”Kulttuurikapitulin päivä kannattaa aloittaa Meijän maut -tapahtumasta Rotuaarilta klo 12–16. Oulun voutikunnan järjestämä tapahtuma kuuluu viralliseen Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaan ja esittelee paikallista ruokakulttuuria ja alueen makuja.”
Siellä minäkin olin. Ja nyt on pitkään ja hartaasti, – ja merkillisen vaikeasti – valmistellusta puheesta selvitty. Aurinko paistoi Rotuaarin lavalle (jossa en ole ennen puhunutkaan, vaikka Oulun ”kaikilla” estradeilla on vuosikymmenten aikana tullut esitelmöityä, luennoitua, puhetta pidettyä. Ja jos vain minusta on kiinni, tämä oli viimeinen ”esitelmä”, jonka pidin. Aurinkoa ja yleisöäkin oli, eivätkä lähteneet poiskaan…
Ja minulla taas kerran kaksi kertaa niin paljon kuin olin ajatellut, – näin huolimatta siitä, että vielä eilen illalla supistin juttua puoleen = 16:2. Melkein tuntihan siinä meni. Huoh!
Kiitos kuvasta, MU!
Laitanpa tähän juuri sen sivun, joka rössypotusta oli prujussani.
”Rössypottu – sehän se on oululaisille mielipiteitä jakava, rakas ja inhottu, perinneruoka.
Ensin on valmistettava veripalttua eli rössyä. Siihen tarvitaan tuoretta (naudan- tai sian)verta (kaljaa/vettä, maitoakin jotkut käyttävät, ruisjauhoja, mausteita). Siihen kuuluu myös perunaa, ei tuppipottuja, vaan kuoritut perunat ja rantuläskiä (= palvikylkiä), jotka keitetään vähäisessä vedessä kypsäksi.
Enää se ei ole kouluruokaa, kotiruokaa kuitenkin monille. Ja sitä saa purkitettuna (Viskaalin), hyvä ruokatuliainen! Ja kuumana, ja tiistaisin ja torstaisin ne, jotka rössypottua eivät kotona keittele, mutta mielivät sitä syödä, kokoontuvat Kauppahallin kahvilassa tiistaisin ja torstaisin lounasaikaan, silloin sitä saa.
Rössyn lisäksi alueella oli toki muitakin veriruokia, esimerkiksi Kainuussa kuten pohjoisempana Lapissakin, kampsut, jotka nekin olivat ohrasta ja verestä tehtyä veripalttua.
Rössypotusta ja ruokaharrastuneisuudesta puheenollen oululaisilla on Rössypottuseurakin. Ja Jankkiyhistys (per. 1997 perinneyhistys).
RPS ei ole varsinaisesti gastronominen yhdistys, vaan: ”Yhistyksen tarkotuksena on ejistää oululaistaustasten jäsentesä ja muijen ihimisten kotiseutuhenkiä ja yhteenkuuluvuutta sekä turvata Oulun murteen taitua”.
Seura on Oulusta poismuuttaneiden Helsingissä perustama seura, ja siihen kuuluu useampiakin paistinkääntäjiä, muutamia kansanedustajia ja kunniajäsenenä oli myös Martti Ahtisaari. Mitenkö Rössypottuseuraan pääsee jäseneksi? Jäsenyyskriteerinä on ensinnäkin se, että ”on häätyny kuulla typpitehtaan räjjäytys Oulusa vuonna 1963”.
Ja lisäksi säännöissä lukee näin: Liittymisehoksi lujetaan valamius Tuiran Siltojen ylitykseen ”vaikeissa oloissa”. Se tarkottaa sitä, että asianomanen tarkenee ”ajjaa kylymällä ilimalla vanahalla Volovolla tai pulukalla Tuiran Siltain yli.
Kun Rössypottuseura kerran perustettiin täältä pois muuttaneille oululaisille, niin pari vuotta myöhemmin perustettu Jankkiyhdistys taas perustettiin niille oululaisille, joiden ei ole tarvinnut muuttaa täältä mihinkään. Jankki on leipäpuuroa, joka kiehautetaan liotetuista leivänkannikoista, pekonista ja sipulista ja nautitaan voisilmän kera. Se on ”terveysvaikutteinen ruoka, kun ei katsota sitä, mihin suuntaan se vaikuttaa”.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kohta lähdemme kohti Torinrantaa ja Tarkastamoa. Amical-ilta odottaa: ystäviä, tuttuja, ruokaa ja juomaa, ruokakulttuuri kotikaupungissa koko viikonloppu!
