Kyllä on juhla ja arki, pyhät ja viikonpäivät ihan sekaisin.
Tänään arkea ja juhlaa; kuvaediittiä ja pyöräilyä arktisissa oloissa!! Melkein vaarallista tuulenpuuskien iskiessä ties mistä ja milloin. Lisävaativuuskerroin paluumatkalla kun alkoi satamaan jotain hitsin jäätävää tihkua. Koetan olla valittamatta: siis hyvä kun voi pyöräillä, kun on kuitenkin aika puhdasta ilmaa, kun oikeastaan kaikki on hyvin. Mutta silti!
[Mun Route 66]
Ihan en saanut kuvapakettia valmiiksi ennen kuin lähdimme viideksi keskustaan, jossa viinikerhon kanssa ruokatreffit. Menimme Maraniin. Ruoka oli hyvää, paikoin erinomaista ja sitä oli vähintäänkin riittävästi. Annokset valtavia. Eika hintataso häkellytä, paitsi ehkä vaatimattomuudellaan. Me nautimme alkuruoat, isot pääruoat, ja neljä pullollista punaviiniä – kahdeksan hengen dinner kahdessa tunnissa ja alle 500 euroa. Ystävällinen palvelu, familiääri tunnelma, vähän liikaakin ääntä, mutta kaikki kuitenkin ok.
Koskapa Maranin jälkkärilista ei ole houkuttelevin ja koska päätimme aloittaa ”kapakkakierroksen” siirryimme jälkkärille puoli korttelia kohti Rotuaaria: viinibaari Vox! Miksi ei. Ja me kaikki löysimme sieltä kahvit, teet, suklaat, tokaijit, portit, sauternesit, avernat… kuka halusi mitäkin. Tovi vielä rupateltiin, suunniteltiin tulevaa.
Georgialaiset punaviinit ovat ihan kelvollisia, varsinkin georgialaisen ruoan ohessa.
Eikä juhlaviikot suinkaan tähän lopu: nyt esivalmistelemaan huomista brunssia: pari pientä tulevat pitkästä aikaa mummilaan. 🥰
Jokohan se oli viimeinen ”virallinen” kuvauskeikkani. De Gamlas Hemin a la carte -lista vaihtuu taas ja valokuvaajaa tarvittiin markkinointikuvien ottamiseen.
Niin se vaan oli, että kun ei ole moneen kuukauteen kuvaillut huolella mitään, niin olihan se ennen kuvauksiin lähtöä kertailtava ja tarkkaan muistaen vetolaukkuun kaikki tarvittava pakattava. Ei riitä, että vain kameran pukkaa reppuun. On muistettava ottaa mukaan jalustaa, lamppua, johtoa, softboxia, klipsiä, heijastinta, muistikorttia, ladattuja akkuja, lampuille tuet etc. etc.
Tänään kävi oikeastaan eka kertaa noissa hommissa siten, että tuli kohtuullinen nälkä kuvaillessa. Melkein kolme tuntia kun kuvailee pitkästi toistakymmentä annosta eri lokaatioissa, ”studiokuva”, miljöökuva yksin ja miljöökuva kaksin etc, huomioiden että kuvassa on oikeat ottimet, annokseen sopivat juomat, tilanteeseen sopivasti lautasliinat paikallaan tai pois, ei ehdi maistella – vaikka lupa olisikin. Ja tänään oli monta uutta annosta, jotka on varmaankin kesän kuluessa käytävä illastamassa:
Ruskeassa voissa haudutettua ahventa, manteli crumblea, viinirypäleitä ja tillimaustettuja sipsejä
Marinoitua kirsikkatomaattia, basilikaa, rucolaa, balsamicoa, vegaanista fetaa ja paahdettua oliivimurua
Punajuuri-fenkoli -risottoa, paahdettua porkkanaa ja vuohenjuustoa
Friteerattua leipäjuustoa kuusenkerkkäsiirapilla ja tyrni parfait
Yleensä kun on näitä iltapäivä/iltakuvauksia ollut, olen jo kunnon lounaan syönyt, niin tänäänkin, mutta silti …
Tässä kyllä on onneksi edessä hyvin syömisen päiviä monta peräkkäin, joten luulen, että toivun tästä tämän iltaisesta nälän aiheuttamasta ”annoskateudesta”, jota tunsin kun katsoin muiden syövän. Ravintolan henkilökunta kun on maistelemassa ja tutustumassa uuden illallislistan annoksiin, jotta he voivat sitten asiakkaita asiantuntevasti palvella.
Minullakin vielä asiakaspalvelua tehtävänä, kun on kuvat editoitava. Sitten alkaa ”Muistikuvia” hiipua muistoihin. Ehkä. 🙂
Huhtikuisen lauantain aamupäivällä kodin, tietokoneen, kalenterin päivityksiä, ja sitten pitkähkölle pyörälenkille. Edelleen liian paljon vaatetta ja liian vähän allergialääkettä. Katupölyä ei täällä vielä paljon ole, ei vaikka ilokseni Oulujokivarren reitillä oli jo enimmät hiekoitussorat putsattu, mutta lepän siitepölyä on: ainakin niiskutukseni ja silmäni viittaavat siihen. Samoin Juniorilla, joka pudotti kuopuksensa tänne iltapäivällä muutamaksi tunniksi, koska Apsulla sählyn lopputurnaus, eikä Eepi halunnut lähteä kannustusjoukkoon (”mää on ollu niiiiiiiiin monissa peleissä”).
Allergisen pyörälenkin lopulla ajelin Toppilassa aukaistuun uuteen Cafe Huvilaan. Meillä oli treffit siellä; Pehtoori tuli omalta pyörälenkiltään ja ystävä Merijalinrannasta kävelylenkiltään. Kuulumisten vaihdon lisäksi tälläkin kertaa (vrt. georgialainen Marani) teemana tutustuminen uuteen oululaiseen ravintolaan/kahvilaan.
Hostel Cafe Huvila on avattu Toppilan Panimon ja Mallasjuoman vanhoihin tiloihin. Panimosta ja sen historiasta kuvineen kirjoittelin puolenkymmentä vuotta sitten. Nyt juuri noihin samoihin tiloihin on siis avattu viihtyisän näköinen, menneen maailman hengessä kunnostettu hostel ja kahvila.
Vähän tuli sellainen olo, että olikohan sinne hommattu huonekalut ja lamput siltä huonekalujen kierrätyskauppiaalta, jonne äidin kodin irtaimistoa kolme vuotta sitten lahjoitin. Liinoissa ja matoissakin oli jotain tuttua. 🙂
Kahvilan vitriinissä oli toinen toistaan paremman näköisiä suolaisia ja makeita piiraita ja kakkuja, hyvännäköisiä rahkapullia ja sopivan rasvaisia korvapuusteja, sekä keittolounasbuffetti. Enpä niitä kuvaillut, mutta varmasti menemme toistekin, joten josko silloin muistaisin. Joka tapauksessa voidaan suositella.
Huomionarvoista on, että siellä on myös pieni leikkinurkkaus: siis pientenkin kanssa voi siellä käydä lounaalla tai kahvittelemassa.
Kun me kahden jälkeen lähdimme, taisi kaikissa pöydissä olla asiakkaita. Todellakin soisin paikalle onnea ja menestystä. Se on ihan tulevan kulttuuripääkaupunkivuoden asuntomessualueen läheisyydessä, joten edellytyksiä pärjäämiselle on. Edullinen hostel-majoitus viehättävässä miljöössä luulisi houkuttavan kävijötä.
Minunhan se piti tänään tehdä postaus lukijakyselyn tuloksista. Sehän nyt kyllä siirtyy huomiseen, sillä on ilta tullut vietetyksi hyvän ruoan ja erinomaisen seuran parissa.
Harrastetoiminta ja ruokafriikkiys vei De Gamlas Hemiin illalliselle. Oli Oulun Viininystävien vuosikokous ja illallinen – Dionysia-juhla. DGHissä minulla on tavallisesti työkuvauskeikkoja, mutta tänään juhla. Kolme tuntia humahti huomaamatta, nauttien. Ja uutta oppien. Ilman turhaan pönötystä.
Olin täysin vakuuttunut, että erinomaisen savumateen ja saaristolaisleivän ja samppanjan jälkeen en mitään sisäfilettä ja perunakakkua jaksa enää syödä, mutta olihan vaan niin hyviä, täyteläisiä, suunmyötäisiä makuja, – mureaa, kaikkea muuta kuin kuivaa lihaa, että en voinut olla nauttimatta kaikesta, vaikka olin kovin kylläinen jo puolivälissä.
Siinä jutustellessa, kuunnellessa, katsellessa vähän epätodellinen olo; ruokaystävistä kiitollinen. Kaikesta.
Moselin rieslingin koreat etiketit veivät ajatukset viiniharrastuksen alkulähteille, muistoja, muistoja.
Olimme syömässä uudessa ravintolassa: georgialainen ravintola Marani on Pakkahuoneenkadulla Viinibaari Voxin ja ravintola Olimpoksen välissä, pastisseria Mon Chou´ta vastapäätä. Pikkuisen arvelutti, että onkohan sittenkään meidän mieleen. Nettisivut ja julkisivu eivät välttämättä anna kuvaa etnisen ravintolan tarjoaman kulinaarisen nautinnon korkeasta tasosta [huh, mikä (kierto)ilmaus!!!], mutta moni kakku onkin parempi kuin päältä näyttäisi. Siis hyvä valinta.
En ollut tehnyt pöytävaraustakaan, mikä oli virhe, mutta pääsimme kuitenkin sisälle. kun lupasimme olla vain 1½ tuntia. Siis vain alku- ja pääruoka; totta puhuen jälkiruokalista oli niin vaatimaton ettemme olleet ollenkaan pahoillamme, että meidän oli hakeuduttava toisaalle jälkkäreille.
Onneksi oli puolitoista tuntia sillä ruoka oli todella, todella hyvää! Mausteista, lämmintä, täyttävää, ”paikallisista” astioista ystävällisen palvelun kera tarjoiltua.
Alkupaloista kuvissa munakoisokääryleitä pähkinätäytteellä ja (erinomaisesti kypsytettyjä) sieniä tryffeli-juustokuorrutteella.
Pääruokana Harcho (= mausteinen kanapata pähkinäkastikkeessa) ja Lobio (papupata, joka tarjoiltiin kauniissa saviruukussa, mutta kuva julkaisukelvoton 🙁 ) .
Olimme tyytyväisiä, kylläisiä. Hyvin tyytyväisiä. Myös viiniin. Kolmisin nautimme pullollisen Saperavia. Siitä on viinikerhon kanssa sekä hyviä että huonoja kokemuksia, – tänään hyviä. Se lämmitti ja maistui. Suunmyötäistä annostemme parina.
Jälkkäri oli ”pakko” lähteä nauttimaan jonnekin muualle. Tovin pyörimme Rotuaarilla, vielä kuudelta oli valoisaa, siitä iloitsimme ja sitten päätimme vetäytyä Laplands Hotellin Oula-ravintolan baariin. Baarihenkilö järjesti meille mukavan nurkkauksen, jossa nautimme Irish Coffeet ja portviinin. Ja jatkoimme jutustelua.
Oli hyvä kolmisin muistella, – olimme ensimmäistä kertaa yhdessä ilman M:oa. Ikävä iso. Muistot hyviä. Mutta oli hyvä hoksata, että voidaan me kolmisinkin käydä yhdessä syömässä, yhdessä jakaa surua ja suunnitellla tuleviakin tapaamisia.
Voisin kirjoitella, että hyvä ruoka, parempi mieli. Onhan se niinkin, mutta lopulta – taas – muistan, että ystävyys kantaa.
Talvi-Matti. Emmiliinin 7 kk-syntymäpäivä. Venäjän hyökkäyssodan 2-vuotispäivä. Viron tasavallan itsenäisyyspäivä. Kansallinen hiihtopäivä.
Monenlainen ”merkkipäivä” tänään. Ulkona kuin maaliskuun loppu! Tiheää märkää lumisadetta, paikoin vettä, lämpöasteita, harmaata, apaattista, ja liki myrskyisä tuuli. Missä on helmikuun kimmeltävät hanget, korkea taivas, pakkaskelin ladut?
Säästä huolimatta kävin hiihtelemässä ja samaan aikaan Pehtoori aloitti lumien pudottelu-urakan katoilta. Siis mökkielämää säästä huolimatta.
Tänään oli myös meidän ”syödään-mökkirupeaman-aikana-kerran-ulkona” -päivä. Päätettiin mennä Aurora Queeniin, jossa oltiin liki päivälleen kaksi vuotta sitten. Ravintola oli auki, mutta lounasaika ohi, eikä a la carte ollut vielä tarjolla. (Tästä ei ollut nettisivuilla mitään tietoa, mikä harmitellen mainittakoon.)
Mihin sitten? No Fienoon tietysti. Kaikilla edellisillä, varsin lukuisilla, kerroilla siellä me on syöty pizzaa, mutta nyt kun olin/olimme asennoituneet syömään jotain muuta, rohkeasti tilasimme muita italialaisia herkkuja. Minulle alkuruoka + alkuruoka ja Pehtoorille yksi lemppariruuistaan ”Spaghetti alla Carbonara”.
LUCCIO AFFUMICATO CON OLIO AL LIMONE (G,L) kylmäsavustettua haukea, sitruunaöljyä, perunakroketti, pieni salaatti ja pinjansiemeniä
CHIPS DI MELANZANA CON MAIONESE AL PEPERONCINO paneroituja ja friteerattuja munakoisolastuja ja chilillä maustettua majoneesia
SPAGHETTI ALLA CARBONARA alla FIENO (L) spaghetti, pancetta, kananmunankeltuaista ja pecorino romano
Ja jälkkäriksi saimme espressot, jotka olivat parhaita piiiiiiiitkään aikaan missään.
Varsinkin tuo minun alkuruoka ”kylmäsavustettua haukea, sitruunaöljyä etc ” oli mahdottoman hyvää.
Ja onhan se mukava paikka, me tunnetaan jo olevamme ihan kanta-asiakkaita, tuttuja. Siksikin aina mielellään sinne.
Säätiedotuksissa on tänä vuonna (vai jo aiemmin) mainittu, että ”lunta hieman hiutaloi”. Tänään ei ole hiutaloinut! Tänään on tuiskunnut, tuullut, myrskynnyt, pyryttänyt, vihmonut. On satanut märkää räntää, pistäviä jäisiä kiteitä, isoja lumiriekaleita, vetisiä valkoisia kasvoille lätsähteleviä lumiklönttejä ja katolta tuli vielä puoli lappeellista nuoskalunta ryskyen alas. On ollut tukkoisia teitä, nuoskaisia katuja, liukkaita risteyksiä, kaistattomia väyliä. Latuja en käynyt edes katsomassa.
Eskimoilla/inuiteilla* on väitetty olevan 200 sanaa lumen eri muodoille. Totuus on kuulemma se, ettei ole. Mutta oululaisilla on tänään ollut varmastikin kymmeniä eri nimityksiä, ehkä myös voimasanoja on kuulunut.
Puolenpäivän aikaan kun näitä veden eri olomuotoja oli jo varsin runsaasti aistittavissa, olin juuri lähtenyt kävellen kohti ennakkoäänestyspaikkaa. Ja kun kerran olin jo lähtenyt, niin periksihän en antanut. Vaalilippuun kävin numerisen äänioikeuteni kirjaamassa. Enkä edes ihan likomärkä tunteroisen lenkin jälkeen ollut – goretex rulettaa!
Iltapäivän kirkkaan hetken aikoihin ystävän kanssa ruokatreffit kaupungilla. Paikaksi oli valittu Gaia, se uusi kreikkalainen ravintola Hallituskadulla. Siellähän Pehtoorin kanssa käytiin ennen joulua ja tykättiin paikasta ja ruoasta paljonkin. Tänään sama annos ei ollut ollenkaan niin hyvä; tammi-helmikuu ei kyllä olekaan tuoresalaatin, kurkun ja tomaatin makoisinta aikaa. No ei ruoka missään tapauksessa huonoa ollut. Ja kun ystävän kanssa on kaksistaan viimeksi käyty toukokuussa, meillä oli niin paljon päivitettävää ja pohdittavaa, jaettavaa ja juteltavaa, että ruoka jäi tällä kertaa aika lailla toissijaiseksi asiaksi.
Sitten on ollut lasten ja lastenlasten kanssa melkoista säätämistä ja sopimista tapaamisista, yhteisistä ruokahetkistä, mökkielosta, hiihtolomasta, etc. etc. Emmiliini ja vanhempansa kun ovat vieläkin Hangasojalla, mutta hiljalleen jo suunnittelevat palaamista etelään, ja meillä Pehtoorin kanssa tietysti aie mennä sitten pohjoiseen. Ja sitten tietysti Apsun ja Eepin hiihtoloma ja …. kaikenmoista muuta aikatauluttamista.
Tiedättehän, eläkeläiset aina menossa. Siihen liittyen, varasinpa meille eilen tämän vuoden ulkomaanmatkan!! On taas patikkaloman vuoro. Kunhan tämä aika huonosti edennyt hiihtokausi saataisiin pakettiin ja kilometrejä kerrytetyksi.
*Kansainvälisissä kokouksissaan eskimot ovat päättäneet käyttää sanaa inuit tarkoittamaan maailman kaikkia eskimoita. Päätös ei ollut yksimielinen, mutta enemmistön kanta voitti. Tieteellisessä kielessä käytetään yleensä sanaa eskimo, sillä se on ainoa täsmällinen sekä inuitti- että jupik-eskimoiden nimitys. (Kielikellon artikkeli)
Joulunakin vietimme vähän kuin päivän etuajassa, niin nyt sitten tänään myös vuodenvaihdetta. Tänään on ollut juhlapäivä Hangasojalla. Uudenvuoden aatonaattona olimme kaikki neljä levänneet vallan hyvin, ja pimeässä, kuun valaisemassa aamussa istahdimme brunssipöytään yhdeksän aikaan.
Kun pimeys vaihtui hämäräksi, mutta pakkasta oli edelleen aika paljon (- 21 C) lähdimme autolla Saariselkä-Ivalo -kiertoajelulle. Ivaloon oli kauppa-asioitakin: Kuukkelin valikoimat ja hinnat eivät ole ihan toiveidemme ja tottumustemme mukaiset, joten reilun viikon oleskelun aikana on hyvä ainakin kerran käydä hakemassa pari kassillista ruokaa Ivalosta.
Sehän on tapana että turistit ohjataan ja opastetaan paikallisiin merkittäviin kauppakeskuksiin tai paikallisiin putiikkeihin, joten olihan se ystäville Ivalon X-piste näytettävä. Ja kyllä hekin olivat vaikuttuneita kaupan erinomaisesta järjestyksestä ja monipuolisesta valikoimasta – vaikka islantilaislangat eivät olekaan heille mikään must-juttu. Minäkin ostin tänään vain kaksi kerää – ehkä parit pipot neulon tälle talvelle. Ja sitten kaikkea huushollitarvetta, nippeliä ja narua.
Kiertelimme vähän keskustassa, käytiin katsomassa ortodoksikirkko, joka ei tänäänkään, tietenkään, ollut auki. Ehkä joskus onnistun oikeaan aikaan paikalle. Kylän keskustassa on ”Tehdään yhdessä joulu” -installaatio, joka lienee koottu maitopurkkeihin jäädytetystä värjätystä vedestä ja sitten siten syntyneistä ”tiilistä” koottu valaistuksi seinäksi nähtiin myös.
Paluumatkalla oli ajatus mennä Kaunispään Huipulle kahville tai kaakaolle ja katselemaan valoa joka etelässä näytti paistavan. Enää ei mene kuin reilu viikko ja aurinko kapuaa jo horisontin yläpuolelle. Kuva puoli kahden aikoihin, valoa ja pakkasta on. Ja laskettelijoitakin aika paljon. Ja Huippu täynnä lounastajia, lämmittelijöitä, kahvittelijoita, — suosiolla päätimmekin ajella mökille, jossa nautimme kahvit ja vain vähän suolaista – olisihan jo pian päivällisen aika, joten ei mitään kunnon lounasta tänään.
Pöytävaraus oli saatu viideksi. Fienoon siis. Pizzaa ja muuta italialaista hyvää, menneiden muistelua.
Mökille palattua emme pelanneetkaan mitään, vaan katselimme vanhoja kuvia meidän yhteisiltä reissuilta ja yhteisistä juhlista. Muistikuvia. Muistoja ja kuvia, ja paljon jo unohdettua.
Kotipihalla on lunta, ja kausi/kaamos/jouluvaloja. Omppupuu näyttää melkein kukkivan.
