Patikkapoluilla

Viime viikolla yksi puolituttu kyseli patikoinnista, ja nimenomaan patikoinnista Lapissa, ja vaihtelimme tietoja ja kokemuksia siihen liittyen. Tarkoitukseni oli ja on sen pohjalta tehdä tähän jonkinlainen kooste vinkeistä…

Meillähän Pehtoorin kanssa aika aktiivinen patikointitaival on jatkunut (vasta) vähän toistakymmentä vuotta. Sinä aikana on melkein kerran vuodessa käyty ulkomaillakin patikkareissuilla (Kitzbühel, Madeira (2 x), Kanaria, LiguriaLanzarote, Bad Gastein, Mallorca, Kroatia ja mitä näitä nyt on. Linkkien takana kuvakansiot noilta patikkareissuilta). Ohjatut patikointimatkat Alpeilla opettivat paljon – sekä kokemuksena että wanderführereiden opettamana.

Viime viikon ruskareissulla otin paljon kuvia poluista, jotta voin näyttää, kuinka erilaisia polkupohjia pelkästään Saariselällä (ja Inarissa) on. Helppoja ja haastavia, pehmeitä ja rakkakivisiä…

Nyt vain aloitin taas niin massiivisen postauksen tekemisen, että ei tälle illalle enää jaksa tehdä loppuun, kun huomenna mummin kalenterissa on aamutuuri pienten kanssa, mutta tässä nyt edes niitä polkukuvia.

Ehkä palaan polulle huomenna…

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Polulla ja päivällisellä

Aamupuuron äärellä päivän agendalla ensimmäinen päätettävä asia oli, mennäänkö patikalle ja mihin? Äänin 2 – 0 päätimme lähteä, ja yllättäen kahdelta eri taholta sama ehdotus kohteesta: Jorpulipää. ”Ei olla pitkään aikaan käyty” (PP:n kanssa edellisen kerran).

Ajelimme 30 km etelään, Tankavaaraan ja juuri kun olimme kohteessa, alkoi sataa, vähän enemmän kuin tihuuttaa. Viitsitäänkö lähteä ollenkaan? – Kävellään edes vähän. Siis sadeviitat ylle ja menoksi.

Alempi reitti olisi vienyt suoraan tunturin laelle, mutta koska tuuli, tihuutti ja koska oli epävarmaa, viitsitäänkö edes kauaa tepastella, käännyimmekin ylemmälle reitille: Geologiselle polulle, jota emme koskaan aiemmin ole kokonaan tepastelleet. Se nousee hiljalleen ylös, korkeuskäyrät eivät kovin tiuhassa kuitenkaan. Käveltyämme pari kilometriä sade hiipui ja maisema alkoi vihdoin muuttua edes vähän ”geologiseksi”.

Koiranjuomalammen rannalla oli aika lounastauolle ja samalla hetkellä, kun Elovena-keksipatukan paperin sain auki, istui kuukkeli laavun kelopenkillä: ”Ai, oiskohan täällä evästä meillekin?”

Ja saatuaan keksimuruja oli vähän sen näköinen, että tässäkö kaikki?

Enempää ei ollut meillekään tarjolla, joten jatkoimme matkaa.

Jorpulipään paljakka sumun peitossa, joten lähdimme paluumatkalle kohti Tankasuota. Se on jylhän, kauniin karu. Siinä on minusta kansallismaiseman aineksia. Se on jotenkin kotoinen, merkillisellä tavalla turvallinen. Mun lempparisuo.

On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.

         (Juice Leskinen)

Minä lensin ja mietin. Paljon mietin tänäänkin. Mutta hyvillä mielin mietin, ’lentäen’.

Ja pysyin tukevasti patikkapolulla. 🙂

Tänään korkeuseroa sopivasti, patikan pituus melkein liian lyhyt (7 km), mutta kyllä taputeltiin toisiamme olalle, että polulle edes lähdettiin alkumatkan sateesta huolimatta. Taas tänään tuli mieleen, kuinka on hienoa, kun (nykyisin) on niin hyviä kamppeita, varusteita, kenkiä, reppuja, eväitä, että joka säällä on kelpo kulkea.

