Postikorttikaupassa kortteja Oulusta

Postikortti- ja kalenterikauppa on auki!

Kaikki tilaamani postikortit ja kalenterit ovat nyt tulleet painosta, ja ihan ajallaan vielä. Olen jo aloittanut niiden jakamisen, ja jatkan posteljoonin hommia tällä viikolla täällä Oulun seudulla, mutta puolitusinaa tilausta odottavat postin kulun palaamista normaaliksi. Mutta tiedoksi, että tulossa ne jo ovat.

Yleisön pyynnöstä teen vielä toisenkin kalenteritilauksen, – vakaasti uskoen, että postilakko ehtii loppua niin ajoissa, että toinen kalenterikuorma ehtii tulla niin aikaisin ennen joulua, jotta minä puolestani ehdin toimittaa ne asiakkaille.

Postikortteja toimittelen jälleenmyyntiin yhteen sun toiseen pisteeseen Oulussa. Ja tänään ahkeroimani korttikauppa on avoinna kaikille, siis myös ”yksityisasiakkaille” – siis ihan kaikille ja samoilla hinnoilla. 

Oulun vanhat kauniit rakennukset (+ Nallikari) -projektini kortteja on nyt neljä valmiina ja myynnissä: Oulun keskusta, Myllytulli-Hupisaaret, Tuira ja Nallikari. Tekeillä on vielä monen monta muutakin… Mutta ajoitan niiden valmistumisen keväälle ja kesälle, nyt aloittelen näillä.

Tässä on Nallikari.

Käyhän katsomassa – ja tilaamassa 😉  – korttikaupasta muitakin… Kortti- ja kalenterikauppa (Muistikuvia)

Alkutalven huikea aurinkoinen päivä

Aamulla mietin kovasti, että lähtisinkö salille, äidin luo, ulos vai tekisinkö kalenteritilauksen valmiiksi? – No minä mihinkään salille lähde, ulkona pakkasta on aika paljon (- 13 C) , kalenteritilauksen teen vasta perjantaina kuten olen ”luvannut”, ja kun äidin luona on joka tapauksessa tänään käytävä, niin sitten sinne. Varuilta puin kuitenkin ulkoiluvermeet, josko vaikka palatessa jo tarkenisin vähän lenkkeillä ja kuvailla.

Mutta jo menomatkalla pyörsin päätökseni. ULOS! En muista, onko Oulussa minun reilun kuudenvuosikymmenen kokemuksella koskaan marraskuussa ollut sellaista säätä kuin tänään. Marras- vai maaliskuu? Kirkas sinitaivas, tyven, tuuleton sää. Noh, pakkasta, mutta se vain sai kaiken kimmeltämään, höyryn nousemaan joesta, haloilmiön (sivuauringot) ja hienon auringonlaskun.

Aamupäivällä kiertelin hyvinkin pari tuntisen, kuvaajia oli järkkäreillä ja kännyköillä oli paljon muitakin, sauvakävelijät, avantouimarit ja eäkeläiset pysähtyivät juttelemaan. Talvella Oulussa? – ihmiset pysähtyvät juttelemaan? Sekin kertoo, että sää oli ihmeellinen. Kun sitten vihdoin olin käynyt myös äidin kauppareissun ja hänen luonaan päivittelemässä asiat, huushollin ja kuulumiset, niin lähdin vielä takaisin ulos.

Hyvä päivä tänään.

 

Oulu kuvissa vol. VIII – vuoden 2020 kalenteri joululahjaksi?

Ensi vuoden kalenterini ”Oulu kuvissa” (vol. VIII) alkaa olla nyt valmis.

Perinteisesti tilaan sitä jaettavaksi ystäville ja lähisukulaisille lahjaksi, ja – kuten viime vuosina – mielelläni myös myyn kalentereitani.

Tilaan niitä ensi viikolla: tilaisinko samalla sinullekin?

Tämä voisi olla hyvä joululahja vaikka Oulusta pois muuttaneelle ystävälle tai sukulaiselle. Tai voipa tämä olla vähän tavallista isompi joulukorttikin.

Kalenteri on A4-kokoinen, MUTTA tänä vuonna mahdollisuus tilata isompikin versio = 2 x A4 (ks. kuvat alhaalla)*. Jokaisen kuukauden kuvassa on kaupunkimaisema/miljöö Oulusta ko. ajankohtana, ja ensi vuoden kalenterissa lähes kaikissa kaupunkimaisemissa on Oulujokisuistoa näkyvillä. Ja kalenterissa on eri rakennuksia kuin viime vuotisessa.

Kalenterissa on nimipäivät ja liputuspäivät, ja sen pinta on silkkimatta, joten siihen voi kirjoitella omia merkintöjäkin.

(kuvassa tämänvuotisen kalenterin takakansi)

Ison kalenterin hinta on 22,50 euroa, ja pieni (se viimevuotinen koko) on vähän halvempi (=21.90 €) lisäksi mahdolliset lähetyskulut 4 – 5 euroa – Oulun alueella koetan toimittaa  kalenterit perille ihan ilman (lakossa olevan?) postin apua, joten postituskulujakaan ei tule. Sellainenkin mahdollisuus on, että jos tilaat enemmän kuin viisi kalenteria saat noin 10 % alennuksen hinnasta (= 20,50 € tai 21,50 €/kpl).

Laittele minulle tilaus sähköpostilla reija at satokangas.fi tai tekstarilla (040 567 1482). Tai vaikka tähän alle kommentoimalla. Ja kerro samalla, haluatko ison (2 x A4) vai pienen (A4) kalenterin.

EHKÄ tilaan toisenkin satsin myöhemmin, mutta silloin hinta on kalliimpi, joten kannattaa tilailla nyt.

Katseet ensi vuoteen ja joululahjojen hankinta alulle nyt!

 

* Tässä A (21,50 €). Sekä kuva että kalenteri vaativat yhteensä vain aanelosen verran tilaa.

ja tässä 2 x A4 (22.50 €). Siis sekä kuvalle että kalenterille molemmille tilaa aanelosen verran.

Vastauksia vailla

Auringonnousu tänään 7:58. Auringonlasku tänään 16:04. Päivän pituus on 8 h 6 min.

Auringolla on Oulussa tänään kahdeksan tunnin työaika, ihan virastotyöaika. Ja virastoissa olevat ihmiset eivät voi minulle vastata. Minulla on kolme sähköpostia ja/tai soittopyyntöä vetämässä, kaikki pantu alulle jo ennen Madeiralle lähtöä, sieltä palattua kyselyt uudistettu, eikä vieläkään mitään. Ja ne on sellaisia juttuja, joihin ko. tahon ”kuuluu” vastata. Minusta sellainen on piittaamattomuutta, välittämättömyyttä, asiantuntemattomuutta, huonoa asioiden hoitoa ja mitäs vielä. Voisi edes lähettää ”kuittauksen” tyyliin ´palaan asiaan paremmalla ajalla´ tms. Mutta ei mitään.

Minunhan ei nykyään juuri ”kuulu” vastata mihinkään, eikä minulle paljon mitään vastattavaa koskaan tulekaan, mitä nyt blogin aina ilahduttavat kommentit ja satunnaiset muut some-maailman jutut, mutta kyllä minä yritän vuorokaudessa vastata niihin ja kaikkiin muihinkin.

Töissä tsekkasin ja vastasin sähköpostit (vähintään) kolmesti päivässä: töihin tullessa, lounaseväiltä palatessa ja ennen töistä lähtöä. Kone oli tietysti auki työhuoneessa, palavereissa ja kokouksissa ihan näköetäisyydellä, joten sähköpostien tulon näin reaaliajassa, mutta yritin keskittää vastaamisen noihin kolmeen kertaan päivässä. Ja minä vastailin helppoihin opinto-ohjaus-, yms- kysymyksiin yleensä myös möksällä ja viikonloppuisin kotosalla. Mikä ei tietenkään ollut ihan oikein, tai noh, oikein ja oikein, mutta koin sen helpommaksi noin, kuin että lomasen jälkeen tai syys- tai toukokuun maanantaisin olisi aina ollut odottamassa pitkä lista vastattavia. Pikkujutuista ei päässyt tulemaan jonoa. Minulle – ja opiskelijoille – semmoinen rytmi sopi.

Kommenteista puheenollen: eiliseen fotomaraton-kyselyyni on tullut jo monta ehdotusta kuvattavaksi. Vaikeita ovat ehdotukset, – tunnelmat, tekemiset ja muutokset, muuten kuin näkemällä aistittavat jutut pitäisi saada kuviin, haastetta on, mutta sitähän minä pyysin. Ja vielä saa tulla lisää. Huomenna aamulla vielä ehtii ehdottaa ja sitten viikonloppuna on Canonille ja minulle tekemistä. 😀

 

 

Syyslomapäivä

APSUN JA MUMMIN SYYSLOMAPÄIVÄ

KIRJASTOSSA reilun tunnin leikkimisen ja kirjojen valitsemisen jälkeen, kun mummi vitkuttelee vaatenaulakolla.
– Mummiiiiiii, NYT me lähdetään jo sinne museoon! Haluan lähteä MUSEOON!
(Kuinka moni muu 4-vuotias vaatii päästä museoon.)

MUSEOSSA (ainakin tunnin osastolta toiselle kulkemisen jälkeen)
– Ens kerralla mennään kyllä Leo´s Leikkimaahan, mutta sitten tullaan taas tänne.

MÄKKÄRILLÄ
– Otatko maitoa vai vettä siihen HappyMealiin.
– Maitoa. Lakkoositonta. …    Isi tykkää samppanjasta. Niinku valkoviinistä, ja se on juonu toomperinnoonia.

MUMMI-PAPALLA kun olisi aika lähteä kotiin
– No niin, Aatu, jos lähetään kotiin?
– En halua lähetä.

