Syyslomapäivä

APSUN JA MUMMIN SYYSLOMAPÄIVÄ

KIRJASTOSSA reilun tunnin leikkimisen ja kirjojen valitsemisen jälkeen, kun mummi vitkuttelee vaatenaulakolla.
– Mummiiiiiii, NYT me lähdetään jo sinne museoon! Haluan lähteä MUSEOON!
(Kuinka moni muu 4-vuotias vaatii päästä museoon.)

MUSEOSSA (ainakin tunnin osastolta toiselle kulkemisen jälkeen)
– Ens kerralla mennään kyllä Leo´s Leikkimaahan, mutta sitten tullaan taas tänne.

MÄKKÄRILLÄ
– Otatko maitoa vai vettä siihen HappyMealiin.
– Maitoa. Lakkoositonta. …    Isi tykkää samppanjasta. Niinku valkoviinistä, ja se on juonu toomperinnoonia.

MUMMI-PAPALLA kun olisi aika lähteä kotiin
– No niin, Aatu, jos lähetään kotiin?
– En halua lähetä.

 

Viikko 43. Syyslomaviikko, jolloin meidän perheessä on aina ollut joku syyslomalla. Tänä vuonna se olisi tietysti voinut olla tytär, mutta hän ei ole tällä toisella opiskelurupeamallaan paljon lomia pidellyt – aikoo tehdä kolmivuotisen kandin kahdessa vuodessa, joten syyslomaviikkokin on opiskeluviikko. Mutta onneksi on Apsu! Meidän puolipäiväinen päiväkotilapsi on lomalla tämän viikon. Äitinsä on flunssassa, pikkusiskonsa flunssassa (tekee hampaita vähän rajummin?)  ja iskä kahden päivän työreissulla, joten katsoin sopivaksi hetkeksi ja iloksi itselleni hakea pojanpojan viettämään lomapäiväänsä kodin ulkopuolelle.

Kun ulkona oli karsea keli ja Apsukin vielä korvatulehduksen ja yskän jälkeisessä toipilasvaiheessa, päätettiin viettää päivä sisällä, eikä kovin paljoa touhuilla. Ei siis Leo´s Leikkimaahan, ei Tietomaahan eikä kylpylään, vaan päätimme lähteä kirjastoon. Siellä leikkihuoneessa oli aika paljon lapsia ja äitejä, – lomaviikko näkyi. Ja oli kyllä mielenkiintoista katsella leikin ohessa, kuinka Apsu suhtautui muihin lapsiin. Itse asiassa, kuinka vähän heistä tänään välitti tai siis piti muita lapsia ihan luonnollisina, – aiempi arkailu, avoin tuijottaminen, ujous tai hienoinen syrjään vetäytyminen olivat tipotiessään.

Museossa oli perinteinen herra Hakkarais-osasto, leikkimökki pikkukeittiöineen ei enää kiinnostanut, mutta Oulun pienoismalli entistäkin enemmän. Gorbatsov- ja ”Minun aarteeni”-näyttelyt eivät oikein iskeneet Apsuun, mutta uusi toukokuuhun asti avoinna Kakaravaara-osasto* sitäkin enemmän. Hienosti rakennuttu näyttely, ja mikä parasta, siellä sai moniin esineisiin myös koskea! Nostalgiaa mummille ja Apsulle kiinnostavia kohteita: junarata ja vanha toimiva kaupan kassa.

Mummille parasta oli pojan seura ja jutut. 😉

 

*Museon Kakaravaara-näyttelyn menen joku kerta katsomaan yksikseni oikein ajan kanssa. Suosittelen muillekin – aikuisellekin! Ja Kalevan kuva-arkistossa on kuvia Oulun ”oikeasta” Kakaravaarasta.

Kyselyn palaute

Perjantaina asettelemiini kysymyksiin tuli mukavasti vastauksia.

Oikeastaan vain postikorttikysymyksiin tuli odotusten mukaiset vastaukset: siis lähes kaikki ostavat ulkomailla postikortteja ja kotikaupungissakin niitä ostaa noin puolet vastaajista.

Vastaajista vain seitsemän on käynyt Madeiralla – ja 21 ei. Ehkäpä koostepostaukseni tässä jonakin tulevana päivänä saa matkakuumeen suuntaamaan sinne… Entäs muutokset lihansyöntiin: olin oikeastaan vähän yllättynyt että jopa kolmannes (12) on muuttanut suhtautumista viimeisen kahden vuoden aikana.

Ja puolet tiesi, puolet ei tiennyt, mitä kruununmakasiinit ovat ja miksi niitä on rakennettu. Suomessa niitä on parikymmentä, ne melkein kaikki ovat kivisiä, rakennettu Venäjän vallan aikana 1800-luvun puolivälin molemmin puolin ja ne ovat yleensä jossain vanhassa kaupungissa. Ihan kuten 1700-luvulla lähes joka pitäjään rakennetut pitäjänmakasiinit, myös kruununmakasiinit liittyivät verotukseen: niihin kerättiin kruununjyvät. Talonpoikien oli maksettava kruunulle verot, ns. kruununjyvät joten makasiinit olivat viljavarastoja.

Pitäjänmakasiinien tehtävä oli monipuolisempi kuin näiden kaupungeissa olleiden kruununmakasiinien. Pitäjänmakasiineihin kerättiin viljaa hyvinä satovuosina, ja sitten kun tulivat katovuodet niin sekä siemen- että syöntiviljaa sai lainaksi – korot kuuluivat silloinkin lainan ehtoihin. Jos pitäjänmakasiiniissa oli ylijäämäviljaa (= hyviä vuosia peräkkäin), se myyntiin huutokaupalla ja saadut varat käytettiin muun muassa köyhäinhoitoon ja koulujen ylläpitoon. Takseerauksella (= verotuksella) kerättiin siis varoja koulutukseen ja sosiaalihuoltoon.

Vuosikymmenen ennen suuria nälkävuosia (1866 – 1868)  määrättiin, että pitäjänmakasiinin yhteydessä tuli toimia erikseen siemenjyvästö ja hätäapujyvästö, ja vaikka määräys pantiin toimeen aika kattavasti, ei tämä varatoimi estänyt nälänhädän tappavan 1860-luvun jälkipuoliskolla noin 150 000 suomalaista ( noin 8 % koko maan väkiluvusta).

Pitäjänmakasiinejahan on vielä paljon tallella, – lähes poikkeuksetta kotiseutumuseoina. Entäs sitten pakkahuoneet? Niitäkinhän on melkein joka kaupungissa?

Tietääkö joku, mikä tämä minun tänään Kasvitieteellisessä kuvaamani marja/hedelmä on?
Se on isossa puussa, mutta en kyllä tunnistanut, eikä siinä alla ollut kylttiä kuten puutarhalla yleensä on….

Ruojakuu

 … lokakuu, likakuu ja ruojakuu.

Monissa kielissä lokakuun nimi on kahdeksaskuukausi (octo, lat.), siis October, oktober, octobre, ottobre  (kuukausien nimistä enemmän TÄSSÄ postauksessani), mutta tämäkin kuukausi on Suomessa säilyttänyt omakantaisen nimensä, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa.

Lokakuun säästä kansanperinteessä on vankka käsitys, että jos syyskuu on ollut lämmin, on lokakuu kylmä. Jos syyskuussa on satanut paljon, lokakuussa ei sada, jne. .. No ainakin tänään vielä on ollut aika mahtava keli, vaikka se ei niin aurinkoista ole ollutkaan. Lämmin tuuli on kuitenkin puhallellut. Karjalassa lokakuun ensimmäinen päivä on Pokrova joka vastaa meidän kalenteriss amme Mikkelin (Mikon) päivää, mikä taas merkitsee, että ”maata ei enää saa liikutella” ~ pellot ja kasvimaat on nyt jätettävä lepäämään. (Pokrova-nimitys tulee Neitsyt Marian hunnun venäjänkielisestä nimestä, pokrov (suoja, turva).  Satokausi päättyy ja alkaa pyyntiaika.

Minulla on vähän ollut sellainen päivä: kesän kuvasatoa olen muutellut pyynniksi… Tai siis koonnut kuvakansiota myyntiin. 😉 Tuira on nyt linssissä korostetusti. Vähän kyllä lipsahdin Laanilan puolelle välillä. Vaikka Oulun vanhat kauniit isot julkiset rakennukset -projektini on edelleen pahasti kesken, on hyvä hoksata, että Oulussa myös on paljon vanhoja kauniita puutaloja.

Tämä idyllinen punainen talo, joka näkyy motarin sillalta, on minulle käymätön paikka. Se on nykyisin juhlahuoneista Villa Onnela, mutta Pehtoori muistaa sen lapsuudestaan joulujuhla- ja kerhopaikkana. Talo kun oli 60-luvulla Typen omistuksessa ja henkilökunnan harrastusten ja juhlien tyyssija. Appihan oli Typellä töissä ja perhe asui tässä lähellä, joten siksi Pehtoorille tuttu paikka.

Sukupolvet vaihtuvat

On kolmekymmentä vuotta siitä kun minusta tuli äiti. Esikoinen on nyt vuotta nuorempi kuin minä olin silloin, kun sain hänet. Kun vihdoin hänet saimme!

Tyär piti jo elokuussa yhden opiskelukaverinsa kanssa yhteiset tasavuosijuhlat Helsingissä, joten nyt ei mitään kestejä. Toki meillekin oli kutsu tuonne kesäjuhliin, mutta eipä kehdattu nuorten illanviettoon mennä ja kieltämättä vähän tuo matkakin vähensi innostusta. Olisihan me täällä tänään juhlittu, mutta ei koodariopiskelija-tuutorilla nyt ollut aikaa Ouluun lennähtää. Ehkä syyslukukauden aikana kuitenkin.

Minun matkani vei tänään näille tienoille. Kempeleen kotiseutumuseolla kävin. Eihän se tietenkään auki ollut, mutta pihapiirissä on paljon katseltvaa, hyvä tovi tauottaa.

Tuollakin niin kuin niin monta kertaa aiemminkin tänä kesänä oli hetkellisesti aika absurdi olo, kun oli tunnin tai pari kuunnellut kirjaa, jonka tapahtumat, aika, aikakausi vuodenaika, miljöö, kaikki on jotain ihan muuta kuin ympäröivä maailma. Aika pian sitten suljinkin nappikuulokkeet, sillä  kirja joka on ”Downton Abbeyn tekijän nostalgiaa tihkuva, herkullinen kuvaus brittiläisen yläluokan viimeisistä loiston ajoista” ei oikein käynyt yksiin tuon 1800-luvun lopun maalaistalon pihapiirin syksyisen autiuden kanssa. SItä paitsi en oikein osaa keskittyä kuvaamaankaan jos kuuntelen samanaikasesti kirjaa. Siivoaminen, photoshoppaaminen ja ruoanlaittaminen sujuvat, mutta ei keskittynyt kuvaaminen. En siis ole mikään multitaskaaja, jollaisia taitavatkin olla vain milleniaali-sukupolven nuoret aikuiset.

Olen enemmän sellainen yhteen asiaan uppoava. Ja niinpä paluumatkalla Julian Fellowesin ”Loiston päivät” olivat taas mitä mielenkiintoisinta kuunneltavaa. Siinäkin on paljon myös asiaa, analyysia aristokraattisen yhteiskunnan ja elämäntavan murenemisesta sekä sodanjälkeisen Englannin monipolvisesta muutoksesta. Hyvin hyvä kirja se on.

Yksin pikkukaupungin idyllissä

Minun kesäretriittini hulppea majapaikka on tässä.

Viime kesänä Vanhaan Raaheen, Pekkatorin nurkalle, avattiin Langin Kauppahuone lounaskahvila, jonka yhteydessä on B & B -majoitusta, ja sinne minä halusin kesän ”Suuren Pyöräturneeni” suunnata. Edellinen, minulle aina silloin tällöin tarpeellinen, pari päivää yksinoloa on jossain kaukana menneessä (Pehtoori mökillä – minä kotona? tms.). Raahe siksi, että arvelin sinne jaksavani polkea, ja siksi, että siellä on hieno – valokuvauksellinen!! – vanha kaupunki, (Porvoo, Naantali, Rauma, Hanko etc.  onhan näitä, mutta ne eivät ole parin päivän lähimatkailun ulottuvilla). Kemi ja varsinkin Tornio (sattuneesta syystä 😉 ) on tullut kuvatuksi – mutta Raahe ei.

