Historiaa

Täällä – täälläkin – olin tänään kameran kanssa. Talovanhus (ensimmäiset osat kai jo 1860-luvlta) on tyhjillään, ja taitaa jäädä vuoden 2026 asuntomessualueen alle. Oululaisen kauppaporvariston, nimenomaan Åströmien omistuksessa tämä – tämäkin – huvila on ollut 1800-luvun lopulla, ja seuraavan vuosisadan alussa se tunnettiin Ravanderin huvilana. Poikamiehet, elämäntapaporvareiksi nimetyt Oskar ja Georg ajelivat komeilla autoilla, mutta olivat kuulemma melkoisia erakkoja.

1920-luvulla huvilaa ryhtyi vuokraamaan Oulun Merenkävijät, joiden käytössä se oli 1960-luvun vaihteeseen asti. Tosin sota-aikana Merenkävijät joutuivat luopumaan siitä, sillä Ravanderin huvilasta tuli jatkosodan aikana saksalaisten varuskunnan upseerien huoneisto tai esikunta taitaa olla parempi sana. Tämä on viimeinen jäljellä oleva rakennus ns. Vaakunakylästä. Hietasaaressa, itäreunalla, juuri tämän rakennuksen takana rannalla oli saksalaisten joukkojen parakkikylä. Parakkikylän portin yläreunassa oli vaakuna ja parakkien ikkunaluukuihin sotilaat olivat tehneet kotiseutujensa vaakunoita, joten koko pieni varuskunta-alue sai silloin nimekseen Vaakunakylä.

Viimeiset parakit purettiin vasta joskus 1970-luvulla, joilloin alueesta oli tullut laitapuolen kulkijoiden asuinsija.

Vaakunakylästä lähdin Hartaanselän rantoja pitkin kaupunkiin, etsiskelin niitä joutsenia, jotka kaikki muut tuntuvan nähneen ja kuvanneen, mutta eiväthän ne minulle näyttäytyneet.

Iltapäivällä Juniori lähetti oppariaihionsa kommentoitavaksi: pidettiinpä äsken sitten puhelinseminaarikin. Kiva arvostella, kannustaa ja kommentoida, kun ei yhtään tiedä oppiaineesta ja OAMKin tavasta opettaa ja vaatia oppineisuutta. Osasinpa ainakin kysellä epäselvistä kohdista. 😉 No ja toki jotain muutakin.

Tässä eiliseen ”vaakuna-arvoitukseen”  vastauskuvat.  Vasemmalla ylhäällä Torikadulla nykyinen kulttuuritalo Valve. Siitä ja sen historiasta olen kirjoitellut täällä blogissakin vähäsen KLIKS.  Oikealla ylhäällä Kaupungintalo, ja siitäkin on täällä jotain mainintoja (KLIKS). Alhaalla vasemmalla Koulukadulla oleva Osuuskaupan talo ja oikealla alhaalla Vanha Paloasema, jossa toimii nykyään Grill It -ravintola.

Osuuskaupan taloon liittyen suora lainaus Kansallisarkiston sivustolta:

Oulun osuuskauppa perustettiin 1901 ja ensimmäisen myymälänsä se avasi vuotta myöhemmin Pakkahuoneenkadulla. Oulun Osuuskauppa oli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (myöh. OTK) jäsen ja sitä johti yli 50 vuoden ajan Otto Karhi. Toimialoista edustettuina olivat myymälätoiminnan ohella mm. leipomo, makkaratehdas, meijeri, jalkinekorjaamo, kutomo, metallikorjaamo, sikala ja teurastamo.  Jäsenten ja myymälöiden määrällä mitattuna Oulun osuuskauppa nousi sotien jälkeisen Suomen kolmanneksi suurimmaksi osuusliikkeeksi. Sillä oli myymälöitä Haukipudasta, Pudasjärveä ja Vihantia myöten. Oulun osuuskauppa ja muut paikalliset osuuskaupat fuusioitiin 1983 OTK:hon, jolloin syntyi E-osuuskunta EKA.

Talossa olleessa leipomossa tehtiin ymmärtääkseni myös mm. Hulikakkua, mistä on sitten nimi nykyiselle asunto-osakeyhtiölle. Leipomon savupiippu näkyy sisäpihalta ottamassani kuvassa. Sitä ei olla ainakaan vielä purkamassa niin kuin Stora Enson (ent. Oulu-yhtiö) piippua, mikä tietysti kuohuttaa oululaisia. Oululaiseen osuuskauppaliikkeeseen ja nimenomaan tähän taloon liittyy keskeisesti myös Otto Karhi. Hän oli liikkeen johdossa puoli vuosisataa. Pääkonttori ja hänen asuntonsa olivat tässä talossa.

