Sattuuhan sitä

Nallikarin biitsi on taas paljaana, lumet ovat lähteneet. Meri toki on jäässä, jään päällä ohut tasainen vesikerros, joka jäädyttyään voi tehdä maisemaan valtavan luistinradan. [näkymä salin ”pyöräretkeltä”]

Saattaa olla, että minun salilla treenaaminen ja polkeminen joutavat nyt tauolle. Olen kyllä tyytyväinen, että olen syksyllä asettamani tavoitteen 2 x viikossa salilla pitänyt, ja ohjelmaa on edes vähän rukattu rankemmaksi matkan varrella. Mutta vaikka on vasta maaliskuun puoliväli, näyttää siltä, että sähköpyöräilykauden alku ei enää ole kaukana. Kunhan kevyen liikenteen väylät ovat sulat (ja hiekattomat), minä siirryn niille, mikä näyttää tänä vuonna olevan mahdollista aiemmin kuin viime vuonna.

Taidan antaa itselleni luvan jäädä pois kuntikselta ja jättää hulavanteen vaatehuoneeseen toisen, akuutimmankin syyn vuoksi. Sattuipa tänään pieni haveri, kun siivoilin/järjestelin vierashuonetta/studiota/tyttären entistä huonetta. Sinne on kertynyt luvattoman paljon kaikkea ”tausta- ja alustamateriaalia”: pleksejä, paksuja tasoja, ritilöitä, yms. Sekä kaikki studiolamppujen ja taustakankaiden softboxit ja telineet etc. Tänään päätin perata niitä, pakata alkuperäiskoteiloihin. Kaiken kaikkiaan tehdä huoneeseen tilaa ja järjestystä, semminkin kun Tyär on tulossa viikonloppuna pikapyrähdykselle kotikotiin.

Yksi iso levy – sellainen keittiötason painava palanen (noin 80 x 80 cm), jollaisia olen Bauhausin poistolaatikosta muutamia hankkinut – ja jollaisia olette monissa ruokakuvissa etc. nähneet (esim. tässä) – oli mielestäni nyt ”hyllyttämisen” tarpeessa.  Veinpä sen sitten autotalliin: ylähyllyllä siellä on tilaa. Siispä sinne. Mutta eihän siellä pysynyt: onneksi terävä kulma ei tullut kasvoille, eikä päähän ja kun kroppani hyvin pistin eteen, se ei myöskään mennyt auton kylkeen. Meni omaan kylkeeni. Kylkiluita tuskin on poikki, mutta vähän raskaampi hengittäminen sattuu, eikä todellakaan tee mieli koskea hulavanteeseen tai käsipainoihin. Taidan siirtyä vain tepastelemaan.

Vinkkelipatikan päivä

Pyhä. Sunnuntai. Lepo.

Heräsimme sunnuntaiaamuun hyvin myöhään (meillä se tarkoittaa melkein yhdeksää 🙂 ). Eikä myöhään siksi, että olisi yöllä tai eilen illalla myöhään valvottu. Ehei, vaan koska oli väsy, ehkä alkava flunssa, mutta ennen kaikkea, koska oli aika levollinen mieli.

Huolimatta, että mökkeilemme tällä kertaa vain kaksistaan, oli meillä tarjolla aika komea sunnuntaibrunssi: puuroa ja marjoja, smoothieta ja mehua, munia ja Kuukkelin erinomaisia karjalanpiirakoita, jukurttia ja heldelmiä, pullaa ja pipareita. Ja kahvia – tietysti! Sinkkitabletteja myös.

Vastoin ennusteita pakkanen ei tänään ollutkaan kova (vain – 14 C), eikä pureva tuuli tuntunut kuin Kaunispään laella, jossa kävimme iltapäivällä vinkkelipatikan jälkeen autolla.

Ennen kuin lähdimme minnekään, joutui Pehtoori kuvausassistentiksi: tarvitsen muutamalle (valokuvaus)foorumille uuden profiilikuvan, ja olen jo kauan sitten ideoinut ”teeman”: ”Canonisti tunnustaa väriä”.

Mun pakkaskelin tepastelukamppeet täällä ovat kuin suoraan Canonin mainoksesta, joten tänään sitten vihdoin.

Ja tässä nyt sitten tänne blogiinkin tämänvuotinen ”selfie”. Kyllä se voidaan oikeastaan selfieksi lukea, sillä latasin kakkoskameran jalustalle, asetukset valmiiksi etc. ja Pehtoori (entisenä!!) valokuvaajana työsti kuvausprojektin loppuun: naps!

