Showing: 1 - 50 of 239 RESULTS
Garda Liikkuminen Reissut

Päivät täynnä elämyksiä

Eilisestä (keskiviikko) vielä

Eilen illalla keskustaan syömään, Pehtoori oli etsinyt ruokapaikan Paradiso Perduto , ja hyvähän se oli. Söimme lyhyen kaavan mukaan, vain ”primin” eli annokset  pastaa. Siellä(kin) olisi ollut monipuolisset antipastot, secondot, dolcet, pizzat — kaikkea mitä toivoa saattaa, mutta meille riitti iso lautasellinen erinomaisen hyvää Maccheroni-pastaa ankkakastikkeessa ja mustilla tryffelilastuilla viimeisteltynä.

Tryffeli on kyllä sellainen sieni, että sen käyttö on hallittava, ettei mene överiksi ( = melkein syömäkelvottonta) mutta että sen hienostunut maku tekee ruoasta hyvän. Tuolla tämä hiuksen hieno raja hallittiin. Perfetto!

Syötyämme käveleskeltiin vielä kujilla ja rannoilla, muutamassa putiikissakin piipahdettiin, mutta sitten  hotellille ja unille. Oma retkipäivä oli tienossa.

Riva del Garda -päivä tänään

Ja tänäänkin. Aamulla jännityksellä avaamme hotellihuoneen pimennysverhot vähän ennen seitsemää: ja pouta! Aurinkokin. Ymmärrämme olla iloisia – tästäkin!

Kun eilen emme päässeet Rivaan (järven pohjoispäässä, Trenton puolella) päätimme yrittää vielä tänään. Sielläkin muisteltavaa ja tiedossa oli, että patikkareittejä olisi valittavaksi asti. Toisin kuin minulla tapana on, en ollut tehnyt kiveenhakattua 🙂 ohjelmaa, enkä ollut ottanut kunnolla selvää, vaan mentiin ajatuksella, että ”mennään ja eiköhän me löydetä”. Löydettiin. Enemmän kuin oli toiveita. (Insta-stooreihin tein paluumatkalla pienen videoklipin – koetan siirtää tänne jossain välissä)

Tänäänkin bussi oli myöhässä, melkein puoli tuntia, mutta me jaksoimme odottaa, ja mahduimme kuin mahduimmekin kyytiin. Reilun puolen tunnin matka täpötäydessä haitaribussissa sujui katsellessa maisemia.

Perillä katseltiin kaunista Rivan kaupunkia, vähän jo tuttuakin (2012 huhtikuu). Sää suosi, ei hellettä, mutta mitä parhain käveleskelyyn,  patikointiin. Aurinkoakin, sopivasti.

Erinäisten vaiheiden jälkeen olimme polulla, jota mainostetaan  yhdeksi kauneimmista reiteistä missään, koskaan. Kaunis se olikin, ei kovin vuoristoinen, ei me oikeastaan sellaista nyt haluttukaan (Monte Baldo edelleen tutisuttaa polvia 😊). Mutta Gardajärvi koko ajan  vierellä, jylhät vuoren seinämät toisella puolella, leveä, aidattu polku, jonka varrella unikkojakin!

Minulla on paljon kuvia, ehkä kerrottavaakin, mutta nyt on todettava, että ei jaksa, ei pysty. Kello on paikallista aikaa puolikymmenen, tulimme vajaa tunti sitten syömästä (lämmöllä voin suositella! Pinkki tortelloni ja tomaatit! Molto bueno!!)  kaupungista.

Ja kun käveltyjä kilometrejä tälle päivälle on reilut 20, on vanha jo väsynyt. Ja kun huomenna on ennen kahdeksaa oltava tienvarressa, sillä ollaan lähdössä järjestetylle reissulle Veronaan, joten tämä postaus jää vajaaksi.

Jos kiteytän tämän päivän, että totesin voivani ihan hyvin olla toisenkin viikon ja että niinhän se on, että Italia on vaan mulle just sopiva, niin siinä se ydin! Vaikka ollaan näinkin turistipaikassa kuin Malcesine ja Riva. Palaan asiaan.

Tässä muutama kuva pikaisesti editoituna, ilman selityksiä.

Mutta ehkä ne kertovat jotain. Mainitsemisen arvoista on, että juuri kun olimme neljän aikoihin bussipysäkillä palaamassa Rivasta Malcesineen, alkoi pienoinen myrsky, sade ryöppysi, kaksi tuntia satoi kaatamalla ja ukosti toden teolla,  mutta me olimme jo pois patikkapolulta. Ja tänään oli ensimmäinen päivä kun en käynyt järvessä uimassa… Seuraava ”uinti” ehkä reilun viikon päästä Hangasojassa. 🙂

Nyt ’buona notte’  – huomenna Verona!

Liikkuminen Niitä näitä Oulu

Uusi keräilykohde

Ei se kauaa lunta satanut, eikä paljon, mutta sen verran, että pikkuisen pistely tuntui kasvoilla. Ja samaan aikaan kovat tuulenpuuskat pyörittivät katupölyä ja hiekkaa niin, että hampaissa narskui. Mutta siinäpä ne tämän päivän suuret ”vastoinkäymiset” ja huolet ovat olleetkin. Sitä paitsi eivät nuo hieman arktiset piirteet säätilassa estäneet liikkumasta melkein kahta tuntia. Vähän, hyvin vähän, pihahommiakin osana ulkoilurupeamaa.

Edellisinä vuosinakin minulla on ollut pyörälenkeillä joku ”keräilykohde”: esim. Oulun uusiin kaupunginosiin tutustuminen (Kivikkokangas, Uusi Hiukkavaara, Metelinkangas, Paituri etc. etc.), Knuutilankankaan ”lohilammen” vuodenajat, Oulun uimarannat, kesäkahvilat, lähikunnat ja niiden kirkot etc. etc. Lisäksi tarvitsen aina äänikirjan taustaääneksi.

Tänä keväänä uusi keräilysarja on roskikset! Oulussa on jo muutamia vuosia ollut ”taideroskiksia”, ja nyt niitä on tullut pyöräteidenkin varsille lisää. Tänään kohdalle sattui Myrskytuulian maalaama roskis Tuiranrannan läheisyydessä. Tähän mennessä tämä on minua eniten miellyttävä. Tuo väri! Haluaisin Emmiliinille tuon värisen bodyn tai kesämekon – korostaisi pikkuisen syvänsinisiä, kirkkaita silmiä.

Ovatkohan nämä roskiksetkin Kulttuuripääkaupunki Oulu 2026 -brandäystä? – Arjen iloa ainakin. Näitä varmaan vilahtelee sitten pitkin kesää näissä postauksissanikin.

Liikkuminen Niitä näitä

Pyöräilykesäksi tavoite

Viiden edellisen vuoden yhteenlaskettu kilometrimäärä on 18 750 km. Tämä kilometrimäärä jakautuu kahdelle pyörälle; nyt käytössä olevalle pyörälle (Helkama e7) tämä alkava kausi on jo neljäs – takana 10 000 km. Ja hyvältä tuntuu vieläkin.

Tulevaa suunnitellessa on hyvä ottaa huomioon mennyt.

VuosiKilometrit
20194500
20204200
20213700
20223250
20233100
2024??

Selityksiäkin tälle rankasti laskevalle ”kehityskaarelle” on – ja paljon! 😀 , mutta enpä nyt tänään ja tässä ryhdy niihin juttuihin. Tänä vuonnahan on nyt nimenomaan tarkoitus keskeyttää aleneva trendi. Tavoite tälle vuodelle EI siis ole saavuttaa nippa nappa 3000 kilometriä, vaan pikkuisen parantaa viime vuodesta.

Olen siis kalkyloinut, ottaen huomioon aiotut pyörättömät ajanjaksot mökillä ja reissuissa ja olettanut, että erilaiset kiputilat ja sairastamiset eivät tule keskeyttämään aktiivista sykkelöintiä, että tänä vuonna ajelen pitkin poikin Oulun ja naapurikuntien pyöräteitä yhteensä 3 250 kilometriä. Ja joutunette/saatte lukea raporttia näiltä retkiltä. Löytäisinpä jotain uusia juttuja. Oisko kellään vinkkejä pyöräretkikohteista?

Tämän postaukseni artikkelikuvassa yllä näkyy, kuinka olen jo kalenteriini tehnyt taulukon kilometrimäärän kontrolloimiseksi. Ihan vastaava oli hiihtokilometrejä varten. Kalenteroinnista voisinkin joku päivä kertoa lisää… 😀

Jos olen pyörän kanssa liikkeellä keskimäärin viitenä päivänä viikossa (minähän en, kun kerran ei ole pakko, eikä edes välttämätöntä, pyöräile sateessa) lokakuun alkupuolelle asti, niin keskimääräinen päivämatka on noin 22 km. Ei millään muotoa pitäisi olla mahdotonta, semminkin kun näinä kevät – kesä – syyskuukausina en juuri autoa käytä – poislukien mökkireissut ja muksujen kanssa liikkumiset. Ja nyt on jo ensimmäinen sata kilometriä lähes kuljettuna.

Aloituksen riemua ja intoa siis on tänäänkin ollut!

Lappi Liikkuminen

Tavoitteessa – hiihdot hiihdelty

Sataa vettä. Hiihtokausi on nyt ohi.

Mutta kävinpä vielä aamupäivällä 15 km hiihtelemässä Sivakkaoja-Kiilopää -huudeilla. Täällä pohjoisessa hiihtokautta on varmaan vielä vappuun asti, mökkipihassakin on lunta aika lailla (artikkelikuva aamupäivältä), mutta meillä paluu etelään edessä.

Tämän hiihtokauden tavoitteeksi asetin itselleni hiihtää kilometrin enemmän kuin viime vuonna, joka sekin oli minun elämässäni jo ihan hyvä suoritus. Hiihdän siis vain ”itseäni vastaan”. Kunhan yritän pitää itseni ulkoilemassa ja liikkumassa. Vaikka monesta suorittamisesta olen oppinut pois, on silti hyvä olla jotain (liikkumis)tavoitteita – pysyä edes itsensä kanssa tasoissa.

Tavoite 635 + 1 km oli täynnä jo sunnuntaina! Nyt kilometrejä on melkein 700 km (= 680 km). En ikinä ennen, enkä ehkä enää koskaan, ole hiihtänyt näin paljoa. Tavoitteen asettaminen, jonkinlainen suorittaminen, luvatun (vaikka vain itselle) tekeminen, on motivoinut.

Tiedättehän, että ”ne oikeat harrastajat” eivät laske kilometrejä; heille hiihtäminen on elämäntapa ja luonnollista liikkumisen tarpeen tyydyttämistä ilman laskemisia. No minä en ole sellainen (ja pikkuisen epäilen noita ´oikeita harrastajiakaan´ 🙂  ).

Minä olen laskenut joka ikisen Oulussa ja Saariselällä hiihtämäni kilometrin. Ja HUOM. vain perinteistä, ei luistelun huumaa, vaan ikäihmisen ilokseen ja terveydekseen sivakointia huonoilla, hyvillä ja erinomaisilla laduilla. Suunnilleen aina kun on ollut  mahdollista. Matkathan eivät minulla ole olleet pitkiä (max. 20 km, yleensä kymppi), mutta toistoja on paljon.

Hyvillä suksilla. Sellainenkin hairahdus sattui tänään tässä kauden lopulla, että oikein selfien räpsäisin. Ja suksien merkki näkyvillä, eikös se niin kuulu olla. 😀 Kaikkea sitä!

Nyt päättyi latuilu (”Lähes naapurin” keksimä mainio nimitys leppoisalle, ei-verenmaku-suussa-hiihtämiselle) ja kunhan Ouluun päästään, alkaa pyöräily.

Luulen, että ensi viikolla julkaisen tulevat pyöräilykauden tavoitteeni. Sellainen sitouttaa tekemiseen. Kun on ääneen sanonut/blogiin kirjoittanut, että aikoo hiihtää 636 km tai aikoo pyöräillä 200 km enemmän kuin viime kesänä, on hyvä tavoite tehdä niin.

Nyt olen hyvillä mielin.

Oulussa olen hiihdellyt näitä latuja. Eestaas. Kaksi kolmasosaa kilometreistä on kertynyt tuolla. Tänä vuonna ei ollenkaan meren jäällä, ei ollenkaan Virpiniemessä.

Ja tässä nämä tänä vuonna hiihdellyt Saariselän ladut.

Mökkimaisemissa ei tarvitse hiihtää eestaas, vaan voi suunnitellla rengasreittejä. Ja sellaisista pidän, Ja sellaisia on ollut vara valita. Oulussa korkeuserot ovat korkeintaan 20 metriä. Täällä pohjoisessa kavuttavaa ja laskettavaa on jokaisella reitillä melkein koko ajan. Noin 100 metrin korkeusero on tavallinen. Syke ja ilo ja rasite ihan erilaisia kuin tasamaalla. Molempi parempi.

Nyt (huomenna) kohti asfalttiteitä. Pyörä odottaa kotona huollettuna valmiina kesän retkille.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Valkoisessa tunturissa

On sellainen vaihe elämässä, että aamulla herätessä on tovi mietittävä, mikä viikonpäivä, paljonko kello on, missä ollaan, onko joku syy tai peruste herätä? Päivää ja kellonaikaa on mietittävä myös hereillä ollessa. …

Nukuin viime yönä 11 tuntia!! Ilman melatoniinia (viikon olen ollut ilman), näkemättä painajaisia tai muitakaan vauhdikkaita unia. Minä vain nukuin. Oi, että elämä voi olla hyvää!

Näillä vuosilla varsinkin täällä pohjoisessa valon määrä, lämpötila, pilvipeite ja omien kolotusten puute/voimakkuus ovat ratkaisevia tekijöitä päivän ohjelmaa suunnitellessa. Niiden tila ratkaisi tänään, että lähdimme autolla liikkeelle. Minä vein Pehtoorin Laanilaan ja HUOM. kävin kuvailemassa Monomestan joten NYT eilisen postauksen lopussa on kuvat siitä. KLIKS 

Pehtoori lähti siitä talvipatikalle, Ruijanpolulle kohti Kiilopäätä. Ja minä pyöräytin auton ja ajelin teitä pitkin samaan kohteeseen. Sieltä lähdin hiihdellen kohti Niilanpään vanhaa erotuspaikkaa. Viime syksynä viimeksi sinne kävelimme ruskaisen tunturin paljakassa, jossa nähtiin mm. riekkoja.  Tänään oli hyvin eri näköistä. Oikeastaan välillä ei minkään näköistä.

Sinne kulkee ns. luonnonlatu, siis yksi latu, joka on tehty moottorikelkan perässä vedettävällä vempaimella, ei siis ole mikään leveä, kaksisuuntainen latu-ura, jossa keskellä luistelua varten oma ”kaista”. Tämä luonnonlatu oli kaikenkukkuraksi aamuisen ajon jäljiltä osittain jo tuiskunnut umpeen. Silti.

Silti, ja noin kolmen kilometrin ylämäkeen hiihdosta huolimatta, tänään oli hirmu hyvä vire hiihdellä. Plussa-asteita ja melkein tuuletonta. Luisto oivallinen. Niilanpään poroaitauksen kohdalta sitten alkoikin metsätaival, ja alamäki. Minulle ennen hiihtämätön pätkä. Aika lailla ketään kohtaamatta reilu vitonen kulki.

Rautalammelle hiihtäjiä oli alla olevassa risteyksessä muutamia, minä en taida koskaan enää sinne asti jaksaa… (Tulee sellainen 30 km:n lenkki)

Mutta ihan tyytyväinen olin tämänpäiväiseenkin lenkkiini.

Pehtoori otti kyytiin Kiilopääntien varresta ja palailimme mökille.

Ja mikä merkillisintä ja mukavinta, jaksoin vielä mökillä käynnin, voileivän ja smoothien jälkeen lähteä uudelleen ladulle: Prospektorin sprintti sujahti helposti. Kausihan voisi jatkua vielä kauan. Virallinen lumensyvyys on melkein metri ja latukoneet hyrräävät joka aamu ladut priimakuntoon,

                       mutta minulla alkaa olla lajinvaihto lähellä. Oulussa pyörätiet jo pian houkuttavat. …

Vaikka toki täälläkin viihtyy.

 

Lappi Liikkuminen Valokuvaus

Canonin kanssa tunturissa

Retkipäivä aurinkoisilla laduilla.

Yöpakkanen hiipui aamupäivällä nopeasti. Yhdentoista jälkeen oli enää viisi pakkasastetta. En tiedä mitään, mikä olisi ollut tälle päivälle parempaa kuin lähteä kameran kanssa tunturiin. Halusin korkealle, hiihtämään pitkähkön ja rauhallisen lenkin, iltapäivän aurinkoisessa maisemassa, valkoisilla hangilla, aika luistavalla kelillä. Siis viettämään aikaa ulos, luontoon.

Saariselän latukartta -palvelu on muuttunut, siitä on tullut maksullinen. Siinä on hyvää se, että siihen on merkitty myös maastopyörä- ja talvikävelyreitit, joita on viime vuosina tullut todella paljon lisää. Minä en ole vielä ihan sinut tämän uuden kanssa, mutta piirsinpä siihen kuitenkin päivän reitin.

Pehtoori vei minut autolla Laanilaan, ja Savottakahvilan nurkalta lähdin kohti Piispanojaa, sieltä ylös Pieranvaaraa kiertäen, pätkä Onninjälkeä ja sitten kohti Ahopään huippua. Kyllä kannatti. Taivas kirkas ja korkea, lumi valkoista, kaukana kavala maailma. Viime kesänä useammankin kerran patikkareitin kohteena ollut Mariankuru  näkyi, mutta kun ei kerran ole vielä kunnon kestohankia, en rohjennut kovin lähelle kurun reunaa suksilla mennä.

Sitten parin kilometrin lasku Kiilopään juurelle, Suomen ladun majalle lounaskahville. Ja korvapuustille. 🙂

Paluumatka ensin kohti Kakslauttasta (ja nelostietä) kohti, mutta puolimatkassa poroaidassa olevan portin kohdalta kohti Rönkönlampea ja Hangasojan risteystä. Sitten luonnonlatua ja mökkitietä pitkin maaliin.

Monta kertaa tuli äiti mieleen: kun hän 80-luvun lopulla ja 90-luvulla eläköidyttyään vietti kevättalvisin yksin usein monta viikkoa täällä Hangasojan mökillä, hän hiihti pari kolme kertaa viikossa mökiltä Ahopään yli Kiilopäälle, jossa söi keittolounaan ja luki sanomalehdet, joi kahvit (ja epäilemättä poltti myös Marlboronsa) ja sitten palasi hiihtäen mökille.

Tänään minulla reissulla kului yli kolme tuntia, muistikortille tarttui yli sata otosta ja kasvot saivat hehkuvan punan. Mökille palattua Pehtoorin lämmittämä rantasauna oli tavallistakin parempi.

Retkipäivässä oli olennaista että Canon oli seurana. Omat manuaalisesti säädellyt kuvat ovat enemmän mieleeni kuin puhelimen automatiikalla syntyneet otokset, mikä motivoi kameran kantamiseen – ja toki käyttämiseenkin. Kuvitin leppoisan lenkkini ja alla kansio.

Klikkaa kehyksen oikeasta ylänurkasta nuolikuviota, minkä jälkeen kuvat avautuvat koko näytön kokoisiksi. Sen jälkeen voit edetä kuvasarjan (noin 40 kuvaa) oikean reunan nuolesta. Aurinkoista virtuaalilinkkiä!

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

15 km silkkaa kiitollisuutta

Melkein puolille päivin oli maltettava, odotettava, pysyttävä mökissä siihen asti,  että pakkanen laskisi aamun -17 C pakkasasteista alle kymmeneen.

