Showing: 1 - 50 of 416 RESULTS
Oulu Ruoka ja viini Viini

Hyvä päivä tänään

Meillä on pihapiirissä sepelkyyhkypariskunta, joka aamuisin kurkkuäänillään hallitsee kaikkien lintujen laulua, laulavat, kurnuttavat kaikkien muiden ylitse. Ja järripeippoja, joita on paljon, – melkein kuin Lapin tuntureilla kulkisi. Kotipihan västäräkit ovat jo monta viikkoa hyppineet – hankien päällä 🙂 – mutta pääskysiä ei ole vielä näkynyt. Silti tänään on ollut kesä.

Reissua varten ja muutenkin kesävaatehuoltoa, jopa ompelukoneen otin esille! Asia on siis jo melkoisen vakavalla tasolla! On vaan niin mahdottoman mukavaa päästä reissuun, päästä Italiaan.

Illalla toisen viinikerhon maistiaiset, joihin hyvin skeptisenä kuitenkin päätin mennä: epäily ja jahkailu johtuivat siitä, että teemana oli Sauvignon Blanc -rypäle. Ja sehän ei todellakaan ole minun mieleiseni, mutta annoin sille mahdollisuuden. Ja mitä tapahtuikaan: Juniori sekä Grand Old Alkon viiniasiantuntija JJ esittelivät ja maistattivat sellaisia versioita, jotka käännyttivät minutkin! Uskon nyt, että SB voi olla hyvää, jopa erinomaista. Nämä viinit Italiasta, Ranskasta, Chilestä, Uudesta-Seelannista ja Itävallasta eiväto olleet lajinsa tyypillisimpiä edustajia, eivätkä todellakaan edullisimpia, mutta … Varsinkin Pouilly-Fume (Henri Bourgeois) oli mieluinen ja Sancerre tietysti. Mutta: samalla rahalla ostan edelleen jotain muuta.

Tapaaminen oli muutenkin poikkeuksellisen mukava, leppoisa, välitön. Olin ehkä poikkeuksellisen hyvässä kohdassa, hyvässä seurassa.

Yhdeksän jälkeen lähdin kohti kotia.

Pitäisi useamminkin lähteä kuvailemaan kaupungille auringonlaskun aikaan.

Yhdeksän jälkeen oli ihan tyven, kesäilta, hiljaista, valoisaa.

Moni asia on tänään saanut muistamaan, ajattelemaan, kiittämään. Uskaltaakohan sitä sanoa ääneen: nyt on hyvä.

Liikkuminen Niitä näitä Oulu

Uusi keräilykohde

Ei se kauaa lunta satanut, eikä paljon, mutta sen verran, että pikkuisen pistely tuntui kasvoilla. Ja samaan aikaan kovat tuulenpuuskat pyörittivät katupölyä ja hiekkaa niin, että hampaissa narskui. Mutta siinäpä ne tämän päivän suuret ”vastoinkäymiset” ja huolet ovat olleetkin. Sitä paitsi eivät nuo hieman arktiset piirteet säätilassa estäneet liikkumasta melkein kahta tuntia. Vähän, hyvin vähän, pihahommiakin osana ulkoilurupeamaa.

Edellisinä vuosinakin minulla on ollut pyörälenkeillä joku ”keräilykohde”: esim. Oulun uusiin kaupunginosiin tutustuminen (Kivikkokangas, Uusi Hiukkavaara, Metelinkangas, Paituri etc. etc.), Knuutilankankaan ”lohilammen” vuodenajat, Oulun uimarannat, kesäkahvilat, lähikunnat ja niiden kirkot etc. etc. Lisäksi tarvitsen aina äänikirjan taustaääneksi.

Tänä keväänä uusi keräilysarja on roskikset! Oulussa on jo muutamia vuosia ollut ”taideroskiksia”, ja nyt niitä on tullut pyöräteidenkin varsille lisää. Tänään kohdalle sattui Myrskytuulian maalaama roskis Tuiranrannan läheisyydessä. Tähän mennessä tämä on minua eniten miellyttävä. Tuo väri! Haluaisin Emmiliinille tuon värisen bodyn tai kesämekon – korostaisi pikkuisen syvänsinisiä, kirkkaita silmiä.

Ovatkohan nämä roskiksetkin Kulttuuripääkaupunki Oulu 2026 -brandäystä? – Arjen iloa ainakin. Näitä varmaan vilahtelee sitten pitkin kesää näissä postauksissanikin.

Oulu

Kylmää on

Mikseipä säätiedotus voisi olla hieman parempikin? – Tälle päivälle kuitenkin näytti aika hyvää säätä, joten päätin ajella Oulunsaloon, Vihiluodon uimarannalle. Siellä on keväisinkin mukavan näköistä, ja pieni toiveeni oli, että meri olisi vähän vapaa jäistä… Ja ehkä näkisin muuttolintujakin. Nyt voisin niitä tunnistaakin, kun olen ladannut puhelimeeni ”Muuttolintujen kevät” -sovelluksen.

Paistoihan se tuo luvattu aurinko, mutta tasan tarkkaan vasta juuri silloin, kun puolenpäivän ja 35 kilometrin jälkeen palasin kotipihalle.

Ennusteessa EI ollut mainittu sateesta mitään. Mutta minä olin kyllä kohtuullisen vettynyt, kun kotiin pääsin. Noh, tulipahan ulkoiltua. Ja nähtyä lintuja: tuolla alla olevan kuvassa olevan koivun oksien oikealla puolella rantavedessä (kesällä uimarannan rajaviiva) oli paljon jotain mustia pisteitä, mutta kun minulla kamerassa vain laajakulma, niin ei puhettakaan, että olisin niitä nähnyt/ tunnistanut. Varsinkaan kun niistä ei lähtenyt mitään ääntä, jotta olisin voinut käyttää muuttolintu-sovellusta apuna.

Muuttolintu-sovellus ”löysi” vain kuovin, – sen sentään olisin itsekin tunnistanut äänestä, ja sen jopa näinkin.

Mutta lintubongausta en kauaa tuolla viitsinyt harrastella. Enkä jäädä kyselemään paikalla olleilta lintubongareiltakaan, jotka intensiivisesti kiikaroivat noita… Ehkä näin jotain hyvinkin erikoista? – No tuskinpa.

Iltapäivällä ei mitään tarvetta enää ulkoilla, vaan päinvastoin uskon kesä olevan kuitenkin tulossa, joten vähän vaatekaappien järjesteltyä: topat taakse, mekot framille ja kengät kesäisemmiksi. Samaan aikaan Pehtoori puunasi autot ja vaihtoi kesärenkaat – onkohan vähän riskaabelia näin aikaisin?

Illalla sitten muutama tunti meidän koukuttavan, ehkä vähän nolonkin tv-sarjan äärellä hyvin syötyämme. Kerään rohkeutta kertoa joku toinen kerta  tuosta Areenasta löytyvästä sarjasta 🙈

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Vanhoja autoja ja parsaa

Aloitin aurinkoisen ja melko lämpimänkin vappupäivän pyörälenkkini Möljältä, jonne mobilistit ja muutkin vanhojen autojen harrastajat kokoontuivat.

Muutaman vuoden tauolla ollut Vappuajot-tapahtuma järjestettiin tänään ensimmäistä kertaa koronasulkujen jälkeen. Ja auto- ja yleisömäärä kertoivat, että tapahtumaa on kaivattu. Toisin kuin monena vuonna (esim. 2018 – silloin jaksoin kuvaillakin KLIKS) en ollut alueella kuin puolisen tuntia.

Muutama tärppi satojen autojen joukosta sentään tänäänkin.

Tuo alempi ”cabrioletti” oli kyllä erityisen symppis – tosin Oulun säässä rättikatto ei ehkä ole kaikkein paras ratkaisu. 🙂

Tätä koulubussia en ole ennen Oulun tapahtumissa nähnytkään.

Hyvin vahva muistikuva on, että meidän perheellä olisi ollut juuri tällainen Pösö (Peugeot 404) aivan 1960-luvun alussa.

Joku etiäinen siitä, että veljeni olisi tullut äidin kanssa synnytyslaitokselta (tai myöhemmin joltain lääkärireissulta) juuri tällaisella, tämän värisellä. Tiedä häntä. Autoihin liittyy kyllä paljon muistoja…

Koska sää oli mitä parhain, jätin autot aika pian ja lähdin pyöräillen kohti Madekoskea.

Iltapäivän alussa kotipihalla ukkelin kanssa vappukuohuvat, ja kotitekoisen vappulounaan tekoon.

Meillä oli melkoiset parsaöverit! Sunnuntaina Järvenpään K-Citymarketin hevi-tiskissä bongasin violettia hollantilaista parsaa ja olihan se paketillinen kalliista hinnasta (10 € normi nippu) huolimatta ostettava. Tänään sitten tarjolla sekä vihreää, valkoista että violettia parsaa. Pehtoori otti hiiligrillin hupun alta ja grillaili lohta oheen – grillikausikin siis perinteisesti vappuna avattu.

Jos olisi pitänyt sokkona maistaa, niin en kyllä olisi erottanut violettia (etualalla) tavallisesta vihreästä. Ehkä hivenen tavallista makeampi oli maultaan. Parsan värimuutokset johtuvat viljelytavasta: vihreä parsa kasvaa maan pinnalla, mutta valkoinen parsa peitellään mullan alle. Violetti väri puolestaan syntyy siitä, että parsan nuput saavat pilkistää mullasta.

Mutta en ole pahoillani, vaikka Oulun kaupoista ei violettia parsaa löydykään. Tavallista vihreää kuluu, ja tänä vuonna, tällä viikolla valkoistakin on ollut monessa kaupassa. Ja sehän se on hyvää. Parasta ikinä saatiin toukokuussa 2012 Nürnbergissä.

Joka tapauksessa keittiössä ja ruokapöydässä jo näkyy kevät. Ja tuleva kesä. Mukava juttu. Sekin.

Niitä näitä Oulu

Lupauksia on

Västäräkki, kaksi joutsenparia ja yksi haukkakin, – pieni, vaalea, oisko ollut varpushaukka? Joki jo reunoja myöten sula ja vesi korkealla, pyörätiet jäättömiä. Meri vielä jäässä, ja aika kaukana pilkkijöitäkin, mutta jäätelökioskit ja niiden kalusteet jo valmiina. Niin ja aurinko. Kevään merkkejä on paljon.

Ja lähdön tunnelmaakin on. Etelän matkalle lähdetään huomenna. On kai oikeasti jätettävä talvitakki kotiin, kengätkin jotain muuta kuin karvavuoratut? – Helsingissä ollaan ilta ja yö, lauantaina sitten jo Järvenpäähän.

Ei pitkä, mutta kauan odotettu, reissu.

Luettua Oulu

Paikoilleen unohtunut talvi

”… parasta ennen päiväyksen jälkeen paikolleen unohtunut talvi”.

Parhaillaan kuuntelussa olevassa kirjassa oli tuollainen: ”paikoilleen unohtunut talvi!” Niin hieno ilmaus: juuri sellaista on tänään täällä ollut.

Otsikkokuva on lempparipyörälenkkini kääntöpaikalta Oulujokivarresta. Siitä on ollut täällä kymmeniä kuvia, mm. tässä kollaasissa.

Nyt maisema todella ankea, mutta kyllä tämä tästä.

Kirja, josta lainaus on, ei ole ainoastaan tuon erinomaisen luonnehdinnan vuoksi hyvä, vaan se on monin tavoin koskettava ja ajattelemaan pistävä. Elina Hirvosen ”Rakkauksien lokikirja” on fragmentaarinen olematta sirpaleinen silppu, tunnelmaltaan vaihtuva, dokumentaarinen ja jutusteleva, vakava ja melkein lörpöttelevä. Haluamattaan tulee miettineeksi, kuinka paljon siitä on ”totta”, autofiktiivistä ja/vai/tai tarinallista, kirjailijan sepittämää.

Silti kirja on vakuuttava, viisas, ja todellakin ”lokikirja”.  Tuo lainaamani kohta ei todellakaan ole ainoa, jossa pysähdyin, kelasin takaisin ja kuuntelin uudestaan (ennen tällaisen kohdan tullessa vastaan, se alleviivattiin ja tehtiin sivun nurkkaan viikkaus. Nyt kelataan takaisin ja opetellaan ulkoa.).

Hieman kalseahkosta säästä huolimatta olin siis kuitenkin ulkona. Liikkumisen ja kirjojen lisäksi muuta hyvää tässäkin päivässä olivat hyvä ruoka ja kutominen. Tekeillä oleva neule on toiveena saada mukaan ensi viikonlopun reissulle, joten tikuttamista on vielä. 🙂

Historiaa Oulu

Oulusa Heleperin päivä

Tännään ei oo ollu mittää tähellistä hommaa, mitä ny oon sentää pyöräilly. Tieteski.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Jukka Ukkolan ”ookko nä” -murresanakirjan lopussa on ”Jankkinakka”. Siihe on merkitty oululaisia ”merkkipäiviä tähellisten tappausten muistoksi”.  Kattoin sitte tännää heti aamula, oisko sielä vinkkiä, mitä erikoista tännää tapahtus, ku omasa kalenterisa ei ollu mittää merkintöjä. Niinku ei taho nykyää ikkää olla.

Ja oliha sielä merkintä 15.4. on Heleperin päivä. Ei siitä kyllä oikein riemu revenny. Vähä vaikia keksiä mainittemisen arvoista tekemistä tämmösen jutun ympärille.

Kirijasa lukkee näi: ”15.4. Heleperin päivä. Palovartiointi siirrettiin Raatihuoneelta kirkontorniin 1761. Siellä oli tunnetuin palovartija Heleperi.” Ja siinä kaikki. Mää jäin miettii että mihi kirkontorniin? Tuomiokirkko ku oli vasta rakenteilla ja se valamistu vasta 1777, eikä siihen ees tehty tornia.

Tuosa kuvasa näkkyy kirkko semmosena ku se oli vuojesta 1777 vuojen 1822 tulipalloon asti. Sillo siitä palo kaikki puuosat, mutta kiviosien päälle uuen kirkon oululaisille suunnitteli ite Engeli. Se piirti kirkkoon sitte torninki ku tuo kuvasa näkyvä puine kellotapuliki oli tuhhoutunu siinä palosa.

Varmaa se palovartiointi oli sillo vuona 1761 siirretty just tohon puiseen kellotapuliin; voi kai sitä sanua kellotorniksiki. Se oli valmistunu jo melekei puolivuosisattaa aikasemmi, elikkä 1720-luvula.

Historiastaha sitä löytyy aina jottai luettavaa, ja tulipahan tällekki päivälle jottai tähellistä opittua. Ja hoksattua, kuinka mahottoma vaikiaa on kirjoittaa Oulun murretta.

Historiaa Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Päiväkahvilla kuulumisia ja uusi miljöö

Huhtikuisen lauantain aamupäivällä kodin, tietokoneen, kalenterin päivityksiä, ja sitten pitkähkölle pyörälenkille. Edelleen liian paljon vaatetta ja liian vähän allergialääkettä. Katupölyä ei täällä vielä paljon ole, ei vaikka ilokseni Oulujokivarren reitillä oli jo enimmät hiekoitussorat putsattu, mutta lepän siitepölyä on: ainakin niiskutukseni ja silmäni viittaavat siihen. Samoin Juniorilla, joka pudotti kuopuksensa tänne iltapäivällä muutamaksi tunniksi, koska Apsulla sählyn lopputurnaus, eikä Eepi halunnut lähteä kannustusjoukkoon (”mää on ollu niiiiiiiiin monissa peleissä”).

Allergisen pyörälenkin lopulla ajelin Toppilassa aukaistuun uuteen Cafe Huvilaan. Meillä oli treffit siellä; Pehtoori tuli omalta pyörälenkiltään ja ystävä Merijalinrannasta kävelylenkiltään. Kuulumisten vaihdon lisäksi tälläkin kertaa (vrt. georgialainen Marani) teemana  tutustuminen uuteen oululaiseen ravintolaan/kahvilaan.

Hostel Cafe Huvila on avattu Toppilan Panimon ja Mallasjuoman vanhoihin tiloihin. Panimosta ja sen historiasta kuvineen kirjoittelin puolenkymmentä vuotta sitten. Nyt juuri noihin samoihin tiloihin on siis avattu viihtyisän näköinen, menneen maailman hengessä kunnostettu hostel ja kahvila.

