Lappi on niin paljon

”Katselet Nattastunturien kaikkein korkeimmalta, jylhältä Pyhälaelta Lapinmaan suurta aukeaa. On edessäsi valtava kappale kaukaista Lappia, kohta kymmenpeninkulmainen pyörö tuntureita, metsiä ja aapoja. Suuri Lapinkorpi, Korpilappi, oma maailmansa, jota kesäpäivä kiertää ylt’ympäri – kattona sininen kumu, korkeampi Nattasten suurta Pyhää.”

(Samuli Paulaharju, Sompio)

Pyhä-Nattanen on vanha palvontapaikka, kuten nimikin sanoo. Siinä on jotain pyhyyttä. Vieläkin. Tälläkin kertaa. Olimme sen huipulla tänään. Kolmatta kertaa. Aina yhtä vaikuttava.

Sinne pääsemiseksi on ensin ajettava Vuotsoon (33 km mökiltä etelään), sitten Sompionjärven metsäautotietä toistakymmentä kilometriä. Ja sitten lähtee polku ylös. Mutta sitä ennen me ajelimme tietä vielä eteenpäin: Sompiojärven rantaan, Karhulammen laavulle ja venesatamaan. Eipä olla ennen käyty, mutta onneksi edes nyt. Se oli kaunis, iso järvi, ja aurinkokin jo lämmitti, vaikka järvenpinnassa olikin yön jäljiltä pakkasriitettä.

Pitkän laiturin nokasta katsottuna taaksepäin näkyi päivän kohteemme: Pyhä-Nattanen.

Lämpötila oli pikkuisen nollan yläpuolella, mutta alkumatkan pitkospuut olivat jäässä, poluilla pienet lätäköt jäässä ja tunturin laella vähän lumilaikkujakin. Mutta silti keli tuntui hyvälle. Ja siellä päällä: laaja, kaunis, karu Lapinmaa jalkojen juuressa. Nattasen ”toorit” jääkaudestakin ”selvinneet” punaiset graniittimuodostelmat ja rapautumisjäänteet muodostavat vaikuttavan tunturin huipun (508 mpy). Vaikuttava on juuri oikea sana, ja pyhä. JOS ikinä mahdollista, nouse tuonne.

Ruskaa ei enää juuri ole… Jokunen pieni väriläikkä siellä täällä.

Ylempi kuva etelään: Lokka. Laittelen kotosalla vielä lisää kuvia tästä päivästä, mutta tässä nämä toisistamme ottamat huiputuskuvat.

Kuvaaja on konttaillut rinteessä hakien kuvakulmia ja kamppeet on sen näköiset. 😀

Pehtoori kannattalee tooreja.

Patikan jälkeen ajelimme Vuotson raitille ja viivähdimme tovin, ja kävimme ensimmäistä kertaa ikinä Sompion Arjan myymälässä. Yhden naisen tuotoksia täynnä oleva käsityöpaja. Kerron (kuvien kera) joku päivä lisää. Mm. ostoksistani.

Tälle illalle on luvannut revontulia ja pilvetöntä taivasta. Aikeeni oli lähteä niitä väijymään Kaunispäälle: enpä lähde. Taivas on ihan pilvessä. Eilen illalla mökkipihassa pääsiin kuitenkin avaamaan reposkauden. Melkein puolille öin haituvia kuvailin… Vaatimaton alku, mutta alku kuitenkin. Samassa kuvassa mökkipihan voimapuu, meidän mäntyaihki, Otava ja revontulet.

Patikkapäivä

Tänään olin luvannut julkaista täällä blogissa uuden kilpailun liittyen miljoonan käynnin juhlintaan… Liikaa lupasin. Olen miettinyt kovastikin tuolla tuntureilla taaperellessa, mutta eipä ole kilpailu vielä valmis. Siirränpä kilpailun julkistamista sunnuntaille, viikolla eteenpäin korkeintaan, joten tulossa.

Miksikö moinen luuserointi? Siksi, että tänään on ollut hyvä patikkapäivä. Oltiin monta tuntia tunturissa Pehtoorin & Pojan kanssa. Miniä ja Apsu jäivät mökille kun me  kolmisin suuntasimme kohti Kiilopäätä ja sieltä edelleen Luulammelle. Juniorin toiveena oli ollut ”lenkki jossa on kävelemistä ja näkemistä”. Päädyimme patikoimaan Luulammelle. Ollaan Pehtoorin kanssa parikin kertaa tuo 12  – 14 kilometrin reissu tehty, mutta se on sen väärti. Vaikka joka vuosi voisi. Jos oma kunto vielä tulevina vuosinakin kestää…

Hyvä oli tänään kulkea. Ei järin lämmintä, muttei myöskään satanut. Ja menomatkan paistoikin. Kuvasatoa on, ja tulee varmaa vielä tännekin. Enimmäkseen ehkä kuitenkin tuonne myyntisivulle (Vastavalo). Ruska on nyt kaunis; maaruska varsinkin. Mustikat hehkuvat syvänpunaisina, vaivaiskoivut ja Kiilopäänkoivut keltaisina, riekonmarja kaikkein kaunein.

Juniori ja koiruli tykkäsivät reitistä. Me kaikki olimme kovin ihmeissämme ”väenpaljoudesta” jota reitillä oli. Monia, ellei jopa monia kymmeniä ihmisiä näimme päivän aikana. Ja se ei näillä kairoilla ole mitenkään tavallista.

Kun iltapäivällä palasimme mökille, oli Miniä tehnyt meille lohileipiä ja Juniorilla oli jemmassa samppanja (yllättävää eikö? 😉 ), joten pieni juhlahetki saatiin siinäkin aikaiseksi. Ja juhla jatkui Apsun kanssa touhutessa, saunoessa, tein aika hyvää safkaa (patikalta tuotiin taas vähän tattejakin ruokapöytään), ja taas leikittiin.

 

Retkiviikonlopun jälkeen

Ihan mahdoton touhupäivä tänään! Kodinhoidollisia suoritteita ja kirjeenvaihtoa ja kaikenmoista. Illaksi sitten pyörällä kaupungille kokoukseen. Ja nyt sitten jo päivitellyt paistinkääntäjien nettisivuja, tuhannen pitkä jäsenkirje on raapustettava vasta huomenna.

Lauantain kuvasatoakin olen perannut, ja tässäpä muutama otos Syötteen hienoista maisemista. Enpä tiennyt, että siellä(kin) on näin huikeita patikkapolkuja. Ja herkkutatteja!! Ihan vaan tepastelumme ohessa poimittiin monta litraa, vaikka mitään koria tai sieniveitsiä ollutkaan mukana. Muutaman paistoin jo lauantaina meille kaikille vähän kuin keittiön terveisenä, eilen syötiin niitä perheen kanssa ja tänään olen loput saaliista kuivatellut uunissa, kun meidän sienikuivuri on tietysti mökillä. Tattivuosi on kuulemma kaikkialla hyvä. Toivottavasti myös Koilliskairassa kunhan sinne asti yllämme.

Alla olevat kuvat aukeavat isommiksi klikkaamalla ja sitten voit edetä kuvan oikean reunan nuolella…

 

Ihan oma triathlon

Ainakin kerran kesässä on hyvä nousta ajoissa ja lähteä ulos. Tänään oli sen aika. Heräsin viiden jälkeen, reilusti ennen kuutta olin kameran ja monenlaisen objektiivi- yms. varustuksen kanssa Nallikarissa. Lämmintä +22 C. Ja tänään on tuullut. Se on tuntunut ihanalle.  Parituntisen kiertelin ja kuvailin Nalskussa. Vastavaloon sekä Nallikarin ravintolalle ehkä muutama onnistunut otos. Istuin ja mietin.

Ennen kahdeksaa jatkoin autolla vielä kaupungille, – aika vähäinen on aamukahdeksan ruuhka heinäkuisessa Oulussa.

Sitten kotiin, sillä minulla oli tapaaminen. Internetin ihmeellisen maailman ansiosta tapasin tänään lapsuuden ystäväni 54 vuoden takaa! Olemme asuneet Oulussa molemmat, käyneet viereisiä kouluja, samoissa diskoissa ja kaiken lisäksi äitimme asuneet Caritaksessa samassa rapussa, eri kerroksissa vain, ja me emme ole koskaan törmänneet. Mutta tänään! Olipa kyllä mukava, ja albumejani selailtua sain tietoa muista lapsuuteni ihmisistä ja Koskelankylän elämästä 60-luvulla.

Puolenpäivän jälkeen lähdettiin sitten Pehtoorin kanssa minun triathlon-päiväni  toiselle osuudelle eli pyöräilemään. Lämmintä jo yli +30 C ja vastatuuli. Mutta vain kaupunkiin ja torinrantaan asti poljettiin. Ja vuokrattiin kanootit! Olen monena kesänä puhunut että haluaisin kokeilla ja aina se on jäänyt. Olen kerran elämässäni melonut Kitisellä. Yhden sporttisen ystäväni 50-vuotispäivän ohjelmassa oli halukkailla mahdollisuus pari, kolme tuntiseen melontaan kaksoiskajakilla (tms.) ja minä työkavein parina meloin. Taidettiin tulla toiseksi kilpailussa, jossa oli kuitenkin viisi vai kuusi paria. Silloin olinkin kyllä huippukunnossa muutenkin. Ja pari kesää sitten Kukkolankoskella melottiin kumiveneillä ryhmässä koski alas, mutta se ei oikein ole verrattavissa tähän.

Eihän me tänään vuokrattu nuo kuin tunniksi, enkä uskaltanut ottaa kameraa kyytiin, joten kännykällä piti sitten matkantekoa kuvailla. Pieni video-klippikin on: KLIKS

Siinä ne meidän kanootit on. 25 €/ kpl maksoi tunti. Eihän me pitkälle ehditty; torinrannasta kierrettiin Pikisaari, laajalla kaarella kylläkin. Ja kylläpäs oli mukavaa touhua, eikä helle kuumottanut liikaa, kun jokisuistossa kuitenkin tuuli mukavasti. Pehtoori ei ollut niin riemastunut kuin minä, mutta tykkäsi hänkin.

Kunhan rannalle päästiin, olin puhelimessa pitkään: tänään on myös ollut itkun päivä, surun päivä. Itkettää vielä monena muunakin päivänä. Elämä on sellaistakin.

Pehtoorin kanssa etsittiin sitten ruokapaikkaa. Jotain etnistä. Eikä meille tuntunut sopivan oikein mikään, joten lähdettiin polkemaan kotia kohti, ja mentiinkin pizzalle vastikään meidän lähelle avattuun uuteen pizzeriaan. Ravintola Kymppi on entisen Kymppäri-kioskin ja Säästö Hintojen paikalla. Kunhan sinne asti päästiin oli ihan mieletön hiki: kävely, melonta ja pyöräily tekivät tehtävänsä. Minullekin, joka en juuri koskaan hikoile.

Pizzeria oli siisti ja pizzojen pohjat ohuita ja täytteitä sopivasti, mutta molemmat oltiin sitä mieltä, että eivät pizzat oikein maistuneet miltään. Jos olisi sokkona maistanut, ei olisi tiennyt syökö Frutti di Marea vai Operaa vai mitä. Mutta ei ne huonojakaan. Ehkä tämä voidaan lukea meidän etninen ravintola testauksiin, sen verran murtaen sekä tarjoilija että pizzanpaistaja suomen kieltä puhuivat. 😉

Pihalla kasteluhommia, lukemista, puhelimessa kuuntelua, lämmöstä nauttimista. Nyt väsy …

Oi Juutua – tänään uudella porukalla Juutuan reitti

Lappi näyttää parhaintaan.

Heräsimme auringonpaisteeseen kahdeksan aikoihin, ja nyt (klo 21.10) istun mökkiterassilla ja vieressä mittari näyttää + 27 C varjossa. Tässä välillä on ehditty nauttia pitkä aamiainen, lähteä kohti Inaria. Ivalo – Inari – väli on näin auringonpaisteella yksi kauneimpia.

Matkalla kohti Juutuan patikkaa pysähdyimme Myössäjärvellä Karhunpesäkiven kohdalla. Kapusimme tietysti kivelle, ja vielä huipulle katselemaan Inarinjärvelle. Kovasti mietittiin, mikä se oli se väkimäärä, joka mahtuu Inarinjärven jäälle. Ja niinhän se on, että periaatteessa koko maapallon väestö (ainakin se väkimäärä, joka oli kymmenkunta vuotta sitten).

