Marraskuussa toivoo lunta

Sulaa, jäätyy, sulaa, jäätyy. Pakkasta, nollakeliä, muutama lämpöaste, tyyntä, tuulta, ei lunta.

Juuri nyt on sitten 60 vuoteen näin vähän lunta! Vähän, tai ei ollenkaan, lunta Lapissakin. Juuri tänä vuonna!  Mitäkö väliä sillä nyt on?

Noku. No kun tyttären kavereita tulee (tai siis menee) itsenäisyyspäivänä Hangasojan mökille. Tytär tietysti myös. Kaksi hänen Meksikon vuosiensa kaveria Pauline (jonka mekin tapasimme Mexico Cityssä) ja Gloria sekä Enrique, jota kuului myös porukkaan. Nämä kolme meksikolaista ovat avioituneet/avoliittoutuneet Eurooppaan – Wieniin, Pariisiin ja Berliiniin, ja nyt monen vuoden suunnittelun, aikataulujen ja raha-asioiden onnistuneen järjestelyn jälkeen ovat tulossa Suomen Lappiin katsomaan kaamosta, revontulia ja lunta.

Kaamos on varmasti, revontulia ei ole heille varmaksi luvattukaan, mutta kyllä lähes puoli metrinen hanki yleensä (ks. viime vuotinen tilanne)  joulukuun alussa Koilliskairassa on. Nyt hieman huolettaa.

Ja kyllä saisi tulla Ouluunkin lunta. Minullahan ei mitään kaamosmasennusta tai syksyn alavirettä ruukaa olla, mutta lumenkaipuu kyllä marraskuussa tulee aina. Se toisi ääriviivoja maisemaan, pehmeyttä arkeen, ulkona liikkumisen iloa uudella tavalla. Joskin tänäänkin melkein parituntisen pitkin jokisuiston kävelyteitä ja kaupungin katuja taapertelin.

Kirjastoon piti mennä, mutta unohdin. Olisiko kirjasuosituksia?

Oulua ja välipaloja

Vaikka tämä tihkusateinen, kiiltävän asfaltin ja pimeyden marraskuu ei lenkkeilijää riemastuta on siinä puolensakin. On tässä ollut puolensakin: on lämmin. Niinpä tänä aamunakin taas liian aikaisin herättyäni päätin lähteä pimeään kaupunkiin kameran kanssa.

Byströmin talo on vihdoin saanut jo viime talveksi luvatut valot, ja tavoitteeni oli kuvata se. Lumettomuus ja vasemmalla meneillään ollut remppa kuorma-autoineen ja valoineen heikensivät kuvaustilannetta. Palaan vielä asiaan…

Ranta-aitat ne aina vetävät minua puoleensa, ja olihan taas idyllistä niiden tienoilla. Panoraamaa koetin kuvailla.

Päivän valjetessa olikin Caritaksen vuoro; ehei ei suinkaan äidin luo, vaan äidin pakastimen luo. Sekin on pragaamassa, kuten ovat jo liesituuletin ja rollaattori tehneet, puhelin on tekemässä. Samoin meidän lämminvesiboileri ja mökin vesipumppu ja minun Canonin alkuperäissalama. Mikä näitä kaikkia yhdistää? Miksi kaikki tuntuvat hajoavan juuri nyt. Ne ovat kymmenvuotiaita. Kaikki vempaimet tunnuteaan tehtävän kestämään kymmenen vuotta… Aika tarkkaa on ajoitus.

Toinenkin säännönmukaisuus on tänään taas tullut todennetuksi: kun ei tee kunnon aamiaista [lähtee Cupsolo-kahvin voimalla kuuden jälkeen ulos] eikä tee kunnon lämmintä ruokaa [itselle ei tänään huvittanut köksätä], niin tulee syötyä ihan hirmuisesti pitkin päivää. Nyt on sellainen leipä-hedelmä-viili-jätski!!-leipä-juusto-piparkakku-rahka/mysli-leipä -pöhö. Mitä opimme tästä: säännöllinen hyvä aamiainen ja oikean lämpimän ruoan (olkoon vaikka vain nuudelisoppa höystettynä) ”kuri” on tarpeen. Napostelu on kivaa joskus, mutta…

Miksikö tuossa on noin monta ”leipä”-osuutta? – Siksi että minä pidän leivästä. Tykkään vaaleasta höttöleivästä, tykkään ruisleivästä, tykkään rieskasta, tykkään limpusta, tykkään näkkäristä, tykkään sitkeästä rustiikkisestä italialaistyyppisestä leivästä yli kaiken, tykkään jopa riisikakuista niiden stroxisuudesta huolimatta. Mutta tänään myös siksi, että leivon ensimmäisen satsin joululimppuja. EIhän lämmintä leipää voi jättää syömättä, eihän?

Varsinkaan jos on jo aamuseitsemältä ollut kuvailemassa tämmöisiä…

 

Porvoolla on aittansa, mutta niin on meilläkin!

Aamuliikenteessä

Aamukuudelta Koskelantiellä ihan hiljaista. Epätodellinen, ajaton tunne. Satoikin, ei paljon, mutta satoi. Lämmin, autoliikkeen mittari näytti + 7 C. Toppilansuoralle päästyä alkoi erilaisia isoja PekkaNiskoja, Hongistoja, Caterpillareita ja kaikkia työkoneita liikkua vähän joka suuntaan. Menivät työmaalle. Atsovärisiin vaatteisiin pukeutuneet raksamiehet olivat jo monella kerrostalotyömaalla, joita matkalla meiltä kaupunkiin on monia. Ja minä tepastelen. Kaupunkiin asti. Sitten alkaa jo olla liikennettäkin.

Jos herää viideltä, eikä unta enää tule, on sama nousta ylös ennen kuutta ja lähteä ulos. Kaikenkaikkiaan olin melkein 2½ tuntia ulkona. Pimeässä löysin ”valmiiksi”, varastoon, hyviä pimeä/valaistu -maisemakohteita kuvattavaksi. Sitten joku kerta kun on jykevä jalusta mukana, ettei tarvitse sillankaiteita käyttää alustana.

Iltapäivän aluksi kauppareissu ja ajelin kaupungille asti: Taito-puoti joka on rautatieaseman vieressä oli kohteena, sillä oli tarkoitus ostaa äidille laamapaitoja, ja sieltä niitä olen ennenkin löytänyt. Ei ollut enää. Mistä niitä Oulussa saisi? – No etsin Taitoshopista myös uutta tonttua – joulukorttikuvaan kun on idea – mutta en löytänyt. Kauniin kranssin kuitenkin pongasin, ja päätinpä, että se olkoon se tämänvuotinen uusi joulukoriste.

Joka vuosi ostan (ainakin) yhden uuden koristeen. Tälle montaakin vaihtoehtoista paikkaa ja käyttötarkoitusta, joten päätinpa avata sen hetimmiten! Ja niinpä tietysti!

Paketissa oli vain tarvikkeet ja ohje! No ei muuta kuin tekemään ihan itse! Itse asiassa aloitin jo, ja saattaapa olla että onnistunkin.

Kalenterit ovat tulleet, ja tänään ensimmäisiä sitten toimittelin, laskuttelin ja postittelin. Ja mietin kovasti, tekisinköhän joulukorttipaketteja myyntiin. Tämäkin on kumman jouluinen, vaikka on mustaa, kiiltävää asfalttia.

Kalenteri ensi vuodelle – itselle tai lahjaksi?

Ensi vuoden kalenterini ”Oulu kuvissa” on nyt valmis.

Teen tilauksen huomenna illalla (28.10.). Tilaisinko sinullekin samalla?

Kalenteri on A4-kokoinen.

Jokaisen kuukauden kuvassa on kaupunkimaisema/miljöö Oulusta ko. ajankohtana, ja ensi vuoden kalenterissa kaikki kuvat jotenkin sinisävyisiä.

Kalenterissa on nimipäivät ja liputuspäivät, ja sen pinta on silkkimatta, joten siihen voi kirjoitella omia merkintöjäkin.

Kansikuvana on Kauppahalli iltavalistuksessa.

(kuvassa tämänvuotisen kalenterin takakansi)

Tämä voisi olla hyvä joululahja vaikka Oulusta pois muuttaneelle ystävälle tai sukulaiselle.
Tai vähän tavallista isompi joulukortti! 

Sellainenkin mahdollisuus on, että jos tilaat enemmän kuin viisi kalenteria saat reilun 10 % alennuksen hinnasta (= 20 €/kpl), ja kanteen kauppahallin kuvan paikalle vaikka oman firmasi logon, viime vuotisen joulukorttikuvani (ilman tekstiä) ja/tai haluamasi tekstin (ks. esimerkki alla)!

Yhden kalenterin hinta on 22,50 euroa ja lähetyskulut neljä euroa. 

Laittele minulle tilaus sähköpostilla reija at satokangas.fi tai tekstarilla (040 567 1482). Tai vaikka tähän alle kommentoimalla.

EHKÄ tilaan toisenkin satsin myöhemmin, mutta silloin hinta on kalliimpi, joten kannattaa tilailla nyt.

Katseet ensi vuoteen ja joululahjojen hankinta alulle nyt!

 



Oulu monesta näkökulmasta

Aamupäivä Apsun kanssa humputtelemassa kirjastossa (leikkihuoneessa oltiin tällä kertaa vähemmän aikaa kuin kirjojen parissa) ja ”lounaalla” – kuten poika ilmoitti. Kävimme Mäkkärillä. Minä varmasti eka kertaa 15 vuoteen ja Apsu jo niin monetta, että tiesi, mitä halusi: rankkikket ja hampu mutta ei suolakuukkua ja lelu – ja maito (”mikki tässä on lehmän kuva?”) . Eli Happy Meal oli ostettava. ”Hampu” jäi syömättä, mutta lehmänmaito ja perunat upposivat.