Vähän tuli sellainen olo, että olikohan sinne hommattu huonekalut ja lamput siltä huonekalujen kierrätyskauppiaalta, jonne äidin kodin irtaimistoa kolme vuotta sitten lahjoitin. Liinoissa ja matoissakin oli jotain tuttua. 🙂

Kahvilan vitriinissä oli toinen toistaan paremman näköisiä suolaisia ja makeita piiraita ja kakkuja, hyvännäköisiä rahkapullia ja sopivan rasvaisia korvapuusteja, sekä keittolounasbuffetti. Enpä niitä kuvaillut, mutta varmasti menemme toistekin, joten josko silloin muistaisin. Joka tapauksessa voidaan suositella.

Huomionarvoista on, että siellä on myös pieni leikkinurkkaus: siis pientenkin kanssa voi siellä käydä lounaalla tai kahvittelemassa.

Kun me kahden jälkeen lähdimme, taisi kaikissa pöydissä olla asiakkaita. Todellakin soisin paikalle onnea ja menestystä. Se on ihan tulevan kulttuuripääkaupunkivuoden asuntomessualueen läheisyydessä, joten edellytyksiä pärjäämiselle on. Edullinen hostel-majoitus viehättävässä miljöössä luulisi houkuttavan kävijötä.

Liikkuminen Niitä näitä Oulu

Tunturin juurelta ladulle

Näissä maisemissa tänään. Pari pakkasastetta, rinne priimakunnossa ja aurinko siniseltä taivaalta. Siis mäkeen?  – Mutta kun hissit ei pyörineet!

Kun kerran hissit eivät pyörineet ja kun kaikki lasketteluvermeet on mökillä, niin jäi taas mäkeen menemättä. Viime vuonnakaan en käynyt kertaakaan, tänä vuonna on vielä pieni mahdollisuus…

Aina se vähän houkuttaa laskemaan lähteä. Olihan meillä sellainenkin vaihe, että minä olin yksikseni rinteessä ja Pehtoori hiihti. Ainakaan kymmeneen vuoteen (selkäleikkauksen jälkeen) mies ei ole mäkeen lähtenyt, eikä kyllä nyt viime vuosina ole paljon hiihdellytkään. Vaikka minä olen mökilläkin hiljalleen siirtynyt rinteistä laduille, niin kyllä olen kerran, pari kaudessa käynyt verestelemässä vanhoja hiihtoloma- ja pääsiäismuistoja, – vuosikymmenten ajoilta niitä riittää!

No en minä tänään ollutkaan varsinaisesti mäkeen menossa, vaan ajelin tuonne Ruskotunturin juurelle vain parkkiin, ja lähdin sieltä sitten hiihtelemään. Ruskotunturi on meiltä puolenkymmenen kilometrin päässä oleva rakennettu ”tunturi”.  Kaatopaikan jätekumpu, täyttömaa ja maisemointi ”nostivat” kymmenkunta vuotta sitten aakeaan laakeaan oululaiseen maisemaan tunturin, jossa on nyt oikein laskettelukeskus. Hissejä on neljä ja korkeuseroakin 5o metriä.

Eipä ole koskaan tullut käytyä tuolla mäessä, eikä siis tänäänkään. Ja eka kertaa koskaan tuolta tuli lähdettyä hiihtämään. Ison parkkiksen nurkalta pääsee laduille:  tänään Auranmajalle ja sieltä Kaijonrantaan ja vielä Pyykösjärven toisellekin puolelle. Ihan paras hiihtolenkki tälle talvelle, – tai ainakin paras Oulussa.

Oulu Reseptit Ruoka ja viini Valokuvaus

Pakkaspäivä, ja sille passeli soppa

Kaikenlaista suunnitelmissa tänään.

Ei hiihtämään, vaan asioille. Asioille ja leffaan. Sittenkin hiihtämään ”kun kerran vain – 15 C”. Mutta silti ehkä ainakin Suomalaiseen ja ruokakauppaan. Ei sittenkään leffaan, eikä hiihtämään. Vaan asioille ja ehkä lenkille lähimetsään.

Ilokivillä taas kerran

Kaiken vehtaamisen ja vatvomisen jälkeen (mikä on osoitus siitä, että nykyisin on hyvin vähän mitään ”pakottavaa”, määräaikaan tai tai -päivään liittyvää tekemistä) asioille Kempeleen Zeppeliiniin (!) ja sitten olikin päästävä ulos, merenrantaan, Möljälle ja aallonmurtajalle.

Pitkän tovin viivähdin Ilokivillä, jonne talvella on paljon helpompi mennä kuin sulan kelin aikana, jolloin aallonmurtajan isot, liikkuvat, terävät kivenmurikat vaativat huolellista askeltamista.

Tänään ei merellä edes tuullut, ja aurinkokin lämmitti niin että hyvinkin viihdyin kiviä ja rantoja kuvaillen. Kulkien. Hiljentyenkin. Siellä niin on hyvä. Tänään kuten vuosien mittaan kymmeniä kertoja aiemminkin eri elämänvaiheissa…

Ilokivet, seitsemän kiveä, joihin on kaiverrettu ILOa. ”Ilo” on Minna Kangasmaan ympäristöteos vuodelta 2005. (täällä kesäkuvia)

Pakkaspäivän soppa

Päivän sapuskakin sopi pakkaspäivään tosi hyvin.

Meksikolaisen bataattikeiton ohje on pyörinyt pitkään tyrkyllä, odottanut todeksi tulemista. Tulee varmasti tehdyksi toistekin. Ensi kerralla sitten tavallisesta oranssista bataatista. Tällä kertaa olin ostanut violettia. Se on ehkä vähän vähemmän makeaa kuin oranssi, mikä voi toisaalta olla hyväkin juttu. Any way. Kannattaa kokeilla. Minun versiostani tuli aika paksu, niin kuin usein minulla sosekeitoista tahtoo tulla. Olipahan ruokaisaa, ihanan lämmittävää!

 

Meksikolainen bataattikeitto

500g bataattia
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 punainen chili
1 rivi taloussuklaata (5 palaa)

5 dl kasvis-tai kanalientä
2 tl paprikajauhetta
2 tl juustokuminaa
2 tl oreganoa
1 dl creme fraichea
1 avokado
0,5 dl oliiviöljyä

Kuori ja leikkaa bataatti paloiksi. Kuori sipuli ja valkosipuli ja pilko pieneksi. Leikkaa chili renkaiksi ja leikkaa veitsellä suklaata pienempiin osiin. Kaada oliiviöljyä kuumaan kasariin, sitten sipuli, valkosipuli, chili ja paprikajauhe, juustokumina ja oregano ja sekoita. Lisää bataatit, sekoita ja lisää kasvisliemi.

Keittele n. 20 minuuttia (= bataattilohkot kypsyvät).
Leikkaa avocado halki, ota sisus lusikalla ja viipaloi.
Lisää kasariin suklaa ja mausta suolalla ja valkopippurilla.
Kun bataatit kypsiä, soseuta keitto.
Nosta annos lautaselle ja lisää päälle puolikas, pilkottu avokado ja lusikallinen creme fraichea.

 

 

Isovanhemmuus Oulu

Meri se on täälläkin!

Kaukana Andalusian aurinko, kaukana matkaseikkailu, …

Onhan meillä Oulussakin meri ja aurinkokin vielä tähänkin aikaan vuodesta. Koskapa Iberian niemimaalla reissu jäi merestä (ja vuorista!) odotettua paljon vajaammaksi, oli taas kerran turvauduttava kotikaupungin tarjontaan. Joten merenrantaan, aurinkoon suuntautui lenkkini tänään… Nallikarin iltapäivässä tepastellen, kuvaillen, miettien tulevia.

Ja samaan aikaan päin aurinkoa näytti tältä

Auringonlaskukuvat ovat ”so-last-season”. Olkoot. Nyt mie tarvin niitä!

Lohduttavinta oli kun aamupäivällä ”ihan vahingossa satuin” leikkipuistoon, jossa muksut olivat isänsä kanssa aamupäivällä pulkkamäessä. Tarhanpuistossa ja lähimetsässä leijui melkein sadunomainen onni. Ainakin mummin mielestä. 🙂

Tuliaisetkin olivat tärkeitä, mutta oikeasti vielä enemmän iloa meille oli, kun päätettiin yhdessä piparkakkutalon teosta ja haaveiltiin aika piankin vietettävistä  ”pikkujouluista”, – ehkä sitten kun pappakin on varmasti tartuttamisvapaa.

 

 

Oulu Valokuvaus

Merenrannassa, auringossa Canonin kanssa kävelyllä

Eilisen lumisateen, tämänpäiväisen auringonpaisteen yhteisvaikutuksesta merenrannassa oli kimmeltäviä hankia, valoa kuin huhtikuussa, joutsenia (kolme valkoista pistettä merellä), pikkupakkanen.

Maanantaiaamuna tepastelemassa, miettimässä ja aloittamassa tulevaa väljää viikkoa. Millehän alkaisi?

Merikin alkaa jo rannoilta jäätyä.

Olin menossa Ilokiville asti, mutta aallonmurtajalla on sulan kelinkin aikaan vaikea turvallisesti kävellä, koska kivet ovat irrallisia, teräväreunaisia, ja näin lumen ja jään peittäminä liukkaitakin, joten olisi ollut vähintäänkin hölmöä yrittää aallonmurtajan päähän asti. Minulla jäi ilon luo menemättä. Mutta ei se haitannut, oli oikeasti ihan hurjan hienoa muutenkin.

Toppilan satama alkaa olla jo aika täyteen rakennettu.

Möljän rantaviiva ja pilviverhon alareuna Nallikarin yllä tekivät kuin ikkunan maisemaan.

 

Muistikuvia Oulu Yliopistoelämää

Miten meni, – niinku omasta mielestä?

Muistanpa kun yliopistossa otettiin käyttöön kehityskeskustelut. Varmastikin puolenkymmentä vuotta, tai ehkä sittenkin 10 vuotta sen jälkeen, kun sellaiset olivat yritysmaailmassa arkipäivää, ne tulivat myös akateemiseen maailmaan. Jo aiemmin meidän lasten oli ollut koulussa arvioitava omia suorituksiaan, oppimistaan ja tekemisiään. Ja niinpä sitten minunkin oli omissa kehityskeskusteluissa lähiesihenkilön kanssa  arvioitava omaa suoriutumistani, innovatiivisuuttani, yhteisöllisyyttäni, työhyvinvointiani ja mitä kaikkea!  Ja kaiken hyvän lisäksi mietittävä keinoja vastaisen varalle: miten parannan tuloksellisuutta, omaa osaamistani ja kaikkea muuta työyhteisön tulevaakin edistymistä kaikilla mahdollisilla mittavissa olevila tasoilla.

Korkeakoulupedagogisia opintoja kasatessani oli todellakin joka välissä harjoitettava itsekritiikkiä ja itsetutkiskelua. Tuo kaikki oli joskus, aika useinkin, vähän kuormittavaa, toki pisti myös miettimään, mihin kaikkeen käytänkään työaikaani. Työaikaa, jota oli iso, itse asiassa isoin! osa jokaisesta arkipäivästä. Joskus myös pyhäpäivistä.

Tämä velvoitettu itsekritiikki ja oma arviointi tuli mieleen tänään, kun viimeistelin, vihdoin, Saariselkä-kalenterin lähtemään painoon. Periraatteessa se on ollut valmis jo kuukausi tai ainakin viikko sitten. Mutta kun sitten ryhdyin tekemään vihoviimeistä viimeistelyä, tarkistuksen tarkistusta, hoksasin yhden jos toisenkin ”ongelman”: kuvia samalta tunturilta on liikaa, onko toukokuun kuvassa liikaa vihreää, kuuluuko Aittajärvi Saariselkä-kalenteriin, kuvissa on liikaa taivaita ja liian vähän rakennuksia!!! Ja kun vaihtoehtoisia kuvia on satoja, jopa tuhansia, on päivä mennyt haaskioon?/laaduntarkkailuun/ylenpalttiseen vekslailuun?

Mutta mikäpäs siinä. Ei ole tänään ollut mitään tähdellisempääkään tekemistä, ei luvattua, ei aiottua, ei välttämätöntä. Ei edes pyöräilyä! 🙂

On satanut lunta suunnilleen koko päivän. Aika paljon lunta. Niin paljon, ettei todellakaan olisi ollut mitään mahiksia lähteä sykkelöimään ja hankkimaan niitä puuttuneita ”tavoitekilometrejä”,  joten olen edelleen antanut itselleni luvan olla tyytyväinen eiliseen ajoittuneesta pyöräilykauden päättymisestä.

Kunhan kävin autolla Tuiran postipisteellä hakemassa paketin: ensi vuoden ’bullet journal’ on nyt hankittu; tuunaaminen odottakoon.

 

Maininnan arvoista on, että olen tehnyt ihan hurjan hyvää aasialaista ruokaa (tämä sovellettuna) ja saanut sitten, kuitenkin, kaikesta itseruoskinnasta ja kuvien vekslailusta huolimatta kalenterin lähetetyksi tuotantoon.

Eihän tuo kaikki omasta mielestä nyt taaskaan ihan kympillä mennyt, mutta kuten aina olen opiskelijoilleni, lapsilleni, itsellenikin sanonut: ”Paras työ, tehty työ”.

Niin se vain on.

Oulu Ruoka ja viini Ruokatarinoita ja -historiaa

Lokakuussa kurpitsasoppaa ja muuta merkillistä

Kaunista lokakuisena pakkasaamupäivänä.
Oulujokisuistossa Hartaanselän polun varrella ja kevyenliikenteen väylällä
oli aamupäivällä aurinkoista ja hiljaista.

Pikisaaren puoleisella rannalla olevalle laiturille sekä Tervaporvarinrantaan kerääntyi kalastamaan tulleita. Lippoajia ja touhun katselijoita oli yhteensä varmaan parikymmentä, ylikin.

Vaikken kauaa tuolla ollutkaan, niin näin silti aika monen saavankin kalaa; syyssiika onkin hyvää!

Tänään meillä ei kuitenkaan ollut kalapäivä, vaan soppapäivä. Tämä on se aika vuodesta kun on ainakin kerran tehtävä myskikurpitsakeittoa.

Kuvassa (joka on parin vuoden takainen) on Lähi-idän kurpitsakeitto.

Se on vähän isotöisempää kuin tänään kokkaamani hyvin mausteinen paahdettu kurpitsakeitto. Muokkasin tuota valmista ohjetta kevyemmäksi ja jätin valkoiset paputölkit pois, ja lisäsin joukkoon pari desiä punaisia linssejä, ne kypsyvät kurpitsoiden kanssa. Molemmat keitot hyviä, ja sopivat halloween-viikonloppuun.

Niin se maailma muuttuu: minäkin vielä 10–15 vuotta sitten koko Halloween-hömpötystä vähän vastustelin, ja kirjoittelin kolumneja (”Halloweenin lyhyt historia”) ja postauksia todistellen, ettei Halloween oikeastaan kuulu suomalaiseen juhlaperinnekalenteriin ollenkaan, vaan römppä ja pyhäinpäivä, ehkä Martinpäivän hanhikin, ovat ne suomalaisten syksyyn paremmin sopivia, mutta niin vain tänään hankin koristeita ja karkkeja loppuviikkoa varten. 😀

Huomenna voidaan parin pienen syyslomalaisen kanssa askarrella ja ehkä leipoakin jotain kurpitsajuttuja, – ja hämähäkkejäkin taitaa löytyä tilpehöörien joukosta.

 

Niitä näitä Oulu

Sinisen lokakuun savotat

Tämä lokakuu on ainakin sään puolesta hyvinkin erilainen kuin normisyksynä. Loskaa, tuulta, kiiltäviä asfalttikatuja ja nurkissa vinkuvaa tuulta ei ole näkynyt. Ei haittaa. En kaipaa.

En muista aikoihin olleen tällaista näin pitkää pätkää, aurinkoista, kylmää lokakuuta kuin nyt on ollut. Tosin meni muutama vuosikymmen, ettei lokakuisin paljon iltapäivisin tullut ulkoiltua, ja jos tuli, niin sitten lasten ja oman yo-lehtorin loma-aikana oltiin juuri tämä viikko 43 jossain muualla kuin Oulussa ulkoilemassa. M:llä alkavat paikat olivat 2000-luvun alkuvuosien aikana meidän perhelomien suosiossa: peräkkäisinä syyslomina Madeira, Malta, Marokko, Manhattan. Mutta tänään Oulussa. Kirkas, kuulas päivä.

