Liikkuminen – Tuulestatemmattua

Huikea patikka, hyvä ruoka

Patikkapäivä. Ahvenanmaan pohjoisimmassa osassa on Getan kunta, ja siellä Getabergen. Se oli tarkoitus tänään huiputtaa, ja käydä katsomassa, onko Ahvenanmaa todella niin hyvä patikointikohde kuin olin tullut lukeneeksi. Kartan yläosassa ylin vihreä merkki: Grosstigen!

Getabergenin (vain 100 mpy, meidän Lapin mökin tonttikin on korkeammalla 🙂 ) patikkapolkua sanotaan Ahvenanmaan hienoimmaksi reitiksi. Se on yhteensä vain vajaa kuusi kilometriä (jos kiertää myös pohjoisessa olevan luolan kautta), ja me oltiin moisella ”pikkupatikalla” melkein kolme tuntia! Ei niin, että se olisi ollut niin vaativa, mutta me tosiaan ”olimme” patikalla, emme urheilleet tai muutenkaan kiirehtineet. Toki vähän päästin boulderoimaankin.

Otin varnasti 150 kuvaa ja sanoin noin 100 kertaa ”suurenmoista”, ”huikeaa”, ”ennennäkemätöntä”, ”niin hienoa”, ”onneksi tultiin/päästiin tänne”, ”oi, että, ei oo sanoja”. Ja mieheni vastasi kaikkeen ”niin on”. 😊

En nyt ryhdy tähän kertomaan kaikista hienoista näkymistä, kalliopoluista, luolista, kansantaruista, ”Espanjalaisista portaista” tai amfiteatterista, meren sinen vilahteluista, Myrskyluodon Maija -leffan huikeista kallio-meri-näkymistä (todellakin aion katsoa elokuvan uudelleen), kallioseinämistä, rotkoista, käkkärämännyistä, jäkälistä kallionotkelmissa, raikkaasta ilmasta, auringonpaisteesta, hiljaisuudesta (olimme koko kolmituntisen kaksistaan, ei nähty reitillä ketään muita!), merestä.

Teen kotona kuvista kansion, ja sanoitankin sen. Nyt en pysty! On vain todettava että Suomessa – juuri toisessa päässä maata – on koettu yhtä huikea patikkaelämys, erilainen, hieno. Silloin oltiin Joenkielisellä Inarissa. Jotenkin äärilaidoilla sielläkin.

Tämän linkin takaa löytyy monta artikkelia, joissa jo kerrotaan juuri Grosstigenin reitistä. Sulattelen kokemaani, viipyilen vielä kivisillä kallioilla, kauas kantavalla katseella meren suuntaan nautiskelen mielessäni, muistelen korkean taivaan alla tepastelua, – – kiitollisena tästäkin päivästä.

Paluumatkan Getasta kohti Maarianhaminaa (noin 35 km) etsiskelimme tienvarrelta bageriaa tai kaffestugaa, mutta eipä ainakaan mitään sattunut kohtdalle. Sitten viitta: Stallhagen bryggeri ja viitassa veitsi ja haarukka ristissä. Poikkesimme pihaan ja voila! Gastropub, myymälä ja panimo.

Gastropub kuulosti hyvälle: jotain pikkusuolaista oli toiveena ja sellaistahan me siellä saimme. Meistä, minusta varsinkaan, ei ole oluenjuojaksi, joten otimme lasilliset Stallhagen Grapefruitia (lonkero). Kuinka hyvää se ja neljä pikkuannosta ”tapaksia” olivatkaan! Rustiikkinen miljöö, syyskesän aurinkoinen päivä, takana ulkoilua ja liikkumista monta tuntia: ihan carpedieminä koko tämä(kin) päivä. Että tällainenkin saatu kokea.

Hotellilla perusteellista pesua, perhechattiä, huilausta, ja sitten länsirannan ravintola ASS Paviljongen. Siitäkin olin saanut ”rotissööritason” suosituksen. Mitä viehättävin purjehdusseuran ravintola, joka kylpi ilta-auringossa, siellä oli muitakin ja samppanja (myöhäinen afterhiking) saman hintaista kuin lasillinen valkoviiniä. Tänäänkin – tietysti – Toast Skagen ja sitten pääruoaksi ahvenfileitä kantarelli-tillikastikkeessa. Alkuruoka oli oikein hyvä, erinomainen, pääruoalla lähti nälkä, ei ollut huono, mutta vähän raskas.

