Syksyn myötä kuvia ja kalentereita

Tuiranrannasta kohti Myllytullia

”Saariselkä kuvissa 2022” -kalenteri tuli tänään viimeisteltyä valmiiksi ja ladattua painettavaksi. Sellaista en ole ennen (myyntiin) tehnytkään, saapa nähdä miten tämän kanssa käy. Toivottavasti Saariselkä FB-ryhmässä muutaman kuvani saama suosio enteilee, että kuvakalenterilla saattaa olla kysyntää.

Tankasuolla ottamani otos on saanut melkein 8000 tykkäystä, paljon kommentteja ja jakoja. Eipä somessa mikään aiempi kuvani ole saanut tuollaista ”äänivyöryä”. Muutaman kerran Oulu tutuksi -FB-ryhmässä on tullut yli 1200 tykkäystä, samoin tuossa Saariselkä-ryhmässä, jossa kukaan ei ole aiemmin tainnut päästä yli 1500. Mutta että 7700! Katsellaan, kuinka kalenterille käy.

Tänään aloin vihdoin koota ja muokata myös perinteistä (nyt JUHLAvuosi = kymmenes) Oulu kuvissa -kalenteria. Viime vuonna myin niitä yli 50 kpl, ja nyt olisi samanlainen erä tarkoitus tilata. Kuvia on vuoden varrella tullut tätä varten otetuksi, kevättalven kuvakansioissa on valittavaksi asti otoksia, mutta hoksasinpa aamusella aloittaessani, että lokakuullehan ei vielä ole oikein hyvää kaupunkiruskakuvaa.

Niinpä päivän pitkäksi aiottu pyörälenkki vaihtui vain ajeluksi ristiin rastiin kaupungilla, mikä oikeastaan sopi minulle paremmin. Kamera satulalaukkuun ja etsimään kalenterikuvaa: tuo ylhäällä oleva Tuiranrannan kuva on mieleiseni, tyylikkäästi lokakuisen ankea, paljas, mutta kyllä tämä kuva Heinätorin koulusta taitaa lopulta olla se lokakuun kalenterikuva. Siinä on jotain perustavanlaatuista Oulua. 🙂

Ouluun perustettiin kansakoulu 1874 ja tämä ensimmäinen, komea koulurakennus valmistui 1876. Siinä oli myös Oulun ensimmäinen (kansan)kirjasto 1800-luvun lopulla. Myöhemmin koulussa oli opettajana mm. Fanni Luukkonen, joka tunnetaan paremmin Lotta Svärd -järjestön johtajana. Hän syntyi Helsingissä, mutta valmistuttuaan kansakoulunopettajaksi (1906) hän toimi muutaman vuoden tässä koulussa. Sodan ja Lotta Svärd -yhdistyksen laukkauttamisen jälkeen hän eli aika yksinäisenä, sai sydäninfarktin vuonna 1947 ja haudattiin Iihin, Kruununsaaren hautausmaalle sukuhautaan (postauksessani kuvakin haudasta).

Syksykin on ihana vuodenaika. Tällaisina päivinä ainakin.

Pääsiäisruokia meiltä ja muualta

Tikkutiistai.

Pääsiäisviikon, hiljaisen viikon, tiistai on tikkutiistai. Kansanperinteen  kerrostumissa kerrotaan, että tikkutiistaina vuoltiin tavallista parempia sytykkeitä. On myös selitetty, että juuri pääsiäisviikon tiistaisin olisi tikuilla ja päreillä tilkitty hirsiseinien koloja ja välejä.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilla pääsiäisviikonpäivien nimien taustalla kerrotaan kuitenkin olevan enemmän kielelliset perusteet, alkusoinnut kuin maaseutuyhteisön työvuoden päiväjärjestykseen liittyvät toimet. (ks. täältä)

Mutta enpä nyt puutu pääsiäisen viettoon liittyviin perinteisiin enempää; aiemmin olen kirjoitellut ainakin tällaiset kaksi:

Lyhyt juttu pääsiäismunien pitkästä historiasta

Pieni pääsiäisruokakirjanen

ja kolumnini pääsiäispullista (kulitsa, colomba etc.):
Colomba – italialaisten pääsiäispulla vailla vertaa

Tein viikonloppuna tätä italialaisten kyyhkyn muotoon (jos osaa ja/tai on vuoka) leivottavaa pääsiäispullaa (ks. kuva ja pääsiäispulla-kolumni). Se on kyllä melkein enemmän kakkua kuin pullaa, vaikka hiivalla nostatetaankin. Kakkumainen tulee ainakin sillä reseptillä, jonka minä vuosia sitten sain käyttööni. Vähän nyt selkiytin vanhaa ohjetta:

Colomba di pasquale

Taikina (huom. vaatii yön yli nostatuksen) 

 7 – 8 dl vehnäjauhoja
1 + 1½ dl sokeria
2 + 1 keltuaista
½+1½ dl vettä
60 + 60 g voita
½ pkt hiivaa
raastettu appelsiinin, limen ja sitruunan kuori
100 g hillottua appelsiininkuorta
2 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa
60 g tummaa suklaata

Päälle kuorrutus
3 valkuaista
120 g tomusokeria
70 g mantelijauhetta
150 g manteleita (lastuja tai kokonaisia)
raesokeria

Liota hiiva lämpimään vesitilkkaan, lisää 2 dl jauhoja ja nostata tunnin verran.
Lisää 1 dl sokeria, 2 keltuaista, 1½ dl vettä, 3 dl jauhoja ja vaivaa hyvin. Nostata taas tunti.
Lisää loput jauhot (noin 2 dl), sokerit ja 1 keltuainen sekä suola ja 60 g pehmeää voita. Vaivaa erittäin hyvin. Peitä kulho kelmulla, nostata yön yli.
Lisää kuoriraasteet, hillottua appelsiininkuori, yksi keltuainen, vaniljasokeri, murskattu suklaa ja 60 g voita. Vaivaa tasaiseksi.

Laita taikina  yhteen isoon tai kahteen pieneen vuokaan, kohota kolmisen tuntia ja tee päällys. Vatkaa valkuaiset kevyesti, lisää mantelijauhe ja tomusokeri ja levitä seos kohonneen pullan päälle, koristele manteleilla (tai mantelilastuilla) ja raesokerilla.
Paista 175-asteisessa uunissa noin 50 minuuttia.

Italiassa tämän kanssa voidaan tarjota kermavaahtoa, pashaa, olenpa kerran saanut sen ohessa gelatoakin. Myös mascarponevaahto, joka sopii myös esim. hedelmäsalaatin tai marjojen kastikkeeksi, on tähän makuparina vailla vertaa.

Mascarponevaahto

250 g Mascarpone-juustoa (äärimmäisessä hädässä 200 g Philadelphiaa tai Creme Bonjouria)
2 dl kuohukermaa
3 kananmunaa
6 rkl sokeria
2 rkl Amaretto-mantelilikööriä (tai pari tippaa manteliöljyä)
Amarettoa myydään minipulloissakin, ettei tarvitse isoa yhtä jälkiruokaa
varten ostaa. Toisaalta liköörilasillinen sopii oikein hyvin kastikkeen ja
marjojen seuraksi.

Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaaleaksi, ilmavaksi vaahdoksi. Lisää juusto. Lisää vaahdoksi vatkattu kerma. Mausta liköörillä. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi ja sekoita kevyesti käännellen juustomassaan. JOS tätä jää, niin pakasta loput, saat hyvää jäätelöä. 

Mutta entäs suolaisia alkupaloja?

Sitruunainen mätimousse

1 dl kermaa
1 dl ranskankermaa
1 punasipuli
100 g siianmätiä
puolikkaan sitruunan raastettu kuori
pari ruokalusikallista silputtua ruohosipulia
suolaa

Vatkaa kerma vaahdoksi, ja lisää siihen ranskankerma. Hienonna punasipuli,  ja lisää se sekä mäti, ruohosipuli, raastettu sitruunan kuori kermaseokseen. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa.

Tämä on Tomi Björckin keittokirjasta, tätä meillä syödään ehkä vain pääsiäisenä. Se toinen, perheen äänestyksessä ehdottomasti paremmaksi äänestetty = minun mätimousseni ohje :D.

Nämähän sopivat hyvin alkupalohin, oheen kanan- tai viiriäisenmunia, rieskaa ja graavikalaa. Mitenkö poikkeaa joulun tai juhannuksen alkupaloista? Nuo tuo sitruuna! 😀

Alkuun tai lisukkeeksi tai lounaaksi

parsarisotto!

 

Jollet haluat tehdä perinteistä lampaanviulua tai lammaspaistia, tai jos pöytään ei tänä vuonna tulekaan kahta enempää, tee patee; on helpompaa, ehkä vähän vaatimattomampaa, mutta kyllä hellii pääsiäispöydässä makuhermoja tämäkin. Lisäkemahdollisuudet ovat monet, mutta ainakin smetana ja suolakurkut täydentävät makumaailmaa, ja myös tämän kanssa fetavaahto maistuu.

 

Lammas- ja karitsaruoka tykkäävät australialaisista shiraz-viineistä (esim. Peter Lehmann)

 

Lammaspatee 

1 kg lammasjauhelihaa
1 hienonnettu punasipuli
1 dl vihreitä oliiveja viipaleina
½ dl kaprismarjoja
3 munaa
10 valkosipulinkynttä
1 ½ tl suolaa tai yrttisuolaa
mustapippuria
rosmariinia
2 dl kuohukermaa
2 rkl perunajauhoja

Laita jauheliha isoon kulhoon ja lisää muut ainekset
kermaa ja perunajauhoja lukuun ottamatta.
Vaivaa seos tasaiseksi massaksi.
Lisää kerma ja lopuksi perunajauho.
Kaada seos voideltuun vuokaan
ja laita uuniin paistumaan runsaan tunnin ajaksi.
Kypsä patee tuntuu painellessa kiinteältä.
Anna jäähtyä vähän aikaa vuoassaan ja kumoa sitten. 
Koristele esim. tuoreella rosmariinilla 

Kaikkien aikojen suosituin reseptipostaukseni on kevyt pasha. Tänä vuonna ajattelin uudistaa tuon vanhan respetin, ja käyttää kuivattuja karpaloita ja cashew-pähkinöitä. Sekoitus on aamumyslini vakiolisä nykyisin. Ja sämpylöihin niitä olen joskus upottanut. Tänä vuonna saakoon myös pasha niistä makua.

Tässä vielä linkkejä ruokiin ja kokonaisiin menuihin, jotka saattavat innostaa pääsiäispyhien kokkailuihin kotosalla ja mökillä…

Fenkolikeittoa

Karitsaa ja stout-kastiketta

Siideri-marinoitu karitsankare

 

Porkkanakeittoa, karitsanfilettä, lemon possetia…

   Mangotuorejuustokakku

Karkkihyllystä kannattaa poimia tällainen pussi. Enemmän aikuisten kuin pienten makumaailmaan, mutta niin hyviä, niin hyviä!

Sananen pääsiäisviineistä. Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä: ei kannata antaa ulkoviinillisten tekijöiden (”sopii pääsiäispöydän kattaukseen”) hämärtää valintaa. Ko. viini maistui Pez-karkeilta.

Sen sijaan tämä on AINA hyvä valinta. Myös pääsiäisenä.

 

Tiernapojat taas liikkeellä

Tiernapojat ovat olleet reissun päällä jo monta vuotta. Tämä on nyt kolmas paikka, jonne patsas on sijoitettu ja aina on keskustelu lainehtinut korkealle ja kuulunut kauas. Parempi paikka tämä on kuin edellinen. Se ensimmäinen oli ehkä historiallisesti eniten ”oikein”, siinä tiernapojat katselivat kohti kirkkoa ja olivat kaikkein lähinnä Hammarinkulmaa ja ”Tiernaristiä”. Oulun tiernaristi avattiin Kirkko- ja Saaristonkadun risteykseen vuonna 1950. Kyseisen risteyksen kulmissa toimivat Antellin tilat, Oulun Kauppa Osakeyhtiön Pohjoismaiden ensimmäinen itsepalvelumyymälä OKO, Hammarin Sähkö ja Kirjola-kirjakauppa (Kuva vuodelta 1961) Muistan oikeinkin hyvin Tiernaristin ja joulun avaukset siellä. Hämärä muistikuva on siitä, että yksi suuri hämmästykseni aihe oli se, että tiellä/kadulla sai kävellä, eikä autoliikennettä ollut tuossa kohtaa kun joulukatu avattiin. Olin ehkä niin liikenneorientoitunut jo alakouluikäisenä? 😀

Rotuaarin ”jatko-osa” Saaristonkadun ja Albertinkadun väliin on vastikään valmistunut ja tämäkin kävelykadun osa on  saanut jouluvalaistuksen – sekä nuo Tiernapojat. Sanna Koiviston teos on kovasti mieleeni. Sitä tänään kahdeksan jälkeen ihaillessani kohdalle sattui toinen valokuvaaja, ehkä minua hieman vanhempi herrasmies pikkuisen pokkarinsa kanssa, tovin jutustelimme, hyvät joulut jo toivottelimme. Muitapa ei paljon näkynytkään. 🙂 Jouluvalaistua Oulun keskustaa kyllä kannattaa käydä katselemassa, siellä on paljon viehättäviä ja tunnelmallisia kohtia ja kohteita.