Iltapäivällä perhe-chatissa viestit kulkivat vilkkaasti ja niitä oli paljon, systerin ja ystävienkin kanssa viestien vaihtoa. Ja kuinka iloiseksi tulinkaan, kun äiti soitti. Hän soitti, en minä.

~~~~~~~~~~~~

Illansuussa lähdimme ulos syömään. Minusta on täällä Saariselällä tullut aika huono lähtemään ulos syömään, koska ravintoloiden ruokalistalla on yleensä (vain) niitä samoja ruokia, joita itse kokkailen mökillä. Näitä samoja silloin kun meillä on perhettä tai ystäviä täällä ”vieraina”: poroa, nieriää, lohta, puikulaperunoita, sieniä, puolukoita, hilloja. Toisaalta yritän ajatella, ettö on hyvä tukea paikallisia ja oppia jotain uutta noiden raaka-aineiden valmistukseen liittyvää, joten tänään ulos syömään!

Kaunispään huipulla on reilut puolenkymmentä vuotta ollut Star Arctic Hotel, jota me nimitämme Kiinan muuriksi, koska kaukaa se näyttää muurilta, koska osa sen rahoittajista on kiinalaisia ja koska se(kin) on suunnattu paljolti aasialaisille matkailijoille. Olemme kerran käyneet ravintolassa sisällä (PP:n kanssa kaakaolla ja proseccolla), mutta nyt halusimme testaamaan hotellin Kaunis-ravintolan ruokatarjontaa.

Maisemat on hienot. Selkeällä kelillä varmaan vielä paremmat.

 

Otimme molemmat alkuun ”Ylikypsää hirven lapaa, savu-selleripyrettä sekä pikkelöityä selleriä”. Annos oli kaunis, siinä oli monia tekemistä vaativia komponentteja ja se oli hyvää, oikein hyvää. Mutta oliko liha hirveä, ei se ainakaan ollut ”ylikypsää”, vaan se oli palvattua lihaa. Harmittaa, etten siellä tajunnut, miksi annos lopulta oli pettymys. Siis siksi, että se ei ollut mitä luulin saavani.

Pääruoaksi olisi voinut valita mm. ”perinteisen käristyksen” tai ”poron filettä”, mutta kun teen niitä itse – aika usein vielä – ja muutenkin olen nykyisin entistä enemmän kalaruoan suosija, tilasin paistettua haukea. Se oli paneroitu hyvin, rapeaksi, mutta jäimme miettimään, miltä se kala maistui, perunat ja porkkanat al dente, melkein liiankin raakoja ja punajuurikastike perushyvää. Näin kirjoitettuna kuulostaa tylymmältä kuin olikaan, ehkä minulla odotukset olivat liian korkealla, mutta soveltaen ystävän aikaa sitten lausumaa mainiota arvostelua eräästä viinistä voin todeta: ”Voin syödä toistekin, mutten tavoittele”.

Laanilan Kievari tai Kaltio, tai ehkä Pirkon Pirtti, voivat ensi kerralla olla meidän valintamme täällä. Tai Petronella, jos oikein haluamme gourmetia ja olemme valmiita maksamaan siitä. 🙂

Tästä huolimatta, kaiken kaikkiaan hyvälle maistuu olo täällä.

Paluu Otsamolle

Inarin aamussa

Hyvin nukuttu yö Inarinjärven rannalla, ja herääminen uuteen patikointipäivään ja aamiainen Hotel WIlderness Inarin isossa ravintolasalissa ikkunapaikalla. Minä en ole niin kovin perso ole hotelliaamiaisille, mutta tänään iloitsin monipuolisesta tarjonnasta. Paljon hyvää tarjolla, myös minun ”rajalliselle sietokyvylleni”. Koskapa tiedossa kunnon patikka, oli tankattava proteiineja, pelkkä kaurapuuro ei tänään riittänyt.

Otsamolle

Me olemme käyneet Otsamo-tunturilla kerran aiemmin. Juhannuksena 2011. Joten kymmenvuotisjuhlaa tänään siellä vietettiin. Viimeksi menimme Riutulan ja Rovajärven kautta, siis pohjoispuolelta. Se on sikäli parempi reitti, että se on vain 2,6 km suuntaansa. Tänään teimme sitten pitemmän kaavan mukaan. Ajelimme Inarin keskustasta Jäniskoskelle, ja lähdimme siitä. Kilometrejä Otsamon huipulle (417 mpy) ja takaisin tuli liki 15 km, ja aikaa kului vähän yli viisi tuntia. Tänään pysähdeltiin, syötiin huipulla päivätuvassa eväät, välilläkin istuskeltiin, kuvailin tai hengähdettiin. Loppunousu oli tymäkämpi kuin eilinen nousu Joenkieliselle, mutta kyllä taas kannatti.

Huipulla tuuli. Oikeasti tuntui, että pieni päivätupa voi nousta lentoon hetkenä minä hyvänsä, ja laella seisoskellessa oli oltava huolellinen käänteissä, ettei tuulenpuuska vienyt mennessä.

Otsamon laelta on mielestä oikeastaan vielä hienommat näkymät kuin Joenkieliseltä. Enemmän vettä, maisemassa enemmän korkeuseroja, kontrasteja, taitaa näkyä Norjaan asti. Mutusjärvelle eli Muddusjäevrille ja Inarille näkyi hienosti.

Kun tuuli oli pitkästi yli 10 m/s oli hyvä kun voitiin tovi huilata päivätuvalla. Aihku (minun ”terveystalismaanini” 🙂  kesäkuulta) silminnähden nautti retkestä.

Tänään ei ollut rengasreittiä vaan palasimme samoja polkuja kuin olimme tulleetkin. Tänään polkupohjat ehkä vähän helpommat kuin eilen, mutta kyllä rakkaa, juurakoita, kosteikkoja, vieriviä kiviä ja kaatuneita puita poluilla oli tänäänkin. Mutta muutamia kilometrejä myös lempeän pehmeää polkua, jolloin ei koko aikaa tarvitse katsella, mihin kenkänsä asettaa.

Riekonmarja on ehdoton suosikkini ruskan värittäjistä.


Aion palailla vielä näihin Inarilla tehtyihin patikoihin, viimeistään kotosalla postailen lisää kuvia ja ehkä juttuakin patikoinnista ja sen syvimmistä olemuksesta.

Jo nyt voin todeta, että se tekee hyvää, tasaannuttaa, saa ajattelemaan asioita vähän omaa pientä piiriään laajemmin, ottamaan etäisyyttä. Se tekee hyvää sielulle ja ruumiille.

Jäniskoskella vesi alhaisempana kuin koskaan on nähty, mutta kosken kuohunta on aina sykähdyttävä.

Iltapäivän lopulla ajelimme Inarista kohti Hangasojaa, jossa tänään oli satanutkin, Inarin retkellä ei paljon paistanut, mutta ei kyllä satanutkaan.

Mökille palattua tuntui kuin olisimme olleet pidemmälläkin patikkamatkalla. Hyvä matka se oli. Oikein hyvä. Nyt taas kotituntureiden huomassa.

Mökiltä matkailemaan

Lomamatkalla Saamenmaassa

Mökiltä hotelliin!

Nyt ollaan pohjoisessa, keskellä Saamenmaata. Ulkomaat ovat pari vuotta olleet meidän saavuttamattomissa, eikä tänään olla edes Helsingissä, vaikka niin oli tarkoitus. Tarkoitus oli olla Elton Johnin konsertissa. Samalla kertaa oli tavoite tavata ystäviä ja tietysti tytärtä, käydä jossain hienossa ravintolassa juhlistamassa hänen synttäreitään, ja viettää kaupunkilomaa. Lopulta olin hyvin tyytyväinen kun konsertti taas peruuntui. Niinkuin peruuntui meidän alkukuuhun suunniteltu mökki-ruska-patikkareissumme. Se oli nyt mahdollista monien vaiheiden jälkeen siirtää tälle viikolle.

Nyt ei olla edes mökillä, vaan ollaan Inarissa, ollaan oikein hotellimajoituksessa, vähän niin kuin ulkomaan patikointilomasella. 😊

Wilderness-hotelliketjulla on Utsjoella, Inarissa, Nellimissä ja Muotkassa (vai Muotkalla?) uusia majoituskomplekseja. Me valitsimme Inarin, koska halusimme patikoimaan uusiin maisemiin, uusille tuntureille, Saamenmaan sydämeen. Siis Wilderness Inari: tarjolla hotellihuone-, iglu/revontulikota-, chalet- ja kelomökkimajoitusta. Vähän mietimme ”aurora cabinia”, mutta saunallinen, olohuoneellinen chalet tuntui paremmalta meille.

Tänä vuonna on päätetty, ettei ostella hääpäivä-, synttäri- saatikka nimpparilahjoja toisillemme, kuten meillä kyllä yleensä on tapana, vaan humputellaan ravintolaillallisilla ja ehkä toistekin tällaisella ex tempore -hotellielämällä.

Eilen illalla varasin tänne yösijan. Kuvasatoa on tulossa, mutta nyt ei pysty, ei jaksa,… . … Hyvä tämä on!

Miksi Inariin? 

Saariselän ”kotitunturit” on tullut vuosien varrella patikoitua ristiin rastiin, moneen kertaan, monet kerrat vuodessa, joten ovat jo tutut, jotain uutta kaivattiin.

Saariselällä (puu)ruska on jo hiipumassa, ja Inarissa on ”aina” lämpimämpi kuin etelämpänä, lämpimämpi kuin meidän mökkimaisemissa. Olemme kerran käyneet Otsamotunturilla ja monta kertaa on aiottu lähteä uudelleen, mutta kun matka!

Ja sitten lisäksi Pehtoorin hyvä kaveri, joka on Inarin (Lemmenjoen) Menesjärvelta kotoisin, vinkkasi, että Joenkielinen on hieno tunturi kavuttavaksi, koettavaksi, neuvoi vielä, mistä aloittaa patikka ja miten päin rengasreitti kannattaa kiertää. Samalle ruskalle ei kyllä viitsisi ajella sekä Otsamon että Joenkielisen huiputukseen, mutta entäpä jos yhdistäisi peräkkäisille päiville ja yöpyisi Inarissa? – Niin tehtiin.

Aamukahdeksan jälkeen lähdimme Hangasojalta kohti pohjoista: Ivalo – Inari – Menesjärvi – Njurgulahti – Lemmenjoki ja auto parkkiin.

Joenkielinen huiputettu

Siitä polulle kohti Joenkielinen-tunturin huippua, joka on 535 metriä merenpinnan yläpuolella. Sen korkeammalle ei Suomessa ole koskaan patikoitu.

Sää pilvinen, eikä turhan lämmin, tuulinen, mutta meillä noustessa myötätuuli, vasta alaspäin tullessa vastainen. Lopultakin ihan hyvä keli, joskin ruska olisi auringossa ollut vielä leiskuvampi. Toki nytkin ihan mahdottoman hieno, ei moista ole ennen nähty.

Reitin ensimmäiset 5 – 6 kilometriä kulkivat metsässä, aika tasaisella, kosteikkoja, juurakkoja, kauniita isoja mäntyjä, muutama aihki.

Hiljalleen alkoi nousu… ja Juurakkajoen laavulla pysähdyimme ensimmäiselle tauolle, välipalalle. Nuori nuoripari (lauantaina vihityt) olivat yhtä aikaa kodassa evästelemässä. Jutustelun jälkeen matka kohti huippua jatkui.

Koivut heleämmän keltaisia kuin Saariselällä ja maaruska alkoi punaisena hallita maisemaa yhä enemmän.

Kohti tunturin lakea, paljakassa, rakka lisääntyi, mutta ei ollenkaan niin paha kuin olimme muiden matkakertomuksista lukeneet.  ja vähitellen maisema avartui: Lemmenjoen kansallispuisto, Hammastunturit, pian 360-astetta Saamenmaata, sen tunturimaisemaa jalkojen juuressa. Emmekä koskaan ennen ole nähneet sellaista leiskuvaa ruskaa, mustikan- ja juolukanvarvuista punaisena hehkuvia rinteitä, välillä jotain keltaisen kirkkautta, riekonmarjan syvää tummanpunaista. Henkeäsalpaava voi olla kliseistä, mutta en epäröi käyttää.

Lopulta huipulla! Eikä enää kuin puolet matkasta taivaltamatta.

Eikä alaspäin meno aina ole helpompaa kuin nouseminen, ei tänäänkään. Varsinkin viimeiset kolme kilometriä tuntuivat loputtomilta.

Njurgulahteen palattuamme Garmin näytti, että matkaa oli kertynyt 19 km, aikaa kulunut kuusi tuntia ja että syke oli ollut sopiva. Kameran muistikortilla melkein 200 kuvaa ja eväistä puolet syömättä. Mehän istahdimme toisen kerran (evästelemään) vasta viimeisen viiden kilometrin kohdalla. Pehtoori kun ei paljon pysähtelyistä piittaa. Minulla onneksi kamera, joka on hyvä ”tekosyy” hengähtää välillä. Toki sen + telen raahaaminen on vähän hullun hommaa. Muttaku!

Vaati voimia, vei voimia, mutta hyvänen aika, kuinka paljon patikka toikaan voimaa. Sanoisin, että voimaannutti, jollen vierastaisi moista ilmausta. 🙂

Hotelli-chaletin sauna oli hyvä, samoin ravintolan ruoka. Ainakin pääruoka. Palaan kaikkinensa tähän päivään ja sen kokemuksiin tuonnempana. Nyt on vähän venyteltävä ja nukuttava, – huomenna Otsamolle.

PS: Vinkki. Instagram-tililläni julkaisen satunnaisesti kuvia (vähän kuin näyteikkuna valokuvauksen tasooni, siis markkinointi mielessä), mutta Instastooreissa julkaisen aika usein enemmän henkilökohtaista, videoita, vinkkejä… Siispä seurantaan?  https://www.instagram.com/tuulestatemmattu/

Päiväpatikka Luulammelle

Elämä on tässä, nyt.

 

Mökkielossa nukutaan pitkät yöunet ja herätään aurinkoiseen aamuun. Parhaimmillaan näin, – niin tänäänkin.

Ensimmäisenä patikka-aamuna kuitenkin erinäisiä käynnistysvaikeuksia, kaiken tarvittavan löytäminen, pakkaaminen, pukeminen, – ja lataaminen!