Ja pakkasta on ollut öisin, ja vielä päivisinkin, niin paljon, että järvien pinnat ovat jo rannoiltaan jäässä. Lämsänjärvellä syyslomalaispojat jo luistelemassaki. Ja ei, en sanonnut pojille, että minusta oli vähän arveluttavaa…

Jokirannassa hiljaista, tyventä, – ja paljon kylmenpää kuin näyttää. Oli käytävä saunassa ja syötävä tulista broilerpataa ennen kuin kunnolla lämpenin.

YK:n päivä, joka tänään siis on, saa usein aikaan viesteilyä, joskus jopa ihan kirjeen- tai korttien vaihtoa. Niin tänäänkin. Whatsapp-viesteilyä myös perhechatissä ja yhden opiskelijanikin kanssa. Muutoin aamupäivä kului Valtavan Tiedostojen, Kovalevyjen, Pilvitallennus Kansioiden pitkään vireillä olleen Suuren Järjestely- ja Varmennustallennusoperaation loppuunsaattaminen. Olipahan savotta!

Pehtoorillakin menossa Savotta: takapihalta on puolentusinaa isoa vanhaa koivua ammattilaisten voimin kaadettuna, ja nyt sitten Pehtoorilla on puiden roudaaminen kaverin ”rantteelle”, jossa niistä tekevät meille takka- ja leivinuunipuut talven varalle. Savottahommia riittää.

 

Bloggailu Oulu

Kuvia ja tekstiä – lukijapalautteesta kiitos!

Vaikka pakkasta ei ollut kuin muutama aste, oli silti sellainen vähän luihu sää. Äitini sanoisi, että ryssän tuuli puhaltaa kavalasti. Ei se isosti tänään tuullut, eikä suoraan idästäkään, jostain koilliselta, Kuolan niemimaalta, Barentsin mereltä tai jostain kylmästä joka tapauksessa. Aika kirkasta, kuulasta ja paikoin kaunistakin. Mutta kylmää!

Nyt kun blogissa on taas tilaa ja kyselyn mukaan kuvat useimmille seuraajille yhtä tärkeitä kuin tekstikin, niin liitänpä tähän oikein videoklipinkin.

Patosiltojen kautta on tullut viime viikkojen aikana ajeltua usein. Ainakin kuukauden ohijuoksutukset ovat jatkuneet. Kolme patoluukkua ovat olleet yhtä aikaa auki: veden voima ja pauhu ovat jotenkin kiehtovia, melkein pelottavia. Silti, siksi, pitää aina pysähtyä toviksi sitä katselemaan ja kuuntelemaan (siis äänet päälle).

 

Viikonlopun avoinna olleeseen kyselyyn, joka koski lähinnä kuvia, niiden näkymistä, laatua ja tarvetta, vastasi puolensataa lukijaa. Vastausten perusteella 80 % on sitä mieltä, että ”kuvat ja teksti yhdessä ovat just hyvä”. Siispä näin jatketaan. Vain kahdelle kuvat ovat ”ihan sama” ja viidelle kuvat ovat blogin tärkein juttu. Näistä ”marginaaleistakin” on mukava tietää.

Minua yllätti se, että melkein puolet lukee blogia puhelimella:

puhelin43 %
tabletti34 %
pöytäkone23 %

Toisaalta kun tarkemmin mietin, niin ei se oikeastaan yhtään yllätäkkään. 😀 Varsinkin kun olin jättänyt laittamatta vaihtoehdoksi läppärin.

Ja kaltaisiani enimmäkseen pöytäkoneella surffailevia on nykyisin yhä vähemmän. Pöytäkoneet taitavat olla useimmilla käytössä vain töissä…

Kiitokset kaikille vastanneille. Tulkitsen tuloksia näin, että jatketaan entiseen tapaan: joka päivä kuvia ja juttuja, taso voi vaihdella, ja varmaan vaihteleekin. Sekä juttujen että kuvien. 😀

Tämä kuva on lauantailta (21.10.2023).

Bloggailu Oulu Valokuvaus

Kyllä on nyt hyvä mieli!

Voi kunpa te näkisitte, kuinka hieno iltarusko tästä työhuoneeni ikkunasta kohti rantaa (eikä siinä ole kuin puoli kilometriä, kilometri välissä  – rannan ja meidän kodin välissä, mutta jo kohti sitä näkymä nyt hieno!). Iltarusko on kaunis. Päivä on ollut aurinkoinen, kaunis, – kylmä, mutta kaunis.

Säätilaan liittyen päätinkin tänään, että vastedes – nyt kun näiden päivittäisten postausteni kuvien julkaisu taas ongelmitta onnistuu, hyvänen aika, toivottovasti onnistuu, laitan otsikkokuvaksi joka päivä jonkun otoksen, joka tavalla tai toisella kuvaa juuri sinä päivänä vallinnutta säätilaa mahdollisimman hyvin.

Siis haastan itseni ottamaan joka päivä kuvan, joka kertoo säästä siinä paikassa, jossa kulloinkin olen. Ja tämä vain ihan siitä riemusta, että minulla on taas mahdollisuus postailla kuvia liki rajoituksetta.

Rajoituksetta! Jopa kaksi aurinkoa samassa kuvassa! Tänään oli merenrantapäivä. Pateniemenrannasssa täysin tyven. Täysin.

Onhan tässä kuukauden aikana ollut enemmän kuin tarpeeksi huolta ja tekemistä blogini kuvien kanssa. Milloin kuvat eivät ole  suostuneet julkaistavaksi, milloin on pitänyt säätää yhden sun toisen asian kanssa, eikä sittenkään ole tullut läheskään sitä, mitä on ollut toiveissa. Ja koko ajan on ollut uhka, että julkaiseminen ei onnistu ollenkaan.

Mutta nyt! Tuhansien kuvien poiston [turhaan 🙁 ] jälkeen, monien, hyvin monien tuskaisten touhutuntien jälkeen, syypää blogiongelmiin on (kai, vihdoin) löytynyt: sehän on se error-login, joka ihan itsekseen kirjoitttelee tuhansia, itseasiassa miljoonia rivejä, jotka ovat täyttäneet blogin webhotellissa minun ostamaani tilaa!!!

Siksi kaikki on ollut aika lailla vaikeaa ainakin kuukauden verran. Noh, hyvä on, ollaan taas näiden ihan ensimmäisen maailman ongelmien parissa! Mutta se on nyt niin, että tämä minun elämäntapani, päivittäinen postailuni, kuvaukset päivän postauksia varten etc. etc. ovat iso osa minun jokapäiväistä elämääni. Tärkeä osa. Ja jotta se on voinut jatkua, olen käyttänyt riivatun paljon aikaa…

Mutta nyt! Nyt on taas tilaa ja mahdollisuuksia yllin kyllin. Ehkä tämä vielä korostuu kuukauden päästä, jolloin ollaan taas reissussa: on juhlavuotemme toisen ulkomaanmatkan aika!

Ja kun en kuitenkaan ihan vain oman elämäni, päivieni kulun, en ihan vaan omaksi ilokseni ja itselleni ylöskirjaamiseksi tätä bloggailua harrasta, niin haluan tietysti ottaa huomioon lukijakuntani. Teitä kun kuitenkin on vähintään noin kolmisensataa päivittäin. Ja sikäli kun tilastoja luen oikein, niin 2/3 teistä on vakkarikävijöitä.

Klikkailethan vastauksesi, – ja mitä enemmän kommentteja, sitä parempi.

Mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman monille koetan näitä päivittäisiä pikkujuttuja laitella.

Kaikki palaute on aina tervetullutta, kaikki kommentointi ja keskustelu ilahduttaa ja kannustaa. Osa siitä näkyy täällä julkisesti, osa tulee ”kulisseissa”. Joskus se tulee postikortteina (alla), joskus sähköposteina (kiitos niistä kaikista), joskus face-to-face, useimmiten ´vain tuntemattomina´päivittäisinä käynteinä. Kaikki tavat tuovat hyvää mieltä. Ja kannustavat jatkamaan julkista ”päiväkirjailua”. Kiitos.

Niitä näitä Oulu

Vielä on kelejä jäljellä …

Iltapäivällä auringon säteet ulottuivat silmänurkkiin; oli ehdottomasti aika ja aikaakin 🙂  lähteä ulos. Ja kun kerran asfaltit ovat sulat, lähdin pyörällä. Enkä ottanut kameraa mukaan, – pöhkö! Noh, tulipahan kuljettua enemmän. Hupisaarilla oli edes kännykällä otettava ensimmäinen otos Oulun uudesta maamerkistä. Viime viikonloppuna on Hupisaarilla paljastettu ekobetonista kirjaltu kotikaupunki teos. Talven yli kirjaimet ovat betonipinnalla ja ensi kesäksi maalataan valkoisiksi. Niin Pohjolan Valkeassa kaupungissa tuleekin tehdä.

Tämän arvellaan olevan selfienfanien uusi suosikkipaikka – onko Toripolliisi siis saanut kilpailijan? Minä kun olen huono selfiekuvaaja, niin laiton pyörän pönöttämään ”malliksi”. Maisema kirjainten takana on kyllä kaunis, – ja näkyypä siellä se meidän Toivoniemen kotimmekin, jonne

Hupisaarilla olisi saanut hienoja syyskuvia: saaren kauniit, erikoiset puut olivat auringossa kirkkaan värisiä, loistavia suorastaan. Ja koska voimalaitoksen kolme patoluukkua ovat olleet jo ainakin parin viikon ajan melkein koko ajan auki, on Merikoskessa ja sen rannoilla vesi korkealla. Ihan tulvaksi asti vettä riittää ja osa pyöräteistä oli suljettukin, koska olivat aivan veden vallassa.

Kaikkinensa tämän vuoden pyöräilykausi alkaa olla lopuillaan. Mutta reissukausi jatkuu; aamulla lähden kohti etelää! 🙂

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Syksyn kauniissa valossa

Olikohan tänään tämän kesän, syyskesän, viimeinen lämmin päivä? – Todella kaunista, tyventä ja lämmintä.

Ja mikä siinä on että ei puhettakaan, että olisin ehtinyt aamulenkille ennen kampaajalle menoa (klo 9.30). Varuilta kellokin oli herättämässä, mutta heräsin ilman sitäkin ajalleen, mutta että olisin kahdeksalta ollut valmis polkemaan jonnekin Oulujokivarteen ja sieltä sitten 1½ tunnin lenkin jälkeen hiusten leikkuuseen?  – Ehei, häthätää ehdin autolla ajoissa. Nyt on kesähiukset! Kesällä oli paljon pidemmät. No nyt näin, ja tämä hyvä.

Kaupungille toinenkin asia! VIHDOINkin sain aikaiseksi mennä Telian Deskille vaatimuksella tarkistaa sekä laajakaistan, telkkarikanava- ja tallennuspalveluiden että oman kännykkäni (joka muuten onkin jo viisi vuotta vanha – toisin kuin vielä viime viikolla luulin) liittymän hinnat ja sopimaan uudet ”tarjoushinnat”. Pehtoori ”kilpailutti” keväällä oman liittymänsä ja sai uuden sopparin olennaisesti halvemmalla, mistä innostuneena ja pitkästä aikaa hoksanneena tein tänään saman: kaikki laskutettavat osat sain olennaisesti edukkaampana. Noin kolmanneksen tippui kuukausittainen hinta kaikille, siis monta kymppiä! Joten: kannattaisi itsekin muistaa tehdä tämmöinen tiuhemmin.

Onnistuneen kaupunkireissun jälkeen oli hyvä lähteä sykkelöimään.

Tarkoitus oli kuvailla jokivarressa pitkästä aikaa…  Kamera toki oli satulalaukussa, mutta oliko kamerassa akku paikallaan? – Argh! No se siinä sitten syyskuun kuva Oulu-kalenteriin jäi ottamatta. Noh, koko kalenterirumba taitaa tänä vuonna ainakin Oulun osalta jäädä muutenkin tekemättä.

Kotipihalla tepastelin illansuussa kameran kanssa. Lämmin syksyn valo on kaunis.

 

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Juhlan aika tänä tiistaina

Tänään aika ikkunanpesupäivälliselle. Vai oliko se sittenkin pre-hääpäivädinner?

Joku säänhaltija, tai mikä lie, oli tänään suosiollinen: tein varauksen ravintola Uleåborgiin juurikin tälle päivälle; toinen vaihtoehto oli huominen [luvattu sadetta ja ties mitä]. Tämä päivä oli hyvä valinta. Oli niiiiiin kaunis ilta, vielä äsken palatessa ihailin vaakasuoran paistavan kauniin elokuisen valon lempeyttä, pehmeyttä, – ja kuitenkin valoa! Vielä sitä on.

Alkuillaksi meillä oli varaus Uleåborgiin. Ties kuinka mones kerta kun sinne hankkiuduimme viettämään iltaa teemalla ”ikkunanpesu hoidettu” tai hääpäivä tai … jotain. Kerran kesässä olemme toinen toistamme siellä ruoan ääressä hemmotelleet, palkinneet, kotikaupungissa gourmertia nauttineet – milloin milläkin teko- tai oikealla syyllä hankkiutuneet hyvin syömään.

Tänään sen aika. Ja kuten sanottu: illan sää hemmotteli.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Minulla salaatti käsin kuorituista katkaravuista ja kesäkauden kasviksista, cayennemajoneesia [majo teki annoksesta gourmet-ruoan], ja

Pehtoorille ”Vitello champignon” – vasikanfileetä, herkkusieni-lehtipersiljakreemiä. Hyvälle näytti sekin. Pikkuisen olin kade sen kanssa tarjoillusta Sartorin Amaronesta.

No mutta, entäs suosituksesta valitsemamme viini?  Annoimme ammattilaisten valita: siitä huolimatta, että en ole Sauvignon Blancin ylin ystävä, siitä huolimatta, että ko. ravintolassa meidän makumme aika hyvin jo osataan haarukoida, – otimme kuin otimmekin vastaan pullollisen Pouilly-Fume -viiniä. Ja sehän sopi kuhan oheen, katkojen oheen. Se sopi oikein hyvin.

Alkuruokien jälkeen valinnat tämmöisiä:

  • Kalaa (rapeaksi paistettua kuhaa!!)  Suomen vesistä päivän reseptin mukaan

Jälkkäriksi basilikajäätelöä ja mansikkafinancier, sitruunakastiketta.

 

Puhtaat ikkunat, vuosikymmeniä aviossa, lämmin sää, hyvä ruoka. perinteet, Oulu. yhteinen harrastus, yhteinen kaikki.

Hyvä ruoka, ainahan siitä tulee hyvä mieli.

 

Niitä näitä Oulu

Taas kotikaupunkia ihastelemassa

Toppilansalmessa on tänä kesänä ”majaillut” yksinäinen Blacklady-purjelaiva. Mukavasti menneen maailman tuntua tuo vanhaan satamaan. Hiljaista oli kulkiessa, ja merikin melkein tyyni.

Salmen toisella puolella rakennuskanta vain kasvaa.

Jatkoin merta kohti, – hyvin hiljalleen kuljin tänään. Joutsenia oli Hietasaaren rannassa, ja uusi siirtolapuutarha-alue muutamassa kuukaudessa edennyt ihan hurjasti. Tulee mukavan näköinen alue. Kierros muillakin pikkuteillä näytti että rakentamista on jos jonkinlaista…

Mutkien kautta lounaskahville Kiikkusaaren kahvilaan ja ruusuja katsomaan. Vielä kukkivat.

Hupisaarilla tykkään edelleen ehkä eniten tuosta kohdasta, jossa on ympyrä (sekä banneri- että artikkelikuvassa). Tykkään vaikka siihen ei kunnolla näy edes vettä, ei jokisuistoa, ei suihkuja, ei Kallisenojaa, ei ollenkaan veden äärellä. Silti viehättää.

Liikkuminen Oulu

Pyöräretki Koiteliin

Oli hyvä päivä lähteä kohti Koitelia, Kiiminkijoen koskenrannalle.

Olisi tänä kesänä ollut ainakin viisi kertaa aiemminkin aie sinne pyöräillä, mutta milloin mistäkin syystä olen jättänyt lähtemättä. Tänään en jättänyt, siis lähtemättä, vaan lähdin.