Kuinkahan kauan tällainen elämisen ilotulitus tuntuisi hyvälle? – Tiedä häntä. Ainakin huominen menee ihan heittämällä…

Katsokaa mikä luonnon ”veistos” tuossa yllä!

Paljon olisi vielä… mutta nyt nukuttaa. Ahvenanmaa on ollut hyvä.

Kettukuru löytyi!

Oulun yliopiston avajaisjuhla oli tänään. En osallistunut. En ole ennenkään, en koskaan 35 yliopistovuoteni aikanakaan. En tänäänkään, luonnollisestikaan en.

Mutta jotain uutta olen kokenut, oppinut ja löytänyt tänään!

Mökkiaamussa mietittiin, minne tänään? Oli huikean kaunista ja aurinkoista, kun lähdimme kymmenen aikoihin suuntasimme Kiilopään parkkipaikalle, ja sieltä tutulle reitille. Eiköhän joka kesä/syksy ole Luulammelle patikoitu. Sinne ja sieltä pääsee useampaakin reittiä: päädyttiin ”alempaan” polkuun. Ja kunhan Kiilopään ja Ahopäiden välisen ”satulan” korkeimmalla kohdalla oltiin, ja alkoi laskeutuminen kohti Luulampea, viimeinen kilometri ja me poikkesimme polulta. Ja löysimme uuden kurun. Meille uusi, toki jo jääkauden jälkiä sekin.

Kettukuru se on. Mistä lie saanut nimensä? Kurun muoto vähän kuin ketun häntä? Ainakin pitkä, syvä, komea, rakkainen, aika jyrkkäreunainenkin. Vaikuttava. Hieno.

Ja vaikea kuvattava, droonikamera olisi ollut tarpeen! Postauksen alin kuva on alhaalta; otin sen 2.4.2026 hiihtoladun varresta.