Loppupäivä on sitten mennyt enempi vähempi keittiössä: onnistuen ja sitten ehkä en niinkään. 😀 Mutta yrittänyt olen. Leipää ja pullaa, pataa (jääkaapintyhjennyspataan tuli vihannesten lisäksi mausteita, vähän sokeria, suolaa, pippuria nuhjuisia yrttejä, Mutti-murskeprk ja kolme chorizo tuorenakkia, lopuksi ruokakermapurkin jämät. Se oli hyvää peltileivän ja pussi-Caesar-salaatin kanssa. Ison padallisen loput kävi Juniori juuri hakemassa samalla kun toi meidän jouluviinitilauksen. Sekin homma helposti hoidettu.

Päivä kerrallaan kohti joulua, ei mitään kiirettä, tämä alusaika on parasta.

Kolmas adventti

 

Adventtiaika

Onhan tästä ollut puhetta joka joulu: minulle kuten niin monelle muullekin, iso, melkein suurin, juttu joulussa, on joulun odottaminen.*  Ja siihen odottamiseen, joulun riemun tuloon ovat syntyneet joulukalenterit, ja niihin liittyvät myös adventtisunnuntait ja adventtisunnantaisin poltettavat kynttilät. Jokainen joulukuun pyhä, joka sunnuntai, sytytetään yksi kynttilä lisää, aiemmin sytytettyjen edellisten rinnalle.

Kirkollisessa perinteessä ensimmäinen adventtikynttilä sytytetään odotuksen, toinen ilon, kolmas rauhan ja neljäs rakkauden kunniaksi.

Monenlaisia joulukalentereita, nimenomaan adventtikalentereita on ollut kautta maailman sivu. Nyt on Oulussa yksi uusi, julkinen, kerran viikossa avautuva luukkukalenteri. Pikisaaren Merimiehenkotimuseon ikkunoista kukin avautuu vuorollaan: talossa avataan yhteensä neljä ikkunaa, yksi jokaisena adventtina. Nyt on avattu jo kolme luukkua. Tämä on niistä toinen. Merimiehenkotimuseo eli Matilan talo on Oulun vanhin koti, joka on siirretty paikasta toiseen. Nyt se on mukava kalenteri.

Vastaavia ikkunaluukkukalentereita on monissakin kaupungissa. Lähimpänä, yksi hienoimmista on Wanhassa Raahessa. ”Livenä” en ole sitä koskaan nähnyt, mutta nytkin seuraan Instassa ja kyllä tekisi mieli joku päivä ajella luukkuja katselemaan ja samalla Langin Kauppahuoneelle lounaalle ja putiikkiin saippuaostoksille (kirsikkatuoksuinen marseillesaippua on ihana).

Joulukuun lauantai

Heräsin seitsemän jälkeen siihen, että jostain kuului pienten askelten läpsytys ja varovaisesti ”mummi, mummiii … ” Yökyläläiset, pienet olivat kuin olivatkin löytäneet takanreunuksen joulusukista tonttujen tuomat yllärit ja hihkuivat hiljaksiin… Aika pitkään kesti non-stop-aamiaistarjoilu meillä. 😉 Oli aamupiirrettyjä ja kaakaota, leipää ja juttuja, tonttujen tarkkailua, pukemista ja puhetta. Leppoisaa ja välillä vähän vauhtiakin.

Kun Juniori muksujen kanssa lähtivät oli kotimme kummallisen tyhjä. Sitä tyhjyyttä lähdin pakoon lenkille, mm. Pikisaaressa kiertelin. Olinpa iloinen, että en kummoisempia ajatellut. Elin ihan hetkessä. Olisiko niin, että olisin pieniltä jotain oppinutkin; kunpa edes hetken muistaisin ja vain nauttisin joulun odotuksesta. Minä yritän.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*  Sanaa adventti käytti jo Mikael Agricola kirjoituksissaan. Sana on kulkeutunut meille ruotsin kielen kautta latinan kielestä, jossa adventus tarkoittaa Kristuksen tulemista ja alun perin tuloa, saapumista. Sana on johdettu verbistä advenire ’tulla luo, saapua’, joka koostuu etuliittteestä ad- ’luo, kohti’ ja verbistä venire, joka tarkoittaa tulemista.

          Kotus, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 

 

”Piparkakkutalo”

Alakööki 

Torniosta Ouluun muuttaneet Åströmin veljekset Hemming ja Karl Robert perustivat Koskenniskaan 1860-luvulla nahkatehtaan, joka toimitti mm. Venäjän armeijalle lähes kaiken nahkatavaran (satulat, saappaat, valjaat, vyöt, …) minkä vuoksi tehdas menestyi ja laajeni. Monialaiseksi laajentuneesta Åströmin yrityksestä on alueella on jäljellä paljon monia rakennuksia ja jälkiä Åströmien ajasta.

Veljeksistä Hemming avioitui Maria Snellmanin kanssa ja he saivat vain yhden lapsen: (Jo)Hanna Helena Åström syntyi Oulussa helmikuussa 1879.  Kauppaneuvoksen ja hänen vaimonsa ainokainen Hanna matkusteli paljon, ja vanhempiensa tukemana kouluttautui. Hän opiskeli lastentarhaopettajaksi Berliinissä Pestalozzi-Fröbel Hausissa ja Helsingin Ebeneser-seminaarissa, joista valmistui vuonna 1900.

Palattuaan Ouluun hän perusti kaupungin ensimmäisen lastentarhan, ja rakennutti sitä varten omin varoin upean, ison kansallisromanttisen talon (1913) Ainolan puistoon. Tarhan keittiö ”alakööki” oli vieressä. Talvisodan pommituksissa iso päärakennus tuhoutui, mutta Alakööki säilyi. Se säilyi aina vuoteen 2011 asti, jolloin se tuhopoltettiin. Kuvassa oleva Alakööki on rakennettu aiemman paikalle samoin piirustuksin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään aamusella yksikseni Alaköökin tienoilla.

”Piparkakkutaloksi” sitä nykyään kutsutaan.

Toisenlaisia piparihommia illansuussa…

(Joulu)posti

Postikonttori - muutama vuosisata sitten

Liljeblomin talo

Liljeblomin talo  Torikadulla on Oulun vanhimpia puurakennuksia, tosin vuoden 1822 palon jälkeinen. Sen rakennutti (1831) nahkuri Tornberg. Empiretyylisen päärakennuksen pihapiirissä oli lisärakennuksia, ihan kuten missä tahansa 1800-luvun puolivälin kaupunkitalossa. Rakennuksissa oli muun muassa leivintupa, liiteri, navetta, talleja, nahkurinverstas ja heinälato. Nahkurin jälkeen talon omisti kauppiass ja laivanvarustaja Toussaint Liljeblom. Tuolloin elettiin Oulun laivanvarustuksen ja tervakaupan vaurainta aikaa. Liljeblomin jälkeläisten jälkeen, 1960-luvun puolivälissä, rakennus siirtyi kaupungille, mutta 90-luvulla taas yksityiseksi asuintaloksi; entisöintityö tehtiin niin pieteetillä ja hienosti, että se ansaitsi Viiskanta-palkinnon.

Liljeblomin talon jouluinen (toissa-aamuinen) julkisivu ja se, että talossa toimi 1800-luvulla vähän aikaa myös postikonttori, johdattelvat päivän aiheeseen. 🙂

Posti kulkee – moneen paikkaan 

Postikonttorit tai ainakin Posti (ent. Itella, ent. Posti) on tärkeä palvelu juuri näin joulukuussa, joulun tullessa. Ja onpa sen toiminnassa ollut taas kömmähdyksiä.

Esimerkki 1: tilasin Ifolorilta ”jatkotilauksen” kalentereita, yhteensä kahdeksan kappaletta. Jostain, edelleen selittämättömästä syystä, postin kulku kesti kaksi kertaa kauemmin kuin tavallisesti = melkein kaksi viikkoa. Sitten tuli kännykkääni ilmoitus, että Ifolorilta on paketti Tuiran postissa. Minä kiirehdin seuraavana aamuna hakemaan jo odotettuja kalentereita, paluumatkalla postista kotiin tulee viesti, jossa todetaan, että Ifolorilta on tullut minulle paketti – Tuiran Lidlin pakettiautomaattiin. Ihmettelin kovasti, että mitä ihmettä? Minähän juuri hain sen postista. Ajan kuitenkin Lidliin, ja naputtelen koodin automaattiin ja tsädäm: lokerossa on Ifolorilta minulle paketti, ihan saman kokoinen kuin se postista hakemani. Ovatko lähettäneet tuplasti kalentereita?

Kotona avaan paketit ja molemmissa, aika isoissa pahvipakkauksissa, on neljä kalenteria. Olisivat mahtuneet yhteen pakettiin, ja olisivat varmasti molemmat mahtuneet samaan jakelupaikkaan: joko Tuiran postiin TAI Lidlin automaattiin. Jos Ifolorilla on edelleen tapana tuhlata (olen ennenkin moista tuhlausta kritisoinut) ja lähetellä saman tilauksen tuotteita eri paketeissa, niin miksi posti sitten vielä jakaa ne kahteen eri noutopisteeseen. Okei, ei iso vaiva minulle, mutta silti, ja entäs jos olisin jo rollaattorimummo tai muuten vaikeasti liikkuva?

Esimerkki 2: Lähetimme Pehtoorin kanssa postikortit mökiltä ystäväpariskunnalle: sellaisia meidän sisäpiirijuttuja nämä korttien postittelut. Kaksi korttia, samanlaiset merkit, osoitteet oikein ja selkeästi, samasta paikasta (Saariselältä) samaan osoitteeseen (Oulun Koskitielle). Ja kuinka ollakkaan: kortit saapuvat perille eri päivinä.

Joulukortit kulkee

Ja sitten esimerkki siitä, että tänä vuonna lähetellään joulukortteja. Niin iloisena ja ylpeänä voin kertoa, että olen myydyt melkein 2000 joulukorttia! Suoramyynnillä, tilimyynnillä, ”tukkumyynnillä” liikkeisiin ja museoihin. Minulla ei ole enää kuin pari 10 kappaleen nippua kortteja jäljellä. Jos joku vielä kaipaa, niin kannattaa käydä vaikka Tuuma & Tikissä, Muoriprivaatin Pop-Up-kaupassa, Taitoshopissa, Kukkakauppa Kanervassa, Aleniuksen puutarhalla, Kauppahallin SaagaShopissa, Toripakan kioskilla, LifeStyleNordicissa – ainakin niistä pitäisi löytyä… Kalenteritkin (70 kpl!!) on jo loppuunmyyty. Tuntuu kyllä mahdottoman mukavalle, että kuvaustuotoksistani on tykätty. Ihan kuin olisin tehnyt hyvästi hommia, – sellaisesta tulee hyvä mieli.

Puistossa muistoissa

Nyt kun Oulukin on jo muutaman viikon ollut korona leviämisvaiheessa, ja rajoitukset ja suositukset ovat antaneet luvan siirtää kuntosalikassin takaisin eteisen vaatehuoneen perimmäiselle hyllylle, josta se jo pyöräilykauden päätyttyä oli hetkeksi esille otettukin, olen hyvällä omalla tunnolla vain kävellyt ja jättänyt salitreenit(kin) odottamaan suotuisampia aikoja. Eikä minua kyllä haittaa: hyvä syy vältellä salia, mielummin tepastelen. 🙂

Tänään jätin kameran pois, ja kävelin pitkähkön lenkin Pateniemen rantaan – ilman kameraa vauhti ja reippaus on parempi kuin kameran kanssa. Eilen aamulla olin kameran kanssa kuvailemassa kaupunginvaloja, #lumoilmiötä, joten askelmäärä jää väistämättä vähäisemmäksi kuin tänään.

Eilen Mannerheimin puiston sinistä valotaidetta kuvaillessa hoksasin, että minulla on puistosta – yllättävänkin – paljon muistoja eri elämänvaiheista. Joskus 60-luvun alussa oltiin perheen kanssa siellä ”sunnuntaikävelyllä” tai oisko ollut vappu tai äitienpäivä? Joka tapauksessa veljeni nukkui lastenvaunuissa ja minut taas kerran puettu mekkoon vai vekkihameeseen(?), mistä en tykännyt. Toisen kerran oltiin vuosia myöhemmin kesähelteellä ja pääsin kahlaamaan puiston keskellä olleessa matalassa altaassa.

