopussa antamaan seisten aplodejaan mietin, etten ole tainnut ennen Helsingin teattereissa moista nähdä ja kokea. Aplodeja tuli myös usein pitkin esitystä. Mikä kertonee, että kovasti musikaalista yleisö piti. Minulle ehkä enemmän kolahti kolme vuotta sitten Peacockissa nähty Billy Elliot.  Mutta kyllä Kinky Boots oli suuren luokan musikaali, joka toki kannattaa käydä katsomassa.

Kunhan aamiaisen olimme nauttineet ja minä laittautunut kaupunkilookkiin, jäi tyär värkkäämään esseeta ja tekemään muita harkkoja, kun minä lähdin kaupungille. Aamupäivällä ei vielä satanut. Ja kiertelin (ihan vanhasta muistista? – onhan tämä syyskuun loppu ollut entisessä elämässäni Helsingin arkistoekskursion aika – Unioninkadun huudeilla. Tällä kertaa en opiskelijoiden tai tietokoneen kanssa vaan Canonia mukana raahaten.

Kylläpä Kansallisarkistossa tuoksui tutulle, ja tuli muistoja. Mutta eipä aineistojen digitointien myötä ole tutkijasalissa enää ruuhkaa…

Kuinka monta kymmentä tuntia olen tuossakin salissa tullut viettäneeksi esimerkiksi Maataloustilastojen (1880, 1890, 1900, 1910 …) parissa?!

Ja jatkoin Kansalliskirjastoon, Kauppatorille, espressolle Espalla, muutama mahdollinen lamppukauppa Fredalla, ja piipahdus Laura Ashleylla. Sielläpä olikin loppuunmyynti: 150 euron housut 52 eurolla! Ylläriostos. Nehän ne on yleensä parhaita.

Sitten jonottamaan Amos Rexiin. Noin sadan hengen jono, puoli tuntia jonotin, puolet siitä tihkusateessa, puolet sisällä. Kyllä kannatti. Jotain ihan erilaista kuin ennen…  Vaikea kuvailla..

Vielä kiertelin, etsin lamppuja, kylpuytakkia, – turhaan, mutta Taunolle löytyi jotain pientä  (62 cm 😉 ) . Kahden aikaa tuli vettä ja tuuli jo siihen malliin, että päätin palautua tyttären kotiin. Hyvä niin.

Synttärisankari oli pyynnöstäni varannut meille ravintolasta paikan, mutta sitä ennen meillä oli etkot: tein pieniä cocktail-paloja (tapaksia tms.) ja M. jonka minäkin tunnen jo aika hyvin, kävi kanssamme nauttimassa lasilliset samppanjaa. Tytär oli saanut keväällä läksiäislahjaksi Almalta Taittinger-pullollisen ja sen nyt 29-vuotissynttärinsä kunniaksi aukaisi. Johan oli hyvää,…

Kuudeksi menimme Vinkkeliin.

Pitkän illallisen, neljän ruokalajin menun, kaksin nautimme. Ja olimme oivallisen asiantuntevan tarjoilijan huomassa. Samppanja ei unohdu. Niin vain tytär vietti synttäreitään kaksin kanssani, mistä olin oikeinkin mielissäni ja meilläpä oli oikein hyvä ilta. Paljon asiaa ja höpötystä, yhteisymmärrystä tulevasta ja menneestä.

Sadekin loppui, ja kun maksoin synttäri-illallista Esikoinen ehdotti jotta ”mennäänkö vielä yhille?”. Pienen etsinnän jälkeen huomasimme olevamme Tornin huipulla vadelma-mojitolla. Oli muuten hyvää sekin. Ja meillä oli vielä juttuja…

Minulla olisi illastakin paljon kuvia, mutta tämä läppäri …. siispä huomiseen.

Hyvä päivä tänään, niinkuin 29 vuotta sittenkin.  Se oli yksi elämäni tärkeimmistä.

Kreikkalaista Oulussa

Kylmältä tuntuva ilma (+15 C) ja toistuva veden ripsuttelu ovat saaneet päivän tuntumaan kovin syksyiseltä, ja sallineet ulkoilun välttämisen. Enpä ole juuri koneen äärestä ja keittiöstä poistunut.

Lupasinpa tänään raportoida meidän eilisestä ravintola Crecianin kokemuksesta. Jo pian parikymmentä vuotta Crecian on ollut samalla paikalla Kirkkokadulla (toinen ravintola Zeppelinissä). Ja me on käyty tässä ihanan kreikkalaisesti, nimenomaan Kreeta, Santorini ja saaristotyyliin sisustetussa ravintolassa usein. Ennen eilistä ei kyllä pitkään aikaan. Se on niitä harvoja oululaisia ravintoloita, jotka ovat auki sunnuntaisin.

Olimme siellä neljän aikoihin, ja jos ottaa huomioon varatut pöydät, niin se olisi lähes täysi. Silti palvelu toimi ihan sopivaa tahtia, oli ystävällistä ja osasi ottaa huomion myös seurueen nuorimmaisen. Joka kyllä keskittyi lähinnä omenamehuun ja jätskiannokseen. 😉

Me muut (tytärtä lukuunottamatta, joka soi kasvispadan salaatin kera) söimme aika valtavan ison annoksen, jossa on monia kreikkalaisen keittiön pieniä herkkuja. (pahoittelen annoskuvien vähyyttä ja tämän ainokaisen surkeutta, mutta nyt kävi näin.)

Crecian on sellainen keskihintainen (tuo yllä oleva lautanen jossa liharuokana lammasta maksaa 23 euroa). Vihannekset olivat tuoreita, rakkaita ja hyviä ja kreikkalaiset spesialiteetit (tsatsiki, dolmades, pita, etc) olivat oikein hyviä.

Retsina ei maistunut niin hyvälle kuin helteisenä päivänä Rodoksen kaupungissa lounaalla, mutta punaviini oli oikein suunmyötäistä, pehmeää ja maistui lämpimältä. Nimenomaan maistui, ei tuntunut ylilämpöiseltä.

Menu on aika laaja, ja siinä on kyllä kaikki ne jutut joita Kreikassa käyneet varmasti haluavat vielä kotiin palattuaankin joskus maistella ja syödä. Talvisin Crecianissa on brunsseja viinkonloppuisin ja lounaslistakin on arkisin. Se on tietysti edullisempi kuin a la carte – tasoa ei olla testattu, mutta ei ole mitään syytä olettaa etteikö sekin olisi makoisa.

Kaikki me kuusi olimme sitä mieltä että paikkaa voi suositella. Ei se ole mikään fine dining – eikä kuulukaan olla, vaan ihana sinivalkoinen kreikkalainen taverna. Niinpä haarukoita tulee peräti neljä.