Tusinan verran otoksia, ja sitten lähdimme kohti Iisakkipään vinkkelipatikkaa.

Oli niin kaunista, niin puhdasta, niin hiljaista, niin hyvä kävellä …

Reilut pari tuntia valkoisten, pehmeiden hankien keskellä kuljimme. Oikein hyvin oli Iisakkipään talvikävelyreitti huollettu, eikä me muistettu flunssan/flunssien uhkia ollenkaan. Kaukana tuntuu kavala maailma olevan! Ja taas kerran, – täällä pohjoisessa, muistin, hoksasin, kuinka on niin hienoa että on kaikkia lämpimiä, sopivia, säähän sopivia kamppeita. On bambua, villaa, villa-silkkiä, gore-texiä, untuvaa, toppaa, huopatossua, kaikkea.

Reilut 200 kuvaa päivän aikana tallentui muistikortille, ja ne eivät todellakaan ole minusta. 😉

Paljon sellaisia näkymiä, joista voisi tehdä sisustustauluja, jopa tapetteja. Tai vaikka keittiön välitilaan tästä kuvasta plexi?

Ihan kuin taivaalla olisi ollut sälekaihtimet!

Hyvän elämän aineksia

Tänäkään vuonna ei mitään erityisiä uudenvuodenlupauksia; ei uusia projekteja, kuntokuureja, dieettejä, tipattomia, ei ikiaikaisten rästijuttujen päivittämistä, ei paluuta italian tunneille – ei mitään. Lupaan vain jatkaa hyvin alkaneita hommia… ja toivoa, että vielä jotain uuttakin tekemistä tai näkemistä tms. sattuisi tällekin vuodelle.

Edes kauan aikomaani kuntosalille paluuta monen monen vuoden tauon jälkeen ei tarvitse tehdä, sillä tein paluun jo lokakuussa. Nyt vain yritän pitää sen osana hyvää elämääni, ja senkin kautta pitää elämäni hyvänä.

Kun lokakuun alkupuolella vein sähköpyöräni huoltoon, ajelin autolla vielä samana iltana kuntikselle, ja tein kahden kuukauden koejaksosopparin, ajattelin – minä yritän.  Halusin, että kesän tuhansien pyöräilykilometrien aikana saavutettu kunto (sähköpyörälläkin sellaisen voi todella saada 🙂 )  pysyisi ja että  edelleenkin mahtuisin vuosikymmenen takaisiin farkkuihin tai ettei ainakaan tapahtuisi sellaista lässähdystä kuin vuosi sitten keskitalven aikana.

Olin pyöräilykauden lopulla jo kovasti miettinyt, mikä liikkumismuoto – ainaisen kävelyn lisäksi – edesauttaisi talven tullen pysymään liikkeessä. Ja kun minusta ei ole mihinkään kelloon sidotuille ja muiden joukkoon ryhmäliikuntatunneille: zumbat, hiitit, kahvakuulat eivät ole mun juttuja, eikä uiminenkaan, joka kyllä oli vahvoilla loppumetreille asti, houkuttanut, niin ensimmäiseksi tilasin muotihittihärpäkkeen: Hulavanne! Se ON hyvä. Kymmenenkin minuuttia päivässä tuo kummasti liikkuvuutta keskivartaloon. Eikä tarvi lähteä mihinkään, ei mihinkään  jumppatunneille – ihan työhuoneessa äänikirjoja kuunnellen sujuu sekin. Pikkujuttu. Mutta edes se.

Ja sitten salille! Minullahan on menneisyydessä seitsemän vuoden intensiivinen kokemus asiasta: kävin pari, kolme kertaa viikossa, ympärivuotisesti aamuisin ennen töihin menoa kolmenvartin salitreenin vetäisemässä. Sitten se lopahti, joskus kymmenkunta vuotta sitten lopahti aika lailla kerralla. (Teko)syitä siihen oli riittävästi. 😉

Tällä kertaa valitsin saliksi Nallikarin Eden Fitin:
– se on aika lähellä (kuljen kyllä autolla)
– siellä on isot ikkunat, mikä edes vähän lievittää ulkonaolon ja maisemien katselun kaipuuta
– siellä on rauhallista (2 – 10 muuta treenaajaa kerralla)
– siellä on siistiä, aika tilavaa, valoisaa, hyvä hengittää  ja uudet monipuoliset laitteet
– siellä ei ole ”mörssäreitä” eikä fitness-malleja – ei ainakaan aamupäivisin – vaan leppoisa, ei-kilpailuhenkinen tunnelma
– ns. ”päiväasiakkuus” (sis. kuntosali ma – pe klo 5 – 14) = 30 €/4 viikkoa (sisältyy Edenin saunat ja suihkut) on minulle soppeli.