Ja 1800-luvun historioitsijalle, tervaporvareiden ja laivanvarustajien historian parissa vuosikymmeniä viettäneelle, pieni syväluotaus Raahen menneeseen oli just hyvä. Ja vielä kerran siksi, että siellä on tämä Langin Kauppahuone. B&B (jonka taso on käsittääkseni parempi kuin yhdenkään niistä kahdesta hotellista, jotka Raahessa on, halvempi kuin ketjujen ikävät bunkkerit isoissa kaupungeissa) ja viehättävä, pieteetillä rakennettu ja sisustettu Cafe (jossa myös lounasta, jolta eilen perille päästyäni pahimmoilleen myöhästyin).

Ihan itselleni sankarimatkailijan epiteetin asettaneena ja merkillisenä palkintona (mistä ihmeestä?) varasin kokonaisen huoneiston. Kapteenin huoneisto oli vapaana, ja vain muutaman kympin kalliimpi kuin huone päätalosta, – ja kun siinä oli vielä oma pihapiirikin, niin sitten se. Bensa- tai matkalippukuluja kun tällä pieni hiilijalanjälkisellä ”irtiotollani” ei ollut, niin en epäröinyt. Onneksi en. Kyllä oli niin hieno! Olipa mukava istuskella pihalla, lukea, chattailla, nauttia auringosta. Huoneistossa oli makkari, keittiö, takkahuone, kuisti, sauna, kylppäri, – ja se oma pihapiiri ja pitsiverhot makkarissa!! Paljon kuvattavia pieniä yksityiskohtia – olihan tämä myös kuvausreissu (Vastavaloon tulee lähipäivinä Raahe-invaasio!!).

Päärakennuksen pihapiiri, jossa voi nauttia lounasta tai aamiaista, on Pekkatorin takana piilossa, mutta onhan viehättävä. Mennen maailman idylliä, ehkä nostalgiaakin.

Tänään aamiainen oli oikein kelpo, – lämpimät sämpylät ilahduttivat. Pekonia ja nakkeja en kaivannutkaan. Ja astiat olivat miljööseen sopivat. Olisin ollut pettynyt, jollei aamukahvia olisi saanut ruusukupista.

Vielä ennen lähtöä pyörähdin aamun valossa rannassa kuvailemassa.

Yritin ottaa myös selfien (tällaiseen sorrun kerran vuodessa): ajatuksena muka loistoidea! Huoh! Koetin tunkea kuvaan tämän kesän omat juttuni: historia, vesi (meri, joki, järvi – ihan sama mikä, mutta vesimaisema!) ja pyörä sekä kuvaaminen. Ajattelin, että jos vaikka uusisin profiilikuvani nettisivuille, mutta enpä kelpuuta moiseen … Jos nyt kuitenkin tähän. No näkyy siitä että oli tulossa lämmin päivä!

Sitten keräämään kamat, pakkaamaan ne pyörän tarakalle, vielä luovuttamaan avain, ostamaan tuliaisia Cafen yhteydessä olevasta matkamuistoputiikista. Olipa mukavia, käytännöllisiä pikkujuttuja. Laadukkaita tuliaisia ja lahjoja, mutta eipä minulle kummoisia rahdattavaksi mahtunut. 😉

Ja kohti kotia. Kauan mietin, että ajan suorempaa reittiä kuin eilen tulin (= 10 km lyhempi eli 85 km) eli kasitien vartta, mutta koska kasitie on vielä tylsempi kuin Siikajoen kautta ja koska Siikajoen tie on rauhallisempi, niin valitsin sitten pidemmän mutta rauhallisemman Siikajoen – Lumijoen reitin. Semminkin kun aamulla ei tuntunut, että olisin ollut kovin rasittunut eilisen jäljiltä. Aika hyvin menikin. Vettä ja välipaloja meni enemmän kuin eilen, aikaa pyörän satulassa suunnilleen se sama 5½ tuntia kuin eilenkin.

Kotiin oli hyvä tulla. Olen taas sosiaaliseen kanssakäymiseen hyvin latautunut, yksinolokiintiöni on toviksi tyydytetty. Ja kotiutumista edesauttoi Pehtoorin ”sankarimatkaajalle” tarjoilema piccolokuohuva, mansikat ja sitten karitsan kyljykset kera salaatin, jotka kyllä voittivat 6 – 0 eilisen illan Hailongin buffet -”illallisen”.

Päiviä kuvittaen ja sanoittaen

Yhtäkkiä matkalla tunsin ratapölkkyjen tuoksun, sitten taas näin kimmeltävän joen, iloitsin kun aurinko pysyi sinnikkäästi pilvien välissä eikä takana, tuntui kesälle, vihdoin tuntui kesälle. Oulujokivarren kapealla tiellä Maikkulan jälkeen oli levollista, lauantaiaamun hiljaisuus ja tuntui melkein vieraalta – kuin en Oulussa olisikaan. Oli poljettava hiljaksiin, melkein joutilaasti. Makustelin mielessäni ja silmissäni kesäpäivää, enkä pysähtynyt ottamaan kuvia. Yritin mielessäni miettiä sanoja kulkemiselle, sille ilon tunteelle, joka kesälauantain aamupäivänä leppoisana tuntui liikkuessa ja siinä, että saattoi kulkea kuten halusi.

Mietin samalla, että nyt kun olen taas palannut – itseasiassa tehnyt kvanttihypyn – kirjojen maailmaan, on ympäröivän maailmani elämä – tai paremminkin sen näkeminen – palautunut ennalleen. Viime vuosien aikana olen tarkastellut maailmaa tai ainakin ulkoilumaailmaani hyvin visuaalisesti. Olen huomaamattani liukunut nimenomaan kuvittamaan päiviäni, en enää niinkään sanoittamaan niitä.

Olen kyllä tiedostanut, että blogini on muuttunut entistä enemmän kuvakerronnaksi kuin verbaaliseksi tarinoinniksi päivieni kulusta. Kun aiemmin usein jo matkalla töistä kotiin tai lauantain lenkillä merenrannassa, mietin mitä kirjoitan illalla, mietin silloin, miten lauseet blogiin rakennan, niin viime vuodet olen kulkenut kamera kaulalla etsien kuva-aiheita ja kuvakulmia, joilla illalla postatessani kertoisin päiväni kulusta.

En enää kirjoita työkseni, nyt kun en enää tuota tekstiä puhuttavaksi tai julkaistavaksi, yritän ottaa kuvia, jotka kertovat siitä, mitä olen nähnyt ja elänyt. Yksi kuva kertoo enemmän kuin…. Vai kertooko sittenkään? Mutta nyt muutaman kuukauden aikana olen kuunnellut kymmeniä kirjoja, ja – toivottavasti – taas löytänyt myös sanat.

Näitä mietin, kun – taas – poljin Turkansaareen.


Siellä on tänä viikonloppuna (vielä huomenna! suosittelen) Perinnepäivät. Monenlaisia työnäytöksiä (kehruuta, sepän töitä, puutöitä, nahkurin hommia) … Ja edelleen lohisoppalounas ja limonadia. Kiertelin ja kuvailin. Ja minä – 1800-luvun agraarielämää ja arjen historiaa vuosia tutkinut ja opettanut – en ollut koskaan nähnyt separaattorin käyttöä ”livenä”. Tänään näin! (Ja koska eletään 2010-lukua oli ”piikatytöllä” Huawei kädessään. 😀 )

Perinnepäivillä, kulttuurihistorian äärellä, oli tuttuja duunista: kollega, opiskelijani vuosien takaa, tiedekunnan hallinnosta toimistosihteeri, kirjastosta amanuenssi … eikä kukaan heistä ihmetellyt että olin kameran kanssa liikkeellä. 🙂 Tuntui olevan menneessä maailmassani tiedossa, että nykyisin enemmän kuvitan kuin sanoitan.

Paluumatka vielä hitaammin kuin mennessä, ihan vain nautin, ettei minun ollut tarve olla missään, ei tekemässä mitään. VÄhän sellainen ”elämä on” – fiilis.

Laittelimme ruokaa, istuimme piazzalla päivettyen, touhusimme pientä puuhailua pihalla, söimme hyvin (Pehtoori oli vuorostaan käynyt Kiviniemen kalasatamassa tuomisinaan ahvenfileitä). Siinä se tämä lauantai.

Kotiseuturetkillä

Kotiseuturetket ja liikkuminen ovat eilen ja tänään vieneet huonotuulisuutta, aurinkoiset ja tuuliset päivät ovat kuluneet Haukiputaalla ja Oulunsalossa.

Eilen ajatuksena oli ajella Haukiputaalle, ja siellä vielä rannalle Inkonnokkaan (minulle koskaan käymätön paikka), ja mukana tietysti kamera, objektiiveja ja vähän kuvausrekvisiittaakin. Kun näin kirkolla Tapuli-kahvilan ja avoimen kirkon, päätin, että käynkin siellä ensin lounaskahvilla ja jatkan sitten pikkuteitä rantaan.

Kirkossa olen käynyt aika usein ennenkin, mm. taidehistorian opiskelijana sekä opettajana oman oppiaineen palautepäiväretkellä, ja aina se vaan jaksaa säväyttää. 1700-luvun lopussa Mikael Toppeliuksen maalama kirkkotaide on vahvaa, ja saa pohtimaan, kuinka paljon tuon ajan ihmisten uskonkäsityksiin ja Jumalan pelkoon (tai Jeesuksen armoon) kuvakirkon seinät ovat vaikuttaneet. Miesten puolella on vanhatestamentillisia aiheita ja naisten puolella uuden testamentin kuvittamista.  Monissa kuvissa on käytetty malleina aikalaishaukiputaalaisia, jotka maksoivat näistä töistä.

Viimeiseen tuomioon (alla) Toppelius on (tutkijoiden mukaan) sijoittanut myös omia viestejään: oikealla kuvatussa helvetissa on Iin kirkkoneuvoston jäseniä, koska seurakunta maksoi silloisen kappeliseurakunnan (= Haukipudas) kirkkoa maalanneelle Toppeliukselle liian vähän.

Ja itsensä/oman kuvansa Toppelius maalasi taivaaseen.  Alla yksityiskohta isommasta kuvasta, ja siinä Toppelius näkyy kun hän on selin nousemassa ylösnousemukseen tuon ”kannen” alta.

Kirkossa kuvaillessani, aika pitkään, olin ihan vähällä, etten kironnut isosti ja ääneen: minun laajakulmaobjektiivini hajosi. Se sama, joka jo keväällä pragasi ja maksoi yli 300 euron laskun. Nyt zoom vain ryhtyi pyörimään tyhjää ja joku helisee. Oikeasti ketutti niin mahdottomasti. Ja huoli siitä, että koko obiska on sittenkin jo tiensä päässä, on edelleen iso. Se on kallis, hyvin kallis objektiivi. Ja sitä olen tainnut viimeiset pari vuotta käyttää kaikkein eniten. Tuntureilla ja reissuissa, merenrannassa ja rakennuksia kuvatessa ehdoton. Ja nuohan ne enimmäkseen ovat mun kuvausaiheita. Huonotuulisuus palasi humahtaen.

Menin sitten pullakahville. Jo esimieheni oli opettanut, että pulla lohduttaa.

Mutta sen verran kiukkuinen olin, etten risan objektiivin kanssa (kyllä minulla oli kaksi muuta obiskaa pyörän tarakan laukussani) mihinkään rannan lenkille enää halunnut, vaan lähdin polkemaan kotiin.

Kotiin päästyä pakkasin objektiivin – taas – pakettiin, vein postiin ja lähetin JAS-tekniikkaan arvioitavaksi, kannattaako korjata?

Tänään sitten suunta olikin etelään. Jo toukokuussa kävin Oulunsalon kotiseutumuseolla ja silloin jäi naapuritalo Toivolan iso uuni ja muutama muu näkemisen arvoinen harvinaisuus näkemättä. Kun isäntä oli luvannut, että kesällä voisin päästää niitä katsomaan ja kuvaamaan, soittelin hänelle kotoa lähtiessäni. Niinpä sitten treffasimme puolelta päivin. Ja todellakin: uuni oli valtava, ja valtava oli myös venäläisemigranteilta ostettu kaappi. Ja toimiva jukeboxin pirtissä oli! Olipa mukava pitkästä aikaa päästä historian havinaan tällaisessa yksityistalossakin.

Sitten jatkoin museon puolelle. Ihan ensimmäiseksi taas lounaskahvit. Museorakennuksessa on pieni pirttikahvila, jossa oli monenlaisia kotitekoisia leipomuksia ja suolapaloja. Pihapiirissä istuskelin, kiertelin ja kuvailin. Mutkan kautta sitten kotiin.