Inarissa auto jätettiin Sajoksen parkkiin ja sitten Juutuan polulle. Eikä paarmoja, ei sadetta, ei sääskiä. Leppeää tuulta ja kauniita maisemia.

Meille tuttu reitti, tytöt eivät olleet käyneet, mutta tykkäsiväthän hekin. Parin tunnin jälkeen oltiin takaisin Inarin keskustassa. Siidaan virvokkeille ja lounasleiville, ja sitten paluumatkalle. Tunnin paluumatka tuntui tavattoman pitkälle.

Eikä sitten mitään erikoista: saunaa, runsas rääppiäispäivällinen, lautapelejä. Ei mitään erikoista, mutta minusta niin paljon.

Tattirisotto oli muuten hyvää…

J

Peliä, patikointia ja pyöräilyä

Tällaiset oli odottamassa kun meidän Pokemon Go -metsästäjät palasivat mökille. Oli Hugojen aika.

Nuoret naiset tulevat Helsingistä Lappiin ja kun sattuu olemaan Pokemon Go -pelaajilla ”Community Day”, niin silloin ei lähdetä tunturiin. Ei vaikka oli mitä kaunein kesäpäivä. Saariselän ”keskustassa” oli pari pokestoppia, ja sitten jotain gymejä ja ties mitä, mistä en juuri mitään (vieläkään) ymmärrä. Vastaavana päivänä Helsingin ”Ruttopuistossa” on kuulemma ollut noin 400 pokemoneilijaa (aikuisia ja lapsia ikähaarukalla 6 – 70 v.), Saariselän keskustassa ei ollut. Oli ilmeisesti viisi pelaajaa koko päivänä, mutta eipä se haitannut – tytöt olivat päässeet tavoitteeseensa.

Ja samaan aikaan toisaalla: Pehtoori pyöräili maastossa ja minä kuljin kameran kanssa siellä sun täällä.  Mm. vihdoinkin kunnolla Saariselän kappelin muistolehdossa… Löysinpä hautapaadesta yllättäen yhden tutunkin.

Hautalehto on ihan kappelin vieressä; kivilatomus alakuvassa keskellä. Nurmenleikkaajana ”luomukone”. Poroja on ihan hirmu paljon joka paikassa, parttioita, kokonaisia tokkia. Mökkipihassa, tunturien rinteillä, teillä.

Ja rumiahan ne nyt räkkäajan jo alettua ovat.

Saunaa, purossa pulahtelua, valosta nauttimista, paarmojen pakoilua sisälle, ja kilpailuhenkisen tyttäremme ollessa mukana, porolasagenpäivällisen jälkeen pelasimme. Hankin jo joku vuosi sitten lautapelin ”Wild Lapland, Adventure Game” – jossa Afrikan tähti ja Monopoli meets Lapland. Monitasoinen peli, jossa minulle kävi kuten usein Afrikan tähdessä: jäin jumiin saarelle, en Kap Verdelle, vaan Islantiin. Siitä huolimatta vaikuttaa siltä, että voidaan pelata tätä toistekin.

No mutta häviöstä huolimatta oikein mukava ilta ja päivä, ja hyvää on se että huomenna ei tarvitse lähteä Ouluun.

 

Eino Leinon päivä: Lapin kesä

Tänään Lappi on näyttänyt parhaintaan.

Pehtoorin mainion ehdotuksen jälkeen lähdimme aamupäivällä kohti Tankavaaraa… vanha tuttu pikkupatikka Pikkutankavaaran huipulle. Lämmin, leppeä tuuli, ei sääskiä, välillä paarmoja, mutta eivät käyneet iholle. Ja minun lempisuoni sillä reitillä: Tankasuo. Aina sykähdyttävä. Ja yhtäkkiä meillä molemmilla tuli mieleen Maisa, ikävä.

MIkä tuo savu on?

Palatessa kaupan kautta mökille, ja saunaan. Ja pulahdus puroon. Tiedän, että painoni on nousussa, mutta että tikkaat puroon romahtivat alta! Olihan mulskahdus, ja sainpa sääreni mustaksi ja verta vuotavaksi. Auts. Mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Ja puron vesi oli aika lämmintä. 🙂

Kunhan kevyesti söimme, kuvailin vähän ”tuotekuvia” ja Pehtoori lähti Ivaloon hakemaan kakkosnelosia uusia puroportaita varten ja hakemaan lentokentältä tytärtä ja kaveriaan. Tytöt olivat mökillä seitsemän kieppeissä. Oli lapasten aika.

 

Illan pöydän ääressä nautittuamme ja kuulumisia päivitettyämme, lähdettiin käymään pienellä ”yöttämän yön” – lenkillä, ja yhtäkkiä hoksasin olevani kahden pokemon-metsästäjän kanssa Kultareitillä. 😀 Kaikkea sitä!

Kuva otettu suunnilleen puolikymmenen aikoihin, valoisaa on. Ja lämmintä, hiljaista, tyyntä. Niin hyvä.

– – – – – – – –

 

Eino Leinon päivä: Lapin kesä

Leino julkaisi runon vuonna 1902 … Ja kyllähän siinä Venäjän vallan sortokausi on taustalla ja ”protestirunoksi” olisi myöhempinä aikoina nimetty.

”Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin

– –

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll’ aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.”

 

Leinon Lapin kesä

Aurinkoa, mutta vain pilvessä

Mitä kotityöt on mökillä? Mökkityöt? – Noh, joka tapauksessa niitä tänään, hyvin rajallisesti kylläkin. Pientä siivousta ja pyykkiä ja sen sellaista. Noita touhusin odotellessani, että rupeaisi paistamaan. Ei ruvennut. Lämpö nousi reilusti, ja pieniä pilkahduksia sinistä taivasta, mutta ei paistetta. Lähtäkkö mäkeen, ladulle vai tepastella tässä pikkuteillä. Lopulta päätin ajella Kiilopään juurelle, ja kavuta se huipulle. Nyt kun hiihtoloman vinkkelipatikan jälkeen tiesin sinne menevän myös talvireitin. Pehtoori lähti tepastelemaan tasaisella.

Enimmäkseen kuvat valkoista valkoisella. Hanki, jota riittää, on valkoista, ja taivas pilvessä aika lailla valkoinen.

Kiilopään huipulle päästyäni oli pieni päivänpaisteen hetki kohti Sokostia, ja maisemaan tuli sinisiäkin sävyjä. (Joita toki kuvankäsittelyllä tässä läppärillä vahvistin 😉 )

Saariselän korkeimmat tunturit ovat käymättä, vaatisi patikkaa yökunnissa, pari, kolmekin vuorokautta kuluisi, että tuonne yli 700 korkeiden tuntureiden luo ja laelle pääsisi. Enpä taida koskaan päästä. Liian huonokuntoinen ja mukavuudenhaluinen olen. Kaukaa käyn noita tuntureita aika ajoin ihailemassa, kuvaamassa.

Vaikka on pilvessä, on valoa paljon. Jotenkin koko ajan on vähän väärässä kellonajassa koska valon määrä on kovin eri kuin 500 kilmetriä etelämpänä. Aurinko nousee jo heti viiden jälkeen, laskee vasta yhdeksän jälkeen. Enemmän kuin puoli tuntia pidempi on päivä täällä kuin Oulussa ja yli tunnin pidempi kuin Helsingissä, toisaalta eipä täällä väliä, mitä se kello on. Ei mitään. 😉

Rantasaunaan ja ruokapöytään mennään kun siltä tuntuu, ei katsota kellosta.

Mäkiveteraani laskemassa …

Pitkästä aikaa. Viime vuonna en, mutta nyt. Olin tänään mäessä, rinteessä, laskemassa. — ihan miten kukin haluaa ilmaista. Silloin kun tämän rakkkaan harrastukseni aloitin, puhuttiin slalomista.

”Laskettelu-urani”  alku oli Vuokatissa (uskokaa pois; minulla on siitä kaitafilmi!!  🙂 ) – hyvänen aika puolivuosisataa sitten!!. Kaunispäällä olin laskenut Järvisillä = tavallisilla suksilla tätini kanssa jo ennen kuin eka kertaa punaiset Titanit ja Le Trappeur -nahkamonot jalassa pääsiäisenä 1971 uskaltauduin ankkurihissin kyytiin.

Laskettelu-urani koko lyhyt historia on täällä. Tuon linkin takana muuten kuva lasketteluvarusteista, jotka tänäänkin olivat ihan toimivat! 😉 Ja tänään oli mäessä monta muuta kaltaistani ”veteraani-laskijaa”; sukset, monot, kypärät, kamppeet eivät ihan pintamuotia eivätkä Skimbaaja-lehden kansikuvista poimittuja, eivätkä TM-testeissä parhaaksi rankattuja suksia, mutta letkeää laskettelua, laskemisen iloa, ja selvästi myös paljon laskuja takana, – tyylikkäästi ja vauhdillakin sujui alasmeno. Taitaa olla niin, että tähän aikaa vuodesta nuoremmat, työtätekevät, eivät niin vain pääsekään mäkeen, tai sitten jo suuntaavat lomillaan etelämmäs, Lappi ei ole ykköskohde tähän aikaan vuodesta. Vaikka joskus kyllä kannattaisi.

Kuva on Kaunispäältä Iisakkipäälle. Ei muuten ollut ruuhkaa hissijonoissa, mutta rinteet huikean hyvässä kunnossa. Olipa ilo olla tuolla! Vaikka melkein koko päivän olikin pilvessä, on ollut tyven ja lämmin (+ 5 C). Siis ei edes tuolihississä ollut kylmä.

Pehtoori oli tänään ladulla, ja kun palasin mäestä iltapäivällä, oli minulla saunan lämmityshuki. Sekin voi olla, ja oli, ilo.

Ja kun tyttären kanssa viesteilimme, muistin viimeistään silloin olla iloinen, että nyt tai siis huomenna ei onneksi tartte aamuviideltä herätä saunaan ja kuudelta lähteä ajamaan Ouluun ja ehtiä kahdeksi kandiseminaariin. ja lukea matkalla 1 – 3 kandityötä. On tässä vanhenemisessa puolensakin.

Huomenna heräämme kun on sen aika, niin kuin tänäänkin. 😀

 

 

Kannatti sittenkin!

Kaikkea yritin. Yhdessä tehtiin pakastimen sulatus, jääkaapin pesu, petivaatteiden tuuletus, imurointi, takan hiililokeron tyhjennys, pintojen pesua ja pyyhkimistä, vähän pyykkiäkin, mutta eihän nuo riittäneet mihinkään, vaan puolelta päivin oli annettava periksi, sijaistoiminnot loppuivat ja eikun hiihtämään. En millään olisi viitsinyt. Ja kun oli muka vähän pilvistäkin.

Ja kyllä oli surkeaa räpeltämistä tänään. Ei mitään lennokasta menoa. Voiko olla maitohapoilla jo puolen kilometrin jälkeen? 😀 Mutta sää!! Aurinko alkoi paistaa heti ladulle päästyäni, ja kuinka kaunista onkaan! Tämä kirkkaus. Valot ja värit.

Iltapäivällä sitten ajelin Kaunispään huipulle pakkaantuneena untuvaan, villlaan, bambukerrastoon, vinkkeleihin, kädenlämmittimiin etc. Vakaana aikeena ja toiveena saada kuva kuunpimennyksestä. Edellisen kerran olen sen nähnyt Kioton asemalla syksyllä 2015. Ja nyt en siis nähnyt. En suinkaan ollut ainoa, joka oli tunturin laella kameran kanssa; pari bussilastillista turisteja kävi katsomassa myös. Auringonlasku toi taas halon taivaalle. Mutta kuunpimennys jäi horisontin yläpuolen sinisen pilviharson taakse…


Klikkaa oikean palstan instagram-kuva isommaksi! Jotain korvaavaa kun ei ole kuunpimennyskuvaa. 😉

Aurinkoa, sumua, kaikkea kaunista ja hyvää

 

 

Parin, kolmen tunnin ulkoilun aikana sää, valo ja maisema ehti vaihtua. Auringonnoususta sumuiseen iltapäivään. En ollut ladulla, mutta ulkona kuitenkin. Kunhan ensin olin herännyt! Yhdeksältä. Yhdeksältä! Sellaista ei voi tapahtua kuin mökillä. Heti kerralla levännyt olo.