Teininä ja jo ajokortin saatua käytiin kavereiden kanssa puiston reunalla olleella grillillä, Kinon grillillä, leffan jälkeen. Myöhemmin grillistä tuli ”Dookunin grilli”, mutta siihen aikaan en enää sitä harrastanut.

1980-luvulla tutustuin puiston 1920-luvun historiaan kun kirjoitin Oulun linja-autoliikenteen historiaa. Puiston paikalla ollut puutalokortteli paloi vuonna 1916 ja parisataa oululaista jäi kodittomaksi. Taloja ei enää paikalle rakennettu, vaan alueesta puhuttiin pitkään ”palotonttina”. Sen laidalla oli pirssiasema, moni auto-omnibussi piti tonttia ”seisontapaikkanaan” ja yksi Oulun ensimmäisistä puhelinkioskeista rakennettiin tontille. Sisällissodan jälkeen puiston keskelle pystytettiin muistopatsas eteläpohjalaisten valkoisten puolella kuolleiden sotilaiden muistolle, mutta Mannerheimin puistoksi se nimettiin vasta marsalkan 75-vuotispäivän kunniaksi (4.6.1942).

Toukokuussa 2006 sain taas yhden henkilökohtaisen muiston puistossa: oli Oulun yliopiston tohtoripromootion päivä, ja kaupungin läpi kulkeva promootiokulkue kokoontuu aina tähän puistoon. Sielläpä minäkin mustassa pitkässä puvussa, tohtorin hattu päässäni muutaman sadan muun kanssa odottelin kulkueen lähtöä… Meitä oppiaineen porukassa ei ollut kuin kuusi, yksi heistä oli Lasse Lehtinen, joka nälissään kävi puiston reunalla olleesta jätskikioskista hakemassa pikku pussillisen tuutteja ja jakeli niitä oppiaineen porukalle. En uskaltanut riskeereta jätskin syönnillä mustaa pukua etc. mutta oppiaineen promovoidut herrat frakeissaan ehtivät mansikkatuutit nauttia ennen kulkueen liikkeelle lähtöä.

Viime vuosina puiston muistot liittyvät Apsuun. Siellä me on monta kertaa kaksistaan humputtelupäivinä käyty – ja sitten Mäkkärille.

Aamusta asti reippaana

Kun kuu pitää huolen, että aamun parhaat valot eivät edes joulukuussa jää kokematta: oli aika lähteä aamuvarhain Canonin kanssa liikkeelle. Kuuhulluudesta ilonsakin.

Merikosken voimalaitos ja lamellipato 

Merikosken voimalaitoksen kyljessä olevan lamellipadon valotaideteos on tänä syksynä ollut poikkeuksellisen kaunis aamuin illoin, sillä patoluukut ovat olleet avoinna lähes joka päivä: vesi tulvii Ainolan puistossa ja jokisuistossa on vesi virrannut – toisin kuin yleensä tähän aikaan vuodesta. Lamellipadon valoille on ollut kaunis heijastuspinta koko syksyn.

Voimalaitoksen rakentamisesta on Kalevan kuvagallerioissa hieno kuvasarjakin (KLIKS)

Rakentaminen aloitettiin välirauhan aikana, 80 vuotta sitten. Välirauhan aikana työt edistyivät, mutta seuraavina vuosina sota hidasti rakennustöitä; työmaalla olivat silloin naiset ja vanhat miehet sekä venäläiset sotavangit.  Suunnittelukilpailun (1941) jälkeen Alvar Aalto sai suunniteltavakseen Oulujoen suistoalueen (mm. Toivoniemen) asemakaavan laatimisen, ja voimalaitos on arkkitehti B. Strömmerin suunnittelema. Sodan jälkeen työt pääsivät vauhtiin ja Ouluun ja Oulujokivarteen tuli väkeä rakennustyömaalle kaikkialta Suomesta. Voimalaitoksen eka generaattori saatiin toimintaan vuonna 1948, mutta vasta vuonna 1954 viimeinen kone kytkettiin valtakunnan sähköverkkoon.

Edesmennyt appeni oli Kemijoen Karihaaran voimalaitostyömaalla sodan jälkeen ja hänen kanssaan, kuten monen muunkin siellä olleen kanssa, tuli joskus juteltua työstä ja olosuhteista… Ei ollut valotaideteoksista aavistustakaan… Anno domini 2020 meillä on kaunis valotaideteos, jonka suunnitteli Ari Tiilikainen. Hän voitti vuonna 2014 Oulun Energia -konsernin 125-vuotisjuhlan valotaideteoskilpailun tällä teoksella, jonka nimi on ”m³s”.  Se jaksaa minua aina vaan viehättää…

Kuvauslenkiltä kampaajalle ja kauppoihin

Kahdeksaksi oli ajanvaraus Virholle: todellakin oli aika. Ja mennessä sellainen älytön juttu, joka ei ollut ensimmäinen kerta ”näinä aikoina”. Niinhän minä ensin rajaan ja punaan huuleni ja SITTEN laitan maskin. Voisi ajatella että näinä aikoina huulipunan käyttö vähenisi, mutta eipä tunnu minulle menevän perille. Niin on piintynyt tapa, että kun mennään ihmisten ilmoille – vaikka mitään muuta meikkiä ei olisikaan – niin huuliin on väriä laitettava!! Ja sitten maski paikalleen. Tekeehän joku muukin näin?

Hiukset leikattuna ja kuosissa oli hyvä lähteä tyhjiin kauppoihin ostelemaan jouluksi lahjoja, lapsille ja pienille tietysti. Kirjakaupassa viivyin kauan ja lähdin kassi täynnä ostoksia ulos. Itsellekin pikkujoululahja. 🙂 Palaan siihen…

Pehtoori oli samoilla asioilla päivällä ja tahoiltamme kotiuduttuamme olimme reippaita ja vielä siivosimme kodin aika huolella. Ja sitten noutoruokaa. Toin Kaakkurin K-marketin sushibaarista erinomaiset siivouspäivän ruoat meille.

Hyvä päivä tänään.

Joulukalenterin avaus

Piispantalo, tai Piispala

Siinä on ikkunoita melkein kuin joulukalenterissa – tai kun on kyse kirkollisesta rakennuksesta – on kai sanottava adventtikalenterissa. Joulu- ja advnettikalenterista ja niiden historiasta pieni artikkeli muutaman vuoden takaa…

Piispala on Oulun kauniin, hyvin säilyneen Rantakadun ja Ojakadun kulmassa. Rakennuksen monta osaa täyttävät liki koko korttelin.

Tänä aamuna lumisade oli lähinnä rännänsekoista vesisadetta, mikä teki kuviin hienoja (?) linssiheijastuksia.

Joulukalenterin aika

Joulukuun ja kalenterin avajaiskuvaksi tämä sopii vallan hyvin siksikin, että kertoo samalla siitä, millaisena tämänvuotisen joulukalenterini olen ajatellut toteuttaa. Postauksen otsikkokuva kertokoon/kertonee jostain jouluisesta aiheesta, josta kirjoittelen. Varmaankin ”Oulu kuvissa” ja ”Oulun vanhat, kauniit rakennukset” -projektini sekä ”Jouluinen Oulu” (jo ensi vuoden joulukortit tekeillä? 🙂 ) toistuvat, ehkä liitän vähän paikallishistoriaa tai oululaista joulun viettoa näihin juttuihin. Mutta mukana on myös jouluruokia, leipomuksia, lahja-asioita, linkityksiä, muistoja, kaikkea tavallisia juttujani; ensi viikonloppuna on tavoitteena koota jouluviinisuosituspostaus. Valmistautumista taas uudenlaiseen jouluun, eivätkä uutta ole vain koronan mukanaan tuomat jutut, vaan moni muukin asia on muuttunut. Ja lisää kuvia. Jouluisia kuvia. Niistä kaikista on joulukuun tuulesta temmatut jutut koottu.

Toisin sanoen blogini jatkuu tutuilla teemoilla. Tosin joulupainoitteisena nyt kalenterin ajan. Niin kuin kaikkina edellisinäkin joulun vartoomisaikoina.

Piispantalosta vielä

Rantakadun nurkkakorttelin ensimmäinen talo oli käsityöläisen, karvarimestari Alfred Lundin kaksikerroksinen kivitalo, joka tuhoutui pahoin marraskuussa 1882, Oulun suurpalossa.  Lundin talosta säilyivät kiviseinät, joiden varaan tehtiin uusi rakennus: juuri kuvassa näkyvän rakennuksen kiviosan rakennutti kauppaneuvos J. G. Bergbom. Uusrenessanssirakennuksen (huom. parveke) suunnitteli Oulun läänin vt. lääninarkkitehti Johan Ludvig Lybeck vuonna  1884.  Hän suunnitteli myös Hallituskadun puoleisen kivisen piharakennuksen 1890-luvulla. Kannattaa katsoa sitäkin tarkkaan kun ohi kuljet. Kuvassa oikealla näkyvän nikkarityylisen puuosan (1883) ehti suunnitella Lybeckin edeltäjä lääninarkkitehti Frans Fredrik Wilhelm Lüchou.

Bergbomien aikana talo oli asuintalo, ”Päripumin” kaupunkikartano (ks. Bergbomin Oulun kiinteistöistä täältä), mutta puurakennuksessa oli myös insinööri Karl Löfhjelmin rautakauppa. Bergbomin jälkeen (1896) merikapteeni Henrik Wilhem Snellman osti tontin kiinteistöineen Bergbomin perikunnalta ja siitä lähtien talo oli “Snellmanin talo”.

Merikapteeni Snellman oli Johan Vilhelm Snellmanin serkun poika. Hän oli suurimman Oulussa rakennetun laivan, fregatti “Toivon”, kapteeni, se maineikas oululaisten “Toivonherra ja kommesrootin poika”. Hän oli jo 1881 ryhtynyt rautakauppiaaksi, ja varusti nyt talonsa Rantakadun suuntaisen puuosan suurimmaksi osaksi rautakauppansa päämyymäläksi. Tämä oli se kuuluisa “HooVee”. Liike suljettiin 1903 merikapteeni Snellmanin kuoleman jälkeen ja jatkoi toimintaansa muualla. Snellman perheineen asui Ojakadun puoleisessa kiviosassa, jossa ainakin ajoittain oli muitakin asukkaita.
(lainaus Tuomiokapitulin sivuilta)

Myös Snellmanien aikana talossa oli liiketoimintaa: Oy Alko AB toimi kieltolain jälkeen aina vuoteen 1952 Ojakadun puolella (Ojakatu ykkönen), jossa ovat nykyiset Oulun tuomiokapitulin hallintotilat. Vuonna 1952 valtio osti talon Snellmanin perikunnalta, minkä jälkeen talossa oli tuomiokapituli ja piispan asunto.

Arvonnan kohde ja tulos

Toissapäiväisessä postauksessani (ja Insta-stoorissa) arvuuttelin ja asetin arvonnan:

Mikä talo ja missä? (klikkaamalla kuva suurenee)

Noh, tämä on Piispalan piharakennus. Otsikkokuvan oikeassa reunassa näkyy rakennuksen julkisivu. Tässä pihakuvassa takana näkyy Radisson Blun katolla oleva ”häkki”. Otin kuvan seisoen melkein seimiasetelman keskellä. Piispalan pihassa on tänäkin vuonna jouluseimi (josta tulette näkemään kalenterikuvan jonain päivänä. 🙂 ).

Eli tämä on niitä harvoja sisäpihoja, joihin oikein toivotetaan tervetulleiksi. Mannu arveli Raksilaan sijoittuvaksi: todellakin olisi voinut olla. Pihakellari ja kaikki, – jos kadunpuoleinen julkisivu olisi ollut näkyvissä se olisi varmasti paljastanut sijainnin. Myös Franzenin talon tyyliin tämä olisi sopinut. Arvontaan osallitui kuusi, ja AK tiesi oikean vastauksenkin, mutta arvonnan voitti kuitenkin Jarin! Onneksi olkoon!

Luulenpa, että vielä yksi arvonta tämän vuoden puolella on tulossa, joten olkaahan valmiina. Ja tervetuloa iltaisin ”aukomaan” joulukalenterin luukkuja.

Niksipostaus 2020

Pitkään aikaan ei täällä blogissani ole ollut minkäänmoista ”niksinurkka”-postausta. Sellaisia on näköjään kerran vuodessa tullut laadituksi.  KLIKS

Nyt sitten tämänvuotisen niksipostauksen aika. Tällä kertaa vain muutamia vinkkejä teille kerrottavana.