Pitkän pohdiskelun jälkeen reitiksi valikoitui Kakslauttanen – Sivakkaojan vartta kohti Kiilopäätä, jossa kahvilaan pissalle ja pillimehulle – paluumatka pohjoispuolta poronaidan vartta takaisin Kakslauttasen parkkipaikalle.

Ei tullut uutta nopeusennätystä, eikä tyylipisteitäkään ollut jaossa, mutta voin ylpeänä kertoa, että osasin nauttia joka ikisestä kilometristä, jokaisesta auringonsäteestä, kaikista hiljaisista hetkistä (äänikirjakin tuolla tauolla), liikkumisen ilosta, jaksamisesta, terveydestä, mahdollisuudesta olla täällä.

(Vielä kun olisin viitsinyt ottaa oikean kameran mukaani, kuvat eivät olisi tällaisia vähän oudon värisiä yms., niin olisipa ollut hyvä. Nyt on tyytyminen näihin. )

Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

Harrastusten parissa – hiihtoa ja kokkailua

Se oli sitten siinä! Hiihtäminen Oulussa tälle kaudelle riitti nyt. Ei ihan tuskaista, mutta tänään oli ladulla työlästä (<- liikaa vaatetta, ladut todella nihkeitä, melkein upottavia, ei aurinkoa, ). Kaikkea muuta kuin juhlaa. Mutta kuten ainakin kasikymppinen papparainen, jonka kanssa parkkiksella yhtä aikaa laiteltiin suksia autojemme peräkonttiin, totesi: ”Eipä tässä kiirettä, ja nostaa se kuntoa tämmönenkin keli.” Tämäpä!

Kaikista epäilyistäni huolimatta asettamani kilometritavoite tälle talvelle ei kuitenkaan ole enää kauhean kaukana. Koska Saariselän ladut – here I come again! Ehkä jo maanantaina kohti Ahopäätä tai Vellinsärpimää. Tavoite on vielä saavutettavissa!

Mutta sitä ennen on pari mummeilupäivää. Muksuthan ne ovat syy, ettei jo viikolla ajeltu pohjoiseen. Me kun voidaan valita.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Mummeiluun ja juhlaan kuuluu hyvä ruoka.

Lähdin ostamaan kaupasta fenkolia ja litran kermaa. Tulin kotiin kahden ison marikassillisen kanssa: eikä niissä ollut jauhoja ja maitoa, onneksi sentään kilo fenkolia ja litra kermaa. Mutta niin paljon kaikkea muutakin (toki myös mökille vietäväksi), että itseäkin hirvitti kuitin pituus ja lukemat. Sehän lähtee minulla lapasesta, kun on juhlan aika.

Ja olen ihan ekspertti perustelemaan itselleni ”turhia” ostoksia:

1) Minttua, timjamia ja rosmariinia ei KANNATA ostaa pieniä hipsuttelutaimia (alle 2 €/kpl) jos kerran voi ostaa ruukut (á 7 €/kpl), ihan vaan jo sen takia, että nehän ovat mökkikeittiössä mukavia viherkasvejakin. Näistä ruukuista huolimatta tuli silti ostettua myös keltaisia kallankukkia (ks. bannerikuva) ruukussa.

2) Onko mitään järkeä ostaa pientä ”lavallista” tuontimansikoita, tähän aikaan vuodesta, ja vielä hintaan 9.90 €? – Toki, kun ne sokeroi, niin jo huomenna ne ovat ihan hyviä jälkkäreiden koristeeksi ja salaattiin tuomaan väriä, ja lapset joka tapauksessa ihastuvat, kun niitä on tarjolla vaikka alkupaloina.

3) Erikoiskahvia mökille? – No kun siellä keitellään keittimellä, eikä pannukahvia, kuten kotona, niin täytyy saada jotain jänniä uusia makuja. (Totta puhuen mökillä vesi on niin hyvää, että kahvista ja kaurapuurosta tulee parempaa kuin missään, ihan ilman mitään hifistelyjä.)

4) Katkarapusulatejuustoa sekä paketissa että tuubissa? – Noku. Tuubilla on mukava koristella pieniä syötäviä, lapaksia, leipäsiä. Ja juhlaviikonloppuna ruokia koristellaan.

5)  … Tätä voisin jatkaa pitkäääään.

Liikkuminen Ruoka ja viini

Liikkuen ja leipoen

Sataa räntää. Isoja märkiä hiutaleita taivaan täydeltä. Sade on eskaloitunut hiljalleen. Aamupäivällä ladulla tuli vain vesihippusia, mutta melkein vesihiihdoksi meni tänään. Joka tapauksessa tulipahan taas kilometrejä ja kasvoille ja kehoon raikas olo … Luotan siihen, että jos täällä alkaa sää olla ’hiihtovastainen’, niin mökillä on vielä kelejä.

Kuunnellessani kirjaa ”Joutilaita kilometrejä” tulin miettineeksi, miksi ylipäätään hankkiudun liikkumaan sellaisessa säässä kuin tänään. Ehkä se johtuu – vähän harhaisesta, turhan toiveikkaasta käsityksestä? – siitä, että ajattelee sen tekevän hyvää myös tulevaan. Rasitus, aika pieni sellainen kuitenkin, tuo tuleviin päiviin ja vuosiin jotain hyviä vaikutuksia? – No höh! Eikös se ole nähty että ikänsä liikkuneet sairastuvat ihan samalla lailla kuin ne, jotka eivät ole tunkeneet räntäsateeseen liikkumaan, salille tai jotain muuta aktiviteettia harrastelemaan? Mutta!

Aattelen lopulta kuitenkin niin, että se hetkenkin hyvä fiilis, joka tuosta tulee, se on se liikkumisen väärti. Kun ruokapöytään illansuussa istahtahtaessa on edes vähän sellainen olo, että tämä on ansaittu… Tiedä häntä. Tulipahan hiihdettyä taas se reilu, aika reilu kymppi, ja sitten hyvillä mielin kotiin tekemään sapuskaa ja ottamaan kuvia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kyllähän se nyt vain on niin, että pääsiäinen on vuoden ruokajuhlista monipuolisin ja innostavin!

Iltapäivällä tein aikaavievän ja perusteellisen kauppareissun Ruskoon, sekä Sittariin että Alkoon. Ihan vaan teitä blogini ruoka- ja viinifriikkejä varten. 🙂

On tulossa Suuri Pääsiäisruokien Värkkäily -viikonloppu. Ja yllättävää, että Pehtoori ei ole ollenkaan pahoillaan, kun joutuu testaamaan ja kertomaan mielipiteensä kaikesta eteensä kantamastani.

Tänään listalla mm. meksikolaista bataattikeittoa ja marizotteja. Jälkkäriksi juustoja suoraan ovelle kannettuna. Huolimatta siitä, että olen muka koko viikon liikkunut ja syönyt aika säällisesti, olo on nyt enemmän kuin yltäkylläinen.

Ihan erityisesti päivän menusta erottuivat nuo eka kertaa tekemäni marizottipullat. Hyvin ovat samankaltaisia kuin ranskalaisten briossit. Tänään täytin ne suolaisella graavilohi-tuorejuustotäytteellä. Mökkiruokana voisivat LappItalia-hengessä saada savuporo-smetana- tai hilla-rahka-kermavaahtotäytteen! Joka tapauksessa nämä jäävät elämään!

Virtuaalimaistiaisia tulossa lisää…

Liikkuminen Niitä näitä Oulu

Tunturin juurelta ladulle

Näissä maisemissa tänään. Pari pakkasastetta, rinne priimakunnossa ja aurinko siniseltä taivaalta. Siis mäkeen?  – Mutta kun hissit ei pyörineet!

Kun kerran hissit eivät pyörineet ja kun kaikki lasketteluvermeet on mökillä, niin jäi taas mäkeen menemättä. Viime vuonnakaan en käynyt kertaakaan, tänä vuonna on vielä pieni mahdollisuus…

Aina se vähän houkuttaa laskemaan lähteä. Olihan meillä sellainenkin vaihe, että minä olin yksikseni rinteessä ja Pehtoori hiihti. Ainakaan kymmeneen vuoteen (selkäleikkauksen jälkeen) mies ei ole mäkeen lähtenyt, eikä kyllä nyt viime vuosina ole paljon hiihdellytkään. Vaikka minä olen mökilläkin hiljalleen siirtynyt rinteistä laduille, niin kyllä olen kerran, pari kaudessa käynyt verestelemässä vanhoja hiihtoloma- ja pääsiäismuistoja, – vuosikymmenten ajoilta niitä riittää!

No en minä tänään ollutkaan varsinaisesti mäkeen menossa, vaan ajelin tuonne Ruskotunturin juurelle vain parkkiin, ja lähdin sieltä sitten hiihtelemään. Ruskotunturi on meiltä puolenkymmenen kilometrin päässä oleva rakennettu ”tunturi”.  Kaatopaikan jätekumpu, täyttömaa ja maisemointi ”nostivat” kymmenkunta vuotta sitten aakeaan laakeaan oululaiseen maisemaan tunturin, jossa on nyt oikein laskettelukeskus. Hissejä on neljä ja korkeuseroakin 5o metriä.

Eipä ole koskaan tullut käytyä tuolla mäessä, eikä siis tänäänkään. Ja eka kertaa koskaan tuolta tuli lähdettyä hiihtämään. Ison parkkiksen nurkalta pääsee laduille:  tänään Auranmajalle ja sieltä Kaijonrantaan ja vielä Pyykösjärven toisellekin puolelle. Ihan paras hiihtolenkki tälle talvelle, – tai ainakin paras Oulussa.

Liikkuminen Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Naistenpäivän leppoisaa nauttimista

Perjantai. Viikonloppu. Vielä on sellainen elämänvaihe, että viikonloppu erottuu arkipäivistä. Tänäänkin on tuntunut ihan perjantailta. Väsyneeltä sellaiselta. Ei siksi, että olisi rankka työviikko takana, vaan siksi, että viime yönä uni oli taas vain pieni osa siitä, mitä olisin tarvinnut. Tiedä häntä miksi näin, mutta kuitenkin. Tällaista tämä nyt kuitenkin välillä on. Mutta ei auta: ei muuta kuin kuntoilemaan.

Tämän päivän hiihtosuorite, -lenkki, -nautinto numeroina:

Lähtö kotoa: ennen yhdeksää
Automatka ladun alkupisteeseen: (poikkeuksellisen lyhyt) noin 10 minuuttia
Säätila: – 3 C
Tuulennopeus: jostain pohjoisesta tai koillisesta, hyvin vähäinen
Latu: Niittyaro – Ahvenoja, noin 11 km
Suorituskerta tällä latupätkällä tällä kaudella: ensimmäinen ja viimeinen (ks. kolme kohtaa loppupuolella)
Nähdyt eläimet: 3 oravaa, yksi lutra lutra (= saukon poikanen Kuivasjärven sulapaikassa), jotain lintuja
Aika: kaikkinensa (mm. yritys kuvata em. saukko) reilu tunti (= noin 1 t 25 min)
Taivalta moottoritien kyljessä: noin kaksi kilometriä suuntaansa
Liikennettä, liikennemerkkejä, tietyömaita, raksoja: liikaa
Vastaantulijoita: ehkä parikymmentä
Ohitettavia: yksi pieni (alle kouluikäinen) äitinsä kanssa, joku todella vanha pariskunta, yksi somettamaan pysähtynyt luistelijahiihtäjä
Ohittajia: monta – luistelijoita kaikki tyynni  (aamulla ei niitäkään kuitenkaan kovin monia)
Tuttuja: kaksi yliopistovuosien kollegaa, naapuritiedekunnnasta eläköityneitä
Ylitettyjä kevyen liikenteen väyliä: 6 (ja palatessa toiset 6), joista kahdessa oli pakko ottaa sukset pois, hiekkaa niin paljon
Aliskoja: 6 (kahden alla mahdollisia vaaratilanteita = soraa latupinnassa)
Koko edestakaisella reitillä: 24 aliskaa ja risteystä (kevyen liikenteen hiekoitettujen teiden kanssa)

Tuntuma hiihtolenkin mukavuudesta versus suorituksen vaativuudesta: 8/10 (hyvin kulki, oli kiva hiihdellä, melkein kuin olisi kunto kohentunut tammikuusta!)

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja kun on liikkunut, tarvitsee ravintoa. Tälle päivälle halusin jotain itselle mieluista: siispä mereneläviä. Kirjoittelin kauppalappuun tonnikalaa ja kampasimpukoita – Pehtoori roudasi ne ja muutkin ruokatarpeet.

Puolenpäivän aikoihin minä suuntasin viemään äidille naistenpäiväkynttilän ja kertomaan mökkikuulumiset. Samalla Raksilassa hain ompelijalta uudet tyynyt ja kaitaliinat – oi, että! Kylläpä ne ilahduttavat nyt. Laittelen kuvia joku päivä.

Kotiin palatessa pöydällä naistenpäiväkimppu ja avasimmepa siihen ”kylkiäiseksi” kuohuviinin, Vicarage Lane. Se sopi naistenpäiväteemaan vallan mainiosti, sillä etiketin on suunnitellut Sirpa Alalääkkölä, joka on Marlborough’ssa asuva suomalaistaiteilija. Uusseelantilainen chardonnay-pinot noir -kuohuva on aika voimakas, ja siksipä se sopi jopa ruokaviiniksi oikeinkin hyvin. Samalta tuottajalta (ja etiketin suunnittelijalta) näyttää olevan muitakin Alkossa, ehkä on perehdyttävä niihinkin, sillä ainakin tämä oli varsin makoisa tuttavuus.

Entäs sitten se ruoka? Olen tuoreen tonnikalan ystävä, muttaku. Tonnikala ja sen vastuullinen käyttäminen? – Tämäkin pienehkö tonnikalapalanen oli MSC-sertifikaation mukaisesti pyydetty ja pakattu, joten sallimme itsellemme sen nauttimisen. Pehtoori on aika usein tullut syöneeksi valmistamaani tonnikalaruokaa ja väitti tätä tämänpäiväistä parhaaksi ikinä. Parempaa tai yhtä hyvää oli – kuulemma – vain New Yorkissa: eikä siitä ole kuin 15 vuotta! KLIKS 

Tänään valmistin kalan (ja muutaman kampasimpukan) ohjeella, jonka löysin täältä. Ohjeessa on myös tuon annoksessa näkyvän avokadosalaatin (toinen epäeettinen ruoka-aine samalla lautasella!!) ohje. Salaatti ei ollut niin hyvä kuin toivoin, ja valmistustavan (”sekoita ainekset muovipussissa”) vuoksi siitä tuli aika tuhnuisen näköistä. Noh, ei se missään tapauksessa huonoa ollut.

Niin paljon hyvää tänäänkin.

Ai, niin, sekin, että eiliseen kyselyyn on käyty aika ahkerasti vastailemassa. Kiitos siitä, ja homma jatkukoon!

Liikkuminen Mökkielämää

Kansallispuistossa portilta Vahtamapäälle

Ehkä viikon aurinkoisin päivä tänään. Hyvä peruste lähteä hiihtämään ladulle, joka veisi korkealle tunturiin.

Ajelin autolla kylille, jossa vanhan latujen lähtöportin luo on tullut uusi, viime vuoden loppupuolella hartaasti rakennettu komea, korkea kotaportti.

Portin alla on infotauluja ja diginäyttöjä. Ne korvaavat entisen palvelukeskus Kiehisen: Metsähallituksen rahapulan vuoksi asiakaspalvelu vaihtui tällaiseksi.

Portilta lähtevät ladut ja polut kan­sal­lis­puis­toon. Tänäänkin siinä pyörähti pari ulkomaalaisryhmää sillä aikaa, kun tovin kuvailin ennen hiihtolenkilleni lähtöä.

Aurinkoa ja vain pikkupakkasta (- 8 C) oli, mutta en silti ymmärrä avopäin huitelevia (britti)turisteja: pilkkihaalarit yllä, mutta ilman minkäänlaista päähinettä. Pahoimmillaan ovat rinteessäkin tuolla tavoin.

Kuu ja aurinko, liki tuuleton paljakka, hiljaisuus, tänään aika hyvä luistokin, valkoiset kimmeltävät hanget, kiiretön ja kuitenkin ihan kulkeva meno… Luonto ja liikkuminen tekevät hyvää.

Koskapa Iisakkipään ja Vahtamapään kupeelle kapuaminen käy ihan kuntoilusta, keksin hyvän (teko)syyn pysähdellä monta kertaa: oli ihan pakko kuvailla kännykällä videoklippiä varten. Alla tuotokseni.

 

 

Tässäpä screenshotti InfoGis-kartasta, johon merkkasin oman latuni tänään: Iisakkipään ja Vahtamapään yli ja sivuitse kohti Rumakurua, ja neljän ladun risteyksessä käännös ja paluu Hirvaskurua alas takaisin kohti Saariselän keskustaa. Yleensä ainakin kerran talvessa tämän hiihdän, viime vuonna oli oikea kamerakin mukana. KLIKS 

Kartassa olevat värit kertovat siitä, kuinka kauan kunnostuksesta on aikaa:
Vihreä = alle 12h
Oranssi = alle 24h
Pinkki = alle 2vrk

Reaaliaikainen kunnostuskartta on myös tuon latujen lähtöpaikan näytöllä. Kosketusnäytöllä saa selville latupätkän pituuden. Ja ainakin nettiversiossa on myös laskuri.

Kartassa näkyy Iisakkipään ja Vahtamapään välissä kuru, joka virtaa (kartta)pohjoiseen. Se on Pääsiäiskuru, jossa patikoimme lokakuussa.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

”Hiihtoloman” aluksi

Taivas kirkkaan sininen, keskipäivällä aurinko käy jo korkealla, kolmen jälkeen paistaa vaakasuoraan, mutta vielä silloinkin kirkkaasti. Vitivalkoiset hanget häikäisevät, pienet jääkiteet hangella kuin pikkuisia timantteja. Aamulla pakkasta vain kymmenkunta astetta, mutta lähti pian kirimään melkein kaksinkertaiseksi.

Emmiliini ja vanhempansa lähtivät kohti Oulua jo ennen meidän varhaista (kuudelta) heräämistä, jotta pikkuinen jatkaisi yöuniaan automatkalla mahdollisimman pitkään. Ja hyvin oli sujunut. Mutta se tarkoitti, että me täällä nyt kaksistaan.

Pitkin päivää mökin ”asetusten” päivittämistä meidän mallille. Siivota ei tarvitse, Tyär tietää niuhojen vanhempiensa  siisteysjutut. 🙂 Mutta muita pieniä juttuja. Varsinkin Pehtoorilla.

Pikkuisen kyllä alkoi tuntua siltä, että ukkeli keksii kaikkea puuhaa, ettei vielä(kään) ole ladulle lähdettävä. 😀  Mutta minua ei mikään olisi pitänyt pois hiihtohommista. Oi että, olipa kyllä niin hyvä päästä luontoon liikkumaan. Sellaista nautinnollista hissuksiin hiihtelyä. Ladut eivät kulje moottoriteiden alitse ja vieressä, eivät asutusalueiden reunamilla, ladut on huollettu aamulla, ja niillä ei ole sorapaikkoja, ei havuja. Nousuja kyllä on! Mutta niin on myös laskuja! Tuntureita, paljakkaa, myös metsien läpi kulkevia pätkiä, kurujen pohjia, Ahopään ”ylänkö”, tuttuja paikkoja, kauniita maisemia, rauhaa ja mielentyyneyttä, tai ainakin hyvää yritystä sen saavuttamiseksi.