Olimme Kiilopään parkkipaikalla vasta puoliyhdentoista aikaan, ja se oli aivan täynnä, kuin myös lähellä oleva varaparkki ja tien varressakin jo muutama kymmenen autoa! Kiilopään kuvetta kohti Luulampea. Lounatuuli aika kova, eikä lämmintäkään montaa astetta, mutta vähän aurinkoa, ja kaikki hyvin. Oi, että. Kyllä on tunturissa kulkeminen mun juttu. Lienenkö koskaan asiasta tullut maininneeksi. No mutta kyllä, kyllä se vaan on. 🙂

Reilun kolmen kilometrin nousun jälkeen, paliskuntarajan vaihduttua, kymmeniä kuvia otettuani alkoi louhikkoisessa maisemassa lasku kohti Luulampea. Ei näytä erämaajärveltä, mutta on mitä viehättävin paikka. Se on sellainen pieni keidas hiekkarantoineen. Esihistoriallinen muinaisjäännöskin se on.

Päivätupa oli auki, on koko syyskuun, joten poikkesimme lounastauolle: Pehtoorille munkkikahvit, minä nautin kaakaosta ja takkatulesta.

Palasimme pitemmän kautta takaisin; rengasreitin kokonaisipituudeksi Garmin näytti 11 km.

Kaupan kautta paluu mökille:  välipalaksi Kuukkelin savupororieskaa ja (Oulusta Kauppahallista roudattua) savuporoa – ei haittaa vaikka notskimakkara on ruokavalioni ulkopuolella.

Savuporolla jatkettiin sitten saunomisen jälkeenkin: savuporokastike pastalle! LappItalia-reseptiikkaa tiedättehän. Vähän muokkailin alkuperäistä (omaa) ohjetta ja nyt oli kyllä aika perfetto! Kotosalla voin kirjoitella ohjeen ja liittää kuvan.

Olihan meillä hyvä päivä, niin hyvä. Huomiseksi on suunniteltu ja valmisteltu ihan uudenlainen ”seikkailu” – pysykäähän linjoilla niin pääsette uusiin maisemiin.

Vielä pyöräilykelejä ja sadonkorjuuajan sapuskaa

Varhaisissa aamuheräämisissä on se hyvä puoli, että ehtii paljon. Yhdeksän jälkeen olin jo maantiellä tehtyäni yhden sun toisen pikkujutun, keitellyt ja nauttinut puuron, silitellyt pyykit, silmäillyt aamu-uutiset, hoidellut pankkiasioita.

Suht viileässä, mutta kauniissa ja lähes tuulettomassa kelissä ajelin Madekoskelle. Ja sen ainakin parikymmntä kertaa kun kuluneiden kolmen kesän aikana olen Madekosken sillan ylittänyt, olen pitänyt juoma- ja kuvaustauon sillalla, enkä ole hoksannut, että sillan kupeesta laskeutuu tie alas sillan viereen, jossa on veneenlaskupaikka.

Siinä on mukava suojainen rantakaistele, jossa oli oikein hyvä istahtaa, avata juomapullo ja nauttia Elovena-välipalakeksipatukka. Katsella sillasta heijastuvia juovia joenpintaa …

Puolenpäivän jälkeen olin jo kaupungissa, sieltä äidin luo ja iltapäivällä kotiuduttuani oli aika verestää LappItalia-muistoja. Tänään vuorossa kesäkurpitsapiirakka. Tätä tein Esikoisen teinivuosina aika usein, hänelle kun kasvis- ja vuohenjuustoruoat ovat maistuneet oikeastaan ´aina´. Tähän reseptiin ja tyttäreen liittyvän tarinan, ”kadonneen reseptin metsästyksen”, olenkin kertonut jo aiemmin.

Vähän kuin pizzaa, vielä enemmän kuin tarte flambeeta, mutta vieläkin kevyempää ja oikein hyvää. Alkuperäisessä ohjeessa on grahamjauhoja, ja niitähän minulla ei tietenkään ollut, joten laitoin ruisjauhoja. Ehkä parempikin siten.

Kesäkurpitsapiirakka

Pohja

2 dl vehnäjauhoja
3/4 dl graham- tai ruisjauhoja
1 ps kuivahiivaa
1 tl suolaa
2 + 2 rkl öljyä
1 valkosipulin kynsi 

1,5 dl vettä

Täyte

1 kesäkurpitsa
2 sipulia
kananmunan valkuainen
150–200 g vuohenjuustoa
runsaasti tuoretta rucolaa
basilikaa
suolaa ja pippuria

Sekoita kuivahiiva jauhoihin, lisää reilusti kädenlämpöinen vesi, suola ja öljy ja vaivaa taikinaksi. Kohota liinan alla parikymmentä minuuttia. Kauli taikina ohueksi leivinpellin kokoiseksi pohjaksi. Murskaa valkosipuli öljyyn ja voitele sillä pinta.

Leikkaa kesäkurpitsa juustohöylällä ohuiksi siivuiksi. Siivuta myös sipuli. Kääntele sipulit ja kesäkurpitsat kananmunan valkuaisessa ja levitä piiraan päälle. Paista piirasta uuniin keskitasolla 225 asteessa noin 12 minuuttia.

Lisää lämpimän piiraan päälle vuohenjuusto, rucolaa, basilikaa ja (Himalajan)suolaa sekä rouhittua mustapippuria.

 

Elokuun syvä vihreys

Elokuun vahva vihreä, vielä lämmittävä aurinko ja kirkas, kuulas ilma, jonka tuulenvireessä saattoi aistia häivähdyksen syksyä. Kevytuntuvatoppa ei pyöräillessä ollut yhtään turhaa, kun kiertelin kaupungilla ja sen laidoilla. Ainolan puistossa harmittelin, ettei ollut lounaseväitä mukana, olisin voinut hyvinkin pitää oman piknikin Rapumajalla*. Kävin sitten lääkärissä käynnin jälkeen Rotuaarin Espresso Housessa: smoothie ja croissant maistuivat sisätiloissakin todella hyvin.

* Dammisaaren Rapumaja on kaikille avoin toimintapaikka, jossa yhdistyvät mm. kaupunkiviljely, taide ja tapahtumat. Dammisaaren Rapumaja on kaupunkilaisille yhteinen ja avoin toiminta-, tapahtuma- ja oleskelualue Hupisaarilla, jonka toimintaa Dodo ry koordinoi kaupungin myöntämän luvan puitteissa. Rapumajan alueeseen kuuluu koko Dammisaaren itäinen kärki, jota rajaa Lasaretinväylä, Hupisaarille vievät purot ja Patosilloilta Kasarmintielle vievä pyörätie. (Lainaus yhdistyksen FB-sivulta.)

 

On menossa kansallinen puidenhalausviikko, ja näytti, että tämä puuvanhus oli tietoinen siitä ja ojensi käsivartensa vastaanottamaan halausta. Minähän olen kova halailemaan keloja mökkituntureilla, mutta tämä oli eka, aika häveliäs, nopea pikku halaus keskellä kaupunkia, keskellä elokuista Oulua. 😀

Iltapäiväkahville poikkesin äidin luona käymään ja sitten kotiin välttelemään kotipuutarhassa puuhastelua. 🙂

Kolilla patikoimassa – vihdoin!

Järnefeltin mäntyä etsimässä

Kolin kansallispuiston symboli, Mäkrävaaran laella kasvava Järnefeltin mänty, jäi tänään näkemättä ja kuvaamatta. Emme edes olleet Mäkrävaaralla. Mutta kansallismaisemassa, kareliaanisen taiteen, Suomen maalaustaiteen kultakauden, maisemassa kuljimme. Nautimme lämmöstä, maisemista, reissutunnelmasta. Olimme Kolilla, koko päivän. Patikoimme, ajelimme maisemahissillä, kävelimme Kolin satamaan. Kävelimme takaisin ala-asemalle, ja taas vähän patikointia.

Pääsin Kolin huipuille, Ukko-, Akka- ja Paha-Kolille, aurinko paistoi, Pielinen kimmelsi, leppeä tuuli leyhytteli, kaunis kotimaa, loman tuntu, ilo liikkumisesta, hullun huoleton olo.

Tovin mietin patikkamatkoja ties minne: Bad Gasteiniin, Sisiliaan, La Gomeralle, Kitzbüheliin… Nytkö vasta ymmärrän, että 300 kilometrin päässä kotoa on jotain näin hienoa. – Olenhan minä aavistellut, siksi täällä nyt. Ei enää ole vain haave. Tuntui hyvälle istuskella tuolla.

Koli huiputettu!

Mm. Uuron kierros oli oikein sopiva helteisenä päivänä kuljettavaksi: monenlaista maisemaa, polkua, nousua ja laskua mahtui reitille. Myös mielialassa lasku, – kerron joskus.

Oheisia iloja 

Välillä oli syötävä, että jaksaa: Kolin Satamaravintola oli oiva valinta ruokapaikaksi. Terassilla varjoa, näkymä Pieliselle, alakerran terassilla kaksi örveltävää suomalaista äijänkörilästä kohtuullisen tolkuttomassa humalassa sunnuntai-iltapäivä kahdelta: saatiin oheistoimintona ruokaa odotellessa  sellainen kesäteatterimeininki kuunnellessamme  (pakosta) heidän juttelujaan ja puhelujaan kavereille. Onneksi väsähtivät aika nopsasti – saatiin ruokarauha. Muikkuja ja uusia perunoita. Lähiruokaa, hyvää ruokaa. Lupsakkaa, leppoisaa, hyvää palvelua.

Neljän jälkeen olimme Kolin kylällä. Alkuperäisessä matkasuunnitelmassa oli museo, veistospuisto etc. mutta! Useinhan sää muuttaa matkan reittiä ja ohjelmaa, ja niin on todellakin tehnyt tällä lomasellammekin. Olemme jättäneet ajelematta Lieksaan, Nurmekseen, jättäneet käymättä yhdessä jos toisessakin ”kulttuurikohteessa”, olemme vain uineet (montakohan kertaa tänäänkin, heti aamukahdeksalta ensimmäisen kerran, nyt kymmeneltä viimeisen), veden lämpötila +22 C – 27 C), patikoineet, soudelleet (minäkin!), nauttineet maisemista, mökistä, pihapiiristä, saunasta terasseineen. Museoihin voi mennä talvellakin!

Kun kerran on päätetty…

Tänään tyttären jälkiä seuraten: kun on päätetty pyöräillä paikasta A paikkaan B, niin sitten pyöräillään. Me ”tosipyöräilijät” emme kysele, millainen sää on, emme pohdi, huvittaako lähteä polkemaan ja ovatko olosuhteet muutenkin kaikin puolin optimaaliset, vaan me pyöräilemme, jos niin on päiväjärjestykseen merkitty!

Jo treenatessaan matkaa pyörällä läpi Suomen (ks. Mankelimatka -Suomen läpi pyörällä) tytär teki päätöksen, että aiottu päivittäinen matka poljetaan jos kerran niin on tarkoitus. Todella vähän tätä ideaa mukaillen minä tänään sadetutkan ilmoittamassa välämässä hyppäsin pyörän selkään (kuten olin jo eilen illalla päättänyt), ja suuntasin kohti Kellon kalasatamaa, matkaa noin 20 km suuntaansa.

Ja jo menomatkalla totesin, että virhe! Minkä ihmeen takia tämän ikäinen ihminen ehdoin tahdoin lähtee kastumaan, kun kerran voisi hypätä oman Beetlen rattiin ja ajella Kauppahalliin hakemaan kalaa – voisi mennä kalakauppaan vaikka kukkamekon helmat hulmuten, ostaa tarvitsemansa, eikä ajella Helkamalla, goretexissa ja anorakissa pyörällä sotkien sateessa, kohti pohjoista merenrannan kalasatamaa?

Noh, me ”tosipyöräilijät” teemme niinkuin on tullut päätetyksi. Mies nimittää moista ”änkyryydeksi”, mutta paljon hienommalle kuulostavat ”periksiantamattomuus”, ”tahdonvoima” tai ”sää on vain pukeutumiskysymys” -asenne. Vähän noloa on kyllä se, että poljin aiotun matkan – vieläpä ilman apuja tai vain ”ecolla” – mutta se, etten jäänyt kalasatamaan ostoksille, vaan käänsin pyörän saman tien, välittömästi takaisin ja vinssasin vauhdilla kotiin, on vähän luuseria. Ja kotona lämpimään suihkuun! Oi, että. Siinäpä se oli hyvä olla ja lämmitellä.

dav_soft

Sen jälkeen oli mahdottoman mukava pukeutua farkkkuihin, huppariin ja lähteä autolla Kauppahalliin. 🙂 Siispä, joka tapauksessa tänään hyvä kala- ja scampipäivällinen, eka kertaa uusia perunoitakin. Melkein kuin olisi itse pyytänyt ja kasvattanut. 😀

Nyt kun tuli tytär mainituksi ja ”linkatuksi”, niin ihan tasapuolisuuden vuoksi ja omaa postauspainetta helpottaakseni laitan linkin juhannusviinisuosituksiin. En siis tee niitä itse, vaan annan Juniorin, ihan kansallisella 😉 foorumilla, hoitaa asian. Siis: pojasta polvi paranee? – Juniori on nykyisin äitiään parempi viiniasiantuntija: linkin takaa juhannusviinisuosituksia.  Kuvan asiantuntijasta sentään otin ihan itse. Olihan show sekin. 🙂

Muutoin päivään kuulunut uusien punaisten! housujen ostaminen, jotenkin haikea (mikä on poikkeuksellista) puhelu äidin kanssa, lisää syksyistä säätä ja sadetta, parkkisakoilta välttyminen, juhannusviikon ruokalistan laatiminen, – ja tunne kesäloman alkamisesta. Hassua. Sisäinen kelloko se sellaisen tuntee saa aikaiseksi? – Vai pihalla kukkivat alppiruusut ja lautasella uudet perunat? Kesäloma. Olkoon se nyt.

Pyöräillen vihreässä kaupungissa

[Taas kerran Oulujoen pappilan koivukujalla.]

Eilen oli kova ja kylmä tuuli ja muutenkin kylmä, eikä tänäänkään ennen iltapäivän loppua mitään kesähellettä, mutta kesäisen näköistä on. Eikä nyt ole satanut, joten hyvinkin on matkaa Helkaman kanssa taiteltu. Kylläkin hakeutuen pois pitkiltä vastatuulisuorilta, sivukatuja, suojaisia asutusalueiden teitä ristiin rastiin kulkien. Mikäpä siinä, meneehän se välillä näinkin. Vaikka kyllä tämä kesä tulee jäämään rutkasti jälkeen kahden edellisen kesän pyöräilysaldosta – ei ole enää sellaista vimmaa joka päivä veivata kymmeniä kilometrejä. Ainakin pidemmät päiväreissut ovat – monestakin  syystä – olleet harvinaisempia.

Pyöräteiden pientareita reunastaa koiranputkipitsi. Kauniita ovat ohikiitäessä.

