Oulu – Tuulestatemmattua

Kesää jäljellä

Muutaman touhukkaan päivän ja varsinkin viime viikon paljon pyöräilyn (= kolmesataa kilometriä) jälkeen nyt alkaa olla aika suunnata kohti pohjoista, joissa sielläkin tarkoitus ja aie touhuta ja liikkuakin. Kesäkuun alun reissu katkesi sekä omaan (solisluun murtuma ja borrelioosi, huoh!) että toivottujen mökkivieraiden sairasteluun, eikä aiottua remonttia edes aloitettu eikä paljon liikuttukaan, joten nyt sitten uusi yritys.

Tämä merkillinen kesä, ei ainoastaan suhteellisen viileä tai ainakin helteetön, ja tuntuu että aika auringotonkin, on kulunut vähän löyhästi: ei ole oikein ollut mitään erityistä tekemistä, ei reissuja, ja tapaamisiakin enimmäkseen vain perhepiirissä … Mutta elokuuhan on vielä selkeästi kesäkuukausi, joten joko mekin saataisiin ”kesävaihde” päälle.

Tänään kaupunkireissulla paljon pieniä toimitettavia asioita: mm. verikokeet (kontrolli vain) ja kuinka se olikaan surkea juttu. Argh. Vähän kaikki meni pieleen, ja puolet kokeista jäi ilmeisesti ottamatta!

Mutta hyväkin kokemus: Oulun Taidemuseossa on nyt todella mielenkiintoiset näyttelyt (OULU2026!!): molemmat liittyvät vaatetukseen, muotiin, pukeutumiseen. Yuima Nakazato näyttelyssä on esillä uusi GLACIER-mallisto (Jäätikkö) ja kaksi aiempaa FADE (Haihtuminen) ja INHERIT (Perintö), rinnalla.
”Näillä mallistoillaan Nakazato haluaa herättää ajatuksia ja kysymyksiä asioista, jotka vaativat yhteistä huomiotamme, kuten hauraus ja särkyminen, ilmastonmuutos ja saastuminen.”

Minua kosketti – paljonkin. Esillä olleet luomukset eivät olleet ”vain” muotia, pukuja, – ne olivat teoksia, taidetta, ajatuksia, kannanottoja, koruja.

Menen katsomaan toistekin, lukemaan huolella kaikki näyttelytekstit.

Museon yläkerran näyttelyssä ”Huomisen vaatekaappi” avataan ovi ”muodin uuteen tulevaisuuteen, missä rohkea taiteellinen visio, nykyteknologia ja ekologiset materiaalit kohtaavat”. Taidetta nekin.

En oikein osaa muotoilla mitä niistä ajattelen. Osa melkein ahdisti, osassa näin vuosisataisen kehityksen luonnollisen suunnan … Viereinen kiehtoi.

Mielenkiintoista joka tapauksessa. Ja museossa oli tiistaina puolelta päivin paljon vierailijoita, miehiäkin, mikä ei minusta ole Oulun taidemuseossa ihan tavallista.

Viime päivinä paljon koettua

Pyöräilin eilen aamupäivällä apteekin ohi: mainostelineessä luki ”Muista aurinkovoide”. Muistan, – ja kuinka olenkaan kaivannut sen tarvetta! Tarvetta aurinkovoiteelle ei ole viime päivinä ollut. Ei siksikään että on ollut oltava pukeutunut: ei sentään villakaulaliinaa, mutta huivi kuitenkin, pyöräilykypärä ja sormikkaat. Ei siis ole ollut mahdollisuutta auringon kärventämiselle. Taisi se sentään jossain vaiheessa eilenkin hetken paistaakin, mutta (pohjois)tuulta ja pilveä on viime päivinä ollut riittävästi suojaamassa liialliselta auringonotolta.

Eilen illaksi sentään lämpeni, vähän. Sehän oli meille mieluista: oli vuosittaisen ”ikkunanpesupäivällisen” aika. Iltapäivän vietin luottokampaajan hyvässä huomassa: hiukset taas saksittu säälliseen kuosiin ja väriäkin tasoiteltu sopivan harmaaksi. Ja Virholta suoraan Uleåborgiin.