Ja päivän kruunasi rantasauna. Naturalmente!

Vesi saunalle oli kannettava sisältä, sillä purossa vesi on ennätyksellisen matalalla. Veden pinta on alimman portaan alapuolella, keväisin ensimmäinenkin porras on veden alla.

 

Hiihtoloma on alkanut.

Liikkuminen Niitä näitä

Kaikenlaista pöhköilyä!

Olen kehittänyt uuden hiihtotyylin! Ei mitään perinteistä pakertamista, saatikka vauhdikasta luistelua, vaan suksikävelyä luistelu-uralla! Olosuhteet vaativat muuntautumiskykyä.

Toki jo lähtiessä arvelin, että eilen illalla alkanut myrsky, joka jatkui pitkälle yöhön asti, oli saattanut roskata latua. Mutta jollain kummallisella logiikalla päättelin, että jos menen ladulle, jonka varrella on vähän havupuita, vältyn hiihtämisen vaaralliseksi tekeviltä kaarnan palasilta, havuilta ja neulasilta. Muutama pienikin risu tai kaarnahippu kun saattavat tökätä sen verran, että kaatuminen on todennäköistä.

Siispä päätin lähteä Pyykkäriä (Pyykösjärvi) kiertämään – siellä kun on nuorta tiheää koivumetsää, eikä siellä metsä ole ihan latu-urassa kiinni. Ja hah! Eihän se mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Kyllä olin hämmästynyt, että siellä sittenkin on myös huvapuita! Vaikka niillä kymmenillä kerroilla kuin siellä olen viime vuosina ollut, en ole niitä mitenkään hoksannut. Ja kyllähän ne koivut sotkevat ihan yhtä lailla! Ehkä enemmänkin.

Kuitenkin päätin suksilla päivän urheilusuorituksen tehdä. Pöhkö!

Aika monta kilometriä luistelu-ura olikin aika lailla roskaton, joten siinä sitten tavissuksilla lykin menemään. Tulipahan olkapääjumppaa tehtyä ihan huolella. 😀 Ja välillä käveleskelin sukset jalassa.

Kaikenlaista hulluutta se endorfiiniriippuvuus saa aikaan! Tai ehkä mun kohdalla on enemmän kyse ulkoilma- ja ulkoiluriippuvuudesta kuin mielihyvähormonin pakonomaisesta hankkimisesta. Ei ainakaan tämänpäiväisellä räpeltämisellä paljon endorfiinia tullut tuotetuksi. Mutta tunteroinen kuitenkin ulkona liikuttua. Ja sillä hyvä. 😀

Liikkuminen Ruoka ja viini

Liikkumista ja ruokaa – sunnuntailta kuulostaa

Tammikuiselta tuntuu.

Melkein kuin menisi enemmän aikaa pukeutuessa ja muutenkin ladulle lähtöä tehdessä kuin hiihtäessä se perinteinen kymppi. Joka tapauksessa sain itseni ulos ja liikkumaan. On päiviä, jolloin se on pelkkää iloa ja odotettua ulkoilua, on päiviä, jolloin se on pakkopullaa, suorittamista, tulee tehdyksi vain koska ”luulen ja uskon, että se lopultakin on sittenkin, ehkä, mahdollisesti, hyödyksi”. Niin tai näin. Kävin tänäänkin ulkona.

Ja taisinpa olla eka, joka aamuvarhaisen latukoneen käynnin jälkeen Rajakylän latuparkista lähti sivakoimaan: kovin oli neitseellisen näköinen latu-ura, eikä ainakaan muiden tekemiä sauvan jälkiä näkynyt.

Pakkasen vuoksi oli vähän ”puiseva keli”, mutta eipä haitannut. ´Keli´ ja ´säähän´ ovat eri asioita… joka tapauksessa oli kuitenkin ihan hyvä hiihdellä. Eikä todellakaan haitoiksi asti muita hiihtäjiä.

Kelistä ja pakkasesta puheenollen… Lainaanpa tähän (suosikkimeteorologi) Anniina Valtosen Instasta tekstin siitä, miten pakkasesta olisi oikeaoppista kirjoittaa:

”Jos pakkanen laskee, niin mihin suuntaan silloin oikeastaan mennään? Lämpötila nousee ja laskee, mutta pakkanen ei nouse eikä laske, vaan se kiristyy ja heikkenee. Pakkanen voi olla myös purevaa, kireää tai ankaraa, mutta kun pakkaslukema muuttuu, puhutaan kiristymisestä tai heikkenemisestä. Kun pakkanen lopulta heikkenee, se ei myöskään lauhdu. Sää lauhtuu.

Termi pakkanen kertoo jo itsessään, että ollaan nollan alapuolella eli negatiivisten lämpötilojen puolella. Miinus merkin tai sanan miinusastetta käyttö pakkassanan yhteydessä on myös turhaa. Riittää siis todeta, että pakkasta on 30 astetta. Matikasta muistetaan, kuinka tuplanegatiiville käy…

Mutta entä termit yli ja alle pakkassanan yhteydessä? Plussan puolella ne ovat helposti ymmärrettävissä. Alle 30 astetta on viileämpää kuin yli 30 astetta. Mutta kumpi on kylmempää alle 30 pakkasastetta vai yli 30 pakkasastetta? ähän minulla ei ole muuta vastausta kuin mielestäni molemmat kuulostavat kylmältä.”

 

Liikkumisen lisäksi toinen juttu, joka kuuluu lokeroon ”itselle asetettuja tekemisiä, tavoitteita, aikeita” = kokeilen uusia reseptejä, olkoonkin, että vaativat etukäteissunnittelua, täydennysostoksia kaupassa, haparointia ruoan valmistumisajan tietämisessä etc. Tänään Sikke Sumarin karitsafilettä ja fetaperunoita. Aika pääsiäiseltä kuulostavaa, eikö vain?

 

Ja olihan hyvää!!

Aattelinpa ilahduttaa teitä, jotka seuraatte blogiani nimenomaan ruokajuttujen vuoksi, kokoamalla näitä kevättalven ruokakokeiluja yhteen – siis koostepostaus, jollei jopa uusi ”Pieni pääsiäisruokavihkonen” vrt. vanha  on tulossa.

Liikkuminen Luettua

Ladulla ja luettua

Tuuleton pakkanen (- 10 C), pehmeä, äänetön lumi, auttavasti kunnostettu lähilatu! Hiihtokausi on avattu. Varovaisesti, ilolla. Jos väittäisin että oli pelkkää liikkumisen riemua niin eihän se pitäisi paikkaansa. Niinpä toteankin, että olen vain tavattoman hyvilläni, että nyt jo ladulle pääsee,- kausi kuukautta aiemmin käyntiin kuin viime vuonna. Pyöräilykauden lopun ja hiihtokauden alun välissä ei ollut kuin pikkuisen reipas kuukausi, josta siitäkin pari viikkoa kului Andalusiassa ja koronassa, joten tilanne puolet parempi kuin viime vuonna.

Jotta tulisi sitten myös hiihdettyä, kirjaan tavoitteeni tähän: kun julkisesti sanon, että  hiihdän vaikka vain kilometrin enemmän kuin viime vuonna (635 km), niin olen sitten tavoitteessani. Pääsiäinen on ensi vuonna pari viikkoa aiemmin kuin nyt kuluneena vuonna, mikä voi merkitä kauden lyhenemistä sieltä päästä. Tai entä jos mennäänkin möksälle taas vasta huhtikuun puolivälissä piittaamatta siitä milloin on pääsiäinen. Noh, en ala mitään noita vielä huolehtimaan. Hiihtelen aina kun on mahdollista ja aina kun se tuntuu hyvälle. Ei siis mitään veren maku suussa suorittamista. Mutta tavoitteita on hyvä asettaa. 😀

Toinen mainitsemisen arvoinen asia tälle päivälle oli ”päivän kirja”. Eilen aloitin, äsken lahjoja paketoidessa kuuntelin loppuun: Tieto-Finlandian voittanut Antti Järvi toteaa kirjansa lopuksi, ettei kirjansa ”Minne katosi Antti Järvi?” ole historiantutkimus. No ei se olekaan, mutta on siinä paljon sellaisia ansioita, joita voisi historiantutkimukseksikin väittää.

”Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä” on valtavan työn vaatinut teos. Kirjassa on monta tasoa, monta näkökulmaa, se polveilee isoisoisän elämänvaiheista Venäjän/Neuvostoliiton valtiohistoriaan, Suomen poliittisesta historiasta kirjoittajan henkilökohtaisiin valintoihin – olematta kuitenkaan sekava.

Päinvastoin kirja on melkein jännittävä salapoliisiromaani, jossa historian tapahtumat ja ajankuva on taustoitettu hyvin ja huolella. Kirjan antia ovat pohdinnat siitä, miten ja miksi oma sukuhistorian selvittäminen on tärkeää, miten, mitä ja kenelle niistä voi ja on oikeutettua kirjoittaa. Pari vuotta sitten minäkin näitä mietin kovasti, vaikka äidin elämän ja siitä pienen biografian kirjoittaminen ja julkaisu olivatkin monin tavoin täysin erilainen ja paljon vaatimattomampi prosessi.

Mutta Antti Järven kirja isoisoisästään Antti Järvestä on hyvä kirja lukea. Se on jopa pelottavan ajankohtainenkin.

Liikkuminen Niitä näitä

Kausi ohi, – hyvillä mielin

Melkein viime metreillä tavoite saavutettu!

Viimeisen viikon aikana ja varsinkin tänään on mennyt ihan suorittamiseksi nämä pyöräilyhommat! Keväällä kun pyörän esille otin, ajattelin, että jos ajelen saman verran kilometrejä kuin viime vuonna, niin kolmivuotiaan pyörän mittarissa on kauden lopussa kymppitonni! Ja sitä kohti.

Tosiasiassa en ole kilometrejä kummemmin laskeskellut, enkä mitään viikottaisia suorituksia itseltäni vaatinut. Kunhan olen pyöräillyt, kunhan olen liikkunut. Osa noista kilometreista on ihan hyötyliikuntaa,  – auto on saanut olla kesän tallissa, koska asioille kaupunkiin ja parin asian kauppareissuille olen sykkelöinyt.

Viime ja tänä vuonna saman verran kilometrejä, vaikka tänä vuonna olen ollut pois Oulusta ja pyörän läheltä ainakin 1½ kk, viime vuonna vain kuukauden. Ja viime vuonna ajelin vielä marraskuussakin parisataa kilsaa, sillä oli niin lämmintä, eikä liukkautta. Nyt on huomiseksi ja ensi viikolle luvannut lumisadetta ja jo nyt on ollut melkoisen kylmää, joten tänään ”oli pakko” käydä mutkin Kempeleessä, jotta puuttuvat 40 kilsaa tuli mittariin ennen talven tuloa. Sinne on pihaltamme tasan 20 km, ja yhteen suuntaan matkaan kuluu tasan tunti. Yksi tämän kesän vakiolenkeistä.

Ja onhan nyt punaiset posket ja hyvä mieli! Mittarissa on viisinumeroinen luku!

Ja tänä vuonna kulkemista pyörällä todella paljon vähemmän kuin silloin ekana e-bikekesänä, jolloin kilsoja tuli 4600 km. Silloin pyöräily oli myös terapeuttista, ja korona-aikaan hyvin sopivaa.

Äänikirjoja on tänäkin keväänä, kesänä ja syksynä kulunut, ikääntyvää kroppaa tullut pidettyä liikkeessä, ulkoilmasta nautittua, uusia ja tuttuja maisemia nähtyä, ja vähän kuvattuakin.

Nyt sitten latuja odotellessa, – kuntosalille en ainakaan vielä ole valmis. Onhan mulla edelleen pieni olkapää-fyssarijumppa.

Siispä ehkä vain tepastelen seuraavat pari kuukautta. Liike jatkukoon!

 

Bloggailu Liikkuminen

Ulkoiluasioita

Lokakuun vaakasuora valo on paljon lempeämpi kuin helmikuussa samassa kulmassa paistava kristallinen, kova kevättalven kirkkaus.

Saariselällä olisi jo mahdollista hiihtää: laturaportin mukaan lunta on 25 senttiä ja latuja jo avattu!

Perinteisen ladut ja luistelu ura:

    • Saariselkä – Laanila – Kiilopää – Kakslauttanen 16km
    • Kuutamolatu 6km

Minulla ei vielä varsinaisesti vielä kiire laduille, koska tämän vuoden pyöräilykausi on vielä vähän kesken. Melkein pari sataa kilometriä puuttuu tavoitteesta. Tänään oli kyllä mahtava pitkästä aikaa pyöräillä: lähes tyhjät pyörätiet, aurinkoa ja niin kylmä, että pakko polkea aika lujaa! Ei ollut liukasta, ja moni koko kesän kesken, remontin alla ollut pyörätiepätkä tai baanaverkon uusi osuus oli nyt saatu talven tuloa ennen valmiiksi. Ei ollut enää kiertoteitä ainakaan niillä reiteillä, joilla tänään kuljin.

Nyt kun on puolentoista kuukauden aikana oltu melkein puolet ajasta mökillä (kaksi eri reissua) ja niiden ohessa vielä kaksi reissua etelässä (Helsinki – Järvenpää) niin onhan pyöräkilometrit jääneet vajaiksi.

Ja vajaiksi on jäänyt myös kodin ja puutarhan asettaminen talviteloille. Haudalla kävin sentään eilen istuttelemassa callunat ja laittelemassa kuusenhavut. Pehtoori on nyt jo pari ihan täyttä työpäivää pihalla touhunnut, mutta minulla on mennyt vieläkin tietoliikenne- ja blogin tallennustilaongelmien parissa sekä viikonlopun kuvahommien kanssa luvattoman paljon aikaa. Eivätkä asiat ole vieläkään, eivät lähellekään kunnossa.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Lokakuun ikimuistoinen patikka

Jo aamu lupasi hyvää.

Aurinko näkyi monen päivän tauon jälkeen jo seitsemän jälkeen. Pakkasaamuun villaa ja muuta lämmin ylle, ja sitten kameran kanssa purolle. Huurteinen talven tulon tuntuinen aamu, mutta jotenkin lupaus hyvästä päivästä.

Tänään kummallisesti ”vapaapäivä”-olo, joten päätimme lähteä kunnon patikalle.

Lokakuussakin Saariselällä voi pakkasyön jälkeisessä maisemassa patikoida nauttien näkemästään ja liikkumisesta.

Tänään polku vei Iisakkipään huiputuksen kautta Pääsiäiskuruun (jonka laavu olikin purettu!), Pietarinvaaraa kiertäen Tammukkaojan vartta pitkin Vellinsärpimän tuvalle, sieltä Luttojoen vartta pitkin takaisin Saariselän keskustaan. Oikeastaan sellaisia maisemia, varsinkin loppuosaltaan, joita tulee talvella hiihdetyksi. Nyt ihan uusin silmin.

Kilometrejä melkein 20 ja paljon, paljon kauniita näkymiä, aurinkoa, pieniä ilahduttavia ennennäkemättömiä ja tuttuja yksityiskohtia … näimme vihreän kannon, koskikaran, jääkiteitä hiekassa, porot polullaan, muurahaisyhdyskunnan Luttojoen varressa (montako kekoa näet yhdessä kuvassa?! – niitä on siellä paljon!), kivisiä ja pehmeitä polkuja.

Taas kerran: täällä on hyvä!

Ja lopuksi vielä aurinko ja sen sivuauringot! Kamerani lauloi ja tein otoksista kansion.

Tervetuloa patikalle mukaan klikkaamalla  Tästä!

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Maanantaiaamupäivän patikka

On talven tuntua. Mökillä – kohtuullisen matkan päässä Napapiiriltä pohjoiseen – niin kuuluu ollakin. Lokakuu on täällä jo lumikuukausi, se on jo talven alku. Niin sen kuuluukin olla, eikä se nyt niin kauheaa ole. Päinvastoin. Tänään, pakkasyön (- 4 C meillä alin) jälkeen aamusella oli tunturissa kirkasta ja kuulasta. Raikasta ja reipasta.

Pitkästä aikaa päätimme lähteä kohti Niilanpäätä. Tuntureiden huippujen lisäksi oli alempanakin mukavaa ja kaunista katseltavaa. Sekä riekkoja että riekonmarjoja. Polun reunoilla jääriitettä, oltiin ”rutskuilla” – kuinka moni tämän jutun tietääkään? – Oliko se niin, että vain oululaiset osaa olla rutskuilla? No me oltiin.

Ja nähtiin riekkoparvi. Niitä oli ainakin tusina patikkareitin sivupolulla. Ja onneksi minulla tele kamerassa, eihän 70 – 200 millinen mikään lintuobjektiivi ole, mutta nämä olivat niin rauhallisia, kesyjä pelottomia, että aika lähelle pääsin.

Tämä kanssapatikoija oli kertakaikkisen hauska. Teputteli pelotta vastaan, vakain askelin. Riekolla on tuollaiset karvajalat, ja punainen kaari silmän yläpuolella, kiiruna ei ole karvajalka. Olen vihdoin tämmöisenkin oppinut.

Riekkoja ja riekonmarjoja.

Patikalta palattua istahdimme toviksi puronrannalle, uudelle patiolle. Totesimme patikan hyväksi, ja puron solinan aina vain hyvää tekeväksi. Muistimme että on maanantai, – jotenkin se antoi päivään vielä lisää arvostettavaa. Siis että me voidaan olla täällä, tuosta vaan. Että voimme nauttia syksystä mökin pihapiirissä – eikä juuri nyt akuuttia huolta, ei tarvetta olla missään muualla.

Siinä ohessa lämmittelimme meidän luksussaunan. 😉 Rantasaunasta mie pulahdin puroon, kuten joka päivä kuluneen viikon aikana. Ja olihan se kylmää, ihan yhtä kylmää kuin nyt on pimeää, sysipimeää. On syksy. Takana pakkasyö. Liekö koskaan ennen olen kokenut + 3-asteista luonnonvettä. Tuskin. Silti mietin, että josko sittenkin kokeilisin Oulussakin avantouintia. En tiedä. Kuten sanottu, kylmää oli (noin minuutin sitä kokeilin). Kuitenkin jokin siinä kiehtoo.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, nyt takkatulen ääreen neulomaan. Elämä on.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Tunturissa yksikseni

Jo vain sitä voisi viettää päivän toisinkin. Eikä kulkea kurujen pohjia, eikä kavuta kilometrikaupalla tunturin kuvetta ylös, toista alas.

Toisaalta kyllä sitä voi ihan hyvin kurulle päästyä istuksia hyvinkin tunteroisen kuunnellen ei mitään. Ei kuule edes järripeipon narinaa. Ei mitään. Ihan hyvin voi. Siinä viettää tiistaita katsellen laajaa Lapinmaata ymmärtäen olla hiljaa itsekin.

Patikka Marian kurulle. Tämmöiseksi sitä on tullut.

”Meidän” Hangasoja. Sen kupeessa kuljin, ihan uusiakin polkuja. Enimmäkseen kurun pohjia aamun vaakasuorassa valossa. Ihan itsekseni, yksikseni.

Mariankurun löysimme vasta viime kesäkuussa, jolloin siellä oli vielä kurun pohjalla jäätä ja lunta. Silloin korkeuserojen kuvaaminen oli jotenkin helpompaa. Tänään ei onnistunut, mutta ei sillä väliä. Sain kuitenkin olla siellä. Aika kauankin.

Tänäänkin harmittelin kun en voinut olla Pehtoorille kaverina pation teossa, tämmöisiä raksa- ja remonttihommia (mm. meidän koti 🙂 ) on usein tehty yhdessä ja mie olen ihan erikoistunut kärräämään, kärräämään kiviä, laastia, tiiliä, hiekkaa, multaa (äitienpäivien multakuormat, – ne ei unohdu!), mutta nyt ei enää voi, nyt en enää saa (olkapää, prkl!) .

