Oulun yliopiston avajaisjuhla oli tänään. En osallistunut. En ole ennenkään, en koskaan 35 yliopistovuoteni aikanakaan. En tänäänkään, luonnollisestikaan en.
Mutta jotain uutta olen kokenut, oppinut ja löytänyt tänään!
Mökkiaamussa mietittiin, minne tänään? Oli huikean kaunista ja aurinkoista, kun lähdimme kymmenen aikoihin suuntasimme Kiilopään parkkipaikalle, ja sieltä tutulle reitille. Eiköhän joka kesä/syksy ole Luulammelle patikoitu. Sinne ja sieltä pääsee useampaakin reittiä: päädyttiin ”alempaan” polkuun. Ja kunhan Kiilopään ja Ahopäiden välisen ”satulan” korkeimmalla kohdalla oltiin, ja alkoi laskeutuminen kohti Luulampea, viimeinen kilometri ja me poikkesimme polulta. Ja löysimme uuden kurun. Meille uusi, toki jo jääkauden jälkiä sekin.
Kettukuru se on. Mistä lie saanut nimensä? Kurun muoto vähän kuin ketun häntä? Ainakin pitkä, syvä, komea, rakkainen, aika jyrkkäreunainenkin. Vaikuttava. Hieno.
Ja vaikea kuvattava, droonikamera olisi ollut tarpeen! Postauksen alin kuva on alhaalta; otin sen 2.4.2026 hiihtoladun varresta.
Hiljalleen kuljettiin, paikoin hyvinkin kivistä ja rakkaista, mutta niin upeaa ja avaraa.
Viikko alkoi pakkasella; eilen aamukuudelta mittarissa oli – 4 C. Sehän lupasi sinistä taivasta ja auringonpaistetta. Tämän hyvän lisäksi oli vielä tyventä, täysin tuuletonta myös tuntureiden laella.
Tutuilla tuntureilla Ei tullut mieleenkään tehdä muuta kuin lähteä tepastelemaan, mutta minne? Päädyttiin Urupää – Palopää -polulle. Valinnassa etusijalla: ei niinkään vaativuus tai ´vaatimattomuus´, vaan pääasia valinnassa oli, että näkisi kauas. Ja olisi paljakkaa (= tunturin puuton osa) sekä puustoa, mielellään ruskan värjäämiä rinteitä.
Lämpöasteita oli jo kymmenkunta, tuntui, ettei mitään hätää, ei huolta, mihinkään ei sattunut, kiireetön maanantai.
Myöhäinen lounas notskilla ja sitten muutoinkin pihapiirissä sekä lähimetsässä iltapäivällä.
Sienestyspäivä
Tänään tiistaina on satanut. Oikeastaan koko päivän. Aamupäivän olimme tahoillamme [Pehtoori Rönkönlammen suunnalla, minä ajelin Kutturantien varteen ja sieltä metsään] sienessä. Eikä aamupäivän heikko sade juuri haitannut, kun oli sopivat kamppeet.
Parin tunnin haahuilun tuloksena molemmilla punikki- ja ruskotatteja kuivuriin sen verran, että kolmeen risottoon niistä riittää. Ei ainoatakaan herkkutattia!! Lisäksi kangas-, haapa- ja punarouskuja likoon ja huomenna ryöppäykseen. Eiköhän yksi purkillinen suolasieniä saada. Hyvä että edes vähän.
Oma poro
Meidän ”paliskunnassa” on nyt oma poro. Yksi poro. Pehtoori on sellaisesta puhunut pitkään, ja nyt hän on sellaisen saanut, itse asiassa itse tehnyt. Tätäkin kautta kiitos ratkaisevasta avusta raaka-ainehankinnassa sille kenelle kiitos kuuluu. 😊
Syyssunnuntain patikka Kiilopää juurelta, Suomen ladun majan edestä kohti Ahopäitä ja Poliisikurun lampea. Sataa ripsutteli, aurinko paistoi, paljakassa tuuli kylmästi pohjoisesta ja tyvenessä tuntui melkein kesältä. Lapin luonto on! 💚
Klikkaa ensimmäistä kuvaa, saat kuvakarusellin auki ja kuvat isommiksi.