Kuten huomaatte: lunta on. Ja sumukin oli kaunista, joskin olisin suonut auringon näkyvän nousunsa jälkeenkin. Mutta silti, tavallistakin mieluisampaa on ollut täällä tänään.

Iltapäivän saunan jälkeen tein pari vuoalllista canelloneja, ja jälkkäriksi – taas kerran – kaarnikkakakkua. Ja tällä kertaa omapoimimista marjoista tehdystä hyytelöstä. Pitää muistaa ensi syksynäkin mennä metsään…

Ystävät tulivat illansuussa, – istahdimme ruokapöytään. Ja siinä se ilta vierähti. Sekin hyvä. Paljon hyvää yhdelle päivälle.

Parfyymiladulla

Oikeastaan ensimmäistä kertaa, ensimmäistä kertaa ikinä? Viikonloppuna täällä Hangasojalla, mökkielämään uponneena, en ole moneen päivään miettinyt, milloin pitää lähteä pois. En ole laskenut, montako päivää on vielä mahdollista olla täällä. En koko viikonloppuna miettinyt edes ruokalistaa tai imurointia tai menenkö mäkeen/ladulle/kävelemään, enkä muutenkaan erityisemmin ajatellut tekemisiäni suhteessa siihen, milloin täältä pitää lähteä.

Kerrankin olen vain elänyt, ollut, tehnyt, olen ollut ajattelematta, että täällä olo on taas vain käynti … No tänään sitten jo laskin, montako yötä enää, ja mitä ehdin tehdä minäkin päivänä. Tänään sain yhden pitkäaikaisen tekeillä olleen projektin valmiiksi, ja nyt voi vaan olla. Jos haluaisi. En halua.

Aamuladulla oli hirmu hyvä mieli siitäkin, että täältä ei tarvitse viikonlopuksi ajella Tornioon. Voidaan ajella kotiin Tornion ja Haaparannan kautta kotiin – jos halutaan, mutta ei ole pakko. Ja tänään – kuten monena muuna maanantaiaamuna – hyvä mieli siitä, että oli mahdollisuus olla ladulla, olla ulkona, nauttia taikatalvesta.

Pidin oikein kiirettä että varmasti ehdin hiihtämään vielä hämäränhyssyn aikaan, että ladulla on vielä valot, että on sininen hetki.

Pitkästä aikaa hiihdin Saariselän puolella, eilen ja yleensäkin minun vaatimattomat hiihtolenkkini ovat täällä Laanilan ja Kakslauttasen/Kiilopään suunnalla, mutta tänään ajelin kylille, ja uusittuun latujen risteyspaikkaan. Hiihdin ns. Parfyymiladun mutkin. Latu kulkee Saariselän keskustan ja Laanihovin välillä ja on suuntaansa 3,5 km, eikä siinä ole kovia nousuja eikä laskuja. Oikein mukava, mutta tänäänkin jo aamusta aika ”ruuhkainen”.

Nimensä Parfyymilatu on saanut siitä kun kevätsesongin aikana (varsinkin 10 – 20 vuotta sitten) sitä monet hiihtelivät Saariselältä kohti Laanihovin legendaarisia Monotansseja. Iltapäivätansseihin (klo 14 – 17) hiihdellään sopivasti turhia hikoilematta ja parfyymit tuoksuen. Laanihovin päivätanssien motoksi on mainittu myös ”Monona sisään, stereona ulos”. Joskus paluu Saariselän hotelleille sitten taittuu Skibussin kyydillä. Sitten saunaan ja päikkäreille ja illalla Tunturihotelliin tanssimaan tai Teerenpesään karaokeen.

Tänään aamulla Parfyymiladulla oli kyllä ihan eri meininki. Enimmäkseen varttuneempaa väkeä, tosin selvästi myös ihan urheilijoita, oli hiihtämässä. Ja mikäs oli hiihdellä: pari astetta pakkasta, vain kevyttä tuulta, maisema kaunis ja sininen hetki lempeä. Hiihtelin ja kuvailin, mieli levollinen.

Lähdehän virtuaalihiihdolle ja klikkaile kuvat alta… (tai linkin takaa) Oikean reunan kahdesta nuolesta kuvat suurenevat.

Ja joulukalenteri! Oletkos käynyt luukut aukomassa? Enää puolet ja on joulu!

 

Sinisiä hetkiä, punaista viiniä

Täydenkuun mentyä, ulkoilun, saunan, hyvin syömisen ja jaetun viinipullollisen jälkeen yöuni levollista ja kohtuullisen pitkää. Yli seitsemään sitä riitti! Hyvillä mielin aamupuurot ja sitten kahden kolan taktiikalla teimme lumityöt, ja niitä eilisen illan, viime yön sateen jälkeen, riitti. Tosin kevyttä, kaunista puuterilunta se vain oli.

Aamun pimeän ja hämärän vaihtuessa siniseksi hetkeksi ajelimme kylille, Saariselän keskustaan, ja ensin vuorossa kapuaminen Kaunispään päälle.

Päällisin puolin katsastimme ”Kiinan muurin”. Toissapäivänä avatun uuden kiinalaisella pääomalla tehdyn hotellin ja ravintolan ohi mennessä näimme, että sielläkin oli ”haalarikansaa”, eikä siis mitään vapunjuhlijaopiskelijoita, vaan eri ohjelmapalveluiden asiakkaita (Lapland Safaris enimmäkseen). Matkalla pulkkamäkeen (siellä oli varmaan lähemmäs sata henkeä), moottorikelkka- ja huskysafarille, souvenirs-putiikkeihin tai vain kulkemaan ”promenadilla”. Paljon oli väkeä liikkeellä.

Kaunispään Huippu-ravintolan uusissa laajentuneissa tiloissa ei ollut paljon väkeä, eikä kyllä rinteessäkään. Ehkä minä joku päivä?

Palattuamme alas, kylälle, oli aika satunnaisille jouluostoksille. Pari lahjaa löydettiinkin, ja minä itselleni uudet toppahousut!

Iltapäivällä piipahti Pehtoorin ex-työkaveri, todellakin piipahti. Kunhan illansuussa sain sapuskan tehdyksi avasimme Juniorin kovasti, moneen kertaan suositteleman punaviinin (rhonelainen Ogiers), mikä saikin muistamaan ja muistuttamaan, että jouluviinisuositukset ovat piakkoin kasattuna. Tuo tulee kuulumaan joukkoon.

Alla kuvia päivän lenkiltä. Kannattaa klikata oikeasta ylänurkasta kahta nuolta: siten kuvat aukenevat isommiksi, näyttävät paljon paremmilta. Siellä noita juttuja, joista kerroin…

 

Syyslomasen pieniä, isoja iloja

Mökkiunilta herätään siten, että yhdeksän aikoihin istutaan puuropadan ja verraten runsaiden aamiaisherkkujen äärelle. Ja siinä sitten yleensä päätetään, mitä tänään tehtäisiin.

Tänään päätimme, että lähdetään koko porukalla, yhdessä lenkille, ja sehän tarkoittaa, että reitin valintaan vaikuttaa se, että rattailla on päästävä kulkemaan. Siispä Saariselän talvikävelyreitille, jota oli vähän taas muutettu. Sumussa tepastelimme.

Haloilmiö, häivähdys sateenkaaresta, vähän sinistä taivasta, sumua, tyventä, pikkupakkasta. Ja Apsu halusi itse kävellä ja sitten taas istua rattaissa, valitsi vuorotelellen sopivimman pukkaajan. Ja taas käveli itse. Ylämäkeenkin pitkästi, – jälkiä lumessa oli edelleen mukava tehdä ja katsella. Ei ihme, että oli nukahtaa istualleen iltapuurolla.

Jihuu, ja hiio-hoi! Huipulle asti noustiin!

Pikkupakkanen.

Mökille päästyä aika saunalle ja sopalle. Jokaviikkoinen soppamme oli Kermainen poro-juustokeitto. Palaan asiaan kotiuduttua.

Ja sitten alkoi olla jo lähdön tunnelmaa, … viiden aikaan lähdin viemään tyttären Ivalon lentokentälle, oli Helsinkiin paluun aika. Ja vaikka oli ikävä jo matkalla kentälle, niin kyllähän minä taas kiitollisena ajattelin, että Helsingin koneella, ei Meksikon koneella, tyär lähtee.

Lentokenttäreissun aikaan oli auringonlaskun aika, Ivalossa käväisin kaupassa ja jäin muutaman kerran kuvailemaan matkalla. Taas kerran näkyi selvästi, kuinka Saariselän tunturijono on pilvienjakaja: meidän puolella = etelässä oli edelleen sumua, mutta pohjoisempana, heti Magneettimäen jälkeen, ihan kirkasta, ei oikeastaan juurikaan lunta, ja tie liki jäätön.

Ivalojoki tyven, vähän jääriitettä jo, auringonlasku upea (klikkaa oikealla Insta-kuva auki…).

 

Koko päivä Kroatiasta nauttimista

Olimmehan me ajatelleet tällä(kin) Adrianmeren rannan reissulla käydä tutustumassa Spilitiin, käydä siellä katsomassa historiallisia nähtävyyksiä, hankkimassa Apsulle tuliaisia ja muutenkin kiertelemässä ja katselemassa kroatialaista kaupunkielämää.

Jo eilen – aika lailla yhtä aikaa – olimme molemmat tulleet ajatuksiin, että miksipä lähteä autoon istumaan, kun kerran voi patikoida vuorilla, kävellä Makarskan rivieralla ja nauttia iltapäivän auringon viime tunneista hotellin biitsillä.

Näin siis viimeinen Kroatian viikkomme päivä on kulunut.

Patikkareitillä olimme jo ennen aamuyhdeksää ja meillä olisi kyllä muutama huomautus paikallisille patikkakarttojen tekijöille ja reittien merkitsijöille. Eivät ole ihan priimaa saaneet maastoon aikaiseksi.

Tänään kuten edellisinäkin päivinä totesimme, että ensin on itse löydettävä reitti jonnekin 200 mpy korkeudelle, ja sitten alkaa tulla viittoja ja merkkejä. Täällä merkit on maassa, kivissä. Jos niitä ylipäätään on.

Mutta kyllä me tänäänkin kolmisen tuntia saimme tepasteltua, noustua melko korkealle, ihan patikoinnin makuun pääsimme. Tänään reitillä vain yksi kiltti koira ja yksi käärme. Ja kesälomamökkiasutusta, jollaista on nähty vuorilla muinakin päivinä.

Ja pääsimme kuin pääsimmekin 1000-luvulla tehdyn Pyhän Mihovilan kirkon eteen. Pieni keskiaikainen kappeli oli kiinni, oven ikkunasta kuvasin sisälle…

Ja sitten: ainakin minulle ennätys: kuka on onnistunut suomalaisella (tai missään muulla) maaseudulla kuvaamaan yhtä aikaa, yhteen kuvaan (toki laajakulmalla) neljä eri kirkkoa? Minä kuvasin tänään. Kunhan pääsen kotikoneelle muokkailemaan kuvia, laitan näytille. Neljä!

 

 

Puolenpäivän jälkeen piipahdimme hotellissa suihkussa, vaihtamassa turistikamppeet päälle ja lähdimme Skodallamme kohti Makarskaa. Kroatiassa on oma Rivieransa. Enpä sitäkään tiennyt ennen tätä reissua, ja Makarska on sen viehättävä pääkaupunki. Lomakaupunki, turistikaupunki, kalaruokaravintoloiden kaupunki. Meren ja vuorten katveeessa kaunis kaupunkin, jossa on pienvenesatamansa ja rantapromenadinsa.

Siellä vietimme iltapäivän (kuvasin paljon, mutta jostains syystä tämä reissu/mökkiläppäri ei pura kaikkia otoksia, joudutte odottelemaan ensi viikkoon….) Mutta sielläkin näkyi, että sesonki on lopuillaan. Hiipuvaa, leppoisaa lomatunnelmaa Kroatian Rivieralla.

Rannan tuntumasta löysimme hyvän Adriatic-ravintolan, jonka terassilla taisimme syödä reissun parhaan ruoan.