Hulikakkua (tai sen jäljitelmää) oli jokunen vuosi sitten myynnissä Merikoskenkadun Leipomokaupassa, ostinkin. Nimi Hulikakku tulee sanasta ”hålkaka” eli reikäleipäähän se kakku on. Sen kehitti kuulemma leipurimestari Armas Kinnunen, joka asui Raksilan Osulan aidan takana. Hulikakku oli pyöreä reikäleipä noin 1,5 cm paksuinen ja se oli helposti jaettavissa kuuteen osaan. Taikina oli tehty pääasiassa ruisjauhoista, mutta siihen oli lisätty noin 10 % vehnäjauhoja.  Perinnetietous ei kerro oliko leipä tehty juureen.

Talo on ns. Kakaravaaran alueella, ja sen viereiseen matalaan autohallin seinään on tullut uusi muraali.  En vielä löytänyt tekijää, mutta tyyli näyttäisi samalta kuin Kajaanintien alkuun syksyllä valmistunut komea, korkea muraali (Kliks).

Näille huudeille kävelin tänäänkin, mutta kuvauskeli ei ollut mitenkään hyvä, joten mitään uusia otoksia.

Toppilan Mallasjuoman, jonka Italia-limukkaa ja sittisuutaa lapsena sai juodakseen juhlapäivinä, tehdasrakennuksia puretaan.

Koko Toppilan ja Toppilansalmen aluen on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut ja muuttuu koko ajan melkein kiihtyvässä tahdissa. Ja nämä seuduthan on aina olleet lähes jokapäiväistä elinpiiriäni: niiden läpi meiltä mennään kaupunkiin, niiden läpi kuljin kymmenen vuotta Tuiraan kouluun. Kaiken kaikkiaan Toppila on osa minunkin ”maisemaani”.

Tänäänkin taas olin lenkillä Toppilansalmella ja kuvailin alueen vanhinta huvilaa.

Huvilan rakennutti laivanvarustaja Henrik Tornberg vuonna 1856. Kauppaporvari Tornberg teki kuitenkin konkurssin, ja lopulta (minulle väitöskirjavuosilta hyvinkin tuttu) J. W. Snellmanin kauppahuone osti vuonna 1868 huvilan, jonka alueelle oli perustettu olutpanimo viisi vuotta aiemmin. Snellmanien aikana huvilan pinta laudoitettiin uusrenessanssin tyylin mukaiseksi – ja rakennettiin kuusikulmainen kattotorni. Tiedättehän, miksi Toppilansalmen taloissa oli nuo tornit? Ja mitä niissä aina ainakin kesälauantaisin klo 18 tehtiin? 🙂 Vastarannalla oli Villa Hannala ja vieressä Villa Ellala, jotka molemmat ovat vieläkin kunnossa ja toiminnassa, joskaan torneja ei enää entiseen tapaan käytetä.

Snellmanin suvulta panimo ja huvila siirtyivät Åströmeille (juuri se nahkatehtailijasuku) ja heillä ja heidän jälkeläisillään se oli lähes sata vuotta, aina 1960-luvun lopulle asti. Toppilan panimosta tuli Mallasjuoma (vähän mutkat suoraksi nyt kyllä kirjoittelen, mutta suunnilleen noin). Ja aina sinne 60-luvun lopulle asti huvila oli panimomestarin ja isännöitsijän asuntona.

Panimon kellarirakennukseen tehtiin kellarikrouvi, jota piti lyhyehkö Alli-niminen emäntä, joten krouvi tunnettiin Allin matalana. Ja siellä olisi lukioaikana – tai jo keskikouluvuosinani? – ollut myös bileitä ja luokkakokouksia tms., joihin jätin kuitenkin aina menemättä. En ollut millään muotoa innokas tuollaisissa pilheissä kulkemaan; Tetralla ja Kuuskassa kyllä kävin. Tällä hetkellä Allin Matala on juhla- ja kokoustilana AC Oulun hoitaessa toimintaa. Sekä Allin Matala että huvila on ymmärtääkseni tarkoitus säilyttää, vaikka isot tehdasrakennukset ja varastot ympäriltä nyt hävitetäänkin kerrostalorakentamisen alta pois.

