Uusia kokemuksia

Prologi

Eilisessäkin Master Chef´n semifinaalissa Anna Perho kovasti innostuneena kertoi vietnamilaisen ruoan maukkaudesta, mitä Tomi Björck hyvillä mielin hymisteli ja mielipiteellään mukaili. Eikä tämä ollut ensimmäisen jakso, jossa näin kävi. Vietnamissa ei ole tullut käytyä, eikä sen keittiöön muutenkaan tutustuttua, joten olenkin jäänyt pohtimaan, mitenhän se poikkeaa muista aasialaisista keittiöistä, joista on kokemusta sekä paikan päällä, suomalaisissa ravintoloissa että kotikeittiössä. Mutta vietnamilainen keittiö?

Prologi 2

Tiedän, että monilla oa tapana valtiollisten ja kunnallistenkin vaalien aikana, kansalaisvelvoitteen suorittamisen jälkeen käydä kahvilassa tai kotona serveerata ”vaalikahvit”. Ja kirkonmenojen jälkeen on Suomen maaseudulla kautta aikain tarjoiltu kirkkokahveja, joko kotona tai kirkolla. Katolisissa maissa – ainakin Italiassa – on varsinkin erityisten kirkkopyhien aikana tapana aamupäivämessun jälkeen mennä paikalliseen trattoriaan lounaalle koko suvun tai ainakin perheen kesken.

Rokotelounas

Tänään minulla ja Pehtoorilla oli ilo päästä Oulu-halliin rokotukselle:  Pfizerin Comirnaty (~Pfizerin kehittämä mRNA-rokote, jonka kauppanimi on Comirnaty) on nyt vasemmassa käsivarressa, mikä kyllä vähän tuntuukin. Oulu-hallissa homma hoitui, eikä siellä turhia tupuloitu tai hosuttu. Hyvin oli järjestetty. Siinä kun istuskeltiin varttitunti pistoksen jälkeen – kuuntelemassa live-hammond-musiikkia, jota rokotettujen viihdyttämiseksi tänään oli tarjolla (siellä on kuulemma jatkuvasti vapaaehtoisia musiikkiharrastajia musisoimassa), etsiskelin puhelimella, olisiko Oulussa yhtään vietnamilaista ruokaa tarjoavaa ravintolaa. Voitaisiin mennä ”rokotelounaalle” johonkin aasialaiseen. (Kökkö ajatukseni: Aasiasta tulleen koronan vastaiskuksi saadun rokotteen jälkeen voitaisiin mennä ja ”laittaa pistekin” aasialaisissa merkeissä. Tiedän: tosi kökkö juttu, 😀 mutta kuitenkin.)

Hämmästyksekseni Oulussa on kuin onkin ”vietnamilainen” ravintola Hoa Phuong. On ollut jo pian 20 vuotta, olen pyöräillyt usein ohikin, mutta enpä ole hoksannut, että se on nimenomaan vietnamilainen. No sinne siis!

Tosi siisti, tosi kiinalaisen näköinen, paljon muovikukkia, hieno akvaario, mielettömät verhot, oikea!! jukeboxi, jossa näytti olevan Jamppa Tuomista ja Paula Koivuniemejä päällimmäisinä ehdolla.

Buffetkin on. Lounasbuffan hinta on tasan 11 €. Siinä oli kevätkääryleitä (pienen pieniä), possua osterikastikkeessa, härkää chilissä, kanaa ja kasviksia hapanimelässä soosissa, riisiä (myös paistettuna), mutta ei nuudeleita – mietin, että mitenhän tässä nyt näkyy se vietnamilainen keittiö? – Ehkä se oli makkarapalaset ja lihapullat, joita myös oli tarjolla. 🙂 En tiedä, oltiinko huonoon aikaan (lounasaika jo vähän ohi? klo 14) mutta makkara ja tarjolla olleen kahvin/teen kanssa ollut Marianne-Domino olivat kaikkein maukkaimpia juttuja. Ruoka oli aika mautonta, ei huonoa, mutta ei siinä kyllä ollut juuri makuakaan. Mutta siisteys ja ”aito”, huikea kitsi-sisustus nostivat rokotelounaan arvosanaa, joka ei kyllä hääppöinen ole sittenkään. 😀 Nälkä kuitenkin lähti.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ruoasta puheenollen, ja jos vaikka kaipaat vappuviikonloppuun suolaisen piirakan ohjetta! Taas kerran, viime- vai toissaviikolla, löysin Soppa 365 -reseptisivuilta ohjeen, joka sai kokeilemaan. Tällaisia suolaisia piirakoita harrastelin aika paljon meidän keittiössä ensimmäisten 10 – 20 vuoden aikana. Ne taisivat olla vähän ”maan tapa” tai ainakin yleisiä vegetaristien ja opiskelijoiden kokkailuissa ja sitten myös lasten juhlissa, tai paremminkin niillä lasten synttäreillä, joissa oli aikuiset, kummit, kaimat, mummut ja papat käymässä. En itse ole voileipäkakkujen ystävä, joten en ole niitä juuri koskaan edes opetellut tekemään.

Mutta tässä, kuten ohjeen nimikin jo kertoo!

ITKETTÄVÄN IHANA SIPULIPIIRAKKA

1 (380 g) pyöreä piirakkapohja suolaisille piirakoille (pakaste)
700 g sipuleita
50 g voita
2 rkl oliiviöljyä
1 tl suolaa
1 tl sokeria
1 ruukku tuoretta timjamia

Päälle

2 dl kuohukermaa
3 kananmunaa
2 tl hunajaa
½ tl mustapippuria
300 g juustoraastetta (esim. Västerbottenia tai muuta voimakasta juustoa)

(Minä laitoin puolet punaleima-emmentaalia ja puolet Aura-murua)

Sulata taikina pakkauksen ohjeen mukaan.
Kuori ja hienonna sipulit. Sulata voi isolla paistinpannulla ja lisää oliiviöljy. Pehmennä sipulia pannulla noin viisi minuuttia. Lisää suolaa ja sokeria ja jatka paistamista keskilämmöllä noin 30 minuuttia, kunnes sipulit ovat kauniin ruskeita ja karamellisoituneita. Hienonna timjami joukkoon.

Lämmitä uuni 200 asteeseen.

Sekoita kerma, munat, hunaja, mustapippuri ja puolet juustoraasteesta keskenään.
Painele taikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Levitä sipulit päälle. Kaada päälle kermaseos ja ripottele loput juustoraasteet pinnalle. Laita uuniin noin 35 minuutiksi, kunnes pinnasta tulee kullanruskea.

Kyllä tämä oli ihanaa. Ainoa mikä itkettää, niin se että eihän tämä mikään keveä keväteväs ole. Mutta eihän sitä tarvitse lautasen kokoisia palasia nauttiakaan. Hyvä salaatti (jäävuorisalaattia, cantaloupemelonia, tomaattia, kurkkua, hillosipuleita) oheen niin onhan hyvä lounas tai vappupiknikille pakattava eväs. Kylmänäkin tosi, tosi hyvää.

Talvikauneutta kaupungissa

Aamulla pakkasmittarissa – 25 C. Reipasta.

Päätinkin, että päivän ulkoilman hankkisin kävellen. Ja pitkästä aikaa kameran kanssa Oulussa ulkona. Onnistuin vitkuttelemaan lähtöä iltapäiväksi, jolloin oli jo lämmin. Kiertelin, kaartelin, hautausmaallakin kävin. Enpä ole ennen sellaisena sitä nähnyt. Useimmat haudat olivat todellakin kumpuja. Eivät hauta- vaan lumikumpuja. Käytävät on ajettu lingolla, joten standardikokoiset, ns. matkalaukkuhautakivet, olivat jääneet lumen alle.

Siellä täällä hangesta pilkisti pieni (lyhdyn) risti.

Kaupungilla oli kovin hiljaista. Sulku ja hiihtolomaviikko vaikuttivat – vain Woltin ja Foodorin ruokalähetit kulkivat ristiin, rastiin Rotuaarilla. Minäkin hain noutoruokaa. Viime viikolla Novalla peräänkuuluttivat ihmisiä tekemään päätöksen tehdä jotain uutta, hyvää, erilaista elämässään (ainakin) kolmen sulkuviikon aikana, ja eräs kuuntelija kertoi päättäneensä huolehtia omasta ja perheen ruoasta tukien paikallisia ravintoloita (ja omaa jaksamistaan) tilaamalla kaksi kertaa viikossa jostain ravintolasta.

Siitä idea: päätin samoin. Paitsi että vain kerran viikossa ja haetaan itse. Olenpa lukenut ravintoloitsija-ystävien FB-seiniltä, että take-a-wayssa on se huono puoli, että 30 % katteesta menee juurikin joille ruokalähettifirmoille, ei paikallisille ravintoloille. Any way, me haemme itse. Ensi viikolla jotain muuta kuin aasialaista, vaikka ei tämänpäiväisessä ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Hain Pakkahuoneen thaimaalaisesta (Pad Thai Baan Naa) kassillisen ruokaa. Tilasin kaksi annosta: Paistettua riisinuudelia isoilla katkaravuilla ja paistettua kanaa (ja riisiä) cashewpähkinöillä sekä rapeat salaatit. Annokset olivat valtavia. Yhdestä olisi riittänyt kahdelle. Ne maksoivat vähän yli 30 euroa, mutta lounasaikaan (klo 11 – 15) ala carte -annoksista saa 20 prosentin alennuksen, joten alle 30 eurolla tuo ravintolaruoka kotiutui meille.

Lähdin vielä illansuussa toiselle lenkille. Ajelin Nallikariin, auringonlaskua kuvailemaan, ja katselmaan ”jäätaidetta” – oululaisten tekemiä jäädytyksiä (vrt. mun iglukylä 😀 ).

Auringonlaskuun lisäkauneutta toi halopilari.

Melkein olisi ollut ulkomailla koko päivän. 🙂

Makumuistoissa Aanaar

Mökkielon tekemiset ovat riippuvaisia säästä, kelistä ja sateista. Tänään ne määrittivät olemista ja tekemistä siten, että koko päivää ei oltu ulkona. Ei edes isointa osaa. Mutta mahdollistivat hyötyliikuntaa pihapiirissä ja purolle asti sen verran, ettei tarvinnut lähteä erikseen kävelylle. Pehtoori on eilen ja tänään ollut enimmäkseen katoilla, minä ihan maanpinnalla.

Mainitsemisen arvoista on pitkät yöunet ja Netflix sarja Musta kuningatar. Se on hyvä. Hienosti kuvattu, mielenkiintoinen, sopivasti merkillinen. Mitähän seuraavaksi katsoisimme?

Tämän päivän pyryisellä pihalla en kuvaillut, joten olkoon kuvaraporttina toissapäiväisen Inarin retkemme ruokakertomus. Inarin keskustassa, hotelli Kultahovin yhteydessä oleva ravintola Aanaar valittin viime vuonna vuoden ravintolaksi. Gastronomisen seuran valinta on hyvin harvoin ollut Helsingin ulkopuolella, muutaman kerran Turussa ja Tampereella, mutta nyt Aanaar on parhaaksi valittu. Ja viiden kerran kokemuksella emme kyseenalaista, päinvastoin.

Se on fine-dining-ravintola, mutta ei mitään pönötyspaikka,  Mekin siellä villapuseroissa, suoraan pikkupatikalta, tälläytymättä (toki kävin vessassa toppahousut vaihtamassa vähän kevyempiin :D). Rento mutta asiakkaita palvellaan hyvin. Hintataso on laaturavintolan mukainen, mutta ei Helsingin tai Tampereen tavoin pilvissä.

Lappilaisia raaka-aineita kunnoittaen selkeitä makuja, ja häivähdys molekyyli-gastronomiaa mukana.

Vaikka usein ravintolassa valitsemme samoja annoksia, eilen emme niin tehneet.

Minulla alussa fenkolia ja siiamätiä, sekä kuningasrapua voiemulsiossa. Kuningasrapua! Sitä oli riittävästi, siian mätiä olisin suonut saavani enemmänkin. Ne tarjoiltiin retro-astioista, kuten 70-luvulla katkarapucocktail. Pehtoorin alkuruokana oli poronkieli-toast, jossa matsutakea sekä poron vasanmaksasta liemi. Aromeja, makuja yllin kyllin.

Minulla pääruokana hauki-kuningasrapupullia, jotka olisivat jääneet vähän vaisuiksi jollei punajuuripyree olisi tukenut ja ollut niin täydellinen makupari. Lehtikaalisipsit ja paahdettu keltajuuri sekä kermainen kastike täydensivät annoksen! Kyllä pidin, hyvin paljon. Pehtoorilla Inarin siikaa, paistettuja kasviksia ja porkkana-sitruunavaahtoa. Näytti fairyltä, mutta maistui raikkaasti sitruunalta – eli normi sitruunalohko molekyyleiksi muokattuna? – tämän sanoin tarjoilijallekin, joka ei kuitenkaan katsonut minua paheksuvasti, vaan naureskeli hyväntahtoisesti. Niin ainakin tulkitsin. 🙂

Pehtoori tilasi vielä jälkiruoan: suklaamoussea, hilloja, suklaata, kaurakeksiä(?) – kaikkea hyvää.

Iloksemme emme olleet ainoat sunnuntai-iltapäivän asiakkaat, muutamissa muissakin pöydissä oli gourmetista nauttijoita.