Ja illansuussa jäähyväiset Adrianmerelle. Uin pitkään, kelluin, katselin taivaalle, ja totesin, että onneksi sääennuste oli tänäänkin ollut turhan pessimistinen. Ei mitään iltapäiväkuuroja. Koko viikon on ollut ihan ideaali keli patikointiin, liikkumiseen, kaupunkiretkeilyyn, mutta myös rantaelämään. Selkeä taivas, tyyntä, +22 C – +24 C joka päivä. Ihan huippua. Opas kertoi kesällä viikkoja jatkuneesta helleaallosta, jolloin lämpötila ei laskenut alle +35 asteen. Sellainen ei ole kaupunkilomalle ja/tai patikoinnoille oikein otollista. Nyt on ollut. Kroatian syksy on ollut suosiollinen.

Tähän kaikkeen palaan vielä, nyt pakkaamaan. Aamulla ajelemme kohti Spilitiä, josta lento Helsingin kautta Ouluun.

Hotellipäivä – patikointia, auringonpalvontaa, hyvin syömistä

Loma alkaa olla lopuillaan.

Eilinen ja toissapäiväinen ovat kuluneet retkillä, eikä varsinkaan eilen juuri liikuttu. Ja me muka on tultu patikkalomalle tänne… Niinpä tälle päivälle tehtiin päätös, että on ”hotellipäivä”. Ollaan ja liikutaan tässä hotellin lähellä. Patikoidaan, vihdoinkin oikein otetaan aurinkoa ja syödään – jotain pientä – hotellilla, eikä lähdetä ajelemaan minnekään. Välipäivä monessa suhteessa.

Melkein hotellin pihalta lähtee patikkareittejä, ja olimme kyllä kuulleet, että opastinkilvet ja -merkit eivät ehkä ole ihan niin justiinsa, mutta rohkeasti lähdimme tarpomaan. Ja aamun parinkymmenen asteen lämmössä otimme heti ”löysät pois” ja nousimme aika tymäkästi pitkin Biokova-vuoriston mukavaa metsätaivalta. Hieman oli reitti hakusessa, mutta edessä vuori ja takana meri, joten tiesimme, ettemme kovin paljon olleet hävöksissä.

Paljon uudenlaisia kasveja, ihania tuoksuja metsässä, hiljaisuutta, liikkumisen riemua. Ja ennen kaikkea valoa ja lämpöä ja uusia maisemia.

Kaikki tuntui ihan täydelliseltä — paitsi yhtäkkiä: keskellä metsää joku iso betonibunkkeri, joka oli ohitettava kapeaa polkua pitkin ja josta alkoi kuulua monen erilaisen ison koiran haukuntaa ja mäjähtelyä häkkejä vasten… Aika kamalasti pelotti… varovasti mentiin, mietittiin, mitä tehdään jos joku koira hyökkää… ja taas betoniseinän takaa kuului kumea haukunta ja verkkojen helinä. Kyllä hiki tuli, eikä ainoastaan ylämäestä johtuen. Onneksi hurtat pysyivät häkeissään. En uskaltanut hidastaa edes kuvaamisen vertaa…

Noin 400 mpy korkeudessa edessämme oli yhtäkkiä hautausmaa ja kappeli. Nyt eilistä tavallisempi hautalehto edessä; meidän kylän hautausmaalle olivat leimaa-antavia valtavat graniittiset sukuhaudat, hautapaaseihin tehdyt kivipiirrokset, muovikukat ja monet, monet ristittömät haudat. Hieman yllättävää minusta.

Hautausmaa ei ollut iso, eihän kyläkään ole. Ja täällä, kuten eilisellä Bornia-Hertsegovinian retkelläkin, olen katsellut, että jokaisella, pienelläkin kylällä on oma hautausmaansa.

Matka jatkui, nyt alaspäin, ja kuten niin monta kertaa ennenkin alaspäin meno on niin paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin kapuaminen kohti huippua. Ja kyllähän se olin tällä kertaa minä, joka yhdessä kohdassa valitsin ihan väärän reitin: siellä me oliivipuulehdoissa liki konttasimme, että pääsimme etenemään. Erätaidot ovat erilaisia Lapin tuntureilla ja Kroatian vuorilla.

Naapurikylä Igrane näkyi hautausmaan nurkalta.

Vuoristossa on paljon perhosia, tänään paljon enemmän kuin sunnuntaina yli 1000 metrissä, sumussa oli.

Alaspäin .. Igrane jo lähellä.

Kaikenlaisia kasveja, … niitä kuvatessa sain aina pidellä taukoja.

Vajaan kolmen tunnin patikan jälkeen olimme takaisin hotellilla, ehjänä ja hyvin liikkuneena.

Ja sitten biitsille. Nyt vihdoin oikein auringonpalvontaa. Rannalla aika vähän väkeä, minä tarkkailin kanssalomailijoita. Tämähän on vähän sellainen kummallinen hotelli, ettei tänne oteta lapsiperheitä, ja erityisesti ”for couples” on tämä. Joten lähes kaikki hotellivieraat ovat pariskuntia, ikähaarukka noin 25 – 80 vee, mutta lähes kaikki pariskuntia. Ehkä ei ole minusta kaikkein fiksuin konsepti, minulla ei olisi mitään lasten telmimistä vastaan, eikä haittaisi vaikka ravintoloissa olisi tenavia, mutta tämä nyt on tämmöinen. Ja varmasti noin 80 – 85 prosenttia on brittejä.

Enin osa hotellikompleksin asukkaista on ns. All inclusive -asiakkaita, – mehän ei olla. Vierastetaan sellaista, ja hyvin ollaan tälläkin viikolla syödäksemme saatu, ja edullisesti vielä, vaikka automaattikattauksiin ei ole paikkoja ollutkaan. Ja tänään olimme päättäneet pitää sellaisen kevyemmän syömisen päivän, ei lähdetä mihinkään, eikä ainakaan buffa-illalliselle mennä.

Ilmoittauduimme Food and Wine -tilaisuuteen, jonka oli määrä alkaa iltaseitsemältä. Söimme päivällä mandariineja, suklaata, viinirypäleitä, suolakeksejä, vähän juustoja ja ratkaisu tuntui hyvältä: mennään illalla viininmaisteluun, jossa on vähän ruokaakin. Ensi lauantaina on meidän viinikerhon Challenge, joten sellaista korkeanpaikanleiriä täällä olemme viettävinämme… 😀

Ja entäs kun sitten menemme hotellin Culinaria-ravintolaan ajatuksena ”pieni iltapala ja muutamien viinien maistelu”. Olimme lukeneet hotellin monipuolista ohjelmatarjontaa kovin huolimattomasti: tällä viikolla olikin ohjelmassa ”Timeless Dinner” ja huomasimme olevamme kuuden ruokalajin illallisen äärellä. Viiniä ei onneksi ollut monia, ei edes ”muutamia” vaan pärjäsimme paikallisella chardonnaylla oikein hyvin. Palaan tähän hyvään ja taas kovin edulliseen fine dining -illalliseen ensiviikon postauksessani. Olimme ihmeissämme, emme pahoillamme.

Nyt on kyllä niin täysi olo, – eihän se ihan näin pitänyt mennä. Mutta onneksi päivällä ei ollut juuri syöty, kuitenkin takana patikka ja pari pitempää uintikierrosta kirkkaassa Adrianmeressä. Kivipohjainen merenranta vaatii uimakengät (löysin Oulun Partioaitasta meille oikein hyvät), mutta vesi on todella, todella kirkas.

Luku noc (~ hyvää yötä), hyvät virtuaalimatkaajat! Huomiseen.

Inkkarikesän päivä Hailuodossa

Tänään retkipäivä Hailuotoon. Sarjassamme kotimaan matkailu, kotiseuturetket ja välillä pois aina samojen lenkkireittien ääreltä, olen jo kauan suunnitellut lähteväni Hailuotoon kuvailemaan. Ja nähtyäni kymmeniä ja kymmeniä toinen toistaan kauniimpia auringonlaskukuvia Marjaniemestä (läntisin niemennokka Hailuodossa) olen haavaillut myös yöpyväni siellä. Siellä on Luoto-niminen ravintola, jonka yläkerrassa on muutama B&B-huone, joten se olisi hyvä majapaikka. Se on siinä pihapiirissä, missä oli ennen yliopiston Perämeren tutkimusasema, jonka huoneissa on tullut eräskin yö vietettyä. Hailuodon kaivausten aikana siellä asusteltiin.

Pehtoorille tässä yksi päivä esitin suunnitelmani, ja kyselin kaveriksi, semminkin kun oli luvannut tälle päivälle inkkarikesän keliä. Ei oikein yökuntiin jäämisestä mies innostunut, mutta retkelle suostui mielellään mukaan.

Aamu valkeni, tai siis ei oikein valjennut, sakeassa sumussa, joten lähdimme vasta kymmenen aikoihin, tavoitteena ehtiä yhdentoista lautalle. Ehdittiin.

Ensin huiputtamaan Hyypänmäki: se on Hailuodon korkein kohta noin 50 mpy. Jätimme auton matkan päähän tavoitteena patikalla kerätä kangassieniä ja tatteja. Tavoitteitahan voi olla. Ehkä yhden salaatin verran löydettiin kangassieniä, joiden aika oli jo selvästi ohi. Puolukoita olisi ollut ihan hirmuisesti. Aika äkkiä olisi ämpärillisen tai pari kerännyt. Ei kerätty. Ei ollut ämpäriä. Ja se vähä, mikä meillä niitä käytetään, ostan torilta ja pakastan. Mutta jäkälää pikkukorillisen nostin. Jäkäläähän Hailuodossa riittää vientiin asti; viedään mm. Saksaan lääketeollisuuden tarpeisiin. Minä tarvin vain koristeeksi ja kuvausrekvisiitaksi.

Hyypänmäen kupeessa on myös Pakopirtin rotko. Melkein päivälleen 302 vuotta siellä surmattiin kymmeniä luotolaisia ja mantereelta isonvihan ryöstöjä, raiskauksia, kidutuksia ja murhia pakoon tulleita Pohjanmaan asukkaita. Yhden vuorokauden aikana 200 venäläisen kasakan voimin Hailuodossa pantiin toimeen Suomen historian pahin, yhtäkkinen kansanmurha, ”murhaperjantai”: vuorokaudessa tapettiin yhteensä noin 800 henkeä, periaatteessa kaikki Hailuodossa olleet. Pakopirtin rotkokaan ei tarjonnut suojaa… (ks. esim. täältä lisää). Tänään rotkon reunalla oli sumua, mikä ei rienannut paikan karmeaa historiaa.

Hyypämäen tienoilla maisema on hyvin samankaltaista kuin Rokualla, kauniita, kumpuilevia mäntykankaita, jäkälää ja muuten vähän aluskasvillisuutta.

Sieltä ajelimme seuraavaksi Ojakylän lahteen, Ulkokarvoon, jossa on Petsamon laituri. Sinne ja sieltä Hailuoto-laiva vuoteen 1968 asti Oulusta ja Oulunsalon Varjakasta kulki. Nyt satamapenger oli jo osin nurmettunut, puiden reunustama. Sumuiselle lahdelle katsellessa kuului joutsenten honotusta, ja yhtäkkiä kaksi pölähti lentoon ihan vierestä. Juuri ja juuri ehdin niitä kuvata.

Sataman läheisyydessä on myös tilataideteos Organum.

Joku musikaalisempi ehkä riemastuisi siitä enemmän kuin me ymmärsimme tehdä. Mutta kannattaa siellä käydä huhuilemassa, Pehtoori lauloikin. 😉

Ja sitten matka taas jatkui autolla. Kirkonkylällä emme pysähtyneet, hautausmaalla kävin pari vuotta sitten puhujamatkan yhteydessä kuvailemassa, joten en halunnut sinnekään, siis kohti Marjaniemeä. Ja tässä vaiheessa sumu hälveni. Taivas oli yhtäkkiä sininen ja auton mittarissa +14 C. Siispä biitsipäivä!

Lähdimme Marjaniemen kalasatamasta, majakan juurelta kohti Hannuksen lampea. Olisiko ollut noin neljän kilometrin lenkki, mikä tehtiin. Alku oli ihan laudoitettua promenadia ja paluu rantaviivan tuntumassa, mutta välillä kangasta, suota, aika umpeenkasvaneita polkuja, mikä meitä vähän hämmästytti; eikä ole kulkijoita siellä?

