Liikkuminen

Se on puolimaraton! Tai vähän ylikin = 24 km.

Hiihdin aurinkoisessa aamupäivän pikkupakkasessa Piispanojan ja Rumakurun kautta Luulammelle.

Olen nyt niin hiihtäjää, niin hiihtäjää.

Rumakurulle (kuvassa) olen toki tänäkin talvena sivakoinut, useinkin, mutta siitä on matkaa Luulammelle vielä viisi kilomeriä. Patikoitu sinne on melkein joka kesä ja maastopyörillä ajeltu, mutta että murtsikalla!

Kun oli niin hieno keli ja aika varma tuntuma, että Luulammella on latukahvila auki, päätin jatkaa. Nousuja mutta mukavia laskujakin matkalla on. Ja onneksi maja oli auki: en tiiä, miten olisin ilman kahvia ja pullaa jaksanut takaisin,  huom. Rumakurulta paluumatkan nousut! Minullahan ei tietenkään ollut mukana mitään juotavaa, ei energiapatukkaa, ei suklaata, ei smoothieta.

Tai no olisin jaksanut, mutta … parempi että oli vähän luomudopingia. Näin hiihdosta jäi hyvä mieli ja olo.

Ihan turhan aikaisin hereillä tänään. Monestakin syystä, mutta onpa ollut päivä aikaa tehdä kaikenlaista.

Ensimmäisenä tietysti ravitseva ”hiihtäjän aamupala”, heh! = kahvia, hedelmiä, jukurttia, rahkaa, kahvia, pala kampanisua. Ja sitten lehdet (päällisin puolin) ja muu nettiseuranta (nopeasti).

Tälläkään kertaa en puutu maailman tilanteeseen, enkä somesumuun, mutta yksi kuva, joka Kalevan sivulta sattui silmiin, on kopioitava tähän kuvateksteineen. Eilen Oulussa:

Tämä kuva mielessäni hiihtelin Sivakkaojan varressa ja mietin, että eihän meillä onneksi ole vielä perjantaina aietta, eikä ehkä tarvettakaan lähteä Ouluun. Niinpä hiihto tuntui tavallistakin paremmalta.

Tänään oli ehkä reilun viikon paras keli, vaikka ei ihan jaksanut paistaakaan. Jo lähtiessä päätin, että en (tälläkään kertaa) ota kameraa mukaan, enkä pysähtele edes mitään kännykkäräpsyjä ottamaan. Muttaku. Olen selvästi kyvytön katsomaan, nauttimaan, taltioimaan maisemia, hetkiä, tunnelmia, valoa, keliä, … yhtikäs mitään ilman että katson sitä linssin läpi. Jossain muistissani ja verkkokalvoillani on pakottava tarve nostaa kamera esiin ja ottaa kuva.

Tänään olin päättänyt, että katselen tunturimaisemaa, talvista Sivakkaojaa, Kiiloselän pehmeitä, ”muumilaakson talvi -maisemia” siten, että koetan vain sanoittaa, en ollenkaa kuvata, näkemääni.

Että tänään en blokkaisikaan kuvien kera, vaan kertoisin eläväisin, tunnistettavin, muistettavin, kuvailevin sanoin, kuinka ainutlaatuista, liki unenomaista, rauhoittavaa, toisaalta voimaannuttavaa, (teksi mieleni kirjoittaa maadoittavaa, mutta sanasta on tullut vähän turhan ”muodikas”), antoisaa ja yksinkertaisesti hyväätekevää liikkuminen ulkoilmassa hurjan valkoisessa, puhtaassa ja kauniissa luonnossa voikaan olla. Että kuinka pienestä, latu ja luonto, mutta niin suuresta, tuleekaan kiitolliseksi.

Mutta eihän se taaskaan onnistunut. Sanoja ei pulpunnut, ja kuvia otin. Paljon hyvää tänäänkin.

Mökkihöperöilyä tänään. Tai siis oikeastaan ihan mitään tekemätöntä. Villasukkien neulomista ja äänikirjan kuuntelua pidän aika tekemättömänä. Lumisateisena iltapäivänä ja iltana se on tuntunut oikein hyvältä, rauhoittaakin kummasti.

Aamupäivällä kävimme sentään hiihtämässä. Koskapa meidän kahden kunto ja liikkumisen vauhti eivät oikein mätsää, ja koska on hyväkin olla pieni osa päivistä ihan itseksekseen – vaikkapa ladulla, niin taas kerran, kuten patikointia lukuunottamatta aina, lähdettiin eri reiteille.