Oli niin juhlaa (taas!! De Gamlas Hem muutama viikko sitten) syödä ravintolassa hyvin. Niinhän lomalla kuuluu tehdäkin, eikö? – Jos ikinä liikut täällä päin, harkitse vakavasti myös Aanaaria. En ole ihan varma, onko hyvä vai huono asia, että täältä möksältämme on sinne tunnin ajomatka: ainakin säästämme koska jokaisella mökkiviikolla ei tule Inariin asti lähdettyä. 🙂

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ulkona monenlaisissa merkeissä

 

Me on oltu ulkona syömässä. Me on tavattu ystäviä.

Me on nautittu valmiille menosta, ihanasta valpolicellasta ja alkuruoaksi huikean isosta blinitarjoilusta. Pääruokana pehmeitä, aromaattisia, makeita, vihanneksin höystettyjä possunposkia… Ja minäkin otin myös jälkkärin! Vadelmasorbet ja salmiakki-pannacotta. Oi, että. Kyllä kannatti. Ja totta puhuen, vaikka ruoka oli erinomaista, oli parasta tavata ystäviä, jutella, höpöttää, vaihtaa tuntemuksia menneistä kuukausista, myötäelää monta asiaa, vaihetta, suruja ja iloa. Puhua päälle ja yhtäaikaa.. Nähdä ja kokea livenä. Juuri sitä mikä on tärkeää, mitä olen kaivannut. Emme rypeneet syvissä vesissä, mutta pulputimme, muistelimme ja sunnittelimme tulevaakin… haaveilimme. Ehkä joskus Varangille, ehkä joskus HornØyalle. Tärkeintä oli kohtaaminen.

Ja kohtaamispaikka oli De Gamlas Hem. Ehdottomasti voimme suositella.

Niin hyvä. Tämä kantaa pitkään…

Kävelimme sinne, mikä teki ruokanautinnosta vieläkin paremman. Kävelyä on tälle päivälle riittänytkin, tai ainakin ulkoilua. Aamulla pihalla oli yksi viisivuotias ja yksi kaksivuotias jotka pitivät mummin ja papankin liikkeessä. Lumilinna laajeni, ihmeteltiin lumen sulamista vedeksi, käytiin putsaamassa naapureidenkin portinpielet lumesta, maisteltiin keksejä oman lumilinnan baarissa, ja sitten vielä toviksi sisälle temppuratailemaan, – hetkessä meidän huusholli ihan uudessa kuosissa.

Iltapäivällä lähdin vielä ulos. Oli ihan pakko. Niin hieno sää, ei riitä sanat. Nallikarissa tepastelin, kuvailin, kuuntelin kirjaa, olin hiljaisuudessa, olin omissa ajatuksissa. Ja aurinko paistoi – ystävällisesti!

Illansuussa kolmas ulkoilutuokio: kävelimme kaupunkiin ja Heinäpäähän. De Gamlas Hem. Kummasti tuntuu, että tämä ravintolakokemus jää muistiin pitkäksi aikaa. Hyvälle se nyt tuntuu.

Ja viimeistään NYT: mikä on sinun arkiruokaklassikosi tai hittisi juuri nyt? Kerro siitä ennen huomista iltapäivää (7.2. klo 16) ja olet mukana arvonnassa. Tai kerro muuten vaan… 😉

Valokuvaajan onnenpäivä

Viime vuosi oli minun Muistikuvia-yritykseni tuottoisin tähän astisista. Kuvauskeikkoja ja kuvatilauksia sekä Vastavalon kautta myytyjä kuvia oli suunnilleen saman verran kuin edellisenäkin vuonna, mutta korttimyynti, erityisesti joulukorttimyynti, oli paljon edellisiä vuosia parempaa. Edelleenkin on kyse lähinnä puuhastelusta, ”työtunteja” ehkä reilun kuukauden edestä, tienestiä sen verran, että yhden objektiivin raskin ostaa, vanhoja huoltaa ja korjauttaa… Eli juuri sopivasti.

Tämän vuoden ensimmäinen kuvauskeikka oli Nallikariin. Ravintolassa on uusia kabinetteja ja bliniviikot sekä nettisivuston uusiminen, joten kuvaajalle oli hommia. Koko iltapäivä sinisen hetken lopulle asti siellä meni kuvaillessa. Nallikarin porukka on tuttua, rotissöörejä kaikki kolme, ja heidän kanssaan on mukava tehdä kuvauksia.

Näköala taitaa olla Oulun ravintoloista paras. Aika huikeita auringonlaskuja siellä voi ihailla. Tänään oli muutamissa pöydissä myöhäisiä lounastajia ja ilta-asiakkaita tuli pari pariskuntaa kun olin lähdössä. Ei tunkua, mutta muitakin.

Se että, olen edes vähän profiloitunut ravintola- ja ruokakuvaajaksi, on mitä mieluisinta. Tänäänkin sain annoskuvausten jälkeen syödäkseni erinomaisesti. Antti-chefin paistama blini oli rapea ja (kuvauksen aikana) jäähtyneenäkin makoisa, sopivan hapan ja täyteläinen. Punasipulihilloke on vertaansa vailla. Pakkaspäivän ruokaa parhaimmillaan.

Nyt on sitten huomiseksi muutama sataa raakakuvaa perattavaksi ja ”kehitettäväksi”, joten toisenkin pakkaspäivän saan kulutettua sisällä hyvällä omalla tunnolla.

Ravintolassa – kaikkea muuta kuin jouluruokaa

Lasaretin joulumänty lauantaiaamun tyyneydessä. Makedonianmännyssä on 333 lamppua, – vieressä kuusessa ei yhtään.

Lasaretin historiasta olenkin kirjoitellut jo aiemmin aika pitkät pätkät: KLIKS

Onneksi heräsin hyvin varhain, otin kahvimukin mukaan ja lähdin Canonin kanssa kaupungille. Eipä ollut juuri muita. Ja mikä tärkeintä, siellä ei ollut jakeluautoja kaikkien keskustan talojen edessä, vieressä tai muuten tiellä. Eikä niiden keltaisena vilkkuvia valoja, jotka värjäävät rakennusten seinät oudon värisiksi, luonnottomiksi. En ole suinkaan varma teenkö vuoden 2021 jouluksi kortteja Oulun vanhoista kauniista rakennuksista, mutta varmuuden vuoksi olen niitä nyt taas kuvaillut. Jos maalis- tai lokakuussa päätän, että kyllä jouluinen Oulu on oleva korttien aiheena, ei silloin auta lähteä iltaisin tai aamuisin tai mihinkään muuhunkaan aikaan etsimään sopivia kuvakulmia ja kohteita. Materiaali on kerättävä nyt,seuraavan viikon tai parin aikana. Noh, mukavasti lumisessa, pikkupakkasaamussa vierähti parituntinen kymmeneen asti, jolloin jo ”liikaa” valoa. Kotiin saunaan ja sitten äidin joulu- yms. muille asioille.

Kun me  ei olla pitkään aikaan, eikä taas tiedä, milloin pääsee, ulkona syöty, päätimme jo viikolla, että tänään mennään ravintolaan päivälliselle. Ja kun mennään, niin sitten valitaan hyvä, takuuvarmasti erinomainen paikka: olisiko se tänään Hugo, Uleåborg vai Istanbul? Paikallisia tukien…  – Taas kerran valinta kohdistui Istanbuliin. Siellä oli muitakin, mutta turvallisen väljää kuitenkin. (Hassua että tällainenkin asia tulee erikseen mainituksi… Toisaalta se on aika olennaista. Kuinkahan kauan vielä?)

Ruoka oli erinomaista – kuinkas muuten. Karitsan kyljyksiä olisi riittänyt ehkä vähempikin, mutta hyvin jaksoin kaikki. Palvelu vähintäänkin ruoan veroista. Miljöö aina yhtä tunnelmallinen.

 

Ei mitään jouluruokiin viittaavaakaan, eikä mitään itse tehtyä. Sellaisia lienee tiedossa seuraavat pari viikkoa, joten tämä oli hyvä juuri nyt.

Säiden viilentyessä

Ei ehtinyt lumi ja talvi tulla ennen kuin minun auringonkukkani vihdoin kukkii! Ei taittunut, vaikka taipui! Ja kukkii! Onhan se vähän surkuhupaisa, ja saa minut tekemään päätöksen että ensi kesänä en edes yritä. Keskityn rosmariiniin, basilikaan, persiljaan, timjamiin etc. Unikkoja, laventeletia ja auringonkukkia olen yrittänyt, ja saanut ne kaikki kukkimaan, mutta en voi puhua niityistä enkä edes puskista. Joten olkoon. Keskityn yrtteihin.

Syksyistä oli myös Lämsänjärvellä. Sorsat taisivat luulla, että tulen ruokkimaan niitä, kun pysähdyin kuvaamaan. Tyventä ja rauhallista oli. Järvi on muutama vuosi sitten putsattu, oli jo pahoin rehevöitynyt, mutta on kaunis ja kesällä hyvä uimapaikka. En tosin koskaan ole siellä uinut, mutta viime kesänäkin siellä oli usein paljon polskijoita, auringonottajia.

Iltapäivällä talvitakin osto. Koko viime talven se oli agendalla, enkä saanut aikaiseksi. Tänään ostin, vaikka vähän on sellainen olo, että mihinhän minä luulen ”hienoa” pitkää villakangastakkia tulevana talvena tarvitsevani.

Ei ole tiedossa mitään menoja mihinkään! Paitsi tietysti ulkoilemaan, ja sitä varten kyllä on goretexia, untuvaa, toppaa, duffelia ja tuulitakkia. No nyt kuitenkin on parempi takkikin olemassa, ihan varuilta. Eikä ole musta eikä tummansininen.

Kaupungilla myös syömässä. Veimme tyttären Fuckhaan nauttimaan bangladeshilaisesta ruoasta. Kyllä hänkin siitä piti. Minähän olen käynyt ainakin jo puolenkymmentä kertaa, ja tänään ensimmäistä kertaa maistoin/otin jälkkkäriksi ”banglakahvin”. Hyvää mausteista, kookosmaidolla maustettua kahvia. Kannattaa kokeilla. Pehtoori kehui myös suklaakakkua. 😀

Ruoka on se juttu!

Intiaanisyksy? – Liekö sellaista käsitettä olemassakaan. Intiaanikesähän on toki koettu ja tunnettu (Wikipedian selitys: Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan.) Tänään Oulussa on parhaimmillaan ollut +18 C.

Aamulla toki oli vielä sumuista, vähän tihkuistakin, ja minulla ensimmäisenä kauppa- ja apteekkireissu…. Sitten Caritakseen ja iltapäivällä hommia. ”Leipä on murusina maailmalla” – vai miten se sanonta meneekään. … Minun vaatimattomaan valokuvaus”uraani” sanonta sopii erinomaisen hyvin; tänään paremmin kuin koskaan. Olin iltapäivän kuvaamassa leipää, ja toki bakery-putiikkia muutenkin. Oulun kauppahallissa on Puistola Bakery, jossa sain iltapäivän kamerani, varsin kelvollisen assarin ja hyvän ”työpaikkavälipalan” kanssa kuluttaa. Kuvauskeikka, yesh!

Jos/kun Oulun Kauppahallissa käytte, niin tuo Puistola Bakeryn ruisrevitty ja Pekurin graavilohi … Ihan vaan ohimennen mainitsen, että nyt ollaan perusasioiden äärellä! Niin hyvää1

Kunhan kotiuduin ryhdyin hieman epäröiden pohtimaan, että ”ulos vielä haluan mutta että ruokaakin olisi tehtävä… ” Pieni neuvonpito Pehtoorin kanssa ja lähdin pyörällä kohti lempparireittiäni Oulujokivarteen. Ja sitten minulla olikin treffit Nallikarissa. Pehtoorin ehdotuksesta ja kustantamana söimme erinomaisen hyvin – onhan Nallikarissa menossa äyriäisviikot. Annoksessani (pahoittelen kännykkäkuvan laatua) grillattua tonnikalaa ja hummeria. Ja salsaa! Sain kuin sainkin ainesluettelon: tulette vielä näkemään versioni siitä!

Nallikarissa – ravintolassakin – on maisema niin hyvä. Ja ruokakin.

Iltasella chattailya lasten kanssa.

On viikonloppu. Koetan asennoitua – unohtaa ja elää!

Liikkeellä ja liikkeessä

Näissä merkeissähän se meni tänäänkin pari tuntinen kun olin saanut kotitöitä ja varautumista loppuviikon juttuihin tehdyksi. Vähän on aina kodin irtaimiston (kukkien, pikkuliinojen, etc.) vaihtamista näin vuoden aikojen vaihteessa. Kynttilät esille, sääskikarkottimet piiloon, villasukat läpsyttimien tilalle, kangaskäsilaukun vaihto nahkaiseen, … kaikkea pientä. Enää lukukauden aloitus ei näitä muutoksia säätele, säiden ja valon muuttuminen vaikuttaa värien valintaan.

Kuva on Lintulan kohdalta, jossa on saatu pitkä pätkä uutta baanaa valmiina. Baanaverkkosuunnitelman toisena vuonna Mäntybaana!  (Kartta suurenee klikkaamalla.)