Laavukin olisi ollut, ja alkoi olla jo iltapäivä aika pitkällä, joten hyvinkin oli nälkä, mutta olimme päätyneet siihen, ettei mitään makkaranpaistoa tällä retkellä, vaan mennään Luoto-ravintolaan lounaalle. Viisas päätös.

Lounaaseen kuului mitä mainion kala-salaattipöytä ja mielettömän iso lautasellinen jauheliha-lasagena, kahvi ja piirakkapala, ja koko satsi 15 €. Ravintolan a la carte -menu on mielenkiintoinen, mutta sepä jäi testaamatta kun kotiin lähdimme: Jo puolikuuden lautalla Santosen lauttarannasta kohti mannerta.

Paluumatkalla poikettiin vielä Pöllässä ja sen pienessä vanhassa kalasatamassa. Ihan hiljaista, ihan tyventä, tovi käveltiin, todettiin, että on vaikea uskoa että ollaan näin lähellä kotia…

Vielä lauttaa odotellessa meri oli ihan tyven, paljon joutsenia kaukana, lämmin.

Päivä Iissä

Iissä on ideaa -silta, joka ylittää Helsinginkosken. Kuva Illinsaaren rannalta kohti Kruununsaarta ja sen hautausmaata. 

Päivä Iissä.

Ajelin aamulla Iihin, jossa oli systerin kanssa meetinki puoleltapäivin, mutta sitä ennen kävin yksikseni tutustumassa (sisaren vinkkauksen jälkeen) Pohjois-Iissä olevaan Hiastinhaaran luontopolkuun ja Patakariin ja sen lintutornialueeseen. Lyhyt (alle 3 km mutkin) reitti oli vähän yllättävä:

Kun Pohjois-Iin Kantolan tieltä lähtevän tienpätkän jälkeen olevalta parkkipaikalta lähtee reitille tepastelemaan on maasto aivan erilaista kuin näillä tienoilla yleensä. Polku kulkee Iijoen suistouomaa ja metsikkö on reheväkasvuista, lehtoa ja (kuten oululainen sanoo) ”vitikkua”. Lintuja siellä oli näin syksyisenäkin päivänä paljon, sirkutus ja lirkutus kuului. Lampaita ei enää ollut, kesällä siellä kuulemma on niitäkin.

Koko reitillä on pitkospuut, joten vaativuutta ei kyllä ole. Mutta mukava reitti, jonka päässä on uusi (kuten koko reitin viitoitus ja pitkospuuttaminen) lintutorni ja tulistelupaikka, jossa oli liiterissä puitakin ja sitten puucee. Siis mitä mainion pikkuisen retken paikka, vaikka lasten kanssa ulkoiluun ja luontoretkeilyyn. Ajattelin, että se voisi olla hyvä paikka kuvailla revontulia, mutta enpä ikinä uskaltaisi sinne iltasella/yöllä mennä.

Hiastinhaaran jälkeen ajelin hiljalleen Pohjois-Iin raitin läpi; viehättävää kulttuurimaisemaa, enimmäkseen vanhaa, hyvänä pidettyä rakennuskantaa, joukossa muutama maisemaan hyvin soveltuva uudempikin talo. Enpä ole koskaan ennen tainnut ko. tietä ajaa, vaikka muutamia vuosia olin Iissä varsin tiuhaan ja kiertelin kylillä haastatteluja tekemäss silloin kun kirjoittelin seurakuntahistoriaa. Kannattaa kyllä joskus poiketa nelostieltä ja ajaa sen Kantolan tien kautta…

Seuraavaksi ajoin hautuumaan parkkiin ja lähdin kävelemään Illinsaaren rantoja. Aurinko jo paistoi komeasti, ja yhtäkkiä hulvahti taas ajatus: en ole Linnanmaalla! Katselin monia, monia nahkiaispyydyksiä, mietin, jotta pitäisiköhän hakea Kuhalta tai huomenna hallista nahkinen (ks. lisää nahkiaisista ja niihin liittyvistä muistoistani), kuvailin, tepastelin ja söin puolukoita, joita oli jo paljon!

Sitten meetinkiin ja syömään sisaren kanssa. Olipa meillä hyvä tapaaminen. Tässä fiilikset siitä… 🙂

Paluumatka kulki vielä kaupungin kautta, kamera ja kampaaja-asioita. Nyt väsy. Huomenna on kuvien työstöä, eikä mitään muuta. Lämpenevää säätä luvassa. Syksy maistuu aika hyvälle…

Tässä kuvakaruselli päivän varrelta… Klikkaa oikean ylänurkan kahdesta nuolesta > kuvat aukeavat isommiksi ja sitten voit edetä oikean reunan nuolella eteenpäin.

Kaupunkipatikalla

Syksyn raikas, ei kuitenkaan vihlova, ilma ja aurinkokin houkutti jo aamulla kävelemään ulos. Värejä alkaa olla jo ”kaupunkipatikan” varrellakin. Villiviinit ja vaahterat ensimmäisinä loistamassa, romuttamassa käsitystä syksyn harmaudesta.

Tuo Lyötyssä kasvava villiviini on samaa kuin esim. Taidemuseon ja Vanhan Åströmin talon villiviini, mutta eriä kuin meillä kotipuutarhassa. En tiedä lajeja tai lajikkeita, mutta tästä tulee heti kerralla ja heti kirkkaanpunainen. Meillä vihertää vielä. Sitten tulee keltaista, oranssia, punaista, ruskeaa, koko paletti!

Kun kävelin Tukkisaaren ohi huomasin (taas), että siinä rannassa on paljon osmankääpiä, joita olisi kiva saada maljakkoon kotiin. Nehän on ihan sisustuselementtejä. Mietin vähän, saakohan niitä edes poimia, mutta tarkistamatta asiaa palasin auton kanssa paikalle, ja rämmin rantavitikkoon. Ja oliko puukkoa tms. mukana? No ei tietenkään. Mökillä minulla on puukko yleensä repussa, ja mökkipihassa puuhatessa jopa vyöllä, mutta eihän sen kanssa kaupungissa voi liikkua. Mutta olihan minulla auton avain! Ihan hyvin voi Beetlen avaimella rapsutella, vuoleskella paksuja varsia. No nyt on kolme osmankääpää Festassa koristamassa syksyä.

Merijalinrannassa on jotain näin ”maalaista” ja idyllistä, mutta kyllä minä pidän myös uuden, uljaan Kuusisaaren tilataiteesta tai mitä se lieneekään?

Sainpa kaupungissa ihan mahdottoman mukavan puhelunkin. Salaisuus vielä, mutta ensi viikolla kerron. Olen niin iloinen siitä!

 

(PS. Eiliseen postaukseen lisäilin (känny)kuvia ja vähän kommentteja menusta.)

Tunturin tuolle puolen – patikka Vellinsärpimänojalle

Sunnuntaiaamun auringossa mökkipihalla mietin, kuinka olenkaan iloinen siitä, ettemme lähteneet/päässeet lähtemään tänne vielä viime maanantaina, vaan vasta torstai-illaksi tänne ajeltiin. Jos oltaisiin viikko sitten tultu, nyt olisi ehkä aika palata maalikyliin, mutta meillä on vielä monta päivää edessä täällä. Katselimme äsken säätiedotusta, ja ”lukitsimme” tämän ennusteen.

Tänään oli Pehtoorin vuoro olla reitin valitsija, matkanjohtaja, wanderführer. Toiveenani olin esittänyt, että mieluisaa olisi joku uusi reitti, ainakin osittain uusi. Hieman epäilin, kun reittisuunnitelmaa aamulla katseltiin. Suunnilleen 15 km olisi tiedossa, mietin, että jaksanko siten, että patikointi pysyy nautinnon puolella … mutta, miksi ei. Pakkasimme reput, tänään aurinkolasit, ei sadeviittoja, makkaraa ja kahvia. Kamera tietysti.

Ja tässä reitti. Alku oli tuttuakin tutumpi Iisakkipään alempi (vihreä-orannsi pätkä kartassa) kuve, josta käännös karttakoilliseen kohti Pääsiäiskurua ja Vellinsärpimänojaa. Sieltä paluu kiertäen Pietarinvaara ja Palo-ojan kautta Luttojoen vartta kohti laskettelurinteitä ja Saariselän keskustaa.

Pääsiäiskuru oli meille uusi kokemus. Minulla oli lähtiessä vakaa tuntuma, että olen joskus nuorena, hoikkana, hyväkuntoisena jotakin kautta joskus hiihtänyt Vellinsärpimänojalle, mutta kun nyt sinne tepastelin, oli todettava, että ´nope´. En ole koskaan ennen siellä käynyt. Muistan, että äidin jokavuotinen pääsiäishiihtolenkki suuntautui sinne, samaan aikaan kun me pennut olimme rinteessä. Tänään minulle oli siis eka kerta tuolla. Iisakkipään ja Vahtamapään välissä olevassa Pääsiäiskurussa oli kaunista, aurinkoista, puron solinassa hienoa patikoida.

Mietin tuota adjektiivia ´hienoa´. Se ei kyllä kerro oikeastaan mitään! Mikä tätä päivää ja patikkaa sitten oikein kuvaisi? – Mukava, mieletön, suurenmoinen, ihana, mieleenpainuva, — en tiedä. Varmasti ymmärrätte, mitä haen.

Pääsiäiskurussa.

Rakkaakin oli.

Näiden tunturipurojen solina, aurinko, ruskan värit, liikkumisen riemu, meidän juttu.

Tammukkaojan varressa varovaista puiden halailua. (Huomaatteko: ”Lapin luonto luo …” Enpä kovin usein kuvia itsestäni täällä julkaise… 🙂 Kaikkea se tämä Lapin luonto teettää… )

Muutaman tunnin patikoinnin jälkeen saavuttiin Vellinsärpimänojan päivätuvalle. Tammukkaoja ja Vellinsärpimänoja yhdistyvät tässä kohtaa.

Hyvinkin oli jo lounaan aika. Reppu keveni makkaroiden ja kahvin huvettua vatsassa kannettaviksi.

Tovi taukotuvalla/notskilla viivähdettiin, ja sitten paluumatkalle, jonka pituus oli oikeastaan pieni arvoitus. Kuten koko lenkin pituus. Kartan, Polar Loopin, opasteiden ja viittojen antamien tietojen perusteella päivän koko reitin pituus vaihteli 14 – 18 km välillä. Ylläolevassa kuvassa erityishuomio kannattaa kiinnittää lämpömittariin: + 26 C. Auringossa tosin, mutta kyllä lähellä +20 astetta paikoin varmasti oltiin… Kuten sanottu, ihan mahdottoman hieno ilma.

Paluumatka, kiertäen Pietarinvaaraa, oli alamäkeä tai tasaista. Eikä maisemassa kovinkaan paljon muutoksia, ja Palo-ojalta lähtien meille taas kovin tuttua taivalta.

Mutta ei tuttuus haitannut.

Suolämpäreet, ojanpohjat, mättäät, – kaikki voivat olla kauniita, värit herkullisia,  —- liikkuminen, jo väsyneenäkin, kuitenkin voimia antavaa.

Luonnossa yhtä aikaa kesä ja ruskan värejä.

Viimeinen nousu kummituskämpän ohitse, ja sitten parkkipaikalle, ja kohti mökkiä.

Rantasaunan lämmitys, lohen savustus, vähän lisukkeita… ja sitten!

Vellinsärpimän reitti on kuljettu ja viikko on lopussa, eikä vellistä, ei ”Jokaviikkoisesta sopasta”, ole täällä blogissa näkynyt lusikallistakaan! Muistinpas jutun onneksi tänään, ja keitin meille tateista pienen alkuruokakeiton. Tulihan hyvää, vaikkei tuoreita herkkutatteja ollutkaan. ”Tattishotti” on tämänviikkoinen soppamme. Laitan reseptin ja kuvat ensi viikon keiton oheen. Ehkä ohjeelle on käyttöä kun tatteja kuuluu ainakin pitkin Oulun seutua löytyvän vaikka kuinka, – ei vaan täällä mökkihuudeilla ole.

Noh, kaikkea ei voi saada. Me on tänään saatu hieno patikka.

”Oi, Juutua” – Inari-päivä tänään

Lauantai Lapin syyskuussa. Mitäs tehtäisiin, mihin mentäisiin? – Jo se, että voi esittää tuollaisia kysymyksiä, on etuoikeus ja tekee mökkeilystä erinomaisen mukavaa.