 

Viikko 43. Syyslomaviikko, jolloin meidän perheessä on aina ollut joku syyslomalla. Tänä vuonna se olisi tietysti voinut olla tytär, mutta hän ei ole tällä toisella opiskelurupeamallaan paljon lomia pidellyt – aikoo tehdä kolmivuotisen kandin kahdessa vuodessa, joten syyslomaviikkokin on opiskeluviikko. Mutta onneksi on Apsu! Meidän puolipäiväinen päiväkotilapsi on lomalla tämän viikon. Äitinsä on flunssassa, pikkusiskonsa flunssassa (tekee hampaita vähän rajummin?)  ja iskä kahden päivän työreissulla, joten katsoin sopivaksi hetkeksi ja iloksi itselleni hakea pojanpojan viettämään lomapäiväänsä kodin ulkopuolelle.

Kun ulkona oli karsea keli ja Apsukin vielä korvatulehduksen ja yskän jälkeisessä toipilasvaiheessa, päätettiin viettää päivä sisällä, eikä kovin paljoa touhuilla. Ei siis Leo´s Leikkimaahan, ei Tietomaahan eikä kylpylään, vaan päätimme lähteä kirjastoon. Siellä leikkihuoneessa oli aika paljon lapsia ja äitejä, – lomaviikko näkyi. Ja oli kyllä mielenkiintoista katsella leikin ohessa, kuinka Apsu suhtautui muihin lapsiin. Itse asiassa, kuinka vähän heistä tänään välitti tai siis piti muita lapsia ihan luonnollisina, – aiempi arkailu, avoin tuijottaminen, ujous tai hienoinen syrjään vetäytyminen olivat tipotiessään.

Museossa oli perinteinen herra Hakkarais-osasto, leikkimökki pikkukeittiöineen ei enää kiinnostanut, mutta Oulun pienoismalli entistäkin enemmän. Gorbatsov- ja ”Minun aarteeni”-näyttelyt eivät oikein iskeneet Apsuun, mutta uusi toukokuuhun asti avoinna Kakaravaara-osasto* sitäkin enemmän. Hienosti rakennuttu näyttely, ja mikä parasta, siellä sai moniin esineisiin myös koskea! Nostalgiaa mummille ja Apsulle kiinnostavia kohteita: junarata ja vanha toimiva kaupan kassa.

Mummille parasta oli pojan seura ja jutut. 😉

 

*Museon Kakaravaara-näyttelyn menen joku kerta katsomaan yksikseni oikein ajan kanssa. Suosittelen muillekin – aikuisellekin! Ja Kalevan kuva-arkistossa on kuvia Oulun ”oikeasta” Kakaravaarasta.

Kyselyn palaute

Perjantaina asettelemiini kysymyksiin tuli mukavasti vastauksia.

Oikeastaan vain postikorttikysymyksiin tuli odotusten mukaiset vastaukset: siis lähes kaikki ostavat ulkomailla postikortteja ja kotikaupungissakin niitä ostaa noin puolet vastaajista.

Vastaajista vain seitsemän on käynyt Madeiralla – ja 21 ei. Ehkäpä koostepostaukseni tässä jonakin tulevana päivänä saa matkakuumeen suuntaamaan sinne… Entäs muutokset lihansyöntiin: olin oikeastaan vähän yllättynyt että jopa kolmannes (12) on muuttanut suhtautumista viimeisen kahden vuoden aikana.

Ja puolet tiesi, puolet ei tiennyt, mitä kruununmakasiinit ovat ja miksi niitä on rakennettu. Suomessa niitä on parikymmentä, ne melkein kaikki ovat kivisiä, rakennettu Venäjän vallan aikana 1800-luvun puolivälin molemmin puolin ja ne ovat yleensä jossain vanhassa kaupungissa. Ihan kuten 1700-luvulla lähes joka pitäjään rakennetut pitäjänmakasiinit, myös kruununmakasiinit liittyivät verotukseen: niihin kerättiin kruununjyvät. Talonpoikien oli maksettava kruunulle verot, ns. kruununjyvät joten makasiinit olivat viljavarastoja.

Pitäjänmakasiinien tehtävä oli monipuolisempi kuin näiden kaupungeissa olleiden kruununmakasiinien. Pitäjänmakasiineihin kerättiin viljaa hyvinä satovuosina, ja sitten kun tulivat katovuodet niin sekä siemen- että syöntiviljaa sai lainaksi – korot kuuluivat silloinkin lainan ehtoihin. Jos pitäjänmakasiiniissa oli ylijäämäviljaa (= hyviä vuosia peräkkäin), se myyntiin huutokaupalla ja saadut varat käytettiin muun muassa köyhäinhoitoon ja koulujen ylläpitoon. Takseerauksella (= verotuksella) kerättiin siis varoja koulutukseen ja sosiaalihuoltoon.

Vuosikymmenen ennen suuria nälkävuosia (1866 – 1868)  määrättiin, että pitäjänmakasiinin yhteydessä tuli toimia erikseen siemenjyvästö ja hätäapujyvästö, ja vaikka määräys pantiin toimeen aika kattavasti, ei tämä varatoimi estänyt nälänhädän tappavan 1860-luvun jälkipuoliskolla noin 150 000 suomalaista ( noin 8 % koko maan väkiluvusta).

Pitäjänmakasiinejahan on vielä paljon tallella, – lähes poikkeuksetta kotiseutumuseoina. Entäs sitten pakkahuoneet? Niitäkinhän on melkein joka kaupungissa?

Tietääkö joku, mikä tämä minun tänään Kasvitieteellisessä kuvaamani marja/hedelmä on?
Se on isossa puussa, mutta en kyllä tunnistanut, eikä siinä alla ollut kylttiä kuten puutarhalla yleensä on….

Pyöräilykesän päätös

Mennyt kesä on ollut pyöräilykesä.

Tänään pääsin tavoitteeseeni. Aloittaessani ei ollut mitään tavoitetta, mutta jossain välissä (ehkä osin tyttären syytä?) sellaisen asetin. Tavoitteet ovat hyväksi, useimmiten ainakin.

Tänään – pari päivää ennen aiottua 🙂 – sitten poljin ne viimeiset kymmenet kilometrit. Ja ehkä juuri tänään, hyytävän kylmässä kelissä, lähes koko ajan vastatuuleen polkien (miten minä taas onnistuin valitsemaan sellaisen reitin), homma tuntui nimenomaan suorittamiselta, eikä liikkumisen ilolta, ei ulkoilun riemulta, ei uuden näkemisen innolta, ei mukavalta ja hyvää tekevältä treeniltä, ei helpolta ja hulppealta kulkemiselta, jollaista se suurimmaksi osaksi on ollut.

Tänäänkin pyöräretkeen sisältyi kuvailuja, tosin vain alkumatkasta, mikä sitten alensi keskimääräistä nopeutta. En useinkaan tätä puhelimen mittaria ole päälle laittanut, mutta sen verran olen mittaillut, että tiedän keskimääräisen ”kulkuvauhtini” (siis ilman pysähdyksiä) olevan noin 20 km/h – osin sähköllä, osin ilman. Niinä kertoina kun pyöräilyn pääasiallinen tai ainoa tarkoitus on ollut vain liikkuminen – ”lenkki” eikä mitään kuvaus-, maisema-, kahvi-, limpparitaukoja – olen polkenut kotoa Saarelan sillalle ja takaisin, – Oulujokivarressa on tullut eräskin kirja kuunneltua.

Tämä hurahtamiseni sähköpyöräilyyn on sattunut sikäli hyvään saumaan, että juuri tänä kesänä Oulussa on tehty valtavan paljon pyöräteiden kunnostamista, viitoittamista ja uusia reittejä. Asfalttia ja viittoja on Ouluun tullut kymmenien kilometrien varrelle. Uudella nettisivustolla on reitit esitelty ja kartta julkaistu. Voitte arvata, että suorittajalle tuo oli mitä oivallisin juttu: kaikki reitit on kuljettava – ainakin kerran!

Ja niinhän sitten tein: sekä pääreitit, sivureitit ja vähän kauemmas vielä. 😉 Ja kyllä kannatti. Paljon uutta olen nähnyt, hienoja reittejä, hyvä ajella, polkea, kuvailla ja ulkoilla.

Vastaava hurahdus johonkin liikuntaan minulla oli edellisen kerran vuosien 2003 ja 2004 kesinä, jolloin rullaluistelin satoja kilometrejä, muistaakseni 600 km noina molempina kesänä. On vaikea kuvitella, että tällaista enää kohdalle sattuu, mutta olen kovin iloinen, että oli tämä pyöräilykesä.

Talvipyöräilijäksi minusta ei ole. Jo tänään oli niiiiiin kylmä, – entä jos olisi vielä lunta ja liukasta! No way! Ja totta puhuen, on tämä tuhansien kilometrien pyöräily aiheuttanut vähän ”urheiluvammojakin”: alkukesästä ikiaikainen, vanha polvivamma ilmoitteli olemassaolostaan ja nyt viimeiset pari kuukautta olkanivelet ovat kipuilleet öisin herätellen ja panneet pohtimaan, että ei urheilija tervettä päivää näe ja että, pitäisikö koko homma lopettaa…

Silti olen vähän huolissani, että mitä nyt? Miten säilyttää tämä saavutettu kunto? Miten pitää karistetut kilot pois? Mistä löytää liikkumiseen uusi ilo?

Mutta ehkä minä kävelen, ehkä hiihdän, uiminenhan se olisi parasta nivelkivuillekin, mutta… noh, katsotaan. Mutta nyt olen tyytyväinen, kun 4000 km vajaassa puolessa vuodessa (oikeastaan 5 kk:ssa), keskimäärin 25 km päivässä, on tullut pyöräiltyä. On ollut ilo kun olen voinut ja saanut.

 

Ruojakuu

 … lokakuu, likakuu ja ruojakuu.

Monissa kielissä lokakuun nimi on kahdeksaskuukausi (octo, lat.), siis October, oktober, octobre, ottobre  (kuukausien nimistä enemmän TÄSSÄ postauksessani), mutta tämäkin kuukausi on Suomessa säilyttänyt omakantaisen nimensä, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa.