Tänään tehtiin niin, että minä laitoin sukset auton peräkonttiin ja ajelin Kiilopäälle, jonne jätin auton parkkiin ja hiihtelin poroaidan ja Rönkönlammen ja pienen mutkan kautta mökille. Ja Pehtoori hiihteli mökiltä melkein samaa reittiä Kiilopäälle, josta otti auton ja palasi hänkin mökille. Kirjaimellisesti molemmat ”keskittyivät omaan suoritukseensa” kuten meillä urheilijapiireissä  on tapana todeta.

Kiilopäälle aamukymmeneltä ajellessa aurinko paistoi ja vielä ladulle päästyäni hanget kimmelsivät, mutta viiden kilometrin jälkeen lännellä näkyivät tummat sadepilvet, Rönkönlammen taukotuvan kohdalla jo hiutaloi ja mökille tullessa jo liki pyrytti.

Tällä viikolla Pehtoori on hiihtänyt enemmän kuin koko viime talvena yhteensä! Eikä vähäisin syy siihen ole mökkipihasta lähtevä latu. Siitä on helppo (1,5 km) suksia ”viralliselle” latuverkostolle.

Eilinen oli Pehtoorilla kuitenkin tepastelupäivä, mikä merkitsi sitä, että minulla oli erinomaisen hyvä huoltojoukko: Pehtoori laittoi ensin suksiini vähän luistoa (periaatteessa sukseni eivät sitä edes kaipaa, mutta eihän siitä haittaakaan), vei ne autoon valmiiksi ja kyyditsi sitten minut Saariselän keskustaan Iiskonlompolon parkkipaikalle, josta lähtee latu Iisakkipään huipulle.

Sain siis hiihtää ”yksisuuntaisesti” sieltä suoraan mökille. Ei mitään rengasreittiä, vaan 15 km suoraan mökkipihaan.

Iisakkipäälle kapuaminen vaatii (ainakin kaltaiseltani ”ei-niin-huippukuntoiselta”) hiihtäjältä aika lailla, mutta kyllä se antaa enemmän. Ja minähän nimenomaan nautiskelen hiihtämisestä, vietän aikaa ladulla, ei mitään verenmaku suussa sivakointia. Niin eilenkin: 15 kilometrin hiihtoon kului hiihtoaikaa kaksi tuntia, ja siihen päälle puolituntia pysähtelyä, hengittämistä, kimmeltävien hankien ja tunturimaisemien ihailua. Kuviakin otin. Tässä niistä pieni video.

Eilen saunottiin, syötiin hyvin, torkkuilua telkkarin aääressä ja sittenhän pihavaloja sammutellessa hoksasin, että mökkitiellähän onkin vihreät valot. Siispä toppaa ylle, ja Canonin kanssa vielä iltayökävelylle.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Täällä Lapin tuntureilla, mökillä kaksistaan, ystävien tai perheen kanssa ollessa, olen monta kertaa kokenut ja tänne blogiinkin sanoittanut tai Instan hashtagiksi kirjannut, että ”kaukana kavala maailma”. Monta kertaa omat, perheen, oman lähipiirin, ystävien, töiden, lähipiirin tai maailmantuskan ahdistus, huolet ja pelot ovat täällä tullessa tuntuneet vähän vähemmän vaikeilta, täällä on ollut mahdollista katsella ja ajatella vaikeitakin juttuja helpommin tai yksinkertaisesti jättää monia asioita  murehtimatta, ja uskoa: en voi mitään. Mielenrauha on ollut liki ja olemassa.

Mutta nyt. Nyt kavala maailma on mökkiarjessakin läsnä. Uutisia tulee katsottua ja luettua, ja tunturin laelle noustua hyvin konkreettisesti, ”maantieteellisesti”,  tajuaa, että kavala maailma näkyy horisontissa. Mielenrauhaa on vielä paljon, mutta myös rauhattomuus on särönä ajatuksissa.

Hiihtämään! 

Huhtikuun kymmenes hiihdin edellisen kerran tänä vuonna. Tänään uuden kauden aloitus ja sama lenkki: Laanila (Savottakahvilan parkki – kohti Ahopäitä (Onninjälki) – Rumakurun risteykseen – Piispanoja – Välimaa -Prospektori ja Laanila = Pieranvaaran lenkki vähän laajennettuna = reilu kymppi. Miltäkö tuntuu? – Mahdottoman hyvälle.

