Talven taittuessa

Näinä aikoina, kun Ilta-Sanomat uutisoi ”koska lumet ovat muisto vain” (koko juttu, jonka oudosta otsikosta tuo lainaukseni on, on täällä), kun Pehtoori ja minäkin ollaan siirrelty lumia paikasta A paikkaan B eräänkin tunnin, toki saatu samalla paljon hyvää, monipuolista liikuntaa ja kun Juniori työvuorojen välissä kolailee paitsi omalla talkkariviikollaan rivitalon pihassa, myös meillä Rantapellossa, tuntuu, että nyt olisi hiihtokelit ja muutoinkin talviliikunta taattu vähemmälläkin pyryllä ja satunnaisella, enempi vähempi jatkuvalla sateella.

Tosin tänä vuonna täällä tunturipuron rannalla ei ole sellaista lumimäärää kuin koti-Oulussa nyt tai kuin oli täällä esim. viime vuonna. Huolimatta siitä, että tänäänkin on koko iltapäivän satanut, ei sentään sellaista pyryä kuin eilen. Ja tänään aamupäivällä oli ihan kelpo keli. Pakkasta vain rapiat – 10 C, tuulta ihan turhan paljon, mutta ei lumisadetta.

Siispä parin päivän tauon jälkeen minulla hiihtopäivä. Tarkistelin latuinfosta, että Luttojoen varren latu on huollettu, ja ajelin autolla ”lähtöruutuun”. Latu kulkee Saariselän rinteiden ohi, alitse, ja olihan siellä laskettelijoita, pitkiksi jonoiksi asti. Parkkipaikat täynnä. Toivottavasti sama ei piakkoin  päde Ivalon koronatestauspaikalla. Any way, tuntuu aika hyvälle, että kotimaan matkailu kuitenkin saa jotain näinä aikoina. Toivottavasti vilkkautta ja elantoa yrittäjille ja työntekijöille, mutta ei tartuntoja enenevässä määrin tänne Lappiin eikä muuallekaan.

Reittivalintani oli aika hyvä: latu kohti Luttotupaa kulkee kurunpohjassa, – Iisakkipään, Pietarinvaaran ja Paskatunturin pohjoispuolella, Kaunispään suojatessa pohjoistuulelta. Mietin, itsekseni ihmetellen, että mieluummin olin siellä kuin mäessä … taidan olla jo aika vanha. Mutta kyllä minä vielä tälle kevättalvelle mäkeenkin haluan!

Meidän mökinvartijatonttumme, herra Routalempi, sinnittelee, taipuu ja uupuu, mutta ei anna periksi. Routalempi on hyvin ajan hermolla: tänäänhän on Talvi-Matti = talven taittumisen ajankohta.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Matinpäivä on ensimmäinen kevätpäivä; Matinpäivänä talven selkä taittuu. En ole ihan varma kannattaako vanhan kansan sääennusteita ottaa kovin vakavasti:

Lunta on jouluna satanut kolmasosa, Mattina puolet. [Tarkoittaa että tulee vielä tuplat??] 

Matinpäivän jälkeen pitäisi tulla vielä yhdeksän lumisadetta. [Vielä vai enää?]
Jos Matinpäivänä sataa lunta, niin keväällä sataa vielä lunta niin paljon, että istuva koira peittyy pihalle. [Olisipa se koira pieni]
Kun Mattina on lumisade, tulee hyvä marjavuosi. [Ei muuta kuin metsään heti elokuulla….]
Jos ennen Matinpäivää paistaa päivä niin lämpimästi, että lumi alkaa sulaa, niin seuraavana päivänä on tuisku. [TÄmän perusteella ei huomenna tuiskuta,  – eikä sula!]

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~¨

Oma arkiruokahaasteeni on jatkunut mökkeillessäkin. Tänään paluu vanhan tutun ohjeen pariin: Uunifetapasta kannattaa muistaa. Kuten aiemmin   jo kirjoitin, kannattaa lisätä valkosipulia. Täällä paikoin arktisissa oloissa ei basilikaa eikä tuoreita chilejä ollut saatavissa, mutta tämäkin versio maistui, ja ennen kaikkea valmistui helposti. Kuva on tämän ruoan kauniista vaiheesta; pastan lisäämisen jälkeen muuttuu mössöksi, – ja herkuksi!  Ohje yllä olevan linkin takana…

Inarilla, Inarissa

Lupasi pakkasta, ja sen lisäksi tuulta: tuntuisi kuin – 26 C. Hiihto ei siis ollut vaihtoehto tämän päivän pääohjelmanumeroksi.

Tänään olisi siis juuri oikea päivä tehdä päiväretki Inarille (kuten sanonta kuuluu) ja Inariin. Aurinkoa ja kimmeltäviä hankia oli säätiedotuksen mukaan mahdollista nähdä. Niiden toivossa, ajatuksena kuvailla postikorttimaisemia, lähdimme ajelemaan ensin Ivaloon ja K-kauppaan (valikoimat ja hinnat paikallista Kuukkelia sopuisammat), minkä jälkeen kohti Inaria. Kovin monta kertaa siellä ei ole talvella käyty, joten siksikin sinne nyt.

Koko matkan, koko päivän, pilvet peittivät auringon, mutta välillä näkyvillä pilkahdus sinistä taivasta.

Ivalossa kävimme myös hautausmaalla. Erilainen kuin mikään ennen. Kerron siitä(kin) huomenna. Kuvien kera luonnollisesti.

Matka kohti Inaria jatkui.

Kirkonkylän läpi ajoimme ilman, että yhtäkään autoa olisi tullut vastaan. Noh, eihän sunnuntain puolipäivä mikään liikennehuippu ole muuallakaan…

Menesjärvelle käännyimme, ja sitten kohti Jäniskoskea. Hyytävää siellä oli! Oi, Juutua!

Pienen patikan teimme Korteslammelle, – ja olihan niin hyvä kun oli Sorellit! Ei palellut ollenkaan, kasvoja sentään kuitenkin.

Kunhan tarpeellisen määrän askelia olimme saavuttaneet ja aikaa ulkoilmassa kuluttaneet sekä minä yli 200 kuvaa ottanut, oli aika jatkaa juhlapäivää siirtymällä Aanariin. Vuoden ravintolaksi valittu hotelli Kultahovin ravintola on koettu puolenkymmentä kertaa ennenkin, eikä tämänpäiväisen jälkeenkään ole mitään syytä vältellä sitä vastaisuudessakaan. Siitäkin huomenna (tai ylihuomenna) kuvien kera lisää.

Kuvia ja latuja

Tuollainen siitä eilisestä kuvasta tuli – tai siis tämä on yksi versio ehkä kymmenestä. Kaikenlaista verryttelyä photoshopilla, unohtuneita juttuja, työnkulun nopeuttamista tai vanhojen juttujen palauttamista. Mitään uutta en harjoitellut. Melkein koko päivän ja illan olen puuhannut kuvien kanssa. Kauan vireillä ollut – joululahjaksi aikomani – 50-sivuinen, noin 100 – 120 kuvan kuvakirja on jo hyvinkin puolessa. Pohjia olin jo tehnyt, tai siis ison osan kuvista etsiskellyt valmiiksi. Se onkin kaikkein työläin vaihe näissä projekteissa. Varsinainen kirjan kokoaminen, säätäminen, sanoittaminen, taittaminen onkin mieluisaa ja mukavaa puuhaa. Sellaista palapeliä tai kirjoneuletta.

Tänään sain itseni roudattua aamuladulle. Sen on hyvä, – tietysti.

Huono puoli siinä on, että olen kuitenkin niin mukavavuudenhaluinen, että en lähde kotoa kävellen ja suksia kainalossa kanniskellen tuohon vajaan kilometrin päähän, josta pääsisi Niittyaro – Kuivasjärvi – Auranmaja -ladulle. Monot jalassa ei ole kiva kävellä, sitä paisi siinä ehtii sellaisina hyytävän tuulisina, kylminä aamuina kuten esim. viime viikolla oli, tulla kylmä ennen kuin pääsee hiihdon makuun.

Lisäksi lähiladulla on (muistaakseni, tietääkseni, näköhavaintojeni perusteella) sellaisia intopinkeitä menijöitä, joiden kanssa tunnen olevani laturaivon kohteena hetkenä minä hyvänsä  – oma retkivauhdiksi luokiteltavalla menoni tukkisi varmaan heidän menonsa. Siispä olen ajellut autolla Auranmajalle, ja lähtenyt sieltä kympin lenkille.

Nimenomaan on mukava hiihdellä aamusella, vielä kun on hämärää, sininen hetki ja valot ladun varrella luovat tunnelmaa. Eikä näiden parin viikon (viiden vai kuuden kerran?) aikana ole ollut kovinkaan paljoa porukkaa. Parkkipaikalla 5 – 10 autoa, sitten reilun tunnin päästä palatessani hyvinkin jo kolmisenkymmentä. Olen ollut siellä vain arkiaamuina. Hiihtäminen on arkista puuhaa, 🙂 – joskin eilen tuntui oikeasti jo aika mukavalle, ja sain jo vähän vauhtiakin …

Se että hankkiutuu moottoroidulla välineellä ladun varteen on kyllä vähän hassua, eikä ihan hiilijalanjäljetöntäkään, mutta olen onnistunut selättämään omatuntoni tässä asiassa.  Ja tätä tuskin taas kovin kauan jatkuu. 🙂 Se, että edes hiihdän, kompensoi sen, eikö? 😀 Sitä paitsi autolla menisin salillekin, jos menisin. Nyt en mene. Ja pianhan pääsee jo pyöräilemäänkin. 😀

Noita Auranmajan alueen latukarttoja ja maastoja katsellessani minulle selvisi, että se viime kesäinen yksi ankeaakin ankeampi aamu, kun olin pyörällä täysin eksyksissä, tapahtui juuri noilla seuduin. Latupohjien, kuntopolkujen välillä ei ole mitään viittoja, joten en todellakaan tiennyt, missä olin. Nyt olen hiihdellyt niitä metsätaipaleita. Aina oppii kotikaupungistaan jotain uutta, kesät talvet.

Puuterilunta ja tähtipölyä

Päivämäärät ja viikonpäivät ihan hukassa, mutta väliäkös sillä. Ei täällä pohjoisessa näinä päivinä niin väliä. Kunhan liikutaan ja syödään hyvin. Hyvä unikin on Lapissa luontaisetuna, jollaista ei kotioloissa useinkaan ole.

Meidän neljän hengen seurue vietti pitkää aamiaisbrunssia niin kauan että pimeä vaihtui jo hämäräksi, ja sitten olikin jo aika lähteä ulos. Pikku pakkanen, pilvinen sää. Mie lähdin autolla kohti Saariselän keskustaa, ja sieltä suksilla kohti Luttotupaa. Eihän siellä vielä ladut ihan priimaa ole, ei ”konelatuja”, mutta hyvin se melkein kymppi hurahti.  Hyvää tekevä ulkoilma, yksikseni vailla isompia ajatuksia sivakoin omaan tahtiini. Oli hyvä.

Mökillä kauden viimeinen? glögihetki mökkiterassilla jonne toisaalla ulkoilleet ystävät ja Pehtoorikin olivat jo tulleet. Pientä suolaista ja jaksoimme sitten saunoa. Värkkäilin ruokaakin, pääruokana pottuvoita ja paistikäristystä (kolmas päivä peräjälkeen pororuokaa, mutta mikseipä? 🙂 ) Meidän pororuoka täällä on lähtiruokaa – suoraan tuottajalta Menesjärveltä. Alkuun sitten jotain ihan muuta kuin lähiruokaa: Lidlin karpalohyytelöä ja persimonia – ei kummoisia tekemisiä vaadi. Jälkkäriksi jotain niinkin ihmeellistä kuin hillarahkaa ja suola-karamellisoosia.

