Oulun torneja ja julkisivuja -projekti

No nyt aika paljastaa minun viime viikon projektini. Tai siis se versio, jossa nyt olen menossa.

Ensinnäkin oli otettava kuvat: kierrettävä, kuvattava eri suunnista, valon tullessa kohteeseen suunnilleen samanlaisena, ja vasten sinistä taivasta, jotta kuvat olisi mahdollisimman helppo ”syvätä”, – rajata vain rakennus tai sen osa irti taustasta. Säädeltävä kuvat. Etsittävä sopiva taivaskuva.

Soviteltava, koetettava, mikä mahtuu mihinkin, mikä näyttää hyvältä, säädettävä ja rajakohtia putsattava, siirrettävä sittenkin joku toinen rakennus eturiviin tai oikealta vasemmalle tai toisinpäin. Ja välillä aloitettava alusta. Ja käytävä kuvaamassa esim. Valve uudelleen, kuvaamassa Byströmin talo, joka ei sittenkaan sovi tähän.

Saahan se ihminen päivänsä kulumaan näinkin. Kymmeniä tunteja on mennyt tähänkään asti pääsemiseksi. Palapeliähän tämä on — ja siitäpä tulikin mieleeni, että tilaan tästä – tai vähän erimallisesta ja kunhan valmistuu – palapelin. Ja projektini lopputuloksen yritän kyllä myydä (myös) kaupungille. Kuvan koko on oikeasti yli metrin leveä ja siitä voi kyllä tulostaa vaikka seinänkokoisen tapetin ja tarkkuus säilyy. Tässä nettiversio ja pienennetty valtavasti.

Nyt kuvassa on vielä kohtia, joihin en ole tyytyväinen ja jotka häiritsevät silmää. Esimerkiksi aseman ja Hannalan katoilla oleva lumi. Pitäisi saada aikaiseksi sellainen ”vuodenajaton” versio. Monta muutakin juttua vielä vaativat aikaa ja opettelua…

Auttakaapas tekin, ja kertokaa, mikä on huonoa tai onko koko idea äpöstämisen arvoinen. Luulenko vain, että tästä tulee aika hieno? 😀

Valoa kohti

Viikon kestänyt melkoinen ”radiohiljaisuus” tai siis bloggaamisen tahmeus taitaa vielä tänään jatkua. Vähän kituviikko, unohtelujen viikko, vähän huono viikko, paljon epämieluisia juttuja sattunut kohdalle joten eipä nyt oikein teksti pulppua.

Parasta tänään oli, kun olin aika varhain aamulla  ennen äidin lääkärissä käyttämistä kuvailemassa, täydentämässä vielä Oulun vanhoja kauniita rakennuksia -kuvaprojektini materiaaleja. Kuviin ja projektin työstämiseen on kulunut monia tunteja iltaisin. Lupaan, että viikonloppuna viimeistään näytän edes lähes valmiin ”teoksen”.

Ja sattuipa sitten iltapäivän ”oikealla” lenkillä taas halo kuvattavaksi. Pikkupakkanen, kimmeltävät hanget sen syntymistä ymmärtääkseni auttavat. Huikea oli kyllä muutenkin.

 

Oulun kauneimpia taloja

Tässä eiliseen ”vaakuna-arvoitukseen”  vastauskuvat.  Vasemmalla ylhäällä Torikadulla nykyinen kulttuuritalo Valve. Siitä ja sen historiasta olen kirjoitellut täällä blogissakin vähäsen KLIKS.  Oikealla ylhäällä Kaupungintalo, ja siitäkin on täällä jotain mainintoja (KLIKS). Alhaalla vasemmalla Koulukadulla oleva Osuuskaupan talo ja oikealla alhaalla Vanha Paloasema, jossa toimii nykyään Grill It -ravintola.

Osuuskaupan taloon liittyen suora lainaus Kansallisarkiston sivustolta:

Oulun osuuskauppa perustettiin 1901 ja ensimmäisen myymälänsä se avasi vuotta myöhemmin Pakkahuoneenkadulla. Oulun Osuuskauppa oli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (myöh. OTK) jäsen ja sitä johti yli 50 vuoden ajan Otto Karhi. Toimialoista edustettuina olivat myymälätoiminnan ohella mm. leipomo, makkaratehdas, meijeri, jalkinekorjaamo, kutomo, metallikorjaamo, sikala ja teurastamo.  Jäsenten ja myymälöiden määrällä mitattuna Oulun osuuskauppa nousi sotien jälkeisen Suomen kolmanneksi suurimmaksi osuusliikkeeksi. Sillä oli myymälöitä Haukipudasta, Pudasjärveä ja Vihantia myöten. Oulun osuuskauppa ja muut paikalliset osuuskaupat fuusioitiin 1983 OTK:hon, jolloin syntyi E-osuuskunta EKA.

Talossa olleessa leipomossa tehtiin ymmärtääkseni myös mm. Hulikakkua, mistä on sitten nimi nykyiselle asunto-osakeyhtiölle. Leipomon savupiippu näkyy sisäpihalta ottamassani kuvassa. Sitä ei olla ainakaan vielä purkamassa niin kuin Stora Enson (ent. Oulu-yhtiö) piippua, mikä tietysti kuohuttaa oululaisia. Oululaiseen osuuskauppaliikkeeseen ja nimenomaan tähän taloon liittyy keskeisesti myös Otto Karhi. Hän oli liikkeen johdossa puoli vuosisataa. Pääkonttori ja hänen asuntonsa olivat tässä talossa.

Hulikakkua (tai sen jäljitelmää) oli jokunen vuosi sitten myynnissä Merikoskenkadun Leipomokaupassa, ostinkin. Nimi Hulikakku tulee sanasta ”hålkaka” eli reikäleipäähän se kakku on. Sen kehitti kuulemma leipurimestari Armas Kinnunen, joka asui Raksilan Osulan aidan takana. Hulikakku oli pyöreä reikäleipä noin 1,5 cm paksuinen ja se oli helposti jaettavissa kuuteen osaan. Taikina oli tehty pääasiassa ruisjauhoista, mutta siihen oli lisätty noin 10 % vehnäjauhoja.  Perinnetietous ei kerro oliko leipä tehty juureen.

Talo on ns. Kakaravaaran alueella, ja sen viereiseen matalaan autohallin seinään on tullut uusi muraali.  En vielä löytänyt tekijää, mutta tyyli näyttäisi samalta kuin Kajaanintien alkuun syksyllä valmistunut komea, korkea muraali (Kliks).

Näille huudeille kävelin tänäänkin, mutta kuvauskeli ei ollut mitenkään hyvä, joten mitään uusia otoksia.

Erilaista laskiaista

Laskiaistiistai ja kymppiviikko! Eikä työelämävelvoitteita ja silti me ollaan Oulussa. Mökille ei menty, sillä oltiin aika vasta ja pikkuperhekään ei Juniorin opiskelujen (lopputyön rutistusta) ja töiden vuoksi päässyt. Toivottavasti pääsevät jossain välissä huhtikuussa.

Mutta kyllä kelpaa Oulussakin ulkoilla näillä keleillä. Jatkoin Oulun rakennusten kuvauskierroksiani tänään. Ja sen tuloksena olisi nyt teille pieni arvaus- tai tietokisa. Kuvasin kaikki löytämäni Oulun vaakunat.

Löysin vain nuo neljä… Onko vielä jossain muissa rakennuksissa Oulun vaakunoita? Haluaisin nekin käydä kuvailemassa. Kerrohan jos tiedät.

Ja tunnistatko nämä? Missä ovat nämä neljä Oulun vaakunaa? Jätin jokaiseen kuvaan vähän rakennuksen seinää tai kattoa, jotta vaakuna olisi helpompi sijoittaa paikalleen.’

Illansuussa sitten ajelimme Caritakseen hakemaaan äidin syömään. Pitkään oli suunniteltu ja valmisteltu tuulettumista, blinisapuskaa, ravintolapäivällistä… Monien vaiheiden jälkeen se onnistui tänään. Systeri ja avokkinsa olivat myös, mukava niin. Olimme Hugossa. Blinejä ei enää ollut tarjolla, mutta paljon muuta hyvää. Ruoka ja palvelu (luomuhissi pyörätuolille!!!) olivat vähintäänkin oivallisia. Me saattelimme murmelin (= äidin) kotiin ja nyt olemme iloisia, että huomenna ei ole työpäivä. 😉

Oulun taloja

Nyt on pitkän aikaa, ainakin koko talven, ollut sellaista että maanantai on kodinhoitopäivä: siivousta, pyykkiä, erinäisiä järjestelyjä ja niin se on ollut tänäänkin. Pitkälle iltapäivään oli oikein tylsä ilmakin, pakkasta ja pilvistä, joten annoin itselleni luvan pysytellä sisällä, mutta aurinko mokama jo neljän tienoilla paistoi oikeinkin komeasti. Onneksi päätin lähteä kaupungille tepastelemaan.

Uutta ja vanhaa Oulua katselin, kuvailin.

Koko aseman seutu ja Rautatienkatu on sekin valtavan myllerryksen ja rakentamisen alla. Vastikään valmistut iso korkea, valkoinen, rantalomakohteen hotellin näköinen talo, viehättää jotenkin minun silmääni, ja siinä on kaupungin kauneimmat paloportaat.