Pitkästä aikaa, tänään noutoruokaa. Tuiraan Valtatielle avattiin kevätkesällä uusi pizzeria Johnny´s Heist, jossa on vain muutama asiakaspaikka, mutta oikea pizzauuni – joten nimenomaan ulosmyyntiin sieltä. Paljon ”somepöhinää” sen ympärillä oli avaamisen aikana, mekin yritimme jo silloin testata, mutta jonot olivat turhan pitkät. Tänään sitten tilasin, Pehtoori haki ja nautimme Huvilassa.

En tiedä, kuuluiko pizzojen olla pehmoisia, löysiä. En tiedä, annetaanko edes toista yritystä… Näyttivät aika hyvälle, rustiikkisia, artesaanin oloisia. Minua kyllä hieman jo riepoo tuon ”artesaani”-termin käyttäminen vähän kaiken ”käsintehdyn”, ei-teollisen tekemisen yhteydessä. On artesaani-pizzaa, -jäätelöä, -leipää, -makkaraa… No kyllähän se yleensä merkitsee myös hyvälle, maukkaalle maistuvaa. Mutta ainakaan tänään nuo pizzat eivät olleet mieluisia: no eipähän tullut syötyä liikaa. Mutta ainahan se on tylsää heittää ruokaa pois.

Iltasella vielä vähän muuttopuuhissa, ei enää Iissä, vaan ihan tässä lähellä. On muuttojen ja muutosten aikaa.

Ja revontulten aikaa. Ensi yönä pitäisi näkyä täällä Oulunkin korkeudella.

”Nyt kun on tutustuttu…”

Kävimme Pehtoorin kanssa täällä 41 vuotta sitten. Jännä, että se on vielä olemassa.

Tänään me kävimme täällä.

Ja tänään aamupäilvälä melkein samassa kohtaa kuin viime vuonna 27.8. tuli lapsilta perhe-whatssappiin onnittelut: ilohan se on, kun mutikaiset muistavat. Totesin enshätään (ja lähetin kuvan): ”Kiitos, olen samassa kohtaa kuin viime vuonna samassa paikassa samaan aikaan. Maailma eri, avioliitto sama ja uusi Garmin.” [Palaan Garminiin joku päivä… 🙂 ].

Viime viikolla Pehtoori tuli vakavana luokseni ja ilmoitti: ”Ajattelin varata Uleåborgiin pöydän…” Jouduin ilmoittamaan, että olen jo varannut ja että ”ajattelin tarjota illallisen”. Mitäpä mies siihen? – Eipä juuri mitään.

Aika kului, kuluu, turhan nopeasti, välillä tuntuu siltä. Ja tänään 27.8. anno domini 2020 – jolloin on eräskin vuosi avioitumisemme jälkeen, tänään aamiaisella sain lahjaksi Garminin. Kyllähän minä olen harkinnut sen hankkimista, katsellut nettikauppoja, lukenut arvosteluja, kuunnellut tyttären kommentteja ja ajatellut, että enhän minä sittenkään moista härpäkettä tarvitse, Ja sitten: ihan innoissani olen tänään sitä opetellut käyttämään. Totta kai halusin sen!

Mutta kuitenkin: isoin ilo tänään oli Uleåborg. Miksipä ei sinne viettämään 37-vuotishääpäivää. Tietysti hyvin syömään, tietysti Uleåborgiin. Luottoravintola vailla vertaa.

Semminkin kun palvelu toimii – ja vielä kun ruoka on hyvää – innovatiivistakin. Tänä vuonna kun ei ole ollut kovin paljon kokemuksia uusista ruokaideoista niin olihan taas mukava. Nyt ehkä Campari löytää tiensä minunkin kokkailuihini …

Pehtoorin viesti kortissaan oli: ”Nyt kun on tutustuttu…”

Todellakin! Kun  nyt ollaan tutustuttu! – Pian puoli vuosisataa yhteensä on tutustuttu! Ja tästä jatketaan ..,  kun kerran on jo tutustuttu! 😀 cin-cin…

Epävakainen sää -> kylpyläpäivä

Vähän on sellainen huijattu olo ollut.

Oli Ilmatieteen laitos meille lupaillut poutasäätä, luvassa piti olla kylmää mutta ulkoiluun kelvollista. Eihän se niin ole tosiaankaan mennyt.

Sateen uhasta ja todellisuudesta huolimatta käytiin aamupäivällä pientä ulkoilua harrastamassa. Eikä Kaunispään munkkikahveilta (yksi iso riitti viidelle) vältytty.

Tunturin laella koetimme Juniorin kanssa Apsulle kertoa jääkaudesta ja sen seurauksista. Kiinnosti ja ei. Hämmästytti ja kummastutti.

Luontoelämäyksiä tänään monta muutakin. Mökkitiellä iso porohirvas käveli auton rinnalla ja ikkunoiden avaamisen jälkeen lapsetkin saivat sitä haastatella: ”Miltä tuntuu olla poro?” 🙂 Ja jo aamiaispöydässä ilona oli orava, joka lintulaudalla vietti omaa brunssiaan. Varsinkin Eevis oli haltioissaan…

Muurahaispesät, lapintiaiset, Kaunispään Huipun täytetty karhunpentu ovat nekin olleet luontotarkkailussa. Ikkunan läpi ja likietäisyydeltä.

Pientä lenkkiä ja metsässä samoamista lasten päivälevon aikana, ja sitten …

Iltapäivällä vihdoin Apsun loman kohokohta! Aika kylpylälle. Ja hänelle oli tärkeää, että me kaikki lähdettiin mukaan, Eeviskin. Ja olikin kyllä kiva. Me Eeviksen kanssa enimmäkseen keskenään, ja alun arastelun jälkeen, ilo ja nauttiminen lillumisesta, kellumisesta, veden liplatuksesta, potkimaan oppimisesta… ja ihan omin päin eteenpäin pääsemisestä. Vain pieni mökötys kun piti kahden tunnin jälkeen lähteä pois.

Ja olinpa luvannut lapsille (ja itsellenikin) että mennään kylpälän jälkeen ”ulos syömään”: Holiday Clubin Rakka-ravintola oli niitä, jotka olivat jo auki ja kun se on siinä kylpylän yhteydessä ja kun emme ole aiemmin käyneet, oli sille nyt hyvä mahdollisuus osoittaa osaavuutensa. Ja oltiinhan me kaikki tyytyväisiä pizzoihimme. Ja mökille jälkkärille: suklaaruutuja oli vielä pakkasessa.

Ilta pelaten ja lukien. Niin että se huijattu olo? – Hyvin paljon voiton puolella tänään kelistä huolimatta.

Huippuravintolassa pienellä porukalla

Tiistaiko?

Juhlapäivältä tuntuu! Aamupäivällä suht pitkä pyörälenkki … ihan vaan nälän hankkimiseksi. Ihan kuin sitä ei olisi muutenkin. Mutta any way, tälle päivälle olin jo pitkään haaveillut yhteistä ruokahetkeä ”ulkona”, ravintolassa. Hyvässä ravintolassa, hyvässä seurassa. Ravintola Istanbul Oriental.

Oulun etniset ravintolat -sarjassa olen monta kertaa sivunnut, kehunut, luvannut arvostella ravintola Istanbulin, joka on Oulun keskustassa, niin keskellä kuin vain voi.

Se on yksi niistä meidän kolmesta Oulun parhaasta ravintolasta, jossa mieluusti käymme, – vähintään pari, kolme kertaa vuodessa. Siellä ei käydä ”vain kokeilumielessä”, vaan koska se tiedetään hyväksi, erinomaiseksi. Eikä syynä ole vain se, että se on paistinkääntäjien kilven ansainnut ravintola, vaan se, että se nyt vaan on niin hyväksi todettu, kesät talvet erinomainen. Oikeasti, totta puhuen, enpä ole siellä koskaan pettynyt ruokaan enkä palveluun, ja me olemme sentään käyneet siellä eräänkin kerran. Vuosien, vuosikymmenten, aikana kovin usein.

Olen syönyt siellä jättikatkarapuja, ”Imaami pyörtyi” -munakoisoannoksen vailla vertaa, jopa pässinkiveksiä [ne olivat hyviä – jos tykkäät maksasta, tykkäät näistäkin! Ja hei, ihan kurisioteettina! Missä muualla niitä saat!!], karitsaa ja pihviä, maistellut jälkiruokia, tilannyt pöytään meze-vadin.

Mutta olen hieman tylsä: syön siellä useimmin annoksen nimeltä ”Iskender Kebab”. Minähän en ole kebabia juuri muualla syönyt, ja on vaikea kuvitella, miksi sen muualla söisin. Istanbulissa se on gourmeeta, jos haluan kebabia niin sitten tätä parasta. Mutta on siellä niin listalla niin paljon hyvää muutakin. Ihan kaikkea ei ole testattu, mutta monia… (ks. esim. tästä).

Kuvat kännyllä otettuja, kun en kehdannut (taaskaan, ja varsinkaan läsnäolleiden vuoksi) järkkärin kanssa ryhtyä sähläämään. Tuon tomaattikastikkeen alla on hyvää ”hyvää tekevää lampaanlihaa” kuten J. totesi.

Olimme siellä viiden hengen kriittisen ryhmän kanssa testaamassa ruokaa… Tänään, tiistaina, pikaisesti, emme syöneet pitkän kaavan mukaan, vaan vain pääruoat, useimmille ne Iskenderit, ja jälkkäriksi Aperol spritzit (ja Pehtoorille Irish Coffee). Tiedättekös, mistä erottaa hyvän ja vähemmän hyvän Aperol-drinksun? Appelsiinista! Hyvässä se on mukana, huonossa ei. Tänään oli!

Ja kuinka ollakkaan, me kaikki olimme tyytyväisiä. Ruokaan, Istanbulin uuteen, suojaisaan, tyylikkääseen patioon ja palveluun. Palvelu on siellä – aina – parasta.

Oulun etniset ravintolat eivät kovin paljon (eivät useimmiten) voi leuhkia miljöön tai palvelun autenttisuudella, tyylikkyydellä, mutta Istanbul voisi jos haluaisi. Olen sanonut tämän jo monta kertaa, eikä tämän päiväinen kokemus sitä väitettäni muuta: Istanbul on yksi Oulun kolmesta parhaasta ravintolasta. Kaikki kolme ovat tasavertaisia, niiden jälkeen meidän ranking-listalla on pitkä pudotus nelossijalle. Entäs arvosana minun etnisten ravintoloiden arvostelulistallani? Ehkä 5 – . Miksikö tuo miinus? – Ihan vain, että pääsemme testaamaan vielä kerran!

Ruokakuvauksia

Ensimmäinen kuvauskeikka koronan alun jälkeen! Kortti- ja kuvatoimituksia on sentään ollut, mutta tänään ensimmäinen keikka. Nallikarin Bistro & Bakeryn uusille nettisivuille tarvitaan kuvia, – ja minä sain kutsun niitä ottamaan. Ensimmäinen satsi tänään…

Liki helteisenä iltapäivänä siellä olikin melkoisesti trafiikkia, turisteja leirintä- ja asuntovaunualueelta sekä lomakylän mökkialueelta kulki virvokkeilla, jätskiä hakemassa sekä syömässä. Norskeja on aika paljon, alue kaikkinensa jotensakin loppuun varattu. Pohjolan Riviera, Nallikari, vetää Pohjois-Skandinaviasta väkeä joka kesä, tänä kesänä ehkä tavallistakin enemmän. Myös ruotsalaisia tuntui olevan liikkeellä.

Jännä kontrasti aamupäivän kohteeseen: olin äidin kanssa käymässä lääkärikeskus Mehiläisessä, jossa sielläkin oli aika lailla porukkaa, myös koronatestausta odottavia, ja siellä kyllä pidettiin turvavälejä, maskejakin, hissejä ei pakattu täyteen ja käsidesi tuoksui. Toisenlainen meininki oli bistrossa.

Ja valokuvaajalla hyvä palvelu 😀 . Toimitusjohtaja itse oli kuvausassistenttina ja apuna, eikä ruokatarjonta osalleni jäänyt vain kuvausasteelle, vaan sain mitä mainioimman vuohenjuustosalaatin ja mansikkaleivoksen syödäksenikin! (tämä kuva sitten kännykällä. 😀 )

Innossani olen sitten melkein kuvasaaliin perannut ja käsitellyt. Onpa mukava olla taas valokuvaaja.

 

 

 

Kesäisiä touhuja

Kunhan Aleniuksen puutarha aamulla avautui, kävin sieltä hakemassa muratin. Mäntästä ostamani pyöräkukkakori tarvitsi jotain ”kannettavaa”.

Tämän kuvan lisäksi olen luvannut joskus aikoja sitten laittaa kuvia vihdoin valmiiksi tulleesta vierashuoneesta/studiosta/tyttären entisestä huoneesta, jota olen hyvin verkkaisesti uudistanut ja sisustanut. Nyt se alkaa vihdoin olla valmis, … hyvä niin, sillä Tyär tulee kotikotiin lauantaina. Viimeksi on nähty loppiaisen tienoilla.

Puutarhassa tänään pientä siistimistä, ja nyt kun yrttipenkit jo rehottavat, oli aika tehdä pakastimeen loppukesän grilliherkuille maustevoita. Yrttejä, voita, worschester-kastiketta, tomaatteja, soijaa, sardellia, ainakin 20 eri ainesta ja nyt on pakkasesta helppo lisätä makunappi pihvin tai kasvisvartaan päälle.