Ja tänäänkin olisi vakaalle kokemukselleni ollut käyttöä, mutta onneksi paikallinen maansiirtoammattilainen tuli minikaivurin kanssa pariksi tunniksi poistamaan kuntan ja puolisen metriä maata tulevan pation paikalta. Onneksi minikaivuri ja sen käyttäjä löytyi, sillä täällä maaperä on mahdottoman kivistä, rakkaista ja tavattoman työlästä kaivettavaa. Pikkuisen on siitä kokemusta, en huoli vaikken sitä saakaan enää tehdä. Otin tänään ”havainnekuvankin” maaperän kivisyydestä tepastelessani pätkän latupohjaa kohti Ahopäätä. Tästä näkee hyvin kuinka ´moreenista´ Saariselän maasto pintakerroksen alla on.

Kun en kerran raksalle päässyt, leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan evääksi pation rakennushommiin ja lähdin: patikoin tunturissa paossa työntekoa, tien meteliä ja maiseman turmelua.

Aika harvoin yksikseni – ainakaan kesällä – kuljen tunturissa, mutta tänään lähdin. Ja olihan se hienoakin. Enkä eksynyt.

Löysin uusia polkuja, täydellisen hiljaisuuden, hyviä ajatuksia. Ja väsyn. Pitkästä aikaa liikkumisesta väsy. Se tuntuu oikein hyvälle.

Liikkuminen Oulu

Pyöräretki Koiteliin

Oli hyvä päivä lähteä kohti Koitelia, Kiiminkijoen koskenrannalle.

Olisi tänä kesänä ollut ainakin viisi kertaa aiemminkin aie sinne pyöräillä, mutta milloin mistäkin syystä olen jättänyt lähtemättä. Tänään en jättänyt, siis lähtemättä, vaan lähdin.

Matkaa kotoa sinne tulee sellaiset 30 km suuntaansa ja maisemat ja tienvarsinäkymät puolentoista tunnin polkemisen kuluessa vaihtelevat mukavasti. Välillä ei tunne kaupungin rajojen sisäpuolella olevansakaan. Mitäkö näkyi matkalla?

Matkalla näin käpytikkoja ja allergiavaikutuksia aiheuttavia pujoja, liki pensaiksi ovat tänä kesänä venyneet. Hönttämäen kohdalla oltiin jäniksen kanssa melkein törmäyskurssilla, se kun ponkaisi suoraaan eteeni tai minä sen, riippuu tietysti kumman suunnasta katsoo, mutta onnettomuudelta vältyttiin.

Joka kerta ohi kulkiessani Haipuskylän risteyksen tienoilla minua hämmästyttää ja ilahduttaa kaunis, ihan pyörätien kupeeseen yltävä, pieni suo. Varsinkin syksyisin se on hyvin kansallismaisemallinen. Tulikohan keksittyä uusi sana: kansallismaisemallinen? – Noh, jotain perisuomalaista maisemaa kuitenkin. 

Kiimingissä asutusalueiden läpi polkiessa hoksaa seudulla asuvan paljon suurperheitä, talot ja pihat ovat isoja, pihoilla pyöriä ja kaikenmoisia leikki- ja pelivehkeitä aika lailla. Ja tokihan suomalaiseen maalaismaisemaan kuuluvat lehmät niityllä, toki kaupungissakin voi vielä karjataloutta harjoittaa.

Pyöräteiden pientareilla – pujojen lisäksi – on nyt paljon kukkia, pietaryrttiä eli nappikukkia, siankärsämöä, päivänkakkaroita ja apiloitakin vielä, ja sitten löysin uudenkin tuttavuuden: lyhytvartinen, pieni kasvi, jossa on pikkuisia valkoisia ja lilan värisiä kukkia. Se on nystysilmäruoho.

Poimin niitä keittiöön pikku maljakkoon, ja kanervia myös. Niitä hain metsänreunasta. Mustikanpoimijoitakin oli taipaleen varrella, – siinä ja siinä poimivatko turhankin läheltä tietä. Muutaman punikkitatinkin näin ajellessa paluumatkalla soraisen Koitelintien kautta. Poimimaan en ryhtynyt. Sienestän sitten möksällä. Toivottavasti.

Perillä Koitelinkoskella on sitten hyvinkin luonnossa, ja koskenkohinassa mieli levollinen. Ja jollei sinne mennessä ole, niin siellä tasaantuu, kun malttaa vähänkään aikaa kuljeskella ja istuskella rannalla.

Istuskelin, ja saaressa olevasta Tunnelmatuvasta kävin lounasjätskin hakemassa – pullaa kyllä olin ajatellut, mutta kun olin niin aikaisin (klo 11, jolloin kahvila aukeaa), niin pullat olivat kirjaimellisesti vielä uunissa. Toki jäätelökin koskenrannan penkillä istuskellessa maistui.

Nyt kun on viime aikoina sadellut aika lailla, oli joessa vettä – ainakin luullakseni – aika lailla enemmän vettä kun muina kesinä elokuulla. Kohinaa ja pyörteitä kaunis katsella, kuunnella ja kuvailla.

Retkeily on mukavaa. Vaikka vain pikkuinen kierros kotikaupungin reunamille.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Pyöräretki – ei ihan helpoimman kautta

Kerran kesässä, ainakin kerran.

Tänään oli aika vuokrata pyörät. Sähköavusteiset täysinjousitetut maastopyörät (ei fatbiket). Viime kesänä Siulatalon alakerran ebikerentalista vuokrasimme mieleiset, joten sinne tänäkin aamuna. Ja saimme ”omat” pyörät, – arvelimme kolme tuntia tunturissa polkemista riittävän, joten ei koko päivän vuokrausta. Sää mitä parhain, ja pääosin minun ideoimalleni reitille lähdimme Saariselän keskustasta.

Polkujen ja latujen vanhan lähtöpisteen kohdalla on nyt remontti, – ja hieno onkin uusi tuleva ”portti” (ks. kuva täältä). Onhan lähes pömpöösi, mutta ehkä sitten valmiina sopii maisemaan.

Kiersimme rakennustyömaan, lähdimme ajelemaan – melkein hihkuen liikkumisen helppoudesta – kohti Laanilaa. Siellä Savottakahvilan nurkalta ylös tiukka nousu, joka suksilla saa vetämään henkeä eräänkin kerran (hiihtokoulusta huolimatta 😉 )  ja tuntemaan rytmihäiriöisen pumpun todella epävireiseksi, mutta tänään harjaantuneen citypyöräilijän ottein ja sähköavusteisen pyörän avittamana kilometrin nousu meni ”heittämällä”. Vastainen etelätuuli tuntui vain hyvälle.

Jatkoimme Pieranvaaran ohi kohti Ahopäätä ja sitten minun ”lempiylängölleni”, siis sinne missä hiihtäminen on mieluisinta, jossa on kauneinta, helppokulkuista, jossa on kimmeltäviä, pehmeitä hankia ja kulkevaa latua. Ja mitä siellä tänään oli? – Rakkaa, kiperiä pieniä laskuja, vettä, liukasta savea, teräviä kivenlohkareita. (Pahimmissa paikoissa ei kuvailla… )

No ei (vielä) mitään kovin vaikeaa…

Tässä oli pakko pysähtyä kuvaamaan! Liki ikoninen paikka. Laanilasta ja Laanilaan hiihtävät Rumankurun kävijät tämän varmaan tunnistavat. Tänään tuo hiihtokieltomerkki entistä hymyilyttävämpi. Ja alkava haloilmiökin vielä tupsahti kuvaan.

(edit 13.6.: Tuohon liikennenmerkkiin ja sen huvittavuuteen liittyen on tullut kyselyitä.
Siis: Se jaksaa minua aina hymyilyttää, sillä se on sijoitettu vähän hassusti, ja näyttää, että tuo latupohja (talvella latu) olisi kielletty hiihtäjiltä. Vaikka juuri siinä on yksi eniten hiihdetty pätkä näillä tuntureilla. Merkin oikea paikka olisi 10 metriä oikealle, josta lähtee vain kesäreitti, ei kunnostettua latua. Ei mitään sen kummallisempaa, mutta aina tuo merkki tunkee kuviinkin. 🙂 )

Matka jatkui kohti neljänladunristeystä ja sen lampea.

Ja siitä sitten Iisakkipään (taakse), – ihan minun valitsemani reitti. Ja kun ajatuksena oli vain nautiskella, – ”silla lailla” lussakasti, helposti, sähkön avittamana kulkea maisemia katsellen, niin johan oli reittivalinta jotensakin huono. Vaikea keksiä selityksiä…

Mutta niin vain huipulle noustiin, oli huolella jokainen rakkakivinen polunpätkä otettava, jottei olisi ylämäessä haveria sattunut. Eikä oikeastaan laskukaan ollut helppo, varsinkaan kun siellä on niitä liikkuvia kivenmurikoita. Mutta kiitos hyvän maastopyörän ja jonkinlaisen viisivuotisen runsaan pyöräilykokemuksen minäkin selvisin alas kaatumatta.

Meillä oli vielä kolme varttia vuokrausaikaa jäljellä, joten vihdoin kohti Kaunispään Huippua, jonka munkeista Pehtoori oli jo monta päivää puhunut. Puolivälissä nousua totesin, että sähköstä huolimatta tuntuu, että nousua on! Ja palatessa hurruutellessamme asfalttia, vasten aika hurjaa vastatuulta, oli ohjaustangosta pidettävä kunnolla kiinni.

Tästä kaikesta huolimatta, kannattaa kokeilla. Nimenomaan täysjousitettua, – ainakin aluksi varmadtikin kolmituntinen (- munkki/lohileipäpysähdys) riittää. Ja reittivalinta voisi olla vaikka sellainen kuin meillä viime kesänä: silloin pyöräilimme kolmessa tunnissa 35 kilometriä, tänään 25 km. Mutta olihan hyvä. Korkealla ja kauas. Liikkumisen ilo.

Iltapäivällä mökkihöperöilyä. Pehtoori tervauspuuhissa, minä kameran kanssa, hyvää ruokaa, pihalla lämmintä, – ja muutama sääski!!! Siitä huolimatta ei vieläkään kohti Oulua, – siellä niitä on vielä enemmän. Eikä ole keittiön ikkunan alla tällaisen elämää seurattavana. 🙂

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Lapin kesä saatu alkuun

On kaunis, kullankeltainen iltavalo. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla Hangasoja kylpee ilta-auringossa, vielä kymmeneltä.

Tänään on ollut paljon kaikkea hyvää.

Kunhan erinäisistä valmisteluista (patikkaa ja päivällistä varten) olin selvinnyt, suoriuduimme kohti Pieranvaaraa, Ahopäätä ja Kiilopäätä.

Ensin mökkipuron rantaa yläjuoksua kohti, pois polulta – katse tarkkana etsien korvasieniä, sitten pieni pätkä Ruijanpolkua, taas poikkeama polulta vähän ylemmäs, ja ensimmäiset pikkuruiset sienet löydettiin. Koko ajan järripeippo narisi puissa, käki on kukkunut vain iltaisin, – että tykkään siitä kukunnasta.

Tässä vaiheessa talvikamppeisiin pukeutuminen alkoi tuntua hätävarjelun liioittelulta, joten riddari reppuun ja matka jatkui.

Kerrankin minä edellä, Pehtoori löysi sieniä ja jäi jälkeen, minä kameran kanssa omaa reittiä – ja merkityksellistä on, että tiesin koko ajan missä olen, mihin suuntaan on kuljettava. Sellainem ei ole minun kohdallani mitenkään itsestäänselvyys.

Jatkoin kohti Ahopäätä ja sen kyljessä olevaa kurua kohti. Kurun nimi on hakusessa, Latvakuru se ei kai ole… Ehkä huomenna jo tiedän. Hyvin vaikuttava se on.

Pilvet uhkaavia (pilvibongarin on taas opiskeltava tunnistamisen kanssa) mutta ei se satanut. Lapin kesä.

Kuvissa eivät näy korkeuserot kunnolla. Etualan kiveltä lampeen on monta metriä. (Tässä vaiheessa hoksautus: tälläkin reissulla Instagramini stooreissa on videoita.)

Tauottelimme, kurun suojassa oli tyventä, hienoja uutisia ystäviltä, Juniorikin reissultaan viesteili. Ja me jatkoimme matkaa. Paluumatkalla muutama sieni lisää, jo tuttuja tienoita.

Ja melkein nelituntiselta reissulta palatessa, juuri kun pääsimme mökkipihaan, ryöpsähti kunnon sadekuuro. Ajoitus aika hieno!

Ja johan oli aika saunan lämmitykselle, pieniä pihapuuhia ja myöhäinen kenttälounas: rieska ja savuporosuikaleet arjen luksusta.

Alkoi hiljalleen paistaa aurinko, värejä ja sinistä taivasta. Alkoi tuntua kesältä.

Illansuussa saimme yläjuoksulta vieraan, blogin lukijoillekin tutun ”Lähes naapurin”. Hyvä syy laittaa hyvää ruokaa. Toki otimme maljat Hangasojalle ja Lapin kesälle. Bestheimin rose sopii varmasti myös kaupunkikuohuvaksi. 🙂

Aloiteltiin lapaksilla, pääruoaksi Pehtoorin grillaamaa lohta, jolle olin tehnyt tykötarpeita ja niiden joukossa yksi uusi juttu: feta-kesäkurpitsavartaat. Olivat niin hyviä. että teen toistekin.

Myös jälkkäri oli uusi: ei lemonposset, ei edes vadelmaposset vaan hillaposset! Se onnistui!! Kaikki kaksi 🙂 maistelijaa tykkäsivät! Kirjoittelen ohjeen kuvan kera huomenna…

Kroatia 2023 Liikkuminen Ravintolat Ruoka ja viini

Merellinen päivä – Hvarin saarella

Tänään Pehtoorilla olisi ollut Tekun luokkakokous ja minulla LähiTapiola -historiaprojektin isot juhlat – Oulussa molemmat.

Ja mehän lähdimmekin Hvarin saarelle.

Eilen iltapäivällä tilasin Jadrolinijan katamariinille liput: klo 9.30 lähtö ja paluu lähti saarelta klo 14 (65 min. suuntaansa).  Edestakaisin kahden hengen liput maksoivat 80 €.

Olimme kolme ja puolituntia kauniin Hvarin saaren pääkaupungissa. Ehdimme reilut pari tuntia kulkea ja kierrellä, ja tunti meni lounastaessa rauhassa.

Kuten kaikki muukin myös satama on lähellä hotelliamme.  Tänäänkin jätimme hotellin aamupalan väliin, kävelimme yhteen rantakatu Rivan kahviloista, nautimme rauhallisessa aamussa cappuccinot ja lämpimät, rapeat croissantit ja sitten siirryimme satamaan odottelemaan lähtöä.

Hvarin kaupunki näytti elävän turismilla. Mutta historian havinaa sielläkin. Lämpötila nousi jo hellerajan yläpuolelle, mutta leppeä merituuli takasi, ettei ollut tukahduttavan kuumaa tepastella.

Kauniita, kunnostettuja rakennuksia 1300-luvulta lähtien. Linnoituksen ajoitusta en hoksannut edes etsiä.

Ensimmäiseksi kiipesimme linnavuorelle.

Hieno reitti, huikeat näköalat, paljon viehättäviä yksityiskohtia, polunpätkiä, kasveja, kukkia, kappeli.

 

 

Ja vihdoin pääsin kuvailemaan unikkojakin. Aina ne minua ilahduttavat.

Tällainen installaatio  yhden talon pihalla. 🙂

Kirkoissa ei käyty sisällä, eikä yhdessäkään museossa… Kiertelimme rannoilla ja sokkeloisilla kujilla.

Laskeuduttuamme takaisin alas aukiolle jatkoimme kohti fransiskaaniluostaria ja hautausmaata, mutta tänään minua viehätti paljon enemmän turkoosi ranta. Kirkas Adrianmeren välke.

Yhden aikoihin  oli hakeuduttava jonnekin lounaalle. Valinnanvaraa oli liiankin kanssa. Hyvä, todella viehättävä paikka löytyi, – sitruuna- ja mandariinipuiden alla sisäpihalla.

 

 

 

Ja sitten paluumatkalle. Kolmen jälkeen katamariini oli takaisin  Splitin rannassa.

Käveltiin hotellille, jonne Pehtoori jäi huilimaan, mutta minä lähdin vielä kävelemään. Lähibiitsille on melkein parin kilometrin matka, en mennyt uimaan, mutta nauttimaan auringosta ja pienistä mainingeista, merestä! Lopulta taisi tulla  kuljettua viikon ennätysmäärä kilometrejä.

Illan tullen aika vielä syömään jotain: vahingossa satuttiin hienoon adrialais-aasialaiseen ravintolaan, joka taitaa olla kaupungin ainoa, jossa saa myös sushia, mutta ei todellakaan tilattu sitä. Minulla pikkutonnikalaa (tataki tonno) ja Pehtoorilla vaihteeksi seabas. (kuvat liittelen… )

Päivän merellinen teema jatkui myös illallisella. Ravintolan miljöö, kattaus, tarjoilu – kaikki olivat erittäin tyylikästä, mutta ei pönötystä.

Samettisessa illassa jo yhdeksäksi hotellille – väsy on nyt. Huomenna vielä matkalla…

Hautausmailla Kroatia 2023 Liikkuminen

Krkan kansallispuiston putouksilla

Heräsin aamulla kesken unen, jossa olin kuulevinani auton tiukat jarrutusäänet  ja törmäyksen. Hieman kirosin turhan varhaista heräämistä (klo 6), mutta siirryin ”terassiluukkumme” ihailemaan tyyntä merta, ja pian Pehtoorikin hereillä.

Päivän ohjelmassa oli retki Krkan kansallispuistoon. Emme jääneet odottelemaan kahdeksalta katettavaa aamupalaa, vaan nautimme huoneemme jääkaapista vähän retkieväitä, banaaneja, paikallista prosciuttoa, tuoremehua, pikkutomaatteja  (niin hyviä!!!) ja suklaata, pakkasimme patikointi- ja uimakamppeet, kameran etc. ja lähdimme hakemaan viereisestä parkkihallista vuokra-automme.

Ja kuinka ollakkaan, siinä melkein meidän hotellihuoneen  nurkalla oli kuin olikin vielä selvityksessä kolari, jossa hollantilainen  ja paikallinen sporttinen auto olivat ajaneet aika pahannäköisen kolarin. On täytynyt ajaa todella lujaa, että jälki oli niin pahaa kuin oli.  Siis en  ollutkaan nähnyt unta!

Lähtiessä otimme  vielä yhteisselfien ja lähetettiin Apsulle 8-vuotisonnittelut! Kahdeksan!

Kohti pohjoista,  kohti kansallispuistoa. Lyhyestä nimestään huolimatta Krkan kansallispuisto on iso. Kooltaan  ja vaikuttavuudeltaan.

Kaupungissa aamun työmatkalaisia, liikennettä puolikahdeksalta jo paljon.

Yritimme löytää reitin ohi mootttoritien, jokunen kylän väli siten ajeltiin, mutta lopulta päädyimme hienolle A1:lle, jossa ei juuri muuta liikennettä kuin 150 kilometriä tunnissa ajelevia Lexuksia, Bemareita, Mersuja, Audeja, isoja prätkiä, isoja Skodia ja meidän lisäksemme muutama hissuksiin ajeleva vuokra-autoileva turisti.