Ja niinhän vielä kolmaskin ilta riitti juttua, vaikka ”vieraisiin pöytiin” huudeltiinkin. Ollaan pidetty turvavälejä, sillä turvallisuus on nyt tällä porukalla erityissyistä tarpeellista…

Lasten kanssa chattailyä, järjestelyjä ja sitten vielä arkastelinkin: pahviin tähtikuvio, sen teippasin objektiivin eteen ja kuvailin valonauhoja pihapiirissä.

 

Tähtipölyä elämään! Sitä tarvitaan!

 

 

Summaamassa vuotta

Ladulla ajatuksia

Marko Leinon kirja ”Joulutarina” sopii hyviin kaamosajan yksinäisille hetkille luonnossa, jos niissä nyt ylipäätään mitään kuunneltavaa tarvitsee. Mutta on kirja hyväkin: se tuo rauhaa, varsinkin jos se on sopiva tilanteeseen. Joulutarina oli eilen ja oli tänään hiihtolenkin menomatkalla, palatessa en enää kuunnellut. Jäin miettimään viisaan kirjan sanoja.

Pieni Nikolas miettii veneessä matkalla kotisaareltaan mantereelle jäätyään orvoksi …

 

Ehkä kaikki ihmiselämässä ei olekaan niin musta-valkoista,
ehkä ei olekaan olemassa yksiselitteisesti onnellisia tai onnettomia tapahtumia.

Ehkä ne vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin kulkevat käsi kädessä:
niinkuin onnettomuus saattaa synnyttää muassaan hyviä asioita,
niin myös onni saattaa kätkeä sisälleen ikävyyksiä.

Ehkä mitään elämän sattumuksia ei pitäisikään edes yrittää luokitella heti niiden tapahduttua,
vaan katsella niitä vasta ajan ja välimatkan päästä.

Ehkä ne vasta silloin pystyy näkemään kokonaisuutena,
ehkä vasta silloin pystyy punnitsemaan, kumpaa tapahtunut loppujen lopuksi piti enemmän sisällään,
hyvää vaiko pahaa – vai kenties molempia samanveroisesti.

Tuollaisia minäkin olen tässä vuoden lopussa miettinyt, miettynyt kulunutta vuotta ja miettinyt millaisen ”loppulauseen” siitä tänne  kirjoittaisin. Ehkä en tänään tai huomenna sitä teekään, ehkä vielä koetan nähdä kokonaisuutta selvemmin… Historioitsija minussa allekirjoittaa Nikolaksen pohdinnat,  ja annan vielä aikaa pohdinnoille.

Leinon ”Joulutarina” on luokiteltu lasten ja nuorten kirjaksi, – en oikein ymmärrä miksi. Tai sitten pitäisi kuunnella/lukea enemmänkin nuorten kirjoja?

Hiihtäminen oli tänään eilistäkin mukavampaa. Pienen ohikiitävän hetken se tuntui ihan sujuvankin. Ja aamun sinisessä hämärässä, hyväkuntoisilla ja luistavilla laduilla oli tilaa ja mukava hiihtää.

Vuodenvaihteessa

Muistuipa mieleen kuluneen vuoden alusta yksi hiihtolenkiltä paluu, vähän sellainen ”sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” -juttu. Se oli se päivä, jolloin Suomen ensimmäinen korona-tartunta kirjattiin, ja juuri Saariselällä olleella henkilöllä. Silloin meillä oli jo monta muutakin huolta olemassa – mutta eipä tiedetty, mihin kaikki vielä johtaisi. Ja eihän mikään ole mitenkään päätöksessä, aika kuluu edelleen, edelleen elämänmeno muuttuu. Olin vähällä kirjoittaa ”elämä jatkuu”, mutta se ei nyt oikeastaan sovi tähän. Tänään on joulun alla menehtyneen ystävän hautajaiset Oulussa.

Ajatuksissa on ollut sekin, mutta muutoin tänään on ollut hyvä, leppoisa päivä. Ja jotain yhteenvetojakin vuodenvaihteeseen liittyen kuitenkin tein, vaikka ”loppulause” siirtyköön.

Mm. Instagram-tilini TOP Nine -kollaasi.

 

 

Kiitokset kaikille seuraajille ja tykkääjille. Instagram on minulle ennen kaikkea kuvien julkaisukanava, vähän sellainen markkinointijuttu. Tai siellä siis yritän osoittaa, että osaan kuvata. Insta-stoorit taas ovat vähän sellainen ”mini-blogi”. Siellä on hyvin satunnaisesti, hyvin vaihtelevia, aika lailla henk.koht. juttujakin – ihan ilman mitään ”linjaa”.

Tuulestatemmattuja juttuja seuraavat …

Facebook-julkaisuista olenkin melkein luopunut, mutta blogi on ja pysyy. Edelleen samanlaisena tajunnanvirtana ja kuvakavalkadina ja reseptiarkistona, ja toivottavasti joskus taas myös matkapäiväkirjana. 😉 Kaksitoista vuotta päivittäin juttuja ja kuvia. Kahdelta ensimmäiseltä ei ole tilastoa, mutta tässä sekä vuosittaiset että  keskimääräiset päivittäiset vierailut.

Jos seuraavan vuorokauden aikana blogiin tulisi 1039 vierailua, tämä vuosi 2020 olisi kolmanneksi paras kaikista. Nyt vähän sellainen jaettu pronssi. 😀 Vaikka eipä tässä mitään kilpailua. Ihan itsekseni tätä puuhastelen. Yhteensä näyttökertoja on 1 277 627 ja kommenttejakin jo melkein 13 000.

Mihinhän suuntaan huomenna hiihtelisi?

 

 

Hiihtokausi avattu!

Tänään kävimme hiihtämässä. Kunhan ensin ennätyspitkiltä yöunilta olimme heränneet ja muutoinkin käynnistyneet.

Molemmat lähdimme omalla suunnallamme, ollaan niin eritahtisia hiihtäjiä, että parempi kulkea omia latuja. Eikä itseksekseen olokaan ole pahitteeksi. Varovaisesti aloittelimme:  Pehtoori melkein paliskunnan poroaidalla asti, minä Prospektorin lenkillä. Sää mitä parhain, minun latuvalintani vähän huono sikäli, että osa reitistä oli vielä ”huollon ulkopuolella” eli latupohja oli lanattu, mutta ei ajettu latu-uria. Luistelijoille soppeli, mutta minun perinteinen, aika vaatimaton hiihtotyylini olisi suonut ladut. Noh, onneksi iso osa reitistä kuvan kaltaista. Ja kuten huomaatte, täällä ON aika pimeää. Kuvan otin noin klo 14.

Valaistun ladun osuudella oli aika paljonkin hiihtäjiä, mutta ei todellakaan mitään ”turvaväliongelmia”. Vastaantulijoissa kiinnitin kadehtien huomiota pieneen, noin 5-6-vuotiaaseen reippaaseen hiihtelijään joka oli isänsä kanssa ladulla, ainakin 2 – 3 km lähimmältä parkkipaikalta Piispanojan varrella… Ja siellä tämä pieni topakasti hiihtävä lapsi sauvoi menemään ja lauloi kirkkaalla lapsen äänellään ”Pöydän päälle veitikkaiset rientää, veitikkaiset, syövat paistia ja juovat lientä, juovat lientä …”  Ei ole minua koskaan hiihtäessä laulattanut. No ei kyllä paljon laulata muutenkaan. 🙂 Mutta lapsen ilo!!

Saunomisen, sapuskan ja leffan (Teräsleidit – kannatti katsoa), jonka ohessa kirjoneulejumpperi ylsi jo kainaloihin asti, jälkeen olen perehtynyt Helmet-lukuhaasteeseen. Moni tuttu on siihen osallistunut edeltävinä vuosina, ehkä minäkin ensi vuonna. Onko joku muu sitä harrastanut? Kokemuksia? Serkkuni Vilmaajat vol 6. -kuvaushaasteeseen olen jo lupautunut. Paljon muuta en taida luvatakaan, en aio muuhun lupautua.

Torstainakin tunturiin

Kunhan 10 tunnin yöunien jälkeen heräsimme, alkoi kiivas 😉 suunnittelu koskien päivän ohjelmaa, mahdollisen liikunnan suuntaa. Hyvin pian olimme yhtä mieltä siitä, että ulos ja patikalle lähdetään. Semminkin kun oli pikkupakkanen, tyven, sateeton sää. Jopa pieni häivähdys sinistä taivasta näkyvissä. Mutta mihin lähdetään?

Kartat pirtin pöydälle, ja miettimään mihin voimavarat riittäisivät tai kuinka paljon lopultakaan haluaisimme tarpoa: ”Ei ihan tavisreiteille, mutta ei kovin kauaskaan.”

Päädyimme ajelemaan Kiilopään juurelle ja siitä kohti Niilanpään poroerotuspaikkaa. Ollaan käyty siellä kerran aiemminkin (9 vuotta sitten), eikä polun pohja ainakaan silloin ollut mikään patikoijan ihanne askellettava, eivätkä maisemat matalalta kovin hulppeat, mutta mennään nyt kuitenkin ja jos palataan jotenkin ”parempaa reittiä”. Kunhan aurinko nousi pakkasin kameran ja kahvia reppuun, ja sitten lähdettiin.  Ilmatieteen laitoksen sivulla luki näin:

Auringonnousu tänään 9:51. Auringonlasku tänään 13:58. Päivän pituus 4h 7min.

Noh, melkein sen ajan olimme olimme ulkona. Emmekä jääneet Niilanpään juurelle, kuten edellisellä kerralla, vaan oikeasti huiputimme tunturin. Ilman viittoja, polkuja tai muitakaan ohjeita kapusimme paljakkaa huipulle – ja kyllä kannatti.

Reilun parin tunnin ja reilun 10 kilometrin taivalluksen aikana taivaan väri ja valon määrä ehtivät muuttua moneen kertaan. Mietimme, että marraskuukin on täällä hyvä. Sekin hyvä. Omanlaisensa.

Yllä kuvassa Teräväkivenpää. Oikealle jäävät Nattaset, taakse Kiilopää. Ennen näkemätön maisema meille. Ei poroja, ei kuukkeleita, vain muutama patikoija, – paljon hyvää tekevää happea, avaruutta, taivaan värejä, liikkumisen iloja, ajatuksia – turhia murehtimatta. Ja muistin olla tyytyväinen, että minulla, meillä, on tämä mahdollisuus. Ei ole mikään itsestäänselvyys.

Torstaina mökillä ei niin erikoista ruokaa, ei muutakaan erikoista: rantasauna, tarte flambeeta, aurajuusto-vesimelonisalaattia, laatikosta lasilliset viiniä (hyvä on: toiset The Crownin äärellä), viesteilyä, ihan liikaa somea, uutisia, kuvientekoa.

Ja sitten taas sohvan nurkkaan: viimeiset joululahjavillasukat laitoin alulle. Kunhan ne saan valmiiksi, aloitan tekemään itselleni riddaria! Näin eilen kylillä yhden todella kauniin, sellaisesta haaveilen. Langat olen jo valinnut. 😀

Mökkeilyä marraskuussa

Sääennusteen ja omien havaintojen perusteella näytti siltä, että keskipäivällä olisi tovi sateetonta, ja samalla suhteellisen valoisaa, joten mehän sovitimme reippailumme juuri niihin pariin tuntiin, jolloin tällaiset suotuisat olosuhteet olivat luvassa. Ei muuta kuin autolla Saariselän keskustaan, josta sitten suuntasimme tunturiin.