Tämä viikko on se, jolloin Oulussa on rotissöörien Kulttuurikapituli! Perjantai ja lauantai menee siis juhliessa ja syödessä; gastronomiaa ja ruokaystäviä, kulinaristista iloa ja tuttujen tapaamista.
Me ollaan edellisen kerran oltu kapitulissa kesällä 2019 Rovaniemellä, sitä ennen 10 vuoden ajan joka kesä ja muutama kerran talvellakin. Pari kertaa olen ollut järjestelyissä mukana. Kun nelisensataa kulinaristia ja konössööriä saapuu kaupunkiin pariksi päiväksi, on kaikenlaista organisoimista, suunnittelua, tiedottamista, maistamistakin!, toimistohommia etc.
No nyt ei niitä. Mutta pieni palanen minunkin hoideltavana, samalla tulee tehtyäkin jotain kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelman eteen. Tähän asti olen ollut ja tämän jälkeen aion edelleen vain olla kokija ja mukana, en tekemässä mitään ohjelmaa.
Mutta perjantaina on tapahtuma, jossa minullakin hommani:
Tekstejä, artikkeleita, nettijuttuja, omia muistiinpanoja olen nyt perjantaita varten hiljalleen haalinut kokoon ja aika lailla lueskellut ja jutun rakennetta ja sisältöä hahmotellut. Eilen ja tänään sitten suoltanut tekstiä paperille; nyt sitä on ainakin kaksi kertaa sen mitä tarvitsen. Ja kun minun on tarkoitus kertoa ja vastata kysymyksiin, ei pitää monologia, saatikka luennoida aiheesta, on tässä vielä tekemistä, muokkaamista, karsimista, säätämistä, opettelemista hyvinkin pariksi päiväksi.
Jos olet kaupungissa/kaupungilla (jossa on yhtäaikaa myös kansainväliset markkinat, eikä toivottavasti sadetta) tulehan kuuntelemaan, ehkä kerron jotain uutta ja hauskaakin menneestä ja nykypäivästä liittyen pohjoispohjanmaalaiseen ruokakulttuuriin. 🙂
Mietinpä tässä, miten paljon mahdollinen perjantainen kuulijakunta tietää asioista, joista minua on pyydetty kertomaan. Siksipä tähän tällainen ”leikkimielinen” kysely.
Jokunen päivä sitten kirjoittelin, että olen kuunnellut 1000 äänikirjaa, mikä ei pidäkään paikkaansa.
Olen lukenut/kuunnellut vain 900 kirjaa, tai tarkkaan ottaen 903. En (vielä) tuhatta, mutta kuitenkin: paljon. Book Beat -äänikirjapalvelun otin käyttööni ensimmäisenä sähköpyöräilykesänäni, joka oli 2019. Nyt on siis menossa jo kahdeksas vuosi sekä sähköpyöräilyä että äänikirjoja.
Äänikirjat ovat yksi syy siihen, miksi itse kirjoitan vähemmän kuin aiemmin. Tietysti sekin, että yliopistonlehtorin/tutkijan uran loputtua ja vaihduttua valokuvausopintoihin ja ammatinharjoittamiseenkin olivat syy oman tekstin tuottamisen vähentymiseen. Mutta myös blogin hiipumisen taustalla on se, että en enää kotitöitä tehdessä, kävelyllä, neuloessa, kokatessa mieti oikein mitään, en ainakaan/varsinkaan sitä, mitä iltasella kirjoittelisin. Nykyisin enimmäkseen kuuntelen muiden tuottamia tekstejä, enkä muotoile Tuulestatemmattuun juttuja. Mutta toisaalta: liikkumisesta ja ulkoilusta on tullut (entistäkin) mieluisampaa, kun voi tepastellessa tai vastatuuleen polkiessa samalla uppoutua hyvän kirjan maailmaan.
Toisaalta. Olen hyvin tietoinen siitä, että kirjailijoille äänikirjat eivät ole hyvä juttu, sillä kirjailija voi ansaita äänikirjasta vain murto-osan siitä, mitä painetusta kirjasta: kokonaan kuunnellusta äänikirjasta kirjailija saa reilusti alle euron/kuunneltu kirja, kun myydystä paperikirjasta 2 – 4 euroa. Toki äänikirjojen myötä ja ansiosta kirjallisuus elää uutta nousukauttaan, mutta eihän se kirjailijoita luonnollisestikaan lohduta.