Iltapäivällä oli sitten Caritas-sairaalan vuoro. Ilta kotona.

Eilisiä kuvia olen työstänyt ja hoksannut että turhan harvoin tulee kotikaupungissa iltaisin käytyä kameran kanssa ulkoilemassa.

Merkillisen lyhyt perjantai

Olen ennenkin sanonut (kirjoittanut), ettei minulla ole mitään kellojen siirtelyä vastaan, päinvastoin. En todelllakaan ole allekirjoittanut adressia niiden lopettamiseksi. Ja miksikö? – Koska minä ja kellojen siirtelyt kuulumme yhteen. Tai siis. Minun sisäinen kelloni on itse asiassa vähän edellä tätä virallista käytäntöä. Siitä kertoo sekin, että tänäänkin nukuin kahdeksaan! Kahdeksaan!

Ja viime viikkoina olen mennyt unille vasta puolilta öin, herännyt monena aamuna milloin lie kahdeksan tienoilla! Kahdeksan!

Noh, on olo kaikesta huolimatta – tai kaiken vuoksi 🙂  – aika levännyt. Mutta mitä ehtii, jos nukkuu noin kauan? – Olisipa jo siirretty kelloja.

Noh, tänään ehdin sentään lenkille ja kuvaamaan kaupungille, mistä puolet kului juoruillessa kasvokkain ja puhelimessa. Sellainenkin on minulle outoa. No nyt on kyllä vähän outo ”tilanne päällä” ja sattuipa monia tuttuja reitille ja puhelin soi.

Kauppahallin Lihamestarilla oli tänään vasikkaa tiskissä! siitäpä leikkautin meille paksuhkot lehtipihvit, – ihan ennen kokkaamaton ja maistamaton juttu. Oli hyvää. Enkä tehnyt muuta kuin paistoin voissa ja maustoin suolalla ja pippurilla ja tein oheen maustevoin (voita, persiljaa, grillimaustetta, suolaa). Niin hyvää. Ja sitten tässä oli tarkoitus kuvailla pitkästä aikaa viinisuosituksiakin, jemmakuviakin on, mutta siirtynee huomiseen. Mutta kuvia on tulossa, ehkä jo huomenissa…

Lippolaituritkin ovat jo paikallaan, sunnuntaina on yleisötapahtuma siellä. Puoleltapäivin ajattelin lähteä piipahtamaan. Kun tämä ihmeellinen syksy vain jatkuu.

Muistanpa vuonna 1989, kun syyskuun lopussa piiiiiitkän äitiysloman jälkeen vihdoin pääsin synnyttämään Esikoistamme, olin ehtinyt haravoida pihan kaikista lehdistä ja koivut olivat ihan paljaat. Nyt Pehtoori on ”harvennettujen” koivujen jäljiltä (ja toki myös pensaita etc) putsannut pihaa monta päivää, ja vielä on puissa lehtiä. Ja kaikkialla on vielä keltaista, oranssia, punaista, … lämmintä, tuuletonta, sateentonta. Niin hienoja päiviä.

Näihin väreihin ja lämpöön en kyllästy.

Syksyn värejä

Nyt on syksyn värejä öin, aamun, päivin. Mielessä, linssin edessä, tietokoneen näytöllä, hiuksissa. Värikäs ja harmaa maailma.

Eilen illalla olin koko illan varppeillaan sillä revontuliennusteet olivat luvanneet ainakin kohtuullista leiskuntaa, ja pilvetöntä taivasta. Kotipihalle ei mitään muutamaa vihreää haituvaa enempää näkynyt. Mutta sitten kymmeneltä piipahdin vielä FB:ssa ja valokuvakoulukaverit (erityisesti ThK) hehkuttivat siellä, että taivas loimuaa. Ei muuta kuin toppakamppeet ylle, kamera, jalusta ja känny mukaan ja autolla ensin Meri-Toppilan kukkuloille, ei mitään, mutta sitten Toppilansalmen rannalla jo jotain.

 

Mutta häiritseviä valoja, erityisesti kauniisti, kirkkaasti valaistu silta oli liikaa, joten ajelin vielä Nallikariin. Siinä vaiheessa alkoi jo kertyä pilviä ja reposten aktiivisuus hiipua…

Kovin vaisuiksi jäivät harjoitusteni tulokset.

No sitten aamupuolikymmeneksi oli aika kampaajalle: alunperin ajatuksena kävellä, mutta lähdinkin kahdeksan jälkeen autolla kohti keskustaa, ja vasta Rautasillalla näin miten kaunis ja tyyni aamu olikaan. Ei muuta kuin auto parkkiin ja kameran kanssa liikkeelle.

Ja vähän myöhemmin alempana jokisuuta valoa lisää ja värit kirkkaammat.

Kunhan sitten uuden (harmaan) hiusten kevytvärisävyn ja ruokakassien kanssa olin palautunut kotiin, soitellut Caritakseen ja muutaman muun puhelun, tuli Apsu ilokseni.

Ei menty ulos, mutta pelattiin uudenlaista Kimbleä (neljän sukupolven muistoja on nyt tästä pelistä!) ja leikittiin legoilla. Sitten taas piirrettiin ja askarreltiin ja silloin kun niin tehdään, Apsu aina istuu sylissäni. Molemmat keskityttiin värityshommiin, ja sitten:

– Mummi, onko mummi tyttö?
– On, on mummi tyttö.
– Mutta pappa on poika, onko?
– On, pappa on poika.
– Ja se teidän poika, se mun isi, on poika.  (”Teidän poika, mun isi” -juttu oli viime mökkireissulla Apsulle niin riemullinen hoksaus että!)
– On, niinhän se on.

Sitten taas piirrettiin ja minä mietin, että taitaa tuleva isoveli pohtia uuden vauvan poika-tyttö -kysymystä ja kysyin Apsulta:

– Mitäs luulet, onko se Tauno tyttö vai poika?
– Tauno ei oo tyttö. Tauno on Tauno.
– Aha, mutta eikös Tauno ole pojan nimi, joten jos vauva onkin poika?
– Ei oo! Se on Tauno.

Sillä selvä.

Leiskuvia värejä, ulkoileva perjantai

Ihana, ihana syksy!

Tykkään kyllä syksystä(kin). Varsinkin kun se on tällainen kuin tänään. Olkoonkin, että aamupäivälenkillä oli vähän vilpoista. Toisaalta onneksi uskoin mittaria: +1,7 C  tarkoitti lämpimästi pukeutumista ja reipasta tepastelua. Oli niin hyvä. Toisin kuin Helsingissä tänään kotimaisemissa kunnon kengät, ulkoilukamppeet ja tarve vain liikkua. Hyvällehän se tuntui. Ja sai punaiset posket.

Pikkuperheen – ja meidän – aikataulujen vuoksi meidän ”sunnuntaipäivällinen” olikin tänään ja vielä aika varhain. Ja Pehtoori on jo pitkään toivonut ruoaksi poron fileitä, joten niistäpä sitten sapuskan tein. Ja ihan tradition vuoksi korvasienikastiketta ja puikulaperunoita oheen. Perjantain myöhäinen lounas melkein kuin jouluruoka. 😉  Jälkkkäriksi oli jätskiä, ihan kotiovelle isolla kuokkurilla toimitettuna. Kerron joku päivä lisää… 😉

Lenkin lisäksi ulkoilua myös kotipihalla: on puutarhan alasajon aika. Vaikka kyllä Oulussa on nyt ihan poikkeuksellisen komea kaupunkiruska. Kauniin ja lämpimän kesän jälkeen puut ja pensaat vaipuvat talveen komeissa väreissä, ei mitään vetistä ruskeaa vaan hehkuvia värejä.

Muistattehan, hyvät blogiystävät, että nyt on menossa vielä yksi ”miljoona-arvonta”. Onko blogista jäänyt joku ruoka tai vaikka joku muu elämys (viini, elokuva, kirja, kuvaamisidea, kauppa, ravintola)… mieleen? Oletko testannut? Kerrohan, ja ole mukana arvonnassa. ..    KLIKS 

On ilo olla

Tänään taas olen saanut kokea – liki rasittavuuteen asti – kuinka valokuvaajalla on ystäviä.

Olin aamupäivällä parin tunnin kuvauskävelyllä – muutama tarkoin harkittu kohde, mm. lohiportaat ja Oulun vankila.

Lohiportaiden kohdalla:

  • Tuleeko hyviä kuvia?
  • Toivottavasti, niitä yritän.
  • Ookko nää oululainen?
  • Joo, oon.
  • No sitte nää varmaan tiiät, että tuosta mennee ainaki parituhatta lohta jokkeen ylös?
  • Joo, niin oon lukenut. Mutta ei niitä koskaan tässä näy.
  • Ei näy, määki aina kattelen ku meen tästä ohi, mutta ei niitä näy.

Tässä vaiheessa kommentoijani kädessä ollut kaljapullo tyhjenee, ja vaihtuu kassissa olevaan täyteen.

