Liikkuminen jatkukoon – Monte huiputettu

Vastoin tapojamme  — olemme kuljeskelleet kaupungilla, istuskelleet yömyssyllä vielä liki kymmeneltä.

Kävimme ensin syömässä – sekin vastoin tapojamme – eräässä rantabulevardin ravintolassa, ihan ilman ennakkotutkintaa asiasta.  Ei mitään tripadvisoreita, ei kokeneiden Madeiran kävijöiden kommentteja, ei perehdytttäviä matkatoimiston oppaita, vaan ihan ilman perusteellista nettisurffailua vain istahdimme syömään. Noh, — oli se oikeasti hyvä kalalautanen, joka tilattiin kahdelle, — siinä oli äyriäisiä, simpukoita, lohta, meriahventa, espadaa… ja oheen kasviksia, jotka sitten melkein jäivät syömättä. Mutta muutoin aika hyvä.

Jälkkäriäkin päätimme tänään nauttia, mutta sitä varten vaihdoimme Ritzin terassille. Ja olipa ylellinen olo: Pehtoorille Irish Coffee ja minulle Caipiroska, joka oli tehty – uudesta suosikistani – passionhedelmästä.

Charleston ja elokuvamusiikki soivat (livenä), ilta oli samettinen, rauhallinen, täysikuu paistoi, oli hyvä, liikkunut olo (taitaa olla ennätys askelmittarissani 😉 ) ,  tunnelma sellainen vähän haikea ”loman lopulla”… Kannatti herätä – ja valvoa!! Mekin, – kerrankin.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta palataanpa aamuun.

Tälle päivällle olimme suunnitelleet viikon pisimmän patikan, ja onnistuihan se – huolimatta siitä, että lauantaisin ei paikallisliikenne (ainakaan juuri bussi numero 129) liikennöi. Niinpä ensin kävelimme Kauppahalliin; lauantaiaamun kalatorin halusin käydä kuvaamassa (palaan asiaan kuvien kera) ja haimme vähän vettä, tuoremehua ja pähkinöitä retkievääksi. Sitten teimme taksarin kanssa sopimuksen: 30 euroa kyyti Camachaan. Okei, sopii meille.

Eikä mennyt kuin parikymmentä minuuttia jyrkkää ylämäkeä kohti kukkuloita ja vuoria, ja olimme Camachan pienen kylän keskusaukiolla. Siellä oli paljon muitakin turisteja; ryhminä, vuokra-autoilla ja muutamat muut kaltaisemme valmiina patikalle.


Patikkaoppaan/kirjan opastamana löysimmme reitin alun: Levada Da Serra Faial. Sitä kohti.

Camachan kylä oli reunoiltaan aika köyhän oloinen, näimme muutakin kuin Funchalin turismilla elävää keskustaa. ja sitten metsään.

Tuollaisen ”luomulevadan” (siis ei leveitä betonireunoja) varrella oli helppo ja hyvä kävellä. Aurinko siivilöityi kauniisti polulle, tuuli leyhytteli mukavasti, vällillä tuoksui eucalyptus, välillä meri, maanviljelys. Ilmanala tuntui vaihtuvan aika tiuhaan: kuin suomalaisessa metsässä, kuin lämpimällä niityllä, kuin tuulisen suolaisen merenrannalla, savuisessa ja nokisessa metsänreunassa (metsäpalon jälkeen) …

Reitin varrella (Camacha – Monte, noin 14 – 16 km) oli muutamia pikkukyliä, joissa oli lauantaitori.

Reitillä ei ollut kovinkaan paljon kulkijoita. Mutta täällä tervehdittiin vastaantulijoita, toisin kuin Sao Laurencion reiteillä, joissa turistit vain kulkivat toistensa ohi vilkaisemattakaan .

Tapasimme suomalaispariskunnan, ruotsalaisia, vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, yksi motocrossaaja (mikä tomu- ja metelipilvi jäljessään!!) ja ikiaikainen skottipariskunta, joka oli syvän kuparinruskea, pelkkää patikoijan lihasta, varmaankin yli 80-vuotiaita, ja silmin nähden he nauttivat matkasta. Heistä oli hienoa, että ollaan samalla ”levelillä”. Siis Suomi ja Skotlanti. 😉

Yllä kuvassa eucalyptuspuun pieni oksa. Paikoin, varsinkin reitin alussa tuoksui tuore, raikas eucalyptus. Kun puu kasvaa isommaksi tuoksu hiipuu, mutta tänään kuljimme tuoreiden puuntaimien täyttämien pätkien läpi (erityisesti muutaman vuoden takaisen ison metsäpalon jälkeisellä alueella) ja siellä uudet puiden alut tuoksuivat voimakkaasti.

Levadataivalta metsässä, puiden varjostamilla poluilla, oli ehkä vähän liikaakin. Kun suunnilleen kahdeksan kilometirä oli kuljettu edellisen kuvan kaltaisessa tasaisessa, toki helpossa, liki koko ajan samankaltaisessa, tasaisessa, maitohapottomassa, leppeässä maisemassa, alkoi tuntua, että johan tämä on nähty, ja yhtäkkiä edessä tämä maisema!

Funchal jalkojen juuressa! Mutta miten ja mistä pääsemme Montelle? Opaskirja on ollut viikon aikana aika verraton, mutta näillä tienoilla (tai vähän ennen) oli vähän ongelmia….

Tämä reitin osahan on ollut meille ”kohtalokas”: kuuden vuoden takainen, ikimuistoinen, pelottavakin levada-vaellus tuskin meiltä unohtuu. Täällä kertomus siitä: KLIKS

Tänään siis osin samaa reittiä. Nyt edelistä kertaa vähemmän dramaattisin seurauksin. Pääsimme tänään Montelle. Monta tuntia ja kilometrejä siihen kului. Kahden aikoihin Apsulta tuli meille ääniviesti: ”Mummi ja pappa, miten te siellä pärjäätte?” – Oli pikkuperheen ja Esikoisen kanssa (juurikin tuon aiemman aika vaarallisen kokemuksen jälkeen viisastuneena) sovittu, että aamuisin ilmoitamme, mihin lähdemme ja milloin on aikomus palautua… Ja kiitettävästi ovat lapset vanhempien patikoinnista kyselleet koko viikon. Ja sitten Apsukin tänään. 😀

No hyvin pärjäsimme. Tässä ”viimein nousu”, kivetty tie viimeisellä kilometrillä kohti Montea. Eikä minulla mitään kannettavaa: ei edes kameraa, kun se  tämän hetken oli Pehtoorilla. 😉

Monten kirkolla kävimme.

 

Ja minäkin halusin oikean lounaan paikallisessa turistiravintolassa! Huikea katkasalaatti tuli tarpeeseen.

Funicularilla (Teleferico) laskeuduimme kaupunkiin, ja tepastelimme rannasta hotellille. Vähän ripsi vettäkin, mutta ei sillä tässä välissä mitään väliä… Aika siirtyä iltapäivätorkuille ja -uinnille hotellin kattoterassille. Ah, onnea taas kerran.

Nyt kellon lähestyessä puolta yötä matkakirjeenvaihtajanne alkaa olla unen tarpeessa. Siispä huomenissa tähänkin lisää kuvia, ja huomenna viimeisen (ukkosrintaman uhkaaman) Madeiran  päivämme kuulumisia.

San Lorenzo jälleen elämässämme

Olemme juuri palanneet syömästä. Katu ei kiillä sateesta, vaan ihan vaan puhtaudesta. Edelleen on lämmin (klo on 21.30 ja edelleen yli +20 C).

Ravintolan nimi oli Bistro Principal. Se on vain parin korttelin päästä hotelliltamme. Vahingossa sinne. Eikä se oikeastaan ollut mikään bistro, melkein enemmänkin fine dining, – tosin hinnat eilisen kaltaiset. Ruoka vain vielä parempaa. En muista, milloin olisin edellisen kerran syönyt niin hyvää alkuruokaa. Hanhenmaksaa kahdella tavalla.

Ihan viimeisen päälle portugalilaista saatikka madeiralaista ruokaa! 😉 Mutta olihan se hyvää, ja sen kanssa Douron alueen vahvaa muscatel-viiniä.

Pääruoaksi valitsimme tonnikalaa, sekin oli hyvää, mutta tavanomaisempaa. Ja annos ehkä turhankin iso. Jälkkäreitä emme tarvinneet.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamiaisen jälkeen sometellessa ja päivän ohjelmaa suunnitellessa luin sisareni FB-sivulta: ”On kansainvälinen kirjaviikko. Ota lähinnä oleva kirja, käännä esille sivu 52, kirjoita viides virke statukseesi.” En kirjoittanut statukseeni, mutta kommentoinpa kuitenkin. Ja ajattelin, että taitaa olla ihan erinomaisen osuva lause tälle päivälle. Ja niin olikin! Todellakin.

”If it is misty, do not despair, the weather can clear up in just a few minutes.”

Me kun olimme päättäneet lähteä tänään saaren itärannikolle, äärimmäiseen niemenkärkeen. (kuvassa Oceano Atlantica) kohdalla näkyy reitti.  Ponte de Sao Laurenco! Tehän tiedätte, tämän  Sao Laurencon (San Lorenzo – Pyhä Lauri) merkityksen meille. Kuten tytär viesteili, kun kerroimme mihin olemme menossa: ”mikään ei voi mennä pieleen kun on Lorenzo.” Sinne siis.

Canicalin pohjoispuolelta aloitimme, – patikka alkoi vesitihkussa, joka pian muuttui hyvin kastelevaksi, tiheäksi sateeksi. Ja voitte kuvitella, että tuollaisella niemellä Atlantilla tuulee. Siellä tuuli paikoin todella kovaa, sateen liukustuttamilla kohdilla, avoimilla paikoilla liki vaarallisen kovaa. Hieman jo mietimme, joska jätettäisiin koko reitti, palattaisiin Funchaliin, mutta onneksi emme.

Ensimmäisen parin kilometrin jälkeen pilvet häipyivät, sade taukosi (palatakseen toviksi paluumatkalla), aurinko paistoi ja maisemat olivat huikeat. Ja Pehtoori joka oli jättänyt ihan tätä reissua varten ostamansa uuden windstopperi-sadettakestävän-teknisen-tiesminkä-takin hotelliin, oli hyvin helpottunut, kun pääsi eroon kertakäyttösadetakista, joka patikkarepun pohjalta sentään oli löytynyt.

Minulla oli kunnon takki, mutta ei sekään mikään sadepitävä ollut, ja sateenvarjoja ei voinut ajatellakaan käyttävänsä. Olisivat olleet Atlantissa ja nurinniskoin alle aikayksikön.  Ja lopultakin eipä kastuminen ollut isokaan juttu: tuuli kuivatti vaatteet äkkiä ja kun oli kuitenkin lämmin. Ja olisittepa nähneet minun Curly girl -kampaukseni: suolainen merituuli, sade ja kova tuuli! Wuhuu! kyllä oli kuulkaa tyyliä patikoijalla!

Päivän aikana mietimme, että kyllä oli yksi hienoimmista patikkaretkistä ikinä. Ainoa ”huono puoli” oli se, että reitti ei ollut ”rengasreitti”, vaan edestakainen, mutta näkymät kyllä kestivät ihailun molempiin suuntiin.

Tämä oli kapein kohta niemimaalla.  Alemmassa kuvassa oikeassa reunassa näkyy (vain) 110 metriä korkea Morre do Furado. Nousu oli kyllä kohtuullisen napakka. Onneksi oli vaijerikaiteet, sillä tuuli ja kulunut patikkapolku olisivat olleet muutoin turhankin vaarallinen lisätekijä nousussa.

Palatessa meillä oli tosi paljon vastaantulijoita, – kaikki kun eivät lähde liikkeelle aamuyhdeksältä kuten me aamukukkujat. Mutta hyvä kun oltiin oltu ajoissa. Aika rauhassa keskenään saatiin menomatka kulkea – ja kuvailla. Minulla on reitiltä yli 100 kuvaa, ja kyllä vähän harmittaa kun tällä pikkuläppärillä en kunnolla edes näe, saatikka pysty muokkaamaan otoksiani. Mutta ensi viikolla sitten kotona…

Turkoosi meri ja tummanpuhuvat kalliot olivat vaikuttava yhdistelmä, ja kovin erilaista kuin Madeiran vehreydessä yleensä. Tuli mieleen patikointi La Comeralla ja paikoin myös Lanzarotella. Mutta kyllä oli hieno reitti.

Iltapäivän lopulla sitten paluu Funchaliin, ja hotellin altaalle. Uinti, uni, aurinko ja leppeä kaupunkituuli tekivät hyvää. Kaikkia kliseista humahteli mielessä: elämä on, patikointi on parasta, liikkumisen ilo, koska mä voin, tätä en unohda, kiitollisena tästä,  …

 

Pyöräilykesän päätös

Mennyt kesä on ollut pyöräilykesä.

Tänään pääsin tavoitteeseeni. Aloittaessani ei ollut mitään tavoitetta, mutta jossain välissä (ehkä osin tyttären syytä?) sellaisen asetin. Tavoitteet ovat hyväksi, useimmiten ainakin.

Tänään – pari päivää ennen aiottua 🙂 – sitten poljin ne viimeiset kymmenet kilometrit. Ja ehkä juuri tänään, hyytävän kylmässä kelissä, lähes koko ajan vastatuuleen polkien (miten minä taas onnistuin valitsemaan sellaisen reitin), homma tuntui nimenomaan suorittamiselta, eikä liikkumisen ilolta, ei ulkoilun riemulta, ei uuden näkemisen innolta, ei mukavalta ja hyvää tekevältä treeniltä, ei helpolta ja hulppealta kulkemiselta, jollaista se suurimmaksi osaksi on ollut.