Aloitetaan aamukahvista. Meillähän kahvi keitetään pannulla, tosin mökillä keittimellä. Tyttäreltä opittu niksi oli aluksi käytössä vain juhlapyhinä, pian myös sunnuntaisin. Nykyisin kahvi meillä keitetään sekä Juhla Mokasta että suklaakahvista. Ihan sama onko käytössä pannu vai keitin, mutta 1/3 tai 1/4 böönistä on tätä suklaakahvia. Se ei tee kahvista suklaanmakuista, mutta pieni hyvä vivahde siihen tulee. On kokeiltu myös kardemumma-, pähkinä- ja vaniljakahvia, mutta niissä mausteisuus ei ole hyvä, vaan ”puskee” päälle ja vie kahvista kahvin maun taka-alalle. Suklaan häivähdys saa tuiki tärkeän kahvin maistumaan vähän tavallistakin paremmalta.

Joskus kesällä kauppareissulla mukaan tarttui Thai Green Curry -purkki. Se on noista kolmesta meidän mielestä paras, eivätkä muutkaan huonoja ole. Käytän niitä seuraavasti: Leikkelen Jyväbroilerin fileet isoiksi paloiksi, sitten pyörittelen kuumassa rypsiöljyssä kunnes palasiin tulee vähän väriä, lisään  vähän suolaa ja kattilaan mukaan purkillinen bambunversoja. (Aasia Marketista saa erityisen hyviä aika ohuiksi suikaleiksei leikattuja, mutta kyllä nuo Spice Up -merkkiset kauppojen normivalikoimissakin olevat käyvät). Bambunversojen lisäksi lisään joskus porkkanan tikkuina, samoin vähän sipulia ja paprikaa, mutta välttämättä  ei tarvitse niitäkään. Broileripalojen ja vihannesten päälle purkillinen currya; noin puolisen tuntia miedolla lämmöllä ja valmista on.  Tarjolle nuudeleita ja tai riisiä. Helppoa ja hyvää!

Voin väittää olevani kokemusasiantuntija monissa hampaistoon liittyvissä asioissa, joten nyt kannattaa ottaa vakavasti suositukseni. Noin vuoden käytön jälkeen olen vakuuttunut, että Yotuelin hammastahna, jonka luvataan valkaisevan hampaita, todella tekee niin. Tai ainakin se estää tummumista, – huolimatta päivittäisestä kahvin ja viikottaisesta punaviinin juomisesta.

Se on miellyttävä käyttää: ei vaahtoa ylenpalttisesti, itse asiassa ei juuri ollenkaan, varsinkin Snowmint-maku on hyvä, hampaista tulee puhtaan tuntoisetkin, eikä niitä juuri koskaan vihlo, ja tahna valkaisee. Aika tyyristä on (riippuen kaupasta noin 15 €) mutta sitä ei tarvita paljoa, joten on hyvin riittoisaa.

 

Ja loppuun maskisuositus! 

Espanjantauti alkoi vuonna 1918, ja se kulki aaltoina Suomenkin yli. Viimeinen, neljäs aalto oli erityisen paha Inarissa, jossa 10 % väestöstä kuoli. Kaikkiaan tauti tappoi kymmeniämiljoonia ihmisiä (arviot vaihtelevat suuresti 40 – 100 miljoonan väliltä). Suomessa ”vain” 20 000 menehtynyttä ja USAssa puolimiljoonaa. Historioitsijoilta tavataan kysyä, toistaako historia itseään, ja historioitsijat ovat tutkineetkin ”toistuvuutta” kaikkialla maailmassa monin eri tavoin. Ennustamaan historioitsijat harvoin ryhtyvät, eivätkä siihen – tietenkään – pystykään. Mutta historiasta usein kuitenkin opitaan: onhan tämän korona-pandemian aikanakin opittu menneestä, influenssan ensimmäisestä aallosta ja aiemmista maailmanlaajuisista epidemioista. Mm. opittu käyttämään maskeja.

Elokuun aurinkoinen lauantai

Kesä. Siltä on – onneksi – tänään tuntunut. Liki iltaan asti aurinkoa.

Iso osa päivästä kulunut eilistä kuvasatoa peratessa, tehdessä ja julkaistessa. Ehkä ei-rotissöörejäkin kiinnostaa millaista on nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta rennosti, syöden paremmin kuin missään ravintolassa, hyvillä mielin. Kuvakooste eiliseltä valmiina täällä KLIKS.

Toinen puoli päivästä ulkosalla. Turkansaari kutsui taas. Nyt kun minulla on myyntilupa siellä ottamilleni kuville, oli hyvä syy vaihteeksi sykkelöidä sinne. Totta puhuen, tämä ei ollut ainoa, eikä edes tärkein syy, vaan minusta siellä vaan on niin hyvä käydä, olla. Merkillinen lepo. Toisaalta, liikkumisen ilo: 45 kilometriä ja kaksi tuntia pyörän selässä. Hyvä niin.

 

Retkellä maalla, menneessä

Metsähän oli mun mieli,
kauvas kaupungin melusta,
honkien ikihumuhun,
ikikorven katvehesen.

       (Eino Leino)

Metsään tai maalle, ainakin jonnekin… Olin jo lähdössä Limingan Arboretumiin, mutta vaihdoinkin kohteeksi eilen avatun Turkansaaren. Näinä post-yliopistoaikoinani olen käynyt siellä ainakin kerran kesässä. Nyt siellä on kunnosteltu paikkoja, ja tehty Siikasaareen 581 kyynärää pitkä metsäpolku (katettu, esteetön = vaikka lastenrattaiden kanssa tai pyörätuolilla hyvä kulkea), jonka varrella satumetsä, kaunis sammalpeitteinen kuusikko. Ja aluskasvillisuudessa myös metsäkortetta, joka auringon siivilöityessä kauniisti oli todella mukavan näköistä.

Eikä ainakaan tänään siellä ollut sääskiä. Aika paljon lapsiperheitä ja ikäihmisiä kylläkin. Mutta kyllä museoalueelle mahtuu, ja siellä on paljon katseltavaa.

Olen ikäni kaupungissa asunut ja lapsuudessa suunnilleen vain kerran kesässä maalla olleissa mummoloissa käynyt, joten minun ei ehkä pitäisi tuntea mitään nostalgiafiboja maaseututaloissa ja niiden pihapiireissä, mutta kuitenkin punamultaiset rakennukset, harmaat aitat, riihet ja tallit viehättävät, niiden luona viihdyn. Olisivatko paikallishistoriaprojektit ja väitöskirja, jotka veivät Suomen 1800- ja 1900-luvun alkupuolen maaseutuelämään, aiheuttaneet tämän mieltymyksen vai onko tuttuuden tuntu sittenkin jossain pientilallisten jälkeläisen geeneissä? Vai suomalaiskansallisessa mielenlaadussa?

Ja aina – ainakin silloin kun olen yksikseni – tällaisissa paikoissa alan rakennella mielessäni tarinoita, miettiä elämänmenoa, sepittää tapahtumia … Tänäänkin sain melkein kaksi tuntia tuolla kulumaan, kuvaillessa, kahvilassa (jossa tyydyin vain limppariin ja pieneen lohileipään, mikä kyllä vähän sitten harmitti, sillä naapuripöytään tulivat lohisoppalautasellisten kanssa, ja kyllä tuoksui hyvälle…), jokirannassa istuskellessa ja miettiessä menneitä ja tulevia.

Hyvä oli huilatakin, sillä paluumatkalla oli kyllä melkein vaarallisen kova, puuskainen tuuli.

Ulkomuseoalueelle on tänä(kin) kesänä vapaa pääsy, ei edes Museokorttia tarvitse, ja kovasti se on kohentunut vuosi vuodelta. Niistäkin ajoista, joilta tämä jokunen viikko sitten julkaistu kuvammekin on … 🙂  Kotimaan- ja lähimatkailun, päiväretkeilyn ja historian, metsän ja hyvän mielen, liikkumisen ilon ja lohisopan vuoksi – harkitsehan käyntiä Turkansaaressa.

Väitöspäivä, karonkkailta

On ollut hatun ulkoilutuspäivä. Akateeminen päivä. Takaumien päivä. Takautumia omiin oppikoulu- ja lukiovuosiin, ja palautumia yliopistonlehtorivuosiin.

Yksi opiskelijoistani, jonka väitöskirjatyön ohjaukseen en ole paljoakaan osallistunut, mutta maisteriopintojensa  (ja ´lopullisen´ uravalintansa) vaiheissa olin (niin uskon tämän illan jälkeen 🙂 ) mukana, väitteli tänään. Olihan hienoa, että sain henk.koht. kutsun väitökseen ja karonkkaan. Vastaväittäjä teki päivästä väittelijälle ja mukana olleille hienon. Tuli mieleen, kuinka omanikin oli juuri vastaväittäjän ansiosta haastava, mutta niin hieno, antoisa, palkitseva. Niin varmaan tänään E:lläkin.

Ja liki sykähdyttävä päivä oli tänään entisellä yliopistonlehtorillakin. Olipa mukava nähdä työkavereita, ja toistakin ja kolmattakin hyvin pärjännyttä opiskelijaani. Hienoinen kaipauksen häivähdys akateemiseen maailmaan, omaan työpositioon.

Kuinkas moni blogin lukijoista on ollut mukana Teiniliitossa, – tai kouluneuvostossa?

Oulu, historia, sairastamista

Näittekö Seela Sellan Nybergin haastattelussa? – Inhimillinen, kaunis, ajatteleva, humanisti, henkevä, eikä vanhuuden katkeroittama, Seela Sella! 60-luvun lopulla juutalaiseksi miehensä myötä kääntynyt Sella näyttelee Tampereella (ja syksyllä Helsingissä) Hitleriä. Mieletön nainen! Vakavasti harkitsen/harkitsemme Tampereelle lähtöä. Tekisi hyvää pieni reissu.

Elämme merkillisiä aikoja. Maailmassa, kotona, Oulussa, talvessa, perheessä, sukupolvien ketjussa, … eri aikatasoissa, ja välillä tuntuu, että eri todellisuuden tasoillakin.

Ja toisaalla: ”leikkimieliseen arvontaan” osallistui ilokseni kuusi blogin vakilukijaa; ja kaikki vastaukset olivat oikeita. Osallistuminen takasi oikean vastauksen. Tarkoitus oli tänään järjestää arvonta, joka videoitaisiin ja jossa Eevis olisi onnettarena, mutta sairastapauksen (tai tarkemmin ottaen useammankin vaikkei se flunssa ei iskenytkään) vuoksi sitä ei voitu toteuttaa, joten Pehtoorilta tivasin lukua ”sano luku 1 – 6, äkkiä, äläkä mieti!” ja tämän ilman virallista valvontaa tehdyn arvonnan tuloksena voittaja on: AK. Onneksi olkoon! Voitettuasi myös tämän vuoden kalenterin, minulla onkin tallessa osoitteesi, joten laitan postissa korttipaketin. Ja kiitokset kaikille osallistujille! On mukava näin tarkistaa, että teitä ”ruudun sillä puolellakin” on olemassa. 😉

Ja kaiken muun hyvän lisäksi AK:n vastauksessa on myös oikea sijoitus tälle kohteelle, jonka harva oululainenkaan on hoksannut. Se on siis Oulun Kympin sisäpihalla. Torikadulla on vanha entinen Suomen Pankin (1880-luku) ja nykyinen? kaupungin rahatoimiston kaunis, uusklassistinen rakennus, jossa taitaa olla Oulun ainoa kadulle avautuva ulokeparveke. Oikealla olevassa puurakennuksessa on lehtitiedon mukaan kaupunginhallituksen sauna, ja siinä pihapiirissä on tehty yksi Pojat-elokuvan kohtaus.

Matkallaan pohjoisesta etelään yhteistyökumppani, asiakas, herrn Rapu-Art piipahti: Porotokka-kuvaukset jatkuvat. Sehän on hyvä juttu se.

Nyt katseet jo tulevaan viikkoon, jossa on tiedossa paljon …

Menneessä maailmassa

Minä se kävin eilen iltayöstä kuvaamassa revontuliakin!

Sattuipa nimittäin niin, että taas kerran illan koneella istuttuani, päätin kymmeneltä siirtyä takkahuoneeseen kutomaan ja kuuntelemaan yhden äänikirjan loppuun, jotta uni olisi rauhaisa ja ylipäätään tulisi. Kun kirja sitten yhdentoista aikoihin loppui, vielä vilkaisin luurista viimeiset ”hälytykset” ja olihan siellä ”Auroras” -merkki. Ei muuta kuin pyjama ja kylpytakki päällä pihalle varmistamaan, että onhan näin? – Ja kyllä, siellä on lupaavia vihreitä juovia, tähtitaivas joskin hieman liian kirkas kuutamo. Ei muuta kuin pakkaamaan toppaa ylle, etsimään kamera, oikea objektiivi, jalusta ja hiljaa ulos, jottei Pehtoorin unet turhan päiten keskeydy.