Alkuun ostin vielä kuntokartoituksen, PT:n parin kerran ohjauksen ja ohjelman teon. Tavoitteeksi laitettiin kolmen viikottaisen tunnin reippaan kävelylenkin (tai hiihto/patikointi) ja hula-hulan lisäksi kaksi kertaa viikossa salilla; yleensä (kuten tälläkin viikolla) käyn tiistaisin ja torstaisin. Alkuun  pyöräilyä/crosstraineria ja ja loppuun soutua (10 + 10 minuuttia) sitten kolmisen varttia laitteilla ja painoilla lihaskunnon ylläpitoon kaikenmoista treeniä ottaen huomioon olkarappioni ja polvivammani. 😀

Vielä en ole katunut.

Liikkuminen jatkukoon – Monte huiputettu

Vastoin tapojamme  — olemme kuljeskelleet kaupungilla, istuskelleet yömyssyllä vielä liki kymmeneltä.

Kävimme ensin syömässä – sekin vastoin tapojamme – eräässä rantabulevardin ravintolassa, ihan ilman ennakkotutkintaa asiasta.  Ei mitään tripadvisoreita, ei kokeneiden Madeiran kävijöiden kommentteja, ei perehdytttäviä matkatoimiston oppaita, vaan ihan ilman perusteellista nettisurffailua vain istahdimme syömään. Noh, — oli se oikeasti hyvä kalalautanen, joka tilattiin kahdelle, — siinä oli äyriäisiä, simpukoita, lohta, meriahventa, espadaa… ja oheen kasviksia, jotka sitten melkein jäivät syömättä. Mutta muutoin aika hyvä.

Jälkkäriäkin päätimme tänään nauttia, mutta sitä varten vaihdoimme Ritzin terassille. Ja olipa ylellinen olo: Pehtoorille Irish Coffee ja minulle Caipiroska, joka oli tehty – uudesta suosikistani – passionhedelmästä.

Charleston ja elokuvamusiikki soivat (livenä), ilta oli samettinen, rauhallinen, täysikuu paistoi, oli hyvä, liikkunut olo (taitaa olla ennätys askelmittarissani 😉 ) ,  tunnelma sellainen vähän haikea ”loman lopulla”… Kannatti herätä – ja valvoa!! Mekin, – kerrankin.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta palataanpa aamuun.

Tälle päivällle olimme suunnitelleet viikon pisimmän patikan, ja onnistuihan se – huolimatta siitä, että lauantaisin ei paikallisliikenne (ainakaan juuri bussi numero 129) liikennöi. Niinpä ensin kävelimme Kauppahalliin; lauantaiaamun kalatorin halusin käydä kuvaamassa (palaan asiaan kuvien kera) ja haimme vähän vettä, tuoremehua ja pähkinöitä retkievääksi. Sitten teimme taksarin kanssa sopimuksen: 30 euroa kyyti Camachaan. Okei, sopii meille.

Eikä mennyt kuin parikymmentä minuuttia jyrkkää ylämäkeä kohti kukkuloita ja vuoria, ja olimme Camachan pienen kylän keskusaukiolla. Siellä oli paljon muitakin turisteja; ryhminä, vuokra-autoilla ja muutamat muut kaltaisemme valmiina patikalle.


Patikkaoppaan/kirjan opastamana löysimmme reitin alun: Levada Da Serra Faial. Sitä kohti.

Camachan kylä oli reunoiltaan aika köyhän oloinen, näimme muutakin kuin Funchalin turismilla elävää keskustaa. ja sitten metsään.

Tuollaisen ”luomulevadan” (siis ei leveitä betonireunoja) varrella oli helppo ja hyvä kävellä. Aurinko siivilöityi kauniisti polulle, tuuli leyhytteli mukavasti, vällillä tuoksui eucalyptus, välillä meri, maanviljelys. Ilmanala tuntui vaihtuvan aika tiuhaan: kuin suomalaisessa metsässä, kuin lämpimällä niityllä, kuin tuulisen suolaisen merenrannalla, savuisessa ja nokisessa metsänreunassa (metsäpalon jälkeen) …

Reitin varrella (Camacha – Monte, noin 14 – 16 km) oli muutamia pikkukyliä, joissa oli lauantaitori.