Ylitimme tykky/säilölumiladun, jolla näytti käyvän kuhina. Keski-iältään 75-vuotiaat suihkivat ladulla hurjaa vauhtia intopinkeänä. Me katselimme – ihan vain vähän liki ”alkuasukas”-ilme kasvoilla kummissamme moista touhua – ja lähdimme patikalle Aurorapolulle, ja siitä mutkin ja kiertäen etäämmälle …

Tulinpa  tepastellessa miettineeksi, kuinka kauan kestää, että menneiden vuosien, hyvien muistojen päälle tulee uusia kokemuksia ja onnenhetkiä siten, etteivät vanhat, onnen hetkiin liittyvät muistikuvat enää tee kipeää?

Aurorapolun sivussa, Kelo-ojan varressa on lampi (jonka nimeä emme ole vieläkään onnistuneet selvittämään), jossa oli tänään ihan luulasilta näyttävä jääkerros rannoilla ja ohut riite koko lammen pinnalla.

Ei paljon ole leuhkimista kelissä, eikä maisemissa – ei edes lenkin pituudessa. Olisiko 7 km saatu taaperreltua…?

Mutta edelleen!!: Me olimme ulkona! Juuri niiden kahden lilki sateettoman ja lähes valoisan tunnin aikana, jotka keskipäivällä täällä olivat tarkoin havannoiden nähtävissä. Totta puhuen välillä tihuutti ja satoi jotain rännänsekaista jäähilettä, mutta ei ollut kylmä, tosin tunturin kupeessa aika tuulista, kurun pohjalla  kuitenkin suojaisaa.

Patikkapoluilla ei ollut ruuhkaa, – toki muutamia vastaantulijoita.

Mökkiloman kohokohta on ehdottomasti Kuukkelissa ostoksilla käynti. Ruokakaupoissa käyntihän on kansainvälisestikin näinä aikoina yksi harvoista päivien kohokohdista ja ”ulostuloista”, joita on luvallisesti mahdollista suorittaa, mutta Kuukkeli on aina spesiaali juttu. Luonnollisesti olimme varautuneet käsidesillä ja maskeilla, kuten noin fifty-sixty kaupan muistakin asiakkaista. Ja ihan – kuten tavallista – saimme melkein kaiken tarvitsemamme hankituksi.

Myös ainekset Coq au vin´iä varten. Eilisen Master Chefin innoittamana päätin tehdä tänään kukkoa viinissä – toki hyvin arkisen version verrattuna esim. siihen Julia Child´n klassikkoon, jonka teimme joskus 80-luvulla. Oi, että se oli ruokaharrastuneisuuteni alkumetreillä huikea kokemus. 😉

Mutta kuten sanottu, tänään arkiversio – Kuukkelin raaka-ainetarjonnan varassa oleva versio. Hyvää sekin oli.

Ruoasta puheenollen: juuri päättyi melkein parituntinen rotissöörien ruokakurssi – se toimi Teamsillä etänä tänne metsän keskellekin. Aiheena oli jouluruoat. Monia retroruokia heräsi muistoissani eloon, ehkäpä jotain värkkäilen ja täällä blogissa ohjeita julkaisen. Jouluviinisuosituksia vartenkin olemme Pehtoorin kanssa jo varautuneet: täällä mökillä on muutama pullollinen, jotka on tarkoitus kuvata ja maistella juuri niitä varten. Niihin palaan joulukuun alkupuolella.

Siirtymävaihe

Eilisen syysmyrskyn jälkeen tämä päivä tuntui ihan mahdottoman hienolta. Ja olikin se: + 7 C, vaakasuorasta paistavaa kirkasta aurinkoa siniseltä taivaalta, ei liukasta, eikä jokivarressa edes kovin tuulista. Olin siis pyörällä liikenteessä.

Kortti- ja kalenteritoimituksia, sitten vielä Poikkimaantien sillalle, vielä kerran sinne, sieltä lopuksi Tuiraan, Jussin pyöpäpisteeseen: Helkamani pääsi vihdoin huoltoon. Ja kettingin vaihtoon: ei enää kiristykset siihen auta. NYT pyöräily on tälle vuodelle ohi. Oli käveltävä kotiin. Vaikea oli pyöräilylle heittää hyvästit, ja vaikea oli tulla sisälle.

Ja sitten minä taas vahingossa humplahdin sanomalehtien maailmaan: Wien, Pohjois-Korea, Trump, korona… Olen kieltänyt itseäni lukemasta muuta kuin YLEn Uutisten pääjutut ja Kalevan. Mutta ei ole oikein kielto mennyt perille: Iltalehti on harva se päivä auki. Ja Ilta-Sanomat. Varsinkaan iltaisin ei kannattaisi.

Noh, onneksi katson nykyisin telkkariakin monena iltana viikossa. Tänäänkin Master Chef vei ajatukset ruokaan ja kesään, nimenomaan tulevaan.

Ja huomenna sitten salille. Ehkä.

Tai ehkä ei sentään vielä huomenna. 😉

Liikkumisen siedettävä keveys

Olihan se taas ilo polkea tänään. Värikäs, aurinkoinen, melkein lämmin päivä. Minua ei tarvittu missään, kenellekään en ollut luvannut mitään, mihinkään ei ollut mentävä.

Kuvassa pätkä Oulunsalon kevyenliikenteen väylää, jossa uusi samettinen asfaltti. Niin kevyt kulkea. Liikkumisen iloa, keveyttä.

Pyöräilevän tyttäreni kanssa keskikesän parhailla keleillä juttelimme pyöräilystä, lenkkien pituudesta, polkemisen tahdista, kunnon kohenemisesta, yhdestä lehtiartikkelista ja sen sellaisesta, ja silloin tuli puheeksi, että voisi käydä kuntotestissä tai kehonkoostumusmittauksessa. En ollut koskaan sellaisessa käynyt, mutta kun kuntosalillani on kehonkoostumusmittari, päätin käydä. Nopeassa parikymppiä maksavassa mittauksessa saadaan selville kaikenlaista: mm.  rasvaprosentti, rasvan massa kiloina, lihasmassa kiloina, painoindeksi, viskeraalisen rasvan arvo, kehon metabolinen ikä etc.

Eniten tuloksissa kiinnosti ja ilahdutti viskeraalisen rasvan hyvä arvo (6). (Terveelliset tasot ovat 1-12, liian korkeat tasot puolestaan 13-59)  Se, sekä vyötärön ympäryksen mitta alle 90 senttiä, kuulemma ehkäisevät riskiä sairastua esimerkiksi sydänsairauksiin, korkeaan verenpaineeseen tai II-tyypin diabetekseen. Ja nimenomaan tuohon diabetekseen on sukurasitetta molemmilta vanhemmilta. Koska viskeraalinen rasva kertoo myös elintavoista ja stressistä, niin tämä tulos kertonee myös, että ei ole stressiä. Hyvä että mittari kertoo sen. 😉  Rasvaprosentti ja painoindeksi olivat vähän keskiarvon alapuolella ja lihasmassaa ikäiselleni aika lailla sopivasti.

*Terveelliset tasot ovat 1-12, liian korkeat tasot puolestaan 13-59)

Olihan nämä tiedot mukava saada, – harmittelin vain, etten ole käynyt mittauksessa esim. kolme vuotta sitten tai vaikka viimeisinä työvuosina. Luulenpa, että nekin tulokset ylläpitäisivät motivaatiota liikkumiseen ja aiempaa terveellisempään syömiseen (koskien nimenomaan herkuttelua).

Mutta ilman näitä numeerisia mittaustuloksiakin tiedän voivani paljon paremmin kuin pari vuotta sitten. Tuolloin uusinut ja osin ruokaremontin aikaansaanut vastakatarri oireilee enää vain tosi harvoin: vain runsas liharuokaillallinen usean punaviinilasillisen ja kuplavesien kera täydennettynä kermaisella, sitruksisella ja sokerisella jälkkärillä ovat varma keino saada katarri ilmoittamaan olemassaolostaan.

Olen nyt paljon paremmassa kunnossa: kuinka muutama viikko sitten Lapissa olikaan mukava polkea maastopyörällä maastossa, jossa joitakin vuosia sitten oli hyvinkin taluteltava pisimmät nousut. Eikä patikalla edes Kiilopään puurajan yläpuoleisilla rinteillä tarvinnut pysähdellä vetämään henkeä, vaan ihan tasatahtia kapusin Pehtoorin mukana.

Kyllä minä leuhkinkin heti raportin saatuani, että ”metabolinen ikäni on 47 v.” Samaa todistaa uusi, kuukauden käytössä ollut Garmin-älyranneke: se ilmoittaa, että maksimaalinen hapenottokyky on ”ylimmässä 20 prosentissa ikäistesi joukossa. Kuntoikäsi on 45.”  Leuhkimiseni seurauksena Pehtoorikin kävi saman testin tekemässä. Ja tulokset hyvin samansuuntaiset kuin minulla. Joten nyt sitten vain tahoillamme kuntoilemme ja koetamme hidastaa iän myötä tapahtuvaa lihaskunnon hiipumista.

Jo viime vuoden helmikuussa lääkärissä käynnin ja tähystysten jälkeen alkoi pienimuotoinen ruokaremontti  (hiljalleen olen jättänyt leivän melkein kokonaan pois, samoin juustot (pl. feta ja mozzarella salaateissa). Jätskiä, karkkia, suklaata tai siideriä ei senkään vertaa kuin ennen. Viiniäkin vähensin toissakeväänä, mutta kyllä se aika pian palautui joka viikonloppuiseen käyttöön. Viikoilla meillä onkin ”aina” syöty terveellisesti, eikä kovin kalorisestikaan – mutta nykyisin hiilareita entistä vähemmän. Ja sitten: tänä vuonna on ollut paljon vähemmän pitkiä, runsaita, jälkkäreihin päättyviä perhepäivällisiä sunnuntaisin, ei (ruoka)matkoja ulkomaille, paljon vähemmän rotissöörien ruokatapahtumia, paljon vähemmän ruokavieraita ja vähemmän viininmaistiaisia runsaine ruokatarjoiluineen.

Sähköpyörän mittarissa on kahden kesän (huhti-syyskuu) jälkeen reilusti yli 8 000 km, joista enemmän kuin puolet tämänvuotisia. Lisäksi takana on aika lerppu (2 x vko, 45 – 60 min.) kuntosalitalvi sekä entiseen malliin kävelyä pitkin Oulun rantoja. Ja samaan aikaan vaatekoko on pudonnut ällästä ämmään, neljästäkympistä (nelikakkosestakin) kolmekasiin ja kymmenkunta kiloa on hävöksissä. En kaipaa!

Ei siis mitään ihmejuttuja, ei nopeaa kuntoilubuumia, ei kurinalaiseen diettiin sortumista, ei kaloreitten laskemista, ei oikeastaan edes mitään päätöstä laihduttaa. Liki päivittäistä, runsasta pyöräilyä sekä ryhtiä ja rotia annoksiin,…  ja sortua toki saa. 🙂  Polkeminen on ollut enemmän liikkumisen iloa, mielen rauhoittamista, pahan olon purkamista, tarpeellista yksinoloa, luonnosta, maisemista, jokirannoista, kesäaamuista nauttimista kuin mitään kuntorääkkiä.