Hoksasinpa, että vanhan Arlin (myöh. Oskarin kellari)  ja matkustajakodin tai Tullihotelli  tms. talon paikalle (hirmu nopeasti) tehdyn uuden kerrostalon alakertaa tulee iso Asia Market. Siis ihan asemaa vastapäätä Nyt kun Hallin pieni aasialaisten ruokien kauppa on sekin pois, niin pitänee käydä tutustumassa tuohon uuteen.

Vanhaa Oulua edustakoon tämä yksi Oulun komeimmista rakennuksista, jota ei vain tahdo koskaan hoksata. Ossuuskaupan  konttori, sauna, leipomo ja makkaratehdas (tai ainakin varasto), pihapiirissä suutari ja satulaseppä  – mitä kaikkea siinä on sotien välisellä kaudella ollutkaan. Mitähän siinä nyt on? Asuntoja ainakin, mutta mitä muuta? Rakennus on takaakin todella hieno. Se on jo 110 vuotta vanha. Eikä tarvi purkaa homevaurioiden vuoksi.

Ja laitanpa tähän vielä sen minun viikonloppuna aloittamani maapallo-projektin ensimmäisen valmiin kuvan, jonka laitoin jo Vastavaloonkin.  Tämän nimi on ”Maailma radaltaan”.

Toppilan panimon mailla

Toppilan Mallasjuoman, jonka Italia-limukkaa ja sittisuutaa lapsena sai juodakseen juhlapäivinä, tehdasrakennuksia puretaan.

Koko Toppilan ja Toppilansalmen aluen on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut ja muuttuu koko ajan melkein kiihtyvässä tahdissa. Ja nämä seuduthan on aina olleet lähes jokapäiväistä elinpiiriäni: niiden läpi meiltä mennään kaupunkiin, niiden läpi kuljin kymmenen vuotta Tuiraan kouluun. Kaiken kaikkiaan Toppila on osa minunkin ”maisemaani”.

Tänäänkin taas olin lenkillä Toppilansalmella ja kuvailin alueen vanhinta huvilaa.

Huvilan rakennutti laivanvarustaja Henrik Tornberg vuonna 1856. Kauppaporvari Tornberg teki kuitenkin konkurssin, ja lopulta (minulle väitöskirjavuosilta hyvinkin tuttu) J. W. Snellmanin kauppahuone osti vuonna 1868 huvilan, jonka alueelle oli perustettu olutpanimo viisi vuotta aiemmin. Snellmanien aikana huvilan pinta laudoitettiin uusrenessanssin tyylin mukaiseksi – ja rakennettiin kuusikulmainen kattotorni. Tiedättehän, miksi Toppilansalmen taloissa oli nuo tornit? Ja mitä niissä aina ainakin kesälauantaisin klo 18 tehtiin? 🙂 Vastarannalla oli Villa Hannala ja vieressä Villa Ellala, jotka molemmat ovat vieläkin kunnossa ja toiminnassa, joskaan torneja ei enää entiseen tapaan käytetä.

Snellmanin suvulta panimo ja huvila siirtyivät Åströmeille (juuri se nahkatehtailijasuku) ja heillä ja heidän jälkeläisillään se oli lähes sata vuotta, aina 1960-luvun lopulle asti. Toppilan panimosta tuli Mallasjuoma (vähän mutkat suoraksi nyt kyllä kirjoittelen, mutta suunnilleen noin). Ja aina sinne 60-luvun lopulle asti huvila oli panimomestarin ja isännöitsijän asuntona.

Panimon kellarirakennukseen tehtiin kellarikrouvi, jota piti lyhyehkö Alli-niminen emäntä, joten krouvi tunnettiin Allin matalana. Ja siellä olisi lukioaikana – tai jo keskikouluvuosinani? – ollut myös bileitä ja luokkakokouksia tms., joihin jätin kuitenkin aina menemättä. En ollut millään muotoa innokas tuollaisissa pilheissä kulkemaan; Tetralla ja Kuuskassa kyllä kävin. Tällä hetkellä Allin Matala on juhla- ja kokoustilana AC Oulun hoitaessa toimintaa. Sekä Allin Matala että huvila on ymmärtääkseni tarkoitus säilyttää, vaikka isot tehdasrakennukset ja varastot ympäriltä nyt hävitetäänkin kerrostalorakentamisen alta pois.

Näistä Toppilansalmen rakennuksista olen kirjoitellut täällä ennenkin. Täällä ihan hyväkin juttu.

1930-luvulla otetussa valokuvassa KLIKS (vink: klikkaile koko kansio…) alue on jo menettänyt kauppaporvariston suuruuden ajan loistokkuutta, mutta vielä pihapiirissä on sellaista porvariston hillittyä charmia… Yllä olevan kuvan otin tänään, kun vanhoja tuotantolaitoksia puretaan neljän ison kaivurin voimin kuvasta oikealle.

Alla on kuva Kaarina Niskalan kirjasta Valkovuokkojen villat (piirroksen tekijää ei mainita, valokuva piirroksesta on Raimo Ahosen). Tuolloin Toppilansalmen ranta ylsi ihan panimoalueelle asti.

Yksi viikko ohitse…

Tänään loppui Baltic Snow Call. Tänään palkintojen jako. 1. Meksiko, 2. Hollanti, ja minulle yllätyksenä 3. Viro. – Ruotsi jota ajattelin kolmanneksi sai erityismaininnaan taiteellisuudesta.

Mietin kovasti, miksi minua niin kiehtoi tämä tapahtuma. Viisi päivää olen enemmän ja vähemmän viettänyt siellä aikaa, aikatauluttanut tekemisiäni sen mukaan. Näin huolimatta siitä, etten ihan virallinen valokuvaaja siellä ollutkaan. Jopa ”tutustuin” muutamiin joukkueisiin, ja järjestäjiin. Mikä sinne veti, miksi sinne hakeuduin Canonin kanssa joka päivä?

Ehkä sen omistautumisen ja intohimon takia, joka näillä joukkueilla ja veistäjillä oli tekemiseensä. Pyytettömyyskin. Tulivat tuonne paljolti ilman ”maajoukkuemäärärahoja”, ilman sponsoreita, ihan vain kiinnostuksesta lajiin. Tekivät pitkiä päiviä, ystävystyivät. Ja tokihan Nallikari on minulle tuttu ja rakas lenkkipaikka muutenkin. Ympärivuotisesti siellä kuljen ihan ilman mitään lumiveistokilpailujakaan.

Ja tulinpa tänään nähneeksi ensimmäistä kertaa ikinä ilmakitaran soittoa. Pikkuisen on häpeä oululaisena tunnustaa, etten ole ennen tähän lajiin livenä tutustunut, vaikka maailmanlaajuisesti Oulu on kuuluisa ilmakitaransoitosta ja täällä järjestetään joka vuosi lajin MM-kisat, ja minä vasta nyt näin. Olipa oikeastaan aika mukavan näköistä touhua.

Niin että ihan kulttuurin merkeissä on tämä sunnuntai sujunut.

Toki pikkuperhe tuli syömään, ehdinpä jotain tarjolle laittaakin. Bataattiranskalaisiin palaan ehkä seuraavalla pikkuisen paremmalla tuloksella. 😀

Liian lämmintä lumiveistoksille

Tämä(kin) päivä on lumiveistoskilpailupäivä. Kun veistospuisto aamukymmeneltä avautui, olin jo melkein ensimmäisten joukossa siellä, ja puolillepäivin meni siellä. Oli paljon tuttuja ja uusia tuttavuuksia syntyi.

Minulla oli terveisiä paitsi Meksikon joukkueelle, myös Ruotsin joukkueelle, Suomen joukkueen kanssa rupattelimme kuvista ja kuvaamisesta ja kilpailun ylituomarin kanssa löysimmepaljon yhteisiä aiheita (ja tuttujakin) käsiteltäviksi. Ja monia muita. Ja tietysti kuvia.

Paras juttu oli meksikolaisten kanssa. Tyär kavereineen lähetti eilen ääni- ja kirjallisia viestejä toimitettavaksi Team Mexicolle. Ja olivathan nämä ihmeissään, halusivat vastailla viesteihin, antoivat ottaa kuvia, otattivat kuvia, poseerasivat ja juttelivat… Heidän pallokalaveistoksensa oli jo puoleltapäivin liki valmis.

“BLOW ME!”
A Blowfish choking with a straw and with tears in its eyes, begs for the end of the single-use plastics worldwide.

Hieno on näiden viesti – maailman merien puolesta. Toivottavasti säilyy ehjänä ainakin huomiseen palkintojenjakotilaisuuteen asti. Norjan, Suomen ja Saksan joukkueen veistokset romahtivat nimittäin aamupäivällä joko osittain tai kokonaan. 🙁 Ja amerikkalaisten ”Pandoran lipas” -veistoksessa on niin paljon ohuita kohtia, että säilyminen on kyllä vaakalaudalla. + 4 C ja auringonpaiste olivat riemullisia ulkoilijoille ja tapahtumayleisölle, mutta ei veistäjille ja heidän teoksilleen.