Pyöräily vie siis historian äärellekin.

Tyttärellä pyöräily vie edelleen kohti Nuorgamia. Tänään jo Rovaniemelle, huomenna taitaa edessä yksi reissun rankimmista päivistä. Ei kyllä eilenkään mikään pelkkää pyöräilyn iloa ollut ollut. Mutta yli 1000 kilometriä on jo takana. Täällä matkastaan edelleen raporttia päivittäin.

Edelleen menneessä maailmassa

Suvisunnuntaiaamuna unta riitti hyvinkin liki kahdeksaan. Ja ilo oli kun tänäänkin paistoi aurinko, heti aamusta.

Ja kuten nykyään merkillisen usein juuri sunnuntaiaamupäivät ovat kuin tehty erinäisiä kotitöitä varten. Ne olivat hyvää ajankuluakin, kun odottelin, että Villa Eevilä puolelta päivin avautuisi. Se oli tämän päiväisen pyöräilyni kohde.


Jo viime kesänä se oli monta kertaa aikeenani vierailla. Olihan sitä täällä blogissakin minulle jo suositeltu. Tänään kävin. Ja ihastuin. Ja aion viedä koko perheen sinne. Historiaa, nostalgiaa, porvariston hillittyä charmia, satavuotiaan jugend-talon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ja minulle – taas, kuten eilen Turkansaaressa – lounaslimonadi. Tänään vadelmaa, eilen sitruunasoodaa. Ah, onnea.

Kyllä voin lämpimästi suositella käyntiä. Siellä on nyt Minna Canth -teemainen näyttely ja ihana Aakkoset-kauppakin.

Sieltä löysin pyöräilijätyttärelle kortin luovutettavaksi Nuorgamissa parin viikon päästä… Pyöräilijä on tänään polkenut matkansa pisimmän päivätaipaleen; yli 150 km Tampereelta Jalasjärvelle. Onneksi ei ole satanut. Fiilikset päivittynevät viimeistään huomenissa tänne. Kovin on majapaikka samankaltainen kuin äidillään pari vuotta sitten kerran kuussa Torniossa.

Vielä palatakseni Villa Eevilään (jonne perheen nuorin jäsenkin (Tane/Eevis) on tietysti kesän aikana vietävä… 🙂 ) Viehättävä pihapiiri ja ystävällinen palvelu, ja vitriinissä monenlaisia baakkelseja.

Meidän pihapiiriin tuli tänään iltapäivällä pikkuperhe. Ja kesäruokaa oli tarjolla. Ei baakkelsia, mutta grilli- ja mansikkaherkkuja.

Tuntui että Apsusta meillä on parasta nurmikko. Papan samettisena pitämä nurmikko on paikka, jossa poika tykkää juosta, olla hippaa, piilosta, ajella kilpuriautolla, puhaltaa saippuakuplia, – vuorotellen kaikkien innokkaiden kanssa. Ja sitten taas välillä syödään mansikoita, ja kirsikoita. Ja sitten juostaan. On kesä. Onni on.

Junan perässä ja puistossa

Sellainen suhaamispäivä. Paikasta toiseen, ja pari kertaa väärässä paikassa väärään aikaan, ja kuten tavallista, jokaiseen pieneenkin lähtöön liittyi, että ensin oli käytettävä kohtuullinen tovi jonkin kadoksissa olevan asian etsimiseen. Milloin hukassa oli pyöränavain, milloin hanskat, milloin muistikortti, milloin äidin sanelema kauppalappu (Ä: Mikä kauppa nykyään myy Revlonin tuotteita? M: Hmm— enpä tiedä, mutta voin käydä katsomassa, josko Sokoksella olis. Mitä tarvit?  Ä: En mitään sieltä, mutta Lemon Juice and Glyserine -käsivuodetta. Eikä tuubissa, vaan pullossa. M: Hmmm… minäpä yritän löytää. [en löytänyt, niitä ei enää pakata pulloihin. Ostin tuubin. Minkä seurauksena minulla on nyt kotona yksi tuubi LJ&G-käsivoidetta.  😀 ]).

No mutta liikkeelle pääsin monta kertaa.

Illalla lähdin – uudemman kerran katsomaan ja kuvaamaan – Ukko-Pekkaa. Ja hukkasin kokonaisen höyryveturin ja junan! Ihan pokkana odottelin ennen kuutta sitä vanhan Tuiran aseman paikalla: kunnes sitten hoksasin, että olin tehnyt ”vanhanaikaiset” = lukenut väärän päivän aikataulua, ja eikun hurjaa kyytiä polkien rautatieasemalle, ja olin taas ajoissa. Ja odotin junaa raiteelle kolme. Tuli raiteelle yksi. Ja kakkosella oli Intercity lähdössä Tampereelle. Se siitä höyryveturin vauhdissa kuvaamisesta! Huoh.

Sisälle pääsin (ja harmitti, etten ollut sittenkin lähtenyt Oulu –  Kempele – Oulu rengasmatkalle). Mutta siis pääsin näkemään pari upeaa vaunua (kun maksoin kympin eli matkalipun hinnan).

Ennen tämän Oulussa ensimmäistä kertaa vierailleen museojunan kohtaamista, olin käynyt Oulun pysyvämpää ”nähtävyyttä” katsomassa. Tuiranpuiston alppiruusut ovat kauneimmillaan. Kannattaa käydä katselemassa. (ks. toissavuotinen postaukseni niistä).

Hyvä ja onnellinen elämä

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.”

Noinhan sitä väitetään. Ja niinpä sitten hyvin ja (aika) pitkään nukutun yön jälkeen terveellisesti aamupuuro ja vain kupillinen kahvia, ja eiku pyörän selkään. Kotiseutumatkailu vol. XX jatkui tänään Oulunsaloon. Hyvä oli aurinkoisessa aamussa polkea. Äänikirja (Kate Morton, Kellontekijän tytär) seurana (henkinen aktiviteettikin on hyväksi ja auttaa ennalta ehkäisemään muistisairautta). Kotiseutumuseon rakennuksien perinteikkyys, liki idyllinen pihapiiri ja toive museokahvilan aukiolosta saivat kaartamaan pihaan.

Eihän se kahvila vielä auki ollut: vasta kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun.

Pitää mennä silloin uudelleen. Tulipa toinenkin syy vierailla tuolla toistamiseen. Sattuipa nimittäin museon naapurissa olevan Toivolan talon isäntä juttusille, ja kävimme sitten hänenkin talonsa pihapiirissä. Kaunis pieni-ikkunaruutuinen, mutta muutoin iso kuisti tai porstuahan tuo oikeastaan on, on 1800-luvun jälkipuoliskon kaunista maaseutuarkkitehtuuria.

Taloa kun ei vakituisesti asuta, eikä ollut avaimia mukana, niin emme päässeet sisälle. Siellä oli komea uuni ja muutakin kiinnostavaa ja kuvattavaa, mutta kun … Mutta sain lupauksen että kun tulen kesemmällä niin pääsen sisällekin.

Kotiin palattua sitten edelleen hyvän ja pitkän elämän tavoittelu jatkui, ja söin lounaaksi vain pienehkön lautasellisen salaattia.

Sitten kuvasaaliin purkua, tuunaamista ja latailua Vastavaloon, ja ohimennen näin yhden tutun FB-seinälleen laittaman aforismin:

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.
MUTTA onnellisen elämän salaisuudet ovat valvotut yöt, kunnon juhlat, herkulliset ruoat ja viinit sekä hyvät ystävät.”

Joten vaihdoin tavoitetta: ilta kului kohti onnellista elämää. 😀 

Oli paistinkääntäjien ”kevätlukukauden” viimeinen tapahtuma: tutustuminen De Gamlas Hem -ravintolaan. Voudin ollessa estyneenä, minun oli (pakko, heh!) oltava varavoudin ominaisuudessa paikalla. No, toki muutoinkin olisin ollut läsnä. Semminkin kun olin happeningin järjestänyt. Mikä tietysti oli Pehtooristakin hyvä juttu. Välttyi kokkaamiselta tänään. Olisi ollut hänen hukinsa. 😉

Niinpä sitten vietimme illan kunnon juhlissa (tai noh, tutustuminen taloon ja kolmen ruokalajin illallinen ja viinilasilliset) hyvin ruokaystävien (mm. lapsuuden hammaslääkärini) seurassa. Ei hassumppa tämä onnellinenkaan elämä. 😉

Vaakunakylässä

Täällä – täälläkin – olin tänään kameran kanssa. Talovanhus (ensimmäiset osat kai jo 1860-luvlta) on tyhjillään, ja taitaa jäädä vuoden 2026 asuntomessualueen alle. Oululaisen kauppaporvariston, nimenomaan Åströmien omistuksessa tämä – tämäkin – huvila on ollut 1800-luvun lopulla, ja seuraavan vuosisadan alussa se tunnettiin Ravanderin huvilana. Poikamiehet, elämäntapaporvareiksi nimetyt Oskar ja Georg ajelivat komeilla autoilla, mutta olivat kuulemma melkoisia erakkoja.

1920-luvulla huvilaa ryhtyi vuokraamaan Oulun Merenkävijät, joiden käytössä se oli 1960-luvun vaihteeseen asti. Tosin sota-aikana Merenkävijät joutuivat luopumaan siitä, sillä Ravanderin huvilasta tuli jatkosodan aikana saksalaisten varuskunnan upseerien huoneisto tai esikunta taitaa olla parempi sana. Tämä on viimeinen jäljellä oleva rakennus ns. Vaakunakylästä. Hietasaaressa, itäreunalla, juuri tämän rakennuksen takana rannalla oli saksalaisten joukkojen parakkikylä. Parakkikylän portin yläreunassa oli vaakuna ja parakkien ikkunaluukuihin sotilaat olivat tehneet kotiseutujensa vaakunoita, joten koko pieni varuskunta-alue sai silloin nimekseen Vaakunakylä.

Viimeiset parakit purettiin vasta joskus 1970-luvulla, joilloin alueesta oli tullut laitapuolen kulkijoiden asuinsija.

Vaakunakylästä lähdin Hartaanselän rantoja pitkin kaupunkiin, etsiskelin niitä joutsenia, jotka kaikki muut tuntuvan nähneen ja kuvanneen, mutta eiväthän ne minulle näyttäytyneet.

Iltapäivällä Juniori lähetti oppariaihionsa kommentoitavaksi: pidettiinpä äsken sitten puhelinseminaarikin. Kiva arvostella, kannustaa ja kommentoida, kun ei yhtään tiedä oppiaineesta ja OAMKin tavasta opettaa ja vaatia oppineisuutta. Osasinpa ainakin kysellä epäselvistä kohdista. 😉 No ja toki jotain muutakin.

 

Naistenpäivänä ikävä historiaa ..

Naisten päivä. Miksi juuri tänään? – Vuotuisjuhlahistorioitsijana (vaude minkä ”tittelin” itselleni keksinkään!!) rupesin (vasta tänään) etsimään tietoa, että miksi naisten päivä on juuri 8.3. Ja äkkiähän se tieto löytyi – yhdeltä lempisivustoltani:  https://almanakka.helsinki.fi/fi/

Kuvan naisista monet ovat minulle ”tuttuja”. Heidän ajatuksiaan ja aikaansaannoksiaan sivusin ja selitin aika usein luennoilla tai artikkeleissa: Hedvig Gebhard ja Lucina Hagman vilahtelivat ehkä eniten jutuissani. Mutta kyllä Minna Canth teki minuun vaikutuksen jo lukioikäisenä. Ja nyt myöhemmin aina vaan tärkeämmäksi on tullut hänen lausahduksensa:

”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta elämää”

Toinen sivusto, jolla edelleen usein vierailen on SKS:n sivusto. Ja sielläkin juttu naistenpäivään liittyen.

Aatelkaapa oikeasti noita naisia.

Noh, en ala luennoimaan, vaikka tänään on ollut kummallinen kaipuu opettamaan, luennoimaan, uppoamaan menneisiin vuosikymmeniin. Eikä se kaipuu taida johtua (vain) naistenpäivästä. Historiaa, siitä oppimista ja sen opettamista, on ollut muuten vain ikävä.