Timjami on jo ryhtynyt kukkimaan, valkosipulit retkottavat yli äyräiden, rosmariini, ruohosipuli, salvia, persilja, tilli, minttu,  —  lipstikka, raparperi, laventeli, kurkkuyrtti, auringonkukat — mitä näitä nyt onkaan…

Iltapäivän lopulla poljin vielä kaupunkiin; systerin kanssa ruokatreffit Fuckhassa. Combo-ateriaan valitsin tällä kertaa katkarapukeiton. Ja sitä en enää vaihda. Se oli todella mausteista, makoisaa, sopivan tulista.

Hyvin syötyä ja kuulumiset vaihdettua päätimme vielä mennä patiolle. Aikeena se on ollut pitkään, mutta tänään sen teimme. Torin rannassa olevan Keltaisen Aitan aurinkoisiin pöytiin mahtui vielä. Meille molemmille toinen tai kolmas kerta ikinä ko. paikassa. Tunteroisen ja Aperol Spritzin aikana torin laidan kuppilat ja ravintolat täyttyivät ja Oulussakin tuntui olevan taas kesä.

Soon moro – näkemisiin Tampere

Minilomasen viimeinen päivä:  toissa-aamuna lähdimme aurinkoisesta Oulusta, tänään tiistaiehtoolla palasimme aurinkoiseen Ouluun, 2½ vrk ja 1300 km 🙂 . Kilometrimäärästä huolimatta tänäänkin lomamme teema ”nautitaan matkalla olosta” edelleen voimassa. Emme – vastoin tapojamme – ponkaisseet heti herättyämme autoon ja hurruutelleet kotiin yksin tein, vaan viivyimme kohteessa.

Kunhan olimme hellahuoneen keittiössä (palaan huomenna vielä tähän airbnb-kokemukseen) nauttineet pienen aamupalan, lähdimme Tampereen keskustaan, tarkemmin ottaen ajelemaan Pispalaan ja Pyynikille.

Eipä olla pariinkymmeneen vuoteen siellä ajeltu. Aamun kakkoskahville autolla (vaikka olisi kyllä ollut houkuttelevan näköinen kuntopolkukin) Pyynikin Näkötornin juurelle ja ”maankuulujen” munkkien äärelle: ”Munkki päivässä pitää nutturan löysällä.”  Maistoinpa minäkin ja vaikken todellakaan ole munkkien ystävä, nämä olivat hyviä. Jopa Kaunispään Huipun munkit jäävät kakkosiksi: ei nimittäin rasva maistunut. Voiko olla ”raikkaita munkkeja”? – Pyynikillä on.

Kauppahallissa oli luonnollisesti piipahdettava. Ja sen jälkeen kello olikin tarpeeksi, että ”Culinaria – Keittiöelämää” -kauppa oli jo avoinna. Kuten monta kertaa ennenkin ostin sieltä kassillisen kuivamuonaa (pastaa, balsamicoa, risottoriisiä, bruschettakastiketta), lautasliinoja, huippuraastimen ja pienen suklaan… Kyllä nyt taas italialaisilla herkuilla voi perhettä ruokkia.

Seuraavaksi Kapteenskaan. Etsimäni T-paita löytyi. Kuinka monta St. Jamesin vaatetta olen vuosikymmenien varrella Kapteenskoista (Hki, Turku, Jyväskylä + Butiken på Landet Fiskarsissa ja Korpikylässä, Övertorneå) ostanut. Eikä siinä vielä vielä kaikki: Pihtiputaalla on Outlet-myymälä, jossa on myös Kapteenskan valikoiman vaatteita. Ja löysinpä sieltä hupparitakin! Kolmella kympillä! Tuossa T-paidassa ”se juttu” on tuo kaula-aukko: tykkään tuosta kulmikkuudesta.

Pehtoorikin löysi itselleen mökkitakin muutamalla kympillä. Ihan pelkkää säästöä on tämä loma ollut. 😀 Ei olla ennen tuossa Pihtiputaan Outletissa käyty, kannattaa kyllä. Myös Lumene ja Finlayson hyvillä tuotteilla, alennetuilla hinnoilla ko. paikassa.

No jos vaateostoksista selvittiin lomalla vähin menoerin, niin ruokakuluissa ei ole säästelty. Tämän päiväinen  gourmet-lomamme kohde oli Jyväskylässä ravintola Pöllöwaari. Kaksi paistinkääntäjien kapitulia on Jyväskylässä vietetty ja kaupungin läpi usein ruoka-aikaan ajeltu, mutta Pöllöwaariin emme ole päässeet tutustumaan.

Tänään lounastimme siellä, ei mitään Nesteen baarin lohileipää ja kahvia, vaan muutaman ruokalajin lounas valkoisten pöytäliinojen ravintolassa. Olipa minun mieleiseni ravintola: pienehkö, fiini, silti aika rento, kauniit kattaukset, rauhallinen, ruokaa (ja asiakasta) kunnioittava tarjoilutahti. Hyvin valmistettua, turhia kikkailematonta (pääosin suomalaista) ruokaa. Kampasimpukat kukkakaalimoussella alkuun ja pääruoaksi paistettua siikaa ja uusia perunoita, – jujuna oli juuripersilja-herakastike, nams. Pehtoorilla vielä jälkkärinä paahdettua valkosuklaata, mansikoita ja kauragranolaa…

Matka Ouluun jatkui, pysähdys Pihtiputaalla, muutama sadekuuro, huikeita pilvimuodostelmia, paljon liikennettä, ei saksalaisia matkailuautoja, ei ruotsalaisia kaahareita, ei italialaisia tai ranskalaisia turisteja, paljon rekkoja. Mutta kotona taas. Kesälomamatka tehty. 🙂

Museot ja ruoka ovat lomanautintoja

Nekalan hellahuoneessa nukuimme hyvin, ja aamuseitsemältä taivas sininen, sää näytti kesäiseltä. Hyvä retkipäivä tulossa. Reissun pääkohde Serlachius-museot Mäntässä – vihdoin! Kyllä kannatti. Kyllä, todellakin ennemmin kannattaa ajaa Tampereelta Mänttään kuin Tuuriin! Tunnin päässä molemmat, mutta Mänttään toivon toistekin pääseväni, Tuuriin ei tarvetta tutustua uudelleen.

Gustaf ja Gösta museot ovat kolmen kilometrin välein, lisäksi tavoitteena nähdä (ja ehkä kokea) Mäntän Klubi sekä Vuorenmaja.

Gustaf-museo on ihan Mäntän keskustassa. Serlachius-tehtaiden vanha pääkonttorirakennus on komea ja sen näyttelyt on todella, todella hyvin rakennettu. Neljä erilaista kokonaisuutta: Selluportin takana, Olli ja Bucklan (Ehrströmien elämä ja taide), Paperiperkele (TÄMÄ oli erityisen hienosti toteutettu) ja Apteekkarin kauppahuone (kaikenmoista kokeiltavaa, opittavaa!!, myös kouluikäisille hieno kokonaisuus).  Animaatioita, muistitietoa, kuvia, esineitä, tekemistä, kokemista, pienoisnäytelmiä; teollisuustuotanto ja sen muutokset ja niihin liittyneet sosiaaliset, polittiset, taloudellisest, kulttuuriset muutokset esitetty hienosti. Pehtooristakin mitä parhain esillepano… Minulle paljon tuttua ja ”läheistä”, ja monta kertaa mietin, että olisinpa käynyt täällä jo silloin kun opetin ”Suomen teollistumisen sosiaalihistoriaa” ja tein väitöskirjaa teollisuusyhteisöistä… Mutta ovat nämä tuttuja ja mielenkiintoisia asioita menneiltä vuosikymmeniltä ihan kaikille (suomalaisille).

Göstä-museo on sekä komeassa kartanossa että uudessa galleriarakennuksessa (vaikuttava sekin), joissa esillä klassikoita ja vaihtuvissa näyttelyissä nykytaiteilijoita.  Nanna Hännisen ”How about the future?” valokuvanäyttely oli hyvin paljon mieleeni. Pidin kovasti hänen digitaalisista vedoksistaan.

Tämä teos ”3o km towards Rovaniemi City” pysäytti. Ja Petri Eskelisen ”elävät” teokset olivat hauskoja, elämänmakuisia, yksi niistä ylitse muiden:  kuin minun minun mielenmaisemani anno domini 2020.

Ja iso ilo oli kun pääsimme tänään pyöräilemäänkin. Serlachius-museoiden välisellä taipaleella on muutaman kilometrin kävelyreitti (joka alunperin oli tarkoitus kulkea, mutta kun oli sadekuurojen jatkuva uhka ja todellisuus) niin mieluusti lainasimme museokaupasta meille Jopot!

Kun oli muutaman kilometrin matka poljettu Gustafista Göraniin, oli lounaskahvin aika: mitä viehättävin kahvila museon pihapiirissä (kuvassa takana), aurinko paistoi, sopivasti muitakin turisteja, kaunis puutarha ympärillä… Suomessako tosiaan olemme?

Iltapäivällä vielä läheiseen käsityökeskukseen, kotiin tuliainen, pyöräilyyn liittyvä sekin, näette vielä. Piipahdimme sateen jo alettua myös Mäntän Klubilla, ihan vaan katselemassa, ja sitten ajoimme Vuorenmajalle. Oikea hütte keskellä Pirkanmaata. Olisipa ollut auki, siellä kun saa kuulemma oikeita Flammen Kücheneitä etc. Kun ei ollut auki, ajelimme (sateessa) Tampereelle.

Hellahuoneessamme pidättelimme tovin sadetta, ja sen lakattua lähdimme Nyssellä kohti keskustaa. Ruokapaikaksi valikoitui ravintola Tampella. Se on juuri siellä, mistä nimikin kertoo. Siis ihan keskustassa, ennen käymätön, kokematon. Eikä valittamista tämänpäiväisen jälkeen. Otin ”pelkän” alkupalan. Se oli tällainen!!

AlkuPALASSA oli pastramia, jättirapuja, vaikka mitä marinoitua, bruschetta, … ja oikeasti kaikki maut olivat hyviä. Niissä todella oli makua. Pehtoorin kala-annos, samoin kuin jälkkäri, köyhät ritarit, kuulemma hyviä. Voimme suositella, miljöökin hyvä, valoisa, korkea, loft.

Ja ehdittiin kuin ehdittiinkin vielä Stockalle. Se oli reissun toinen ”must”-toivekohde. Vähän hätäiseksi jäi, mutta säästyipä rahaa. Jotain kuitenkin löysin – tosin totesin, että en sittenkään voi maksaa T-paidasta 129 euroa. 😀 Stocka ja mun kummalliset mieltymykseni…. Mutta hei, en ostanut sitä! 😉 Pienille pyjamat, Pehtoorille kirja, systerille minituliainen, valkoiset kengät itselle, jotka eivät sitten kuitenkaan ole valkoiset sekä herkkuja kotiin.  Ehkä huomenna on vielä sittenkin piipahdettava Kauppahallissa, Kapteenskassa ja Keittiöelämässä … eihän tänne shoppaamaan ole tultu, mutta kuitenkin– jotain hemmottelua kotiin, ruokavieraille, ja itsellekin. Loma, you know.

Tuulessa kulkien…

Enimmäkseen liikkumista, vastatuuleen, ja vastatuuleen. Ja vastainen Tuuli.

Hirmu kauan kesti ennen kuin sain kaiken tarpeellisen kootuksi, pakatuksi, ladatuksi, siistityksi — ja  sitten pyörän selkään. Minne? – Ei aavistustakaan, mutta lähdin polkemaan  – muka – myötäiseen. Hautuumaan kautta jonnekin. Sitten aika pian alkoi tuntua, että olisikin vastainen. Mutta hitto, minähän en siitä piittaa, onhan pyörässä Eco ja Norm apuina. Eco kaverina Jääliin, kävisinkö treffaamassa anoppia, vai ajaisinko Koiteliin vai palaisinko?

– Kunhan poljin eteenpäin. Vähän sellainen ajatus, että ”Hitto vieköön, sinnillä, – nyt! Eikä mitään rutinoita!”. Ja yks-kaks olin Kiimingissä. Paluumatkalla oli lupa ja ilo piipahtaa White Housessa. Aina vaan se on mukava kohde. Aika vähin tuhlailuin selvisin, itselleni uuden avaimenperän hemmottelulahjakseni ostin (laitan kuvan joku päivä) ja nurkkahuoneeseen pientä somistusta (lupaan kuvia niistäkin, nyt ei jaksa). Suosittelenpa taas kerran tuota ainutlaatuista puotia, se on melkein keskellä ei mitään, se on viehättävä sisustusliike, jossa kirjaimellisesti valloittava palvelu. 😉 Mukava kauppa se on!

Kotimatkalla TAAS vastatuuli. Paljon kilometrejä, onneksi kuuntelussa hyvä kirja, onneksi lämmin, onneksi halu ja tarve liikkua, onneksi tekemättömyys, onneksi kesä.

Sitten äidin asioille (miten niin ysikymppiset jännittää ja aiheuttaa kaikenmoista?!). Olipa luonaan lämmin ja helteinen olo. Helpotusta yritin hänelle järjestää … Ehkäpä onnistumatta, mutta edes yritin. Ja kotiuduttuani olikin jo kuuma, matkalla paljon vastaista tuulta, liikkumista, polkemista… eikä Pehtoori ihmetellyt, kun ilmoitin, että ”Nyt, just nyt ulos”!