Kunhan vähän ”työhommia” sain tehdyksi ja aika ihanaa katkarapupastaa nautittuamme lähdin vielä ilta-auringon aikaan käymään Kasvitieteellisessä puutarhassa. Onhan sielläkin nyt taas kaunista ja viihtyisää.

 

 

 

Pienen pieni patikka, – Kuusitunturi

Aamiaispöydästä katselimme kun turkin väriään vaihtava orava (niitä on tässä mökkipihapiirissä monia) nautti aamupalaansa. Samalla mietimme, mihin ja mitä tänään. Hieman levotonkin mieli, mutta jotain olisi keksittävä.

Oli hyvä aloittaa siivouksella! Viikonlopuksi mökkiin puhdas ja raikas olo! Ei muuta kuin matot ulos, imuri laulamaan ja rätti heilumaan. Reilu tunti ja olimme tyytyväisiä tulokseeen. Viikonloppu alkakoon!

Sen kunniaksi – ja eilisen rankahkon pyöräilyn jälkeen – tuntui, että olisi tasaisella patikointi hyväksi. En halunnut mihinkään vitikkoon, halusin ”näkymiä”, halusin uusia polkuja. Siispä huiputtamaan Kuusitunturi. Se on juuri se, joka näkyy Kaunispään huipulta, lumiaidan takana, Magneettimäen eteläpuolella. Kävin siellä yksikseni liukulumisuksilla kevättalvella ja nyt tuntui hyvälle idealle lähteä sinne pienelle patikkalenkille.

Ja se oli kuin olikin mukava taivallettava. Parituntinen kului kun kuljimme. Leppeästä tuulesta, huikeasta lämmöstä nautimme. Molemmilla, liki liikuttava yhtäaikaisesti, tuli mieleen  ja tuntuun se, kun on kulkemassa jossain Alpeilla: ympärillä lumihuippuisia vuoria/tuntureita, tuuli leyhyttlee, aurinko porottaa siniseltä taivaalta, mutta ei polta… Liikkumisen ilo,

Mökille palattua tärkeitä puheluja, helpotus, sauna, hyvää ruokaa. Voi kunpa muistaisin, mitä kaikkea lihapullataikinaan laitoinkaan.

Kuusitunturilla ON muutama kuusi, ne ovat pieniä, eivätkä edes näy kuvissa (miksi tunturin nimi on Kuusitunturi?). Mutta ei siellä ole paljon muitakaan puita. Muutama mänty, enemmän koivuja, ja eihän paljakassa puita kuulu ollakaan. Ja yhtäkkiä: käki kukkuu!! Olipa ilo! Jälleen: kaunis, karu Lapinmaa kiehtoo.

Fatbikella helteisessä tunturissa

Pyöräretkipäivä tänään!

Teimme huolella eväät (kun yksikään kuppila, taukopaikka, päivätupa ei ole vielä auki), varustauduimme varasukin, villapuseroin, kartoin, luonnollisesti juomapullot ja kuksat reppuihin. Sekä tietysti kamera. Reittisuunnitelma oli tehty jo eilen (Lue: minä olin tehnyt 🙂 ), mutta eihän se tullut pitämään. Onneksi ja valitettavasti, mutta hyvä reissu oli. Onneksi oli varavaatteita, – lämpötila kun nousi vain + 28 C-asteeseen. 🙂

Aamukymmeneltä olimme Saariselän hissiasemalla. Siellä on Luontolomien toinen toimipiste, ja sieltä olin meille fat-biket varannut. Ajatuksena oli, että kierrellään ”aika alhaalla”, helppoja reittejä, päivä chillaillaan pyörien kans, tauotellaan, syödään eväitä ja nautitaan.

No joo, menihän se noinkin, mutta kyllä välillä meni ihan urheiluksi! Latupohjat, joita pitkin ajelimme, olivatkin paikoin kohtuullisen, odottamattoman lumisia, vetisiä, mutaisia, kivisiä, upottavia. Saa nähdä, tuleeko minun luottomaastokengistäni enää kunnollisia, – sen verran vettä ja mutaa tuli niillä tänään hörpättyä. Lumessa oli kyllä hyvä puhdistella… .

Mutta oli lämmin, ei mitään öttiäisiä, pyörät toimi, reitit muunneltavissa (enimmäkseen vaikeammiksi 😉 ), uusiakin, huikeita maisemia, eikä ketään muita. Tuntui että ”pyöräilytaustaustasta” oli etua.

[Hirvaskuru, joka oli vielä pari kuukautta sitten oli mitä mainioin ja helpoin paikka – hiihdellä, ei ollut tänään niinkään helppokulkuinen. Talutteluksi meni.]

Lopultakin viiden tunnin polkemisen (monine, lyhyine taukoineen) jälkeen olimme taivaltaneet vain 30 km. Oulussa se tarkoittaa puolentoista tunnin lenkkiä Haukiputaalle, mutta tänään ei mentykään asfalttia, eikä kevyenliikenteen väyliä. Nyt on väsy, mutta hyvä sellainen.

Mökillä saunaan, ja minä pulahdin purossakin. Talviturkki heitetty. Oikeasti oli aika lämmintä (+ 7 C). On vieläkin. Kun tässä mökkiterassilla istuskelen… Luulen että tämän päivän muistan kauan. Toivon niin.

Patikkakausi avattu

Grüss Gott!

Noin on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kun on vaeltamassa Alpeilla. Jopa Kanarian saarilla, Gomeralla ja Lanzarotella, on kuultu tuota tervehdystä käytettävän. Ja  toki me on tervehditty takaisin, vaikka joskus on hieman arveluttanutkin. Tai siis… kun grüss gott käännettynä suomeksi on ”Jumalan terve”, joka puolestaan on varsin eksklusiivinen tervehdys, jollaista ainakin Pohjois-Pohjanmaalla käyttävät (vain) vanhoillislestadiolaiset keskenään. Ei siis ihan meidän juttu.

Mutta tänään ei tarvinnut miettiä ketä ja miten tervehditään. Koko liki 10 km reissulla näimme vain yhden nuorenparin, joka tuli fatbikeilla vastaan ja me vain heippasimme puolin ja toisin. Se oli siinä tämän päivän kohtaamiset.

Toki puheluita, montakin ja moneen suuntaan heti aamusta. Ja viestejä (perhechatti on vilkas) pitkin päivää, mutta ei kohtaamisia.

Koetimme valita reitin, joka olisi ainakin osin ennen kulkematon, ei kovia nousuja eikä upottavia soita tai muita kosteita paikkoja. Vaikka maasto ja metsänpohjat ovat aika kuivia, sulamisvesien kohdilla, purojen rannoilla, soilla ja hetteiköillä on vielä kosteaa, jopa upottovan märkää.

Talvella löysin/löysimme Sivakkaojan varren reitin ja siellä olevan laavun, joten päätimme tänään käydä sillä suunnalla tepastelemassa pätkän Ruijanpolkua, ja toiveena oli paistella laavulla  lounasmakkarat. Niin teimme, hyvin onnistui.

Nykyteknologia (kännykät ja google) mahdollistivat tulenteko-oikeuden tarkistuksen. Luettiin, että nyt on menossa ruohikkopalovaroitus ja että se koskee nimenomaan avotulentekoa. Miten määritellään avotuli? – Tämän sivuston perusteella päättelimme, että laavun edessä ollut rautainen grillipaikka EI ollut avotuleksi luokiteltava (ks. kuva: Pehtoori vie loput hiillokset Sivakkaojaan… 😉 ) ja niinpä tulistelimme rauhassa.

Polku (latupohja) vei takaisin kohti Suomen Ladun majaa Kiilopään juurelle. Matkalla komea mäntymetsä, joka näytti liki veistokselliselta, poikkeuksellisen korkeita ja suoria petäjiä. Kaunis, hyväntuoksuinen metsä, jossa varvut nousivat lumenpainaman jälkeen kohti lyhyttä Lapin kesää. Parempi on patikoida, kuin hiihtäjän hiihdellä, vaikka kyllä molemmat jo maistuvat. Huomenna ehkä maastopyöräilemään!

Kiilopään etelä- ja länsirinteilläkin vielä lumilaikkuja, mutta kyllä jo kesäkuulta tuntuu. Riddari oli patikan lopulla jo ihan liian kuuma!!

 

Parempia päiviä

Kylläpäs on mukavaa kun ei ole koko päivänä satanut, nyt jo paistaakin. Kuvan teeman mukaisesti punaisella Helkamallani olen parikin lenkkiä tänään tehnyt. Maikkulan kirjaston seinässä on tuollainen tilataideteos. Oulussa on paljon hienoja kuvia, mm. alikulkutunneleissa. Aliskojen maalauksia ja graffiteja on jo kuvattu ja koottu Instagramiin @oulugraffiti, mutta olisi kyllä mukava itse tehdä sellainen parin päivän muraali- ja alikulkutunnelien tilataide- kierros/maraton. Kuvailisi vain muraalit ja alikulkutunneleiden seinät. Siinä sais pyörälenkille kohdetta – toki kilometrejäkin. Pysähtely, kameran esiin kaivaminen ja kuvaaminen kyllä voisi ryhtyä tympimään, mutta voisihan sitä kokeilla.

Tänään runsaahkon pyöräilyn lisäksi olen saanut aikaiseksi paljon muutakin, minkä seurauksena olen voinut ilokseni ruksailla to-do-listalta yhden jos toisenkin jutun pois. Ja sellaisestahan tulee hyvä mieli.

Ilo on ollut myös valmistella lauantain juhlia. Tänään on tasan kuusi vuotta siitä kun minusta tuli mummi: on Apsun syntymäpäivä. Synttäreitä on juhlittu jo viime sunnuntaina toisessa kodissa, äidin luona Haukiputaalla ja ens viikonloppuna juhlitaan sitten täällä Taskilassa, isin luona ja mummilassa. Viime vuonna näihin aikoihin ei juuri juhlatunnelmaa ollut. Nyt on moni asia jo paljon paremmin.  ♥

Kolmas sähköpyöräilykesä on nyt!

Eilen otin jo pienen maistiaisen pyöräilykauden alkamisesta, mutta tänään aloitin kunnolla ja kävin tälle vuodelle eka kertaa polkemassa vakkarilenkkini: Oulujokivartta Poikkimaantiesille ja takaisin. Siinä menee aika tarkkaan tunti, ja kilometrejä kertyy  parikymmentä.

Jokivarressa on vielä paikoin lunta, pyöräteitä ei ollut putsattu ja joessa vesi on korkealla, eikä niin tavattoman lämmintäkään, mutta olipa mukava.

Kuten ehkä tarkkasilmäisimmät hoksaavat, minulla on uusi pyörä!! Edellisellä ajoin kaksi kautta, yhteensä 8700 km. Pyörä toimi koko ajan erinomaisesti. Huollatin sen kahdesti ja vaihdatin kettingin.  Miksikö sitten halusin uuden? Miksi halusin uuden, vaikka vanhassa ei ollut mitään vikaa? Uudessa (saman pyörän uusi vuosimalli) on pitempi akun kesto kuin entisessä. Vanhalla pääsi yhdellä latauksella 60–100 km; uudella jopa 150–180 km. Haluan siis pitempiä pyöräreissuja! Vaikka aina poljen osan lenkeistä ja pidemmistäkin matkoista ihan ilman apuja, niin on hyvä tietää, että vaikka Raaheen – tai tulevana kesänä ehkä Kajaaniin! – pääsee avituksella. Tärkeää on sekin, että uudessa mallissa on jousitettu etuhaarukka, mikä on minun olkanivelongelmieni takia erinomainen juttu. Pidän myös siitä, että uusi malli on vähän vakaampi ja siinä on vähän entistä leveämmät renkaat. Se on kyllä vähän raskaampi kuin entinen, mutta kevyt poljettava silti.

Heti kun sain vanhan myydyksi reilu kuukausi sitten, puoleen hintaan ostohinnastani, niin tilasin itselleni tämän uuden. Uusi pyöräni on Helkama E7i ja vanha oli tämä. Olin pitkin talvea etsinyt ja katsellut uusien vuosimallien julkistamista ja tulemista kauppoihin, ja päätynyt juuri tähän merkkiin ja malliin. Olisin halunnut harmaan värin, mutta se oli kaupasta (Pyöräsuomi) jo loppunut. Myös pienempi runko oli jo kuukausi sitten loppunut, mutta sehän ei minua haitannut. Ilokseni metallinhohtopunainen on oikein kaunis ja sopii mummilookiini oivallisesti. 🙂

Ko. liikkeeseen päädyin, koska siellä hinta oli halvin, siellä pyörää oli varastossa ja toimitus kotiovelle oli ilmainen. Eikä toimitukseen mennyt kuin neljä päivää, mikä ei ollut ratkaiseva tekijä, koska ei ollut aiettakaan ryhtyä maaliskuussa vielä pyöräilemään. Nyt kun on mahdollista hankkia työsuhdepyöriä ja saada vähennyksiä, ja koska korona, ja muutenkin, on pyörien kysyntä kova. Siis ostohousut jalkaan nyt, jos meinaat ensi kesänä avituksella sykkelöidä.

Harkitsin kyllä Trek-pyörää pitkään, mutta kun vanhassa pyörässäni pidin kovasti juuri tästä Helkama E7:n matalarunkoisuudesta, takajarrullisuudesta sekä vähemmän herkästi rikkoontuvasta rumpuvaihteistosta, niin miksipä olisin vaihtanut merkkiä? Ja kun Helkama on paljolti suomalaista tekoa, niin sekin puolsi ko. merkissä pysymistä.

Tälle kesälle en aseta mitään tavoitteita. Tai en siis muuta ”suorittamista” kuin että liikuttava on. Talven yli hiihto piti jotenkin kunnossa ja liikkeessä, ja koska pyöräilyssä on (paljon) enemmän iloa ja kulkemisen riemua kuin laduilla hiihdellessä, niin tuskin minun tarvitsee itseäni juurikaan patistella pyörän selkään. Ainakin kahden edellisen kesän perusteella pyörä on minulle myös ”ihan vaan” kulkuneuvo: auto saa huilia tallissa. Äänikirjat ovat varmasti edelleen mukana, kamera ei ehkä niinkään paljoa kuin toissakesänä ja näillä näkymin huolia, surua ja pohtimista ei kulje mukana viime kesäistä määrää. Aina vaan kevyempää polkemista!

 

”Elämä on kuin polkupyörä: Se kulkee niin kauan kuin pumppu kestää.”

(Jukka Parkkinen, Mustasilmäinen blondi)

 