  

Erilainen sunnuntai

Erilainen sunnuntai. Minä en ole laittanut ruokaa, pikkuperhe ei tullut meille syömään, olen aamupäivän käsitellyt ja laitellut kuvia myyntiin ja sitten lähtenyt kävellen kaupunkiin, matkalla kuvaillen, luonnollisesti, ja muu perhe (joka oli jo ennen minua aiemmin kukin tahoillaan urheillut) tuli autolla Crecianiin.

Oulun ainoa kreikkalainen ravintola on vuosien varrella testattu moneenkin kertaan niin kaksistaan, perheen, ystävien kuin työporukoiden kanssa. Mutta nyt jatkettiin perheen kesken juhlaviikonloppua siellä, ja pidettiin ”matkantappajaisia”. Keväisen Rodoksen matkan jälkimainingeissa (3 kk:n jälkeen), kesän jatkuessa, perheen ollessa koolla (vain ”Pappikin” puuttuessa), minun sunnuntaikokkailuni vastapainoksi, välillä näinkin. Teen Crecianin ruoasta yms. (etnisten ravintoloiden listaan) postauksen huomenna, erikseen, nyt vain totean, että olipa hyvä idea mennä sinne tänään.

Kovin vähän on Oulussa, ja tietääkseni muuallakaan Suomessa, ravintoloita auki sunnuntaisin, mutta Crecian on, mikä tänään oli ihan huippujuttu.

Ja aurinko paistaa!

Yöllä valvotaan, päivällä nukutaan

Nukuin tänään ulkona päiväunet. Ihanassa ”Odensen tuulessa” – lämmin, voimakas, kesäinen tuuli on minulle ja Pehtoorille ”Odensen tuuli”. Kun olimme 41 vuotta sitten (!!!!) telttareissulla Tanskassa ja majoituimme pari yötä Odensessa, siellä tuuli juuri kuten tänään. Lämpimästi, lujasti mutta lempeästi.

Ja että nukuin päivällä! Siihenhän on tietysti syynsä; jos ei nuku yöllä (tarpeeksi), on hyvä nukkua päivällä, jos mahdollista. Juuri niin on nyt käynyt. Toissayö meni häneksi jostain tietämättömästä syystä, ja viime yö ihan omaehtoisesti.

Eilen illalla leffan ja blogipostauksen jälkeen lähdin vielä kuvailemaan: lamellipadon valaistuksesta olin luvannut ottaa tekijälle (Ari Tiilikainen) kuvia myös sulan aikana – talvisinhan olen sitä kuvannut useinkin. Toiveena oli heijastekuva ja eilen illalla oli tyven, lämmin ja ”ilmeikkäitä” pilviä, joten lähdin kymmenen jälkeen (jolloin ei ollut kyllä vielä tarpeeksi pimeää) pienelle iltakuvausretkelle.

Voimalaitoksen lamellipadolla otin hyvinkin puolensataa kuvaa, ja sitten ajelin vielä Nallikariin. Pilvet houkuttivat ottamaan kuvia ravintolasta, josta on todella vaikea saada näyttävää ulkokuvaa. Niinpä iltayövalokuvausretki jatkui sinne.

Kun sitten palauduin ennen puoltayötä kotiin, hiippailin vielä koneelle, ja ryhdyinpä minäkin metsästämään muumimukeja. Tytär kun oli lähtenyt kaverinsa luo ja tiesin, ettei miniä jaksa valvoa, ajattelin, että minäpä tilaan heille ja itselleni tämän paljon mainosta saaneen erikoismukin, annan sitten vaikka joululahjaksi näille mukien kerääjille, kuten joka joulu jonkun mukin annan. Ja voila, pääsin aika heti nettisivulle, ja jo vartin yli kaksitoista sain tehtyä tilauksen, ja siihen se sitten jumitti. Puolisen tuntia jaksoin yritellä, ja sitten annoin periksi. Jotenkin kokemus oli kaiken kaikkiaan kummallinen: en olisi uskonut, että tuollaiseen ryhdyn, ja että sitten annan vielä periksi.

Mutta eipä mitään: Juniori oli valvonut ja saanut ainakin yhden mukin tilatuksi, ja tytärkin palattuan joskus kahden aikoihin yöllä, oli vielä yrittänyt ja saanut jostain Arabian EU-storesta kolme mukia (itselleen ja parille kaverilleen). Kaikkea sitä.

Tänään sitten ulkoilua, huomisen (Lasarettiin ystävät hyvät!) ja lauantain (Pehtoorin synttärit perhepiirissä) valmistelua, kuvahommia, – ja päikkäreitä. Että ne olivat hyvä juttu. Pitäisikö ottaa tavaksi?

Hälsningar från Haparanda

Tällaisia postikortteja tehtiin ennen. Tai taitaa tällaisia olla myynnissä vieläkin. Vähän ylivärisiä, sinitaivaisia, kaupungintalot, koulut, kirkot ja muut komeat rakennukset kuviin ja sitten kollaasi ja päälle teksti. Ja jotenkin tuo pikku lippu kuuluu kuvaan, joskus se on kortin takapuolella. Retrojuttu.

Ehkä idea tuli siitä, että oli vähän retroreissukin. Aika lailla tasan 29 vuotta sittenkin oltiin kimpassa (ihan samaa pakettia 😉 )  juuri noilla huudeilla: aukiolla, jossa  tuo Kansankorkeakoulu, Kaupunginhotelli ja kaupungintalo (alh. oik. pieni kaistale) ovat, oli ennen myös Jalan kauppa. Se oli kemppari, karkkikauppa, muovi- ja keittiötavarakauppa, lelukauppa ja lastentarvikekauppa. Ja kun minulla elokuussa 1989 alkoi äitiysloma lähdettiin naapurin rouvan kanssa käymään Haaparannassa ja nimenoman Jalan kaupassa, sillä siellä myytiin Brion lastenvaunuja monta sataa markkaa halvemmalla kuin Suomessa. Ja sellaiset sitten syyskuussa syntyneelle tyttärelle ostin. Siniharmaat, samettiset, isorenkaiset. Ei ollut mitään yhdistelmävaunuja silloin. En minä ainakaan muista. Ja ne samat vaunut oli sitten hyvät vielä veljelleenkin.

Tänään emme olleet ostamassa lastenvaunuja, emmekä nyt paljon muutakaan. Kunhan olimme huviretkellä. Sekä IKEAan, Systemiin että ICA Maxiin saatiin kuhunkin kulumaan liki satanen. Ruokaa, viiniä (samppanjaa!) ja muutama säilytysrasia ja kuvausrekvisiittaa. Eipä kummosempia. Ja automatkoilla on mukava rupatella, ja perillä ottaa kuvia.