Usein näkee Facebookissa ja Instagramissa tuttujen ja tuntemattomien kuvia paljaista varpaista uima-altaiden lepotuoleissa tai valtamerten rannalta etelän lomillaan … Tässä minun kontribuutioni tai vastaukseni niihin. 😅
Miksikö kurun nimi on ”Poliisikuru”? – Kyseltyäni sitä jo vuosia sitten paikallisilta, annoin kertoa itselleni ja vakuuttua, että poliisit (yhdessä Rajavartioston kanssa) olisivat siellä vuosikymmeniä sitten harjoitelleet koirien kanssa pelastamaan lumivyöryn alle jääneitä. Tiedä häntä, mutta kyllä tuossa kurussa sellaiseen harjoitukseen varmasti on mahdollisuuksia.
Kaunis kuru se on. Ja aika iso (otsikkokuvaan mahtui vain osa).
Palattuamme tunturista piipahdimme kahvilla/kaakaolla Suomen ladun majasssa, joka sekin oli rempattu kesän aikana. Myös Kaunispään ylämaja Huippu on saanut uuden ilmeen. Jahka käymme siellä laittelen siitäkin kuvia…
Remonteilla on tapana laajentua, eikö? – On tullut todistetuksi, että näinhän se on.
Kuukausi sitten olimme täällä pohjoisessa tekemässä vihdoin vanhan mökin terassiremppaa ja siinä ohessa päätin maalailla mökin kylppärin katon ja ikkunanpuitteet sisäpuolelta. Hommat tuli tehtyä, ja valkoinen maali ikkunanpielissä olikin niin onnistunut juttu, että nyt tälle ruskaLOMALLE tullessa auton peräkontissa oli kuin olikin kolmen litran tömppö maalia. ”Huvila & Huussi” – projekti laajeni eilen huussista huvilankin puolelle. Siis: myös mökin pikku kamarin ja pirtin ulko-ovenpielet ja ikkunoiden (x 5) karmit ovat olleet projektinani eilen ja tänään. Nyt tuntuu siltä, että enää en laajenna: huomenna viimeistelyt ja se on siinä! Hope so.
Kun Ilmatieteen laitoksella olivat tälle päivälle uhkailleet tänne rankkoja sadekuuroja iltapäiväksi ja aamupäivän vain pientä sumua, päätimme heti aamusta kahdeksan jälkeen (kun kerran yöunet olivat loppuneet taas kesken) lähteä tunturiin. Pitkästä aikaa Iisakkipään huipulle (454 m. mpy) ja rengasreittiä takaisin. Se on parin tunnin, seitsemän kilometrin leppoisa kierros. Ajateltiin, että mukava kiivetä korkealla: ”näkee kauas, vain taivas rajana”. Heh, eihän se ihan niin mennyt.
Vasemmalla kaunis Pääsiäiskuru. Kuten näette. 😄
Aika lämmin, tyven, toki usvainen, huipulla taidettiin taivaltaa pilvessä, oikeasti, ihan ilman mitään kemikaaleja. Sadetta ei ollut, mutta rillit huurussa ja kasvoilla tuntui kosteus. Oli mahdottoman hyvä hengittää!
Kamerakin oli repussa, mutta tyydyin räpsimään puhelimella kuvia, ja mökille palattua, notskilla lounasmakkaroita (kasvisnakkeja!!) paistellessa ja aurinkoa pilvien välistä ihaillessa kokosin kuvasaaliin videoksi. Eipä kovin hääppönen, mutta ruska, sumu ja Lapin luonto sentään vilahtelevat.
Viikonlopun kolmen päivän mummeilun ja kokkailun, aika vähän liikkumisen ja paljon syömisen (joka päivä syötiin lounas JA päivällinen, eikä mitään rahkakipposia ja salaattiannoksia vaan tuhdimpaa juhlaruokaa tarjoilin ja nautin) jälkeen tänään tuntui olevan tarvetta pitkälle pyörälenkille. Toki eilenkin jo Kempele 40 km, mutta tänään sitten tämän kesän Iin reissu.