Näistä Toppilansalmen rakennuksista olen kirjoitellut täällä ennenkin. Täällä ihan hyväkin juttu.

1930-luvulla otetussa valokuvassa KLIKS (vink: klikkaile koko kansio…) alue on jo menettänyt kauppaporvariston suuruuden ajan loistokkuutta, mutta vielä pihapiirissä on sellaista porvariston hillittyä charmia… Yllä olevan kuvan otin tänään, kun vanhoja tuotantolaitoksia puretaan neljän ison kaivurin voimin kuvasta oikealle.

Alla on kuva Kaarina Niskalan kirjasta Valkovuokkojen villat (piirroksen tekijää ei mainita, valokuva piirroksesta on Raimo Ahosen). Tuolloin Toppilansalmen ranta ylsi ihan panimoalueelle asti.

Itsenäisyyspäivä. Se on usein vietetty, viime vuosina, vuosikymmeninä, melkein aina Koilliskairassa, kaamoksen alettua Lapin hämärässä, sinivalkoisissa pakkasissa. Tänä vuonna siirsimme lähtöä (mm.) Suomi 100 – juhlallisuuksien takia. Onhan tässä monta päivää ollut kaikkea hienoa katseltavaa, myötäelettävää, kuvattavaa Oulussakin. Halusimme olla täällä Suomi 100 -juhlaa elämässä mukana. Ja nyt kun kerran oli mahdollisuus valita, milloin pohjoisessa, milloin kotona.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kaupunkiin, jätettiin auto kauas hautausmaasta, jotta saatiin samalla tehtyä kunnon kävelylenkki. Ja olimme hyvissä ajoin sankarihauta-alueen reunamilla. Silti kaukana eturivistä. Väkeä oli tosi paljon.

Oulun hautausmaalla järjestettiin valtakunnallinen Suomi 100-kunniavartio ja siellä oli paljon väkeä, niin paljon, ettei meidän pikkuperhe päässyt lähellekään näkemään … olivat käyneet papan haudalla…  Kunniavartiossa oli vapaaehtoisia miehiä ja yksi nainen jokaiselle sankarihaudalle, joita Oulussa on 456.

Koetin kuvailla, .. ja sitten sain yhdeltä herrasmieheltä luvan ”tule tähän eteeni, voit kuvata tästä”. Siitä näin paljon paremmin. 😉

Klikkaamalla alla olevan kuvakansion oikean ylänurkan kahta nuolta saat kuvat täysikokoisiksi.

Kuviin ´osui´ monta tuttua: veteraani-historiatuttu, karjalainen hengenheimolainen, kälyn isä, entinen opiskelijani — Mietimme että kuinka olikaan hyvä, että nuoret miehet olivat saaneet tulla paikalle omissa kamppeissaan, sellaisina kuin olivat. Sellaisina nuoret miehet talvisotaankin lähtivät: malli-Cajander. Siihen kuului lakki, vyö ja ase. Ei ollut mitään paraatipukuja, ei edes asepukuja. Omissa vaatteissaan nuoret näyttivät siltä kuin sotaan lähteneetkin olivat. Nuorilta, erilaisilta, vakavilta.

Sankarihaudoilla olleita nuoria miehiä katsellessä tuli mieleen: Juniori on juuri tuon ikäinen ja ettei isä eikä kumpikaan pappa ollut rintamalla, mutta elivät sodan, kuten elivät molemmat mummut, Pehtoorin äiti ja isä, joka oli mukana sotatoimissa, molemmat vanhemmat omine elämäntarinoineen, joita äiti viimeksi eilen, harvinaisesti liki katkerana, Tanskaan lähtenyt (ei lähetetty 😉 ) sotalapsi, Karjalan evakko, muisteli.

Tänään sankarihaudoilla nieleksin monta kertaa, ja kuinka hornetin ylilento saikaan aikaan kylmät väreet.

Sitten takaisin autolle, äkkiä kotiin tekemään juhlapäivällistä (Juniori oli luvannut tuoda samppanjan (ja olihan ihan hurja hyvää Taittingeria tilannut Ranskasta, sen jälkeen eilistä soppaa, lohi-torttuja, ja kuinka ollakkaan poronkäristystä ja pottumuusia ja jälkkäriksi lettuja! Aikas suomalaista, eikö?)