  • Sulla on iso kamera. Ja nuo jalatki. [Annan itseni ajatella, että keskustelukumppani tarkoittaa jalustan, ei minun jalkojani.]
  • On se. Aika painavakin. Mutta hyvä kamera tämä on. [Ja taas yritän keskittyä kuvailemaan…]
  • Kannattaa laittaa horisontti suoraan…
  • Joo, kiitos, minäpä yritän.  Oikein mukavaa päivän jatkoa sulleki. [ … toivottelen, ja liikahdan huomaamattomasti, vähän kuin hakeakseni rauhaa, ja kaveri etääntyy kuten minäkin. Ja sitten juttu jatkuu kaukaa huudellen ….]
  • Hei lady tai rouva eiku valokuvaaja, mullaki on ollu kamera jo helekytä vuotta…
  • No hienoa, ei muuta kuin kuvailemaan, tää on mukavaa puuhaa. Palaillaan….

Ja vain puoli tuntia myöhemmin, kun olen Oulun vankilan portin edustalla, paitsi kuvaamassa sen vieressä olevaa Oulun vanhinta kivirakennusta, myös komeaa keltaisena hehkuvaa vaahteraa, sekä vankilan porttia ja ovea, ja silloin viereeni tupsahtaa perjantaiaamupäivän ulkoilija, tällä kertaa vähän nuorempi, eikä nousussa, vaan päin vastoin vähän laskussa…

– Mikä siinä vankilassa niin kiinnostaa? Että kuvatakin pitää?
– No tuo arkkitehtuuri. Eihän Oulussa juuri tällaisia komeita punatiiliarakennuksia muita ole.
– Niin ei, tuo on muistaakseni tehty joskus 1800-luvulla.
– Niinhän se on. [valm. 1885] Komea rakennus se on.
– On se sisältäki. Oon ollu sielä.
– Yhy. Olikko kauankin?
– Neljä vuotta, mutta ku olin kiltti poika nii pääsin tuonne toiseen siipeen. Sielloli telekkkarit ja sain opiskella ja semmosta. Ekkö haluais mennä sisälle kuvvaamaan?
– Voishan se olla mielenkiintoista.
– Kyllä sinne pääsee…
– No miten, ootko sinä ajatellu pysytellä nyt tällä puolen?
– Joo, nyt vaan sattu nuo nelikymppiset ja tuparit venähtää. Ihan vaan juhulinu oon. En mää ennää tuonne mee.
– Se on varmaan hyvä päätös.
– Näytäkkö siitä kamerasta minkälaisia kuvia tuli? – No oho. Sehän on hieno.
– Kiitos, ja hyvvää jatkua sulle.
– Sammoin. Komia syksy nyt on.

Ja iltapäivällä sitten ihan erilaista seuraa, ihan parasta ja rakkainta seuraa, kun oli Apsu-mummi -iltapäivä ja aika humputtelulle. Kolmannen kerran kävimme Tietomaassa. Nyt on käyty puolen vuoden välein, ja onpa jännä kyllä katsella ja kuunnella, miten pieni kiinnostuksensa, kyselynsä ja kommenttinsa asettelee. Melkein kolmituntinen siellä vierähti, ja ikävä oli pois lähteä. Ja mummi sortui lahjontaan, tikkari ja pikkuinen lentokone käytiin museokaupasta ostamassa, jotta lähteminen olisi helpompaa.

Sitten aulaan pukemaan, ja tuulikaapissa Apsu pysähtyi: ”Mikset sanonut tätille kiitos ja näkemiin?” – Siinä sitten selittelemään, että sanoin jo kun lähdettiin museokaupasta.  – Olis pitänyt vielä sanoa.

Liikkeelle lähdössä

Lämmin päivä, jonka aloitin kuvatoimituksilla ja muulla kirjeenvaihdolla. Lenkille kuitenkin mieli, tosin sain lopulta lähdetyksi vasta puolelta päivin. Ja se olikin ihan hyvä aika. Toisaalta olisi kannattanut lähteä liikkeelle vasta nyt: illan valot näkyvät, Kortteli Haipakka tuo kaikkea mukavaa keskustaan, on taiteiden yö, Pikisaaressa Design-markkinat, big band Valkean nurkilla, samppanja pop up -maistiaiset Puistolan Delissä ja ties mitä. Eilen iltayöstä oli Tuirassa jo nähty ja kuvattu revontuliakin! Mutta ei. Täällä me kotosalla nyssötetään. Ja pakataan.

Eikä sitä pakkaamista olekaan ihan vähän: viikonlopuksi lähdetään (vain) Jyväskylään, ja minulla on matkalaukullinen vaatteita, kenkiä, kameravermeitä, kaikkia ulkokuoren restaurointiin tarpeellisia tarpeita. On siis kapituliviikonloppu. Monien vaiheiden jälkeen minun ilmoittautumiseni (Rodokselta käsin) onnistui, joten meillekin on paikat 350 muun juhlijan joukossa. Kaksi edellistä kapitulia, joissa ollaan oltu, ovatkin olleet Oulussa, joten enemmän vähemmän staffina olin, mutta nyt vain vieraaksi. Tosin yhden lehtijutun tapahtumasta olen saanut myydyksi, joten viikonlopun aikana pari pientä haastattelua ja muutama kuva, mutta pikkujuttuja.

Lenkillä olin siis kaupungilla, ja enimmäkseen suuntasin kameraani kohti yläilmoja. Nykyisen kaupungintalon Hallituskadun puoleisella seinällä on näin komea korinttilaisten pylväiden rivistö.

 

Ja vanhan kaupungintalon (alunperin kauppias Granbergin talon) fasadissa on komea vaakuna, josta uudella (keväällä ostetulla) objektiivilla ylsin ottamaan lähikuvan.

 

Se, kuten koko kolmas kerros, on tehty vasta 1890-luvun lopulla (alemmat kerrokset aika heti Oulun 1882 palon jälkeen), uusgotiikka jää usein katselematta.  Kauppias Granbergin konkurssin jälkeen 1890-luvulla, ja kaupunki osti siinä vaiheessa rakennuksen ja rakennutti tuon kolmannen kerroksen. Kaupungintalon lisäksi siinä toimi aikanaan poliisilaitos ja kauppakoulukin. Sotien jälkeen kun kaupungin virastot oli siirretty kaudun toiselle puolen nykyiseen kaupungintaloon, jäi tämä rakennus yksin poliiseille. Joskus 80-luvulla talosta tuli NUKU (nuoriso- ja kulttuuritalo), nyt kulttuuritalo Valve. Siellä on hyvä kahvio- ja bistro (Konst o. Deli), vaihtuvia valokuvanäyttelyitä ja paljon muuta, mutta kannattaa katsella ulkopäin, ja ylös. 😉

Yöllä valvotaan, päivällä nukutaan

Nukuin tänään ulkona päiväunet. Ihanassa ”Odensen tuulessa” – lämmin, voimakas, kesäinen tuuli on minulle ja Pehtoorille ”Odensen tuuli”. Kun olimme 41 vuotta sitten (!!!!) telttareissulla Tanskassa ja majoituimme pari yötä Odensessa, siellä tuuli juuri kuten tänään. Lämpimästi, lujasti mutta lempeästi.

Ja että nukuin päivällä! Siihenhän on tietysti syynsä; jos ei nuku yöllä (tarpeeksi), on hyvä nukkua päivällä, jos mahdollista. Juuri niin on nyt käynyt. Toissayö meni häneksi jostain tietämättömästä syystä, ja viime yö ihan omaehtoisesti.

Eilen illalla leffan ja blogipostauksen jälkeen lähdin vielä kuvailemaan: lamellipadon valaistuksesta olin luvannut ottaa tekijälle (Ari Tiilikainen) kuvia myös sulan aikana – talvisinhan olen sitä kuvannut useinkin. Toiveena oli heijastekuva ja eilen illalla oli tyven, lämmin ja ”ilmeikkäitä” pilviä, joten lähdin kymmenen jälkeen (jolloin ei ollut kyllä vielä tarpeeksi pimeää) pienelle iltakuvausretkelle.

Voimalaitoksen lamellipadolla otin hyvinkin puolensataa kuvaa, ja sitten ajelin vielä Nallikariin. Pilvet houkuttivat ottamaan kuvia ravintolasta, josta on todella vaikea saada näyttävää ulkokuvaa. Niinpä iltayövalokuvausretki jatkui sinne.

Kun sitten palauduin ennen puoltayötä kotiin, hiippailin vielä koneelle, ja ryhdyinpä minäkin metsästämään muumimukeja. Tytär kun oli lähtenyt kaverinsa luo ja tiesin, ettei miniä jaksa valvoa, ajattelin, että minäpä tilaan heille ja itselleni tämän paljon mainosta saaneen erikoismukin, annan sitten vaikka joululahjaksi näille mukien kerääjille, kuten joka joulu jonkun mukin annan. Ja voila, pääsin aika heti nettisivulle, ja jo vartin yli kaksitoista sain tehtyä tilauksen, ja siihen se sitten jumitti. Puolisen tuntia jaksoin yritellä, ja sitten annoin periksi. Jotenkin kokemus oli kaiken kaikkiaan kummallinen: en olisi uskonut, että tuollaiseen ryhdyn, ja että sitten annan vielä periksi.

Mutta eipä mitään: Juniori oli valvonut ja saanut ainakin yhden mukin tilatuksi, ja tytärkin palattuan joskus kahden aikoihin yöllä, oli vielä yrittänyt ja saanut jostain Arabian EU-storesta kolme mukia (itselleen ja parille kaverilleen). Kaikkea sitä.

Tänään sitten ulkoilua, huomisen (Lasarettiin ystävät hyvät!) ja lauantain (Pehtoorin synttärit perhepiirissä) valmistelua, kuvahommia, – ja päikkäreitä. Että ne olivat hyvä juttu. Pitäisikö ottaa tavaksi?