Lokakuun säästä kansanperinteessä on vankka käsitys, että jos syyskuu on ollut lämmin, on lokakuu kylmä. Jos syyskuussa on satanut paljon, lokakuussa ei sada, jne. .. No ainakin tänään vielä on ollut aika mahtava keli, vaikka se ei niin aurinkoista ole ollutkaan. Lämmin tuuli on kuitenkin puhallellut. Karjalassa lokakuun ensimmäinen päivä on Pokrova joka vastaa meidän kalenteriss amme Mikkelin (Mikon) päivää, mikä taas merkitsee, että ”maata ei enää saa liikutella” ~ pellot ja kasvimaat on nyt jätettävä lepäämään. (Pokrova-nimitys tulee Neitsyt Marian hunnun venäjänkielisestä nimestä, pokrov (suoja, turva).  Satokausi päättyy ja alkaa pyyntiaika.

Minulla on vähän ollut sellainen päivä: kesän kuvasatoa olen muutellut pyynniksi… Tai siis koonnut kuvakansiota myyntiin. 😉 Tuira on nyt linssissä korostetusti. Vähän kyllä lipsahdin Laanilan puolelle välillä. Vaikka Oulun vanhat kauniit isot julkiset rakennukset -projektini on edelleen pahasti kesken, on hyvä hoksata, että Oulussa myös on paljon vanhoja kauniita puutaloja.

Tämä idyllinen punainen talo, joka näkyy motarin sillalta, on minulle käymätön paikka. Se on nykyisin juhlahuoneista Villa Onnela, mutta Pehtoori muistaa sen lapsuudestaan joulujuhla- ja kerhopaikkana. Talo kun oli 60-luvulla Typen omistuksessa ja henkilökunnan harrastusten ja juhlien tyyssija. Appihan oli Typellä töissä ja perhe asui tässä lähellä, joten siksi Pehtoorille tuttu paikka.

Tuiraa kuvailemassa

Taas sellainen kuvauspäivä, että ne kuvat, jotka ”piti” ottaa (= aamulla toivottavasti jo viimeisiä Porotokka-kuvia ja iltapäivällä Tuira yms. korttikuvia varten pitkin poikin kaupunkia), eivät ole ollenkaan sellaisia kuin toivoin ja uskoin osaavani ottaa, ja sitten ohimennen, pienen hetken näin tuon yllä olevan näkymän. Pienen tovin, vain muutamia otoksia ja sitten ”sattui” tuolloinen. Lähes vahingonlaukasus.  Tykkään itse siitä kovasti.

Pieni pala vanhaa Tuiraa näkyi puiden lomasta. Kuvasin sen Kuusisaaresta kohti Tuiranpuistoa: Merikartanon koulu ja puusepän verstas ja muita rakennuksia pilkistää kauniisti. Vuoden 2019 kaupunginosa Tuira näyttäytyy tässä idyllisempänä kuin onkaan. Minulle tulee mieleen Tampereen Amuri. Ja Oulussa edes pieni mäki maisemassa…

Ja taas sellainen kaihoisa, jäähyväistunnelma ulkoillessa: pian valo ja värit hiipuvat. Kulkeminen vähenee, uuden näkeminen vähenee. Noh, tuleepahan sitten duunattua kuvasaalista valmiiksi ja julkaistavaksi, kun tiet eivät enää vaadi kulkemaan.

Oulussa on paljon kaunista

Maantie vaatii kulkemaan.

Ylläoleva kuva on eiliseltä reissulta, mutta kyllä tänäänkin on tullut pariin kertaan oltua pyörän kanssa liikenteessä.

Aamupäivällä me molemmat olimme tahoillamme äitiemme ”hommissa”. Pehtoori puushowissa ja minä kauppa-asioilla ja Caritaksessa. Kun oli pesula-asiakin, niin kävin samalla stopilla kaupassa Valkean uudistetussa Herkussa, jossa tosin vasta nyt iltasella oli viralliset avajaiset. Toisin kuin aiemmin olin antanut itselleni kertoa, ei kauppaa oltukaan supistettu ja ”ajettu alemmas”, vaan päinvastoin hyvältä näytti monilta osin. Deli ja valmisruokapiste taisi olla ainoa osa, joka oli melkein deletoitu. Mutta sepä ei minua juuri koskekaan, en ole tainnut siitä koskaan mitään ostaakaan.

Iltapäiväksi olimme sitten sopineet Villa Eevilään iltapäiväkahvitreffit; molemmat pyöräilimme sinne tahoiltamme.

Se on viimeistä viikkoa auki tälle kesälle, ja siellä oli kyllä sekä pihalla että sisällä kahvittelijoita ja suolapalan nauttijoita.

Ja äsken piti vielä käydä Möljällä katselemassa ulkoilijoita ja uimareita elokuun samettisessa illassa. Lämmintä, tyventä, vahvoja vihreän sävyjä, leppoisaa, auringon kultaama maisema.

Poissa koneelta

Kahvila Kiikku Kiikkusaarella Ainolan puistossa oli tänään lounaspaikkani. Kahvila Kiikku (ent. Tuomenkukka) on edelleen mitä viehättävin paikka piipahtaa. Sisätila on vanhassa kasvihuoneessa, ja edelleen siellä on paljon kasveja, mm. kaktuksia ja mehikasveja, katossa viiniköynnöksiä. Siellä on hyvä hengittää ja hyviä leivonnaisia vitriineissä.

Korvapuustilounaan jälkeen kävin jälleen katselmassa puiston ruusutarhaa, joka edelleen kukki ja voi hyvin. Tämän ruusun nimi on Hansestadt Rostock. Hansakaupungilla on nimikkoruusunsa.

PS. Onko sinulla ollut ongelmia saada blogia auki puhelimella? Muutamia ilmoituksia siitä on tullut… Olen koettanut etsiä syytä moiseen, mutta enpä ole vielä keksinyt missä olisi jokin ruksi pielessä, ettei toimi… Onkohan se jopa syynä vierailijamäärien romahdukseen? Vai onko syynä se, että tässä kesällä on ollut monta sellaista päivää kuin eilen ja tänään, etten ole oikein ehtinyt/jaksanut/viitsinyt paneutua blogiin, mihin on syynsä ollut silläkin, että kuuntelussa on ollut niin hyvä kirja, etten ole malttanut sitä keskeyttää, vaan olen tehnyt mieluummin vaikka kotihommia, joiden ohessa kirjaa voi jatkaa. Postausta kirjoittaessa en pysty kuuntelemaan, tai pystyn, mutta en kuule mitään.

Teenpä tähän pienen kyselyn ja kartoittelen pitkästä aikaa ”lukijakäyttäytymistä”. Siis mielellään kaksi täppää: 1) millä välineellä ENIMMÄKSEEN luet ja 2) kuinka USEIN luet?


Ps. Huomenna voisin ehkä yrittää tehdä ”oikean” kunnon postauksen, ja kertoa kesälukemisteni parhaimmistosta. Ja ensi viikolla sitten julkaisen kesäkuvakisan. Niiden välissä raporttia Rovaniemeltä: Paistinkääntäjien Suurkapituliin matkaamme perjantaina.

Sata päivää sähköpyöräilyä – kokemuksia ja numeroita

Sata päivää sähköpyöräilyä takana – tai jos ihan tarkkoja ollaan niin taitaa olla vasta 90.

Huhtikuun puolivälissä sen ostin, ja viikko on oltu Roomassa, kaksi viikkoa mökillä ja kotona ollessakin pyörä on ollut puolenkymmentä päivää käyttämättömänä varastossa. Siis kuitenkin lähes sata päivää vajaassa neljässä kuukaudessa. Tämä kesä on ollut pyöräilykesä, ja pyöräkautta taitaa olla vielä pari kuukautta jäljellä. Talvipyöräilijää minusta ei tule.

Tänä kesänä olen tankannut autoni vain kerran. Kilometrejä harmaaseen pikku Beetleeni ei ole tullut kuin muutama sata. Mökkireissut on tehty Pehtoorin kiesillä. Omalla autolla en ole juuri ajellut.

Pyörässä on nyt 2700 kilometriä, joten keskimäärin 30 km päivässä on sähköpyörällä huristelua takana. Ja kyllä sitäkin on poljettava, – ei se liiku metriäkään edes sähköllä, jollei polje.

Olen tutustunut Ouluun, sen asutusalueisiin – uusiin ja vanhoihin – ihan uudella tavalla. Monta ihmetyksen aihetta on tullut vastaan. Lähikuntiinkin on moni pyöräretki suuntautunut: moni lähiseurakunnan kirkko ja kotiseutumuseo on tullut käytyä ja kuvattua. Turkansaari, Koiteli, Kiviniemi, Oulunsalo, Haukipudas ovat olleet mukavia, ainakin pari kertaa pyöräilypäivän kohteita ja Raahen retriittireissu jätti ihan mahdottoman mukavan muistojäljen tähän kesään.

Vastavaloon olen voinut ladata pyöräretkiltä kuvia paikoista, rakennuksista, maisemista, miljöistä joita siellä ei ennen ole ollut. Ainakin parisataa kuvaa on pyöräretkien saaliista kelpuutettu sinne.

Olen löytänyt monta mukavaa tauko/välipalapaikkaa: Oulunsalon museokahvila, Koitelin Taukotupa, Haukiputaan tapulikahvila, Villa Eevilä … Pullakahvit ja limpparit eivät ole ennen kuuluneet liikuntasuoritusteni oheistoiminnoiksi, mutta näillä pyörälenkeillä ne ovat monta kertaa kuuluneet asiaan.