No mutta ennen kuin oli päivällisen aika, oli aika Juhlakulkueelle. Pehtoori ei lähtenyt, joten ihan itsekseni ajelin Lyskan parkkiin, hyvissä ajoin, valmiina kuvaamaan, otettuani reitin selville jne.

Kulkue kiertää Kirkkokatu – Pakkahuoneenkatu – Isokatu – Linnankatu – Kirkkokatu -reitin päätyen takaisin kaupungintalolle, jossa vietetään kulkueen jälkeen yhteinen juhlahetki. Ohjelmassa kuullaan sanat satavuotiaalle Suomelle, jotka ovat Valveen sanataidekoulun 8-vuotiaiden sanataideryhmän ja Valveen videopajan nahoittamat. Ajankulkue: Onnittelupuheen  Juha Hänninen. Juhlan päätteeksi lauletaan yhdessä Maamme-laulu Cassiopeia-kuoron johtamana ja juhlan huipentaa ilotulitus. 

Ja niinhän minä pöhkö, kuten aika monta sataa muutakin kuvittelimme, että ilotulitus näkyy kaupungintalon edestä. Ei muuten näkynyt! Mutta Cassiopeia oli taas kerran huikea, kuorolaulu kumajaa kauniisti Oulun keskustassa. Enkä yrittänytkään päästä lähemmäs kuvaamaan, koska keskityin kuvaamaan ilotulitusta!

Noh, ohi meni.

Suomi 100 -juhlapäivä alkaa olla eletty! Pehtoori hakee lipun salosta, joka on valaistuna saanut olla siellä eilisestä asti. Kummallisen tärkeältä sekin on tuntunut. Liputus siis.

On aika ”rakentaa” huominen Joulukalenterin luukku. BTW: Tämänpäiväinen luukku liittyy enemmän Suomen 100-vuotiseen historiaan kuin yksikään aiempi postaukseni.

Huomenna satavuotiaan Suomen ensimmäinen päivä… oletkos ajattellut, mitä se tuo tullessaan…

Siinä se on. Minun lapsuudenkotini. Ja kotini abivuonna ja opiskeluajan alussa. Osoitteessa Koskelantie 123.

Koskelankylässä, nykyisin tunnetaan Taskilana, oli Koskilinjat OY:n tallit. Siinä vietin lapsuuteni 11-vuotiaaksi asti, jolloin perheemme muutti vajaan kilometrin verran pohjoiseen: seuraavat kahdeksan vuotta asuin Oulunseläntien uudessa omakotitalossa ja sitten muutin takaisin ”tallille”. Nyt tallit on purettu (ks. kuvat alempana).

Ensimmäiset seitsemän ikävuottani asuin tuolla vasemman siiven alakerrassa, ja sitten 1965, kun isä osti koko firman, me muutimme toiseen kerrokseen, jossa oli myös vintti. Sinne me saatiin veljen kanssa yhteinen huone sen jälkeen, kun remontti oli tehty ja pikkusisko vuoden päästä muutostamme syntyi. Siellä oli myös pieni koppero, jossa meidän ihana ”Iikku”, meidän kotiapulainen, asui.

Itse asiassa en muista kovinkaan paljon noista kodeista sisältä, mutta muistan tuosta pihasta, talleista paljonkin. Eikä ihme, että muistan: siihen aikaan me lapset olimme aina ulkona. Ja minä olin onnikoissa, tallissa, metsässä, majoissa, hiihtämässä, pelaamassa jalitsua (= jalkapallo/futis oululaisittain), nelskaa (nelimaalia), luistelemassa pienellä kentällä, jonka iskä muutamana vuonna takapihalle jäädytti tai laskemassa takapihan lumikinoksista mäkeä.

Piha ei ollut lapsille mikään paras mahdollinen leikkapaikka – tai ei siis aikuisen silmin ollut:  öljyinen, pölyävä, myöhemmin öljysorainen (joka muuten repi polvet aika pahasti haavoille kun kaatui pelissä tai pyörällä), naftalle haiseva ja ympärillä oli jatkuvasti edestaas ajavia onnikoita. Mutta se oli yhteisö! Se oli Koskelänkylän iso piha, jonne tuli usein paljon lapsia, erityisesti poikia, pelaamaan, olemaan konkkasta, pelaamaan kymmentä tikkua, rossaamaan pyörillä, vaihtelemaan purkkakuvia.