Reitillä ei ollut kovinkaan paljon kulkijoita. Mutta täällä tervehdittiin vastaantulijoita, toisin kuin Sao Laurencion reiteillä, joissa turistit vain kulkivat toistensa ohi vilkaisemattakaan .

Tapasimme suomalaispariskunnan, ruotsalaisia, vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, yksi motocrossaaja (mikä tomu- ja metelipilvi jäljessään!!) ja ikiaikainen skottipariskunta, joka oli syvän kuparinruskea, pelkkää patikoijan lihasta, varmaankin yli 80-vuotiaita, ja silmin nähden he nauttivat matkasta. Heistä oli hienoa, että ollaan samalla ”levelillä”. Siis Suomi ja Skotlanti. 😉

Yllä kuvassa eucalyptuspuun pieni oksa. Paikoin, varsinkin reitin alussa tuoksui tuore, raikas eucalyptus. Kun puu kasvaa isommaksi tuoksu hiipuu, mutta tänään kuljimme tuoreiden puuntaimien täyttämien pätkien läpi (erityisesti muutaman vuoden takaisen ison metsäpalon jälkeisellä alueella) ja siellä uudet puiden alut tuoksuivat voimakkaasti.

Levadataivalta metsässä, puiden varjostamilla poluilla, oli ehkä vähän liikaakin. Kun suunnilleen kahdeksan kilometirä oli kuljettu edellisen kuvan kaltaisessa tasaisessa, toki helpossa, liki koko ajan samankaltaisessa, tasaisessa, maitohapottomassa, leppeässä maisemassa, alkoi tuntua, että johan tämä on nähty, ja yhtäkkiä edessä tämä maisema!

Funchal jalkojen juuressa! Mutta miten ja mistä pääsemme Montelle? Opaskirja on ollut viikon aikana aika verraton, mutta näillä tienoilla (tai vähän ennen) oli vähän ongelmia….

Tämä reitin osahan on ollut meille ”kohtalokas”: kuuden vuoden takainen, ikimuistoinen, pelottavakin levada-vaellus tuskin meiltä unohtuu. Täällä kertomus siitä: KLIKS

Tänään siis osin samaa reittiä. Nyt edelistä kertaa vähemmän dramaattisin seurauksin. Pääsimme tänään Montelle. Monta tuntia ja kilometrejä siihen kului. Kahden aikoihin Apsulta tuli meille ääniviesti: ”Mummi ja pappa, miten te siellä pärjäätte?” – Oli pikkuperheen ja Esikoisen kanssa (juurikin tuon aiemman aika vaarallisen kokemuksen jälkeen viisastuneena) sovittu, että aamuisin ilmoitamme, mihin lähdemme ja milloin on aikomus palautua… Ja kiitettävästi ovat lapset vanhempien patikoinnista kyselleet koko viikon. Ja sitten Apsukin tänään. 😀

No hyvin pärjäsimme. Tässä ”viimein nousu”, kivetty tie viimeisellä kilometrillä kohti Montea. Eikä minulla mitään kannettavaa: ei edes kameraa, kun se  tämän hetken oli Pehtoorilla. 😉

Monten kirkolla kävimme.

 

Ja minäkin halusin oikean lounaan paikallisessa turistiravintolassa! Huikea katkasalaatti tuli tarpeeseen.

Funicularilla (Teleferico) laskeuduimme kaupunkiin, ja tepastelimme rannasta hotellille. Vähän ripsi vettäkin, mutta ei sillä tässä välissä mitään väliä… Aika siirtyä iltapäivätorkuille ja -uinnille hotellin kattoterassille. Ah, onnea taas kerran.

Nyt kellon lähestyessä puolta yötä matkakirjeenvaihtajanne alkaa olla unen tarpeessa. Siispä huomenissa tähänkin lisää kuvia, ja huomenna viimeisen (ukkosrintaman uhkaaman) Madeiran  päivämme kuulumisia.

San Lorenzo jälleen elämässämme

Olemme juuri palanneet syömästä. Katu ei kiillä sateesta, vaan ihan vaan puhtaudesta. Edelleen on lämmin (klo on 21.30 ja edelleen yli +20 C).