Ja lopuksi. Nyt kun olen oikein tässä retostellut tekemisiäni ja prosentteja, niin on kuitenkin todettava, (semminkin kun kerran ennenkin olen elämässäni (kaukana viime vuosituhannella) suhteellisen rankan elämäntaparemontin tehnyt (lopetin lihansyönnin, oluen juonnin, tupakanpolton ja aloitin juoksuharrastuksen), että eihän nämä ole mitään onnellisuuden takeita, ei elämänlaadun parantamisen varma, saatikka ainoa keino. Kehopositiivisuutta voi olla monella lailla, ei se ole kiinni kiloista, punnerrusten määristä tai uintimatkan pituudesta. Hyvän olon saa niin monin tavoin.

Tähänhän nyt pitäisi liittää sellaisia ´ennen – jälkeen´ -selfieitä, mutta kun en oikein niitä selfieitä osaa. Enkä halua. 😀 Varsinkaan kun tämä kohentuminen ja keventyminen on tapahtunut vähän vahingossa: katarrin, sähköpyörän, liikkumisen ilon, vähentyneiden juhlien, tyhjien päivien, huolten ja ties minkä yhteisvaikutuksesta. Ja eihän tätä taas tiedä, kuinka kauan tätä riemua kestää? Alkaako talven tullen taas hidas kapuaminen kohti isompia lukuja. Melkoinen jojoilijahan olen aina ollut. Joka tapauksessa nykyisessä kropassani viihdyn paljon paremmin kuin siinä parin vuoden takaisessa. Soisin yhteiselomme jatkuvan näin…

Beaivi – aurinkoa ja terveyttä

”Beaivia eli Aurinkoa on pidetty saamelaisessa muinaisuskossa jumaluutena. Sitä on palveltu poronhoidon menestymiseksi ja sairastapauksissa. Sen kunniaksi syötiin myös kevättalvella uhriateria, aurinkopuuro.” (Wikipedia)

Eilen iltapäivällä tein mökkipihaan beaivin, saamelaisten auringon symbolin. Pitkään se on ollut aikeissa, – eilen sille oli aika ja tarve. Idean taustalla on joskus vuosia, vuosia sitten Oulun Hietasaaressa Steiner-koulun pihalla näkemässäni tähdessä. Se oli isompi, mutta vähemmistä aineksista koottu ja se oli ”vain” tähti. Joka tapauksessa tykkäsin ideasta. Ja nyt mökkipihassa, ison voimapuun juuressa, on tämmöinen ”kukkapenkki”, pihakoriste. Aurinko!

Meillä ei syöty sen kunniaksi aurinkopuuroa, eihän ole kevättalvikaan, mutta hyvin syötiin. Me kun saimme tänne mökkieloon ”vieraita”. Tyär ja poikakaverinsa tulivat eilen iltajunalla Helsingistä Ouluun, ja tänään ajelivat mun autolla tänne. Niin iloinen olen heidän tulostaan, kovasti olen tätä odottanut. J. on eka kertaa sitten lapsuutensa ja Sodankylän armeija-aikansa jälkeen Lapissa.

Keskipäivällä odotellessa ehdimme käydä Pehtoorin kanssa  lähitunturilla, pieni patikka Ruijanpolun pätkää ja sitten kohti Ahopäätä.

 

 

”Meidän oma” Hangasoja yläjuoksulla…

Vaikka ei paistanut, ruska loisti ja oli hyvä kulkea. Tosin runsaahkoa viesteilyä suuntaan ja toiseen, huolta ja helpotusta. Enimmäkseen kuitenkin luonnon tarkkailua… Ja kuvaamista. Ja Pehtoori yllätti valokuvaajan. 😀

Liikkuminen ja luonto tekevät hyvää!

Aamulla purolla,  … levollinen, melkein pakahduttava elämänilon ja kiitollisuuden tunne. Olin siellä aika kauan, vaikka oli pakkasyön jälkeen aika kylmä. Mutta niin kaunista, mukavaa odotettavaa, uusi patikkapäivä edessä. Koivujen keltaiset lehdet satoivat kuin isoja räntähiutaleita leijailisi. Minä vain hengittelin ja nautin.

Niin kaunista, pientä ja suurta. Hyvän ja ilon odotusta. Ihan loman tunnetta. Mutta sitten, aika äkkiä, yhtäkkiä …  –  ja nyt kyllä sellainen tunne, että ei kannattaisi nuolaista ennen kuin.

Kaikesta huolimatta lähdimme patikalle. Reitin valintakriteerinä, että on nähtävä kauas, on päästävä korkealle. Minulla on vakaa tunne, että koskaan ennen ei ole ollut näin kaunista

Värejä, valoa, vaeltamista…

Tunturissa paljon turisteja, todella paljon, kymmeniä vastaantulijoita. Sehän on tietysti hyvä. Eikä silti mitään vaikeuksia pitää turvavälejä. On koko Koilliskaira tilaa!

Kiilopään keskuksen myymälästä ostimme postikortteja, pienille lähetellään. Mietimme e-fatbikejen vuokrausta tuleville päiville, mutta eipä moiseen ryhdytty. Mökille palauduimme. Pehtoorilla iski ikkunoiden pesu moodi, jolta minä varjelluin. 😉 Toteutuin vihdoin yhden, vähäisen luovuuteni, pitkäaikaisen aikeen. Metsäterapiaa, pihan siistimistä, ulkoilua, yksin oloa ja hyvänen aika, luovuutta! Se on valmis, – julkaisen huomenna!

Iso Hangasselkä (347 mpy) huiputettu – kahteenkin kertaan

Mökin aamukahvipöydässä [taas kerran aika varhain… ]:

P(ehtoori): Mitäs tänään? Mihin mennään? Mennäänkö mihinkään?

M(inä): Joo, mennään. Tietysti. Huomenna ehkä sataa, silloin on Suuri Siivouspäivä, joten huomenna vain mökillä. Mutta ei tänäänkään mihinkään kovin kauas, mulla on se hieroja iltapäivällä, sitä ennen sauna ja pitäis kuitenkin käydä taas kaupassa ennen sitä…

P: Tunturiin, sieneen, pyöräilemään?

M: Johonkin lähelle, ehkä voitaisiin käydä Kultareitillä etsimässä karvarouskuja,…

Ja kellon käydessä jo yhdeksää… Pehtoori heittäydyttyään Wander Führerin -rooliin esittelee kartasta reittiä…

P: Mennään tästä Kultareitille, kohti Tolosjokea, käännytään ja kierretään  Hangasselkä – tai mennään sen rinteitä kohti – tähän ja tästä tähän ja sitten linjaa pitkin takaisin. … Ei oo tunturissa, mutta kävellään, tästä viis kilometriä, tuosta kilometri, muutama tuosta… hyvin ehditään.

M: Ok. Menee tovi, lähdetään sitten.

Ja vartin yli yhdeksän lähdettiin. Ei satanut, ei paistanut, oli hyvä hengittää, luonto kovin keltainen. Iso Hangasselkä huiputettiin metsäautotietä pitkin aika helposti, toki nousua, mutta no problem. Ei sieltä mihinkään nähnyt, eikä sieniäkään näkynyt. Saavuttiin Tolosjoen rantaan, jossa valtavärinä keltainen. Sieniäkin löydettiin, melkein kymmenen. 😉  Ruska, ulkoilma, Lappi ja liikkuminen – patikka jatkuu.

Ylä- ja alakuvan maisemissa ollaan Vihaisen-Seppäsen mailla. Olisipa mukava tietää Vihaisesta Seppäsestä jotain. Miksi hän on jättänyt nimensä Tolosjoen rannoille? Miksi Vihainen?

Historiasta tietämättömänä ja kun Pehtoorin kanssa ollaan liikkeellä, ei turhia pysähdellä, eikä tänään niin kovin vaihtelevia maisemiakaan, että olisin kameran kanssa innostunut, joten taival taittui reippaasti.

Palatessa ylitimme Ison Hangasselän toiseen kertaan, minkä seurauksena syntyi mielenkiintoista materiaalia tutkittavaksi uudesta Garminista. Ilokseni se näyttää myös korkeuserot, nousut ja laskut, tietysti sykkeet, askeleet, kulutetut kalorit, minuutit, kilometrit, ajan ja ties mitä kaikkea. Jossain vaiheessa aloin kyllä huolestua, miten käy iltapäivän aikataulujen.

Mutta hyvin ehdin. Ja mikä ilo kun kolmen tunnin liki tauoton taivaltaminen ei juuri väsyttänyt, pysyin ukkelin perässä ihan hyvin. Ei huolta turvaetäisyyksistä kanssakulkijoihin, näkyi vain muutama ihminen, pari poroa – siinä kaikki mitä reitillä tuli vastaan.


Puolelta päivin aurinko tuli näkyviin…

Pääsin hierojalle, nyt taas yläselkä ja olkapäät toimivat, ”hengittävät”. Kaupassa kävin sen jälkeen, ja mikä hula-baloo kylillä olikaan! Kuukkelissa telttoja parkkipaikalla, niissä iltapäivätanssit ja Souvarit soittaa! A-oikeudet ja ohjelmaa, ja turvavälit tietysti. Jonoja neljän aikaan iltapäivällä! Aivan ennennäkemätöntä  – vaikka eräskin ruska-aika täällä on tullut oltua. En osallistunut, vaan mökille joutuin…

”Tunturien, metsien ja aapojen maa”

Mutta vielä kauempaa, Nattastunturien tuolta puolen, siintävät mahtavat Raututunturit sekä Saariselän pitkä taivaanrannan täyteinen juonto. Ne kumottavat pohjoisen ääriltä kohta kuin maanrajoilta. Siellä onkin, valtatunturien yöpuolella, jo toinen Lappi, Taka Lappi, Inarinmaa, yöpuolenmaa, josta päivä ensiksi pakenee. Toinen on täällä päiväpuolella, päiväpuolenmaa.

Tämä päiväpuolen suuri erämaa, tunturien, metsien ja aapojen maa, on Sompio, ikivanha Sompion-Lappi…

             (Samuli Paulaharju, Sompio)

Sodankylän ja Inarin rajalla, paliskuntarajalla, Kiilopään rinteillä.

Aamupäivällä pilvistä ja riittämiin mökkipuuhaa, jotta patikalle lähtö siirtyi siihen, että aurinko jo rohkeni näyttäytyä. Sen myötä kultaiset, oranssit, punaiset, ruskean- ja ruosteenpunaiset tunturien rinteet leimahtivat väreihin, paikoin melkein liekkeihin.

Päivän patikaksi valikoitui taivallus Kiilopään juurelta kohti Luulampea ja takaisin. Ajelimme Kiilopään juurelle, eikä koskaan, ei koskaan Suomen ladun pihalla, Kiilopään keskuksessa ole ollut sellaista määrää autoja! Ei edes pääsiäisten aikoihin. Iso parkki täynnä, ja autoja vielä tiensivussa monta sataa metriä. Retkeily ja kotimaan matkailu ovat nyt in!

Luulammella ei kovin taajaan ole käyty, ehkä kerran vuodessa tai joka toinen vuosi, mutta tämän päivän jälkeen se on nyt minun suosikkireittini. Aiemmin suosikkina oli ensin Iisakkipää, sitten Pikku Tankavaara, seuraavaksi Pyhä-Nattanen, lopylta Jorpulipää, ja Kiilopään huipulle kapauaminen on aina, kesät, talvet, hyvä ”pikkuinen lenkki”,

Mutta siis: Luulammelle kannattaa ehdottomasti kulkea niin päin, että ensin lyhempi, suorempi, profiililtaan jyrkempi reitti kohti Luulampea ja paluu pidemmän kautta. Siten näkee paremmin, on helpompi kulkea. Aika hyvä kulku-ura sinne ylipäätään on, tosin palatessa paikoin sorakiveä niin, että ei paljon maisemia voi katsella, vaan on katseltava sitä, ettei kompastu.