– Oli aika ulkoruokinnalle. On lupa ja kannustus ruokailla ravintoloissa, joten mikseipä!!!! Siispä De Gamlas Hem. Olimme siellä tovin liian aikaisin, mutta onneksi oli tuttu vastaanotossa,… pääsimme kuin pääsimmekin  patiolle. Lasilliset kuohuvaa odotellessa keittiön avautumista (klo 16).

Alkuun Toast Skagen – majoneesikastike parempi kuin minulla… paljon parempi, pakko myöntää.. Olisin voinut annoksen ottaa pääruoaksikin, mutta päädyin etanoihin. Valkosipulivoita oli riittävästi!!! Kuin olisimme ulkomailla: terassilta näkymä ortodoksikirkon torniin, kukkaistutuksiin, pöydässä lasillinen, paljon aurinkoa, vähän liikennettä, kaupunkitunnelmaa… Mielessä hetken lepo.

Kotiin palatessa edelleen lämmin, mutta matkalla onnistuimme vastustamaan kiusauksia, monia kuppiloita ja tuttujen baareja… Kotiin oli tänään hyvä ajoissa tulla, ei ole meistä pitkään kulkijoiksi, ei tolkuttomasti matkalla olijoiksi. Ehkä joskus, mutta nyt kotona hyvä. Hyvä oli juhliakin kaksin keskellä kesää! Tuulikin tyyntyi…

Vuosia kulutettu

Siitä on yli neljäkymmentä vuotta!  Me kaksi historianopiskelijaa, niin erilaisia opiskelijoita, niin erilaisin perustein, niin erilaisin tavoittein yliopiston käytävillä, tunkkaisilla, matalilla käytävillä, ahtaassa kirjastossa, huikeilla klassillisen arkeologian luennoilla, ainejärjestön naamiaisissa, toistemme tupareissa, … myöhemmin niin monissa vaiheissa. Tänään pitkästä aikaa kaksistaan syömässä ja päivittämässä.

Kuitenkin – elämämme ovat niin erilaiset, samoja polkuja, mutta erilaisissa maisemissa. Vaikea, mutta kuitenkin yritys, myötäelää, – puolin ja toisin. EIkä koskaan vaikea jatkaa siitä, mihin viimeksi jäimme.

Tapaamisen puitteet ruoan äärellä, sekin luontaista molemmille. Ruokapaikaksi valikoitui uusittu Hugo. Minulla oli takana kokemus spesiaali-illalliselta joulun alla, mutta tänään sitten salin puolella. Teemana ruokalistaan kirjattu ”Viiniä, ystäv(i)ä, ruokaa”. Mehän söimme hyvin, erinomaisesti. Pelkkä alkuruoaksi valitsemani tryffelirisotto on syy käydä Hugossa uudelleen.

Pääruoaksi valitsimme turskaa. Olen ollut muutoinkin aikeissa pitää ”palopuheen” turskan puolesta, mutta nyt entistä enemmän. Olipa hyvää. Risotto vielä parempaa kuin onnistunut pääruokakin. Ja ”väliviiniksi” saimme alla olevaa nektaria. Penfoldsia vuodelta 2004! Ui-jui. Tällaisiakin herkkuja Hugon viinikellarista siis löytyy!

Makeat jälkkärit skippasimme, ja – luonnollisesti, me kaksi Italia-friikkiä – nautimme espressot, ja kyselimme asiantuntevalta, tutulta tarjoilijalta, jotta mitähän sen kanssa. Ja niinpä: Laplans´s Espresso. Jonka päällä pieni kerma-cloud! Tätä meilläkin tulee Hangasojalla mökkivieraille olemaan tarjolla.

 

Postaukseni ruoka-juoma-painoitteinen teksti saattaa johdattaa harhaan: nyt on todettava, että oli kyse elämää suuremmista asioista: vanhenemisesta ja vanhemmista, nuoruudesta ja nuorista, muistoista ja menneistä, muistista ja sen menettämisestä, maailmanmenosta ja meistä, huolenpidosta ja huolesta. Niin paljon ehdimme… Tällainen on hyväksi, vaikka vähän, eikä niin vähänkään, läikähdyttää. Tässä iässä.

Taas yksi vaihe

– Aamulla oli valoa jo niin paljon, että hoksasin, että kovin kauaa ei enää tarvitse pyöräillä sisätiloissa.
– D-vitamiinipurkin pohja on jo näkyvissä.
– Iltapäivän pienellä lenkillä oli jo aurinkolasit mukana ja tarpeen.

”Kevään merkkejä” -listaan kuuluvat myös vuosikokoukset. Yleensäkin, –  ja rotissööreillä erityisesti. Tänä vuonna erovuoroisena noin seitsemän vuotta ollut allekirjoittanut lopultakin erosi. Kymmenen aktiivisen presse-toimintavuoden älkeen.

Siis tänään oli Oulun rotissöörien vuosikokous. Juuri sieltä palasimme. Vuosikokoukseen olin duunaillut kaikenlaista. Ja vastuuvapaus minulle ja muille hallituksessa (= voutineuvosto) olleille myönnettiin.

Ja myönnettiin minulle myös samppanjapullo. Ruinartia ei koskaan ole liikaa viinikaapissa!

Ja samalla myönnettiin myös järjestön pronssinen ansiomerkki! Olen jo siinä iässä, että saan ansiomerkkejä!? Tovin mietin, onko riittävä ikä peruste ko. prinikan saamiseksi. – Ei kuulemma ole. Iällä ei kuulemma ole mitään tekemistä sen kanssa. No, totta puhuen, iloinen olen huomionosoituksesta. Ei niitä päntiönnään tässä järjestössä jaeta.

Kokouksen jälkeen – luonnollisesti, onhan kyse ruokakulttuurin vaalijoista – nautimme blinit lisukkeineen. Puistola tarjosi hyvää. Todella rapeita, sopivan rasvaisia olivat. Pikkelöity lohi yllätti iloisesti.

Oli ilo tavata kaikkia. Ilo olla paistinkääntäjä. Ilo olla.

Aika ainutlaatuinen keskiviikko

Erilainen helmikuu, erilainen kuin koskaan ennen.

Nallikari Snow Fest (tänä vuonna se EI ole Baltic Snow Call) alkaa tänään. Piipahdin – lohduttoman näköisellä – kilpakentällä aamusella salille mennessä. Vaikka tästä puuttuu sellainen ”big happening” -fiilis kuin oli viime vuonna , taidan käydä seuraamassa kilpailua joka päivä. Tai ehkä en perjantaina ehdi: on tiedossa akateeminen päivä! Niin mukavaa.

Eilenkin piipahdin ”kuvataiteiden” äärellä: pysäkkiä vasta päätä on Valve, jossa on aina parikin vaihtuvaa valokuvanäyttelyä ja jossa on siksi hyvä odotella onnikkaa. Ja eilen hoksasin, että hakuaika tämän vuoden ”Kuukauden kuvat” – näyttelyyn on mennyt umpeen! Argh! Olisin ainakin halunnut yrittää. Myös Helene-elokuva  (ja Pikku Naisia ja Teräsleidit ja ….) ja parhaillaan Oulun taidemuseossa oleva Ellen Thesleff  -näyttely olisi tarkoitus käydä katselemassa. Kovasti on taas ”olisi”-juttuja minulla menossa.

Tänään sentään pari ”olisi” muuttuivat menneeseen aikamuotoon: ”olisi käytävä vuositarkastuksessa” hammaslääkärissä – kävin, ”olisi vietävä puku ompelijalle” – vein ja ”olisi mukava nähdä kavereita” toteutui kun kävimme yhdessä Hellassa syömässä.

Vuositarkastus muuttuikin ”krooniseksi tulehdukseksi joka ehkä, varmaankin vaatii vanhan (1983) implantin vaihdoin massiiviseen kruunuun ja / tai siltaan” tai johonkin vuoden kestävään kalliiseen, epäesteettiseen, kivuliaaseen, ei-toivottuun operaatioon”. En halua puhua siitä enempää. Tässä taas aikuismainen suhtautuminen ”ei-puhuta-siitä-sitä-ei-ole-olemassa”. No mutta, en halua puhua siitä.

Karonkkapukuni. Omani, vuodelta 2004. Ja se oli iso! Paikka paikoin se roikkui päällä ja minun iki-ihana luotto-ompelijani otti sen lyhyellä varoitusajalla tänään ”operoitavaksi”. Niin iloinen olen tästä.

Ja sitten ilta: ystävät ymmärsivät kutsua meidät tänään ulos syömään. Tuosta vaan, arki-iltana. Kympillä tykkään tällaisesta. Hella on ennenkin todettu hyväksi, tänään ehkä tavallistakin paremmaksi. Olin taas kerran ”erilainen” illastaja ja otin alkuruoan kertaa kaksi: samettinen, pehmeä, kermainen maa-artisokkakeitto hiveli hammaslääkärin rassaamia ikeniä, maistui jokaisessa makunystärässä lempeälle, lohduttavalle, hyvälle. Seurueen pääruokaannoksista erityisesti kuha näytti (ja kuulemma maistuikin) erinomaisen hyvälle, mutta minulle maistuivat talon etanat. Ei liikaa rasvaa, ja oheen tarjottu leipä oli hyvää.

Ja jälkkäri?

Emme syöneet jälkkäreitä, vaan saimme kutsun ystävien luo, jossa meitä odotti KAKSI jälkkäriä: nostalginen, retro appelsiini-riisi muistorikkaista jälkiruokakulhoista tarjoiltuina ja sitten vielä toinen jälkiruoka, jonka perusohje on hopeatoffee-creme brulee. Tämä oli tehty Brunbergin sitruuna-lakritsista. Ja olihan hyvää” ja niin kauniisti tarjoiltu!

Mutta toisaalta: ihan sama mitä söimme. Oli hyvä olla, höpötellä. Hyvä kun on ystäviä. Minunkin olisi opittava tällaista välitöntä arki-iltojen yhdessä olemista, syömistä. Ruoka on tärkeää, – seura usein vielä tärkeämpää:

A Little Party never killed Nobody.

Juhlaa koko päivä

Ensimmäistä kertaa pienet olivat kahdestaan melkein koko päivän mummilassa.

Onko parempaa kuin että pieni nukahtaa viereen, kun on päikkäreiden aika? – Ja sitten herää iloisena jatkamaan oloaan kun herää.

Unosten aikana isoveljensä ehti hävittää mummin sekä Muumipelissä että Kimblessä, useasti.

Kyllä me kolmestaankin onnistuttiin puuhailemaan, mutta kun sitten laittelin simppeliä lounasta, oli jo vähän mietittävä, miten vuoden ikäisen uteliaan, liikkuvaisen touhuja valvotaan  kokkauksen ohessa ja samalla koetettava vastailla ja lupailla melkein viisivuotiaalle, että kilparadan askartelu jatkuu ihan varmasti, kunhan on syöty.

Puolenpäivän jälkeen pappakin tuli sitten apujoukkoihin.

Mutta totta puhuen, aika rauhallisia ja ”helppoja” nämä meidän pikkuiset ovat. Apsu on kyllä kerran sanonut äidilleen, ”että en minä koskaan mummille kiukuttele”, elikkäs vieraskoreita taitavat olla. 😀

Kun iltapäivällä vein heidät kotiinsa, oli liikuttavaa kuunnella, kuinka Apsu selitti Eevikselle (joka oli siis tänään eka kertaa mummin Beetlen kyydissä), missä on radio, missä pidetään autotallin kaukosäädintä, jne. Tosin sitten kummasteli, ”Mummi! Miksi sulla ei oo täällä takapenkillä penkinlämmittimiä?!” – Tuskinpa muissakaan autoissa takapenkillä ja varsinkaan lastenistuimissa mitään lämppäreitä on, vai mitä?

Illansuussa mulla oli sitten treffit Nallikarissa.

Siellä on bliniviikot menossa, ja minä halusin valmiille, joten kävelinpä sinne.  Pehtoori tuli sitten autolla. Voin suositella.

Syyrialaista Oulussa

Pian pari vuotta on ohjelmassamme ollut oululaisten etnisten ravintoloiden testaaminen. Keskimäärin melkein kerran kuussa on jossain käyty, ja on yritetty etsiä ennen testaamattomia.

Kun tästä harrastuksesta vastikään Kalevassa ison ruokajutun yhteydessä minuakin haastateltiin ja kun tänään kävimme yhdessä uudessa paikassa, niin vihdoinkin päätin taulukoida tähän astisen ”tuloslistan”. Etsin blogipostauksia kategoriasta ”Oulun etniset ravintolat” ja hoksasinpa, että muutamista käynneistä on vielä tekemättä kirjallinen selonteko ja muutama on ilmeisesti jäänyt kokonaan mainitsematta. Listasta puuttuvat ainakin Espanjalainen ravintola (jo lakkautettu, – enkä ihmettele, – ruoka oli hyvää, mutta paikka uuvahtanut ja palvelu vielä uuvahtaneempaa) sekä Hagia Sofia, jossa on käyty kahdestekin. Ja jonne ei kyllä enää taideta mennä. Ensimmäisellä käynnillä palvelu oli tolkuttoman hidasta (odotimme melkein tunnin ruokia vaikka paikassa ei ollut juuri ketään meidän lisäksemme) ja nyt vastikään käydessä palvelu toimi, mutta, mutta — ruoka ei ollut sellaista kuin siellä joskus vuosia sitten olemme saaneet: aika mautonta ja Iskenderin annoskoko oli kutistunut liiankin kanssa).