Tästä huolimatta, minä olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että olen palannut kirjojen maailmaan, ja nimenomaan muun kuin työhön liittyvän kirjallisuuden maailmaan. Enemmän kuin puolet kuuntelemistani kirjoista on romaaneja, 15 % tietokirjoja ja loput elämäkertoja. Romaanit ovat enimmäkseen ns. historiallisia romaaneja tai nykykirjallisuutta [mitä sillä sitten tarkkaan ottaen tarkoitetaankaan. Joukkoon mahtuu myös cosy crime -kirjoja ja aina väliin muutama feel good- ja self help -kirjakin. Ei jännitystä, ei true crime -kirjoja, ei mystiikkaa, ei uskonnollista kirjallisuutta. Klassikkoja voisin kuunnella enemmänkin, mutta niitä ei paljon ole äänikirjoina, ei ainakaan suomeksi.
Aika ennakkoluulottomasti tartun uutuuskirjoihin ja olen viime vuosina oppinut, että voin jättää kirjan kesken, jollei se sittenkään vie mennessään: ensimmäiset 50 sivua ovat yleensä raja sille, jatkanko vai en. Tämä on vasta tällä iällä opittu tapa: elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen (tai siis sellaisten jotka eivät houkuta) lukemiseen.
Olen vuosittain kuunnellut 120 – 160 kirjaa, mutta viime vuonna vain alle sata, sillä monta kuukautta keväällä ja kesällä meni muissa maailmoissa …
Nyt minulla on ns. Premium tilaus = 150 h/kk ja se riittää hyvin. Vain muutaman kerran olen ´joutunut´ostamaan lisäaikaa, jos useampi kirja on ennen kuukauden vaihdetta ollut kutkuttavasti kesken, kesken juuri kun kirjahaasteen ´paine´, valvominen, neuleen keskeneräisyys ovat vaatineet kirjaa kuunneltavaksi. Huomannette, että olen aika lailla, monella tavoin riippuvainen kirjoista. Luulenpa, että olisin pyöräillyt, hiihtänyt ja neulonut vähemmän, mutta katsonut telkkaria, ajellut autolla ja kuunnellut enemmän radiota jos en olisi kuunnellut kirjoja.
Näistä sadoista ja sadoista kuunnelluista kirjoista on moni mennyt ohi jälkiä jättämättä. Niiden joukossa on varmasti, hyvinkin kymmeniä sellaisia, joista en osaisi nimen kuultuani kertoa yhtään mitään. Monet kirjat ovat olleet taustaääniä, tasoittamassa mieltä, ovat olleet kuuntelussa vähän kuin varmuuden tai yrityksen vuoksi. Sellaistahan ei paperikirjojen kanssa tapahdu.
Mutta nyt lukuhaasteen jälkeen (huhti-heinäkuussa) on ollut monta todella koskettavaa kirjaa, osaa niistä olen lukenut (kuunnellut) pätkittäin tai luvuittain kahteen kertaan, muutamista hakenut kirjastosta kirjakirjankin.
Poikkeuksellisen paljon sotaa ja rakkautta on niiden 42 kirjan joukossa, joita olen viime kuukausina kuunnellut. Nostan tähän muutamia, joita voin suositella. Kirjan nimi on linkki Book Beatin sivulle, josta löydät ko. kirjasta on enemmän tietoa.
Sean Hepburn Ferrer, Wendy Holden, Audrey Muistan, kuinka äitini aina ihaili Audrey Hepburnia. Minäkin olen pitänyt hänen elokuvistaan. Luettuani Sean Hepnurnin kirjoittaman kirjan äidistään, opin hänestä valtavasti uutta. Nyt kunnioitan häntä paitsi näyttelijänä, myös ihmisenä. Hyvin paljon. Kirjan lukee Tuukka Haapaniemi, joka on mun uus suosikki.
R. M. Rosenberg, Hakoisten Anna R. M. Rosenberg, Vapaaherratar R. M. Rosenberg, Amelie Riikka-Maria Rosenbergin kirjatrilogia Hakoisten kartanosta ja sen naisista tuo mieleeni Kaari Utrion. Kieli ei ehkä ole ihan niin rikasta kuin Utriolla, mutta asiantuntemusta ja lähteitä Rosenbergillä* on, ja toki taitoa kuvittaa mennyttä sanoilla. Tekisi mieleni kirjoittaa, että nämä ovat ”elävää historiaa”.