Lammen rannalla on taukotupa ja kahvila, ja iloksemme olimme jo etukäteen hoksanneet, että se on auki, joten emme ottaneet eväitä mukaan. Liki täydellä tuvalla päädyimme lettuihin ja kahviin, – kahvi hyvää, mutta, mutta … kyllä siitä letusta sentään sen verran energiaa, että paluumatkan kuusi kilometriä jaksoimme … Semminkin kun minulla matkalla oli kymmeniä hidastuksia, = kuvaustaukoja. Neljän tunnin patikalta 161 kuvaa! 🙂

Melkoinen etelätuuli puhalsi, ahavoitti kasvoja, teki ilmasta raikkaan, muttei kylmän. Hieno syksyinen sää.

Tässä tunturipuron alku, lähde pulppuaa jostain …

Hullun hienoa kulkea, katsella, hengittää, liikkua, olla kiitollinen tästä kaikesta, nauttia. Päiväpuolen maalla tänään … eikä huomisesta tiedetä.

Kohti ääretöntä ja sen yli!

Liikkeellä ja liikkeessä

Näissä merkeissähän se meni tänäänkin pari tuntinen kun olin saanut kotitöitä ja varautumista loppuviikon juttuihin tehdyksi. Vähän on aina kodin irtaimiston (kukkien, pikkuliinojen, etc.) vaihtamista näin vuoden aikojen vaihteessa. Kynttilät esille, sääskikarkottimet piiloon, villasukat läpsyttimien tilalle, kangaskäsilaukun vaihto nahkaiseen, … kaikkea pientä. Enää lukukauden aloitus ei näitä muutoksia säätele, säiden ja valon muuttuminen vaikuttaa värien valintaan.

Kuva on Lintulan kohdalta, jossa on saatu pitkä pätkä uutta baanaa valmiina. Baanaverkkosuunnitelman toisena vuonna Mäntybaana!  (Kartta suurenee klikkaamalla.)

Pitkästä aikaa, tänään noutoruokaa. Tuiraan Valtatielle avattiin kevätkesällä uusi pizzeria Johnny´s Heist, jossa on vain muutama asiakaspaikka, mutta oikea pizzauuni – joten nimenomaan ulosmyyntiin sieltä. Paljon ”somepöhinää” sen ympärillä oli avaamisen aikana, mekin yritimme jo silloin testata, mutta jonot olivat turhan pitkät. Tänään sitten tilasin, Pehtoori haki ja nautimme Huvilassa.

En tiedä, kuuluiko pizzojen olla pehmoisia, löysiä. En tiedä, annetaanko edes toista yritystä… Näyttivät aika hyvälle, rustiikkisia, artesaanin oloisia. Minua kyllä hieman jo riepoo tuon ”artesaani”-termin käyttäminen vähän kaiken ”käsintehdyn”, ei-teollisen tekemisen yhteydessä. On artesaani-pizzaa, -jäätelöä, -leipää, -makkaraa… No kyllähän se yleensä merkitsee myös hyvälle, maukkaalle maistuvaa. Mutta ainakaan tänään nuo pizzat eivät olleet mieluisia: no eipähän tullut syötyä liikaa. Mutta ainahan se on tylsää heittää ruokaa pois.

Iltasella vielä vähän muuttopuuhissa, ei enää Iissä, vaan ihan tässä lähellä. On muuttojen ja muutosten aikaa.

Ja revontulten aikaa. Ensi yönä pitäisi näkyä täällä Oulunkin korkeudella.

Kesän lopulla, vähän haikeana

Kuten jo todettua, saimme eilen ystäviä ruokavieraaksi … siitä ilosta, yhteisten elokuisten Toscana-muistojen vuoksi ja laidunkauden lopettajaisiin, ostin ruokakaupasta kimpun auringonkukkia – tuomaan valoa ja iloa.

Tänään ne kyllä tuntuivat viestittävän, että tämä kesä oli nyt tässä. Kerta kaikkiaan ”ei enää jaksa edes yrittää”!

 

Ja totta puhuen ilman lurpahtaneita auringonkukkiakin tänään sellainen ”kesä-on-mennyt” -fiilis. Toisaalta: ei niin kovin riemullinen kesä ole ollutkaan, joten joutaa mennä. Elämä on: se on välillä helpompaa, välillä täynnä iloja ja helppoa eloa. Tämä kesä, tämä vuosi, ei ole ollut… Aika syvissä vesissä on tullut uitua… Nämä ”joka-toiset-sunnuntait” ovat vähän vaikeita, mutta onneksi on liikkuminen, tekeminen, aurinko.

En oikeastaan tarkkaan ottaen tiedä, missä tänään kuljin, mutta pyörän matkamittari näytti liki 50 km poljetuksi. Kertoo siitä, että liike on tärkeää, hyvää tekevää… Muistan käyneeni Kaakkkurin Cittarissa ostamassa lankoja, kuvanneeni ihan ruotsalaisen näköistä merenrantamaisemaa, … ajatelleeni taas kerran, että sitten kun olen vanha, TOSI vanha, haluaisin nähdä ikkunastani meren, edes veden … aamuin, illoin, öin, päivin. Liikkuvan veden. Joen, meren, suiston, salmen, puron, lahdenpoukaman, – kunhan on vettä. Joka liikkuu… Eikä lakastu (vrt. auringonkukat).

 

 

Lähellä kaikkea hyvää

Yön valjut, ahtaat painajaiset kävin hukuttamassa Perämereen heti aamusta. Toppilansaaren Möljällä on viime viikkoina ollut tienrakennushenkilöitä (onkohan oikea sana), – olen ohiajellessa heitä nähnyt ja eilen kävin jo tsekkaamassa, mikä on ollut rakentamisen tulos.  Ja kuinkka ollakaan: Möljälle on valmistuneet portaat.

Minun oma pysähtymis/hiljentymispaikkani (Ilokivet aallonmurtajalla, Toppilansaaren kärjessä) on siis saanut mieleiseni uuden ulottuvuuden. Sinne pyöräilin tänä aamuna. Uikkarit kamppeiden alle, pyyhe, uimakengät ja kuivat vaatteet reppuun ja pyörällä merenrantaan. Aallonmurtajan kainalossa, joen ja meren kohtaamispaikassa, murtoveden syleilyssä oli hyvä uida tovi, ei kovinkaan kylmää, liki tyven, kesä, onni uida! Se teki niin hyvää!

Möljän rannalla on bajamaja, jossa kävin uinnin jälkeen vaihtamassa kuivat ylle, ja sitten vauhdilla polkien kotiin ja lämpimään suihkuun. Hyvä kokemus. Siitä voimaa tähän päivään, oloon ja eloon.

Tänään meillä pieni ”perhepäivähoitohuki” – Apsun kanssa kävimme kirjastossa: Apo Apposia ja muuta mukavaa lainailtiin. Ilo katsella, kuinka viisivuotias etsii ja löytää mieluista lukemista. Yhdessä, vuorotellen toisillemme sitten luettiinkin.

Ja sitten syötiin hyvin, pelattiin pihatennistä, oltiin ja jutskattiin. Paljon oli puhumista. Ja liki oloa.

Onni on, kun voi olla lähellä.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

EDIT 23.8. aamulla

Sain eilen iltasella tutulta tällaisen viestin: ”Moikka. Laitan sinulle tiedoksi että Möljälle tehdyt portaat ovat vainajien tuhkan sirottelua varten tehdyt. Paikalta puuttuu vielä kyltti mikä paikka on kyseessä. Eihän se tietenkään estä uintia kunhan ei vaan satu samaan aikaan!” Siispä ei taida sittenkään olla paras mahdollinen uintipaikka.

Kyltti olisi kyllä pitänyt laittaa samantien. Koirien uintipaikaksikin sitä muutamat ohikulkijat toissapäivänä ihastelivat ja koiriaan uittivat. Taidankin nyt suunnata Tuiran rantaan …. Ehkä sitten toisessa olomuodossa tuonne – tai tuntureille.

Elokuun aurinkoinen lauantai

Kesä. Siltä on – onneksi – tänään tuntunut. Liki iltaan asti aurinkoa.

Iso osa päivästä kulunut eilistä kuvasatoa peratessa, tehdessä ja julkaistessa. Ehkä ei-rotissöörejäkin kiinnostaa millaista on nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta rennosti, syöden paremmin kuin missään ravintolassa, hyvillä mielin. Kuvakooste eiliseltä valmiina täällä KLIKS.

Toinen puoli päivästä ulkosalla. Turkansaari kutsui taas. Nyt kun minulla on myyntilupa siellä ottamilleni kuville, oli hyvä syy vaihteeksi sykkelöidä sinne. Totta puhuen, tämä ei ollut ainoa, eikä edes tärkein syy, vaan minusta siellä vaan on niin hyvä käydä, olla. Merkillinen lepo. Toisaalta, liikkumisen ilo: 45 kilometriä ja kaksi tuntia pyörän selässä. Hyvä niin.

 

Elämää koko päivä

Aamulla pitkästä aikaa tunne siitä, että meillä on ollut juhlat, että olemme valvoneet.

Mutta hyvä mieli, ja kuuden tunnin uni tuntui riittäneen. Väsymys jossain taustalla, siitä viis. Ja kun kerran oli aurinkoa, sateen jälkeinen huumaava tuoksu ja happirikas ilma ei ollut mitään syytä olla suuntaamatta Oulujokivartta ”jonnekin”. Edelleen Leikolan ”Teidän edestänne annettu” -kirja kesken, joten sen kera ensin Madekoskelle, jossa pohdinta, jatkanko vielä Pikkaralaan, ovatko pilvet todellinen uhka? – Mikseipä matka voisi jatkua, kun kerran kulkee. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että kunnon sadekuuro tulla ryöpsähti. Jonkinlainen viitta pyörän laukussa, joten no problem.

Lossi oli tänään toiminnassa, sain kyydin joen pohjoispuolelta eteläpuolelle, Pikkaralan Shellillekin pääsin ja sain lounaskahvit. Matka jatkui halki yllättävän maalaisten maisemien: hevosia, lehmiä, lampaita – niiden tuoksuja, hajuja, ääniä. Punamullattuja maalaistaloja, tuleentuvia viljapeltoja, uusia jokivarren hienoja, arkkitehtien ja hyvän rahoituksen aikaansaamia omakotitaloja, jokinäkymiä, tyventä ja tuulta. Mukavan ajatuksetonta kulkemista.

Iltapäivällä saimme pienet meille, – kyllä mummi ja pappakin noteerattiin, mutta ennen kaikkea etelästä tulleen (kummi)tädin seura, ja osaava Lego-kaveruus olivat kova sana, Apsulle varsinkin. Eeviksen kanssa minä opettelin kommunikointia. Miten 1 v. 8 kk. osaakaan ”esittää”. Oi, että. Välillä vaikea pidätellä naurua meidän pienen ”draama queenin” touhuja, ilmeitä ja eleitä katsellessa.

Hyvä päivä tänään.

Koiteliin – ja sieltä pois

Ukkosen uhka iltapäiväksi ja jatkuvan sateen ennuste huomiseksi merkitsivät minun tämän päivän ohjelmassani ”varastoon” liikkumista ennen näitä uhkia.