Naistenpäiväni on kyllä mennyt ”perinteisissä naisten töissä”: olen siivonnut Festan. En vain pintapyyhkinyt, vaan se kunnon kevätsiivous. Olen ennenkin sanonut, että on hyvä kun tulee kutsuneeksi ystäviä ja vieraita kotiin, niin tulee järjestellyksi ja laittaneeksi kaikkea selllaista, mitä keskenään ollessa vitkuttaa loputtomiin. Viherkasvit ovat tänään saaneet huoltotoimenpiteitä osakseen, Festaa monin tavoin ”ylöspantu”, keväistetty. Se on ollut tarpeen, sillä sää on ollut lievästi sanon luminen: Pehtoori on tehnyt tänään kolmesti lumityöt. Meiltä ei kohta enää näe ulos. Tai siis näkee, mutta siellä on vain lunta. 😉

Oulun kauneimpia taloja

Tässä eiliseen ”vaakuna-arvoitukseen”  vastauskuvat.  Vasemmalla ylhäällä Torikadulla nykyinen kulttuuritalo Valve. Siitä ja sen historiasta olen kirjoitellut täällä blogissakin vähäsen KLIKS.  Oikealla ylhäällä Kaupungintalo, ja siitäkin on täällä jotain mainintoja (KLIKS). Alhaalla vasemmalla Koulukadulla oleva Osuuskaupan talo ja oikealla alhaalla Vanha Paloasema, jossa toimii nykyään Grill It -ravintola.

Osuuskaupan taloon liittyen suora lainaus Kansallisarkiston sivustolta:

Oulun osuuskauppa perustettiin 1901 ja ensimmäisen myymälänsä se avasi vuotta myöhemmin Pakkahuoneenkadulla. Oulun Osuuskauppa oli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (myöh. OTK) jäsen ja sitä johti yli 50 vuoden ajan Otto Karhi. Toimialoista edustettuina olivat myymälätoiminnan ohella mm. leipomo, makkaratehdas, meijeri, jalkinekorjaamo, kutomo, metallikorjaamo, sikala ja teurastamo.  Jäsenten ja myymälöiden määrällä mitattuna Oulun osuuskauppa nousi sotien jälkeisen Suomen kolmanneksi suurimmaksi osuusliikkeeksi. Sillä oli myymälöitä Haukipudasta, Pudasjärveä ja Vihantia myöten. Oulun osuuskauppa ja muut paikalliset osuuskaupat fuusioitiin 1983 OTK:hon, jolloin syntyi E-osuuskunta EKA.

Talossa olleessa leipomossa tehtiin ymmärtääkseni myös mm. Hulikakkua, mistä on sitten nimi nykyiselle asunto-osakeyhtiölle. Leipomon savupiippu näkyy sisäpihalta ottamassani kuvassa. Sitä ei olla ainakaan vielä purkamassa niin kuin Stora Enson (ent. Oulu-yhtiö) piippua, mikä tietysti kuohuttaa oululaisia. Oululaiseen osuuskauppaliikkeeseen ja nimenomaan tähän taloon liittyy keskeisesti myös Otto Karhi. Hän oli liikkeen johdossa puoli vuosisataa. Pääkonttori ja hänen asuntonsa olivat tässä talossa.

Hulikakkua (tai sen jäljitelmää) oli jokunen vuosi sitten myynnissä Merikoskenkadun Leipomokaupassa, ostinkin. Nimi Hulikakku tulee sanasta ”hålkaka” eli reikäleipäähän se kakku on. Sen kehitti kuulemma leipurimestari Armas Kinnunen, joka asui Raksilan Osulan aidan takana. Hulikakku oli pyöreä reikäleipä noin 1,5 cm paksuinen ja se oli helposti jaettavissa kuuteen osaan. Taikina oli tehty pääasiassa ruisjauhoista, mutta siihen oli lisätty noin 10 % vehnäjauhoja.  Perinnetietous ei kerro oliko leipä tehty juureen.

Talo on ns. Kakaravaaran alueella, ja sen viereiseen matalaan autohallin seinään on tullut uusi muraali.  En vielä löytänyt tekijää, mutta tyyli näyttäisi samalta kuin Kajaanintien alkuun syksyllä valmistunut komea, korkea muraali (Kliks).

Näille huudeille kävelin tänäänkin, mutta kuvauskeli ei ollut mitenkään hyvä, joten mitään uusia otoksia.

Toppilan panimon mailla

Toppilan Mallasjuoman, jonka Italia-limukkaa ja sittisuutaa lapsena sai juodakseen juhlapäivinä, tehdasrakennuksia puretaan.

Koko Toppilan ja Toppilansalmen aluen on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut ja muuttuu koko ajan melkein kiihtyvässä tahdissa. Ja nämä seuduthan on aina olleet lähes jokapäiväistä elinpiiriäni: niiden läpi meiltä mennään kaupunkiin, niiden läpi kuljin kymmenen vuotta Tuiraan kouluun. Kaiken kaikkiaan Toppila on osa minunkin ”maisemaani”.

Tänäänkin taas olin lenkillä Toppilansalmella ja kuvailin alueen vanhinta huvilaa.

Huvilan rakennutti laivanvarustaja Henrik Tornberg vuonna 1856. Kauppaporvari Tornberg teki kuitenkin konkurssin, ja lopulta (minulle väitöskirjavuosilta hyvinkin tuttu) J. W. Snellmanin kauppahuone osti vuonna 1868 huvilan, jonka alueelle oli perustettu olutpanimo viisi vuotta aiemmin. Snellmanien aikana huvilan pinta laudoitettiin uusrenessanssin tyylin mukaiseksi – ja rakennettiin kuusikulmainen kattotorni. Tiedättehän, miksi Toppilansalmen taloissa oli nuo tornit? Ja mitä niissä aina ainakin kesälauantaisin klo 18 tehtiin? 🙂 Vastarannalla oli Villa Hannala ja vieressä Villa Ellala, jotka molemmat ovat vieläkin kunnossa ja toiminnassa, joskaan torneja ei enää entiseen tapaan käytetä.

Snellmanin suvulta panimo ja huvila siirtyivät Åströmeille (juuri se nahkatehtailijasuku) ja heillä ja heidän jälkeläisillään se oli lähes sata vuotta, aina 1960-luvun lopulle asti. Toppilan panimosta tuli Mallasjuoma (vähän mutkat suoraksi nyt kyllä kirjoittelen, mutta suunnilleen noin). Ja aina sinne 60-luvun lopulle asti huvila oli panimomestarin ja isännöitsijän asuntona.

Panimon kellarirakennukseen tehtiin kellarikrouvi, jota piti lyhyehkö Alli-niminen emäntä, joten krouvi tunnettiin Allin matalana. Ja siellä olisi lukioaikana – tai jo keskikouluvuosinani? – ollut myös bileitä ja luokkakokouksia tms., joihin jätin kuitenkin aina menemättä. En ollut millään muotoa innokas tuollaisissa pilheissä kulkemaan; Tetralla ja Kuuskassa kyllä kävin. Tällä hetkellä Allin Matala on juhla- ja kokoustilana AC Oulun hoitaessa toimintaa. Sekä Allin Matala että huvila on ymmärtääkseni tarkoitus säilyttää, vaikka isot tehdasrakennukset ja varastot ympäriltä nyt hävitetäänkin kerrostalorakentamisen alta pois.

Näistä Toppilansalmen rakennuksista olen kirjoitellut täällä ennenkin. Täällä ihan hyväkin juttu.

1930-luvulla otetussa valokuvassa KLIKS (vink: klikkaile koko kansio…) alue on jo menettänyt kauppaporvariston suuruuden ajan loistokkuutta, mutta vielä pihapiirissä on sellaista porvariston hillittyä charmia… Yllä olevan kuvan otin tänään, kun vanhoja tuotantolaitoksia puretaan neljän ison kaivurin voimin kuvasta oikealle.

Alla on kuva Kaarina Niskalan kirjasta Valkovuokkojen villat (piirroksen tekijää ei mainita, valokuva piirroksesta on Raimo Ahosen). Tuolloin Toppilansalmen ranta ylsi ihan panimoalueelle asti.

Tammikuun touhuja

 

Tuhat vuotta sitten merenpinta Oulujokisuistossa oli suunnilleen tällä korkeudella. Tuiranpuistossa on mukava ”maankohoumapolku”, jonka varrelle on merkitty Oulunjokisuiston merenpinnan korkeus eri vuosisatoina. (Ks. polusta täältä lisää… https://citynomadi.com/route/6e28f183ec4ee235a08bbcca36c8 )

Kuten kuvasta arvannetkin olen ollut tänään taas kameran kanssa kaupungilla kuvailemassa. Parituntinen humahti ihan huomaamatta. Tuulesta huolimatta aika kelpo keli.

Ajatuksena oli myös kävellä elokuviin (Ailo) ja sieltä suoraan Pakkahuoneenkadulle, jossa meillä oli perinteinen viinikerhon ”loppiaiskaronkka” eli nyyttärit. No, siinähän se hurahti iltapäivän sopan teossa (peruna-purjo) ja nauttimisessa sekä kuvien kanssa, joten bonuskävely ja leffa joutuivat väistymään päivän agendalta.

Meidän osuutemme näille nyyttäreille on melkein aina ollut jotain äyriäis- tai kala(alku)ruokaa, mutta nyt (jo eilen valmiiksi) teinkin jälkkäriä. Meidän luottokalakauppias (Pehtoorin veljenvaimo) kun on ”pakkolomalla” hallin ollessa suljettuna koko tämän vuoden ja toisekseen Pehtoori ehdotti, että ”tee zabaionea, ei oo ollut pitkään aikaan”. Ja sehän sopi kun kerran illan teemana oli Välimeren alueen viinit ja ruoka. Zabaione freddon ohje ja kuva ovat täällä: KLIKS.

Ja kyllä oli paljon kaikkea muutakin hyvää sitä ennen. Tatti-matsutakerisotto ihan erityisen hyvää!