Vähitellen olen hankkinut pyörään lisävarusteita: pyöräkoriin sopiva kameralaukku ihan ensimmäisenä. Sitten penkin pehmuste ja myös tankoon kiinnitettävä pieni pussukka, jossa on kännykälle paikka. Äänikirjan, ja joskus kartan vuoksi, hyvä kun siinä on läpinäkyvä suojus. Vaikka yleensä kyllä pysähdyn, jos on jotain selailtava, säädeltävä tai katseltava. Uusin hankkimani lisävaruste on tankoon uudet kahvat. On nimittäin niin, että pyöräily ei rapautuneille ja rasittuneille olkanivelilleni ja yläselän lihaksille ole mikään vetreyttäjä tai hyväätekevä liikuntamuoto. Päinvastoin. Varsinkin jos on monen tunnin pyöräilyrupeama menossa, niin käsien kierteellä olo alkaa puuduttaa. Nyt uusien ”pystykahvojen” ansiosta käsille ja hartioille ei tule niin paljon rasitusta. Pyöräilykesä on jättänyt myös hassut jäljet käsiin: kämmenselät ovat hyvinkin ruskettuneet, mutta sormet ovat melkoisen valkoiset. Eiväthän ne käsien ollessa tangolle puristettuina juuri saa aurinkoa. 😀

Jos joskus – ehkä en enää tänä kesänä? – teen pyörällä vielä yöpymisreissun, jolloin on pakattava mukaan kameralaukkua enemmän tavaraa, niin hankin/lainaan sellaiset takalaukut kuin esim. meidän mankelimatkaajalla on pyörässään. Kun jatkuvasti mukanani kulkeva kameralaukku painaa 5 – 6 kg, niin se menee vielä aika hyvin tarakalla, mutta kun Raaheen pakkasin mukaan myös ison repun, jossa oli painavaa tavaraa (akkuja, tietokone etc.), niin korkea kuorma takana teki pyörän aika epävakaaksi, eikä paino jakautunut parhaalla mahdollisella tavalla. Sähköpyörähän on ainakin 10 kg painavampi kuin tavallinen vaihdepyörä ja varmaan 15 kg painavampi kuin maantiepyörä, joten se on raskaampi liikutella ja erityisesti vastamäkeen raskaampi poljettava.

Niinpä onkin erinomaisen hyvä, että on sähköavitus. Siitä huolimatta kyllä minulla on kunto kasvanut tosi paljon. Olkoonkin, että pyrin (lähes aika) ajelemaan niin hitaasti, ettei tule hiki, kulkemaan sellaisella hyvällä matkavauhdilla. Ja kun syke on sopiva ja liikkuminen pitkäkestoista, niin sitten palaa rasvaakin. Lähes huomaamatta paino on vuodenvaihteen lähes ennätyspainosta pudonnut seitsemisen kiloa. Ja sehän tuntuu erinomaisen mieluisalle; jotenkin omempi olo on tässä painossa. Ja kuinka monta vaatehuoneen ”saattohoito-osastolla” ollutta vaatetta onkaan päässyt takaisin osaksi arkeani.

Ilman äänikirjoja pyöräilykilometrejä olisi varmasti vähemmän. Paljon vähemmän. Monta kertaa olen paluumatkalla ajanutkin ohi kotikujan risteyksen ja käynyt vielä muutaman kilomertin mutkan, että kirjan luku päättyisi, juonenkäänne olisi ohi… Kymmenien kirjojen (”luku”)kokemuksista voisinkin tässä joku päivä postailla ja ehkä vinkkejäkin antaa.

Ja luulenpa, että saan tällä viikolla aikaiseksi myös kesäkuvakisan! Ja siihenhän kuvat ovat sitten näiltä pyörälenkeiltä.

Ruusuja ja ruokaa

Päivän teema on ollut aasialainen ruoka. Jo eilen tein vähän valmisteluja, ja katoin pöydän. Silti tänään kului helposti neljä tuntia keittiössä.

Aamupäivällä ehdin käväistä parituntisen ulkona, mm. Ainolan puistossa, jossa ruusut ovat nyt kukassa. Ja niitä on paljon!

Parikymmentä penkkiä, kaikissa parikymmentä ruusua, ja jokaisessa niistä monia, monia kukkia. Siellä on kaunista!

 

Ja sitten iltapäivä aasialaisten raaka-aineiden parissa. Menu muodostui tällaiseksi.

Aasia, mikä? – Aamusella kirjoittelin menua (jotta muistaisin, mitä kaikkia olin ajatellut tekeväni ja tarjoavani), ja kun Tyär istui vieresssä kirjoituspöydän ääressä koodaamassa (opiskelee täällä, koska ”elämä on kurinalaisempaa näin”… Hmmm) ja kysyin, mikä se aasialainen moniruokalajinen päivällinen olisi…. ”Aasia buffa”, Aasia-menu, ja ties mitä. Ja kun jätin tiedoston auki koneelle, oli esikoinen käynyt ihan itse täydentämässä ”menu-kortin”. Siis Hing shoo pang!

No mutta, noita oli tarjoilla. Mitään ei ollut mahdottoman paljon, päinvastoin, aika hyvin kaikki kului. Harmittaa kun noista dumplingeista (japanilainen guoza ja kiinalainan dim sum) jäivät kuvat ottamatta. Ne molemmat olivat eilen Aasia Marketista ostamiani raakapakasteita. Molemmat oli aika helppo kypsentää, ja kastikkeethan ovat ratkaisevia. Dim sumit eivät olleet kummoisiakaan, mutta kana-dumplingsit (Gyoza) maistuivat meille kaiklle. Noh, Apsu ei suostunut edes maistamaan… 😉

Katkasalaatin kehittelin ihan itse. Tomaattia, katkarapuja, sweet chili saucea, majoneesia, purjohakkelusta,… ja avokadoa. Naan-leivän päällä ihan oivallista.

Ja sitten kalapuikkoja!! TOdettiinpa eilen, ettei ole tässä huushollissa ennen kalapuikkoja nähty. Mutta tänään niitä valmistin, ja käärin riisipaperiin kurkun, porkkanan, salaatin, limen, korianterin kanssa. Ja kehotin maistelemaan niitä Teriyaki-kastikkeen kanssa. Ja Ni hao tai jotain muuta myönteistä kiinalaisittain. Ne olivat kuin olivatkin hyviä. Vain Apsu, Eevi ja heidän serkkunsa M., joka oli myös ruokapöydässä, jättivät väliin. Muille maistui.

Vaikka itse sanoinkin, ja vaikka olen tehnyt kymmeniä, kymmeniä kanawokkeja ennenkin, niin tänään oli kyllä ihan ekstrahyvää. Johtuneeko raaka-aineista? Ehkäpä. Ja sen kanssa tämä vanha kurkkulisuke sopi oikein hyvin. Setsuanin kurkut!

Söimme pitkän tovin, kaikille vähän jokaista ruokalajia riitti täyttämään vatsat… Ja sitten lopuksi mangopohjaista jälkkäriä. Tätä teen toistekin… Kaupan valmis mangopuree on oikein hyvä tuote. Mangolassia ja vaikka mitä siitä voi tehdä. Varmasti palaan reseptien kera asiaan…

Koitelissa kotitöitä paossa ;)

Merkillisen kauan kului aamusta aikaa ennen kuin sain rästiin kerääntyneet tiedottajan hommat hoidetuksi. No oli siinä hyvä puolensakin: ehtipä ilma edes vähän lämmetä. Tuulinen keli oli kyllä Pehtoorin päivän urakointia ajatellen hyvä, sillä hän oli päättänyt, että tänään on se päivä, jolloin pesee ikkunat. Meillähän on muutaman vuoden ollut diili, että hän pesee ikkunat ja minä maksan illallisen ravintola Uleåborgissa. Minusta tämä jos joku on erinomaisen hyvä sopimus. 🙂

Omalla ”aielistallani” oli tälle päivälle Koitelin retki, enkä sitten antanut sään estää sitä. Kerrospukeutumista ja hanskat käteen, ja eikun vastatuuleen kohti Kiiminkiä ja Koitelinkoskea. Pakkasin mukaan useamman objektiivin (BTW: se Haukiputaalla hajonnut laajakulma on palautunut korjaamosta eikä remontti vienyt valokuvaustoimintaani konkurssiin. 😉 ) ajatuksena ottaa ”taidekuvia” koskesta ja maisemasta, mutta enhän sitten edes minijalustaa muistanut, joten vähän häneksi meni kuvaussuunnitelma. Toisaalta onneksi aurinko alkoi juuri perille päästyäni paistaa.

Koskenrannalla ja saarissa oli aika paljon vierailijoita, ulkoilijoita ja turisteja (asuntoautoilijoita). Ja alajuoksulla kolme tai neljä maahanmuuttajaperhettä. Miehet sytyttelivät nuotiopaikalla tulia, lapset kiertelivät kallioilla ja pelasivat nurmella, naiset kävelivät metsäpoluilla. Kun sitten vajaan tunnin päästä olin lähdössä takaisin, ja pakkasin heidän ”leirinsä” lähellä olevan pyörätelineen luona kamppeitani pyöräkoriin, säätelin puhelimen trackeriä ja käynnistin Bookbeatin saavutti huumaavaan herkullinen tuoksu hajuaistini. Notskipaikalla miehillä oli isot lihavartaat kypsymässä. Naiset ja lapset levittelivät huopia nurmelle, ja etsivät astioita retkikasseistaan, miehet olivat jo kattaneet itselleen nuotiopaikan pöydälle… Ei ihan tavallinen ”paistetaan makkarat” -retki. 😉 Onneksi olin sentään käynyt Sahansaaressa olevassa Tunnelmatuvassa pullakahvilla, että en ihan tolkuttomassa nälissäni kuolannut.

Ilta kulunut sometellessa, Vastavalossa, tehdessä keskiviikon viininmaistiaisiin prujua ja etsiessä teemaan sopivien ruokien reseptejä. Tulee kyllä mielenkiintoinen maistelu. Olisipa vain aurinkoinen ilta.

Kesäsunnuntai

Ainolan puiston reunamilla, Plaatansaaressa. Takana näkyy Pohjois-Pohjanmaan museo.