Matkaa kotoa sinne tulee sellaiset 30 km suuntaansa ja maisemat ja tienvarsinäkymät puolentoista tunnin polkemisen kuluessa vaihtelevat mukavasti. Välillä ei tunne kaupungin rajojen sisäpuolella olevansakaan. Mitäkö näkyi matkalla?

Matkalla näin käpytikkoja ja allergiavaikutuksia aiheuttavia pujoja, liki pensaiksi ovat tänä kesänä venyneet. Hönttämäen kohdalla oltiin jäniksen kanssa melkein törmäyskurssilla, se kun ponkaisi suoraaan eteeni tai minä sen, riippuu tietysti kumman suunnasta katsoo, mutta onnettomuudelta vältyttiin.

Joka kerta ohi kulkiessani Haipuskylän risteyksen tienoilla minua hämmästyttää ja ilahduttaa kaunis, ihan pyörätien kupeeseen yltävä, pieni suo. Varsinkin syksyisin se on hyvin kansallismaisemallinen. Tulikohan keksittyä uusi sana: kansallismaisemallinen? – Noh, jotain perisuomalaista maisemaa kuitenkin. 

Kiimingissä asutusalueiden läpi polkiessa hoksaa seudulla asuvan paljon suurperheitä, talot ja pihat ovat isoja, pihoilla pyöriä ja kaikenmoisia leikki- ja pelivehkeitä aika lailla. Ja tokihan suomalaiseen maalaismaisemaan kuuluvat lehmät niityllä, toki kaupungissakin voi vielä karjataloutta harjoittaa.

Pyöräteiden pientareilla – pujojen lisäksi – on nyt paljon kukkia, pietaryrttiä eli nappikukkia, siankärsämöä, päivänkakkaroita ja apiloitakin vielä, ja sitten löysin uudenkin tuttavuuden: lyhytvartinen, pieni kasvi, jossa on pikkuisia valkoisia ja lilan värisiä kukkia. Se on nystysilmäruoho.

Poimin niitä keittiöön pikku maljakkoon, ja kanervia myös. Niitä hain metsänreunasta. Mustikanpoimijoitakin oli taipaleen varrella, – siinä ja siinä poimivatko turhankin läheltä tietä. Muutaman punikkitatinkin näin ajellessa paluumatkalla soraisen Koitelintien kautta. Poimimaan en ryhtynyt. Sienestän sitten möksällä. Toivottavasti.

Perillä Koitelinkoskella on sitten hyvinkin luonnossa, ja koskenkohinassa mieli levollinen. Ja jollei sinne mennessä ole, niin siellä tasaantuu, kun malttaa vähänkään aikaa kuljeskella ja istuskella rannalla.

Istuskelin, ja saaressa olevasta Tunnelmatuvasta kävin lounasjätskin hakemassa – pullaa kyllä olin ajatellut, mutta kun olin niin aikaisin (klo 11, jolloin kahvila aukeaa), niin pullat olivat kirjaimellisesti vielä uunissa. Toki jäätelökin koskenrannan penkillä istuskellessa maistui.

Nyt kun on viime aikoina sadellut aika lailla, oli joessa vettä – ainakin luullakseni – aika lailla enemmän vettä kun muina kesinä elokuulla. Kohinaa ja pyörteitä kaunis katsella, kuunnella ja kuvailla.

Retkeily on mukavaa. Vaikka vain pikkuinen kierros kotikaupungin reunamille.

Niitä näitä Oulu

Kotikaupungissa kulttuuria – Qstock ja Warhol, mm.

Lupasi sadetta tälle päivälle.

Niinpä jo aamusta olin orientoitunut pysymään pois ulkoiluhommista. Vihdoin siis kaupungille toimittelemaan asioita.

SPR – verenluovutuksessa tauon jälkeen 

Olen ollut ”luovuttajatyyppiä” pienen, tai noh, suunnilleen koko ikäni. Verenluovutuksesta tulee hyvä mieli: oikeasti sellainen, että on voinut auttaa, ihan itse auttaa, ja se tuo mielihyvää.

Toki kuukausilahjoittajana yhteen jos toiseenkin suuntaan kokee auttavansa, edes vähän, mutta verenluovutuksessa juttu on konkreettisempi.

Pari vuotta sitten tuli niin paljon kremppoja, sairastamista, diagnoosia, huolta, huonoa oloa, lääkkeitä ja ties mitä kaikkea, mikä kaikki oli esteenä luovutukselle, mutta nyt, kun elämä on taas seesteytynyt ja oireilu ja lääkkeet minimissä (nyt tässä kohtaa paljon maalaamattoman puun koputusta), menin rohkeasti Veripalveluun kyselemään, josko minusta olisi vielä avuksi. – Toki.

Enkä ole edes liian vanha. Semminkin kun on pitkä ”luovutustausta”. Veriryhmä +O ja Hb 147 takasivat että voisin olla avuksi. 🙂 Luovuttajatyyppi! Yesh!

Qstock – sivustakatsojana 

Kaupunkikierrokselle olin kirjannut paljon muitakin rasteja. Kiertelin ja hoitelin niitä ja päivän kiertyessä kohti puoltapäivää katukuvassa, Valkeassa, kaupoissa ja kaduilla näkyi yhä enemmän nuoria. Laittautuneita, onnellisen, innokkaan, varauksellisen, toiveikkaan näköisiä nuoria tyttöjä, teinejä, naisia. Vähän hukassa olevan näköisiä poikia, rokkarijätkiä, koviksia, iloisia ja vakavia nuoria miehiä. Ja sitten nuoria aikuisia, joita kyllä oli paljon vähemmän.

Oulussa on tänä viikonloppuna 40 000 qstockaajaa, joten monenlaista mahtuu joukkoon. Esiintyjissä monia (J. Karjalainen, Haloo Helsinki, … ) , joita itsekin voisin mielelläni katsella ja kuunnella. Olen yhden ainoan kerran ollut Qstockissa (ent. Kuusrock). Siitä on kauan, hyvin kauan (1975?). 

Nyt vain kuuntelemme kaikuja tänne kotipihalle ja sisällekin asti.

Mutta muutakin kulttuuria tänään.

Warhol Oulussa 

Tänään kävimme (ensimmäistä kertaa) Oulun Taidetalo Kulttuuripankissa. Siellä on Andy Warhol goes Arctic-näyttely. Ja samalla kertaa toisenkin Andyn teoksia: Andy McCoyn maalauksia ja hattuja.

Andy Warholin taidetta on nähty Momassa New Yorkissa ja hän on innostanut minua omissa valokuvaushommissani: ammattitutkintokoulutuksessa tein tutkintoja varten  sarjan Campbellin tomaattipurkeista – niinhän Warholkin teki. Niistä tein jopa yhden sortin selfien. … 😀

Tänään näyttelykaupassa oli Campbell´n soppaa myös myynnissä: purkeissa on Jalostajan kanssa yhteistyössä tehtyä ”kulttuurisoppaa”´(= ihan normitölkkihernaria) !!!  Milloin moista olet museokaupasta ostanut? – Ei ainaisia jääkaappimagneetteja, lyijykyniä ja T-paitoja. Kerrankin ruokaostoksilla museokaupassa.

Näyttelyssä käynnillä on sekin peruste, että Oulun jälkeen maailmaa kiertänyt näyttely palaa Saksaan, jossa se jemmataan seuvaaviksi 15 vuodeksi varastoon. Tämän jälkeen kestää aika kauan ennen kuin näitä ikonisia julisteita on mahdollisuus nähdä.

Ja Warholin lisäksi samassa näyttelyssä on esittelyssä myös toisen Andyn teoksia: sekä tauluja että maalattuja hattuja. Andy McCoysta en olisi uskonut.

Näyttelyn jälkeen menimme vielä Petrellin saluunan terassille yhille: ukkosen tuloa uhkaavassa iltapäivän lämmössä nautimme lasilliset ja sitten vetäydyimme ”läpi” rokkikansan” kohti kotia.

Tein aikas hyvää ruokaa: turska on (hyvä) kala, jolle uudet perunat ja purjosipulikastike sekä salaatti sopivat kavereiksi oikeinkin hyvin. Ja Provencen rose. Se ei ansaitse erityisiä mainesanoja, Warholin näyttely sen sijaan on suositeltava, semminkin kun Oulun jälkeen se joutuu jemmaan. Siis näyttelyyn tai vasta sitten 15 vuoden jälkeen.

Isovanhemmuus Oulu

Messi-paita missattu, mutta paljon muuta hyvää

Kotiin laskeutui iltapäivällä hiljaisuus, kun Juniori pääsi töistä ja tuli hakemaan muksut, jotka olivat olleet ensimmäistä kertaa, yhdessä, ilman vanhempia mummilassa yötä.

Eilinen päivä vietettiin yhdessä, ja tänään aamupalapöydässä, kun oli nukuttu pitkät 11 tunnin unet, oli päivä ladattu täyteen ohjelmaa. Ainakin jos oli uskominen lapsia. Minusta toiveet ja aikeet täyttäisivät yhden viikon, — mutta kun hiljalleen (Eevis osaa joutilaisuuden luontojaan, Apsu on isänsä kaltainen hätähousu, tai ainakin valmis touhuamaan ja tekemään koko ajan, keskeytyksettä, jotain) lähdimme liikkeelle, alkoi vauhti tasaantua.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Vihdoin – jo viime kesänä oli tätä suunniteltu – lähdimme Potnapekka ajelulle. Apsu on meidän kanssa ollut kerran aiemmin, Eepi ei. Oikeastaan vähän häpeä juttu: semminkin kun koko Potnapekka, ja sen tuominen Ouluun ja liikennöinnin aloittaminen joskus 1990-luvun alussa, oli isäni idea ja aikaansaannos. Mikä kerrottiin muksuillekin tänään; pieni pala sukuhistoriaa eteenpäin näinkin.

Ja kyllä olivat täpinöissään, eivät niinkään historiasta, vaikka kyllä vähän kummastelivat sitäkin, mutta ennen kaikkea siitä, että Potnapekka sai ajella jalkakäytävillä ja että kuljettaja teki liikenneympyrässä ylimääräisiä kierroksia, siitä että mentiin siltojen alta ja suihkujen vierestä. Useassa kohtaa nähtiin kotikaupunkia ihan uudesta perspektiivistä.

Enin uuden näkeminen helpottui jo tällä. Mutta torille ja Halliin halusivat tänäänkin, etupäässä mansikat silmissä. Ja Apsu oli jo eilen halunnut Messi-jalkapallopaidan nähdessään sen torikauppiaan rekissä.

Emme eilen ostaneet, kunhan totesimme, että olisi tienattava ainakin osa paidan hinnasta, säästettävä tai käytettävä aiemmin saamiaan parinkympin kesälomarahoja  —

Iltasella Apsu sitten halusi taas otettavan kuvia, kun hän torjuu maalissa jalkapalloa Papan kanssa pelatessaan. Lupasin ottaa kuvia, ja siinä vähän mietittiin, että Messi-paita olisi sittenkin ollut hyvä näihin kuviin ja muutenkin. Siinä sitten kehittelimme ajatuksen, että josko kummitäti (Tyär) ja miehensä, isi ja R. ja me isovanhemmat tekisimme sponssisopimuksen Apsun kanssa ja muutamia kuvia vastaan keräisimme rahat paitaa varten. Futaaja innostui, ja toisin kuin tavallista, antoi ja halusi kuvia otettavan aika kauan. Eevis haki pikkukameran ja niinpä me käytimme ainakin tunnin pihalla: pojat pelaten ja me tytöt kuvaten. Sillä seurauksella että muistikortilla oli 180 kuvaa! Minulla moottoriperä kamerassa lauloi kuin parhaallakin urheilukuvaajalla. Ja neuvottelut sponssaajien kanssa alkoivat.

Tänään sitten eurot olivat kasassa, me torille pelipaitakojulle – ja!? – Ainoa koju koko torilla, jossa ei ollutkaan myyjiä! Me kaikki neljä olimme pettyneitä. 🙁

Käytiin vielä puisto-piknikillä syömässä eväitä ja sitten Kivisydämen (Eevis on kovin viehtynyt Oulun parkkihalliin) ja Valkean ruokakaupan kautta palasimme mummilaan.

Lempiruoka (tortilloja) ja jälkkäriksi laatikollinen mansikoita, Nutella-purkki ja Apsun itse vispaama kermavaahto veivät pettymyksen Messi-paidasta. Neljästään istuimme ruokapöydässä, tortillat hupenivat ja yhtäkkiä Eevis totesi: ”Minä oon ollut ihan hiljaa!” – Sitähän me ihmettelimme. 😀 Se kun ei ole kovin tavallista.

Onneksi hiljaisuus loppui ja pulputus pöydässä jatkui…

Illansuussa, ukkosen jälkeen, kaksin pihalla. Ei sääskiä, kesä, ihailtiin päivällä auenneita pioneja, nautimme home-made Aperol Spritzit.

Jollen tietäisi supisuomalaista sanontaa ”Kel onni on, se onnen kätkeköön!” niin saattaisin sanoa jotain…

 

 

Oulu

Kesäkukkia ja -sadetta

Kaksi kunnon vesikuuroa tälle päivälle, – aamupäivällä sen vältin, mutta äsken palatessamme kaupungista pizzalta kastuimme aika totaalisesti.

Sateen vuoksi, tai paremminkin ansiosta, kaikkialla tuoksuu hyvälle.

Aamupäivän kuuron jälkeen Ritaharjun ja Aaltokankaan verraten uusilla, oikein kauniilla asuinalueilla kierrellessä syreenit tuoksuivat, lumipalloheisit loistivat pihoilla. Kauniita taloja ja jo aika valmiita pihoja ja puutarhoja. Kuljin ristiin rastiin – matalalla sykkeellä sanoisi joku intourheilija, mutta mie sanoisin, että leppoisaan tahtiin ihaillen, samaan aikaan äänikirjaa kuunnellen.

Teiden varsilla valkoiset apilat ja koiranputket tekevät edelleen pitsisiä reunoja, muutamia lupiinilaikkujakin (lupiinithan ei meidän leveysasteille ole juuri levinneet), ja päivänkakkaroita. Niitä keräilin ja pieni (hyvin pieni) floristi minussa innostui keräilemään niiden kaveriksi kotipihan räystäskiveyksiltä villiorvokkeja. Omat harsokukat ovat kaukana kukinnasta, joten juhannukseksi ostamastani Pirkka-kimpusta riitti näihinkin asetelmiin.

Liki painostavassa ukkoskelissä (mainio tekosyy) en millään viitsinyt ryhtyä ruoanlaittoon, joten pitkästä aikaa kaupungille syömään: Puistolan pizzat maistuivat, vaikka kyllä Saariselän Fieno on nyt meidän ykköspizzaria. 🙂

Menomatkalla yksi kuva Linnansaaren sillan kupeesta: Bike´s Patroll jatkaa pyörien nostoa Oulujoen suistoalueelta. Olenhan usein täällä blogissakin kehuskellut, kuinka Oulu on hyvä pyöräilykaupunki, mutta on asialla kääntöpuolensakin. Varmaan joka viikonloppu joku varastettu pyörä tulee paiskatuksi jonnekin jorpakkoon, jokeen tai suonsilmään. Nyt niitä kalastellaan ylös. Muutakin roinaa nousee mukana.

Pyörävarkaudet ovat jatkuva riesa Oulussa, mutta sama poppoo, joka kalastelee näitä ruostesykkeleitä, on viime syksystä lähtien jäljittänyt varastettuja pyöriä, ja he (tusinan verran vapaaehtoisia) ovat voineet nyt palauttaa 1000 varastettua pyörää takaisin omistajilleen. Idean lanseeraaja ja pääpromoottori on ollut aktiivisena myös Oulun seudulle asettuneiden ukrainalaisten avustamisessa, ja juuri hän roudasi äidin jäämistöstä enimmät huonekalut Nivalaan, jonne monia, monia ukrainalaisperheitä vuosi sitten keväällä pääsi asumaan.

 

 

Oulu Valokuvaus

Suvisunnuntaina kotikaupungin kaduilla

Koti on hiljennyt, aamupäivällä tuntui, ettei ole mitään tekemistä. Ei mitään.