Ravintolan nimi oli Bistro Principal. Se on vain parin korttelin päästä hotelliltamme. Vahingossa sinne. Eikä se oikeastaan ollut mikään bistro, melkein enemmänkin fine dining, – tosin hinnat eilisen kaltaiset. Ruoka vain vielä parempaa. En muista, milloin olisin edellisen kerran syönyt niin hyvää alkuruokaa. Hanhenmaksaa kahdella tavalla.

Ihan viimeisen päälle portugalilaista saatikka madeiralaista ruokaa! 😉 Mutta olihan se hyvää, ja sen kanssa Douron alueen vahvaa muscatel-viiniä.

Pääruoaksi valitsimme tonnikalaa, sekin oli hyvää, mutta tavanomaisempaa. Ja annos ehkä turhankin iso. Jälkkäreitä emme tarvinneet.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamiaisen jälkeen sometellessa ja päivän ohjelmaa suunnitellessa luin sisareni FB-sivulta: ”On kansainvälinen kirjaviikko. Ota lähinnä oleva kirja, käännä esille sivu 52, kirjoita viides virke statukseesi.” En kirjoittanut statukseeni, mutta kommentoinpa kuitenkin. Ja ajattelin, että taitaa olla ihan erinomaisen osuva lause tälle päivälle. Ja niin olikin! Todellakin.

”If it is misty, do not despair, the weather can clear up in just a few minutes.”

Me kun olimme päättäneet lähteä tänään saaren itärannikolle, äärimmäiseen niemenkärkeen. (kuvassa Oceano Atlantica) kohdalla näkyy reitti.  Ponte de Sao Laurenco! Tehän tiedätte, tämän  Sao Laurencon (San Lorenzo – Pyhä Lauri) merkityksen meille. Kuten tytär viesteili, kun kerroimme mihin olemme menossa: ”mikään ei voi mennä pieleen kun on Lorenzo.” Sinne siis.

Canicalin pohjoispuolelta aloitimme, – patikka alkoi vesitihkussa, joka pian muuttui hyvin kastelevaksi, tiheäksi sateeksi. Ja voitte kuvitella, että tuollaisella niemellä Atlantilla tuulee. Siellä tuuli paikoin todella kovaa, sateen liukustuttamilla kohdilla, avoimilla paikoilla liki vaarallisen kovaa. Hieman jo mietimme, joska jätettäisiin koko reitti, palattaisiin Funchaliin, mutta onneksi emme.

Ensimmäisen parin kilometrin jälkeen pilvet häipyivät, sade taukosi (palatakseen toviksi paluumatkalla), aurinko paistoi ja maisemat olivat huikeat. Ja Pehtoori joka oli jättänyt ihan tätä reissua varten ostamansa uuden windstopperi-sadettakestävän-teknisen-tiesminkä-takin hotelliin, oli hyvin helpottunut, kun pääsi eroon kertakäyttösadetakista, joka patikkarepun pohjalta sentään oli löytynyt.

Minulla oli kunnon takki, mutta ei sekään mikään sadepitävä ollut, ja sateenvarjoja ei voinut ajatellakaan käyttävänsä. Olisivat olleet Atlantissa ja nurinniskoin alle aikayksikön.  Ja lopultakin eipä kastuminen ollut isokaan juttu: tuuli kuivatti vaatteet äkkiä ja kun oli kuitenkin lämmin. Ja olisittepa nähneet minun Curly girl -kampaukseni: suolainen merituuli, sade ja kova tuuli! Wuhuu! kyllä oli kuulkaa tyyliä patikoijalla!

Päivän aikana mietimme, että kyllä oli yksi hienoimmista patikkaretkistä ikinä. Ainoa ”huono puoli” oli se, että reitti ei ollut ”rengasreitti”, vaan edestakainen, mutta näkymät kyllä kestivät ihailun molempiin suuntiin.

Tämä oli kapein kohta niemimaalla.  Alemmassa kuvassa oikeassa reunassa näkyy (vain) 110 metriä korkea Morre do Furado. Nousu oli kyllä kohtuullisen napakka. Onneksi oli vaijerikaiteet, sillä tuuli ja kulunut patikkapolku olisivat olleet muutoin turhankin vaarallinen lisätekijä nousussa.