Ja sitten kun maistelimme viinejä sokkona, oli tehtävä arvailla/tietää, mistä Välimeren maasta kukin viini oli: vain Pehtoori ja T. ”löysivät” yhden viinin seitsemästä kohdalleen. Lähelle meni meillä muillakin, mutta eipä osunut. Alueen sokkotunnistaminen oli mukava lisä maisteluun. Ja sittenhän me paransimme maailmaa ihan ison annoksen. Voi kunpa meidän kymmenen aivoitukset ja myötäeläminen voisi parantaa maailmaa edes sen verran kuin kuvittelemme.

~~~

Ja muistathan, että huomiseen iltapäivään (klo 16) on mahdollista osallistua arvontaan. Suosittele meille

matkaa ja voita huivi!! Vaimolle  tyttöystävälle, äidille, bestikselle …tai ITSELLE!

Miljoona käyntiä!!

Tämä blogini on ”virallisesti” saavuttanut miljoonan kävijän rajan! Kiitos jokaiselle kävijälle, jokaiselle mukana olleelle, seuraajalle, kommentoijalle, piipahtajalle… kiitos kaikille. Ilman käyntejänne tätä blogia ei olisi! 

Tänään aamulla – aiemmin kuin itse uskoin – laskuri näytti miljoonan kävijän määrän rikkoutuvan. Itse arvelin että vasta huomenna, mutta viikonloppuna on ollut paljon liikennettä.

Niinpä oli sienimetsään otettava känny mukaan ja auki, ja seurattava tilannetta! Ja siinä kun me Apsun kanssa opettelimme sienestämistä [ja kuinka innokas oppija ja poimija poika olikaan: ”Onpa hieno metsä!”] alkoi miljoona ennen kello yhtätoista olla lähellä! Ja kun seuraavan kerran katsoin, oli miljoona ylittänyt. Siispä noin klo 11.10 tänään miljoona humplahti täyteeen.

Kaksi arvauksista ovat lähellä: Sirpa (kuten minäkin) arveli huomista aamupäivää ja Raila asetti arvauksensa varhaisimmaksi eli eiliselle illalle, ja sehän se sitten on lähimpänä! Onneksi olkoon!

Sikäli hauskaa, että Raila jos joku osaa kyllä tehdä kortteja itsekin [laitanpa teille tänne blogiin jossain välissä kuvia], mutta joka tapauksessa hän se voitti kymmenen postikortin paketin …

Toinen paketti kortteja, kalenteri ja yksi lisäpalkinto tulevat palkinnoiksi seuraavaan juhla-arvontaan ylihuomenna. Miljoonaa juhlitaan monena bloggauspäivänä.

Tänään täällä on juhlittu metsässä ja mökillä!

Kyllä on pojanpoikaa opetettu sienestämisen ja marjastamisen saloihin, ja kuten sanottu, kuinka innokas hän onkaan ollut! ”Mummi! Tule katsomaan: täällä on sieniä. A. tarvii puukon!” Herkkutatteja emme löytäneet, emmekä matsutakeja, mutta rouskuja. Ja kaikkein parasta on ollut nähdä Apsun riemu ja reippaus kulkea Kutturantien varren metsissä. Reippaasti toista tuntia poika kulki mukana, ylös alas rinteitä.

Ja jaksoi sitten aurinkoisella, lämpimällä (yli +20 C) mökkipihalla sen jälkeen kulkea, lämmitellä saunaa, heitellä kiviä puroon, pelata Mölykkyä,  etc…

Vitkuteltiin saunaan lähtöä, pojat lämmittelivät sitä hyvin verkkaisesti, Miniä poimi lähitienoolta mustikoita ”Taunon kastajaisten piirakkaan”, minä hain äidin ja minun ”vakkaripaikalta” karvarouskuja, Pehtoori löysi niitä mökkipihasta, Juniori kuvaili ja luki, Apsu kulki eestaas ja sai aina seuraa purolle ja pelaamaan, koko päivän oli aurinkoa ja kovaa, silti leppeää tuulta .

Kyllä kiittelin omaa lauantaista ahkeruuttani (porolasagne oli valmiina, eikä tarvinnut kokkailla sisällä).

Jopa ulkoilmaa (erityisesti Lappia) inhoava Unski nautti lämmöstä ja Lapista tänään. Hänellä kun on täällä ”vertaistukea”.

Kyllä on ollut hieno kesälomapäivä tänään.

Melkein kuin reissussa

Oulun taidemuseossa on viimeistä viikkoa näyttely ”Moderni nainen”. Kävin siellä. Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff, Sigrid Schauman ja Elga Sesemann olivat kaikki voimakkaita oman tiensä kulkijoita, moderneja naisia kukin aikanaan. Kahteen ensimmäiseen olen tutustunut Ateneumin näyttelyissä, mutta Schauman ja Sesemann olivat hyvin ohuelti muistini syövereissä. Tämä aika ainutlaatuinen näyttely on ollut ensin New Yorkissa, sitten Tukholmassa ja nyt viimeisenä Oulussa. Pidin kovasti. Vielä on muutama päivä aikaa, joten jollet vielä ole … Ja osta samalla reissulla itsellesi Museokortti: se tekee museoissa käymisen helpoksi ja halvaksi. Melkein ilmaiseksi.

Tänään oli sitten myös ”Oulun etniset ravintolat” -päivä. Polkaistiin kaupunkiin iltapäivän lopulla: sushia on tehnyt jo kauan mieli. Paikaksi valikoitui Toriisushi, jossa Pehtoori ei ole ennen käynyt. Minä olen käynyt systerin kanssa kerran lounasaikaan. Ja sitten – huolimatta että raahasin järkkärin mukanani – unohdin ottaa kuvat.

Se on Kauppurienkadulla, Torikadun ja Torin välissä. Paikka on oikein viihtyisä, ja kun olimme sisaren kanssa oli se ihan täynnä. Niin kuin Oulun sushiravintolat näyttävät lounasaikaan olevan. Tänään siellä ei meidän lisäksemme ollut kuin kahdessa pöydässä nuoret naiset. Ja yksi heistä kyllä sai niin paljon ääntä aikaiseksi jatkuvalla varsin kailottavalla puheellaan, että meinasi tuntua jo ruokarauhan rikkomiselta. Mutta eihän se ole ravintolan vika.

Hinnat ja sushin laatu on hyvää keskitasoa, sushivalikoima aika monipuolinen, soija maistuu hyvälle, palvelu ystävällistä ja sekä lounaalla että tänään ihan riittävän nopeaa. Olisimme ottaneet pienet lasilliset sakea, mutta siellä oli vain muutamaa japanilaista olutta myynnissä, joten tyydyimme veteen. Tänään se ei haitannut, mutta jos haluaisi mennä oikein sushi-illalliselle niin mieluusti viiniä tai sakea nauttisin.

Kaiken kaikkiaan ihan kelpo. Oulun kaksi muuta sushiravintolaa (Tomo ja Hanko) on nekin testattu, mutta ei tämän ”projektin” puitteissa, joten niissäkin vielä käydään…

  

Liikkeelle lähdössä

Lämmin päivä, jonka aloitin kuvatoimituksilla ja muulla kirjeenvaihdolla. Lenkille kuitenkin mieli, tosin sain lopulta lähdetyksi vasta puolelta päivin. Ja se olikin ihan hyvä aika. Toisaalta olisi kannattanut lähteä liikkeelle vasta nyt: illan valot näkyvät, Kortteli Haipakka tuo kaikkea mukavaa keskustaan, on taiteiden yö, Pikisaaressa Design-markkinat, big band Valkean nurkilla, samppanja pop up -maistiaiset Puistolan Delissä ja ties mitä. Eilen iltayöstä oli Tuirassa jo nähty ja kuvattu revontuliakin! Mutta ei. Täällä me kotosalla nyssötetään. Ja pakataan.

Eikä sitä pakkaamista olekaan ihan vähän: viikonlopuksi lähdetään (vain) Jyväskylään, ja minulla on matkalaukullinen vaatteita, kenkiä, kameravermeitä, kaikkia ulkokuoren restaurointiin tarpeellisia tarpeita. On siis kapituliviikonloppu. Monien vaiheiden jälkeen minun ilmoittautumiseni (Rodokselta käsin) onnistui, joten meillekin on paikat 350 muun juhlijan joukossa. Kaksi edellistä kapitulia, joissa ollaan oltu, ovatkin olleet Oulussa, joten enemmän vähemmän staffina olin, mutta nyt vain vieraaksi. Tosin yhden lehtijutun tapahtumasta olen saanut myydyksi, joten viikonlopun aikana pari pientä haastattelua ja muutama kuva, mutta pikkujuttuja.

Lenkillä olin siis kaupungilla, ja enimmäkseen suuntasin kameraani kohti yläilmoja. Nykyisen kaupungintalon Hallituskadun puoleisella seinällä on näin komea korinttilaisten pylväiden rivistö.

 

Ja vanhan kaupungintalon (alunperin kauppias Granbergin talon) fasadissa on komea vaakuna, josta uudella (keväällä ostetulla) objektiivilla ylsin ottamaan lähikuvan.

 

Se, kuten koko kolmas kerros, on tehty vasta 1890-luvun lopulla (alemmat kerrokset aika heti Oulun 1882 palon jälkeen), uusgotiikka jää usein katselematta.  Kauppias Granbergin konkurssin jälkeen 1890-luvulla, ja kaupunki osti siinä vaiheessa rakennuksen ja rakennutti tuon kolmannen kerroksen. Kaupungintalon lisäksi siinä toimi aikanaan poliisilaitos ja kauppakoulukin. Sotien jälkeen kun kaupungin virastot oli siirretty kaudun toiselle puolen nykyiseen kaupungintaloon, jäi tämä rakennus yksin poliiseille. Joskus 80-luvulla talosta tuli NUKU (nuoriso- ja kulttuuritalo), nyt kulttuuritalo Valve. Siellä on hyvä kahvio- ja bistro (Konst o. Deli), vaihtuvia valokuvanäyttelyitä ja paljon muuta, mutta kannattaa katsella ulkopäin, ja ylös. 😉

Kuuden maton pesupäivä

Tänään pestessäni räsymattoja pihalla huomasin ajattelevani, että olen – vihdoin, ainakin osittain – siirtynyt omassa aikakäsityksessäni sykliseen ja tehtäväsuuntautuneeseen ajatteluun. Olen hiljalleen luopunut ajan mittaamisesta tunteina ja kalenteriin merkittyinä ”ajankohtina”. Olen palannut ”agraariseen” aikakäsitykseen, jossa päivien kulun ja työn tai muun tekemisen määräsi valon määrä ja vuodenaika.

Nyt kun yliopistosta lähdöstä on jo kolme vuotta, Tornion ammattiopistossa kaksivuotinen koulu loppui vuosi sitten ja olen vuoden vain ollut, niin en enää (juurikaan) ajattele päiviäni työn ja vapaa-ajan vuorotteluna, en loma-aikojen ja lukukausien kautta; nyt on kesä, ei kesäloma. Ja minulla on projekteja ja reissuja ja mökillä oloa.

En useinkaan enää tiedä tarkalleen, mitä kello on; on vain ilta tai aamupäivä, on aika mennä nukkumaan (mikä nykyisin arkisinkin vaihtelee hyvin paljon klo 21 ja 01.00 välillä) tai on aika ruveta laittamaan ruokaa. Enää minulle aika ei ole tasan klo 18:22 tai tasan klo 9.15 ja kahvitauko tai klo 14.15 ja palaveri.

Oletkos ajatellut, onko sinun aikakäsityksesi lineaarinen, eteenpäin katsova ja tulevaan suuntaava vai onko se enemmän syklinen, vuodenkierron mukainen, toistuva, ei välttämättä samanlaisena, mutta kuitenkin ympyrää, jonkinlaista kehää kulkeva? Tai soljuvatko päivät, tunnit, yksi kerrallaan isommasti ajattelematta?

Pohdin, tutkin ja kirjoitin näitä aikakäsitysjuttuja ja niiden muutoksia paljonkin väitöskirjassani, luennoilla ja parissa artikkelissani. Alla pieni pätkä siitä… minusta se on aika mielenkiintoista.

Taloushistorioitsija E. P. Thompson toteaa, että talonpoikaisyhteiskunnissa ajankäsitys oli tehtäväsuuntautunutta. Tällä hän tarkoittaa sitä, että työ ei vaatinut tiettyä aikaa, vaan tietyn tehtävän suorittamista: vilja oli kylvettävä, verkot koettava, katto korjattava, lehmät lypsettävä. Hänen mukaansa agraariyhteisössä ei juuri erotettu “työtä” ja “elämää”. Tällaisissa yhteisöissä toisaalta ihmisten välinen kanssakäyminen ja toisaalta työn tekeminen olivat sekoittuneita. Työpäivän pituus määräytyi vuodenaikojen ja niistä riippuvaisten elinkeinojen mukaan. Sadonkorjuuaika merkitsi pitkiä päiviä, kun taas talvella päivänvalon lyhyt aika vei mahdollisuuden tehdä edes puhdetöitä kovin monta tuntia. Työ jaksottui kausittaisesti; kiivaammat työnteon kaudet ja luppoajat vaihtelivat.