Helle on mennyt

Ensimmäistä kertaa aikoihin: ei ole kuuma, nippa nappa on lämmin. Onneksi edes lämmin.

Ajattelin aamulla mennessäni Nallikariin, nimenomaan ravintola Nallikariin, sopimaan tulevista kuvausjutuista, että ottaisin samalla reissulla kuvia paitsi rannalta, myös Hannalasta. Saahan sitä ajatellla. Kun vähän ennen kymmentä lähdin ymmärtääkseni onnistuneesta (?) meetingistä, alkoi auton tuulilasiin napsahdella vähintäänkin kananmunan kokoisia vesipisaroita. Se siitä kuvaamisesta.

Käytinpä sitten rutkasti aikaa ruokakaupassa; kyllä on sanottava, että kilpailu tekee hyvää. Kun Oulun keskustan uusi Pekurin K-kauppa avattiin, alkoi Sokoksen Herkussa melkoinen saneeraus, minkä tuloksena Herkku alkaa olla jo varsin hyvä ruokakauppa. Meidän kolmen hengen kesäperjantain juhlaruokana karitsan karetta grillistä, fenkolia, kuningasosterivinokasta ja salaattia. Ja hyvä shiraz (Nugan) siihen oheen. Ei voi valittaa.

Näitä kuvaillessa tytär otti minusta kuvia ja mutisi jotain, että ”luullakseni joissakin perheissä on ruokarukous, meillä on ruokakuvaus”. No niin on. Ihan vaan teille, hyvät blogisystävät!, iloksenne – ja tiettäväksenne.

Siinä sitten pilvipoutaisella pihalla istuskeltiin, höpöteltiin, ja lopulta ilmoitin lähteväni tekemään kuvia, ja tytär ilmoitti, että illansuussa lähdetään kolmisin kaupungille ”yhille”.

Niin lähdettiin, ja vasta äsken palattiin. Tosin tyär jäi  kaupungille vielä…

Olipa hyvä, että lapsi vei vanhempansa Oulun yöelämään tai siis iltaelämään. Istahdimme viinibaari Voxin patiolle, kuohuvalle tietysti. Pistimme maailmanpolitiikan ja lähipiirin asioita jutuillamme järjestykseen ja yhtäkkiä saimmekin seuraa: The Valokuvaaja viivähti seurassamme. Olipa mukava nähdä livenä.

Vakaana aikeena oli lähteä kotiin heti yhdeksän jälkeen, mutta eikös vain vielä siirrytty Roosteriin, jossa tyttären kavereita ja sitten serkkunsakin. Kaikki tämä meille vanhuksille hyväksi: on hyvä nähdä myös kotikaupungin iltaelämää ja nuoria.

Kymmenen jälkeen, auringon jo laskiessa lähdimme kuitenkin pyöräilemään kohti kotia. Hyvä hengittää, pimenevä, kostea ilta ja kaikki hyvin.

Kesän perinteitä

Tämä päivä alkoi jokakesäisellä Papinjärven ”retkellä”. Tänään siellä oli sama lintuharrastaja-herrasmies, jonka olen siellä tavannut jo useana vuonna. Hän oli nähnyt tänään harmaahaikaran, mikä Oulun korkeudella on kyllä harvinaista. Minä olen nähnyt harmaahaikaroita Alsacessa, lienenkö muualla? Visbyssä viime kesänä? Enkä nähnyt sitten tänäänkään.

Mutta järvi ja maisema olivat hyviä ja kauniita. Jännä purppuran sävy aamussa.

Ihan kuin puutkin olisivat halunneet uimaan.

Iltapäivän helteessä pikkuperhe tuli salaattibrunssille ja mansikkajälkkärille. Eturuokana hellepäivän ehdoton perinneherkku: kylmä kurkkukeitto.

Mutta tärkein juttu oli kun pappa oli laittanut Apsulle puhallettavan uima-altaan! Muutaman tunnin aikana poika meni ainakin viisi kertaa ”uimaan” – ainakin. Periaatteessa oli koko iltapäivän lillumassa vedessä.

Muutoin minun päiväni on mennyt eilisten kuvien työstämisessä, ja sainkin ne nyt valmiiksi. Hyvä juttu!

Kaikkea kivaa ja kaunista kuvailemassa

Aamupäivän reilun parituntisen pyörälenkin taukopaikka oli Värtönrannassa. Koivurannan kahvilan vieressä on kelluva saunalautta, jossa on myös vohvelibaari. Ei helteessä tehnyt vohveleita mieli, mutta hopeatoffeetötterö oli ilo nauttia veden liplatellessa auringossa istuskellessa. Taas sellainen ”turistina kotikaupungissa” -olo. Kannattaa kokeilla. Näillä helteillä se on ihan erityisen mukavaa.

Iltäpäiväksi menin sitten torinrantaan, Aittaputtiikkiin.

Kyllä oli aika lämmin parituntinen kuvauskeikka. Mutta oli kyllä mukava. Siellä kun on kaikkea pientä ihanaa, tarpeellista ja vähemmän tarpeellista, kaunista ja kivaa. Ja hoksasin, että olenpa sieltä tullut yhtä sun toista joskus ostaneeksikin, mökille ja lahjaksi. Huopakaulakoru, lasta, heijastin,  pussukka …

Ja olenpa jo monta kertaa siellä ihaillut näitä lamppuja… Kyllä sopisivat Myötätuulen pirtinpöydälle tunnelmavaloksi.

Nostalgiaa tuli pampuloista! Lapsuuden lettinauhat vaihtuivat jossain vaiheessa – 60- ja 70-luvun vaihteessa – varhaisteinin saparoihin ja teinin ponnariin, ja silloin pampulat olivat käytössä ja tarpeen! Olen jotensakin varma, että lukijoiden joukossa on joku muukin, jolla ainakin jumppatunnilla oli tämmöinen pitämässä hiuksia kiinni? Tehtiinkö niitä itse? Ehkäpä?

Puttiikin ajankohtaisin tuote tällä hetkellä on Qstock 2018 -mallisto. Pussukoita, vöitä, korviksia, — kierrätysmateriaaleista ensi viikonlopun festarimuistoja… Aika Vekkuleita ovat.

Paljolti samankaltaista ja samojakin suomalaisten käsityöläisten tekemiä uniikkeja juttuja Aittaputtikissa on kuin oli alkukesän Käsityökorttelissakin. Ja nyt tämä ”käsityöläinen” jatkaa kuvien perkausta ja käsittelyä.

Kotikaupungin kesässä

Neljä sukupolvea Satokankaiden miehiä saman kahvipöydän ääressä, ja sitten me anopin kanssa myös. Apen 93-vuotissynttärikahveilla kävimme aamupäivällä. Vielä on appi enimmäkseen tässä maailmassa, juttelee (vähän), kuulee ja näkee ja käveleekin huoneesta toiseen muutaman kerran päivässä, mutta kylläpä alkaa kaikkinensa olla ikäisensä oloinen. Kyllä Apsu katsoo isopappaa vähän ihmeissään, ei ihan peloissaan mutta ihmeissään. Isomummejen kanssa vähän sama juttu. Mutta kyllä sitten höpöttääkin juttujaan.

Illansuussa, kun menin pyörällä kaupungille kokoukseen, kävin matkalla tuomiokirkon kirkkotarhassa: Kryptassa on kahvila ja pihalla kaunis varjoisa paikka istahtaa.

Ja pikkukirkko on nyt kokonaan valmis, myös sisältä. Ja se on arkisin avoinna, niin oli tänäänkin.

Taitaa olla aika ainutlaatuinen lasten kirkko tässä maassa.

Sitten on laitettava tähänkin kuva eiliseltä lenkiltä: Ainolan puistossa on ruusutarha täydessä loistossaan. Yleensä siellä ruusut kukkivat vähän eri aikoihin, ja jonkin verran myöhemmin, mutta nyt siellä kukkivat melkein kaikki yhtä aikaa. Ja tuoksu on huumaava. Tästä kuvasta tilailen vielä postikortteja…

Ihan oma triathlon

Ainakin kerran kesässä on hyvä nousta ajoissa ja lähteä ulos. Tänään oli sen aika. Heräsin viiden jälkeen, reilusti ennen kuutta olin kameran ja monenlaisen objektiivi- yms. varustuksen kanssa Nallikarissa. Lämmintä +22 C. Ja tänään on tuullut. Se on tuntunut ihanalle.  Parituntisen kiertelin ja kuvailin Nalskussa. Vastavaloon sekä Nallikarin ravintolalle ehkä muutama onnistunut otos. Istuin ja mietin.

Ennen kahdeksaa jatkoin autolla vielä kaupungille, – aika vähäinen on aamukahdeksan ruuhka heinäkuisessa Oulussa.

Sitten kotiin, sillä minulla oli tapaaminen. Internetin ihmeellisen maailman ansiosta tapasin tänään lapsuuden ystäväni 54 vuoden takaa! Olemme asuneet Oulussa molemmat, käyneet viereisiä kouluja, samoissa diskoissa ja kaiken lisäksi äitimme asuneet Caritaksessa samassa rapussa, eri kerroksissa vain, ja me emme ole koskaan törmänneet. Mutta tänään! Olipa kyllä mukava, ja albumejani selailtua sain tietoa muista lapsuuteni ihmisistä ja Koskelankylän elämästä 60-luvulla.