Noin tunnin matka Splitistä luonnonpuiston parkkiin ja infoon.

Haimme liput, saimme ohjeet ja kartan: kohti Skradinski Bukin vesiputouksia. Mutta heti alkuun satuttiin hautausmaan kulmille, joten kävimme ensiksi siellä. Olipa aika nuupahtanut, kuivahtanut. Ihan erilainen kuin esim. Igranen vuoristohautausmaa, jossa syksyllä 2017 kävimme. Kunhan kotiudumme ja perkailen kuvia, niin laittelen näkvyille…

Patikkareitti kulki Krka-joen rantaa, oli hiljjaista, vihreä jokiuoma, pinjametsä, lintujen laulu, noin 23 C ja liikkumisen ilo!

Ja noin neljän kilometrin jälkeen saavuimme reittimme kohteeseen: Skradinski Buk -vesiputoukselle. Se on 800 m pitkä ja korkeusero on 46 metriä. Se oli vaikuttava. Todella hieno.

Kuvaajakin tuli kuvatuksi.

Vesiputouksille pääsee myös bussilla ja jokilaivalla, mikä selittää sen. että kohteessa oli paljon, paljon väkeä.

Mutta mahduimme mukaan. Kiertelimme, kuvailimme, katselimme,  – ja kun alkoi  olla jo lounasaika istahdimme paikalla olleista kojuista ostettujen eväiden äärelle: pieni tonnikalasalaatti ja Nutella-creps puoliksi!! Kaikkea sitä. Ja hyväähän se oli.

Koska kansallispuiston lipunhintaan kuului myös jokilaivakyyti ajattelimme nauttia paluumatkan sen kyydissä, mutta jono  seuraavalle paatille oli noin tunnin, joten päätimme kävellä takaisinkin päin.

Olin pitkin päivää ilmoitellut, että palatessamme kaupunkiin  haluaisin piipahtaa lähibiitsillä uimassa ennen auton  palautusta, mutta ukkelihan hoksautti, että voisinhan uida Krka-joessa, onhan ihan autojen parkkipaikan  lähellä uimaranta, – ei muuta kuin jokeen vain. Ja minähän menin. Oli muuten aikalailla kylmempää kuin merivesi, mutta teki todella hyvää monen tunnin patikan jälkeen.

Ja sitten paluumatkalle. Neljän tienoissa kotikadulla, jossa on sekä autovuokraamo että hotellimme. ”Heloposti”, sanoisi Juniori.

Huilailua, perhechattia, viesteilyä  suuntaan jos toiseenkin, terassi-istuskelua, Pehtoori haki lähellä olevasta viini-tryffeliputiikista pullollisen Posip-rypäleestä tehtyä jääkylmää laatuviiniä, mie aloittelin postausta, tilasin huomiseksi liput, ja mietimme ruokapaikkaa.

Syömään – taas – aika varhain. Onhan huomennakin liikkumisen päivä …

Kaksi edellistä iltaa on syöty aika tyyriisti ja hienosti, mutta tänään haluttiin helposti ja runsas askelmäärä vaati tuhdimpaa ruokaa kuin scampeja. Siis tänään Gourmet Basta Bar, jossa Pehtoorille pizzaa ”tämä on erilaista kuin ikinä missään, mutta ihan hyvää” ja minulle ”pagnuttiellina  Napoletana”.

Enpä ole koskaan ennen moisesta kuullutkaan. Pizzan, salaatin, leivän, pitaleivän, … ties minkä kaiken risteymä. Hyvää oli sekin.

Liikkuminen Oulu

Laduilta pyöräteille – ilolla

[Tuiranrannassa lumi jo vähissä, mutta kotipihalla on vielä isot kinokset. ]

Kevättalvesta kevääseen

Vartin yli kahdeksan lähdimme kevättalvisesta, lumisesta Lapista aurinkoiseen, keväiseen Ouluun. Vaikkei vielä ollut kesärajoituksia ja vaikkei ajettu ylinopeutta, oltiin kotona jo ennen kahta. Matkalla vähän liikennettä, sulat tiet, paljon (monta = 4) teeriä tienpenkoilla ennen Sodankylää.

Kotikeittiön mittarissa +11,5 C! Hurjaa.

Olihan se sitten melkein lennosta vaihdettava suksilta pyöränsatulaan, ja käytävä puolitoista tuntia ajelemassa – Poikkimaantiensillalle tietysti. Sieltä se tuppaa sykkelöintikausi keväällä alkamaan ja syksyllä sinne päättymään. Knuutilanrannan lähde tuli tietysti kuvatuksi samalla.

”Luontohavaintoja” pyörälenkin varrelta

Joki on jo sula, vesi korkealla, auringonsäteet leikkivät pinnalla. Hartaanselän pilkkijät olivat joutuneet vetäytymään Tukkisaaren päähän pienelle kaistaleelle tai siirtymään veneisiin. Niitäkin oli jo kaksi laskettu vesille. Ja kalaa näytti tulevan. Meri on vielä jäässä, ainakin Möljällä oli rannasta silmänkantamattomiin.

Jäätelökioskeja oli jo maisemassa; kaksi näin, molemmat tosin kiinni. Yleensä tulevat vasta vapuksi. Toppilansalmessa Punainen mylly -konttikahvila on paikallaan ja auennut.

Katupölyä on paljon, hengitettäväksi asti. Ilmanlaatu aika eri kuin 480 kilometriä pohjoisempana – paljon huonompi, paljon!  Pyöräteillä on vielä hiekotussoraa, otsikkokuvassa olevalla pätkällä sitä oli vähän, mutta paikoin melkein vaarallisen paljon. Kuvassa taustalla Poikkimaantiesilta.

Melkein laulatti

Ulkoillessa hirmu hyvä mieli, jotenkin. En kuunnellutkaan kirjaa, vaan kuuntelin Spotifystä musiikkia. Ja melkein lauloin mukana, kun luukuttelin kesäbiisejä. Ja se on jo PALJON se. Että edes melkein. Minähän en laula; en osaa, enkä siis laula. Mutta melkein.

Kuuntelin omaa hittibiisilistaani vuodelta 2015. Se oli hyvä vuosi, enimmäkseen – ja siinä oli paljon isoja käännekohtia. Melkein yhtä paljon kuin oli vuodessa 2004 – hyviä ja huonoja juttuja. Tuli mieleen, että nyt tässäkin vuodessa tuntuu olevan jotain samaa, käänteitä, elämänkulun mutkia ja uusia taipaleita, voittopuolisesti leppeitä, ja ennen kaikkea muutoksia, ei kriisejä. Vuoden listani ekana on Tuure Kilpeläisen rallatus Onnellisen mies. Se laulatti. Se on auringonpaisteen ja pyöräilyn biisi – juuri tänään mun listaykkönen.

Tässä kuvassa Oulu-laiva, aurinko ja sula, tyven Toppilansalmi, juuri noita oli tarkoitukseni kuvatakin, mutta kuvassa on myös bonus: neljä joutsenta lensivät kuvaan juuri, kun kuvaa sommittelin. Löydätkö ne? – Ilo niistäkin.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Hankikantoa

Hiihdolle hyvästit!

Tänään vielä kerran lempireitille, Pieranvaaran reunaa kohti Ahopäätä ja Vävypäätä, ”ylängöllä” pitkään nautiskellen, pysähdellen, kuunnellen. Lisämutkan kautta takaisin mökille ja rantasaunaan.

Ei tänään mikään hyvä hiihtokeli ollut. Taisi olla ensimmäistä kertaa tälle reissulle, kun oli kunnon hankikanto. Yöpakkanen teki hangista kimmeltäviä, kantavia. Kestohangille en poikennut, – mutta elämä kantaa.

Ja hiihtäminenkin. Vallan mainiolta tuntui vähän haastavasta vesi-pakkaskelista huolimatta.  Tänään kauden päätös: huomenna Ouluun ja sukset jääkööt mökin liiteriin.

Lopultakin tästä tuli paras hiihtovuosi minun ´urallani´ ikinä. Oikeat, tosihiihtäjät eivät kilometrejä laske, eivät niillä leuhki (kuin vasta kolmannessa lauseessa :D) mutta minä olen laskenut joka ikisen tänä talvena suksimani kilometrin, niin Oulussa kuin täällä Saariselän tuntureillakin.

En yritäkkään väittää, että ne olisivat olleet pelkkää iloa ja liikkumisen riemua. On ollut pimeitä aamuja, pyryä, purevaa pakkasta, kertakaikkista räpeltämistä kaikki nousut ja epävakaita laskuja siellä sun täällä. Mutta myös letkeää, rauhallista liikkumista, sujuvaa sivakointia, lentävää keliä, aika yksikseen luonnossa (jopa Auranmajan laduilla) kulkemista, lepoa ladulla, aina parempaa kun edestakaisin Koskelantiellä tepastalu. Äänikirjan siivittämänä sivakoimista, punaisia poskia, kalorinkulutusta, nälän hankkimista, raitista ilmaa, – ja täällä tuntureilla ja niiden kupeessa kaikki hyvä potenssiin monta – lisäksi maisemat, luonto, valo, hyvä hämärä, huikea aurinko.

Ei mitään laturaivoa havaittuna, täällä mökkimaisemissa useimmat – ”tuntureiden elinkautiset”, Lapin kävijät luonnostaan – tervehtivät, saattavat latujen risteyskohdassa muutaman sanan vaihtaakin.

Tavoitteenani oli hiihtää enemmän kuin viime vuonna – haastoin siis taas vain itseni. Tänä vuonna en ollut ladulla ihan niin usein kuin viime vuonna, koska —  tiedättehän: ”urheilija ei tervettä päivää näe”, ja lisäksi oli kalusto-ohjelmia: sukset huollossa silloin kun oli parhaat kelit, sukset mökillä kun minä Oulussa tai toisinpäin. Tai jotain muuta enemmän tai vähemmän motivaatio-ongelmaksi laskettavaa. Mutta tänä vuonna hiihtelin vähän pitempiä lenkkejä kuin viime vuonna. Ja kun viime vuonna kilometrejä tuli noin 600 niin nyt heittämällä enemmän. 😀  Reilusti yli 600 (= 638) km! Ei meillä lasketa :D, mutta … Me (harrastelija)hiihtäjät nyt vaan ollaan tarkkoja kilometreistä. Tai me suorittajat tykkäämme välitavoitteista tai jotain… Satoja hyvän mielen kilometrejä joka tapauksessa.

Oikeasti yritän siis selittää, että hiihtäminenkin on hyvää elämää. Ainakin on ollut minulle. Suosittelen kokeilemaan.

 

”Miksi aina pitäisi pysyä ladulla? 

Hanki kyllä kantaa, 

ja elämä.”

 

(Piirrokset ja aforismit Maija Paavilainen)

 

Hangasojalle taas hyvästit

Lähtösauna tänään. Ei ehkä tarvinne ryhtyä kirjoittamaan ylistystä sille. Vakilukijat lienevät jo kyllästyneet moisen pikku mökkerön ikiaikaiseen hehkutukseen. Totean vain, että johan se oli taas hyvä.

 

Purolle kävin äsken heittämässä hyvästit. Kimmeltävän hankikannon alla hiljaa virtaa Hangasoja.

Tänä vuonna sulassa paikassakin vesi tosi matalalla. Ja kuului metson nakutus. Se on kuulunut pitkin viikkoa – yleensä joskus päivän valoisimpaan aikaan, mutta äsken hiljaisessa illassa taas. Pehtoori on muutamanakin päivänä kierrellyt metsässä liukulumisuksilla sitä etsimässä, mutta ei havaintoja.

Nyt alkaa tämä luppoilu täällä olla lopuillaan: kunnes jälleen palaamme.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Täällä vielä tänäänkin!

[Artikkelikuva neljän ladun risteyksestä]

On pääsiäisen toinen pyhä, eikä tänään ollut syytä lähteä alas, ei lähteä ajelemaan Ouluun. Ei töitä, ei kandiseminaaria, ei kokoussumaa, ei Torniossa valokuvausopintojen lähiopetusjaksoa, ei yhdistystoiminnassa vuosikokouksen valmistelua, ei toimintakertomusten tekoa, ei kuvauskeikkoja, ei hammaslääkäriä, ei mitään pelottavia tutkimuksia, ei perhepäivähoitoa, ei äidistä huolehtimisjuttuja eikä sairaalakäyntejä, ei kertakaikkisesti mitään syytä lähteä Ouluun.

Vaikka moni noista syistä ovat olleet mieluisia perusteita sulkea mökin ovet ja palata kotiin, tänään olen ollut ihan mahdottoman mielissäni, kun ei ollut mitään tarvetta lähteä pois Hangasojan varrelta, ei syytä vielä jättää tuntureita. Tänään tämän reissun huikein auringonpaiste, mitä kaunein – vai komein – kevättalven päivä.

Yhä ylös yrittää: Iisakkipää, tulossa olen!

Ja ladun varressa jo vihersikin!

Hirvaskurun pohjalla näkyi hyvin, miksi juuri näillä kohdin on aika vaikea patikoida tai pyöräillä keväisin tai alkukesästä: hetteikkö, lähde, puronpätkä on jo tähän aikaan vuodesta hyvinkin kosteaa, joten kun lumet molemmin puolin tuntureilta sulavat, on kurussa vettä yli saappaanvarren. Koettu on.

Olen joskus tainnut kertoakin, että en ole kovinkaan mielelläni kuvattavana ja että ollaan tehty perheen ja Pehtoorin kanssa kaksistaan viikon tai parinkin reissuja, joilta on satoja kuvia, eikä minusta yhtäkään. Paitsi, että viimeisen kymmenen vuoden ajalta, jolloin olen raahannut mukanani isoa, painavaa järkkäriä teleputken kanssa, on käynyt enemmän kuin kymmenen kertaa, että kun piipahdan vessaan, annan kameran Pehtoorille todeten ”piäppä tuota, käyn vessassa” ja sitten, kun astun vessan ovesta ulos, mies on kamera valmiina ja kliks! Ainakin Japanista, Rumakurulta, Umbriasta, Tampereelta, on kuva kun tulen vessasta: monet vessan ovet laadukkaina backgroundeina! Että sellaisia turistikuvia. Tänään en käynyt Tuulentuvassa pissalla, mutta silti minusta on kuva (itse asiassa useampikin!) vanhan mökin portailta. Tämä historiallinen tapahtuma tässä!  Ja tausta on paljon parempi kuin vessojen ovet.

Huolimatta siitä, että edelleen on oltu  vain ihan kaksistaan,  olen tykännyt kokkailla kaikenmoista. Tänään pääruokana pääsiäisen klassikkoa; parsarisottoa, karitsanfileitä (rosmaniinin ja valkosipulin kanssa) ja tomaatti-granapadano-juustoa balsamicokastikkeella. Olispa vielä ollut juureen leivottua leipää, ei ollut, mutta punaviiniä oli.

Usein mökillä syödään juhlaruokana lähiruokaa: Inarin Menesjärveltä poronfilettä, Lapin puikulamuusia, itse poimittuja korvasieniä Pieranvaaralta ja kaarnikkahyytelöä tehtynä Kutturantien varren marjoista, mutta tänään uusseelantilaista karitsaa tuotuna Oulusta, italialaista risottoa, parmesaania ja balsamicoa, espanjalaista parsaa, perulaista syrah-viiniä. Mutta en aio syyllistyä, en todellakaan. Hyvää oli, oikein hyvää.

Aurinko paistaa vieläkin korkealta, – tuntuu keväälle, hyvälle.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Reseptit Ruoka ja viini

Lankalauantai mökkikeittiössä ja Sivakkaojalla (mm.)

Pääsiäiskokko ja Staalo

Lankalauantai. Ei olla värjätty lankoja, kuten kansanperinteen mukaan tapana on ollut, mutta pääsiäiskokko (notski) meillä oli hätyyttämässä noitia ja pahahenkisiä maahisia pois puronrannaltamme.

Täällä kairassa taitaa Staalo olla noitajengin ykköspahis. Se on Lapinmaassa tunnettu saamelaisen muinaisuskon isokokoinen, tyhmänpuoleinen, ahne ja pahantahtoinen haltija, jota tavataan useimmiten joulun aikoihin, talven pimeinä päivinä, eikä niinkään pääsiäisenä. Ehkäpä juuri pääsiäiskokot pitävät sen piilossa, pois ihmisten ilmoilta?

Pääsiäisen herkuttelua

Pääsiäispaasto päättyy pääsiäisyönä. Mehän ei olla mitään paastoa pidettykään, joten omalla ihan perinteisellä pääsiäistavallamme vähän arkiruokaa parempaa on syöty jo tänäänkin. Pääsiäinen kun on minusta paljon monipuolisempi ja herkullisempi ruokajuhla kuin joulu.

Jo aamiaisella aloitin herkuttelun. Pehtoori ei puurosta luovu, eikä ainakaan sitä mämmiin vaihda. Ei edes lakumämmiin. Mutta minulle maistui: lakumämmiä ja vispikermaa. Nam!

Päivän menussa lohikeitto (Harri Syrjäsen), ruisleipää (Kuukkelin) ja gourmetvoita (Président) ja hillasemifreddo (minun)!

Kannatti tuoda Oulun Kauppahallista (vakumoitu + pakastus – hyvin säilyy maut) lohet ihan tätä varten. Ohje siis täällä.

Hillat Pudasjärven Livolta – eivät todellakaan ole meidän poimimia. Nuo koristeet ”symboloivat” itikoita hillasuolla  – niistä meidän ei ole tarvinnut kärsiä. Kiitos taas Voikukkatielle. 🙂

Ja viininä Franchetto La Capelina Soave Ronca-Monte Calvarina  2021. Se on venetolainen 18 euron viini, jolle ei ole suosituksina ole lohi vaan pasta ja juusto. Ensi kerralla lohisopalle joku toinen viini, mutta silti tämä viini kyllä miellytti.

Ja hiihtämässä kävin Sivakkaojan suunnalla. Olisi kannattanut lähteä heti aamusta. Puolenpäivän aikaan näillä lämpöasteilla alkaa olla jo melkoisen märät ladut, mikä merkitsee karvapohjasuksille pitkissä alamäissä melkein vaaratilanteita. Tökkii aika yllättäen. Mutta mie hiihtelin hissuksiin, rauhassa, kuvaillen, todellakin nautiskellen, ilman isompia ajatuksia, ahdistuksia, ei (enää 😀 ) suorittamispaineita/kilometritavoitteita. Kunhan hiihtelin, – uusia oppeja harjoitelllen.

 

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Uusia juttuja

 

Huhtikuun tiistai. Ei tunnu tiistailta. Eikä ihan tavalliselta mökkielon päivältä.

Tulevaa historiaa tänään

Minullahan on tässä blogissa muutamat ihan omat, ihan vain itselleni asettamani rajat niille asioille, joista täällä kirjoittelen, yksi niistä on ollut se, etten juuri poliittisiin asioihin täällä ota kantaa (Paavo V.  ja muutama muu poikkeus on joskus ollut 🙂 ), mutta nyt on kyllä todettava, että olipa hyvä mieli katsella tänään Suomen NATOon liittymisseremonioita. Pieni suuri asia. Vai sittenkin oikeasti suuri. Historiankirjoittajat sitä joskus saavat pohtia ja argumentoida, mutta tämä historiankirjoittaja on nyt vähän turvallisemmalla mielellä maailman turvallisuuspoliittisessa tässä päivässä.

Eikä siinä vielä kaikki! Tänään monta muutakin hyvää asiaa.

Hiihtokoulussa

Olen tänäänkin hiihdellyt. Ihan itsekseni, sekä koulussa!