”The Eye of the Master” snow sculpture by Team Holland

Hollannin joukkueen tytär ja isä olivat erinomaisen sympaattisia, vävykin on mukana joukkueessa, mutta ei ollut juuri kuvaushetkellä paikalla. Ja kuinka ollakkaan tytär on ammatiltaan valokuvaaja, isänsä arkkitehti ja taiteilija, joka on lumiveistänyt 30 vuotta.

Päivällä alueella oli paljon väkeä, ja varmasti on myös pian. Veistoaika on päättynyt juuri (klo 18) ja parin tunnin päästä alueelle on taas avoin pääsy, ja silloin veistokset (tai se mitä niistä on jäljellä) on valaistu. Pehtoori lupasi lähteä jalustan ja objektiivien kantajaksi, joten lähdemme vielä käymään siellä…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

klo 22.03

Team Finland

Lumistit: Ari-Pekka Kuusela, Aleksi Salakka, Antti Kolppo

“THE GIFT OF MUSIC”
Music makes people come together. It is the true common language between all nations.

Lunta ja lapsenlapsi

Tässä Meksikon pienoismalli. Aika haasteellinen lumiveistokseksi.

Tänään puoleltapäivin se oli tällaisessa tilanteessa.

Monterreyssa seurataan tätä minun kisastudiotani intensiivisesti: tyär on kaverinsa (muistattehan Alicen) toimistolla päivät opiskelemassa ja siellä haluavat tietää, miten Meksiko Oulun talvisissa lumenveisto-olosuhteissa pärjää.

Olin siis tänäänkin lenkillä Nallikarin Talvikylässä. Keskipäivällä niin hieno ilma, että pakkanen (- 13 C) ei juuri tuntunut.

Ulkoilun jälkeen hain Apsun. Pitkään aikaan ei ole vietetty aikaa meillä.., ei olla ihan vaan arkisesti leikitty, syöty, katseltu juutupeitä ja kuvia, askarreltu ja piirretty. Mutta tänään on.

Kun illan tullen vein pojan kotiinsa, tämä matkalla pohti: ”Kysyitkö, mummi, onko isi tänään iltatuurissa?” – Ei, en hoksannut kysyä. Ja sitten vähän ajan päästä: ”Ei vaamaan oo. Vaamaan on kotona…” Ja onneksi oli. Kyllä on poika isänsä perään kovasti. Ja sisarensa, jolle kertoi heti ensimmäiseksi: ”Sitten kun kasvat isoksi, niin saat tulla mun kanssa mummille ja papalle leikkimään ja syömään.”Ja kolmikuinen Eevis tietty riemastui? Tietysti. 😀 Toivottavasti tulee.

Tässä luonnon luomu lumiveistos. Tykkään kuvasta merkillisen paljon.

 

 

Nälän hankkimista ja poistoa

Tänään syntyi uusi kirjaidea!! Varmasti joku tekee sellaisen pian. En minä kuitenkaan, mutta julkistan joku päivä idean. Aiheen parissa kului lähes koko päivä. Iltapäivällä sitten pääsin postin kautta (laajakulmani tuli korjauksesta (330 €! – kirpasee, mutta uusi olisi maksanut tuon moninkertaisesti, joten en valita) kohti Nallikaria.

Talvikylässä alkoi tänään Baltic Snow Call 2019 – lumenveistokilpailu. Viime vuonna kävin lähes joka päivä siellä kuvailemassa, ja kuviani levisikin aika lailla. Ja tein kokonaisen kansiollisen kuvia tapahtumasta. Jo viime vuoden puolelta minulta pyydettiin sitten tarjous viisipäiväisen tapahtuman tai ainakin osan siitä kuvaamisesta, mutta enpä sitten ikäväkseni hommaa saanut. Mutta ei saanut kukaan mukaan – järjestelyorganisaatio ei toiveistaan huolimatta saanut budjettiin määrärahaa valokuvaajan palkkaamiseksi. Surku juttu.

Noh, minusta tuo on kuitenkin niin kiehtovaa touhua, että aion käydä joka päivä seuraamassa veistäjien työskentelyä. Tänä vuonna siellä on Meksikostakin joukkue!

Meksikolaisten patsasaie on jotenkin kovin erilainen kuin muilla. Kaikkien luonnokset ovat nähtävissä: KLIKS.

Kilpailualueelta lähdin vielä merenrantaan kuvailemaan, ja kyllä oli ihan riivatun kylmä!! Kaunista ja merisavuakin, mutta kylmä repivä tuuli.

Kotiuduttua olikin hyvä ryhtyä kokkailemaan talvista pastaruokaa. Uusi ”hittipasta” on uunifetapasta, joka on kuulemma saanut fetan loppumaan joistakin kaupoista. No meillä on aina pieni Patros-fetavarasto kotonakin, tykkään tehdä uunifetaa varsinkin sunnuntain liharuokien kumppaniksi ja toki salaattijuustona se on vuohenjuuston kanssa meillä hyvin tavallinen, joten fetaa ja muitakin tarveaineita oli ilman erityistä erityisesti hankkimista. Tein ihan ”alkuperäisohjeen” (Liemessä-blogin Jennin ohje) mukaan.

Uunifetapasta

kahdelle 

250 g hyvää pastaa
200 g fetajuusto
1 dl oliiviöljyä
1/2 punainen chilipalko
1 rasia kirsikkatomaatteja
pippuria
ripaus suolaa

tarjoiluun:
basilikaa

Lorauta uunivuoan pohjalle tilkka oliiviöljyä. Laita feta kokonaisena vuokaan.
Silppua chili, laita fetan päälle, ja lorauta päälle reippaasti oliiviöljyä.
Laita kirsikkatomaatit vuokaan ja pyöräytä oliiviöljyssä.
Rouhi päälle mustapippuria ja viimeistele ripauksella suolaa.

Paista uunin keskiosassa 200-asteessa 15 minuuttia.
Nosta lämpö 225-asteeseen ja käännä uuni grillivastukselle.
Nosta vuoka uunin ylätasoon ja paista vielä noin 10 minuuttia.

Keitä pasta ohjeen mukaan.
Riko uunifetaa hieman ja sekoita koko uunivuoallinen pastan joukkoon.

Ensi kerralla laitan kaksi rasiallista tomaatteja, valkosipulia ja vähän enemmän chiliä silläkin uhalla, että Pehtoori ei ole chilin ystävä, mutta varmasti vähän tuhdimpi versio sopii hänellekin.

Tuo kaunis vuoka fetaa ja tomaatteja sekoitetaan pastan joukkoon.
Buon appetito! 

 

Leppoisa ja makoisa lauantai

Mikä mukava lauantai!

Aamupäivä kuvaushommia ja niiden postitusta. Huomisen suunnittelua, ”kirjeenvaihtoa” pikkuperheen sairastelusta ja tyttären Meksikon turneesta – ja leppoisaa oleilua.

Yhteispäätöksellä päätimme lähteä kävellen kaksin (vastoin tapoja 😉 )kohti kaupunkia: hyvä keli, poroferia ja ainainen nälkä. Olipa ”lösö” keli. Minulla ihan liikaa kampetta, mutta niinpä vain kaupungille asti pääsimme.

Matkalla monenmoista hämmästeltävää…

Kaikesta huolimatta ei tänä vuonna ole niin paljon lunta kuin viime vuonna. Ainakaan Oulussa. Ja sikäli lohdulllista, että kansanperinteen mukaan eilinen oli ratkaiseva päivä: Jos eilen olisi satanut lunta, olisi se tarkoittanut, että vasta puolet talven lumikuormasta on saavutettu. Noh, onneksi eilen ei satanut, joten ehkä olemme ylittäneet vuoden kulminaatiopisteen. Ihan vaan Pehtoorin kannalta olen tyytyväinen; minähän en kotona paljon lumitöihin osallistu, mökilläkin vain sopivasti. 😉

Kunhan pääsimme kaupungille, kävimme torinrannassa katsastamassa tilanteen, muutaman ”myyntikuvan” otin, ja sitten aperitiiville Keltaiseen Aittaan. Enpa ole ennen siellä käynyt. Sehän oli ihan mukavan näköinen paikka ja hyvät kuohuvat siellä nautimme. Ehdimme sinne juuri ennen kuin torin luistinradan lätkämatsi oli päätöksessä. Sen jälkeen Keltainen Aitta täyttyi vanhemmista lapsineen: kaakao ja lohisoppa tekivät kauppansa. Mukavaa kaupunkielämää tuollainen.

Me kävimme vielä katselemassa Poroferian jokkiskisat: porojen kanssa kilpa-ajelua. Jo kolmannen kerran peräkkäin sama voittaja (kuvassa).

Ja sitten syömään. Kauan arvoimme, että minne? Olen kuullut paljon hyviä mainesanoja Puistolan uuden keittiömestarin aikaansaannoksista, ja enpä muista, milloin olisin paistinkääntäjien kilpiravintola Puistolassa viimeksi syönyt muuta kuin lounasta, jonka joku on minulle tarjonnut, joten oli aika testata a la carte. Varsinkin kun Puistola on minulle nykyisin ”kokouspaikka” eli siellä kabinetissa kokoonnumme suunnilleen kerran kuussa paistinkääntäjien hallituksen kokoukseen. Mutta tänään ihan muuta: Pehtoorin kanssa syömään.