Ostoskierroksen jälkeen mietin ääneen, että mentäisiinkö syömään Tornion vai Haaparannan kiinalaiseen ja että olisipa jossain sushia. Harmittelin, ettei ainakaan silloin, kun koulua noilla seuduin kävin, sushia saanut mistään. Noh, tytär googletteli, ja niinhän sitten siinä Coopin ja Systemin välissä on entinen huoltoaseman baari (?) ja sittemmin thairavintola ZenZen, jonka paikalle on nyt avattu GOB´s restaurang.

Olimme siellä vielä lounasaikaan, ja buffa maksoi kahdelta yhteensä 190 kr (siis parikymmentä euroa yhteensä). Ja oli kyllä sen väärti. Buffassa oli paitsi sushia (ei nyt mitään Hanko-sushin veroista, mutta ei kuivaakaan ja erilaisia) myös pizzaa, wokkiruokia, paistettua nuudelia, kevätkääryleitä … Voidaan kyllä suositella.

Paluu Lapin kesästä kaupungin vehreyteen

Aamu ja aamupäivä olivat Hangasojalla helteiset, – ja paarmaiset! Joten pitkä aamiainen nautittiin mökkipöydän ääressä. Lähdön tekemistä, ja kävin vielä lähimetsässä etsimässä kuusenkerkkiä, – annosten koristeluunpa tietysti. Eipä löytynyt. Meidän lähitienoilla on vain katajia, mäntyjä ja koivuja, ei kuusia. No mutta metsässä on ihana kävellä, helteelläkin.

Samaan aikaan tyär kävi viemässä ystävänsä Ivalon kentälle ja Helsingin koneelle, minkä jälkeen lähdimme puoleltapäivin kolmisin ajelemaan kohti Oulua. Lämpöistä oli matkan teko. Auton mittari näytti hellelukemia (+28,5 – 25,0 C) koko matkan, ja kun aurinko paistoi suunnilleen koko ajan edestä päin, oli lämpöistä vaikka kuinka autossa on ilmastointi.

Rovaniemellä myöhäinen lounas: Kauppayhtiö-ravintolaa on moni (paistinkääntäjä)ystävä kehunut, joten sinnepä siis. Se on siitä hauska paikka, että on kaikki myynnissä, paitsi ruoka myös huonekaluja ja pientavaroita voi ostaa. Ja ruokaa lukuunottamatta kaikki on aikalailla retroa, kasaria, kulahtanutta – ei tullut pieneen mieleenkään ostaa, mutta kivaa reksvisiittaa sellainen oli.

Mutta tyttäen kanssa nauttimamme lounassalaatit (vuohenjuustoa ja pulled porkia) ja Pehtoorin pekonihampurilainen olivat oikeinkin hyviä. Ja matka jatkui kohti Oulua.

Kuuden aikoihin oltiin Rantapellossa, ja vielä oli minulla pieni ajorupeama edessä, kun vein tyttären ja ystävänsä patiolle torinrantaan. Ihan oli Oulun aittatorin terassit täynnä helteestä (ja juomista) nauttivia. Koilliskairan rustiikkisesta, karusta ja kauniista Lapinmaasta palanneelle kaupunkielämä näytti kovin vilkkaalle, värikkäälle ja kyllä vähän vieraallekin. Tovin. Huomenna jo kotoisalle.

Nyt sitten on edessä hellettä Rantapellossa.

Matkailua kohti pohjoista

Mökkimatkaa ei tehtykään yhden pysähdyksen taktiikalla, vaan kiertäen ja harrastellen tutustumista uusiin paikkoihin sekä vierailua ennen käydyissä kohteissa. Oulu – Haaparanta – Kukkola Forssen – Övertorneå – Rovaniemi – Potkuriparkki – Sodankylän K-kauppa ja Hangasoja.

Kesäkelillä mökkimatka kestää yleensä rapiat viisi tuntia, tänään reilut kahdeksan. Ja tänään ei lähdettykään heti aamutuimaan; puutarha kondikseen, tarpeellisia sähköposteja ja sopimisia, pakkaaminen ja vasta kymmeneltä starttasimme.

Haaparannalla oli toimitettava kaksi asiaa: veikeiden suojatiemerkkien uudelleenkuvaus ja Systembolaget.

 

Pidennetyn mökkiviikonlopun viinit – ja ennen kaikkea kalaasijuhlan viinit – hankittiin Norrbottenin puolelta; muutaman tietyn viinin takia, ja ennen kaikkea selkeästi halvemman hinnan takia.

Toinen hyvä syy kiertää Ruotsin kautta, ajella Väylän vartta, Tornionjokivartaa ylävirtaan, oli Kukkolaforssenin lounas. Kerran kesässä mökkireissulla on käyty siellä, ja tänään oli sen kerran vuoro. Nyt ei ollut sellaista kalapöytää kuin joskus ennen, mutta salaatit ihanan makoisia, monenlaisia, tuoreita, kaiken kaikkiaan hyvänmakuisia. Ja puolukkaleipä! Lämmin ruoka (lohi ja uudet perunat) maistuivat erinomaiselle. Kaunis miljöö ja hieno näkymä koskelle ja Suomen puolelle ovat tärkeä osa paikan viehätystä. 16 euron hinta on vähintäänkin kohtuullinen tuosta kaikesta.

Sitten Väylänvartta pohjoiseen Ruotsin puolta; mukavia maisemia, idyllisiä ja aika vauraita kyliä – jos kohta myös tylsää vitikkometsätaivalta Övertorneålle asti, siinä rajan yli Aavasaksalle ja kohti Jäämerentietä eli Muurolaan. Loppureitti sitten tuttua.

Paitsi että pysähdyttiin vielä kahville ja jätskille: Potkuriparkkiin.

 

Siitä on vuosikausia, kymmeniä, kymmeniä kertoja ajettu ohi, ja aina vähän naureskeltu: turistihoukuttimet pihassa ovat vähän arveluttavia, tai noh, kummallisia. Ja  ko. paikka on meille vähän ”huonossa paikkaa”: harvoin, tuskin koskaan on tarvetta pysähtyä 50 km Sodankylän eteläpuolella. Tänään päätimme toisin. Ja paikka olikin sisältä aika viihtyisä, eikä lakattua mäntypanelia ja haalistuneita tekokukkia seinillä, kuten olen aina ajatellut. Sitä paitsi siellä oli oikein mukava henkilökunta.

Matka jatkui, taivas selkeni siniseksi ja lämpötila nousi +20 asteeseen ja minusta oli koko ajan mukavampaa, että oltiin matkalla mökkiviikonlopunviettoon. Melkein laulatti. Mutta enpä sitten Pehtoorin päivää järkyttänyt, enkä laulanut, enhän minä laula. Hiljaa mielessäni vain. Hyvän hyrinän tunnelmassa aurinkoisella Hangasojalla iltakuuden jälkeen. Hangasojan varressa jo vihreää, eikä sääskiä, mutta lämmintä. Kaikki hyvin.