Taas kerran niin yö niin täynnä idioottimaisia, naurettavia, vauhdikkaita, typeriä unia, että aamulla liian aikaisin herätessä, olin väsynyt. Taas kerran yöllä unen ja valveen rajamailla toivoin, että olisipa kaukosäädin, jolla voisi vaihtaa unikanavaa paremmaksi. Ei voinut. No, tästä huolimatta, lepoa oli kai kuitenkin tarpeeksi, sillä mieluusti lähdin ulos ja lenkille. Enemmän kilometrejä kuin onnistuneita kuvia. 🙁 Eikä niin tavattoman lämmintäkään. Oikeastaan ei juuri heinäkuun aamulle tuntunut.

Loppupäivä menikin sitten ruoan parissa. Sitä tehdessä, tarjotessa, vierasta (= äitiä) syömään hakiessa ja kotiin viedessä, ollessa ruokapöydässä, jossa myös pikkuperhe ja systeri miehensä kanssa. Ihan pienen hetken jossain välissä Apsun kanssa hippasilla ja Eevistä sylitellessä.

Sitten me yhdessä Apsun kanssa koristelimme kakun. Tai oikeastaan A. sai ihan itse laitella tomusokerit, kukat ja jalkapallot, joista sitten isänsä kanssa ensimmäisenä söi jalkapallot. Pinocchio (- tai Brita) – kakku on minulla usein, yleensä aina, ollut lähtökohtaisesti kuohkeampi kuin eilen iltasella leipomani, mutta ihan yhtä hyvää oli tämäkin. Toisen kerran tänä kesänä täytekakkuun tulevan kermavaahdon makeutin, paitsi meksikolaisella vaniljalla, myös ruokalusikallisella lemon curdia. Siitä tulee makeus, mutta myös raikkaus. Niin ja kakkukermikseen laitan ”aina” creme fraichea (ruokalusikallisen desiin kermaa). Tulee vähän tymäkämpi vaahto ja nyt siis myös lemon curdia. Hyvää on totesi koko pöytäseurue.

Ruokahalua ja sen hankkimista

Se, ettei enää ole sidoksissa säännölliseen työaikaan, eikä juuri minkäänlaisiin töihinkään, tuntuu mukavalta, esimerkiksi silloin, kun on tulossa juhannus. Nimenomaan juhlapyhän tulovaiheessa. Voi siis rauhassa valmistella jo sitä juhlaa: eikä lähteä juhannuksen aatonaattona töiden jälkeen ajelemaan mökille, ja matkalla käydä Rovaniemen sittarissa satojen, tuhansien muiden kesäloman tai juhannuksen aloittajien kanssa. Tai noh, silloin kun noin tehtiin, sekin oli mukavaa. Mutta kuinka hyvä olikaan tänä aamuna ajella ukkelin kanssa lähikauppaan kaikessa rauhassa aamuyhdeksältä, kerätä ostoksia liki kärryllien, käydä vielä Alkossa, jossa Juniorilla oli ruuhkatonta aikaa suositella viinit ja kuohuvat, joita on itsekin tulossa pitkän viikonlopun ruokasessioihin nauttimaan.

Ja sitten puolelta päivin torin kautta Caritakseen. Pikkujuhannusta vietimme äidin luona. Pehtoorikin tuli kun parturireissultaan ehti. Uusia perunoita, sipulikastiketta, graavilohta, rieskaa. Jälkkäriksi mansikoita ja jätskiä. Mitäpä sitä muuta? – Olemattoman kokoiseksi kutistuneelle äidille ei paljon ruokaa uppoa, me Pehtoorin kanssa kyllä söimme. Kun pitkän lounaan ja ukkoskuuron jälkeen kotiuduin, oli aika päivän pyörälenkille. Jolle ei ollut mitään päämäärää, mutta kaksi ja puoli tuntia olin liikkeellä polkien –  tosin Pikisaaren läpi pyörää talutellen. Siellä on avattu  Pikinen Poloku – ympäristötaideteoksia polun varrella. Kivahan niitä oli katsella.

 

Vielä enemmän minua ilahdutti, että uimahuone, pikku paviljonki, oli maalattu ja nyt graffitit ja muut sotkut ovat poissa. Ihan niin kuin on tehty Ainolan puistossakin. Nyt ovat ilo silmälle.

Kuvatessa yksi mies tuli juttelemaan, mikä ei ole tavatonta, useinhan joku kyselee: ”Tuleeko hyviä kuvia?”, ”Sullahan on hieno kamera, tulee varmaan hienoja kuvia?” tai ”Mihin lehteen kuvvaat? Eihän mua näy/näynhän mää varmasti?”, mutta tavatonta oli, että tämän tämänpäiväisen jututtajan kanssa oli oikeasti mukava jutella. Hän kysyi ensimmäiseksi ”Miten valitset mitä kuvaat? Millaiset kohteet sua kiinnostaa?” ja sitten hän kysyi millaisia kuvia otan, minkä tyylisiä. Juttelimme tovin kuvaamisesta, graffiteista, viininjuonnista (mainitsin hänelle että olemme kerran viinikerhomme kanssa käyneet piknik-reissullamme nauttimassa lasilliset tuossa paviljongissa). Viiden, kymmenen minuutin juttelun jälkeen toivottelimme hyvät juhannukset. Se oli mukava kohtaaminen.

Pikisaaresta lähdin päämäärättömästi polkemaan, myötäiseen ja vastaiseen. Ja kuten usein, lähes aina, seurailin vesiä, jokivartta. Enkä tiedä, olenko koskaan aiemmin käynyt Lämsänjärven (Lämykän) rannalla. Se on (nyt taas puhdistuksen jälkeen) oikeinkin suosittu järvi. Kaunis mäntykangas vieressä. Tänään siis kävin. Ja sen jälkeen huomasin olevani taas ylittämässä uutta Saarelan siltaa. Siellä suunnalla olen aika usein.

Nyt kun kuvat on purettu, lähden tekemään uudenlaista tiramisua. Oikein gourmet-versiota, ennen tekemätöntä. Tämän kesän kalaasit kun ovat pitkästä aikaa Italia-teemalla, on koekeittiö käynnistettävä. Kirjoittelen huomenna reseptin, jos tekele vaikuttaa lupaavalta. Ylihuomenna se vasta syödään. 😉

”Vappu tulee, tule sinäkin!”

Aika lailla ulkoilua tämä päivä, olkoonkin, että ei niin kovin lämmintä ole ollut.

Mutta keväältä tuntui: ajelin aamupäivän pyörälenkiltä ja Caritaksesta kotiin Torin Lihamestarin kaupan kautta (halliremontin takia nyt Isokadulla) ja sitten Kauppatorille. Iltapäivän lämmössä ja vappua kohti mentäessä olikin  juuri alkamassa Teekkaritorvien konsertti: ”olemme nyt jäähyväiskiertueella, tämä on viimeinen kerta kun esiinnymme, [tässä vaiheessa runsas yleisö näytti murheelliselta ja yllättyneeltä], tämä on viimeinen vappukeikkamme 2010-luvulla.”

Teekkareillakin on verbaliikka hallussa. 😉 Ja isointa torvea koko poppoossa soittaa humanisti. ”Meiltä” valmistunut H. on vappuja ja keikkoja kokenut. 😉 Niin hienosti soitti koko Teekkaritorvien joukko. Metsäkukkien tahtiin  tanssivat ja letkajenkkaa vetivät kymmenet auringosta nauttivat opiskelijat ja muut oululaiset.

Opiskelijavappua katsellessa, Enni Mustosen kirjoja viime päivinä kuunnellessa, Lapin sodan päättymispäivänä, jostain lähtee häivähdys omaan menneeseen. Ikävä yliopistomaailmaan, historian pariin, tekemisiin ”omien” opiskelijoiden kanssa, tutkimuksen tekoon, jopa kiireiseen toukokuuhun, tekemiseen ja tuloksiin… Mutta äkkiä havahdun: eihän sitten olisi mahdollista viettää päiviä ulkona. Ja karistan ikävän, ja nautin keväästä.

Kunhan iltapäivän lopulla olimme Pehtoorin kanssa syöneet mainioita grillattuja kebakoita (sieltä Lihamestarilta) ja oheisherkkuja, päätimme lähteä kimpassa pienelle pyörälenkille: halusin nähdä pikkuperheen uuden rempatun eteisen. Ja Juniori ymmärsi tarjota lasilliset kuohuvaa. Ja minä hävisin – ihan yrittämättä – Apsulle kolme neljästä Kimblestä.

Palatessa kiertelimme Pateniemen rantoja. Tuuli jo aika kylmästi. Keväästä vain häivähdys, mutta Teekkaritorvien slogan: ”Vappu tulee, tule sinäkin!” on mainio. Vappua kohti, ystävät!

Lankalauantain lämpö sisällä ja ulkona

Lankalauantai. Pyöräilypäivä, kauppareissupäivä, leivontapäivä, perhepäivä, ruokapäivä, lämmin kevätpäivä, pyöräilyilta, patiokauden avauspäivä, kuvausilta, … Niin hieno ilta.

Tänään oli jälkkäriksi ”nyhtöpullaa”. Tein siitä pääsiäisversion.

Ensimmäisen kerran tämän tyylistä sain jokunen vuosi sitten viininmaistiaisissa. Pullaa ja punaviiniä. Se on alsacelainen (Strassbourghin kaupungin vastaanotolla kuulemma tarjottu) juttu. Ja sieltä se kantautui meidän makumaailmaamme. Ja uskokaa pois: on mahdottoman hyvä yhdistelmä. Tonnikalapääruoalta jäi tilkat punaviiniä (Pinot noir, parempi olisi joku ”hilloinen” appasimento) ja kyllä niiden kanssa maistui ihan yhtä hyvältä – paremmaltakin – kuin sitten kahvin kanssa.

Ohje, jonka perusteella tein, on Kinuskikissan sivulla: jouluversiosta jätin pois piparkakkumausteen ja vaniljasokerin vaihdoin tyttären Meksikosta tuomaan vaniljaan (palaan siihen joku päivä… ). Tähtipulla tai nyhtöpulla-nimelläkin löytyy vastaavia ohjeita, mutta juuri tämä ohje on ainakin minulla toiminut. Jokainen voi ”nyhtää” sakaran itselleen.

