Niksipostaus 2020

Pitkään aikaan ei täällä blogissani ole ollut minkäänmoista ”niksinurkka”-postausta. Sellaisia on näköjään kerran vuodessa tullut laadituksi.  KLIKS

Nyt sitten tämänvuotisen niksipostauksen aika. Tällä kertaa vain muutamia vinkkejä teille kerrottavana.

Aloitetaan aamukahvista. Meillähän kahvi keitetään pannulla, tosin mökillä keittimellä. Tyttäreltä opittu niksi oli aluksi käytössä vain juhlapyhinä, pian myös sunnuntaisin. Nykyisin kahvi meillä keitetään sekä Juhla Mokasta että suklaakahvista. Ihan sama onko käytössä pannu vai keitin, mutta 1/3 tai 1/4 böönistä on tätä suklaakahvia. Se ei tee kahvista suklaanmakuista, mutta pieni hyvä vivahde siihen tulee. On kokeiltu myös kardemumma-, pähkinä- ja vaniljakahvia, mutta niissä mausteisuus ei ole hyvä, vaan ”puskee” päälle ja vie kahvista kahvin maun taka-alalle. Suklaan häivähdys saa tuiki tärkeän kahvin maistumaan vähän tavallistakin paremmalta.

Joskus kesällä kauppareissulla mukaan tarttui Thai Green Curry -purkki. Se on noista kolmesta meidän mielestä paras, eivätkä muutkaan huonoja ole. Käytän niitä seuraavasti: Leikkelen Jyväbroilerin fileet isoiksi paloiksi, sitten pyörittelen kuumassa rypsiöljyssä kunnes palasiin tulee vähän väriä, lisään  vähän suolaa ja kattilaan mukaan purkillinen bambunversoja. (Aasia Marketista saa erityisen hyviä aika ohuiksi suikaleiksei leikattuja, mutta kyllä nuo Spice Up -merkkiset kauppojen normivalikoimissakin olevat käyvät). Bambunversojen lisäksi lisään joskus porkkanan tikkuina, samoin vähän sipulia ja paprikaa, mutta välttämättä  ei tarvitse niitäkään. Broileripalojen ja vihannesten päälle purkillinen currya; noin puolisen tuntia miedolla lämmöllä ja valmista on.  Tarjolle nuudeleita ja tai riisiä. Helppoa ja hyvää!

Voin väittää olevani kokemusasiantuntija monissa hampaistoon liittyvissä asioissa, joten nyt kannattaa ottaa vakavasti suositukseni. Noin vuoden käytön jälkeen olen vakuuttunut, että Yotuelin hammastahna, jonka luvataan valkaisevan hampaita, todella tekee niin. Tai ainakin se estää tummumista, – huolimatta päivittäisestä kahvin ja viikottaisesta punaviinin juomisesta.

Se on miellyttävä käyttää: ei vaahtoa ylenpalttisesti, itse asiassa ei juuri ollenkaan, varsinkin Snowmint-maku on hyvä, hampaista tulee puhtaan tuntoisetkin, eikä niitä juuri koskaan vihlo, ja tahna valkaisee. Aika tyyristä on (riippuen kaupasta noin 15 €) mutta sitä ei tarvita paljoa, joten on hyvin riittoisaa.

 

Ja loppuun maskisuositus! 

Espanjantauti alkoi vuonna 1918, ja se kulki aaltoina Suomenkin yli. Viimeinen, neljäs aalto oli erityisen paha Inarissa, jossa 10 % väestöstä kuoli. Kaikkiaan tauti tappoi kymmeniämiljoonia ihmisiä (arviot vaihtelevat suuresti 40 – 100 miljoonan väliltä). Suomessa ”vain” 20 000 menehtynyttä ja USAssa puolimiljoonaa. Historioitsijoilta tavataan kysyä, toistaako historia itseään, ja historioitsijat ovat tutkineetkin ”toistuvuutta” kaikkialla maailmassa monin eri tavoin. Ennustamaan historioitsijat harvoin ryhtyvät, eivätkä siihen – tietenkään – pystykään. Mutta historiasta usein kuitenkin opitaan: onhan tämän korona-pandemian aikanakin opittu menneestä, influenssan ensimmäisestä aallosta ja aiemmista maailmanlaajuisista epidemioista. Mm. opittu käyttämään maskeja.