Puolenpäivän jälkeen lähdettiin sitten Pehtoorin kanssa minun triathlon-päiväni  toiselle osuudelle eli pyöräilemään. Lämmintä jo yli +30 C ja vastatuuli. Mutta vain kaupunkiin ja torinrantaan asti poljettiin. Ja vuokrattiin kanootit! Olen monena kesänä puhunut että haluaisin kokeilla ja aina se on jäänyt. Olen kerran elämässäni melonut Kitisellä. Yhden sporttisen ystäväni 50-vuotispäivän ohjelmassa oli halukkailla mahdollisuus pari, kolme tuntiseen melontaan kaksoiskajakilla (tms.) ja minä työkavein parina meloin. Taidettiin tulla toiseksi kilpailussa, jossa oli kuitenkin viisi vai kuusi paria. Silloin olinkin kyllä huippukunnossa muutenkin. Ja pari kesää sitten Kukkolankoskella melottiin kumiveneillä ryhmässä koski alas, mutta se ei oikein ole verrattavissa tähän.

Eihän me tänään vuokrattu nuo kuin tunniksi, enkä uskaltanut ottaa kameraa kyytiin, joten kännykällä piti sitten matkantekoa kuvailla. Pieni video-klippikin on: KLIKS

Siinä ne meidän kanootit on. 25 €/ kpl maksoi tunti. Eihän me pitkälle ehditty; torinrannasta kierrettiin Pikisaari, laajalla kaarella kylläkin. Ja kylläpäs oli mukavaa touhua, eikä helle kuumottanut liikaa, kun jokisuistossa kuitenkin tuuli mukavasti. Pehtoori ei ollut niin riemastunut kuin minä, mutta tykkäsi hänkin.

Kunhan rannalle päästiin, olin puhelimessa pitkään: tänään on myös ollut itkun päivä, surun päivä. Itkettää vielä monena muunakin päivänä. Elämä on sellaistakin.

Pehtoorin kanssa etsittiin sitten ruokapaikkaa. Jotain etnistä. Eikä meille tuntunut sopivan oikein mikään, joten lähdettiin polkemaan kotia kohti, ja mentiinkin pizzalle vastikään meidän lähelle avattuun uuteen pizzeriaan. Ravintola Kymppi on entisen Kymppäri-kioskin ja Säästö Hintojen paikalla. Kunhan sinne asti päästiin oli ihan mieletön hiki: kävely, melonta ja pyöräily tekivät tehtävänsä. Minullekin, joka en juuri koskaan hikoile.

Pizzeria oli siisti ja pizzojen pohjat ohuita ja täytteitä sopivasti, mutta molemmat oltiin sitä mieltä, että eivät pizzat oikein maistuneet miltään. Jos olisi sokkona maistanut, ei olisi tiennyt syökö Frutti di Marea vai Operaa vai mitä. Mutta ei ne huonojakaan. Ehkä tämä voidaan lukea meidän etninen ravintola testauksiin, sen verran murtaen sekä tarjoilija että pizzanpaistaja suomen kieltä puhuivat. 😉

Pihalla kasteluhommia, lukemista, puhelimessa kuuntelua, lämmöstä nauttimista. Nyt väsy …

Kesäkuun viimeinen – oikein hyvä päätös tälle kuulle

Nukuin (nukuimme) liki kymmentuntisen yön. Juhlaahan se sellainen on! Ja siksikin oli hyvä syy tehdä aamiaisestakin juhla: smoothie Huvilassa. Ja kahvia. Elämä on!

Tänäänhän se meni niin, että oli Apsun vanhempien vuorotyön vaihtohetki iltapäivällä: parituntinen siten, että Apsu oli meidän ´vastuulla´. Kauan luvattu ”linnakahhilan” vierailu sopi hyvin tähän saumaan. Niinpä mummin vapauksia hyväksi käyttäen tänään iltapäivän välipala (normaalisti mansikkaviilis tms) korvattiin jätskitötteröllä Tähtitornin kahvilan yläkerrassa.

Jopas se oli hienoksi tehty tai siis rempattu. Ikkunapokat maalattu ja ylipäätään mahdollisuus yläkertaan mennä. Kyllä ehdottomasti suosittelen kaikille paikkaan tutustumista.

Kotiin palatessa kävimme kaupassa – Apsun riemuksi oikeanlainen autokärry vapaana – ja Toppilan marketissa oli tiskissä ´Juovabassia´. Moni meistä on reissussa syönyt seabassia, ja tykännyt, eikö? No me ainakin. Sellainen ”jättiahven” se on. Sillä ajatuksella rohkenimme ostaa tänään.

Pehtoori savusti, mie keitin oheen uudet potut ja tein voi-sipuli-kastikkeen. Siinähän se.

Juniorin palatessa töistä hakemaan poikaansa jäi sitten syömään. Niinhän olin ajatellutkin. Ja kyllä me kaikki ennen kokemattomasta juovabassista tykötarpeineen tykkäsimme.

Eipä sitä lauantailta voi paljon muuta odottaa…

Nyt on aika ja paikka sekaisin

Minähän voisin kertoa, kuinka kiva oli aamulla herätä – vaikkakin vain muutaman yöunen tunnin jälkeen – omiaan juttelevan pojanpojan vierestä.

Muistella tässä, kuinka vielä aamulla muistelin eilistä iltaa, kun sain olla valokuvaaja

: ”professional photographer” niin kuin joku sanoi. Ja kuinka ”väliajat” istuin pöydässä, jossa oli neljä ranskaa puhuvaa naista, yksi Ranskasta, yksi Hollannista ja kaksi Sveitsistä. Pöytämme oli ”keräilyerä” ja kun minä olin paikalla (hyvinkin satuinnaisesti), puhuimme englantia ja muut naiset välillä ranskaa, josta ohi mennen ymmärsin vain ruokien ja viinien nimiä.

Mutta mainioita naisia hekin, niin kuin eilen melkein kaikki muutkin 220 illallistajaa, joiden parissa sain kuvailla. Ja kuvata illan muutamia esityksiä. Suomen mestaritanssijat olivat kyllä huikeita.

Voisin kertoa, millaista oli olla kylmässä illassa, jo kotiin lähdössä, liki puolelta öin, olla kylmässä Nallikarissa ja voisin kertoa, miten ravintolan portailla englantilaiselle herrasmiehelle vastailin siitä, ”mitä me teemme talvella” (kun on pimeää, hyytävän kylmää ja kaikki jäässä – kuten hän ajatteli). Kun sanoin, että teemme töitä, vietämme perhe-elämää ja aikaa ystävien kanssa, ulkoilemme ja liikumme ja harrastamme yhtä sun toista sisätiloissa (jotkut jopa tennistä!), hän oli kovin ihmeissään.

Noista hetkistä jää hyvä muisto. Niinkuin tältäkin päivältä monista hetkistä.

On Pehtoorin nimipäivä, mitä me Apsun kanssa juhlistimme aamupuurolla onnitellen sankaria. Emme laulaneet, emme edes lahjoja antaneet, kunhan totesin, että mennään illalla kaupungille hyvin syömään, minä tarjoan, kunhan ensin olen käynyt ruokakaupassa ja Caritaksessa ja …

Olisi menty Uleåborgiin, mutta isäntäväki oli ”talvilomalla” tämän viikon. Niinpä ajattelimme yhtä sun toista vaihtoehtoa, ja sitten päädyimme – onneksi – varman päälle Istanbuliin. Onneksi.

Siellä sekä ravintolapäällikkö että paikan grand chef pitivät meistä huolta. Todellalkin. Palaan arvioon...

Jo siellä ajattelimme, että aina käy näin … Mutta ei se mitään. Olemme tässä vaiheessa elämää, me molemmat, – ja meidän vanhemmat. Noh, ehdimme kuitenkin nauttia erinomaisen turkkilaisen nimipäiväillallisen (palaan asiaan, sekä ruokaan että ehkä myös vanhenemiseen, omaan ja vanhempien)…

Johan me sitten kahdeksan jälkeen kotiuduimme. Nyt on levon aika.

Kaupungin vastaanotolla uudessa roolissa

Reilusti yli 200 naista ja muutama mieskin ympäri maailmaa (Australiasta, Uudesta-Seelannista, Ruotsista, Italiasta, Marokosta…. yhteensä 10 maasta) on tämän viikon Oulussa. International Association of Lyceum Clubs järjestää joka kolmas vuosi kongressin ja kahtena välivuonna on ns. Kulttuuripäivät. Ja nyt on niiden vuoro. Tieteitä, taiteita, sosiaalista huolenpitoa ja elinikäistä oppimista – niiden nimeen tämä klubi vannoo. Mikäs siinä! Niin minäkin.

En ollut ennen viime syksyä kuullutkaan tällaisesta järjestöstä, mutta kun ”kummityttöni” eli paistinkääntäjiin jokunen vuosi sitten suosittelemani tuttu, minun opiskeluaikaisen latinan ja klassillisen arkeologian opettajani leski, soitti ja kertoi järjestöstä ja kysyi kuvaajaksi heidän kulttuuripäivilleen, niin suostuin mielelläni. Näin se toimii ´hyvä sisko´ -systeemi ihan samalla lailla kuin ´hyvä veli´ -systeemikin. Rohkenin luvata, olihan minulla jo yksi paistinkääntäjien kapituli tässä välissä kuvattana, ja ajattelin, että jos siitä selviän, niin sitten tästäkin.

Tänään oli kaupungin vastaanotto Kaupungintalolla. Ja huomenna Suuri Gaala -ilta Nallikarissa.