Lauantai – ei ihan tavallinen

Merkillisen sekava lauantai… tai siis olen tehnyt kaikenmoista – enkä juuri mitään.

Yksi, ei ihan vähäpätöinen, juttu oli se, että vähän vahingossa tulin harhautuneeksi vaateostoksille. Olin muka hakemassa äidille safkaa ja muutamia kempparijuttuja ja kauppakeskuksessa näin/kuulin, että Sokoksella on 20 % ale kaikista naisten vaatteista. Ettepä arvaakaan, kuinka paljon taas säästin ostamalla muutaman keväisen kamppeen. Niillehän ei näytä Oulussa olevan ihan heti tarvetta, mutta mepä ollaan tasan kahden viikon päästä ”kohteessa”. Eli ollaan lämmössä ja auringossa, mikäli sää vain on alueelle toukokuisen tavallinen.

Pitkään olen aikonut jotain garderobini uudistamiseksi tehdä, ja näinhän se yleensä käy: vahingossa. Uudet sandaalit olen jo tilannut netistä ja kun vielä löytäisin mukavat tennarit tai keveät kesätepastelukengät, niin alkaisi vaatimaton reissukamppeisto olla kasassa.

Iltapäivällä sitten kävelimme kaupunkiin, eipä niin lämmintä, mutta kävelimme. You know, Oulun etniset ja kilpipäivä: siispä Istanbul. Bueno! Luonnollisesti. Palaan asiaan. Hyvä kokemus, ehdottomasti.

Oulun etniset ravintolat – koekierros

Pari viikkoa sitten aloitin/aloitimme uuden jutun: ajatuksena on kerran viikossa kävellä (tai ainakin minä kävelen) kaupunkiin, ja käydä lounailla vuorotellen Oulun etnisissä ravintoloissa ja ruokapaikoissa. Ja luonnollisesti ajattelin tehdä näistä lounaskokemuksista postauksia tänne Temmattuun.

Ensimmäinen testaus oli pari viikkoa sitten. Silloin kotikotona ollut tytär sai valita, minne mentäisiin, ja valituksi tuli Pakkahuoneenkadulla oleva nepalilainen ravintola Kathmandu. Minä olen kerran käynyt siellä yksikseni lounasaikaan, mutta Pehtoori ei.

Tällä kertaa oltiin lounastarjoilun ollessa jo lopuillaan, joten valitsimme annokset a la cartelta. Lounaslistalla annosten hintahaarukka on 8,70 – 12,00, mutta a la carte -listan yhteensä 50 vaihtoehdon hintahaarukka on laveampi, kallein annos taisi olla hieman alle 30 €.

Sekä minä että tyär otimme saman annoksen:  Jhinge Machha Saag (19,20 €) Paistettuja jättikatkarapuja valkosipuli-pinaatti-tomaattikastikkeessa ja Pehtoori valitsi tandoorin (Khukhura Tikka Masala (17,90 €) Rohtosarviapila-jogurtissa marinoitua, tandoorigrillattua kanaa masalakastikkeessa). Aika lailla tyytyväisiä olimme. Minusta ravut olisivat saaneet olla ihan aavistuksen kypsempiä.

Kaikkiin annoksiin kuuluvat basmatiriisi, naan leipä, raita- ja chatanikastike. Raitakastike toki on tuttu jukurtista valmistettu kastike (ja tuolla ehkä myös kookoskermasta), mutta jäin hieman miettimään, mikä on tämä chatanikastike. Sehän paljastui sitten tomaatti-chutneyksi. Varsinkin raita oli minusta hyvää, ja hieman tavallisesta poikkeavaa.

Naan-leipä oli mehevää, ja sitä oli ihan liikaa niinkuin yleensä tuppaa olemaan.

Vaikka lounasaika oli jo ohi, oli meidän lisäksemme kolmessa pöydässä seurueet, mitä voi pitää oululaisessa arki-iltapäivässä aika hyvänäkin tuloksena. 😉

Ehkä voisin luonnehtia siten, että käynti vastasi odotuksia. Hyvää, nepalilaista, mutta ei mitään suuria tunteita tai makumuistoja herättävä käynti.

Ja testailu jatkui.

Viime viikolla soittelin ystävälle ja ehdotin lounastreffejä ja kehotin häntä valitsemaan paikan Oulun etnisten ravintoloiden joukosta. Ja niinpä olimme viime viikon keskiviikkona parhaimpaan lounasaikaan Oulun toisessa nepalilaisessa eli Saurahassa Asemakadulla. Siellä olen käynyt pari kertaa ennenkin, en tosin lounaslistalta syömässä.

Ravintola oli aivan täynnä, ja muutama asiakas viedä odotti take awayta. Siellä on lounaslistalla joka päivä seitsemän vaihtoehtoa, ja hintataso sama kuin Kathmandussa. Me molemmat otimme ”Lunch Mix (10,90 €). Kaksi vapaavalintaista lounaslistan annosta samaan annokseen”. Minä valitsin annokseeni nämä: Badami Lamb, Haudutettua lammasta ja maapähkinät-sipuli kermakastikeessa ja Khursani Prawn, Friteerattuja katkarapuja, paprikaa, chiliä, mausteisessa valkosipuli-sipuli-inkivääri-tomattikastikkeessa.

Myös täällä kastikkeet ja naan-leipä kuuluivat annokseen. Tällä kertaa leipä ei ollut niin hyvää kuin voisi… jotenkin ohutta, turhan öljyistä ja kaikin puolin vähän pettymys, meidän molempien mielestä. Tosin en muista edellisillä Sauraha-kerroilla tämmöiseen törmänneeni. Kastikkeet olivat hyviä, eivät erityisen, mutta hyviä. Lammas- ja varsinkin rapusoosi olivat tosi hyviä. Tulisuus oli jännä: sitä oli sopivasti, eikä tullut ”jälkipolttojakaan” kuten joskus chiliruokien kanssa käy.

Jos minulla on asteikko 1 – 5 lusikkaa, Sauraha pärjää vähän paremmin kuin Kathmandu.

+

Mihinkäs tällä viikolla? Olisiko ehdotuksia?

Rioja-ilta Voimalassa – jotain ennen kokematonta

Paistinkääntäjät, Botrytis Ouluensis ja Oulun Viininystävät (joiden joka kevättalvinen Dionysia-juhla se samalla oli), järjestivät tänään Rioja-illan. Tapahtumapaikkana oli uusi Voimala 1889, mikä jo sinänsä oli mielenkiintoista.