Tänäänkin pyöräretkeen sisältyi kuvailuja, tosin vain alkumatkasta, mikä sitten alensi keskimääräistä nopeutta. En useinkaan tätä puhelimen mittaria ole päälle laittanut, mutta sen verran olen mittaillut, että tiedän keskimääräisen ”kulkuvauhtini” (siis ilman pysähdyksiä) olevan noin 20 km/h – osin sähköllä, osin ilman. Niinä kertoina kun pyöräilyn pääasiallinen tai ainoa tarkoitus on ollut vain liikkuminen – ”lenkki” eikä mitään kuvaus-, maisema-, kahvi-, limpparitaukoja – olen polkenut kotoa Saarelan sillalle ja takaisin, – Oulujokivarressa on tullut eräskin kirja kuunneltua.

Tämä hurahtamiseni sähköpyöräilyyn on sattunut sikäli hyvään saumaan, että juuri tänä kesänä Oulussa on tehty valtavan paljon pyöräteiden kunnostamista, viitoittamista ja uusia reittejä. Asfalttia ja viittoja on Ouluun tullut kymmenien kilometrien varrelle. Uudella nettisivustolla on reitit esitelty ja kartta julkaistu. Voitte arvata, että suorittajalle tuo oli mitä oivallisin juttu: kaikki reitit on kuljettava – ainakin kerran!

Ja niinhän sitten tein: sekä pääreitit, sivureitit ja vähän kauemmas vielä. 😉 Ja kyllä kannatti. Paljon uutta olen nähnyt, hienoja reittejä, hyvä ajella, polkea, kuvailla ja ulkoilla.

Vastaava hurahdus johonkin liikuntaan minulla oli edellisen kerran vuosien 2003 ja 2004 kesinä, jolloin rullaluistelin satoja kilometrejä, muistaakseni 600 km noina molempina kesänä. On vaikea kuvitella, että tällaista enää kohdalle sattuu, mutta olen kovin iloinen, että oli tämä pyöräilykesä.

Talvipyöräilijäksi minusta ei ole. Jo tänään oli niiiiiin kylmä, – entä jos olisi vielä lunta ja liukasta! No way! Ja totta puhuen, on tämä tuhansien kilometrien pyöräily aiheuttanut vähän ”urheiluvammojakin”: alkukesästä ikiaikainen, vanha polvivamma ilmoitteli olemassaolostaan ja nyt viimeiset pari kuukautta olkanivelet ovat kipuilleet öisin herätellen ja panneet pohtimaan, että ei urheilija tervettä päivää näe ja että, pitäisikö koko homma lopettaa…

Silti olen vähän huolissani, että mitä nyt? Miten säilyttää tämä saavutettu kunto? Miten pitää karistetut kilot pois? Mistä löytää liikkumiseen uusi ilo?

Mutta ehkä minä kävelen, ehkä hiihdän, uiminenhan se olisi parasta nivelkivuillekin, mutta… noh, katsotaan. Mutta nyt olen tyytyväinen, kun 4000 km vajaassa puolessa vuodessa (oikeastaan 5 kk:ssa), keskimäärin 25 km päivässä, on tullut pyöräiltyä. On ollut ilo kun olen voinut ja saanut.

 

Kautta rantain

Kauttarantain kiersin tänään, – tosin en juuri rantoja nähnyt. Päinvastoin jotensakin kohtuullisen puuduttavaa peltomaisemaa: Ketolanperänsuora oli 2,4 km viivasuoraa pikitietä keskellä peltoja! Raskaana roikkuvat pilvet tekivät maiseman harmaaksi, – onneksi tuuli ei sentään ollut paha. Aika lämminkin oli, ja minulle ihan uusi maailmankolkka. Tyrnävän Murrossa kävin, eikä taida olla ihan heti aihetta käydä toista kertaa.

Muistiinpanoja matkan varrelta

  • Perillä Murrossa pikkusieviä, idyllisiä, kohtuullisen kokoisia, puisia omakotitaloja. Mäntykankaalla. Väljästi vierekkäin, aika uusia, kai 2000-luvulla rakennettuja. Pihat hoidettuja.
  • Ei koko kylässä kauppaa, saatikka kahvilaa (paluumatkalla 10 km päässä oli sitten käytävä Zeppelinissä lounasleivällä).
  • Rauhanyhdistys ja rukoushuone kyllä on. Koulu ja päiväkoti samoin. Murrossa asuu pihapiireistä päätellen paljon lapsiperheitä: pihoilla hiekkalaatikoita, tramboliineja, kiikkuja, pyöriä – paljon.
  • Puolukoita ihan kylänraitin pientareilla. Jokunen tattikin vilahti matkan varrella.
  • Hassuja teiden nimiä: Voidekuja, Opintie, Muinaisranta, Etupyörä ja Kauttarantain.
  • Vain kerran teki mieli ryhtyä kameralaukun aukaisemiseen ja kuvaamiseen: yhden vanhan talon liiterin ikkunalaudalla oli puuhevosia. Juuri sellaisia kuin Eemeli vuoleskeli… En kehdannut pihapiiriin tepastella kuvailemaan.

  • Kurjet olivat vielä kauempana kuin eilisellä Utajärvi – Muhos -retkellä. Ja kun eilinen huikea kurkien kokoontuminen pellolle ja etelään lähtö tuli niin huonosti tallennettua kuviin, niin tänään en edes yrittänyt. Eilen niitä oli kymmeniä, varmaan satojakin Muhoksen eteläpuolella. Oli kyllä hienoa seurata niitä… Olivat vaan hyvin kaukana tiestä.

Muutenkin eilinen lenkki = junalla Utajärvelle – eka kertaa elämässä pyörä junaan mukaan (mitä tytär edellä, sitä äiti perässä) – ja sitten polkien kotiin, oli tätä päivää mielenkiintoisempi, ja maisemat olivat vaihtelevammat, ja sääkin suotuisampi.

Muhoksen kirkon takapihalla eväs- ja kuvaustauolla.

Ei tullut kalliiksi tämä huvi: 8 € junamatka ja 5 € pyörämaksu.

Eikä tarvinnut ajella edestakaisin samaa raittia (kuten tänään) ja totta puhuen, en olisi helposti jaksanutkaan reilun 70 kilometrin matkaa edestakaisin. Yhteen suuntaankin minulla meni yli kolme tuntia polkien, ja pysähdykset, evästauot, kuvailut ja kylillä kiertelyt, kaikenlaiset chillailut päälle. 😉

Mutta ulkonaolo on mukavaa, liikkuminenkin. Huomenna on kyllä jo taas vähän asetuttava.

Sata päivää sähköpyöräilyä – kokemuksia ja numeroita

Sata päivää sähköpyöräilyä takana – tai jos ihan tarkkoja ollaan niin taitaa olla vasta 90.

Huhtikuun puolivälissä sen ostin, ja viikko on oltu Roomassa, kaksi viikkoa mökillä ja kotona ollessakin pyörä on ollut puolenkymmentä päivää käyttämättömänä varastossa. Siis kuitenkin lähes sata päivää vajaassa neljässä kuukaudessa. Tämä kesä on ollut pyöräilykesä, ja pyöräkautta taitaa olla vielä pari kuukautta jäljellä. Talvipyöräilijää minusta ei tule.

Tänä kesänä olen tankannut autoni vain kerran. Kilometrejä harmaaseen pikku Beetleeni ei ole tullut kuin muutama sata. Mökkireissut on tehty Pehtoorin kiesillä. Omalla autolla en ole juuri ajellut.

Pyörässä on nyt 2700 kilometriä, joten keskimäärin 30 km päivässä on sähköpyörällä huristelua takana. Ja kyllä sitäkin on poljettava, – ei se liiku metriäkään edes sähköllä, jollei polje.

Olen tutustunut Ouluun, sen asutusalueisiin – uusiin ja vanhoihin – ihan uudella tavalla. Monta ihmetyksen aihetta on tullut vastaan. Lähikuntiinkin on moni pyöräretki suuntautunut: moni lähiseurakunnan kirkko ja kotiseutumuseo on tullut käytyä ja kuvattua. Turkansaari, Koiteli, Kiviniemi, Oulunsalo, Haukipudas ovat olleet mukavia, ainakin pari kertaa pyöräilypäivän kohteita ja Raahen retriittireissu jätti ihan mahdottoman mukavan muistojäljen tähän kesään.

Vastavaloon olen voinut ladata pyöräretkiltä kuvia paikoista, rakennuksista, maisemista, miljöistä joita siellä ei ennen ole ollut. Ainakin parisataa kuvaa on pyöräretkien saaliista kelpuutettu sinne.

Olen löytänyt monta mukavaa tauko/välipalapaikkaa: Oulunsalon museokahvila, Koitelin Taukotupa, Haukiputaan tapulikahvila, Villa Eevilä … Pullakahvit ja limpparit eivät ole ennen kuuluneet liikuntasuoritusteni oheistoiminnoiksi, mutta näillä pyörälenkeillä ne ovat monta kertaa kuuluneet asiaan.

Vähitellen olen hankkinut pyörään lisävarusteita: pyöräkoriin sopiva kameralaukku ihan ensimmäisenä. Sitten penkin pehmuste ja myös tankoon kiinnitettävä pieni pussukka, jossa on kännykälle paikka. Äänikirjan, ja joskus kartan vuoksi, hyvä kun siinä on läpinäkyvä suojus. Vaikka yleensä kyllä pysähdyn, jos on jotain selailtava, säädeltävä tai katseltava. Uusin hankkimani lisävaruste on tankoon uudet kahvat. On nimittäin niin, että pyöräily ei rapautuneille ja rasittuneille olkanivelilleni ja yläselän lihaksille ole mikään vetreyttäjä tai hyväätekevä liikuntamuoto. Päinvastoin. Varsinkin jos on monen tunnin pyöräilyrupeama menossa, niin käsien kierteellä olo alkaa puuduttaa. Nyt uusien ”pystykahvojen” ansiosta käsille ja hartioille ei tule niin paljon rasitusta. Pyöräilykesä on jättänyt myös hassut jäljet käsiin: kämmenselät ovat hyvinkin ruskettuneet, mutta sormet ovat melkoisen valkoiset. Eiväthän ne käsien ollessa tangolle puristettuina juuri saa aurinkoa. 😀

Jos joskus – ehkä en enää tänä kesänä? – teen pyörällä vielä yöpymisreissun, jolloin on pakattava mukaan kameralaukkua enemmän tavaraa, niin hankin/lainaan sellaiset takalaukut kuin esim. meidän mankelimatkaajalla on pyörässään. Kun jatkuvasti mukanani kulkeva kameralaukku painaa 5 – 6 kg, niin se menee vielä aika hyvin tarakalla, mutta kun Raaheen pakkasin mukaan myös ison repun, jossa oli painavaa tavaraa (akkuja, tietokone etc.), niin korkea kuorma takana teki pyörän aika epävakaaksi, eikä paino jakautunut parhaalla mahdollisella tavalla. Sähköpyörähän on ainakin 10 kg painavampi kuin tavallinen vaihdepyörä ja varmaan 15 kg painavampi kuin maantiepyörä, joten se on raskaampi liikutella ja erityisesti vastamäkeen raskaampi poljettava.

Niinpä onkin erinomaisen hyvä, että on sähköavitus. Siitä huolimatta kyllä minulla on kunto kasvanut tosi paljon. Olkoonkin, että pyrin (lähes aika) ajelemaan niin hitaasti, ettei tule hiki, kulkemaan sellaisella hyvällä matkavauhdilla. Ja kun syke on sopiva ja liikkuminen pitkäkestoista, niin sitten palaa rasvaakin. Lähes huomaamatta paino on vuodenvaihteen lähes ennätyspainosta pudonnut seitsemisen kiloa. Ja sehän tuntuu erinomaisen mieluisalle; jotenkin omempi olo on tässä painossa. Ja kuinka monta vaatehuoneen ”saattohoito-osastolla” ollutta vaatetta onkaan päässyt takaisin osaksi arkeani.

Ilman äänikirjoja pyöräilykilometrejä olisi varmasti vähemmän. Paljon vähemmän. Monta kertaa olen paluumatkalla ajanutkin ohi kotikujan risteyksen ja käynyt vielä muutaman kilomertin mutkan, että kirjan luku päättyisi, juonenkäänne olisi ohi… Kymmenien kirjojen (”luku”)kokemuksista voisinkin tässä joku päivä postailla ja ehkä vinkkejäkin antaa.

Ja luulenpa, että saan tällä viikolla aikaiseksi myös kesäkuvakisan! Ja siihenhän kuvat ovat sitten näiltä pyörälenkeiltä.

Kylmänä lauantaina hyvää ruokaa

Onkos muilla sellainen olo, ettei tämä elokuun alun kylmyys ole reilua? Kuka kohtelee meitä väärin? Kelle voisi lähettää reklamaation?

Yritin aamupäivällä hokea itselleni, että kylmä (+10 C) sää ei ole kovinkaan iso asia elämisen kulussa ja että onhan minulla vaatteita ja eihän ole mikään pakko lähteä ulos palelemaan… Yritin suhtautua viileään (lue: hiton kylmään) säähän aikuismaisesti ja lähdin reippaasti aika rutkasti pukeutuneena ulos. Jos liikkuu nopeasti ja lujaa, niin ei palele? – Niin toivoin, mutta eihän se ihan niin mennyt. Kylmä oli. Kylmä oli, vaikka reittini Valkeisjärvelle (Hiukkavaaran takana), ei ollut ihan eksymätön, mikä osaltaan aiheutti sen, että polkemista riitti. 😉 Olisi luullut tarkenevan. Ei tarennut. Oli kylmä mennessä ja palatessa. Biitsillä oli lähes tyven, eikä kovin kylmä, mutta palatessa vastatuuli vei liikkumisesta aika lailla iloa…

Olen käynyt Valkeisella joskus 30 vuotta sitten… enkä muistanutkaan kuin mukava, kaunis uimaranta siellä onkaan. Jos tänä kesänä vielä tulee biitsikelejä, niin sinne Apsun kanssa!