[Iijoen rannalla, sillan pohjoispuolella on ympäristötaidepuisto, jossa on joka kesä eri teokset. Tänä vuonna sekin on osa Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa. Kannattaa kiertää pikku lenkki.]
Koetin kännykkäotoksista värkkäillä videonkin. Taitaa olla minun ensimmäiseni jonka tein Editsillä. EHKÄ yritän sitä opetella enemmänkin. EHKÄ liittyy siihen, että olen – tietoisesti ja tiedostamatta – vähentänyt somessa oleilua, julkaisua, seurailua … Mutta toisaalta: itsellekin nämä tämmöisen Iin pyöräretken pikku videot voivat joskus olla oikeinkin mukavia olla olemassa. Niin tai näin: tässä 75 kilometrin, vajaan neljän tunnin retkeltä välähdyksiä. Joka tapauksessa teki hyvää.
Lounastauon ajelin viettämään Nelostien ja Konintien risteyksessä olevaan Kesäkahvila Majakkaan KLIKS. Siellä oli hulppean näköisiä kuplavohvelitörtteröitä kaikenlaisin herkkulisukkeineen, mutta minulle laku-sitruuna tuutti oli just sopiva.
Ehkä huomennakin jokin ”kohde”, ettei mene ihan haahuiluksi tämä kesä.
Tänään patikointia, koko päivä. Koko hyvä päivä! Vuorille päästiin.
Yhdeksältä hotellin pihassa odotti tuliterä Mersu-pikkubussi, joka vei meidän 16 hengen porukan reitin alkupäähän Gap of Dunloe -laakson pohjoispäässä sijaitsevalle Kate Kearney’s Cottagelle. Vähän vilpoiselle tuntui, mutta aurinko! Siniseltä taivaalta aurinkoa. Odottavalla mielellä!
Irlannin korkeimman vuoren (ks. eilinen postaus) takana on laakso Gap of Dunloe, jossa taivalsimme kuusi kilometriä ylös ja kuusi kilometriä alas, kapealla asfalttitiellä hevosvankkureiden, pyöräilijöiden ja autojen!! (joita siellä ei saisi olla) ohitellessa ja vastaantullessa. Ei sentään ruuhkia.
Omaan tahtiin, yhdessä ja erikseen kulkien, rupatteluseuraa vaihtaen: jutusteluissa patikkakokemuksia, luonnon tarkkailua ja huomioita kaikesta kauniista, karusta, erilaisesta, ennen näkemättömästä. Hetkessä eläen ja ollen. Johonkin universumiin taas lähettelin kiitoksia siitä, että täällä ollaan sittenkin.
Maisemat olivat huikeat. Purple Rock! Vuorten huiput punertavat …
Yhteensä 12 kilometrin patikkareitti vei Lord Brandonin majalle, jossa lounasta: makoisaa vihannessoppaa ja sandwichejä. Kevyt lounas. Sopiva.
Paluumatka Killarnayhin vilpoisempi ja nopeampi kuin neljän tunnin patikka. Pääsimme veneiden kyytiin. Yleisön pyynnöstä 🙂 tähän video.
Reitti kulki vuorten välissä kapeassa vesistössä kahden pienen järven päätyen lopuksi keskiaikaisen kivisillan ali Muckrossin järvelle.
Veneillä päästiin Ross Castle linnan rantaan, josta oli onneksi kuljetus hotellille.
Parisen tuntia aikaa (käytimme sen syömiseen hotellin ravintolassa ja tietysti tähän postauksen tekoon) ennen kuin oli lähdettävä bussillamme naapurikaupunkiin, jossa näimme parituntisen Celtic Steps (linkin takana videopätkiä) shown: ”yleisliittolaisen” näköisessä kongressisalissa irkkumusiikkia, Irlannin mytologiaa ja River Dancea. Enpä osaa enää kuvailla muuten kuin, että olipa vaikuttava. Kulttuuria ja liikuntaa. Sekä show että meidän päivämme täynnä.
Taas, edelleen väsy, on puoliyö ja aamulla kohti uusia seikkailuja!