Listasta puuttuu myös Hanko Sushi, jossa olen (yksikseni) käynyt ainakin kolme kertaa, mikä ehkä kertoo siitä, että pidän siitä ja sen susheista. Istanbulissa olemme käyneet KOLME kertaa kahden vuoden aikana. Se kun on minusta/meistä yksi olen kolmesta parhaasta ravintolasta, se on rotissöörikilven ravintola, siellä on tuttuja töissä sekä keittiössä että salissa, siellä on erinomainen ruoka, huomaavainen, asiantunteva ja ”sopivasti läsnäoleva” palvelu. Jos sitä vertaa Oulun toiseen (juurikin tuohon Hagia Sofiaan) turkkilaiseen, niin ollaan ihan eri tasolla. Todella nolottaa, etten ole kertaakaan tehnyt arvioita, mutta ensi kerralla kun käymme, niin teen! Ehdottomasti. Ja siellä varmasti käymme.

Nyt kun arvostelut on koottu, hoksaan, että asteikkoa olisi voinut käyttää vähän ronskimmin, erot näyttävät aika pieniltä, mutta kyllä ne kertovat järjestyksen. Hinta ei juurikaan ole vaikuttanut arvioihin, mutta miljöö ja palvelu, siis koko kokemus.

Monta kiinalaista ja intialaista on vielä käymättä tai ainakin arvioimatta 🙂 , joten projekti jatkuu.

Tänään vuorossa syyrilainen Damsko, joka (vain FB:ssä sivut ja nekin aika huonot 🙁 ) luokittelee itsensä fast food -ravintolaksi. Siellä on ainutlaatuista shawarma-hiiligrilli, jossa valmistuvat kebabit, burgerit ja grillivartaat. Pitkällä listalla on myös tex-mexiä, burgereita ja pizzaa. Ja Falafelejä!

Olimme siellä tänään iltapäivällä, jolloin paikalla oli sekä maahanmuuttajia, ehkä juuri Syyriasta, ja kahdessa pöydässä suomalaisia lapsiperheitä (hampurilaiset ja pizzat heidän pöydissään näyttivät hyviltä ja kelpaavan). Palvelu oli hyvää, nopeaa (fast food) ja sellainen kiinnitti huomion, että Pehtoorille puhuttiin ja tarjoiltiin ensin – maassa maan tavalla? miehet ensin.  – Tai siis ravintolassa kulttuurin tavalla. No, ei häirinnyt minua, hoksasinpa vain.

Pehtoori tilasi shawarma-grillin tuotteita. Grillistä lihaa ja vihanneksia, riisiä, leipää, hummuksen ja tabullehin kera. Ja totesi annoksen vähintään riittäväksi. Minä mietin kauan ”liharullien” (ohutta leipää jossa lihatäyte) tilaamista, mutta otin kuitenkin falafelia, josta minulla ei paljon verrokkikokemuksia ole. Annos oli turhan iso: ranskalaiset jätin syömättä, enkä edes kaikkia falafelejä jaksanut, vaikka oheissoosit tekivät rapsakoihin juures/kasvispalleroihin hyvän maun. Minttu salaatissa oli erinomaisen hyvä jippo! Oikein maittava annos, mutta … ensi kerralla — jos tuonne menemme, otan jotain muuta.

Ja ennen kuin saimme tilaamamme ruoat tuli ”keittiön terveisenä” tms. kipolliset jotain. Kun kysyin, mitä se hyvä, kuuma, raikas keitto oli, tarjoilija kertoi, että linssikeittoa. Noh, jotain sellaista olimme ajatelleetkin, ja se oli kyllä tosi hyvää. Joku raikas, tuntematon maku siinä kiehtoi.

Toinen ylimääräinen annos tuli pääruoan jälkeen. Pieni pala ”mannaa”. Jotain pähkinä/manteli kakkua (vrt. baklava Kreikassa). Mannaa? Raamatussa (ja Toorassa ja Koraanissa) puhutaan mannasta*, ja muistan että joskus on mietitty, mitä tämä taivaasta satava manna on? Nyt ollaan sitten Oulun Heinäpäässä päästy syömään. Hyväähän se manna on!

  • Raamatussa toisessa Mooseksen kirjassa mainittu ruoka, jolla Jumala pitää Egyptistä pakoon lähteneet israelilaiset hengissä näiden vaeltaessa erämaassa neljänkymmenen vuoden ajan.

Hintataso ei ole turhan korkea. Kahden hengen (lopulta kolmen ruokalajin ruoka) maksoi yhteensä 25 euroa. Halusimme juomaksi vain vettä, paljon muuhun ei ollut mahdollisuuttakaan. Ravintolassa ei ole A- eikä B- oikeuksia. Vaikka ei tästä meidän toistuvien käyntien paikkaa tulekaan, toivon menestystä ja paljon kävijöitä. Oululaiseen ravintolamaailmaan mahtuu hyvin yksi syyrialainenkin ruokapaikka.

JA pisteet? Hmmm… Ei missään tapauksessa huono, mutta en kyllä ihan varauksettomasti hehkuta. Ehkä uutuuden viehätys, yritys, siisteys, palvelun sujuvuus ja iloisuus, perushyvä ruoka kuitenkin riittävät jopa lähelle nelosta, siis 4 – .

 

Joululahja, -tai siis bon appetito!

Merkillisen lämpimänä tammikuun keskiviikkona on ollut pimeää, ja aivan tolkuttoman liukasta! Varsinkin kun aamun ja päivän olin liikkeellä autolla ja kävellen ilman nastakenkiäni.

Pitkän kierroksen jälkeen oli niin mieluista tulla kotiin, – ja lähteä sitten jälleen.

Tänään ilta Italiassa; ainakin italialaisten ruokien ja juomien äärellä.

Sattuipa nimittäin mukavasti, että mieheni, joka sai joululahjaksi kaksi lahjakorttia ”Winemakers Dinnerille” ravintola Puistolaan, otti minut seuralaisekseen. Eikä sillä, että hän sai lahjan minulta, ole tietenkään mitään tekemistä asian kanssa. 😀

Viikkoa ennen joulua, kun mietin, mitä ihmettä Pehtoorille antaisin joululahjaksi ”ei-mitään-turhaa-eikä-tarpeetonta-eikä-kaappeihin-oleilemaan”, tupsahti FB:stä ja ravintoloitsija-ystävältä sähköpostista mainos: ”Tässä hieno joululahjavinkki ruoan ja italialaisten viinien ystävälle!” Hankin lahjakortit samana päivänä. Ja perfetto!

Illallinen Puistolassa tarkoitti viittä ruokalajia ja niille sopivia Masin viinitalon viinejä, joita oli esittelemässä ”suoraan Italiasta!” vientipäällikkö ja viiniasiantuntija Massimiliano Dalla Fior.

Masilla me olemme käyneetkin – tosin siitä on jokunen vuosi (Gardan lomalla 1997). Suoraan alenevassa polvessa Dante Aligherin (tiedättehän Divina Commedina) jälkeläiset ovat Masin viinien tekijöitä. Tänään huikea yhteensattuma: saimme maistaa Amaronea juurikin vuodelta 1997! Ja sille verrokkina vuosi 2015. Ja mukavan pöytäseurueen kanssa totesimme ykskantaan, että vuosikerta 2015 oli porolle ja punajuurelle mitä mainioin kumppani, tarpeeksi vahva haastaja, mutta että vuosikerta 1997 on ”kirjaviini”: sellaisenaan nautittava viini, viinin vanhuudesta ja elegantista mausta olisi nautittava sinällään rauhassa, jopa yksikseen. Pitkä ikä teki viinistä ohuehkon, toi mukanaan liki pinot noirin kaltaisen kalvakkuuden, mutta siinä oli paljon sävyjä ja vivahteita, joita kannattaisi makustella ”sinällään”. Uhrauduimme nauttimaan seurassa. 😉

Niin mukava ja makoisa ilta oli. Keskiviikoksi. Tai noh, vaikka olisi ollut lauantai … Hyvä lahja oli.

Perjantairuoka

Kun tytär on tänään tällä erää viimeistä päivää kotikotona, ja kun (taas) on perjantai, tai viikonloppu, tai joku juhlapäivä tai sen aatto tai joka tapauksessa joku syy (teko sellainen?) syödä vähän tavallista paremmin, ajelin tänään kauppaan vakaana aikeena hankkia hyviä raaka-aineita kunnon päivällisen kokkaamiseksi. Ja niinhän lähikaupan kalatiskillä ystävällinen ja taitava liha/kalamestari minulle tuoreen Kraaselista aamulla kalastajan tuoman mateen nylki ja maksankin onnistui sapen sotkematta saamaan ehjänä pakettiin. Olinpa hyvilläni, että nyt hyvää ruokavuoden herkkua Pehtoorille ja tyttärelle kokkaan.

Jos nyt vain lyhyesti totean, että se ei mennyt ihan niin kuin olin aikonut. Kyllä, kyllä kala oli hyvää, erinomaista itseasiasa ja maksa vielä parempaa, mutta se, minkä minä sain lautasille asti 700 gramman matikasta oli aika vähäistä. Olisi todellakin pitänyt vaikka maksaa, että mestari olisi myös fileoinut kalan tai ostaa 1½ kilon fisu. EN laita kuvia tekeleestäni. Onneksi olin varautunut runsain tykötarpein, mm. palsternakkapyree oli aika täyttävää.

Jälkkäri oli oma kehitelmäni: tuoretta ananasta palasiksi, alle lakritsikastiketta, päälle sitruunalla maustettua rahkaa, johon sekoitin vähän kuohukermaa ja teelusikallisen vaniljasokeria. Sitten makuhuipuksi vadelmia ja tuoreita lakupätkiä. Kukaan (en minäkään) ei enää surkutellut madeannoksen pääraaka-aineen vähäisyyttä.

Ihan ystävällisyyttään (tai oman turvallisuutensa ja vastaisen ruokahuoltonsa takaamiseksi? 😉 ) Pehtoori väitti, että ruoka oli parempaa kuin eilen Hagia Sofiassa. Oltiin siellä eilen koko poppoo illansuussa syömässä. Pikkuperhe mukana myös, Eeviksen eka ”oikea” ravintolakokemus. Jossain välissä tai keskellä pyhiä sanoin, että tarjoan sapuskan nuorten valitsemassa ravintolassa, ei mitään lättypitsaa, muttei kovin tyyristä illallistakaan, ja paikaksi valikoitui Hagia Sofia. Noh, sainpas sen vapaapäivän keittiöstä, mitä olin suunnitellutkin. Ehdin sitten hoidella äidin asioita, olla haastateltavana (oli kyllä enemmänkin kahden ruokafriikin pitkällinen porina, Kalevassa ilmestynee pätkiä siitä), käydä ripset-kulmat-huollossa, katsomassa Valvella Marcos Katzin valokuvanäyttelyn (olipa viehättävä), etc. Mutta ruokailun lopputulema on ehkä se, että HS saa nyt taas jäädä (pitkälle) tauolle ja minä teen sapuskat. Ainakin vähän aikaa mennään taas näin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kun minulla nyt kerran on tavoitteena tehdä omaan ”Oulun vanhat kauniit rakennukset” -korttisarjaan tulevaksi jouluksi myös joulukortteja, niin lähdin tänään paljon ennen aamun valkenemista etsimään ja kuvaamaan jouluvaloisia rakennuksia, jouluisia, talvisia näkymiä Oulun katukuvasta. Hyvä puoli parituntisessa kierroksessa oli, että ei palellut, vaikka välillä avokäsin kuvailin. Mutta saman asian kääntöpuoli on se, että oli +6,5 C. Eipä paljon lunta maassa ja huuraa puissa näkynyt. Tuuli niin kovasti, että jalustaa oli pidettävä pystyssä. Merkillinen on maailma!

Pressen h-hetki

Koko päivä ja vielä iltakin mennyt liesussa.

Rotissöörien voutineuvoston vuosittainen, tai ”jokatoisvuotinen” ”tilinpäätösillallinen ilman tilinpäätöstä” nautittiin tänään kokouksen jälkeen. Alkaa olla minulle niitä viimeisiä kokouksia tässä poppoossa. Kevään vuosikokouksen jälkeen liukenen ansaitulle vapaalle hallitustyöskentelystä.

Illallispaikaksi oli valikoitunut ravintola Hugo, joka on remontoitu kesän ja syksyn kuluessa ja samalla muokattu ”rouheammaksi” kuten mainoksessa sanotaan. Entinen fine dining -staili on vaihtunut bistrompaan suuntaan. Ja nyt siellä on menossa mm. joulubuffet; aiemmin oli 3 ruokalajin joululounaat, joita ei kyllä tullut koskaan testattua.

Mutta meillä oli tarjolla jotain muuta: chef´s table!! Pääsimme keittiöön! Nauttimaan illallista ”in situ” – paikan päällä. Saatiin katsella (lähinnä minua, seurueemme ei-keittiöammattilaista kiinnosti eniten) keittiötyöskentelyä: kolme keittiöammattilaista valmisti ruokaa meidän 7-hengen seurueelle ja salin puolelle… Olipa mielenkiintoista nähdä. Ja syödä!! Hyvänen aika, kuinka hyvin söimmekään!!!

Erityisesti minua ilahdutti, että menussa oli kuningasrapua. Ja tuo annos on myös ravintolan listalla! Minä menen sinne uudelleen, syömään nimenomaan tuon! Vaikka kaksi kertaa peräjälkeen sama annos.