Pehtoori on pessyt ikkunat, ja minä juhlistan sitä ja kiitän siitä perinteisesti tarjoamalla illallisen. Näinhän meillä on tehty – kauan! Ikkunanpesuun liittyy jännittävä tarina: jos joku ei sitä tunne/muista, niin se on täällä!

Eilen ikkunanpesupäivällisellä parasta oli jälkkäri!! Ja kaikki oli hyvää, miljöö, tutut P & T huolehtimassa tarjoilusta, oivallisista viinipareista ja vaihtamassa kuulumisia, illan valo, ruoka ja viinit.

Keltaevätonnikala aluksi, pääruokana korvasieni-arancini ja jälkkäri (tähän fanfaarit) kirsikkasorbetti, pehmeä marenki, lakritsinjuurisiirappi ja sille pariksi pinotage – eteläafrikalainen jälkkäriviini. En ollut sanaton, mutta mutta… minä kirsikkafani olin mennyttä! Ja ehdottomasti tälle ruoalle viini oli oivallinen pari.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Toki kotonakin on syöty hyvin. Onhan kesä. Ja siihen liittyen ”kausiruokaa”. Toissapäivänä keitto, joka meillä kulkee nimellä ”Sadun kukkakaalikeitto”. Kerran kesässä. Kannattaisi oikeastaan useamminkin!

Se nautittiin sen jälkeen kun olin – vihdoinkin – käynyt katsomassa tervahaudan! Turkansaaren ulkomuseoalueella on joka kesä sytytetty tervahauta, ja minä olen ´joka kesä´ ollut menossa katsomaan sen sytytystä, enkä ole nähnyt: milloin on ollut liian kuivaa (metsäpalovaroitus), milloin sadetta, milloin me on oltu Lapissa, ja tänä vuonna (viime sunnuntaina) meillä tyär perheineen, joten nope!

Mutta toissapäivänä tervahauta vielä ´elävänä´, vielä tervan tuoksua, vielä hauta vaikuttavana saaren pohjoispäässä. Haudan ympärillä oleva viiva on merkkinä siitä, kuinka iso ´kokko´oli ollut silloin kun hauta sytytettiin. Jo toisena palamispäivänä haudasta alkaa tihkua tervaa…

Paikalla ollut museo-opas kertoi, että juuri tässä vaiheessa hauta on paljon ”tunnelmallisempi, parempi” kuin sytytysvaiheessa. Olin tyytyväinen, että olin juuri tuolloin tuolla. Tämänkin siis olen saanut kokea. Turkansaari on. Sitäkin suosittelen.

Oulu Ruoka ja viini

Viikonlopussa hyviä hetkiä!

Aurinkoinen, lämmin, hyvän makuinen, pyöräilevä viikonloppu lopuillaan.

Perjantaina huomasin, että kesävaatteet on ottamatta esille. Ei juuri ole ollut helteitä, ei tarvetta kukkamekolle, ei kevyillle pyöräilykamppeille. Päinvastoin. Mutta nyt. Ja aika maltillisesti kuitenkin. Kevytuntuvan sentään jätin kotiin aamusella lenkille lähtiessä. 😀

Vähän sellainen ”otan-kiinni-ne-kilometrit-jotka-sairastellessa-on-pitänyt- jättää väliin” -meininki. Paljon polkemista, mutta myös paljon pysähtelyä, kuvailuja, veden äärellä oloa, aurinkoa, aamua, levollista oloa. Pihalla äänikirjoja ja jo toinen kesäneule (sitä ensimmäistä olen jopa pitänyt! Se on lämmin. 🙂 kaulusta vaille valmis!

Eilen ja tänään pyörälenkit kulkivat vesien äärellä. Jokivarressa, merenrannassa, hautausmaalla, kaupunkijärvellä…

Kesäkahviloitakin koetin hakea ja kokea. Eilen Reinilän kahvilassa: Reinilän talon historia Ebba-prinsessoineen ja Helga Reinilöineen on minulle melkein ”läheinen”, joten totta kai sinne hakeuduin.

Jääkahviakin oli tarjolla: mitä parasta pyörälenkkini varrella! MUTTA! Melkein puoli tuntia sen saamiseksi kului.