Kemijokisuuhun, kuten monille muillekin Suomen paikkakunnille, uudenlaisen agraariyhteisön vuosisataisesta aikakäsityksestä ja työnteon aiemmasta tavasta poikkeavan päiväjärjestyksen toi ensimmäisenä sahateollisuus. Teollisuustyö toi yhteisöön kelloon sidotun työajan, josta olivat riippuvaisia nimenomaan sahoilla ja satamissa, ja myöhemmin myös sellutehtaissa, työskennelleet. Sen sijaan tukki- ja metsätyöt olivat ajankäytöltään paljolti sellaisia kuin agraarisessa elannonhankinnassakin oli. Uittoaikana oli “luonnollista” tehdä töitä aamusta iltaan, päivästä toiseen niin kauan kunnes työ oli tehty, tehtävä suoritettu. Metsätyöt olivat myös kausiluontoisia, tiettyyn vuodenaikaan ja sesonkiin sidottuja, samoin kuten kalastus tai maanviljelys olivat vuosisatoja olleet. Vuorottelussa näiden eri elinkeinojen välillä agraarinen yhteisö eli vuoden- ja vuorokaudenaikojen rytmissä, vain pyhien ja juhlien katkaistessa arjen. Ja kuten muistitietoaineistossa todettiin “juhlapyhistä huolimatta kaikki työt oli tehtävä.” Lehmät oli lypsettävä, pyydykset koettava. Sahatyö sen sijaan oli jaettu työvuoroihin, kellonaikoihin, ja se jatkui – ainakin periaatteessa – ympärivuotisesti samanlaisena. Eri asia sitten on, kuinka paljon Kemin maalaiskunnan maataloudesta elantonsa saaneet tästä tiesivät tai välittivät tai vielä vähemmän muuttivat omia aikakäsitteitään. Lähteitä asian selvittämiseksi ei ole, mutta toisaalta kun itse maatalouden työnteossa ja -muodoissa olosuhteet eivät muuttuneet, on vaikea nähdä, miksi talollinen tai mäkitupalainen olisi päivä- ja vuodenaikarytmiään juuri muuttanut.

On muistettava, että uudenlaisen aikakäsityksen esiintuominen ei ollut vain teollisuustyöhön liittyvää, vaan yhteiskunnassa oli tapahtumassa muutakin, mikä tuli muovaamaan ihmisten aikakäsityksiä, eikä näistä vähäisin ollut kansakoulujen tulo maaseudullekin. Koulupäivä alkoi ja päättyi tiettyyn aikaan, se oli jaettu lukujärjestyksellä eri jaksoihin, koulussa lapset oppivat erottamaan kouluajan ja vapaa-ajan.

Monet koulukkaat asuivat kortteerissa, joten heille vuosikin rytmittyi eri lailla kuin aiemmin; lomajaksoina kotona asumiseen ja lukukausina lähtemisessä kouluun ja koulukortteeriin, joko koulun asuntolaan tai tuttavien luo, lähelle koulua.

Rautatien tulo ja junaliikenteen alkaminen merkitsivät 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kelloon sidottua liikkumista, joka oli otettava huomioon. Virastot ja liikkeet olivat auki tiettynä kellonaikana, kyläkaupassa voitiin asioida suunnilleen silloin kuin sopi, mutta kaupungissa oli jo erityistavaroita myyviä liikkeitä, joissa oli käytävä määrättyjen kellonaikojen välisenä aikana.

Tunti käsitteenä tulee tiimalaseista, joita oli kirkoissa. Saarnan pituudeksi määrättiin tiima (= tunti) jo 1400-luvulla.

Tuomen kukkiessa kesäkuumietteitä

Kesäkuulle laskenut verkkoja, … kuvauskeikkaa tai -peräti -projektia haluaisin: olen ideoinut, ”koekuvia” otellut, taustatyötä tehnyt. Enkä kyllä ole ollenkaan varma, ovatko ne kaksi tahoa, joita ajattelin tässä piakkoin lähestyä, ollenkaan niin innostuneita kuvausprojektiajatuksistani kuin minä. 😀 Mutta eikös se niin ole, ettei ole kukaan tule kotoa hakemaan töihin. Niin minä ainakin aina tuppasin opiskelijoille tuputtamaan.

Tuomen kukkiessa kotitöitä ja kiertelyä ja kaartelua kameran kanssa.

Iltapäivän lopulla ennen iltakokoukseen lähtöä ehdin vielä kotipihallakin leikkiä kameran ja sen säätöjen kanssa. Satavuotias Suomen lippu liehuu meilläkin nykyään (sini)taivasta vasten, eikä ole suurten koivujen varjostama. Kyllä on ollut hyvä juttu viime syksyn hieman epäröiden päätetty vanhojen, korkeiden koivujen kaato.

Suomen lipun historiastahan kirjoittelin vastikään pikkuisen pätkän historiaa….

Miksi Oulu on ”Valkea kaupunki”?

Oulu on Pohjolan Valkea kaupunki. Onhan se. Aina välillä kysellään, että miksi niin sanotaan?

Nyt kysymys oli esillä Facessa, ja koetin kertoa (kuten olen eräänkin kerran virallisemmissakin puitteissa koettanut), että Oulu valkeana kaupunkina liittyy erityisesti siihen, että kaupungista haluttiin sodan jälkeen, jälleenrakennuksen myötä, tehdä arkkitehtuuriltaan, yleisilmeeltään valkea. (Esim. Valkealinna keskustassa).

Lisäksi Nallikarin valkeat hiekkarannat ovat osa valkean kaupungin imagoa, mistä kertoo se, että lukuisat norjalaiset kesävieraat kutsuvat nykyisinkin Nallikaria Pohjolan Rivieraksi.

Ja ihan varmasti valoisat kesäillat ja -yöt ovat yksi syy sille, miksi Oulu saa kantaa nimeä ”Pohjolan Valkea kaupunki”.

Eihän Oulun ”valkeus” tai edes vaaleus ihan helposti kaduilla kulkijalle näy, mutta kun avaa silmänsä, niin todellakin: Oulu ON valkea (tai ainakin vaalea koko keskustan rakennuskannaltaan).

Oulun valkeus näkyy kaupunkikuvassa aika hyvin, varsinkin mereltä ja ilmasta katsottuna. Esim. tässä Matkailutoimiston kuvassa (vuodelta 2005), joka on myös toimittamani ”Oulun vuosisadat (1605 – 2005)” -kirjan takakannessa. Ja nimenomaan viime sotien jälkeinen rakennuskanta on tuota ”valkeaa”.

Eilisellä ja tämän päiväisellä aamulenkillä, melkein juosten, otin muutaman kymmenen, itse asiassa parisataa, kuvaa Oulun keskustan kaduilta. Vauhdissa, enemmälti sommittelematta… Kuvat siis ”juosten kus.. eiku kuvattu”.  Koetin hakea nimenomaan katunäkymiä, joissa on rakennuskantaa sotien jälkeisilta vuosikymmeniltä, – 40-, 50-, 60- ja vielä 70-luvultakin. Ja kyllä minä näin Valkean kaupungin.

Ensimmäinen kollaasi tältä aamupäivältä

Ja toinen eiliseltä.

Kuvat eivät kummoisia, mutta kertonevat ”Valkeasta kaupungista”. Tällaisena kesäpäivänä myös sinivalkoisesta Oulusta. Niin kirkas ja kuulas oli taivas aamusella.

Kuvakollaasien kuvat yksitellen, isompina nähtävissä täällä. Ja edelleenkään eivät mitään valokuvauksen taidonnäytteitä…

KLIKS – Oulu – Pohjolan Valkea kaupunki

DNA, geeniperimä, haploryhmä ja minä

Aivastatko syötyäsi tummaa suklaata? – Minä en, mutta minun DNA:ssani on kyllä monia muita jälkiä neanderthalilaisesta, esimerkiksi pituuteni. DNAssani on enemmän jälkiä neanderthalilaisesta kuin keskimäärin niissä kymmenissätuhansissa ihmisissä, jotka on ovat tehneet geeniperimän kartoituksen DNA:sta tällaisessa firmassa      Home       https://www.23andme.com/en-eu/

Minä sain tuon testin lapsilta viime jouluna lahjaksi. Testi hoitui muutamassa minuutissa, kunhan vastasi muutamaan kysymykseen ja sylki pieneen putkiloon pari senttiä, sulki putkilon, pakkasi mukana tulleeseen koteloon ja pakettiin ja lähetti – Hollantiinkohan se oli? Ja vastaukset tulivat joskus maaliskuussa. Firmalla on kaksi erilaista testiä: suppea ja laaja ( = halvempi 99 €  ja kalliimpi 169 €). Minulla oli halvempi koska en halunnutkaan tietää mitään perinnöllisistä sairauksistani yms.. Vävykokelas on joku vuosi sitten ostanut itselleen sen laajemman testin, jossa saa tietoa myös sairauksista geeniperimässä. Sanoi, että oli aika odotuksen mukaisia ne tulokset.

Aika paljon tietoa pelkässä esi-isä/ätiti-paketissakin tulee. Esimerkiksi Minun kromosomeissani on tällaisia määriä eri puolilta Eurooppaa, ja siis vain eurooppalaisia ”pätkiä”.

Tuo on jännä tuo 0,2 % Brittein saarille (ml. Irlanti). Itäisen Euroopan, johon lasketaan tässä myös Viro, korkea osuus selittynee osin sillä, että äitini mummu (äidinäiti Kokkalan sukua) on tullut Virosta Koivistolle Karjalaan. Ruotsi on tietysti vahvana (4,3 %). Ja ”Broadly European” viittaa niihin italialaisiin mammoihin, joita aina itsessäni joskus tunnistan. (Näin tieteellinen tämä oma tulkintani on! 😀 ).

Testin mukana tuli myös kromosomikartta, jossa näkyy kuinka paljon (prosentuaalisesti) kussakin kromosomissani on noista em. alueilta saatua perimää, mutta enhän niitä tietenkään osaa sanoa, mikä kromosomi ilmentä mitäkin. Yksi ystäväni (viinikerhomme jäsen) on perinnöllisyystieteen professori ja näytin hänellekin sitä kromosomikaaviota ja laajaa ”raakadataa”, joka tuli mukana, mutta hänkin sanoi, ettei niistä voi tehdä päätelmiä ,mikä ilmenee missäkin piirteessä.


Tuloksia oli kaiken kaikkiaan aika paljon, mutta ne vähäisetkin geeni-, perinnöllisyystieteelliset ja DNA-opit, joita lukioissa kiinnostuneita luin ja opettelin, ovat unohtuneet ja englanninkielinen sanasto ei ehkä ole ihan sujuvasi hallinnassa näissä jutuissa.

Alla oleva aikajana sen sijaan on aika helposti tulkittavissa.

Tämän perusteella en ihan voi väittää, että viime viikonloppuna oli sukulaisten häät Englannissa.

Esivanhempien alkukodista saa myös tietoa. Äidinpuolen haploryhmäni eli esiäitieni heimo (tai ihmiskunnan pääryhmä sanaakin haplosta käytetään) kuuluu ryhmään X ja on nimenomaan ryhmä X2. Se on levinnyt laajalle, ja sen lähtö on voitu ajoittaa noin 19 000 vuoden taakse aikaan, jolloin jääkausi oli huipussaan ja jolloin heimo oli Lähi-Idän ja Kaukasuksen alueella. Heimo X2 on puolestaan osa Itä-Afrikkaan 150 000 vuotta sitten jäljitettävää L-haploryhmää.

Äidinpuolen isälinja on myös Haplo X2-ryhmää. Isän suvun mies- tai äitilinjan haploryhmästä minulla ei ole tietoa, mutta kunhan veljeni saa oman DNA-testinsä tehtyä ja siitä tulokset, niin sitten tiedän ainakin mieslinjan isän puoleltakin. Ja josko joku isänpuolen tätien tyttäristä (serkut Pirkanmaalla ja Amerikassa – tästähän oli puhetta… 😉 ) tekisi tämän saman testin, niin sieltä saisin minäkin samalla lisää tietoa.

Minusta tämä on mielenkiintoinen juttu, ja tätä kautta voi etsiä DNA-sukulaisiaankin ja opiskella paljon lisää näistä asioista.

Suosittelen, ja tämmöinen on kyllä aika hyvä lahjaidea, eikö?

KLIKS

 

Menneeseen humplahdin

Nyt on iso osa päivästä kulunut näiden asioiden parissa.

Kirjastossa, Caritaksessa ja internetissä olen ”kulkenut” sukuni jäljillä. Ja kuullut ja lukenut paljon uutta.

Impulsseja palata pitkästä aikaa sukututkimuksien pariin on nyt tullut viime viikkoina monesta suunnasta, mutta silti tänään tämä uppoutuminen tapahtui vähän vahingossa. Ja humplahdin menneeseen kuin joskus ennen…

Palaan nyt kirjojen ääreen, ja palaan ”tutkimuksieni” tuloksiin tälläkin foorumilla aika piankin.

Tuulestatemmattu ja Myötätuuli

Itsenäisyyspäivänä – mennyt minussa