Ja kun tulimme ”huomioiduksi”, saimme pöytään rotissööristandaarin ja lasilliset cavaa. Ja kuinka mukavaa, että ravintoloitsija-ystävä oli paikalla ja piipahti juttelemaan ja suositteli pääruokaa: onneksi otimme suosituksesta väärtin (vaikka ties kuinka hyvää gourmet-hampurilainen olisi ollut) ja otimme ”villaporsasta”. Kuulostaa epäilyttävältä, mutta tiedoksi: villasika eli mangalitza on itävaltalais-unkarilainen sikarotu: sen villisikamainen olemus on kulinaristin unelma ja kasvattajan ylpeydenaihe.

Sovisalon tilan Mangalitza villaporsasta
Villaporsasta kahdella tapaa, calvadoskastiketta, kurpitsapyreetä, juuripersiljaa ja lehtikaalia

Kahdella tapaa tarkoitti myös makkaraa, ja juuri se makkara oli ihan erinomaisen hyvää, ei liian pippurista, sopivan mausteista, ja kastike!! Ei riitä sanat. Käy maistamassa.

Mieheni kävi minun duunarivuosinani useinkin Puistolassa lounaalla, mutta me emme ole yhdessä tai erikseen olleet siellä muuta kuin paistinkääntäjä-dinnereillä ja chef Jouni -viikolla etc. mutta nyt on todettava, että emme ”taviksina”, satunnaisesti, ole syöneet siellä mitään näin hyvää, vaikka yleensä ja lähes poikkeuksetta, olemme siellä syöneet hyvin. Vai oliko meillä tänään vain tällainen moodi? – Ehei, kyllä ruoka oli tavattoman hyvää. Makkara rulettaa. Tuoremakkara varsinkin! Me like!

Kaksin ulkona syöminen – ja hyvästä viinistä nauttiminen – on kivaa. Ehdottomasti.

Kummankaan ei tarvinnut kokata, eikä tiskata. Niin mukava lauantai.

 

 

 

Aaveproomuja ja pitaleipiä

Taskisenrannan edustalla Pateniemessä on kolme vanhaa ruostunutta proomua, jotka ovat uusiokäytössä, kierrätettyinä toimivat nyt aallonmurtajina. Tänään kun ei ollut aaltoja, vaan oli huikea auringonpaiste ja tuuleton keli, menin katsomaan niitä lähempää.

Jäällä oli muitakin kulkijoita, eikä ihme sillä maisema oli mitä kaunein, kevättalvinen ja väitän että aurinko jo vähän lämmittikin. Vähän.

Joka tapauksessa viihdyin siellä vähän turhankin kauan, sillä tuli sitten kiire kotiin tekemään sapuskaa kun pikku perhe tuli syömään.

Jo eilen olin laittanut reilun kilon kimpaleen possun ulkofilettä mausteineen leivinuunin jälkilämpöön, ja nyhtöpossuahan siitä siellä sitten tuli. Tänään silppusin sen kattilaan, lisäsin mukaan yhden fondikipon, vähän vettä ja vielä pikkuisen grillimaustetta. Siitä tuli hyvä pitaleipien täyte.

Syksyllä saimme ystävien luona kotitekoisia pitaleipiä, joita en ole koskaan itse tehnyt. Tänään sitten ystävältä saadulla ohjeella (alunperin Sillä sipuli -blogista) niitä tein. Ja mietin, miksi en ennen ole tehnyt. Näistä tuli rapeita, ohuita ja kaikinpuolin oikein hyviä.

PITALEIVÄT
8 kappaletta

2 1/2 dl vettä
1 tl suolaa
25 g hiivaa
2 rkl oliiviöljyä
5 ½ dl vehnäjauhoja

Sekoita veteen hiiva, suola ja öljy.
Alusta joukkoon jauhot. 
Anna kohota puolisen tuntia tai kunnes taikina on kaksinkertainen.
Jaa taikina 8 osaan ja kauli ohuiksi leipäsiksi.
Taikina kannattaa kaulia lähes lettumaisen ohueksi,
jotta valmiiseen leipään muodostuu uunissa tasku. 
Anna kohota liinan alla puoli tuntia. 
Kuumenna uuni 250-275 asteeseen. Kuumenna samalla uunissa peltiä. 
Nosta leivät kuumalle pellille. 
Paista niin, että nousevat pallukoiksi ~ viitisen minuuttia.

Nyhtöpossun lisäksi salaattia, simpukoita, sienisalaattia, salsaa, tsatsikin tyyppistä jukurttijuttua ja avokadoa. Hyvää oli.

Jälkkäriksi sitten laskiaispullia. Hyvä ja hyvänmakuinen sunnuntai on ollut.

Avannon äärellä

Elämässäni yksi (tai siis yksi monista) juttu, jonka olen halunnut/olisin halunnut kokeilla, on avantouinti. Mökillä olen toki pulahdellut liki jäiseen puroveteen muutamanakin keväänä, jolloin lämpöä tunturipurossa on ollut (pahimmoillaan) aste tai pari, siis eikö sekin ole jo melkein avantouintia? – No joka tapauksesssa, ja viime kädessä, se on tuntunut hyvälle ja kun olen kuullut niin paljon kehuja avantouinnista ja kun yhdenlainen hullu olen, niin jotenkin se kiehtoo. Mutta jäänythän se on.

Tänään olin aamusella taas kerran jokivarressa tepastelemassa ja sattuipa siten, että juuri Tuiranrannan kohdalla olin erottavinani auringon ympärillä jonkinlaisen kehrän tai sittenkin ihan oikean 22 asteen renkaan – halon! Canon näki sen minua paremmin kuten kotona koneella tulin havainneeksi. Haloilmiöhän se.

Ja sen vartin verran kun tuossa rannassa olin, niin uimareita oli ihan solkenaan. Ehkä minä vielä …

Onko blogini lukijoissa intohimoisia tai satunnaisia avantouimareita? Olisiko jakaa rohkaisua ja perusteita, miksi minunkin kannattaisi joskus kokeilla?

Muutoin päivä kulunut taas kerran kovin pienesti, ei mitään suuria juttuja suuntaan eikä toiseen. Halon jälkeen kauppaan, Caritakseen, vielä ulos ja sitten erinomaisen hyvät tonnikalapihvit. Siinäpä se. Ferranten kakkosen loppu ja takkatuli odottavat nyt …

 

 

Kylmän värit

­

Aanulla taas Rajahaudassa – ei en ollut hiihtämässä, ihan vaan vinkkelöimässä. Huopatossut jalassa verryttelyä tuolla, ja sitten siirtyminen kaupungille. Jossa pari tuntia  – palelihan se välillä. Lähinnä käsiä ja lopuksi jalkojakin.

 

Mutta yli 200 otosta. Tosin osa HDR-kuviin, joten samalla ”räpsäytyksellä” kolme kuvaa kerralla. Oli niin hienoja valoja, varjoja, värejä.

 

Tehtaan savu voi maalata taivaan yhdessä auringon kanssa tällaiseksi.

Nyt väsy. Kylmä väsyttää.

Pakkasperjantaina hyvä hyrinä

Ihan mielettömän hieno päivä tänään. Kunhan aamupäivällä sain osuuteni viestinnistä suoritetuksi, pakkasin kamerarepun ja lähdin ulos. Ihan vain piipahtamaan. Ja parituntinen se sitten kuitenkin humahti. Kiertelin jokisuistossa, vinkkelit jalassa taas kerran lenkillä, eikä palellut ollenkaan. En ehtinyt kylmään reagoida, sillä oli niin hienon näköistä ja paljon kuvattavaa…

Minulle käy Lapissa usein niin, että tulen ajatelleeksi, että ei ole ihme, että esihistoriallisena aikana ja vielä nykyisinkin aborginaalien ja muiden niin sanotusta sivistyksestä kaukana olevien kansojen keskuudessa auringolla on maailmankuvassa, ajanlaskussa ja uskomuksissa niin keskeinen sijansa. Tänään noita ajatuksia oli keskellä pakkasperjantain Oulua. Aurinko oli vaikuttava, koskettava, hallitseva… Ja jo lämmittäväkin.

Kotikaupunki oli taas kovin kaunis.

Kotiin tultua oli hyvä ryhtyä laittamaan ”patikkaruokaa”. Tarte flambee liittyy patikkareissuihin ja on oikein hyvä pakkaspäivän nopea, helppo ruoka.

Pikkuisen fuskasin ja muutaman juustohipun laittelin pinnalle, – hyvää tuli. Todella hyvää. Ohje on täällä.

Pakkaspäivä ja Uleåborgiin

Iltapäivälehdissä kehotettiin ihmisiä jäämään etätöihin, kun Etelä-Suomeen oli tälle päivälle luvattu niin mahdoton lumikaaos, iso myräkkä, rankaiseva (???) lumisade ja mitä ihmettä kaikkea!!

No lopultahan se sitten ei edes eteläisessä Suomessa ollut hirmu juttu. Mitäs teidän lapsuudessa koulussa oli välituntien ulosmenon pakkasraja? – 20 C, eikö? Silloin ei tarvinnut myöskään hiihtää eikä luistella jos sattui lukkarissa olemaan ”Voimistelu ja urheilu” -tunteja. Mutta kouluun piti mennä, vaikka olis satanut metrin lunta. Ja töihinkin kaikki menivät miettimättä.