Päivälenkillä hieman ankeaa sadetta, mutta sitten hanget kuitenkin kimmeltävät kauniisti. Ihan kuin olisi talvi. 🙂
Joten äärimmäisen hyvä aika ”perinteiselle” [historioitsijana katson, että minulla on vakaa ja oikeutettu asema todeta, että toinen kerta on jo perinne] joulunalus”lounaalle”.
Palasimme juuri syömästä Alfredin luota. Alfred on uusi ravintola Oulussa, lämmöllä tervetulleeksi toivotettu. Sinnehän tässä jo jokunen viikko sitten pyrimme pääsemään, emme päässeet, tänään sitten systerin ja avecinsa kanssa pääsimme, meillä kun oli varaus. Ja olihan meillä hyvät ruoat, kerrassaan kelpo jutut ja joulustakin jo paljon suunnitelmia.
Alfredissa tykkään ravintolan ”tarinallisuudesta”. Jokaisella ruokalajilla on tarinansa, syntyhistoriansa, perusteensa. Annokset olivat kauniita, eivätkä tolkuttoman kalliita (tosin jos vertaa viime viikon Espanjan hintoihin… hohhoijaa…) tarjoilu vähintäänkin ystävällistä ja asiantuntevaa, auttamishaluista ja asioista kertovaa. Miljöö ”nykyaikainen” ~ kaikki on mustaa, mutta ainakin tänään se toimi oikeinkin hyvin. Keväällä ehkä vielä paremmin.
Ravintolan tarinallisessa menussa lukee näin: ”Isäntämme [Alfred] arvostaa lohta, joka koreilee tyylikkäästi vain maullaan. Sitruunamajoneesilla ja pikkelöidyllä retikalla ryyditetyn punakyljen kanssa käy oivallisesti erään japanilaisen kokin valmistama sashimiliemi. Sitä yllättävää makujen tanssia Alfred ei hevin unohda.” En unohda minäkään. Paljon makua, tekstuureja, juuri oikean kokoinen, aika raikaskin, mutta helpotti hillittömään nälkään.
Pikkuisen nirhaisin Pehtoorin jälkkäristä. Ei todellakaan huono!!
Pienen iltajuhlan lisäksi lenkkiä, korttikauppaa, siivousta ja kuvaediittiä.
Andalusian reissun kahden ensimmäisen päivän kuvasaalis on nyt perattu ja editoitu.
Kun sivu aukeaa, klikkaa ensimmäinen (tällä hetkellä ainoa) kansio auki. Klikkaa kansion eka kuva auki, ja sitten voit edetä oikean reunan nuolella kuvasta toiseen. Enempiä selittelemättä laittelen tästä linkin kansioon…
Tai noh sittenkin on muutama sana sanottava.
Nythän on niin, että Barcelonan Sagrada Familia tiedetään keskeneräiseksi, mutta ei todellakaan ole ainoa Espanjan/Iberian niemimaan kirkko/katedraali, joka on vähän ”vaiheessa”. Malagan katedraalista puuttuu vielä – ja ilmeisesti – aina, toinen kellotorni. Ihan vaan suomalaisella sinnikkyydellä sekin on nyt sitten paikallaan. 😀 Käy vaikka katsomassa!
Katedraalissa on paljon muutakin kiehtovaa, kaunista, selittämättä jäänyttä. Kaksoisurut, elefantin nahan päälle maalattu lepakon näköinen ”pyhimys”, kirkkoisä, .. mikä lie? Tietääkö joku? Kysyin sitä paikallisoppaaltakin mutta meillä oli suhteellisen korkea kielimuuri, jota emme ylittäneet… Ja kuvissa kannattaa hoksata myös katedraalissa ollut apostoli Paavalin teloitusta käsittelevä maalaus. Se oli ehkä kaikkein valoisin teos koko kirkossa, mutta miten julma. Paavalihan tapettiin Roomassa, mutta taulun kuva tuskin on ”dokumentaarinen”. Joka tapauksessa se oli vaikuttava!
Kahden epävakaisen, enemmän vähemmän sateisen ja liki myrskyisen päivän jälkeen perjantai kolmastoista päivä Järvenpäässä aukeni aurinkoisena ja tyvenenä. Neljännen kerroksen BnB-asunnon ikkunoista Loutin kaupunginosa näytti oikeinkin eteläiseltä. Minulla majapaikan vaihto, ja aamukymmenen lähijunalla lähdin Helsinkiin.
Kävin viemässä laukkuni Marskiin. Viikonlopun hotelliksi valikoitui nimenomaan Marski, koska muksut halusivat niin. He kun olivat hotellissa vuosi sitten kesälomasellaan: ”Se on niiiin hieno hotelli” on Apsun vankkumaton mielipitde.
Sitten kiertelin Helsingin keskustan kaduilla, kävin tänään avatussa Pentti Sammallahden valokuvanäyttelyssä Kämpin Gallerian alakerrassa (olipa vaikuttava, ihailtava!! voisin käydä toistekin), kukkaostoksilla huomista varten, Lasipalatsissa lounascappuccinolla.
Pehtoori & Poika perheineen tulivat puolikahden junalla Helsinkiin, olin tietysti vastassa.
Hotellin kautta lähdimme ulos, Stockalle – muksuilla kun oli (kummi)tädin synttärilahjarahat käytössään, joten melko pitkä tovi kului valtavalla leluosastolla. Ja löytyihän sitä pientä tilpehööriä ja pehmolelua ja futiskortteja.
Koska ratikalla ajelu on melkein seikkailullista, niin sellaisella sitten ruokapaikkaan: Juniori oli valinnut paikaksi pastabaari Goosen. Eipä ollut turhan pönötyksen paikka, päinvastoin vallan leppoisa, liki familiääri tunnelma. Paikan focaccia oli varsinkin lapsille ihan huippumakoisaa. Me aikuiset kyllä olimme mielissämme supppilovahveropastasta.
Ja sitten vielä hakemaan Lushista kylpyvaahdot. Onneksi oli Miniä avittamassa lapsia valinnassa!
Meidän omilla lapsilla oli 1990-luvulla kova sana kun hotellilomilla oli Body Shopin kylpykuulia, mutta nämä näyttävät olevat ihan eri tasolla. Ja ehdottomasti isovanhempien piti tulla heidän isoon perhehuoneeseen katselemaan tätä kylpysessiota.
Ja moneen kertaan olen kiitollisena, ääneen, ihmeissäni, hyvilläni todennut: me kaikki ollaan täällä, terveinä, reissussa ja huomenna päästään kastajaisiin.
IC 22 Oulu–Helsinki klo 7.48–13.35 yksi lippu 23,20 € ja ekstraluokka + 20,90 €. (edestakaisin kahdelta ekstralla 171 €).
Ja sekä Oulussa että Helsingissä ”liittymät” (taksi tai juna tai oma auto parkkimaksuineen) olisivat tuoneet lisähintaa. Siis junalla kahdelta edestakaisin yli puolet halvempi kuin yhdeltä lentäen. Hybridiautollakin tulisi kalliimmaksi. Ja junamatka sujui todella mukavasti, rauhallisesti, hiljaisesti (vaunu on ”hiljainen tila”) ja silti aika nopsaan aamupäivä aurinkoisen puolen Suomen läpi kulki.
Eikä aikaa kotoa Helsingin keskustaan kulunut kuuttakaan tuntia. Mietittiin, että olisipa Ivaloonkin asti rautatie – oltaisiin mökillä vuosittain vielä enemmän kuin se kolme kuukautta.
Aurinkoista oli Helsingissäkin. Meillä reilut kolme tuntia aikaa ennen ystävien tapaamista Murussa.
Istahdimme melkein helteisessä säässä Cafe Esplanadin terassille (syyskuun loppupuolella!) Aperolille, ja tsädäm! siinähän se on vävy yhtäkkiä terasssipöytämme äärellä: oli mokoma perhechatissa nähnyt missä olemme ja kun hänen duunipaikkansa on ihan samoilla huudeilla ja oli juuri lähdössä töistä, tuli siihen heippaamaan. 🙂 Mukavaahan se.
Sitten mietitiin mihinhän kuluttamaan pari tuntia. Pahimmoilleen Ateneumissa ollut Edelfelt-näyttely suljettiin viime viikonloppuna. Sen olisin mielelläni nähnyt.
Taiteen sijaan kaupallisten houkutusten äärelle. Stockmann tietysti: ja siellä vielä lastenvaatteista 20 % ale kanta-asiakkaille. Kaikille kolmelle muksulle vaatetta: ovathan kastajaiset kolmen viikon päästä.
Ja sitten tapasimme viiniystävät. Laskin että tämä on viiniystävyytemme, yhteisten vuosien ja reissujen kuudes turnee: yksi aiempi reissu Helsinkiin, kaksi Tampereelle, yksi Turkuun ja yksi meidän möksälle. Olemme kokoontuneet yhteensä 32 vuotta, joten suunnilleen viiden vuoden välein olemme reissanneet kimpassa.
Tänään todettiin että oli varsin onnistunut ilta ja todettiin vanhenevamme – että vastaisuudessa tihennämme reissujen välejä.
Vielä nytkin olen liki sanaton. Olemme Pehtoorin kanssa syöneet yhden jos toisenkin (rotissööri)dinnerin, mutta ku. Olihan tämä niin hyvä. Ainoa, mikä puuttui, oli menukortti.
Tällä me aloitimme. Ja kaikki sen jälkeen pelkkää hyvää, tai erinomaista. Ja meillä sentään oli syötävää ja viinejä maisteltaviksi. Meillä oli hyvät oppaat makumaailmaan, sommelier joka kertoi viineistä. Jotka hän oli erinomaisesti jokaiselle ruoalla valinnut.
Ylläolevasta se alkoi, eikä sen jälkeen paluuta huonoon ollut.
Varsinaisesti en ole raa´an lihan ystävä, mutta tartar tryffeli-majoneeseineen oli käsittämättomän hyvää. Käsittämättömän. Eikä mikään muukaan ollut edes keskinkertaista, paljon parempaa. Koetan huomenna, viimeistään alkuviikosta kirjalla kaikesta.
Jälkkäri. [olisipa menukortti!!!!]
Keskellä kuusenkerkkäsiirappi, ympärillä paras crumble ikinä. On vaikea unohtaa tätäkään.
Siirryimme viiden ruokalajin jälkeen Muru-ravintosta Murun viinibaariin. Nurkan taakse. Ja nautimme seitsemän hengen kesken vielä Pintia-punaviinin!
Parasta kaikesta kuitenkin – yli 30-vuotinen ystävyys…
Uutta ja minulle varsin mieluista oli mascarponetäyte mehevöittämässä piirakkaa. Tämä piirakka ei kaipaa vaniljakastiketta, kermavaahtoa tai jätskiä kylkeensä, vaan on ihan omillaan oikein mehukas ja omenainen. Sekoitettu mascaronetäyte oli suoraan purkista nuoltavan hyvää, ja ajattelin, että sitä voisi käyttää, vaikka tuulihattujen tai täytekakun täytteenä. Saattaisi sopia jonkun puolukkaleivonnaisen tekoonkin oikein hyvin. Kunnon kreemiä.
Kuinkahan monenlaisia omenapiirakoita sitä on tullutkaan leivotuksi? Alla linkkejä täällä blogissa julkaisemiini piirakkaohjeisiin.
Kookosomenakakun ohje on ensimmäisessä keittokirjassani (Riemusta ruoanlaittoon), jossa muuten näyttää olevan aika monta syksyistä ruokaa ja säilöntäohjetta. Ehkä niistäkin vinkkejä sinullekin. Kaikki keittokirjanihan ovat nettiversioina ja siten ladattavissa omalle koneelle.
~~~~~~~~~~~~~~
Minulla oli viime viikolla mökillä mukana (hääpäiväviikonlopun kunniaksi tms.) matkapäiväkirja meidän häämatkalta Kreetalle syyskuussa 1983. Kirjoittelimme molemmat matkallamme pieneen muistivihkoon hääreissustamme (niinkuin muistakin reissuistamme teimme aina siihen asti, että rupesin tekemään matkoista nettisivuja tai päivittämään blogiin matkakertomuksia), – ja olipa kyllä mukava nyt lukea tuon 40 vuoden takaisen matkan kulusta.
Saatiin matka häälahjaksi vanhemmiltani, ja koska edellisenä vuonna oli oltu mun ”työreissulla” Kreikassa (olin kahden viikon opiskelijaekskursiolla yksi kolmesta reissun vetäjästä) oli ihan mahtavaa mennä kahdestaan honeymoonille juuri Kreikkaan.
Alkumatkasta pieni hämmennys tullissa, kun piti luovuttaa virkailijalle maihinnousukortti, johon olin epähuomiossa kirjoittanut vielä tyttönimeni, minkä hoksasin sillä samalla hetkellä kun annoin passin ja kortin tullin tiukannäköiselle virkamiehelle. Ja siinä samassa tempaisin lapun miehen kädestä, revin sen hänen silmiensä edessä ja tulipunaisena koetin selitellä jotain ”sorry, honeymoon, new name, …. ” ja jotain muuta. Passin oli kuitenkin jo hommannut uudelle nimelle ja sain sitten täytettäväksi uuden lanketinkin ja pääsin kuin pääsinkin saarelle häämatkan viettoon.
Mutta siis, matkamme alkoi ajelemalla ensin autolla Helsinkiin, jossa vietimme pari päivää tuttuja tapaamassa, tutustumalla Hvitträskiin ja mm. kävimme syömässä ravintolassa, jossa olimme aiemmin keväällä onnikkakurssin seitsemän viikon Helsingissä asumisen aikana pari kertaa käyneet ja ihastuneet. Nyt päiväkirjastamme luettiin, että ”Villiviini”-ravintola oli syyskuussakin ollut hyvä kokemus, melkein kuin Helsingin kantaruokaravintolamme (kolmas kerta on jo ”kanta”). Eikä meillä kummallakaan ole muistikuvaa, missä kohtaa Helsingin keskustassa tällainen ravintola oli? Pieni epäily, että jossain Erottajan lähellä, Diana-puiston reunalla? Mutta onko kellään blogin lukijoista tietoa tai muistikuvaa? Onko Helsingissä ruokamatkailleita tai muuten kulkeneita, jotka tämän paikan 1980-luvun alkupuolelta muistaisivat? Olisi mukava tietää missä se oli.
Joku säänhaltija, tai mikä lie, oli tänään suosiollinen: tein varauksen ravintola Uleåborgiin juurikin tälle päivälle; toinen vaihtoehto oli huominen [luvattu sadetta ja ties mitä]. Tämä päivä oli hyvä valinta. Oli niiiiiin kaunis ilta, vielä äsken palatessa ihailin vaakasuoran paistavan kauniin elokuisen valon lempeyttä, pehmeyttä, – ja kuitenkin valoa! Vielä sitä on.
Alkuillaksi meillä oli varaus Uleåborgiin. Ties kuinka mones kerta kun sinne hankkiuduimme viettämään iltaa teemalla ”ikkunanpesu hoidettu” tai hääpäivä tai … jotain. Kerran kesässä olemme toinen toistamme siellä ruoan ääressä hemmotelleet, palkinneet, kotikaupungissa gourmertia nauttineet – milloin milläkin teko- tai oikealla syyllä hankkiutuneet hyvin syömään.
Tänään sen aika. Ja kuten sanottu: illan sää hemmotteli.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Minulla salaatti käsin kuorituista katkaravuista ja kesäkauden kasviksista, cayennemajoneesia [majo teki annoksesta gourmet-ruoan], ja
Pehtoorille ”Vitello champignon” – vasikanfileetä, herkkusieni-lehtipersiljakreemiä. Hyvälle näytti sekin. Pikkuisen olin kade sen kanssa tarjoillusta Sartorin Amaronesta.
No mutta, entäs suosituksesta valitsemamme viini? Annoimme ammattilaisten valita: siitä huolimatta, että en ole Sauvignon Blancin ylin ystävä, siitä huolimatta, että ko. ravintolassa meidän makumme aika hyvin jo osataan haarukoida, – otimme kuin otimmekin vastaan pullollisen Pouilly-Fume -viiniä. Ja sehän sopi kuhan oheen, katkojen oheen. Se sopi oikein hyvin.
Alkuruokien jälkeen valinnat tämmöisiä:
Kalaa (rapeaksi paistettua kuhaa!!) Suomen vesistä päivän reseptin mukaan
Jälkkäriksi basilikajäätelöä ja mansikkafinancier, sitruunakastiketta.
Puhtaat ikkunat, vuosikymmeniä aviossa, lämmin sää, hyvä ruoka. perinteet, Oulu. yhteinen harrastus, yhteinen kaikki.
Illansuussa kun aurinko jo meni pilveen ja oli hyvä dekkari Vera Vala, Sisilialainen puolustus kesken, keksin taas palata kuvatauluprojektini äärelle. Roomasta ja Madeiralta vai Krotiasta kuvia pyöristä ja ”taiteilinpa” niistä sitten tuollaisen sisustustaulun. Albert Einsteinilta löytyi elämänviisaus tekstiski.
Viimeiset viisi vuotta olen kyllä ollut valmis allekirjoittamaan tuon vaikka isoilla kirjaimilla.
Tänään ”tasapainoilin” Oulunsalon Vihiluotoon, määräpäänä uimaranta. Sää olisi ollut ehkä kesän paras uintiin, eikä biitsillä todellakaan ollut ruuhkaa, vaikka mittari näytti + 29 C, mutta enpä uimaan sitten kuitenkaan mennyt. Kunhan nautin istuskelusta laiturilla.
Vihiluodon valitsin kohteeksi, koska siellä on merenrannassa, pyörätien varrella toinen toistaan hienompia, aika uusia (10 vuotta vanhimmat?) taloja. Vähän sellaisia ulkomaalaisen näköisiä taloja, ja niiden pihat laitettu kauniiksi, monia kivoja yksityiskohta ihailtaviksi. Ja rantatien varrella on sellaisia isoja mäntyjä kuin merenrannassa usein on; korkeita, komeita, tummia. Nämä yhdistettynä tuuleen, jollaista me Pehtoorin kanssa nimitämme – kesän 1977 Tanskan telttareissun muistona – ”Odensen tuuleksi”, tuntui melkein siltä kuin olisin pyöräillyt ulkomailla.
Sää oli myös syynä siihen, että lähdimme ulos syömään. Kirjaimellisesti ulos. Toppilansalmessa, tuossa parin kilometrin päästä tästä meiltä, on kerrostalojen keskellä Konttiravintola Punainen Mylly, sen vieressä kahvila ja jäätelökioski.
Miljöö on ihan mukava, ainakin tällaisella säällä. Palvelu toimi, ja tilaamamme kanaquadesillat pikku salaatin kera (16,50 €) maistuivat.
Naapuripöydässä vähän häiritsevä, melkein surullinenkin juttu. Siihen tuli meidän kanssa yhtä aikaa noin 50-vuotias mies, jonka kanssa hänellä oli tapaaminen parikymppisen tyttärensä kanssa. Jutustelivat lukukauden ja opiskelujen alkamisesta, tyttären paluusta opiskelupaikkakunnalle, ja juuri kun heille ja meille tuli ruoka, miehen puhelin soi.
Hän vastasi, ja laittoipa puhelun vielä kaiuttimelle: ei me, eikä mitä ilmeisimmin tytärkään, oltais haluttu kuunnella jotain ihmissuhdejuttua, jota soittajanainen miehelle selitti. Olikohan jonkin yhteisen tutun, työkaverin, jopa sosiaali-alan asiakkaan perhedraamaa tai jotain. Ja muuta siinä ohessa. Ja mies vain jatkoi puhelua, – tytär oli vähän orvon näköisenä. Ja puhelua kesti ainakin sen vartin, parikymmentä minuuttia, kun annoksemme söimme. Ei mukava. Varsinaisesti ”ei-muita-huomioon-ottava” -tyyppi oli tämä mies.
No mutta kaikkinensa joutilas kesäpäivä kulunut mukavasti.
Ketään ei hämmästyttäne, että olen tänään etsinyt äitiyskorttini ja esikoisen neuvolakortin. Selaillut vanhoja kuvia.
Kyllä me yhdessä niitä jo tuossa juhannuksen tienoilla – vai jo jouluna, jolloin saimme kuulla kesävauvan olevan tulossa – katseltiin.
On jo pian 34 vuotta tuosta.
Edelleen on vähän epätodellinen olo, vaikka pienestä, uudesta, nyt jo vähän ”omalta” tuntuvasta, olemme nähneet monta kuvaa ja olen jutellut tyttären kanssa vauvan elämän alkuvaiheista.