Siis kamera pyörän satulalaukkuun ja päämäärättömästi ajelemaan. Hissuksiin poljin, pysähtelin, istahdin, jatkoin, kuvailin, vesi ja keskikaupungin kukkajutut valitsin ”teemaksi”. Oli kauniita pilviä, jotka tekivät maisemista, miljöistä mielenkiintoisia. Lukuina keskipäivän kierros tarkoitti kolme tuntia, kolmekymmentä kilometriä ja toistasataa otosta. Mutta tärkeämpää on fiilis: mukava rauhallinen olo, aurinkoinen, kauniissa kaupungissa leppoisalla, seesteisellä mielellä. Ja kesä!

Toppilansalmen rannalla on aina vain hienompaa, tänä kesänä rantaan (kuvista pohjoiseen) tulee myös uusi pienvenesatama, ja sielläkin on jo merikaupungin tuntumaa.

Oikealla näkyvät pienkerrostalot ovat vastikään valmistuneet: niiden tekemistä seurailin puolitoista vuotta sitten aika intensiivisesti, sillä ne ovat ihan äidin hoivokotiasunnon edessä – suoraan ikkunasta näkyi noiden raksalle. Kuljen tästä edelleen usein ohi, katselen – tietysti – sitä ikkunaa, joka oli äidin ikkuna, ja verhoista ja sälekaihtimen säätelystä päätellen, äidin huoneessa on nyt jo toinen asukas hänen jälkeensä. Hassua millaisia asioita sitä seuraakaan…

Möljällä tuoksui suolainen meri. Edelleen tämä on yksi lempparipaikoistani kotikaupungissa. Kesät, talvet. Vesi on edelleen todella matalalla.

Hietasaaren polulla on mukava pyöräillä, eikä pysähtyessäkään itikoita, vaikka näillä pätkillä sääsket ovat yleensä aika varmoja seuralaisia.

Torin kautta Rotuaarille, jossa hyvin vähän kulkijoita. Niinkuin koko kaupungissa.

Madetojanpuiston kukkaistutukset aika tyylikkäissä ”ruukuissa”.

Hupisaarilla voisi viettää päivän. Varsinkin kun siellä on mukava puistokahvila Kiikku, jossa törmäsin tuttuun tyyppiin: Pehtoori omalla pyörälenkillään oli sinne piipahtanut kahvittelemaan. Meillä oli sitten vähän niin kuin sattumatreffit.

Suvisunnuntaina tuomiokirkko kaupungin sydämenä.

Iltapäivän auringossa piazzalla urakoimme kaksistaan juhannusruokien rääppiäisten parissa. Nythän on ihan varma, että pariin päivään en syö mitään kalaruokaa, äyriäisiä, mätiä, kerma-majoneesi-kermaviili-tuorejuusto-juttuja. Mansikat, hedelmät, salaatit ja vaikka makkara kuulostavat nyt hyvälle.

Kesäkuu jatkukoon aurinkoisena!

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini Viini

Kotona ja kotikotiin tulevia odotellessa

Paluu perusasioiden äärelle tänään. Kesäperjantai kotona, mikä tarkoittaa pyöräilyä, pyykkiä, päivänpaistetta (mikä ihana kesäpäivä!!), Perämeren lohta ja pinaattipastaa.

Pyörälenkki taisi olla pituudeltaan liki 40 km, mutta silti aikaa kului yli kolmisen tuntia, mikä on aika paljon: pysähtelin paljon, kuljin hitaasti, kuvailin, ajelin keskikaupungillakin, mikä olennaisesti hidastaa vauhtia. Yleensä vauhti sähköavustuksen alimmalla teholla (Eco), siis enimmäkseen itsekseen polkien, on 10 km puolessa tunnissa. Niinpä vakiolenkkiini Knuutilanrantaan (Oulujokea ylävirtaan 10 km) ja takaisin kuluu tasan tunti. Kävin siellä tänäänkin, mutta tosiaan kiertelin ja kaartelin mennessä ja tullessa, kunhan vain nautiskelin. Minä alan oppia… 🙂

Pikisaaressa on taas Pikinen poloku.

Tänä vuonna siellä oli monta teosta, joista pidin, pidin paljonkin. Tämän nimi on ”Pieni konsertti” (Päivi Pussila). Istahdinkin, ja juuri tänään konsertti tulikin viereiseltä saarelta, Kuusisaaresta, jossa on tänä viikonloppuna Varjo-festivaali, minkä vuoksi päivällä oli sound-check, eikä linnunlaulua tuoleille juuri kuulunut. Mutta pidin ideasta.

[Janica Tarasti, Enkeli taivaan]

Polulla on myös valokuvaajien (mm. minun näyttötutkinnon vastaanottajan) teoksia, ja niistä kaikista tykkäsin. Ehkä vähän jopa inspiroiduin. 🙂

Iltapäivällä, kun kotiuduin, Pehtoori oli palannut Jäälistä, joten oli aika istahtaa kotipiazzalle kuohuviinille…

Kuohuviineistä puheenollen, ja kun juhannuskin on viikon päästä, voisin suositella yhden mökkiviikolla hyväksi havaitun tölkkiviinin (ei kuohua). Gnarly Head Chardonnay Se ei ole halvimmasta päästä tömppöviineistä, mutta me todettiin se oikein hyväksi grillatuille mökkiruoille: lohi, makkara ja juustoinen pastakin tykkäsivät olla tämän viinin kanssa samassa kattauksessa. Ja kyllä se maistui ihan ”sinälläänkin”. Ei liikaa tammea, mutta silti makua, hedelmäisyyttäkin, ja vielä kerran makua, täyteläisyyttä.

Paljon lisää juhannusviinisuosituksia perhepiiristä 🙂 löytyy suoraan Alkon etusivulta: Juniori on siellä päässyt esittelemään viinisuosituksia koko juhlivalle juhannuskansalle, huom. myös alkoholittomat mukana.

Tällä hetkellä poika on kesälomamatkalla avokkinsta R:n kanssa, mm. Alsacessa. Vähän kuin palkintomatkakin, kun sai suoritetuksi vallan vaativan, kolmiosaisen WSET-koulutuksen. Etäkoulutuksena suoritti, mutta tentit (sekä maistelu että teoria) olivat Helsingissä ja arviointi (joka kesti kauan!!!) Englannissa. Ja viime viikolla Juniori oli koulutusmatkalla Etelä-Ranskassa, Languedoc-Roussillon´issa (mitenhän tuo taipuu??). Vähän nyt on sellainen tuntuma, että meille on tulossa viinisuosituksia nimenomaan Ranskasta aika pitkän aikaa.

Noh, joka tapauksessa, tänään nautimme kaksistaan kuohuvat, ja sitten Pfaltzin rieslingiä ruoan kanssa. Pehtoori grillasi Perämeren lohta ja minä puuhasin oheen lisukkeita. Vähän kuin harjoitus juhannusta varten. Tällä hetkellä näyttää siltä, että saamme ”koko poppoon” koolle juhannusaaton viettoon.  Esikoinen kun on J:n kanssa huomenna ajelemassa Järvenpäästä Ouluun, jossa myös Ranskan matkaajat ja muksut ovat tiistaista lähtien.

Kannatti palata möksältä kotiin. 🙂

Isovanhemmuus Luettua Oulu Vanhemmuus

Kuvia kuvien päälle

Kun alkuiltapäivästä alkoivat kuvat vilistä silmissä (tänään taas editointi- ja kuvatoimistushommia) ja aurinko uhkaavasti vetäytyä pilveen = ”eihän vaan sittenkin tule sade”, lähdin pyörälenkille. Aika pahasti on normitavoitteeni tämän vuoden pyöräilyn osalta jäljessä, mutta olkoot. En aio ruveta itseni kanssa stressaamaan. Kuljen minkä haluan, ehdin, pystyn.

Tänään kerrassaan napakasta tuulesta huolimatta olin liikkeellä kolmisen tuntia, – toki kuvailin puistossa ja jokivarressa ja kävin tulomatkalla kaupassa, mutta maantie vaati kulkemaan. Ja kuvailemaan! Ettei vaan jäisi nämä kuvaediitit vähiin. Kiertäen kaartaen kuljin kohti Hupisaaria, Ainolan puistoa.

Kyllä vasta-, myötä-, sivu- ja ties mistäpäin tuullessa nautin liikkumisesta, voikukkien kellastamista pientareista, vihreistä ja vehreistä puutarhoista asuinalueilla, paljon oli ihmisiä pihollaan, toppatakeissaan tekemässä pihatöitä, istuttamassa kesäkukkia, vahaamassa puutarhakalusteita, lapset – ihan liian vähissä vaatteissa – pihaleikeissään… mutta kesä!

Tänään kuuntelin loppuun Jenni Haukion kirjan ”Sinun tähtesi täällä – vuodet tasavallan presidentin puolisona”. Olen – ehkä vähän huomaamattani – pitänyt Haukiosta ja hänen tavastaan ”olla puoliso”, mutta myös tavastaan olla oma itsensä, koulutettu, kouluttautuva, kirjoittava, isänmaansa ja sen eteen panoksensa antaneiden arvoa kunnioittava, työnsä, presidentin puolisiouden ja äitiyden hoitava, julkisuutta juuri sopivasti sietävä ja salliva nainen.

Kirjaa kuunnellessani ja sen jälkeen olisin valmis kannattamaan häntä kuuden vuoden päästä ehdokkaaksi seuraavissa presidentin vaaleissa. Ehkä kuuden vuoden päästä olen eri mieltä, mutta nyt ajattelen, miksi ei? – Joka tapauksessa kirja on kuuntelemisen arvoinen, – jo ihan historiankin vuoksi.

Ja vielä sellainen juttu tuosta kirjasta, tai siis siitä, miten media on sitä käsitellyt. On outoa, melkein raivostuttavaa, toisaalta varsin odotettua, että iltapäivälehdistö tekee kirjasta otsikoita vain siitä, kuinka Jenni Haukio koki suuren surun menettäessään Lennun. Se on lehtijuttujen perusteella kirjan merkittävin ”paljastus”.

Hyvä on, ymmärrän, että tällainen presidentin puolison, joka on pitänyt tunteensa ja yksityiselämänsä aika visusti medialta piilossa, paljastus on kiinnostava, mutta siinä kirjassa ja kaikessa mitä Jenni Haukio on tehnyt, ollut tekemättä, puhunut ja arvokkaalla työllään edesauttanut, siitä, mitä hän ajattelee Suomesta, isänmaallisuudesta ja vaikka hyväntekeväisyydestä olisi kannattanut nostaa otsikoihin. Lennulla on ollut tärkeä osansa, mutta presidentin puolisolla, omana itsenään ja tekemisineen, paljon isompi merkitys. Joka on sekin jäänyt vähän piiloon… Siitä olisi kannattanut kirjoittaa.

Ainolan puistoon kannattaa mennä. Aina vain.

Ja kaiken ohessa whatsapp on laulanut: Merijalinranta, Languedoc-Roussillon ja Järvenpää  — kaikenlaista. 🙂 Ei ehkä ihan satoja viestejä, muttei paljon muutenkaan. …

Kesästä, Oulusta, aikuisista lapsista, auringosta, kaupunkiluonnosta, ystävistä, tulevasta ja menneestä, kodista ja kaikesta siihen liittyvästä, rauhasta, pikkuisista töistä, levosta, kaikesta, kaikesta paljosta hyvästä juuri tänään erityisen kiitollinen.

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

On päästettävä irti

Kävimme teatterissa: Pienen hauen pyydystys

Luin kirjan muutama vuosi sitten, heti silloin kuin se ilmestyi, ja tykkäsin ihan mahdottomasti. Tämähän ei useinkaan ole hyvä järjestys: siis lukea ensin kirja ja sitten katsoa elokuva tai teatteriesitys. Avoimin mielin kuitenkin lähdimme toukokuista kahden hengen humputteluiltaa viettämään.

Ennen teatteria kävimme syömässä: Da Marion Ristorante ei nytkään ollut auki, joten Toripolliisiin. Poroburgeri oli oikein hyvä, mutta ranut ja puolet perunabriossista jäivät minulta lautaselle, ei vaan mahtunut.

Ja torilla  on Toripolliisi. Vuoden 2026 kulttuuripääkaupunki Oulun panos viisuhumuun.

Oulu goes Käärijä

Meillä oli tunti luppoaikaa ennen seitsemää, joten päätimme mennä lasilliselle Viinibaari Voxiin, jonne rotissööri-ammattilaisystävä on vaihtanut entisestä suosikkiravintolastamme. Ja hänhän se osasi suositella hyvän jälkiruokalasillisen.

Ja sitten se teatteri. Tarvittiin avointa mieltä, jottei kirjan melkein maaginen tunnelma häiritsisi esityksestä nauttimisesta. Ja kyllä, pidin. Lapin maahiset, peijoonit, tontut, ehkä ei sentään ´hattarat´, ovat olleet minulle tuttuja, joten ei ollut vaikea upota näytelmän tarinaan. Kuten kirjan luettua niin tänäänkin, muistan, on osattava päästää irti.

Sitä opetellessa, vieläkin ja joka päivä.

Oulu

Muisto pulpahti

Iltapäivällä Oulujoella tyyntä, – kevät liipuu hiljalleen Ouluunkin.

Rauhallinen päivä muutenkin.

Myllyojan uimarannalta taustalla takana näkyvät OYSin uudet rakennukset.

Sisällissodan aikana suunnilleen tästä kuvanottopaikasta kohti keltaista Saarelan taloa punaiset ampuivat. Saarelan talossa oli (muistaakseni) valkoisten tukikohta ja asevarasto. Joskus parikymmentä vuotta sitten käytiin kylmänä pakkaspäivänä esimieheni, oppiaineen professorin, kanssa ottamassa kuva tässä samaisessa kohdassa. Hänellä oli joku artikkeli noihin tapahtumiin liittyen työn alla.

Aika vähäiset tiedot minulla tästä – mutta tyvenenä toukokuun päivänä pulpahti muisto mieleen.

 

Oulu

Merenrannoilla sinisen taivaan alla

Tänään merenrantaan.

Ensin suoraan – kulkematta minkään mutkan kautta – Kellon kalasatamaan. Siellä yhden kalastuskunnan porukka keräili ja pakkaili talvikalastusvehkeitään kuorma-auton lavalle. Moottorikelkka ja isot ahkiot/reet pois jäältä. Paria kalastusvenettä oli muutama mies korjailemassa, joku maalasikin. Torinrannasta Aleksandra ja joku toinen turistiajeluvene olivat laiturissa talviparkissa, jäässä.

Ei tuoksunut meri eikä kala, mutta savustuspönttö sentään tohisi ja tuoksui – ehkä joku porukka oli vielä käynyt avannolla verkoilla, tuskin muutaman pilkkijän saalista olisi isoon savustusuuniin laitettu. Tiedä häntä.

Hiljaista oli. Istuskelin aallonmurtajalla, nautiskelin reppuun pakkaamani lounaskahvin. Meri vielä jäässä, hohkasi kylmää.

Paluumatka kotiin päin rauhallisemmin, kierrellen ja kaarrellen. Pateniemen rannassa ihailin uusia taloja, yksi uusi kerrostalokin sinne oli noussut talven aikana. Oulun ehkä, ainakin minun tietääkseni, hienoin ulkokuntopuisto oli ihan tyhjillään, joten kävinpä muutamat salitreenitoistot varovasti tekemässä. Vähän absurdi olo tuossa tuli. 🙂

Uimaranta oli sekin vailla väkeä, ei edes koiranulkoiluttajia.

 

Kesä on vielä kaukana. Mutta kokonaan edessä – paljon siis jäljellä. 🙂

Oulu Vanhemmuus

Maisemia etsiessä, muistoissa kulkien

Kaunis, mutta kylmä aamu. Keksin kaikkea pientä hommaa aamupäiväksi odotellen sään lämpenemistä ja sitten toiveikkaana pakkasin kameran pyörän satulalaukkuun aikeena kuvailla rannoilla ja kaupungissa keväistä Oulua.

Merenrantaan ja Nallikariin ensimmäiseksi. Olipa siellä myllerrys: koko ranta sekaisin, raksatyömaita, Vauhtipuiston uudelleen pystytys, likaisia hankia. Ja se on sentään ollut yksi lempparipaikoista, paikoista, jossa voi antaa mielen rauhoittua, nauttia seesteisestä maisemasta. Tänään vaikutus aika lailla päinvastainen.