~~~~~~~~~~~~~~~~

Edellisten kesien koottuja juttujani ja kokemuksia sähköpyöräilystä

on ainakin näissä neljässä postauksessa:

Uusi menopeli

Sata päivää sähköpyöräilyä

Pyöräilykesän päätös

Liikkumisen siedettävä keveys

Hankikanto

 

Klikkaa ensimmäinen kuva auki, voit edetä oikean reunan nuolella eteenpäin.

Kuvat kertonevatkin, että tänään on ollut hieno ulkoilupäivä.

Ei suksia eikä lumikenkiä, vaan Savottakahvilan pihalta kävellen pitkin Laaniojan, nykyinen Piispanoja, vartta kohti tuntureita. Iltapäivän pitkä lenkki ihan eri tavoin ja eri maisemassa kuin tavallisesti. Vain jäniksen jäljet edessä. ”Vain umpihanki ..,” paitsi että kestohanki. Melkein arastelin jättää jäljet samettipintaiseen, upottamattomaan hankeen.

Vieläkin poskia kuumottaa kimmeltävillä hangilla kulkeminen, ruoka maistuu jatkuvasti, liikkumisesta terve tuntu, pieni kipu kehossa.

Lappi on.

Lapin auringossa

Tänään olisi ollut hieno päivä mennä mäkeen, ja vakavasti sitä harkitsinkin, mutta kuinka ollakkaan, enhän minä ollut pakannut toppakamppeita mukaan. Kotona vein toppahousut, untuvatakin sekä myös laskettelukypärän alle tulevan kypärämyssyn jo autotalliin kesäsäilöön; ”me hiihtäjät emme mitään toppaa enää huhtikuussa tarvitse”. Ei tullut pieneen mieleenkään, että rinteessähän niille olisi ollut käyttöä. Näin ollen: nyt tuli toinen peräkkäinen vuosi ilman lasketteluja!

Siispä hiihtämään. Luttojokivartta kohti Vellinsärpimäojan päivätupaa. Helposti jo kulkee hiihto, semminkin kun en tänäänkään ottanut Canonia kaveriksi. Patikalla kamera kulkee kyllä kätevästi mukana (varsinkin kun ainakin varaobjektiivi on Pehtoorilla reppukannossa) mutta hiihtäessä se roikkuessa olalla häiritsee menoa. Jos sen pakkaa reppuun, sinne se tahtoo jäädäkin: ei kesken sivakoinnin tule esille otetuksi. Otin videoklipinkin tähän liitettäväksi, mutta eihän se nyt onnistu. Ainakaan vielä.

Päivätuvan ovessa oli lappu, että vain neljä kerrallaan sisälle, mutta eipä ollut muita lisäkseni, vaikka en ihan kovin aikaisin ollutkaan liikkeellä. Ei ollut eväitäkään, joten minäkin saman tien paluumatkalle. Ja mökillä odottikin jo lämmin sauna. Pehtoori oli touhunnut pihapiirissä, perannut liiteristä kamoja kierrätykseen ja lämmittänyt minulle saunan.

Illansuussa lähdin vielä käymään Kaunispäällä, toiveissa saada ilta-auringon kuvia: minullahan niitä ei tuolta olekaan varmasti kuin muutama sata, mutta kuitenkin. Ulos vielä toviksi. Ja voila!

Siellä olikin aika hieno haloilmiö!

Arkea pohjoisessa

Nyt on käsittämätön valo. Pohjoisen valkoinen kaunis valo. Nyt vasta. Ei ole viime päivinä näkynyt.

Kaksi päivää on oltu täällä. Ja suunnilleen koko ajan on satanut. Lunta, räntää, tuiskua, tuulta, tihkua. Silti.

Silti on oltu ulkona. Pehtoori enimmäkseen rantasaunassa. Kyllä. Mutta ei saunonut, vaan tehnyt remppaa. Lattia on vaihtunut uudeksi. Seuraavat 20 vuotta taas pärjäträän. Tai ainakin sauna pärjää. Meistä ei tiedä.

Mutta olipa mukava tänäänkin – hieman harhailevan – hiihtolenkkini jälkeen, iltapäivällä taas yltyneessä lumi/räntäsateessa valmiille löylyille hipsiä.

Tarkoitukseni oli tehdä vain pikkuinen lenkki, semminkin kun edelleenkin satoi lumi-räntää, joka vain hetkeksi tokeni… Kakslauttanen – Tievatupa – Kakslauttanen – tuollainen pikku sprintti oli tarkoituksena.

Noh, minun loistavalla kartanlukutaidoillani (ja vuosikymmenien paikallistuntemuksellani!!!!) kävi kuitenkin niin, että tulin lopulta hiihtäneeksi niin paljon, että tämän vuoden latukilometritavoitteeni tuli täyteen. Huolimatta siitä, että tuuli kääntyi vastaiseksi, että alkoi taas sataa, että en edelleenkään ole mikään hyvä hiihtäjä, että minulla ei ollut mukana mitään juotavaa. Siis tuhannen amatööri. Mutta hyvä mieli kun tuli hiihdetyksi, liikutuksi.

Lue lisää … Arkea pohjoisessa

Kaikkea sitä – taas

Tänään minä sitten tein sen, minkä olin tehdä jo jokunen viikko aiemmin, mutta silloin Pehtoori hoksautti asiasta, enkä silloin ehtinyt mokata. Tänään saatuani kuvapaketin asiakkaalle valmiiksi, pyykit kuivausrumpuun, pari geriatriaan liittyvää puhelua soitetuksi, löydettyäni aurinkolasini ja puettuani (liikaa) ulkokamppeita ylleni lähdin huurruttelemaan Beetlelläni kohti Auranmajaa vakaana aikeena hiihtää ainakin 15 km. Jo matkalla laittelin nappikuulokkeet korviini ja etukäteen iloitsin luistavasta kelistä, mahdollisuudesta hiihdellä tuosta noin vain ja …. kilometri ennen kuin Alakylän tieltä käännytään majan parkkipaikalle: HITTO, sukset!!!

Nehän olivat tietysti autotallissa, eivät autossa. Tyylipuhdas, nopea U-käännös ja tupisten ja mutisten takaisin (about 6 km) kotiin. En sitten enää viitsinyt tuonne asti ajella, vaan lähdin lähiladulle, ja melkein tuo 15 km sitten kuitenkin tuli sivakoitua.

Olipa mahtava auringonpaiste, lämmin (+ 6 C) ja viihdykettä ladulla oli, kun parista lähikoulusta oli (varhais)teinejä hiihtämässä. Heillä ei ollut liikaa päällä: takit auki (jos nyt edes oli takkeja, pelkät hupparit), avopäin ja -käsin, napapaidat tytöillä, pojilla kollegehousut ja -puserot, monilla niitä repalefarkkuja, polvet paljaana. Meitsi koetti olla ottamatta mitään kukkahattutäti-asennetta, totesin vain, että mahtava kun ovat lähteneet hiihtämään. Se ei kai ole ihan pakko nykyisin? Sitä paitsi osalla näytti oleva oikeasti kivaa, nauraa rätkättivät ja koettivat edetä. Ja olihan siinä sekin hyvä, että minäkin sain kerrankin ohittaa joitakin! 😀 Yleensähän se on niin, että tiukoissa hiihtoasuissa luistelutyylillä nuoremmat viuhtovat ohitseni tai sitten eläkeläiset, elämäntapahiihtäjät tikkaavat perinteistä vasemmalta ohi. Tänään minäkin ohittelin! Wuhuu. Ei turhaan ole tullut hiihdetyksi pitkin talvea. 😀

Iltapäivällä oli lähdettävä uudelleen ulos: kotipiazzalle tekemään kevättä. Petkeleellä jäät palasiksi, puroja ja lirinää ränneistä. Kevät!

Fotojooga-kurssin tehtävänantoa en kerro (edelleen olen sitä mieltä, että kuva puhukoon ilman selitystä), mutta joka tapauksessa sain kuvan pitkällisen yrityksen jälkeen otetuksi ja laitanpa sen tähänkin. Ei ole mikään mustaläikkä-testi, mutta mitähän tämä kuva sinussa herättää? Mistä kertoo? 😀 Mitä siinä on?

Taivaantulia ja muita valoilmiöitä

Lapin valo ja sen erilaiset muodot ja ilmiöt ovat olleet viimeisen vuorokauden aikana keskeisiä.

Eilen illalla, sittenkin, alkoi revontulinäytös, jota en voinut sittenkään vastustaa. Koetin mökkipihassa, mökkitien varrella reposia kuvailla, hakeutua hyvään kohtaan ja aina tunsin olevani väärässä paikkaa. Eilen ei sentään ollut niin pelottavaa kuin toissailtana, jolloin pimeässä, liki vesisateisessa, lauhassa ja tuulisessa iltayössä puiden oksilta tippuvat vetiset tykkykimpaleet tömähtelivät maahan säikäyttäen useammin kerran. Yksin valottomassa (paitsi kuu!) maisemassa, märkien lumimöhkäleiden tippuessa maahan mutta myös niskaan oli vähän turhaa jännää. No eilen ei  sellaista, mutta oli niin kova tuuli, että kameran jalustaa oli pidettävä paikallaan, jottei kuvista olisi tullut ihan sutta ja sekundaa.

Että tällaiset vähän häävimmät pihavalot meillä täällä Hangasojan varrella.