Palatessa meillä oli tosi paljon vastaantulijoita, – kaikki kun eivät lähde liikkeelle aamuyhdeksältä kuten me aamukukkujat. Mutta hyvä kun oltiin oltu ajoissa. Aika rauhassa keskenään saatiin menomatka kulkea – ja kuvailla. Minulla on reitiltä yli 100 kuvaa, ja kyllä vähän harmittaa kun tällä pikkuläppärillä en kunnolla edes näe, saatikka pysty muokkaamaan otoksiani. Mutta ensi viikolla sitten kotona…

Turkoosi meri ja tummanpuhuvat kalliot olivat vaikuttava yhdistelmä, ja kovin erilaista kuin Madeiran vehreydessä yleensä. Tuli mieleen patikointi La Comeralla ja paikoin myös Lanzarotella. Mutta kyllä oli hieno reitti.

Iltapäivän lopulla sitten paluu Funchaliin, ja hotellin altaalle. Uinti, uni, aurinko ja leppeä kaupunkituuli tekivät hyvää. Kaikkia kliseista humahteli mielessä: elämä on, patikointi on parasta, liikkumisen ilo, koska mä voin, tätä en unohda, kiitollisena tästä,  …

 

Pyöräilykesän päätös

Mennyt kesä on ollut pyöräilykesä.

Tänään pääsin tavoitteeseeni. Aloittaessani ei ollut mitään tavoitetta, mutta jossain välissä (ehkä osin tyttären syytä?) sellaisen asetin. Tavoitteet ovat hyväksi, useimmiten ainakin.

Tänään – pari päivää ennen aiottua 🙂 – sitten poljin ne viimeiset kymmenet kilometrit. Ja ehkä juuri tänään, hyytävän kylmässä kelissä, lähes koko ajan vastatuuleen polkien (miten minä taas onnistuin valitsemaan sellaisen reitin), homma tuntui nimenomaan suorittamiselta, eikä liikkumisen ilolta, ei ulkoilun riemulta, ei uuden näkemisen innolta, ei mukavalta ja hyvää tekevältä treeniltä, ei helpolta ja hulppealta kulkemiselta, jollaista se suurimmaksi osaksi on ollut.

Tänäänkin pyöräretkeen sisältyi kuvailuja, tosin vain alkumatkasta, mikä sitten alensi keskimääräistä nopeutta. En useinkaan tätä puhelimen mittaria ole päälle laittanut, mutta sen verran olen mittaillut, että tiedän keskimääräisen ”kulkuvauhtini” (siis ilman pysähdyksiä) olevan noin 20 km/h – osin sähköllä, osin ilman. Niinä kertoina kun pyöräilyn pääasiallinen tai ainoa tarkoitus on ollut vain liikkuminen – ”lenkki” eikä mitään kuvaus-, maisema-, kahvi-, limpparitaukoja – olen polkenut kotoa Saarelan sillalle ja takaisin, – Oulujokivarressa on tullut eräskin kirja kuunneltua.

Tämä hurahtamiseni sähköpyöräilyyn on sattunut sikäli hyvään saumaan, että juuri tänä kesänä Oulussa on tehty valtavan paljon pyöräteiden kunnostamista, viitoittamista ja uusia reittejä. Asfalttia ja viittoja on Ouluun tullut kymmenien kilometrien varrelle. Uudella nettisivustolla on reitit esitelty ja kartta julkaistu. Voitte arvata, että suorittajalle tuo oli mitä oivallisin juttu: kaikki reitit on kuljettava – ainakin kerran!

Ja niinhän sitten tein: sekä pääreitit, sivureitit ja vähän kauemmas vielä. 😉 Ja kyllä kannatti. Paljon uutta olen nähnyt, hienoja reittejä, hyvä ajella, polkea, kuvailla ja ulkoilla.

Vastaava hurahdus johonkin liikuntaan minulla oli edellisen kerran vuosien 2003 ja 2004 kesinä, jolloin rullaluistelin satoja kilometrejä, muistaakseni 600 km noina molempina kesänä. On vaikea kuvitella, että tällaista enää kohdalle sattuu, mutta olen kovin iloinen, että oli tämä pyöräilykesä.

