Liikkuminen

Taruja ja satuja sateenkaaren päässä olevista kulta-aarteista on olemassa monissa kulttuureissa. Ne perustunevat germaanisiin kansanuskomuksiin, joista se on kantautunut myös Suomeen ja Pohjan perille.  Muinaiset keltit uskoivat, että sateenkaaren avulla löydetyt aarteet edustivat viisautta.

On selitetty, että tarinat sateenkaaren päässä olevasta kullasta saattavat olla peräisin ilmiön väreistä, sillä keltainen ja oranssi ovat siinä aika hallitsevia, vaikka ulkoreuna onkin punainen ja sisäreuna vihreänsininen.

Me ei oikeastaan edes etsitty sateenkaarenpäätä, semminkin kun ei ole ollut sadettakaan, mutta löydettiin kuitenkin Sateenkaarenpää ja siellä todellakin oli kultaa! Ja kiviä, korundeja, valtauksia, geologista tietoa ja mies, joka on jo 30 vuosikymmentä ollut paikan isäntä. Matkalla meidän mökiltä Saariselän keskustaan on matkaa seitsemisen kilometriä ja sen varrella on tienviitta, jossa lukee Sateenkaarenpääntie. Koskaan ei olla sinne ajeltu, ei pyörillä, ei autolla.

Tänään ajettiin, tien alkuun ja sitten jatkettiin kävellen tietämättä kuinka kauan pitäisi kulkea, että saapuisimme sateenkaarenpäähän. Vähän toistakilometriä kuljettiin. Käytiin katselemassa Laaniojan varrella oleva paikka, jossa oli parikin kultavaltausta ja isohko alue mökkeineen, talouskeittiöineen, kaikkineen selvästikin suunnattu turistiryhmille, -tarjolla kullanhuuhdontaelämyksiä siis! Ja se on ollut siellä jo pian kolme vuosikymmentä, eikä meillä ole ollut mitään tietoa.

Rohkenin mennä paikalla olleelta mieheltä kyselemään muutamia kiviin ja geologiaan liittyviä juttuja, joita olen yrittänyt selvittää netistä, mutta vähän on ollut epäselvää, mm. mitkä kivet lopulta ovatkaan granuliittia ja onko punainen väri kivien pinnassa todellakin rautaoksidia kuten luulin. Ja kannattihan se rohjeta!

Me saimme opastuksen, juttutuokion, kivien esittelyn, granuliittien tunnistamisen opetusta, kivien hionnan, kullanhuuhdonnan, tulivuorten liikeiden ja Lapin kultakenttien historian oppitunnin.

Sateenkaarenpäässä on sellaista. Olipa mahtava kohtaaminen!

Patikalle ehdimme sen jälkeen.

Tunturissa oli lämmintä, leppeän tuulista, … En edes yritä selittää, kun se jää kuitenkin vajaaksi. Ehkä muutama kuva antaa välähdyksen ruskasta, patikoinnin ilosta ja lämmöstä.

Koko pohjoisen puoli on kohta tuntureilla täytetty. Suuria maanharjoja on toisensa takana siniseen äärettömyyteen saakka. Katsot kohti koillista ja itää — koko maan ääri on tuntureista rakennettu. Korkeita köyryjä on paiskittu vierekkäin ja päällekkäin niin pitkälti kuin silmä kantaa. Maan mustiin uumeniin ne on perustettu, Manalan vierikallioihin, mutta sinisinä ne nousevat taivaan sineen taikka valkoisina piiloutuvat pilvenkumuraan. Etpä aina tiedä, tunturiko vai pilvi, tunturin takaa kohoava pilvenjönkkykö vai pilvistä katsova tunturinharja.

(Samuli Paulaharju, Sompio, 1939)

Patikka Luulammelle on tehty usein. Se on yksi lempireiteistäni, varsinkin menomatka ”jyrkemmän kautta”. Aika iso osa 11 kilometrin rengasreitistä on granuliittia, kivenmurikoita kaiken kokoisia. Hieman ikävää taivallettavaa sikäli, että on koko ajan katsottava mihin astuu.