Menihän se sitten taas aika myöhään, mutta aamun auringonpaisteessa, pikkupakkasessa, tuulen tyynnyttyä aamuyön aikana ja kunhan se oli vienyt loputkin lumet puista, oli taas intoa lähteä ulos. Ja iltapäivällä ladulle.

Neljän ladun risteys: Hirvaspirtti.

Ei maskille tarvetta, aurinkolaseille kylläkin.

Ja eikun uusia valoilmiöitä.

Rumakurulla oli komea haloilmiö. Ja päivätupa täynnä hiihtäjiä tauolla.

Enpä edes yrittänyt tunkea sisälle, tovin huilasin kämpän edustalla, ja sitten matka jatkui. Piispanojalla oli JONO tupaan. EIhän se iso tupa olekaan, ja ehkä oli jotain turvavälejä tms. mutta silti, että hiihtelijät oikein jonottivat! Kaikkea sitä.

Nyt sukset on pakattu pussiin ja autoon. Lähdemme mekin turvaväleilemään, ihmisten ilmoille. Kaksi viikkoa on mennyt nopeasti, – lähes ilman kontakteja. Ehkä vain kerran aiemmin olen ollut täällä yhteen menoon näin kauan (esikoista odottaessa, etätöissä jo silloin, kevättalvella 1989). Mutta voisinpa olla toistekin. Toisaalta nyt ei ihan niin paljon tympäise lähteä kuin tavallisesti. Lappi ja mökkielo on tehnyt hyvää.

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

(Hellaakoski)

Tänään vuokrasin liukulumisukset. Kaikkea on kokeiltava. Tai no ei kaikkea, mutta nämä tuntuivat kiinnostavilta. Juuri tuonkin takia, mistä Hellaakoski runoilee: halusin umpihankeen, paljakkaan, pois laduilta, omille reiteille – uppoamatta.

Heti kymmeneltä kun Lapland Safariksen vuokraamo avautui, olin paikalla: reipas, ystävällinen nuori mies opasti ja peri 45 euron vuokran vuorokaudesta (= sukset ja sauvat). Liukulumisuksiin ei tarvitse erikseen monoja, minun uutukaiset Sorellini hän mainitsi ”just parhaiksi” tähän. Aika hoksaava ja kohteliaskin samaan hintaan. Ja oikeasti, varmasti juuri varrelliset, tukevat kengät ovat sopivimmat.

Ajelin ensin Laanilaan, josta hiihtelin (vai tepastelin?) nollakelisten, pehmeiden hankien yli muutaman puron rantaan, – taulukuvia. Heh! No eipä oikein simahtanut. Mutta yksi juttu mikä näissä suksissa minua etukäteen viehätti oli ajatus, että pääsen hankien, nimenomaan umpihankien, keskelle uppoamatta. Laduilla muiden sivakoijien joukossa en juuri ole kameraa mukana kuljettanut, laduille pysähdellyt mitään kuvaussessioita pitämään, mutta nyt oli mahis yksikseen tarpoa metsissä, kurujen pohjilla. Pari tuntia kuljin, kokeilin erilaisia pohjia, moottorikelkkareittejä, kävelyreittejä, umpihankia. Eihän se meno mitään lentävää ollut. Mutta mitä siitä. Oli helppo pysähtyä, kuvailla, kulkea – vapaana. 😉

Sukset ovat merkillinen yhdistelmä laskettelusuksia, perinteisiä murtomaasuksia, minisuksia (muistatteko 70-luvulta?), lautailua (lähinnä lukot)… näissä vuokraamissani oli karvapohjat, joten mäkien nousu oli helppoa, helpompaa kuin murtsikoilla, mutta luisto kaukana ”oikeista” suksista.

Kävin myös Kaunispään päällä, ajatuksena kulkea Urupäälle, mutta tuuli oli niiiiiiin kova, että en kauas edennyt, muutama kuva, mm. alla oleva, johon olen merkinnyt iltapäivän kohteeni ja sitten ajelin toviksi mökille, josta Pehtoori oli lähtenyt perinteiselle lenkille.

Lähdinpä siis uudelleen, uusi mahdollisuus lumiliukusuksille. Minulla oli nimenomaan sukset, eikä kengät, joita niitäkin on. Ja luulenpa, että tänne tuntureille ja niillä kulkuun sukset ovat paremmat kuin kengät. Ehkä pitää niitäkin joskus testata.

Ajelin Kaunispään ohi, kohti pohjoista Urupään ja Magneettimäen kohdalla olevalle parkkipaikalle, jossa olen käynyt kymmeniä ja kymmeniä kertoja kuvailemassa, ja miettinyt että olisipa mukava nähdä mitä lumiaidan takana on.

Tänään sitten sinne yrittämään. Ja tuntureitahan siellä. Yllättävää! Siellä on mm. Kuusitunturi, jonka rinteillä en nähnyt ainuttakaan kuusta. Toisaalta eihän paljakassa kuulu puita ollakkaan. (Paljakka on saamen kieltä ja tarkoittaa metsärajan yläpuolelle nousevaa tunturin puutonta lakialuetta. Wikipedia).

 

Tunturissa, pakkasen ja viiman silottomassa ja rouhimassa rinteessä, oli parempi kulkea kuin alhaalla kurujen nuoskaisessa, pehmeässä hangessa. Olipa ilo! Tuuli oli kova, mutta lämmin, aurinkoa, avara maisema, laaja tunturimaisema, – oi, että.

 

Nyt olisi vielä luvassa revontulia. Tuskinpa tänä yönä tarvii niitä lähteä pihalla vartoomaan. Eilen illalla – minä kuuhullu – kukuin puolille öin, kävin pihalla kamera kaverina. Kovin olivat hentoisia vihreät juovat. No mutta reposia kuitenkin.

Ja omasta mielestäni ihan kelpo otos ”Uneton Hangasojalla”.

Hitaasti hiihdellen

Hiihtopäivä. Tänäänkin. Oli hyvä, että lähdimme (tahoillemme) jo aamupäivällä, iltapäivän puolella pilvistyi, lämpeni, nyt liki sataa vettä.

Valitsin reitikseni Kakslauttanen* – (Sivakkaojan vartta kohti)  Niilanpää – Kiilopää. Minulle ennen kulkematon, hiihtämätön, reitti/latu. Niilanpäällä on käyty patikalla, – itse asiassa ihan vastikään –  mutta ei hiihtämässä.

Tänään tarkoitukseni oli parin kilometrin jälkeen jättää Kakslauttanen ja lähteä kulkemaan Sivakkaojan rantamilla, mutta kuten oheisesta kartasta näkyy, minähän Tievatuvan ja Muotkan majan kohdalla ”hukkasin” oikean ladun ja tein pienen mutkan. Oli aika sitkasta kulku tuon mutkan ajan. 😉 Mutta sitten takaisin oikealle ladulle.

Kameraa ei ollut mukana, Huaweilla räpsin samalla kun hissuksiin hiihtelin ja nousin kohti edessä olevaa Niilanpäätä. Kilometrien mittainen nousu (282 mpy – > 435 mpy näyttää Garmin) sujui leppoisasti: ”Ei se matka tapa, vaan vauhti”. Minulla vauhti ja syke sopivalla tasolla, joten ehdin ja pystyin nauttimaan … Ja lopussa vIimeiset pari kilometriä Kiilopään juurelle, Suomen ladun majalla, olikin hulppeaa laskua.

Kovin oli hiljaista laduilla tänään, eilen liki tyhjää (vaihtopäivä). Meillä vielä vähän aikaa täällä, ei kiirettä, ei kaipuuta Ouluun.

Näin jännittäviä vaiheita tänään. 😀

Jossain näillä kohdin (Muotkan maja näkyy takana)  hukkasin oikean ladun… 🙂

Mutta pian taas reitillä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

  • Kakslauttanen on joki, joka laskee Tolosjokeen. Nimen historiallisista perusteista täällä lyhyt juttuni.

Talven taittuessa

Näinä aikoina, kun Ilta-Sanomat uutisoi ”koska lumet ovat muisto vain” (koko juttu, jonka oudosta otsikosta tuo lainaukseni on, on täällä), kun Pehtoori ja minäkin ollaan siirrelty lumia paikasta A paikkaan B eräänkin tunnin, toki saatu samalla paljon hyvää, monipuolista liikuntaa ja kun Juniori työvuorojen välissä kolailee paitsi omalla talkkariviikollaan rivitalon pihassa, myös meillä Rantapellossa, tuntuu, että nyt olisi hiihtokelit ja muutoinkin talviliikunta taattu vähemmälläkin pyryllä ja satunnaisella, enempi vähempi jatkuvalla sateella.

Tosin tänä vuonna täällä tunturipuron rannalla ei ole sellaista lumimäärää kuin koti-Oulussa nyt tai kuin oli täällä esim. viime vuonna. Huolimatta siitä, että tänäänkin on koko iltapäivän satanut, ei sentään sellaista pyryä kuin eilen. Ja tänään aamupäivällä oli ihan kelpo keli. Pakkasta vain rapiat – 10 C, tuulta ihan turhan paljon, mutta ei lumisadetta.

Siispä parin päivän tauon jälkeen minulla hiihtopäivä. Tarkistelin latuinfosta, että Luttojoen varren latu on huollettu, ja ajelin autolla ”lähtöruutuun”. Latu kulkee Saariselän rinteiden ohi, alitse, ja olihan siellä laskettelijoita, pitkiksi jonoiksi asti. Parkkipaikat täynnä. Toivottavasti sama ei piakkoin  päde Ivalon koronatestauspaikalla. Any way, tuntuu aika hyvälle, että kotimaan matkailu kuitenkin saa jotain näinä aikoina. Toivottavasti vilkkautta ja elantoa yrittäjille ja työntekijöille, mutta ei tartuntoja enenevässä määrin tänne Lappiin eikä muuallekaan.

Reittivalintani oli aika hyvä: latu kohti Luttotupaa kulkee kurunpohjassa, – Iisakkipään, Pietarinvaaran ja Paskatunturin pohjoispuolella, Kaunispään suojatessa pohjoistuulelta. Mietin, itsekseni ihmetellen, että mieluummin olin siellä kuin mäessä … taidan olla jo aika vanha. Mutta kyllä minä vielä tälle kevättalvelle mäkeenkin haluan!

Meidän mökinvartijatonttumme, herra Routalempi, sinnittelee, taipuu ja uupuu, mutta ei anna periksi. Routalempi on hyvin ajan hermolla: tänäänhän on Talvi-Matti = talven taittumisen ajankohta.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Matinpäivä on ensimmäinen kevätpäivä; Matinpäivänä talven selkä taittuu. En ole ihan varma kannattaako vanhan kansan sääennusteita ottaa kovin vakavasti:

Lunta on jouluna satanut kolmasosa, Mattina puolet. [Tarkoittaa että tulee vielä tuplat??] 

Matinpäivän jälkeen pitäisi tulla vielä yhdeksän lumisadetta. [Vielä vai enää?]
Jos Matinpäivänä sataa lunta, niin keväällä sataa vielä lunta niin paljon, että istuva koira peittyy pihalle. [Olisipa se koira pieni]
Kun Mattina on lumisade, tulee hyvä marjavuosi. [Ei muuta kuin metsään heti elokuulla….]
Jos ennen Matinpäivää paistaa päivä niin lämpimästi, että lumi alkaa sulaa, niin seuraavana päivänä on tuisku. [TÄmän perusteella ei huomenna tuiskuta,  – eikä sula!]