Siispä tänään Koiteliin. Olenhan monta kertaa sitä kehunut, ja taas voisin suositella. Siellä kannattaa käydä, autolla tai pyörällä ihan miten vain. Olenpa kerran käynyt siellä moottoripyöränkin kyydissä: oi, niitä aikoja. Meidän eksnaapuri-isännän kanssa käytiin siellä ajelemassa, eikä siitä ole kuin 20 vuotta? 😀

Harmi että tänään olin liikkeellä niin aikaisin, ettei Sahansaaressa oleva Tunnelmatupa ollut vielä avoinna (aukeaa klo 11), joten oli tyytyminen matkakahviin ja kosken rannalla istuskeluun. Laiskasti kuvailin.

Menomatkalla menin Jäälin ja Kiimingin kautta (= hyviä kevyenliikenteen väyliä koko matka, tie nro 20 Kuusamontie), ja tarkoitus oli palatakin samoin tein, mutta sitten kuitenkin päädyin reitille Kiiminki (C) – Alakylä (B) – Oulu, koskapa suosin ja tykkään ”ympyrälenkeistä” ja koska Kiiminki – Alakylä on kaunis katsella ja hyvä pyörätie ajella Kiiminkijokivartta pitkin. Tiesin kyllä että Alakylän jälkeen on tylsä liki 10 kilometrin, kapea, olemattoman penkereen taival, jonka varrella puolivälissä on isot hiekkamontut, mikä merkitsee isojen hiekkarekkojen huurruuttelua, – ihan liian läheltä. Pelottan läheltä. Tosi kiva!

Mutta oma vika. Miksi piti taas hankkiutua kotiin tuota kautta. Olisi pitänyt tietää, ja tiesinkin, kokemuksesta. Seuraavalla kerralla ajelen sieltä vain viikonloppuna, jolloin ko. liikennettä ei toivottavasti ole. Tai sitten eestakaisin Kuusamontien varretta pitkin – sitä siis suosittelen.

Metsätaipaleilla koetin kurkistella mäntykankaille ja suonreunoja: onko mustikoita, onko hilloja, onko herkkutatteja? Niitä kaikkia ovat tutut ja ystävät jo löytäneet ja poimineet roppeet ja ämpärit äärilleen. Me ei olla. Tänään sentään yhdeltä innokkaalta hillanpoimijaystävältäni tilasin muutaman kilon ensi talven tarpeisiin. Olen hillastanut. Tämä on se minun tapani. Ja sieni- ja mustikkameträän ehkä sinne elokuun mökkireissulla.

Iltasella leivoin jo pohjat yhtä hillakakkua varten; torstaina saamme ruokapöytään uuden vieraan, kauan odotettu tapaaminen …

Nostalgiaa hakemassa

Pohjoispuolen Oulujokivartta Lapinkankaalle asti, – lossiranta tulee aina vähän yllättäen kohdalle.

Aamusella lähtiessäni ajattelin, että tänään olisi hyvä jatkaa tästä ”mennyt maailma” -sarjaani (Kempeleen kotiseutumuseo, Turkansaari, Eevilä, — ). Lossit kuuluvat lapsuuteni kesiin. Niitä oli matkalla Oulujärven Manamansaloon, jossa käytiin perheen kanssa karavaanariaikana, sellainen oli Särkisalossa, joka oli Perniön mummulareissuilla vakiokohde ja niitä oli jossain Keski-Suomessa matkalla etelän sukulaisiin ja takaisin. Tykkäsin losseista.

Tänään siis toiveissa nostalginen lossikyyti Oulujoen yli Lapinkankaalta Pikkaralaan, ja sitten Pikkaralan Shellillä lounaskahvit. Shelliinkin liittyy muistoja: kun ajoin ajokorttia (ABC heti kerralla) oli Shell ajotunnin kääntöpaikka silloin kun harjoiteltiin ”maantieajoa” ja takapihalla oli treenauspaikka peruutuksille. Ja Shellillä käytiin joskus riiuuaikana kahvillakin. Jäälin Shellillä oli ensimmäiset treffit. 😀

No mutta, eihän nyt mennyt tuo tämänpäiväinen reissu ihan niin kuin olin toivonut. Matka lossirantaan (about 26 km?) sujui mukavasti melkein tyvenessä kelissä ja kuuntelussa oleva uusi, merkillinen, järkälemäinen kirja (Markus Leikola, Teidän edestänne annettu) koukutti aika pian. Palaan asiaan kunhan olen sen saanut kuunnelluksi, mikä ei ole ihan pian (liki 1000 sivua, lähes 50 tuntia).

Ylemmän kuvan kohdalla ajelin rantaan, ja hitto!

Että tuo ”toistainen” piti olla juuri tänään.

Ei muuta kuin hetken huilaus, juomatauko, vessaakin olisin tarvinnut, mutta … muutama kuva, tyvenen joen ja maiseman ihastelua ja eikun takaisin samaa reittiä.

Madekoskella päätin siirtyä siltaa pitkin eteläpuolelle, siellä kun olisi sellainen pieni kioski-kahvila, ja se vessa! Muuten hyvä Plan B, mutta kuppila avautuu vasta klo 11, ja kello oli 20 vaille. En jäänyt odottamaan. Matkalla Konttisen pienellä uimarannalla tiesin olevan bajamajan, joten siellä oli poikettava.

Nostalginen lossireissuni vaihtui vessan etsinnäksi.

Pilviä alkoi kertyä, tummia, ukkospilven näköisiä, mutta poikkesinpa kotimatkalla vielä Nallikarin kautta. Kesän ensimmäinen kokonainen (Apsun kanssa puokkiin syöty aiemmin) tötterö! Ingmanin suola-karamelli. Ainakin minulle uutuus, – ja pienoinen pettymys. Kun on talvella ja keväällä syönyt lähinnä kaiken maailman ”artesaani”/gourmetjätskejä, Jymy, Kolme kaveria, Maatalo, Valion Jäätelöfabriikki ja Aino (Ben & Jerry´s on nykyisin pois mun suosikkilistoilta) niin tuntui vähän ”ohuelta” tavallinen tötteröjätski. Mutta onhan tässä vielä kesää jäljellä ja aikaa testata muitakin.

Pieniä ja isompia matkoja

Ruusulimpparia ja historian havinaa, menneen maailman tunnelmaa, pinkkejä nalleja ja Aakkos-puoti. Nekin vielä, sen lisäksi että Villa Eevilä nyt vaan on mukava kesäpäivän pyörälenkin kohde.

Aamupäivälläkin olin pyörällä liikenteessä, – ei järin kesäinen keli, ei ainakaan turhan lämmin, mutta sadekuurot kirittivät kulkua Caritaksen ja kauppojen välillä. Pakkoko se on pyörällä lähteä? – Pakko. 🙂 Tai noh, se vaan on edelleen mieluista.

Illalla, kun jo taas, pitkästä aikaa tuntui kesälle, ja muutenkin melkein toiveikkaalle, istuksimme kotipiazzalla ja suunnittelimme meidän tulevaa kesälomareissua. Tulipa sellainen pieni deja vu! Paperiset kartat ja matkaopaskirjaset esillä. Melkein kuin joskus 70 – 80 -luvun vaihteessa. Tosin nyt ei niitä rajamuodollisuuksia eikä valuutan vaihtoja tarvitse miettiä.  Mutta reittisuunnitelmaa kuitenkin tehtiin.

Toissapäiväisen kyselyni perusteella näyttää siltä että meidän suhtautuminen reissaamiseen on aika lailla samanlainen kuin muidenkin, ei ulkomaille, ehkä kotimaan lentoja ja kotimaassa reissaamista kuten ennenkin.

 

Meillä tuo ”ehkä lennetään” kyllä eilen vähän hiipui: me kun olimme ajatelleet että syyskuussa (ehkä) lennetään Helsinkiin tyttären luo JA Elton Johnin konserttiin, jonne ostin liput kuunneltuani äänikirjan jo viime vuoden puolella. Eilen tuli tieto, että konsertti on siirretty vuodella, syksyyn 2021. Onko Sir Elton (synt. 1947) enää silloin Euroopan kiertue -vedossa. Millainen maailma on sitten? Ollaanko me enää kiinnostuneita lähtemään? – Aika näyttää. Ja miksei oltais. Ja ehkä menemme tyttären luo vierailulle autolla ja samalla konserttiin. Ehkä, jos, mahdollisesti, jollei ”toista aaltoa”, jos, ehkä, – tällaiseksi, entistä enemmän ehdolliseksi maailma ja elämä on mennyt.

Juhannuksen lopulla

Lapin helle on hellinyt. Suvisunnuntain aamu yöttömän, mutta ei unettoman, yön jälkeen oli lämmin!

Moni (turisti) tulee Lappiin tähän aikaan vuodesta – juuri tänään on muuten vuoden pisin päivä – ihailemaan yötöntä yötä. Meille yö ei ollut yötön, eikä uneton, mikä on sekin Lapin ansiota. Eilinen patikka toi levon ja unen. Lapin luonnosta on kiittäminen monesta…

Kun jo aamulla oli selvää, että päivästä tulee lämmin, päätimme, että on pyöräilypäivä, ei metsänsiimeksessä  tai kurujen pohjillasamoilua, saatikka mökissä tai mökkipihassa kuljailua. Siispä ulos ja ylös!

Startti tavan mukaisesti puolikymmeneltä, ja sitten polkien kohti Kaunispäätä! Siellä on Huippu-kahvila avattu, joten tavoitteena oli polkea sinne lounaskahville ajatuksella  ”kannata paikallista yrittäjää”. Mehän olemme täällä melkein paikallisia, joten ei muuta kuin kohti tunturin huippua. 😉  Jotta homma ei olisi käynyt turhan helpoksi ja jotta tulisi nautittua luonnosta, teimme pienen mutkan: saimme 10 kilometrin matkasta 15 kilometriä. Ja kyllä minun on todettava, että viimeisten kilometrien pätkillä, juuri ennen Kaunispään huippua, meni pyörän taluttamiseksi: ei vaan jaksa tiukkoja nousuja. Mutta liikkumista se taluttelukin on!

Huipulla lohileivät takuuvarmasti hyviä. Ja sitten alas. Minusta alaspäin meno on melkein aina vaikeampaa, vaarallisempaa, vaativampaa kuin ylös taapertaminen. Niinpä Pehtoori oli paljon ennen minua Saariselän keskustassa. Siitä sitten tasatahtia kohti mökkiä. Muutamissa nousuissa kaipasin kovasti sähköavusteista sykkeliäni, mutta mökkipihassa helteisen, hyvän lenkin jälkeen oli vähän sankari olo: jaksoinhan minäkin… 25 km, josta melkein puolet nousua. Olkoonkin, että talutin välillä. … 😉 Mutta olennaista on liike, eikös? 🙂

Iltapäivällä sellainen harvinainen juttu, että ihan otin aurinkoa mökkiterassilla. Lämpömittari näytti lähes +30 C, ei itikoita, ei tekemistä, hyvä pod cast  – ihan vaan olin. Niin hyvä.

Saunan lämmitin (melkein vain tuoksun takia 😉 ) ja sitten taas syötiin. Mökkielossa syöminen on ”Tärkeä Asia” kuten Nalle Puh sanoisi. Meillekin se on tärkeä asia. Tänään menussa oma poimimia korvasieniä, poronfilettä ja uusia perunoita. Menetteli. 😀

Haaste, joka muuttui matkalla

”Rannaton erämaa asuinmaana, Pyhät Nattaset pohjoisen äärillä, sininen taivas kattona. On Sompiossa aavaa ja jänkää. Mutta on myös iänkaikkista korpea. Rimpiset aapamaat antavat kulkijalle kumminkin uutta väkeä ja voimaa.”
                              Samuli Paulaharju teoksessaan Sompio, 1939.