Niin erilaista, mutta niin paljon samaa, niin paljon muistoja vyöryy yli.
On niin erilaista kun tytär on synnyttänyt kuin että poika saa lapsen.
Kyllä minä edelleen yritän olla tyrkyttäytymättä, neuvomatta turhia, vain kuunnella ja kysellä kuulumisia ja tuntoja, olla tavoitettavissa, jos on tarve.
Jotenkin sellainen on omalle kohdalle kaikissa elämänvaiheissa ollut mieluista, tarpeellista, hyväätekevää, eteenpäin auttavaa…
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tänään pääsin (avec myös 🙂 ) työn merkeissä tarjotulle päivälliselle. Pitkään aikaan ei ole ollutkaan mitään rotissööri- saatikka yliopistoelämään liittyviä juhlia, karonkkoja, eikä muita ruokajuhlia, mutta tänään – hyvin pienimuotoinen ”karonkka” – kuvaus- ja konsulttihommien vuoksi tai paremminkin ansiosta.
Olimme Istanbulissa syömässä, ajatuksena oli ollut, että voisimme nautiskella kesäillasta patiolla, mutta eipä sitten todellakaan houkuttanut. Kertakaikkisen kylmää on Oulussa sää ollut; hanskat olivat keskipäivän (turhankin pitkäksi venyneellä) pyörälenkillä.
Mutta maistuihan se ruoka tänäänkin. Seura hyvää, erinomaista. Hyvä päivitellä kuulumisia nuorempienkin kanssa. Ja nauttia ruoasta. Helposti ilta vierähti, tilaa ja aikaa jutella.
Ja onnikkapysäkillä, kotimatkalla jo, kaupunkimaisema oli urbaani, kotoinen. Uhkaava, muttei kuitenkaan.
Tiistai? Tavallisen elämän tiistai?
– Ehei! Paljon enemmän kuin tiistai. Paljon enemmän elämää, kaikkea.
Oulu on monin tavoin mieluisa, rakas, kaunis kotikaupunki, mutta siinä on yksi huono puoli: se sijaitsee syrjässä silloin, kun on lähdössä lentäen ulkomaille, koska on lähes aina mentävä ensin Helsinkiin ja silloin kun haluaa matkailla kotimaassa, – varsinkin eteläisemmässä Suomessa, koska ensin on ajeltava Jyväskylään (tai Kokkolaan) ennen kuin pääsee lähellekään toivottuja kohteita. Oulu – Jyväskylä (tai Pihtipudas) väli on tyyyyyyylssääääää. Onneksi tiellä ei aina ole sentään ruuhkaista, ei ainakaan tänään.
Emmekä ajelleet ihan Jyväskylään asti, vaan Viitasaarelta poikkesimme sivuun nelostieltä. Pieni nähtävyyskierros Viitasaarelle, joka on järvisijaintinsa aina ollut minusta mukavan oloinen paikka. Kahvipaikaksi emme kelpuuttaneet ABC:tä, vaan lähdimme nousemaan kohti näköalapaikkaa, jossa viittojen mukaan piti olla myös kahvila. Olikin, mutta aukeaisi vasta puoleltapäivin.
Katselimme kauniit Savivuoren maisemat ja laskettelurinteen, sellainenkin Viitasaarella!! ja jatkoimme matkaa. Mennään kahville jonnekin etelämmäs. Ja Karstulassa näimme kyltin jossa luki ”Wanhat Wehkeet” – automuseo ja kahvila.
Poikkesimme reitiltä muutaman kilometrin ja siinä oli meille kahvipaikka, vaihtui kyllä jätskitötteröiksi ja museokäynniksi. Noh, molemmathan ovat mieluisia: jätski ja vanhat autot (ja muu ihan suunnaton määrä museokamaa, paljon pyöriä, koneita, radioita, ja paljon kaikkea arjen historiaa… ).
Pieni museoihminen minussa kyllä vähän kärsi kaikesta sekamelskasta, eikä siis millään muotoa edukkaasta esillepanosta, mutta olihan siellä paljon mielenkiintoista ja nostalgista. Ja oikeastaan tämän reissun ”teemaan” liittyvääkin.
Matka jatkui Keuruulle – ennen kokematon paikka. Olipa viehättävä. Pysäköimme kahden kirkon väliin, konditorian viereen.
Nyt sitä kahvia! Meille riitti kahvi, lasi vettä, poropiirakka ja täytetty croissant = 9 €. Olemme pois turistirysistä. Ja sitten kirkkoon. 1700-luvun puolivälissä rakennettu, paanukattoinen puukirkko oli varsin viehättävä, samoin kuin ympäröivä kirkkotarha.
Siellä muutama mielenkiintoinen hauta, palaan kotosalla asiaan.
Kuinka kauniisti kesäiltapäivän valo siivilöityi sakastin pöydälle.
Matka jatkui leppoisasti pikkuteitä kohti Mänttää.
Majoituimme, ja lähdimme kävellen Joenniemelle, Göran museoon, jossa kävimme kesällä 2020. Nyt kovin erilaisin tunnoin, nytkin siellä oli heinoa. Lorna Simpsonin teokset olivat jotenkin ”isoja”. Serlachius-museot!
Serlachius-museoiden Göraniin kävelimme hotellilta, samoin paluumatka kävellen. ”Lemmenpolkua” kuljimme, hämmästelimme itikattomuutta, nautimme lämmöstä, tyvenen järvenselän vilahdellessa polun varrella, tepastelukin oli hyväksi päivän autossa istumisen jälkeen.
Toissapäivänä tein kotosalla Tarte flambeeta, joka Rheinin itäpuolella (tai siis Saksassa tunnetaan nimellä flammen küchen) ja Mäntässä tuttavallisesti ”flammi”. Sehän meitä houkutti, ja sekin että Vuoristomaja on profiloitunut myös viinitupana. Eikä turhaan.
Siellä on poikkeuksellisen paljon viinejä laseittain, eikä mitä tahansa viinejä, vaan huolella valittuja. Lämmin suositus, semminkin kun paikka on mielettömän upealla paikalla ja ravintola on oikein mukavan näköinen, alppimaja. Ja flammi, viinilasillinen ja tarjoilu olivat vähintäänkin odotuksia vastaavia!
Ja missäkö asumme? Minähän tässä joku viikko sitten täällä blogissa kyselin vinkkejä majapaikoista Keski-Suomessa, – ja täällä olemme!! Kuvassa meidän ranta!! Myös kansikuvassa meidän Art Hotel Honkahovin rannalta kuva.
Olemme ArtHotel Honkahovissa! Ei mikä tahansa ketjuhotellin bunkka.
Kyllä täällä kelpaa.
Tässä funkishienostelussa jotain Kekkoslandian tunnelmaa, mutta onpahan väljää, hiljaista, tyylikästä, rauhallista, ainutlaatuista… Ja biitsi. Meillä on ranta. Ehkä aamulla olen uimassa. 🙂
(semminkin kun nyt KOLMANNELLA kerralla sain tämän postauksen valmiiksi ja lähetetyksi. … )
Huomiseen, matka jatkuu huomenna Lounais-Suomeen, ja sääkin suosinee. On hyvä.
Päivä kulunut ulkoilmassa – ilta postausta kootessa 🙂
Kävimme jo aamuusta puutarhalla, kaikkia kesäkukkia ei vielä uskalla laitella purkkeihin, mutta jotain sentään. Enimmät ovat vielä siis suojassa terassilla – vähän kuin lupauksena, että kyllä tässä vielä kesään päästään. Pihahommia tänään, kunnes iltapäivällä jokunen tunti kului tuulisilla rannoilla ja vihreissä puistoissa.
Ja sitten vielä yksi postaus Kroatiasta … Valitettavasti suurin osa ravintoloissa otetuista kuvistani ovat kännykkäkuvia, ja minähän en sillä osaa kunnolla kuvata. Voisin tietysti syyttää sitäkin, että luurini alkaa olla jo aika vanha, mutta kun koskaan en ole sillä saanut sellaisia kuvia kuin olisin halunnut, joten ei voi syyttää kuin itseään.
Mutta saa kännyllä metkojakin kuvia. Löysin ruokakuvien joukosta tällaisen yhden ottamani panoraamaotoksenkin. Ette tainneet tietää että Adrianmerellä aaltoilu on ihan omanlaistaan! 😀
Splitin ravintoloista ja ruoasta
Mehän söimme joka päivä ulkona, ei ollut mitään puolihoitoa saatikka all inclusivea, vain aika vaatimaton aamiainen.
Kahdesti jätimme senkin väliin: söimme jääkaappiin hankkimia pikkusuolaisia ja lounas/retkieväitä koska lähdimme Krkaan ennen kuin aamiaista oli edes katettu ja yhtenä aamuna kävelimme Rivalle ja nautimme vain cappuccinot ja croissantit. Jos syö päivän pääaterian iltakahdeksalta suunnilleen juuri ennen nukkumaanmenoa, ei aamukahdeksalta ole kummoinenkaan nälkä.
Pikkuruisen hotellin pikkuruinen aamupalapöytä. Kahvikoneesta sai hyvää kahvia ja tuoremehu oli todella, todella hyvää…
Rantakadun kahvilassa perjantaiaamuna lämmin croissant ja cappuccino. Mitään muuta ei tarvinnutkaan.
Retki- ja satunnainen lounas näistä eväistä pari kertaa…
Ravintola Konoba Favola on Stadi Gradin reunalla, lähellä rantaa, ja se valikoitui ruokapaikaksemme, koska ulkopöydät olivat sateenuhan (turhan) takia suojaisat, ihan seinän vieressä, ja toisaalta siitä oli hyvä näkymä aukiolle: on mukava seurailla ohikulkevia…
Minä halusin scampeja kroatilaisittain (= tomaatti-viinikastikkeessa) ja Pehtoorilla (taas kerran seabass = meriahventa). Onhan tuollaisessa scampiannoksessa askartelua, mutta oheen tuotiin hyvät sakset, pihdit ja paljon sitruunaisia kosteuspyyhkeitä ja leipää jumalaisen soosin kaapimiseen.
Scampeissa, sakeassa kastikkeessa ja leivässä oli kuitenkin vähän syömistä, että sain varsin helposti perusteltua itselleni, että voin syödä jälkkäriksi rantakadun gelateriasta jätskin.
Hyvää oli, melkein kuin Italiassa. Ehkä vielä parempaa olisi ollut Emilialla, mutta me emme olleet bonganneet tätä kioskia vielä silloin. Joka kerta sen ohitse kulkiessamme sinne oli pitkä jono, yhtenä iltana laskin noin 50 hengen jonottavan – eivät varmaankaan turhaan. Tripadvisor antaa pisteiksi 5/5.
Emilianan kioski on meidän ”virallisen” juhlaillallisen naapurissa.
Ravintola Bokeriaan oli tehtävä varaus, huolimatta että se on aika iso (kahdessa kerroksessa), mutta kyllä kannatti.
Parempaa burrataa en ole koskaan syönyt: en Roomassa, en Milanossa, en Siciliassa, saatikka kotona 🙂 . Helsingin Bas-Bas -ravintolassa tyttären kanssa joskun 7 v. ? sitten melkein yhtä hyvää. Annos oli niiiiin kaunis, olisipa kuvakin!
Mustekalarisottoa en tainnut koskaan ennen syödä. Voisin kyllä syödä vielä usein. Ravintolassa oli puheensorinaa, juhlatunnelmaa monessa pöydässä, erittäin avoin ja mukava tarjoilija, hyvä viinivalinnan apu, hieno miljöö… Tykättiin kovasti.
Splitissa oli kaikissa ravintoloissa vain miestarjoilijoita, ja sisäänheittäjät poikkeuksetta naisia. Mistä lie johtuu? Yleensä hyvä, ystävällinen palvelu, mitä ei esimerkiksi aina Italiassa saatikka Ranskassa saa. Sikälikin kuin muistan joskus vuosikausien takaisilta matkoilta.
Bokerian lisäksi toinen ravintola jota voimme ehdottomasti suositella on Trattoria Tavulin. Siellähän me kävimme heti lauantaina lounaalla, ja sitten toisen kerran torstaina. On aika poikkeuksellista että käydään viikon aikana kahteen kertaaan samassa ravintolassa, varsinkaan jos sellainen valtava määrä valinnan varaa kuin Splitissä on. Tämäkin on Diocletianuksen palatsin muurien sisäpuolella, yksi pienen aukion monista ravintoloista. Eka kerralla söimme perunoita ja mustekalarenkaita, viimeisenä iltana tilasimme kalavadin kahdelle.
Siinä oli simpukoita, tonnikalapihvi, mustekalan lonkero, pietarinkalan (engl. John Dory fileet (tuossa ottimien alla), muutama scampi, pikkusimpukoita (nuo valkoiset, en tiedä niiden nimiä…) … Melkein kaiken jaksoimme syödä. Ennen kokematon oli tuo pietarinkala, joka on kai aika harvinaista, jopa nelikiloinen ja hyvälle se maistui, vähän kuin siikaa, vähän kuin ahventa… Kala on wikipedian mukaan
”saanut nimensä kylkilaikkuihinsa liittyneen uskomuksen mukaan. Tarinan mukaan Jeesus kehotti apostoli Pietaria pyydystämään yhden kalan verojen maksamista varten. Pietari pyydysti kalan ja sen suussa oli hopeakolikko, jolla verot pystyttiin maksamaan. Samalla Pietarin sormenjäljistä jäivät merkit kalan kylkiin.”
Viimeisen illan ravintola oli samalla aukiolla kuin tuo em. Tavulin, Adriatic sushi & Oyster Bar oli kallein paikka missä käytiin ja siinä oli sellaista fine-dining-meininkiä. Runsaus koski lähinnä hintatasoa, tarjoilun tasoa ja ruoan makua. Annoskoko oli toisaalta meille siinä vaiheessa oikein hyvä. Seabass ja tonnikala, ja lisukkeeksi kulhollinen grillattuja vihanneksia. Viimeiseen asti merenelävillä…
Pehtoori tilasi suklaakakkua jälkkäriksi ja huomaavainen tarjoilija toi minullekin haarukan. Pakkohan se oli sitten maistaa. Ei valittamista! Pohjassa oli jotain ”crispiä” – oikein suunmyötäistä oli tämäkin.
Koko viikko syötiin hyvin, aika kevyesti, ei kertaakaan lihaa, vaan joka päivä mereneläviä – bistrotyylistä ruokaa oikeastaan kaikki, lukuunottamatta tuota viimeisen illan hifistelyä. Pastaa ja risottoa sai jokapaikassa, erikseen oli paljon pizzerioita, hampurilaisravintoloita (muita kuin ketjuja) oli myös. Ainakin toukokuussa useimpiin mahtui jonottolematta, varailematta. Kaiken kaikkiaan kyllä juhlamatkamme oli myös juhlaa myös ruoan osalta.
Kroatialaiset viinit ovat ihan kelpoja, tällä lomalla nautittiin lähes ainoastaan valkoisia, jotka ovat kyllä aika kevyitä, Posip-rypäleestä (= sama kuin unkarilainen furmint) valmistetut sopivat äyriäisruoille hyvin, Bokeriassa nautimme Chardonnay & Malvasia & Sauvignon blanc -sekoiteviinin vuodelta 2019. Se OLI todella hyvä viini!
Muitakin nautintoaineita olisi ollut saatavilla, mutta eipä ollut tarvetta kokeilla.
Hotellin nurkalla oli tuo Wine & Truffles Shop – josta haimme yhtenä päivänä patikkapäivän jälkeen hotellihuoneeseen kylmän valkoviinin, tryffeleitä ei sieltä enää tarvinnut ostaa, sillä niitä ja mustia valkosipuleita hankittiin tuliaisiksi jo ensimmäisenä iltana viini- ja ruokamessuilla käydessä. Mustaa tryffeliä Kroatiassa käytetään paljon ruoanlaitossa. Kastikkeissa, kuorrutteissa, jopa jäätelössä. Se tuoksuu ravintolakaduilla iltaisin. Vähän makea maku ei ehkä ole ihan minun lempparia, toki sitä silloin tällöin hyvin käytettynä mielellään syö. Ostinpa itsellenikin yhden purkin koekäyttöön.
Kaikkinensa: kyllä Kroatiaan, Splitiin ainakin, voi tehdä myös gourmetruokamatkan! Merimatkan, patikkamatkan, rantalomamatkan, kaupunkilomamatkan, mutta myös ruokamatkan.
Tänään Pehtoorilla olisi ollut Tekun luokkakokous ja minulla LähiTapiola -historiaprojektin isot juhlat – Oulussa molemmat.
Ja mehän lähdimmekin Hvarin saarelle.
Eilen iltapäivällä tilasin Jadrolinijan katamariinille liput: klo 9.30 lähtö ja paluu lähti saarelta klo 14 (65 min. suuntaansa). Edestakaisin kahden hengen liput maksoivat 80 €.
Olimme kolme ja puolituntia kauniin Hvarin saaren pääkaupungissa. Ehdimme reilut pari tuntia kulkea ja kierrellä, ja tunti meni lounastaessa rauhassa.
Kuten kaikki muukin myös satama on lähellä hotelliamme. Tänäänkin jätimme hotellin aamupalan väliin, kävelimme yhteen rantakatu Rivan kahviloista, nautimme rauhallisessa aamussa cappuccinot ja lämpimät, rapeat croissantit ja sitten siirryimme satamaan odottelemaan lähtöä.
Hvarin kaupunki näytti elävän turismilla. Mutta historian havinaa sielläkin. Lämpötila nousi jo hellerajan yläpuolelle, mutta leppeä merituuli takasi, ettei ollut tukahduttavan kuumaa tepastella.
Kauniita, kunnostettuja rakennuksia 1300-luvulta lähtien. Linnoituksen ajoitusta en hoksannut edes etsiä.
Ja vihdoin pääsin kuvailemaan unikkojakin. Aina ne minua ilahduttavat.
Tällainen installaatio yhden talon pihalla. 🙂
Kirkoissa ei käyty sisällä, eikä yhdessäkään museossa… Kiertelimme rannoilla ja sokkeloisilla kujilla.
Laskeuduttuamme takaisin alas aukiolle jatkoimme kohti fransiskaaniluostaria ja hautausmaata, mutta tänään minua viehätti paljon enemmän turkoosi ranta. Kirkas Adrianmeren välke.
Yhden aikoihin oli hakeuduttava jonnekin lounaalle. Valinnanvaraa oli liiankin kanssa. Hyvä, todella viehättävä paikka löytyi, – sitruuna- ja mandariinipuiden alla sisäpihalla.
Ja sitten paluumatkalle. Kolmen jälkeen katamariini oli takaisin Splitin rannassa.
Käveltiin hotellille, jonne Pehtoori jäi huilimaan, mutta minä lähdin vielä kävelemään. Lähibiitsille on melkein parin kilometrin matka, en mennyt uimaan, mutta nauttimaan auringosta ja pienistä mainingeista, merestä! Lopulta taisi tulla kuljettua viikon ennätysmäärä kilometrejä.
Illan tullen aika vielä syömään jotain: vahingossa satuttiin hienoon adrialais-aasialaiseen ravintolaan, joka taitaa olla kaupungin ainoa, jossa saa myös sushia, mutta ei todellakaan tilattu sitä. Minulla pikkutonnikalaa (tataki tonno) ja Pehtoorilla vaihteeksi seabas. (kuvat liittelen… )
Päivän merellinen teema jatkui myös illallisella. Ravintolan miljöö, kattaus, tarjoilu – kaikki olivat erittäin tyylikästä, mutta ei pönötystä.
Samettisessa illassa jo yhdeksäksi hotellille – väsy on nyt. Huomenna vielä matkalla…
Diocletianuksen palatsi on rakennettu 300-luvulla, jolloin rakentamiseen käytetyt valkoiset kivet tuotiin Splitin edustalla sijaitsevalta Bračin saarelta (josta viety kivet myös Washingtonin Valkoiseen taloon). Lisäksi rakennusmateriaaleja on tuotu muualtakin: marmori on peräisin Italiasta ja Kreikasta, pylväät ja sfinksit Egyptistä.
Palatsialue oli 300-luvulla keisari Diocletianuksen asuinpaikka, mutta se on ollut myös armeijan linnake ja linnoitettu kaupunki. Palatsialue on iso: noin 200 x 200 metriä, ja siinä on yhteensä yhteensä 220 rakennusta. Sen sisällä on monta kerrosta ja paljon sokkeloisia kapeita kujia, rakennuksia vuosisatojen varrelta, ränsistyneitä nurkkia, kunnostettuja isoja taloja, isoja aukioita.