Ja sillä samalla hetkellä kun kujan kääntöpaikalta löydän hyvän kuvakulman ja tarpeeksi valottoman nurkan, niin pilvenlonka peittää sen ainoankin vihreän. Päätän jäädä hetkeksi odottelemaan, turhan pitkäksi hetkeksi: unentulo samoin kuin revontulet olivat tipotiessään!

Huomiseksi on kyllä luvattu sekä selkeää pakkasiltaa että revontulia, ennustemittarit näyttävät 4/5. Ehkä siis huomenna.

Lyhyen ja huonosti nukutun yön jälkeen kuitenkin kuudelta ylös ja lähdimme kaksistaan ”kierrokselle”. Haimme tulppaanit ja Runebergit molempien äideille kaupungista ja huurruttelimme ensin Jääliin. Keittelin kahvit ja sitten juttelimme menneitä, oikein muistiinpanoja tein ja nyt on Pehtoorin sukupuu parin sukupolven taakse myös äidin puolelta suunnilleen hahmoteltu. Paljon tiesin, mutta myös jotain mielenkiintoista uutta tietoa tuli ja ennen kaikkea nyt tiedot ovat tarkempia ja järjestyksessä.

Löytyipä ”sukuperimästä” syy (tai siis ansio) Pehtoorin siisteille vaatteille (”berberi piti olla jo pienenä”) ja tyttären yksinlauleluille (neljäs serkkunsa on ollut oopperalaulaja Michiganissa 😉 ).  Samalla anopin urakehityksen etapit (16-vuotiaana Tuomiojan Asemaravintolaan töihin ja siitä sitten parin mutkan kautta Oulun uuden Sokoksen astia- ja kodintarvikeosastolle) tuli pistettyä paperille.

Kaksi isoa kenkälaatikollista otin kuviakin kotiin, aikeena parhaita niistä skannailla tässä jossain välissä, vaikka oman äidinkin (tosin albumeissa olevat) kuvat ovat vielä osittain läpikäymättä. Pehtoorin kanssa tuossa pitkä tovi kuvia katseltiin, ja minullekin Rahkolan suvun kasvot vuosikymmenien takaa tulivat tutummiksi.

Tässä toinen miehistä (ei tiedetä kumpi :D)  on Pehtoorin papan veli, joka muutti Ylivieskasta Amerikkaan. Löysinpä äsken My Heritage -tietokannasta tämän Jacobin tyttärentyttärenkin.

Ja tässä sitten äiti ja poika! Kyllä on anoppi sporttinen: ihan samanlaiset verkkarit oli minullakin 60-luvulla. Ja tennarit.

 

Syyslomapäivä

APSUN JA MUMMIN SYYSLOMAPÄIVÄ

KIRJASTOSSA reilun tunnin leikkimisen ja kirjojen valitsemisen jälkeen, kun mummi vitkuttelee vaatenaulakolla.
– Mummiiiiiii, NYT me lähdetään jo sinne museoon! Haluan lähteä MUSEOON!
(Kuinka moni muu 4-vuotias vaatii päästä museoon.)

MUSEOSSA (ainakin tunnin osastolta toiselle kulkemisen jälkeen)
– Ens kerralla mennään kyllä Leo´s Leikkimaahan, mutta sitten tullaan taas tänne.

MÄKKÄRILLÄ
– Otatko maitoa vai vettä siihen HappyMealiin.
– Maitoa. Lakkoositonta. …    Isi tykkää samppanjasta. Niinku valkoviinistä, ja se on juonu toomperinnoonia.

MUMMI-PAPALLA kun olisi aika lähteä kotiin
– No niin, Aatu, jos lähetään kotiin?
– En halua lähetä.

 

Viikko 43. Syyslomaviikko, jolloin meidän perheessä on aina ollut joku syyslomalla. Tänä vuonna se olisi tietysti voinut olla tytär, mutta hän ei ole tällä toisella opiskelurupeamallaan paljon lomia pidellyt – aikoo tehdä kolmivuotisen kandin kahdessa vuodessa, joten syyslomaviikkokin on opiskeluviikko. Mutta onneksi on Apsu! Meidän puolipäiväinen päiväkotilapsi on lomalla tämän viikon. Äitinsä on flunssassa, pikkusiskonsa flunssassa (tekee hampaita vähän rajummin?)  ja iskä kahden päivän työreissulla, joten katsoin sopivaksi hetkeksi ja iloksi itselleni hakea pojanpojan viettämään lomapäiväänsä kodin ulkopuolelle.

Kun ulkona oli karsea keli ja Apsukin vielä korvatulehduksen ja yskän jälkeisessä toipilasvaiheessa, päätettiin viettää päivä sisällä, eikä kovin paljoa touhuilla. Ei siis Leo´s Leikkimaahan, ei Tietomaahan eikä kylpylään, vaan päätimme lähteä kirjastoon. Siellä leikkihuoneessa oli aika paljon lapsia ja äitejä, – lomaviikko näkyi. Ja oli kyllä mielenkiintoista katsella leikin ohessa, kuinka Apsu suhtautui muihin lapsiin. Itse asiassa, kuinka vähän heistä tänään välitti tai siis piti muita lapsia ihan luonnollisina, – aiempi arkailu, avoin tuijottaminen, ujous tai hienoinen syrjään vetäytyminen olivat tipotiessään.

Museossa oli perinteinen herra Hakkarais-osasto, leikkimökki pikkukeittiöineen ei enää kiinnostanut, mutta Oulun pienoismalli entistäkin enemmän. Gorbatsov- ja ”Minun aarteeni”-näyttelyt eivät oikein iskeneet Apsuun, mutta uusi toukokuuhun asti avoinna Kakaravaara-osasto* sitäkin enemmän. Hienosti rakennuttu näyttely, ja mikä parasta, siellä sai moniin esineisiin myös koskea! Nostalgiaa mummille ja Apsulle kiinnostavia kohteita: junarata ja vanha toimiva kaupan kassa.

Mummille parasta oli pojan seura ja jutut. 😉

 

*Museon Kakaravaara-näyttelyn menen joku kerta katsomaan yksikseni oikein ajan kanssa. Suosittelen muillekin – aikuisellekin! Ja Kalevan kuva-arkistossa on kuvia Oulun ”oikeasta” Kakaravaarasta.

Kyselyn palaute

Perjantaina asettelemiini kysymyksiin tuli mukavasti vastauksia.

Oikeastaan vain postikorttikysymyksiin tuli odotusten mukaiset vastaukset: siis lähes kaikki ostavat ulkomailla postikortteja ja kotikaupungissakin niitä ostaa noin puolet vastaajista.

Vastaajista vain seitsemän on käynyt Madeiralla – ja 21 ei. Ehkäpä koostepostaukseni tässä jonakin tulevana päivänä saa matkakuumeen suuntaamaan sinne… Entäs muutokset lihansyöntiin: olin oikeastaan vähän yllättynyt että jopa kolmannes (12) on muuttanut suhtautumista viimeisen kahden vuoden aikana.

Ja puolet tiesi, puolet ei tiennyt, mitä kruununmakasiinit ovat ja miksi niitä on rakennettu. Suomessa niitä on parikymmentä, ne melkein kaikki ovat kivisiä, rakennettu Venäjän vallan aikana 1800-luvun puolivälin molemmin puolin ja ne ovat yleensä jossain vanhassa kaupungissa. Ihan kuten 1700-luvulla lähes joka pitäjään rakennetut pitäjänmakasiinit, myös kruununmakasiinit liittyivät verotukseen: niihin kerättiin kruununjyvät. Talonpoikien oli maksettava kruunulle verot, ns. kruununjyvät joten makasiinit olivat viljavarastoja.

Pitäjänmakasiinien tehtävä oli monipuolisempi kuin näiden kaupungeissa olleiden kruununmakasiinien. Pitäjänmakasiineihin kerättiin viljaa hyvinä satovuosina, ja sitten kun tulivat katovuodet niin sekä siemen- että syöntiviljaa sai lainaksi – korot kuuluivat silloinkin lainan ehtoihin. Jos pitäjänmakasiiniissa oli ylijäämäviljaa (= hyviä vuosia peräkkäin), se myyntiin huutokaupalla ja saadut varat käytettiin muun muassa köyhäinhoitoon ja koulujen ylläpitoon. Takseerauksella (= verotuksella) kerättiin siis varoja koulutukseen ja sosiaalihuoltoon.

Vuosikymmenen ennen suuria nälkävuosia (1866 – 1868)  määrättiin, että pitäjänmakasiinin yhteydessä tuli toimia erikseen siemenjyvästö ja hätäapujyvästö, ja vaikka määräys pantiin toimeen aika kattavasti, ei tämä varatoimi estänyt nälänhädän tappavan 1860-luvun jälkipuoliskolla noin 150 000 suomalaista ( noin 8 % koko maan väkiluvusta).

Pitäjänmakasiinejahan on vielä paljon tallella, – lähes poikkeuksetta kotiseutumuseoina. Entäs sitten pakkahuoneet? Niitäkinhän on melkein joka kaupungissa?

Tietääkö joku, mikä tämä minun tänään Kasvitieteellisessä kuvaamani marja/hedelmä on?
Se on isossa puussa, mutta en kyllä tunnistanut, eikä siinä alla ollut kylttiä kuten puutarhalla yleensä on….

Ruojakuu

 … lokakuu, likakuu ja ruojakuu.

Monissa kielissä lokakuun nimi on kahdeksaskuukausi (octo, lat.), siis October, oktober, octobre, ottobre  (kuukausien nimistä enemmän TÄSSÄ postauksessani), mutta tämäkin kuukausi on Suomessa säilyttänyt omakantaisen nimensä, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa.

Lokakuun säästä kansanperinteessä on vankka käsitys, että jos syyskuu on ollut lämmin, on lokakuu kylmä. Jos syyskuussa on satanut paljon, lokakuussa ei sada, jne. .. No ainakin tänään vielä on ollut aika mahtava keli, vaikka se ei niin aurinkoista ole ollutkaan. Lämmin tuuli on kuitenkin puhallellut. Karjalassa lokakuun ensimmäinen päivä on Pokrova joka vastaa meidän kalenteriss amme Mikkelin (Mikon) päivää, mikä taas merkitsee, että ”maata ei enää saa liikutella” ~ pellot ja kasvimaat on nyt jätettävä lepäämään. (Pokrova-nimitys tulee Neitsyt Marian hunnun venäjänkielisestä nimestä, pokrov (suoja, turva).  Satokausi päättyy ja alkaa pyyntiaika.

Minulla on vähän ollut sellainen päivä: kesän kuvasatoa olen muutellut pyynniksi… Tai siis koonnut kuvakansiota myyntiin. 😉 Tuira on nyt linssissä korostetusti. Vähän kyllä lipsahdin Laanilan puolelle välillä. Vaikka Oulun vanhat kauniit isot julkiset rakennukset -projektini on edelleen pahasti kesken, on hyvä hoksata, että Oulussa myös on paljon vanhoja kauniita puutaloja.

Tämä idyllinen punainen talo, joka näkyy motarin sillalta, on minulle käymätön paikka. Se on nykyisin juhlahuoneista Villa Onnela, mutta Pehtoori muistaa sen lapsuudestaan joulujuhla- ja kerhopaikkana. Talo kun oli 60-luvulla Typen omistuksessa ja henkilökunnan harrastusten ja juhlien tyyssija. Appihan oli Typellä töissä ja perhe asui tässä lähellä, joten siksi Pehtoorille tuttu paikka.

Sukupolvet vaihtuvat

On kolmekymmentä vuotta siitä kun minusta tuli äiti. Esikoinen on nyt vuotta nuorempi kuin minä olin silloin, kun sain hänet. Kun vihdoin hänet saimme!

Tyär piti jo elokuussa yhden opiskelukaverinsa kanssa yhteiset tasavuosijuhlat Helsingissä, joten nyt ei mitään kestejä. Toki meillekin oli kutsu tuonne kesäjuhliin, mutta eipä kehdattu nuorten illanviettoon mennä ja kieltämättä vähän tuo matkakin vähensi innostusta. Olisihan me täällä tänään juhlittu, mutta ei koodariopiskelija-tuutorilla nyt ollut aikaa Ouluun lennähtää. Ehkä syyslukukauden aikana kuitenkin.