Ja siellä oli kaikki kuskit ja rahastajat. Ja minä tunsin heidät kaikki: Kallinkosken Allu, Myllykankaan Iikka, Autereen Reijo, Puurusen Onni, Kaipaisen Tauno, Ritokankaan Topi, Tiivi-täti, Hurskaisen Anna-Liisa, Variksen Airi, … en minä heitä unohda. Tietysti tunsin heidät. Linja kolmosen (Koskela – Kastelli) kääntöpaikka (silloin ei puhuttu päättäreistä) oli kotipihalla. Ja muiden linjojen (60-luvulla ykkösen (Patela – Oulu Oy) ja kympin (”kellolainen”) ja sitten Ojakylän linjan (n:o 20) ) vuoronvaihdot samoin. Ja lisäksi vielä tilausajobussit. Toistakymmentä onnikkaa niitä silloin oli. Ja siellä minä jalkapallokengissä ja verkkareissa välissä heiluin kavereitten kanssa.

Tallistakin tunsin kaikki: pyöräni kettingit sain käydä itse ”voitelemassa” kun Piipon Heikki, Keinäsen Erkki ja Kankaan Erkki antoivat käyttää tippakannua. Ja ottivat joskus korjausmonttuun mukaan katsomaan, miltä onnikka näytti alhaalta päin. Sitä paitsi katsoin oikeudekseni viedä kaveritkin talliin, kun piti pyörän kumeihin laittaa lisää ilmaa: ei tarvinnut pumpata, kun tallissa oli ”automaattipumppu”, jota käyttelin sujuvasti jo alakouluikäisenä.

Polkupyöristä puheenollen: ensimmäinen päiväni ilman apurattaita näkyy minussa vieläkin. Tuossa ylhäällä olevassa kuvassa näkyy rakennuksen oikeassa reunassa liuska. Ajelin sitä alas ilman apurattaita ja siinä reunassa oli sellaisia betonirautoja tms. ja rengas osui siihen ja kaaduin,  sillä seurauksella, että nelivuotiaan oikea silmäkulma aukesi kunnolla. Varhaisimpia muistojani lapsuudesta onkin, kun istuin meidän Pösön (joka sekin näkyy tuossa kuvassa keskellä) takapenkillä ja silmäkulma vuoti verta ihan mahdottomasti. Tikithän siihen laitettiin, siksipä oikea kulmakarvani on edelleen puolisenttiä toista alempana.

Mikä tuon liuskan tarkoitus oli? Sitä pitkin voitiin ajaa henkilöautot toiseen kerrokseen, jossa oli ammattikoulun autolinjan korjaamo. Yläkerrassa oli keittiö- ja ompelulinjat. Ompelulinja oli yksi syy, miksi minulla oli yksi jos toinenkin teetätetty mekko (, joita enimmäkseen inhosin lähes yhtä paljon kuin niitä rasittavia rusetteja, joita letteihini aina pienimmänkin juhlan verukkeella sidottiin!) ja veljelläni kultanappiliivejä. Keittiölinjan en muista vaikuttaneen lapsuuteeni muuten kuin, että siellä oli 15 tytön joukossa yksi ”italialaisen” näköinen (miksi minä muka ajattelin, että hän oli italialaisen näköinen?) nuori mies, poika varmaankin, ja hän aina jutteli minulle lähtiessään kotiin.

En tiedä, milloin nuo oikean siiven toinen ja kolmas kerros on rakennettu, luulisin, että jo heti 60-luvun alussa. Ammattikoulu kuitenkin lähti noista tiloista joskus 70-luvun alussa, ja niihin tuli vuokratiloja, firman konttoritiloja (minun monikesäinen työpaikkani) ja kolmanteen kerrokseen metsän puolelle tuli pari asuntoa. Yhteen niistä minä abivuonna 1977 muutin. Asuin siellä sinkkuna nelisen vuotta, – tosin loppuaikana Pehtoori bunkkasi enemmän siellä kuin vanhempiensa luona. Siellä asuin tasan 38 vuotta sittenkin, sinä vuonna kun menimme kihloihin, mutta tasan, päivälleen, 34 vuotta sitten, jolloin oli meidän hääpäivä, olimme jo muuttaneet tallilta Toivoniemeen.