Hiljalleen kuljettiin, paikoin hyvinkin kivistä ja rakkaista, mutta niin upeaa ja avaraa.

~~~~~~~~~~~~~~
Kettukuru huhtikuussa 2026

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Luonnon ehdoilla luonnossa

Viikko alkoi pakkasella; eilen aamukuudelta mittarissa oli – 4 C. Sehän lupasi sinistä taivasta ja auringonpaistetta. Tämän hyvän lisäksi oli vielä tyventä, täysin tuuletonta myös tuntureiden laella.

Tutuilla tuntureilla
Ei tullut mieleenkään tehdä muuta kuin lähteä tepastelemaan, mutta minne? Päädyttiin Urupää – Palopää -polulle. Valinnassa etusijalla: ei niinkään vaativuus tai ´vaatimattomuus´, vaan pääasia valinnassa oli, että näkisi kauas. Ja olisi paljakkaa (= tunturin puuton osa) sekä puustoa, mielellään ruskan värjäämiä rinteitä.

Lämpöasteita oli jo kymmenkunta, tuntui, ettei mitään hätää, ei huolta, mihinkään ei sattunut, kiireetön maanantai.

Myöhäinen lounas notskilla ja sitten muutoinkin pihapiirissä sekä lähimetsässä iltapäivällä.

Sienestyspäivä

Tänään tiistaina on satanut. Oikeastaan koko päivän. Aamupäivän olimme tahoillamme [Pehtoori Rönkönlammen suunnalla, minä ajelin Kutturantien varteen ja sieltä metsään] sienessä. Eikä aamupäivän heikko sade juuri haitannut, kun oli sopivat kamppeet.

Parin tunnin haahuilun tuloksena molemmilla punikki- ja ruskotatteja kuivuriin sen verran, että kolmeen risottoon niistä riittää. Ei ainoatakaan herkkutattia!! Lisäksi kangas-, haapa- ja punarouskuja likoon ja huomenna ryöppäykseen. Eiköhän yksi purkillinen suolasieniä saada. Hyvä että edes vähän.

Oma poro

Meidän ”paliskunnassa” on nyt oma poro. Yksi poro. Pehtoori on sellaisesta puhunut pitkään, ja nyt hän on sellaisen saanut, itse asiassa itse tehnyt. Tätäkin kautta kiitos ratkaisevasta avusta raaka-ainehankinnassa sille kenelle kiitos kuuluu. 😊

Porolle pitäisi saada nimi. Olisiko ehdotuksia?

Lappi Liikkuminen

Poliisikuruun!

Syyssunnuntain patikka Kiilopää juurelta, Suomen ladun majan edestä kohti Ahopäitä ja Poliisikurun lampea. Sataa ripsutteli, aurinko paistoi, paljakassa tuuli kylmästi pohjoisesta ja tyvenessä tuntui melkein kesältä. Lapin luonto on! 💚

Klikkaa ensimmäistä kuvaa, saat kuvakarusellin auki ja kuvat isommiksi.

Usein näkee Facebookissa ja Instagramissa tuttujen ja tuntemattomien kuvia paljaista varpaista uima-altaiden lepotuoleissa tai valtamerten rannalta etelän lomillaan … Tässä minun kontribuutioni tai vastaukseni niihin. 😅

Miksikö kurun nimi on ”Poliisikuru”? – Kyseltyäni sitä jo vuosia sitten paikallisilta, annoin kertoa itselleni ja vakuuttua, että poliisit (yhdessä Rajavartioston kanssa) olisivat siellä vuosikymmeniä sitten harjoitelleet koirien kanssa pelastamaan lumivyöryn alle jääneitä. Tiedä häntä, mutta kyllä tuossa kurussa sellaiseen harjoitukseen varmasti on mahdollisuuksia.

Kaunis kuru se on. Ja aika iso (otsikkokuvaan mahtui vain osa).

Palattuamme tunturista piipahdimme kahvilla/kaakaolla Suomen ladun majasssa, joka sekin oli rempattu kesän aikana. Myös Kaunispään ylämaja Huippu on saanut uuden ilmeen. Jahka käymme siellä laittelen siitäkin kuvia…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Tuvassa ja tunturissa

Remonteilla on tapana laajentua, eikö? – On tullut todistetuksi, että näinhän se on.