Minun matkani vei tänään näille tienoille. Kempeleen kotiseutumuseolla kävin. Eihän se tietenkään auki ollut, mutta pihapiirissä on paljon katseltvaa, hyvä tovi tauottaa.

Tuollakin niin kuin niin monta kertaa aiemminkin tänä kesänä oli hetkellisesti aika absurdi olo, kun oli tunnin tai pari kuunnellut kirjaa, jonka tapahtumat, aika, aikakausi vuodenaika, miljöö, kaikki on jotain ihan muuta kuin ympäröivä maailma. Aika pian sitten suljinkin nappikuulokkeet, sillä  kirja joka on ”Downton Abbeyn tekijän nostalgiaa tihkuva, herkullinen kuvaus brittiläisen yläluokan viimeisistä loiston ajoista” ei oikein käynyt yksiin tuon 1800-luvun lopun maalaistalon pihapiirin syksyisen autiuden kanssa. SItä paitsi en oikein osaa keskittyä kuvaamaankaan jos kuuntelen samanaikasesti kirjaa. Siivoaminen, photoshoppaaminen ja ruoanlaittaminen sujuvat, mutta ei keskittynyt kuvaaminen. En siis ole mikään multitaskaaja, jollaisia taitavatkin olla vain milleniaali-sukupolven nuoret aikuiset.

Olen enemmän sellainen yhteen asiaan uppoava. Ja niinpä paluumatkalla Julian Fellowesin ”Loiston päivät” olivat taas mitä mielenkiintoisinta kuunneltavaa. Siinäkin on paljon myös asiaa, analyysia aristokraattisen yhteiskunnan ja elämäntavan murenemisesta sekä sodanjälkeisen Englannin monipolvisesta muutoksesta. Hyvin hyvä kirja se on.

Yksin pikkukaupungin idyllissä

Minun kesäretriittini hulppea majapaikka on tässä.

Viime kesänä Vanhaan Raaheen, Pekkatorin nurkalle, avattiin Langin Kauppahuone lounaskahvila, jonka yhteydessä on B & B -majoitusta, ja sinne minä halusin kesän ”Suuren Pyöräturneeni” suunnata. Edellinen, minulle aina silloin tällöin tarpeellinen, pari päivää yksinoloa on jossain kaukana menneessä (Pehtoori mökillä – minä kotona? tms.). Raahe siksi, että arvelin sinne jaksavani polkea, ja siksi, että siellä on hieno – valokuvauksellinen!! – vanha kaupunki, (Porvoo, Naantali, Rauma, Hanko etc.  onhan näitä, mutta ne eivät ole parin päivän lähimatkailun ulottuvilla). Kemi ja varsinkin Tornio (sattuneesta syystä 😉 ) on tullut kuvatuksi – mutta Raahe ei.

Ja 1800-luvun historioitsijalle, tervaporvareiden ja laivanvarustajien historian parissa vuosikymmeniä viettäneelle, pieni syväluotaus Raahen menneeseen oli just hyvä. Ja vielä kerran siksi, että siellä on tämä Langin Kauppahuone. B&B (jonka taso on käsittääkseni parempi kuin yhdenkään niistä kahdesta hotellista, jotka Raahessa on, halvempi kuin ketjujen ikävät bunkkerit isoissa kaupungeissa) ja viehättävä, pieteetillä rakennettu ja sisustettu Cafe (jossa myös lounasta, jolta eilen perille päästyäni pahimmoilleen myöhästyin).

Ihan itselleni sankarimatkailijan epiteetin asettaneena ja merkillisenä palkintona (mistä ihmeestä?) varasin kokonaisen huoneiston. Kapteenin huoneisto oli vapaana, ja vain muutaman kympin kalliimpi kuin huone päätalosta, – ja kun siinä oli vielä oma pihapiirikin, niin sitten se. Bensa- tai matkalippukuluja kun tällä pieni hiilijalanjälkisellä ”irtiotollani” ei ollut, niin en epäröinyt. Onneksi en. Kyllä oli niin hieno! Olipa mukava istuskella pihalla, lukea, chattailla, nauttia auringosta. Huoneistossa oli makkari, keittiö, takkahuone, kuisti, sauna, kylppäri, – ja se oma pihapiiri ja pitsiverhot makkarissa!! Paljon kuvattavia pieniä yksityiskohtia – olihan tämä myös kuvausreissu (Vastavaloon tulee lähipäivinä Raahe-invaasio!!).

Päärakennuksen pihapiiri, jossa voi nauttia lounasta tai aamiaista, on Pekkatorin takana piilossa, mutta onhan viehättävä. Mennen maailman idylliä, ehkä nostalgiaakin.

Tänään aamiainen oli oikein kelpo, – lämpimät sämpylät ilahduttivat. Pekonia ja nakkeja en kaivannutkaan. Ja astiat olivat miljööseen sopivat. Olisin ollut pettynyt, jollei aamukahvia olisi saanut ruusukupista.

Vielä ennen lähtöä pyörähdin aamun valossa rannassa kuvailemassa.

Yritin ottaa myös selfien (tällaiseen sorrun kerran vuodessa): ajatuksena muka loistoidea! Huoh! Koetin tunkea kuvaan tämän kesän omat juttuni: historia, vesi (meri, joki, järvi – ihan sama mikä, mutta vesimaisema!) ja pyörä sekä kuvaaminen. Ajattelin, että jos vaikka uusisin profiilikuvani nettisivuille, mutta enpä kelpuuta moiseen … Jos nyt kuitenkin tähän. No näkyy siitä että oli tulossa lämmin päivä!

Sitten keräämään kamat, pakkaamaan ne pyörän tarakalle, vielä luovuttamaan avain, ostamaan tuliaisia Cafen yhteydessä olevasta matkamuistoputiikista. Olipa mukavia, käytännöllisiä pikkujuttuja. Laadukkaita tuliaisia ja lahjoja, mutta eipä minulle kummoisia rahdattavaksi mahtunut. 😉

Ja kohti kotia. Kauan mietin, että ajan suorempaa reittiä kuin eilen tulin (= 10 km lyhempi eli 85 km) eli kasitien vartta, mutta koska kasitie on vielä tylsempi kuin Siikajoen kautta ja koska Siikajoen tie on rauhallisempi, niin valitsin sitten pidemmän mutta rauhallisemman Siikajoen – Lumijoen reitin. Semminkin kun aamulla ei tuntunut, että olisin ollut kovin rasittunut eilisen jäljiltä. Aika hyvin menikin. Vettä ja välipaloja meni enemmän kuin eilen, aikaa pyörän satulassa suunnilleen se sama 5½ tuntia kuin eilenkin.

Kotiin oli hyvä tulla. Olen taas sosiaaliseen kanssakäymiseen hyvin latautunut, yksinolokiintiöni on toviksi tyydytetty. Ja kotiutumista edesauttoi Pehtoorin ”sankarimatkaajalle” tarjoilema piccolokuohuva, mansikat ja sitten karitsan kyljykset kera salaatin, jotka kyllä voittivat 6 – 0 eilisen illan Hailongin buffet -”illallisen”.

Päiviä kuvittaen ja sanoittaen

Yhtäkkiä matkalla tunsin ratapölkkyjen tuoksun, sitten taas näin kimmeltävän joen, iloitsin kun aurinko pysyi sinnikkäästi pilvien välissä eikä takana, tuntui kesälle, vihdoin tuntui kesälle. Oulujokivarren kapealla tiellä Maikkulan jälkeen oli levollista, lauantaiaamun hiljaisuus ja tuntui melkein vieraalta – kuin en Oulussa olisikaan. Oli poljettava hiljaksiin, melkein joutilaasti. Makustelin mielessäni ja silmissäni kesäpäivää, enkä pysähtynyt ottamaan kuvia. Yritin mielessäni miettiä sanoja kulkemiselle, sille ilon tunteelle, joka kesälauantain aamupäivänä leppoisana tuntui liikkuessa ja siinä, että saattoi kulkea kuten halusi.

Mietin samalla, että nyt kun olen taas palannut – itseasiassa tehnyt kvanttihypyn – kirjojen maailmaan, on ympäröivän maailmani elämä – tai paremminkin sen näkeminen – palautunut ennalleen. Viime vuosien aikana olen tarkastellut maailmaa tai ainakin ulkoilumaailmaani hyvin visuaalisesti. Olen huomaamattani liukunut nimenomaan kuvittamaan päiviäni, en enää niinkään sanoittamaan niitä.

Olen kyllä tiedostanut, että blogini on muuttunut entistä enemmän kuvakerronnaksi kuin verbaaliseksi tarinoinniksi päivieni kulusta. Kun aiemmin usein jo matkalla töistä kotiin tai lauantain lenkillä merenrannassa, mietin mitä kirjoitan illalla, mietin silloin, miten lauseet blogiin rakennan, niin viime vuodet olen kulkenut kamera kaulalla etsien kuva-aiheita ja kuvakulmia, joilla illalla postatessani kertoisin päiväni kulusta.

En enää kirjoita työkseni, nyt kun en enää tuota tekstiä puhuttavaksi tai julkaistavaksi, yritän ottaa kuvia, jotka kertovat siitä, mitä olen nähnyt ja elänyt. Yksi kuva kertoo enemmän kuin…. Vai kertooko sittenkään? Mutta nyt muutaman kuukauden aikana olen kuunnellut kymmeniä kirjoja, ja – toivottavasti – taas löytänyt myös sanat.

Näitä mietin, kun – taas – poljin Turkansaareen.


Siellä on tänä viikonloppuna (vielä huomenna! suosittelen) Perinnepäivät. Monenlaisia työnäytöksiä (kehruuta, sepän töitä, puutöitä, nahkurin hommia) … Ja edelleen lohisoppalounas ja limonadia. Kiertelin ja kuvailin. Ja minä – 1800-luvun agraarielämää ja arjen historiaa vuosia tutkinut ja opettanut – en ollut koskaan nähnyt separaattorin käyttöä ”livenä”. Tänään näin! (Ja koska eletään 2010-lukua oli ”piikatytöllä” Huawei kädessään. 😀 )

Perinnepäivillä, kulttuurihistorian äärellä, oli tuttuja duunista: kollega, opiskelijani vuosien takaa, tiedekunnan hallinnosta toimistosihteeri, kirjastosta amanuenssi … eikä kukaan heistä ihmetellyt että olin kameran kanssa liikkeellä. 🙂 Tuntui olevan menneessä maailmassani tiedossa, että nykyisin enemmän kuvitan kuin sanoitan.

Paluumatka vielä hitaammin kuin mennessä, ihan vain nautin, ettei minun ollut tarve olla missään, ei tekemässä mitään. VÄhän sellainen ”elämä on” – fiilis.

Laittelimme ruokaa, istuimme piazzalla päivettyen, touhusimme pientä puuhailua pihalla, söimme hyvin (Pehtoori oli vuorostaan käynyt Kiviniemen kalasatamassa tuomisinaan ahvenfileitä). Siinä se tämä lauantai.

Kotiseuturetkillä

Kotiseuturetket ja liikkuminen ovat eilen ja tänään vieneet huonotuulisuutta, aurinkoiset ja tuuliset päivät ovat kuluneet Haukiputaalla ja Oulunsalossa.

Eilen ajatuksena oli ajella Haukiputaalle, ja siellä vielä rannalle Inkonnokkaan (minulle koskaan käymätön paikka), ja mukana tietysti kamera, objektiiveja ja vähän kuvausrekvisiittaakin. Kun näin kirkolla Tapuli-kahvilan ja avoimen kirkon, päätin, että käynkin siellä ensin lounaskahvilla ja jatkan sitten pikkuteitä rantaan.

Kirkossa olen käynyt aika usein ennenkin, mm. taidehistorian opiskelijana sekä opettajana oman oppiaineen palautepäiväretkellä, ja aina se vaan jaksaa säväyttää. 1700-luvun lopussa Mikael Toppeliuksen maalama kirkkotaide on vahvaa, ja saa pohtimaan, kuinka paljon tuon ajan ihmisten uskonkäsityksiin ja Jumalan pelkoon (tai Jeesuksen armoon) kuvakirkon seinät ovat vaikuttaneet. Miesten puolella on vanhatestamentillisia aiheita ja naisten puolella uuden testamentin kuvittamista.  Monissa kuvissa on käytetty malleina aikalaishaukiputaalaisia, jotka maksoivat näistä töistä.

Viimeiseen tuomioon (alla) Toppelius on (tutkijoiden mukaan) sijoittanut myös omia viestejään: oikealla kuvatussa helvetissa on Iin kirkkoneuvoston jäseniä, koska seurakunta maksoi silloisen kappeliseurakunnan (= Haukipudas) kirkkoa maalanneelle Toppeliukselle liian vähän. Ja itsensä/oman kuvansa Toppelius maalasi taivaaseen.  Alla yksityiskohta isommasta kuvasta, ja siinä Toppelius näkyy kun hän on selin nousemassa ylösnousemukseen tuon ”kannen” alta.