*Riikka-Maria Rosenberg (FT, s. 1977) on Sievistä lähtöisin oleva historioitsija ja kirjailija, joka asuu nykyisin Helsingissä ja Janakkalan Hakoisissa Rosenbergin suvun tilalla. Tilan pitkä ja värikäs menneisyys on innoittanut Rosenbergiä kirjoittamaan kartanossa aikojen saatossa eläneistä naisista.
Sirpa Kähkönen, Mari Leppänen, Kirjeitä läsnäolosta ”Finlandia-palkittu kirjailija Sirpa Kähkönen ja Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen kirjoittavat toisilleen läsnäolosta, hengellisestä kasvusta, uskosta ja oman tilan löytämisestä. Arkipäivän sattumuksista ja elämän tarkoitusta pohtivista kysymyksistä muodostuu lämmin ja viisas matka kulttuurin, yhteiskunnan ja hengellisyyden rajapinnoilla.”
Kaksi viisasta, ajattelevaa, hyvin kirjoittavaa naista, joiden sanoista olen pitänyt ennenkin. Tämän jälkeen vielä enemmän. Hieno idea kirjana!
Virpi Vainio, Petsamon enkeli ja Virpi Vainio, Turjanmeren tytär. Kolmas osakin on tulossa. Petsamon historiaa avaava, Suomen historiaa kaunokirjallisesti. Ja tässäkin sota naisten näkökulmasta.
Olli Jalonen, Puhdas viiruinen elämä Tämä liittyy Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmeniin. Ja Jalosen kieli on hyvin rikasta, tekee mieli käyttää sanaa autenttista. Sadepäivän kirja.
Valérie Perrin, Kolmikko Tämän kirjailijan ensimmäinen (lukemani) kirja oli vettä kukille, ja se teki vaikutuksen. Tämä (kolmas) on aika hyvä, mutta sellainen hiljainen viisaus, elämän tyyneys ja ymmärrys jota ”Vettä kukille” -kirjassa lopulta on, puuttuu tästä. Tässä tapahtuu niiiiin paljon.
Vera Vala, Persikankukkien aikaan Vera Vala ja hänen kirjansa ovat tulleet ehkä täyttämään sitä Italiaan sijoittuvien dekkareiden paikkaa, joka minulla ennen oli vain Donna Leonille varattu: joka kesälomalla oli yksi sellainen kotipiazzalla kesän helteisinä päivinä luettava. Leonin kaikki dekkarit olenkin vuosien varrella lukenut, ja ainakin ensimmäiset 20 on vielä kirjoina hyllyssäkin, mutta ne eivät enää ole lukulistojeni kärkisijoilla. Vera Vala on suomalainen kirjailija, joka onasunut pitkään Italiassa ja kirjoittaa sinne sijoittuvia rikosromaaneita. Vala on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Helsingissä ja Roomassa ja psykologiaa Milanossa. Tämä kaikki on jättänyt jälkensä hänen kirjoihinsa. Siis tykkään.
Vesa Linna, Sininen Sinfonia ”Sininen sinfonia – Oodi vedelle” on Vesa Linnan kirjoittama tietokirja, joka on myös äänitaideteos, valokuvataideteos ja äänikirja, jonka lukee Avara luonto -dokumenttisarjasta tuttu Jarmo Heikkisen lukemana! Hain tämän kirjastosta kuuntelun jälkeen, ja luulen että jopa ostan tämän. Mielenkiintoinen, kaunis, kiehtova. Palannen tähän vielä.
Juhannuspyhät vietetty kaksistaan, mm. tahoillamme pyöräillen – mikä ilo onkaan se, että olen päässyt taas baanoille!
Ei vielä mitään pitkiä lenkkejä, ja paljon pysähdyksiä, – pitkästä aikaa välillä kohteessa kulkien ja kuvaillen. Enemmän sellaista kotikaupungissa haahuilua kuin kuntoliikuntaa, mutta tämäkin hyvä.
Perinteisiin kuuluu pyöräillä Kellon Kalasatamaan. Kalapuohi ei eilen ollut auki, mutta ei huolta: Kauppahallista oli jo juhannuskalat hankittu. Nyt houkuttimena oli kello Kellossa.
Kellon Kiviniemen kalasatamassa on uusi marmorinen kiviveistos ”Super Kello”.