Kuukausi sitten olimme täällä pohjoisessa tekemässä vihdoin vanhan mökin terassiremppaa ja siinä ohessa päätin maalailla mökin kylppärin katon ja ikkunanpuitteet sisäpuolelta. Hommat tuli tehtyä, ja valkoinen maali ikkunanpielissä olikin niin onnistunut juttu, että nyt tälle ruskaLOMALLE tullessa auton peräkontissa oli kuin olikin kolmen litran tömppö maalia. ”Huvila & Huussi” – projekti laajeni eilen huussista huvilankin puolelle. Siis: myös mökin pikku kamarin ja pirtin ulko-ovenpielet ja ikkunoiden (x 5) karmit ovat olleet projektinani eilen ja tänään. Nyt tuntuu siltä, että enää en laajenna: huomenna viimeistelyt ja se on siinä! Hope so.

Kun Ilmatieteen laitoksella olivat tälle päivälle uhkailleet tänne rankkoja sadekuuroja iltapäiväksi ja aamupäivän vain pientä sumua, päätimme heti aamusta kahdeksan jälkeen (kun kerran yöunet olivat loppuneet taas kesken) lähteä tunturiin. Pitkästä aikaa Iisakkipään huipulle (454 m. mpy) ja rengasreittiä takaisin. Se on parin tunnin, seitsemän kilometrin leppoisa kierros. Ajateltiin, että mukava kiivetä korkealla: ”näkee kauas, vain taivas rajana”. Heh, eihän se ihan niin mennyt.

Vasemmalla kaunis Pääsiäiskuru. Kuten näette. 😄

Aika lämmin, tyven, toki usvainen, huipulla taidettiin taivaltaa pilvessä, oikeasti, ihan ilman mitään kemikaaleja. Sadetta ei ollut, mutta rillit huurussa ja kasvoilla tuntui kosteus. Oli mahdottoman hyvä hengittää!

Kamerakin oli repussa, mutta tyydyin räpsimään puhelimella kuvia, ja mökille palattua, notskilla lounasmakkaroita (kasvisnakkeja!!) paistellessa ja aurinkoa pilvien välistä ihaillessa kokosin kuvasaaliin videoksi. Eipä kovin hääppönen, mutta ruska, sumu ja Lapin luonto sentään vilahtelevat.

Liikkuminen

Pyöräretki Iihin

Viikonlopun kolmen päivän mummeilun ja kokkailun, aika vähän liikkumisen ja paljon syömisen (joka päivä syötiin lounas JA päivällinen, eikä mitään rahkakipposia ja salaattiannoksia vaan tuhdimpaa juhlaruokaa tarjoilin ja nautin) jälkeen tänään tuntui olevan tarvetta pitkälle pyörälenkille. Toki eilenkin jo Kempele 40 km, mutta tänään sitten tämän kesän Iin reissu.

[Iijoen rannalla, sillan pohjoispuolella on ympäristötaidepuisto, jossa on joka kesä eri teokset. Tänä vuonna sekin on osa Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa. Kannattaa kiertää pikku lenkki.]

Koetin kännykkäotoksista värkkäillä videonkin. Taitaa olla minun ensimmäiseni jonka tein Editsillä. EHKÄ yritän sitä opetella enemmänkin. EHKÄ liittyy siihen, että olen – tietoisesti ja tiedostamatta – vähentänyt somessa oleilua, julkaisua, seurailua … Mutta toisaalta: itsellekin nämä tämmöisen Iin pyöräretken pikku videot voivat joskus olla oikeinkin mukavia olla olemassa. Niin tai näin: tässä 75 kilometrin, vajaan neljän tunnin retkeltä välähdyksiä. Joka tapauksessa teki hyvää.

Lounastauon ajelin viettämään Nelostien ja Konintien risteyksessä olevaan Kesäkahvila Majakkaan KLIKS. Siellä oli hulppean näköisiä kuplavohvelitörtteröitä kaikenlaisin herkkulisukkeineen, mutta minulle laku-sitruuna tuutti oli just sopiva.

Ehkä huomennakin jokin ”kohde”, ettei mene ihan haahuiluksi tämä kesä.

Irlanti Liikkuminen

Vuorilla ja laaksossa ja Celtic Steps

Tänään patikointia, koko päivä. Koko hyvä päivä! Vuorille päästiin.

Yhdeksältä hotellin pihassa odotti tuliterä Mersu-pikkubussi, joka vei meidän 16 hengen porukan reitin alkupäähän Gap of Dunloe -laakson pohjoispäässä sijaitsevalle Kate Kearney’s Cottagelle. Vähän vilpoiselle tuntui, mutta aurinko! Siniseltä taivaalta aurinkoa. Odottavalla mielellä!

Irlannin korkeimman vuoren (ks. eilinen postaus) takana on laakso Gap of Dunloe, jossa taivalsimme kuusi kilometriä ylös ja kuusi kilometriä alas, kapealla asfalttitiellä hevosvankkureiden, pyöräilijöiden ja autojen!! (joita siellä ei saisi olla) ohitellessa ja vastaantullessa. Ei sentään ruuhkia.

