Pyöräilin eilen aamupäivällä apteekin ohi: mainostelineessä luki ”Muista aurinkovoide”. Muistan, – ja kuinka olenkaan kaivannut sen tarvetta! Tarvetta aurinkovoiteelle ei ole viime päivinä ollut. Ei siksikään että on ollut oltava pukeutunut: ei sentään villakaulaliinaa, mutta huivi kuitenkin, pyöräilykypärä ja sormikkaat. Ei siis ole ollut mahdollisuutta auringon kärventämiselle. Taisi se sentään jossain vaiheessa eilenkin hetken paistaakin, mutta (pohjois)tuulta ja pilveä on viime päivinä ollut riittävästi suojaamassa liialliselta auringonotolta.
Eilen illaksi sentään lämpeni, vähän. Sehän oli meille mieluista: oli vuosittaisen ”ikkunanpesupäivällisen” aika. Iltapäivän vietin luottokampaajan hyvässä huomassa: hiukset taas saksittu säälliseen kuosiin ja väriäkin tasoiteltu sopivan harmaaksi. Ja Virholta suoraan Uleåborgiin.
Pehtoori on pessyt ikkunat, ja minä juhlistan sitä ja kiitän siitä perinteisesti tarjoamalla illallisen. Näinhän meillä on tehty – kauan! Ikkunanpesuun liittyy jännittävä tarina: jos joku ei sitä tunne/muista, niin se on täällä!
Eilen ikkunanpesupäivällisellä parasta oli jälkkäri!! Ja kaikki oli hyvää, miljöö, tutut P & T huolehtimassa tarjoilusta, oivallisista viinipareista ja vaihtamassa kuulumisia, illan valo, ruoka ja viinit.
Keltaevätonnikala aluksi, pääruokana korvasieni-arancini ja jälkkäri (tähän fanfaarit) kirsikkasorbetti, pehmeä marenki, lakritsinjuurisiirappi ja sille pariksi pinotage – eteläafrikalainen jälkkäriviini. En ollut sanaton, mutta mutta… minä kirsikkafani olin mennyttä! Ja ehdottomasti tälle ruoalle viini oli oivallinen pari.
Se nautittiin sen jälkeen kun olin – vihdoinkin – käynyt katsomassa tervahaudan! Turkansaaren ulkomuseoalueella on joka kesä sytytetty tervahauta, ja minä olen ´joka kesä´ ollut menossa katsomaan sen sytytystä, enkä ole nähnyt: milloin on ollut liian kuivaa (metsäpalovaroitus), milloin sadetta, milloin me on oltu Lapissa, ja tänä vuonna (viime sunnuntaina) meillä tyär perheineen, joten nope!
Mutta toissapäivänä tervahauta vielä ´elävänä´, vielä tervan tuoksua, vielä hauta vaikuttavana saaren pohjoispäässä. Haudan ympärillä oleva viiva on merkkinä siitä, kuinka iso ´kokko´oli ollut silloin kun hauta sytytettiin. Jo toisena palamispäivänä haudasta alkaa tihkua tervaa…
Paikalla ollut museo-opas kertoi, että juuri tässä vaiheessa hauta on paljon ”tunnelmallisempi, parempi” kuin sytytysvaiheessa. Olin tyytyväinen, että olin juuri tuolloin tuolla. Tämänkin siis olen saanut kokea. Turkansaari on. Sitäkin suosittelen.