Elokuun aurinkoinen lauantai

Kesä. Siltä on – onneksi – tänään tuntunut. Liki iltaan asti aurinkoa.

Iso osa päivästä kulunut eilistä kuvasatoa peratessa, tehdessä ja julkaistessa. Ehkä ei-rotissöörejäkin kiinnostaa millaista on nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta rennosti, syöden paremmin kuin missään ravintolassa, hyvillä mielin. Kuvakooste eiliseltä valmiina täällä KLIKS.

Toinen puoli päivästä ulkosalla. Turkansaari kutsui taas. Nyt kun minulla on myyntilupa siellä ottamilleni kuville, oli hyvä syy vaihteeksi sykkelöidä sinne. Totta puhuen, tämä ei ollut ainoa, eikä edes tärkein syy, vaan minusta siellä vaan on niin hyvä käydä, olla. Merkillinen lepo. Toisaalta, liikkumisen ilo: 45 kilometriä ja kaksi tuntia pyörän selässä. Hyvä niin.

 

Retkellä maalla, menneessä

Metsähän oli mun mieli,
kauvas kaupungin melusta,
honkien ikihumuhun,
ikikorven katvehesen.

       (Eino Leino)

Metsään tai maalle, ainakin jonnekin… Olin jo lähdössä Limingan Arboretumiin, mutta vaihdoinkin kohteeksi eilen avatun Turkansaaren. Näinä post-yliopistoaikoinani olen käynyt siellä ainakin kerran kesässä. Nyt siellä on kunnosteltu paikkoja, ja tehty Siikasaareen 581 kyynärää pitkä metsäpolku (katettu, esteetön = vaikka lastenrattaiden kanssa tai pyörätuolilla hyvä kulkea), jonka varrella satumetsä, kaunis sammalpeitteinen kuusikko. Ja aluskasvillisuudessa myös metsäkortetta, joka auringon siivilöityessä kauniisti oli todella mukavan näköistä.

Eikä ainakaan tänään siellä ollut sääskiä. Aika paljon lapsiperheitä ja ikäihmisiä kylläkin. Mutta kyllä museoalueelle mahtuu, ja siellä on paljon katseltavaa.

Olen ikäni kaupungissa asunut ja lapsuudessa suunnilleen vain kerran kesässä maalla olleissa mummoloissa käynyt, joten minun ei ehkä pitäisi tuntea mitään nostalgiafiboja maaseututaloissa ja niiden pihapiireissä, mutta kuitenkin punamultaiset rakennukset, harmaat aitat, riihet ja tallit viehättävät, niiden luona viihdyn. Olisivatko paikallishistoriaprojektit ja väitöskirja, jotka veivät Suomen 1800- ja 1900-luvun alkupuolen maaseutuelämään, aiheuttaneet tämän mieltymyksen vai onko tuttuuden tuntu sittenkin jossain pientilallisten jälkeläisen geeneissä? Vai suomalaiskansallisessa mielenlaadussa?

Ja aina – ainakin silloin kun olen yksikseni – tällaisissa paikoissa alan rakennella mielessäni tarinoita, miettiä elämänmenoa, sepittää tapahtumia … Tänäänkin sain melkein kaksi tuntia tuolla kulumaan, kuvaillessa, kahvilassa (jossa tyydyin vain limppariin ja pieneen lohileipään, mikä kyllä vähän sitten harmitti, sillä naapuripöytään tulivat lohisoppalautasellisten kanssa, ja kyllä tuoksui hyvälle…), jokirannassa istuskellessa ja miettiessä menneitä ja tulevia.

Hyvä oli huilatakin, sillä paluumatkalla oli kyllä melkein vaarallisen kova, puuskainen tuuli.