Selityskin viivästykselle löytyi: keittiössä sairaustapaus, ja toistakymmentä vohvelitilausta ennen minua. Noh, miljöö on aika ainutlaatuinen, joten voin suositella.

Pari tuntisen jälkeen siirryimme kotipiazzalle; Pehtoori huolehti grillaamisesta tykötarpeineen. Melkein kuin olisi ollut ulkomailla koko päivän!

Joka tapauksessa: pyöräily on parasta!!

Onhan metkat pilvet! Tuommoiset Pateniemen rannassa eilisen pyörälenkin lopulla. Vähän kuin liimatut, eikö?

Niitä näitä Oulu

Kesäperjantai

Tänään paistaa aurinko. Tänään on paljon aikaa. Tänään tein hyvää ruokaa. Tänään pyöräilin puolensataa kilometriä. Tänään minulla oli kamera mukana. Tänään on heinäkuu. Tänään on aika terve olo. Paljon hyvää juuri tänään. Tänäänkin.

[ Kirjaston edessä on hieno ”pienoispuutarha”. Jos malttaisin, sen reunalla olisi hyvä lukea. Vielä en malta. Tänään pyörätiet vaativat kulkemaan. BTW: Tänään tuli täyteen 1000 äänikirjaa. Tuhat!! Palaan asiaan. ]

Koska solisluumurtuma, koska kipuilua, koska rajoitteita, etc. niin vasta tänään eka kertaa Valkiaisjärvellä. Uikkarit oli mukana, mutta tyydyin kuitenkin vain matkakahviin, ja olemaan tovin rauhassa.

Mennen tullen isohkot tietyöt vaativat kiertämistä, mutta tulipahan kilometrejä.

Kaupungilla, torilla, keskustassa olo tuntui liki maalaiselta. Tiedä häntä miksi. Kanttarelleja ja scampivarteita kuitenkin rohkenin ostelemaan, – kannatti.

Vielä tässäkin elämänvaiheessa perjantai on sellainen levollisuuteen kehottova päivä. Varsinkin kun paistaa. Kun on kesä.

Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Ravintolassa, taiteen äärellä, elokuvissa – eikä ole edes viikonloppu!

Pekan päivänä, huolimatta siitä että se oli maanantai!, lähdettiin ulos syömään. Maanantaina useimmat ruokaravintolat ovat kiinni, mutta yllättäen Sokeri-Jussi Pikisaaressa olikin avoinna. Siellä ei ole tullut käytyä vuosikausiin, kerran glögillä joskus talvisella pitkällä viikonlopun lenkillä? Ehkä? Vuosia, vuosia sitten se oli jokakesäinen traditio: äitini kutsut meidät lapset perheineen yhteiselle synttärilounaalleen sinne, ja nimenomaan juuri tähän aikaan vuodesta (huomenna olisi 96 vee synttäreiden vuoro).

Söimme rautua korvasienikastikkeella ja tavattoman hyvillä glaseeratuilla kasviksilla. Ihan hyvää oli, mutta ei mitään wau-efektiä. Jälkkäriksi päätimme nauttia drinksut Olosauna Cafén terassilla Vaakunakylässä, joka oli kotimatkan varrella. Peiliseinäinen kelluva sauna ja kahvila sen yhteydessä on mukava paikka.

Kuvan otin omasta juomastani (Aperol Spritz -tyylinen puolukoista tehty mieto viinijuoma, oikein hyvä), ja sitten peiliseinä tekee kuvasta vähän epätodellisen. Tai siis joutuu katsomaan, että mitenkäs tämä on oikein otettu?

Pyörälenkeillä Oulussa olen ihaillut monia kukkaniittyjä, joita melkein keskikaupungillakin on. Osa niistä ihan luonnonniittyjä (viime vuonna päätös, ettei kaikkia viheriöitä parturoida) ja osa on ”kylvettyjä” – kuten tämä Toppilansalmen rannalla oleva.

Tänään kohteenani oli Pikinen poloku 2026. Monena vuonna tällainen ympäristötaidepolku on kierrellyt Pikisaaren rannoilla ja metsiköissä, ja olen sieltä kuvia tänne blogiinikin laitellut. Tänään kuvasin ne kaikki. Tänä vuonna siellä on minulle mieleisiä teoksia enemmän kuin aiemmin, monia, joissa oli ideaa ja jotka olivat mukavia katsella. Jaakko Pernun ”Täyden kuun omena” viehätti ainakin tänään minua eniten.