Nyt siellä on paljon putiikkeja, ravintoloita, vaateliikkeitä, paikallisia tuotteita (laventelia, hunajaa, liköörejä, taidekäsitöitä, tryffeliä … ) myyviä kauppoja. Kahviloita, ravintoloita, apartementoksia, vuokrahuoneistoja. Sileitä kivettyjä katuja, pylväitä ja kauniita ikkunaluukkuja.
Lähdettiin sinne eilen jo viiden jälkeen. Shoppailtiin pieniä tuliaisia muksuille ja kotiin – ja ostin itselleni kaulakorun. Sellainen kesähömppäkoru se on. 🙂 Kaikenlaista oli myynnissä: saippuat olivat monessa putiikissa näyttävästi esillä.
Ja arvatkaapas kuka saa yhden näistä tuliaiseksi…:)
Ohessa tuli pidettyä Pehtoorille kreikkalaisten pylvästyylien kertauskurssi: nyt on korinttilaiset, doorilaiset ja joonialaiset pylväät taas hallussa.
Peristyylipihalla ennennäkemätön juttu: ravintola Luxor tarjoilee antiikin raunioille ruokaa ja juomaa – ravintolasali vailla vertaa. Emme kuitenkaan testanneet.
En tiedä, mistä johtuu, mutta tällaiset näkymät saavat jotenkin luottamaan ihmiseen, maailmaan. Olisikohan kysymys pysyvyydestä – että sitä kuitenkin on, vaikka vain raunioina…
Seuraavaksi tarkoituksemme oli mennä AK:n vinkkaamaan Gourmet Bar Bastaan syömään, sehän on tästä meiltä muutaman sadan metrin päässä. Sinne kävelimmekin, mutta tilaa oli vain jossain takarivillä – siis sisällä, kaukana. Siispä siirryimme vielä lähemmäs hotelliamme, suunnilleen pihalle, jossa on Buffet Fife. Se on joka päivä ohi kävellessämme ollut aamuin, päivin, illoin täynnä. Sitä suositellaan monessa yhteydessä.
Päädyimme meriahveneen (seabass) ja hammasahveneen (seabrew): ja kalahan oli hyvää, ei mitään pipertelyä, ei kallista. Velmu tarjoilija ei oikein tykännyt, kun emme hänen suosituksestaan huolimatta ottaneet talon valkoviiniä, vaan jotain muuta (joka ei kyllä ollut kummoista). Silti. Hyvä kokemus tuokin.
Toreille tiistaina
Ihan liian aikaisin hereillä, joten heti kahdeksalta aamupalalla, ja sitten lähdimme toreille. Kalahalli on Marmantova-kadun kupeessa, karu halli, jossa oli turisteja ja paikallisia.
Osa myyjistä esitteli tuotteita mielellään, osa ei todellakaan. Scampit maksoivat 30 € kilo. Noita söin toissailtana. Kroatialaisittain valmistettuna (tomaatti-viinikastikkeessa kokonaisina leivän kera). Ei tullut ähky, mutta hyvää oli. Palaan näihin ja moniin muihin ruokakokemuksiin kotosalla – toivottavasti muistan. 🙂
Pikkutonnikala (alla) oli ennennäkemätön ja sitten paljon muita tuntemattomia. Mutta mukava oli kierrellä.
Hallin jälkeen siirryimme torille.
Se oli iso ja värikylläinen. Kaikkea hyvää tuoretta. Keräsimme evästä lounaspiknikille: persikoita, nektariineja, pikku banaaneja, mansikoita, brikok (fetapiirakan tyylistä paikallista, tyypillistä) ja Pehtoorille vielä jonkinlainen munkki.
Biitsipäivä
Kävimme hotellilla (jonka keskeinen sijainti on niiiiiin hyvä asia), pakkasimme rantakamppeet, eväät ja lähdimme biitsille! Splitistä on moneksi. Myös rantalomakohteeksi.
Menimme Bacvicen rannalle, josta on tehty hiekkaranta. Kroatian rannat ovat luonnostaan pikkukivirantoja, mutta täällä pohja on kuin Nallikarissa, ja oli kahlattava pitkälle, että pääsi uimaan kunnolla! Mutta kuinka minä nautinkaan, kun pääsin mereen uimaan! Turkoosin siniseen Adrianmereen. Oi että! Ihan hurjan hienoa!
Rannalla oli mukava leppoinen tunnelma, eikä ruuhkaa. TAAS tuli mieleen, miltähän täällä näyttää elokuussa. Ainoa hieman enemmän ääntä aiheuttanut juttu oli paikallisten nuorten miesten peli, picigin, jossa pientä kumipalloa löydään kämmenellä pelaajalta toiselle ringissä ja retkautukset olivat näyttiviä ja äänekkäitä!
Kolmen jälkeen tepastelimme rannan kautta hotelliin, jossa uikkarit kuivumaan, vesipullot täyteen, – ja vielä pienelle lenkille.
Tänäänkin Marjan-kukkulalle: eilen jäi juutalaisten vanhaan hautausmaahan tutustumatta (käveltiin huomaamatta ohi!), mutta tänään sinne. Hautausmaabongari sai taas uudenlaisen jutun koettavaksi. Metsittynut vuosisatojen (per. 1573) takainen hautalehto oli vähän surullinen, mutta toisaalta – muistijälkiä sielläkin.
Hautakivien tekstejä ei ollut kyky lukea.
Näköalatasanteen kahvilassa nautimme lasilliset proseccoa, puolenpäivän proseccon aika oli viivähtänyt hyvinkin loppuiltapäivään … Mutta reissun tähän asti lämpimimmän, täysin sateettoman päivän iltapäivällä kylmä kuplajuoma maistui erinomaisesti.
Hotellissa taas kuvien työstämistä, huolellista suihkuttelua, hetken huilausta ja sitten loman puolivälin dinnerille: juhlaillallisen aika oli tänään. Siis kukkamekko ylle ja etukäteen valittuun ja varattuun ravintolaan. Pitkään aikaan ei mitään niin hyvää ravintolakokemusta. Siitä kerron, kertonen huomenna. …
Luin kirjan muutama vuosi sitten, heti silloin kuin se ilmestyi, ja tykkäsin ihan mahdottomasti. Tämähän ei useinkaan ole hyvä järjestys: siis lukea ensin kirja ja sitten katsoa elokuva tai teatteriesitys. Avoimin mielin kuitenkin lähdimme toukokuista kahden hengen humputteluiltaa viettämään.
Ennen teatteria kävimme syömässä: Da Marion Ristorante ei nytkään ollut auki, joten Toripolliisiin. Poroburgeri oli oikein hyvä, mutta ranut ja puolet perunabriossista jäivät minulta lautaselle, ei vaan mahtunut.
Ja torilla on Toripolliisi. Vuoden 2026 kulttuuripääkaupunki Oulun panos viisuhumuun.
Oulu goes Käärijä
Meillä oli tunti luppoaikaa ennen seitsemää, joten päätimme mennä lasilliselle Viinibaari Voxiin, jonne rotissööri-ammattilaisystävä on vaihtanut entisestä suosikkiravintolastamme. Ja hänhän se osasi suositella hyvän jälkiruokalasillisen.
Ja sitten se teatteri. Tarvittiin avointa mieltä, jottei kirjan melkein maaginen tunnelma häiritsisi esityksestä nauttimisesta. Ja kyllä, pidin. Lapin maahiset, peijoonit, tontut, ehkä ei sentään ´hattarat´, ovat olleet minulle tuttuja, joten ei ollut vaikea upota näytelmän tarinaan. Kuten kirjan luettua niin tänäänkin, muistan, on osattava päästää irti.
Olen aina sanonut, ettei minusta olisi vuorotyöläiseksi. Lukuunottamatta lyhyttä vaihetta linja-autonkuljettajan hommassa (kesällä 1983 ja kevättalvella 1985) työurallani työaika on ollut määrättynä tai valittavana siten, että duuni on alkanut aamulla. Useimmiten menin kustannuspaikalle kahdeksan aikoihin, muutamina vuosina seitsemäksi, koska niin halusin. Ja se sopi minulle hyvin. Päivät kestivät yleensä sen kahdeksan-yhdeksän tuntia, mutta oli myös aikoja, jolloin normityöpäivä oli kellon ympäri. Mutta tärkeää oli, että työt alkoivat aamulla ja että ne olivat mielekkäitä.
Nyt kun puolenkymmentä vuotta olen tehnyt satunnaisia valokuvauskeikkoja, on kuvaustapahtuma ollut useimmin päiväsaikaan – editointihommat ja painotuotteiden (kortit, kalenterit) työstäminen sekä kuvatoimistojutut olen tehnyt yleensä aloittaen nimenomaan aamulla. Ja edelleen: sellainen sopii minulle parhaiten.
Tänään oli taas De Gamlas Hemin uuden ruokalistan annosten kuvaus; kuvaukset alkoivat neljältä. Eihän siellä kulu kuin pari-kolme tuntia, mutta koko päivä menee odottaessa, että voin lähteä hommiin. Pikku juttu tietysti tässä vaiheessa, mutta niinpä se kuitenkin kävi, että ihme haahuilua oli koko päivä. Noh, nyt on koko uusi lista (15 annosta) kuvattu monesta eri suunnasta ja osana erilaista kattausta. Ihan mukavaa puuhaa. Ja huomenna aamulla aloitan kuvasaaliin perkaamisen ja editoinnin.
Onneksi kuitenkin kaikelta haahuilultani sentään tein ja söin ruoan kotona ennen lähtöä. Varsinkin kahden parsan risoton, etanapannun, karitsa-annoksen kohdalla olisi keskittyminen kuvaamiseen varmaankin ollut aika epävakaata. Menu on taas oikeinkin houkutteleva. Toivottavasti kuvatkin. 🙂
Jos eilen olikin pirttipäivä, niin tänään kiirastorstaina sitten pois pirtistä koko päivän.
Kiirastorstai? Siis kiire? Vai onko se Jeesuksen kärsimyshistoriassa ”kiirastuli-päivä” vai mistä nimi tälle päivälle?
Kiirastorstaina pihamaalta karkotettiin pahansuopia voimia edustanut »kiira». Pihamaan puhdistuksessa käytettiin tulta, katajaa, tervaa ja kiliseviä lehmänkelloja, jotka saivat »pahat henget pakenemaan seudulta».
Kiirastorstain tapojen on tulkittu olevan kansanomainen muoto katolilaisesta synteja puhdistavasta rituaalista. Tavoissa voi nähdä myös yhtäläisyyksiä slaavilaisten ja balttilaisten kansojen kevätperinteisiin, joissa vanhan talven symboli poltetaan tai karkotetaan kevään tieltä. Kansan keskuudessa kiirastorstai on ollut yleisemminkin puhdistamispäivä. Karjalaiset ja hämäläiset tekivät kiirastorstaina suursiivouksen, jossa joka nurkka pestiin ja siistittiin.
Lähde: Taivaannaula
Karjalaisista sukujuuristani huolimatta en ole tänään tehnyt mitään suursiivousta, vaikka muutoin melkein kiire kyllä on ollutkin.
Pehtoori sen sijaan (taas kerran etsittyään syitä vältellä hiihtämistä) on perinteiden vaatimusten mukaisesti siivoillut pihapiiriä! Ja kattoja.
Varsin myöhäisen (täysikuu tai mikä lie valvotti) aamupalan jälkeen lähdettiin kymmenen tienoilla käymään tämän mökkiviikon ”pakollinen” Ivalon reissu. Ihan samat kuviot kuin viimeksikin: Extrapiste (lankoja, ja jotain keltaista), apteekki (ainahan sieltä jotain tarvitaan), Alko (ks. ed.) ja ruokakauppa (tällä kertaa vain hevi ja maitotuotteet, sekä tetet – kaikkea pääsiäisekstraruokaa on kaapit täynnä, joten ei kala- tai lihatiskiä tarvittu).
Mökillä nautimme lounasleivät ja hedelmät, ja sitten tahoillemme: Pehtoori Tuulentuvan katolle ja mie Kiilopäälle – tunturiin ja katsomaan sen valokuvanäyttelyn.
Vaikka tunturissa tuulikin, oli tunturin suojapuolen rinteillä mahdottoman lämmin. Iltapäivän edetessä jo nuoskaista. Ei haitannut. Hissuksiin kuljin. Hiljaa tupisin tyytyväisenä.
Kiilopäällä Suomen Ladun majalla on Ilkka T. Rantasen valokuvanäyttely ”Minun luontoni”. Valokuvataiteilija oli itse paikalla, eikä liene ihme, että meillä oli juteltavaa Saariselän luontokuvauskohteista ja kuvaamisesta. Niin paljon, että tulin aika huolimattomasti ja valikoiden lukeneeni kuviin liittyviä tekstejä, tunnelmia maisemista, luonnosta, kuvaajan omasta luontosuhteesta. Ne muutamat tekstit, jotka luin, olivat kyllä varsin samaistuttavia. Kuvaushetken tuntoja sanoitettu paljon paremmin kuin mitä minä ikinä osaisin. Ja inspiraatiotakin näyttelystä. Tällä viikolla toinen suositus Paratiisikurulle patikointiin. 😉
Palauduttuani mökille ja suihkuttelujen jälkeen teimme yhteispäätöksen: nyt on pizzapäivä. Siispä kylille, – ja Fienoon! Tämä oli viides kerta. Oli nälkä, mutta ei tälläkään kertaa mitään moitteen sanaa. Ei mitään. Meillä tuntuu olevan jo kanta-asiakas-status. 🙂 Sekin tuntuu mukavalle. Olenko jo aiemmin muistanut kehua heidän espressoaan. No nyt voisin. Sekin on perfetto.
Huomenna olisi Vaskoolihiihto ja (mökki)tiehoitokunnankokous. En ole koskaan osallistunut kumpaankaan, enkä osallistu huomennakaan. Ehkä Vaskoolihiihto ei tuki Sivakkaojan latua? – Tai entäs jos Vellinsärpimälle. Yleensä pitkäperjantai täällä on tuiskupäivä, myräkkäpäivä, pimeä päivä. Mutta huomenna tuskin on ”yleensä”.
Nyt lasillinen tai kaksi punaviiniä, Eeviksen islantilainen neule puikolle ja jonkun sarjan pätkä Netflixista ja luulenpa, että Nukku-Matti on tänä iltana jo hyvin varhain mun kaveri.
Mökkipihassa myrskyää. Tuntureilla myrskyää. On kova myrsky. Ilmatieteen laitoksen mukaan 13 m/s, puuskissa 22 m/s. Puut ovat vaarallisen näköisesti kallellaan, hieman huolissani tarkastelin mökkipihan puita: eihän ole kaatumisuhan alaisia? Hanget ovat kyllä jo nyt täynnä roskaa, oksien kappaleita… Onneksi ei tarvetta lähteä minnekään.
Aamupäivällä fön-tuuli oli leppeä ja lempeä, menomatkalla myötäinenkin. Ja viikon paras keli. Luistoa oli. Hyvin kulki.
(klikkaamalla kartta suurenee)
Tänään hiihtelin liki tasaisella, Luttojoen rantaa myötäillen Saariselän hiihtoportilta Vellinsärpimälle. Ei ollut velliä, pieni purkki tuoremehua oli riittävä eväs. Päivätuvassa joku oli sytyttänyt piisinkin, tuoksu jo mieluinen ja mukava tuntureiden katveessa talvisessa aamupäivässä.
Ja sitten taas huomioita ”latumuodista”: italialaisnaisten toppaminihameiden lisäksi on todettava, että islantilaisneuleita on muutamia tunturissa näkynyt, enkä tänään ollut suinkaan ollut ainoana riddari ylläni! Niinpä vain nuorehkon pariskunnan kanssa ladulle lähtenyt bichon frisee (tms.) oli puettu kauniiseen punavalkoiseen koirariddariin! Minä ja koirat! Noh, koiraladun nimellähän tuo Luttojoenvarren latu kulkeekin. Mutta hyvä oli hiihdellä.
Tänä vuonna hiihto ei ole ollut niin hyvä olkapäävaivan kuntouttaja kuin viime vuonna, ja aika lailla jumissa on koko yläselkä. MUTTA! Minun (ja oikeastaan koko perheen) ”oma” hyvä, vuosikymmenen ajan luottohierojana ollut L. on lopettanut vastaanottonsa Saariselällä. Oli siis hakeuduttava Kylpylä Aurora Spa -hoitolaan. Noh, ei huono, mutta monopoliasema näkyy myös hinnoissa!! Huoh!
Tälle päivälle oli suunniteltu ja sovittu myös ulkona syöminen. Ei ollut yhtäkään syytä, miksei oltaisi menty Fienoon. Oikeasti ehkä paras pizza ikinä! Oli minulla kyllä nälkäkin! Mutta joka tapauksessa perfetto! Sitä paitsi siellä on mukava tunnelma.
Ei viimeisten neljän mökkireissun aikana olla syöty ulkona missään muualla kuin Fienossa. Miksi olisikaan!
Ja nyt vuorossa illan leffa tai yksi jakso brittisarjaa nimeltä: Cunk on Earth. (Kiitos ES vinkistä!)
Lainaus Hesarin sivulta:
Cunk on Earth (2022), jota voi nyt seurata Netflixillä. Sen edessä tuntee välillä halua itkeä, mutta useammin kuitenkin naurattaa kovasti; niin yllättävä, absurdi ja terävä se on.
Cunk on Earthin genre on mockumentary eli muka-dokumentti, ja se parodioi perinteisiä valistusohjelmia, joissa vakava Sir David Attenborough tai Simon Schama kulkee ulkona, heiluttaa ilmeikkäästi käsiään ja puhuu sivilisaatiosta. Välillä keskustellaan asiantuntijoiden kanssa museoissa tai tutkijankammioissa.
Kuten tavallista – silloin kun täällä on perhettä tai ystäviä kanssamme – mökkiaamiainen ei ollut vain pikainen puuro ja kahvi, vaan pitkään aamiaispöydässä nauttimista ruoasta ja seurasta. Hiljalleen hankkiuduimme uloskin, kun yhdentoista aikoihin alkoi jo tuntureiden takaa pientä valonkajoa näkyä.
Etsittiin Northern Light Villagen poroaitauksesta poroja, katseltiin husky-ajelijoita, tykkylumisia (jota harvoin täällä on niin paljon kuin nyt) aihkeja, isoja lumen peittämiä kuusia ja petäjiä. Kuljettiin ja höpöteltiin, oltiin hiljaakin. Vain vähän. 😀 Kylän keskustan läpi kuljettiin, hyvällä katseltiin turistiryhmiä, – hyvä että on matkailijoita.
Ja ihmeteltiin puolikesyltä vaikuttavia riekkoja, joita jalkakäytävillä oli useita, – niiden jälkiä on myös rantasaunan ympäristössä poikkeuksellisen paljon.
Mökillä jo ”perinteisesti” glögimukilliset terassilla, takkatulen ääressä pientä lounasta ja sitten saunan lämmitykseen, iltapäivätorkuille, leppoilua, rantasaunaa.
Ja tänään mentiin ulos syömään. Todella olin siitä iloinen. On taas tullut joku kylläytyminen omiin kokkailuihin, – niitähän on nyt ollut vähän tavallista enemmän viime viikkoina.
Tänään oli varaus Fienoon! Mehän kävimme siellä syyskuussa Pehtoorin kanssa, mikä jo vakuutti että pian uudelleen. Nyt siis sinne.
Onneksi oli pöytävaraus, emme suinkaan olleet ainoita! Pizza (poropancettaa, punasipulia, mozzarellaa) oli perfetto.
Tilasimme myös pullollisen lombardialaista roseeta. Sellaista Suomessa harvoin saa. Hetken välähti kesä, vaikka ulkona – 10 C , pientä pyryä ja pimeää, puolikuu sentään näkyi. Jälkkäritkin vielä jaksettiin, tiramisu ei ollut ylimaallisen hyvää, mutta se oli hyvää, täyteläistä, sopivasti.
Mökille palauduttua vielä pieni peli-ilta. Muistatko? -kysymyskortit olivat juuri meidän ikäluokalle sopivia. Aika hyvin me vielä muistamme. Nyt unille, huomenna elettävä koko loppuvuosi!