Kaikki muukin oli hyvää, black angus -pihvikin, joka tosin minulle kohtuuttoman suuri.

Tänään(kin) oli niin hienoa olla rotissööri!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

#12 JOULUPUURO lounaaksi 

Joulubrunssilla

Winter Wonderland! Ulkona on niin kaunista, pikkupakkanen, eikä juuri tuulta. Ja minä olen viettänyt koko päivän sisätiloissa!

Puolelta päivin oli rotissöörien joulubrunssi Hilikussa, ja sitä ennen – siinä naapurissa – kävin systerin luona jelppaamassa verhoripustuksia. Onneksi sisar on kaltaiseni, eikä verhoja vaihdella kesäksi ja talveksi, jouluksi ja juhannukseksi, kuten esimerkiksi anoppi on kautta maailmansivu tehnyt. Minä olen tosi huono verhoasioissa. Sitten kun sellaiset ikkunoihin saan (vaikkapa miehen ehdotuksesta tai huomautusten jälkeen 😉 ) niin niitäpä ei sitten juuri pestä, eikä vaihdella. Ehkä 10 vuoden välein. Ehkä. Taitaisi tuon aikataulun mukaan olla sekä kotona että mökillä aika ainakin tuuletella niitä… Noh, ehkä sitten kesällä.

No mutta, verhoripustushommista Hilikkuun, jossa paitsi kuvaus”velvoite” (velvoite, jonka olen ihan itse asettanut) ja samalla katsoin oikeudeksi myös kaupata korttejani: ja wuhuu, niitähän meni monta monituista nippua. Kohta olen puolet koko painoksesta saanut kaupatuksi. Tänään ”menekkituote” oli 10 kortin paketti, jossa on kaksi kaikkia ”Oulun vanhat rakennukset” -korttia + 2 isoa korttia = 10 korttia.  Hyvä mieli on, kun näistä on tykätty!

Ja me tykkäsimme brunssista. Mielenkiintoista oli, että opetusravintolan neljä kokkioppilasta (onkohan oikea termi), jotka olivat meille brunssi-lounaan tehneet, olivat kaikkialta maailmasta: Japani, Sudan, Peru ja Iso-Britannia olivat heidän kotimaansa. Hienosti urakkansa melkein sadan hengen brunssin valmistamiseksi hoitivat.

Brunssi huipentui vadelmajälkiruokapöytään: JA vadelma-gelato, kuinka samettista ja suunmyötäistä! Ohessa paistettua briossia, marinoituja marjoja, paahdettua valkosuklaata ja ennen kaikkea valkosuklaapölyä! Tunsimme, kuinka olo keveni tuota pölyä syödessä. 😀

Hilikussa on muuten arkisin kolmen ruokalajin pöytiin tarjoiltu lounas: ja todellakin oppilashinnoilla. Alle 11 eurolla saa melkein fine dining -lounaan, jota olen kuullut useamminkin kehuvan. Ja meillä on kokeilematta! Mutta vielä ennen joulua sinne menemme, näin on sovittu.

 

 

Talveen herkkuja

Lauantaisen viinikerhon synttärijuhlan tarjoiluista on kerrottava muutama vinkiksi kelpaava juttu.

Ensinnäkin meillä oli viinikerhon kanssa ollut puhetta ja yritystä saada meille joku catering-palvelu tekemään ruoat tai ”vuokrakokki” paikan päälle, mutta kun se ei oikein onnistunut (lue: olisi tullut kovin kalliiksi), enkä minä nyt halunnut tehdä isoa dinneriä mutta jotenkin halusimme ruokajuhlaa viettää, keksin uudenlaisen ”take away” -ratkaisun.

Kun toissaviikon perjantaina olimme Pehtoorin kanssa Zivagossa perjantaina iltapäivällä syömässä, hoksasin, että siellä on joka perjantai pincho-buffet. Otin myöhemmin yhteyttä ja kyselin, saisiko niitä tilata kotiin isommallekin seurueelle. Ja kyllä, kyllä se onnistui.

Niinpä torstai-iltana valitsin ja tilasin pincholistalta sopivat, perjantaina veimme ravintolaan isot Tupperware-laatikot (ei olisi ehkä tarvinnut, mutta eipähän tullut roskaa) ja Pehtoori kävi lauantaina hakemassa puolen tusinaa pinchoja jokaiselle juhlapöydässämme olevalle. Tuoreita ja hyviä olivat – viimeisiä oli tehty juuri silloin kun Pehtoori oli paikalla.

Zivagon Pinchos (take away)

Briejuustoa & raparperichytneyta
Savu-Patros -cremeä & etanaa
Tonnikalamoussea & marinoitua purjoa
Kylmäsavulohta & tillicremeä
Paahtofilettä & tomaattimoussea
Suklaakakkua & chili-cashewmoussea

Lainaus Zivagon sivulta:

”Pincho-Perjantai Zivagossa joka perjantai klo 15–19! Pinchot ovat valikoima espanjalaisia, leivän päällä tarjoiltavia tapasten tyylisiä annoksia seisovaan pöytään katettuna. Pincho-buffet on tarjolla klo 15–19 välisen ajan. Valikoimassa aina myös vegaanisia vaihtoehtoja. (Pinchot 1,5–3,5 € /kappale, pincho-perjantaina Zivagossa on kuohuviinitarjous: 5 €/lasi tai 25 €/pullo.)”

Lämpimäksi ruoaksi olin sitten tehnyt

Jouluista tomaatti-kasviskeittoa
Saaristolaisleipää ja graavilohta
Sämpylä-viinirypäleterttu ja Highland nyhtöä

Siis soppaa ja vähän lisää leipää! No onneksi ei mitään lihapataa. Tuo soppa on parin vuoden takainen löytö (yksi ”Jokaviikkoinen soppamme”, ja se sopii kyllä näihin marras-joulukuun pimeisiin, koleisiin päiviin. Sakeaa, mausteista, lämmittävää, aika kevyttä mutta toisaalta tuhtia. Suosittelen lämpimästi. (Kestää pakastustakin, joten voit hyvin tehdä ison kattilallisen, – hyviä eväskeittoja tulee loppusopasta).

Jälkiruoka ei sitten ollutkaan kevyttä!! Ikiaikainen ”Italialainen suklaakakkuni” sai päivityksen ja siitä tuli Kahvi-suklaakakku! Vaikka joulupöytään! Sitä jäi vähäsen ja Eevikin sai kaksi teelusikallista ja osoitti kyllä selvästi mitä mieltä oli kun ei saanut enempää! Syöttötuoli oli kaatua selälleen yksivuotiaan esittäessä paheksuntansa äitinsä esittäessä kakkutarjoilun loppuneen.

Tämän ohessa esittelin ja tarjoilin viinikerholle uuden jälkiruokaviinin, joka sellaisenaan riittää jälkkäriksi, mutta on hyvää nimenomaan suklaisten herkkujen (ja sinihome)juustojen)  kanssa.

Rosso Nobile al Cioccolata (Erittäin täyteläinen, vähätanniininen, tumman kirsikkainen, maitosuklainen, kevyen luumuinen, hennon pähkinäinen, aromikas) kuulostaa italialaiselta, mutta on itse asiassa saksalainen viini. Edullinen (10 €), eikä ole alkoholilla liikoja tärvelty (10 %). Tämä kannattaa pitää mielessä myös joulu(lahja)viininä. Olen tainnut tätä jo kerran aiemminkin suositella. … 😉 Ja tässä kakulle resepti: vanha ja uusi versio, per favore.

Kahvi-suklaakakku

Pohja:
150 g voita
2 dl sokeria
2 munaa
2½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
3 rkl kaakaojauhetta (Ögön-kakao tai Van Hauten)
1 dl kermaa

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi.
Lisää munat yksitellen.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää edelliseen
vuorotellen kerman kanssa .
Taikina korppujauhotettuun kakkuvuokaan
ja uuniin (175 C 45 min.). Jäähdytä ja halkaise kakku.

Täyte:
1) Jos teet ”Italialainen suklaakakku” -version, niin kostuta kakku
(myös päällimmäinen osa kakusta) Spritellä tms.,
levitä väliin vähäsokerista omenasosetta tai -marmeladia,
ja sen päälle kermavaahtoa.

TAI

2) Kahvi-suklaakakku
Kostuta kakku kerma/kahviseoksella (50/50),
levitä kakkupohjalle kirsikkahilloa/marmeladia,
vatkaa 2 dl vispikermaa ja Irish coffee -rahkaprk keskenään sekaisin
ja levitä hillon päälle. Kansi päälle ja sitten kuorrutus.

Kuorrutus:
Sulata 50 g voita, ota kattila pois liedeltä,
sihtaa joukkoon ¾ dl kaakaojauhoa ja 2 dl tomusokeria.
Sekoita hetki ja lisää ½ dl kermaa.
Peitä kakku kuorrutuksella.

Halutessasi (ja kakun pinnan jäädessä rypyläiseksi 😉 ) sihtaa kakun päälle kaakaojauhetta.

Kannattaa tehdä tarjoilua edeltävänä päivänä.

Kahden hengen pikkujoulut

Uni loppui (taas) kesken, enkä jaksanut jäädä sitä suremaan, vaan keitin kuuden aikoihin kahvit, join ne, puin lämpimästi ylle, hyppäsin autoon ja ajelin Canonin kanssa kaupungille.

Laaniskan valaistus …

Aikeena mennä kuvailemaan mm. Mannerheimin puiston uusia ”tunnelmavaloja”. No eihän tunnelmaa ole kuin iltaisin? – tai ainakaan tänä aamuna ne eivät olleet ”päällä”. Minä kun olen siitä hassu, että tunnelmaa voi olla aamuisinkin. Pienimuotoisena osoituksena siitä se, että sytyttelen (tai Pehtoori sytyttää – riippuu kumpi herää ensin) aamuisin kynttilät sekä keittiön pöydälle että työhuoneeseen. Siispä ajattelin, että olisi voinut puistossakin olla valot aamuseitsemältä. Ei ollut, ei.

Muita valaistuksia sentään löysin. Niin kuin tämän Vanhan apteekin talon hienon julkisivun. On se vaan kaunis. Talossa olisi nyt huikea asunto myynnissä… muuten, mutta kun talossa ei ole hissiä, niin ei sitten… Tiedättekös, mistä pidän eniten tuossa asunnossa? Ovista ja hanoista! No eivät ehkä ole riittävä syy kodin vaihtoon, ja totta puhuen, eihän meillä ole tarvetta uudelle asunnolle, toivottavasti ei vielä moneen vuoteen.

Kontrasti edelliseen kuvaan oli iso, kun kävin tervehtimässä Tiernapoikia, jotka hieman hämmentyneinä katselivat taas edessä olevaa ja alkavaa jouluhäslinkiä … Hieman ovat sivustakatsojan roolissa, ja – edelleen – mielestäni väärässä paikassa. Mutta hellyyttäviä he kuitenkin ovat. Ympäröivä rakennusarkkitehtuuri ei sitten herätä kovastikaan positiivisia fiboja.

Aamun valjettua, palauduin kotiin, —

ja iltapäivällä sitten uudelleen kaupungille. Tällä kertaa kävelin, – kävimme Pehtoorin kanssa tervehtimässä anoppia, joka on jo viikon ollut sairaalassa, tai nyt jo kolmannessa sairaalassa. Onneksi kierto ei vienyt kauemmas (esim. Taivalkoskelle tai Liminkaan kuten appi ja äiti ovat joutuneet sairaalakierroksillaan kulkemaan) kuin Oulun sairaaloihin. Ei ole anoppi paljon lääkäreitä elämässään tarvinnut, topakka ja lääkäreitä kaikin tavoin kaihtava on aina ollut. Nyt vaan oli pakko, kun jalat kirjaimellisesti pettivät alta. Pehtoori ja sisaruksensa ovat päivittäin sairaalassa käyneet, minäkin sitten tänään.

Ja sitten lähdimme kaksin syömään. Paikaksi valikoitui Zivago. Minulle toinen kerta siellä (siis tässä uudessa Zivagossa) ja kyllä kannatti. Ruoka ja palvelu olivat erinomaisia. Tänään, kuten perjantaisin yleensäkin, olisi ollut pinchos-buffet, mutta päädyimme a la carteen: Pehtoorille karamellipossua, lisukkeena Tyrnävän lohkoperunoita ja Peltolan Blue-dippiä ja minulle 70-lukulainen katkarapuleipä, jossa chilimarinoituja katkarapuja, kuusamolaista Emmental-juustoa ja tillikreemiä. Kinkku ja laatikot EIVÄT kuuluneet meidän pikkujouluun, hyvä niin. Erinomaisen hyvä.

Zivago on vähän loft-henkinen, ehkä jopa varastomainen miljöö, mutta so what. Ruoka on hyvää! Tunnelma leppoisa.

Ja sitten toinen – meille ”ei niin tavallinen” -paikka. Cocktail-company vanhan, meille tärkeän Kahvi-Aulan paikalla Tornitalossa. Hoh hoijaa niitä muistoja, vaikka tyyli on ihan eri kuin 70-luvulla. Kuinka monta askillista tupakkaa olenkaan Kahvi-Aulassa Hanskin, Riitan, Annen, – ja Pehtoorinkin seurassa polttanut! Tupakansavuisia nuoruusmuistoja. 😉

Mutta tänään parempia nautintoaineita: nautimme hyvät drinksut, – baaritiskilla voi vain ilmoittaa, minkä tyylistä haluaisi: ”minulle jotain kahvipohjaista” (ajattelin Irish Coffeeta) ja Pehtoori: ”haluan juomaani giniä”. Olimme tyytyväisiä tulokseen, joskin on todettava, että verrattuna Zivagon hintatasoon drinksubaari oli huomattavasti tyyriimpi.