Talvipyöräilijäksi minusta ei ole. Jo tänään oli niiiiiin kylmä, – entä jos olisi vielä lunta ja liukasta! No way! Ja totta puhuen, on tämä tuhansien kilometrien pyöräily aiheuttanut vähän ”urheiluvammojakin”: alkukesästä ikiaikainen, vanha polvivamma ilmoitteli olemassaolostaan ja nyt viimeiset pari kuukautta olkanivelet ovat kipuilleet öisin herätellen ja panneet pohtimaan, että ei urheilija tervettä päivää näe ja että, pitäisikö koko homma lopettaa…

Silti olen vähän huolissani, että mitä nyt? Miten säilyttää tämä saavutettu kunto? Miten pitää karistetut kilot pois? Mistä löytää liikkumiseen uusi ilo?

Mutta ehkä minä kävelen, ehkä hiihdän, uiminenhan se olisi parasta nivelkivuillekin, mutta… noh, katsotaan. Mutta nyt olen tyytyväinen, kun 4000 km vajaassa puolessa vuodessa (oikeastaan 5 kk:ssa), keskimäärin 25 km päivässä, on tullut pyöräiltyä. On ollut ilo kun olen voinut ja saanut.

 

Kautta rantain

Kauttarantain kiersin tänään, – tosin en juuri rantoja nähnyt. Päinvastoin jotensakin kohtuullisen puuduttavaa peltomaisemaa: Ketolanperänsuora oli 2,4 km viivasuoraa pikitietä keskellä peltoja! Raskaana roikkuvat pilvet tekivät maiseman harmaaksi, – onneksi tuuli ei sentään ollut paha. Aika lämminkin oli, ja minulle ihan uusi maailmankolkka. Tyrnävän Murrossa kävin, eikä taida olla ihan heti aihetta käydä toista kertaa.

Muistiinpanoja matkan varrelta

  • Perillä Murrossa pikkusieviä, idyllisiä, kohtuullisen kokoisia, puisia omakotitaloja. Mäntykankaalla. Väljästi vierekkäin, aika uusia, kai 2000-luvulla rakennettuja. Pihat hoidettuja.
  • Ei koko kylässä kauppaa, saatikka kahvilaa (paluumatkalla 10 km päässä oli sitten käytävä Zeppelinissä lounasleivällä).
  • Rauhanyhdistys ja rukoushuone kyllä on. Koulu ja päiväkoti samoin. Murrossa asuu pihapiireistä päätellen paljon lapsiperheitä: pihoilla hiekkalaatikoita, tramboliineja, kiikkuja, pyöriä – paljon.
  • Puolukoita ihan kylänraitin pientareilla. Jokunen tattikin vilahti matkan varrella.
  • Hassuja teiden nimiä: Voidekuja, Opintie, Muinaisranta, Etupyörä ja Kauttarantain.
  • Vain kerran teki mieli ryhtyä kameralaukun aukaisemiseen ja kuvaamiseen: yhden vanhan talon liiterin ikkunalaudalla oli puuhevosia. Juuri sellaisia kuin Eemeli vuoleskeli… En kehdannut pihapiiriin tepastella kuvailemaan.

  • Kurjet olivat vielä kauempana kuin eilisellä Utajärvi – Muhos -retkellä. Ja kun eilinen huikea kurkien kokoontuminen pellolle ja etelään lähtö tuli niin huonosti tallennettua kuviin, niin tänään en edes yrittänyt. Eilen niitä oli kymmeniä, varmaan satojakin Muhoksen eteläpuolella. Oli kyllä hienoa seurata niitä… Olivat vaan hyvin kaukana tiestä.

Muutenkin eilinen lenkki = junalla Utajärvelle – eka kertaa elämässä pyörä junaan mukaan (mitä tytär edellä, sitä äiti perässä) – ja sitten polkien kotiin, oli tätä päivää mielenkiintoisempi, ja maisemat olivat vaihtelevammat, ja sääkin suotuisampi.

Muhoksen kirkon takapihalla eväs- ja kuvaustauolla.

Ei tullut kalliiksi tämä huvi: 8 € junamatka ja 5 € pyörämaksu.

Eikä tarvinnut ajella edestakaisin samaa raittia (kuten tänään) ja totta puhuen, en olisi helposti jaksanutkaan reilun 70 kilometrin matkaa edestakaisin. Yhteen suuntaankin minulla meni yli kolme tuntia polkien, ja pysähdykset, evästauot, kuvailut ja kylillä kiertelyt, kaikenlaiset chillailut päälle. 😉

Mutta ulkonaolo on mukavaa, liikkuminenkin. Huomenna on kyllä jo taas vähän asetuttava.