Elinikäinen oppiminen on ollut mantra, jonka tulin yliopistovuosinani oppineeksi ja sisäistäneeksi, ja jota koetin opiskelijoillenikin painottaa, mutta että vielä näillä vuosilla hiihtokouluun. Toki olen käynyt lasketteluopissa,  slalomin (!!) alkeiskurssilla ja ”edistyneen” yksityisopetuksessa, lautailuopissakin, mutta että murtsikkaa opettelemaan tässä iässä ja näillä kilometreillä! Nöyrä tuntuma kuitenkin oli, että ainahan on varaa ottaa vastaan neuvoja, saattaisipa niistä olla iloakin – ja vauhtia ladulle! 🙂

Oli oikein hyvä kokemus. Melkein Saariselkä – Laanila -”parfyymilatu” väli hiihdettiin edestakaisin, ja siinä käytiin tekniikat läpi, kokeiltiin, sain katsoa mallisuorituksia, tulin ohjatuksi. Kerroin opellle, että lähdin hiihtokouluun ihan vaan sen takia, että vävykin on käynyt, ja että meillä on hänen kanssaan vähän hiihto niinku yhteinen harrastus ja vähän ”niinku skabakin”. Kerrassaan fiksu opettaja sanoi lopuksi, että ”voit sanoa vävylle, että moni asia oli kyllä ihan hyvin jo lähtiessä” 😁

Silti, ehkä kuitenkin, opin ainakin kaksi asiaa tekemään uudella, paljon entistä paremmalla tavalla: ”Vuorohiihdossa pitää opetella kunnolla pysymään yhdellä suksella liu’un päällä”. Ja nousuissa pitää  ”astua kunnolla, pysyä aika pystyssä, suorana ja kädet melkein kiinni kyljissä.” Eli lipsu enää. Ei ainakaan niin helposti kuin ennen, haarakäynti tullenee vähenemään. Nyt vaan pitää saada opit kehon muistiin ja ”automaattisiksi”. Onneksi kelejä ja latuja treenaamiselle näyttää olevan vielä jäljellä.

Tuulesta temmatut jutut elävöityvät 

Blogini pitkän historian vaiheissa on ollut monia hyviä juttuja, elämäntapahan tämä. Tämä on vienyt kolumnistiksi, esitelmöimään, tästä on tullut oma reseptiarkisto, matkapäiväkirjojen julkaisufoorumi (ennen vain nettisivut), tämä on tuonut kommenttaattorituttavuuksia, voisikohan teitä monia sanoa ”virtuaalitutuiksi/ystäviksi”, on löytynyt uusia Insta- ja FB-seurattavia/seuraajia, muutamien kanssa on vuosien varrella viesteilty ohi kommenttilaatikoiden, kiitos näistä kaikista – sitten on ollut muutamia uusia kohtaamisia ihan livenä.

Ennen tätä päivää niitä on ollut kolme: Katri (ja Pasi!), Jarin ja Lähes naapuri. Heitä tuskin olisin tavannut ilman näitä päivittäisiä höpinöitäni. Tänään neljäs! Lapin luonto ja Hangasojan varrella mökkeily – niistä postaamisen ”seurauksena” tänään mahdottoman mukava lounastapaaminen Kaunispään Huippu-ravintolassa. Ihan ulkomailta asti blogiani seurataan! Vähänkö olen otettu.

Mökin ikkunasta

Tämä talvi on ollut pitkästä aikaa runsas revontulivuosi – tai siis, että niitä on näkynyt usein ja hyvin etelässäkin. Ja joka kerta minä olen ne missannut. Huolimatta, että puhelimessa on revontulivahti. Yleensä olen ollut nukkumassa tai en ole iltasella enää pitänyt puhelinta lähettyvillä tai taivas on (Oulussa) ollut pilvessä juuri silloin kuin taivaalla on ollut reposia. Eiliselle illalle niistä tuli hälytys. Liian myöhään. Olin juuri sammuttelemassa pihavaloja, hampaiden pesulla ja menossa nukkumaan kun mökki-ikkunasta näkyi jotain sini-vihreää… En enää jaksanut lähteä. Olkoot tämän vuoden reposet. Ensi talvena sitten.

Tuossa meidän mökin uudesta ikkunasta olen kyllä tälläkin lomasella ollut iloinen. Ehkä juuri näin kevään valon ja kimmenltävien hankien aikana se on parhaimmillaan. Nojatuolissa istuskellen, lapsenlapsille neuloen voi nauttia ihan ”in situ”, ihan omalla paikallaan näkymästä ulos.

Ja kyllä, kyllä rantasaunakin on jo lämmitetty.

Hyvä tikkutiistai.

(Pääsiäisviikon tikkutiistaina vuollut päreet tuovat tulevaan onnea. Tänään sitä ei ole vaikea uskoa.) 

Liikkuminen Niitä näitä

Suksien kohti tulevaa

On tasan kaksi viikkoa siihen, että lähdetään mökille. Kuukauden päästä voinee aloittaa pyöräilykauden. Ja on tasan kaksi kuukautta, että lähdetään reissuun – lomamatkalle jonnekin Eurooppaan.

Näistä maininnoista huolimatta hoksaan, että yhä useammin kerron siitä, mitä olen tehnyt (mennyt) kuin siitä, mitä aion (tuleva), mutta silti minä edelleen, aina vain, mitään kokemuksistani oppimattomana, odotan jotain. Reissua, tapaamista, jonkun asian valmiiksi tulemista, projektin päättymistä, juhlaa, asioiden asettumista paikoilleen. Odotan ja lasken päiviä, ja sitten jos kaikki ei menekään kuten oli toive, olen pohjamudissa.

Tämä vuosikausia, ainakin työsähköpostieni lopussa ollut motto (sellaiset olivat maan tapa joskus vuosituhannen alussa) pitää edelleen paikkaansa. ”On minussa se vika.”

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika. 
             – Juice Leskinen

Nyt siis taas lasken päiviä tulevaan. 🙂

Osaan minä kyllä nauttia tällaisistakin päivistä kuin tänään. Oli tämän vuoden hienoin ulkoilusää! Pari sopivaa pakkasastetta, liki tyven, aurinkoa kirkkaansiniseltä taivaalta. Ei mitään sovittua, ei luvattua tekemistä. Ja takana muutama päivä vailla liikuntaa ja kaksi kortisonipiikkiä. Oi, että! Kylläpä hiihtäminen oli iso ilo!

Ensimmäistä kertaa hiihtelin Hiukkavaaran huudeilla, noin kahdeksan kilometrin latu edestakaisin ihan uusissa maisemaissa kaupungin toisella laidalla (jo yhdeltätoista Hönttämäen latuparkki oli aivan täynnä, tienvarsipysäköinniksi meni). Ja ladulla väkeä kuin Saariselän parfyymiladulla koronakeväänä! Tänään perinteisen ja luistelun ladut mennen tullen molempiin suuntiin liki ruuhkaksi asti täynnä. Minulle ihan ennennäkemätön kokemus. Mutta pysyin virrassa …

Tänäänkin ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.” – Minna Canthin ja tasa-arvonpäivänäkin tulevaan jo katsellen.

Historiaa Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Hiihtopäivä Piispanojan tienoilla

MM-ladulla suomalaisia, Saariselän laduilla ei juuri ketään.

Aamupäivän odottelin hiutaloinnin (säätiedotuksessa tällä viikolla kuultu uussana!) hiipumista, – ei hiipunut. Puolenpäivän jälkeen edelleen ”pyrylöi” heikosti, mutta siitä huolimatta päätin lähteä ladulle. Kyllä kannatti. Samaan aikaan MM-ladulla suomalaisia, mutta Saariselän laduilla ei juuri ketään.

Tänään on taas hiihtolomasesongissa ollut vaihtopäivä ja samaan aikaan MM-hiihdot telkkarissa, joten siksikin meitä ladulla olijoita oli kovin vähän. Näin siitä huolimatta, että tänään on kansallinen hiihtopäivä, jonka tavoitteena saada miljoona kilometriä kokoon. Oman pienen, pienen latupätkäni tässä tavoitteessa toteutin, kun hiihtelin Laanilan tutuilla laduilla. Ja näin kaksi kuukkeliakin. Ja tintit lauloivat! Nyt niitä on taas pihassakin. Kevättä lumisateessa.

 

Ihan kuten kotikaupunki Oulussa myös täällä mökkitienoilla on (Laanila ja) Laanioja.
Täällä ko. tunturipuro tunnetaan myös Piispanojana. Tunturipuron nimenmuutos tapahtui heinäkuun 1943 jälkeen, kun venäläisten partisaani-iskussa Oulun hiippakunnan vastavalittu piispa Yrjö Wallinmaa (ja kolme muuta postiauton kyydissä ollutta matkustajaa) sai surmansa. Ehkäpä joskus tästä täällä kirjoittelen enemmänkin, monta kertaa olen jo aikonut.
Tänään Piispanoja kulki kirkkaana, melkein kultaisena puhtaiden hankien välissä. Kansallisen hiihtopäivän osuus tuli näissä historiallisissa, niin kauniissa Lapin maisemissa suoritetuksi. Paljon muutapa sitten ei. Ihan lomaillen mennyt tämäkin päivä.
Isovanhemmuus Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Iloja ja suruja yhdelle päivälle

Varoituksen sana, nyt tulee kyynelehtivää vuodatusta, vuodatusta siitä, kuinka on surullinen ja surkea olo.

Jo paljon ennen joulua, kun Juniori ilmoitti töihin lomatoiveensa tälle vuodelle, merkittiin kalentereihin, että ainakin hän ja muksut, ehkä myös R. jos saa loman, tulevat hiihtoloman aikohin tänne möksälle meidän kanssa, – mekin järjestimme tulomme tänne juuri tälle viikolle.

Sekä Apsu että Eevi olivat etukäteen mielissään, moneen kertaan muisteltiin viime vuoden mukavaa lomasta, ja suunniteltiin, mitä kaikkea mukavaa taas tehdään (lumilinna, mäenlaskua mökkitien päässä, kylpylä, porofarmi, Suomen pisint pulkkamäki, Kaunispään munkit, takkatulta, poronkäristystä, kylpylää, pullaa ja Souvareita, yhdessäoloa ja pelaamista, Mario & prinsessa Peach -show, brunssiaamiaisia, Kuukkelista viikonloppukarkit, luppoilua ja lomailua). Enkä se ollut vain minä, joka näitä juttuja jatkoi ja joista innostui!

Koska R. ei saanut lomaa tähän viikonloppuun, Juniorin ja muksujen oli tarkoitus tulla huomenna junalla Rovaniemelle, josta Pehtoori heidät hakisi tänne. Näin muksujen ei tarvisi kaksistaan kärvistellä takapenkillä kuutta tuntia.

Eihän se nyt niin menekään. Jo alkuviikosta tuli tieto, että Apsulla on flunssaa, ja tänään sitten varmistui, että Eevis on sen verran (= aika lailla) kipeä, että Juniori (viisasti kylläkin, vaikka vastoin lasten toivetta) päätti, että eivät reissuun lähde. Vaikka kuinka olen jo pari päivää tähän koettanut varautua, ei nyt hyvälle tunnu.

Semminkin kun näin kävi TAAS. Vuoteen yhtäkään lasten lomaa ei ole mennyt niin kuin oli suunniteltu, toivottu.

Ja iso ongelmahan tässä taas olen minä itse: mie aina niin ootan ja värkkäilen. Ehti Pehtoorikin ison lumilinnan lapsille tehdä, mie täytekakun, ja paljon muuta. Mutta – hoen koko ajan itselleni, että eihän tämä nyt niin iso juttu ole. Ja kuitenkin ”vain” kurkunpääntulehdus tms.  Mutta ikävä muksuja on. Ihan hiton ikävä.

Yritän käyttäytyä kuin vastuullinen äiti ja mummi, enkä enää tupise. Kunhan mukelot nyt paranevat.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja tänään paljon hyvääkin. Aamupäivällä (paitsi että laittelin ruokia, täytekakun yms. huomista varten valmiiksi, – en sentään ehtinyt pedata sänkyjä valmiiksi!!) siivosin vielä kaappeja (nyt on viideksi vuodeksi nämä hommat tehty), odottelin pakkasen lauhtumista  ja sitten ladulle!!!

Sää paras mahdollinen ikinä! Ihan tyven, – 1 C, aurinko sinisieltä taivaalta, ladut priima kunnossa.

Tein eka kertaa ikinä kännykällä videokoosteen ladulla napsimistani kuvista. Olin Kakslauttasen ja Rönkönlammen huudeilla. Klikkailehan auki. Kerro jollei toimi, jotta tiedän ryhtyä opettelemaan toimivaa videon liittämistä. 🙂

Tässä vielä varmuuden vuoksi muutama still-kuva oikealla kameralla filmattuna ja kuvankäsittelyllä hifistelty.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Niin hyvä tänään

Lapin hulluus … mitä se lieneekään. Mutta siihen minut on jo varhain, viimeistään teininä, opetettu. Sen opin aika helposti. Elämänikäinen hulluus tämä on ollut.

Tänään, huikean lauantain iltapäivänä, taas kerran mietin, kuinka onkaan hienoa, että näissä maisemissa kesät talvet, syksyt keväät, olen saanut jo vuosikymmeniä lomilla olla ja kulkea. Mietin, kuinka paljon elämästäni olisi puuttunut, jollei siinä Lapilla, Saariselälllä, Hangasojalla olisi ollut oma tärkeä kolonsa, kaipuunsa, olonsa, onnensa.

Rantasaunan (jonka Pehtoori oli lämmittänyt valmiiksi odottamaan paluutani hiihtolenkiltä) lauteilla sitä ääneen ajattelin, ja Pehtoori (joka melkein jokaisella Lapin reissulla on mukana ollut ja ihan yhtä lailla hurahtanut hänkin) totesi, jotta jollei olisi Lappia, olisi mökki jossain muualla ja siihen samanlainen tunne. Ehkäpä, mutta en ole ollenkaan varma. Mökki jossain Kainuun vaarojen kupeessa, Hailuodossa meren rannalla tai Savon sydämessä? MIkseipä! Mutta. Mutta kun Lappi on eri!

Hoksaathan nuo kristallit hangella? – Onnen rippusia. Valoja elämässä.

Vastoin alkuperäisiä aikeita (Iisakkipään ylitys etc.) teinkin tänään lyhyemmän lenkin. Ja otin oikean kameran mukaan. Mehupurkin, ja pari palaa suklaata. Ihan pelkkää nautintoa siis.

Tänään on vielä ollut ”vaihtopäivä”: etelän hiihtolomalaiset ovat lähteneet, keskisuomalaiset tulleet, joten laduille ei monikaan vielä ehtinyt/lähtenyt. Siellä oli mahdottoman hiljaista (äänikirjan suljin ensimmäisten minuuttien jälkeen), levollista, täysin tyventä, ilmaa kirkastava pikkupakkanen, ei luistoa juurikaan, mutta väliäkö sillä. Mie ”oleilin” ladulla melkein pari tuntia, ehkä noin 13 kilometriä, – väliäkö numeroilla.

Niin olin kiitollinen – kaikesta. Kaikesta.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Kuvat kertokoot!

Pakkasaamu oli vähän lamaannuttava, – tovin mietin, jotta meneeköhän ihan vaan kylppärin siivouksessa, kokkaillessa ja neuloessa tämä päivä, mutta ehei! Jo aamupäivällä uskaltauduin ulos, pieni kävelylenkki Ylä- ja Ala-Hangasojanteillä. Ja puronrannassa tietysti – Canon kaverina. Ja iltapäivällä jo aika ladulle.

Isompia ei ole kerrottavaa – ehkäpä kuvat kertovat siitä, että oli hyvä, aurinkoinen pakkaspäivä.

Noita jälkiä lumessa jäin miettimään? Kiertävät kahta puolta puuta? Neliöitä, tasaisia. (Joku blogin lukijoista saattanee tunnistaa metsän reunan mökit… 🙂 )

Oravat?

Samaan aikaan toisaalla: Pehtoori kaivoi notskipaikan esiin. Notskimakkara lounaaksi ? – Kun ei muutakaan ole tarjolla. 🙁  Ja huom. Alasuq Polar toimii – 20 C -lämmössä/kylmässä edelleen hyvin ja tyylikkäästi – ainakin täällä mökkimaisemissa. 😀  Karvalakki (Mielensäpahoittajan?) olisi ehkä korvattava Alafosslopi-pipolla. 😉 Mutta lämmin noin. Siis hyvä.

Iltapäivän puolella aurinko edelleen helli, eikä minulla kovinkaan tähdellistä puuhaa, joten ajelin kylille, Saariselän keskustan latujen lähtöpisteeseen – ja keskelle turistihiihtäjien rykelmää.

Intialaiaisa lapsiperheitä ja italialaisia jo jotain osaavia nuoria aikuisia oli ensimmäisen kilometrin matkalla treenailemassa melkein ruuhkaksi asti.

BTW: kahdella italiattarella näin toppahameet!! Ovatkohan ihan soveliaita hiihtokamppeita sittenkään – toteaa tyytyväisenä (kateellisena ?) goretexeihin yms. pakkaantunut  juuri uudelleen hiihtämään oppinut oululainen (kukkahattu/omatekemäpipopäinen, melkein paikallinen). 😀

Joka tapauksessa aika takkuisesta kelistä huolimatta niin kaunista, – kuten Välimaan risteyksessä yhden selvästikin elämäntapahiihtäjäherrasmiehen (onko yhdyssana??) kanssa totesimme. Ja hän se sanoi, että tänään ei suoriteta, vaan vain hiihdellään. Mielelläni olin samaa mieltä!

Joten jätänpä tämän nyt vain tähän!

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Pakkaspäivänä Ivalossa ja ladulla

Elämänmeno ja päivien kulku mökillä ollessa määräytyy paljolti valon ja sään mukaan. Aamulla sen jälkeen kun on löytänyt rillit nenälleen ja villasukat jalkaansa, tulee seuraavaksi katsottua ulkolämpömittaria, taivaan väriä ja ilman laatua. Tänään seitsemältä: – 25 C, pilvetön taivas, aurinko nousemassa. Siis ei aamuladulle!

Koska tällä viikolla olisi joka tapauksessa edessä Ivalossa käynti, päätimme hoidella sen heti alta pois odotellessamme pakkasen hiipumista. Vähän jännitimme, olisiko mökkitie aamulla poikki, pääsisimmekö vesijohtoremontin ohi. Pääsimmehän me, kun tovin odottelimme, että kaivuri siirsi soran pois edestä.

Ivalossa käyntiin (33 km suuntaansa) on usein eri syitä, kuten rautakauppa, kalaostokset, joku tilpehööri sähkökaupasta tai Euronicistä, Alko, apteekki, kukkakauppa, kesällä ”tori” = pieni kioski, jossa on mansikoita, kirsikoita, uusia perunoita, jne. Ja nyt jo toista kertaa Extra Piste.

Nuoriparihan sen on bongannut, ja meille suositellut. Se on sellainen paikallinen Tokmanni, monipuolisempi ja jotenkin siistimpi. Ja metka juttu on se, että siellä on kaikkia, siis kaikkia islantilaislankoja yksi pitkä seinällinen. Sellaisiakin, joita monen islantilaisneuleisiin hurahtaneen tiedän tilanneen suoraan Islannista. Extra Pisteellä ei ole verkkokauppaa, mutta sähköpostitse ovat jotkut kyllä tilanneet ja haluamansa saaneet. Mie ostin tänään ´ihan vaan varuilta´ muutaman kerän. 😀 Ja toki sieltä löydettiin edullisia siivoustarpeita ja konetiskiainetta etc. K-marketista haettiin kalaa ja spessuruokaa ja Euronicsista uusi hiiri. Ei siis mikään hukkareissu.