Ja sitten jo seitsemän jälkeen… ; ) Pikkujoulujen jatkot: tietokoneen ääressä punaviinilasillinen, kynttilä ja jälkkäri (Castellon uusi juusto Golden? ja kaurakeksi … yksinkertainen on parasta). Ja marraskuu on vasta alkupuolella….

Funchalissa – toivottavasti ei viimeistä kertaa…

Sateiseen sunnuntaiaamuun heräsimme pitkien unien jälkeen, ja aamiaisella (sisällä eka kertaa) vasta kun suurin osa tämän hotellin muistakin vieraista oli paikalla. Monina aamuina olemme (kahdeksalta) olleet hyvin harvalukuisessa seurassa.

Sade taukosi ennen kymmentä kuten säätiedotus oli luvannutkin, ja me lähdimme sunnuntaiaamukävelylle kaupungille – yhdessä. Mitä ei koskaan Oulussa kyllä tehdä. Aamukävely sunnuntaisin on kyllä tapa, mutta ei yhdessä, eikä kaupungille. Noh, tänään siis Funchalin puistoihin, rantakadulle ja vanhaan kaupunkiin.

Kaupungin puistossa (Jardim Municipal do Funchal) on Avenida Arriagan (pääkatu) varrella ja se on vanhan luostarin paikalla, ja siellä tuoksui sateen jälkeen huikealta. Ja näytti vähän syksyiseltä, mutta vain vähän. 😉

Kadun toisella puolella on The Ritz, jossa eilen istuimme …

Santa Catarinan puisto vähän ylempänä lännessä on laaja, siellä on isoja nurmikenttiä, lampi, kivettyjä nupukivikäytäviä, joiden ylle puut ja pensaat kaartuvat kauniisti. Kauniita yhden kukan kukkapenkkejä, ei rönsyilyä vaan kaunista harmoniaa…

Tuo kukka on niin Madeiran symboli minulle kuin olla ja voi. Ensimmäisen Madeiran reissun jälkeen vein töihin sen tavallisen suklaarasian lisäksi yhden tällaisen, ja muistan kuinka kollegat olivat ihastuksissaan. Veinpä myös edellisen Madeiran reissun jälkeen kuusi vuotta sitten, eikä kukaan oikeastaan isommasti reagoinut – niin moni oli itsekin jo käynyt Madeiralla – ei enää uutuuden viehätystä. Mutta ehkäpä huomenna lentokentällä muutaman ostan kotiin viemiseksi – ne kun säilyvät monta viikkoa maljakossakin.

Puolelta päivin sade palasi, ja me vetäydyimme hotellille, – postailemaan, perusteelliseen kylpyyn, kuvien purkuun, Pehtoori unosillekin, postikortit (ettei jää viime tinkaan) ja sitten kun kova sade (ei ukkosta) loppui, lähdimme taas kaduille ja kujille.

Lomaviikon viimeiseksi ruokapaikaksi valikoitui oppaan toissapäivänä mainostama Casa Portuguesa. Eipä ollut mikään kansanravintola, eikä paikallisten suosikki, mutta oikein hyvä vähän teatraalisen oloinen lopetus tälle hyvälle lomalle.

Olimme – tietysti – ensimmäiset asiakkaat pienessä ravintolassa, mutta sehän tarkoitti ystävällistä, rauhallista aloitusta dinnerillemme. Anna Bel (jo ikääntynyt – eli ikäisemme? ) lady toivotti meidät tervetulleeksi, jutusteli, suositteli ruokia ja viinejä, mutta antoi myös olla rauhassa. Kertoi toimineensa yrittäjänä samalla paikkaa pian 20 vuotta ja pian puoli vuosisataa alalla… palvelualttius oli selkäytimessä.

Liki jouluiselta näyttävän kattauksen keskellä saimme alkuun parsaa ja pikku kotiloita tai simpukoita tai mikähän noiden nimi suomeksi onkaan. Any way – me molemmat olimme tyytyväisiä. Ja viikon paras valkoviini oli Quinta do Carmo. Maksoikin se sen liki kaksi kertaa kuin mikään kuluneella viikolla (28 €).

Pääruokana meillä molemmilla douradaa. Taas kerran todettiin, että pitäisi opetella, tehdä lista, oma sanakirja näille eteläisten maiden kalaruokalistoille. Ehkä minä sen vielä teenkin. Mutta siis dourada (kultaotsa-ahven) oli niin hyvää. Siinä oli grillatun maku, siinä oli tarpeeksi suolaa, se oli sopivan kuivaa mutta mehevää. Sellaista olemme tällä viikolla saaneet ennen, aika lähelle ainakin, mutta tänään myös lisukkeet suuremmoisia. Ilman kalaakin annos olisi ollut herkullinen: ette ehkä usko, mutta täälläkin pottumuusi voi olla hyvää, ja parsakaali, ja pimpinella ja pavut ja pinaatti. Niin hyvä annos. Vähempikin olisi riittänyt.

Mutta jaksoimmehan me vielä jälkkäritkin kun oikein reippaita oltiin: tässä Pehtoorin jälkiruoka, joka oli appelsiinia ja jätskiä Grand Marnier kastikkeessa.

Aion testailla kotona – ja minun jäkiruokani! Voila – passionhedelmä-pudding. Kyselin reseptiä, ”but it´s secret” totesi rouva ravintoloitsija, ja kuitenkin kertoi yhtä sun toista siitä, mitä ruokaan tulee. Minähän kokeilen kotona, ja palaan asiaan.

Ja kun maksoimme laskua ja kun kerroin että huomenna tulen blogissani lämpimästi suosittelemaan tätä ravintolaa, me saimme tarjouksen kyydistä: for free. Ja land-lady soittaa kilautti (miehelleen?) ja saimme kuin saimmekin autokyydin hotellille. Muutaman kilometrin kävely olisi toki tehnyt meille hyvää, mutta mikseipä kyytikin… olihan ne päivän kiintiöaskeleet jo aiemmin saatu täyteen. 😉

Niinpä jaksoimme vielä hotellin kattoterassille katselemaan kuutamoa: Pehtoori kokosi minulle ”kuvausjalustan” baarin tuoleista ja pöydistä. ; ) Tässä yksi kuvaustulos.

Funchal sulkeutuu, näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Toivon mukaan vielä joskus toiste näistä maisemista…..

 

Miksi Madeiralle?

Miksi pidämme Madeirasta? Miksi ollaan täällä kolmatta kertaa, vaikka maailmalla ja Euroopassakin on vielä paljon näkemättömiä ja kokemattomia paikkoja, joissa olisi hienoa joskus käydä.

Yläkuvassa on yksi syy. Madeiralla turistit ovat osa paikallista arkea. Täällä on turistien kanssa samassa kaupungissa, bussissa, ravintolassa, rannalla madeiralaisia, eikä vain turisteja. Toki Funchal ja koko Madeira elää turismilla, ja täällä on paljon turisteja ja kaikenmoista heitä varten tehtyä, mutta silti.

Me tupsahdimme paikallisbussiin puolenpäivän jälkeen kun olimme ensin tepastelleet Camera des Lobosiin. Se on Funchalin kaunis naapurikylä, kalastajakylä, jossa kävimme myös edellisellä reissulla. Ja tiesimme, että rantaa pitkin vie kaunis reitti perille. Luolia, kivikkorantaa, promenadia ja Funchalin Lido kymmenine hotelleineen. No nyt kun hotellimme on keskustassa matkaa tuli sen kymmenisen kilometriä, plus pienet tarpomiset eestaas ja taastaas, sillä pitkä tunneli keskellä reittiä olikin suljettu, mikä aiheutti hieman ylösalas kävelyä. Mutta todettiin, että kävelemäänhän tänne on tultu. Eilen 10 km, tänään hieman yli 20 km ja huomenna? , jolloin on jo ”oikea” patikointipäivä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu. 😉

Tuosta bussikyydistä on vielä mainittava: meillähän on reissussa aina muutamia tavoitteita: 1) ainakin yksi kirkko, 2) paikallinen pieni ruokakauppa 3) ainakin yksi bussimatka 4) yksi museo. Ja näiden rastien täyttämiseksi tänään sitten päätimme palata Lobosista bussilla. Satuimme pysäkille juuri kun paikallinen – hieman kulahtanut 80-luvun – Funchaliin menevä dösä  pysähtyi. Hyppäsimme kyytiin ja maksoimme 2,20 euroa/kaupunkiin palaava patikoija ja humps! Tavallisen kokoinen ”katuri” olikin muokattu siten, että penkkejä oli rinnakkain 3 + 2. Pehtoori laski että istumapaikkoja oli ainakin 70. Ja bussi oli täynnä madeiralaisia koulusta palaavia teinejä. Käytävä keskellä autoa oli tosi kapea, eikä meille ollut istumapaikkoja. Parikymmentä minuuttia mentiin ja lujaa. Hengissä selvittiin.

Tästä hieman extreme-paluukyydistä huolimatta Lobosiin kannatti mennä ja bussilla palata.

Se on tosi viehättävä pieni kalastajakylä, ja reitti – olkoonkin, että tunneli oli kiinni ja oli kierrettävä mantereen puolelta. Tälläkin kertaa nautimme lounaaksi Nikitat (hedelmä-, alkoholi-, maito-, jääpirtelöt. Olipa raikas ja hyvä, ja vähintään yhtä paljon kaloreita kuin jäätelössä.  😉 Eikä missä tahansa paikassa niitä nautittukaan, vaan Churchillin nimikkohotellin/ravintolan terassilla. Olihan minun käytävä WInstonia tervehtimässä, sillä meillä on ”henkilökohtainen” suhde: tein ennsimmäisen proseminaarini Churchillin muistelmien pohjalta: Dardanelli-operaatio I maailmansodan ajalta oli kevättalvella 1980 osa minun elämääni. 😉

Matkan varrella havaitsimme ruskan olevan tosiasia myös Madeiralla: bougainvillekin käy kelta-oranssiksi talven tullen.

Palattuamme hotellille oli aika uinnille. Ah, onnea.

Hotellin kattoterassin altaalta on aika hulppeat näkymät… Pari tuntia auringossa, ja sitten kuvien purkuun, suihkuun, viesteilemään, huomista varten surffailua ja illansuussa takaisin keskustaan. Olin bongannut, että keskustassa on brittien hautausmaa, joka ei ehkä vedä vertoja Roomassa olevalle protestanttien hautalehdolle, mutta joka tapauksessa – tiedättehän – halusin ainakin tämän hautausmaan nähdä. Löysimme englantilaisen kirkon, mutta hautausmaa jäi vielä käymättä. Here-aplikaatio kyllä meidät johdatti – jonnekin? – mutta ei kohteeseen. No mutta on meillä vielä aikaa…

Ja sitten syömään. Tänään paikaksi valikoitui O Portao. Ja kyllä voidaan suositella. Ehdottomasti. Söimme alkuun Limpits! Pieniä simpukoita. Edellisellä matkalla nautin näistä parikin kertaa, tänään Pehtoorikin tilasi itselleen. Alkuruokana oikein hyviä. Ja pääruokana meille molemmille Espadaa

Mustahuotrakala (Aphanopus carbo) on Atlantin valtameressä elävä kalalaji. Sitä esiintyy 69:nnen ja 27:nnen pohjoisen leveyspiirin välisellä alueella. Se elää noin 200–1700 metrin syvyydessä. Pituutta kalalla voi olla jopa 110 cm. Kala on väriltään musta ja sillä on erityisesti merkille pantavat suuret silmät ja terävät hampaat. Liha on väriltään vaaleata ja miedon makuista. Kalaa kutsutaan esimerkiksi Portugalissa Espadaksi sen miekkaa muistuttavan ulkonäön vuoksi. (Wikipedia)

Se tarjotaan usein banaanin kanssa. Olen maistanut siten, mutta tänään minä otin rapu-, pippuri-, oliivi-, sipulikastikkeella (Madeira style)  ja olihan se hyvää. Ehkä vähän kuhan makuista. Ja O Portaossa oli leppoisa, rauhallinen, ystävällinen tunnelma.

Alkuruoat, leipäkori, vesi, pääruoat, pullollinen talon kalleinta (16 €) hyvää valkoviiniä, espressot, joiden oheen tuotiin tilkat Malmsey madeiraa maksoi yhteensä 68 euroa. Ravintola on vanhan kaupungin kävelykadun varrella, joten siinä voi seurata ohi kulkevia turisteja, nauttia samettisesta illasta, miettiä, että mitäs huomenna…

Siis miksikö Madeira? Paljon hienoja kohteita, kävelyyn oivallisia reittejä, paikallista arkea ympärillä, kaunista, siistiä, kasvillisuus monimuotoista ja kukkivaa, sää leppeä ja lämmin, hyvää ruokaa ja Madeiraa, suhteellisen edullista asumista ja ruokaa, puistoja ja merta. vuoria ja kaupunkielämää… Ystävällisiä ihmisiä, ei meuhkaamista, … ja edelleen niin leppeä ilmanala.