Enkä myöskään keskustasta, en hautuumaalta, en jokivarresta mitään kevätsunnuntain levollisia kaupunkimiljöökuvakulmia onnistunut löytämään. Kunhan pyöräilin lämpimikseni.

Ja kuuntelin Katri-Helenan elämäkertakirjan loppuun. Sepä oli aika hyvä. Olisi vaan kannattanut antaa jonkun puheammattilaisen/näyttelijän lukea sen: Katrin laulava, vähän mairea tai ylinäyttelevä luku häiritsi aluksi niin paljon, että harkitsin lukevani e-kirjana. Mutta menihän se sitten.

Aika reippaasti laulaja tuulettelee ja kertoo elämänkokemuksistaan. Ja tämänkin kirjan, kuten monien muidenkin viihdetaiteilijoiden/näyttelijöiden/julkisuuden henkilöiden (ei poliitikkojen tai tieteentekijöiden) elämäkertojen myötä heräsi paljon muistoja esimerkiksi omasta 60- ja 70-luvusta. Ja tämä herätti paljon muistoja myös äidistä. Äiti tykkäsi Katri-Helenasta ja tämän iskelmistä. Ovathan ne olleet tanssipaikoissa paljon soitettuja – ja äiti tanssi!

Ja muitakin muistoja heräsi. Onhan ”Anna mulle tähtitaivas” yksi tärkeä biisi minun elämässsäni. Minulle  se on meidän Junioriin liittyvä laulu, T:n laulu. Uudenvuoden aattona 1994, jolloin poika oli vajaa kolmevuotias, hän lauloi sitä ja tanssi! Se hetki oli muutenkin tärkeä minulle, yksi vähän vaikea käännekohta. Kuopuksen laulellessa ja tanssiessa tämän tahtiin sain lohtua ja – loppujen lopuksi – onnen kyyneleet silmiin.

Biisi, joka minun maailmassani on tyttären biisi, on J. Karjalaisen ”Hän”. Täällä selitys, mihin se liittyy.

Liikkuminen Oulu

Laduilta pyöräteille – ilolla

[Tuiranrannassa lumi jo vähissä, mutta kotipihalla on vielä isot kinokset. ]

Kevättalvesta kevääseen

Vartin yli kahdeksan lähdimme kevättalvisesta, lumisesta Lapista aurinkoiseen, keväiseen Ouluun. Vaikkei vielä ollut kesärajoituksia ja vaikkei ajettu ylinopeutta, oltiin kotona jo ennen kahta. Matkalla vähän liikennettä, sulat tiet, paljon (monta = 4) teeriä tienpenkoilla ennen Sodankylää.

Kotikeittiön mittarissa +11,5 C! Hurjaa.

Olihan se sitten melkein lennosta vaihdettava suksilta pyöränsatulaan, ja käytävä puolitoista tuntia ajelemassa – Poikkimaantiensillalle tietysti. Sieltä se tuppaa sykkelöintikausi keväällä alkamaan ja syksyllä sinne päättymään. Knuutilanrannan lähde tuli tietysti kuvatuksi samalla.

”Luontohavaintoja” pyörälenkin varrelta

Joki on jo sula, vesi korkealla, auringonsäteet leikkivät pinnalla. Hartaanselän pilkkijät olivat joutuneet vetäytymään Tukkisaaren päähän pienelle kaistaleelle tai siirtymään veneisiin. Niitäkin oli jo kaksi laskettu vesille. Ja kalaa näytti tulevan. Meri on vielä jäässä, ainakin Möljällä oli rannasta silmänkantamattomiin.

Jäätelökioskeja oli jo maisemassa; kaksi näin, molemmat tosin kiinni. Yleensä tulevat vasta vapuksi. Toppilansalmessa Punainen mylly -konttikahvila on paikallaan ja auennut.

Katupölyä on paljon, hengitettäväksi asti. Ilmanlaatu aika eri kuin 480 kilometriä pohjoisempana – paljon huonompi, paljon!  Pyöräteillä on vielä hiekotussoraa, otsikkokuvassa olevalla pätkällä sitä oli vähän, mutta paikoin melkein vaarallisen paljon. Kuvassa taustalla Poikkimaantiesilta.

Melkein laulatti

Ulkoillessa hirmu hyvä mieli, jotenkin. En kuunnellutkaan kirjaa, vaan kuuntelin Spotifystä musiikkia. Ja melkein lauloin mukana, kun luukuttelin kesäbiisejä. Ja se on jo PALJON se. Että edes melkein. Minähän en laula; en osaa, enkä siis laula. Mutta melkein.

Kuuntelin omaa hittibiisilistaani vuodelta 2015. Se oli hyvä vuosi, enimmäkseen – ja siinä oli paljon isoja käännekohtia. Melkein yhtä paljon kuin oli vuodessa 2004 – hyviä ja huonoja juttuja. Tuli mieleen, että nyt tässäkin vuodessa tuntuu olevan jotain samaa, käänteitä, elämänkulun mutkia ja uusia taipaleita, voittopuolisesti leppeitä, ja ennen kaikkea muutoksia, ei kriisejä. Vuoden listani ekana on Tuure Kilpeläisen rallatus Onnellisen mies. Se laulatti. Se on auringonpaisteen ja pyöräilyn biisi – juuri tänään mun listaykkönen.

Tässä kuvassa Oulu-laiva, aurinko ja sula, tyven Toppilansalmi, juuri noita oli tarkoitukseni kuvatakin, mutta kuvassa on myös bonus: neljä joutsenta lensivät kuvaan juuri, kun kuvaa sommittelin. Löydätkö ne? – Ilo niistäkin.

Bloggailu Muistikuvia Oulu

Vinkki ja tilastoja

Tänään vanhainkotihommissa. Ei hoivakoti, vaan vanhainkoti. Kyseessä siis entinen vanhainkoti.

De Gamlas Hemin ravintolaa olen monta kertaa täällä mainostanutkin, mutta nyt voisin vinkata sitä myös kokous- ja juhlapaikkana. Tunnelmalliseen rakennukseen mahtuu hienoja, isoja ja pieniä kabinetteja ja moneen muotoutuvia tiloja, – niitä olin tänään kuvaamassa.

Mutta ehkä vielä paremmin teille, hyvät blogin lukijat, sopivat suositukset yösijasta tässä viehättävässä pikkuhotellissa. Huoneita on  sekä yhdelle että kahdelle, yksi sviitti ja yksi huoneistokin. Ja hinnat eivät ole yhtään kalliimmat kuin keskustan ketjuhotelleissakaan, päinvastoin, ja Staycation-paketti on aika houkutteleva. Ouluun tulijoille tai vaikka yhden yön kaupungissa läpikulkumatkalla viivähtäville vinkkaan tätä.

Itse en ole siellä ollut yötä, eikä tämä ole maksettu mainos, joten ihan vaan tiloissa kulkeneena (ja niitä kuvanneena) voin kyllä suositella; boutique-hotellissa on paljon viehättäviä yksityiskohtia (ks. artikkelikuva yllä) ja se on lähes keskustassa.

PS. Siellä vielä jatkuu bliniviikotkin…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Omaksi tiedokseni kirjaan tähän ylös tällaisenkin merkkipäivän: vuodesta 2009 käynnissä olleessa blogin kävijälaskurissa on tänään ”merkittävä” luku: 1 555 555.

Ja tusina kommenttia lisää, niin niitäkin on sitten yhteensä 14 000! Melkein puolet tietysti minun vastauksiani. 🙂 Näiden näkyvien lisäksi sitten ne kommentit ja kirjeet, joita satunnaisesti saan sähköpostitse. Nytkin mökkiviikkojen aikana tuli yksi kirje. Lämmittäähän se sellainen.

Katriin ja ”Lähes naapuriin” olen tutustunut blogin kautta, oikeastaan myös Jariniin. Kati pohjoisessa ja Toini etelässä ovat edelleen tuttuja vain blogin kautta. Tämä uusi blogialusta ei edelleenkään näytä, ketkä täällä piipahtelevat tai pidempäänkin sivuilla viihtyvät, mutta sikäli kuin oikein osaan tilastoja tulkita, teitä on noin 150 – 170, jotka päivittäin klikkautuvat Tuulestatemmattuun.

Noh ensinnäkin: Pehtoori, joka edelleen kuulemma ”katsoo täältä, mitä meille kuuluu”, 😀  sisareni, ja sitten kaksi hyvää ystävää ja … ehkä nuo ahkerat kommentoijat ainakin. Sitten on (kai) sellainen noin sadan hengen poppoo, jotka käyvät enemmän vähemmän satunnaisesti pari, kolme kertaa viikossa ja sitten 50 – 100, jotka eksyvät tänne milloin milläkin hakusanoilla. Joka tapauksessa  yhteensä 1 555 555 kertaa! Kiitos niistä.

Oulu

Keväistä jokivarressa ja kotona

Pikkupakkasta, paljon pieniä asioita, Canon vaati ulkoilutusta pitkästä aikaa ja minulla tarve muutamalle taustakuvalle, joten aamupäivä auton kanssa liikkeellä paikasta toiseen, ja sitten tepastelemaan Oulujokivarteen. Jätin auton jollekin pikkutielle Kastellissa, tai olikohan se jo Knuutilanrannan puolella ja lähdin rantaan. Ja ihmettelin, kuinka monia oli joella hiihtämässä. Rantaviivan vieressä ei mitään latua ollut, kova muhkurainen jää-lumipinta (selluliittilumi 😀 ) vain, ja siinäpä hiihtäjiä kulki.

Ei olisi minusta sellaiseen: niin hyvälle olen lumikoneen tekemillä laduilla oppinut, ettenpä perusta tuommoisesta. Mutta kävely oli mukavaa. Oulujoen pappilan koivukujalla kävin, tietysti oli hyvä, että sekin on hiekoitettu, mutta eipä se kovin kuvauksellista ole. Ei sellaista menneen maailman tuntua kuvaan tullut.

Kävelylenkistä tuli sitten vähän odotettua pidempi, koskapa oli hyvä tovi käveltävä pikkuteitä, jotta Beetleni tienvarresta bongasin. Todellakaan en muistanut, minkä kujan varteen sen olin parkkeerannut. Ja ei, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hukkaan autoni. Sellaista sattuu, on sattunut.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Marketissa kummastelin pääsiäismunavuoria sekä kymmeniä hyllyjä täynnä suklaapupuja ja -tipuja – ja pääsiäiseen on melkein kaksi kuukautta! Ja samaan aikaan lastasin koriin tete-narsisseja, kelta-violetteja tulppaaneja ja keltaisen tulilatvan. Sitä paitsi: tiedättehän, että minä en edes keltaisista kukista pidä, enkä vuotuisjuhlien viettämisestä etuajassa.

Nyt  on kolmen erilaisia keltaisia (pääsiäis!)kukkia huushollissa. 😀 Oikein on mukavan keväisen näköistä.

Historiaa Oulu Vanhemmuus

Tunnelmaa lenkillä ja päivällisellä

On vielä pimeää kun saan lähdetyksi ulos.

Lumi narskui kenkien alla, kotipihalla pupun jäljet johtivat suoraan aidan viereiseen pensaikkoon. Liekkö niillä jo joko joulubrunssi siellä ollut?

Tavattoman kaunista, kun on paksut lumipeitteet kaiken yllä, lumi hiljensi aamuliikenteen ääniäkin.

Merimiehenkotimuseo on taas jouluasussaan – aamulla ei vielä ollut auki, mutta ikkunoista pääsee kurkkimaan sisälle kauniita jouluisia interiöörejä. Rakennus on melkein 200 vuotta vanha Matilan talo, joka on siirretty Heinätorin tienoilta Pikisaareen ja museoitu. Siinä on menneen maailman nostalgiaa, puutaloidylliä – lumi teki siitä jouluisen.

Vuoden pimein päivä on myös Juniorin nimipäivä ja Vävyn syntymäpäivä. Ja heidän, heidänkin kanssaan olimme pienellä illallisella tänään tuossa illansuussa. Mutta nämä merkkipäivät eivät olleet syy yhteiselle aterialle.

Olimme nimittäin hääpäiväpäivällisellä. Tyttären ja Vävyn sala-avioitumisen jälkeen lupasivat, että kutsuvat meidät vanhemmat ja Juniorin & R:n syömään joskus kun ollaan yhtä aikaa Oulussa. Toki minä/me morsiamen vanhempina tarjouduimme jonkinlaisen hääjuhlan meillä tai muualla järjestämään, mutta nämä halusivat itse vain pienimuotoisen yhdessä syömisen järjestää. Tänään oli sen aika. Oikein sopiva aika. Nyt on sitten nähty Vävynkin vanhemmat. Hyvä oli tutustua. Eikä Pehtoori joutunut pitämään puhetta tyttärelleen, mistä oli oikein tyytyväinen.  Tyytyväisiä olemme kaikin puolin. [icon name=”heart” style=”regular” class=”” unprefixed_class=””]

Joulu Oulu Ruoka ja viini

Tierna-aika, hyvä aika muutoinkin

Onpas tälle lauantaille tullut ehdittyä, – ja kaikenlaista. Paljon hyvää.

Ehtiihän sitä, jos herää ennen viittä.

Niinpä olin jo varhain lenkillä, kiertelemässä kaupungilla, sen laitamilla, odotellen liikkeiden avautumista. Ruokakaupan lisäksi oli muutamia täsmätärppejä – lahjakortti, lisäkerä lankaa, postimerkkejä, käsityötorilla piipahdus ja monenlaisen osaamisen ihalilua, sittenkään en sieltä hankkinut/tarvinnut mitään.

Ruuhkaa ei ollut. Sopi minulle.

Tyär ja Vävy olivat hekin heränneet Järvenpäässä ajoissa, ja olivat jo varhain iltapäivällä Oulussa. Joulunalusviikoksi etätöihin Ouluun, mikä on tietysti mukava juttu.

Ja mitäs sitten syötiinkään? – Mascarpone-lohi-katkarapu-tuorelasagnea. Oli kyllä hyvää!! Soppa 365 -resepti oli jauhelihalle. Vaihdoin sen (eilisen) lohen jämiin ja pussilliseen katkoja, lihaliemikuutiot hummerifondiin ja mausteet kalalle passeliksi. Ja perfetto! Olipas kyllä hyvää!

Sen, että pöydästä ehdimme nousta, saimmekin kutsun (kun tyrkyttäydyimme 😀 ) Juniorin luo, lasilliset samppanjaa kävimme nauttimassa, loppuilta kotosalla takkahuoneessa höpötellen: aiheet maailmoja syleileviä, tulevaisuuteen luottavaisesti katsovia.

Kohta (klo nyt 20. 52) voi mennä unille…

Oulussa on nyt tierna-aika.

”Ja me toivotam…” Aamuvarhain Sanna Koiviston Tiernapojat (2014) taas lauloivat lauluaan Kirkkokadun ja Saaristonkadun risteyksessä, Tiernaristin paikalla. Niin hieno teos on tämä. Hyvä mieli siitä tulee.
Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Joululounaalla

Olimme tänään Maikkulassa joululounaalla. Koskaan ennen siellä ei ole jouluruokaa syötykään, paljon erilaisia juhlia siellä on kyllä tullut vietettyä, mutta ei jouluntienoolla: muutamia lapsuuden ajan perhepäivällisiä, tai minä muistan kyllä vain jätskin kesäsunnuntaisin, yhdet aika varhaiset synttärinikin siellä vietettiin, sitten on ollut häitä, karonkkoja (omanikin), promootiopurjehjedus, tiedekunnan pikkujoulut, lukukausien avausseminaari, tasavuosisynttäreitä, …

Ja tänään uusi juttu oli joulutunnelman ja ruoan lisäksi systerin uusi kaveri S. Hyvä tutustua ennen joulua, jolloin on sitten muutakin huomiotavaa ja tekemistä joulupöydän ympärillä … meitä kun on tänä vuonna aika montakin joulupöydässä niin ei tutustumisjutustelut ehkä oikein onnistu.

Kartanon toiseen isoon saliin oli katettu pitopöytä, hyvinkin perinteisine jouluruokineen, tulinpa minäkin palasen kinkkua ottaneeni, dijon-sinappikastike oli hyvä. Menun paras osa oli alkuruoissa: lohimoussekakku ja waldorfin salaatti olivat minun makunystyröilleni mieluisimpia. Tämä ei varmastikaan ole kaupungin halvin joululounas, mutta miljöö on niin viehättävä, tunnelmallinen ja siellä on paljon kaunista katseltavaa, että se tuo lounaalle paljon lisää mielihyvää.