Kotiuduttua vaihdoin kulkupelin autoon ja lähdin – vihdoin – ostoksille tavis kaupan lisäksi Oulun uuteen Aasia Marketiin, joka on rautatieasemaa vastapäätä. Enpä ole Pekingin jälkeen moista valikoimaa aasialaisia ruokatarpeita nähnyt. Pelkästään erilaisia pikanuudelipusseja oli monta hyllymetriä. Soijaa ainakin kymmentä eri merkkiä, kastikkeita (Teriyaki, Hoisin, Bulgogi etc.) joka lähtöön, sushi- ja kaikkia muita riisilajeja paljon – 500 g pakkauksista 10 kilon säkkeihin, karkkeja (niitä hyviä kovia kahvikarkkejakin!), säilykkeitä, paljon sellaisia pusseja ja purnukoita, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan, mausteita, teetä, … Ja lisäksi astioita, tuoretavaraa (chilejä, sitruunaruohoa, paksoita… ) sekä pakasteessa kaloja ja äyriäisiä (anjovista, mustekalaa (squid, octopus, calamari… ) ja tämä on olennaista!! erilaisa rapuja (scampeja, merirapuja, schrimps, … ) Ja ne olivat olennaisesti edullisempia kuin vastaavat K-marketissa tai Pirkka-tuotemerkin alla. Tulin ulos kaupasta kahden kassillisen kanssa; huomenna perhe ruokitaan aasialaisittain!

Mutta tänään oli ihan muita herkkuja kokeilujen kohteena; ja kyllä niiden valinnan taustalla oli se, että perheen kesäopiskelija (= tytär) kuuluu nyt tovin muonavahvuuteen.

Lohi-avokadotartar oli hyvää. Tiesin sen, sillä systeri on luonaan tällaisia vastaavia tarjonnut … Hyvää, helppoa, kesäistä. Ohje on täällä (Soppa 365).

Ja sitten ”välijälkkäri”, joka sopisi kyllä myös vaikka alkuruoaksi oli mustikka-basilika-toast. Tästä saisi vaikka mukavia ”keittiön terveisiä” -paloja. Silloin leikkaisin reunat pois, ja tekisin sormiruoaksi. Ja vähän enemmän vuohenjuustoa… Näissä mun versioissa on sitä vähemmän kuin alkuperäisreseptissä. Ja käytin pensasmustikoita. Hiukkavaaran metsissä olisi ollut tuoreitakin, mutta tyydyin vain vähän niitä napsimaan, enkä todellakaan marjastamaan ryhtynyt. Mutta nyt kun on mustikka-aika niin, mikset kokeilisi tätäkin? Alkuperäisohje on sekin Soppa365-sivuilta.

Olipa hyvää… Ja sitten ”oikea” jälkkäri oli vielä mangolassi. Johan oli minunkin mielestä ruokaa…

Liikkuminen vaatii ruokaa

Tänään oli aikaa ja intoa käydä taas, toisen kerran tälle kesälle, Koitelissa. Oli oikein hyvä ilmakin, palatessa tosin ihan kohtuullinen vastatuuli, joka ei sentään ollut kylmä.

Elokuu ei ole vielä vienyt kaikkia ihmisiä pois lomailu- ja retkeily- yms. paikoilta, vaan Koitelinkoskella oli montakin lapsiperhettä makkaranpaistossa, eläkeläisporukoita päiväkahvilla, kaltaisiani pyöräretkeilijöitä Taukotuvalla ja pikkupoikia ongella. Onhan se näillä leveysasteilla aika ainutlaatuinen paikka. Melkein viisituntinen siellä pyörähtäessä menee… ja tulee kovan nälkä, vaikka pullakahvit tuli perillä nautituksikin.

Eka kertaa ikinä tein kasvishampurilaisia. Ohje tupsahti Valion sivuilta yhtenä päivinä silmiini, ja vaikutti lupaavalta. Kyllä olikin hyvä ja helppo ohje. Ja papupihvit jukurttikastikkeen ja sinihomejuuston kanssa ilman hampurilaishöttöleipää toimivat varmasti salaatin ohessa oikein hyvin. Olivat helppoja tehdä, eikä annoksessa paljon rasvaakaan, – riippuu tietty juuston määrästä.

Ja ohje on siis Valion sivulla: Aura kasvishampurilainen.

Piknikkiä varten vielä Key Lime Pien leipominen, ja tämän blogin kanssa ”tappelua”. Kun vihdoin sain auki, ja melkein koko tämän sepustuksen valmiiksi, hostingpalvelu heitti jonkun kierrepallon ja pam! Kaikki katosi bittiavaruuteen. Kirosin. Myönnettäköön kirosin.

 

 

 

 

 

Yksin pikkukaupungin idyllissä

Minun kesäretriittini hulppea majapaikka on tässä.

Viime kesänä Vanhaan Raaheen, Pekkatorin nurkalle, avattiin Langin Kauppahuone lounaskahvila, jonka yhteydessä on B & B -majoitusta, ja sinne minä halusin kesän ”Suuren Pyöräturneeni” suunnata. Edellinen, minulle aina silloin tällöin tarpeellinen, pari päivää yksinoloa on jossain kaukana menneessä (Pehtoori mökillä – minä kotona? tms.). Raahe siksi, että arvelin sinne jaksavani polkea, ja siksi, että siellä on hieno – valokuvauksellinen!! – vanha kaupunki, (Porvoo, Naantali, Rauma, Hanko etc.  onhan näitä, mutta ne eivät ole parin päivän lähimatkailun ulottuvilla). Kemi ja varsinkin Tornio (sattuneesta syystä 😉 ) on tullut kuvatuksi – mutta Raahe ei.

Ja 1800-luvun historioitsijalle, tervaporvareiden ja laivanvarustajien historian parissa vuosikymmeniä viettäneelle, pieni syväluotaus Raahen menneeseen oli just hyvä. Ja vielä kerran siksi, että siellä on tämä Langin Kauppahuone. B&B (jonka taso on käsittääkseni parempi kuin yhdenkään niistä kahdesta hotellista, jotka Raahessa on, halvempi kuin ketjujen ikävät bunkkerit isoissa kaupungeissa) ja viehättävä, pieteetillä rakennettu ja sisustettu Cafe (jossa myös lounasta, jolta eilen perille päästyäni pahimmoilleen myöhästyin).

Ihan itselleni sankarimatkailijan epiteetin asettaneena ja merkillisenä palkintona (mistä ihmeestä?) varasin kokonaisen huoneiston. Kapteenin huoneisto oli vapaana, ja vain muutaman kympin kalliimpi kuin huone päätalosta, – ja kun siinä oli vielä oma pihapiirikin, niin sitten se. Bensa- tai matkalippukuluja kun tällä pieni hiilijalanjälkisellä ”irtiotollani” ei ollut, niin en epäröinyt. Onneksi en. Kyllä oli niin hieno! Olipa mukava istuskella pihalla, lukea, chattailla, nauttia auringosta. Huoneistossa oli makkari, keittiö, takkahuone, kuisti, sauna, kylppäri, – ja se oma pihapiiri ja pitsiverhot makkarissa!! Paljon kuvattavia pieniä yksityiskohtia – olihan tämä myös kuvausreissu (Vastavaloon tulee lähipäivinä Raahe-invaasio!!).

Päärakennuksen pihapiiri, jossa voi nauttia lounasta tai aamiaista, on Pekkatorin takana piilossa, mutta onhan viehättävä. Mennen maailman idylliä, ehkä nostalgiaakin.

Tänään aamiainen oli oikein kelpo, – lämpimät sämpylät ilahduttivat. Pekonia ja nakkeja en kaivannutkaan. Ja astiat olivat miljööseen sopivat. Olisin ollut pettynyt, jollei aamukahvia olisi saanut ruusukupista.

Vielä ennen lähtöä pyörähdin aamun valossa rannassa kuvailemassa.

Yritin ottaa myös selfien (tällaiseen sorrun kerran vuodessa): ajatuksena muka loistoidea! Huoh! Koetin tunkea kuvaan tämän kesän omat juttuni: historia, vesi (meri, joki, järvi – ihan sama mikä, mutta vesimaisema!) ja pyörä sekä kuvaaminen. Ajattelin, että jos vaikka uusisin profiilikuvani nettisivuille, mutta enpä kelpuuta moiseen … Jos nyt kuitenkin tähän. No näkyy siitä että oli tulossa lämmin päivä!

Sitten keräämään kamat, pakkaamaan ne pyörän tarakalle, vielä luovuttamaan avain, ostamaan tuliaisia Cafen yhteydessä olevasta matkamuistoputiikista. Olipa mukavia, käytännöllisiä pikkujuttuja. Laadukkaita tuliaisia ja lahjoja, mutta eipä minulle kummoisia rahdattavaksi mahtunut. 😉

Ja kohti kotia. Kauan mietin, että ajan suorempaa reittiä kuin eilen tulin (= 10 km lyhempi eli 85 km) eli kasitien vartta, mutta koska kasitie on vielä tylsempi kuin Siikajoen kautta ja koska Siikajoen tie on rauhallisempi, niin valitsin sitten pidemmän mutta rauhallisemman Siikajoen – Lumijoen reitin. Semminkin kun aamulla ei tuntunut, että olisin ollut kovin rasittunut eilisen jäljiltä. Aika hyvin menikin. Vettä ja välipaloja meni enemmän kuin eilen, aikaa pyörän satulassa suunnilleen se sama 5½ tuntia kuin eilenkin.

Kotiin oli hyvä tulla. Olen taas sosiaaliseen kanssakäymiseen hyvin latautunut, yksinolokiintiöni on toviksi tyydytetty. Ja kotiutumista edesauttoi Pehtoorin ”sankarimatkaajalle” tarjoilema piccolokuohuva, mansikat ja sitten karitsan kyljykset kera salaatin, jotka kyllä voittivat 6 – 0 eilisen illan Hailongin buffet -”illallisen”.

Huitsin Nevadan kautta Raaheen

Puolikahdeksalta lähdin kotoa. Olen tätä pitkään suunnitellut, etsinyt sopivaa välämää, takuuvarmasti sateetonta kaunista säätä, luottamusta omaan kuntoon ja saanut tehtyä varauksen majapaikkaan. Minun kahden päivän oma kesäretriittini. Yksin kesälomamatkalle!

Pyörän tarakka oli aika (vaarallisen?) korkea kun starttasin, mutta ku … kameratarpeiden lisäksi piti olla yöpymistä varten tarpeisto. Ja tietysti läppäri, akut (mm. pyörän akku + laturi = kolme, neljä kiloa), etc. Mutta hyvin lähti matka käyntiin aurinkoisessa aamussa. Tupoksessa ensimmäinen tauko; hain Salesta juotavaa, ja ostin varoiksi suklaisen energiapatukan, joka jo puolimatkassa oli – tietysti – sulanut repun sivutaskuun.

Limingassa tuttu Cafe Lakeus tarjosi välipalaa, ja sitten alkoikin uusi aiemmmin pyöräilemätön taival. Liminka – Lumijoki välillä oli pyörätie koko matkan, ja oli niin hienoa. Kauniita peltomaisemia, niityt ja pientareet täynnä tuoksuvia kukkia, leppeä sivutuuli. Suljin äänikirjan ja nautin ihan mahdottomasti, että olin sittenkin saanut tämän aikaiseksi. Ja tunsin itseni kovastikin urheilulliseksi ja ulkoilmaihmiseksi. 😉

Lumijoki on tullut joskus ajetuksi (autolla) läpi, ja muistelin, että siellä on kaunis kirkko. Onhan siellä, mutta ei ollut auki. Hautausmaan bajamajassa kävin vaihtamassa pitkät verkkarit vähän kevyemmiksi – alkoi olla jo helle. Kaikkinensa Lumijoesta jäi mukava mielikuva.

Lumijoki – Siikajoki väli oli puuduttava. Ei paljon mitään nähtävää, vain tienviitta Karinkantaan, jossa Pehtoori on lapsuutensa ja nuoruutensa kesiä viettänyt (tädin luona). Ei paljon muuta. Kapea maaseututie, ja lämmin. Vastaan tuli kaksi pitkän matkan pyöräilijää, oikeiden satulalaukkujan kanssa ja ihan ilman sähköapuja, ja minä tulin tervehdityksi. Kyllähän oloni liikkujana taas nousi yhden pykälän. Ja  pitkällä suoralla vastaan tuli myös yksi harmaapäinen rullahiihtäjä, joka kovasti muistutti  yhtä naantalilaista hiihtäjää, ja hänkin moikkasi. 🙂 Kuulun liikkujien porukkaan!

Siikajoella oli aie pysähtyä jonnekin limpparille tai jätskille, – mieluusti kulttuurihistorialliseen nähtävyyteen: Saloon HuitsinNevada oli toiveissa kokea.  Mankelimatkaaja-tyttären kokemukset, omalla aika lailla pitemmällä, turneellaan paikallisista maaseutukuppiloista olivat innoittajani, joten olin tosi pettynyt kun ko. paikka avautuu maanantaisin vasta iltapäivällä, enkä siis puolelta päivin päässyt sitä kokemaan.

Niinpä matka jatkui kohti Olkijokea, etsin Rauhanmajaa, löytämättä, ja olin tyytyväinen, että oli äänikirja siivittämässä kulkua sillä metsäiset taipaleet eivät paljon näkymiä tarjonneet. No eivät kyllä onneksi mäkiäkään. Ja vähän ennen kahta olin Raahessa, Pekkatorin reunalla.  Hyvillä mielin.