Kun pikkuperhe ja tyär lähtivät (Apsu sai sitten kummitätinsä yökylään 😉 ), me lähdimme Pehtoorin kanssa pyöräilemään. Ja päädyimmepä lopulta Keltaisen aitan patiolle: liekö koskaan ennen avattu patiokautta näin aikaisin. ”Yhillä” oltiin tyynessä, lämpimässä illassa tovi. Aika paljon oli väkeä torinrannassa. Pehtoori palasi kotiin, minä jäin kiertelemään rantoja, – ja yllättävää – kamera mukana.

Nallikarissa kuvaillen

Kuvauspäivä. Sen että pyörälenkillä olen käynyt ja pientä kevyttä siivousta kotona tehnyt, muutoin päivä ja ilta mennyt kuvauskeikalla ja kuvia tehdessä.

Nallikari-ravintolassa on menossa äyriäisviikot, ja sainpa sitten a la cartea kuvattavakseni. Toinen toistaan ihanampia annoksia: hummeria, scampeja, kampasimpukoita, jättikatkoja ja ostereitakin… kyllä nälkä kasvoi kuvatessa. Sainpa sitten ”syödä kuormasta”: valitsin annoksen parsa ja kuningasrapu  – ui, jui. Johan oli herkkua. Ja sitten vielä scampeja öljyssä…  Ostereihin en koskenut, minä en pidä ostereista. Jos ne on gratinoituja niin saattavat upota – samppanjalla alas huuhtoen. 😉 Mutta en hakeudu ostereiden äärelle.

Suunniteltiin myös tilojen kuvauksia, ja pääsin eka kertaa käymään siellä ylhäällä, kylpytornissa. Onneksi oli kamera mukana. Sattuipa ole hienoja lentokoneen juovia taivaalla, ja niitä kuvasin, kotona koneella kuvia työstäessä sieltä paljastui halokin!

Ai, niin, olihan meillä sitten kujallakin kuvailtavaa. Puutarhassa tuhoja tehnyt jyrsijä ja ukostaan eksynyt fasaanirouva.

Asiat etenee hiljalleen

Niin olen ollut reipas tänään, että!

Ja merkillisen keposesti, helposti ja hopusti on hommat sujuneet. Monenlaista.

Tänään tuli palapeli! Oulun kauniit vanhat rakennukset Vol. 1.

Aika tyytyväinen olen siihen.

Samoin postikortteihin, joita tilasin ensimmäisen satsin vähän kuin flyereiksi. Mainoslehtisiksi. Ja tänään sain jo yhdestä paikasta lupauksen ottaa kortteja myyntiin – vaikken edes tyrkyttänyt.  Ja sain myös suosituksen ja hyvän vinkin siitä, mihin ottaa kaupungilla yhteyttä, että pääsisin neuvottelemaan mahdollisesta yhteistyöstä tämän projektini kanssa. Niin olen innoissani.

Kampaajallakin kävin. Vähän turhan lyhyeksi meni, mutta keventäähän se ilmettä. Ja kasvaahan se. Kampaajan kanssa puhuimme taas ruoasta ja kakuista. Kerroin Pehtoorin leipomasta päärynäkakusta, joka on siis gluteeniton ja juuri sellaisia kampaajani tarvitsee, ja kun muualtakin on tullut paineita reseptin julkaisemiseksi, niin Pehtoorihan sitten laitteli aineslistan paperille ja kertoili miten kakun oli tehnyt. Ohje on alunperin jostain italialaisesta ruokaohjelmasta.

Kuva kakusta täällä. Ja ohje alla.

Pehtoorin päärynäkakku

300g päärynöitä (2 kpl)
225 g mantelijauhoja
3 kananmunaa
½ tl leivinjauhetta
½ tl ruokasoodaa
1 tl manteliöljyä
½ tl suolaa
1 tl kanelia
½ dl oliiviöljyä
1 dl juoksevaa hunajaa

         Pinnalle mantelilastuja

Laita uuni lämpenemään 160 C.
Erottele valkuaiset ja keltuaiset.
Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi.
Raasta päärynä – kuorineen.
SekoIta keltuaiset, oliiviöljy, hunaja, raastettu päärynä ja manteliöljy. Ei tarvitse vatkata eikä vauhdittaa.
Sekoita kuivat aineet ja lisää edelliseen.
Kääntele taikinaan lopuksi valkuaisvaahto.

Laita taikina voideltuun irtopohjavuokaan, pinnalle mantelilastut  ja sitten uuniin. (160 C, noin tunti.)

Anna jäähtyä ja tarjoa kermavaahdon kanssa.

Laitanpa tähän yhden toisenkin gluteenittoman kakun ohjeen. Sitä on meillä ollut tarjolla usein. Itse asiassa taitaa olla ainoa makea gluteeniton vaihtoehto, jota olen lakkiaisiin, kastajaisiin, etc. koskaan leiponut. Tätä kyllä syövät mielellään sellaisetkin, joille olisi tarjolla suklaakakkua tai melkein mitä vaan. Kaikille käy.

Manteli-marenkikakku

Pohja

6 kananmunanvalkuaista
3 dl mantelijauhetta
2 dl sokeria

Kreemi

6 kananmunankeltuaista
1½ dl sokeria
4 dl kuohukermaa
100 g voita

1 pussi mantelilastuja

Kuumenna uuni 170 asteeseen. Voitele kaksi kakkuvuokaa (halkaisija noin 23 cm). Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi, sekoita vaahtoon mantelisokeriseos. Jaa taikina kahteen kakkuvuokaan.

Paista pohjia uunissa noin 35 minuuttia ja anna sitten jäähtyä. Irrota varovaisesti reunoista ja kumoa. Tee sitten kreemi. Sekoita keltuaiset, sokeri, kerma ja voi teflonkattilassa. Lämmitä seosta hellalla koko ajan sekoittaen. Kun ensimmäinen kupla nousee pintaan, ota heti pois liedeltä ja jatka sekoittamista vielä hetki. Anna jäähtyä.
Kaada puolet kreemistä toisen pohjan päälle,
nosta toinen pohja sen päälle ja kaada loput kreemistä sille.

Koristele paahdetuilla manteleilla.

Talvi taittuu

Harvoinpa tuuli minun kokoistani ihmistä merenrannassa heiluttaa. Tänään heilutti. Jo matkalla Möljän kärkeen tuuli kovasti, puista lähtevä humina, ääni ja tuntu olivat vahvoja. Nimenomaan vahvoja.

Pysyin kuin pysyinkin pystyssä (jälleen kiitos Ice Bugien ja ominaispainoni 😉 ), ja sain sen ”pakolliset”  10 000 askelta täyteen. Ja kymmeniä otoksia muistikortille. Tänään visuaalisinta olivat rapakot. Ja taivas. Palapeleihin on uusia taivaita… 😉 Ja kadutkin.

Kevättä kohti.

Iltapäivällä olennaisinta sapuskan teko. Piiiiitkästä aikaa keittelin simpukoita. Merimiehen tapaan. Melkein helpompaa kuin nakkien keitto. Ja mukava ruoka.

Pääruoaksi haukea. Eilisen voutineuvoston kokouksen yhteydessä sain Vice-Conseiller Culinairelta (keittiö- ja ruoka-alan ammattilainen viimeisen päälle) vinkin hauen valmistukseen. Meillä ei ollut pilkkisaalista, mutta lähikaupasta löytyi sekä haukea että kylmäsavulohta (en enää huoli muuta kuin Hailuodossa savustettua) ja minulla hyvä kalarulllien ohje, joka toimi myös hauen kanssa. Oheen parsaa ja hollandaisea.

Tämä viikonloppu tuntuu merkillisesti ansaitulta. Siispä siitä nautimme. 😉  Suosittelen teillekin. 😉

Ai niin, ja suosittelen tätäkin. Ihan tieteellisen tutkimuksen parissa tässä nytkin … Litran (muovi)pullollinen maksaa 11,50 euroa. Ei paha, ei millään muotoa. Italian zinfandel

Ei nyt niin tavattoman erikoinen, mutta suht edullinen italialainen kelpo zinfandel.

Vaakunakylässä

Täällä – täälläkin – olin tänään kameran kanssa. Talovanhus (ensimmäiset osat kai jo 1860-luvlta) on tyhjillään, ja taitaa jäädä vuoden 2026 asuntomessualueen alle. Oululaisen kauppaporvariston, nimenomaan Åströmien omistuksessa tämä – tämäkin – huvila on ollut 1800-luvun lopulla, ja seuraavan vuosisadan alussa se tunnettiin Ravanderin huvilana. Poikamiehet, elämäntapaporvareiksi nimetyt Oskar ja Georg ajelivat komeilla autoilla, mutta olivat kuulemma melkoisia erakkoja.

1920-luvulla huvilaa ryhtyi vuokraamaan Oulun Merenkävijät, joiden käytössä se oli 1960-luvun vaihteeseen asti. Tosin sota-aikana Merenkävijät joutuivat luopumaan siitä, sillä Ravanderin huvilasta tuli jatkosodan aikana saksalaisten varuskunnan upseerien huoneisto tai esikunta taitaa olla parempi sana. Tämä on viimeinen jäljellä oleva rakennus ns. Vaakunakylästä. Hietasaaressa, itäreunalla, juuri tämän rakennuksen takana rannalla oli saksalaisten joukkojen parakkikylä. Parakkikylän portin yläreunassa oli vaakuna ja parakkien ikkunaluukuihin sotilaat olivat tehneet kotiseutujensa vaakunoita, joten koko pieni varuskunta-alue sai silloin nimekseen Vaakunakylä.

Viimeiset parakit purettiin vasta joskus 1970-luvulla, joilloin alueesta oli tullut laitapuolen kulkijoiden asuinsija.