Olipa hassu tunne siellä. Olen ollut itse Kaupungintalon juhlasalissa sekä puhumassa ja esitelmöimässä että vastaanotollakin kahdestikin, vai peräti kolmesti. Yhden kerran onnikkaliikenteen merkeissä ja muut kerrat historioitsijana, yliopistolaisena. Ja tänään oli vähän sellainen ”mä-oon-täällä-vaan-töissä” -fiilis. Kun olin ottamassa kuvia kaikista, jotka kättelivät vastassa olevan kaupungin johdon, oli monellakin oululaisella (joita oli kuitenkin korkeintaan 40?) kummastunut ilme.

Ja sitten oli jännä seurata, kuinka aika hyvin tunnisti ulkonäön, koon, vaatetuksen perusteella eri maista tulevia: saksalaiset, ranskalaiset, australialaiset…

Ja sitten kun puheet oli pidetty ja alkoi yleinen liikehdintä, tuli moni kysymään: oletkos sinä jo liittynyt, etkös liittyisi, oikeinko kuvaat?, mitä kuuluu, kun ei ole näkynyt, ollaanko me tavattu, museoyhdistyksessäkö, etkös sinäkin yliopistolla? ja sitten oli paljon tuttuja, sekä työn että paistinkääntäjyyden! kautta, joiden kanssa ei tarvinnut arvuutella, missä ollaan tavattu..

Siinä tilaisuuden alussa oli vähän sellainen olo, että olisipa mukava olla täällä ”vieraana”, mutta sitten vähitellen alkoi olla aika vekkuli olo: minä olen niin pois tästä maailmasta jo. Mutta oli tosi hienoa, että sain olla kuvaamassa, että kuvaamiseeni luotettiin.

Reilun neljänsadan kuvan perkaaminen alkaa nyt.

City-juhannuksen lopulla

Mikä ihana aamu!!

Ja valo ja lämpö koko päivän.

Aamupäivän kiertelin tyhjän Oulun kaduilla…

Iltapäivällä lueskelin pihalla, ja kokosin ruokaa eilisen jäljiltä, kunnes pikkuperhe tuli oleilemaan ja syömään.

Ja kaikkinensa olen ottanut noin 300 kuvaa tänään.

Alkaa olla tämä juhannus taputeltu.

Kesälauantai koti-Oulussa…

Nyt olen aika lyhytsanainen.

On ollut kesälauantai. Oulussa, kotona.

Usein tämä on ollut jotenkin hirmu hieno lauantai: viikko ennen juhannusta, viikko tai kaksi ennen loman aloitusta. Nyt tämä on ollut siirtyminen lomalta lomalle. Mökiltä kotiin. Ja tänään on ollut mitä mainioin kesäinen ilma. Lämmin, merellinen, mielyttävä tuuli.

Ja aamuun heräsin aika hyvin nukkuneena. Aika hyvin me Apsun kanssa nukuimmekin.

Kun puuhasimme lähtöä Liikennepuistoon, ilmoitti pappakin alias Pehtoori lähtevänsä mukaan.

Puisto kiinni (ykstiyistilaisuus ~olisipa siitä netissä mainittu, ei olisi tullut nostatettua innostusta etukäteen…). Onneksi vieressä leikkipuisto, skeittipuisto ja tavallinen puisto sekä merenpoukama ja puhalluskukkia.


Kiersimme, kaarsimme.  Ja näimme mm. hienon 18-vuotiaan Salla Ikosen tekemän graffitin.

Ja mitä kommentoi Apsu? – Miksi? Kuten kysyy kaikkeen mahdolliseen ”miksi”? Siinäpä yrittää aikanaan työkseen kysymykseen ´miksi´ vastannut mummi selittää… 😉

Palauduimme torin ja Kauppahallin kautta Rantapeltoon. Aika Apsun lounaalle, päikkäreille (nukahtaminen ei ole mikään pikkujuttu, muistattehan…) .. ja sitten taas päikkäreiden jälkeen yhdessä kaikkea.

Hiljalleen aloitin lauantain safkan valmistelun … jo kohti keskiaika-kalaaseja menukokeilut. Olisipa kuukauden päästäkin vielä Perämeren lohta mahdollista saada.

Ja pimientoksia., palaan niihinkin taas. Ja olihan meillä ihan erinomainen rose, jota voi kyllä suositella, vaikka en mikään roseen ystävä olekaan. Tässä paitsi marjaisuutta myös viinillisyyttä. oikeinkin paljon tykkäsimme tästä molemmat.

 

Kesälauantai. Miltähän se tuntuisi, jos aina olisi ihana, lämmin, tuulinen, sääsketön, aurinkoinen, leppoisa, herkullinen kesälauantai? Ehkä se ei enää tuntuisi niin hyvälle kuin tänään.

Käsityökortteli ja Perämeren lohi

Vuosi sitten olin Torniossa kuvaamassa tiskiharjoja. Ja eihän se mennyt ihan kuten toivoin.

Tänään sain tehdä mitä halusin, tai ainakin melkein. Ja niin tein.

Aamupäivän kaupunkikierroksella kävin myös Käsityötorilla. Kyllä kannatti: kauniita käsitöitä, hymyileviä naisia tuotteidensa takana, halua jutella ja kertoa käsityöstä, ja ihan mukavasti asiakkaitakin.

Oli vaikea sinnitellä ja olla ostamatta yhtä sun toista, ja kuitenkin mukaan tarttui mökille tuliainen Spiraalista ja kuvausrekvisiitaksi ihania Hannele Rusilan pellavapyyhkeitä, jotka aikanaan päässenevät ”oikeaan” tarkoitukseensakin.

Mökkituliainen löytyi täältä. Laitan kuvan periltä ensi viikolla…

Tämän vuoden Kalaasien teemana on keskiaika (viime kesän Visbyn keskiaikamarkkinoiden seurauksena) ja kyllä tämä pöytä houkutti …

Koruja, väreistä ja kierrätysmateriaaleista,  oli vaikka ja kuinka paljon.

Minusta kun ei kuitenkaan kukkahattutädiksi ole, niin olkihattu voisi olla kiva.  🙂

Väriterapiaa pellavasta ja retrohengessä, vaikka ja miten paljon oli tarjolla.

Kunhan tovin olin tuolla kierrellyt kuvailemassa ja rupattelemassa, oli aika siirtyä asiaan. 😉  Tai siis ruoanhankintaan. Ja mihinkäs muualle kuin Kauppahalliin.

Toki siellä käyn (nykyisin) ympäri vuoden, Pehtoori vielä useammin, mutta kyllä se on ainakin kesä-viikonloppu-ruoka-ostospaikka. Ja tuntuu, kun sen remontti on syksyllä tulossa, ja vuoden kestävän remontin jälkeinen tulevaisuus ihan pimennossa, että nyt on entistäkin tärkeämpää käydä. On oululaisten ja turistien aika osoittaa hallin toiminnan tja jatkuvuuden ylläpidon tärkeys

Ihan heti alkuun Pekurilta Perämeren lohta. Sitä saa jo, mutta ei enää kovin kauaa. Tai siis sen pyynti ja saanti loppuu joinakin vuosina heinäkuussa, joinakin elokuussa. Sehän on ihan grillattuna hyvää, enkä voi olla mainostamassa viime kesän omaa sovellustani. Muistattekos, ”Jokaviikkoinen soppamme”- projektissa lohi-kesäkeitto-yhdistelmän? Kyllä vieläkin voin sitä suositella.

Kalaostosten jälkeen Jaanan leipäpuodista kolme tärkeintä: oululainen ohrarieska, käsintehdyt karjalanpiirakat ja ruisleipä. Näitä kaikkia olen ennenkin kehustellut. Ei mitään syytä, miksen niitä nytkin voisi kehua. Rieska on jo syöty, ruisleipä ja piirakat pakattu mökkieväisiin. Samoin kuin Torin lihamestarilta ostettu Aurajuustomakkara ja pienet Agnus-härän fileet. Kalaa, leipää, lihaa. Toki Kauppahallista tulee ostetuksi muutakin, tosin ei tänään.

Ja tiedättekös mikä hallikaupassa on ihan erityisen mukavaa: siellä on kauppiaita joista tulee tuttuja, joiden kanssa vaihdetaan muutama sana, jotka osaavat suositella. Mutta tämänhän te tiesittekin, olen niin monta kertaa hallin puolesta täällä puhunut. Ja todella toivon, että remontin aikaiset väistötilat löytyvät ja että kauppa jatkuu remontin jälkeen näiden samojen luottokauppiaiden kanssa.

 

Mikseipä sinun juhannusruokasi?

Lähipatikka

Lentokonemänty, käärmepuu, Taavetin kaupunki, Villen ranta, Kylmäperä, Dyyni ja Telakka – ja vielä Mustasaari. Nuo kaikki ja vielä paljon muuta näin aamupäivän minipatikalla Haukiputaalla Martinniemen Kurtinhaudalla (vai – haudassa?). Toissapäivänä ”Sirpa” suositteli (minulle) ennennäkemätöntä Kurtinhaudan kulttuuripolkua ja pikkupatikka Mustasaareen.