Ja minun majapaikkani!! Niin hieno. Kerron siitä runsaan kuvasaldon kera huomenna kotosalla, jolloin kuvien käsittely ja liittäminen on olennaisesti helpompaa kuin tällä kevyellä tietoliikennevarustuksella, joka minulla nyt on mukana.

Helteisessä Raahen iltapäivässä kiertelin tovin – kävellen ja pyörällä, hain kaupasta välipalaa, ja sitten huilaamaan ja suihkuun.  Illansuussa lähdin kuvaamaan vanhaa kaupunkia ja Rantakadun seutua. Osaksi juuri tämä oli syy, miksi Raahen retriittikaupungikseni, pyöräilykesän huipennuskohteeksi valitsin. Kuvia, kuvia… Nyt niitä tälle päivälle on lähes 400.

Raahessa on monta eri reittiä, joista on tehty Globes-sovellukseen selostukset: Ladattuasi appin ja laitettuasi puhelimesta äänet päälle tai kuulokkeet korviin ja kun kävelet esim. vanhan kaupungin katuja, kuulet selostuksen kadun tai kohdalla olevan talon historiasta. Mainio sovellus! Kiertelin, kuuntelin ja kuvailin.

 

Ja nyt kun takana on yli 100 kilometriä enemmän apujen kanssa kuin ilman, kuitenkin yli viisi tuntia pyörällä polkien ja melkein 10 000 askelta, on tämä urheiluihminen aika lailla kypsä nukkumaan. Sillä huomenna on poljettava takaisin kotiin melkein samanmoinen matka. 😀

Yksinolon retriittini jatkuu vielä. …

 

 

Päiviä kuvittaen ja sanoittaen

Yhtäkkiä matkalla tunsin ratapölkkyjen tuoksun, sitten taas näin kimmeltävän joen, iloitsin kun aurinko pysyi sinnikkäästi pilvien välissä eikä takana, tuntui kesälle, vihdoin tuntui kesälle. Oulujokivarren kapealla tiellä Maikkulan jälkeen oli levollista, lauantaiaamun hiljaisuus ja tuntui melkein vieraalta – kuin en Oulussa olisikaan. Oli poljettava hiljaksiin, melkein joutilaasti. Makustelin mielessäni ja silmissäni kesäpäivää, enkä pysähtynyt ottamaan kuvia. Yritin mielessäni miettiä sanoja kulkemiselle, sille ilon tunteelle, joka kesälauantain aamupäivänä leppoisana tuntui liikkuessa ja siinä, että saattoi kulkea kuten halusi.

Mietin samalla, että nyt kun olen taas palannut – itseasiassa tehnyt kvanttihypyn – kirjojen maailmaan, on ympäröivän maailmani elämä – tai paremminkin sen näkeminen – palautunut ennalleen. Viime vuosien aikana olen tarkastellut maailmaa tai ainakin ulkoilumaailmaani hyvin visuaalisesti. Olen huomaamattani liukunut nimenomaan kuvittamaan päiviäni, en enää niinkään sanoittamaan niitä.

Olen kyllä tiedostanut, että blogini on muuttunut entistä enemmän kuvakerronnaksi kuin verbaaliseksi tarinoinniksi päivieni kulusta. Kun aiemmin usein jo matkalla töistä kotiin tai lauantain lenkillä merenrannassa, mietin mitä kirjoitan illalla, mietin silloin, miten lauseet blogiin rakennan, niin viime vuodet olen kulkenut kamera kaulalla etsien kuva-aiheita ja kuvakulmia, joilla illalla postatessani kertoisin päiväni kulusta.

En enää kirjoita työkseni, nyt kun en enää tuota tekstiä puhuttavaksi tai julkaistavaksi, yritän ottaa kuvia, jotka kertovat siitä, mitä olen nähnyt ja elänyt. Yksi kuva kertoo enemmän kuin…. Vai kertooko sittenkään? Mutta nyt muutaman kuukauden aikana olen kuunnellut kymmeniä kirjoja, ja – toivottavasti – taas löytänyt myös sanat.

Näitä mietin, kun – taas – poljin Turkansaareen.


Siellä on tänä viikonloppuna (vielä huomenna! suosittelen) Perinnepäivät. Monenlaisia työnäytöksiä (kehruuta, sepän töitä, puutöitä, nahkurin hommia) … Ja edelleen lohisoppalounas ja limonadia. Kiertelin ja kuvailin. Ja minä – 1800-luvun agraarielämää ja arjen historiaa vuosia tutkinut ja opettanut – en ollut koskaan nähnyt separaattorin käyttöä ”livenä”. Tänään näin! (Ja koska eletään 2010-lukua oli ”piikatytöllä” Huawei kädessään. 😀 )

Perinnepäivillä, kulttuurihistorian äärellä, oli tuttuja duunista: kollega, opiskelijani vuosien takaa, tiedekunnan hallinnosta toimistosihteeri, kirjastosta amanuenssi … eikä kukaan heistä ihmetellyt että olin kameran kanssa liikkeellä. 🙂 Tuntui olevan menneessä maailmassani tiedossa, että nykyisin enemmän kuvitan kuin sanoitan.

Paluumatka vielä hitaammin kuin mennessä, ihan vain nautin, ettei minun ollut tarve olla missään, ei tekemässä mitään. VÄhän sellainen ”elämä on” – fiilis.

Laittelimme ruokaa, istuimme piazzalla päivettyen, touhusimme pientä puuhailua pihalla, söimme hyvin (Pehtoori oli vuorostaan käynyt Kiviniemen kalasatamassa tuomisinaan ahvenfileitä). Siinä se tämä lauantai.

Sadetta peläten vesien äärelle

Pitkään aiottu kotiseuturetki vol. XX, joka olisi samalla tähänastisen sähköpyöräilykesän pisin (80 km) ja jota olin suunnitellut ja sopinut tälle päivälle, oli aamulla vaakalaudalla. Sääkartat ja sateellitutkat näyttivät iltapäiväksi vesisadetta ja ukkoskuuroja. Ajatuksena kun oli ajella systerin tykö Iihin uimaan, mutta sen verran sokerinen olen, etten halunnut sateeseen ajelemaan ja kuvailemaan. Kyllä minä sitten kuitenkin uhmasin sadetta: Iihin menin, uimaan en.

Haukiputaan sillalla. Kiiminkijoki aamulla lähes tyyni.
Huom. Pyöräkoriin juuri sopiva Fjällrävenin repun ”kamerainsertti”,
josta voin kameran ja objektiivit kätevästi ottaa esiin kuvaushetkiin.
Kamerakotelon päälle sitten vielä pikkuinen cityreppu (kuvassa se roikkuu satulassa).

Iin keskustassa kiertelin ja hätäisesti (lue: huonosti) kuvailin. Ajelin ympäristötaidepuistossa ja pappilantiellä, Haminassakin kävin. Kirkkoon olisin halunnut sisälle, kun näitä Oulun naapuriseurakuntien kirkkoja (Kiiminki, Oulunsalo, Kempele, Haukipudas, Turkansaari) olen tänä kesänä käynyt katselemassa ja monia sisältäkin kuvaamassa, mutta olipa tämäkin kirkko rempan alla, joten ei sisäänpääsyä. Mantereen puolelta alkoi nousta pilviä , joten mietin, jatkanko sittenkään matkaa sisaren luo asti vai käännynkö jo kotimatkalle? Päätin ajella jokisuuhun – uimaan?

Ei, en uimaan. Uikkarit oli kyllä mukana, mutta kun en halunnut jäädä kovin pitkäksi aikaa, saunan lämmityksineen kaikkineen, oli melko kylmäkin ja koko ajan oli sateen uhka olemassa. Sitä paitsi pikkuisen mietin, että jos oikein paikalleni jämähdän, jaksanko polkea takaisin…

Sisaren talo on niin kaukana nelostiestä, että siellä on hiljaisempaa kuin meillä Lapissa. Meidän mökkipihaan kun sopivalla (tai paremminkin sopimattomalla) säällä kuuluu pikitien ääret, rekkojen ujellus ja moottoripyörien hurina. Niinpä istumme hiljaisella terassillaan, vaihtelimme kuulumisia, minä mehutankkasin ja ihailin pihansa pioneja. Ja vettä. Hiljaa virtaa Iijoki…

Paluumatkalla sitten jo sähköapua polkemiseen, ja vain pieni sateenräpsähdys. Kotiuduin hyvissä ajoin iltapäivällä, ja kotiuduin mustikkapiirakan tuoksuiseen kotiin. Muropohjaisen (pensas)mustikkapiirakan Pehtoori oli leiponut. Kertoo siitä, kuinka perso Pehtoori on mustikkapiirakalle, leipoo vaikka ite!

Sade on pyörinyt koko päivän sääkartoilla, mutta ei jaksa sataa. Olen jo toivonutkin sitä: ei tarvitsisi lähteä yrttimaata kastelemaan ja sateella oli hyvä vain vetäytyä nojatuoliin lukemaan ja olemaan. Sen verran väsyttää tien päällä kulkeminen, että ei viitsisi mitään tehdä.

Elämyksiä

Eilen illalla kun palasin leffasta, oli Merijalinrannassa hyvin kaunis valo. Hiljainen, tyyni tunnelma. Kesäilta. Ja minä ajatuksissani vielä Elton Johnin maailmassa. Ja olen niin iloinen, että kävimme konsertissaan Helsingissä 

Rocketman -elokuva on Elton Johnin elämästä noin 45-vuotiaaksi. Se on hyvä elokuva, ei mikään suurenmoistakin suurenmoisempi, mutta se on oikein hyvä. Harvoin ajattelen leffasta tullessa, että voisin katsoa vaikka heti uudelleen. Tästä ajattelin. Luulen, että se olisi mielestäni toisella katsomiskerralla vielä parempi. Periaatteessa suunnilleen tiesin Eltonin elämänvaiheet, mutta kaiken tapahtuneen volyymi on valtaisampi kuin ajattelin. Elton John on itse todennut elokuvasta: ”On ilmeistä ettei kaikki ole totta, mutta se on totuus”. Hän on itse tuottanut elokuvan ja mm. hyväksyt Taron Egertonin esittämään itseään ja myös kiittäen hyväksynyt Egertonin tulkinnat lauluistaan.

Ja Taron Egerton on se, miksi voisin mennä uudelleen leffaan. Eilen katselin Eltonin Johnin elämästä kertovaa rohkeaa ja rokkaavaa elokuvaa, mutta toisella kerralla keskittyisn Egertoniin ja hänen tapaansa laulaa. Pidin valtavasti. Joten niinpä tänään aamulla meni pitkästi toista tuntia, kun katselin netistä hänen haastattelujaan ja duettojaan Elton Johnin kanssa. Elokuvan lopussa on uusi biisikin ( Youtube ), ja senkin he laulavat (myös elokuvassa) yhdessä.

Lopulta sitten sain lähdetyksi päivän pyörälenkille. Olipa mukava reitti.

 

Taas uusiakin pätkiä – ja taas minä ajattelin, kuinka ihanaa olisi asua veden äärellä.

Kuvassa Maikkulan kartano. Siellä vietin karonkkani. Jo 15 vuotta siitäkin.

Pehtoori oli polkenut tänään Haukiputaalle, mutta iltapäivällä lähdimme sitten vielä yhteiselle ajelulle. Mentiin kaupungille syömään. Oulun etniset ravintolat -kierros on vielä kesken. Tänään oli vuorossa bangladeshilainen ravintola – kirjoittelen huomenna siitä…

Kaupungista pohjimme kohti Nallikaria ja Möljää. Siellä on Igloo -kahvila, ja se on ollut aina aamuisin/aamupäivisin kiinni, kun olen ohi ajellut, joten ajattelin, että mennään jälkkärikahville iltapäivällä. Ei ollut auki tänäänkään. 🙁

 

Pilvet roikkuivat kovin alhaalla, tummanpuhuvina näyttivät uhkaavilta, mutta ei tullut tälle päivälle sadetta.

Iltasella kuvahaasteita ja Vastavaloa, äänikirjaa… kesä on jo puolessa.

Koitelissa kotitöitä paossa ;)

Merkillisen kauan kului aamusta aikaa ennen kuin sain rästiin kerääntyneet tiedottajan hommat hoidetuksi. No oli siinä hyvä puolensakin: ehtipä ilma edes vähän lämmetä. Tuulinen keli oli kyllä Pehtoorin päivän urakointia ajatellen hyvä, sillä hän oli päättänyt, että tänään on se päivä, jolloin pesee ikkunat. Meillähän on muutaman vuoden ollut diili, että hän pesee ikkunat ja minä maksan illallisen ravintola Uleåborgissa. Minusta tämä jos joku on erinomaisen hyvä sopimus. 🙂

Omalla ”aielistallani” oli tälle päivälle Koitelin retki, enkä sitten antanut sään estää sitä. Kerrospukeutumista ja hanskat käteen, ja eikun vastatuuleen kohti Kiiminkiä ja Koitelinkoskea. Pakkasin mukaan useamman objektiivin (BTW: se Haukiputaalla hajonnut laajakulma on palautunut korjaamosta eikä remontti vienyt valokuvaustoimintaani konkurssiin. 😉 ) ajatuksena ottaa ”taidekuvia” koskesta ja maisemasta, mutta enhän sitten edes minijalustaa muistanut, joten vähän häneksi meni kuvaussuunnitelma. Toisaalta onneksi aurinko alkoi juuri perille päästyäni paistaa.