”Kello tikittää, jää sulaa, ja opimme jälleen vanhan viisauden: emme voi hallita aikaa. Luonto elää oman rytminsä, oman aikansa mukaan.” – Alice Sharp, Climate Clockin kuraattori
”Kellon luona on hyvä pysähtyä, levähtää ja pohtia aikaa toisenlaisesta näkökulmasta.”
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
Tänään sitten toinen kulttuuripääkaupunkijuttu: The Logos.
Oulun tuomiokirkossa kuullaan ääniä, jotka ovat matkustaneet halki avaruuden miljardeja vuosia. The Logos on brittiläis-saksalaisen taiteilijan Andrew Melchiorin äänitaideteos, jossa avaruuden signaalit muuttuvat kuultavaksi musiikiksi.
Joka päivä klo 12 – 13 vuoden loppuun asti kirkon ovet ovat avoinna: aion mennä toistekin. Ensi kerralla kuulen varmaan äänissä jotain ihan muuta kuin tänään. Ja Tuomiokirkko on kyllä hyvä paikka tälle taideteokselle: avaruus ja mieli, taide ja tunteet saavat tilaa …
Ja moni muukin juttu kotikaupungissa, Euroopan kulttuuripääkaupungissa, taas ilahdutti.
Tällaisia juhla(kaivon)kansia tulee yhteensä 50 Oulun katukuvaan. (Nämä Rotuaarilla ja Nallikarissa) Täällä näistä enemmän juttua. Minun mielestäni jotenkin aika symppistä: viemärikulttuuriakin, ja näin hienosti. 🙂
Sanomakellot soivat tänään puolenpäivän aikaan. Hiljaa ne soivat, ja tänäänkin ne perinteen mukaan kertoivat eletyistä vuosista, niiden määrästä.*
Pyöräilimme Pehtoorin kanssa Kiiminkiin, ja kun ei ollut muita ja kun ystävällinen suntio oli luvannut tulla aukaisemaan ovet, menimme kirkkoon sisälle.
Aika harvoin sanomakelloja kuulemma enää halutaan soitettavan, varsinkaan kaupungeissa niistä eivät monet (nuoremmat) edes tiedä.
*Yleensä soitto alkaa huomiokelloilla: perinteisesti iso kello lyö kolme kertaa kun edesmennyt on mies. Naiselle huomiokellot soitetaan pienellä kellolla. Huomiokellojen jälkeen vainajan elämän täydet kymmenet vuodet soitetaan ison kellon lyönneillä, ja sitten vuosikymmenten perään soitetaan yksittäiset vuodet. Tämän jälkeen on loppusoitto, usein niin, että iso ja pieni kello lyövät vuorotellen 20 sekunnin välein noin 10 minuutin ajan.
Enemmän sanomakelloista ja niiden historiasta kirjoitin silloin kun oli aikaäidin sanomakellojen soida.
Olen palannut etelästä, sylittelemästä vauvaa, viettämässä aikaa ja elelemästä yksikseni sekä oleilusta tyttären perheen kanssa, ja parasta kaikesta saanut olla muutamia hetkiä, päiviä, Emmiliinin kaa. Mummin elämä 💗
Järvenpäässä on paljon muutakin hyvää ja mielenkiintoista. Muutakin kuin kaksi tyttärentytärtä! 🧡❤️
Ehdin Järvenpää-päivinäni ajella pitkin poikin, – kun kerrankin oli auto mukana. Ja onhan Tuusulanjärven rantatiellä paljon kaunista, historiallista katseltavaa, tuttuja ja uusiakin kohteita.
Tällä kertaa kävin Lottamuseossa paitsi kahvilla myös näyttelyssä. Olin siellä eilen aamupäivällä lukiolaisluokan kanssa yhtä aikaa: kuinka olikaan mielenkiintoista kuunnella heidän kommenttejaan lottien historiasta.
Erityisen mielenkiintoista minulle oli lottien valokuvanäyttely… sekä historioitsijana että valokuvaajana. Viivyin näyttelyssä kauan.
[Aleksis Kiven kuolinmökki]
Järvenpään Rantatien varrella harkitsin pitkään Krapihoviin menoa. Että blineille sinne? – En mennyt.