Yhden aikoihin mökin mittarissa oli enää – 18 C, ajelin Laanilan latuparkkiin ja lähdini siitä kiertämään Pieranvaaraa ja vähän edemmäskin. Jänkä-tolpalla Ahopään reunamilla (siis jo vähän korkeammalla) on mittari, ja siinä oli enää – 8 C. Ylempänä on lämpimämpää…

Pakkaskeli ei ollut mikään lentävä, esim. Laaniselän pitkässä laskussa oli hiihdettävä, ei mitään vapaakyytiä.

Mutta ei sillä väliä. Ihan hullun hyvältä tuntui olla tunturissa.

Ja ilta visusti lämpimässä mökissä, nyt pakkasta taas sen – 25 C.

(Uutisissa oli kuvaa Euroopan keskuspankin kokouksesta täällä Saariselän maisemissa (näyttivät olevan Suomen Pankin majoilla), mutta ulkokuvat oli kyllä otettu eilen, sillä tänään on ollut kirkas, huikean kaunis pakkaspäivä. No tuohan ei tietenkään ollut uutisten surkein juttu: ei kavala maailma pääse täälläkään kokonaan unohtumaan.)

 

Isovanhemmuus Liikkuminen

Pieniä iloja

Kun ei ole paljon tekemistä, ei tule tehtyä paljon mitään.  

Tähän kiteytyy koko päiväni syvämietteinen yhteenveto. 

Noh, joka tapauksessa, kun Vävy yövyttyään kotikotonaan tuli aamukahdeksan aikaan hakemaan Tyärtä ja lähtivät sitten ajelemaan melkein kahden kuukauden Oulu – Hangasoja – Oulu -oleskelunsa jälkeen kohti kotiaan, kohti Järvenpäätä, mie lähdin hiihtelemään. Oulun latupalvelun nettisivuilta olin löytänyt tiedon, että Pyykkärin (Pyykösjärven) latukin oli nyt avattu, enkä ole siellä koskaan ennen käynyt, päätin ajella autolla lähtöpisteeseen. Mukavahan se taas oli…

Aamupäivällä kun Apsu ja isänsä lähtivät sählytreeneihin, Eevis tuli – koska eilen oli ilmoittanut niin tekevänsä – kanssani askartelemaan ja pelaamaan. Luettiinhan me myös. Ja yhtäkkiä kesken kaiken hän toteaa pöllön kuvia katsellessamme: ”unohin eilen sanoa, että ossaan jo sanoa ”pallo” ja ”suklaa”!

Tytöllä on L-kirjan ollut hukassa, korvattuna ässällä. Yleensä muksuille vaikeampi ässä vaatii kypsyttelyä kauemmin kuin ällä, mutta Eeviksellä se on ollut toisin päin:  nyt tuli pöLLökin ihan oikein, eikä ollut kuvakirjassa enää pössöjä.

Eilen jäi postaamatta – vaikka tarjolla olikin – uudesta pikkuherkusta, – karkin korvikkeesta. En ole kovinkaan paljon karkkien ystävä, enkä todellakaan sellainen suklaansyöjä kuin Pehtoori 🙂 , vaikka toki joskus ostankin irtiksiä: persikoita, vanhoja autoja (salmiakki), lehmätoffeita, englannin lakritsia tms.  ja melkein jokaisella kaupppareissulla yhden turkinpippurilakun. Yksi riittää. Tuoreus on olennaista.

Eilinen ”Lauantaikarkki”, josta muut eivät paljon perustaneet, olivat kuivatut karpalot, joita olin pyöritellyt raakalakritsijauheessa (vrt. lapsuuden apteekin salmiakkipulveri). En muista, mistä moinen vinkki on tullut tietooni, mutta kun kaapissa on taas ollut johonkin jälkkäriin tarvittua raakalakritsijauhetta (jo yliaikaista 🙁  ) ja aina myös kuivattuja karpaloita (kreikkalaisen jukurtin sekaan niitä ja pähkinöitä), niin päätin kokeilla tätä. Näillä voisi koristella vaikka täytekakkua tai jotain rahkajälkkäriä. Ja kyllä minä saan nämä napsittua ihan tällaisenaan, ihan itseksenikin.

Liikkuminen Valokuvaus

Maadoittavaa

Ladulla Risuniitystä kohti Auranmajaa mietin, että ehkä postaan tänään jotain vuosikymmenien jälkeen uudelleen löytämästäni hiihtämisen ilosta, siitä, kuinka sille on ihan eri lailla aikaa ja mahdollisuuksia sen jälkeen, kun en enää ole viettänyt talvia yliopiston kampuksella.

Päätinkin sitten ottaa tunnelmasta ladulla muutaman kuvan, pienen videoklipinkin. Toiveena, että siten välittyisi lumisen taipaleen rauhallinen tunnelma ja tunne.

 

Nyt kun katson tuota muutaman sekunnin harmaata välähdystä, tulee mieleen kaksi juttua: Juniori on aivan oikeassa, kun hän on todennut, että minun kannattaisi ostaa uusi kännykkä (”kun kerran järkkäriä et enää joka paikkaan raahaa”), jossa olisi videokuvaamisessa apuna vakain. Ja jossa olisi muutenkin parempi kamera.

Pojalla itsellään on joku aika uusi IPhone, ja sekä ottamansa videot että kuvat ovat kyllä hyviä. Mihin tietysti vaikuttaa sekin, että Juniori osaa kuvata, myös järkkärillä. Yhteen aikaan ihan harrastikin kuvaamista. Mutta minähän en – ainakaan ihan heti – puhelimen vaihtoon ryhdy. Reilun kolme vuotta vanha Huawei pelittää ihan hyvin viestimenä ja äänikirjojen kuuntelussa.

Mutta tosiasia on, että kun muutama vuosi sitten ryhdyin hiihtämään myös kaupungissa, pitkät kävelylenkit Oulujokisuistossa ja merenrannoilla, sekä keskustassa taloja ja puistoja kuvaamassa, ovat jääneet. Ne ovat jääneet myös siksi, etten enää niitä kuvatoimisto Vastavaloon kuvaile. Kuvatoimistossa on jo satoja kuviani Oulusta, – enkä enää innostu niistä, ja tuskin myyntivolyymi enää lisääntyisi. Uusia korttejakaan en ole pariin vuoteen tehnyt. Tämä kaikki tietysti näkyy myös tämän blogini kuvittamisessa: kuvia lenkeiltä on vähemmän kuin vielä pari vuotta sitten, siis ei juuri ollenkaan. Joku päivä otan järkkärin ladulle!

Toinen juttu, jota mietin kännykällä kuvaillessa, oli se, että laitan kuvatekstiksi ”Tämä maadoittaa”. Ryhdyin kuitenkin pohtimaan, onkohan tuo ”maadoittaa” sittenkään ihan paras ilmaus sille, miltä minusta tuntui. Ja mitä sillä ylipäätään käsitetään… Ja eiku googlettamaan! Wikipedia kertoo tällaista:

Maadoittuminen (groundingearthing) on filosofiaan, mietiskelyyn ja itsetutkiskeluun liittyvä termi, jolla pyritään kuvaamaan tilaa, jonka ihminen saavuttaa tietynlaisen meditaation avulla. Maadoituksen pohjana usein on luontomystiikkaan sekoittunut idealistinen käsitys maailmasta, jossa meditoija uskoo pääsevänsä mietiskelyn ja mentaaliharjoitusten avulla yhteyteen luonnon kanssa. Luonnon voimien nähdään rauhoittavan ihmistä ja antavan tämän käyttöön luonnossa virtaavia energioita. Näillä energioilla voidaan uskoa olevan myös parantavia vaikutuksia. Ilmiöstä ei ole tieteellistä näyttöä.

Maadoittuminen on käsitteenä yleistynyt 2010-luvulla ja sen taustalla vaikuttava luontomystinen ideologia voidaan nähdä vastareaktiona kaupungistumiselle.

Eihän minulle hiihtäminen pikkupakkaspäivän valoisimpana hetkenä hiljaisilla laduilla helmikuisena torstaina sentään ihan meditaatiosta käy. Vielä vähemmän taustalla vaikuttaa luontomystinen ideologia!

Jospa vain pysyn endorfiini- ja ehkä vähän myös dopamiini-fiiliksissä.

Tai sittenkin yksinkertaisesti vain, että hirmu hyvä olo hyvästä hiihtolenkistä tulee, hyvä mieli tulee, ja kroppakin tykkää. Tuo kertoo paremmin ja paremmasta kuin maadoittuminen. 🙂

Lappi Liikkuminen Muistikuvia Valokuvaus

On taas aika lähteä – palata

Nytko jo pakattava? Nytkö jo taas etelään suunnattava?

Huomenna aamulla mökkitien ja Jäämerentien (nelostien, Rovaniementien, Ivalontie – nimityksiä samalle tielle monia) risteyksessä näyttänee tältä.

Huomenna on käännyttävä tuonne päin, etelään, kohti kotia.

Mutta Myötätuuli, mökki, ei jää kylmilleen, sillä Tyär ja Vävy tulevat taas tammikuuksi tänne.  Huomenna on siis vaihtopäivä.

Me emme niinkään odota etelään paluuta, mutta helpottavaa on, että on mahdollisuus taas aika pian palata … On lähdettävä, että voi palata. Koskeehan se myös kotia. Ja on kotonakin paljon hyvää odotettua tiedossa.

Tänään onkin ollut jo vähän ”lähdön tunnelmaa”, pieniä hyvästejä ladulle, saunalle, siivoiluja, pakkailuja.

Ja hiihtämässäkin kävin, jo pimeän aikaan (kymmeneltä 🙂 ) lähdin.

Vaikka olen tässä kuukauden ajan selitellyt, että sai olla viimeinen vuosi kun Oulu kuvissa- ja Saariseltkä kuvissa -kalentereita teen, saatikka kauppaan, niin nyt olen jo pyörtämässä… AInakin joulu- ja tammikuulle on valittavaksi asti kuvia. 😀 Ja Saariselkä FB-ryhmä on jo hyvin vastaanottavaisen oloinen – kovasti ovat muutamat otokseni saaneet tykkäyksiä ja kommentteja. Katsellaan. Tämä vuosi lienee tässäkin asiassa erilainen kuin edelliset… katsellaan.

Liikkuminen

Pyörä levolle

Kävellen vai pyörällä? – Poikkeuksellisen pitkään ovat pyörätiet pysyneet sulina. Välillä on ollut niin viheliäisiä kelejä, ettei ole ollut mitään intoa pyöräilyyn, mutta tänään siihen sitten lopulta päädyin. Sain sitten tälle kaudelle tavoitteen edes suunnilleen toteutetuksi. Tänä vuonna pyöräilykilometrejä kertyi vain 3300 km, mikä tarkoittaa, että pyöräilyinto on vuosi vuodelta hiipunut.

Kahden ensimmäisen sähköpyöräkesän hurja yhteissaldo oli 8700 km, viime kesänä kilometrejä kertyi 3700 km ja nyt enää 3300 km. Ei ole oikein mitään syytä, miksi lenkit ovat tänä vuonna olleet lyhempiä kuin kahtena eka vuonna. Viime vuonna tuntui, että äidin sairaalakesällä oli vaikutusta minun liikkumiseeni, mutta nyt ei ole mitään sellaista ”selitystä”. Ehkä sentään sillä, että nyt pyöräilykaudella (huhtikuun puoliväli – tämä päivä) on ollut mahdollista olla yhteensä kuusi viikkoa mökillä ja viikko Lombardiassa eli melkein kaksi kuukautta vähemmän kotosalla ja pyörän ”äärellä”. Siihen nähden tuo kilometrimäärä on ihan hyvä.

Tänä vuonna olen kyllä kotona ollessa käynyt lähes joka päivä vähintään sen 20 kilsaa kulkemassa, mutta pitkiä reissuja on ollut vähemmän kuin ennen: ei kertaakaan Iihin tai Liminkaan, vain kerran Koiteliin, ei mitään Utajärven saatikka Raahen reissuja. Joka tapauksessa vähän harmittaa, kun sykkeli on nyt huoltoon vietävä ja siirryttävä taas tepastelemaan. Latuja odotellessa. 🙂 Tänään kyllä vähän lunta Oulujokivarressa jo satelikin… Sehän se on syynä, että tämä kausi on nyt poljettu.

 

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Tolosjoki revanssi

Tänä aamuna, herättyäni vasta kahdeksalta, yhdeksän tunnin levollisten unien jälkeen, mietin, että kuinkahan kauan voisin täällä mökillä olla jos ei olisi ”pakko” lähteä kotiin. Tänään tuli tälle vuodelle täyteen 60 päivää, yhteensä kaksi kuukautta, mökkielämää. Tämä on minulle kuudes kerta täällä tänä vuonna., Pehtoorilla jo seitsemäs (ne remppapäivät jokunen viikko sitten). Tänä vuonna ei ole Oulussa ollut tarvetta olla kuten ennen.

Tiedän kyllä, että en lopultakaan kovin montaa viikkoa voisi täällä olla. Nämä 10 – 12 päivän mökkielot joka toinen kuukausi ovat olleet nyt oikein sopivia. Ja tänäänkään ei vielä ollut Ouluun lähdön aika, minkä ilolla aamusella totesin. ”Kaukana kavala maailma” -harha rauhoittaa, vaikka ei uutisia voi olla katsomatta.

Sää ei näyttänyt meitä oikein suosivan, mutta ihan tyven, ja vain sumusadetta aika ajoin, joten suuntasimme jälleen (vrt. viime tiistai) Tolosjoen rannalle. Tänään Riekkovaaran suunnalle, Kuusipään taakse, ja tänään löydettiin se laavukin.

Kahlaamolle mennessä oli kyllä kahlattava varovasti, sillä oli vain patikkakengät eikä kumisaappaita: kiveltä kivellle (jotka olivat liukkaita!!) kulkieassa sai kyllä olla varovainen. Jo paluupolulla ollessamme vannotin Pehtooria, että vastedes kun lähdemme ”korpireiteille”, pois Saariselän merkityiltä reiteiltä (Kiilopää, Iisakkipää, Prospektori, Luulampi), niin laitetaan perhecahttiin viesti, minne suunnalle ollaan menossa. Tänäänkin oltiin pari tuntia ilman kenttää, ei tolpan tolppaa luurissa, entäs jos olis nilkkamme taitettu, tai minä olisin eksyttänyt Pehtoorinkin. Silloin kun lähden yksin, vaikka lähellekin, ilmoitan kyllä Pehtoorille, minne olen menossa, mutta kun lähdetään kahdestaan, on vastedes ilmoiteltava jollekin minne mennään.

Tänään korkeuserotkin kurujen pohjalle ja takaisin ylös aika isoja, ja polut paikoin aika kosteita ja liukkaita, joten ei ihan vaaratonta taivaltaminen ollut. Mutta hiljalleen kuljettiin…

Laavulla tulisteltiin, evästeltiin, mutta olihan se illansuussa vielä ruokaa laitettava. Ja taas Harri Syrjäseen tukeutuen. Tein ison EINESlihapullasalaatin ja Pirkka-ravioleita vielä oheen. Eikä mitään valittamista.

Iltarientoina sisustusohjelmia ja neule!

Bloggailu Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Kerrassaan suurenmoinen patikka

Ilman tätä blogiani en ehkä koskaan olisi löytänyt sinne, missä tänään oltiin aikas hurjan hienolla patikalla. Koko iltapäivä Pehtoorin kanssa kuljettiin Suomujoen vartta.

Miten blogi auttoi löytämään tämän? – Mökkinaapuri (täällä blogissa nimellä ”Lähes naapuri” seurasi (miehensä kanssa) blogiani aika kauan ennen kuin hänestä mitään tiesin, ja hänen muutamien kommenttiensa jälkeen ymmärsin, kuinka lähellä mökkimme ovatkaan, vaikka emme täällä Hangasojan varressa koskaan olleetkaan tavanneet. Kerran tarvitsin apua mökkiin liittyen:  Oulusta käsin viesteilin (ohi blogin) mökillä olleelle naapurille, että voisiko auttaa ja hänhän kävikin mökillämme varmistamassa, että kaikki on kunnossa. Seuraavalla kerralla kun olimme yhtä aikaa näissä maisemissa, tapasimme, ja sen jälkeen on puolin ja toisin mökeillämme vierailtu. Ja  juuri ”Lähes naapuri” meille kertoi Aittajärven hienosta kohteesta.  On kertonut siitä jo jokunen vuosi sitten, ja vasta tänään!! Tänään me sinne ajeltiin. Tänään oli sille ihan hurjan hieno päivä. Syksyn kauneutta, raikkautta, rauhaa ja ruskaa. Kiitos vielä, A.

Mm. Luontoon.fi -sivustolla lukee näin: Aittajärven pysäköintialue, Saariselkä-Ivalon tieltä (tien nro 4) käännytään idänpuolella olevalle Kuutuan metsäautotielle. Ajetaan metsäautotietä pitkin noin 35 km. Tien varrella on parissa risteyksessä kyltit, jotka ohjaavat kääntymään oikealle kohti Aittajärveä.

Noin helposti menee ohjeet. Noh, vaikka meillä oli maastokartta, Retkipaikka-sovellus puhelimessa, naapurilta saadut henk.koht. ohjeet, niin onnistuttiinhan me muutamassa kohtaa poikkeamaan hieman sivuun. Noh, mutta tutustuttiin tienooseen.

Ja löydettiin oikeaan paikkaan. Eikä parkkipaikalta joenrantaan ole kuin muutama sata metriä ja siinä se on.

Lähdettiin tepastelemaan itään, kohti itärajaa. Hieman arveluttavaa, kyllä. Mutta polut aika täydelliset. Pehmeät, neulasten peittämät tasaiset juurakottomat, kivettömät, kuivat kauniit polut! Ei tarvinnut koko ajan katsella jalkoihin, ettei kompastu. Joen muutaman koskipaikan ja siihen laskevan puron kohdallla pientä pulputusta tai kosken kohinaa, mutta muuten täysin hiljaista, liki tuuletontakin.

Taival vei kolttasaamelaisten asuinkentälle (Kotajärven kolttakenttä) , museoitu alue oli kovin idyllinen, syyskuun lämpimässä sunnuntai-iltapäivässä ei ehkä pystynyt eläytymään kolttaperheen karuun elämänmenoon 1940- ja 1950-luvulla, mutta arvostin tätäkin kohdetta. Arjen historiaa tämäkin.

Tulistelimmekin välillä, yhdellä nuotiopaikalla paistoimme makkarat, evästelimme, ja kun olen jo oppinut, että näillä tuntureilla kuukkelit tietävät saavansa herkkuja kun tarpeeksi liki uskaltavat tulla, olin minäkin valmiina kameran kanssa (eikä edes keksejä mukana). Ja tulihan muutama kuukkeli aika lähelle…

Tähän asti paras kuukkelikuvani, vai mitäs mieltä muut? -Tällainen enkeliversio. ”Lentoon lähdössä” – kirjaimellisesti.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Syksyistä

Aamulla ennen auringonnousua purolla usvaa, silti värejä ja valoa.

Ensimmäinen asia, joka koronan takia meiltä peruuntui ja siirtyi, oli Elton Johnin Helsingin konsertti syksyllä 2020. Ja ensimmäinen asia, joka meidän elämää Ukrainan sodan takia ihan henk.koht. kosketti, oli Elton Johnin Helsingin konsertin peruuntuminen (Helsinki Areena > Venäjä pakotteet). Aika vähäisiä juttuja, mutta tuli vaan tänään mieleen, koska juuri tälle päivälle meillä oli liput konserttiin. Ja samalle reissulle oli aie vihdoin pitkästä aikaa lähteä käymään Helsingissä. Nuo peruuntumiset ja siirtymiset eivät tunnu enää missään. Ei tässä maailman tilanteessa, tässä elämän vaiheessa. Eltonia tuskin enää tulee livenä koskaan nähtyä, mutta olen varma,  että toivun tästä.