Tänään Oulussa ei satanut lunta  juuri ollenkaan, ja aamusella ei ollut kuin näppi – 10 C pakkastakaan. Oikein hyvä lenkki- ja kuvausilma.

Nyt pakkasta on kaksikin kertaa sen mitä aamusella. Joten turvaudunpa Pehtoorin kuljetuspalveluun, enkä harkitsekaan kävelyä enkä edes bussikyytiä. Olen lähdössä ”palkkio-dinnerille”. Kerran vuodessa paistinkääntäjä-presse saa ilmaisen hienon illallisen kaikesta touhuamisestaan. Koko voutineuvosto itse asiassa on illallisensa ansainnut. Tänä vuonna se on Uleåborgissa, mikä minua ilahduttaa suuresti. Onhan se  edellleen Oulun ravintolamaailman kärkeä, jollei jopa se terävin kärki. Ja sinne kokoonnumme pitämään vuosikokouksen valmistelevaa kokousta. Ja syömään. 😉

Ulkoilua, sunnuntaisapuska ja arvonta!

Mitä mainioin päivä hiihtämiselle! Toinhan sukset mökiltä Ouluun, että voisin suksia Auran majalle harva se päivä.

No niinpä. 😀  Eikä pienintäkään aietta tänäänkään lähteä mihinkään hiihtämään!

Aika pian aamuisen tuorepuuron jälkeen pakkasin kamerarepun ja jalustan mukaan ja lähdin kaupungille tepastelemaan ja kuvailemaan. Vaikka pakkasta ainakin kaksinkertaisesti eiliseen verrattuna (- 10 C näytti lähtiessäni) niin oli paljon eilistä lämpimämpi – tai siis tuntui siltä. Ei tuullut. Oli mahtavan tyven. Jopa alakanavan virta tuntui tyventyneen niin, että jäähilettä oli pinnassa. Ja Toivoniemen pistetalot heijastuivat kauniisti veteen.

Parituntisen kiertelyn aikana tuttuja useampikin, eksnaapurin ja sitten yhden entisen opiskelijani kanssa vaihtelimme kuulumisia pidempäänkin.

Kun pikkuperhe tuli syömään oli ensimmäisenä järjestettävänä arvonta. Matkakohteita kyselin  vuoden vaihteen jälkeen ja kommentteja ja vinkkejä tuli ihan mukavasti: kaikkiaan 38 arpalipuketta 11 eri kommentoijalle. Lipukkeista Apsun oli valittava voittaja. Palkintona oli kaunis Repeatin cashmir-huivi ja sen voitti … KLIKS.  Salasana on Huivi (H isolla).   Tässä kohtaa soi fanfaari, ja minä pyydän voittajaa lähettämään minulle sähköpostitse (reija at satokangas.fi) palkinnon postitusosoitteen.

Kiitos kaikille osallistuneille! Matkasuunnitelmia on jo vinkkien perusteella tehty, mitään ei olla vielä varattu, mutta kyllä me vakavissamme yhteen tai jopa kahteen suositelluista kohteista ollaan tämän vuoden puolella haaveissa lähteä.

Kalentereita ja kommentteja

Pitäisi löytää taas kyky keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Minulla on ollut sellainen taito, joskus. Ei ole enää. Aamupäivän sählättyäni suuntaan jos toiseenkin olin iltapäivällä sitten vihdoin valmis lenkille ulkoiluttamaan Canonia. Räntäsade äityi kaupungilla kulkiessani vallan hurjaksi. Ajatuksena ottaa kaunis joulukalenterikuva Oulun kaupungintalon tai hautausmaan kuusesta. Ajatukseksi jäi. Sen verran sakeaa oli rännän tulo.

No kuvasin sitten myös Lumo-festivaalin aikana pysyvästi valaistun Laaniskan, Oulun kaupungin läpi virtaavan (ruskeavetisen) Laaniojan. Tänään siinä oli ohut kaunis jääpinta, joten uudet valot ja koko lähimiljöö näyttivät aika viehättävältä – kosteasta kelistä huolimatta.

Laitoinpa yhden kuvista FB:n ”Oulu tutuksi” -palstalle, ja minä typerä menin kirjoittamaan siihen tekstiksi ”Laaniskan uusi valaistus on aika hieno, eikö?” – No johan pari henkilöä onnistui pahoittamaan mielensä ja vetämään herneen nenään tyyliin ”turhat on valot” ja ”pitäis ensin Laaniska putsata” etc. … ja sitten vielä maailmantuskaa huokuva kommentti!! Huoh! Onneksi on valoista ja kuvastakin tykkääjiä. 😉

Lupasin palata myös joulukalenteriasioihin. Juniori lähetti minulle Instan kautta vinkin, että SOPPA365:n tilillä on kalenteri. Otinpa heti seurantaan, ja mietin, miksi en ole aiemmin niin tehnyt. Siellähän on ruokaa, reseptejä ja ruokakuvia. Siis mun juttu. Luulen että muu teistäkin tykkää, käykäähän kurkkaamassa. Miniän kanssa on tykkäilty YOZEN-sivuista ennenkin, joten miksipä ie myös heidän FB-päivityksistään. Tähän asti siellä on ollut hyviä tarjouksia. KLIKS Kosmetiikka- ja meikkikalentereista on siis havaintoja, (ks. kommentit 1. päivältä). Minulla ei tänä vuonna ole perinteistä (! kahtena vuonna oli) Lakrids-kalenteria. Olen tyytynyt ihan vain omaan viimevuotiseen, luen kuin ”ulkopuolinen”. 😀

Kalentereista ja nimenomaan vuosikalentereista… Minähän uhkasin, lupasin, aioin tehdä Oulu kuvissa -kalenterin lisäksi myös ruokakalenterin. Nope. Ei tule tänä(kään) jouluna. Ehkä syynä tähänkin on sähläämiseni. Olisi vain pitänyt istua päiväksi pariksi ja TEHDÄ se. Matskua kyllä on. (* Miljoona-arvonnan voittaja-Sinillä on vielä palkintokalenteri saamatta, ehkä odotit ruokakalenteria, mutta nyt toimittaisin tuon tavallisen kalenterin… Laitatko minulle spostilla osoitteesi niin toimittelen ennen joulua perille.)

Joulukalenteri 2018

 

Kotosalla palasia satumaailmasta 

 

 

Muistatteko riemullisen Puuilon käyntini (kuvausrekvisiittaa + joulutilpehööriä + puhdistusaineita atc.) jokin aika sitten. Tämä on yksi niistä löydöistä. Kympillä koko mökki + valonauha (ei pattereita). 

 

 

 

 

LUMOn jälkeen

Museum of the Moon

Museum Of The Moon on halkaisijaltaan 7-metrinen kuu, jonka valmistamisessa on käytetty NASA:n kuvia kuun pinnalta 120 dpi:n tarkkuudella. Tämän sisältä päin valaistun kuun jäljennöksen mittakaava on 1 : 500 000,  jossa 1 cm teoksen ulkopinnalla on 5 km kuun pinnalla.

Lähde: (https://www.ouka.fi/oulu/lumo)

Viikonloppuna oli Oulussa viides valofestivaali. Muistanette edellisiltä vuosilta kuinka olen ollut siitä innoissani, ja kyllä olin tänä vuonna pahoillani kun hoksasin, että meidän Tampereen reissu sattui juuri tämän kanssa päällekkäin.

Eilen illalla kuitenkin kävin pikaisesti kiertelemässä noita kohteita.

Kuvasinkin joitakin; noh, kovin ovat hätäisiä otokseni. Tuo kuukuva kyllä jotenkin onnistui. Se on kauppakeskus Valkean aulassa, ja siellä se on harmaa niin kuin oikeasti kuuluu ollakin, ja niin kuin se on maailmaa kiertäessään ollutkin, mutta minä säätelin Blue Mooniksi.

Teatterista oli tehty hieno ”Akvaario”.

Madetojan puisto oli teos nimeltä Initium. (Toteutus: Flowers of Life)

Teos Initium kuvaa nimensä mukaisesti alkua ja sen jälkeistä pitkää matkaamme maailman ympäri. Tämä maaginen maailma tuodaan katsojien hämmästeltäväksi installaatiossa, joka yhdistelee kolmiulotteisia, symmetrisiä muotoja UV-valon tuottamaan hehkuun … 

Tämä ei minua sykähdyttänyt niin tavattomasti. Siitä tuli joku huvipuisto-meininki mieleen, ja atsoväriset hehkuvat jutut eivät ihan ole se mun juttu.

Tuomiokirkon torniin heijastukset olivat hienoja. Teen eri versioista kuvasarjan jossain välissä, joskus..

Tänäänkin illalla lähdin kaupungille, paitsi ulkoilemaan, odottelemaan josko – vielä melkein täysi – kuu loisi omia valofestivaalejaan, mutta pilvessäpä oli. Ja ihan hyytyvän kylmä tuuli teki pikkupakkaskelistä aika ikävän. Sekä liikkumis- että kuvaussaldo eilistäkin surkeampi.