Koskenrannalla ja saarissa oli aika paljon vierailijoita, ulkoilijoita ja turisteja (asuntoautoilijoita). Ja alajuoksulla kolme tai neljä maahanmuuttajaperhettä. Miehet sytyttelivät nuotiopaikalla tulia, lapset kiertelivät kallioilla ja pelasivat nurmella, naiset kävelivät metsäpoluilla. Kun sitten vajaan tunnin päästä olin lähdössä takaisin, ja pakkasin heidän ”leirinsä” lähellä olevan pyörätelineen luona kamppeitani pyöräkoriin, säätelin puhelimen trackeriä ja käynnistin Bookbeatin saavutti huumaavaan herkullinen tuoksu hajuaistini. Notskipaikalla miehillä oli isot lihavartaat kypsymässä. Naiset ja lapset levittelivät huopia nurmelle, ja etsivät astioita retkikasseistaan, miehet olivat jo kattaneet itselleen nuotiopaikan pöydälle… Ei ihan tavallinen ”paistetaan makkarat” -retki. 😉 Onneksi olin sentään käynyt Sahansaaressa olevassa Tunnelmatuvassa pullakahvilla, että en ihan tolkuttomassa nälissäni kuolannut.

Ilta kulunut sometellessa, Vastavalossa, tehdessä keskiviikon viininmaistiaisiin prujua ja etsiessä teemaan sopivien ruokien reseptejä. Tulee kyllä mielenkiintoinen maistelu. Olisipa vain aurinkoinen ilta.

Lähimatkailua pyöräillen – taas Liminkaan

Tänään kotona. Ei kylläkään Kyllikki Virolaisen eikä edes Pirkko Koskenkylän (= Jäppinen) tyyliin, vaan enimmäkseen olin ulkona, ihan ilman kotitaloushommia.

Vein tyttären ja pyöränsä aamujunalle (klo 8.30 Oulu – Helsinki) ja sitten oli minunkin aika viikon tauon jälkeen lähteä vähän pidemmälle lenkille, semminkin kun oli mitä kaunein, joskin viileähkö (+ 14 C), kesäaamu. Ja takana mökkiviikon aikana  taas enemmän energian tankkausta kuin kulutusta – olkoonkin, että hiekan lapiointi on perinteisesti ollut minulle aika hyvää liikuntaa. 🙂 Mutta kyllä me hyvin söimmekin.

Limingassa viimeksi käydessäni jäi vähän vaivaamaan, että jäi moni kuvanottamisen paikka käyttämättä, joten ajattelin, että tänään. Mutta enpä tänään – vielä – Arboretumiin asti polkenut. Kylällä (joka perjantaina puolelta päivin oli autio kuin ydinsodan jälkeen) sentään osasin edelliskertaa helpommin hakeutua kuvaushuudeille. Ja kun keväällä kiinni ollut kesäkahvila oli nyt kesälläkin kiinni, niin käytin Erjan edellisen Limingan pyöräilyni postauksen yhteydessä kommentissaan antamaa vinkkiä ja menin ”lounaalle” Cafe Laukeuteen. Lounaaksi valitsin aurinkoisen päivän kunniaksi jätskin, – ei ollut muuta kuin mansikka-vaniljapehmistä. Jäipä se syömättä. Oli niin esanssia, niin esanssia. Mutta patiolla oli mukava istuksia.

Limingan kirkossa ei ole aiemmin tullut käytyä, joten sinne siis. Parisataa vuotta vanha (Limingan viides) kirkko on paljolti Engelin oppilaan A. F. Granstedtin kädenjälkeä. Pitkähkön tovin siellä vietin, kuvailin, kyselin poloiselta opastytöltä kaikenmoista ja sitten jatkoin matkaa.

Koskapa pilvet nousivat sisämaasta pahaenteisesti, lähdin kotimatkalle.

Kuten jo aamusella olin huomannut,kyllä nyt on hienosti rempattu vanhoja kevyen liikenteen väyliä (Ämmänväylän ja Tuiranväylän sillat). Reitti on ollut ainakin kuukauden verran suljettuina, mutta nyt! Avot!

Ja sitten tehty kokonaan uusi silta Kuusisaaresta Raatinsaaren. Nyt näkyy vanha ”hotel du Raatti” (jossa oli yksi Oulun ensimmäisistä ravintoloista) entistä paremmin. Talon historiasta täällä… KLIKS.

Tällä lähimatkailureissullani keksin ratkaisun minua askarruttaneeseen ongelmaan: ”Miten tänä vuonna käy perinteisen kesäkuvakilpailun”. Ja keksin vastauksen. Huomenna julistan ”kisakutsun”. Kannattaa siis pysyä linjoilla… 😉

Mankelimatkaajan palautuminen

Mökillä tällä erää viimeinen päivä oli eilen. Mankelimatkaajan eilisen onnistuneen maaliin pääsyn jälkeen, kun Nuorgamista iltapäivän lopulla palasimme mökille, saunoimme ja söimme, nautimme samppanjat, vielä viiniäkin. Harmillisen maailmanlaajuisen netin takkuilun vuoksi vähän tuskailimme tyttären kanssa blogipostausten parissa, ja kun ne saatiin tehdyksi, oltiin aika kypsiä unille. Kolmeviikkoisen polkutaipaleensa tehnyt tytär sekä kuitenkin, ainakin vähän, huolessa myötäelänyt äiti, olivat aika varhain kypsiä nukkumaan. Pehtoorihan nyt on iltauninen periaatteessa aina, joten mikseipä eilenkin.

Heräsimme viileään aamuun ja valmiita lähtemään kohti Oulua. Matkalla tyttärelle vielä tuli viestejä ja onnitteluja, vielä juteltiin projektistaan ja sen onnistumisen perusteista, ja aika monta kertaa Rovaniemi – Sodankylä välillä Tyär totesi ”tämä mäki oli kyllä aika rankka” tai ”tässä tuuli vastaan niin kovasti, että alamäessäkin oli poljettava”. Ja minä katselin taas olemattomia pientareita ja melkoisen vilkasta liikennettä (asuntoautoja ja rekkoja) ja olin hyvin, hyvin tyytyväinen, että nyt oltiin jo matkalla kohti kotia ja Suomen läpi polkenut mukana autossa ja pyöränsä telineessä auton takana.

Emme kuitenkaan ihan suoraan Ouluun tulleet. Jo melkein perinteinen (onhan viides kerta jo perinne?) heinäkuinen lounas Kukkolaforssenilla oli tänään ohjelmassa. Esikoinen ei ole koskaan ajellut Haaparannasta Ruotsin puolta pohjoiseen (n. 15 km) saatikka käynyt Kukkolaforssenin lounaalla, mutta tänään oli aika sille. Vahinko, että paikan päällä tihuutti vettä, mutta eihän se sisällä haitannut. Toinen vahinko oli, että ravintolan lounasbuffetista olivat kalaruoat poistuneet. Aiemmin siellä on ollut silliä, savusiikaa, lohta, muikkuja, milloin mitäkin toinen toistaan parempaa kala-alkupalaa. Ei ollut enää. Salaattipöytä oli kyllä tästä huolimatta runsas ja makoisa. Pääruokavaihtoehtoja kaksi, lounaaseen kuului myös alkukeitto ja jälkkärikahvit. Paikka on viehättävä, mukavasti ruotsalainen. Ja koko lysti oli 160 Skr eli alle 17 euroa. Edelleen voidaan suositella.

Ja säästäminen 😉 sen kun jatkui. Ajelimme Haaparantaan. Ja Systemiin. Ensi viikon viininmaistiaisia ja elokuun kalaaseja varten roudasimme viinejä, ja Coopista vähän herkkuja.

Illansuussa vehreällä kotipihalla. Hassua, että lapsi ei halunnut sitten pyörälenkille lähteä. Minä halusin. Olipa mukava, kun parin autossa istumispäivän jälkeen pääsi taas ulos.

Aurinkoinen mökkisunnuntai

Mitähän tälle sunnuntaille keksisi? – Päätin lähteä Laanilan Kultareitille.

Kulta-Jaskan mökillä olen käynyt ennenkin. Yksin ja yhdessä. Hänen elämänsä on aika ainutlaatuinen. Ks. alla oleva postaus.

Lähdön pitkittämistä

Tuossa edellisessä postauksessa ei ole kuvaa hänen saunastaan… Siispä tässä.  Se on meidän rantasaunan kokoinen, mutta meillä on kuitenkin vähän huoliteltumpi. Mutta tämä oli Jaskan sauna 30 vuotta. Ja se, kuten vastaava mökkinsä ovat viiden kilometrin päässä pikitiestä ja talvella umpihankien takana.

Päivän pyöräilykierros oli melko lyhyt, mutta reitti on vähän vaikeakulkuinen, olkoonkin, että täällä on käytettävissä oikein jousitettu maastopyörä. Niinpä pyörälenkin jälkeen oli aikaa ja energiaa muuhunkin.

Kun iltapäivälläkin paistoi aurinko, eikä edelleenkään ollut sääskiä, oli hyvä jatkaa projektini parissa.

Perinteinen multakuorma

Mökkitien päässä, meidän kohdalla on tiessä monttuja, tulvaveden rapauttamaa kivistä (rumaa) röpellystä ja mökkipihalla, varsinkin puronrannassa on monttuja, jotka kaipasivat täytettä (olen monta vuotta koettanut niitä lehdillä ja neulasilla täyttää, mutta tulos on ollut aika vaatimaton), joten pyysin Pehtooria tilaamaan minulle hiekkakuorman mökille. Ihan itse pyysin! Ja sehän tuli perjantaina melkein heti, kun itse olimme perillä. Ja siitähän on minulle ollut iloa ja tekemistä. Ja vielä on pari kuutiota lapioitavana.

Pehtoori hoiteli lähitienoon tuulenkaadoista saunapuita, ja Tyär lepuutti jalkojaan, kävi kylillä (urheilu)hierojallakin, kun olin sellaisen hänelle hommannut. Ja sitten taas vain olimme, chillailimme, völläilimme.

Ja illansuussa sitten jo paljon edellisiä päiviä vaatimattomampi sapuska: paljon kasviksia eri muodoissaan ja Artesaani Gouda-makkaraa. Sepä olikin hyvää. Ja avasimme tutun tuoteasiantuntijan (Juniori) suositteleman viinin: ihan täsmäviini tähän kesään ja tähän seuraan. Portugalilainen vinho verde Escapada. Rose. Kepeä, kelpo, kesäviini. Escapada tarkoittaa pakoa, mutta myös tempausta. Joten sopii oikein hyvin ”pyörällä läpi Suomen” -ideaan. Eikä maksa paljon. Ja siinä on pyörän kuva! 😀

Suopursujen kukkiessa, valon määrän edelleen hämmästyttäessä ja mökkisunnuntaina rauhassa …

Vaihtuvat kesäkelit

Kesäkuun viimeinen lauantai, Lapin kesä. Niinpä: aamulla +11 C, vesisadetta ja harmaata. Joten eipä mitenkään intopinkeänä tunturiin suunnattu. Tyttären kanssa lähdimme kylille, Kuukkeliin kauppaan, Partioaittaan etsimään tarvikkeita, joita ei löytynyt, mutta nimipäiväsankarille löytyi uusi mökkipaita ja vielä Nesteelle vaihtamaan kaasupullo. Hieman pelonsekaisin tuntein katselimme, kun nuori nainen, joka huoltsikan pihan reunalla olevalla kaasupullokaapille tuli avaamaan oven ja etsimään oikean kokoista vaihtopulloa, poltteli samalla tupakkaa. Onneksi mikään ei räjähtänyt, ja nyt grilli taas pelittää.

Puolelta päivin Tyär aloitti tentin: kesätentin saattoi suorittaa etänä, ja kolmen tunnin jälkeen mankelimatkailija oli ”tienannut” viisi opintopistettä. En voi kuin ihmetellä. Sillä aikaa tein sapuskan esivalmisteluja, kannoin saunalle puita ja vettä ja touhusin oman pihaprojektini parissa. Vesisateessa. Samaan aikaan Pehtoori lähti kulkemaan kohti korvasieniapajaamme palaten parin tunnin päästä: ”Eipä siellä montakaan ollut”.

Iltapäivällä sade taukosi, pilvet repesivät ja sinistä taivasta näkyi yhä enemmän. Saunoimme. Söimme. Söimme aika hyvin.

”Ota nyt se kuva, että päästään syömään.”

Jälkkäri (= purkkiin tehty ”nimipäivätäytekakku” 🙂 ) nautittiin mökin terassilla. Ja sitten mies ja tytär, jompi kumpi?, molemmat yhdessä?, rupesivat puhumaan, että nyt lähdetään iltapyöräilylle kun kerran on niin mainio keli. Kieltäydyin jyrkästi lähtemästä mihinkään kylille (”Olen tänään ulkoillut ja liikkunut ihan tarpeeksi.”). Ja koetin Suomen läpi polkijallekin selittää, että eikös pitänyt olla palautumistpäiviä ennen loppusuoraa… Mutta eihän se mikään järkipuhe pätenyt, kun isä ja tytär olivat päättäneet, että Panimolle lähdetään ”yhille”. Minähän EN mihinkään lähde, ja samalla puin kamppeet päälle, etsin pyöräkypäräni ja ehdin mukaan oikein hyvin. Puolisen tuntia, kahdeksisen kilometriä ja olimme Panimolla.

Ei varsinaista lauantai-illan ruuhkaa. Nautimme lasilliset, mietimme tovin, josko mentäisiin vielä O´Poro -pubiin, mutta jätimme väliin ja poljimme takaisin mökille. Pyöräilykesä siis täälläkin. Ja kesäkin taas. Ainakin näin iltasella.

 

Kotiseuturetkillä

Kotiseuturetket ja liikkuminen ovat eilen ja tänään vieneet huonotuulisuutta, aurinkoiset ja tuuliset päivät ovat kuluneet Haukiputaalla ja Oulunsalossa.