Hiihdot on nyt hiihdelty. Tavoitehan oli yli 600 km, mutta tuloksen jäämiseen vajaaksi vaikuttivat monet ulkoiset tekijät, mm. sellainenkin pikku juttu, ettei ole ollut Oulussa eikä Lapissa latuja, tai niitä on ollut paljon tavallista vähemmän ja ne saatiin paljon tavallista myöhemmin.
Myös tammikuun mökkiviikkojen pitkä, kireä pakkasjakso piti minut pois niiltäkin laduilta, joita edes oli. Kausi alkoi vasta helmikuussa, ja silloin olin pari viikkoa Järvenpään reissulla. Selityksiä siis on!
Neljän ladun risteyksessä (Laanila, Hirvaskuru, Vahtamapää, Rumakuru) oli perinteinen pääsiäisen latukahvila (Saariselän VPK), mutta hiihtelin ohi, johti Luulammen tupaa ja kahvilaa.
Mutta nyt on kausi lopussa. Ehkä huomennakin käyn vielä kympin nautiskelemassa – sikäli kuin massiivisen Vaskoolihiihdon kilpahiihtäjien sekaan mahdun… Mutta muutoin pääsiäisen aikaan en enää hiihdä, en vaikka nyt olisi mitä parhaimmat säät ja kelit. Minulla kun on seuraavina päivinä parempaakin ja merkityksellisempää tekemistä kuin sivakointi pitkin tuntureiden kupeita ja kurujen pohjia, ja parempaakin seuraa kuin äänikirjat ja omat ajatukset.
Huomenna Juniori perheineen tulee! Joten silloin kun minulla on mahdollisuus mummeilla ja kokkailla perheelle hiihtäminen ei ole vaihtoehto. Hyvillä mielin vien sukset liiteriin, monot kaapin perälle ja olen ihan tyytyväinen tämän talven kilometrimäärään.
Rumakurun molemmilla tuvilla ja notskipaikoilla oli paljon hiihtäjiä evästelemässä ja huilaamassa.
Kiilopää Luulammelta päin.
Minä jaksoin Luulammelle asti … Kahvila ihan täysi. Ja minun tunnelmointiin ihan liikaa ääntä. Lapin luontoahan tuokin on, siellä voisi nauttia retkeilystä ja rupattelusta, ei kilpaa kailottaessa. Kahvin ja lohileivän nautittuani lähdin paluumatkalle. Sää paras mahdollinen, melkein juhlallinen, keli kohtuullinen, – kaikkea muuta kuin lentävä!
Samaa reittiä takaisin: yhteensä 23 km. Heittämällä yli ”tarkistetun tavoitteen”.
”Pressikuvan” 😂 ja mitalin kilometreineen yhdessä tekoälyn kanssa värkkäilin. Eivät tunturit, eikä hiihtäjä ole oikein näköisiä, mutta sukset on oranssit ja mitalissa oikeat kilometrit! Hiihto on hyvä harrastus.
Huomenna saavat kilpailuhenkisemmät, parempikuntoiset hiihdellä kilpaa Vaskoolihiihdossa, mitä ryhdyn viettämään pääsiäislepoa ja -eloa.
PS. Ja samaan aikaan toisaalla: Pehtoori on täälläkin kävellyt talvikävelyreittejä ja pikkuteitä pitkin melkein saman kuin minä hiihtänyt. Kukin tavallaan.
Kyllä minä niin toivoisin, että viitsisin – vihdoinkin – joku päivä ottaa oikean kameran mukaan. Se kyllä venyttäisi ja viivyttäisi hiihtolenkkiin käytettyä aikaa, mutta mitäpä siitä. Eihän nämä minun lenkkini mitään ”kellotettuja” ole muutenkaan. Kahvitauko Kiilopään juurella Suomen Ladun majalla, ja autolla ladun alkuun ja takaisin (Kakslauttasen parkkipaikalle) vei hyvinkin reilut kaksi tuntia, kai. 🙂 Mutta mitäpä väliä vaikka menikin.