Illan aikana Rioja-teema oli kuultavissa ja nähtävissä, maistettavissa viinissä ja ruoassa. Koskapa kuulun kaikkiin kolmeen em. yhdistykseen ja vieläpä enemmän tai vähemmän kaikista myös ”hallinnossa” mukana, niin olihan se osallistuttava. Eikä kyllä miltään velvollisuudelta tuntunut, mukavan oloinen ”kattaus” oli tiedossa. Jotain ennen kokematonta. Siispä sinne Pehtoorin kanssa suuntasimme. Ja tulihan sinne myös Juniori, jonka olen mukaan värvännyt, eikä ole ainoa nuori, jonka olen saanut mukaan alentamaan muutoin aika iäkkäiden viinikerhojen keski-ikää.

Illan ohjelma…

Avaus (Oulun Viininystävien puheenjohtaja Kimmo Kuismanen, ”Johdanto illan teemaan”)
Chef Janne Pekkala esitteli menun ja hovimestari Anne Mikkola kertoi tarjolla olevista riojalaisista viineistä
Tässä vaiheessa tarjottiin muutama pintxo* (= baskien omat tapakset/antipastot. mm. ihana pieni haukifrittipihvi, etana, karitsaa chiliripauksella) ja ne olivat maisteltavana viinin kera

Sitten puolentoista tunnin elokuva ”Matka Edeniin” (2011, Rax Rinnekangas)

Elokuvan jälkeen Rinnekangas oli luvannut kertoa ja keskustella elokuvasta ja sen teosta, minkä jälkeen oli sitten  pintxo-illallinen

Menu

Prässättyä lampaanpotkaa ja sherrykastiketta
Paahdettua puikulaperunaa, lime aiolia
Vuohenjuustoa ja tuorekurkkua
Omenaa ja chilichutneyta
Grillattua paprikaa ja manchego-juustoa

Mansikoita tummassa suklaassa

Ideana siis yhteisöllinen ruoka- ja kulttuuritapahtuma. Eipä vastaavaa ole ennen Oulussa, eikä kai paljon muuallakaan Suomessa ollut. Meitä oli liki puolensataa viini- ja ruokaharrastajaa paikalla. Ja, ja…

Idea mitä parhain, seurassa ei todellakaan valittamista, ruoka vähintäänkin lupausten mukaista, viinit sopivat teemaan – mutta hei! Miksei illan aikana ollut tarjolla Remelluirin tilan punaviiniä, jota kuitenkin Suomessakin on tarjolla? Enemmän kuin puolet leffasta kun on kuvattu ko. viinitilalla ja meitä luonnollisesti kiinnosti myös ko. tilan viini…

Ja sitten: ilta oli tarkoitus (niin minä ymmärsin) olla yhteisöllinen elokuvan katselutapahtuma ja samalla Dionysia-ilta ja viininmaistelu. Miksi me istuimme 1½ tuntia hiljaa ja katsoimme elokuvaa, jossa oli puolensa, jossa oli sanomansa, joka pisti miettimään, mutta joka oli myös rauhallinen, ei minua, eikä kuten kuulin, niin montaa muutakaan ”pitänyt otteessaan” ihan koko aikaa…

Miksemme voineet vaihtaa mielipiteitä kesken leffan, vaan suomalaiskansalliseen tapaan istuimme hiljaa paikoillamme siemaillen muutamaa jäljellä olevaa pientä viinitilkkaa miettien, voisiko tilata lisää niiden 16 cl:n lisäksi ja voisiko saada viiniä juuri sieltä Remellurin tilalta, jossa elokuvan kaksi itseään ja elämäänsä etsivää keski-ikäistä miestä katselivat kappelin maalauksia ja kevättalvisia maisemia. Ja hautausmaata! Ihan uusi hautaustapa minulle! Sitä pitää tutkia lisää! Ehkä mennä käymään siellä? Rioja Alavesa seuraavan reissun kohde?

Tiedä häntä. Mutta yhteisöllisyyttä olisi mahdollista olla paljon enemmän.

Ulkona – syömässä

Eilen illalla, illan lopuksi, istuksiessamme takkahuoneessa, siinä surffaillessamme, kysäisin ohimennen Pehtoorilta, jotta ”mihin viet minut huomenna syömään… ?” Ajatuksenani, että pitäisin tänään taukopäivän kokkauksesta…

Ja tänään aamupäivällä mies ilmoitti, että varaus Uleåborgiin on kunnossa.

Uleåborgiin! Minullehan olisi ollut iloa pizzasta tai hyvästä, kokolihahampulaisestakin, mutta että lähdetään oikein hyvin syömään?! En valittanut.

Käytin päiväni ”studiossa” ja eilen oppimaani uutta tekniikkaa hioen. Onhan mukava tehdä noita kuvia.

Tänään olisi kuvaajalle ollut poroferiaa, Talvikylää, auringonnousua ja -laskua, pakkasen valoa ja kuuraisia hankia, – ja minä vain kuvailen sisällä. Noh, oli mukava taas oppia uutta, ja toimeksiantojakin tuli täydennettyä.  😉

Iltapäivän lopulla sitten lähdimme tepastellemaan kohti kaupunkia ja Uleåborgia. Pakkasta oli juuri sen verran (- 17 C), että oli hyvä ja reipas kävellä, ja että päivällinen tuntui entistä ansaituimalta. Oikeasti oli hyvä keli kävellä kun oli kunnolla kampetta. Ja mikä riemu istahtaa valmiille. Sai valita mitä joku muu tekee.

Eikä valinta ollut vaikea. Ei ruoan eikä viinin suhteen: Uleåborgissa tiedetään meidän makumme. Alsace, blinit ja päivän kala (made luonnollisesti, ja olihan hyvää!!).

Liki familiääri tunnelma, ja kummasti ”ansaittu” olo oli. Kaikki maistui. Mm. Made ja punaviini! Alsacen huikea riesling oli normi, mutta saimme maistaa myös appassimentoa kalan kanssa. Myönnetään: pieni ennakkoluulo, mutta ihan turha. Täsmäpunaviini oli parempi kuin Grand Cru Alsace. Tiedättehän, näitä elämän suuri juttuja. 😀

Ja onhan tämä tiedetty; minä en jälkkäreistä piittaa, mutta niinhän se tänäänkin oli että ”Veriappelsiinijäätelöä, mehustettua appelsiinia ja Campari-sabayon” oli tilattava. Ja yhtäkkiä olen Roomassa!!!  (BTW tutun näköiset lautaset, eikö?]

Hyvä lauantai takana.

Tonkapapu

Tonkapapua La Maisonissa Helsingissä ja eilen kotosalla Rantapellossa.

Mitä ihmettä tämä tonkapapu kouhkaaminen nyt oikein on?

No, kaikkihan lähti viime lauantaista, jolloin olimme Helsingissä, ja illan ruokapaikaksi olin valinnut La Maisonin. Sehän todettiin kaikin puolin hyväksi paikaksi, jossa ei ylenpalttinen trendikkyys tai hillitön hifistely häirinnyt nautinnollista ruoasta ja seurasta nauttimista. Lopultakin aika simppeliä, merkillisesti puhdasta tai ehkä enemmänkin aitoa ruokaa, sen esillepanoa ja tarjoilua.