Isompi peruuntuminen on tänään ollut Pyhä-Nattaselle aiottu patikka. Se oli löyhä aie, suunnitelma, mutta koskapa Pehtoorin toissailtana alkanut aika rankka flunssa (ei korona, testattu on) on ollut syy, etten ole miestä ottanut patikalle eilen enkä tänään.

Aamupäivän pilvisessä säässä lueskelin käsikirjoitusta – vähän kuin työhommia. Kirjoittelin palautetta, oikoluin, kirjasin parannusehdotuksia, muistiinmerkitsin kannustavia ja kiittäviä huomioita, – ja tsädäm! Kaikki katosi jonnekin bittiavaruuteen. Noh, huomenna uusiksi, käy nopeammin toisella kerralla ja teen paperille!

Lyhyehkön tupinan ja keposen lounaan (puolukkarahka on hyvää!!!)  jälkeen päätin lähteä tunturiin. Pehtoori ilmoitti, että valitset varman reitin, jossa et voi eksyä. Minähän voin eksyä nelostien ja valaistun (ladun/) reitin välissä! Enkä eilennkään eksynyt vaikka olin ihan uusilla taipaleilla.

Mutta valitsin tänään vanhan tutun Kiilopään Kiiruna-polun. Sieltä näkee joka suuntaan, se on viitoitettu, siellä on muitakin (todellakin oli tänään). Kuljin aika hiljaksiin, kuvailin, juttelin kanssakulkijoiden kanssa, katselin, ja kuuntelin hiljaisuutta! Edes Kiilopään laella ei tuullut tänään. Ja se ON harvinaista, siis ei edes huipulla tuullut, ei tuulen ääniä, Oli vain hilajista. Paitsi!!!

Sattui  yhtäaikaa tulemaan kolmen hengen seurue, jossa varsinkin naisilla oli vallan kuuluvaiset äänet, paljon asiaa, kailotettavaa. Ei niin että tunturin laki tai luonto ylipäätään olisi mikään pyhä paikka (vaikka sellaisiakin minulla näissä maisemissa tuntuu olevan), mutta joku roti! En oikeasti ollut kiinnostunut kenelle ja miksi he viestejä lähettivät, kuka oli kenenkin kanssa mennyt lomalle etc. No ehkä olen ihan vaan ihan liikaa omissa maailmoissani, että moinen sai vähän tupisemaan itsekseni.

Palatessani mökille Pehtoori oli savustanut siian, tein muut tykötarpeet (tuunattu tsatsiki, perunat, hollandaise)  ja hyvin maistui flunssapotilaallekin. Avasimme viininkin, Ivalosta maanantaina noudettu, ei ihan täsmäviini savukalalle, mutta alsacelaista laatua:  Hunawihr RIesling Muehlforst 2021

Vielä illan tullen kuljeskelin pihalla, lähimetsässä. Edelleen täysin tyven, Merkillistä. Hemmottelevaa.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Vähän on paljon

Pakkasyö. Ja aamukin. Seitsemältä oli – 4 C. Ja pihapiiri kimmelsi, pieniä jääkiteitä, vaakasuoraa auringonvaloa.

Aamupäivän aurinko riitti metsiin ja tuntureille asti.

Persialaisen maton värit, tosin epäsymmetrinen kuviointi. Ja linnunlaulua, vielä syyskuussa tunturissa linnunlaulua, eikä ollut järripeipon narinaa, vaan oikein laulua.

Näytti siltä, että kelossa on keltaiset lehdet 🙂

Siinä se päivä taas humahti. Sauna ja sapuska. Vähän vielä pihahommia. Ja nyt väsy. Aika tylsää? – Ei, ei ole. On hyvä. Melkein leijuvaa oloa.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Tuntureiden katveessa kulkien

Lapintiainen aamupalalla yhtä aikaa meidän kanssa.

Jovain, met käväsimmä pikkupatikan Tolosjoellla tänään.  Pikku? – Noh, ei ihan pikku, eikä me niin vain piipahdettukaan.

Eilen tutkin tarkoin karttoja, lueskelin Saariselkä -FB-ryhmän retkikertomuksia, haeskelin meille uusia kohteita, ei kovin kauas, mutta joku uusi tunturi, laavu tai reitti… Siispä ilmoitin Pehtoorille, että olen löytänyt uuden laavun ”läheltä”, mennään sinne tepastelemaan ja paistamaan lounasmakkarat. Toki ensin oli ajeltava Magneettimäen juurelle ja sieltä vielä kohti länttä ja sitten jalkauduimme etsimään Tolosjokea, johon meidän Hangasojakin (ja myös viereinen Ahopäänoja) laskee.

Ja ymmärsinkö ladata Retkipaikan -kartan puhelimeen? Oliko mukana kartta ja kormpassi? – En ladannut, mutta kartta ja kompassi sentään olivat. Ei siinä mitään, kauniita metsätaipaleita, suolampia, nousuja ja laskuja, aurinkoa puiden lomasta, ja se Tolosjokikin. Mutta laavu? – Nope. Ja oliko kohde lähellä? – Ei varsinaisesti. Tai ei me ainakaan sitä löydetty.

Jäi lounas syömättä. Mutta maistuipa tattirisotto sitten sitäkin paremmin. 🙂

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Taas tunturiin maastopyörällä!

Hangasojan varrella, kuten muuallakin näillä leveysasteilla, on jo yötön yö; aurinko ei enää laske horisontin alapuolelle. Ja silti tuntuu, että olen pari viime yötä nukkunut paremmin kuin aiemmin koko tänä vuonna. Levollisia, pitkiä unia – ihan aamuun asti.

Ja kuinka ollakkaan, mehän ajelimme  – taas 😀 – kylille ja Siulan parkkiin: pyörävuokraamo on pikku-Kuukkelin alakerrassa, joten sinne siis. Kyllä jäi torstainen sähkömaastopyöräily niin kutkuttamaan, että oli vielä toisenkin kerran tällä reissulla tunturiin päästävä polkemaan. Ja sain kuin sainkin saman pyörän kuin torstaina. Hyvä juttu sekin.

Vähän on nyt sellainen paha aavistus, että voi olla vaikeaa Oulussa taas innostua citysykkelöinnistä näiden maastopyöräretkipäivien jälkeen.

Tänään keskipäivällä Luulammella vähän ripsi vettä, mutta muuten kirkas, kauaskantava näköala kaikkialle, aurinkoa, pumpulipilviä, ei kylläkään kovin lämmintä, mutta oikein hyvä kulkea.

Tuntereilla jo vihreää, ojanpenkoilla, hetteiköissä rentukoita, linnunlaulua kaikkialla, muutoin hiljaista, ei pohjoista, eikä ikävää itäistäkään tuulta. Jo satunnaisia muita kulkijoita, retkeilijöitä, pyöräilijöitä, patikoijia Saariselän tuntureilla ja kuruja kulkemassa.

Meillä oli aie ajella Rautulammelle, joten suuntasimme aluksi Saariselältä suoraan (ei Kiilopään kautta, eikä Laanilan kautta) kohti Rumakurua, ja sieltä edelleen Luulammelle.

Luulammella

Eikä kilometriäkään, kun poroaidan jälkeen edessä oli Kulasjoen? tulviva uoma. Ei puhettakaan päästä yli. Siispä paluumatkalle Välimaan kautta Piispanojalle, Laanilaan ja sieltä taas Saariselälle. Ihan mukava pätkä sekin.

Mihin sitten? – Viime vuonna suunnilleen samalla viikolla ajelimme läskipyörillä Kaunispään huipulle Luttotuvan kautta, siis latupohjaa pitkin ylös. Silloin reitillä oli vielä lunta ja pehmeää hiekkaa, jäätä, eikä Pehtoorin pyörän sähköstä ollut apua kuin osan noususta, joten olimme aika lailla puhki, kun huipulle pääsimme. Tänään otimme revanssin: nousimme huipulle asfalttitietä pitkin ja laskettelimme latupohjaa Palo-ojan laavulle. Näin päin paljon helpompi. Semminkin kun pyörä toimi.

Puron solinassa, iltapäivän auringossa, leppeässä lämmössä, tuulettomassa taukopaikassa evästelimme, mietimme paluureittiä ja toivoimme, että Luttojoen varren suon yli olisi pitkospuut.

Ja jo vain! Siellä oli tehty melkein tie! Hyvin pääsimme joen yli. Poikkesimmepa vielä Luttotuvallekin. Viiden kilometrin eestakainen pätkä oli kyllä melkoista sorakkoa, isohkoja kiviä, mutta ei juuri korkeuseroa ja pyörässä täysjousitus, mikä juuri tuollaisella paikalla on keino selvitä rampauttamatta jo muutenkin kuluneita niveliä. 🙂

Luttotuvalla

Viimeinen kymppi kohti Saariselkää, pyörän palautusta ja pyöräretken päättymistä sujui nopsasti. Luttojoen reunaa kulkeva reitti (yksi talven lumipyrypäivien vakio hiihtolenkki) on tasaista, mukavaa metsätaivalta Pietarinvaaran juurella.

Reilun neljän tunnin reissulla kilometrejä kertyi puolensataa, kuvia vähän enemmän.

Aiottu korvasieniretki siirtyi huomiselle, tyydyimme lämmittämänn saunan, tekemään ruokaa. Ja olemaan tyytyväisiä, että vielä tänään ei tarvi pakata …

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

eMTB – juhlaa tunturissa!

Saariselkä – Laanila – Rönkönlampi – Muotkan maja – Kiilopää – Luulampi – Rumakuru – Prospektori – Saariselkä

Tuttuja paikkoja, moneen kertaan niihin hiihdetty, patikoitu. Kesät, talvet nuo paikat ovat olleet tuttuja päiväretkien kohteita. Tänään koettiin ne kaikki!

Meillähän on kerran kesässä ollut tapana vuokrata moottoroitu fatbike, jolla on pitkin mökkituntureiden kupeita poljettu. – Pehtoori Ja Juniori useammin kuin minä. Ja onhan sitä (vähän) ajettu omilla maastopyörilläkin.

Saariselkä FB-ryhmästä hoksasin uuden vuokraamon, jolla oli nimenomaan sähkö-maastopyöriä, mikä minua houkutti enemmän kuin fatbike, joka ei ole ihan helppo ajettava. Siispä sinne heti aamuyhdeksältä.

Saimme molemmille kelpo Cubet, jo koeajo Siulan pihassa vakuutti, että tämä on hyvä! Ja hyvä että sai koeajon. Ja säädöt kohdilleen. Minun pyörä ihan bränikkä: neitsytmatkalle pääsin sen kanssa. Vähän sellainen täti- eiku lady-versio = jalusta, tarakka ja lokasuojat, mitkä kaikki ilahduttivat minua. Ja eiku menoksi.

Olin ilmoittanut, etten halua mihinkään rakka-ryteikkö-pystysuora-sulamisvesihetteikköön – alkaa tuollainen ekstreme olla mun osalta koettu ja kiitti riitti. 🙂 Toiveena maisemapyöräilyä tutuilla tuntureilla, kuvausmahiksia ja aikaa pysähdellä, lounasmakkarat jossain päivätuvan notskipaikalla. Niin ja vielä hyvää keliä, ei kovia tuulia, ei hellettä, ei sadetta vaan pumpulipilviä sinitaivaalla. Ja? – Ihan mahdottoman hieno päivä (neljä tuntia) tuntureilla ja liikkumisen iloa eikä verenmaku suussa revittelyä.

 

Jossain välissä, oisko ollut matkalla Rönkönlammelta (yllä) Muotkan majalle) mietin, että tällaisenhan minä ostan, mitään uutta kameraa tarvitse, eMTB se olkoon seuraava hankinta. Valokuvaaja tarvitsee sähköistetyn maastopyörän! Mutta sitten: onhan minulla Oulussa sähköpyörä, ja hyvä onkin, möksällä ollaan kuitenkin aika vähän ja silloin kun patikoinnin haluaa vaihtaa polkemiseen on hyvä vuokrata muutamalla kympillä hyvä pyörä. Niin kuin tänäänkin.

Kiilopäällä

Ja hyvää oli vielä sekin, että meidän molempien resuille kropille valittiin täysjousitettu pyörä. Kyllä laskeutuessa Kiilopäältä Luulammelle (siitä ei tietenkään kuvia, piti keskittyä) repeytynyt, rikkoontunut olkapääni kiitti jousituksesta, myös Pehtoori totesi, ettei hän ja selkänsä enää ilman jousitusta rakkaan lähde.

Luulammella

EbikeRental on Siulassa, pikku-Kuukkelin alakerrassa. Siellä on monenkokoisia pyöriä, siellä on mukava, asiantunteva palvelu, reittineuvontaakin saatiin ja ainakin meillä tänään  oli hyvät pyörät. ”Fatbike-urani” (4 vuokrauskertaa 😀 ) on luultavasti ohi. Täysinjousitettu sähköistetty maastopyörä taitaa tulla vuokratuksi seuraavallakin mökkireissulla.

Rumakurun kesä.

Kaiken kaikkiaan kymmeniä kuvia – ensi vuoden Saariselkä-kalenteri alkaa olla puoliväliin asti valmis. 🙂

 

Mökille palauduttua käväisin ”lähes naapurin” mökillä: raparperinippu Lounais-Suomesta Hangasojan varteen. Kiitos. Piirakka on jo tehty.

Nyt odotellaan ystäviä Oulusta saapuvaksi, ja toivotaan sään suosivan vielä seuraavatkin päivät.

 

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Nyt se tuli – Lapin kesä!

Eipä eilen alkuillasta olisi uskonut että tänä aamuna saadaan aurinkoisessa, häilkäisevän kirkkaassa auringonpaisteessa ”nostaa” siniristilippu mökin terassin tolppaan Suomen jääkiekkokullan kunniaksi.

Seuraava ”rasti” olikin sitten vähän hakusessa: millehän näin kauniina päivänä, Lapin kesän alkaessa, ryhdyttäisiin? Paljon olisi tekemistä, tunturiinkin mieli tekisi, Kuukkelissakin olisi käytävä, eikä ihan vaan chillailukaan huonolle maistuisi…

Ja niinpä sitten tehtiin noita kaikkia. Pehtoori päätti juuri tänään tehdä Tuulentupaan uudet portaat: vanhat olivat jo vanhat. 😉 Ja monta osumaa ottaneet. Ja kotoa tuotiin terassirempasta jääneet kappaleet, ja nehän riittivät justiinsa. Ehkä huomenna kuvailen uudet. Mie keskityin kaiken siivoiluun, pyykkäilyyn, manklailuun, touhuihin sisällä ja ulkona, purolla ja saunalla. Ja hihkumaan ja ihailemaan valoa. Nauttimaan hiljaisuudesta, levosta, olosta, luonnosta, ”poissaolosta”.

Puolenpäivän aikaan piipahdimme kylillä; pikku-Kuukkelissa ei ollut ketään muita kuin me ja yksi myyjä. Eikä raitillakaan montaa kulkijaa.

Palattuamme tein mökillä lounaan (= muutaman hyvän leivän) ja päätimme lähteä syömään ne tunturiin. Kiilopäälle ajelimme: sieltä Poropolkua Ahopäille. On jo ”perinne” käydä touko-kesäkuun vaihteessa täällä.

Tiukka itätuuli vei lämpöä, mutta oli sitäkin jo yli + 15 C kun mökille parin tunnin mini-patikalta palasimme. Ja hommat jatkui, jopa niin, että saunan lämmitys oli unohtua.

 

 

[Taustalla Kiilopää, jonka paljakassa vielä aika paljonkin lunta.]

Aivan selvästi ollaan siirrytty loma-aikaan, koska söimme vasta ”Välimeren aikaan”. Taisi olla vasta seitsemän kieppeissä, ei voi tietää tarkkaan. Ei ole tietoa kellosta, ja tiedättekös, olin monta tuntia pihalla ihan ilman puhelinta, Hullun huolettomana.

Ai, että. Lapin luonto, Lapin kesä! Ehkäpä sitä riittää vielä huomiseksikin.

Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Hiihdot on hiihdelty

Pääsiäisviikko, retriitin aika. Tänäkin vuonna on ollut jonkinlainen retriitti, vetäytyminen arkielämästä, – aika hiljaistakin on meidän oleilu täällä Hangasojan rannalla ollut.

Tänään vielä ladulle. Yksikseni lähdin. Valitsin reitin, jossa arvelin olevan mahdollisimman vähän muita: Kiilopäältä paliskuntarajan vartta kohti Kakslauttasta ja Sivakkaojalta kohti Niilanpäätä (Rautulammen retkiladulle). Eipä laavun jälkeen muita näkynyt. Kirjan kuuntelunkin jätin pois. Oli hiljaista, niin hiljaista. Välillä on saatava olla itsekseen, yksikseen. Enimmäkseen hiljaa minä nykyisin olen muutenkin.

Tämän talven hiihdot on nyt hiihdelty; sukset jätetään tänne mökille kun huomenna palaamme kotiin.

Oulussa perinteistä pääsi hiihtämään vasta vuodenvaihteen aikaan, ja sen jälkeen olenkin hiihdellyt. En yleensä pitkästi kerralla,  mutta aika usein sentään. Niin usein, etten varmaan koskaan aiemmin elämässäni. Tavoitteita ei ollut; ajatuksena, että kunhan hiihtelen niin paljon kuin olkapää sallii ja vaatii. Ja niin paljon kuin huvittaa, niinä päivinä kun se on mahdollista ja kun se tuntuu mukavalle.

Elämä on valintoja, tämän kanssa tuntuu, että valitsin hyvin. Luovuin suorittamisesta, ainakin enimmäkseen. 🙂 Tästä huolimatta, vai juuri sen ansiosta, sain hiihtokalenteriini melkein 600 km. Se on enemmän kuin yhtenäkään talvena elämässäni. Viime talvena, jolloin kausi oli pitempi, hiihdin melkein 500 km. Ja nyt tuli toinen talvi, etten käynyt ollenkaan rinteessä.

Parhaimmillaan täällä Saariselän – Kiilopään alueella on yhteensä 200 kilometrin mittainen latuverkosto, jota huolletaan todella hyvin ja valinnan varaa on: on tasaista, avotunturia, retkilatuja, helppoja latuja, pitkiä nousuja ja pitkiä laskuja tuntureita ylittävillä laduilla, metsätaipaleita, ”parfyymilatu” (meillä sitten kuitenkin jäi ne monotanssit kokematta!), yksi musta latukin (Kulmakurulle).

Tänä vuonna minä olen hiihtänyt alle puolella kaikista laduista. Juuri nuo pitkät, vaikeatkin taipaleet (Moitakuru, Rautulampi ja Kulmakuru) ei ole olleet mun reittejä. Toisaalta monilla pätkillä olen käynyt monen monta kertaa.

Pehtoori on tehnyt täällä tänä vuonna enemmän lumitöitä kuin koskaan: monina vuosina ne (pl. katoilta tiputtelut) ovat olleet ainakin enimmäkseen mun hommia ja Pehtoori on hiihtänyt silloin enemmän. Tänä vuonna minä en juuri ole kolaan tai lapioon koskenut.

Lunta sataa nytkin, niin kuin on tehnyt melkein koko viikon. Hangen korkeus on yli metrin. Ihan täysi talvi! Huomenna kohti kevättä. Ja pyöräilykauden alkua! 😀