Tunturissa on lunta, ladut aamukymmeneltä priimakunnossa ja tyhjät. Eteläinen taivas tulessa auringon oranssin-punaisen valon heijastuessa horisontin alapuolelta kohti tummaa taivasta ja pohjoisen ”yöpuolella”,  tuntureiden yläpuolella hempeitä pastellisävyjä. Jos minulla olisi ollut puhelinta kummoisempi kamera mukana, olisi lenkkiin mennyt vielä kauemmin kuin tänään meni. Mie vain nautiskelin, hiihtelin, pysähtelin, mietin ja kiitin kaikkia mahdollisia tahoja tuosta kaikesta, ja siitä, että meillä on mahdollisuus olla täällä, että pääsin hiihtämään, että on oikea talvi, – kaikesta.

Kauppakeskus Kuukkeli

Kahden aikoihin alkoi hämärä taipua pimeäksi, Pehtoori saanut viimeisetkin lumityöt hiottua, lähdimme kylille. Ei varsinaisesti ollut vielä kauppa-asioita, mutta pitihän se uusi Kuukkeli-kauppakeskus ja siellä ole K-Market Saariselkä käydä tsekkaamassa. (laittelen kuvia tässä joku päivä kun olen kameran kanssa liikkeellä)

K-Market oli kuin olikin kuin mikä tahansa K-ketjun uusittu, mustahyllyinen liike. Minulle tuli mieleen Oulun Ritaharjun K-market. Vanhaan Kuukkeliin ja Pikku-Kuukkeliin verrattuna huomattava hyvin järjestyksessä kaikki 🙂 ja kaikki vähänkään erikoinen ei ollut hinnoiteltu Lapin lisällä. Toki (pakastettu) rautufile (nieriä) maksoi 60 €/kg ja hillat 40 €/kg. Ja merkittävä puute entiseen oli, että kaupassa ei ollut savupororieskoja eikä hillamunkkeja. Mutta niitähän löytyikin sitten uudesta urheilukauppa Kesportista ja Bistro & Cafe -ravintolasta – myös kotipakettiin jos olisi tarvittu. 😄

Sekä urheilukauppa että Bistro ovat Saariselän legendaarisen kauppiaan AY:n, mikä on tunnistettavissa jo kuvassa näkyvän keltaisen mainoskyltin layoutista! Anteron tyyli on näkyvä – ja omanlaisensa!

Bistro & Café Kuukkeli jäi meillä tänään testaamatta. Ehdimme kyllä käydä kunhan tämä vuodenvaihteen ulkomaalaisten matkailijoiden aalto hiipuu. Tänään bistro oli aivan täynnä, ja kaupassakin asiakkaita melkein ruuhkaksi asti.

Kauppakeskuksessa on myös Alko, joka on isompi kuin Saariselän edelliset. Sieltä kävimme huomiseksi ostamassa samppanjan.

Hangasojallakin on asukkaita. Noin joka toisessa mökissä näyttää valoa olevan, joten täällä ei turismista ole tunkua.

Tälle päivälle suunniteltiin edellisiä päiviä lyhyempi lenkki; ”sellainen sunnuntaipatikka, – – –  käydään vaan Kiilopäällä.”

Niin tehtiin, mutta tulipa siitä aika ikimuistoinen.

Tänään siis kavuttiin – taas kerran – Kiilopään huipulle. Ei koskaan ennen marraskuussa.

Ehkä siksikin ikimuistoinen:

”Kohti ääretöntä ja sen yli!” – tunne pitkästä aikaa.

Kuinka kaunista ja vaikuttavaa siellä oli marraskuisena pyhänä: näkyvyys oli huikea, aurinko oli puolenpäivän jälkeenkin, yhden aikoihin, vielä melko korkealla ja kaamos tuntui ainakin tuolla olevan kaukana, lumi ja puiden oksat kimmelsivät kristallisina.

Kulkijoita vähän, aika tyventä, vähän epätodellistakin. Lapin luonto! 💙

Tänään ei yhtään haitannut latujen puuttuminen, ehtiihän tuota taas ensi vuoden puolella hiihdellä.

Näiden kuvien myötä vielä FB:n Saariselkä-ryhmään kalenterimainos, tilauksiin vastatessa ja niitä kirjatessa onkin sitten iltapäivä mennyt, mitä nyt tehtiin myskikurpitsasoppaa ja vähän muuta ravitsevaa nälän karkottamiseksi.

Viikko on täällä jo vierähtänyt ja nyt kiitollisena siitä, ettei tarvitse kohti Oulua vielä lähteä.