Paulaharju oli oikeassa ”Pyhät Nattaset … antavat väkeä ja voimaa”. Voimaa sieltä sain. Paulaharju ei liene kulkenut samoja polkuja, tai polkujen aihioita, kun me tänään, koska ei mainitse siitä kivirakkojen määrästä, ei kevättulvaisista kurujen pohjista, ei louhikoista. Tai ehkä ne eivät erätaipaleiden kulkijalle olleetkaan mitään mainitsemisen arvoisia. Minulle ne olivat, ne opettivat, panivat miettimään, harkitsemaan….

[Polku on osa Ruijan reittiä – 1800-luvun lopulla Etelä-Lapista Jäämeren rannalle kulkeneiden (osin myöhempiä kveenejä)
taival kohti parempaa elämää ja elantoa… Reitillä paljon näitä kivipaasitolppia.]

Nattastunturit ovat Saariselän ja Koilliskairan kulkijoille ”aina” näkyvissä. Ne ovat meillä takkaluukussa, ne ovat tarinoissa ja tauluissa, patikoiden ja päiväretkien kohteita, ikiaikaisen Ruijan polun kupeessa… Niistä on kirjoitettu, niitä on kuvattu. Olemme kavunneet aika usein Pyhä-Nattaselle, ja olen siitä sanonut, että se on minulle melkein sakraalinen paikka, pyhä paikka, tärkeä paikka. Ja usein on puhuttu, aiottu, että kiipeämme naapuritunturille: Terävä-Nattanen on Nattasista korkein (554 mpy), ja toinen niistä, jotka näkyvät Kaunispäältä etelään.

Eilen illalla tämän päivän patikkaareissua suunnitellessa ehdottelin, että josko nyt, joko nyt vihdoin, nyt kun vielä jaksamme…  Puolikymmeneltä lähdimme mökkpihasta, tunti kului ennen kuin Vuotson kautta Sompiojärventietä olimme ajelleet reitin alkupisteeseen Sompiojärven rannalle. Ja siitä se lähti. Metsään, kohti Nattasten tuntureita, – ehkä – kohti Terävä-Nattasen huippua. Ja kyllä, kyllä minä vielä tuossa vaiheessa näin itseni tunturin laella  katselemassa 360-astetta kaikkialle ympärillä, pyytämässä Pehtooria ottamaan kuvan ”minä jaksoin kuin jaksoinkin huipulle” -tyyliin. Että vielä jaksaisin ja ehtisin tämänkin elämässäni tehdä ja kokea…

[kuvassa korkeusero ja rakka eivät näy 🙁 ]

Ensimmäisen tunnin aikana saimme kuljetuksi pikkuisen reilun kaksi kilometriä. Kaksi kilometriä tunnissa!!! Eikä siinä ollut edes nousua. Hiljalleen Terävä-Nattasen valloittajan egoni alkoi murentua. Siinä jokaista askelta miettiessä, eteen katsoessa, varovasti askeltaessa, hiljalleen edetessä mietin, että niinhän se olikin… ”ei aina se määränpää, vaan matkalla olo”.

Eihän minun ole mikään pakko sinne huipulle jaksaa, enhän ole sitä kenellekään velkaa, haasteita voi olla, mutta aina ne eivät ole voitettavissa, pakkoko minun on? Vain minä itse olen taas tämänkin keksinyt; Terävä-Nattasen huiputtamisen puuttuminen kokemuksistani/ehtimisistäni ei ehkä sittenkään ole edes omanarvontunnon kannalta kauhean iso juttu. Voisinkohan myöntää, että minä en vaan jaksa tai ettei se ainakaan ole turvallista? – Olisiko jopa ihan viisasta myöntää heikkoutensa? Myöntää, ettei minusta ole tähän(kään).

Askel kerrallaan (niitä tuli melkein 27 000) olin huolellisempi, rauhallisempi, vanhempi, itsellenikin helpompi.

Terävä-Nattasen juurella (1,5 km huipulta) on nuotiopaikka, jossa lopulta lounastimme. Kahvia, näkkäriä, suolaista, pullaa, paljon nestettä ja pientä huilausta ja ihan yhtä mieltä, että ei mitään tarvetta kavuta huipulle. Ylös olisi ehkä jaksettukin, mutta miten alas? Kivirakkaa laskeutuminen on vaarallistakin. Ja miten sitten vielä jaksettaisiin paluumatka? Tämä reitti kun ei ollut vain tepastelua – väsymys, huolimattomuus voi koitua kompuroinniksi, ja miten pääset pois nyrjähtäneen nilkan kanssa?

Siis. Reitti on ehdottomasti huikean kokemuksen väärti, mutta jalkaan kunnon, varrelliset vaelluskengät, juotavaa, aikaa, tarkkaa askeltamista … Ja toive sääskettömästä ja paarmattomasta kelistä niin kuin meillä oli tänään. Itikoiden huitominen ei edesauttaisi turvallista etenemistä. Aurinkoinen, sopivan lämmin (+ 18 – 20 C) sää kannattaa laittaa listalle. 🙂

 

Ja olisipa ollut edes yksi vaellus- tai kävelysauva mukana, olisi auttanut varsinkin tulvapaikkoja ja puroja ylittäessä. Oli vähän hataraa välillä ilman sellaista. Kuvassa se helpoin niistä kolmesta ylityksestä.

Viiden tunnin taivalluksen (melkein 14 km) jälkeen oltiin takaisin Sompiojärven rannassa. Niin hyvä olo. Niin hyvä ilma. Niin hyvä palata mökille. Ja hirmuinen nälkä!

Mökkiterassilla. Tyven, lämmin. Hyvää ruokaa, ansaitut skumpat, terve väsy, levätyt ajatukset. Tämä juhannuspäivä on ollut hyvä.

Lapin helteessä ihan oma triathlon :)

Triathlon on uinnin, pyöräilyn ja juoksun yhdistelmälaji. Lajiin kuuluu eripituisia matkoja: täysmatkaan kuuluu 3,8 kilometriä uintia ja 180 kilometriä pyöräilyä sekä maratonjuoksu.

–  Wikipedia

Tuo on virallinen triatholonin määritelmä. 😉

Meillä tänään ihan oma kolmilaji-päivä, ihan omilla säännöillä ja suoritustavoilla, mikä tarkoitti seuraavaa: kaksi tuntia patikointia Tankavaarassa, tunti pyöräilyä Saariselän Laanilassa ja 10 sekuntia pulahdusta mökkipurossa (suoraan saunasta).

Lappia on tänään helle hellinyt. Jo aamulla purolla oli lämmin, leppeä tuuli mökkiterassilla siten, että harkitsin aamukahvia portailla… Lähdimme (Pehtoorin johdattamana) ensimmäiselle rastille kohti Tankavaaraa. Niin tuttuja polkuja, joita oli uusittukin ja joilla on  paljon muistoja, monien kanssa … Tänään emme tavanneet ketään, kunhan tepastelimme aika topakasti, huipulla tauottelua, kahvia ja kuvia. Sekä ylös että alas kulkiessa totesimme talven lumikuorman ja kevään myrskyjen tehneen tuhojaan. Rinteillä kaatuneita puita, polkujen yli runkoja ja kaikenmoista roskaa ja risua pitkin matkaa… Luonto on taas näyttänyt voimansa. Mutta hyvä oli kulkijan kulkea. Kävi mielessä, että tämä maisema on meidän juhannuskallio tai siis juhannustunturi, … niin usein täällä on viimeisen vuosikymmenen aikana juuri näinä päivinä käyty…

Paluumatkalla mökille Pehtoori pysäytti – liki pyytämättä tai tiukasti mainitsematta  😉 – sillä kohtaa, jossa oli ojanpenkalla tuoreita kulleroita. Nyt on mökkipirtin ikkunalla tuoreet kukat. Kovasti niistä pidän. Mikähän siinä että keltaisten kukkien ”välttelijälle” kullerot ovat kovin läheisiä, tärkeitä.

Mökillä kevyttä kenttälounasta (ruisleipää ei voita mikään!) ja sitten vielä tunturiin: pyörät esille ja polkemaan. After hike -piipahdus Savottakahvilassa, jossa oli sekä kullankaivajia että turisteja (jee!! Lappi elpyy!). Ja sitten möksälle saunan lämmitykseen. Helteisellä pihalla ja lähimetsässä kulkiessa saunaa odotellessa…

Samalla sapuskaa… ei niin monenlaista, mutta paljon ja hyvää. Oulun Torin lihamestarilta tuotua tender-filettä, voi-sokerissa kypsytettyä sipulia, home-made aromivoita ja runsasta salaattia. Meille triathlonisteille mitä mainiointa ruokaa! Auringossa, mökkipihalla. En reklamoi. 😉

Valossa ja liikkeessä

Liikkumisen iloa, uuden kokemista Lapin kesässä, luonnon määrätessä tahdin.

Kunhan eilinen korvasienisato saatiin ryöpätyksi ja pakkaseen, tontin tuulenkaadot pilkotuksi ja muuta ”mökin- ja pihanhoidollisia arkihommia” tehdyksi, olimme valmiita lähtemään tunturiin. Tai siis ensin kylille etsimään, josko jostain löytyisi jokin avoinna oleva vuokraamo, josta saisimme e-fatbiket. Toiveena ja tavoitteena tehdä retki tavallista pidemmälle ja korkeammelle kuin patikoiden ja omilla pyörillä jaksaisimme yhtenä päivänä kulkea.

Kyllä oli Saariselän keskusta tyhjä. Aavemaisen autio. Vieläkin. Ei avoimia hotelleja, ravintoloita, putiikkeja, eikä vuokraamoja,  paitsi että… kun olimme kuikuilemassa Lapland Safariksen oven takana ja lukemassa tiedotetta, ovi aukeni ja sporttinen nuori nainen ilmoitti, että ”olemme aina auki, kun tulee asiakkaita”. Saimme molemmille vuokrapyörät. Pehtoori vuokrasi sellaisen Juniorin kanssa jo viime elokuussa, mutta minulle aiemmin kokematon juttu. Fatbikellä olen ollut tunturissa, mutta tänään eka kertaa sähköavusteinen pyörä, joka oli kyllä ihan turbo mun omaan kaupunki-kevyt-sähköpyörääni verrattuna. Mutta turbo oli reittikin!

Noususumma tänään oli kahden tunturin huiputus, ja nimenomaan nousuissa latupohja ja /tai moottorikelkkaereitti kivinen, nyrkin kokoisia murikoita ja sulamisvesien ruoppaamia pieniä ”ojia”, – onneksi oli fatbike ja apuja. Ei ehkä paras reitti (liki 30 km yhteensä), mutta kuten reittiopppaassa lukee:

”Nauti maisemista ja ota valokuvia; Palopäältä aukeaa kaikkiin ilmansuuntiin tuntureita silmänkantamattomiin. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä idän suunnassa Venäjän tuntureille saakka. Lännessä siintää puolestaan Hammastunturin erämaa.”

Huipulla olikin jo hyvä, sileä reitti ja kaunista: tällä kertaa minäkin pääsin polkien Palopään laelle (419 mpy), edellisellä kerralla tuskainen talutus! Vaikka kyllähän tuollaisella möhkälepyörällä on myös haasteensa kulkea, olkoonkin, että kuntoni on nyt jotain ihan muuta kuin kolme vuotta sitten.