Olimme tänään Maikkulassa joululounaalla. Koskaan ennen siellä ei ole jouluruokaa syötykään, paljon erilaisia juhlia siellä on kyllä tullut vietettyä, mutta ei jouluntienoolla: muutamia lapsuuden ajan perhepäivällisiä, tai minä muistan kyllä vain jätskin kesäsunnuntaisin, yhdet aika varhaiset synttärinikin siellä vietettiin, sitten on ollut häitä, karonkkoja (omanikin), promootiopurjehjedus, tiedekunnan pikkujoulut, lukukausien avausseminaari, tasavuosisynttäreitä, …
Ja tänään uusi juttu oli joulutunnelman ja ruoan lisäksi systerin uusi kaveri S. Hyvä tutustua ennen joulua, jolloin on sitten muutakin huomiotavaa ja tekemistä joulupöydän ympärillä … meitä kun on tänä vuonna aika montakin joulupöydässä niin ei tutustumisjutustelut ehkä oikein onnistu.
Kartanon toiseen isoon saliin oli katettu pitopöytä, hyvinkin perinteisine jouluruokineen, tulinpa minäkin palasen kinkkua ottaneeni, dijon-sinappikastike oli hyvä. Menun paras osa oli alkuruoissa: lohimoussekakku ja waldorfin salaatti olivat minun makunystyröilleni mieluisimpia. Tämä ei varmastikaan ole kaupungin halvin joululounas, mutta miljöö on niin viehättävä, tunnelmallinen ja siellä on paljon kaunista katseltavaa, että se tuo lounaalle paljon lisää mielihyvää.
Pihapiirissäkin on – talvellakin, sinisen hetken tullessa, pakkasesta (- 16 C) huolimatta – viihtyisää, yhdessä aitassa oli seimikin.
Kun kotona ei tarvinnut tänään kokkailla, tein saaristolaisleivät, ja sitten kuvahommia. Pikku hiljaa …
Kävelin tänään Linnanmaan kampuksella, kohti humanistisen tiedekunnan entistä pääovea. Mietin menneitä, niitä vuosikymmeniä, jotka sinne useimpina arkiaamuina vuodesta toiseen kuljin. Eikä tänäänkään tuntunut pahalta sinne mennä, Ei tänäänkään, ei ennenkään.
Tulinpa ajatelleeksi, että siellä oli hyvät vuodet. Hyvin harvoin tuntui ikävältä, väsyttävältä, tympeältä mennä töihin. Se oli hyvä paikka viettää elämänsä työvuodet. Tänään taas muistin olla kiitollinen siitä, että sain tehdä töitä hyvässä työyhteisössä, mielekkäässä hommassa, ja myös merkityksellisessä. Sellaisena edelleen omaa työuraani ajattelen.
Hyvillä mielin menin entisen oppilaani väitöstilaisuutta kokemaan ja katselemaan. Ja on myönnettävä, että menin myös siksi, että toivoin näkeväni entisiä kollegoita ja entisiä oppilaitani. Ja näin. Oli hyvä nähdä, jutella, kuulla opiskelijoiden löytäneen paikkansa. Myös lähimpiä kollegoita, seuraajianikin 🙂 , ja esimiestäni näin. Sitä nostalgiaryöppyä, muistoja, muistoja…
Nyt ei taida olla enää kuin kaksi sellaista opiskelijaa, joiden väitöskirjatyön alkutaipaleella olen tavalla tai toisella ollut, ja joiden väitöstä vielä voin odotella.
Ja väitöskin oli hyvä. Kuten nykyisin (lue: ainakin about viimeiset 10 vuotta) väitökset ovat useimmiten olleet väittelijälle tilaa antavia, väitöskirjan tiettäväksi tekemistä, hyväksyvää kommentointia, rakentavaa palautetta, jatkotutkimukselle uria avaavia, eivätkä vastaväittäjän oman oppineisuuden osoittamista, respondentin työn kritikointia tai virheiden osoittamista, vaan hyvää asiantuntijan ja tiedeyhteisön jäseneksi hyväksyttävän väittelijän välistä vuoropuhelua. Humanistisen tieteenalan väitöstilaisuudet ovat yleensä, aika useinkin, hyviä tilaisuuksia kuulijoillekin oppia uutta. Minä ainakin opin tänään paljonkin uutta.
Mennyt on joskus hyvä kohdata. Historia on. [icon name=”heart” style=”regular” class=”” unprefixed_class=””]
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Illansuussa lähdimme Pehtoorin kanssa ulos syömään. Taas. Italica Taberna!
Ensimmäinen kerta kesäkuussa, jolloin se oli vasta avattu, lokakuussa rotissöörien järjestämässä antiikki-illassa ja tänään meidän kahden hengen pikkujoulut. Ja kyllä tänään oli ihan ylivertaista, vaikka ennenkin on maistunut. (Huom. viikonloppuisin on parasta tehdä pöytävaraus. Meillä se oli. Onneksi.)
Olin kuullut, että siellä on Etelä-Italiasta tullutta mustaa tyffeliä. Perfetto. Mutta alkuun otimme antipastolautasen kahdelle. Onhan noita prosciuttoja ja salameja tullut syödyksi ennenkin, mutta … Oliko minulla vain hirmuinen nälkä, mutta nämä olivat kertakaikkisen hyvä.
Vasemmassa reunassa omenaviipaleiden päällä Njuda-tahnaa, ja pienet ampullit maitoa! Jos chilitahna tuntuu liian tuliselle, voi maidolla helpottaa poltetta. Vähän ”tavallisen” näköinen italialainen primo piatti -lautanen, mutta olipa maut enemmän kuin tavallisia.
Ja pääruoka!
Pastaa ja mustaa tryffeliä. Ei muuta. Ei tarvittu muuta. Perfetto!!
Ja minä, joka en paljon jälkkkäreistä piittaa… En varsinkaan isoista jälkkäreistä.
Kerroin Filippolle (Marthan puoliso, kahdestaan !!! hoitavat koko ravintolan), että ensi viikolla tulen lounaalle, enkä tarvitse muuta kuin tämän! Suklainen tartaletti, joka on täytetty suolakaramellikastikkeella, päällä mustaa tryffeliä. Ja oikeasti syödessä kaikki kolme kerrosta maistuivat erikseen. Aika jumalainen jälkiruoka!!
Läpi lokakuun tultu tähän aamupäivällä aurinkoiseen, iltapäivällä sumuiseen marraskuun ensimmäiseen.
Paljon kaikenmoista, varhaisesta aamusta asti. Hyvä mieli kaikesta tekemisestä tänään. Nyt pyöräilypäivät ovat vähän kuin bonusta, – kausi jatkuu aina päivä kerrallaan, vastoin odotuksia, mutta toiveiden mukaisesti. Ehkä juuri siksi eilen ja tänään on ollut todella mieluista ajella. Hyvä hengittää, ei todellakaan kanssakulkijoita haittoina. 🙂 Sitä vaille, että lauloin ääneen, kun kuuntelin musiikkia samalla. Harmittelin monessa kohtaa, kun ei ollut Canon mukana; erityisesti Toppilansalmen rannalla harmittelin, sillä ainakin vuoden rakenteilla ollut rantapromenadi oli nyt valmis ja avattu. Hieno on.
Uusi kiinalainen
Iltapäivällä ohjelmassa oli rempatun (jesh, se onnistui) mökkiläppärin haku, kalenterien postitustarpeiden hankkiminen yms., ja sitten minulla oli treffit Pehtoorin kanssa Pekurinkulmassa. Sen ravintolamaailmassa on avattu mm. uusi kiinalainen ravintola Golden Flower. Eikä se ole mikä tahansa katuköökki. Ensinnäkin paikka on hyvä, valoisa, vähän etten sanoisi ”mannermainen”, ent. Roberts Coffeen paikka lasikaton alla. Uusi sisustus melkein elegantti, viihtyisä. Nettisivuillaan mainostavat: ”Koe kiinalainen ruoka uudella tavalla. Autenttisia kiinalaisia makuelämyksiä”. Tämä on alunperin Torniossa aloittaneen Golden Flowerin ”toisen polven ravintola”. Tornion Flowerissa minä ja monet muut koulukaverit kävimme usein, parin opiskeluvuoden aikana kävin varmaan puolentusinaa kertaa, ainakin. Ja opiskelija-asuntolaan haettiin take awayta parikin kertaa. Ennakko-odotukset olivat siis positiiviset. Eikä tarvinnut pettyä.
Sen lisäksi, että a la carte -annokset olivat aika hurjan isot, ne olivat myös erinomaisen makoisat, eivät ”sitä tavallista” hapanimelää, frittiä, hoisinia etc. Ja kun emme jaksaneet millään kaikkea syödä, ystävällinen tarjoilija kysyi, haluammeko loput kotipakettiin. Ja saimme hyvin kohtuullisen laskun (molemmat noin 20 €) yhteydessä paperikassiin pakatut annokset. Huominen lounas on siis taattu. (kuvat suurenevat klikkaamalla)
Taaskaan ei ole kaupallista yhteyistyötä, joten kaikin puolin rehellisesti ja hyvällä maulla 🙂 voin suositella tätä. Jos tämä olisi ollut meidän Oulun etniset ravintolat -testausten aikana kierroksessa mukana, niin kyllä olisi kärkisijoille päässyt.
Menneiden muistelu -prosentteina
”Mennyt meissä” –postaus, ja sen yhteydessä ollut kysely, ovat saaneet huomiota. Tähän mennessä 53 henkilöä on vastaillut. Tulokset ovat tällaiset:
Elämäkerroista tykkäävät 4/5 vastanneista, melkein 3/4 tietää, että kaikki ei ole niinkuin muistamme (Korkmanin kirjaa suosittelen tässä yhteydessä!), puolet vastanneista tiesi sukututkimuksen omasta suvustaan tehdyn (ainakin siis toisen vanhemmat suku on tutkittu).
Sitten tämä kohta kiinnosti minua ehkä eniten: kuinka moni tietää vanhempiensa lapsuudesta paljoakaan. Vastanneista vain 60 % tunsi tietävänsä vanhempien lapsuudesta aika lailla. Vähän näin sen arvelin olevankin: suomalaisen arjen historiasta yliopistolla monena vuonna 20-30-vuotiaille nuorille aikuisille luennoidessani hoksasin, että heille vanhempiensa 60-70-luvun lapsuus ja nuoruus olivat paljolti tuntemattomia.
Vain neljännes muistaa elämästään alle neljävuotiaana monia asioita. Tämä on varmaan aika tavallinen tulos. Ja silti on niin, että elämämme kolme ensimmäistä vuotta ovat tärkeitä koko loppuelämämme kululle ja tunteille. Sehän on oikeastaan ristiriitaisen kuuloista, mutta niin se tutkimusten mukaan vain on.
Kiitokset vastanneille, tämä oli mielenkiintoista.
Syksy ei nyt ole oikein proseccon aikaa, mutta mikseipä? – Tämä aika maineikkaan viinitalon rose kuohuva Verrochio Prosecco Rose on mielestäni hyvää keskitasoa. Hyvin marjainen prosecco, ei päärynää eikä sokeria maussa, raikas, muttei olematon. Ei suuria muistoja, mutta ”ihan hyvä”.
R3 Riesling on aiemminkin ollut suosituksissani, se on minusta parempi paistetulle kalalle kuin tämä eilen testattu ”Remastered”, mutta tämä voisi olla aika ideaali sushin tai ceviche-kalan oheen. Saatiin me toki tämäkin tyhjennettyä ihan helposti. Ei ollenkaan huono viini.
Portugalilainen Colossal on syysruoalle (padat ja pihvit) hyvä viini. Se on ”mehevä ja hilloinen”, mutta ei paksun, sokerin marjakastikkeen kaltaista, vaan yllättävänkin raikasta olematta mauton. Ja hinta-laatusuhde on tosi hyvä (11,50 €). Tässä ei mikään ”töki vastaan”, ei karhaita tanniineja, ei litkua, ei mehumaisuutta, ei liian tuhtia tuntua. Ruokaviini hyvinkin. (Kuten kuvasta huomaatte, tänään on vihdoin tullut pystytettyä studio työhommia varten. Siinä sitten ohessa muutama viinikuvakin…)
Toinen testattu punaviini on meidän mökki-Hönön nimikkoviini. La Madriguera Monastrell 2020. Tätäkään ei kannata ihan sinällään nauttia, vaan nimenomaan ruoalle hyvä. Espanjalainen possupata, vaikka karjalanpaisti tai jos jollakin on jäniksenmetsästäjiä lähipiirissä, niin tästä sitten ruoalle viini! Etiketti viehättää.
Ja lopuksi yksi viinikokemus tältä päivältä. Iltapäivällä päätimme, että lähdetäänkin ulos syömään. Huolimatta siitä, että olimme molemmat käyneet tahoillamme muutaman kymmenen kilometriä sykkelöimässä, päätimme lähteä vielä pyörillä kohti keskustaa, kohti Italica Tabernaa. On ollut hieno lokakuinen lauantai, joten mikseipä vielä ulos. Italian tavernaan yritimme, mutta pieni ravintola oli täynnä, joten menimme Pekurin Patiolle. Plan B on muuttanut sinne, ja siellä on italialaista ruokaa, joten sinne sitten.
Kuten aiemminkin ravintolan alkupala-salaattipöytä oli tavallista parempi, myös tilaamamme pasta-annokset (Pehtoorille Pasta Carbonara ja minulle Pasta alla Scampi) olivat oikeinkin makoisia, mutta viini! Jätimme aperitiivit väliin, ja kun katselimme viinien lasihintoja totesimme, että olisi sama tilata pullollinen Ruffinon Pinot Grigiota. Ja sehän tuotiin jo ”aperatiiviaikaan” kuten pyysimme, avattiin ja kaadettiin laseihin. Ja se oli ihan lämmintä! Italialainen kevyt valkoviini huoneenlämpöisenä ei maistu miltään. Ei miltään. Tarjoilija oli pahoillaan, toi cooleriin lisää jäitä, mutta kyllähän siinä niin kävi, että lämpimän valkkarin kera pastamme söimme. Noh, pian varmaankin varataan pöytä Italica Tabernaan ja olen aika varma, että ei tarvitse lämmintä valkoviiniä testata.
Aamun paperihommien jälkeen lähdimme kaksin käymään Rönkönlammella, joka on aika surullisen näköinen kun on niin rehevöitynyt, tai ainakin ihan enimmäkseen jonkin vihreän kasvin, kortteen?, valtaama. Meidän pääasiallinen syy mennä sinne, oli katsastaa latupohjan paikka, ja harkita sen merkitsemistä, mutta sehän olikin jo tehty, joten ei tarvitse huomenna sitä puuhata. Ja metsä teki taas tehtävänsä, – etten sanoisi loi uutta. Syntyi idea värikartasta tai väriaakkosista… yhdenlainen uusi ISO kollaasi, jonka työnimi olkoon ”This is Lapland”. Toteutus vaatinee aikaa, ja kymmeniä, kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia. Toivottavasti voin joskus esitellä valmiin …
Teams
Olen vuosikymmenien aikana useinkin tehnyt täällä mökillä töitä, varsinkin kirjoittanut, usein myös lukenut, valmistellut, arvostellut etc. Joskus ihan sillä töin tullut tänne pohjoiseen: rauhassa tekemään jotain. Aina muistan syksyn 2007, (jolloin blogini rämpi alkutaipaleellaan ja) jolloin vetäydyin tänne useaksi päiväksi lukemaan ja arvostelemaan opiskelukaverini väitöskirjaa. Ja juuri silloin oli Jokelan koulusurmat; lähdin kesken pois. En voinut yksin olla enää. Muut työkokemukset paljon vähemmän traumaattisia tai dramaattisia, paljon arkisempia, usein aika onnistuneitakin. Mutta tänään aamupäivällä muutama tunti valmistellen osallistumista iltapäivän (historiatoimikunnan)kokoukseen. Siinä ei mitään erikoista, eikä Teamsissakään, mutta että osallistun mökiltä kokoukseen Teamsilla. Se oli uutta. Ja homma hoitui. Mahottoman mukava näin.
Saariselän keskustaan, vanhan Kuukkelin ja nelostien väliin, liikenneympärän kupeeseen on rakennettu ja avattu uusi italialainen ravintola. Kyllä pieni LappItalia-henki minussa taas heräsi henkiin. 😀 😀
Pizzeria-ravintola Fieno on konstailematon, mutta tyylikäs, valoisa, avara. Italialaiset pitäjät, osin yhteistyössä paikallisen Petronellan kanssa. Turun Sergio on saman pitäjän ravintola. Tykkäsin siitä, että ruokalistat oli laadittu huolella, siististi, oikeakielisesti. Tykkäsin puhtaista laseista, kohteliaasta tarjoilusta, ystävällisestä jutustelusta (meillä oli melkein yhteisiä tuttuja Lombardiassa), mielenkiintoisen oloisesta viinilistasta (Oltrepo Pavese!!), etymylogiasta (Fieno ~heinä ), ja ennen kaikkea tykkäsin pizzasta. Pohja oli ohut, rapea, hyvän makuinen, myös reunat!!, täytteitä (minulla savurautua, Pehtoorilla savuporoa) sopivasti, juusto maukasta, ei lilluvan rasvaista. Ai, niin, ja espresso! Molto bueno! Ja oliko minulla oikea kamera mukana? – No ei. 🙁 Mutta jos vaan kerron, että ehdottomasti seuraavallakin mökkireissulla meidän ”viikottainen” ravintolareissumme suuntautuu Fienoon. Suosittelemme lämpimästi.
Maanantaiko tänään? – Niin taitaa olla. Hyvä maanantai. Oikein hyvä.
Oli tämän aika. Yksi kesän highlighteja. Jo pari vuosikymmentä ravintola Uleåborg on ollut osa juhlaamme, juhliamme. Ikkunanpesupäivällinen/hääpäiväillallinen oli tänään vuorossa. Juuri tänään sille oli hyvä hetki. Satoi vettä, ukosti, oli lämmin, oli kesä, hirmuinen nälkä, ja odotus – tänäänkö meillä tämä? – vihdoinkin.
Onneksi päivän runsaahkot sadekuurot tokenivat puolenpäivän jälkeen, – silloin oli hyvä sauma lähteä aika vimmatusti polkemaan (Kaakkuriin, Verkkokauppaan, hakemaan ”yksi osa”) ja palata iltapäivän lopulla kotiin.
Kummallisen kivaa pukeutua – treffeille. 39-vuotishääpäivää (ja ikkunanpesun juhlaa! 😉 ) juhlistettiin perinteisin menoin: pöytävaraus Uleåborgiin oli tälle illalle.
Luonnollisesti toivoimme sinne pyöräilevämme, mutta kun tälle viikolle sateet, rankkasateet, ovat olleet tosiasia, hyppäsimme paikallisliikenteen kyytiin ja pääsimme ravintolan terassille sadetta pakoon. Ja taas kerran nauttimaan liki familiaarista ja niin hyvästä ja täyttävästä menusta. Onhan se sellainen glisee, että gourmet-ravintoloissa jää nälkäiseksi, ”koska pienet annokset, ruohosipuli ristiin rastiin” jne… Noh, tämä glisee ei ole koskaan pätenyt Uleåborgiin, – ei tänäänkään. Olemme pitkään kylläisiä, ja tyytyväisiä.
Puntaroimme jo ruokien äärellä sitä, mikä oli menussa parasta… ja päädyimme siihen, että alkusalaatti, ”soleil”, jossa oli tekstuureja, pehmeyttä, rapeutta, pehmeyttä, raikkautta, täyteläisyyttä ja rapeutta, oli erinomainen aloitus…
Menu Uleåborg 1881 vol.60
– makuja meiltä ja muualta
*** Salaatti ”Soleil” -kirjolohimoussea, uuden sadon vihanneksia, avokado-limevinaigrette
*** Paistettua maissikanaa, muhennettua pinaattia ja korvasieniä, varhaisperunaa, tryffelikermaa
*** Kahta valikoitua suomalaista juustoa, ruusunmarjasiirappia
*** Raparperisorbettia, marenkifinancier
… ja jälkkäri (erityisesti marenkifinancier!!) jäivät mieleen. Kaikki oli hyvää, suunmyötäistä.
Ja oheen valittu viinipaketti oli selvästikin mietitty, harkittu. Fabianon Ripasso (2019) jäi erityisesti mieleen. Ja se, kuinka pääruoan maissikanan kanssa tarjoiltu korvasieni oli ”au naturel”, siis, ettei sitä ollut mössätty tai kätketty kermaan tms, (kuten minä usein teen 🙁 ). Ehkä opin tästä jotain…
Kesän yksi kohokohdista on siis eletty. Kiitollisena siitä.
Halaukset ja heipat aamulla, – mökki hiljeni, minä nieleksin, mutta samalla niin hyvilläni näistä kuluneista päivistä. Ja siitäkin, että me Pehtoorin kanssa voitiin vielä jäädä.