Tänään olisi Inari-päivä, – niin päätimme.

Aamulla vähän ”mökkihoidollisia” toimenpiteitä ja saimme sinniteltyä, että starttasimme vasta kymmenen jälkeen. Ivalon isossa kaupassa käytiin (onneksi oli kylmälaukku mukana) hakemassa kalaa ja muuta sellaista, mitä lähikaupasta ei saa. Pimentos-paprikoitakin siellä oli! Ei ole Oulussakaan näkynyt.

Ja sitten kukkakaupasta Tuulentuvan ulkoseinälle uusi kranssi ja muuta mukavaa mökille (laitan kuvia joku päivä). Kaijan kukkakauppa on ihan omanlaisensa, sellaista ei oikeastaan uskoisi näiltä leveysasteilta, Ivalosta, löytävänsä. Mutta onpa sieltä usein tullut jotain mökille haetuksi. Onneksi on sen rakkaus kukkiin ja yrittämiseenkin muuallakin tajuttu: valittiin tämän vuoden kukkakauppiayrittäjäksi. Oltiin me juuri silloin Helsingissä kukkakauppiaiden pitäessä vuotuista tapahtumaansa. Mutta siis: Kaijan kukka, suosittelemme.

Matka jatkui kohti Inaria, kuutisen kilometriä sitä ennen kääntyy tie vasemmalle: Tuulispäällä on käyty muutaman kerran, mutta ei koskaan lähdetty patikoimaan sieltä. Nyt lähdettiin. Eihän se lenkki ole mutkin kuin kolme kilometriä, mutta oikein mukava lounaspatikka se oli. Kävelimme Tuulijärvelle, matkalla ruskaa ja tyyniä lampia. Hiljaisuutta. Liikkumista. Järvenrannalla mustikkapiirakka-kahvit lounaaksi, ja tovi nuorten kanssa chattailyä (olisivatpa täällä!!). Ja sitten paluu samaa reittiä.

Seuraavaksi ajelimme Inarin keskustaan ja auto parkkiin Siidan pihalle. Ei, tänään ei ollut museopäivä. Tänään oli patikkapäivä. Siis Juutuan reitti. Pätkiä siitä on kuljettu aiemminkin, tänään mentiin koko 6,5 km. Ja kyllä kannatti. Tietysti Jäniskoski on reitin kohokohta, mutta olipa siellä monenlaista muutakin. Aarniometsää, huikeita siirtolohkaretaipaleita, leveitä kävelyreittejä, polkuja koskenrannalla. Reitti on hyvin merkitty, ja kun se on paljolti uudeksi tehty, se ei ole kulunut kiville ja juurakoille kuten monet Saariselän ja Tankavaaran polut. Kauniita, korkeita mäntyjä, pieniä polkuja metsän siimeksessä, rakkaa, hiljaisuutta ja koskenkuohuja. Että minä tykkäsin!

Ja sitten pari pysäyttävää hetkeä: kaksi komeaa, todella isoa, komeaa hirvasporoa tuli vastaan. Onneksi ei  ihan vielä ole porojen rykimäaika, löydettiin myös sieni, joka näytti ihan pesusieneltä (sienientuntijaystävän kanssa konsultoimme ja se oli ehkä keltahaarakas, – harvinainen, hyvä ruokasieni, jota ei sitten poimittu) ja sitten! En kehtaa kuvaa laittaa, mutta olemme aika lailla varmoja, että karhun jätöksiinhän me törmäsimme. Oikeasti se läjä oli iso! Ei, ei pelottanut. Ihan vaan vähän nopeammin menimme loppumatkan. 😉

Kaikkinensa hieno patikka oli. Välillä ripsautteli vähän vettä, mutta enimmäkseen koko päivän on ollut hieno keli.

Siidan pihaan palatessamme kello alkoi olla puolineljä, ja jo vain hyvinkin nälkä. Siispä Aanaar (~ Inari) !

Ravintolaa Aanaar hotelli Kultahovin yhteydessä on ollut meille yhden sortin pyhiinvaelluspaikka; ensimmäisen kerran kävimme systerin ollessa mukana, sitten kaksistaan, viimeksi VMP:n kanssa ja nyt sitten Juutuan patikan jälkeen kohtuullisen nälkäisinä.

Olimme ajatelleet syövämme vain pääruoat, mutta kun listalla oli matsutakea, oli se  testattava, jotta oppisimme jotenkin uudella tavalla sitä valmistamaan: viimevuotista satoa on vielä sekä täällä mökillä että kotona Oulussa vaikka kuinka paljon. Pehtoori valitsi ravintolan listalta alkuruoaksi ”Matsutakesieniä, luomumunia ja matsutake-marjanversolientä”. Minäkin sitten siitä maistelin. Voi olla kyllä ihan hurjan vaikeaa kehitellä mitään yhtä hyvää, mutta matsutake-pyreetä testailen tässä lähipäivinä! Minun valintani  oli ”Punajuuri-vuohenjuustokaalikääryle, väinönputkikastiketta ja porkkanapyrettä”. Hyvä valinta. 😀

Koska halusin taata, jotta ilta-auringon valossa Inari – Ivalo -välillä (joka usein mainitaan yhdeksi Suomen kauneimmista reiteistä) saisin ottaa kuvia ja jotta meillä olisi aikaa pysähdellä, kehotin Pehtooria nauttimaan ruoan kanssa viiniä. Halusin olla kuskina kotimatkalla, että varmasti voisin kuvata, missä haluaisin. Pehtoori kun ei turhan päiten kesken matkan tuppaa pysähtelemään. Siispä kolme kuvaustaukoa syyskuun ihanassa lauantai-illassa. Inarinjärvi ihan tyven, ei niin hirveän lämmin, mutta aurinkoa ja ruskaa reitillä.

Paluu Hangasojalle ilta-auringossa… ja tässä kuvat edelliseen… Aikajärjestyksessä nekin etenevät. Tällä kertaa näin erillään (läppäri hiiiiipuuuu….).

 

Kaijan kukka

Menomatkalla aamupäivällä.

Matkalla Tuulijärvelle.

Tuulijärvi


Paluumatkan lampi

Juutuan reitti lähtee Sajoksen takaa.

Oi, Juutua!

Reitti oli hyvin vaihteleva. Hyvä niin.

Korkeallakin käytiin.

Jäniskosken kuohut ovat aina vaikuttavat, kohina huikea!

Riippusilta keinuu, ei pelottavasti kuitenkaan.

Pesusieni.

Siirtolohkareita, aarniometsää, sieniä, mustikoita, karjun jätöksiä (?!!), hiljaisuutta, tihkusadekuuroja, aurinkoa, …

Aanarin ajatonta tyylikkyyttä.

Alikoski näkyy ravintolan ikkunoista.

Matsutakeruokaa.

Kasvisannosten aatelia.

Ja lopuksi Inarin tyyneyttä.

 

Jo vain.

Oulussa kulkien

Aurinkoiset elokuun päivät jatkuvat! ”Oi, ihana elokuu” voisin väittää.

Toissapäivänä mietin puolenpäivän lenkilläni, että miksi se on (lähes) aina niin mahdottoman vaikeaa, se lenkille lähtö siis. Sen, että tuohon metsäpolun alkuun pääsee, viimeistään meren näkyessä, ei enää jaksa ymmärtää, miksi ei muka olisi jaksanut lähteä. Eilinen lenkki hoituikin kävellessä hammaslääkäriin ja tänään pyöräillessä Caritaksen kautta kampaajalle ja illansuussa kävimme Pehtoorin kanssa vielä ”heittämässä” pyörälenkin ja ajelimme kaupungille taiteiden ”yöhön”. Tällaiset ”päämäärälliset” liikkumiset on helpompia lähtemisen kannalta. Kun on kerran ”pakko” mennä, niin tulee lähdetyksi…

Se mitä yritän selittää, on se, että kyllä liikkuminen vaan on niin hyväksi.

Mitäkö Oulun taiteiden yössä? Siellähän on virallisestikin yli 70 tapahtumaa, ja nyt vasta alkaa todenteolla tapahtua.. mutta me olemme olleet jo pari tuntia kotona. Ensimmäisenä kävimme teatterin puvustamon kirppiksellä: etsittiin tietysti ensi kesän kalaaseihin keskiaikapukuja ja muuta rekvisiittaa… Eipä löytynyt. Paljon, paljon roolipukuja ja tavallisia vaatteita oli kaupan viidellä eurolla kappale, myös kankaita (studiokuvauksen taustaksi katselin vakavasti harkiten), mutta emme kuitenkaan ostoksille ryhtyneet.

Seuraavaksi Rauhalan kupeeseen Åströminpuistoon, jossa on ”Datapilvi”. Arkkitehtiopiskelijoiden 3600 ilmapallon tilataideteos. Se oli mukava, hienokin.

Piipahdimme uuden Voimalan pihalla, pyöräilimme keskustaan, esittelin Pehtoorille Rotuaarin screenillä olevan hienon valokuvanäyttelyn… 😉 Sentään muutama kuvani ehdittiin nähdä ennen kuin matkamme jatkui Pikisaareen, jossa on Designtori. Paikallista design-käsityötä. Kyllä olikin kauniita koruja, tauluja, astioita, neuleita, kaikenmoista. Kiertelimme, ja onnistuimme kiertämään myös herkulliseen päätepisteeseen suuntaavan vohvelijonon, ja lähdimme kotiin ennen kuin yö oli lähelläkään.

Apsu kävi esittämässä meille ihan oman performanssinsa, ja ”kertomassa” tämän viikon uuden, ison jutun: kerho on alkanut. Kaksi kertaa viikossa poika viettää iltapäivän kotinsa lähellä olevassa kerhossa. Ja hyvin oli mennyt.

Taiteiden yön yhteydessä oleva ns. Korttelihaipakka (~kaupat auki yöhön asti, ja lopuksi ilotulitus) ei sekään houkuta.

Kampaajalla lueskelin ruokalehtiä, ja huomiseksi muutama uusi kokeilu taisi jäädä mieleen. A domani!

Gotlannissa ulkona koko päivä

Eilen käytimme lähes koko päivän ja illan Visbyn linnanmuurien sisäpuoliseen, keskiajan maailmaan tutustuessa. Kävelimme vanhan kaupungin, joka ei ole pieni, sekä keskiaikamarkkinat, ristiinrastiin. Luulenpa, että kävelimme melkein kaikki kadut ainakin kertaalleen.

Tänään vaihtoehtoja päivän ohjelmaksi ei ollut suinkaan lyöty lukkoon, eikä edes kovin tarkkaan suunniteltu, mikä ei ole kovinkaan ominaista minun tavalleni matkustaa. Mutta hotellin kelpo aamiaisen äärellä pohdimme, että voisimme vuokrata auton, ja lähteä ajelemaan saaren ympäri, – istumaan autoon koko kauniiksi päiväksi … Tai voisimme lyöttäytyä mukaan jollekin saarikiertoajolle, tai valita paikallisista bussilinjoista reittejä, joiden kyydissä voisimme seikkailla. Tai ihan hyvin voisimme ottaa eilisen toisinnon; kyllä tätä kaupunkia tällä säällä toisenkin päivän voisi tepastella.

Päädyime lopulta pyörien vuokraukseen. Pehtoorin selälle ja meidän molempien ulkonaololle se oli paras ratkaisu. Eikä maksanut paljon: 140 kr (~ 14 €) koko päivän vuokra kolmivaihteisesta, etukorillisesta pyörästä. Yhdeksältä starttasimme kohti etelää.

Vastatuuleen, mutta auringossa poljimme pyöräteitä ja maaseututeitä pitkin, kylläpäs taas tuli deja vu -fiiliksiä juuri niistä telttareissuista joita jo viime viikonloppuna muisteltiin. Pieniä kantateitä, maalaismaisemia, ruotsalaista idylliä, siistejä pihapiirejä, lammasmaatiloja, maatilamatkailua, merenranta-huvila-asutusta…

Ensimmäinen kohteemme oli Kneppsby, jossa on Huvikumpu!