Karjala!

Fiskars, Mustion kesäteatteri ja Perniö

Sinivalkoinen Suomen luonto – ja lippu

Eilisen postauksen sinivalkoiset kuvat saivat mm. kommentin ”Eipä tarvitse ihmetellä mistä Suomen lipun värit ovat tulleet”. Kyllähän aivan yleisenä käsityksenä on, että juuri Suomen talvinen luonto on lipun ja sen värien taustalla, mutta eihän se ihan yksioikoisesti niin mennyt.

Suomelle alettiin puuhata omaa kansallista (ei vielä valtiollista) lippua fennomanian noustessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja silloin oli monia erilaisia ehdotuksia ja eri yhteisöillä (esim. laivoilla/merenkulussa) omia versioitaan. Niin Zachris Topelius kuin Aleksis Kivi, Akseli Gallen-Kallela ja Eliel Saarinen ja muut Suomen kulttuurielämän monet vaikuttajat tekivät luonnoksia ja ehdotuksia. Topeliuksen ehdotus oli sinivalkoinen, mutta monen muun ehdotuksissa väreinä olivat punainen ja keltainen. Mm. Gallen-Kallelan ensimmäiseksi ehdottama lippu oli ”punakeltaristilippumme”. (alla kuvassa vain osa ehdotuksista)

Ja itsenäisen Suomen lippu, siis vielä 100 vuotta sitten Suomen lippu tosiaan oli puna-keltainen: punaisella pohjalla heraldinen leijona miekka kädessä katse länteen ja jalkojen alla ”itäinen” sapeli.

Leijona-vaakuna oli ollut Ruotsin vallan aikana Suomen kansallinen tunnus, ja heraldinen keltainen punaisella pohjalla oli perua jo 1500-1600-lukujen vaihteesta. Ja olipa se itsenäisen Suomen ensimmäinen virallinen lippu, joka kuitenkin vaihtui siniristilipuksi, jossa alkuaikoina oli leijona-vaakuna lipun ristissä. Lipun vaihtaminen keväällä 1918 oli osa sisällissodan seurauksia: punainen lippu ei valkoisille voittajille kelvannut.

Mutta toisaalta ei sitten myöskään sinivalkoinen lippu kahtia jakautuneessa, veljesvihan ja sisällissodan jälkeisessä rikkinäisessä nuoressa valtiossa edesauttanut eheytymistä, päinvastoin. Vasta viime sotien aikana siniristilipusta tuli kansallisesti yhteinäistävä symboli. Jopa niin, että kansakouluissakin alettiin laulettiin Lippulaulua. Kyllä mekin Koskelan kansakoulun itsenäisyysjuhlissa laulettiin oululaisen V. A. Koskenniemen sanoin:

”Siniristilippumme, sulle valan vannomme kallihin: sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin.”

Kuinka moni kahdeksanvuotias 60-luvulla ymmärsi yhtään, mitä lauloi ja miksi lauloi? En minä ainakaan. Mutta hienolta se tuntui, kun koulun juhlasaliin laulun aikana tuotiin lippu.

Ja sitten vielä sellainen juttu, että ne miehet, jotka Suomen lipun lopulta suunnittelivat (sotilaspukukomitean piirustustoimiston taiteilijat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen) eivät laittaneet valkoiselle pohjalle taivaan sinistä ristiä, vaan heille Suomen lipun sininen symboloi merta. Kuten ilmeisesti myös Topeliukselle hänen ehdottaessaan lipun toiseksi väriksi sinistä.

Kaunis sinivalkoinen Suomen ja Oulun luonto joka tapauksessa on.

Sanomalehdistä historiaa

Sanomalehti Kalevan, toimitus ja pääkonttori, pääsi vuodenvaihteessa muuttamaan uusiin tiloihin Karjasillalla. Talo on komea (vas.), ja sopii hyvin viereisen Ympäristötalon viereen. Ihan äidin naapurissa on uusi talo. Kuvan etualalla on puu, Oulun bonsaipuuksi sitä nimitän ja olen sitä aika paljon kuvannut. Tämä kuva on viime lauantailta. Tulipa idea tuon maiseman tuotteistamisesta kuvan keinoin, mutta ei vielä onnistunut. Yritän paremmalla kuvauskelillä uudelleen joku päivä.

Paperi-Kalevaa en juuri enää lue, nettilehden selailen. Ja nyt olen jo joulukuun alusta asti melkein joka päivä silmäillyt Kalevan sadan vuoden takaa. Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtien arkistossa on nykyisin nettisivu, jossa on aina ko. päivän lehti luettavana. Sieltä voit valita oman paikallislehtesi, olettaen tietysti, että se on ilmestynyt jo 100 vuotta sitten.

Juuri näihin aikoihin sata vuotta sitten sisällissota alkoi eskaloitua, nälkä ja levottomuudet, yhteenotot venäläisten sotilaiden kanssa olivat arkea kaupungeissa ja monin paikoin maaseudullakin.

Sata vuotta sitten kevättalvella 1918 Suomessa, nimenomaan Pohjois-Suomessa, tapahtuivat viimeiset nälkäkuolemat maassamme.

Tänään olisi ollut Oulussa mielenkiintoinen luentokin kirjastolla aiheesta, tai siis sisällissodasta, mutta kun meillä oli taas paistinkääntäjien kapitulijärjestelykokous. Ja työllistäähän se kyllä minua nyt muutenkin. Mutta viikon päästä alkaa olla ohi…

Mutta vielä noihin lehtiin palatakseni… minähän olen lukenut vanhoja lehtiä etupäässä Kalevaa, Liittoa, Pohjolan Sanomia ja Peräpohjolaista ihan työkseni monta vuotta. Ja silti tykkään lukea niitä vieläkin. Suosittelen. Mainokset ja erilaiset kuulutukset kertovat ihmisten arjesta paremmin kuin yksikään historiakirja. Suosittelen KLIKS

 

Loppiaissalaatti ja ”hermovoimaa” helposti

Nyt on taas se aika vuodesta kun lehdet ja nettipalstat pursuavat laihduttamiseen ja uuden uljaan elämän kannustamiseen liittyviä artikkeleita, vinkkejä, varoituksia ja viinin ja viinan  vierotuskamppanjoita. Mutta älkää huoliko: ”Ei huolta”, kuten Apsulla on tapana sanoa vähän jokaiseen asiaan. Vanhassa (tiedossa) vara parempi.

Oulun Lehti kirjoitti jo vuonna 1884 artikkelin, jonka otsikko oli:  ”Raswan synnystä ja häwiämisestä ihmisruumiista”:

Kun iloitsemme nähdessämme lasten pyöreitä poskia, kun ihmettelemme naisten kauniita ruumiinmuotoja, ei meidän silmäämme silloin miellytä lihasten pyöreys, vaan näiden lihaksien ja nahan välillä makaava rasva, joka täyttää ne nurkat ja pyöristää ne särmät, jotka kauhistuttavat meitä laihojen ihmisten kasvoissa.

Rasva vain pyöristää kauniisti.

Ja jos sinulla on ongelma, etteivät särmäsi ole pyöristyneet, niin tässä täsmähoito! Eta – Tragol – Bonbon!  Ei tarvita suklaata, portviiniä, juustoja tai jätskiä että ”ruumiinpaino lisääntyy 4 – 12 kilolla muutamassa viikossa!” Ja samalla saadaan ”hermovoimaa ja verta”!!

Tehdäänkö kimppatilaus, – jälkivaatimuksella luonnollisesti!

Vaikka ”rasva [on] useille elimille, kuten munuaisille, silmäterälle, rinnan rauhasille, välttämätön täyteaine” tein tänään kuitenkin salaattisafkaa.

Oliskohan tämä vähän sukua kreetalaiselle palikari-salaatille. Siellä loppiaissalaatilla on liki ekumeeninen tai maailmanrauhaa lisäävä merkitys: koko luomakuntaa yhdistänyt seremoniallinen psarokukiá-salaatti sisältää paljon papuja ja siemeniä, tässä minun versiossani on vain pinjansiemeniä edustamassa sitä osaa juhlasalaatista. Ja huom. pinjansiementen paahtamisessa ei sitten fuskata.

Loppiaissalaatti

Revi kulhoon erilaisia salaatteja (rucola, jäävuorisalaatti, tammenlehvä).
Siivuta sekaan kiwi-hedelmiä, muserra joukkoon mozzarella-juustoa, lisää tomaattilohkoja tai kurkkuviipaleita ja revi lopuksi sekaan ohuita parman- tai serranokinkun siivuja.
Lisää lopuksi basilikan lehtiä sekä paahdettuja pinjansiemeniä ja kaada kastikkeeksi kylmäpuristettua oliiviöljyä ja hieman balsamicoa.

Minulla ei ollut kinkkua, eikä paljon juustoakaan, joten rasvan kerryttäminen oli sitten taattava punaviinillä ja toki meillä oli tämän kanssa tarjouspaistista ja jääkaapin laarin pohjalta kerätyistä kasviksista yms, yms. tehtyä lihapataa… 😉 Sitä tulikin jätti-iso kattilallinen, onpahan moneen arkipäivään soosi valmiina pakkasessa. Ja tuosta salaatista vielä: kylläpä oli kiiwi hyvää pippurisen lihapadan ohessa. Kelpo salaatti.

(BTW. kuvassa nyt ne salaattiottimet, joiden ostosta Panttilainaamosta kerroin joku aika sitten. )

Nyt kun – vielä kesken oleva –  Lukijakysely 2018 ihan selvästi näyttää, että aika iso osa seuraajista on joko satunnaisia ja / tai aika vastikään tulleita, niin rohkenenpa linkittää vanhaan postaukseeni. Kun kerran on loppiainen. Miksikähän meillä tänään on pyhäpäivä? Täällä on asiaan muutama selitys.

Ja huomisen sääennuste (Ilmatieteen laitos juuri nyt  la 6.1. klo 19.00)

Näettekö, mikä tuolla huomenna keskellä päivää on?? – Huomenna en lähdekään aamuvarhain tarpomaan Koskelantietä eestaas, vaan lähden ensin autolla jonnekin, jossa on edessä ja takana tilaa, ja siitä sitten kävelemään ja kuvailemaan! Huomenna näkyy aurinko! Vähän viilenee, mutta hyvä vaan.

Ja huomenna illansuussa on lukijakyselyn arvonta sen jälkeen kun olemme pikkuperheen kanssa ensin nauttineet blineistä (lisää hermovoimaa!). Siis osallistu nyt! Kommentteja saa edelleen lähettää kyselyn kautta nimettömänä ja sähköpostilla suoraan… Tähän astisista jo kaunis kiitos!

Talvipäivän seisaus, joulun ajankohta ja Tuomas joulun tuo

Päivä pitenee jo. Talvipäivän seisaus ja jakoaika on nyt.

Euroopan ja Välimeren alueella jo ennen kuin Jeesus syntyi, oli tähän aikaan vuodesta, juuri näinä päivinä, yksi vuoden suurimmista juhlista. Juhla kulki eri nimillä eri puolilla, ja sillä oli monia eri muotoja, se yhdistyi sadonkorjuun päättymiseen, myös kekriin, mutta tunnetuin ja vaikuttavin lienee ollut roomalaisten Saturnalia-juhla. Se oli kaikkien jumalten kantaisän Saturnuksen (kreikkalaisilla Kronoksen) juhla, johon liittyi perheiden yhdessäolo ja lahjojen antaminen. Viikon kestävän Saturnalian ajaksi keskeytettiin kaikki kaupankäynti ja käytännössä kaikki muukin työnteko, ja orjat saivat tuona aikana olla tasavertaisia isäntiensä kanssa. Paikat koristeltiin laakeriseppelein ja viheriöivillä puunoksilla. Tutun kuuloista?

Kun sitten Jeesus syntyi ja kristittyjen keskuudessa ryhdyttiin pitämään muistojuhlaa, hänen syntymäjuhlansa kunniaksi, päiväksi vakiintui loppiainen, selkeästi Saturnalian jälkeen siis. Loppiainen olikin tutkijoiden mukaan aika lähellä Jeesuksen todellista syntymäpäivää toisin kuin 25.12., johon Jeesuksen syntymäjuhla päätettiin siirtää 300-luvun Roomassa pidetyn kirkolliskokouksen jälkeen.

Ihan samoin kuin Johannes Kastajan syntymäpäiväksi on päätetty kesäpäivän seisaus (pakanallisen keskikesän juhlan ”päälle”), päätettiin Jeesuksen syntymäjuhla siirtää tarustoon, taivaankappaleiden kiertoon ja työvuoteen liittyvän pakanallisen Saturnalian ja muiden keskitalven juhlien päälle ja paikalle. Karkeistaen voisi väittää, että kristillinen juhla yhdistettiin vanhaan juhlakalenteriin.