Mutta onpahan hyvä syy kulkea hiljalleen, pysähdellen, hengitellen syvään. Tuolla tuntee olevansa tunturi-Lapissa, juuri siellä mistä Samuli Paulaharju kirjoitti. Se on vaikuttavaa. Lapin hulluus pahenee noilla poluilla, tuntureiden kupeilla.

Luulammen kahvila oli auki, joten lounaskahvit siellä. Inarinjärven siikaleipänen oli hyvä.

Sen jälkeen hyvä jatkaa paluumatkalle. Tunturituuli piti ilman raikkaana, eikkä reilusti yli 20 asteen lämpö haitannut patikointia. Kaikki oli hyvin. Kaikki.

Iltapäiväksi sateen uhka.

Aamupuuron ääressä pohdimme mille ryhdytään. Ajateltiin tehdä pikkuinen pyhäpäivän patikka, – suorinta reittiä suht napakasti Mariankurulle ja takaisin. Sellaiset seitsemän, kahdeksan kilometriä ja sillä hyvä, ehditään sateen alta pois.

Käytiin kurulla, oltiinkin siellä hyvä tovi, kierreltiin, eikä nyt niin suorinta reittiä sinne, eikä edes vauhdilla, ja takaisin. Siinä se meni 12 kilometriä, 2 ½ tuntia, saatiin litra korvasieniä, kymmeniä kuvia, vilkaisin myös reitin varrelle sattuvan ”valvonnassani”😄  olevan mökin tilanteen, kaikki kunnossa, kuljettiin sateettomilla poluilla ja paljakoilla. Sää suosi, ei liian kuuma (+ 17 C), ei kylmä, tunturissa leppeä tuuli.

Mariankurulle mennessä ja sen reunamilla ja pohjalla kulkiessa jääkauden jäljet melkein ”tuntuvat”. Maa- ja kallioperässä on kerrostumia, seinämiä, siirtolohkareita, peruskalliota, … jääkauden sulamisvesistä syntyneet ns. jääjärvet ja niiden lähteet ja lammet tekevät maisemasta karun kauniin. Tämä on tällä  hetkellä mun lempparireitti. Viime kesänä vasta löydettiin useampikin näitä Ahopään kuruja.

Menomatkalla nähtiin porotokka. Ei mitään pientä parttiota (5 – 10 poroa), jotka ovat näillä meidän huudeilla hyvin tavallisia vastaantulijoita, metsässä kulkijoita, vaan iso, ainakin noin puolensadan poron lauma, jossa oli paljon pieniä vasojakin.

Latupohjalla/kesäreitillä tämmöinen tunturikoivu, jonka kasvu on vähintäänkin vaikeaa, ei ole tavaton näky. Aina näiden sinnikkyyttä jaksan ihmetellä.

Tämä kasvi on lihansyöjäkasvi.

Tunturi- eli lumikatkero oli kukassa.

Ahopään rinteet ovat paikoin hyvin kivikkoiset, rakkaiset ja lohkareiset, joten on aika huolella katseltava, mihin astuu. Tämän olisin halunnut tuoda ”huiputuskivenä”. 💙

Mökkipihaan palatessa aurinko jo paistoikin lähes siniseltä taivaalta, joten eihän vielä saunaan, vaan jäätiin vielä pihalle. After hiking -juomatkin tein meille, nautimme terassilla, hieman huilattiin. Ja sitten minulle oli mökkinaapurilla lahja pihassaan; eikä ihan pieni sellainen. Pari kottikärryllistä kompostimultaa kävin hakemassa projekteihini, joiden loppuunsaattaminen sitten huomenna. Yesh!

Rantasauna ja iltauinti tyvenessä, aurinkoisessa illassa kruunasivat päivän ulkoilut.

On sellainen vaihe elämässä, että aamulla herätessä on tovi mietittävä, mikä viikonpäivä, paljonko kello on, missä ollaan, onko joku syy tai peruste herätä? Päivää ja kellonaikaa on mietittävä myös hereillä ollessa. …

Nukuin viime yönä 11 tuntia!! Ilman melatoniinia (viikon olen ollut ilman), näkemättä painajaisia tai muitakaan vauhdikkaita unia. Minä vain nukuin. Oi, että elämä voi olla hyvää!