Aurinko paistoi, välillä luisti todella hyvin: juuri ne osuudet, joissa latukone oli yön räntäsateen jälkeen käynyt ja joissa oli myötätuuli ja alamäki. Ja sitten ne osuudet, joissa oli nihkeää öistä nuoskaa ladulla, kova, puuskainen, vastainen lounaistuuli ja kapuamista Niilanpään kuvetta tai Ahopään reunan latua, olivat ihan kuntoliikuntaa, eikä juuri niinä hetkinä kovinkaan paljon hiihtämisen iloa. Silti, ja sen vuoksi: hyvä oli hiihtäjän hiihdellä.
Eilen illalla oli postaus jo mielessäni, – jotain tyyliin ”ladulla nähtyä ja koettua”. Jäi sitten tekemättä: söimme kaksistaan hyvin, nautimme lasillliset, parit erinomaista punaviiniä (Gaetano), katseltiin telkkaria nuokkuen sohvalla kasvot hehkuen auringon, liikkumisen, ulkona olon ja saunomisen jälkeen, – väsyttikin vähän. Bloggailu (ja ”kesäneule-projektini”) sai jäädä.
Samoin revontulet, niitä olisi ollut. (Nyt vähän aattelen, että oli kannattanut olla kuvailemassa, että tällä kertaa niillä oli joku viestikin.)
Siis eilen hyvä hiihtopäivä auringossa, osin siitä syystä, että Pehtoori oli huoltanut suksiani. Kesken kaudenhan sellaista ei minun suksilleni yleensä tapahdu. 🙂 Mutta eilen! Ja Luttojokivarren suht tasaisella ladulla Vellinsärpimälle ja takaisin, ilman juuri muita hiihtelijöitä, oli ihan juhlaa, sellaista seesteistä, etten sanoisi, että myös terapeuttista, voimaannuttavaa, sellaista kuin hyvä liikkuminen parhaimmillaan on..
Tänään paljon oli toisin: ylämäet lipsui, alamäet jäisiä, vaarallisia, jarruttelua vaativia, kaikkinensa hidasta, hengästyttävääkin. Laanila, Pieranvaara, Välimaa, Saariselkä, Laanila ja jokaisessa risteyksessä, latukarttojen edessä ja vieressä, mäkien laella ja alla vähintään puoli tusinaa, parhaillaan-pahimmoillaan parikymmentä sunnuntaihiihtelijää. Eikä kirjaakaan kuuntelussa, paljon ajatuksia ja muistoja mielessä.
Kumpanakaan päivänä ei juuri luistelijoita, ei lapsia, ei ulkomaalaisia. Tänään ei juuri aurinkoa, ei ladulla, mutta mökkipihassa sitten kuitenkin.
Ihan terassikeli (mittarissa näkyy + 7 C). Roope-nalle viihtyy jo pihalla, me emme sentään syöneet ulkona. Otsikkokuvasta näkyy että lunta on vielä! Aika lailla.
Ja rantasauna on tietysti jo käytössä. Se tekee hyvää aina.
Mökkiaamussa herääminen puoliseitsemältä, samoihin aikoihin kuin useimmiten kotonakin.
Tällä kertaa meillä on aikeissa ja toiveissa olla ennätyspitkä pätkä täällä: ei ole mitään ´pakottavaa´, ei edes mitään odotettua, ei mieluisaa tekemistä/tapaamista, minkä vuoksi olisi oltava Oulussa ennen kuin vasta pääsiäisen jälkeen. Edessä on kolmeviikkoinen talviloma Hangasojan varrella Saariselän maisemissa liikkuen ja mökkielämänmenosta nauttien. Jos kaikki menee hyvin, saammepa vielä Juniorin perheen tänne pääsiäiseksi iloksemme ja seuraksemme.
Koskaan ennen emme ole olleet täällä näin kauan yhtäjaksoisesti. Hyvin lähelle pääsin kevättalvella 1989, jolloin vietimme talvilomaa Pehtoorin kanssa kahdestaan vajaan viikon, minkä jälkeen mies lähti Ouluun töihin ja minä jäin yksikseni pieneen, vanhaan Alatuuli-mökkiin (purettu tämän Myötätuulen alta jo yli 20 vuotta sitten).