Koskapa sataa ripsupteli oli hyvä ryhtyä siivoilemaan ja järjestelemään, pyykkipäiväkin. Tuulentuvan kuurnaus jätettiin huomiselle. Puolelta päivin kohti Ivaloa: isolla kirkolla apteekki, posti, Alko, iso marketti ja HEP = Halpatalo Extra Piste: ”Jokaiselle jotakin”. Kyllä kaiken maailman Ideaparkit ja Zeppeliinit voittaa. Vähän kuin Puuilo, mutta silti omanlaisensa. Mm. Lettlopi-lankoja, bujoilu-tusseja, tosi edullisia siivoustarpeita. 😀 Ja kaikki järjestyksessä.
Paluumatkalla jo pieni pala kirkasta taivasta.
Monta vuotta on ollut puhetta/aietta käydä Kaunispään Huipulla testaamassa heidän listallaan oleva ”Huipun leike”.
– savuporolla ja leipäjuustolla täytetty häränleike – savuporo-kermakastiketta – lohkoperunoita ja kasviksia
Onhan me Huipulla käyty munkkikahveilla ja kaakaolla kymmeniä kertoja, ja meidän lapsille rinnepäivinä hampurilaisia ja/tai ranskalaisia, ja hyvin syömässäkin sentään muutaman kerran: yhtenä uudenvuoden aattona ystävien kanssa ja kerran silloin kun äiti viimeisen kerran oli mukanamme täällä, mutta ei kai koskaan kaksistaan ihan vaan syömässä.
No tänään sitten, ja vain tuon Huipun leikkeen takia. Siinä on niin paljon nostalgiaa…
Kun 70- ja 80-luvulla perheeni, ja sitten Pehtoorikin mukana, asusteltiin paikallisessa hotelli Laanihovissa ja/tai sen takapihalla asuntovaunussa, oli ko. ravintolan paras annos ”Laanin leike”, joka kerran lomassa saatiin tilata.
Siinä oli härän lehtipihvi taitettu kaksinkerroin ja sisällä savuporoa, ohessa korvasienikastiketta ja lohkoperunoita. Muutaman kerran olen sitä kotona tehnyt, mutta eihän se sama…
Eikä ollut tänään Huipullakaan. Siellä täytteenä myös leipäjuustoa ja kastike ”vain” savuporo-kermakastiketta, eikä annos ole korvasieniä nähnytkään. Mutta oli se hyvää. Oikein hyvää. Vähän turhan tuhti, ainakin minulle, mutta hyvää oli. Ja maisemathan ovat – noh – aika huiput!
Mökille palauduttua purin rahtikuormamme ja kun kerran paistoi, ja oli taas lämmintäkin, lähdin metsään. Luonnollisesti. Kangasrouskuja useampi litra, muutamia tatteja ja yhden piirakan kehnäsienet. Ei hassumpaa. Pelkkä iltametsässä kulkeminen on mieluista. Puiden välistä siivilöityvä aurinko, hiljaisuus, mäntykankaat, pienet polut.
Ei mitään kirjallisia puuhia aamupäivällä, joten suuntasin kylille. Kuvailemaan, ja ostamaan Partioaitasta sellaisen hiihtäjän vyö(selkä)laukun. Tarpeeksi ison, että siihen mahtuu kamera pienellä obiskalla ja juomapullo. Anorakin taskuun kun molemmat eivät sovi. Löysin hyvän.
Kuukkelin raunioita kuvailin ja totesin palaneen ja savun hajun ulottuvan aika kauas. Nesteen kahvila-myymälä, joka nyt on jonkinlainen hätäapukauppa alueella, oli myös ”shoppailukierrokseni” varrella: ei liene yllättävää, että hautakynttilät eivät sittenkään kuulu ko. myymälän perusvalikoimaan. Toivoin sellaisen löytäväni; olisin Kappelin viereiseen hautalehtoon halunnut yhden viedä.
Onhan Saariselkä ollut yksi äidin yli 20 kodin paikasta. Varmaankin hän vietti täällä yhteensä ainakin kolme vuotta, jollei enemmänkin. Taitaa minullakin olla hyvinkin tuo pari vuotta täällä elettynä.
Iltapäivällä aika liukulumisuksille. Enkä edes pahasti eksynyt. 🙂
Auringonlaskun aikaan (noin klo 16.30) olimme autolla liikkeellä: Kutturantien varressa Tolosjoen sillalla pysähdys. Laskevan auringon talo oli kuvattava.
Ravintolaruokaa
Tapanahan on, että mökillä ollessa käymme kerran ulkona syömässä, tänään oli tämän reissun se päivä.
Matkalla Kiilopäälle, Muotkantien varrella on uusi pieni iglukylä, ja sen yhteydessä uusi ravintola. Saariselän ravintolat, uudet ja vanhat, on jo koettu, testattu, hyviksi havaittu tai meille ”sopimattomiksi” havaittu, joten olipa ilo päästä testaamaan uusi Arctic Queen. Pehtoori oli tehnyt alustavaa tunnustelutoimintaa paikalla jo sunnuntaisella lenkillään ja minä surffaillut ja lukenut Saariselän Sanomia.
Muotkantielle ajeltiin päivän ulkoilujen ja saunan jälkeen illansuussa. Iloksemme ravintolassa oli muitakin, ranskalaisia monessa pöydässä. Tuli ihan lomafiilis, ja kun vielä ruokalistakin englanniksi: oltiin melkein kuin ulkomailla. 🙂
Arctic Queenin -menu oli aika lailla odotetun oloinen; olenhan tästä ennenkin kirjoittanut. Lapin ravintoloissa on Lappi-menut. Niinhän se on meidän mökilläkin viikonloppuisin ja vieraita tai perheenjäseniä pöytään saadessamme. Koko LappItalia-keittokirjani on enemmän ja vähemmän lappilaisen keittiön herkkuja ja paikallisiin raaka-aineisiin perustuva.
AQ:n listalla oli onneksi muutakin kuin paistettua lohta ja nieriää, käristystä tai poronfilettä. Monelle turistille ne varmaankin ovat juuri niitä toivottuja, mutta minulla (meillä molemmilla) oli tänään harkinnassa joko poroburgeri tai ravioli (= savuporolla täytettyä raviolia, savujuustokastiketta, kuivattua suppilovahveroa ja Västerbotten juustoa). Päädyimme ravioliin. Naapuripöytään meni hyvännäköisiä burgereita, ensi kerralla ehkä sellaiset.
Mutta toki ravioli oli hyvää: pasta just sopivan al dente, sopivan kosteaa ja Västerbotten-juustokastike kovasti mieleeni (olisipa ollut kastikelusikka tai pala maalaisleipää viimeisten kastiketilkkasten nauttimiseksi), sienipöly lähinnä (vain) kiva koriste.
Liki yhtä aikaa totesimme, että tänne sitten PP:n kanssa kun ovat möksällä seuraavan kerran. Ravintolan välitön tunnelma, tunkeilematon, sujuva palvelu, ulkomaalaiset ja salin isot ikkunat lisäsivät kokemuksesta nauttimista. Ei pönöttämistä, mutta ei myöskään mitään tusina-ketjuravintolafiilistä.
Tämän jälkeen on sitten taas huomenna mukava kokkailla mökkikeittiössä. Eikä vieläkään tarvitse lähteä kotiin!
Tänään olen voinut puuhailla ihan mitä huvittaa. Ei edes ”pakollista” ruoanlaittoa; eihän minulle kokkaaminen ole mikään rasite, mutta totta puhuen olen kyllä pitkin syksyä ja nyt joulun jälkeen hienovaraisesti vihjannut ja muistuttanut: ”Olihan se kyllä mukavaa aikaa silloin kun kävin Torniossa koulussa, oli kerran kuussa hieno valmis sunnuntaipäivällinen kun palasin kotiin” tai ”Näinä aikoina olisi mahtavaa vaihtelua, jos pääsisi testaamaan jonkun toisen kokkailemia sapuskoja…”, jne. jotain vastaavaa. Ei mitään valittamista tai anelua, – pois se minusta.
Mutta joo, Pehtoori on siis käyttänyt viikolla eräänkin tovin etsien uusia reseptejä, eilen käynyt raaka-aineiden hankintareissulla ja tänään tehnyt lyhennetyn lenkin, jotta minä pääsin nauttimaan hiihdosta, jatkamaan astiakaappien konmarittamista, järjestelemään Koivisto-kuvia sekä samalla kuuntelemaan kirjoja ja ennen kaikkea nauttimaan kolmen ruokalajin päivällisestä.
Valion reseptiarkisto on Pehtoorin inspiraation lähde ollut aina, ja sen ohjeilla tämänkin päivän menu!
Pääruokana sitruuna-lohta herne-minttutahnan kera. Tahna oli raikasta. Aion tehdä kyllä minäkin.
ja jälkkäriksi jotain ihan erikoisen hyvää: juustoa ja mietoa, pehmeää hyvää chili-suklaakastiketta!
Kaikki oli hyvää, uudenlaista, – varsinkin tuo jälkkäri! Ihan uusi tuttavuus oli lempeä kuivattu ancho-chili, jota kastikkeessa oli. Olen nähnyt niitä meidän lähimarketissa ja miettinyt, mihin niitä käyttäisi? No ainakin tässä ruoassa maku oli mukavan makea; chili toi lempeää potkua kastikkeeseen. Mitähän jos tuota laittaisi kaakaoon?
Juhlapäivällinen siis! Mukavaa hemmottelua, vaihtelua ja iloa päivääni.
Eikä siinä vielä kaikki: en eilenkään kokannut mitään. Iltapäivällä, kun ravintolat vielä saivat olla auki, rohkaistuimme lähtemään ulos syömään. Nallikarissa on taas herkulliset bliniviikot, – monta vuotta niistä on nautittu erilaisissa seurueissa tai kahdestaan, ja nytkin rohjettiin ravintolaan ajella. Ajateltiin, että onhan siellä väljää, joten miksei!
Ja kyllä: siellä oli väljää, mikä on kyllä vähän surullista. Samalla todettiin, että meillä kotona perhepiirissä syöminen on joka toinen viikonloppu isompi riski saada korona kuin ravintolassa, sillä onhan saman pöydän ääressä rokottamaton eskarilainen sekä kaksi asiakaspalvelutehtävissä työskentelevää (rokotettuja toki). Eihän me koko pandemian aikana olla oltu erossa Juniorista ja perheestään.
Mutta siis. Eilen Nallikarissa oli mahdottoman kaunis auringonlasku, aika rauhallinen olo ja niin hyviä blinejä! Vahva suositus!
VIinikerhon 30-vuotisjuhlien menu ravintola Uleåborgissa:
Roseviinissä kypsennettyä lohta, makeaksi marinoitua purjosipulia ja kirjolohenmätiä, punajuurimajoneesia ***
Savuporo-hapankermakreemiä ja rakuunalla maustettua porkkanakeittoa ***
Patasorsaa, omenaa ja juuriselleripyreetä, haudutettua punakaalia, kermalla pehmennettyä lintukastiketta ***
Kahta valikoitua juustoa ja rusina-cashewpähkinähilloa ***
Rahkamoussea, punaherukkakastiketta ja paahdettua mantelia
Koko menu ja sille soviteltu viinipaketti toimi ja maistui. Eniten pidin alkuruoasta. Vaikka lohi on meillä jokaviikkoista arkiruokaa, niin silti tämä maistui juhlalliselle. Aionpa itsekin kokeilla – joku viikonloppu – tuota lohen kypsentämistä roseeviinissä (saksalainen spätburgunder tarjottiin viininä). Rosee raikasti lohen, häivytti rasvaisuutta. Miksei voisi itsekin tehdä savuporokreemiä ja aateloida sillä porkkanakeiton. Ehkäpä tätäkin kokeilen.
Sorsaa en ole monta kertaa elämässäni syönyt, – voisi syödä useammin, sillä oli hyvää, riistaista.
Juustojen kanssa tarjottiin Finca Antigua Moscatellia, – olisipa sitä Alkossa. Se voisi olla meidän joulupöydässä juustojen kanssa.
Kaikista tarjotuista viineistä pidin eniten samppanjasta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että en ole moneen kuukauteen juonut lasillistakaan kuohuviiniä tai samppanjaa. Muutamilla ravintolaillallisilla vain ehkä sen puolilasillista siemaillut. Samoin lähes punaviinitönnä on syksyni sujunut. Lauantaina söin ja join kaiken mitä oli tarjolla, mikä kyllä vähän muistutti vielä eilenkin. Mutta ei katastrofia.
Ainoa pettymys oli se, että vaikka kysyttiin koronapassia, ei kysyttykään henkkareita. Tunnemme ravintoloitsijapariskunnan ainakin 20 vuoden ajalta, joten en vieläkään saanut kokea sitä, että ravintolassa kysyttäisiin henkkarit. Kummasti koronapassivaatimus kyllä toi turvallisuuden tunnetta; semminkin kun Pohjois-Pohjanmaalla on tällä hetkellä korkein altistumisluku.
Sunnuntaina uudella reitillä
Eilen lähdin äidin luo uutta reittiä (otsikkokuvan Ceydonin kuvasin paluumatkan varrella). Sen jälkeen kun pyörä on ollut lukkojen takana, olen kulkenut hoivakoti Vuoksiin, joka on tuossa muutaman kilometrin päässä, autolla, mutta eilen päätin mennä kävellen Toppilanrannan kautta. Reitistä saa rengasreitin, jonka pituudeksi tulee viis ja puoli kilometriä, joten sään salliessa alankin tepastella hoivakoti-iltapäivisin. Siitä saa sitten huomaamatta kolme lenkkiä viikossa hoidelluksi. Yksi tärkeä kriteeri hoivakotipaikkaa etsiessä oli, että se olisi mahdollisimman lähellä, mikä sitten toteutuikin, mutta kyllä nyt melkein kolmen kuukauden kokemuksella ollaan oltu muutenkin oikein tyytyväisiä Vuoksiin.
Minullahan on moni homma jäänyt pois, huolettomampikin olen ollut nyt kun äiti on ympärivuorokautisessa aktiviisessa, aktivointia yrittävässä, välittävässä hoivassa,. Äidin asuessa kotihoidon tuella omassa asunnossa kävin luonaan kerran, pari viikossa (jos äiti salli auttaa, – aina ei suinkaan huolinut) mutta nyt olen yrittänyt käydä joka toinen päivä, iltapäiväkahvien merkeissä ja rupattelemassa – ja monen asian muututtua se on ollut äidistäkin hyvä juttu.
Maanantaina melkein kuin työpäivä
Aamulla laskutushommia, kaikenmoista päivitystä. Iltapäivällä oli historiatoimikunnan kokous: olin asiantuntijajäsen. Historioitsijahommia, ja samalla sain ison kalenteritilauksen. Oli kyllä mukava olla kokouksessa. Kaukana ne ajat jolloin pahimpina päivinä oli kolme kokousta, ja kokous tai palaveri viikon jokaisena päivänä. Nyt kun oli ensimmäinen kokous pitkään aikaan, se tuntui virkistävälle. Semminkin kun tiesin osaavani asian. Kunhan ko. historiateos puolentoista vuoden päästä valmistuu kerron lisää. 🙂
Olemme viettäneet leppoisan, ystävällisen, herkullisen illan ystävien seurassa. Muistelimme, söimme hyvin, maistelimme viinejä – ehkä poikkeuksellisen vähän maistelimme, mutta viihdyimme, rupattelimme, suunnittelimme. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla.
Tähän viiniin ja kuvaan päättyi nelituntinen yhteinen dinner ravintola Uleåborgissa. Kellään meistä yhdeksästä ei ollut moitteen sanaa illasta, ruoasta, viineistä, saatikka seurasta.
Niinhän siinä on käynyt, että Halloweenia on tänään vietetty. Tai paremminkin Apsun (ja isänsä) syysloman ja Eeviksen synttäreiden (oikeasti vasta 10.11.)merkeissä on vietetty aikaa yhdessä. Puolineljäksi oli varattu ravintola Pannuun pöytä, ja kuudestaan (R:kin työpäivän jälkeen ehti mukaan) menimme pizzalle. Eevis oli ihmeissään ihmis”paljoudesta”. Enpä muista milloin olis viimeksi oltu Pannussa. Entisensä oli, hyvä siis.
Jälkkärille siirryttiin Rantapeltoon. Lapsille jätskit ja aikuiselle tilkat Barbarescoa vuodelta 1999! Huomiseksi loput. Tämä on lahjaksi, kiitokseksi kuvauksesta, saamani viini, jota ei turhia lipitellä. Maistelimme ja nautimme.
Apsun kanssa ryhdyttiin vielä puuhaamaan kurpitsalyhtyä. Eeviskin lyöttäytyi mukaan, tietysti. Ja hieno lyhty saatiinkin aikaiseksi. Kaikki muu unohtuu näiden kanssa – –
Muitakin hyviä asioita
Sen että silmät sain auki, näin sähköpostin, jossa kerrottiin, että äidin hoivakodissa alkuviikosta tiedotettu koroa-altistuminen EI ole tartuttanut ketään ja vierailut saavat jatkua entiseen tapaan. Huh!
Ja heti perään joulupostikorttipaketti tuli painosta: ihan kelpo kortteja ovat ja nyt pääsen niitä jakamaan ja myymään!
Sääkin suosi, ja kunhan olin roudannut ruokaa reilusti ja samaan aikaan Pehtoori tehnyt pikaisen viikkosiivouksen, lähdin taas kerran täydentämään kuvaustoimeksiantoa: Kauppahallipäivä tänään ja huomenna, joten sinne kameran kanssa.
Kuvaussession jälkeen lähdin kävelylle kaupungille, ja poikkesin Valvella katselemassa esillä olevat valokuvanäyttelyt. Kolmekin mielenkiintoista, paras tai minua eniten elähdyttänyt, oli VAT-koulukaverini näyttely ”Karjasilta”. Olipa elämäntuntuinen ja -myönteinen kokonaisuus. Humoristinenkin, ja vaikka kuviin on vaikea saada huumoria mukaan, JF:n kuvissa sitä oli.
Aamupuuron äärellä päivän agendalla ensimmäinen päätettävä asia oli, mennäänkö patikalle ja mihin? Äänin 2 – 0 päätimme lähteä, ja yllättäen kahdelta eri taholta sama ehdotus kohteesta: Jorpulipää. ”Ei olla pitkään aikaan käyty” (PP:n kanssa edellisen kerran).
Ajelimme 30 km etelään, Tankavaaraan ja juuri kun olimme kohteessa, alkoi sataa, vähän enemmän kuin tihuuttaa. Viitsitäänkö lähteä ollenkaan? – Kävellään edes vähän. Siis sadeviitat ylle ja menoksi.
Alempi reitti olisi vienyt suoraan tunturin laelle, mutta koska tuuli, tihuutti ja koska oli epävarmaa, viitsitäänkö edes kauaa tepastella, käännyimmekin ylemmälle reitille: Geologiselle polulle, jota emme koskaan aiemmin ole kokonaan tepastelleet. Se nousee hiljalleen ylös, korkeuskäyrät eivät kovin tiuhassa kuitenkaan. Käveltyämme pari kilometriä sade hiipui ja maisema alkoi vihdoin muuttua edes vähän ”geologiseksi”.
Koiranjuomalammen rannalla oli aika lounastauolle ja samalla hetkellä, kun Elovena-keksipatukan paperin sain auki, istui kuukkeli laavun kelopenkillä: ”Ai, oiskohan täällä evästä meillekin?”
Ja saatuaan keksimuruja oli vähän sen näköinen, että tässäkö kaikki?
Enempää ei ollut meillekään tarjolla, joten jatkoimme matkaa.
Jorpulipään paljakka sumun peitossa, joten lähdimme paluumatkalle kohti Tankasuota. Se on jylhän, kauniin karu. Siinä on minusta kansallismaiseman aineksia. Se on jotenkin kotoinen, merkillisellä tavalla turvallinen. Mun lempparisuo.
On ylitettävä suo. Kahlaa, rakenna pitkospuut. Tilaa silta, maalauta kaistat. Lennä, ja kun olet kuivalla taas, mieti.
(Juice Leskinen)
Minä lensin ja mietin. Paljon mietin tänäänkin. Mutta hyvillä mielin mietin, ’lentäen’.
Ja pysyin tukevasti patikkapolulla. 🙂
Tänään korkeuseroa sopivasti, patikan pituus melkein liian lyhyt (7 km), mutta kyllä taputeltiin toisiamme olalle, että polulle edes lähdettiin alkumatkan sateesta huolimatta. Taas tänään tuli mieleen, kuinka on hienoa, kun (nykyisin) on niin hyviä kamppeita, varusteita, kenkiä, reppuja, eväitä, että joka säällä on kelpo kulkea.