Mutta piipahdin, kun kerran kohdalle sattui, pienessä ”navettaputiikissa”: Memories tarjosinkin pieniä tuliaisia kotiin hankittavaksi. Tulette vielä näkemään kuvissa…
Ja juhlaa oli tulla kotiinkin: milloinhan me on Pehtoorin kanssa oltu näin pitkä aika erossa toisistamme? Yhteensä 10 vrk eri osoitteissa ! Ehkä joskus vuosikymmeniä sitten? 1980-luvulla? Eikä kotiinpaluun hyvää mieltä vähentänyt, että ukkeli oli tehnyt kolmen ruokalajin päivällisen, hankkinut kuohuvan tyttärentyttäremme syntymän juhlistamiseksi. Sekin ilahdutti, että koti oli ”tilapäismajoitusten” jälkeen vallan tilava ja kotoisa, omannäköinen. 🙂
Lähdin tänään aamukuudelta ajelemaan hiljaisesta, pimeästä Järvenpäästä, ja puolikahdelta olin kotona. Kuinka kaunista, sinivalkoista olikaan läpi eteläisemmän Suomen! Jyväskylän pohjoispuolelle asti liikennettä vähän, pakkasta paljon. Ei minun muistissani, elämässäni, ole ollut näin kauniita, lumisia sinivalkoisia päiviä yksi toisensa jälkeen, pitkin poikin Suomea.
Toissailtana laittelin kyselyn vanhoista, oululaisista ja muista tavallisesta puhekielestä puuttuvista sanoista, termeistä ja käsitteistä.
Yli kolmekymmentä lukijaa on merkinnyt tuntemiansa sanoja. Kukaan ei ollut merkinnyt tietävänsä kaikkia. Arenti, oltermanni, siida, personkuppi, rantahelekku vaikuttavat olleen oudoimpia, – aniharvalle ovat tuttuja nuo. Kukaan ei ollut merkinnyt tietävänsä kaikkia, mutta hyyskä, salusiini, avojalakanen, saiju ja visto olivat useimmille tuttuja juttuja.
TÄSSÄ selitykset
Salusiini (ks. kuva yllä)
ikkunan puoliväliin ripustettu kappaverho(t)
Jankki
kuivuneista leivänkannikoista, savukyljestä/silavasta/voista ja vedestä valmistettu paksu muussi/puuro (perinneruoka Pohjois-Pohjanmaalla)
kahvin(tai teen)juojan santsauskuppi tai santsikuppi 0n personkuppi. Varsinkin toisen kupillisen jälkeen juotava kahvi on jo personkuppi.
Ruotu(järjestelmä/laitos)
Ruotujakolaitoksessa (v. 1680 – > ) maatilat jaettiin yleensä 2–4 talon muodostamiin ryhmiin eli ruotuihin, jotka sitoutuivat yhdessä huolehtimaan sotamiehen palkkaamisesta. Jos sotilas kuoli, tuli ruodun järjestää uusi mies tilalle.
Puustelli
Puustelli eli virkatalo (< ruots.boställe) on tarkoittanut Ruotsissa ja Suomessa joko sotilas-, siviili- tai kirkollisen viran haltijalle luovutettua palkkatilaa.
Hyyskä
puucee, ulkokäymälä, vessa
Ranttahelekku, rantahelekku
”huono nainen”
’renttahelekku’ on huonosti pukeutunut
Pelekka
leipälapio, jossa on vain lyhyt kädensija, kun taas leipälapiossa on pitkä varsi
Oulun murteella pelekka voi tarkoittaa myös tapaa, jolla hirsi on muotoiltu: pelkkahirsi (pelekka) syntyy kun pyöröhirsi sahataan kahdelta reunalta suoraksi eli pelkkaamalla.
Lohenpyrstösalvos
Pelkkahirsisen lyhytnurkan salvos, jossa liitoksen vinoudet sitovat hirret toisiinsa
Issikka
vossikka, vuokra-ajuri
Tampereella myös varhaisista linja-automobiileista (linja-autoista/onnikoista) käytetty nimitys
myös islanninhevonen
Visto
inha, inhottava, epämiellyttävä
Viskaali
tullimies, tullivirkailija, myös muu valvova viranomainen
Oltermanni
ammattikunnan tai -killan esimies, kylänvanhin
Arenti
käyttö- ja nautinta-oikeus maahan tai muuhun annetaan määräajaksi vastiketta (vuokraa) vastaan, eli arenti voi tarkoittaa myös itse vuokrakorvausta.