Polun varrella oli moniakin teoksia katselmaan tulleita, ulkomaalaisia taisivat olla: kulttuuripääkaupunkius tuo mukavaa pöhinää!

Vielä iltasella harrastelin kulttuuria ja pyöräilin leffaan: Paholainen pukeutuu Pradaan 2. Kovin monta kertaa en ole tykännyt jonkun elokuvan kakkososasta, mutta tästä kyllä. Ei mitään ”henkistä”, ei koskettavaa, ei tunnelmaan jäämistä, mutta oikein oli viihdyttävä, maisemia myös Italiasta (Milanon muotiviikot ja toki muutakin). Ja Meryl Streep – aina vaan niin upea näyttelijä.

Historiaa Oulu Valokuvaus

Pyöräillen kulttuuripääkaupungissa

Juhannuspyhät vietetty kaksistaan, mm. tahoillamme pyöräillen – mikä ilo onkaan se, että olen päässyt taas baanoille!

Ei vielä mitään pitkiä lenkkejä, ja paljon pysähdyksiä, – pitkästä aikaa välillä kohteessa kulkien ja kuvaillen. Enemmän sellaista kotikaupungissa haahuilua kuin kuntoliikuntaa, mutta tämäkin hyvä.

Perinteisiin kuuluu pyöräillä Kellon Kalasatamaan. Kalapuohi ei eilen ollut auki, mutta ei huolta: Kauppahallista oli jo juhannuskalat hankittu. Nyt houkuttimena oli kello Kellossa.

Kellon Kiviniemen kalasatamassa on uusi marmorinen kiviveistos ”Super Kello”.

”Kello tikittää, jää sulaa, ja opimme jälleen vanhan viisauden: emme voi hallita aikaa. Luonto elää oman rytminsä, oman aikansa mukaan.” – Alice Sharp, Climate Clockin kuraattori

”Kellon luona on hyvä pysähtyä, levähtää ja pohtia aikaa toisenlaisesta näkökulmasta.”

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tällaisia juhla(kaivon)kansia tulee yhteensä 50 Oulun katukuvaan. (Nämä Rotuaarilla ja Nallikarissa) Täällä näistä enemmän juttua. Minun mielestäni jotenkin aika symppistä: viemärikulttuuriakin, ja näin hienosti. 🙂

Oulu Ravintolat

Juhannusta

Kesäteatteriin mennään kukkamekon helmat hulmuten, ballerinat jalassa, ehkä jopa aurinkolasit silmillä.

Eilen ei menty. Mentiin kyllä Hupisaarille katsomaan ”Toripolliisin aikaan”, mentiin pyörillä (olen siis palannut pyöräilemään yli kuuden viikon ”murtumatauon” jälkeen) ja pukeuduttiin todella lämpimästi. Neuletta, kaulahuivia, nahkasormikkaita ja kaiken kaikkiaan kerrospukeutumista harrastettiin, onneksi. Ei paleltu.

Il Purossa

Ennen teatteria kävimme Il Purossa syömässä. Pehtoorille pizzaa, mutta minä halusin jotain muuta: burrata (oli hyvää, vaikka enemmän tomaattia kaipasin, kuva alla) ja otin sitten toisenkin antipastin, mikä ei ole minulle mitenkään tavatonta: kaksi alkuruokaa ja se on hyvä, sopiva valinta minulle.

Toinen alkuruoka oli kuningasrapuravioli. Raviolikiekon sisällä ollut massa oli mitä makoisinta, samoin liemi, mutta ravioli-pasta oli vähän turhan al dente, liki kovahko. Noh, nälkä jäi ravintolaan ja pyöräilimme seitsemäksi Hupisaarille Kesäteatteriin.

Kesäteatterissa

Toripolliisin aikaan on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumia. Ja sehän olikin oikein mukavaa verbaalista tykitystä, Oulun murretta ja kliseitä. Kelpo kesäteatteria ja kohellusta. Esittelyssä lukee näin:

Toripolliisin aikaan on Teatteri Neliapilan laulunäytelmä. Sen on käsikirjoittanut Pauli Ylitalo. Musiikin on säveltänyt Jussi Rasinkangas.