Olin silloin päätoiminen Keminmaan paikallishistorian kirjoittaja, ja tuolloin harvinainen ”etätyöntekijä”. Odotin syksyllä syntyvää esikoista ja nautin yksinolosta. Melkein pari viikkoa heräsin aamuviiden-kuuden aikoihin, aloitin lukemisen ja kirjoittamisen, iltapäivällä kävin hiihtämässä 5 – 8 km, saunoin, söin ja iltasella saatoin vielä vähän lukea jotain tutkimuskirjallisuutta, hyvin varhain painuin unille. Ehkä esikoiselle on noista viikoista jäänyt Lapin hulluus -itu, joka on kyllä kasvanut ja voinut aika hyvin.
Eilen tänne tullessamme oli vaikea uskoa, että on vasta maaliskuu. Toki täällä on vielä talvista, mutta hanget ovat pudonneet ja ovat painavia: ei mitään kimmeltäviä, kantavia kestohankia vaan upottavia ja raskaita nietoksia. Ja roskaisia! Varsinkin täällä meidän mökkiperällä hangilla on havuja, risuja, kaatuneita pikkupuita, oksia – joku myrsky on riepotellut pihapiirin rujon näköiseksi.
Yöllä oli ollut jokunen aste pakkasta, joten aamupäivällä Pieranvaaran – Prospektorin kympin lenkillä oli melkein lentävä luisto. Kun täällä tammikuussa hiihtelin puoliksi hoitamattomilla laduilla ja kipakoina pakkaspäivinä alamäetkin oli hiihtämällä hiihdettävä, ja aikaa samaiseen kympin lenkkiin kului melkein puolitoista tuntia, ja tänään sivakoin saman reitin reilussa tunnissa, vaikka monet ylämäet olivat jo aika ´lipsuvia´. Toki on hiihtokuntokin parempi, mutta enimmäkseen ´vauhdin hurmaa´ toi leppoisa sää, näkyi vähän sinistä taivastakin ja oli hyvä luisto.
Kun talven tulo (lue: latujen puute) sekä Oulussa että täällä Lapissa oli kuukauden myöhässä, arvelin, että asettamani kauden hiihtotavoite voisi jäädä alle tavoitteen, ja nyt kun näyttää kevät on kuukauden etuajassa ja kun tännekin on luvassa jo vesisateitakin, on uskottova, että tavoite jää varmasti paljon alle siitä mitä asetin.
Pakkoko sitä sitten on asettaa mitään tavoitteita? – Eihän se pakko, muttaku. Kyllä suorittaja minussa saa liikkumisesta lisäiloa, kun tulee tehdyksi sen, mitä itselleen lupaa, ja tietysti mielellään vähän yli. Toissavuonna hiihdin yli 700 km, viime vuonna yli 600 km, joten nyt tämän kauden alussa laitoin tavoitteeksi ”vähintään 600 km, mieluummin lähemmäs 700 km”.
Ja olenhan minä yrittänyt. Oikeastaan melkein joka päivä, kun on ollut latuja, eikä ole ollut mitään menoja (mm. Järvenpää), eikä ole satanut vettä, olen käynyt hiihtämässä. Lenkit tosin ovat olleet aika lyhyitä; enimmäkseen se kymppi, mutta myös alle sen. Nyt kun Oulussa hiihdot on hiihdelty, ja minulla on täällä tälle kaudelle enää korkeintaan 2 ½ viikkoa mahdollista hiihtää, niin kilometrejä on vasta puolet (= 340 km) tavoitteesta. Mutta minä kestän tämän! Ja kuten edellisestä hoksaatte, selittelyt on jo valmiina. 😅
Mutta samapa tuo. Aion nauttia kilometreistä ja maisemista, luonnosta ja kaikesta hyvästä mitä täällä on! Kilometritavoite on jo tehnyt tehtävänsä; liikettä on ollut! Kuten kuvasta näkyy: ”ei riemulla rajaa” kun pääsee ladulle.
(Viisivuotiaana paljon tyylikkäämpänä kuin nykyisin: valkoiset (hiihto)kengät, punaiset hiihtohousut, äidin neuloma puna-valkoinen norjalaisneule, Tikkaselta ostetut nahkahanskat ja ”Lapin lakki” – saamelaisten naisten/tyttöjen lakki.)