Iltapäivällä perhe-chatissa viestit kulkivat vilkkaasti ja niitä oli paljon, systerin ja ystävienkin kanssa viestien vaihtoa. Ja kuinka iloiseksi tulinkaan, kun äiti soitti. Hän soitti, en minä.
~~~~~~~~~~~~
Illansuussa lähdimme ulos syömään. Minusta on täällä Saariselällä tullut aika huono lähtemään ulos syömään, koska ravintoloiden ruokalistalla on yleensä (vain) niitä samoja ruokia, joita itse kokkailen mökillä. Näitä samoja silloin kun meillä on perhettä tai ystäviä täällä ”vieraina”: poroa, nieriää, lohta, puikulaperunoita, sieniä, puolukoita, hilloja. Toisaalta yritän ajatella, ettö on hyvä tukea paikallisia ja oppia jotain uutta noiden raaka-aineiden valmistukseen liittyvää, joten tänään ulos syömään!
Kaunispään huipulla on reilut puolenkymmentä vuotta ollut Star Arctic Hotel, jota me nimitämme Kiinan muuriksi, koska kaukaa se näyttää muurilta, koska osa sen rahoittajista on kiinalaisia ja koska se(kin) on suunnattu paljolti aasialaisille matkailijoille. Olemme kerran käyneet ravintolassa sisällä (PP:n kanssa kaakaolla ja proseccolla), mutta nyt halusimme testaamaan hotellin Kaunis-ravintolan ruokatarjontaa.
Maisemat on hienot. Selkeällä kelillä varmaan vielä paremmat.
Otimme molemmat alkuun ”Ylikypsää hirven lapaa, savu-selleripyrettä sekä pikkelöityä selleriä”. Annos oli kaunis, siinä oli monia tekemistä vaativia komponentteja ja se oli hyvää, oikein hyvää. Mutta oliko liha hirveä, ei se ainakaan ollut ”ylikypsää”, vaan se oli palvattua lihaa. Harmittaa, etten siellä tajunnut, miksi annos lopulta oli pettymys. Siis siksi, että se ei ollut mitä luulin saavani.
Pääruoaksi olisi voinut valita mm. ”perinteisen käristyksen” tai ”poron filettä”, mutta kun teen niitä itse – aika usein vielä – ja muutenkin olen nykyisin entistä enemmän kalaruoan suosija, tilasin paistettua haukea. Se oli paneroitu hyvin, rapeaksi, mutta jäimme miettimään, miltä se kala maistui, perunat ja porkkanat al dente, melkein liiankin raakoja ja punajuurikastike perushyvää. Näin kirjoitettuna kuulostaa tylymmältä kuin olikaan, ehkä minulla odotukset olivat liian korkealla, mutta soveltaen ystävän aikaa sitten lausumaa mainiota arvostelua eräästä viinistä voin todeta: ”Voin syödä toistekin, mutten tavoittele”.
Laanilan Kievari tai Kaltio, tai ehkä Pirkon Pirtti, voivat ensi kerralla olla meidän valintamme täällä. Tai Petronella, jos oikein haluamme gourmetia ja olemme valmiita maksamaan siitä. 🙂
Tästä huolimatta, kaiken kaikkiaan hyvälle maistuu olo täällä.
Kuten kerran kesässä tapana on, me käymme Uleåborgin aurinkoisella, rannassa olevalla terassilla syömässä pitkän kaavan mukaan. Tälläkin kertaa molemmille kesämenu, jossa on viisi ruokalajia. Ja kuten nykyisin lähes aina, jos mahdollista, viinivalinnat otetaan sen mukaan, mitä ravintolassa ammattilaiset suosittelevat. Viinipaketti menun oheen oli eilenkin hyvä. Uleåborgissa on kyllä perinteisesti ollut hyvin meidän makumaailmaa syleilevä viinilista, mutta kun! Miksipä emme uskoisi, että ravintoloitsijat ovat huolella hyviä makupareja viinin ja ruoan välille etsineet ja löytäneet.
Alkuruoan ”Savusiika-fenkolisalaatti ja wasabikastike” sai oheen roseen, jossa oli makua! Savusiialle häivähdyksellä wasabia kastikkeessa oli hyvä yhdistelmä rapean, ei liian lakritsaisen fenkolin kanssa. Ehkä on koetettava edes rustiikkinen versio tästä tehdä.
Niin ihanan lämpimän eturuoan ”sherrykermaan muhennettuja korvasieniä, timjamipastaa” kanssa tarjottu piemontelainen chardonnay oli ehkä vähän yllättävä valinta, mutta sehän siihen sopi makoisasti.
Pääruokana ollut karitsankare ja sen ohessa sitruunamarinoituja varhaisperunoita, hillottuja luumutomaatteja, hernepyreetä ja tummaa oliivi-basilikakastiketta ei ollut minun makuuni paras mahdollinen, kuten kaikki muu. Ehkä ”vain” parempaa keskitasoa. Sitruunaperunat ehkä olisivat sopineet kalaruoalle ja valkoviinille, punaviininä me ollaan karitsan kanssa tykätty (ehkä ”ei niin oikeaoppisesti”) tuhdimmista viineistä. Mutta eipä tästäkään jäänyt kuin luut lautaselle, ja taas kerran kastike oli tärkein elementti.
Pääruoan jälkeen ”Sorbettia a´la Bellini” – paksua, täytetläistä, raikasta mangosorbettia ja sai viinikseen ja ”kastikkeekseen” – kuten Bellinissä kuuluukin – samppanjaa (Beaumont des Crayères Grande Réserve).
Mansikkastruudeli, mintulla maustettua vaniljakastiketta hyväksi lopuksi. Miksen minä ole keksinyt maustaa ja raikastaa vaniljakastiketta mintulla! Nyt kun yrttipenkissäni on sitä monta pientä puskaa. No opinpahan tämänkin. Minä joka tykkään laitella minttua vähän joka ruokaan. 🙂
Hyvin syöminen on niin hyvää!
Tänään sitten paluu arkeen ja arkisempiin ruokiin. Aamupäivä kuvien esitointia, taas torille ja Rotuaarille kuvaamaan, pyöräillen ties missä ja kotipihalle aurinkoon lukemaan ja soittelemaan tyttärelle. Ei huono päivä tänäänkään.
Paljon tänään. Paljon hyvää, paljon vahvoja tuntoja ja tunteita.
Kerran, ainakin kerran, kesässä, tavoitteena pari kertaa vuodessa, käydä syömässä Uleåborgissa. Ei tarvita tekosyitä, mutta on se jo perinne, että kun Pehtoori pesee meillä ikkunat, minä tarjoan päivällisen. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että paras paikka tämän ”Ikkunanpesupäivällisen” nauttimiseksi on ravintola Uleåborg.
KAIKKI oli hyvää, erinomaista. Mutta tämän äärellä mietin, että kuinka monta päivää, viikkoa, kuukautta voisin syödä vain tätä: Sherrykermaan muhennettuja korvasieniä, timjamipastaa.
Jotta en tärvelisi hienoa kokemusta postaamalla puolinaisuuksia, jätän tämän tähän ja jatkan huomenissa…
Päivään on kuulunut myös pieni tuokio upean urkumusiikkisoitannan kuuntelemista, samalla kun ”haarukoin” valotusaikoja, etäisyyksiä, objektiivivalintoja,… Kävin puolelta päivin Oulunsalon kirkossa ”harjoittelemassa”; ensi viikonlopun hääkuvaukset mielessä olin kirkossa ”koekuvailemassa”. Sieltä poljin kaupan kautta (äidille ovat viinerit nyt kova sana!!) sairaalaan. Paljon vahvuuksia ja vahvoja fiiliksiä vanhuksella.
Monen tunnin jälkeen, kotiin palatessani, iltapäivä oli jo melkein syömään lähdön ajassa. Joten pian taas pyörän selkään… Suuntasimme Uleåborgiin, jonne olin varannut pöydän meille… Oi, että! Suosittelen. Kuin olisimme käyneet kauempanakin.
Kevättalvella mietin, että on kyllä vähän turhaa ostaa mitään kevytuntavatoppaa. Että tarvitsenko sellaista? – Sehän osoittautui kuitenkin minun merkillisesti yltyneen hiihtoharrastukseni aikana vallan mainioksi kamppeeksi, joskin edelleen podin vähän huonoa omaatuntoa, että oisko sittenkin ollut turha ostos? – Tänään kesäkuisena lauantaina taas totesin, että kevyt untuva on mitä mainioin vaatakappele ulkoilmaihmisen repussa.
Lähdin aamupäivällä kohti perinteistä Turkansaaren kesäkuista pyörälenkkiä – ja onneksi pyörän tarakalla oli mainittu kevytuntavatakki. Menomatkalla se oli todellakin tarpeen.
Ja sitten. Turkansaari nyt vaan on!
Mikä siinä on, että siellä on levollinen olo? Ovatko ne nuo hirret vai historian havina? – Minulle, jolla ei ole oikeastaan mitään lapsuuden kosketusta maaseutumiljööseen? Miksi maalaisidylli elähdyttää?
Nyt kyllä päällimäisenä hyvä olo päivällisestä: sisareni kutsui minut ja Pehtoorin ulos syömään. Valitsimme paikaksi De Gamlas Hemin – koska tunnetusti hyvä ruoka ja välitön tunnelma. Patiolle alias terdelle emme ryhtyneet: totta puhuen minä pyöräilin paikalle kevyt toppatakki ylläni, ja farkut jalassa (siis kylmä!). Perille päästyä suit sait sukkkelaan kävin ravintolan vessassa vaihtamassa kukkamekkohameen ylleni ennen ravintolaan astumista. Ei sinne kyllä tarvitsisi erityisesti pukeutua, mutta onhan se itsellekin mukava olla vähän juhlassa myös kamppeiden osalta. Luulen, että verkkareissa ruoka ei olisi maistunut yhtä hyvältä.
Nyt se maistui. Alkuun poroa, pääruoaksi risottoa ja jälkkäriksi mansikka-pannacottaa vailla vertaansa. Kaikki oli hyvää, – myös vuoden 2014 riesling Rheingausta! Leppoisa parituntinen. Leppoisa kesälauantai – vaikka sitten untuvatakkia tarvittiinkin.
Olen tänään kuvaillut puita kotipihalla, pyörälenkillä, kukkakaupassa, hautausmaalla. Olisin mielelläni kuvannut myös auringonpimennystä, mutta olinpa juuri silloin – taas vaihteeksi – hammaslääkärissä. Ja olen kyllä kohtuullisen pettynyt kalliiseen operaatioon! Vähän sellainen ojasta allikkoon juttu!
Pyöräillessä puistojen ja pihojen ohi, tuntui, että kaikkialla kukkii kaikki. Yhdessä rysäyksessä tämän kesän kukkaloisto? Ja sitten vielä kukkia lisää kukkakaupasta. Oulun paras kukkakauppa (Kanerva) on muuttanut takaisin Uudelllekadulle, ja nyt on hienot tilat.
Pienen kimpun kävin äidin ”uuteen yksiöön”, kuten hän sairaalahuonettaan nimittää, hankkimassa.
Iltapäivän lopulla minulla oli patiotreffit miehen kanssa. Kävinmme syömässä Zivagon uudella patiolla: se on onnistuneesti rakennettu ja ilta-auringon puolella. Ja ruokakin oli hyvää: Pehtoorilla burgeri, minulla pinchoja. Nälkä lähti.
Kunhan kotiuduimme, piipahtivat pienet isänsä kanssa. Sovittiin huomisesta, ja mm. ruokalistatoiveita kuuntelin ennen kauppaan lähtöä. Minähän en yleensä iltaisin käy kaupassa, ja olinkin hämmästynyt kuinka paljon siellä oli porukkaa (vai tuntuuko vain Lapin vähäväkisyyden jälkeen?), aika nuoria ostamassa jätskiä ja olutta, mm. niitä. Ja ilman maskeja melkein kaikki alle 40-vuotiaat. Tämä kukkahattutäti ei tupissut, eikä katsonut arvostelevasti, mutta kyllä hiljaa mielessään mietti, että eikö vielä pari viikkoa olisi voitu…
Kaikkinensa melkoinen city-päivä. Kairassa kulkeminen enää vain kaukana muistoissa…
– Mummii-i, tuu mummi! – Mummi tulee ihan pian. Just oon lähdössä. – Okei!
Ja 10 minuutin päästä (toisaalla = isänsä keittiössä) kaksi pientä kyselee ja toivoo, mitä tänään tehtäisiin, mihin mentäisiin, mitä syötäisiin, … Ja molemmat olivat heti sillä kannalla, että mennään kirjastoon, kun sinne nyt pääsee! Sitä ennen käytiin kyllä Prismasta ostamassa molemmille uudet crocsit tms. Ja pihalelutkin tuli luvatuksi. Olipa ilo katsella ja kuunnella, kuinka isompia kinuamatta lelunsa valitsivat. Ei mahdottomia toiveita, ei riitaa siitä, kumpi saa mitäkin.
Kaupasta sitten kirjastoon, missä mummia sykähdytti se ilo, joka molemmilla pienillä oli, kun ptikästä aikaa kirjastoon päästiin. Apsu sanoi monta kertaa, että hyvä kun nyt. Uusia Apo Apposiakin löytyi, ja Eevis olisi lainannut repullisen kirjoja, vaikka kuinka monta prinsessakirjaa, vaikka kuinka monta maurikunnasta, vaikka kuinka monta eläinkirjaa. Eka kertaa sai itse käyttää ”lainauskonetta”. Ilo sekin.
Ja mummille ilo, kun ”kirjastotäti” tuli tervehtimään. Ei ollut täti, oli entinen opiskelijani. Viimeisten duunivuosieni yksi eniten piipahdelleista. Kun kävi tänään heippaamassa, olin iloinen, että hän oli saanut alan töitä. Että juuri hän. Kovasti uskoin näin käyvän, hän itse ei ehkä niinkään. ”Omien” heippaaminen aina lämmittää open ja ohjaajan mieltä.
Ja sitten pienten kanssa ajelimme Rantapeltoon, meidän kotipiazzalle. Parituntinen oli aikaa kastella kukkia, sekä kastella Eeviksen pöksyt, sukat ja pihalle levitetty matto. Oli aikaa lukea, syödä ja höpöttää. Eevis höpöttää ihan omiaan, Apsu yrittää välillä tulkata, ei hänkään osaa, taas kuljetaan pihalla, pelataan, istutaan auringossa. Kysyn vaan, mitä muuta sitä väliperjantaina tarvisikaan?
Kun lapset jo alkuiltapäivästä isänsä kanssa lähtivät kotiin, minä lähdin sykkelöimään ja ”äkikseltään” hakemaan Ideaparkista mainoksessa näkemäni pellavapaitapuseron (- 20 %). Ja sittenhän se repesi koko ostorumba. Siellä olikin joku ”kesän aloitus hula-baloo”, joten kotiin palatessa pyörän tarakallani oli monta nyssykkää. Luhta-Outletissa oli joku merkillinen tyhjennys-, alennus-, polkuhintamyynti: ostin yhteensä neljä!!! t-paitaa ja (urheilu)pooloa ja kaksi paksua froteepyyhettä = yhteensä 78 euroa! ja Finnmarin myymälästä neljä kaunista vihreää kaitaliinaa pihapöydille yhteensä 12 euroa. Ihan pelkkää säästöä koko reissu! Pieni poikkeus 😀 hillittömään säästöilyyni olivat uudet kevyet kesätennarit/lenkkarit. Skechers´n kengät olen jo kerran käyttänyt puhki, ihan vaan viidessä vuodessa ”tyhjiksi”, tänään ostin uudet. Eivätkä olleet mitkään edulliset (tällaiset), mutta omissani on jotian kultahippusia ja omani ovat mustat, ja niin hyvät!!. Kohti kesää niilläkin.
Ja kun oli ruoka-aika, mies ehdotti. että mennään Nallikariin syömään! Ehdottomasti mentiin!! Pyöräilimme sinne, emmekä suinkaan olleet ainoat, jotka perjantain illansuussa, aika hyvässä lämmössä, olivat päättäneet lähteä ravintolaan syömään. Nyt kun se on mahdollista. Nyt kun on kesä ovella, korona ainakin toviksi häipymässä taka-alalle… Nyt kun oli uudet kengät ja T-paita. 🙂
Ja ruoka oli hyvää.
Pehtoorilla rautua, minulla rapuja ja ranskalaisia. Elämä on. Välillä juhlaa koko päivä!
Eilisessäkin Master Chef´n semifinaalissa Anna Perho kovasti innostuneena kertoi vietnamilaisen ruoan maukkaudesta, mitä Tomi Björck hyvillä mielin hymisteli ja mielipiteellään mukaili. Eikä tämä ollut ensimmäisen jakso, jossa näin kävi. Vietnamissa ei ole tullut käytyä, eikä sen keittiöön muutenkaan tutustuttua, joten olenkin jäänyt pohtimaan, mitenhän se poikkeaa muista aasialaisista keittiöistä, joista on kokemusta sekä paikan päällä, suomalaisissa ravintoloissa että kotikeittiössä. Mutta vietnamilainen keittiö?
Prologi 2
Tiedän, että monilla oa tapana valtiollisten ja kunnallistenkin vaalien aikana, kansalaisvelvoitteen suorittamisen jälkeen käydä kahvilassa tai kotona serveerata ”vaalikahvit”. Ja kirkonmenojen jälkeen on Suomen maaseudulla kautta aikain tarjoiltu kirkkokahveja, joko kotona tai kirkolla. Katolisissa maissa – ainakin Italiassa – on varsinkin erityisten kirkkopyhien aikana tapana aamupäivämessun jälkeen mennä paikalliseen trattoriaan lounaalle koko suvun tai ainakin perheen kesken.
Rokotelounas
Tänään minulla ja Pehtoorilla oli ilo päästä Oulu-halliin rokotukselle: Pfizerin Comirnaty (~Pfizerin kehittämä mRNA-rokote, jonka kauppanimi on Comirnaty) on nyt vasemmassa käsivarressa, mikä kyllä vähän tuntuukin. Oulu-hallissa homma hoitui, eikä siellä turhia tupuloitu tai hosuttu. Hyvin oli järjestetty. Siinä kun istuskeltiin varttitunti pistoksen jälkeen – kuuntelemassa live-hammond-musiikkia, jota rokotettujen viihdyttämiseksi tänään oli tarjolla (siellä on kuulemma jatkuvasti vapaaehtoisia musiikkiharrastajia musisoimassa), etsiskelin puhelimella, olisiko Oulussa yhtään vietnamilaista ruokaa tarjoavaa ravintolaa. Voitaisiin mennä ”rokotelounaalle” johonkin aasialaiseen. (Kökkö ajatukseni: Aasiasta tulleen koronan vastaiskuksi saadun rokotteen jälkeen voitaisiin mennä ja ”laittaa pistekin” aasialaisissa merkeissä. Tiedän: tosi kökkö juttu, 😀 mutta kuitenkin.)
Hämmästyksekseni Oulussa on kuin onkin ”vietnamilainen” ravintola Hoa Phuong. On ollut jo pian 20 vuotta, olen pyöräillyt usein ohikin, mutta enpä ole hoksannut, että se on nimenomaan vietnamilainen. No sinne siis!
Tosi siisti, tosi kiinalaisen näköinen, paljon muovikukkia, hieno akvaario, mielettömät verhot, oikea!! jukeboxi, jossa näytti olevan Jamppa Tuomista ja Paula Koivuniemejä päällimmäisinä ehdolla.
Buffetkin on. Lounasbuffan hinta on tasan 11 €. Siinä oli kevätkääryleitä (pienen pieniä), possua osterikastikkeessa, härkää chilissä, kanaa ja kasviksia hapanimelässä soosissa, riisiä (myös paistettuna), mutta ei nuudeleita – mietin, että mitenhän tässä nyt näkyy se vietnamilainen keittiö? – Ehkä se oli makkarapalaset ja lihapullat, joita myös oli tarjolla. 🙂 En tiedä, oltiinko huonoon aikaan (lounasaika jo vähän ohi? klo 14) mutta makkara ja tarjolla olleen kahvin/teen kanssa ollut Marianne-Domino olivat kaikkein maukkaimpia juttuja. Ruoka oli aika mautonta, ei huonoa, mutta ei siinä kyllä ollut juuri makuakaan. Mutta siisteys ja ”aito”, huikea kitsi-sisustus nostivat rokotelounaan arvosanaa, joka ei kyllä hääppöinen ole sittenkään. 😀 Nälkä kuitenkin lähti.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Ruoasta puheenollen, ja jos vaikka kaipaat vappuviikonloppuun suolaisen piirakan ohjetta! Taas kerran, viime- vai toissaviikolla, löysin Soppa 365 -reseptisivuilta ohjeen, joka sai kokeilemaan. Tällaisia suolaisia piirakoita harrastelin aika paljon meidän keittiössä ensimmäisten 10 – 20 vuoden aikana. Ne taisivat olla vähän ”maan tapa” tai ainakin yleisiä vegetaristien ja opiskelijoiden kokkailuissa ja sitten myös lasten juhlissa, tai paremminkin niillä lasten synttäreillä, joissa oli aikuiset, kummit, kaimat, mummut ja papat käymässä. En itse ole voileipäkakkujen ystävä, joten en ole niitä juuri koskaan edes opetellut tekemään.