Tunnekko nää Toripolliisia? Tuuppa Hupisaarille kokemaan Teatteri Neliapilan kantaesitys Toripolliisin aikaan! Tullee tutuksi, niin polliisi ku oululainen elämänmeno. Näet, miten sitä ennen elettiin. Nyt voit kokia oikiaa oululaisuutta!

Esitys sisältää useampia rinnakkaisia juonia, ja henkilöissä on vaikutteita oululaisista historian henkilöistä. Mussiikki mennee taatusti jalan alle ja oulun murre nostaa, toivottasti, hymyn huulille.

Esimerkki: päähenkilö Rita Harju (Oulussa on kaupunginosa Ritaharju) styylaa Kauko Vainion kanssa (Oulussa on kaupunginosa Kaukovainio) ja ”on Pohojolan veljesten onnikassa rahastajana”. Harrastajateatterin näyttelijät (mm. kollegani yliopistovuosilta) olivat just hyviä rooleihinsa. Ensi viikolla vielä mahdollista nähdä tämä hupailu, – voidaan suositella.

Juhannusaatto

Tänään meidän juhannusaattomme on ollut vähemmän toimelias.

Tahoillamme kävimme pyöräilemässä (edelleen vaati useamman vaatekerran), minä Kauppahallissa ja torilla shoppaamassa. Juhannuksen juhlaruokaa hain.

Yksinkertaista, hyvää, lapsuudenkodin ja äidin lemppariruokaa tänään vain meille kahdelle: Paavolan uusia perunoita, voi-sipulikastiketta, silliä (Abban saaristolaissilliä), vihersalaattia majoneesi-kermaviilikastikkeen kanssa ja graavattua lohta.

Rieskaakin olisi kuulunut olla, mutta meillä tänään Ruis-Hoixxaa, joka sopi vähintään yhtä hyvin. Aurinko paistoi piazzalle, siinä oli hiljaista ja lämminkin.

Jälkkäriksi kesän ensimmäinen, ainoa? Aperol Spritz.

Puutarha rehevä ja kaunis, ei itikoita, ei kiirettä.

Keskikesän juhla, Suomen lipun juhla (tämän historiasta postaukseni) ja kotipihan rauha.

Isovanhemmuus Oulu

Luopuminen voitoksi?

”Saat sen mistä luovut” – tämä Tommy Hellstenin elämänohje tai tavoiteltavan elämänasenteen paradoksi on kummasti tässä parina päivänä viime päivänä häivähtänyt mielessä. Ja aika lyhyellä akselilla ja aika lailla yksinkertaistaen tämä tuntuu nyt todellakin menneen näin. Nyt ei kyllä ole vielä ihan kyse mistään isosta elämäntavan reivaamisesta, mutta paljon hyvää on saatu.

Lähdettiin mökiltä viikkoa ennen aiottua, oli luovuttava kesäkuun kakkosviikosta Hangosojalla, eikä se luopuminen helposti eikä kivuttomasti sujunut. Tuntui enemmän luovuttamiselta kuin luopumiselta.

Koska mökkiloma jäi vajaaksi, eivätkä ystävät päässeetkään sinne, olikin ilo saada heistä osa (2/3) eilen meille extempore lounaalle: ”salaattia ja jäätelöä” lupasin tarjota. Uuniporkkanat fetavaahdolla ja fenkolisalaatti sinappikastikkeella sekä palaset Perämeren lohta olivatkin ihan hyvä kesäinen lounas, ja jälkkäriksi ”jätskikakkua” (vrt. Apsun synttärikakut). Parasta oli istua piazzallamme tovi yhdessä ja vaihdella kuulumiset ”livenä”.

Ja tänään muksujen kanssa humputtelupäivä. Kesälomalaiset Apsu ja Eepi haettiin viettämään päivää meidän kanssa. Jos oltaisiin oltu pohjoisessa, olisi jääty paitsi tämän päivän ”seikkailuista”. Aamupäivällä ajeltiin Koiteliin, kuljeskeltiin kosken rannoilla ja käytiin Tunnelmatuvassa munkeilla. Eikä uhkaava sadekuuro haitannut! Matka jatkui kohti Nallikaria.