Pihapiirissäkin on – talvellakin, sinisen hetken tullessa, pakkasesta (- 16 C) huolimatta – viihtyisää, yhdessä aitassa oli seimikin.

Kun kotona ei tarvinnut tänään kokkailla, tein saaristolaisleivät, ja sitten kuvahommia.  Pikku hiljaa …

 

Joulu Oulu

Sinisiä hetkiä ja ajatuksia

Lastenlasten kanssa vietetyn pikkujoulun jälkeen seuraava aamu ei ole ollenkaan sellainen kuin vuosikymmeniä sitten joskus (opiskelija)pikkujoulujen jälkeen…

Tänään on ollut varsin toimelias olo, oikein hyvä mieli, hymyilytti pitkin päivää. Semminkin kun kävin aamulenkillä viemässä lapsille eilen unohtamansa kalenteriyllätykset, – sielläkin hyvä hyrinä tuntui vallitsevan. Joulun taikaa.

Jatkoin matkaa kohti Rajahaudan rantaa, hiljaista, taustalla hyvä kirja kuuntelussa, pirteä pikkupakkaskeli, ei montakaan tekemätöntä asiaa mielessä … pyhäaamun rauha. Ei liene ihme, että hyvinkin pari tuntia kuleksin, kuvailin, kuuntelin.

Aamut on parhaita. Edelleen olen sitä mieltä, vaikka yhä useammin aamuisin jämähdän koneen ääreen lukemaan uutisia, vastailemaan posteihin, suunnittelemaan jotain, tekemään kuvia tms.

Tänään siis en, vaan laajat olivat ulkoilukierrokset. Hyvä niin.

Oulussa ei vielä ole perinteisen latuja, eikä meillä/minulla täällä suksiakaan. Ne kun jäivät kevättalvella mökin liiteriin, joten ladulle ei vielä kiire, vaikka toive olisikin.

Joulukorttikuvien ja muutoinkin joulujuttujen parissa päivän jälkiosa.

Joulubingon bongasin internetin ihmeellisestä maailmasta. Ja kyllä: Bingo! Moninkertaisesti.

Miten blogini lukioiden parissa? – Minulla siis jo nyt 16/20! Yltääkö joku samaan? 😀

 

Täyttä kahtakymppiä en tänä vuonna taida saadakaan, sillä joulustressiä tuskin saan aikaiseksi. Ja miksi pitäisi perustella, olenko (tai en) jouluihminen? Joulupuuro tulee viimeistään aattona ”suoritetuksi”. Ja ehkä juuri nyt lähden Netflixistä etsimään joululeffan. Samalla Juniorin joululahja etenisi kohti valmistumistaan. Siis minulla mahdollisuus 18/20. Miten muilla?

Kaikkinensa tämäkin aika, valo, ikä, ruoka, kaikki on hyvää…

Oulu Reseptit Ruoka ja viini

Liikkeellä ja levossa

 

Joulukuun toinen. Letkunpuistossa oli helppo ymmärtää, miksi Oulu on valkea kaupunki.

Jo yöllä oli satanut lunta, aamulla satoi lisää, ja päivällä. Ja nyt on jo paljon lunta. [icon name=”heart” style=”regular” class=”” unprefixed_class=””]

Jo vain, heti aamupuuron jälkeen pakkasin reppuni, pukeuduin kunnolla, (enkä laittanut nastakenkiä, – typerys) ja lähdin autolla liikkeelle. Raatin uimahallin parkki on hyvä. Siitä kaupungille, hautausmaalle, jokivarteen. Taas kuvaamisen iloakin. Kaunis kotikaupunki!

Lumi on hyväksi. Tulisipa sitä nyt kolmekymmentä – kolokytä, kuten oululaiset sannoo – senttiä. Sitten saataisiin ladut! Mutta hyvää teki kävelykin. Kun alkoi valakenee, lähin kotia. Siivouspäivä. Sitten kaikenmoista luppoilua, jouluajatuksia ja -tekemisiä, postituksia (joulukortteja on vielä, muutama kalenterikin!).

Ruoka-ajatuksia herättelin. Jostain menneiltä vuosilta nousi tänään tietoisuuteen salaatti, jonka aineksia oli kotona. Niitä oli, koska jo jokunen aika sitten oli ollut tarkoitus tehdä sinihomejuusto-päärynäpiiras, mutta se jäi ja päärynät alkoivat näyttää vähän aikansa eläneiltä, joten oli pian saatava ne syötäviksi. Ja tälle päivälle oli pieni palaa lihaakin paistettavaksi, joten ei mitään piirakkaa. Siispä salaatti. SIitähän tulikin oikein hyvää. Suunnilleen näin se valmistuu…

Päärynä-Aura-muru-salaatti

3 päärynää
1 rkl  voita
1 tl hunajaa
½ pussillista Aura-murua
hasselpähkinöitä
rucolaa, jääsalaattia
sitruunaa tai limen mehua
oliiviöljyä

Jos on aikaa ja halua, paahda pähkinät pannulla
ja siirrä sivuun.
Leikkaa päärynät isohkoiksi lohkoiksi.
Sulata voi pannulla, ja lisää hunja.
Paista päärynälohkoihin molemmin puolin kaunis pintaväri.
Nosta talouspaperin päälle valumaan.

Tee kulhoon salaattipeti =jääsalaattia ja rucolaa,
ja pirskottele niiden päälle vähän oliiviöljyä ja sitruunan/limenmehua.
Laita salaatin päälle päärynälohkot,
Aura-muru ja vähän rouhitut pähkinät.

Tällaisenaan vaikka lounassalaatiksi tai liharuoan oheen, muuta ei tarvitakaan. Helppoa ja ihan juhlaruoalle maistuu. Ehkä sopisi joulunajan ruokalistallekin?

Ja illan ratoksi The Crown. Vielä pari jaksoa… Onko tämä vitoskausi liian lähellä ollakseen yhtä hyvä kuin edelliset? Ehkä 1990-luvusta vain puuttuu rojalistinen glamour muutenkin.

Oulu Ruoka ja viini

Parhaimmillaan parasta

Auringonlasku työhuoneeni nurkalta … Olisinpa ollut rannassa. Päivällä  olinkin. Kyllä syksy parhaimmillaan on parasta. 🙂

Tänään jatkui Linnea Vihosen ”Yhdessä pöydässä” -kirjan mukaan kokkailu. Vähän kuin varaslähtö tai koe-erä pyhäinpäivän pöytään: paahdettu kurpitsapelti, paahdettu feta-chilitahna ja  lisäksi sitruuna-mustakaali. Ohje on hokkaidokurpitsalle, mutta minä tein myskikurpitsasta koska sitä oli kaupassa ja koska pidän siitä enemmän. Ohjeet kaikkiin kolmeen on nettikeittokirjansa nettiversiossa, joka avautuu (ainakin nyt) ihan noin vaan. KLIKS

Olen kyllä joskus ravintolassa saanut lisukkeena mustakaalta, mutta enpä ole ennen itse tehnyt. Se on lempeämmän makuista kuin lehtikaali, oikein hyvin sopi tähän kokonaisuuteen. Ohi ohjeen ripottelin valkosipulien päälle vähän suolaa ja pienen tilkan oliiviöljyä. Tämä setti voisi olla pyhäpäivän liharuoalle hieno sadonkorjuuajan lisuke, mutta näin arkena kasvisruoka riitti ihan hyvin. Ja tänä syksynä minun ruokavalioni suhtautuu lempeästi jopa kaaliruokiin.

Ainolan puiston Kiikkusaaressa on yksi kyynelkoivu [´Betula pendula Youngii’]. Kaupunkiopppaan kierroksella tämä tuli tutuksi, – toki aiemminkin sen olin nähnyt kymmeniä, jollen satoja kertoja (Toivoniemessä 80-luvulla asuessamme juoksulenkkini meni tämän ohi), mutta enhän sitä ollut mitenkään noteerannut. Aika itkuisen näköinenhän se onkin, eikö?

Tänään se oli vielä ihan vihreä, kun taas melkein vieressä kasvava Oulun ehkä komein riippakoivu on jo hyvinkin syksyisessä lehtivärissä.

Muistikuvia Oulu Valokuvaus

Paperi- ja kuvahommia

Pakkasaamuna oli niin kaunista, tyventä, tuulentonta., mutta olinkin autolla liikkeellä ja menossa henkilökuvauksen tekemään, joten enpä sitten voinutkaan jäädä ulos kuvailemaan. Ihan mukava potrettikuvaustuokio oli. Eikä kestänyt kauaa, joten takaisin kotiin. Ja sitten pyörällä ajan kanssa ulkoilemaan.

Nyt alkaa kyllä olla siinä rajoilla, että Helkamani on aika siirtyä huoltoon, ja minun siirryttävä tepasteluhommiin. Ja aktivoitava salikortti. Muttaku. Saapa nähdä saanko aikaiseksi. Satais lumen ja tulis ladut. 😀 Mökillä jo sataakin…

Iltapäivällä Juniori piipahti muksujen kanssa. Sen verran, että ehtivät sohvatyynyistä tehdä majat, tai Eevis teki kioskin, josta myi aamu- ja iltapalaa. Minullakin oli pentuna mielikuvituskioskeja ja ravintoloitakin, ja sitten vähän isompana kavereitten ja veljen kanssa pystytettiin talleille ihan oikeakin kioski. Jospa tässä joku päivä etsisin siitä kuviakin.

Kuvien skannailu on nyt kyllä vähän mahdotonta, kun kopio-tulostus-skannerikone (melkein 15 vuotta vanha) hajosi. Uusi on kyllä jo tilauksessa, – nyt juuri sille kun on monenlaistakin tarvetta. Kalenterimyynti ja sitä myöten (paperi)laskutus, historiatoimikuntahommat ja erityisesti kuvatoimitus edellyttävät skanneria ja tulostusmahdollisuutta. Ja äidin biografiakin, joka alkaa vihdoin olla loppusuoralla. Ainakin tekstin osalta. Kuvat siihenkin olisi saatava digitaalisina, siis joko kuvattava tai skannattava, ja ennen kaikkea etsittävä ja valittava.

 

KALENTERIOSTOKSILLE 

Kalentereista puheenollen. Hoksautanpa, että nyt sekä Saariselkä kuvissa että Oulu kuvissa -seinäkalenterit vuodelle 2023 ovat lokakuun ajan tilattavissa ennakkotilaushintaan.  Linkkien takaa tarkempia tietoja.

Tänä vuonna Oulu-kalenterin tilaajille laitan mukaan myös viisi kappaletta Oulun kauniit vanhat rakennukset -postikortteja.

Bloggailu Historiaa Oulu

Kalenterimerkintöjä ja saavutus

Kalentereita ja juhlapäiviä

On kansainvälinen eläinten päivä, on kansallinen korvapuustipäivä, on siitä erikoinen päivä, että suomalaisessa nimipäiväkalenterissa on tänään sekä miehen että naisen nimi (Saija ja Frans), pyhimyskalenterissa on kovasti pitämäni Fransiscus Assisilaisen päivä, on asiakaspalveluviikko, ja on myös ”Ylpeile saavutuksillasi” -päivä. Huomenna on ”Käyttäydy oudosti”- päivä ja eilen oli ”Katsele lehtiä” -päivä. Huomisesta en ole ihan varma, mutta tänään olen viettänyt eilistä ”katsele lehtiä” -päivää ja aion tässä postauksessa viettää myös ”Ylpeile saavutuksillasi” -päivää.

Vähän outojenkin hassujen teemapäivien lista löytyy tuolta. Samaisella sivustolla on myös muita mielenkiintoisia kalentereita: Suomen historian tapahtumia ja sananlaskuja joka päivälle, myös työhön liittyviä kalenteripohjia, etc.

Katsele lehtiä -päivä

Oletan että tarkoitetaan lehtien katselua luonnossa, eikä netisssä tai paperisina, joiden katselu ja lukeminen saavat mielen nopeasti apeaksi, välillä vihaiseksikin, mutta syksyn lehtiä olen tänään  katsellut ihaillen ja ilolla.

Tästä kuvakulmasta olen ennenkin kuvannut ruskaa: kuva on Oulun taidemuseon kaarikäytävältä kohti Åströmin vanhaa tehdasaluetta ja humanistisen tiedekunnan entisiä rakennuksia.

Vuosipäivä tämäkin

Taitaa tähän kuvaankin liittyä yksi ”vuosipäivä”, pitäisi tarkistaa neuvolakortista. 😀 Tuohon vasemmalla oleville portaille satuin pyörtymään juuri tällaisena lokakuun päivänä syksyllä 1990. Ko. rakennuksessa, juuri tuon punaisen villiviinin takana oli työhuoneeni ja rakennuksen kolmannessa kerroksessa Oulun yliopiston historian laitoksen seminaarihuone.

Olimme professorin kanssa pitäneet laudatusseminaaria (graduseminaaria) koko pitkän iltapäivän ja koska noissa vanhoissa tehdasrakennuksissa ei ilmanvaihto ollut ihan paras mahdollinen, olin päivän lopulla aika heikossa hapessa ja menin ennen illan tutkijaseminaarin alkua vähän huilimaan portaille, ottamaan happea.

Enkä tiedä vieläkään, kuinka kauan olin betonisilla, rautakanttauksilla varustetuilla portailla retkottanut ennen kuin oppiaineen assistentti kotiin lähtiessään minut siitä tiedottomana löysi. Soitti tietysti ambulanssin ja samalla myös miehelle. Ja Pehtoorihan se ehti töistä OYKSin päivystykseen ennen kuin minä ambulanssikyydillä. Eipä mitään hälyyttävää sitten kuitenkaan, virkosin suunnilleen saman tien. Tämän episodin jälkeen sitten töissäkin kaikki tiesivät, että olin neljännellä kuulla raskaana. 🙂 Siitä tuntuu olevan hirmuisen kauan aikaa. Juniorin elämän verran.

Ylpeile saavutuksillasi -päivä

Kyllä voin olla ylpeä ja kiittää kaikkia blogissani käyneitä ja ihan erityisesti teitä kaikkia monia kymmeniä, jotka olette mukana elämänmenossani pitkään pysyneet, sillä juuri tänään tuli täyteen 1,5 miljoonaa käyntiä (15 vuodessa). Yhteensä 5473 artikkelia tai edes jotain pientä päivien kulusta on tullut kirjattua. Ja minäkö se väitän vähentäneeni somettamista? 😀

Eilen jo aloittelin tekemään lukijakyselyä tänne, kuten aika ajoin on tapana, mutta hoksasin, että edellisestähän, ja aika perusteellisesta vielä, ei ole kuin 1½ vuotta, joten enpä nyt taidakaan taas udella lukijakunnan ”profiilia”.

Mutta arvonnan järjestän. Palkintona on joko Oulu kuvissa -kalenteri vuodelle 2023 tai Saariselkä kuvissa -kalenteri vuodelle 2023. Osallistuminen on helppoa: kommentoi alle kolmella adjektiivilla, millainen Tuulestatemmattua-blogi on. Kaikki, myös kehittämiseen kehottavat (= rakentava palaute 🙂 ) adjektiivit ovat tervetulleita.

Sunnuntai-iltaan asti on aikaa miettiä, ja ensi viikon maanantaina sitten arvonta.

Kiikku-kahvila ja sen villiviini Ainolan puistossa

Oulu

Kaupunkiruskaa ihaillen

Monen mielestä nyt on Oulussa parempi ruska kuin muutamiin edellisiin vuosiin, niin minustakin. Nyt on yhtä aikaa keltaista, punaista ja oranssia sekä vielä vihreääkin. Aloitin aamupäivällä ”ruskaretkeni” Hietasaaressa, jossa pyöräilin kaikki tiet, kadut ja pyöräkelpoiset polut jotka löysin, ja yhteensä kuusi kilometriä siellä riitti kulkemista. Hissuksiin ajelin, ja vaikka aurinkoa ei juuri näkynyt oli hyvin kaunista, syksyä parhaimmillaan.

Väreissä kylpeminen antaa voimaa ja vastustuskykyä, eikä syksyn harmaudesta ole tietoakaan.