Minun valintani kaikkinensa herkulliselta menulistalta olivat nämä: alkuun paistettuja kampasimpukoita ja parsaa (kaksi lempiraaka-ainettani!) ja pääruoaksi kuhaa, persiljapyrettä ja samppanjavaahtoa (listaan oli kyllä kirjoitettu shampanja, mutta en antanut sen pilata nautintoa… 😀 ).

Ihan erityisesti pidin ja huomiotani kiinnitti parsan juuri oikea kypsyys ja oikea kypsyys myös noissa ”lastuissa”.  Rapsakkuus oli erinomaisen miellyttävä. Kuten oli myös kuhan nahassa, ja sitten kalan liha oli juuri oikeanlaista ollakseen hyvää, ei kuivaa, ei raakaa. Siis hyvää.

Kun parituntinen oli vierähtänyt, oli aika valita jälkkärit: P. halusi juustoja, Pehtoori ja Tyär (ilokseni!) valitsivat ”tonkapavuilla maustettua marenkia, marjoja ja appelsiini-mantelirahkaa”. Mie en jaksanut enää mitään jälkiruokaa, mutta kun hovimestari/ravintolapäällikkö, joka oli jo aiemmin osoittanut kykynsä sarkasmiin, omaavansa huumorintajua ja hallitsevansa hienovaraisen palvelun, tuli hakemaan tilausta, sanoin (taas kerran kaikkien muiden puolesta), että P. ottaa juustot ja nämä kaksi (mies ja tyär) valitsevat pavlovan = marenkia marjoilla, mutta kerroin hänelle myös, että olisinpa iloinen, jos minullekin tuotaisiin lusikka, että voisin miehen ja tyttären lautasilta vähän vohkia. Näinhän kukaan kunnon asiakas ei koskaan tee, mutta minä moiseen rohkenin… Ja siinä samalla menin utelemaan, mitä merkillistä on ”tonkapapu”? – Vastaus viipyi, mutta tuli sitten myöhemmin. 😀

Tovin kuluttua kaikki kolme muuta seurueen jäsentä saivat tilauksensa, vain minä jäin ilman lusikkaa… Mutta pianhan sekin tuli, ja sain ihan oman ”annoksen”. Kokonainen tonkapapu!

Jemmasin sen käsilaukkuun. Ja juuri se oli eilisen jälkiruoan (ja kohtuullisen pitkän, aiheeseen liittyvän keskustelunpätkän) kantava voima!

Alla siis eiliseltä puolikas papu, josta jo raastettu pieniin kippoihin maistiaiset. Raastetta voi käyttää esim. kermavaahtoon, marenkiin, leivonnaisiin,  – ja ties mihin.

Minun ”tonkapaputwist” piti olla olla jälkiruoan chantillyssä (sokerinen kermavaahto baban ohessa), mutta juuri tonkapapu se vaahdosta sitten unohtui, joten maistoimme papua ”au naturel”. Ja mietimme makua, tuoksua? – Mille tonkapapu tuoksuu ja maistuu? – Siinä on aniksen, kanelin, karvasmantelin tuoksua…

Jossain vaiheessa oli jo tukeuduttava netin apuun, mikä ihme tämä tonkapapu oikein on? Sivulla, jossa tätä merkillistä erikoisuutta myydään, todetaan näin:

Tonkapapu maistuu vienosti vaniljalle, neilikalle, lakritsille ja vähän karvasmantelille. Ranskalaisessa keittiössä tonkapapua käytetään mausteena vaniljan sijaan esimerkiksi suklaakonvehdeissa, Créme brûlèessä, vaniljakastikkeissa ja jäätelöissä.

Tulen ihan varmasti sitä kokeilemaan toistekin, semminkin kun minulla on niitä purkillinen mökillä (en vain ollut tajunnut, mitä olen saanut lahjaksi jo jokunen vappu sitten…).

Mutta tonkapavun kanssa on oltava varovainen. Tonkapavun ”juttu” on kumariini, jota on erityisen paljon mm. kanelissa. Eviran sivulla lukee näin:

Kumariini on aromaattinen yhdiste, jota esiintyy luonnossa monissa kasveissa. Elintarvikkeissa sen pääasiallinen lähde on kaneli,  — Kanelin säännöllinen käyttö ei ole suositeltavaa. Erityisesti pienten lasten ei pitäisi nauttia useita kanelia sisältäviä tuotteita päivittäin.

Muistatteko muutama vuosi sitten tämän kohun, joka syntyi kanelista, joulupuurosta ja päiväkotilapsista? Ihan samaa tonkapapu-kumariini-kaneli -juttua on tämäkin.

Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen (EFSA) on todennut kumariinin olevan maksalle myrkyllinen aine (hepatotoksinen) ja suosittelee kumariinille siedettävän päiväsaannin rajaksi 0,1 mg ruumiin painokiloa kohden vuorokaudessa. Kanelin säännöllinen käyttö ei siksi ole suositeltavaa, sillä lapsille pienetkin annokset voivat olla haitaksi. Harvinainen ja kalliimpi ceyloninkaneli (Cinnamomum zeylanicum) sisältää kumariinia huomattavasti vähemmän. (Wikipedia)

 Kumariini on siis vaarallinen liiallisesti käytettynä, mutta tästä huolimatta eilen käytin ja vastaisuudessakin käytän tonkapapu(j)a. Sen kuului siis olla osa tätä jälkiruokaa…

Enpä ole ennen babaa tehnyt. Kerran olen sellaisen saanut, nimenomaan yhdessä paistinkääntäjyyteni ”uran” huippuhetkessä, ja silloin kokemus EI ollut rohkaiseva, mutta siitä huolimatta eiliseksi sellaisen tein. Ja tein, vaikka resepti on ei-niin-minun-suosikkini-hans-välimäen -kirjasta.

Tällä(kin) jälkkärillä on merkittävä historiansa… mutta nyt tässä vaiheessa vain ohje:

Babat ja crème chantily

3,5 dl venäjauhoja
75 g voita
½ tl suolaa
1 rkl hunajaa
½ pkt hiivaa
5 kananmunaa

Sekoita kulhossa jauhot, voi, suola, hunaja ja hiiva. Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita taikina tasaiseksi. Anna taikinan levätä hetki.

Pursota taikinaa muotteihin noin 1/3 verran ja anna kohota, kunnes pinta on muotin reunan tasolla. Paista 180-asteessa noin 12 minuuttia. Jäähdytä babat.