Ulkomuseoalueelle on tänä(kin) kesänä vapaa pääsy, ei edes Museokorttia tarvitse, ja kovasti se on kohentunut vuosi vuodelta. Niistäkin ajoista, joilta tämä jokunen viikko sitten julkaistu kuvammekin on … 🙂  Kotimaan- ja lähimatkailun, päiväretkeilyn ja historian, metsän ja hyvän mielen, liikkumisen ilon ja lohisopan vuoksi – harkitsehan käyntiä Turkansaaressa.

Väitöspäivä, karonkkailta

On ollut hatun ulkoilutuspäivä. Akateeminen päivä. Takaumien päivä. Takautumia omiin oppikoulu- ja lukiovuosiin, ja palautumia yliopistonlehtorivuosiin.

Yksi opiskelijoistani, jonka väitöskirjatyön ohjaukseen en ole paljoakaan osallistunut, mutta maisteriopintojensa  (ja ´lopullisen´ uravalintansa) vaiheissa olin (niin uskon tämän illan jälkeen 🙂 ) mukana, väitteli tänään. Olihan hienoa, että sain henk.koht. kutsun väitökseen ja karonkkaan. Vastaväittäjä teki päivästä väittelijälle ja mukana olleille hienon. Tuli mieleen, kuinka omanikin oli juuri vastaväittäjän ansiosta haastava, mutta niin hieno, antoisa, palkitseva. Niin varmaan tänään E:lläkin.

Ja liki sykähdyttävä päivä oli tänään entisellä yliopistonlehtorillakin. Olipa mukava nähdä työkavereita, ja toistakin ja kolmattakin hyvin pärjännyttä opiskelijaani. Hienoinen kaipauksen häivähdys akateemiseen maailmaan, omaan työpositioon.

Kuinkas moni blogin lukijoista on ollut mukana Teiniliitossa, – tai kouluneuvostossa?

Oulu, historia, sairastamista

Näittekö Seela Sellan Nybergin haastattelussa? – Inhimillinen, kaunis, ajatteleva, humanisti, henkevä, eikä vanhuuden katkeroittama, Seela Sella! 60-luvun lopulla juutalaiseksi miehensä myötä kääntynyt Sella näyttelee Tampereella (ja syksyllä Helsingissä) Hitleriä. Mieletön nainen! Vakavasti harkitsen/harkitsemme Tampereelle lähtöä. Tekisi hyvää pieni reissu.

Elämme merkillisiä aikoja. Maailmassa, kotona, Oulussa, talvessa, perheessä, sukupolvien ketjussa, … eri aikatasoissa, ja välillä tuntuu, että eri todellisuuden tasoillakin.

Ja toisaalla: ”leikkimieliseen arvontaan” osallistui ilokseni kuusi blogin vakilukijaa; ja kaikki vastaukset olivat oikeita. Osallistuminen takasi oikean vastauksen. Tarkoitus oli tänään järjestää arvonta, joka videoitaisiin ja jossa Eevis olisi onnettarena, mutta sairastapauksen (tai tarkemmin ottaen useammankin vaikkei se flunssa ei iskenytkään) vuoksi sitä ei voitu toteuttaa, joten Pehtoorilta tivasin lukua ”sano luku 1 – 6, äkkiä, äläkä mieti!” ja tämän ilman virallista valvontaa tehdyn arvonnan tuloksena voittaja on: AK. Onneksi olkoon! Voitettuasi myös tämän vuoden kalenterin, minulla onkin tallessa osoitteesi, joten laitan postissa korttipaketin. Ja kiitokset kaikille osallistujille! On mukava näin tarkistaa, että teitä ”ruudun sillä puolellakin” on olemassa. 😉

Ja kaiken muun hyvän lisäksi AK:n vastauksessa on myös oikea sijoitus tälle kohteelle, jonka harva oululainenkaan on hoksannut. Se on siis Oulun Kympin sisäpihalla. Torikadulla on vanha entinen Suomen Pankin (1880-luku) ja nykyinen? kaupungin rahatoimiston kaunis, uusklassistinen rakennus, jossa taitaa olla Oulun ainoa kadulle avautuva ulokeparveke. Oikealla olevassa puurakennuksessa on lehtitiedon mukaan kaupunginhallituksen sauna, ja siinä pihapiirissä on tehty yksi Pojat-elokuvan kohtaus.