Näillä vuosilla varsinkin täällä pohjoisessa valon määrä, lämpötila, pilvipeite ja omien kolotusten puute/voimakkuus ovat ratkaisevia tekijöitä päivän ohjelmaa suunnitellessa. Niiden tila ratkaisi tänään, että lähdimme autolla liikkeelle. Minä vein Pehtoorin Laanilaan ja HUOM. kävin kuvailemassa Monomestan joten NYT eilisen postauksen lopussa on kuvat siitä. KLIKS 

Pehtoori lähti siitä talvipatikalle, Ruijanpolulle kohti Kiilopäätä. Ja minä pyöräytin auton ja ajelin teitä pitkin samaan kohteeseen. Sieltä lähdin hiihdellen kohti Niilanpään vanhaa erotuspaikkaa. Viime syksynä viimeksi sinne kävelimme ruskaisen tunturin paljakassa, jossa nähtiin mm. riekkoja.  Tänään oli hyvin eri näköistä. Oikeastaan välillä ei minkään näköistä.

Sinne kulkee ns. luonnonlatu, siis yksi latu, joka on tehty moottorikelkan perässä vedettävällä vempaimella, ei siis ole mikään leveä, kaksisuuntainen latu-ura, jossa keskellä luistelua varten oma ”kaista”. Tämä luonnonlatu oli kaikenkukkuraksi aamuisen ajon jäljiltä osittain jo tuiskunnut umpeen. Silti.

Silti, ja noin kolmen kilometrin ylämäkeen hiihdosta huolimatta, tänään oli hirmu hyvä vire hiihdellä. Plussa-asteita ja melkein tuuletonta. Luisto oivallinen. Niilanpään poroaitauksen kohdalta sitten alkoikin metsätaival, ja alamäki. Minulle ennen hiihtämätön pätkä. Aika lailla ketään kohtaamatta reilu vitonen kulki.

Rautalammelle hiihtäjiä oli alla olevassa risteyksessä muutamia, minä en taida koskaan enää sinne asti jaksaa… (Tulee sellainen 30 km:n lenkki)

Mutta ihan tyytyväinen olin tämänpäiväiseenkin lenkkiini.

Pehtoori otti kyytiin Kiilopääntien varresta ja palailimme mökille.

Ja mikä merkillisintä ja mukavinta, jaksoin vielä mökillä käynnin, voileivän ja smoothien jälkeen lähteä uudelleen ladulle: Prospektorin sprintti sujahti helposti. Kausihan voisi jatkua vielä kauan. Virallinen lumensyvyys on melkein metri ja latukoneet hyrräävät joka aamu ladut priimakuntoon,

                       mutta minulla alkaa olla lajinvaihto lähellä. Oulussa pyörätiet jo pian houkuttavat. …

Vaikka toki täälläkin viihtyy.

Melkein puolille päivin oli maltettava, odotettava, pysyttävä mökissä siihen asti,  että pakkanen laskisi aamun -17 C pakkasasteista alle kymmeneen.

Pitkän pohdiskelun jälkeen reitiksi valikoitui Kakslauttanen – Sivakkaojan vartta kohti Kiilopäätä, jossa kahvilaan pissalle ja pillimehulle – paluumatka pohjoispuolta poronaidan vartta takaisin Kakslauttasen parkkipaikalle.

Ei tullut uutta nopeusennätystä, eikä tyylipisteitäkään ollut jaossa, mutta voin ylpeänä kertoa, että osasin nauttia joka ikisestä kilometristä, jokaisesta auringonsäteestä, kaikista hiljaisista hetkistä (äänikirjakin tuolla tauolla), liikkumisen ilosta, jaksamisesta, terveydestä, mahdollisuudesta olla täällä.

(Vielä kun olisin viitsinyt ottaa oikean kameran mukaani, kuvat eivät olisi tällaisia vähän oudon värisiä yms., niin olisipa ollut hyvä. Nyt on tyytyminen näihin. )