Liemi

5 dl vettä
2 ½ dl sokeria
muutama suikale appelsiinin kuorta
muutama suikale sitruunan kuorta
1 halkaistu vaniljatanko
½ dl rommia

Kiehauta kaikki aineet ja siivilöi liemi.

Viimeistelyyn aprikoosihilloa ja rommia.

Kuumenna liemi melkein kiehuvaksi, ja upota babat liemeen ja anna imeytyä kymmenen minuuttia.  Kääntele ja valele babaa liemellä, kunnes se on kiiltävä ja kostea. Kiillota baban pinta hillolla ja valele rommilla. Tarjoa creme chantillyn kanssa.

Ja creme chantilly on kermavaahtoa, johon on vatkatessa laitettu rutkasti tomusokeria ja yhden vaniljatangon siemenet ja sitten sitä tankopapua! Lopultakin hyvin helppoa, mutta kiitettävästi keskustelua aiheuttava ainesosa…

– ja palannen historiaan vielä.

Teatteriravintolan jälkeen

Eihän se aina mene kuin Strömsössä.

Nyt meni paremmin.

Oli tarkoitus olla ajoissa kotona. Ei oltu.

”Käväisemme” syömässä Teatteriravintolassa. Käväistiin, mutta kun illan lopuksi aloimme kuunnella vuosisadan rakkaustarinaa, ei ollut kotiin lähtimiselle sijaa.

keitto

 

Teatteriravintola on oululaisilta ihan turhaan katveessa. Onhan sieltä kaupungin komeimmat näköalat.

1-9

Niitäkin tänään ehdimme ihailla.

Palaan huomenna asiaan, ehkä huomenna on Strömsö-päivä.

 

Mökkinimiä, lumikuvia, ravintolapäivällinen

Luppola, Väärti,  Nimiloppu, Takavasen, Vonkka, Kaamospirtti, (alla kollaasissa vielä lisää) . .. ja sitten meidän Myötätuuli ja Tuulentupa. Mökkitiellä näkee monenmoisia nimiä, joita mökeille on annettu. Aika mukavia ja kekseliäitä ovat minun mielestäni. Täällä on tapana antaa mökille nimi, ja meilläkin on – kuten hyvin tiedätte – Myötätuuli ja Tuulentupa. Miksi ne on juuri nuo nimet, – olen sen aika päiviä sitten kertonut täällä.

Ulkomaillahan annetaan taloille, huviloille nimet, meidän ystäviemme kanssa ja itsekseen vuokratut talot Euroopassa ovat olleet nimettyjä (Villa Agnes, Villa Paola, Il´Palazzaccio, Villa Franco), ja me olemme monta kertaa naureskelleet, että muutamme talomme/kotimme nimeksi Château Kangas, eikö olisi aika hieno näin viiniharrastajien huushollin nimeksi?

Onhan Suomessa talonnimi ollut aina 1800-luvulle asti sukunimeä tärkeämpi identifioinnin lähde. Sukunimistöhän paljolti pohjautuu talon- ja paikannimiin, mutta mökkinimillä on ihan oma kulttuurinsa.

Kävin nollakelin lumisateessa yksikseni kävelemässä, kuvailemassa noita kylttejä (ja näin poliisioperaation! Täällä, keskellä-ei-mitään, tapahtui! Palaan asiaan, jos selviää mistä oli kyse.) Edelleen lumen hillitön määrä jaksaa hämmästyttää; ja Pehtoorilla teetättää katoilla (ja alhaallakin) hommia.

lunta

lunta-2

Mutta vielä muutama kuva mökkitien varrelta. En muista (enkä löydä), olenko kertonut (olen tainnut), että tässä Hangasojan varrella oli vanhemmillani mökki jo 60-luvulla. Siellä ei perheestämme paljon muut kuin minä, kansakoululainen tuttuvaperheen kanssa, ehtinyt käydä. No mutta, se mökki on tässä lähellä, puron toisella puolella, – joten minulla on puolivuosisatainen ihan oma historiani tässä maisemassa.

Minä muuten tiedän, mistä Eero Aarnio on saanut ideansa yhteen tiettyyn lamppuun…

lunta-3

aARNIO

Tänään oli sitten lomaviikon juhlaillallisen aika. Juhlaillallinen jossain muualla kuin minun kattamanani ja kokkaamani mökin pöydän ääressä. Lähdettiin kylille syömään. Aapelille elämänsä toinen ”oikea” ravintolakokemus. Edellinen oli lounas Laanilan Kievarissa syyslomalla ja nyt sitten oikein päivällisaikaan, vieläpä rotissööriravintolaan. Kaltio valikoitui meidän ruokapaikaksi: ja Aapeli sai ikkunapaikan! Valon lapsi viihtyi katsellen pihalle, ravintolaan, tarjoilijan touhuja, syöden omia eväitään, jutellen, jokellellen, kiljahdellen ihastuksesta,  – kaksituntinen sujui mallikkaammin kuin monelta aikuiselta.

Kävellen kalastajakylään, kävellen kalaravintolaan

Vielä pimeää kun heräämme. Eikä kahdeksaltakaan juuri mitään näe, sumua, tihkusadetta. Eilisiä kuvia, sähköposttit, netistä sääkarttojen tutkiskelua, vielä vähän matkatavaroiden purkua ja matkaoopaita lueskeltiin: mihinkäs tänään. Mitä tehtäisiin?

Ensimmmäiseksi tutustumaan tähän isoon hotelliimme, joka on kuuluisan Reid´s hotellin naapurissa. Kuvassa kallion päällä näkyvä Reid´s on kunnianarvoisa, yli satavuotias majapaikka, jossa mm. Churchill ja Ruotsin hovin jäsenet ovat majailleet. Siellä olisi tarjolla iltapäivisin ”Afternoon tea” ja tiedä häntä vaikka joku päivä sinne menemme. Puutarhakin kun kuulemma on tavattoman kaunis.

No kyllä meidänkin hotellissa on kaunista; aamiaishuoneessa sellaista brittiläistä hillittyä charmia. Ja brittejä. Niitä on paljon. Vaappujengiä sanoisivat meidän nuoret. Lisäksi vähän lapsiperheitä, mutta ei juuri murkkuikäisiä eikä nuoria näy. Taitaa koskea oikeastaan koko Madeiran turismia….

kaupunkipatikka (Custom)

Mutta meidän kaltaisillemme täällä on paljon. Ja aamupäivän sumusta huolimatta päätimme sitten lähteä naapurikylään, Camera de Lobos on 20 000 asukkaan kalastajakaupunki 7 kilometrin päässä tästä hotellistamme. Ja sinne vie hieno rantapromenadi. EU-rahalla tehty reitti oli mukava, hyvä verryttely ennen huomista ja ylihuomista vuorille nousemista. Merenrantareitit kun ovat minulle kovin mieluisia.