Matkallaan pohjoisesta etelään yhteistyökumppani, asiakas, herrn Rapu-Art piipahti: Porotokka-kuvaukset jatkuvat. Sehän on hyvä juttu se.

Nyt katseet jo tulevaan viikkoon, jossa on tiedossa paljon …

Menneessä maailmassa

Minä se kävin eilen iltayöstä kuvaamassa revontuliakin!

Sattuipa nimittäin niin, että taas kerran illan koneella istuttuani, päätin kymmeneltä siirtyä takkahuoneeseen kutomaan ja kuuntelemaan yhden äänikirjan loppuun, jotta uni olisi rauhaisa ja ylipäätään tulisi. Kun kirja sitten yhdentoista aikoihin loppui, vielä vilkaisin luurista viimeiset ”hälytykset” ja olihan siellä ”Auroras” -merkki. Ei muuta kuin pyjama ja kylpytakki päällä pihalle varmistamaan, että onhan näin? – Ja kyllä, siellä on lupaavia vihreitä juovia, tähtitaivas joskin hieman liian kirkas kuutamo. Ei muuta kuin pakkaamaan toppaa ylle, etsimään kamera, oikea objektiivi, jalusta ja hiljaa ulos, jottei Pehtoorin unet turhan päiten keskeydy.

Ja sillä samalla hetkellä kun kujan kääntöpaikalta löydän hyvän kuvakulman ja tarpeeksi valottoman nurkan, niin pilvenlonka peittää sen ainoankin vihreän. Päätän jäädä hetkeksi odottelemaan, turhan pitkäksi hetkeksi: unentulo samoin kuin revontulet olivat tipotiessään!

Huomiseksi on kyllä luvattu sekä selkeää pakkasiltaa että revontulia, ennustemittarit näyttävät 4/5. Ehkä siis huomenna.

Lyhyen ja huonosti nukutun yön jälkeen kuitenkin kuudelta ylös ja lähdimme kaksistaan ”kierrokselle”. Haimme tulppaanit ja Runebergit molempien äideille kaupungista ja huurruttelimme ensin Jääliin. Keittelin kahvit ja sitten juttelimme menneitä, oikein muistiinpanoja tein ja nyt on Pehtoorin sukupuu parin sukupolven taakse myös äidin puolelta suunnilleen hahmoteltu. Paljon tiesin, mutta myös jotain mielenkiintoista uutta tietoa tuli ja ennen kaikkea nyt tiedot ovat tarkempia ja järjestyksessä.

Löytyipä ”sukuperimästä” syy (tai siis ansio) Pehtoorin siisteille vaatteille (”berberi piti olla jo pienenä”) ja tyttären yksinlauleluille (neljäs serkkunsa on ollut oopperalaulaja Michiganissa 😉 ).  Samalla anopin urakehityksen etapit (16-vuotiaana Tuomiojan Asemaravintolaan töihin ja siitä sitten parin mutkan kautta Oulun uuden Sokoksen astia- ja kodintarvikeosastolle) tuli pistettyä paperille.

Kaksi isoa kenkälaatikollista otin kuviakin kotiin, aikeena parhaita niistä skannailla tässä jossain välissä, vaikka oman äidinkin (tosin albumeissa olevat) kuvat ovat vielä osittain läpikäymättä. Pehtoorin kanssa tuossa pitkä tovi kuvia katseltiin, ja minullekin Rahkolan suvun kasvot vuosikymmenien takaa tulivat tutummiksi.

Tässä toinen miehistä (ei tiedetä kumpi :D)  on Pehtoorin papan veli, joka muutti Ylivieskasta Amerikkaan. Löysinpä äsken My Heritage -tietokannasta tämän Jacobin tyttärentyttärenkin.