Omaan tahtiin, yhdessä ja erikseen kulkien, rupatteluseuraa vaihtaen: jutusteluissa patikkakokemuksia, luonnon tarkkailua ja huomioita kaikesta kauniista, karusta, erilaisesta, ennen näkemättömästä. Hetkessä eläen ja ollen. Johonkin universumiin taas lähettelin kiitoksia siitä, että täällä ollaan sittenkin.

Maisemat olivat huikeat. Purple Rock! Vuorten huiput punertavat …

Yhteensä 12 kilometrin patikkareitti vei Lord Brandonin majalle, jossa lounasta: makoisaa vihannessoppaa ja sandwichejä. Kevyt lounas. Sopiva.

Paluumatka Killarnayhin vilpoisempi ja nopeampi kuin neljän tunnin patikka. Pääsimme veneiden kyytiin. Yleisön pyynnöstä 🙂 tähän video.

Reitti kulki vuorten välissä kapeassa vesistössä kahden pienen järven päätyen lopuksi keskiaikaisen kivisillan ali Muckrossin järvelle.

Veneillä päästiin Ross Castle linnan rantaan, josta oli onneksi kuljetus hotellille.

Parisen tuntia aikaa (käytimme sen syömiseen hotellin ravintolassa ja tietysti tähän postauksen tekoon) ennen kuin oli lähdettävä bussillamme naapurikaupunkiin, jossa näimme parituntisen Celtic Steps (linkin takana videopätkiä) shown: ”yleisliittolaisen” näköisessä kongressisalissa irkkumusiikkia, Irlannin mytologiaa ja River Dancea. Enpä osaa enää kuvailla muuten kuin, että olipa vaikuttava. Kulttuuria ja liikuntaa. Sekä show että meidän päivämme täynnä.

Taas, edelleen väsy, on puoliyö ja aamulla kohti uusia seikkailuja!

Lappi Liikkuminen

Maalissa

Hiihdot on nyt hiihdelty. Tavoitehan oli yli 600 km, mutta tuloksen jäämiseen vajaaksi vaikuttivat monet ulkoiset tekijät, mm. sellainenkin pikku juttu, ettei ole ollut Oulussa eikä Lapissa latuja, tai niitä on ollut paljon tavallista vähemmän ja ne saatiin paljon tavallista myöhemmin.

Myös tammikuun mökkiviikkojen pitkä, kireä pakkasjakso piti minut pois niiltäkin laduilta, joita edes oli. Kausi alkoi vasta helmikuussa, ja silloin olin pari viikkoa Järvenpään reissulla. Selityksiä siis on!

Neljän ladun risteyksessä (Laanila, Hirvaskuru, Vahtamapää, Rumakuru) oli perinteinen pääsiäisen latukahvila (Saariselän VPK), mutta hiihtelin ohi, johti Luulammen tupaa ja kahvilaa.

Mutta nyt on kausi lopussa. Ehkä huomennakin käyn vielä kympin nautiskelemassa – sikäli kuin massiivisen Vaskoolihiihdon kilpahiihtäjien sekaan mahdun… Mutta muutoin pääsiäisen aikaan en enää hiihdä, en vaikka nyt olisi mitä parhaimmat säät ja kelit. Minulla kun on seuraavina päivinä parempaakin ja merkityksellisempää tekemistä kuin sivakointi pitkin tuntureiden kupeita ja kurujen pohjia, ja parempaakin seuraa kuin äänikirjat ja omat ajatukset.

Huomenna Juniori perheineen tulee! Joten silloin kun minulla on mahdollisuus mummeilla ja kokkailla perheelle hiihtäminen ei ole vaihtoehto. Hyvillä mielin vien sukset liiteriin, monot kaapin perälle ja olen ihan tyytyväinen tämän talven kilometrimäärään.

Rumakurun molemmilla tuvilla ja notskipaikoilla oli paljon hiihtäjiä evästelemässä ja huilaamassa.

Kiilopää Luulammelta päin.

Minä jaksoin Luulammelle asti … Kahvila ihan täysi. Ja minun tunnelmointiin ihan liikaa ääntä. Lapin luontoahan tuokin on, siellä voisi nauttia retkeilystä ja rupattelusta, ei kilpaa kailottaessa. Kahvin ja lohileivän nautittuani lähdin paluumatkalle. Sää paras mahdollinen, melkein juhlallinen, keli kohtuullinen, – kaikkea muuta kuin lentävä!