Kuvan vasemmassa reunassa keskellä, ihan Koskelantien tuntumassa on onnikka (Kutterin korilla Vanaja vai sittenkin Volvo?) parkissa. Se on itse asiassa tankilla. Tankit olivat 70-luvulle asti tuossa, ja siinä samassa kohtaa kävi myymäläauto. Sitähän olenkin jo aiemmin muistellut.

Tässä kuvassa, joka on otettu joko -65 tai -66 kesällä, on minun hameeseen, lettinauhoihin ja rusettikenkiin pukeutumisen hillittömän riemun 😉 lisäksi veljeni, äidinäiti eli Tavastilan mummu ja äidin isän veli Anton-(iso)setä ja iskä (joka on kyllä niin Juniorin näköinen tai toisinpäin!!). Kuvassa näkyy ”tallien” sisäpiha: alhaalla ensimmäinen kotini, sen yläkerta, jossa asuin 65 – 69 ja sitten ihan ylhäällä keskellä opiskeluaikojen ”boksini” ikkuna.

Enpä tiedä, ketä nämä jutut nyt oikeastaan kiinnostavat, mutta näissä muistoissa eilen yhtäkkiä ryhdyin elämään, ja pahoin pelkään, että jatkan näitä vielä monta kertaa.

Mikä sitten eilen tämän nostalgian tuulahduksen ja lapsuuden, Koskelankylän ja ”tallien” historian, muistelun laukaisi. Kaikki lähti liikkeelle Facebookin Oulu tutuksi -ryhmässä julkaistusta kuvasta.

”Herrasmieshistorioitsija Eero” julkaisi ylläolevan kuvan ja kyseli, missä on entiset (vuoteen 1957) Vuolevin, sittemmin Koskilinjojen, tallit olleet.

En ole ennen tuota kuvaa nähnyt, ja kyllähän pisti liikkeelle sellaisen muistojen tulvahduksen, ettei mitään rajaa…. Kuva on vanhempi kuin tuo ylhäällä minulla olevan taulun kuva, joka on 60-luvun vaihteesta. Tässä kuvassa ei ole vielä liuskaa, ei ammattikoulun kerroksia. Mutta tässä kuvassa on paljon muuta. Tässä on mm. Komulaisten talot molemmin puolin Koskelantietä, Markkasen talo ja kuvan yläreunassa Taskilan talon rantapellot! Juuri ne, joissa me lapsena kävimme lennättämässä leijaa ja keräämässä ojanpohjilta sammakon poikasia (miksihän me niitä kerättiin? :D). Ja juuri noilla pelloilla me nyt asumme. Taskilan talon Rantapellossa. Kovin kauas en siis ole lapsuudenkodistani kulkeutunut.

Ja tässä kuvassa, oikeassa reunassa, melkein näkyy yksi talo, jossa asui perhe, jonka esikoispoika oli kanssani melkein päivälleen samanikäinen ja jonka kanssa menimme yhtä aikaa kansakouluun ja olimme neljä vuotta samalla luokalla. Jonka kanssa olin ainakin kerran yhtä aikaa jälki-istunnossa, ja oltiin siellä ”jalkaväkistä” (= hippasilla potkimalla) ja saatiin siitä hyvästä puoli tuntia jälkkäriä lisää. Jonka kanssa pelattiin jalitsua, tehtiin maja tuonne metsän reunaan ja syötiin Marie-keksejä pihalle pystytetyssä teltassa.

Ja juuri eilen, kun olin Facessa nähnyt tuon ylläolevan kuvan, vaipunut muistoihin, lähdin lenkille ja niinhän minä lenkillä juuri eilen, lähes puolen vuosisadan jälkeen!!!, tässä meidän tienoilla, näin tämän lapsuuteni leikki- ja luokkakaverin. Minä tunnistin hänet, hän ei minua. Mutta tovin juttelimme. Tuntui hassulle, mutta olipa mukava.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Minulla ei ole mitään tietoa kuka tämä poron kanssa tallin pihalle tullut ”ajuri” oli, mutta hän meitä lapsia ajelutti. Ja minä törstinä (Lapin lakki ja varmaan siellä ammattikoululla teetätetty takki päällä) istun kyydissä.

Kuten näkyy: tallin pihalla oli aina paljon lapsia.

Ja alla on kuvat lapsuudenkotini saatua purkutuomion. Vuosi on 1998. Tuossa muutaman sadan metrin päässähän tämä on. Nyt siinä on kerrostaloja…