 

Marraskuussa toivoo lunta

Sulaa, jäätyy, sulaa, jäätyy. Pakkasta, nollakeliä, muutama lämpöaste, tyyntä, tuulta, ei lunta.

Juuri nyt on sitten 60 vuoteen näin vähän lunta! Vähän, tai ei ollenkaan, lunta Lapissakin. Juuri tänä vuonna!  Mitäkö väliä sillä nyt on?

Noku. No kun tyttären kavereita tulee (tai siis menee) itsenäisyyspäivänä Hangasojan mökille. Tytär tietysti myös. Kaksi hänen Meksikon vuosiensa kaveria Pauline (jonka mekin tapasimme Mexico Cityssä) ja Gloria sekä Enrique, jota kuului myös porukkaan. Nämä kolme meksikolaista ovat avioituneet/avoliittoutuneet Eurooppaan – Wieniin, Pariisiin ja Berliiniin, ja nyt monen vuoden suunnittelun, aikataulujen ja raha-asioiden onnistuneen järjestelyn jälkeen ovat tulossa Suomen Lappiin katsomaan kaamosta, revontulia ja lunta.

Kaamos on varmasti, revontulia ei ole heille varmaksi luvattukaan, mutta kyllä lähes puoli metrinen hanki yleensä (ks. viime vuotinen tilanne)  joulukuun alussa Koilliskairassa on. Nyt hieman huolettaa.

Ja kyllä saisi tulla Ouluunkin lunta. Minullahan ei mitään kaamosmasennusta tai syksyn alavirettä ruukaa olla, mutta lumenkaipuu kyllä marraskuussa tulee aina. Se toisi ääriviivoja maisemaan, pehmeyttä arkeen, ulkona liikkumisen iloa uudella tavalla. Joskin tänäänkin melkein parituntisen pitkin jokisuiston kävelyteitä ja kaupungin katuja taapertelin.

Kirjastoon piti mennä, mutta unohdin. Olisiko kirjasuosituksia?

Oulua ja välipaloja

Vaikka tämä tihkusateinen, kiiltävän asfaltin ja pimeyden marraskuu ei lenkkeilijää riemastuta on siinä puolensakin. On tässä ollut puolensakin: on lämmin. Niinpä tänä aamunakin taas liian aikaisin herättyäni päätin lähteä pimeään kaupunkiin kameran kanssa.

Byströmin talo on vihdoin saanut jo viime talveksi luvatut valot, ja tavoitteeni oli kuvata se. Lumettomuus ja vasemmalla meneillään ollut remppa kuorma-autoineen ja valoineen heikensivät kuvaustilannetta. Palaan vielä asiaan…

Ranta-aitat ne aina vetävät minua puoleensa, ja olihan taas idyllistä niiden tienoilla. Panoraamaa koetin kuvailla.

Päivän valjetessa olikin Caritaksen vuoro; ehei ei suinkaan äidin luo, vaan äidin pakastimen luo. Sekin on pragaamassa, kuten ovat jo liesituuletin ja rollaattori tehneet, puhelin on tekemässä. Samoin meidän lämminvesiboileri ja mökin vesipumppu ja minun Canonin alkuperäissalama. Mikä näitä kaikkia yhdistää? Miksi kaikki tuntuvat hajoavan juuri nyt. Ne ovat kymmenvuotiaita. Kaikki vempaimet tunnuteaan tehtävän kestämään kymmenen vuotta… Aika tarkkaa on ajoitus.

Toinenkin säännönmukaisuus on tänään taas tullut todennetuksi: kun ei tee kunnon aamiaista [lähtee Cupsolo-kahvin voimalla kuuden jälkeen ulos] eikä tee kunnon lämmintä ruokaa [itselle ei tänään huvittanut köksätä], niin tulee syötyä ihan hirmuisesti pitkin päivää. Nyt on sellainen leipä-hedelmä-viili-jätski!!-leipä-juusto-piparkakku-rahka/mysli-leipä -pöhö. Mitä opimme tästä: säännöllinen hyvä aamiainen ja oikean lämpimän ruoan (olkoon vaikka vain nuudelisoppa höystettynä) ”kuri” on tarpeen. Napostelu on kivaa joskus, mutta…

Miksikö tuossa on noin monta ”leipä”-osuutta? – Siksi että minä pidän leivästä. Tykkään vaaleasta höttöleivästä, tykkään ruisleivästä, tykkään rieskasta, tykkään limpusta, tykkään näkkäristä, tykkään sitkeästä rustiikkisestä italialaistyyppisestä leivästä yli kaiken, tykkään jopa riisikakuista niiden stroxisuudesta huolimatta. Mutta tänään myös siksi, että leivon ensimmäisen satsin joululimppuja. EIhän lämmintä leipää voi jättää syömättä, eihän?

Varsinkaan jos on jo aamuseitsemältä ollut kuvailemassa tämmöisiä…

 

Porvoolla on aittansa, mutta niin on meilläkin!

Aamuliikenteessä

Aamukuudelta Koskelantiellä ihan hiljaista. Epätodellinen, ajaton tunne. Satoikin, ei paljon, mutta satoi. Lämmin, autoliikkeen mittari näytti + 7 C. Toppilansuoralle päästyä alkoi erilaisia isoja PekkaNiskoja, Hongistoja, Caterpillareita ja kaikkia työkoneita liikkua vähän joka suuntaan. Menivät työmaalle. Atsovärisiin vaatteisiin pukeutuneet raksamiehet olivat jo monella kerrostalotyömaalla, joita matkalla meiltä kaupunkiin on monia. Ja minä tepastelen. Kaupunkiin asti. Sitten alkaa jo olla liikennettäkin.

Jos herää viideltä, eikä unta enää tule, on sama nousta ylös ennen kuutta ja lähteä ulos. Kaikenkaikkiaan olin melkein 2½ tuntia ulkona. Pimeässä löysin ”valmiiksi”, varastoon, hyviä pimeä/valaistu -maisemakohteita kuvattavaksi. Sitten joku kerta kun on jykevä jalusta mukana, ettei tarvitse sillankaiteita käyttää alustana.

Iltapäivän aluksi kauppareissu ja ajelin kaupungille asti: Taito-puoti joka on rautatieaseman vieressä oli kohteena, sillä oli tarkoitus ostaa äidille laamapaitoja, ja sieltä niitä olen ennenkin löytänyt. Ei ollut enää. Mistä niitä Oulussa saisi? – No etsin Taitoshopista myös uutta tonttua – joulukorttikuvaan kun on idea – mutta en löytänyt. Kauniin kranssin kuitenkin pongasin, ja päätinpä, että se olkoon se tämänvuotinen uusi joulukoriste.

Joka vuosi ostan (ainakin) yhden uuden koristeen. Tälle montaakin vaihtoehtoista paikkaa ja käyttötarkoitusta, joten päätinpa avata sen hetimmiten! Ja niinpä tietysti!

Paketissa oli vain tarvikkeet ja ohje! No ei muuta kuin tekemään ihan itse! Itse asiassa aloitin jo, ja saattaapa olla että onnistunkin.

Kalenterit ovat tulleet, ja tänään ensimmäisiä sitten toimittelin, laskuttelin ja postittelin. Ja mietin kovasti, tekisinköhän joulukorttipaketteja myyntiin. Tämäkin on kumman jouluinen, vaikka on mustaa, kiiltävää asfalttia.

Kalenteri ensi vuodelle – itselle tai lahjaksi?

Ensi vuoden kalenterini ”Oulu kuvissa” on nyt valmis.

Teen tilauksen huomenna illalla (28.10.). Tilaisinko sinullekin samalla?

Kalenteri on A4-kokoinen.

Jokaisen kuukauden kuvassa on kaupunkimaisema/miljöö Oulusta ko. ajankohtana, ja ensi vuoden kalenterissa kaikki kuvat jotenkin sinisävyisiä.

Kalenterissa on nimipäivät ja liputuspäivät, ja sen pinta on silkkimatta, joten siihen voi kirjoitella omia merkintöjäkin.

Kansikuvana on Kauppahalli iltavalistuksessa.

(kuvassa tämänvuotisen kalenterin takakansi)

Tämä voisi olla hyvä joululahja vaikka Oulusta pois muuttaneelle ystävälle tai sukulaiselle.
Tai vähän tavallista isompi joulukortti! 

Sellainenkin mahdollisuus on, että jos tilaat enemmän kuin viisi kalenteria saat reilun 10 % alennuksen hinnasta (= 20 €/kpl), ja kanteen kauppahallin kuvan paikalle vaikka oman firmasi logon, viime vuotisen joulukorttikuvani (ilman tekstiä) ja/tai haluamasi tekstin (ks. esimerkki alla)!

Yhden kalenterin hinta on 22,50 euroa ja lähetyskulut neljä euroa. 

Laittele minulle tilaus sähköpostilla reija at satokangas.fi tai tekstarilla (040 567 1482). Tai vaikka tähän alle kommentoimalla.

EHKÄ tilaan toisenkin satsin myöhemmin, mutta silloin hinta on kalliimpi, joten kannattaa tilailla nyt.

Katseet ensi vuoteen ja joululahjojen hankinta alulle nyt!