Vuokraajaa kutsuttiin arentilaiseksi tai arentimieheksi
Siida
saamelainen lapinkylä, porokylä, elinpiiri
Rusthollari
ratsutilan omistaja, joka sai verovapautta vastineeksi sotilaallisesta velvoitteesta. maatila, joka oli velvoitettu varustamaan kruunulle ratsumiehen ja hänen hevosensa sekä varusteet sotapalvelukseen 1600-luvulta 1800-luvun alkuun (vrt. ruotulaitos)
Aihki
(iki)vanha ja kilpikaarnainen petäjä/mänty (Meidän mökkipihan voimapuu on aihki. Siihen on melkein väärtisuhde. 🙂
Onkapannu
höyrykattila (esim. höyrylaivoissa ja sahoilla)
Väärti
jonkin arvoinen
hyvä ystävä
”väärtisuhde” Väärti voi olla pitkäaikainen tuttava tai kaveri, jonka luona oleskellaan, kun vieraillaan hänen asuinseudullaan, tai henkilö, johon jollakin on jatkuva, vastavuoroiseen lahjanantoon perustuva (väärti)suhde. Esim. saamelaisten keskuudessa oli/on ollut väärtisuhteita, samoin Oulussa kauppaporvariston ja Kainuun tervatalonpoikien välinen suhde 1800-luvun lopussa oli sellainen.
PS. Sanoihin, murteisiin liittyen vielä…
Vinkkeleistä (vinkkelipatikasta) oli puhe jokunen viikko sitten. Silloin täällä blogissa yhteistuumin todettiin, että vinkkeleistä käytetään nimityksiä vinkkelit, huopikkaat, huopatossut, nullit tai huopanullit. Mutta kukaan ei muistanut/tiennyt sellaista nimitystä, joka tänään mainittiin parhaillaan kuuntelemassani kirjassa: filttisaappaat tai vilttisaappaat tai jopa filttikenkät! Isäni pruukasi puhua filttikengistä. Hänellä kun oli puheessaan paljonkin lounaismurteisia sanoja, jotka eivät Oulusssa 50 vuodessa ehtineet häipyä.
Liekö tammikuun etymylogia tai siis tammikuu-sanan etymylogia oli jossain alitajunnassa vaikuttamassa siihen, että tänään tulin lenkillä kuvanneeksi vain puita.
Kuukauden nimen alkuosana oleva tammi- on selitetty olevan sama kuin hämäläismurteissa tavattava pyörän akselia, napaa tai myllyn keskipuuta merkitsevä tammi. Nimitys viittaa siihen, että ajanjuoksussa tammi- eli sydänkuun ajateltiin jakavan vuoden kahtia, se on ´keskellä´. On ajateltu että vuoden vaikein kuukausi, talven ´selkä´, taittoi vuoden kahdeksi. Agraariyhteisöissä minkään suuremman työn aloittamista sydänkuun aikana ei pidetty oikein soveliaana. Niinpä minäkin olen tänään vältellyt isompia hommia. … 🙂
Eihän Oulussa paljon tammia ole, mutta Merikosken rannalla, Tuiran uimarannan läheisyydestä on hienoja jalopuita. Näin siitä huolimatta, että Tervahaudan puiston ja Matinpuiston puita kaadettiin loppukesällä kymmenittäin, etupäässä vanhat hopeasalavat joutuivat ”harvennushakkuun” kohteiksi, mutta vielä on jäljellä komeita ja korkeita puita. Tosin pilvisenä pakkaspäivänä värejä ei puistomaisemassa ole.
Nämä hopeasalavat ovat minun kuvissani olleet kaikkina vuodenaikoina ja monta kertaa, monessa valossa. Ne on jotenkin juhlalliset. Nyt vielä ylpeämpiä kun ympäriltä on pienempiä kaadettu kesällä pois.
Kuvassa on Merikoski! Näin ylväänä se nykyisin kuohuu ja kohisee.
Minä yritin! Minä todella yritin, että olisin innostunut kiertelemään kaupungilla kuvailemassa valoja, joulua, jotain Luciaan viittaavaa… Nope!
Pakkasta ei aamupäivällä ollut kuin jotain – 14 C, ja minulla kyllä oli Michelin-ukkelin verran toppauksia, mutta taas läsnä se ´oululainen pieni vinkka´. Aika pian totesin: ”mun ei oo pakko”. Niinpä menin aika lailla suoraan hakemaan Kauppahallista porkkanat ja lantut, kalakauppiaskälyltä vähän herkkua lauantain kahden hengen päivälliselle ja piipahdin vielä Lidlissä: pistaasit (8 € ISO pussillinen), pieni Stollen, pinkkejä perunoita (jotka eivät sitten keitettynä olleetkaan pinkkejä).