2 dl kuohukermaa 3 kananmunaa 2 tl hunajaa ½ tl mustapippuria 300 g juustoraastetta (esim. Västerbottenia tai muuta voimakasta juustoa)
(Minä laitoin puolet punaleima-emmentaalia ja puolet Aura-murua)
Sulata taikina pakkauksen ohjeen mukaan. Kuori ja hienonna sipulit. Sulata voi isolla paistinpannulla ja lisää oliiviöljy. Pehmennä sipulia pannulla noin viisi minuuttia. Lisää suolaa ja sokeria ja jatka paistamista keskilämmöllä noin 30 minuuttia, kunnes sipulit ovat kauniin ruskeita ja karamellisoituneita. Hienonna timjami joukkoon.
Lämmitä uuni 200 asteeseen.
Sekoita kerma, munat, hunaja, mustapippuri ja puolet juustoraasteesta keskenään. Painele taikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Levitä sipulit päälle. Kaada päälle kermaseos ja ripottele loput juustoraasteet pinnalle. Laita uuniin noin 35 minuutiksi, kunnes pinnasta tulee kullanruskea.
Kyllä tämä oli ihanaa. Ainoa mikä itkettää, niin se että eihän tämä mikään keveä keväteväs ole. Mutta eihän sitä tarvitse lautasen kokoisia palasia nauttiakaan. Hyvä salaatti (jäävuorisalaattia, cantaloupemelonia, tomaattia, kurkkua, hillosipuleita) oheen niin onhan hyvä lounas tai vappupiknikille pakattava eväs. Kylmänäkin tosi, tosi hyvää.
Päätinkin, että päivän ulkoilman hankkisin kävellen. Ja pitkästä aikaa kameran kanssa Oulussa ulkona. Onnistuin vitkuttelemaan lähtöä iltapäiväksi, jolloin oli jo lämmin. Kiertelin, kaartelin, hautausmaallakin kävin. Enpä ole ennen sellaisena sitä nähnyt. Useimmat haudat olivat todellakin kumpuja. Eivät hauta- vaan lumikumpuja. Käytävät on ajettu lingolla, joten standardikokoiset, ns. matkalaukkuhautakivet, olivat jääneet lumen alle.
Siellä täällä hangesta pilkisti pieni (lyhdyn) risti.
Kaupungilla oli kovin hiljaista. Sulku ja hiihtolomaviikko vaikuttivat – vain Woltin ja Foodorin ruokalähetit kulkivat ristiin, rastiin Rotuaarilla. Minäkin hain noutoruokaa. Viime viikolla Novalla peräänkuuluttivat ihmisiä tekemään päätöksen tehdä jotain uutta, hyvää, erilaista elämässään (ainakin) kolmen sulkuviikon aikana, ja eräs kuuntelija kertoi päättäneensä huolehtia omasta ja perheen ruoasta tukien paikallisia ravintoloita (ja omaa jaksamistaan) tilaamalla kaksi kertaa viikossa jostain ravintolasta.
Siitä idea: päätin samoin. Paitsi että vain kerran viikossa ja haetaan itse. Olenpa lukenut ravintoloitsija-ystävien FB-seiniltä, että take-a-wayssa on se huono puoli, että 30 % katteesta menee juurikin joille ruokalähettifirmoille, ei paikallisille ravintoloille. Any way, me haemme itse. Ensi viikolla jotain muuta kuin aasialaista, vaikka ei tämänpäiväisessä ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Hain Pakkahuoneen thaimaalaisesta (Pad Thai Baan Naa) kassillisen ruokaa. Tilasin kaksi annosta: Paistettua riisinuudelia isoilla katkaravuilla ja paistettua kanaa (ja riisiä) cashewpähkinöillä sekä rapeat salaatit. Annokset olivat valtavia. Yhdestä olisi riittänyt kahdelle. Ne maksoivat vähän yli 30 euroa, mutta lounasaikaan (klo 11 – 15) ala carte -annoksista saa 20 prosentin alennuksen, joten alle 30 eurolla tuo ravintolaruoka kotiutui meille.
Lähdin vielä illansuussa toiselle lenkille. Ajelin Nallikariin, auringonlaskua kuvailemaan, ja katselmaan ”jäätaidetta” – oululaisten tekemiä jäädytyksiä (vrt. mun iglukylä 😀 ).
Mökkielon tekemiset ovat riippuvaisia säästä, kelistä ja sateista. Tänään ne määrittivät olemista ja tekemistä siten, että koko päivää ei oltu ulkona. Ei edes isointa osaa. Mutta mahdollistivat hyötyliikuntaa pihapiirissä ja purolle asti sen verran, ettei tarvinnut lähteä erikseen kävelylle. Pehtoori on eilen ja tänään ollut enimmäkseen katoilla, minä ihan maanpinnalla.
Mainitsemisen arvoista on pitkät yöunet ja Netflix sarja Musta kuningatar. Se on hyvä. Hienosti kuvattu, mielenkiintoinen, sopivasti merkillinen. Mitähän seuraavaksi katsoisimme?
Tämän päivän pyryisellä pihalla en kuvaillut, joten olkoon kuvaraporttina toissapäiväisen Inarin retkemme ruokakertomus. Inarin keskustassa, hotelli Kultahovin yhteydessä oleva ravintola Aanaar valittin viime vuonna vuoden ravintolaksi. Gastronomisen seuran valinta on hyvin harvoin ollut Helsingin ulkopuolella, muutaman kerran Turussa ja Tampereella, mutta nyt Aanaar on parhaaksi valittu. Ja viiden kerran kokemuksella emme kyseenalaista, päinvastoin.
Se on fine-dining-ravintola, mutta ei mitään pönötyspaikka, Mekin siellä villapuseroissa, suoraan pikkupatikalta, tälläytymättä (toki kävin vessassa toppahousut vaihtamassa vähän kevyempiin :D). Rento mutta asiakkaita palvellaan hyvin. Hintataso on laaturavintolan mukainen, mutta ei Helsingin tai Tampereen tavoin pilvissä.
Lappilaisia raaka-aineita kunnoittaen selkeitä makuja, ja häivähdys molekyyli-gastronomiaa mukana.
Vaikka usein ravintolassa valitsemme samoja annoksia, eilen emme niin tehneet.
Minulla alussa fenkolia ja siiamätiä, sekä kuningasrapua voiemulsiossa. Kuningasrapua! Sitä oli riittävästi, siian mätiä olisin suonut saavani enemmänkin. Ne tarjoiltiin retro-astioista, kuten 70-luvulla katkarapucocktail. Pehtoorin alkuruokana oli poronkieli-toast, jossa matsutakea sekä poron vasanmaksasta liemi. Aromeja, makuja yllin kyllin.
Minulla pääruokana hauki-kuningasrapupullia, jotka olisivat jääneet vähän vaisuiksi jollei punajuuripyree olisi tukenut ja ollut niin täydellinen makupari. Lehtikaalisipsit ja paahdettu keltajuuri sekä kermainen kastike täydensivät annoksen! Kyllä pidin, hyvin paljon. Pehtoorilla Inarin siikaa, paistettuja kasviksia ja porkkana-sitruunavaahtoa. Näytti fairyltä, mutta maistui raikkaasti sitruunalta – eli normi sitruunalohko molekyyleiksi muokattuna? – tämän sanoin tarjoilijallekin, joka ei kuitenkaan katsonut minua paheksuvasti, vaan naureskeli hyväntahtoisesti. Niin ainakin tulkitsin. 🙂
Pehtoori tilasi vielä jälkiruoan: suklaamoussea, hilloja, suklaata, kaurakeksiä(?) – kaikkea hyvää.
Iloksemme emme olleet ainoat sunnuntai-iltapäivän asiakkaat, muutamissa muissakin pöydissä oli gourmetista nauttijoita.
Oli niin juhlaa (taas!! De Gamlas Hem muutama viikko sitten) syödä ravintolassa hyvin. Niinhän lomalla kuuluu tehdäkin, eikö? – Jos ikinä liikut täällä päin, harkitse vakavasti myös Aanaaria. En ole ihan varma, onko hyvä vai huono asia, että täältä möksältämme on sinne tunnin ajomatka: ainakin säästämme koska jokaisella mökkiviikolla ei tule Inariin asti lähdettyä. 🙂
Me on oltu ulkona syömässä. Me on tavattu ystäviä.
Me on nautittu valmiille menosta, ihanasta valpolicellasta ja alkuruoaksi huikean isosta blinitarjoilusta. Pääruokana pehmeitä, aromaattisia, makeita, vihanneksin höystettyjä possunposkia… Ja minäkin otin myös jälkkärin! Vadelmasorbet ja salmiakki-pannacotta. Oi, että. Kyllä kannatti. Ja totta puhuen, vaikka ruoka oli erinomaista, oli parasta tavata ystäviä, jutella, höpöttää, vaihtaa tuntemuksia menneistä kuukausista, myötäelää monta asiaa, vaihetta, suruja ja iloa. Puhua päälle ja yhtäaikaa.. Nähdä ja kokea livenä. Juuri sitä mikä on tärkeää, mitä olen kaivannut. Emme rypeneet syvissä vesissä, mutta pulputimme, muistelimme ja sunnittelimme tulevaakin… haaveilimme. Ehkä joskus Varangille, ehkä joskus HornØyalle. Tärkeintä oli kohtaaminen.
Ja kohtaamispaikka oli De Gamlas Hem. Ehdottomasti voimme suositella.
Niin hyvä. Tämä kantaa pitkään…
Kävelimme sinne, mikä teki ruokanautinnosta vieläkin paremman. Kävelyä on tälle päivälle riittänytkin, tai ainakin ulkoilua. Aamulla pihalla oli yksi viisivuotias ja yksi kaksivuotias jotka pitivät mummin ja papankin liikkeessä. Lumilinna laajeni, ihmeteltiin lumen sulamista vedeksi, käytiin putsaamassa naapureidenkin portinpielet lumesta, maisteltiin keksejä oman lumilinnan baarissa, ja sitten vielä toviksi sisälle temppuratailemaan, – hetkessä meidän huusholli ihan uudessa kuosissa.
Iltapäivällä lähdin vielä ulos. Oli ihan pakko. Niin hieno sää, ei riitä sanat. Nallikarissa tepastelin, kuvailin, kuuntelin kirjaa, olin hiljaisuudessa, olin omissa ajatuksissa. Ja aurinko paistoi – ystävällisesti!
Illansuussa kolmas ulkoilutuokio: kävelimme kaupunkiin ja Heinäpäähän. De Gamlas Hem. Kummasti tuntuu, että tämä ravintolakokemus jää muistiin pitkäksi aikaa. Hyvälle se nyt tuntuu.
Ja viimeistään NYT: mikä on sinun arkiruokaklassikosi tai hittisi juuri nyt? Kerro siitä ennen huomista iltapäivää (7.2. klo 16) ja olet mukana arvonnassa. Tai kerro muuten vaan… 😉
Viime vuosi oli minun Muistikuvia-yritykseni tuottoisin tähän astisista. Kuvauskeikkoja ja kuvatilauksia sekä Vastavalon kautta myytyjä kuvia oli suunnilleen saman verran kuin edellisenäkin vuonna, mutta korttimyynti, erityisesti joulukorttimyynti, oli paljon edellisiä vuosia parempaa. Edelleenkin on kyse lähinnä puuhastelusta, ”työtunteja” ehkä reilun kuukauden edestä, tienestiä sen verran, että yhden objektiivin raskin ostaa, vanhoja huoltaa ja korjauttaa… Eli juuri sopivasti.
Tämän vuoden ensimmäinen kuvauskeikka oli Nallikariin. Ravintolassa on uusia kabinetteja ja bliniviikot sekä nettisivuston uusiminen, joten kuvaajalle oli hommia. Koko iltapäivä sinisen hetken lopulle asti siellä meni kuvaillessa. Nallikarin porukka on tuttua, rotissöörejä kaikki kolme, ja heidän kanssaan on mukava tehdä kuvauksia.
Näköala taitaa olla Oulun ravintoloista paras. Aika huikeita auringonlaskuja siellä voi ihailla. Tänään oli muutamissa pöydissä myöhäisiä lounastajia ja ilta-asiakkaita tuli pari pariskuntaa kun olin lähdössä. Ei tunkua, mutta muitakin.
Se että, olen edes vähän profiloitunut ravintola- ja ruokakuvaajaksi, on mitä mieluisinta. Tänäänkin sain annoskuvausten jälkeen syödäkseni erinomaisesti. Antti-chefin paistama blini oli rapea ja (kuvauksen aikana) jäähtyneenäkin makoisa, sopivan hapan ja täyteläinen. Punasipulihilloke on vertaansa vailla. Pakkaspäivän ruokaa parhaimmillaan.
Nyt on sitten huomiseksi muutama sataa raakakuvaa perattavaksi ja ”kehitettäväksi”, joten toisenkin pakkaspäivän saan kulutettua sisällä hyvällä omalla tunnolla.
Lasaretin joulumänty lauantaiaamun tyyneydessä. Makedonianmännyssä on 333 lamppua, – vieressä kuusessa ei yhtään.
Lasaretin historiasta olenkin kirjoitellut jo aiemmin aika pitkät pätkät: KLIKS
Onneksi heräsin hyvin varhain, otin kahvimukin mukaan ja lähdin Canonin kanssa kaupungille. Eipä ollut juuri muita. Ja mikä tärkeintä, siellä ei ollut jakeluautoja kaikkien keskustan talojen edessä, vieressä tai muuten tiellä. Eikä niiden keltaisena vilkkuvia valoja, jotka värjäävät rakennusten seinät oudon värisiksi, luonnottomiksi. En ole suinkaan varma teenkö vuoden 2021 jouluksi kortteja Oulun vanhoista kauniista rakennuksista, mutta varmuuden vuoksi olen niitä nyt taas kuvaillut. Jos maalis- tai lokakuussa päätän, että kyllä jouluinen Oulu on oleva korttien aiheena, ei silloin auta lähteä iltaisin tai aamuisin tai mihinkään muuhunkaan aikaan etsimään sopivia kuvakulmia ja kohteita. Materiaali on kerättävä nyt,seuraavan viikon tai parin aikana. Noh, mukavasti lumisessa, pikkupakkasaamussa vierähti parituntinen kymmeneen asti, jolloin jo ”liikaa” valoa. Kotiin saunaan ja sitten äidin joulu- yms. muille asioille.
Kun me ei olla pitkään aikaan, eikä taas tiedä, milloin pääsee, ulkona syöty, päätimme jo viikolla, että tänään mennään ravintolaan päivälliselle. Ja kun mennään, niin sitten valitaan hyvä, takuuvarmasti erinomainen paikka: olisiko se tänään Hugo, Uleåborg vai Istanbul? Paikallisia tukien… – Taas kerran valinta kohdistui Istanbuliin. Siellä oli muitakin, mutta turvallisen väljää kuitenkin. (Hassua että tällainenkin asia tulee erikseen mainituksi… Toisaalta se on aika olennaista. Kuinkahan kauan vielä?)
Ruoka oli erinomaista – kuinkas muuten. Karitsan kyljyksiä olisi riittänyt ehkä vähempikin, mutta hyvin jaksoin kaikki. Palvelu vähintäänkin ruoan veroista. Miljöö aina yhtä tunnelmallinen.
Ei mitään jouluruokiin viittaavaakaan, eikä mitään itse tehtyä. Sellaisia lienee tiedossa seuraavat pari viikkoa, joten tämä oli hyvä juuri nyt.
Ei ehtinyt lumi ja talvi tulla ennen kuin minun auringonkukkani vihdoin kukkii! Ei taittunut, vaikka taipui! Ja kukkii! Onhan se vähän surkuhupaisa, ja saa minut tekemään päätöksen että ensi kesänä en edes yritä. Keskityn rosmariiniin, basilikaan, persiljaan, timjamiin etc. Unikkoja, laventeletia ja auringonkukkia olen yrittänyt, ja saanut ne kaikki kukkimaan, mutta en voi puhua niityistä enkä edes puskista. Joten olkoon. Keskityn yrtteihin.
Syksyistä oli myös Lämsänjärvellä. Sorsat taisivat luulla, että tulen ruokkimaan niitä, kun pysähdyin kuvaamaan. Tyventä ja rauhallista oli. Järvi on muutama vuosi sitten putsattu, oli jo pahoin rehevöitynyt, mutta on kaunis ja kesällä hyvä uimapaikka. En tosin koskaan ole siellä uinut, mutta viime kesänäkin siellä oli usein paljon polskijoita, auringonottajia.
Iltapäivällä talvitakin osto. Koko viime talven se oli agendalla, enkä saanut aikaiseksi. Tänään ostin, vaikka vähän on sellainen olo, että mihinhän minä luulen ”hienoa” pitkää villakangastakkia tulevana talvena tarvitsevani.
Ei ole tiedossa mitään menoja mihinkään! Paitsi tietysti ulkoilemaan, ja sitä varten kyllä on goretexia, untuvaa, toppaa, duffelia ja tuulitakkia. No nyt kuitenkin on parempi takkikin olemassa, ihan varuilta. Eikä ole musta eikä tummansininen.
Kaupungilla myös syömässä. Veimme tyttären Fuckhaan nauttimaan bangladeshilaisesta ruoasta. Kyllä hänkin siitä piti. Minähän olen käynyt ainakin jo puolenkymmentä kertaa, ja tänään ensimmäistä kertaa maistoin/otin jälkkkäriksi ”banglakahvin”. Hyvää mausteista, kookosmaidolla maustettua kahvia. Kannattaa kokeilla. Pehtoori kehui myös suklaakakkua. 😀
Intiaanisyksy? – Liekö sellaista käsitettä olemassakaan. Intiaanikesähän on toki koettu ja tunnettu (Wikipedian selitys: Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan.) Tänään Oulussa on parhaimmillaan ollut +18 C.
Aamulla toki oli vielä sumuista, vähän tihkuistakin, ja minulla ensimmäisenä kauppa- ja apteekkireissu…. Sitten Caritakseen ja iltapäivällä hommia. ”Leipä on murusina maailmalla” – vai miten se sanonta meneekään. … Minun vaatimattomaan valokuvaus”uraani” sanonta sopii erinomaisen hyvin; tänään paremmin kuin koskaan. Olin iltapäivän kuvaamassa leipää, ja toki bakery-putiikkia muutenkin. Oulun kauppahallissa on Puistola Bakery, jossa sain iltapäivän kamerani, varsin kelvollisen assarin ja hyvän ”työpaikkavälipalan” kanssa kuluttaa. Kuvauskeikka, yesh!
Jos/kun Oulun Kauppahallissa käytte, niin tuo Puistola Bakeryn ruisrevitty ja Pekurin graavilohi … Ihan vaan ohimennen mainitsen, että nyt ollaan perusasioiden äärellä! Niin hyvää1
Kunhan kotiuduin ryhdyin hieman epäröiden pohtimaan, että ”ulos vielä haluan mutta että ruokaakin olisi tehtävä… ” Pieni neuvonpito Pehtoorin kanssa ja lähdin pyörällä kohti lempparireittiäni Oulujokivarteen. Ja sitten minulla olikin treffit Nallikarissa. Pehtoorin ehdotuksesta ja kustantamana söimme erinomaisen hyvin – onhan Nallikarissa menossa äyriäisviikot. Annoksessani (pahoittelen kännykkäkuvan laatua) grillattua tonnikalaa ja hummeria. Ja salsaa! Sain kuin sainkin ainesluettelon: tulette vielä näkemään versioni siitä!
Nallikarissa – ravintolassakin – on maisema niin hyvä. Ja ruokakin.
Iltasella chattailya lasten kanssa.
On viikonloppu. Koetan asennoitua – unohtaa ja elää!