 



Oulu monesta näkökulmasta

Aamupäivä Apsun kanssa humputtelemassa kirjastossa (leikkihuoneessa oltiin tällä kertaa vähemmän aikaa kuin kirjojen parissa) ja ”lounaalla” – kuten poika ilmoitti. Kävimme Mäkkärillä. Minä varmasti eka kertaa 15 vuoteen ja Apsu jo niin monetta, että tiesi, mitä halusi: rankkikket ja hampu mutta ei suolakuukkua ja lelu – ja maito (”mikki tässä on lehmän kuva?”) . Eli Happy Meal oli ostettava. ”Hampu” jäi syömättä, mutta lehmänmaito ja perunat upposivat.

Iltapäivällä oli sitten Caritas-sairaalan vuoro. Ilta kotona.

Eilisiä kuvia olen työstänyt ja hoksannut että turhan harvoin tulee kotikaupungissa iltaisin käytyä kameran kanssa ulkoilemassa.

Merkillisen lyhyt perjantai

Olen ennenkin sanonut (kirjoittanut), ettei minulla ole mitään kellojen siirtelyä vastaan, päinvastoin. En todelllakaan ole allekirjoittanut adressia niiden lopettamiseksi. Ja miksikö? – Koska minä ja kellojen siirtelyt kuulumme yhteen. Tai siis. Minun sisäinen kelloni on itse asiassa vähän edellä tätä virallista käytäntöä. Siitä kertoo sekin, että tänäänkin nukuin kahdeksaan! Kahdeksaan!

Ja viime viikkoina olen mennyt unille vasta puolilta öin, herännyt monena aamuna milloin lie kahdeksan tienoilla! Kahdeksan!

Noh, on olo kaikesta huolimatta – tai kaiken vuoksi 🙂  – aika levännyt. Mutta mitä ehtii, jos nukkuu noin kauan? – Olisipa jo siirretty kelloja.

Noh, tänään ehdin sentään lenkille ja kuvaamaan kaupungille, mistä puolet kului juoruillessa kasvokkain ja puhelimessa. Sellainenkin on minulle outoa. No nyt on kyllä vähän outo ”tilanne päällä” ja sattuipa monia tuttuja reitille ja puhelin soi.

Kauppahallin Lihamestarilla oli tänään vasikkaa tiskissä! siitäpä leikkautin meille paksuhkot lehtipihvit, – ihan ennen kokkaamaton ja maistamaton juttu. Oli hyvää. Enkä tehnyt muuta kuin paistoin voissa ja maustoin suolalla ja pippurilla ja tein oheen maustevoin (voita, persiljaa, grillimaustetta, suolaa). Niin hyvää. Ja sitten tässä oli tarkoitus kuvailla pitkästä aikaa viinisuosituksiakin, jemmakuviakin on, mutta siirtynee huomiseen. Mutta kuvia on tulossa, ehkä jo huomenissa…

Lippolaituritkin ovat jo paikallaan, sunnuntaina on yleisötapahtuma siellä. Puoleltapäivin ajattelin lähteä piipahtamaan. Kun tämä ihmeellinen syksy vain jatkuu.

Muistanpa vuonna 1989, kun syyskuun lopussa piiiiiitkän äitiysloman jälkeen vihdoin pääsin synnyttämään Esikoistamme, olin ehtinyt haravoida pihan kaikista lehdistä ja koivut olivat ihan paljaat. Nyt Pehtoori on ”harvennettujen” koivujen jäljiltä (ja toki myös pensaita etc) putsannut pihaa monta päivää, ja vielä on puissa lehtiä. Ja kaikkialla on vielä keltaista, oranssia, punaista, … lämmintä, tuuletonta, sateentonta. Niin hienoja päiviä.

Näihin väreihin ja lämpöön en kyllästy.

Syksyn värejä

Nyt on syksyn värejä öin, aamun, päivin. Mielessä, linssin edessä, tietokoneen näytöllä, hiuksissa. Värikäs ja harmaa maailma.

Eilen illalla olin koko illan varppeillaan sillä revontuliennusteet olivat luvanneet ainakin kohtuullista leiskuntaa, ja pilvetöntä taivasta. Kotipihalle ei mitään muutamaa vihreää haituvaa enempää näkynyt. Mutta sitten kymmeneltä piipahdin vielä FB:ssa ja valokuvakoulukaverit (erityisesti ThK) hehkuttivat siellä, että taivas loimuaa. Ei muuta kuin toppakamppeet ylle, kamera, jalusta ja känny mukaan ja autolla ensin Meri-Toppilan kukkuloille, ei mitään, mutta sitten Toppilansalmen rannalla jo jotain.

 

Mutta häiritseviä valoja, erityisesti kauniisti, kirkkaasti valaistu silta oli liikaa, joten ajelin vielä Nallikariin. Siinä vaiheessa alkoi jo kertyä pilviä ja reposten aktiivisuus hiipua…

Kovin vaisuiksi jäivät harjoitusteni tulokset.

No sitten aamupuolikymmeneksi oli aika kampaajalle: alunperin ajatuksena kävellä, mutta lähdinkin kahdeksan jälkeen autolla kohti keskustaa, ja vasta Rautasillalla näin miten kaunis ja tyyni aamu olikaan. Ei muuta kuin auto parkkiin ja kameran kanssa liikkeelle.

Ja vähän myöhemmin alempana jokisuuta valoa lisää ja värit kirkkaammat.

Kunhan sitten uuden (harmaan) hiusten kevytvärisävyn ja ruokakassien kanssa olin palautunut kotiin, soitellut Caritakseen ja muutaman muun puhelun, tuli Apsu ilokseni.

Ei menty ulos, mutta pelattiin uudenlaista Kimbleä (neljän sukupolven muistoja on nyt tästä pelistä!) ja leikittiin legoilla. Sitten taas piirrettiin ja askarreltiin ja silloin kun niin tehdään, Apsu aina istuu sylissäni. Molemmat keskityttiin värityshommiin, ja sitten:

– Mummi, onko mummi tyttö?
– On, on mummi tyttö.
– Mutta pappa on poika, onko?
– On, pappa on poika.
– Ja se teidän poika, se mun isi, on poika.  (”Teidän poika, mun isi” -juttu oli viime mökkireissulla Apsulle niin riemullinen hoksaus että!)
– On, niinhän se on.

Sitten taas piirrettiin ja minä mietin, että taitaa tuleva isoveli pohtia uuden vauvan poika-tyttö -kysymystä ja kysyin Apsulta:

– Mitäs luulet, onko se Tauno tyttö vai poika?
– Tauno ei oo tyttö. Tauno on Tauno.
– Aha, mutta eikös Tauno ole pojan nimi, joten jos vauva onkin poika?
– Ei oo! Se on Tauno.

Sillä selvä.

Leiskuvia värejä, ulkoileva perjantai

Ihana, ihana syksy!

Tykkään kyllä syksystä(kin). Varsinkin kun se on tällainen kuin tänään. Olkoonkin, että aamupäivälenkillä oli vähän vilpoista. Toisaalta onneksi uskoin mittaria: +1,7 C  tarkoitti lämpimästi pukeutumista ja reipasta tepastelua. Oli niin hyvä. Toisin kuin Helsingissä tänään kotimaisemissa kunnon kengät, ulkoilukamppeet ja tarve vain liikkua. Hyvällehän se tuntui. Ja sai punaiset posket.

Pikkuperheen – ja meidän – aikataulujen vuoksi meidän ”sunnuntaipäivällinen” olikin tänään ja vielä aika varhain. Ja Pehtoori on jo pitkään toivonut ruoaksi poron fileitä, joten niistäpä sitten sapuskan tein. Ja ihan tradition vuoksi korvasienikastiketta ja puikulaperunoita oheen. Perjantain myöhäinen lounas melkein kuin jouluruoka. 😉  Jälkkkäriksi oli jätskiä, ihan kotiovelle isolla kuokkurilla toimitettuna. Kerron joku päivä lisää… 😉

Lenkin lisäksi ulkoilua myös kotipihalla: on puutarhan alasajon aika. Vaikka kyllä Oulussa on nyt ihan poikkeuksellisen komea kaupunkiruska. Kauniin ja lämpimän kesän jälkeen puut ja pensaat vaipuvat talveen komeissa väreissä, ei mitään vetistä ruskeaa vaan hehkuvia värejä.

Muistattehan, hyvät blogiystävät, että nyt on menossa vielä yksi ”miljoona-arvonta”. Onko blogista jäänyt joku ruoka tai vaikka joku muu elämys (viini, elokuva, kirja, kuvaamisidea, kauppa, ravintola)… mieleen? Oletko testannut? Kerrohan, ja ole mukana arvonnassa. ..    KLIKS 

On ilo olla

Tänään taas olen saanut kokea – liki rasittavuuteen asti – kuinka valokuvaajalla on ystäviä.

Olin aamupäivällä parin tunnin kuvauskävelyllä – muutama tarkoin harkittu kohde, mm. lohiportaat ja Oulun vankila.

Lohiportaiden kohdalla:

  • Tuleeko hyviä kuvia?
  • Toivottavasti, niitä yritän.
  • Ookko nää oululainen?
  • Joo, oon.
  • No sitte nää varmaan tiiät, että tuosta mennee ainaki parituhatta lohta jokkeen ylös?
  • Joo, niin oon lukenut. Mutta ei niitä koskaan tässä näy.
  • Ei näy, määki aina kattelen ku meen tästä ohi, mutta ei niitä näy.