Peppi Pitkätossun Huvikumpu ja valtava vesipuisto, leirintäalue, resort etc. on muutaman kilometrin päässä Visbystä etelään. Olisin kovasti halunnut nähdä Pepin talon ja pihapiirin, olihan Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu minun lapsuuteni sankarihahmo. Minulle kun eivät nuket ja prinsessat oikein kolahtaneet. Lettipäiseen, aika räväkkään Peppiiin oli helppo samaistua. Mutta, mutta pääsymaksu koko huvialueelle olisi ollut 33 euroa ( x 2), joten jätimme tutustumatta lähemmin.

Jatkoimme kohti seuraavaa kohdetta, vähän mutkan kautta kylläkin ja huiputimme Högklintin (huikeat 48 mpy)! Olipa komea paikka. Sieltä näkyi Visby, kallioita, rantamäntyjä, meri! Minipatikka. Ja ihan vain perinteiden vuoksi oli kallionkielekkeelle mentävä.

 

Puoleltapäivin palailimme takaisin Visbyyn keskustaan. Ja olipas reilun 15 km pyörälenkin jälkeen hyvä mieli, ja hiki. Hotelliin ajelimme. Suihkua, hetken huilaus, ja lähdimme seuraaksi polkemaan kaupungin pohjoispuolelle. Siellä maisemat eivät olleet ollenkaan niin hienot kuin eteläpuolella, joten kolmen vartin jälkeen käännyimme ja palasimme takaisin.

Oli taas aika kuville, päikkäreille, pesuille (hotellin kylppärin ”sadevesisuihkun” kylmä vesi tuntui ihan hurjan mukavalle!) ja sitten taas kohti keskiaikaista keskikaupunkia, etsimään ruokapaikkaa ja turnajaisia!

Ruokapaikka (ja viini) oli pakomatkan tähän asti paras, ja paljon uudenlaisia keskiaikapukuja kuvailin. Edelleen oli lämmin, edelleen oli epätodellinen olo. Palaan näihin huomenna kuvien kera. Kuten myös turnajaisiin, joissa olimme illan!

Keskiaikaviikolla täällä on paljon tapahtumia ja jos jonkilaisia esityksiä (olisi ollut yhden ruotsalaisen, kerran tapaamani kollegan luentokin). Meillä oli kaupungin matkailutoimistosta haetut liput, suunnilleen viimeiset mahdolliset saimme, ja pääsimme kuin pääsimmekin näkemään keskiaikaisen turnajaisen. Olipas sekin hieno kokemus. Siihenkin palaan huomenna…

Kiilopää – Luulampi – patikointi on parasta

Aurinko ei täällä vielä nouse, eikä tietysti laskekaan, vasta viikonloppuna loppuu yötön yö. Mutta ei valoisuus estänyt meitä nukkumassa kymmenen tunnin yöunia. Ja riemastumasta aamuaurinkoon, joka jo seitsemän jälkeen oli korkealla.

Tunturiin, korkealle tunturiin halusin. Päätimme lähteä Kiilopäälle ja sieltä patikka Luulammelle. Hyvä päätös.

Saariselkä on tänään kai ollut yksi Suomen lämpimimmistä paikoista. Iltapäivällä mittari näytti +23 C. Mutta tänään on myös tuullut, ihana vilvoittava tuuli tunturissa. Me on patikoitu samaa reittiä hillittömässä räntä/raekuurossakin, mutta tänään vain kesäinen Lappi.

Otin liki 200 kuvaa, ja nautin ihan suunnattomasti, että maisemasarja VAT-näytöissä on jo läpi, toimintasarja on jo läpi, miljöö on jo läpi. Minulla ei ole täällä tutkintoa varten kuvattavaa; siitä riemusta kuvailin suoraan päin aurinkoa (reikä kuvan keskellä, kuten jury yhden kuvani pomppauttamista perusteli). Kuvailin mitä sattuu. Kunhan kävelin ja olin kovin kiitollinen, hyvilläni tuolla tarpomisesta. Että voin.

~~~~~~~~~~~~~~

Tällä mökkiläppärillä ja vanhalla Lightroomilla alkeellisinkaan kuvien työstäminen on hidasta ja vajaata, mutta tässäpä tämän päivän patikalta muutamia otoksia.

Sodankylän ja Inarin paliskuntien välinen poroaika kulkee patikkapolun vieressä.

Alas kohti Luulampea,…

Ja paluumatkalla takaisin ylös.

Luulampi hiekkarantoineen on merkillinen keidas, erämaajärvi tuntureiden katveessa, kurun pohjalla.

Termospullokahvit nautimme, ja palasimme samaa reittiä takaisin. Ylös, alas.

Isohko hyvin räkkäinen porotokka oli Ahopäällä meidän mennessä, nyt melkein patikkapolulla.

Pätkä Ruijanpolkua — tästä on kuva toimittamani kirjan ”Pieni pala Lapin historiaa”  kannessakin.

Hieno päivä. Hieno patikka.

Patikka jääjärvelle

Aurinko paistoi herätessämme, – itse asiassa se oli paistanut koko yön. Valon määrä on mieletön, tuntuu, että se tulee seinien läpikin.

Sääennusteen mukaan päivästä piti tulla lämmin ja aurinkoinen, joten ei pienintäkään aikomusta jäädä pesemään ikkunoita ja saunaa tai haravoimaan pihapiiriä, vaan yhdeksältä lähdimme kohti Ahopäätä, tarkoituksena katsella (ennakkoon) korvasienitilanne ja patikoida jääjärvelle. Sinne, mistä meidän mökin rantapuro saa alkunsa. Halusin jonnekin, missä ei ”jatkuvasti” kuljeta, missä ei päntiönnään käydä. Rakkaahan se tiesi, eikä ”lumenjättöpäivä” ollut yltänyt tänne vielä.

Pehtoori kantoi meidän molempien puolesta reppua; se tekee  kuulemma hyvää hänen kipeälle (leikkausta välttelevälle) selälleen ja helpottaa minun vuosi vuodelta huonommin rakkaa ja alamäkiä sietävää polveani. Siellä me kaksin omalla tavalla raihnaista köpöttelimme tunturin kuvetta ylös ja toista alas, kuruun ja huipulle. Eikä parempaa voisi olla.

Jääjärvellä on käyty vain kahdesti aiemmin: ensimmäisen kerran muistan sen siitä, että se oli sääskisin kokemus ikinä! Siellä oli ihan mustanaan itikoita. Toisen kerran on käyty liki 10 vuotta sitten VMP:n kanssa juhannuksena. Nyt täällä ei ole ollenkaan sääskiä, joten ei muuta kuin puron yläjuoksulle. Lähtiessä lämmintä oli +16 C ja iltapäivän alussa palatessa +23 C.

Kuvat kannattaa klikata isommiksi!

Vesi on kirkasta!

Jääjärvet Saariselän alueella ovat muodostuneet viimeisen jääkauden jälkeen mannerjäätikön sulaessa, jolloin sulamisvesistä syntyi järviä mm. Kiilopään pohjoispuolelle ja Harripäiden alueelle. Kiilopäältä sulamisvedet purkautuivat satulakuruista kahteen suuntaan, ja toinen oli tämä ”meidän” suunta, eli Ahopäiden yli pohjoiseen ja silloin Hangasoja sai muotonsa.

Tänään patikkamatkaltamme löytyi yllätykseksemme niinkin paljon korvasieniä, että jokaviikkoinen soppamme tuli niistä keitetyksi (laittelen joku päivä… ). Pehtoori halusi jotain muutakin, joten teinpä jälkkäriksi raparperipiirakan ja pakastimesta löytyi jätskiäkin sen oheen.

Illansuussa saunaan mennessämme alkoi sataa: huikea tuoksu, ja sade pesi maiseman vihreäksi. Parahiksi olin ehtinyt pihapiirin suunnilleen haravoida. Paljon ei nyt ollutkaan, kun syksyllä jo enimmät olin ehtinyt rapsutella pois.

Nyt on tyven. Yksi toissa kesänä laittamistamme linnunpöntöistä on saanut asukit. ”Smokkiasuinen” kirjosieppo laulelee ja lentelee…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tämänpäiväinen videoklippi on todella pikakelaus: Hammastunturi, Kaunispää, Iisakkipää, Ahopää ja Kiilopää. Kuvasin tuon kännyllä samalla kertaa kun Ruijanpolulla kuvailin Hammastunturin kaukana siintävää huippua, jonka laella oli vielä paljonkin lunta. Tämä kuva oli iltauutisissakin … (klikkaa isommaksi).

 

Femes (450 mpy) huiputettu

R & P patikoi! Voi hyvä tavaton! Kyllä me taisimme jossain välissä todeta, etteikö Madeiran seikkailusta ollut mitään opittu: ihan ilman karttaa ja varmaa tietoa reitistä lähdimme heti aamiaisen jälkeen reippaasti kohti kukkuloita, ja varmana tavoitteena Femez. Olisihan sinne vähän matkaa, ja mitähän kautta takaisin, mutta patikoimaanhan tänne on tultu.

Ja kun sääkin tuntui tänään olevan mitä mainioin. Eilisenä iltana täällä Yaizassa satoi kovasti, mutta mepä olimmekin illan rannikolla Playa Blancalla jossa ei satanut. Se oli enemmän sellainen kanarialainen rantalomakohde, jollaiseksi minä aina Kanarian väistämättä ajattelen. Kävelimme siellä rantabulevardilla muiden turistien joukossa, kävimme rantabaarissa aperitiivilla ja seitsemän jälkeen menimme La Chalanita -ravintolaan, joka olikin mitä mainioin. Sen olivat liki täyttäneet englantilaiset ja tanskalaiset talviasukit. Teen varmasti tämän reissun ruokakokemuksista erillisen postauksen jälkeen päin, ja tuo ravintolakokemus tulee varmasti olemaan viikon kohokohtia. No kun sitten kymmenen tietämissä palasimme Yaizaan ja hotelliin hoksattiin, että kovasti oli täällä sisämaassa illalla satanut.

Vielä aamullakin ilma tuntui kostealta – ja syksyiseltä. Mutta syksyinen poutasäähän on mitä mainioin patikkakeli. Niinhän siinä sitten kävi, että patikka vei yli neljä tuntia, – ja me todella tepastelimme koko ajan, eikä mitään hütteillä istuskelua ja maisemien ihailua. Sen että pikaiset juoma- ja kuvaustauot pidettiin, ja matka jatkui. Ylös, alas, soraa, kivikkoa, laavarinnettä, asfalttia, autotietä (kävipä poliisikin meitä puhuttamassa: pitäisi olla huomioliivit tai ainakin käsivarressa  nauha, jos kerran kapealla vuoristotiellä tepastelee).

Femez oli pääkohde, ja sen miradoresilla, näköalapaikalla, yhytimme hotellihuonenaapurimme, englantilais-eläkeläispariskunnan. Tovi juteltiin, pohdittiin paluureittejä, ja heillä oli KARTTA. Sellaistahan meillä ei ollut. Kannattaisi olla, koska täällä ei todellakaan ole näitä patikkareittejeä merkitty maastoon yhtään mihinkään. Ja onneksemme tapasimme saman pariskunnan tunnin myöhemminkin, siinä vaiheessa kun olimme vielä noin 300 metrissä, jumalattoman sadekuuron kastelemia, hieman epätietoisia siitä, missä olemme, ja jo harkitsimme laskeutumista rantaviivan läheisyyteen ja turvautumista bussi- tai taksikyytiin, jotta päästäisiin omalle kylälle. Mutta eipä siinä mitään: yhdessä paikallistimme missä oltiin, löydettiin kivikkoisesta maastosta polku ja lähdettiin laskeutumaan kohti Yaizaa.

Kun onnellisesti huoneeseen palasimme, looppi ranteessa näytti 22 000 askelta, mikä merkitsee reilusti toistakymmentä kilometriä, josta osa oli vähintäänkin vaikeakulkuista. No mutta maisemat oli hienoja, liikuttu on, muistikortilla 150 kuvaa ja ahavasta punaiset posket.

Tein kuvista kansion: siellä on saaren flooraa ja faunaa. Polkua ja pikkutietä, maantietä ja maisemaa. Lähdehän nojatuolipatikalle. Me lähdemme pian syömään! Nyt on kyllä eiliset kalorit kulutettu joten taas maistuu.

Klikkaamalla oikean yläreunan nuolista pääset koko ruudun näyttöön: kannattaa kyllä. Kestää tovin, sitten vain klikkailet oikean reunan nuolista eteenpäin. 

Lomalle lennetty, nyt jo patikoitu

Ensimmäinen vihje: emme ole olleet täällä ennen. Toinen vihje: täällä on aika lämmintä, joskin yleensä tähän aikaan vuodesta täällä on vielä lämpimämpää.

Kolmas vihje: valitsimme kohteen tärkeänä perusteena se, että täällä on hyvä liikkua, kävellä paljon, jopa patikoida. Perusteena oli myös, että lentomatka ei olisi sairaan pitkä, eikä matka tolkuttoman kallis. Seuraava vihje: huoneen ikkunasta näkyy vuoria, ja maisema on karua.

Tässä maassa on Italian jälkeen oltu eniten; emme siis ole Italiassa. Tämä on valmismatka, mutta ei ohjattu patikkareissu, vaan omatoimimatka.

Aivan: olemme Luoteis-Afrikan saaristossa. Tokihan tässä saaristossa on oltu ennenkin, aika useinkin, vaikka joskus on vannottu (minä olen vannonut,) etten tänne enää tule. Tällä nimenomaisella saarella ei olla käyty.

Ollaan siis Kanarialla, Lanzaroten Arricifeen laskeuduimme puolelta päivin paikallista aikaa (kahden tunnin aikaero Suomeen). Kello oli soimassa neljältä aamulla, tosin puolineljältä jo nousimme ylös. Ja sitten on matkaa tehty…

Matka on Aurinkomatkojen uutuusmatka. Sellainen yhdistelmämatka että kolme ensimmäistä yötä olemme Yaizan kylässä, joka on tulivuorimaisessa ja Kanarian kauneimmaksi valittu. Suunnilleen hotellin pihalta alkavat patikkareitit, mikä aivan erityisesti kiehtoo. Loppuviikoksi siirrymme rannikolle, Puerto del Carmeniin, jossa on kuusi kilometriä hiekkarantaa, joten voimme tarpoa sitä edestakaisin jos välttämättä kävellä haluamme. Kukaan muu koko lomalennon Lanzarotelle tulleista ei ollut valinnut tätä yhdistelmäloma-vaihtoehtoa. 😉 Nyt jo tuntuu, että olisi kannattanut.

Jo tämä hotelli sinänsä on nähtävyys. 1800-luvun alussa rakennetusta yksityiskodista tehty 10 huoneen hotelli, jossa on – ainakin nettiarvostelujen mukaan – hyvä bodega, ravintola, joka on samalla taiteilijoiden näyttelytila.

Kaikki huoneet ovat erilaisia, ainakin tämä meidän varsin tilava, huonekorkeus vähintään kolme metriä, tulee mieleen ”meidän” Umbrian talon sisustus.

Tänään on ollut aika lämmin + 18 C, ja se oli hyvä sää lähteä kävellen tutustumaan pikku kylään, sekä ensimmäiselle pienelle patikalle, huiputtamaan ensimmäinen laava”vaara”. Ehdimme käydä paikallisessa ”ukkobaarissa” cavalla, kavuta ja kulkea kuutisen kilometriä, ja lopuksi päädyimme hautausmaalle, joka on tässä melkein hotellin takapihalla. Olipa taas ihan erilainen kuin yksikään aiempi. Palaan asiaan.

Taustalla Timanfaian kansallispuisto, jonne/jossa joku päivä patikoimme, edessä puolet Yaizan kylästä. Kylä on kyllä kuvauksellinen!!

Ja nyt alkaa olla aika lähteä hotellin bodegaan syömään, pitkän päivän ilta, lauantai-ilta, lomailta.

Laanilassa ladulla

Ei sitä tarvitsisi kyllä kännykän apsista katsoa, että täällä ei aurinko nouse, eikä sitten tietysti laskekaan. Sinisen hetken aika alkaa aamupuolikymmeneltä, silloin jätin läppärin ja kuvien säätämisen ja lähdin ladulle.

Auringonlasku 4.12.2016 12:24. Auringonnousu 7.1.2017 11:54.

Idässä taivas purppurainen, sää mitä parhain (- 5 C). Eikä todellakaan ruuhkaa laduilla. En mennyt Saariselälle asti, vaan ihan tässä Laanilan latuja kiertelin.

Laanilan nimi on joskus aiheuttanut pientä sekaannusta, mm. silloin kun Laanilan historia -projekti oli vielä kesken, – onneksi ei ole enää!!

On siis kaksikin Laanilaa. Oulussahan on ensinnäkin Laaniska (siis Laanioja, (ent. Hiironen/Hiirosoja tai Juurusoja jonka nimi tulee ruotsinkielen sanasta Plan ~ laakea, kenttä etc.) ja sitten Oulussa on myös Laanilan kaupunginosa, joka lienee saanut nimensä Laanisen talosta/suvusta.

Mutta tämä meidän mökin alue, Laanila, ei ole saanut nimeään talon tai suvun mukaan, vaan sekin, kuten Hangasojan nimikin, liittyy pyyntikulttuuriin. Laani  on riistan (peuran) ja kalan kätkö- ja säilytyspaikka. Laani oli lähde tai kaltio, johon saalis upotettiin piiloon.

Näillä peuranpyynnin metsästysmailla sai joulukuun 2016 lopussa hiihdellä ihan rauhassa yksikseen … Eino Leinon kovin synkästä ´Hiihtäjän virrestä´ voisin ottaa vain ne säkeistöjen alkuosat…

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu –

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, –

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss’ –

Iltapäivällä oli parin tunnin hyvin intensiivinen lumimyräkkä, ja nyt on taas tyven. Taas on lempeää pimeää kaikkialla.

Täällä me odottelemme, … revontulia – ja ennen kaikkea Aapelia vanhempineen. Miniän työpäivän jälkeen lähtivät ajelemaan.

Siispä huomenna ehkä taas ladulle, mutta varmasti pulkkamäkeen!

Vapaapäivä

Juuri tällaisen päivän aamuina, tai jopa edeltävinä öinä, muistan, että en enää ole töissä, minun ei enää tarvitse (en saa) olla vastuussa yhdestä sun toisesta asiasta, ei ole luettavaa, ei tapaamisia, ei sähköpostikokouksia, ei dead-lineja, ei rästikasoja, ei valmisteltavia, ei raportointeja, ei vastaanottoja, ei (mukaviakaan) kohtaamisia, ei osaamattomuutta, ei tuntemusta riittämättömyydestä, ei huonoa omaatuntoa, ei rohkeutta vastustaa tai ei rohkeutta puolustaa, ei jonoja ovella,  …

Juuri tällaisen päivän pimeinä aamuina, hyvin nukutun yön jälkeen, on juhlaa istahtaa illalla katetun aamukahvipöydän ääreen, napsauttaa kahvinkeitin päälle, laittaa puurokattila tulelle, sytyttää kynttilä, käynnistää käynnykkä, käväistä terassilla katsomassa säätilanne, miettiä Pehtoorin kanssa millehän alettaisiin.

Ulkoilupäivähän tästä tuli, molemmat tahoillamme, välillä yhdessä, välillä erikseen. Lumitöitä, saunanlämmitystä, lenkkiä, ”Akvarelleja Engelin kaupungista”, kuvaamista, tunturia, kaupassakäyntiä, pyykkiä, pihalla oloa ~ täällä on niiiin kaunista, herkuttelua, vanhusten kanssa kontaktiseeraamista, joulukorttikuvia, saunomista, telkkaria.

Kaunispäälläkin kävin taas. Ei tullut kuitenkaan mäkeen lähdetyksi. 😉

Tulipa tässä mieleen, että kuinka moni teistä lukijoistani (300 – 400 päivittäin!) on koskaan käynyt Saariselällä? Tai vielä tarkemmin ottaen Kaunispäällä? Kirjoittelen siitä täällä Temmatussa kuin Mannerheimintiestä, ajatuksella, että kaikkihan sen tietävät… Mutta tietävätkö? – Klikkaapas vastauksesi… Olisi mukava tietää, kuinka moni tuntee meidän kotitunturin, jonka olen ensimmäistä kertaa elämässäni laskenut (Järvisillä) joskus 60-luvun jälkipuoliskolla…