Samaa reittiä takaisin: yhteensä 23 km. Heittämällä yli ”tarkistetun tavoitteen”.

”Pressikuvan” 😂 ja mitalin kilometreineen yhdessä tekoälyn kanssa värkkäilin. Eivät tunturit, eikä hiihtäjä ole oikein näköisiä, mutta sukset on oranssit ja mitalissa oikeat kilometrit! Hiihto on hyvä harrastus.

Huomenna saavat kilpailuhenkisemmät, parempikuntoiset hiihdellä kilpaa Vaskoolihiihdossa, mitä ryhdyn viettämään pääsiäislepoa ja -eloa.

PS. Ja samaan aikaan toisaalla: Pehtoori on täälläkin kävellyt talvikävelyreittejä ja pikkuteitä pitkin melkein saman kuin minä hiihtänyt. Kukin tavallaan.

Lappi Liikkuminen Niitä näitä

Omaan tahtiin

Kyllä minä niin toivoisin, että viitsisin – vihdoinkin – joku päivä ottaa oikean kameran mukaan. Se kyllä venyttäisi ja viivyttäisi hiihtolenkkiin käytettyä aikaa, mutta mitäpä siitä. Eihän nämä minun lenkkini mitään ”kellotettuja” ole muutenkaan. Kahvitauko Kiilopään juurella Suomen Ladun majalla, ja autolla ladun alkuun ja takaisin (Kakslauttasen parkkipaikalle) vei hyvinkin reilut kaksi tuntia, kai. 🙂 Mutta mitäpä väliä vaikka menikin.

Aurinko paistoi, välillä luisti todella hyvin: juuri ne osuudet, joissa latukone oli yön räntäsateen jälkeen käynyt ja joissa oli myötätuuli ja alamäki. Ja sitten ne osuudet, joissa oli nihkeää öistä nuoskaa ladulla, kova, puuskainen, vastainen lounaistuuli ja kapuamista Niilanpään kuvetta tai Ahopään reunan latua, olivat ihan kuntoliikuntaa, eikä juuri niinä hetkinä kovinkaan paljon hiihtämisen iloa. Silti, ja sen vuoksi: hyvä oli hiihtäjän hiihdellä.

Gallerian kuvat suurenevat klikkaamalla…

* (Rengaslenkki Kakslauttanen – Sivakkaojan laavu – Kiilopää –
Kiilo-oja – Poroaidan portti – Kakslauttanen = 15 km)

Liikkuminen Mökkielämää

Viikonlopun lopulla

Eilen illalla oli postaus jo mielessäni, – jotain tyyliin ”ladulla nähtyä ja koettua”. Jäi sitten tekemättä: söimme kaksistaan hyvin, nautimme lasillliset, parit erinomaista punaviiniä (Gaetano), katseltiin telkkaria nuokkuen sohvalla kasvot hehkuen auringon, liikkumisen, ulkona olon ja saunomisen jälkeen, – väsyttikin vähän. Bloggailu (ja ”kesäneule-projektini”) sai jäädä.

Samoin revontulet, niitä olisi ollut. (Nyt vähän aattelen, että oli kannattanut olla kuvailemassa, että tällä kertaa niillä oli joku viestikin.)

Siis eilen hyvä hiihtopäivä auringossa, osin siitä syystä, että Pehtoori oli huoltanut suksiani. Kesken kaudenhan sellaista ei minun suksilleni yleensä tapahdu. 🙂 Mutta eilen! Ja Luttojokivarren suht tasaisella ladulla Vellinsärpimälle ja takaisin, ilman juuri muita hiihtelijöitä, oli ihan juhlaa, sellaista seesteistä, etten sanoisi, että myös terapeuttista, voimaannuttavaa, sellaista kuin hyvä liikkuminen parhaimmillaan on..

Tänään paljon oli toisin: ylämäet lipsui, alamäet jäisiä, vaarallisia, jarruttelua vaativia, kaikkinensa hidasta, hengästyttävääkin. Laanila, Pieranvaara, Välimaa, Saariselkä, Laanila ja jokaisessa risteyksessä, latukarttojen edessä ja vieressä, mäkien laella ja alla vähintään puoli tusinaa, parhaillaan-pahimmoillaan parikymmentä sunnuntaihiihtelijää. Eikä kirjaakaan kuuntelussa, paljon ajatuksia ja muistoja mielessä.

Kumpanakaan päivänä ei juuri luistelijoita, ei lapsia, ei ulkomaalaisia. Tänään ei juuri aurinkoa, ei ladulla, mutta mökkipihassa sitten kuitenkin.

Ihan terassikeli (mittarissa näkyy + 7 C). Roope-nalle viihtyy jo pihalla, me emme sentään syöneet ulkona. Otsikkokuvasta näkyy että lunta on vielä! Aika lailla.

Ja rantasauna on tietysti jo käytössä. Se tekee hyvää aina.