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~¨

Oma arkiruokahaasteeni on jatkunut mökkeillessäkin. Tänään paluu vanhan tutun ohjeen pariin: Uunifetapasta kannattaa muistaa. Kuten aiemmin   jo kirjoitin, kannattaa lisätä valkosipulia. Täällä paikoin arktisissa oloissa ei basilikaa eikä tuoreita chilejä ollut saatavissa, mutta tämäkin versio maistui, ja ennen kaikkea valmistui helposti. Kuva on tämän ruoan kauniista vaiheesta; pastan lisäämisen jälkeen muuttuu mössöksi, – ja herkuksi!  Ohje yllä olevan linkin takana…

Inarilla, Inarissa

Lupasi pakkasta, ja sen lisäksi tuulta: tuntuisi kuin – 26 C. Hiihto ei siis ollut vaihtoehto tämän päivän pääohjelmanumeroksi.

Tänään olisi siis juuri oikea päivä tehdä päiväretki Inarille (kuten sanonta kuuluu) ja Inariin. Aurinkoa ja kimmeltäviä hankia oli säätiedotuksen mukaan mahdollista nähdä. Niiden toivossa, ajatuksena kuvailla postikorttimaisemia, lähdimme ajelemaan ensin Ivaloon ja K-kauppaan (valikoimat ja hinnat paikallista Kuukkelia sopuisammat), minkä jälkeen kohti Inaria. Kovin monta kertaa siellä ei ole talvella käyty, joten siksikin sinne nyt.

Koko matkan, koko päivän, pilvet peittivät auringon, mutta välillä näkyvillä pilkahdus sinistä taivasta.

Ivalossa kävimme myös hautausmaalla. Erilainen kuin mikään ennen. Kerron siitä(kin) huomenna. Kuvien kera luonnollisesti.

Matka kohti Inaria jatkui.

Kirkonkylän läpi ajoimme ilman, että yhtäkään autoa olisi tullut vastaan. Noh, eihän sunnuntain puolipäivä mikään liikennehuippu ole muuallakaan…

Menesjärvelle käännyimme, ja sitten kohti Jäniskoskea. Hyytävää siellä oli! Oi, Juutua!

Pienen patikan teimme Korteslammelle, – ja olihan niin hyvä kun oli Sorellit! Ei palellut ollenkaan, kasvoja sentään kuitenkin.

Kunhan tarpeellisen määrän askelia olimme saavuttaneet ja aikaa ulkoilmassa kuluttaneet sekä minä yli 200 kuvaa ottanut, oli aika jatkaa juhlapäivää siirtymällä Aanariin. Vuoden ravintolaksi valittu hotelli Kultahovin ravintola on koettu puolenkymmentä kertaa ennenkin, eikä tämänpäiväisen jälkeenkään ole mitään syytä vältellä sitä vastaisuudessakaan. Siitäkin huomenna (tai ylihuomenna) kuvien kera lisää.

Kuvia ja latuja

Tuollainen siitä eilisestä kuvasta tuli – tai siis tämä on yksi versio ehkä kymmenestä. Kaikenlaista verryttelyä photoshopilla, unohtuneita juttuja, työnkulun nopeuttamista tai vanhojen juttujen palauttamista. Mitään uutta en harjoitellut. Melkein koko päivän ja illan olen puuhannut kuvien kanssa. Kauan vireillä ollut – joululahjaksi aikomani – 50-sivuinen, noin 100 – 120 kuvan kuvakirja on jo hyvinkin puolessa. Pohjia olin jo tehnyt, tai siis ison osan kuvista etsiskellyt valmiiksi. Se onkin kaikkein työläin vaihe näissä projekteissa. Varsinainen kirjan kokoaminen, säätäminen, sanoittaminen, taittaminen onkin mieluisaa ja mukavaa puuhaa. Sellaista palapeliä tai kirjoneuletta.

Tänään sain itseni roudattua aamuladulle. Sen on hyvä, – tietysti.

Huono puoli siinä on, että olen kuitenkin niin mukavavuudenhaluinen, että en lähde kotoa kävellen ja suksia kainalossa kanniskellen tuohon vajaan kilometrin päähän, josta pääsisi Niittyaro – Kuivasjärvi – Auranmaja -ladulle. Monot jalassa ei ole kiva kävellä, sitä paisi siinä ehtii sellaisina hyytävän tuulisina, kylminä aamuina kuten esim. viime viikolla oli, tulla kylmä ennen kuin pääsee hiihdon makuun.

Lisäksi lähiladulla on (muistaakseni, tietääkseni, näköhavaintojeni perusteella) sellaisia intopinkeitä menijöitä, joiden kanssa tunnen olevani laturaivon kohteena hetkenä minä hyvänsä  – oma retkivauhdiksi luokiteltavalla menoni tukkisi varmaan heidän menonsa. Siispä olen ajellut autolla Auranmajalle, ja lähtenyt sieltä kympin lenkille.

Nimenomaan on mukava hiihdellä aamusella, vielä kun on hämärää, sininen hetki ja valot ladun varrella luovat tunnelmaa. Eikä näiden parin viikon (viiden vai kuuden kerran?) aikana ole ollut kovinkaan paljoa porukkaa. Parkkipaikalla 5 – 10 autoa, sitten reilun tunnin päästä palatessani hyvinkin jo kolmisenkymmentä. Olen ollut siellä vain arkiaamuina. Hiihtäminen on arkista puuhaa, 🙂 – joskin eilen tuntui oikeasti jo aika mukavalle, ja sain jo vähän vauhtiakin …

Se että hankkiutuu moottoroidulla välineellä ladun varteen on kyllä vähän hassua, eikä ihan hiilijalanjäljetöntäkään, mutta olen onnistunut selättämään omatuntoni tässä asiassa.  Ja tätä tuskin taas kovin kauan jatkuu. 🙂 Se, että edes hiihdän, kompensoi sen, eikö? 😀 Sitä paitsi autolla menisin salillekin, jos menisin. Nyt en mene. Ja pianhan pääsee jo pyöräilemäänkin. 😀

Noita Auranmajan alueen latukarttoja ja maastoja katsellessani minulle selvisi, että se viime kesäinen yksi ankeaakin ankeampi aamu, kun olin pyörällä täysin eksyksissä, tapahtui juuri noilla seuduin. Latupohjien, kuntopolkujen välillä ei ole mitään viittoja, joten en todellakaan tiennyt, missä olin. Nyt olen hiihdellyt niitä metsätaipaleita. Aina oppii kotikaupungistaan jotain uutta, kesät talvet.

Puuterilunta ja tähtipölyä

Päivämäärät ja viikonpäivät ihan hukassa, mutta väliäkös sillä. Ei täällä pohjoisessa näinä päivinä niin väliä. Kunhan liikutaan ja syödään hyvin. Hyvä unikin on Lapissa luontaisetuna, jollaista ei kotioloissa useinkaan ole.

Meidän neljän hengen seurue vietti pitkää aamiaisbrunssia niin kauan että pimeä vaihtui jo hämäräksi, ja sitten olikin jo aika lähteä ulos. Pikku pakkanen, pilvinen sää. Mie lähdin autolla kohti Saariselän keskustaa, ja sieltä suksilla kohti Luttotupaa. Eihän siellä vielä ladut ihan priimaa ole, ei ”konelatuja”, mutta hyvin se melkein kymppi hurahti.  Hyvää tekevä ulkoilma, yksikseni vailla isompia ajatuksia sivakoin omaan tahtiini. Oli hyvä.

Mökillä kauden viimeinen? glögihetki mökkiterassilla jonne toisaalla ulkoilleet ystävät ja Pehtoorikin olivat jo tulleet. Pientä suolaista ja jaksoimme sitten saunoa. Värkkäilin ruokaakin, pääruokana pottuvoita ja paistikäristystä (kolmas päivä peräjälkeen pororuokaa, mutta mikseipä? 🙂 ) Meidän pororuoka täällä on lähtiruokaa – suoraan tuottajalta Menesjärveltä. Alkuun sitten jotain ihan muuta kuin lähiruokaa: Lidlin karpalohyytelöä ja persimonia – ei kummoisia tekemisiä vaadi. Jälkkäriksi jotain niinkin ihmeellistä kuin hillarahkaa ja suola-karamellisoosia.

Ja niinhän vielä kolmaskin ilta riitti juttua, vaikka ”vieraisiin pöytiin” huudeltiinkin. Ollaan pidetty turvavälejä, sillä turvallisuus on nyt tällä porukalla erityissyistä tarpeellista…

Lasten kanssa chattailyä, järjestelyjä ja sitten vielä arkastelinkin: pahviin tähtikuvio, sen teippasin objektiivin eteen ja kuvailin valonauhoja pihapiirissä.

 

Tähtipölyä elämään! Sitä tarvitaan!

 

 

Summaamassa vuotta

Ladulla ajatuksia

Marko Leinon kirja ”Joulutarina” sopii hyviin kaamosajan yksinäisille hetkille luonnossa, jos niissä nyt ylipäätään mitään kuunneltavaa tarvitsee. Mutta on kirja hyväkin: se tuo rauhaa, varsinkin jos se on sopiva tilanteeseen. Joulutarina oli eilen ja oli tänään hiihtolenkin menomatkalla, palatessa en enää kuunnellut. Jäin miettimään viisaan kirjan sanoja.

Pieni Nikolas miettii veneessä matkalla kotisaareltaan mantereelle jäätyään orvoksi …

 

Ehkä kaikki ihmiselämässä ei olekaan niin musta-valkoista,
ehkä ei olekaan olemassa yksiselitteisesti onnellisia tai onnettomia tapahtumia.

Ehkä ne vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin kulkevat käsi kädessä:
niinkuin onnettomuus saattaa synnyttää muassaan hyviä asioita,
niin myös onni saattaa kätkeä sisälleen ikävyyksiä.

Ehkä mitään elämän sattumuksia ei pitäisikään edes yrittää luokitella heti niiden tapahduttua,
vaan katsella niitä vasta ajan ja välimatkan päästä.

Ehkä ne vasta silloin pystyy näkemään kokonaisuutena,
ehkä vasta silloin pystyy punnitsemaan, kumpaa tapahtunut loppujen lopuksi piti enemmän sisällään,
hyvää vaiko pahaa – vai kenties molempia samanveroisesti.

Tuollaisia minäkin olen tässä vuoden lopussa miettinyt, miettynyt kulunutta vuotta ja miettinyt millaisen ”loppulauseen” siitä tänne  kirjoittaisin. Ehkä en tänään tai huomenna sitä teekään, ehkä vielä koetan nähdä kokonaisuutta selvemmin… Historioitsija minussa allekirjoittaa Nikolaksen pohdinnat,  ja annan vielä aikaa pohdinnoille.

Leinon ”Joulutarina” on luokiteltu lasten ja nuorten kirjaksi, – en oikein ymmärrä miksi. Tai sitten pitäisi kuunnella/lukea enemmänkin nuorten kirjoja?

Hiihtäminen oli tänään eilistäkin mukavampaa. Pienen ohikiitävän hetken se tuntui ihan sujuvankin. Ja aamun sinisessä hämärässä, hyväkuntoisilla ja luistavilla laduilla oli tilaa ja mukava hiihtää.