Vaakunakylästä lähdin Hartaanselän rantoja pitkin kaupunkiin, etsiskelin niitä joutsenia, jotka kaikki muut tuntuvan nähneen ja kuvanneen, mutta eiväthän ne minulle näyttäytyneet.

Iltapäivällä Juniori lähetti oppariaihionsa kommentoitavaksi: pidettiinpä äsken sitten puhelinseminaarikin. Kiva arvostella, kannustaa ja kommentoida, kun ei yhtään tiedä oppiaineesta ja OAMKin tavasta opettaa ja vaatia oppineisuutta. Osasinpa ainakin kysellä epäselvistä kohdista. 😉 No ja toki jotain muutakin.

 

Oulun torneja ja julkisivuja -projekti

No nyt aika paljastaa minun viime viikon projektini. Tai siis se versio, jossa nyt olen menossa.

Ensinnäkin oli otettava kuvat: kierrettävä, kuvattava eri suunnista, valon tullessa kohteeseen suunnilleen samanlaisena, ja vasten sinistä taivasta, jotta kuvat olisi mahdollisimman helppo ”syvätä”, – rajata vain rakennus tai sen osa irti taustasta. Säädeltävä kuvat. Etsittävä sopiva taivaskuva.

Soviteltava, koetettava, mikä mahtuu mihinkin, mikä näyttää hyvältä, säädettävä ja rajakohtia putsattava, siirrettävä sittenkin joku toinen rakennus eturiviin tai oikealta vasemmalle tai toisinpäin. Ja välillä aloitettava alusta. Ja käytävä kuvaamassa esim. Valve uudelleen, kuvaamassa Byströmin talo, joka ei sittenkaan sovi tähän.

Saahan se ihminen päivänsä kulumaan näinkin. Kymmeniä tunteja on mennyt tähänkään asti pääsemiseksi. Palapeliähän tämä on — ja siitäpä tulikin mieleeni, että tilaan tästä – tai vähän erimallisesta ja kunhan valmistuu – palapelin. Ja projektini lopputuloksen yritän kyllä myydä (myös) kaupungille. Kuvan koko on oikeasti yli metrin leveä ja siitä voi kyllä tulostaa vaikka seinänkokoisen tapetin ja tarkkuus säilyy. Tässä nettiversio ja pienennetty valtavasti.

Nyt kuvassa on vielä kohtia, joihin en ole tyytyväinen ja jotka häiritsevät silmää. Esimerkiksi aseman ja Hannalan katoilla oleva lumi. Pitäisi saada aikaiseksi sellainen ”vuodenajaton” versio. Monta muutakin juttua vielä vaativat aikaa ja opettelua…

Auttakaapas tekin, ja kertokaa, mikä on huonoa tai onko koko idea äpöstämisen arvoinen. Luulenko vain, että tästä tulee aika hieno? 😀

Valoa kohti

Viikon kestänyt melkoinen ”radiohiljaisuus” tai siis bloggaamisen tahmeus taitaa vielä tänään jatkua. Vähän kituviikko, unohtelujen viikko, vähän huono viikko, paljon epämieluisia juttuja sattunut kohdalle joten eipä nyt oikein teksti pulppua.

Parasta tänään oli, kun olin aika varhain aamulla  ennen äidin lääkärissä käyttämistä kuvailemassa, täydentämässä vielä Oulun vanhoja kauniita rakennuksia -kuvaprojektini materiaaleja. Kuviin ja projektin työstämiseen on kulunut monia tunteja iltaisin. Lupaan, että viikonloppuna viimeistään näytän edes lähes valmiin ”teoksen”.

Ja sattuipa sitten iltapäivän ”oikealla” lenkillä taas halo kuvattavaksi. Pikkupakkanen, kimmeltävät hanget sen syntymistä ymmärtääkseni auttavat. Huikea oli kyllä muutenkin.

 

Oulun kauneimpia taloja

Tässä eiliseen ”vaakuna-arvoitukseen”  vastauskuvat.  Vasemmalla ylhäällä Torikadulla nykyinen kulttuuritalo Valve. Siitä ja sen historiasta olen kirjoitellut täällä blogissakin vähäsen KLIKS.  Oikealla ylhäällä Kaupungintalo, ja siitäkin on täällä jotain mainintoja (KLIKS). Alhaalla vasemmalla Koulukadulla oleva Osuuskaupan talo ja oikealla alhaalla Vanha Paloasema, jossa toimii nykyään Grill It -ravintola.

Osuuskaupan taloon liittyen suora lainaus Kansallisarkiston sivustolta:

Oulun osuuskauppa perustettiin 1901 ja ensimmäisen myymälänsä se avasi vuotta myöhemmin Pakkahuoneenkadulla. Oulun Osuuskauppa oli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (myöh. OTK) jäsen ja sitä johti yli 50 vuoden ajan Otto Karhi. Toimialoista edustettuina olivat myymälätoiminnan ohella mm. leipomo, makkaratehdas, meijeri, jalkinekorjaamo, kutomo, metallikorjaamo, sikala ja teurastamo.  Jäsenten ja myymälöiden määrällä mitattuna Oulun osuuskauppa nousi sotien jälkeisen Suomen kolmanneksi suurimmaksi osuusliikkeeksi. Sillä oli myymälöitä Haukipudasta, Pudasjärveä ja Vihantia myöten. Oulun osuuskauppa ja muut paikalliset osuuskaupat fuusioitiin 1983 OTK:hon, jolloin syntyi E-osuuskunta EKA.

Talossa olleessa leipomossa tehtiin ymmärtääkseni myös mm. Hulikakkua, mistä on sitten nimi nykyiselle asunto-osakeyhtiölle. Leipomon savupiippu näkyy sisäpihalta ottamassani kuvassa. Sitä ei olla ainakaan vielä purkamassa niin kuin Stora Enson (ent. Oulu-yhtiö) piippua, mikä tietysti kuohuttaa oululaisia. Oululaiseen osuuskauppaliikkeeseen ja nimenomaan tähän taloon liittyy keskeisesti myös Otto Karhi. Hän oli liikkeen johdossa puoli vuosisataa. Pääkonttori ja hänen asuntonsa olivat tässä talossa.

Hulikakkua (tai sen jäljitelmää) oli jokunen vuosi sitten myynnissä Merikoskenkadun Leipomokaupassa, ostinkin. Nimi Hulikakku tulee sanasta ”hålkaka” eli reikäleipäähän se kakku on. Sen kehitti kuulemma leipurimestari Armas Kinnunen, joka asui Raksilan Osulan aidan takana. Hulikakku oli pyöreä reikäleipä noin 1,5 cm paksuinen ja se oli helposti jaettavissa kuuteen osaan. Taikina oli tehty pääasiassa ruisjauhoista, mutta siihen oli lisätty noin 10 % vehnäjauhoja.  Perinnetietous ei kerro oliko leipä tehty juureen.

Talo on ns. Kakaravaaran alueella, ja sen viereiseen matalaan autohallin seinään on tullut uusi muraali.  En vielä löytänyt tekijää, mutta tyyli näyttäisi samalta kuin Kajaanintien alkuun syksyllä valmistunut komea, korkea muraali (Kliks).

Näille huudeille kävelin tänäänkin, mutta kuvauskeli ei ollut mitenkään hyvä, joten mitään uusia otoksia.

Erilaista laskiaista

Laskiaistiistai ja kymppiviikko! Eikä työelämävelvoitteita ja silti me ollaan Oulussa. Mökille ei menty, sillä oltiin aika vasta ja pikkuperhekään ei Juniorin opiskelujen (lopputyön rutistusta) ja töiden vuoksi päässyt. Toivottavasti pääsevät jossain välissä huhtikuussa.

Mutta kyllä kelpaa Oulussakin ulkoilla näillä keleillä. Jatkoin Oulun rakennusten kuvauskierroksiani tänään. Ja sen tuloksena olisi nyt teille pieni arvaus- tai tietokisa. Kuvasin kaikki löytämäni Oulun vaakunat.

Löysin vain nuo neljä… Onko vielä jossain muissa rakennuksissa Oulun vaakunoita? Haluaisin nekin käydä kuvailemassa. Kerrohan jos tiedät.

Ja tunnistatko nämä? Missä ovat nämä neljä Oulun vaakunaa? Jätin jokaiseen kuvaan vähän rakennuksen seinää tai kattoa, jotta vaakuna olisi helpompi sijoittaa paikalleen.’

Illansuussa sitten ajelimme Caritakseen hakemaaan äidin syömään. Pitkään oli suunniteltu ja valmisteltu tuulettumista, blinisapuskaa, ravintolapäivällistä… Monien vaiheiden jälkeen se onnistui tänään. Systeri ja avokkinsa olivat myös, mukava niin. Olimme Hugossa. Blinejä ei enää ollut tarjolla, mutta paljon muuta hyvää. Ruoka ja palvelu (luomuhissi pyörätuolille!!!) olivat vähintäänkin oivallisia. Me saattelimme murmelin (= äidin) kotiin ja nyt olemme iloisia, että huomenna ei ole työpäivä. 😉

Oulun taloja

Nyt on pitkän aikaa, ainakin koko talven, ollut sellaista että maanantai on kodinhoitopäivä: siivousta, pyykkiä, erinäisiä järjestelyjä ja niin se on ollut tänäänkin. Pitkälle iltapäivään oli oikein tylsä ilmakin, pakkasta ja pilvistä, joten annoin itselleni luvan pysytellä sisällä, mutta aurinko mokama jo neljän tienoilla paistoi oikeinkin komeasti. Onneksi päätin lähteä kaupungille tepastelemaan.

Uutta ja vanhaa Oulua katselin, kuvailin.

Koko aseman seutu ja Rautatienkatu on sekin valtavan myllerryksen ja rakentamisen alla. Vastikään valmistut iso korkea, valkoinen, rantalomakohteen hotellin näköinen talo, viehättää jotenkin minun silmääni, ja siinä on kaupungin kauneimmat paloportaat.