Nyt talvipäivänseurauksen päivänä alkoi vanhan kansan mukaan joulu: hyvä Tuomas joulun tuopi. Erityisesti miehet saivat lopettaa työnteon ja ryhtyä joululevolle, pirtissä ja navetassa oli naisilla paljon tekemistä, ja sitähän naisväellä riitti toki joulunakin.

 

Hyvä Tuomas joulun tuopi, ja sen kunniaksi meillä tänään riisipuuroa ja luumurusinasoppaa pienellä brunssilla. Olkoon tämä sitten tämän jouluviikon jokaviikkoinen soppamme.

Näistä aineksista se puuro syntyi. Tuo Kiehu-maito on kyllä hyvä puuromaito. Ja miksi voita jo tekovaiheessa? – Kuullotan riisit aluksi ruokalusikallisessa voita. Ennen kuin oli tuota Kiehua, voi auttoi pohjaanpalamattomuudessa, ja kyllä se antaa vähän hyvää makuakin puurolle.

Ja kyllä me puuron jälkeen keittiön ikkunasta ulos katsellessa jo nähtiin tonttukin! Ihan varmasti nähtiin.

Suomen prinssin viiniä ja risottoa

Suomen itsenäistymisvaiheisiin liittyi ns. kuningasseikkailu kun eduskunta (9.10.1918) valitsi Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin, joka joutui kuitenkin pian luopumaan kruunusta, paljolti länsivaltojen painostuksen vuoksi.

Nyt prinssi Friedrich Karlin, Suomen lyhytaikaisen kuninkaan, pojanpojalla Landgraf Moritz von Hessenillä ja tämän vanhimmalla pojalla Prinz Donatus von Hessenillä on arvostetttu viinitila Rheingaussa.

Ja Suomi100vuotta -juhlan kunniaksi heidän laaturieslinginsä (vai riesling´nsä) on saanut juhlaetiketin.

Tätä harvinaista herkkua saa tilaamalla Alkon tilausvalikoimasta. Hyvin ehtii vielä joulupöytään, ja ehkä sopii vielä paremmin uudenvuodenaaton juhlaan, jossa voisi olla tarjolla vaikka äyriäisrisottoa. Niin kuin meillä tänään mökkipäivällisellä. Alkon luonnehdinta viinistä ei minusta ole ihan osuva, emme löytäneet siitä sitruunaisuutta, täyteläistä, mutta raikasta hedelmäisyyttä kyllä. Sopivan happoinen se on. Oikein hyvä.

Katkarapu(äyriäis)risotto

2 rkl voita + 2 rkl oliiviöljyä
1 1/2 rkl oliiviöljyä
1 sipuli
4 valkosipulinkynttä,
2 dl risottoriisiä
1 prk Mutti-tomaattimurskaa
2 dl valkoviiniä
1 litra kanalientä 
1 puntti persiljaa
suolaa, pippuria
1½ dl parmesanraastetta

Pussillinen jättikatkarapuja

Kuullota silputtu sipuli voin ja öljyn seoksessa, lisää valkosipuli ja sitten risottoriisi. Sekoittele siten, että riisi on läpikuultavaa. 

Lisää joukkoon tomaattimurske, ja anna sen imeytyä riisiin. Sekoittele koko ajan. Lisää viini ja anna sen vuorostaan imeytyä ja sitten lisäile lämmintä kanalientä vähän kerrallaan, sekoita aina välillä. 

Maista ja mausta suolalla ja pippurilla. 

Lisää joukkoon sulatetut jättikatkat ja muut mahdolliset kypsennetyt äyriäiset. Älä enää keitä, etteivät merenelävät sitkisty. Lisää persilja ja parmesan. 

Teemaan sopivasti jälkkäriksi oli Finlandia-marmeladikuulia. Silloinkin kun ollaan kaksistaan mökillä, eikä ystävät tai lapset perheineen ja kavereineen ole päässeet seuraksemme, teen ruoaksi mielelläni jotain hyvää, melkein joka päivä jotain vähän spesiaalikin, mutta se rajoittuu vain etu- ja pääruokiin. Harvoin meille kahdelle mitään jälkkäriä rustaan. Tänäänkin marmeladi riitti oikein hyvin.

 

100-vuotiaan Suomen synttärit Oulussa

Itsenäisyyspäivä. Se on usein vietetty, viime vuosina, vuosikymmeninä, melkein aina Koilliskairassa, kaamoksen alettua Lapin hämärässä, sinivalkoisissa pakkasissa. Tänä vuonna siirsimme lähtöä (mm.) Suomi 100 – juhlallisuuksien takia. Onhan tässä monta päivää ollut kaikkea hienoa katseltavaa, myötäelettävää, kuvattavaa Oulussakin. Halusimme olla täällä Suomi 100 -juhlaa elämässä mukana. Ja nyt kun kerran oli mahdollisuus valita, milloin pohjoisessa, milloin kotona.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kaupunkiin, jätettiin auto kauas hautausmaasta, jotta saatiin samalla tehtyä kunnon kävelylenkki. Ja olimme hyvissä ajoin sankarihauta-alueen reunamilla. Silti kaukana eturivistä. Väkeä oli tosi paljon.

Oulun hautausmaalla järjestettiin valtakunnallinen Suomi 100-kunniavartio ja siellä oli paljon väkeä, niin paljon, ettei meidän pikkuperhe päässyt lähellekään näkemään … olivat käyneet papan haudalla…  Kunniavartiossa oli vapaaehtoisia miehiä ja yksi nainen jokaiselle sankarihaudalle, joita Oulussa on 456.

Koetin kuvailla, .. ja sitten sain yhdeltä herrasmieheltä luvan ”tule tähän eteeni, voit kuvata tästä”. Siitä näin paljon paremmin. 😉

Klikkaamalla alla olevan kuvakansion oikean ylänurkan kahta nuolta saat kuvat täysikokoisiksi.

Kuviin ´osui´ monta tuttua: veteraani-historiatuttu, karjalainen hengenheimolainen, kälyn isä, entinen opiskelijani — Mietimme että kuinka olikaan hyvä, että nuoret miehet olivat saaneet tulla paikalle omissa kamppeissaan, sellaisina kuin olivat. Sellaisina nuoret miehet talvisotaankin lähtivät: malli-Cajander. Siihen kuului lakki, vyö ja ase. Ei ollut mitään paraatipukuja, ei edes asepukuja. Omissa vaatteissaan nuoret näyttivät siltä kuin sotaan lähteneetkin olivat. Nuorilta, erilaisilta, vakavilta.

Sankarihaudoilla olleita nuoria miehiä katsellessä tuli mieleen: Juniori on juuri tuon ikäinen ja ettei isä eikä kumpikaan pappa ollut rintamalla, mutta elivät sodan, kuten elivät molemmat mummut, Pehtoorin äiti ja isä, joka oli mukana sotatoimissa, molemmat vanhemmat omine elämäntarinoineen, joita äiti viimeksi eilen, harvinaisesti liki katkerana, Tanskaan lähtenyt (ei lähetetty 😉 ) sotalapsi, Karjalan evakko, muisteli.

Tänään sankarihaudoilla nieleksin monta kertaa, ja kuinka hornetin ylilento saikaan aikaan kylmät väreet.

Sitten takaisin autolle, äkkiä kotiin tekemään juhlapäivällistä (Juniori oli luvannut tuoda samppanjan (ja olihan ihan hurja hyvää Taittingeria tilannut Ranskasta, sen jälkeen eilistä soppaa, lohi-torttuja, ja kuinka ollakkaan poronkäristystä ja pottumuusia ja jälkkäriksi lettuja! Aikas suomalaista, eikö?)

No mutta ennen kuin oli päivällisen aika, oli aika Juhlakulkueelle. Pehtoori ei lähtenyt, joten ihan itsekseni ajelin Lyskan parkkiin, hyvissä ajoin, valmiina kuvaamaan, otettuani reitin selville jne.

Kulkue kiertää Kirkkokatu – Pakkahuoneenkatu – Isokatu – Linnankatu – Kirkkokatu -reitin päätyen takaisin kaupungintalolle, jossa vietetään kulkueen jälkeen yhteinen juhlahetki. Ohjelmassa kuullaan sanat satavuotiaalle Suomelle, jotka ovat Valveen sanataidekoulun 8-vuotiaiden sanataideryhmän ja Valveen videopajan nahoittamat. Ajankulkue: Onnittelupuheen  Juha Hänninen. Juhlan päätteeksi lauletaan yhdessä Maamme-laulu Cassiopeia-kuoron johtamana ja juhlan huipentaa ilotulitus. 

Ja niinhän minä pöhkö, kuten aika monta sataa muutakin kuvittelimme, että ilotulitus näkyy kaupungintalon edestä. Ei muuten näkynyt! Mutta Cassiopeia oli taas kerran huikea, kuorolaulu kumajaa kauniisti Oulun keskustassa. Enkä yrittänytkään päästä lähemmäs kuvaamaan, koska keskityin kuvaamaan ilotulitusta!

Noh, ohi meni.

Suomi 100 -juhlapäivä alkaa olla eletty! Pehtoori hakee lipun salosta, joka on valaistuna saanut olla siellä eilisestä asti. Kummallisen tärkeältä sekin on tuntunut. Liputus siis.

On aika ”rakentaa” huominen Joulukalenterin luukku. BTW: Tämänpäiväinen luukku liittyy enemmän Suomen 100-vuotiseen historiaan kuin yksikään aiempi postaukseni.

Huomenna satavuotiaan Suomen ensimmäinen päivä… oletkos ajattellut, mitä se tuo tullessaan…

Joulumarkkinoilla ja -myyjäisissä

Kävin sunnuntaina sekä Oulunsalon Vanhan Ajan Joulumarkkinoilla että Alppimajan joulumyyjäisissä. Ja viemässä vanhoja, ehjiä joulukoristeita HOPElle.

Oulunsalossa markkinat olivat iso tapahtuma Kotiseutumuseon pihapiirissä ja rakennuksissa. Kojuja oli varmaan lähemmäs sata. Joulupukki, poniajelua, Lucia-neitoja, lampaita, ja villasukkia, leivonnaisia ja kaikkea sitä mitä joulumarkkinoilla nyt voi kuvitella olevan.

Ihan pikkuista vaille, että ostin Muumi-piparkakkutalon, mutta tyydyin muffinseihin ja ihaniin villasukkiin, jotka oli tehty noista luonnon kasveilla värjätyistä langoista.

Kudonhan toki itsekin, mutta nyt ostin mökille sellaiset juhlavillasukat. 😉 Ja mökille tai oikeastaan meidän patikkareppuihin ostin kuksat. Kauniit, pienet kuksat, jollaiset Saariselän matkamuistohyllyissä maksavat hyvinkin neljä-viiskymppiä, mutta markkinoilla 18 euroa.

Oulunsalosta ajelin Alppilaan ja Alppimajalle. Minä kyllä tunnen sen paremmin nimellä Kalevan Kartäno (myöh. kirjoitusasu Kalevankartano).  Sen rakensivat saksalaiset välirauhan jälkeen upseerikerhoksi. Sen vieressä (Iskossa ja Pyykösjärvellä) oli SS-Vuoristodivisjoona Nordin koulutus- ja huoltokeskus Pikku-Berliini.

Saksalaisten lähdettyä Kalevankartono siirtyi Suomen armeijan käyttöön ja sodan jälkeen Pohjolan Karjalaseurojen piiri osti sen, mutta myi jo 50-luvun alussa Oulun kaupungille. Silloin siinä toimi elokuvateatteri ja retkeilymaja ja se oli erilaisten juhlien pitopaikkana, kunnes siitä tuli kaupungin työtupa. Työtuvan aikana kuvassa näkyvä yläkerran tila oli täynnä mattopuita, minä muistan vielä miltä siellä tuoksui ja millainen ääni siellä oli. Ompelimokin oli samoissa tiloissa. Tykkäsin kovasti käydä tuolla, minusta se oli ihan tavattoman hieno paikka.

Joskus 60-70-lukujen vaihteessa rakennuksesta tuli Tuiran paloasema. Vasta reilut kymmenen vuotta sitten paloasematoiminta siinä lakkasi ja nyt se on taas juhla- ja tapahtumatilana vuokrattavissa, nimellä Alppimaja. Sunnuntaina siellä oli myös joulukoristeiden keräyspiste, ja pienen kassillinen niitä sinne veinkin. Ja pienemmän pussukan kanssa lähdin myyjäisistä: vain käsintehty muistikirja tuli ostetuksi.

~~~~~~~~~~~~

Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestareiden legendaariset joulumyyjäiset ovat tänä vuonna sunnuntaina 17.12. OSAOn tiloissa Kaukovainiolla. En ole varma lähdenkö, mutta ensi viikonloppuna ajattelin käydä Pienessä Joulupuodissa. Ja Naisten joulumessujen ruuhkaankin ehkä lähden. On niin ihana katsella kaikkea, mitä ihmiset osaavat ja ovat tehneet. Mutta se ruuhka minua vähän arveluttaa. Ja yksi käsityölinkki pitää teille laittaa… Koukku ja Puikko – se ei ole vain joulumyyntiä, ja sieltä voi tilatakin ihan uniikkeja käsitöitä.

Muutaman joululahjan olen jo tilannutkin netin kautta, ja olisi tässä aktivoiduttava ja lähdettävä oikein ostoksille joku päivä.

Huomenna on ruvettava tosissaan valmistelemaan lupaamaani joulun ajan yllätystä tänne blogiin! 🙂