Pikisaaren rantatien kautta keskustan läpi Raksilaan, jonka puutaloidylli on kaikkina vuodenaikoina viehättävää. Raksilassakin kuljin kadut ristiin rastiin. Ei vauhtia, eikä suorittamista. Syvään hengittämistä ja hiljalleen tasaantumista talvea kohti.

Kajaanintien toiselle puolelle hautuumaallekin menin kameran (ja kynttilän) kanssa. Siellä syksy on paras vuodenaika. Vähän kuin paikan tunnelmaankin sopii syksy… Vanhempien haudalle olen pari vuotta sitten tehnyt kesäkukkahoitosopimuksen eli  hautausmaan puutarhatoimen puolesta istuttavat, kastelevat ja syksyisin poistavat kukat. Olivat nyt ne poistaneetkin, joten kävinpä sitten iltapäivällä vielä auton kanssa uudelleen ja istuttelin callunat. Havut vien vasta kun hopealehdet rupsahtavat. Asia kerrallaan kohti talvea.

Lokakuun leppoisa alku.

Oulu

Yhtenä syysaamuna

Lupasi vesisadetta koko päiväksi, vain aamulla piti olla muutaman tunnin pouta, mikä sai minut lähtemään jo kahdeksalta kulkemaan.

Vahingossa ajauduin pyöräilemään HIukkavaaran, Vaskikankaan ja Kivikkokankaan suunnalle. Suht uusien asuinalueiden, jännän näköisten puisten, värikkäiden ja musta-valkoisten rivi- ja omakotitalojen alueilla kaikki oli hiljaista ja kaikkialla autiota [kaikki koulussa, päiväkodissa, töissä?], kevyenliikenteen mustat, kosteat asfalttiväylät tyhjiä. Melkein tyhjiä. Vain nuoria äitejä vaunulenkillä vauvojen kanssa. Heitä oli lopulta aika monia: näytti että kaikilla oli väsyneet, utuiset silmät, vähän sellainen paleleva olemus. Osa kulki laahustaen raskaasti, osa juoksi pukaten lastenvaunuja tai -rattaita. Oikeastaan yksikään ei näyttänyt uhkuvan äitiyden onnea tai seesteistä rauhaa. Tuli kummasti myötäelettyä heidän tuntojaan.

Oli ihan samanlainen ilmakin kuin lokakuussa 1989. Lämmin, pilvinen, heikkotuulinen syksyinen aamu. Muistin ne aamut, kun Esikoinen oli taas yön valvonut ja valvottanut, kun mies lähti töihin, toki osansa koliikkivauvan hyssyttelystä ja kanniskelusta yöllä tehneenä, kun olin saanut aamupalan syödyksi, enkä jaksanut ryhtyä mihinkään kotitöihin, pyykinpesuun, siivoukseen, vaan puin vauvan ja laitoin vaunuihin, lähdimme kävelylle. Vaunuihin vauva rauhoittui, pystyi nukkumaan levollista voimaannuttavaa unta. Ja kyllä minä kävelystä, ulkoilmasta sain voimaa ja jonkinlaista lepoa kuitenkin.

Ihan niinkuin tänäänkin parin tunnin, neljänkymmenen kilometrin pyöräilystä. Vähän sellainen ”kausi-loppuu-pian, nyt-on-vielä-nautittava”. Vaikka ei paistanut, ei toki satanutkaan, olivat puistot ja pyöräteiden varret kauniita.

Banneriinkin päätynyt Linnanmaan kasvitieteelisen puutarhan takaportti -kuva on minusta hyvinkin symbolinen: syksy, sulkeutuva portti, pyöräily kielletty, väriä, mutta paljon harmaatakin.

Vai onko se sittenkään sulkeutuva portti? – Ehkä se on onkin auki, polku kohti satumetsää, uusia seikkailuja?

Oulu

Paljon hyvää tänäänkin

Jo herätessä tuntui, että on kesäpäivä, on pellavavaatteiden,
avojaloin kävelyn ja pihakukkien kastelun päivä,
musiikin kanssa pyöräilyn päivä,
hyvä päivä ja on aika ja aikaa vihreän ja veden äärelle ja varrelle kulkemaan
– ja kuvailemaankin.

Reitti kulki vastatuulta väistelen, ajattelematta, päämäärättä. Linnanmaalta matka alkoi, ei kirjastoon, ei kampukselle, vaan puutarhalle, jossa harmittelin, ettei ollut kahvia mukana. Sitäkin kun taas saan ja voin juoda pari kupposta päivittäin, tuossa lammen rannan penkeillä olisi ollut hyvä…

Kuivasjärven, Pyykösjärven rantojen kautta ja kaartaen kohti kaupunkia, matkalla kävin puutarhalla ostamassa äidille kukan, tai siis tietysti haudalle. Hautuumaallakin oli kaunista, ainahan siellä. Tai noh, mutta ainakin tänään oli rauha ja levollinen olo.

Vielä palasin jokivarteen, Oulujoen kirkolle asti kuljin ja sieltä sitten takaisin kohti keskustaa. Taas mietin tarinoita jokivarren uusiin ja vanhoihin taloihin, – kun äänikirja ei vie huomiota, kehittelen omia tarinoita taloista ja pihoista, jokivarren elämästä. Pari taloa tämän vakkarilenkin varrella on jo pitkään ”elänyt” mielessäni. Eikö muut tee tällaista? 🙂

Ajelin Ainolan puistoon.

Siellä oli city-lifeä: nuoria piknikillä, lapsiperheitä leikkipuistossa, kukkahattutätejä [lue: ikäisiäni naisia] ystäviensä kanssa kahvilan patiolla leivoksilla, – aurinkoa, lämpöä, ruusutarha jo kukkii…

Kasvihuoneissakin piipahdin – trooppisen kuuma, mutta – bougainville kukkii kauniisti.

Kymmeniä kilometrejä ja pitkälle iltapäivän puolelle kuljin. Matkalla hiljaa hoen kuin mandraa ”on kesä, muista, nauti, on kesä, vielä, nyt on kesä”.

Ruoanlaittokin on erityisen mukavaa tällaisina päivinä, tai tähän aikaan vuodesta. Eilen aamuisella pyörälenkillä Kellon kalasatamasta ostin lohivartaat, muutama varhaisperunakin oli kaapissa, samoin mozzarellaa ja tomaattia. Jo vain tuli hyvä sapuska meille.

Suvisunnuntain tyven ilta, itikaton piha, lempeä lämpö iholla ja pihalla. Juuri nyt kaikki hyvin.

Muistikuvia Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Kuvataiteita, ja harrastusta

Lähes koko päivä on mennyt valokuvaushommissa. Tai paremminkin kuvien tekemisessä.

Lombardian reissun yli 1000 kuvaa on nyt perattu ja käsitelty ja perheelle jo julkaistukin. Huomenna julkaisen täälläkin linkin ”nojatuolimatkaa” varten.

Tauko koneellta istumisesta puolenpäivän jälkeen, jolloin aurinko paistoi ja oli jo lämmin. Lauantaina kun Pehtoorin kanssa mentiin Kurkelan WInebaariin Pikisaaren, ajettiin taidepolun kautta: Pikinen Poloku -ympäristötaidenäyttely on siellä taas esillä. Pehtoori ei oikein innostunut – tänäkään vuonna – niistä, mutta minä päätin antaa niille toisen mahdollisuuden, ja kävin tänään katselemassa rauhassa, pyörää talutellen. Monena vuonna olen polulta löytänyt jonkin suosikkiteoksen, niin tänäänkin. Tai oikeastaan teosryhmän. Lauri Rankan Joukko, Ilmestys ja Pilviä ja pyhimyksiä sopivat Vanhan villatehtaan takaseinälle hyvin.

Veikko Törmäsen & Otso Törmäsen: Hylätty oli minusta mukava, eikä oikeastaan ollenkaan hylätyn näköinen. Ehkä enemmmänkin ”Leikki”.

Tälle en hoksannut katsoa hintaa, liekkö on myynnissäkään, mutta nuo Rankan betoniveistokset olivat kyllä sen verran arvokkaita (nollia oli enemmän kuin kaksi jokaisessa) että hämmästytti. 😀

Omaa ”kuvataidettani” koetin samalla reissulla harrastaa, – Oulu kuvissa kalenterin heinäkuun kuva oli etsinnässä. Ehkä se tulee tästä.

Kaupungissa on taas paljon tietöitä, rakennustöitä, puistoremppoja, joten pyöräily ei siellä ole oikein sujuvaa. Siispä hautausmaan kautta kohti Ruskon suoraa, jossa on hyvä polkea, vähän risteyksiä ja pitkästi uutta asfalttia. Ja sitten taas koneen äärelle. Huomenna sitten kunnolla ulkoilua!

Isovanhemmuus Oulu

Kesää kaupungissa

Se syy, miksi mökiltä eilen palauduimme, konkretisoitui varhain tänäaamuna, kun meidän ”brunssipöytään” tuli pari mieluista vierasta. Vaihdeltiin kuulumisia, oltiin iloisia kesäsäästä, mietittiin tekemistä aamupäiväksi, ja kaksi asiaa ylitse muiden: Blippi ja Liikennepuisto. Ja Blippiä (”opettavaisia videoita” in english) pitää ehdottomasti katsoa yhdessä mummin kans. Kunhan aamupala ja Blippi oli hoideltu, lähdettiin kaupunkiin.

Hienoa kun oltiin ajoissa Liikennepuistossa, lapset saivat valita mieluiset kulkupelinsä, eikä ollut ruuhkaa. Se sallittu tunti kului nopesti, ja tänä vuonna Eeviskin jo pystyi kunnolla polkemaan ralliautoa, ja eka kertaa (tämä on neljäs kesä kun yhdessä ollaan ajelemassa) Apsu ylsi ajamaan traktoria. Ja sai kehuja puiston väeltä rauhallisesta ajosta ja tarkoista parkkeerauksista.

Viereissä leikkipuistossakin viihdyttiin pitkään. Lopuksi kävimme torilla ostamassa mansikoita, heippaamassa toripolliisia, jätskivälipalalla ja hakemassa Hallista lohta. Mäkkäri skipattiin yhteispäätöksellä. Tori on jo pienille tuttu ja mieluisa paikka – niin monen kesän kokemus, A:lla varsinkin. Selvästikin viihtyivät.

Rantapellossa lounas ja sen jäkeen pihahommiin. Koskapa meillä Pehtoorin kanssa mökkielon jälkeen on pihahommia, käytimme sumeilematta lapsityövoimaa apuna. Semminkin kun mielellään niitä puuhasivat. Apsu oli takapihan voikukkien kitkennässä (siihen on sellainen laite, jota poika jaksoi ja halusi käyttää) Pehtoorin apuna ja minä sain Eeviksestä kaverin yrttipenkkien kitkentään (taisi kyllä yksi hyvä basilikan taimi hävitäkin 🙂 ) ja kesäkukkien kasteluun apuja.

Kunhan Juniori töistään pääsi ja lapset lähtivät kotiin, oli minun ”pakko” lähteä vähän liikkumaan: pyöräilin kaupungin ja hautuumaan kautta vähän kauemmas, ja pyöräillessä palasin äänikirjojen maailmaan. On ollut reilun viikon tauko niistä. Ennätyspitkä tauko.

Kaupunkikesä näyttää kauniilta, puut kukkivat, kaikki on rehevää ja tänään niin hyvä ilma!

Oulujokivarressa polkiessa voikukka”peltojen” ja joen värit kummasti tuntuivat tutuilta; edellisenä kesinä tämä väriyhdistelmä ei aiheuttanut mitään tuntemuksia, mutta nyt heti sattui silmiin, ja tallentui kameran muistikortillekin.

Historiaa Niitä näitä Oulu Reseptit Ruoka ja viini Viini

Kesäherkkuja

Viikonlopun kotikeittiöstä muutama vinkki…

Etiketti-lehden reseptiä pohjana käyttäen ja mukaillen tein meille eilen tällaista herkkua. Grillattua perunasalaattia ja parsaa prosciuttoon käärittynä. Tuo perunasalaatti on varmasti myös esim. savukalan kanssa oivallista. Nyt ostin ruotsalaisia, pienen pieniä varhaisperunoita, jotka tässä toimivat ihan hyvin, mutta voisinpa suositella vaikka juhannuspöytään tätä – kotimaisista uusista potuista tulee varmaan vielä parempaa.

Grillattu perunasalaatti

    • 600 g perunaa (kiinteä) tai varhaisperunaa
    • 2 punasipulia
    • 2 rkl oliiviöljyä
    • 1 tl suolaa
    • 1/2 tl mustapippuria rouhittuna
    • 200 g fetajuustoa
    • 1/2 ruukkua basilikaa
    • seesaminsiemeniä paahdettuna
      (rucolaa)

Kastike: 

    • 2 rkl oliiviöljyä
    • 2 rkl balsamiviinietikkaa
    • 2 rkl vaahterasiirappia
    • 1 chili

Pese perunat huolella. Keitä perunoita 10 minuuttia kuorineen miedosti suolatussa vedessä. Leikkaa lohkoiksi ja siirrä kulhoon.
Kuori sipulit ja leikkaa ne lohkoiksi perunoiden joukkoon. Mittaa päälle oliiviöljy, suola ja rouhittu mustapippuri.
Grillaa perunat ja sipulit kypsiksi.
Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.
Siirrä perunat ja sipulit takaisin kulhoon ja sekoita valtaosa kastikkeesta kypsien perunoiden joukkoon, kun ne ovat vielä kuumia.
Koristele salaatti basilikanlehdillä ja paahdetuilla seesaminsiemenillä. Valuta päälle loput kastikkeesta.

Parsat kuorin ohuelti, tarkoituksellisen huolimattomasti, ja kiedoin jokaisen ympärille pitkittäin puoliksi leikatun prosciuttoviipaleen. Laiton parsat vuokaan ja yhtä aikaa perunasalaatin kanssa uuniin (n. 10 min, +230 C).

Lauantainakin meillä uunigrillissä valmistettua kesäruokaa. Aasia marketista (Asemaa vastapäätä) hain pakastejättirapuja (16 € iso pussi, josta puolet riitti meille kahdelle). Tein niille marinadin: Sweet Chili Sauce (tällä kertaa uusi versio Black – sekin Aasia marketista), 2 valkosipulin kynttä, 1 pieni punainen chili, oliiviöljyä, 1 tl ruokokidesokeria sekä suolaa). Neljän tunnin marinoinin jälkeen valutin marinadin pois ja kumosin ravut leivinpaperille. Uuniin 230 – 240 C ja 5 – 10 minuuttia.

Lisänä pinaattia, salaattia ja rustiikkia leipää. Sekä viiniä.

NYT on löytynyt todella hyvä rose-viini, jossa on makua ja on nimenomaan ruokaviini, ei mikään terassien lipittelyrosee. Roseessahan on yleensä parasta väri, mutta tämä on kyllä hailakka. Ja rosehaan on tavallisemmin suht edullista. Tämä ei ole. Ja minusta rose on usein ihan ”turha viini”, mutta tältäkin osin tämä viini on poikkeus. Tämä ei ole turha. Saksalaiselta laaturieslingeistään tunnetulta Rheingaun alueelta tulee melkein parikymppiä maksava, hailakka, mutta todella hyvä R3 Rheingau Rosé.

Viime kevään rose-viinipostaukseni suositukset pitävät edelleen, joten kannattaa tulevien viikonloppujen ruoka/roseviinejä miettiessä tsekata postaukseni.

Tänäänkin olisi voinut lasillisen tuota nauttia, tai ehkä rosesamppanja olisi sopinut vielä paremmin päivän iloiseen teemaan liittyen.

Mutta tänään on myös se Oulun suurpalon 200-vuotismuistopäivä, josta kirjoittelinkin viime viikolla. Tänään oli palon jälkeen jälleenrakennetussa Engelin suunnittelemassa kirkossa aiheeseen liittyvä esitelmätilaisuus, jossa kävinkin ja mennessä kuvasin kirkon komean sisäänkäynnin. ”Engelin keltainen klassismi”, ilta-auringon valo ja juuri lehdet saaneet koivut; tuli enemmän mielleyhtymiä suvivirteen kuin kaupungin tuhonneeseen paloon. Hyvä näin.

 

~~~~~~~~~~~~

PS. Mystinen soitin kaipaa vielä arvuutteluja… Huomenna arvonta.