Eilen ajatuksena oli ajella Haukiputaalle, ja siellä vielä rannalle Inkonnokkaan (minulle koskaan käymätön paikka), ja mukana tietysti kamera, objektiiveja ja vähän kuvausrekvisiittaakin. Kun näin kirkolla Tapuli-kahvilan ja avoimen kirkon, päätin, että käynkin siellä ensin lounaskahvilla ja jatkan sitten pikkuteitä rantaan.

Kirkossa olen käynyt aika usein ennenkin, mm. taidehistorian opiskelijana sekä opettajana oman oppiaineen palautepäiväretkellä, ja aina se vaan jaksaa säväyttää. 1700-luvun lopussa Mikael Toppeliuksen maalama kirkkotaide on vahvaa, ja saa pohtimaan, kuinka paljon tuon ajan ihmisten uskonkäsityksiin ja Jumalan pelkoon (tai Jeesuksen armoon) kuvakirkon seinät ovat vaikuttaneet. Miesten puolella on vanhatestamentillisia aiheita ja naisten puolella uuden testamentin kuvittamista.  Monissa kuvissa on käytetty malleina aikalaishaukiputaalaisia, jotka maksoivat näistä töistä.

Viimeiseen tuomioon (alla) Toppelius on (tutkijoiden mukaan) sijoittanut myös omia viestejään: oikealla kuvatussa helvetissa on Iin kirkkoneuvoston jäseniä, koska seurakunta maksoi silloisen kappeliseurakunnan (= Haukipudas) kirkkoa maalanneelle Toppeliukselle liian vähän.

Ja itsensä/oman kuvansa Toppelius maalasi taivaaseen.  Alla yksityiskohta isommasta kuvasta, ja siinä Toppelius näkyy kun hän on selin nousemassa ylösnousemukseen tuon ”kannen” alta.

Kirkossa kuvaillessani, aika pitkään, olin ihan vähällä, etten kironnut isosti ja ääneen: minun laajakulmaobjektiivini hajosi. Se sama, joka jo keväällä pragasi ja maksoi yli 300 euron laskun. Nyt zoom vain ryhtyi pyörimään tyhjää ja joku helisee. Oikeasti ketutti niin mahdottomasti. Ja huoli siitä, että koko obiska on sittenkin jo tiensä päässä, on edelleen iso. Se on kallis, hyvin kallis objektiivi. Ja sitä olen tainnut viimeiset pari vuotta käyttää kaikkein eniten. Tuntureilla ja reissuissa, merenrannassa ja rakennuksia kuvatessa ehdoton. Ja nuohan ne enimmäkseen ovat mun kuvausaiheita. Huonotuulisuus palasi humahtaen.

Menin sitten pullakahville. Jo esimieheni oli opettanut, että pulla lohduttaa.

Mutta sen verran kiukkuinen olin, etten risan objektiivin kanssa (kyllä minulla oli kaksi muuta obiskaa pyörän tarakan laukussani) mihinkään rannan lenkille enää halunnut, vaan lähdin polkemaan kotiin.

Kotiin päästyä pakkasin objektiivin – taas – pakettiin, vein postiin ja lähetin JAS-tekniikkaan arvioitavaksi, kannattaako korjata?

Tänään sitten suunta olikin etelään. Jo toukokuussa kävin Oulunsalon kotiseutumuseolla ja silloin jäi naapuritalo Toivolan iso uuni ja muutama muu näkemisen arvoinen harvinaisuus näkemättä. Kun isäntä oli luvannut, että kesällä voisin päästää niitä katsomaan ja kuvaamaan, soittelin hänelle kotoa lähtiessäni. Niinpä sitten treffasimme puolelta päivin. Ja todellakin: uuni oli valtava, ja valtava oli myös venäläisemigranteilta ostettu kaappi. Ja toimiva jukeboxin pirtissä oli! Olipa mukava pitkästä aikaa päästä historian havinaan tällaisessa yksityistalossakin.

Sitten jatkoin museon puolelle. Ihan ensimmäiseksi taas lounaskahvit. Museorakennuksessa on pieni pirttikahvila, jossa oli monenlaisia kotitekoisia leipomuksia ja suolapaloja. Pihapiirissä istuskelin, kiertelin ja kuvailin. Mutkan kautta sitten kotiin.

Pyöräily vie siis historian äärellekin.

Tyttärellä pyöräily vie edelleen kohti Nuorgamia. Tänään jo Rovaniemelle, huomenna taitaa edessä yksi reissun rankimmista päivistä. Ei kyllä eilenkään mikään pelkkää pyöräilyn iloa ollut ollut. Mutta yli 1000 kilometriä on jo takana. Täällä matkastaan edelleen raporttia päivittäin.

Ruokahalua ja sen hankkimista

Se, ettei enää ole sidoksissa säännölliseen työaikaan, eikä juuri minkäänlaisiin töihinkään, tuntuu mukavalta, esimerkiksi silloin, kun on tulossa juhannus. Nimenomaan juhlapyhän tulovaiheessa. Voi siis rauhassa valmistella jo sitä juhlaa: eikä lähteä juhannuksen aatonaattona töiden jälkeen ajelemaan mökille, ja matkalla käydä Rovaniemen sittarissa satojen, tuhansien muiden kesäloman tai juhannuksen aloittajien kanssa. Tai noh, silloin kun noin tehtiin, sekin oli mukavaa. Mutta kuinka hyvä olikaan tänä aamuna ajella ukkelin kanssa lähikauppaan kaikessa rauhassa aamuyhdeksältä, kerätä ostoksia liki kärryllien, käydä vielä Alkossa, jossa Juniorilla oli ruuhkatonta aikaa suositella viinit ja kuohuvat, joita on itsekin tulossa pitkän viikonlopun ruokasessioihin nauttimaan.

Ja sitten puolelta päivin torin kautta Caritakseen. Pikkujuhannusta vietimme äidin luona. Pehtoorikin tuli kun parturireissultaan ehti. Uusia perunoita, sipulikastiketta, graavilohta, rieskaa. Jälkkäriksi mansikoita ja jätskiä. Mitäpä sitä muuta? – Olemattoman kokoiseksi kutistuneelle äidille ei paljon ruokaa uppoa, me Pehtoorin kanssa kyllä söimme. Kun pitkän lounaan ja ukkoskuuron jälkeen kotiuduin, oli aika päivän pyörälenkille. Jolle ei ollut mitään päämäärää, mutta kaksi ja puoli tuntia olin liikkeellä polkien –  tosin Pikisaaren läpi pyörää talutellen. Siellä on avattu  Pikinen Poloku – ympäristötaideteoksia polun varrella. Kivahan niitä oli katsella.

 

Vielä enemmän minua ilahdutti, että uimahuone, pikku paviljonki, oli maalattu ja nyt graffitit ja muut sotkut ovat poissa. Ihan niin kuin on tehty Ainolan puistossakin. Nyt ovat ilo silmälle.

Kuvatessa yksi mies tuli juttelemaan, mikä ei ole tavatonta, useinhan joku kyselee: ”Tuleeko hyviä kuvia?”, ”Sullahan on hieno kamera, tulee varmaan hienoja kuvia?” tai ”Mihin lehteen kuvvaat? Eihän mua näy/näynhän mää varmasti?”, mutta tavatonta oli, että tämän tämänpäiväisen jututtajan kanssa oli oikeasti mukava jutella. Hän kysyi ensimmäiseksi ”Miten valitset mitä kuvaat? Millaiset kohteet sua kiinnostaa?” ja sitten hän kysyi millaisia kuvia otan, minkä tyylisiä. Juttelimme tovin kuvaamisesta, graffiteista, viininjuonnista (mainitsin hänelle että olemme kerran viinikerhomme kanssa käyneet piknik-reissullamme nauttimassa lasilliset tuossa paviljongissa). Viiden, kymmenen minuutin juttelun jälkeen toivottelimme hyvät juhannukset. Se oli mukava kohtaaminen.

Pikisaaresta lähdin päämäärättömästi polkemaan, myötäiseen ja vastaiseen. Ja kuten usein, lähes aina, seurailin vesiä, jokivartta. Enkä tiedä, olenko koskaan aiemmin käynyt Lämsänjärven (Lämykän) rannalla. Se on (nyt taas puhdistuksen jälkeen) oikeinkin suosittu järvi. Kaunis mäntykangas vieressä. Tänään siis kävin. Ja sen jälkeen huomasin olevani taas ylittämässä uutta Saarelan siltaa. Siellä suunnalla olen aika usein.

Nyt kun kuvat on purettu, lähden tekemään uudenlaista tiramisua. Oikein gourmet-versiota, ennen tekemätöntä. Tämän kesän kalaasit kun ovat pitkästä aikaa Italia-teemalla, on koekeittiö käynnistettävä. Kirjoittelen huomenna reseptin, jos tekele vaikuttaa lupaavalta. Ylihuomenna se vasta syödään. 😉

Kesälauantaina tuntuu mukavalle

On niin hyvä, kun

  • kotipiazzan kivet tuntuvat vielä illalla lämpimiltä kun avojaloin kävelen kastelemaan kukkia.
  • pyörälenkillä Turkansaareen löytää (taas) ihan uusia seutuja kotikaupungistaan. Kuinka hienoja taloja olikaan Juurussuon kupeessa ja Knuutilanrannssa. Ja kuinka yhtäkkiä oli idyllistä maaseutua. Sellaista mitä ei autolla ajella tule nähneeksi.
  • Turkansaaressa on tämä kesä pääsymaksuton. Ei tarvitse edes museokorttia ja voi vaan mennä. Siellä on joka päivä lohisoppalounas. Ja sittisuutaa. Limonadia. Oli niin hyvä hetki tuo kuvassa oleva. Yksin on välillä hyvä.
  • ruokakuvauksen verkkokurssi, johon satsasin yli 40 euroa, ei kokonaan ole pelkkää höttöä. Vaikka enimmäkseen on, mutta ei kokonaan.
  • kuuntelin äänikirjan ”Lempi”. Se on hyvin hyvä kirja. Koskettava. Rakenteeltaan ”erilainen”. Kertoo pohjoisesta, sodasta, Lapin sodasta, naisista sodan jaloissa, … voin suositella, todellakin.
  • kotiin palattua oli niin hiki, että tiesin pyöräilleeni paljolti ilman sähköä. Oli liikkunut olo. Ja kesä.
  • sain tehdyksi ”oikeaa” ruokaa. Siis sellaista, joka vaatii vähän muutakin kuin kypsentämistä. Noh, ei paljon, mutta kuitenkin. Talviruokaahan tämä on, mutta olipa hyvää. Ohessa oli ramen-nuudeleita, salaattia ja patonkia. Aurinkoista, lopultakin aika helppoa. Kun kaupassa ei ollut veriappelsiineja, laitoin tavallisia ja sitten veriappelsiini(tuore)mehua. Ohje täällä: KLIKS


 

 

Alkulähteillä

Aamun kaurapuuron (missään ei tule niin hyvää puuro kuin mökillä (johtunee vedestä)) ja sähköpostien jälkeen emme suinkaan ryhtyneet pihahommiin emmekä ikkunoiden pesuun, jotka ovat kyllä to-do-listalla. Eri asia on, milloin listan hommat on tarkoitus tehdä… 😉

Ehei, ei mitään to-do-hommia: lähdimme patikalle. Lähdimme huolimatta siitä, että Pehtoorilla on melkoinen romuska – pikkuperheeltä kai saatu. Kuumetta ei kuitenkaan, ja sääkin oli mitä otollisin liikkumiseen, joten ulos. Lähtiessä puolipilvistä ja + 13 C (yöllä oli käynyt +2 asteessa). Reitiksi valikoitui Latvakuru – mökkipuron alkulähde. Valintaan vaikutti se, että tähän aikaa vuodesta siellä on vielä sääsketöntä ja että matkalla voisi tsekata korvasieniapajat.

Muutama sieni löydettiin, vain muutama. Kurun pohjan loppumatka on kohtuullisen haastavaa: sammalet liukkaita, rakkaa paljon, kaatuneita puita, ja vettä kivien välissä. Mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä.

Merkillisen vaikuttava tuo kuru on; huolimatta siitä, että tämä taisi olla viides kerta kun siellä kävimme. Veden kirkkaus, ikiaikaiset rakkakivirinteet, jääkauden jäljet… ja hiljaisuus. Karu, kaunis Lapinmaa. Meidän ”oman” puron syntysija.

Paluumatkalla(kin) ripsaisi vähän vettä, mutta ”kesä kuivattaa” kuten Apsu toteaa – vaikka olisi mehumuki kaatunut pöydälle. 😀 Oikeasti sade ei juuri haitannut. Nousimme Ruijan polulle ja kuinka ollakkaan paluumatkaan meni puolet siitä mitä mennessä. Joka tapauksessa oikein hyvä kolmen tunnin pikkupatikka.

Saunan lämmitystä ja sapuskaa. Ja sitten pihalla – lähinnä chillailin, kuljin ja kiertelin, kuvailin, vähän siivoilinkin. Ja ihailin pientä lumikasaa, joka mökkitien päässä vielä on. Täällä ei koivussa ole kunnolla silmujakaan, hilla ei todellakaan kuki, kun ei ole edes lehtiä vielä. Purossa ei sentään ole lumireunuksia. Eikä nyt enää ole kylmäkään. Päinvastoin, iltasella jo lähes +20 C. Siis KESÄmökkeillään.

Kempeleeseen pyörällä

Tänään on tuntunut ihan kesältä. Oulussa oikeastaan eka kertaa tänä vuonna, kun meillä jäi se viime viikon lämpöaalto täällä kokematta.

Aamupäivällä Muistikuvia-asioita, ja sitten jälleen kotiseuturetkelle Helkaman kanssa. Tänään kohteena Kempele. Matkalla ojanpohjilla jo paljon rentukoita.