Hoksasinpa, että vanhan Arlin (myöh. Oskarin kellari)  ja matkustajakodin tai Tullihotelli  tms. talon paikalle (hirmu nopeasti) tehdyn uuden kerrostalon alakertaa tulee iso Asia Market. Siis ihan asemaa vastapäätä Nyt kun Hallin pieni aasialaisten ruokien kauppa on sekin pois, niin pitänee käydä tutustumassa tuohon uuteen.

Vanhaa Oulua edustakoon tämä yksi Oulun komeimmista rakennuksista, jota ei vain tahdo koskaan hoksata. Ossuuskaupan  konttori, sauna, leipomo ja makkaratehdas (tai ainakin varasto), pihapiirissä suutari ja satulaseppä  – mitä kaikkea siinä on sotien välisellä kaudella ollutkaan. Mitähän siinä nyt on? Asuntoja ainakin, mutta mitä muuta? Rakennus on takaakin todella hieno. Se on jo 110 vuotta vanha. Eikä tarvi purkaa homevaurioiden vuoksi.

Ja laitanpa tähän vielä sen minun viikonloppuna aloittamani maapallo-projektin ensimmäisen valmiin kuvan, jonka laitoin jo Vastavaloonkin.  Tämän nimi on ”Maailma radaltaan”.

Toppilan panimon mailla

Toppilan Mallasjuoman, jonka Italia-limukkaa ja sittisuutaa lapsena sai juodakseen juhlapäivinä, tehdasrakennuksia puretaan.

Koko Toppilan ja Toppilansalmen aluen on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut ja muuttuu koko ajan melkein kiihtyvässä tahdissa. Ja nämä seuduthan on aina olleet lähes jokapäiväistä elinpiiriäni: niiden läpi meiltä mennään kaupunkiin, niiden läpi kuljin kymmenen vuotta Tuiraan kouluun. Kaiken kaikkiaan Toppila on osa minunkin ”maisemaani”.

Tänäänkin taas olin lenkillä Toppilansalmella ja kuvailin alueen vanhinta huvilaa.

Huvilan rakennutti laivanvarustaja Henrik Tornberg vuonna 1856. Kauppaporvari Tornberg teki kuitenkin konkurssin, ja lopulta (minulle väitöskirjavuosilta hyvinkin tuttu) J. W. Snellmanin kauppahuone osti vuonna 1868 huvilan, jonka alueelle oli perustettu olutpanimo viisi vuotta aiemmin. Snellmanien aikana huvilan pinta laudoitettiin uusrenessanssin tyylin mukaiseksi – ja rakennettiin kuusikulmainen kattotorni. Tiedättehän, miksi Toppilansalmen taloissa oli nuo tornit? Ja mitä niissä aina ainakin kesälauantaisin klo 18 tehtiin? 🙂 Vastarannalla oli Villa Hannala ja vieressä Villa Ellala, jotka molemmat ovat vieläkin kunnossa ja toiminnassa, joskaan torneja ei enää entiseen tapaan käytetä.

Snellmanin suvulta panimo ja huvila siirtyivät Åströmeille (juuri se nahkatehtailijasuku) ja heillä ja heidän jälkeläisillään se oli lähes sata vuotta, aina 1960-luvun lopulle asti. Toppilan panimosta tuli Mallasjuoma (vähän mutkat suoraksi nyt kyllä kirjoittelen, mutta suunnilleen noin). Ja aina sinne 60-luvun lopulle asti huvila oli panimomestarin ja isännöitsijän asuntona.

Panimon kellarirakennukseen tehtiin kellarikrouvi, jota piti lyhyehkö Alli-niminen emäntä, joten krouvi tunnettiin Allin matalana. Ja siellä olisi lukioaikana – tai jo keskikouluvuosinani? – ollut myös bileitä ja luokkakokouksia tms., joihin jätin kuitenkin aina menemättä. En ollut millään muotoa innokas tuollaisissa pilheissä kulkemaan; Tetralla ja Kuuskassa kyllä kävin. Tällä hetkellä Allin Matala on juhla- ja kokoustilana AC Oulun hoitaessa toimintaa. Sekä Allin Matala että huvila on ymmärtääkseni tarkoitus säilyttää, vaikka isot tehdasrakennukset ja varastot ympäriltä nyt hävitetäänkin kerrostalorakentamisen alta pois.

Näistä Toppilansalmen rakennuksista olen kirjoitellut täällä ennenkin. Täällä ihan hyväkin juttu.

1930-luvulla otetussa valokuvassa KLIKS (vink: klikkaile koko kansio…) alue on jo menettänyt kauppaporvariston suuruuden ajan loistokkuutta, mutta vielä pihapiirissä on sellaista porvariston hillittyä charmia… Yllä olevan kuvan otin tänään, kun vanhoja tuotantolaitoksia puretaan neljän ison kaivurin voimin kuvasta oikealle.

Alla on kuva Kaarina Niskalan kirjasta Valkovuokkojen villat (piirroksen tekijää ei mainita, valokuva piirroksesta on Raimo Ahosen). Tuolloin Toppilansalmen ranta ylsi ihan panimoalueelle asti.

Yksi viikko ohitse…

Tänään loppui Baltic Snow Call. Tänään palkintojen jako. 1. Meksiko, 2. Hollanti, ja minulle yllätyksenä 3. Viro. – Ruotsi jota ajattelin kolmanneksi sai erityismaininnaan taiteellisuudesta.

Mietin kovasti, miksi minua niin kiehtoi tämä tapahtuma. Viisi päivää olen enemmän ja vähemmän viettänyt siellä aikaa, aikatauluttanut tekemisiäni sen mukaan. Näin huolimatta siitä, etten ihan virallinen valokuvaaja siellä ollutkaan. Jopa ”tutustuin” muutamiin joukkueisiin, ja järjestäjiin. Mikä sinne veti, miksi sinne hakeuduin Canonin kanssa joka päivä?

Ehkä sen omistautumisen ja intohimon takia, joka näillä joukkueilla ja veistäjillä oli tekemiseensä. Pyytettömyyskin. Tulivat tuonne paljolti ilman ”maajoukkuemäärärahoja”, ilman sponsoreita, ihan vain kiinnostuksesta lajiin. Tekivät pitkiä päiviä, ystävystyivät. Ja tokihan Nallikari on minulle tuttu ja rakas lenkkipaikka muutenkin. Ympärivuotisesti siellä kuljen ihan ilman mitään lumiveistokilpailujakaan.

Ja tulinpa tänään nähneeksi ensimmäistä kertaa ikinä ilmakitaran soittoa. Pikkuisen on häpeä oululaisena tunnustaa, etten ole ennen tähän lajiin livenä tutustunut, vaikka maailmanlaajuisesti Oulu on kuuluisa ilmakitaransoitosta ja täällä järjestetään joka vuosi lajin MM-kisat, ja minä vasta nyt näin. Olipa oikeastaan aika mukavan näköistä touhua.

Niin että ihan kulttuurin merkeissä on tämä sunnuntai sujunut.

Toki pikkuperhe tuli syömään, ehdinpä jotain tarjolle laittaakin. Bataattiranskalaisiin palaan ehkä seuraavalla pikkuisen paremmalla tuloksella. 😀

Liian lämmintä lumiveistoksille

Tämä(kin) päivä on lumiveistoskilpailupäivä. Kun veistospuisto aamukymmeneltä avautui, olin jo melkein ensimmäisten joukossa siellä, ja puolillepäivin meni siellä. Oli paljon tuttuja ja uusia tuttavuuksia syntyi.

Minulla oli terveisiä paitsi Meksikon joukkueelle, myös Ruotsin joukkueelle, Suomen joukkueen kanssa rupattelimme kuvista ja kuvaamisesta ja kilpailun ylituomarin kanssa löysimmepaljon yhteisiä aiheita (ja tuttujakin) käsiteltäviksi. Ja monia muita. Ja tietysti kuvia.

Paras juttu oli meksikolaisten kanssa. Tyär kavereineen lähetti eilen ääni- ja kirjallisia viestejä toimitettavaksi Team Mexicolle. Ja olivathan nämä ihmeissään, halusivat vastailla viesteihin, antoivat ottaa kuvia, otattivat kuvia, poseerasivat ja juttelivat… Heidän pallokalaveistoksensa oli jo puoleltapäivin liki valmis.

“BLOW ME!”
A Blowfish choking with a straw and with tears in its eyes, begs for the end of the single-use plastics worldwide.

Hieno on näiden viesti – maailman merien puolesta. Toivottavasti säilyy ehjänä ainakin huomiseen palkintojenjakotilaisuuteen asti. Norjan, Suomen ja Saksan joukkueen veistokset romahtivat nimittäin aamupäivällä joko osittain tai kokonaan. 🙁 Ja amerikkalaisten ”Pandoran lipas” -veistoksessa on niin paljon ohuita kohtia, että säilyminen on kyllä vaakalaudalla. + 4 C ja auringonpaiste olivat riemullisia ulkoilijoille ja tapahtumayleisölle, mutta ei veistäjille ja heidän teoksilleen.

”The Eye of the Master” snow sculpture by Team Holland

Hollannin joukkueen tytär ja isä olivat erinomaisen sympaattisia, vävykin on mukana joukkueessa, mutta ei ollut juuri kuvaushetkellä paikalla. Ja kuinka ollakkaan tytär on ammatiltaan valokuvaaja, isänsä arkkitehti ja taiteilija, joka on lumiveistänyt 30 vuotta.

Päivällä alueella oli paljon väkeä, ja varmasti on myös pian. Veistoaika on päättynyt juuri (klo 18) ja parin tunnin päästä alueelle on taas avoin pääsy, ja silloin veistokset (tai se mitä niistä on jäljellä) on valaistu. Pehtoori lupasi lähteä jalustan ja objektiivien kantajaksi, joten lähdemme vielä käymään siellä…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

klo 22.03

Team Finland

Lumistit: Ari-Pekka Kuusela, Aleksi Salakka, Antti Kolppo

“THE GIFT OF MUSIC”
Music makes people come together. It is the true common language between all nations.