Kirkossa kuvaillessani, aika pitkään, olin ihan vähällä, etten kironnut isosti ja ääneen: minun laajakulmaobjektiivini hajosi. Se sama, joka jo keväällä pragasi ja maksoi yli 300 euron laskun. Nyt zoom vain ryhtyi pyörimään tyhjää ja joku helisee. Oikeasti ketutti niin mahdottomasti. Ja huoli siitä, että koko obiska on sittenkin jo tiensä päässä, on edelleen iso. Se on kallis, hyvin kallis objektiivi. Ja sitä olen tainnut viimeiset pari vuotta käyttää kaikkein eniten. Tuntureilla ja reissuissa, merenrannassa ja rakennuksia kuvatessa ehdoton. Ja nuohan ne enimmäkseen ovat mun kuvausaiheita. Huonotuulisuus palasi humahtaen.

Menin sitten pullakahville. Jo esimieheni oli opettanut, että pulla lohduttaa. Mutta sen verran kiukkuinen olin, etten risan objektiivin kanssa (kyllä minulla oli kaksi muuta obiskaa pyörän tarakan laukussani) mihinkään rannan lenkille enää halunnut, vaan lähdin polkemaan kotiin.

Kotiin päästyä pakkasin objektiivin – taas – pakettiin, vein postiin ja lähetin JAS-tekniikkaan arvioitavaksi, kannattaako korjata?

Tänään sitten suunta olikin etelään. Jo toukokuussa kävin Oulunsalon kotiseutumuseolla ja silloin jäi naapuritalo Toivolan iso uuni ja muutama muu näkemisen arvoinen harvinaisuus näkemättä. Kun isäntä oli luvannut, että kesällä voisin päästää niitä katsomaan ja kuvaamaan, soittelin hänelle kotoa lähtiessäni. Niinpä sitten treffasimme puolelta päivin. Ja todellakin: uuni oli valtava, ja valtava oli myös venäläisemigranteilta ostettu kaappi. Ja toimiva jukeboxin pirtissä oli! Olipa mukava pitkästä aikaa päästä historian havinaan tällaisessa yksityistalossakin.

Sitten jatkoin museon puolelle. Ihan ensimmäiseksi taas lounaskahvit. Museorakennuksessa on pieni pirttikahvila, jossa oli monenlaisia kotitekoisia leipomuksia ja suolapaloja. Pihapiirissä istuskelin, kiertelin ja kuvailin. Mutkan kautta sitten kotiin.

Pyöräily vie siis historian äärellekin.

Tyttärellä pyöräily vie edelleen kohti Nuorgamia. Tänään jo Rovaniemelle, huomenna taitaa edessä yksi reissun rankimmista päivistä. Ei kyllä eilenkään mikään pelkkää pyöräilyn iloa ollut ollut. Mutta yli 1000 kilometriä on jo takana. Täällä matkastaan edelleen raporttia päivittäin.

Edelleen menneessä maailmassa

Suvisunnuntaiaamuna unta riitti hyvinkin liki kahdeksaan. Ja ilo oli kun tänäänkin paistoi aurinko, heti aamusta.

Ja kuten nykyään merkillisen usein juuri sunnuntaiaamupäivät ovat kuin tehty erinäisiä kotitöitä varten. Ne olivat hyvää ajankuluakin, kun odottelin, että Villa Eevilä puolelta päivin avautuisi. Se oli tämän päiväisen pyöräilyni kohde.


Jo viime kesänä se oli monta kertaa aikeenani vierailla. Olihan sitä täällä blogissakin minulle jo suositeltu. Tänään kävin. Ja ihastuin. Ja aion viedä koko perheen sinne. Historiaa, nostalgiaa, porvariston hillittyä charmia, satavuotiaan jugend-talon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ja minulle – taas, kuten eilen Turkansaaressa – lounaslimonadi. Tänään vadelmaa, eilen sitruunasoodaa. Ah, onnea.

Kyllä voin lämpimästi suositella käyntiä. Siellä on nyt Minna Canth -teemainen näyttely ja ihana Aakkoset-kauppakin.

Sieltä löysin pyöräilijätyttärelle kortin luovutettavaksi Nuorgamissa parin viikon päästä… Pyöräilijä on tänään polkenut matkansa pisimmän päivätaipaleen; yli 150 km Tampereelta Jalasjärvelle. Onneksi ei ole satanut. Fiilikset päivittynevät viimeistään huomenissa tänne. Kovin on majapaikka samankaltainen kuin äidillään pari vuotta sitten kerran kuussa Torniossa.

Vielä palatakseni Villa Eevilään (jonne perheen nuorin jäsenkin (Tane/Eevis) on tietysti kesän aikana vietävä… 🙂 ) Viehättävä pihapiiri ja ystävällinen palvelu, ja vitriinissä monenlaisia baakkelseja.

Meidän pihapiiriin tuli tänään iltapäivällä pikkuperhe. Ja kesäruokaa oli tarjolla. Ei baakkelsia, mutta grilli- ja mansikkaherkkuja.

Tuntui että Apsusta meillä on parasta nurmikko. Papan samettisena pitämä nurmikko on paikka, jossa poika tykkää juosta, olla hippaa, piilosta, ajella kilpuriautolla, puhaltaa saippuakuplia, – vuorotellen kaikkien innokkaiden kanssa. Ja sitten taas välillä syödään mansikoita, ja kirsikoita. Ja sitten juostaan. On kesä. Onni on.

Junan perässä ja puistossa

Sellainen suhaamispäivä. Paikasta toiseen, ja pari kertaa väärässä paikassa väärään aikaan, ja kuten tavallista, jokaiseen pieneenkin lähtöön liittyi, että ensin oli käytettävä kohtuullinen tovi jonkin kadoksissa olevan asian etsimiseen. Milloin hukassa oli pyöränavain, milloin hanskat, milloin muistikortti, milloin äidin sanelema kauppalappu (Ä: Mikä kauppa nykyään myy Revlonin tuotteita? M: Hmm— enpä tiedä, mutta voin käydä katsomassa, josko Sokoksella olis. Mitä tarvit?  Ä: En mitään sieltä, mutta Lemon Juice and Glyserine -käsivuodetta. Eikä tuubissa, vaan pullossa. M: Hmmm… minäpä yritän löytää. [en löytänyt, niitä ei enää pakata pulloihin. Ostin tuubin. Minkä seurauksena minulla on nyt kotona yksi tuubi LJ&G-käsivoidetta.  😀 ]).

No mutta liikkeelle pääsin monta kertaa.

Illalla lähdin – uudemman kerran katsomaan ja kuvaamaan – Ukko-Pekkaa. Ja hukkasin kokonaisen höyryveturin ja junan! Ihan pokkana odottelin ennen kuutta sitä vanhan Tuiran aseman paikalla: kunnes sitten hoksasin, että olin tehnyt ”vanhanaikaiset” = lukenut väärän päivän aikataulua, ja eikun hurjaa kyytiä polkien rautatieasemalle, ja olin taas ajoissa. Ja odotin junaa raiteelle kolme. Tuli raiteelle yksi. Ja kakkosella oli Intercity lähdössä Tampereelle. Se siitä höyryveturin vauhdissa kuvaamisesta! Huoh.

Sisälle pääsin (ja harmitti, etten ollut sittenkin lähtenyt Oulu –  Kempele – Oulu rengasmatkalle). Mutta siis pääsin näkemään pari upeaa vaunua (kun maksoin kympin eli matkalipun hinnan).

Ennen tämän Oulussa ensimmäistä kertaa vierailleen museojunan kohtaamista, olin käynyt Oulun pysyvämpää ”nähtävyyttä” katsomassa. Tuiranpuiston alppiruusut ovat kauneimmillaan. Kannattaa käydä katselemassa. (ks. toissavuotinen postaukseni niistä).

Hyvä ja onnellinen elämä

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.”

Noinhan sitä väitetään. Ja niinpä sitten hyvin ja (aika) pitkään nukutun yön jälkeen terveellisesti aamupuuro ja vain kupillinen kahvia, ja eiku pyörän selkään. Kotiseutumatkailu vol. XX jatkui tänään Oulunsaloon. Hyvä oli aurinkoisessa aamussa polkea. Äänikirja (Kate Morton, Kellontekijän tytär) seurana (henkinen aktiviteettikin on hyväksi ja auttaa ennalta ehkäisemään muistisairautta). Kotiseutumuseon rakennuksien perinteikkyys, liki idyllinen pihapiiri ja toive museokahvilan aukiolosta saivat kaartamaan pihaan.

Eihän se kahvila vielä auki ollut: vasta kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun.

Pitää mennä silloin uudelleen. Tulipa toinenkin syy vierailla tuolla toistamiseen. Sattuipa nimittäin museon naapurissa olevan Toivolan talon isäntä juttusille, ja kävimme sitten hänenkin talonsa pihapiirissä. Kaunis pieni-ikkunaruutuinen, mutta muutoin iso kuisti tai porstuahan tuo oikeastaan on, on 1800-luvun jälkipuoliskon kaunista maaseutuarkkitehtuuria.

Taloa kun ei vakituisesti asuta, eikä ollut avaimia mukana, niin emme päässeet sisälle. Siellä oli komea uuni ja muutakin kiinnostavaa ja kuvattavaa, mutta kun … Mutta sain lupauksen että kun tulen kesemmällä niin pääsen sisällekin.

Kotiin palattua sitten edelleen hyvän ja pitkän elämän tavoittelu jatkui, ja söin lounaaksi vain pienehkön lautasellisen salaattia.

Sitten kuvasaaliin purkua, tuunaamista ja latailua Vastavaloon, ja ohimennen näin yhden tutun FB-seinälleen laittaman aforismin:

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.
MUTTA onnellisen elämän salaisuudet ovat valvotut yöt, kunnon juhlat, herkulliset ruoat ja viinit sekä hyvät ystävät.”

Joten vaihdoin tavoitetta: ilta kului kohti onnellista elämää. 😀 

Oli paistinkääntäjien ”kevätlukukauden” viimeinen tapahtuma: tutustuminen De Gamlas Hem -ravintolaan. Voudin ollessa estyneenä, minun oli (pakko, heh!) oltava varavoudin ominaisuudessa paikalla. No, toki muutoinkin olisin ollut läsnä. Semminkin kun olin happeningin järjestänyt. Mikä tietysti oli Pehtooristakin hyvä juttu. Välttyi kokkaamiselta tänään. Olisi ollut hänen hukinsa. 😉

Niinpä sitten vietimme illan kunnon juhlissa (tai noh, tutustuminen taloon ja kolmen ruokalajin illallinen ja viinilasilliset) hyvin ruokaystävien (mm. lapsuuden hammaslääkärini) seurassa. Ei hassumppa tämä onnellinenkaan elämä. 😉

Vaakunakylässä

Täällä – täälläkin – olin tänään kameran kanssa. Talovanhus (ensimmäiset osat kai jo 1860-luvlta) on tyhjillään, ja taitaa jäädä vuoden 2026 asuntomessualueen alle. Oululaisen kauppaporvariston, nimenomaan Åströmien omistuksessa tämä – tämäkin – huvila on ollut 1800-luvun lopulla, ja seuraavan vuosisadan alussa se tunnettiin Ravanderin huvilana. Poikamiehet, elämäntapaporvareiksi nimetyt Oskar ja Georg ajelivat komeilla autoilla, mutta olivat kuulemma melkoisia erakkoja.

1920-luvulla huvilaa ryhtyi vuokraamaan Oulun Merenkävijät, joiden käytössä se oli 1960-luvun vaihteeseen asti. Tosin sota-aikana Merenkävijät joutuivat luopumaan siitä, sillä Ravanderin huvilasta tuli jatkosodan aikana saksalaisten varuskunnan upseerien huoneisto tai esikunta taitaa olla parempi sana. Tämä on viimeinen jäljellä oleva rakennus ns. Vaakunakylästä. Hietasaaressa, itäreunalla, juuri tämän rakennuksen takana rannalla oli saksalaisten joukkojen parakkikylä. Parakkikylän portin yläreunassa oli vaakuna ja parakkien ikkunaluukuihin sotilaat olivat tehneet kotiseutujensa vaakunoita, joten koko pieni varuskunta-alue sai silloin nimekseen Vaakunakylä.

Viimeiset parakit purettiin vasta joskus 1970-luvulla, joilloin alueesta oli tullut laitapuolen kulkijoiden asuinsija.

Vaakunakylästä lähdin Hartaanselän rantoja pitkin kaupunkiin, etsiskelin niitä joutsenia, jotka kaikki muut tuntuvan nähneen ja kuvanneen, mutta eiväthän ne minulle näyttäytyneet.