Olipas se hyvä suositus. Sinne tänään suuntasin ja aamupäivän kuleksin. Kuvasin ja kiertelin. Aika napakka tuuli rannalla, mäntymetsässä ihana kesäkuun ensimmäisen päivän aamu. Ei muita ääniä kuin linnut, ei edes itikoita. Suon reunalla vähän mietin punkkeja (minusta on tullut jotenkin neuroottinen niiden kanssa – pikkuperheen takapihallakin on niitä niin, että koirille on iltaisin ”punkkisyyni” tehtävä), mutta jatkoin matkaa…

Tuli mieleen ”Pystyynhaudattu” – se on romaani, joka osin sijoittuu Hellälettoon, joka tuolta rannalta näkyy. Joni Skiftesvikin romaani, jonka luin joskus 80-luvulla ystäväni suosituksesta, en muista siitä muuta kuin, että se kosketti, melkein järisytti. En oikeastaan tykännyt siitä, mutta se liikautti. Skiftesvikin ”Puhalluskukkapoika ja Taivaankorjaaja” sekä vastikään lukemani ”Keltainen Toyota vei vaimoni” ovat olleet enemmän mieleeni, niissäkin liikutaan Martinniemen maisemissa, juuri siellä, missä Kurtinhaudan ja Martinniemen sataman tienoot ovat, missä Helläletto ja Mustasaaren kalasatama ovat. Kyllä kannattaa noilla seuduin käydä vaikka Skiftesvikiä ei olisi lukenutkaan. Siellä on, ja tuoksuu, meri.

Iltapäivä sujui puutarhahommissa (hain puutarhalta viimeiset yrttien taimet) ja uutta paprikatahnaa kehitellessä. Meille tarjottiin Rodoksella parissakin paikassa paahdetuista paprikoista tehtyä tahnaa, levitettä, kastiketta  – mitä lieneekään, ja tänään yritin tehdä sellaista. Aika hyvä ensimmäiseksi kerraksi, kunhan tuotekehittelyni etenee postailen reseptiä… (Kuvassa se on espresso-kipossa). Tietääkö joku miten se tehdään? Reseptiä, pliis.

Tuomen kukkiessa kesäkuumietteitä

Kesäkuulle laskenut verkkoja, … kuvauskeikkaa tai -peräti -projektia haluaisin: olen ideoinut, ”koekuvia” otellut, taustatyötä tehnyt. Enkä kyllä ole ollenkaan varma, ovatko ne kaksi tahoa, joita ajattelin tässä piakkoin lähestyä, ollenkaan niin innostuneita kuvausprojektiajatuksistani kuin minä. 😀 Mutta eikös se niin ole, ettei ole kukaan tule kotoa hakemaan töihin. Niin minä ainakin aina tuppasin opiskelijoille tuputtamaan.

Tuomen kukkiessa kotitöitä ja kiertelyä ja kaartelua kameran kanssa.

Iltapäivän lopulla ennen iltakokoukseen lähtöä ehdin vielä kotipihallakin leikkiä kameran ja sen säätöjen kanssa. Satavuotias Suomen lippu liehuu meilläkin nykyään (sini)taivasta vasten, eikä ole suurten koivujen varjostama. Kyllä on ollut hyvä juttu viime syksyn hieman epäröiden päätetty vanhojen, korkeiden koivujen kaato.

Suomen lipun historiastahan kirjoittelin vastikään pikkuisen pätkän historiaa….

Suvisunnuntai

Kirkonmenojen aikaan, suvisunnuntaina aamulla, olin lenkillä. Kaupungilla tänäänkin.

Tuomiokirkon kirkkotarhassa on pikku kirkko. Viime jouluksi talkoilla valmistunut sympaattinen, paljolti lasten käyttöön suunnattu hirsinen kirkko, jonka katto on tervattu, ja tervan tuoksu sekoittui ympäröivien, kauniisti kukkivien pilvikirsikoiden tuoksuun. Pieni idylli Oulun keskustassa. Ja tämä valo, tämä lämpö (jota kyllä viileähkö tuuli hieman heikensi).

Tänä suvisunnuntaina kävin myös puutarhalla hakemassa kesäkukat, ja Pehtoori oli makutuomarina ja kantoapuna. Ja tänä vuonna – ensimmäistä kertaa vuosiin – pysyin kohtuudessa. Ihan vaan ”pakolliset” ikkunoiden alle, portinpieliin, sisäänkäynteihin ja kukkatolpppiin. Ainoa ”heräteostos” oli tämä laventeli. En vaan voinut vastustaa…

Kukkashowissa meni jokunen tunti ja sitten kokkailemaan.

Kesäkeittiössä uusia kokeiluja:  mm. ananassalsaa (Etiketti-lehdestä ohje sivulla 28) joka ei ehkä ollut ihan odotusten mukaista, mutta kyllä se savumarinoidun possun sisäfileen kanssa aika hyvin maistui.

Paremmin maistui oma kehittelemäni jättitomaatti-salaatti. Eilen Apsun kanssa bongattiin valtavia pihvitomaatteja ja tänään täytin sen fetalla, tomaattihakkeluksella, ruohosipulilla (omasta maasta luonnollisesti), pippurilla, basilikalla, pinjansiemenillä, etc. ja sitten salaattipedille. Jaettiin neljästään tuo möhkäle.

Ja jälkkäriksi kesän ensimmäinen raparperipiirakka. Vanhaa ohjetta modifioin (tietysti, taas) ja laitoin tavallisen sokerin tilalle kookossokeria, kevytkerman tilalle soijakermaa ja kookoksen tilalle mantelilastuja (koska niitä oli, kookoshiutaleita ei)

Apsu keskittyi ohessa olevan jäätelön syömiseen, muut söivät myös piirakkaa, itse asiassa koko vuo´allinen upposi jonnekin.

Miksi Oulu on ”Valkea kaupunki”?

Oulu on Pohjolan Valkea kaupunki. Onhan se. Aina välillä kysellään, että miksi niin sanotaan?

Nyt kysymys oli esillä Facessa, ja koetin kertoa (kuten olen eräänkin kerran virallisemmissakin puitteissa koettanut), että Oulu valkeana kaupunkina liittyy erityisesti siihen, että kaupungista haluttiin sodan jälkeen, jälleenrakennuksen myötä, tehdä arkkitehtuuriltaan, yleisilmeeltään valkea. (Esim. Valkealinna keskustassa).

Lisäksi Nallikarin valkeat hiekkarannat ovat osa valkean kaupungin imagoa, mistä kertoo se, että lukuisat norjalaiset kesävieraat kutsuvat nykyisinkin Nallikaria Pohjolan Rivieraksi.

Ja ihan varmasti valoisat kesäillat ja -yöt ovat yksi syy sille, miksi Oulu saa kantaa nimeä ”Pohjolan Valkea kaupunki”.

Eihän Oulun ”valkeus” tai edes vaaleus ihan helposti kaduilla kulkijalle näy, mutta kun avaa silmänsä, niin todellakin: Oulu ON valkea (tai ainakin vaalea koko keskustan rakennuskannaltaan).

Oulun valkeus näkyy kaupunkikuvassa aika hyvin, varsinkin mereltä ja ilmasta katsottuna. Esim. tässä Matkailutoimiston kuvassa (vuodelta 2005), joka on myös toimittamani ”Oulun vuosisadat (1605 – 2005)” -kirjan takakannessa. Ja nimenomaan viime sotien jälkeinen rakennuskanta on tuota ”valkeaa”.

Eilisellä ja tämän päiväisellä aamulenkillä, melkein juosten, otin muutaman kymmenen, itse asiassa parisataa, kuvaa Oulun keskustan kaduilta. Vauhdissa, enemmälti sommittelematta… Kuvat siis ”juosten kus.. eiku kuvattu”.  Koetin hakea nimenomaan katunäkymiä, joissa on rakennuskantaa sotien jälkeisilta vuosikymmeniltä, – 40-, 50-, 60- ja vielä 70-luvultakin. Ja kyllä minä näin Valkean kaupungin.

Ensimmäinen kollaasi tältä aamupäivältä

Ja toinen eiliseltä.

Kuvat eivät kummoisia, mutta kertonevat ”Valkeasta kaupungista”. Tällaisena kesäpäivänä myös sinivalkoisesta Oulusta. Niin kirkas ja kuulas oli taivas aamusella.

Kuvakollaasien kuvat yksitellen, isompina nähtävissä täällä. Ja edelleenkään eivät mitään valokuvauksen taidonnäytteitä…

KLIKS – Oulu – Pohjolan Valkea kaupunki

Kamerahommia

Tänään on ollut jännä päivä. Ensimmäiset ”viralliset” yo-kuvat olen saanut ottaa.

Aamulla rakentelin studion olohuoneeseen, otin muutamia tuotekuvia ihan harjoitellakseni lamppujen käyttöä, ja sitten Pehtoori on saanut olla koekaniinina tänään sisällä ja edeltävänä päivänä ulkona.

Iltapäivällä komea ja pitkänhuiskea ylioppilas sitten tuli kuvaussessioon. Kuten opetettu on, minulla oli oikein ”käsikirjoitus” ja valmiiksi suunniteltuna muutamia poseerauksia. Aika hyvin me saatiin homma kulkemaan, siitepöly ja auringon kirkkaus mallille ja ylioppilaan pituus minulle olivat lisähaasteita, joita en ollut hoksannut ottaa huomioon. No nyt olen illan perannut ja käsitellyt kuvia.

Apsunkin piti tulla tänään kuvattavaksi, tai siis hoitolaiseksi, mutta vanhempien työvuorot olivatkin vaihtuneet, ja meillä onkin Apsu-päivät vasta loppuviikolla.