Ja tässä sitten äiti ja poika! Kyllä on anoppi sporttinen: ihan samanlaiset verkkarit oli minullakin 60-luvulla. Ja tennarit.

 

Syyslomapäivä

APSUN JA MUMMIN SYYSLOMAPÄIVÄ

KIRJASTOSSA reilun tunnin leikkimisen ja kirjojen valitsemisen jälkeen, kun mummi vitkuttelee vaatenaulakolla.
– Mummiiiiiii, NYT me lähdetään jo sinne museoon! Haluan lähteä MUSEOON!
(Kuinka moni muu 4-vuotias vaatii päästä museoon.)

MUSEOSSA (ainakin tunnin osastolta toiselle kulkemisen jälkeen)
– Ens kerralla mennään kyllä Leo´s Leikkimaahan, mutta sitten tullaan taas tänne.

MÄKKÄRILLÄ
– Otatko maitoa vai vettä siihen HappyMealiin.
– Maitoa. Lakkoositonta. …    Isi tykkää samppanjasta. Niinku valkoviinistä, ja se on juonu toomperinnoonia.

MUMMI-PAPALLA kun olisi aika lähteä kotiin
– No niin, Aatu, jos lähetään kotiin?
– En halua lähetä.

 

Viikko 43. Syyslomaviikko, jolloin meidän perheessä on aina ollut joku syyslomalla. Tänä vuonna se olisi tietysti voinut olla tytär, mutta hän ei ole tällä toisella opiskelurupeamallaan paljon lomia pidellyt – aikoo tehdä kolmivuotisen kandin kahdessa vuodessa, joten syyslomaviikkokin on opiskeluviikko. Mutta onneksi on Apsu! Meidän puolipäiväinen päiväkotilapsi on lomalla tämän viikon. Äitinsä on flunssassa, pikkusiskonsa flunssassa (tekee hampaita vähän rajummin?)  ja iskä kahden päivän työreissulla, joten katsoin sopivaksi hetkeksi ja iloksi itselleni hakea pojanpojan viettämään lomapäiväänsä kodin ulkopuolelle.

Kun ulkona oli karsea keli ja Apsukin vielä korvatulehduksen ja yskän jälkeisessä toipilasvaiheessa, päätettiin viettää päivä sisällä, eikä kovin paljoa touhuilla. Ei siis Leo´s Leikkimaahan, ei Tietomaahan eikä kylpylään, vaan päätimme lähteä kirjastoon. Siellä leikkihuoneessa oli aika paljon lapsia ja äitejä, – lomaviikko näkyi. Ja oli kyllä mielenkiintoista katsella leikin ohessa, kuinka Apsu suhtautui muihin lapsiin. Itse asiassa, kuinka vähän heistä tänään välitti tai siis piti muita lapsia ihan luonnollisina, – aiempi arkailu, avoin tuijottaminen, ujous tai hienoinen syrjään vetäytyminen olivat tipotiessään.

Museossa oli perinteinen herra Hakkarais-osasto, leikkimökki pikkukeittiöineen ei enää kiinnostanut, mutta Oulun pienoismalli entistäkin enemmän. Gorbatsov- ja ”Minun aarteeni”-näyttelyt eivät oikein iskeneet Apsuun, mutta uusi toukokuuhun asti avoinna Kakaravaara-osasto* sitäkin enemmän. Hienosti rakennuttu näyttely, ja mikä parasta, siellä sai moniin esineisiin myös koskea! Nostalgiaa mummille ja Apsulle kiinnostavia kohteita: junarata ja vanha toimiva kaupan kassa.

Mummille parasta oli pojan seura ja jutut. 😉

 

*Museon Kakaravaara-näyttelyn menen joku kerta katsomaan yksikseni oikein ajan kanssa. Suosittelen muillekin – aikuisellekin! Ja Kalevan kuva-arkistossa on kuvia Oulun ”oikeasta” Kakaravaarasta.