Iltapäivällä Juniori lähetti oppariaihionsa kommentoitavaksi: pidettiinpä äsken sitten puhelinseminaarikin. Kiva arvostella, kannustaa ja kommentoida, kun ei yhtään tiedä oppiaineesta ja OAMKin tavasta opettaa ja vaatia oppineisuutta. Osasinpa ainakin kysellä epäselvistä kohdista. 😉 No ja toki jotain muutakin.

 

Naistenpäivänä ikävä historiaa ..

Naisten päivä. Miksi juuri tänään? – Vuotuisjuhlahistorioitsijana (vaude minkä ”tittelin” itselleni keksinkään!!) rupesin (vasta tänään) etsimään tietoa, että miksi naisten päivä on juuri 8.3. Ja äkkiähän se tieto löytyi – yhdeltä lempisivustoltani:  https://almanakka.helsinki.fi/fi/

Kuvan naisista monet ovat minulle ”tuttuja”. Heidän ajatuksiaan ja aikaansaannoksiaan sivusin ja selitin aika usein luennoilla tai artikkeleissa: Hedvig Gebhard ja Lucina Hagman vilahtelivat ehkä eniten jutuissani. Mutta kyllä Minna Canth teki minuun vaikutuksen jo lukioikäisenä. Ja nyt myöhemmin aina vaan tärkeämmäksi on tullut hänen lausahduksensa:

”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta elämää”

Toinen sivusto, jolla edelleen usein vierailen on SKS:n sivusto. Ja sielläkin juttu naistenpäivään liittyen.

Aatelkaapa oikeasti noita naisia.

Noh, en ala luennoimaan, vaikka tänään on ollut kummallinen kaipuu opettamaan, luennoimaan, uppoamaan menneisiin vuosikymmeniin. Eikä se kaipuu taida johtua (vain) naistenpäivästä. Historiaa, siitä oppimista ja sen opettamista, on ollut muuten vain ikävä.

Naistenpäiväni on kyllä mennyt ”perinteisissä naisten töissä”: olen siivonnut Festan. En vain pintapyyhkinyt, vaan se kunnon kevätsiivous. Olen ennenkin sanonut, että on hyvä kun tulee kutsuneeksi ystäviä ja vieraita kotiin, niin tulee järjestellyksi ja laittaneeksi kaikkea selllaista, mitä keskenään ollessa vitkuttaa loputtomiin. Viherkasvit ovat tänään saaneet huoltotoimenpiteitä osakseen, Festaa monin tavoin ”ylöspantu”, keväistetty. Se on ollut tarpeen, sillä sää on ollut lievästi sanon luminen: Pehtoori on tehnyt tänään kolmesti lumityöt. Meiltä ei kohta enää näe ulos. Tai siis näkee, mutta siellä on vain lunta. 😉

Oulun kauneimpia taloja

Tässä eiliseen ”vaakuna-arvoitukseen”  vastauskuvat.  Vasemmalla ylhäällä Torikadulla nykyinen kulttuuritalo Valve. Siitä ja sen historiasta olen kirjoitellut täällä blogissakin vähäsen KLIKS.  Oikealla ylhäällä Kaupungintalo, ja siitäkin on täällä jotain mainintoja (KLIKS). Alhaalla vasemmalla Koulukadulla oleva Osuuskaupan talo ja oikealla alhaalla Vanha Paloasema, jossa toimii nykyään Grill It -ravintola.

Osuuskaupan taloon liittyen suora lainaus Kansallisarkiston sivustolta:

Oulun osuuskauppa perustettiin 1901 ja ensimmäisen myymälänsä se avasi vuotta myöhemmin Pakkahuoneenkadulla. Oulun Osuuskauppa oli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (myöh. OTK) jäsen ja sitä johti yli 50 vuoden ajan Otto Karhi. Toimialoista edustettuina olivat myymälätoiminnan ohella mm. leipomo, makkaratehdas, meijeri, jalkinekorjaamo, kutomo, metallikorjaamo, sikala ja teurastamo.  Jäsenten ja myymälöiden määrällä mitattuna Oulun osuuskauppa nousi sotien jälkeisen Suomen kolmanneksi suurimmaksi osuusliikkeeksi. Sillä oli myymälöitä Haukipudasta, Pudasjärveä ja Vihantia myöten. Oulun osuuskauppa ja muut paikalliset osuuskaupat fuusioitiin 1983 OTK:hon, jolloin syntyi E-osuuskunta EKA.

Talossa olleessa leipomossa tehtiin ymmärtääkseni myös mm. Hulikakkua, mistä on sitten nimi nykyiselle asunto-osakeyhtiölle. Leipomon savupiippu näkyy sisäpihalta ottamassani kuvassa. Sitä ei olla ainakaan vielä purkamassa niin kuin Stora Enson (ent. Oulu-yhtiö) piippua, mikä tietysti kuohuttaa oululaisia. Oululaiseen osuuskauppaliikkeeseen ja nimenomaan tähän taloon liittyy keskeisesti myös Otto Karhi. Hän oli liikkeen johdossa puoli vuosisataa. Pääkonttori ja hänen asuntonsa olivat tässä talossa.

Hulikakkua (tai sen jäljitelmää) oli jokunen vuosi sitten myynnissä Merikoskenkadun Leipomokaupassa, ostinkin. Nimi Hulikakku tulee sanasta ”hålkaka” eli reikäleipäähän se kakku on. Sen kehitti kuulemma leipurimestari Armas Kinnunen, joka asui Raksilan Osulan aidan takana. Hulikakku oli pyöreä reikäleipä noin 1,5 cm paksuinen ja se oli helposti jaettavissa kuuteen osaan. Taikina oli tehty pääasiassa ruisjauhoista, mutta siihen oli lisätty noin 10 % vehnäjauhoja.  Perinnetietous ei kerro oliko leipä tehty juureen.

Talo on ns. Kakaravaaran alueella, ja sen viereiseen matalaan autohallin seinään on tullut uusi muraali.  En vielä löytänyt tekijää, mutta tyyli näyttäisi samalta kuin Kajaanintien alkuun syksyllä valmistunut komea, korkea muraali (Kliks).

Näille huudeille kävelin tänäänkin, mutta kuvauskeli ei ollut mitenkään hyvä, joten mitään uusia otoksia.

Toppilan panimon mailla

Toppilan Mallasjuoman, jonka Italia-limukkaa ja sittisuutaa lapsena sai juodakseen juhlapäivinä, tehdasrakennuksia puretaan.

Koko Toppilan ja Toppilansalmen alue on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut ja muuttuu koko ajan melkein kiihtyvässä tahdissa. Ja nämä seuduthan on aina olleet lähes jokapäiväistä elinpiiriäni: niiden läpi meiltä mennään kaupunkiin, niiden läpi kuljin kymmenen vuotta Tuiraan kouluun. Kaiken kaikkiaan Toppila on osa minunkin ”maisemaani”.

Tänäänkin taas olin lenkillä Toppilansalmella ja kuvailin alueen vanhinta huvilaa.

Huvilan rakennutti laivanvarustaja Henrik Tornberg vuonna 1856. Kauppaporvari Tornberg teki kuitenkin konkurssin, ja lopulta (minulle väitöskirjavuosilta hyvinkin tuttu) J. W. Snellmanin kauppahuone osti vuonna 1868 huvilan, jonka alueelle oli perustettu olutpanimo viisi vuotta aiemmin. Snellmanien aikana huvilan pinta laudoitettiin uusrenessanssin tyylin mukaiseksi – ja rakennettiin kuusikulmainen kattotorni. Tiedättehän, miksi Toppilansalmen taloissa oli nuo tornit? Ja mitä niissä aina ainakin kesälauantaisin klo 18 tehtiin? 🙂 Vastarannalla oli Villa Hannala ja vieressä Villa Ellala, jotka molemmat ovat vieläkin kunnossa ja toiminnassa, joskaan torneja ei enää entiseen tapaan käytetä.

Snellmanin suvulta panimo ja huvila siirtyivät Åströmeille (juuri se nahkatehtailijasuku) ja heillä ja heidän jälkeläisillään se oli lähes sata vuotta, aina 1960-luvun lopulle asti. Toppilan panimosta tuli Mallasjuoma (vähän mutkat suoraksi nyt kyllä kirjoittelen, mutta suunnilleen noin). Ja aina sinne 60-luvun lopulle asti huvila oli panimomestarin ja isännöitsijän asuntona.

Panimon kellarirakennukseen tehtiin kellarikrouvi, jota piti lyhyehkö Alli-niminen emäntä, joten krouvi tunnettiin Allin matalana. Ja siellä olisi lukioaikana – tai jo keskikouluvuosinani? – ollut myös bileitä ja luokkakokouksia tms., joihin jätin kuitenkin aina menemättä. En ollut millään muotoa innokas tuollaisissa pilheissä kulkemaan; Tetralla ja Kuuskassa kyllä kävin. Tällä hetkellä Allin Matala on juhla- ja kokoustilana AC Oulun hoitaessa toimintaa. Sekä Allin Matala että huvila on ymmärtääkseni tarkoitus säilyttää, vaikka isot tehdasrakennukset ja varastot ympäriltä nyt hävitetäänkin kerrostalorakentamisen alta pois.

Näistä Toppilansalmen rakennuksista olen kirjoitellut täällä ennenkin. Täällä ihan hyväkin juttu.

1930-luvulla otetussa valokuvassa KLIKS (vink: klikkaile koko kansio…) alue on jo menettänyt kauppaporvariston suuruuden ajan loistokkuutta, mutta vielä pihapiirissä on sellaista porvariston hillittyä charmia… Yllä olevan kuvan otin tänään, kun vanhoja tuotantolaitoksia puretaan neljän ison kaivurin voimin kuvasta oikealle.

Alla on kuva Kaarina Niskalan kirjasta Valkovuokkojen villat (piirroksen tekijää ei mainita, valokuva piirroksesta on Raimo Ahosen). Tuolloin Toppilansalmen ranta ylsi ihan panimoalueelle asti.

Tammikuun touhuja

 

Tuhat vuotta sitten merenpinta Oulujokisuistossa oli suunnilleen tällä korkeudella. Tuiranpuistossa on mukava ”maankohoumapolku”, jonka varrelle on merkitty Oulunjokisuiston merenpinnan korkeus eri vuosisatoina. (Ks. polusta täältä lisää… https://citynomadi.com/route/6e28f183ec4ee235a08bbcca36c8 )

Kuten kuvasta arvannetkin olen ollut tänään taas kameran kanssa kaupungilla kuvailemassa. Parituntinen humahti ihan huomaamatta. Tuulesta huolimatta aika kelpo keli.

Ajatuksena oli myös kävellä elokuviin (Ailo) ja sieltä suoraan Pakkahuoneenkadulle, jossa meillä oli perinteinen viinikerhon ”loppiaiskaronkka” eli nyyttärit. No, siinähän se hurahti iltapäivän sopan teossa (peruna-purjo) ja nauttimisessa sekä kuvien kanssa, joten bonuskävely ja leffa joutuivat väistymään päivän agendalta.

Meidän osuutemme näille nyyttäreille on melkein aina ollut jotain äyriäis- tai kala(alku)ruokaa, mutta nyt (jo eilen valmiiksi) teinkin jälkkäriä. Meidän luottokalakauppias (Pehtoorin veljenvaimo) kun on ”pakkolomalla” hallin ollessa suljettuna koko tämän vuoden ja toisekseen Pehtoori ehdotti, että ”tee zabaionea, ei oo ollut pitkään aikaan”. Ja sehän sopi kun kerran illan teemana oli Välimeren alueen viinit ja ruoka. Zabaione freddon ohje ja kuva ovat täällä: KLIKS.

Ja kyllä oli paljon kaikkea muutakin hyvää sitä ennen. Tatti-matsutakerisotto ihan erityisen hyvää!

Ja sitten kun maistelimme viinejä sokkona, oli tehtävä arvailla/tietää, mistä Välimeren maasta kukin viini oli: vain Pehtoori ja T. ”löysivät” yhden viinin seitsemästä kohdalleen. Lähelle meni meillä muillakin, mutta eipä osunut. Alueen sokkotunnistaminen oli mukava lisä maisteluun. Ja sittenhän me paransimme maailmaa ihan ison annoksen. Voi kunpa meidän kymmenen aivoitukset ja myötäeläminen voisi parantaa maailmaa edes sen verran kuin kuvittelemme.

~~~

Ja muistathan, että huomiseen iltapäivään (klo 16) on mahdollista osallistua arvontaan. Suosittele meille

matkaa ja voita huivi!! Vaimolle  tyttöystävälle, äidille, bestikselle …tai ITSELLE!