Ja kuten näkyy taustalla mm. Iisakkipään pohjoisrinteet vielä lumilaikkuisena. Tunturissa oli jotain +15 – 20 C ja aurinkoa. Siis ihan ideaalikeli kulkea.

Palauduttua kylille kävimme kuin kävimmekin kaupassa, vaikka olimme muka tuoneet ”kaiken” mukanamme. Ja meillä oli sitä paitsi täällä mökillä sekä kuivamuonaa että pakkasessa herkkuja, jotka olimme jo tammikuussa ladanneet tänne odottamaan pääsiäisviikkoa ja ystäviä saapuviksi. Silloin eivät ystävät emmekä me saapuneet. Näistä hamstrauksista huolimatta tänään oli ”pakko” käydä Kuukkelin (heikosti varustettuja) hyllyjä tsekkaamassa. Kalan ja uusien perunoiden, mansikoiden ja juhannusjuuston perässä olimme, mutta aika vähin jäivät toteutuneet toiveet… Kalaa sentään, ja tulipahan illansuusssa mökkiterassilla, Pehtoorin grillattua ja minun kokattua lisukkeita, todettua, että eipä oikeastaan haittaa, etteivät ravintolat täällä vielä ole auki (osa aukeaa juhannuksena): hyvin söimme mökkipatiollakin.

Mutta kyllä taas kerran, varsinkin tässä maailman tilanteessa, voin suositella: Lappiin kannattaa tulla, oppia siitä, nauttia siitä, elää sen rytmissä, sen valossa ja luonnossa. Antaa luonnon tehdä hyvää.

Oikea kesäpäivä

Pihalla on tyven, on kesäilta.

Tuntuu, että hankala kevät on vihdoin vaihtumassa oikeaksi kesäksi, elämä tasaantumassa, valo ja lämpö tekevät hyvää.

Jo aamu näyttäytyi aurinkoisena, oli merkillisesti loman tuntu. Vaikka eihän nykyisin ole mitään lomaa, ei töitä, ei vapaata, noh, yhden ja toisenkin sortin velvoitteita kuitenkin, mutta tänään tuntui siltä kuin olisin lomalla, ansaitulla lomalla. Ja sehän on hyvä tunne.

Lomallahan lähdetään reissuun, ja sinnehän minäkin tänään. Nyt vihdoin Haukiputaan Inkonnokalle. Onhan sinne ollut tässä jo vuoden verran aie ja yritys mennä, – ja tänään sitten onnistui.

Hieno hiekkaranta, jossa rantakivelle istahdin matkakahville. Joku luontokuvaaja hankkiutui juttusille, vertailtiin kameroita, kuvauskohteita, moitittiin tiettyjä objektiiveja ja hän sitten tuli kertoneeksi, että uimarannan pohjoispäässä on hylje santapakalla, näytti kuvankin, kertoi, että kahlaamalla pääsee liki. Olihan se sitten lähdettävä katsomaan. Ei mikään ”norppa-live” vaan kuollut hylje siellä lepäili. Kuvasin, en tähän viitsi moisesta laittaa otosta, sillä aika lohduton oli. Mutta kuinka oli mukava kahlailla, katsella, kuvailla. Kesä. Loma.

Suomen suvessa…

Mennen tullen mukavia näkymiä, ei juuri ajatuksia, hyvä kirja, leppeä kesätuuli, aurinkoa, liikkumisen iloa. Niistä on kesäpäivä tehty.

Kotiseuturetkellä Oulunsalossa

Meillä on ihanan siistiä, todella siistiä. Meillä on ollut aamupäivällä oma luottosiivoojamme; S. on käynyt meillä enemmän vähemmän säännöllisesti pitkästi toistakymmentä vuotta. Tänään oli se päivä kuukaudesta, ja lähdimme Pehtoorin kanssa pois jaloista, pois tieltä.

Retkikohdetta pohtiessa oli esillä autoreissuja, mutta kun oli kuitenkin luvannut aurinkoa ja oli tiedossa kesäkuun aamu, niin päätimme lähteä yhdessä pyörälenkille. Sitähän ei kovin usein tapahdu. Eilen iltasella vielä ehdottelimme toisillemme, jotta josko Muhokselle tai edes Laukan sillalle asti sykkelöisimme, mutta lopulta aateltiin, että mutkin 80 km on vähän turhan pitkä. Ja päädyimme Varjakkaan. Loistavaa: ei tullut kuin 65 km kun teimme erinäisiä poikkelehtimisia.

Aamukahdeksan jälkeen lähdettyämme kotipihasta jo muutaman kilometrin jälkeen harkitsimme, josko pitäisi palata hakemaan sormikkaat, mutta reippaasti jatkoimme kohti Oulunsaloa ja Varjakan venesataman rantaa. Mukana olleet kahvit nautimme ja mietittiin, jäämmekö odottelemaan jäätelökioskin avautumista kymmeneltä, mutta paluumatkalle lähdimme. Enää ei palellut edes käsiä.

Varjakan tien varressa on ikiaikainen petäjä, liki 400-vuotias mänty, joka on ollut vuosisata, pari sitten merenkulkijoille maamerkkinä. Männyn lähellä on myös kymmenkunta sammaloitunutta kivijalkaa ja kivikellaria? jotka ovat Varjakan sahan entisten työntekijöiden asuinrakennusten jäännöksiä. Nyt perustuksissa oli paikallisten ”siirtolapuutarhoja” tai siis yrttipenkkejä, pellavaa, auringonkukkia, ties mitä sieltä nouseekaan…

 

Paluumatkalla etsimme (apuja löytämiseksi hankittiin paikallisilta informanteilta, kiitos A & J) kuvanveistäjä Sanna Koiviston veistossarjan ”Tarinan paikka”. (linkin takanakin on reitti ja selitys näistä mukavista, luonnonläheisistä teoksista).

Tarinan kautta selviää myös, miksi nuo hellyttävät eläinhahmot ovat vähän ”oudossa”, vaikeasti löydättävässä paikassa.

 

Oulunsalossa Vihiluodon tiellä ja sitten paluumatkalla Kaakkurin, Hiirosen, Lintulan ….. kautta ajellessa linnunlaulua, kauniita pihoja, hienoja taloja, pitkiä pilvikirsikkarivistöjä, tuoksuvia syreenejä, kukkivia omenapuita, oraalla olevia peltoja. Suomen suvi on kaunis! Ihan ylivertaisen kaunis.

Matkan lopuksi poikkesimme vielä Nallikariin, jossa Lomaan (leirintäalueen sisäänkäynti ja kahvila), josta on tullut ”Nallikari Bistro & Bakery”. Kasvispiirakkapala lounaaksi ja sitten kotipihalle iltapäiväksi. Kesä. <3

Pienet hetket on tärkeitä

Tähän lasilliseen, ja juuri sen nauttimisen aikana tulleeseen viestiin, kiteytyi tämän hyvän päivän hyvä mieli. Kuinka hyvä viesti se olikaan, kuinka se tekikään hyvää. Hieman yllättävältä taholta, niin hyvä mieli tuli. Se kantaa ja kannattalee pitkään…

Ja hyvä päivä tänään on muutenkin ollut. Kätevä emäntä jatkoi eilisiä ompeluja, ja vanha kunnon Singeri särkyi: jee, ei voi enää ommella! (joku toinen olisi ajatellut ehkä toisin. 😉 mutta minulle helpotus. 😉  ) . Sitten pyörän perusteellinen pesu, pyykkihommia ja silitystä, sen sellaista.

Ja sitten pitkä, tämän kauden pisin pyörälenkki. Kuinka olikaan mukava kun vielä löysin uusia ajelemattomia pätkiä (Hiukkavaaran takana), samettista asfalttia, tuulettomia taipaleita, tänään jo lämpöäkin. Eikä reitillä juuri ”tukkijoitakaan” = esim. kolme rinnakkain kulkijaa tai kaksikin turvavälien kanssa koko kevyen liikenteen väylän tukkijaa tai koiran/koirien pissattajaa (flexi-hihnat venytetty sinne ja tänne yli pyörätien aiheuttaen oikeasti vaaratilanteita sekä koirille, ulkoiluttajille että pyöräilijöille), tottumattomia sauvakävelijöitä, joiden huitominen on sykähdyttävää.. Mutta siis, tänään varsinkin menomatkalla vähän liikkujia, ilo kulkea, polkea, hengittää, kuunnella, liikkua. Ja aika lämminkin oli.

Kotosalla istahdimme Pehtoorin (omalta lenkiltään palanneen) kanssa pihalle, tovi huiluilailua, sitten sapuskaa, ja aika siirtyä istutushommiin. Nyt on melkein kaikki kesäkukat astioissa, yrttejä en vielä rohjennut maahan laittaa… Ja  illansuussa toviksi huoahtamaan; kirjan ja kutimen kanssa Huvilaan. Lasillinen ja kesän odotus. Ja sitten se viesti. Vähän on paljon. Sanoilla on vaikutusta! Muistetaanpa se.

Sattuuhan sitä

Nallikarin biitsi on taas paljaana, lumet ovat lähteneet. Meri toki on jäässä, jään päällä ohut tasainen vesikerros, joka jäädyttyään voi tehdä maisemaan valtavan luistinradan. [näkymä salin ”pyöräretkeltä”]

Saattaa olla, että minun salilla treenaaminen ja polkeminen joutavat nyt tauolle. Olen kyllä tyytyväinen, että olen syksyllä asettamani tavoitteen 2 x viikossa salilla pitänyt, ja ohjelmaa on edes vähän rukattu rankemmaksi matkan varrella. Mutta vaikka on vasta maaliskuun puoliväli, näyttää siltä, että sähköpyöräilykauden alku ei enää ole kaukana. Kunhan kevyen liikenteen väylät ovat sulat (ja hiekattomat), minä siirryn niille, mikä näyttää tänä vuonna olevan mahdollista aiemmin kuin viime vuonna.

Taidan antaa itselleni luvan jäädä pois kuntikselta ja jättää hulavanteen vaatehuoneeseen toisen, akuutimmankin syyn vuoksi. Sattuipa tänään pieni haveri, kun siivoilin/järjestelin vierashuonetta/studiota/tyttären entistä huonetta. Sinne on kertynyt luvattoman paljon kaikkea ”tausta- ja alustamateriaalia”: pleksejä, paksuja tasoja, ritilöitä, yms. Sekä kaikki studiolamppujen ja taustakankaiden softboxit ja telineet etc. Tänään päätin perata niitä, pakata alkuperäiskoteiloihin. Kaiken kaikkiaan tehdä huoneeseen tilaa ja järjestystä, semminkin kun Tyär on tulossa viikonloppuna pikapyrähdykselle kotikotiin.

Yksi iso levy – sellainen keittiötason painava palanen (noin 80 x 80 cm), jollaisia olen Bauhausin poistolaatikosta muutamia hankkinut – ja jollaisia olette monissa ruokakuvissa etc. nähneet (esim. tässä) – oli mielestäni nyt ”hyllyttämisen” tarpeessa.  Veinpä sen sitten autotalliin: ylähyllyllä siellä on tilaa. Siispä sinne. Mutta eihän siellä pysynyt: onneksi terävä kulma ei tullut kasvoille, eikä päähän ja kun kroppani hyvin pistin eteen, se ei myöskään mennyt auton kylkeen. Meni omaan kylkeeni. Kylkiluita tuskin on poikki, mutta vähän raskaampi hengittäminen sattuu, eikä todellakaan tee mieli koskea hulavanteeseen tai käsipainoihin. Taidan siirtyä vain tepastelemaan.