~~~~~~~~~~~~~~~

Joulukalenterissa uusi ”glöginkorvike”. Palaan siihen jouluviinisuositusten yhteydessä. Tänään sellaiset mökkipihalla päivän lounastauolla nautimme.

MTB, ja matkahaaveiden romahdus

Aamupuuron ääressä, auringon paistaessa, yöpakkasen jo hälvettyä, mittarin näyttäessä monta lämpöastetta mietimme, että mitäs tänään.

MTB-9

Yhdeksän jälkeen starttasimme mökin pihasta kohti Kulmakurua. Siellä on käyty edellisen kerran nuorina ja hyväkuntoisina, – suksilla. Sinne on mökiltä reilusti toistakymmentä kilometriä suuntaansa, joten varasimme reppuun vähän eväitä ja lähdimme polkemaan. Pitkästä aikaa maastopyöräilyä.

Täällä on viikonloppuna ollut kansainväliset, kolmipäiväiset MTB-skabat  ja maastopyöräilijöitä onkin vilahdellut maisemassa ja kylillä koko viikonlopun, ja nyt mekin sitten liityimme maastopyöräilijöiden joukkoon.

Nelostien ylitettyämme lähdimme kohti Vihaisen Seppäsen maata, mutta ennen kuin olimme lähelläkään sitä, oli edessä suo. Ajeltiin, talutettiin. Ja alkoi olla oikeasti lämmin. Yhä ylemmäs noustiin… Saariselän tunturijono alkoi hahmottua oikealla.

MTB-3

Ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Pienesti muistin, että on maanantai, että lukukauden alku, ja jatkoin polkemista, syvään hengitttämistä, hyvillä mielin jatkoin.

MTB-4

Pääosin moottorikelkkareitin pohjaa etenenimme, ja reilun puolen tunnin päästä ymmärsimme, että Kulmakurulle ei pyörillä mentäisi. Mutta ihan uusissa maisemissa oli mukava kulkea, tunturipuroja (Piispanoja, Kaunispäänoja, joka laskee Tolosjokeen), joissa on paljon vettä, solina kuulostaa hyvälle.

MTB-6

Melkein parituntisen poljimme ennen kuin Saariselän kohdalla palasimme Jäämerentielle.

ssmtb-2016-kulmakuru

Meidän reitti ei ihan ollut tuossa kartassa olevan mukainen. 😀 Ikäänkuin sisäkehällä olimme.

MTB-5

Ruskaa ei vielä kovin paljoa ole, mutta kaunista on silti.

Ja liikkuminen, aika haastavakin, teki hyvää. Mutta ehkäpä huomenna tyydymme taas vain patikoimaan.

MTB-7

Reilun kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen mökillä sellaisia kodinhoidollisia, vai pitäisikö sanoa, ”mökinhoidollisia” toimia: pesty pyykkiä, nuohooja kävi, siivoiltiin, hoideltiin viikonlopun sienisaalin säilöntää ja matsutakea kokkailin. Nyt on parikin makoisaa kokeilua takana. Palaan asiaan.

Sitten tuli puhelu, jossa ikäviä uutisia. Ei, ei mitään elämää suurempaa, mutta kyllä harmittaa, ihan hitosti harmittaa.

Minähän olen kertonut, että olemme varanneet matkan. Että pitkästä aikaa olemme vihdoin lähdössä ulkomaille. Kauan haaveena ollut matkakohteen sopiva matkanjärjestäjä valittu, ajankohta soviteltu koulun ja muiden velvotteiden väliin ja matka varattu. On jo ryhdytty perehtymään kohteeseen, jo odottaminen on ollut mukavaa, on houkuteltu naantalilaisia ystäviäkin mukaan, ja tehty varaus aikoja sitten. Japanin 12 päivän kiertomatkan (Tema-matkat) piti alkaa 2.11.

Ja nyt soittivat, että ei ole tarpeeksi osallistujia, joten matkaa EI järjestetä! Auts. Kun on niin odotettu. Niinpä tässä on monta tuntia surffailtu ja etsitty uutta matkaa, mutta eihän mihinkään enää ole tilaa, ei lentoja, ei paikkoja. Ei Madeiralle, ei Japaniin, ei Islantiin,  ei mihinkään, mihin haluttaisiin. … Harmittaa kyllä tosi paljon.

Mutta mökkielämä jatkuu.