Vuodenvaihteessa

Muistuipa mieleen kuluneen vuoden alusta yksi hiihtolenkiltä paluu, vähän sellainen ”sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” -juttu. Se oli se päivä, jolloin Suomen ensimmäinen korona-tartunta kirjattiin, ja juuri Saariselällä olleella henkilöllä. Silloin meillä oli jo monta muutakin huolta olemassa – mutta eipä tiedetty, mihin kaikki vielä johtaisi. Ja eihän mikään ole mitenkään päätöksessä, aika kuluu edelleen, edelleen elämänmeno muuttuu. Olin vähällä kirjoittaa ”elämä jatkuu”, mutta se ei nyt oikeastaan sovi tähän. Tänään on joulun alla menehtyneen ystävän hautajaiset Oulussa.

Ajatuksissa on ollut sekin, mutta muutoin tänään on ollut hyvä, leppoisa päivä. Ja jotain yhteenvetojakin vuodenvaihteeseen liittyen kuitenkin tein, vaikka ”loppulause” siirtyköön.

Mm. Instagram-tilini TOP Nine -kollaasi.

 

 

Kiitokset kaikille seuraajille ja tykkääjille. Instagram on minulle ennen kaikkea kuvien julkaisukanava, vähän sellainen markkinointijuttu. Tai siellä siis yritän osoittaa, että osaan kuvata. Insta-stoorit taas ovat vähän sellainen ”mini-blogi”. Siellä on hyvin satunnaisesti, hyvin vaihtelevia, aika lailla henk.koht. juttujakin – ihan ilman mitään ”linjaa”.

Tuulestatemmattuja juttuja seuraavat …

Facebook-julkaisuista olenkin melkein luopunut, mutta blogi on ja pysyy. Edelleen samanlaisena tajunnanvirtana ja kuvakavalkadina ja reseptiarkistona, ja toivottavasti joskus taas myös matkapäiväkirjana. 😉 Kaksitoista vuotta päivittäin juttuja ja kuvia. Kahdelta ensimmäiseltä ei ole tilastoa, mutta tässä sekä vuosittaiset että  keskimääräiset päivittäiset vierailut.

Jos seuraavan vuorokauden aikana blogiin tulisi 1039 vierailua, tämä vuosi 2020 olisi kolmanneksi paras kaikista. Nyt vähän sellainen jaettu pronssi. 😀 Vaikka eipä tässä mitään kilpailua. Ihan itsekseni tätä puuhastelen. Yhteensä näyttökertoja on 1 277 627 ja kommenttejakin jo melkein 13 000.

Mihinhän suuntaan huomenna hiihtelisi?

 

 

Hiihtokausi avattu!

Tänään kävimme hiihtämässä. Kunhan ensin ennätyspitkiltä yöunilta olimme heränneet ja muutoinkin käynnistyneet.

Molemmat lähdimme omalla suunnallamme, ollaan niin eritahtisia hiihtäjiä, että parempi kulkea omia latuja. Eikä itseksekseen olokaan ole pahitteeksi. Varovaisesti aloittelimme:  Pehtoori melkein paliskunnan poroaidalla asti, minä Prospektorin lenkillä. Sää mitä parhain, minun latuvalintani vähän huono sikäli, että osa reitistä oli vielä ”huollon ulkopuolella” eli latupohja oli lanattu, mutta ei ajettu latu-uria. Luistelijoille soppeli, mutta minun perinteinen, aika vaatimaton hiihtotyylini olisi suonut ladut. Noh, onneksi iso osa reitistä kuvan kaltaista. Ja kuten huomaatte, täällä ON aika pimeää. Kuvan otin noin klo 14.

Valaistun ladun osuudella oli aika paljonkin hiihtäjiä, mutta ei todellakaan mitään ”turvaväliongelmia”. Vastaantulijoissa kiinnitin kadehtien huomiota pieneen, noin 5-6-vuotiaaseen reippaaseen hiihtelijään joka oli isänsä kanssa ladulla, ainakin 2 – 3 km lähimmältä parkkipaikalta Piispanojan varrella… Ja siellä tämä pieni topakasti hiihtävä lapsi sauvoi menemään ja lauloi kirkkaalla lapsen äänellään ”Pöydän päälle veitikkaiset rientää, veitikkaiset, syövat paistia ja juovat lientä, juovat lientä …”  Ei ole minua koskaan hiihtäessä laulattanut. No ei kyllä paljon laulata muutenkaan. 🙂 Mutta lapsen ilo!!

Saunomisen, sapuskan ja leffan (Teräsleidit – kannatti katsoa), jonka ohessa kirjoneulejumpperi ylsi jo kainaloihin asti, jälkeen olen perehtynyt Helmet-lukuhaasteeseen. Moni tuttu on siihen osallistunut edeltävinä vuosina, ehkä minäkin ensi vuonna. Onko joku muu sitä harrastanut? Kokemuksia? Serkkuni Vilmaajat vol 6. -kuvaushaasteeseen olen jo lupautunut. Paljon muuta en taida luvatakaan, en aio muuhun lupautua.

Torstainakin tunturiin

Kunhan 10 tunnin yöunien jälkeen heräsimme, alkoi kiivas 😉 suunnittelu koskien päivän ohjelmaa, mahdollisen liikunnan suuntaa. Hyvin pian olimme yhtä mieltä siitä, että ulos ja patikalle lähdetään. Semminkin kun oli pikkupakkanen, tyven, sateeton sää. Jopa pieni häivähdys sinistä taivasta näkyvissä. Mutta mihin lähdetään?

Kartat pirtin pöydälle, ja miettimään mihin voimavarat riittäisivät tai kuinka paljon lopultakaan haluaisimme tarpoa: ”Ei ihan tavisreiteille, mutta ei kovin kauaskaan.”

Päädyimme ajelemaan Kiilopään juurelle ja siitä kohti Niilanpään poroerotuspaikkaa. Ollaan käyty siellä kerran aiemminkin (9 vuotta sitten), eikä polun pohja ainakaan silloin ollut mikään patikoijan ihanne askellettava, eivätkä maisemat matalalta kovin hulppeat, mutta mennään nyt kuitenkin ja jos palataan jotenkin ”parempaa reittiä”. Kunhan aurinko nousi pakkasin kameran ja kahvia reppuun, ja sitten lähdettiin.  Ilmatieteen laitoksen sivulla luki näin:

Auringonnousu tänään 9:51. Auringonlasku tänään 13:58. Päivän pituus 4h 7min.

Noh, melkein sen ajan olimme olimme ulkona. Emmekä jääneet Niilanpään juurelle, kuten edellisellä kerralla, vaan oikeasti huiputimme tunturin. Ilman viittoja, polkuja tai muitakaan ohjeita kapusimme paljakkaa huipulle – ja kyllä kannatti.

Reilun parin tunnin ja reilun 10 kilometrin taivalluksen aikana taivaan väri ja valon määrä ehtivät muuttua moneen kertaan. Mietimme, että marraskuukin on täällä hyvä. Sekin hyvä. Omanlaisensa.

Yllä kuvassa Teräväkivenpää. Oikealle jäävät Nattaset, taakse Kiilopää. Ennen näkemätön maisema meille. Ei poroja, ei kuukkeleita, vain muutama patikoija, – paljon hyvää tekevää happea, avaruutta, taivaan värejä, liikkumisen iloja, ajatuksia – turhia murehtimatta. Ja muistin olla tyytyväinen, että minulla, meillä, on tämä mahdollisuus. Ei ole mikään itsestäänselvyys.

Torstaina mökillä ei niin erikoista ruokaa, ei muutakaan erikoista: rantasauna, tarte flambeeta, aurajuusto-vesimelonisalaattia, laatikosta lasilliset viiniä (hyvä on: toiset The Crownin äärellä), viesteilyä, ihan liikaa somea, uutisia, kuvientekoa.

Ja sitten taas sohvan nurkkaan: viimeiset joululahjavillasukat laitoin alulle. Kunhan ne saan valmiiksi, aloitan tekemään itselleni riddaria! Näin eilen kylillä yhden todella kauniin, sellaisesta haaveilen. Langat olen jo valinnut. 😀

Mökkeilyä marraskuussa

Sääennusteen ja omien havaintojen perusteella näytti siltä, että keskipäivällä olisi tovi sateetonta, ja samalla suhteellisen valoisaa, joten mehän sovitimme reippailumme juuri niihin pariin tuntiin, jolloin tällaiset suotuisat olosuhteet olivat luvassa. Ei muuta kuin autolla Saariselän keskustaan, josta sitten suuntasimme tunturiin.

Ylitimme tykky/säilölumiladun, jolla näytti käyvän kuhina. Keski-iältään 75-vuotiaat suihkivat ladulla hurjaa vauhtia intopinkeänä. Me katselimme – ihan vain vähän liki ”alkuasukas”-ilme kasvoilla kummissamme moista touhua – ja lähdimme patikalle Aurorapolulle, ja siitä mutkin ja kiertäen etäämmälle …

Tulinpa  tepastellessa miettineeksi, kuinka kauan kestää, että menneiden vuosien, hyvien muistojen päälle tulee uusia kokemuksia ja onnenhetkiä siten, etteivät vanhat, onnen hetkiin liittyvät muistikuvat enää tee kipeää?

Aurorapolun sivussa, Kelo-ojan varressa on lampi (jonka nimeä emme ole vieläkään onnistuneet selvittämään), jossa oli tänään ihan luulasilta näyttävä jääkerros rannoilla ja ohut riite koko lammen pinnalla.

Ei paljon ole leuhkimista kelissä, eikä maisemissa – ei edes lenkin pituudessa. Olisiko 7 km saatu taaperreltua…?

Mutta edelleen!!: Me olimme ulkona! Juuri niiden kahden lilki sateettoman ja lähes valoisan tunnin aikana, jotka keskipäivällä täällä olivat tarkoin havannoiden nähtävissä. Totta puhuen välillä tihuutti ja satoi jotain rännänsekaista jäähilettä, mutta ei ollut kylmä, tosin tunturin kupeessa aika tuulista, kurun pohjalla  kuitenkin suojaisaa.

Patikkapoluilla ei ollut ruuhkaa, – toki muutamia vastaantulijoita.

Mökkiloman kohokohta on ehdottomasti Kuukkelissa ostoksilla käynti. Ruokakaupoissa käyntihän on kansainvälisestikin näinä aikoina yksi harvoista päivien kohokohdista ja ”ulostuloista”, joita on luvallisesti mahdollista suorittaa, mutta Kuukkeli on aina spesiaali juttu. Luonnollisesti olimme varautuneet käsidesillä ja maskeilla, kuten noin fifty-sixty kaupan muistakin asiakkaista. Ja ihan – kuten tavallista – saimme melkein kaiken tarvitsemamme hankituksi.

Myös ainekset Coq au vin´iä varten. Eilisen Master Chefin innoittamana päätin tehdä tänään kukkoa viinissä – toki hyvin arkisen version verrattuna esim. siihen Julia Child´n klassikkoon, jonka teimme joskus 80-luvulla. Oi, että se oli ruokaharrastuneisuuteni alkumetreillä huikea kokemus. 😉

Mutta kuten sanottu, tänään arkiversio – Kuukkelin raaka-ainetarjonnan varassa oleva versio. Hyvää sekin oli.

Ruoasta puheenollen: juuri päättyi melkein parituntinen rotissöörien ruokakurssi – se toimi Teamsillä etänä tänne metsän keskellekin. Aiheena oli jouluruoat. Monia retroruokia heräsi muistoissani eloon, ehkäpä jotain värkkäilen ja täällä blogissa ohjeita julkaisen. Jouluviinisuosituksia vartenkin olemme Pehtoorin kanssa jo varautuneet: täällä mökillä on muutama pullollinen, jotka on tarkoitus kuvata ja maistella juuri niitä varten. Niihin palaan joulukuun alkupuolella.