Monenlaista matkan varrella oli. Ja satoihan se sitten välillä ihan kunnolla. Mutta vaikka sää näytti hyytävältä, syksyiseltä, on sade kuitenkin lämmintä ja kamppeet kuivaa äkkiä. Sitä paitsi patikkapopot ja kuoritakki olivat hyvät olemassa.

kaupunkipatikka 1 (Custom)

kaupunkipatikka 2 (Custom)

kaupunkipatikka 3 (Custom)

kaupunkipatikka 4 (Custom)

kaupunkipatikka 5 (Custom)

kaupunkipatikka 6 (Custom)

kaupunkipatikka 7 (Custom)

Päästyämme kalastajakylään paistoi jo aurinko ja oli jo lounasaika. Istahdimme pienen aukion baariin, ja nautimme Nikitat. Kyllä nämä madeiralaiset hedelmäsmoothiet, joissa on tilkka kuohuvaa aina meksikolaiset clamatot voittivat. Kolme ja puoli euroa tuollainen tuopillinen tuoreista hedelmistä puristettua herkkua maksoivat.

kaupunkipatikka 8 (Custom)

Hotellille palatessa auringonpaiste vain parani, siispä altaalle. Meriveteen ei vielä uimaan, mutta oli sitä hieno katsella ja kuunnella. Meren tuoksu tuntea.

Illansuussa kuvien purkua ja tätä kirjoittaessa, parvekkeella. Ja sitten vaihteeksi kävelemään. Kävellen Funchalin vanhaan kaupunkiin. Syömään tietysti.

Rua Santa Maria on kuuluisa kymmenistä ravintoloistaan, ja siitä, että kapean kävelykadun varrella ovet ovat taideteoksia: niissä on runoja ja maalauksia. Kuvia on paljon, postailen niitä joskus.

Rua Santa Maria 2 (Custom)

Gavião Novo oli ravintola, johon me sitten istahdimme. Eikä vähempää eikä enempää kuin chefin spesialiteetin tilasimme: miekkakalaa, seabassia, scampeja, espadaa, pork fishiä (mitä ihmettä se on??), simpukoita ja lapaksia (ja täällä lapas ei ole lappilainen tapas a la Hangasoja, vaan grillattuja maljakotiloita kuoressaan, – olivatpas erinomaisia!)

Iso vati mereneläviä kahdelle!

Rua Santa Maria 3 (Custom)

Harrastellen

Aamupäivän työrupeaman jälkeen ulos. Edelleen muutama aste pakkasta. Alhaalla ei huomannutkaan kuinka pilvistä on, mutta tunturiin noustessa katosivat värit ja näkyvyys.

T:n & J:n kanssa sinne Huipulle kiivettin (pehtoori ladulla). Tietä pitkin mentävä, Suomen pisintä pulkkamäkeä tultiin kävellen alas kun ei ollut hoksittu ahkioita ottaa mukaan.

Otin kymmeniä kuvia, pihapiirissä myös. Josko tänäkin vuonna ehtisin/viitsisin joulusivuston tehdä. Nyt jo vanhoilla joulureseptisivullani (klik, klik)  on kymmeniä kävijöitä päivittäin.

Tänään en teekään ruokaa. Menemme kylille syömään, sillä täällä on mittava ruokatapahtuma. Se olikin yksi iso syy tulla juuri tänä viikonloppuna tänne.  Lapin keittiömestareiden vuosittaisessa yhteiskoitoksessa ovat myös Paistinkääntäjät vieraana, joten käädyt on mukana. Oululaisia rotissööreja on täällä muitakin maisemissa. Alla huikea ruokalista. Kerron huomenna mikä maistui; jos tuon kaiken jaksamme maistella…

Tunturihotellin sivulta:
”Lapin keittiömestarit esittelevät osaamistaan ja ammattitaitoaan jo 19. kerran herkkupöytätapahtumassa Saariselällä lauantaina 13.11.2010. Lapin Keittiömestareiden ja Saariselän Tunturihotellin yhdessä toteuttamasta isäinpäivän viikonlopun herkkupöytätapahtumasta Saariselän ensilumilla on tullut legendaarinen ja odotettu vuosittainen ruokatapahtuma. Pöytä antimineen kokoaa vuosittain yhteen n. 650 ruokavierasta.”

Lapin Keittiömestareiden 19. Herkkupöytä 2010

Äyriäiset Ja Mädit:
Kirjolohen Mätiä
Siian mätiä
Ostereita
Taskurapupaté, Appelsiini-Greippihilloke
Sammakonreisiä, Aioli
Kuorrutettua Sinisimpukkaa Kuoressa
Rapu-Mansikkahyytelö, Balsamico-Kristalli

Kylmät Kalat:
Paistettua Kiiskifileetä, Sitruunamarinoitua Porkkanaa
Limemarinoitua Piikkikampelaa, Limekastike
Tatti-Lohirulla, Papaija-Ananassalaatti
Ahven-Rosepippuritimbaali, Ruiscripsit
Taikinoitu Muikkupaté, Muikunmätikastiketta

Kylmät Lihat:
Kotasavustettua Hevosta, Pihlajanmarjahyytelö
Poron Kateenkorvaa, Kivitatti-Keltajuuriterriini
Hirvivoileipäkakkua, Punasipuli-Karpalohilloke
Ylikypsää Merilapin Karitsan Entrécôtea, Minttu Tzatsiki

Kylmät Linnut:
Kevyesti Savustettua Fasaanin Rintafileetä, Viinirypälekompotti
Ankanmaksa Canapé, Rosmariiniöljy

Lämmin:
Villisianfileetä, Madeira-Korvasienikastike
Rautumedaljonki, Yrttikastike
Pernodliekitettyjä Scampinpyrstöjä, Yrttikastike
Perunakakku, Raita-, Keltajuuri, Porkkana, Nauris

Juustot:
Valio Hienoin Mustaleima (18kk), Tummaa Suklaata
Valio Ritari (10 Kk), Vadelma-Vaniljahilloke
Valio Aura Gold (3 Kk), Mustaviinimarja-Inkiväärihilloke

Leivät:
Sämpylöitä
Talon Leipää Kreikan- ja 7-Viljan Taikinoista
Lapin Rieskaa
Maalaisreikäleipää

Jälkiruoka:
Karpalovispipuuroa, Vanilja-Limevaahtoa, Cookies-keksejä, Vadelmakristallia
Appelsiini-Mantelitorttua Kirsikkahillolla ja Kermavaahdolla
Täytettyjä Tuulihattuja
Passion-Suklaakakkua
Tyrnitartaletti
Sitruuna-Basilika Praliineja
Pernod Marinoituja Hedelmiä

Jäätelöt:
Pistaasijäätelö
Tiramisujäätelö
Limesorbetti

Kahvi:
Espresso Originale
Brazil