Oli ihan ”syykin” mennä sinne, sillä yhdellä tutulla, pitkäaikaisella keskikoulu- ja lukiokoulukaverilla, harrastaja-valokuvaaja hänkin, on näyttely siellä. Olin luvannut käydä katsomassa. Ja tänään sinne siis. Tapasimme ja kahvittelimme, ja sitten minä lähdin kuvailemaan Kempeleen ”nähtävyyksiä”: kotiseutumuseo ja kirkko. Kempeleen vanha kirkko on yksi maamme 11:sta jäljellä olevasta arvokkaasta tukipilarikirkosta. Mutta sepä on nyt rempattavana joten enpä päässyt kovinkaan lähelle. Tapuli oli jo maalattukin.

Kotiseutumuseon pihapiirissä vanha maitolava, jossa vanha Valion logo. Tulipa siitä takaumia. Minulla ei niinkään maaseudulle, saatikka maitotilan elämään, vaan kesäjätskiin. Duetto-pikari: suklaata ja vaniljaa, ja puutikku. Siinä pyöreän pahvikipon kannessa oli tuollainen Valion merkki.

Kempele on yksi niitä kunnannimiä, jotka vieraspaikkakuntalaiset, etelän immeiset, taivuttavat toistuvasti väärin. EI Kempeleellä, vaan Kempeleessä. Aika vastikään YLE Ykkösen toimittaja taivutti isompienkin paikkakuntien – kaupunkien – nimiä yhdessä ja samassa lauseessa ihan pieleen: ” – – Seuraavat ottelut pelataankin Kokkolalla ja Rovaniemessä.” Auts! Luulisi toimittajilla olevan vähän parempi suomen kielen taito. Luulisi.

Ilta on kulunut reissukuvia peratessa, ja ”perinteistä” matkayhteenvetoa miettiessä. Huomennapa sitten sen aika.

Pyöräillen ja kuunnellen

Minulla on ollut BookBeat vajaat kaksi kuukautta ja sähköpyörä melkein viisi viikkoa. Ne liittyvät hyvin läheisesti yhteen, sillä pyöräillessäni kuuntelen kirjoja. Kuuntelen kirjoja myös kuvia tehdessäni ja siivotessani, joskus ruokaa laittaessanikin.

Olen kuunnellut 15 kirjaa, niiden lisäksi jättänyt pari alkuunsa kesken ja ”Learn Italian´ia” kuuntelen päivittäin, ehkä noin tunnin päivässä, toistaen uudelleen ja uudelleen samoja kohtia.

Pyörän mittarissa on lähes 800 kilometriä.

Ehkä jo nämä numeeriset tiedot kertovat, että olen erinomaisen tyytyväinen molempiin hankintoihin ja että ne eivät ole jääneet turhan panteiksi ulkovarastoon tai puhelimen appi-rivistöön.

Luetut/kuunnellut

Niina Mero, Englantilainen romanssi
Kate Morton, Kellontekijän tytär
Ina Westman ja Katja Lahti, Arkisatuja aikuisille
Mia Kankimäki, Naiset joita ajattelen öisin
Enni Mustosen sarja: Nimettömät, Lipunkantajat, Mustasukkaiset, Sidotut, Parittomat
Juha Itkonen, Ihmettä kaikki
Eve Hietamiehen trilogia: Yösyöttö, Tarhapäivä, Hammaskeiju
Mari Veitola, Veitola
Laura Frimanja  Anton Vanha-Majamaa, Mikael Gabriel – Alasti
Michelle Obama, Minun tarinani

Kaikista noista on esittely mm. BookBeatin sivulla… ja noista vanhimmistahan olen jo mielipiteitäni lausunutkin, mutta neljä viimeistä ovat vielä kommentoimatta. Niistä ensimmäisenä ja koko listan ehdottomasti parhaana kirjana on hehkutettava Mia Kankimäen kirjaa ”Naiset, joita ajattelin öisin”.  Se niin hieno, monitasoinen, älykäs, hauskakin. Se on tietokirja, mutta se on myös matkoja (Japani, Italia, Afrikka ….) kulttuurihistoriaa, feminismiä, lisää matkoja, menneiden vuosisatojen naisia ja yli 40-vuotiaan naisen matka myös itseensä. Faktaa ja fiktiota – samassa kirjassa, mikä ei ole kirjallisuuden lajina kovinkaan yleinen ja  mitä on varmasti myös vaikeaa kirjoittaa.

Ihan suurenmoinen kirja. Sitä minulle täällä blogissa suositteli Anu, ja myös sisareni vinkkasi sen pariin. Minä voisin jatkaa suositusta yleisesti kaikille, mutta jotenkin tuntuu, että erityisesti myös Sadulle. Vaikka emme ”livenä” tunnekaan, tuli minulla monta kertaa kirjaa lukiessani mieleen, että hänelle tästä pitää mainita. 😉 Nyt kun opettajalla pian alkaa kesälomakin?

Westmanin ja Lahden ”Arkisatuja aikuisille” on sekin vähän uudenlainen kirja. Novelleja arjesta, mutta myös satuja. Jutuissa oli usein jännä ”yllätys” tai ”the end” – kuten hyvässä novellissa tai sadussa on. Tämä voisi sopia lyhyiden bussi- tai junatyömatkojen ”lukemistoksi”.

Kate Mortonin – ”lumoavan tarinankertojan” vai miten hänen luonnehdintansa oli – kirja ”Kellontekijän tytär” on melkoinen järkäle, ja se jos joku on monikerroksinen, monipolvinen, ei kronologisesti etenevä, hyvin brittiläinen, kieltämättä kiehtovasti kirjoitettu, mutta minusta tarina etenee vähän turhan paljon rönsyillen eri suuntiin. Henkilöitä, miljöitä, juonenkäänteitä on melkein liikaa. Tai kirja pitäisi lukea/kuunnella ”paikallaan”, intensiivisemmin kuin pyörän selässä tuli tehtyä. Lukijana Niina Hukkinen saattoi olla yksi syy, miksi kirja ei saavuttanut ihan varauksetonta tykkäämistäni. Hänen ikään kuin pusertaa tekstiä ulos, se ei solju… Mutta ei kirja missään tapauksessa huono ollut.

Niina Meron ”Englantilaisen romanssin” kuuntelin loppuun järjestellessäni Festaa aamusella. Se on suomalainen dekkari ja romanttinen (oliko? 😉 ) nykytarina, joka sijoittuu Englannin maaseudulle ja Tampereelle. Siinäkin oli pieni tietokirjallisuuden (kirjallisuushistorian) juonteita. Esikoiskirja, josta pidin. Pirjo Heikkilän napakka ääni sopi tähän paremmin kuin hyvin.

Melkein kaikki kirjat olen siis kuunnellut pyörän selässä. Paria umpisateista päivää lukuunottamatta olen ajanut pyörällä joka päivä vähintään tunnin. Tavallisesti parin – ja muutaman kerran kolmen, neljän -tunnin lenkin. Kaupassa ja Caritaksessa käyn pyörällä, kuvausretket ovat laajenneet naapurikuntiin ja Oulun laitamille. Olen löytänyt kotikaupungista ihan uusia alueita, idyllisiä pikkuteitä, jokivarren hyväi pyöräteitä. Kunto on parantunut, olen kasvoistani aika päivettynyt, ulkona olo on mielekästä ja raitis ilma takaa hyvän yöunen. Entäs miinukset? – Enpä ole vielä keksinyt.

Hyvä ja onnellinen elämä

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.”

Noinhan sitä väitetään. Ja niinpä sitten hyvin ja (aika) pitkään nukutun yön jälkeen terveellisesti aamupuuro ja vain kupillinen kahvia, ja eiku pyörän selkään. Kotiseutumatkailu vol. XX jatkui tänään Oulunsaloon. Hyvä oli aurinkoisessa aamussa polkea. Äänikirja (Kate Morton, Kellontekijän tytär) seurana (henkinen aktiviteettikin on hyväksi ja auttaa ennalta ehkäisemään muistisairautta). Kotiseutumuseon rakennuksien perinteikkyys, liki idyllinen pihapiiri ja toive museokahvilan aukiolosta saivat kaartamaan pihaan.

Eihän se kahvila vielä auki ollut: vasta kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun.

Pitää mennä silloin uudelleen. Tulipa toinenkin syy vierailla tuolla toistamiseen. Sattuipa nimittäin museon naapurissa olevan Toivolan talon isäntä juttusille, ja kävimme sitten hänenkin talonsa pihapiirissä. Kaunis pieni-ikkunaruutuinen, mutta muutoin iso kuisti tai porstuahan tuo oikeastaan on, on 1800-luvun jälkipuoliskon kaunista maaseutuarkkitehtuuria.

Taloa kun ei vakituisesti asuta, eikä ollut avaimia mukana, niin emme päässeet sisälle. Siellä oli komea uuni ja muutakin kiinnostavaa ja kuvattavaa, mutta kun … Mutta sain lupauksen että kun tulen kesemmällä niin pääsen sisällekin.

Kotiin palattua sitten edelleen hyvän ja pitkän elämän tavoittelu jatkui, ja söin lounaaksi vain pienehkön lautasellisen salaattia.

Sitten kuvasaaliin purkua, tuunaamista ja latailua Vastavaloon, ja ohimennen näin yhden tutun FB-seinälleen laittaman aforismin:

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.
MUTTA onnellisen elämän salaisuudet ovat valvotut yöt, kunnon juhlat, herkulliset ruoat ja viinit sekä hyvät ystävät.”

Joten vaihdoin tavoitetta: ilta kului kohti onnellista elämää. 😀 

Oli paistinkääntäjien ”kevätlukukauden” viimeinen tapahtuma: tutustuminen De Gamlas Hem -ravintolaan. Voudin ollessa estyneenä, minun oli (pakko, heh!) oltava varavoudin ominaisuudessa paikalla. No, toki muutoinkin olisin ollut läsnä. Semminkin kun olin happeningin järjestänyt. Mikä tietysti oli Pehtooristakin hyvä juttu. Välttyi kokkaamiselta tänään. Olisi ollut hänen hukinsa. 😉

Niinpä sitten vietimme illan kunnon juhlissa (tai noh, tutustuminen taloon ja kolmen ruokalajin illallinen ja viinilasilliset) hyvin ruokaystävien (mm. lapsuuden hammaslääkärini) seurassa. Ei hassumppa tämä onnellinenkaan elämä. 😉

Hyvää arkea

Sen jälkeen kun päivän hommat sain tehdyksi (paitsi että vieläkin on pyykit silittämättä), ison lasagnen rakennelluksi ja paistetuksi, ja kun sitä aika varhain iltapäivällä söimme, pidin pienen lukutauon, – ja sitten pyörän selkään.

Ajoin Alakylän kautta Kiiminkiin, ja samaa reittiä takaisin. Alkupäästä hyvinkin tuttua, mutta sitten pyörätie vie Jylkynkankaan läpi. Ei ole mikään kovin uusi asuinalue Oulussa, eikä meiltä sinne ole kuin 5 – 8 km, mutta enpä ole koskaan ennen käynyt. Liikkuminen avartaa. 😉

Sen jälkeen olikin ajeltava maantien penkereellä Alakylään asti – kymmenkunta kilometriä – mistä en pidä. Varsinkaan kun tuolla tiellä liikkuu paljon isoja avolavarekkoja hiekkalastissa. Mutta sitten Alakylä – Kiiminki väli oli kaunista pätkää: Kiiminkijokivarressa kulkevaa ja uudehkoa asfalttia pyörätiellä. Joessa kova virtaus, jäät lähteneet ja tulvavesi korkealla.

Iltakuuden aikaan Kiimingin kaunis paanukattoinen kirkko ja kirkkomaa olivat viehättäviä. Kuljeskelin kauan. Enkä juurikaan kuvannut. Katselin ja lueskelin hautakiviä.

Jotakin sporttijuomaa oli matkaeväänä, ja sitten paluumatkalle. Lieviä alamäkiä ja myötätuulta joten tuntia ja vartti niin olin kotona. Nyt on punaset posket ja terveesti väsy. Ja on tosi vaikea uskoa että huomenna on vappuaatto.

Pyöräilyn huumassa

Lämmin, ihana, aurinkoinen, oma perjantai.

Yhdeksältä lähdin, puoli kolmelta palasin. Hieman töpeksin menomatkalla: reittivalinta oli tarkoitus olla suorempi, lyhempi, mutta toisaalta – tulipahan kunnon lenkki:  yhteensä 75 km ja pikkusen reilu neljä tuntia polkien! Osin avustuksella, osin pelkästään omalla lihasvoimalla ja sinnillä.

Minulla on nyt ollut sähköpyörä kaksi viikkoa ja olen ajanut sillä yhteensä 360 km. Siis sen verran kuin tavallisesti koko kesänä. Olen ”lopettanut” kävelyn (tosin esim. tänään Limingassa kolmisen kilometriä kävelyäkin) – ainakin tässä alkuhuumassa näin. Puolet noista 360 kilometristä olen polkenut ihan ”tavallisesti” – siis ilman apuja. Tuskin tämmöinen jatkuu kovin kauan, mutta vaikka putoaisi puoleen, on uusi pyörä lisännyt liikkuvuuttani olennaisesti.

Lähtiessä lämmintä oli puolet siitä kuin palatessa (+18 C), oli tyven, ja kotiin päin polkiessa Limingan lakeuksien läpi oli vastaistakin, mutta olihan minulla silloin moottori apuna. Ja dopingia. Allergialääkitys on nyt oltava kaksinkertainen; melkein kuin norjalaisilla hiihtäjillä. 😉

Matkalla kuuntelin Kempeleeseen asti kirjaa, mutta sitten pistin kuulokkeet pois, kuuntelin kevään ääniä, vimmattua linnun laulua, tuulen suhinaa, maaseudun hiljaisuutta. Näin ihan uusia maisemia – Teppolan tien varressa melkoisia linna-asumuksia – isoja omakotitaloja, yhtä luulin kappeliksi! Jokunen pelto oli jo kynnetty, Pohjanmaan lakeudet olivat aika ankeita, mutta näyttivät keväältä. Lupaus kesästä oli olemassa. Kempele – Liminka välin sain polkea melkein ilman vastaantulijoita, merkillinen oma rauha. Ja kevät! Sininen taivas, päin paistava aurinko.