Ajellessa Nallikariin poikkesimme hautuumaalla; Eepi varsinkin on halunnut käydä isotätinsä haudalla. Tänään hän sitten vihdoin sai poimimansa kukat sinne laskea.

Sittenhän olikin taas jo aika syödä jotain, ja Nallikarin Huvilinna oli sopivasti Vauhtipuiston (Eepi ja mummi) ja Minigolfin (pappa ja Apsu) vieressä. Sinne siis. Todettiin hampurilaiset ja pinsat paremmiksi kuin mitä huvipuisto-ravintolalta odotettiin. Mutta samaan aikaan uhkana ollut saderintama ylsi yllemme! Ja sitten vettä todella satoi, ryöppysi maahan! Minigolf ja huvipuisto saivat jäädä; ajelimme mummilaan.

Puolineljältä oli sitten odotettu eka Pakohuone-kokemus! Eka meille kaikille. Lapset hoksasivat monessa kohtaa ratkaisut meitä vanhuksia nopeammin. Taikuri-peli humahti tunnissa ohi, eikä me sitä ihan läpi saatu, mutta yhdessä ongelmia ratkottiin. Ja muksut miettivät jo lähtiessä, että mikä peli valitaan ensi kerralla.

Oulu Valokuvaus

Poikkeuksellista – sairauskertomus

Oulussa ollaan. Eihän se ihan niin pitänyt mennä.

Toukokuun ”paljon muuttuvia tekijöitä” -saaga jatkuu. Lyhyesti tähän asti tapahtunutta: viime lauantaina lähdettiin mökille lääkärin luvalla (= solisluun murtuma paranemassa hyvin, olka kivuton, kantoside pois, kaikki ok).

Jo aamulla lähtiessämme kohti pohjoista katselin huolissani viikon takaista punkin puremajälkeä. Punkin pureman sain kotipihan reunalta, metsän reunasta, jossa käytiin Emmiliinin kanssa poimimassa kukkia. Vasta seuraavana aamuna havainto, että minun polvessani sätkii punkki. Se saatiin irti ja olin tyytyväinen, että on punkkirokotukset!

Mutta mennessä pohjoiseen puremaläikkä Sodankylässä jo selkeästi isompi. Ja sunnuntaina mökillä olinkin jo valmis ottamaan yhteyden Mehiläisen digiklinikkaan – ja kyllä: kahden viikon rankka antibioottikuuri borrelioosin hoitoon!

Lääke haettiin maanantaiaamuna Ivalon apteekista. Annoin kertoa itselleni, että lääkkeen tehoon vaikuttavat heikentävästi kalsium, alkoholi ja tulehduskipulääkkeet ja on suojauduttava voimakkaalta auringonsäteilyltä.

Ja toinen riesa: jo sunnuntaina murtumakohta kipuili ja teki yöunet huonoksi, valvotti, kipu satutti melkein itkuun asti vasenta käsivartta ja olkaa, ja päälle vielä kohtuullisen kova päänsärky. Johtuuko solisluun murtumasta vai sittenkin borrelioosista?

– Noh, hissuksiin tein pihahommia (yhdellä kädellä), pesin pyykkejä (meillä on mökillä pyykkikone), tuulettelin petivaatteita ja muuta sellaista, mikä ei vaadi vasenta kättä. Mökillä olo taas kerran tuntui hyvälle. En syönyt skyriä, en jukurttia, en fetaa, yms., en nauttinut viiniä, enkä ottanut osteopeniaa varten määrättyä lisäkalsiumia. Enkä myöskään ottanut Buranaa edes öisin, KOSKA halusin että borrelioosia varten määrätty antibiootti varmasti tehoaa ja tuhoaa taudin!

Viikon kuluessa liian vähän unta, – suunnilleen joka aamuyönä, sudenhetkinä olin varma, että mun murtumakohta on sittenkin leikattava tai vähintäänkin siinä on joku pahasti vialla, kun särkee kovasti, enkä voi nukkua. Ja että ainakin tarvitsisin jotain kipulääkettä, jota voisin antibiootin ohessa ottaa. Mietin, että kunhan viikonloppu ystävien kanssa on vietetty mekin lähdetään – aiottua aiemmin – Ouluun, lääkäriin.