Kauppa-asioiden lisäksi kuitenkin jotain ”valoa”. Minä näin tässä aika paljon … valoa ja viestiäkin…
Silloin kun aloitin tämän päivittäisen postauskirjoittelun, silloin kun tutustuin blogien maailmaan, silloin kun blogit olivat vielä ´in´, silloin kun ne olivat aika uusiakin juttuja, kun ei ollut Instaa, ei Tik-tokia, ei Threadsia, – noh, Face sentään jo oli, ja minä opettelin tätä blogimaailman touhua ja tekniikkaa, tulin monta kertaa törmänneeksi kommentteihin, joita jo pitkään (ehkä jopa vuoden, pari) postailleet omissa blogeissaan saivat: heille huomautettiin asiallisesti tai sitten ei niin fiksusti, että vanhojen postausten ”NOSTO” = linkittäminen omiin kirjoituksiin, tai jopa uudelleenjulkaisu, ei ole hyvä juttu, että sellainen on vain lukijoiden kalastelua, että se on laiskuutta, että se on turhaa toistoa. Ja minähän päätin, että minä en koskaan, en koskaan! tule sellaista tekemään.
Noh, en ole kovin paljon tehnytkään. Itse asiassa blogin 18-vuotisen historian aikana en ole koskaan julkaissut samaa tekstiä kahta kertaa, mutta toki olen linkittänyt joihinkin edellisten vuosien teksteihin, enimmäkseen kai resepteihin.
[Tässä aamupäivän kuva Oulun torinrannasta, aittatorin laidalta. Rannan alue, uusine laitureinen on upea. Luulisin ainakin. Ainakin silloin kun on valoa ja liikettä enemmän. Tästä kuvasta tein kalenterikuvan 13: otsikkokuvassa sentään enkelit ja tontut olivat liikkeessä, olemassa.]
Mutta nyt TAAS linkitän vanhaan, tai oikeastaan varsin tuoreeseen artikkeliin: sehän liittyy siihen, että miksi juuri tänään vietetään Lucian päivää? – Suunnilleen pohjoisen pallon puoliskon pimeimpänä päivänä vietetään juuri tänään Valon juhlaa? Tässäpä sille selitystä..
Ei ole ihan mun juttuja moiset koristelut ja askartelut, mutta tuollaisenpa onnistuin tekemään. Helppo 🙂 homma, jos en olisi ensin joutunut aika pitkää aikaa etsimään hukassa ollutta kuumaliimapyssyä. Sellaisen tulin hankkineeksi joskus ”valokuvaajan urani” alkutaipaleella, kun tuotekuvissa halusin tehdä jotain ”ilmassa” leijuvaa.
Lopulta liimapyssy löytyi. Toinen ongelma oli siinä, etten ollut tajunnut ostaa mahdollisimman VÄHÄN mehukkaita appelsiineja. Nämä ´koristeappelsiinit´ kun sattuivat olemaan varsin hitaasti kuivuvia. Kranssia varten kuivattelin viipaleita huoneenlämmössä ja satunnaisessa uunin jälkilämmössä monta monituista päivää.
Mökillähän on sienikuivuri, ja sillä homma olisi hoitunut paremmin ja nopeammin, ja appelsiiniviipaleet olisivat ehkä sillä tavoin pysyneet raikkaamman värisenäkin, mutta meneehän se noinkin, eikö?
Appelsiinit nyt eivät varsinaisesti ole joulun hedelmiä. Jouluomppuja toki on, mutta jouluappelsiineja? Ehkä liittyy siihen, että kun appelsiineja alkoi Suomessa saada, olivat ne niin harvinaista herkkua, että niitä hankittiin vain jouluna.
Ainakin jo 1700-luvulta on mainintoja aateliskartanoissa tarjotuista appelsiineista, mutta varsinaisesti niitä tuli vasta itsenäisyyden ensi vuosikymmenillä. Ja monet meidän sukupolvemme vanhemmat, myös minun äitini, muistivat, milloin sodan jälkeisinä vuosina saivat ensimmäisen appelsiininsa. Jouluunhan se monen muisto liittyi. Mutta ei niitä silloin kyllä kransseihin liimailtu!