Limingassa oli paljon katseltavaa ja kuvattavaa. Toisaalta tuttu paikka minulle ja Canonille. Kuusi vuotta sitten, kun äiti siirrettiin OYSista (vai kaupunginsairaalasta?) yllättäen (tilanpuutteen vuoksi) Limingan TK:n vuodeosastolle, kävin parin viikon ajan liki päivittäin Limingassa – välillä ihan varmana, että sille tielle äiti jää, mutta niin vain keuhkokuume ja moni muu juttu helpotti. Noilla reissuilla ajelin (autolla) sitten kylällä ja kävin myös kävelyllä ja kuvaamassa museoalueella, arboretumissa ja hautausmaalla.

Museoalueelta ja idylliseltä rantatieltä (kannattaa ehdottomasti käydä!!) lähdettyäni kyselin paikallisilta kahvilaa tai konditoriaa, jossa olisin voinut jotain lounaakseni syödä ja kahvitella virkistyäkseni kotimatkalle, mutta koko Limingan keskustassa ei taida mitään kuppilaa olla. Ei minulle ainakaan osattu neuvoa muuta kuin ”onhan tuossa kasitien varressa ABC”. No sinne en polkenut.

Niinpä kotiin palattua oli ilo Pehtoorin hommaamasta ja grillaamasta nieriästä ja minun tekemistäni lisukkeista, rose-viinistä ja piha-auringosta (eka kertaa syötiin kotipiazzalla) ihan ylivertainen. Melkein kuin ulkomailla olisi.

Ja  tiedättekös mitä? – Pehtoori on eilen myynyt viime vuonna ostamassa fatbiken ja ostanut sähköpyörän!! Ja oli tänään käynyt sillä Jäälissä äitinsä luona. Tiedän yhden toisenkin aktiiviliikkujan, joka on minun innostamanani hankkinut sähköpyörän. Kuume leviää. 😉

BTW: Minun vanha, hyvä Crescent olisi myynnissä: tarviiko joku 7-vaihteista tyylikästä ja laadukasta Crescent Rissa -pyörää (linkin takana melkein vastaava)? Hinta on 275 €. Laitan tähän huomenna kuvan… Laita sähköpostia jos pyörälle on tarvetta.

Nyt kyllä väsyttää, jo ajatus 75 kilometristä tuntuu minulle mahdottomalle, mutta niin hyvälle, että sen tein. Ja Vastavaloon on paljon uusia kuvia!

Pääsiäisen lopulla – hyvillä mielin

Myöhäinen pääsiäinen, pääsiäinen Oulussa. Onhan näitä joskus ennenkin ollut, mutta ei ikinä sellaista kuin nyt.

Paljon ulkonaoloa, paljon yhdessäoloa, paljon ruokaa – no noita kaikkia on ollut Lapin mökilläkin, mutta nyt kotosalla. Ja pääasiassa sää on suosinut.

Tänään kävimme Jäälin (iso)mummulassa; pikkuperhe kulkivat keskenään ja Pehtoori ja tytär kahdella autolla, minäkin olisin tavallisesti hypännyt kyytiin, mutta nyt on uudet tuulet. Pyörällähän minä. Mennessä polkiessa mietin, että eihän tämä nyt niin paha matka ole: toki ylämäissä laitoin sähköavustusta päälle, poljin auringossa, nautin liikkumisesta ja ulkoilmasta – ja äänikirjasta. Mietin samalla, että yli puolet tästä (yhteen suuntaan 17 – 18 km:n) matkasta anoppi aikanaan kulki sulan kelin aikaan kaupungissa pyörällä töissä kaiket päivät. Seisoi työpäivän Sokoksen kodintavara- ja astiaosastolla, eväänään kaksi palasta ruisleipää, ja polki takaisin kotiin Jääliin. Tosin oli nuorempi kuin minä – lopetti työuransa 57-vuotiaana (aloitettuaan sen 11-vuotiaana) – mutta silti. Ei ollut pyöräteitä, Kuusamon tien piennarta polki, ei ollut vaihdepyörää, sähköpyörästä ei ollut kuullutkaan, eikä toki olisi huolinutkaan, vaikka olisi ilmaiseksi saanut. Onhan huushollissaan tiskikonekin aikamoinen uutuus ja myönnytys. 😉

Kunhan oli porukalla kahviteltu, lähdin polkemaan takaisin kotiin, ja ymmärsin, miksi menomatkalla en ollut sähköä paljon käyttänyt! Palatessa vastatuuli oli liki seisauttava. Länneltä tuuli, paikoin vastaan oikein kunnolla. Oli ilo napsauttaa ”Eco” avittamaan matkantekoa.

Iltapäivällä tyär oli kaupungilla tapaamassa vanhoja koulukavereitaan, joten kokkailin vain ”normi-muonavahvuudelle = pikkuperhe + Pehtoori & minä”. Kaikkia edellisten päivien ”ylijäämiä” ja vähän uusia salaattiaineksia väliin, keitettyjä kananmunia, pakkasesta katkoja ja vähän ”sitovia” sooseja, joten tein aika hyvän salaattibuffan. Pehtoori grillasi vielä vähän makkaraa oheen. Jälkkäriksi edelleen rääppiäisiä, jätskiä, marjoja, suklaata… Juuri kun olimme aloittamassa, tytär tulikin lapsuutensa bestiksen kanssa ”katsomaan pieniä”, eivätkä olleet sittenkään syöneet kaupungilla. Buffasta riitti kaikille. Olipa ilo nähdä A:takin.

Pehtoorin ja minun konmaritus ~ varastojen/vaatehuoneiden siivous/poisto/järjestelyoperaatioiden jäljiltä oli löytynyt uusia ”kätköjä”. Mm. tyttären ”romulaatikko” ~ pelilaatikollinen ala-asteen-yläasteen aikaisia tilpehöörejä. Niitä sitten lattialla koko porukka perattiin ja ihmeteltiin: Apsulle se oli ihmeiden paikka. Marmorikuulat! Tarrat ja ties mitä! ”Miksi tämmöisiä?” Ja kyllä tyär ja ystävänsä löysivät muistoja. Jotenkin niin hieno juttu.

Nyt kohti ”arkea”. Vaikka eihän tämä elämä nyt niin arkiselta tunnu. 😉 Opiskelijakin on vielä pari päivää kotikotona. Juniorilla toki vapaat on ohi. Ja minullakin taitaa olla huomenna vähän tekemistä, joita voisi vaikka kutsua töiksi. Voisi, mutten taida. 😉

Uusi menopeli

Varoitus: sisältää tuotesijoittelua!

Jo viime keväänä harkitsin pitkään, mutta en raskinut. Oli se Kreikan reissu, tele-zoomin osto ja kaikenmoista.  Viime viikolla mökillä päätin, että heti kotiin palattua menen kauppaan ja ostan. Ja niin tein.

Ostin itselleni sähköpyörän! Kyllä minulla on ihan hyvä pyörä olemassa, ei ihan uusi; muistelen, että on se pari vuotta vanhempi kuin autoni (joka täyttää tänä kesänä seitsemän vuotta), luulen että tänä vuonna pyörä on vasta kymmenvuotias. (Tämä saattoi olla pyörän toisen kesän aloitus). Joka kesä ajelen sillä korkeintaan muutamia satoja kilometrejä, parhaimpina ehkä 500 km. Olen kerran sen huollattanut, pesen ja putsaan hiekasta aina tarpeen tullen, joten ihan hyvässä kunnossa se vielä on. Mutta silti halusin uuden pyörän, ja nimenomaan sähköpyörän.

Ajatukseni on, että voin lähteä pyörän kanssa kuvausreissuille lähitienoolle, joskus Koiteliin, joskus Liminganlahdelle tai ehkä systerin tykö Iihin. En jaksa (tai viitsi edes yrittää) polkea tuollaisia matkoja tavallisella pyörällä, ja kun autolla menee kuvausreissulle, tulee vain hurautetuksi kohteeseen, – no siellä sitten voi tepastella kuvailemassa, mutta pyörällä on eri juttu. On helppo pysähtyä välillä, tulee oltua enemmän ulkona ja liikuttua. Onhan sähköpyörääkin poljettava, – ei se mikään mopo tai vespa ole.

En ollut koskaan edes kokeillut sähköpyörällä ajoa, vasta viikonloppuna Jussin Pyöräpisteessa kokeilin. Eikä kokeilu pyörtänyt päätöstäni ostosta.

Olin etukäteen ”valinnut” Crescentin, koska tavallinen, hyvä pyöräni on Crescent, ja niiden muotokieli on mieleiseni. Ja halusin aika pystyn ajoasennon: sellainen mummo-tyylin menopeli oli mielessäni. Olennaista valinnassa oli myös, että malliin kuului isohko tukeva kori, you know, reppu kameroineen ja ainakin yksi obiska pitää mahtua juomapullon ja muiden tilpehöörien lisäksi mukaan.

No kaupassa tulin sitten opastetuksi, että Helkama-pyörissä on parempi ja toimintavarmempi koneisto (Shimano) kuin Crescenteissä, ja että juuri tämän viime vuoden mallin saisi nyt vähän edullisemmin. Ja ajoasento on riittävän pysty, vaikka pyörässä onkin suora tanko. Ja sen voi vaihtaa, jos etukeno on liikaa repeytyneille, ahtaille olkapäilleni ja hartiolleni.

Tässä pyörässä on hyvää keskimoottori (etumoottorit tekevät pyörästä ”heppoisen”, kuulemma). Seitsemän vaihdetta, pienen näköinen, kevyehkö akku ja hyvä poljettava ihan manuaalisestikin. Ostin sitten takaritsille vähän suhteettoman ison (ja ruman) korin, mutta kun … se kamera etc.

Sähköavustusta polkemiseen on kolme eri tason vaihtoehtoa: Eco, Norm ja High. Olen ehtinyt ajella 75 km, ja enin osa kilometreistä on taittunut ihan perinteisesti, sähkö pois päältä, mutta vastatuulessa ja liikkeelle lähdössä on mukava napsauttaa päälle Eco. Isommisssa ylämäissä ja tänään yli 20 kilsan lenkin lopulla jo Norm. Nopeinta ja voimakkainta avustusta olen käyttänyt vasta vain muutamia kertoja: hulppeaa on meno. Huippuja en ole vielä kokeillut, mutta 25 km/h kuulemma pääsee. 😉 Akku riittää 120 – 60 km – se on riippuvainen siitä, mitä noista avuista käyttää; high kuluttaa tietysti eniten.

Näin kolmen päivän vankalla kokemuksella voin kyllä suositella. 🙂

Lapinhullun onnen päivä

Hangasojan huomassa oli tänään aamupäivällä pilvistä. Ei kylmää, eikä satanut lunta, mutta vähän tylsän harmaata.

Pehtoori lähti hiihtämään joskus ennen puoltapäivää, minä vetosin kylkikipuun ja posteiluun, tein sienisalaattia, sokeroitua sipulisalaattia ja sitten oli lähdettävä ulos.

Ihan vahingossa ajauduin, löysin, Iisakkipään talvipatikkareitille. Se meidän sama, ”iänikuinen” Iisakkipään reitti oli pohjustettu myös talvipatikoijille, lumikenkäilijöille. Minullahan ei mitään lumikenkiä ollut (onneksi), mutta kamera oli (tietysti, onneksi ).

Viimeinen kilometri huipulle oli oikeasti aika haasteellinen (tuulta, polku hukassa, upottavaa lunta), mutta merkillistä, miten se tuntuikaan mukavalle.

Kaiken kaikkiaan kaksi ja puolituntia sujui niin ajatuksettomasti, vain liikkuen, kuvaten, kavuten, katsellen. Ja nauttien. Voi ihmiset, tulkaa Lappiin joskus.

Illansuu, ilta – lepoillen, hyvin syöden, mökkeillen.

Ja niin tyytyväisenä kunnon ulkoilusta, liikkumisesta.

Kultakylän kujilla ja metsässä

Aamulla näytti pahalta. Pakkanen on laskenut, joten mittarissa enää vain – 20 C. Ja sääennuste uhkasi, että päivän mittaan lauhtuu vielä lisää. Onneksi sentään ”tuntuu kuin” näytti – 26 C ja puut heiluivat lupaavasti kertoen tuulen ja vinkan olevan tosiasia.

Hieman kierrellen ja kaarrellen onnistuimme kuitenkin molemmat keksimään hiihdon sijaan muuta tekemistä ja liikkumista.

Mie lähdin kohti etelää: Kultakylään ja Tankavaaraan etsimään kuvattavaa ja kävelyreittejä, – ja löysinkin. Ja jatkoin vielä Vuotsoon, joten sain hyvinkin koko iltapäivän kulumaan. Ja Pehtoori oli pudotellut lumet mökkien ja liiterin katolta, lapioinut lunta paikasta toiseen.

Villin lännen kadulla oli kovin kalseaa, mutta myös hiljaista. Kuten koko Tankavaaran alueella. Ihan hiljaisessa maisemassa yksikseni sain kuljeskella.

 

Ei tuullut, eikä kyllä tuntunut edes kylmältä.

Ja sitten talvipatikalle.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Pikakysely: tiedätkö, mikä on ”pirttipäivä”?  Ja jos viitsisit myös vastata (”muu”-kohtaan), mitä se sinun mielestäsi tarkoittaa… Kiitos jo etukäteen.