Päivät menivät kuitenkin aika hyvin, puuhailin ja liikuin, patikalle en lähtenyt, en edes korvasieneen, mutta hommailin ja valmistelin ilolla ja odotuksella ystävien tuloa.

Ja torstaina olinkin jo aika reippaana heti aamusta. Ja sitten viesti: yksi kolmesta amicista onkin saanut huolettavan, vakavan diagnoosin, eivätkä he pääsekään tulemaan. Viestin jälkeen huoli ja suru, ja sitten tietysti iso pettymyskin (universumia tai mitä lie kohtaan) koska ei saatukaan heitä mökille, vaikka niin oli toivottu ja odotettu.

Ja siinä samalla tilasin ajan lääkärille Ouluun ja siksi paluu jo eilen, – reilusti aiottua aiemmin.

Eilen lääkärissä todettiin yksi tauti lisää: kiertokalvosimen tulehdus murtumaolkapäässä. Ja tieto, että on normaalia, että murtunut solisluu oireilee kauan, eikä todellakaan tarvetta leikkaukselle. Lääkäri totesikin, että ”hän kyllä ihmettelikin, miten niin nopeasti tuli kivuttomaksi”.

Ja toisaalta lihaskipuja voi olla myös borrelioosiin liittyen. Lääkäri myös lupasi ja suositteli, että voin aamuyön kipuja lievittää buranalla. Siis oireet tautien mukaisia ja nyt lupa lievittää kipuja. Ystävien tapaamattomuuteen ja huoleen burana ei auta, mutta viime yöksi otin särkylääkkeen ja nukuin melkein kahdeksan tuntia kivutonta unta!! Nyt ainakin hetkeksi kaikki hyvin.

Oulussa siis ollaan. Aamulla pitkä kävelylenkki kaupungissa, Hupisaarilla ja hautuumaalla. Iltapäivällä Juniori perheineen tulivat pizzojen ja jätskien kanssa.

Ouluun palaamisessa puolensa. Katseet taas jo tulevassa. Toiveikkaana.

Oulu

Isoniemessä retkeillen

Haukiputaan Runtelinharjulle on tehty uusi näköalatorni (korkeus 14,2 metriä), jonne ajattelin tänään mennä käymään ja kavuta katselemaan lintuja ja merta.

Tiesin, että se on Isoniementien päässä, ”siellä hiekkamonttujen” takana. Sen risteyksen ohi olen pyöräillyt varmaan kymmeniä kertoja, mutta enpä ole metsäautotielle ja mökkiteille saatikka poluille koskaan poikennut.

Ei varsinaisesti ollut tänäänkään tarkoitus, mutta tulipahan poikettua: poikettua sinne sun tänne.

Jos olisin mennyt vaikka kännykän karttaohjelman ohjaamana niin edestakainen reissu olisi ollut korkeintaan 40 km.

No en mennyt: tulinpa sitten tehneeksi 50 kilometrin lenkin.

Mutta kannatti se. Käyn joskus uudelleen, tosin silloin kuljen vähemmän pikkupolkuja pitkin ja vähemmän hiekkamonttujen (jotka olivat aivan valtavat!) pohjia polkien.

Harju on Perämeren rannikon korkein kohta (silti vain 30 m mpy), metsäpolkuja on paljon, maasto mukavan kumpuilevaa. Tänään aurinkoista, lämmintä, itikatonta (ainakin vielä), hiljaista. Metsässä kulkeminen saa mielen tyyntymään, usein ´ajattelemattomaksi´. Siis tilaan, jossa ei pohdi, ei mieti, ei sure, ei odota, ei suunnittele, ei kertaa mitään. Vain on. Tai kulkee ja elää siinä hetkessä.

Lopulta löysin tornin, jonne reitti on erittäin hyvin merkitty, – kunhan vaan tulisi katsoneeksi ajoissa opastaulua. Kapusin 60 porrasta ja juuri kun olin ylhäällä ja vielä jäinen Perämeri avautui edessä, kuulin honklatusta etelästä: joutsenet tekivät ohilennon. Olipa ilo. 🩵🤍🩵🤍🩵🤍🩵🤍