Niinpä päivällä pitkä pyörälenkki – jälleen patsaskuvien metsästyksessä – tuomien tuoksussa pikkupolkuja Kuivasjärven takana ajellessa. Harmittaa kun en eilen jo käynyt kuvaamassa tätä Anni Rapinojan ”VÄ LI TÄ”-teosta. Se oli työmatkani varrella nimenomaan silloin kun lämpiminä päivinä kuljin pyörällä duuniin, ja muistin, että juurin näin alkukesästä sen edusta on keltaisenaan voikukkia, ja vakaana aikeena tänään kuvata tuo ”patsas” kukkameren keskellä, mutta juuri kun tänään tulin paikalle, niin iso nurmenleikkauskone lähti paikalta. Harmi. Mutta silti tuo on hieno, ja sopii niin hyvin Teknologiakylän IT-työpaikkojen keskelle, juuri sinne missä Oulun IT-nousu (ja kuplan puhkeaminen) 90-luvulla tapahtui.

Kaikenmoista sinistä koko päivä

Hellepäivä. Ah, onnea. Aamulla sininen taivaankansi korkealla, ja aurinko lämmitti jo aikaisin.

Aamutoimien ja erinäisten paperiasioiden jälkeen sain kamerareppuni ja itseni pakatuksi pyörän selkään vasta vähän ennen yhdeksää, eikä tarkkaa määränpäätä ollut tiedossa. Ainoastaan, että Lasaretin pihakuvia olisi tarkoitus ottaa, – sen kuvausprojektin kakkososakin on nyt sitten valmis. Ensimmäinen iso juttuni, ja mukavallehan se tuntuu, että homma hoidettu.

Sitten vain pyöräilin, ajelin merenrannassa, jokisuistossa, Ainolassa, siellä täällä, sinisten vetten äärellä

ja vielä kerran kuvailemaan kaupungintalon tulppaaneja.

Tiedättekös, miksi tuo tulppaanikuva on pienempi kuin tuo ylempi? Koska sen leveys on tarkasti 851 pikseliä, vaikka yleensä käytän näillä sivulla 1000 pikselin leveyttä. Miksi sitten tuo alempi on juuri tuon levyinen? Koska laitoin ko. kuvan myös Facebookkiin oman sivuni otsikkokuvaksi. Ja sen koko on 851. Tai siis jos säätää kuvan valmiiksi tuohon kokoon, niin kuvasuhde ja kuvan laatu säilyy mahdollisimman hyvänä, eikä kuva rajaudu tai vääristy. Jos taas laittaa kuvia ”seinälleen” (ei siis otsikkokuvaksi), kannattaa käyttää pitkän sivun pikselikokona joko 960 tai 2048. Silloin FB pakkaa kuvaa mahdollisimman vähän, eikä kuva vääristy. Täällä KLIKS on lisää tietoa…

Poljin kaupungin laidoilta kaupan kautta kotiin, jossa vasta puolelta päivin, ja pitkään mietin, heittäydynkö piazzalle lukemaan ja ottamaan aurinkoa – en muuten ole moneen vuoteen ole ollut niin ruskettunut kuin nyt: viikko Rodoksella ja toinen Oulussa – auringossa molemmissa. Mutta siis: vastustin houkutusta, ja otin hoitaakseni Huvilan siivousurakan NYT. Eihän siihen ikkunanpesuineenkaan mene kuin jokunen tunti ja nyt vielä kun ei ole sääskiä, homma hoituu helpommin. Pehtoorilla samasta syystä takavaraston järjestely. Tosin mies oli ensin pyöräillyt 40 km! Pikkuisen on rasittavan hyväkuntoinen ja ahkerasti treenaava ukkeli. No mutta, en antanut asian häiritä enempää, vaan keskityin vain omaan suoritukseeni. 😉

Ja puhdasta tuli. Kreikasta tuotiin Huvilaamme ”jotain sinistä” kuten yleensä reissusta tapana on. Paitsi että sinisten pullojen kokoelmaa täydennettiin minipullolla ouzoa, niin sitten ostin Lindoksen kapeilta valkoisilta kaduilta kaksi lasikoristetta.

Tällaisiä ”silmiä” oli kaikessa mahdollisessa: T-paidoissa, avaimenperissä, liinoissa, korviksissa, laukuissa, … kaikessa.

Näitä kutsutaan (kai) lähes koko itäisen Välimeren alueella ”Fatiman silmäksi”. Nimitys saattaa vaihdella, mutta se on eräänläinen talismaani, pahan poissa pitäjä. Ei niinkään onnen amuletti, vaan nimenomaan huonon onnen ja pahan torjuja. Erityisesti lapset, raskaana olevat naiset, kodit, nykyisin autot ”tarvitsevat” tällaista. Ovenpieliin ja taskuihin niitä kuulemma laitetaan. Minäkin laitoin sitten Huvilaan. Nyt pysyy paha pois.

Auringon ja kuvien viikonloppu

Tänään ei ollutkaan enää kovinkaan lämmintä, ja vielä hiljaisempaa kuin eilisellä aamulenkillä. Eilen aamupäivällä kaupungissa oikeastaan vain ravintolapäivään valmistautuvat kojujen ja telttojen pystyttäjät, muutama ostoksille menijä.

Ja minä kiertelin ja kaartelin. Taas kerran totesin Oulun kovin kauniiksi.

Ihan kuten eilen kaupungilla, niin tänään Linnanmaan kampuksella kävin kuvailemassa veistoksia ja patsaita, ja taidan mennä huomenna vielä uusintakierrokselle. Olin yliopiston huudeilla toista tuntia, aurinko paistoi, oli toukokuu, ja kyllä iski hetkeksi kova ikävä yliopistoelämään. Juuri toukokuuko sen teki? – Toukokuussa oli väitökseni, toukokuussa valmistui paljon omia opiskelijoita, toukokuussa oli kustospäiväni, toukokuussa sain ”Humanistin maljan”, toukokuussa valmistuin maisteriksi, toukokuussa oli promoontiot (airueena 1983 ja promovoitavana 2006), toukokuussa sain yliopistoelämässäni usein jotain valmiiksi,  – ”paras työ, tehty työ”. Toukokuuhun liittyy paljon hyviä muistoja, muistoja onnistumisesta, helpotuksesta, – ja niiden tuntu oli tänään yksi autiolla yliopistoalueella kierrellessä.

Muutoinkin päivä mennyt kuvaillessa – ihan vaan omaksi ilokseni. Ja kuvailin pikkuperhettä ja Apsun serkkutyttöä, joka on niin kuvauksellinen – kuin 12-vuotias Laura Birn. Ja kuvailin ruokia, ja kukkia ja kaikkea. Sellainen mukava leppoisa sunnuntai.

Rantoja, ruostetta, pihatöitä – ja aurinkoa!!

Nyt on väsy, ihan liikkumisesta väsy.

Aamukuuden aikaan nousin keittelemään kahvia, ja oli käytävä pihalla nurmella kävelemässä että uskoi, että tämä ihana sää on todellista, eikä Kreikan jälkeinen harha aamun unenpöpperössä. Lintujen laulu mieletön ja luonnossa jo tuoksujakin.

Tänään jos joskus olin niin iloinen, etten kahdeksan aikaan lähtenytkään polkemaan kohti yliopistokampusta, vaan kiertelemään Oulun rantoja, harjoittelemaan ja kokeilemaan uuden objektiivin käyttöä, etsimään ruostetta (serkkuni kuvahaasteen aihe tällä viikolla) ja hakemaan puutarhalta yrttien ja salaatinsiemeniä.

Minulla ei ole mittaria pyörässäni, mutta yhteensä melkein kolme tuntia olin liikkeellä, toki pysähdyin tiuhaan kuvailemaan ja muutamia asioitakin toimitin.

Mustasalmen suulla vielä jäätäkin rannalla, ja itse asiassa meri on vielä todella kylmä, jäät vasta lähteneet ja aamulla huokui viileää ilmaa. Hietasaaren rannalta käännyinkin kohti Aleniuksen puutarhaa ja sieltä sitten Pikisaaren kautta keskustaan, jossa jo aamusella niin kesäistä, ettei monta kertaa viime vuonna.

Lasaretin takana, kalaportaiden rannalla, narsissit kauniisti kukassa. Ihan kukkameri siellä oli!

Postin ja kirjaston kautta kotipihalle, jossa Pehtoori oli ehtinyt jo maalailla pihaterassin puuosia ja aloittanut haravoinnin. Liityin puutarhajoukkoihin, ja ihan ensimmäiseksi siivoilin ikkunalautoja, pihakalusteita, ohessa pyöränikin. Ja sitten yrttien viljelyyn. Olikohan liian aikaista tehdä kylvöt? – Toivottavasti ei.  Pensaiden leikkausta, haravointia ja kaikkea sen sellaista.

Myöhäinen lounas, vai varhainen päivällinen, pihalla. Tietysti. Mittari näytti + 24 C varjossa. Niin hyvä, niin hyvä.

Kun Pehtoori oli saanut autoni pestyä, lähdin rautakauppaan hakemaan kynnysmattoa, multaa, orvokkeja (, joita ei vielä ollut) ja muuta kevättarvetta. Ja lopuksi sitten vielä hautausmaalle hakemaan lyhty pois ja tarkistelemaan haudan ”kukitustilanne”. Ja jäin vielä tunteroiseksi kiertelemään ilta-auringossa, koivunlehtien hehkuessa kauneinta alkukesän vaaleaa vihreyttään. Ja taas höpöttelin siellä ääneenkin. Pitkään aikaan sellaista ei (hautausmaalla, kotona kylläkin) ole sattunut. Ja etsin vielä ruostetta. Tiesin mistä etsiä, ja löysinkin kymmeniin kuviin.

 

Ruoste on kaunista. Ainakin tällaisina iltoina.