Tässä vaiheessa kommentoijani kädessä ollut kaljapullo tyhjenee, ja vaihtuu kassissa olevaan täyteen.

  • Sulla on iso kamera. Ja nuo jalatki. [Annan itseni ajatella, että keskustelukumppani tarkoittaa jalustan, ei minun jalkojani.]
  • On se. Aika painavakin. Mutta hyvä kamera tämä on. [Ja taas yritän keskittyä kuvailemaan…]
  • Kannattaa laittaa horisontti suoraan…
  • Joo, kiitos, minäpä yritän.  Oikein mukavaa päivän jatkoa sulleki. [ … toivottelen, ja liikahdan huomaamattomasti, vähän kuin hakeakseni rauhaa, ja kaveri etääntyy kuten minäkin. Ja sitten juttu jatkuu kaukaa huudellen ….]
  • Hei lady tai rouva eiku valokuvaaja, mullaki on ollu kamera jo helekytä vuotta…
  • No hienoa, ei muuta kuin kuvailemaan, tää on mukavaa puuhaa. Palaillaan….

Ja vain puoli tuntia myöhemmin, kun olen Oulun vankilan portin edustalla, paitsi kuvaamassa sen vieressä olevaa Oulun vanhinta kivirakennusta, myös komeaa keltaisena hehkuvaa vaahteraa, sekä vankilan porttia ja ovea, ja silloin viereeni tupsahtaa perjantaiaamupäivän ulkoilija, tällä kertaa vähän nuorempi, eikä nousussa, vaan päin vastoin vähän laskussa…

– Mikä siinä vankilassa niin kiinnostaa? Että kuvatakin pitää?
– No tuo arkkitehtuuri. Eihän Oulussa juuri tällaisia komeita punatiiliarakennuksia muita ole.
– Niin ei, tuo on muistaakseni tehty joskus 1800-luvulla.
– Niinhän se on. [valm. 1885] Komea rakennus se on.
– On se sisältäki. Oon ollu sielä.
– Yhy. Olikko kauankin?
– Neljä vuotta, mutta ku olin kiltti poika nii pääsin tuonne toiseen siipeen. Sielloli telekkkarit ja sain opiskella ja semmosta. Ekkö haluais mennä sisälle kuvvaamaan?
– Voishan se olla mielenkiintoista.
– Kyllä sinne pääsee…
– No miten, ootko sinä ajatellu pysytellä nyt tällä puolen?
– Joo, nyt vaan sattu nuo nelikymppiset ja tuparit venähtää. Ihan vaan juhulinu oon. En mää ennää tuonne mee.
– Se on varmaan hyvä päätös.
– Näytäkkö siitä kamerasta minkälaisia kuvia tuli? – No oho. Sehän on hieno.
– Kiitos, ja hyvvää jatkua sulle.
– Sammoin. Komia syksy nyt on.

Ja iltapäivällä sitten ihan erilaista seuraa, ihan parasta ja rakkainta seuraa, kun oli Apsu-mummi -iltapäivä ja aika humputtelulle. Kolmannen kerran kävimme Tietomaassa. Nyt on käyty puolen vuoden välein, ja onpa jännä kyllä katsella ja kuunnella, miten pieni kiinnostuksensa, kyselynsä ja kommenttinsa asettelee. Melkein kolmituntinen siellä vierähti, ja ikävä oli pois lähteä. Ja mummi sortui lahjontaan, tikkari ja pikkuinen lentokone käytiin museokaupasta ostamassa, jotta lähteminen olisi helpompaa.

Sitten aulaan pukemaan, ja tuulikaapissa Apsu pysähtyi: ”Mikset sanonut tätille kiitos ja näkemiin?” – Siinä sitten selittelemään, että sanoin jo kun lähdettiin museokaupasta.  – Olis pitänyt vielä sanoa.

Liikkeelle lähdössä

Lämmin päivä, jonka aloitin kuvatoimituksilla ja muulla kirjeenvaihdolla. Lenkille kuitenkin mieli, tosin sain lopulta lähdetyksi vasta puolelta päivin. Ja se olikin ihan hyvä aika. Toisaalta olisi kannattanut lähteä liikkeelle vasta nyt: illan valot näkyvät, Kortteli Haipakka tuo kaikkea mukavaa keskustaan, on taiteiden yö, Pikisaaressa Design-markkinat, big band Valkean nurkilla, samppanja pop up -maistiaiset Puistolan Delissä ja ties mitä. Eilen iltayöstä oli Tuirassa jo nähty ja kuvattu revontuliakin! Mutta ei. Täällä me kotosalla nyssötetään. Ja pakataan.

Eikä sitä pakkaamista olekaan ihan vähän: viikonlopuksi lähdetään (vain) Jyväskylään, ja minulla on matkalaukullinen vaatteita, kenkiä, kameravermeitä, kaikkia ulkokuoren restaurointiin tarpeellisia tarpeita. On siis kapituliviikonloppu. Monien vaiheiden jälkeen minun ilmoittautumiseni (Rodokselta käsin) onnistui, joten meillekin on paikat 350 muun juhlijan joukossa. Kaksi edellistä kapitulia, joissa ollaan oltu, ovatkin olleet Oulussa, joten enemmän vähemmän staffina olin, mutta nyt vain vieraaksi. Tosin yhden lehtijutun tapahtumasta olen saanut myydyksi, joten viikonlopun aikana pari pientä haastattelua ja muutama kuva, mutta pikkujuttuja.

Lenkillä olin siis kaupungilla, ja enimmäkseen suuntasin kameraani kohti yläilmoja. Nykyisen kaupungintalon Hallituskadun puoleisella seinällä on näin komea korinttilaisten pylväiden rivistö.

 

Ja vanhan kaupungintalon (alunperin kauppias Granbergin talon) fasadissa on komea vaakuna, josta uudella (keväällä ostetulla) objektiivilla ylsin ottamaan lähikuvan.

 

Se, kuten koko kolmas kerros, on tehty vasta 1890-luvun lopulla (alemmat kerrokset aika heti Oulun 1882 palon jälkeen), uusgotiikka jää usein katselematta.  Kauppias Granbergin konkurssin jälkeen 1890-luvulla, ja kaupunki osti siinä vaiheessa rakennuksen ja rakennutti tuon kolmannen kerroksen. Kaupungintalon lisäksi siinä toimi aikanaan poliisilaitos ja kauppakoulukin. Sotien jälkeen kun kaupungin virastot oli siirretty kaudun toiselle puolen nykyiseen kaupungintaloon, jäi tämä rakennus yksin poliiseille. Joskus 80-luvulla talosta tuli NUKU (nuoriso- ja kulttuuritalo), nyt kulttuuritalo Valve. Siellä on hyvä kahvio- ja bistro (Konst o. Deli), vaihtuvia valokuvanäyttelyitä ja paljon muuta, mutta kannattaa katsella ulkopäin, ja ylös. 😉

Yöllä valvotaan, päivällä nukutaan

Nukuin tänään ulkona päiväunet. Ihanassa ”Odensen tuulessa” – lämmin, voimakas, kesäinen tuuli on minulle ja Pehtoorille ”Odensen tuuli”. Kun olimme 41 vuotta sitten (!!!!) telttareissulla Tanskassa ja majoituimme pari yötä Odensessa, siellä tuuli juuri kuten tänään. Lämpimästi, lujasti mutta lempeästi.

Ja että nukuin päivällä! Siihenhän on tietysti syynsä; jos ei nuku yöllä (tarpeeksi), on hyvä nukkua päivällä, jos mahdollista. Juuri niin on nyt käynyt. Toissayö meni häneksi jostain tietämättömästä syystä, ja viime yö ihan omaehtoisesti.

Eilen illalla leffan ja blogipostauksen jälkeen lähdin vielä kuvailemaan: lamellipadon valaistuksesta olin luvannut ottaa tekijälle (Ari Tiilikainen) kuvia myös sulan aikana – talvisinhan olen sitä kuvannut useinkin. Toiveena oli heijastekuva ja eilen illalla oli tyven, lämmin ja ”ilmeikkäitä” pilviä, joten lähdin kymmenen jälkeen (jolloin ei ollut kyllä vielä tarpeeksi pimeää) pienelle iltakuvausretkelle.

Voimalaitoksen lamellipadolla otin hyvinkin puolensataa kuvaa, ja sitten ajelin vielä Nallikariin. Pilvet houkuttivat ottamaan kuvia ravintolasta, josta on todella vaikea saada näyttävää ulkokuvaa. Niinpä iltayövalokuvausretki jatkui sinne.

Kun sitten palauduin ennen puoltayötä kotiin, hiippailin vielä koneelle, ja ryhdyinpä minäkin metsästämään muumimukeja. Tytär kun oli lähtenyt kaverinsa luo ja tiesin, ettei miniä jaksa valvoa, ajattelin, että minäpä tilaan heille ja itselleni tämän paljon mainosta saaneen erikoismukin, annan sitten vaikka joululahjaksi näille mukien kerääjille, kuten joka joulu jonkun mukin annan. Ja voila, pääsin aika heti nettisivulle, ja jo vartin yli kaksitoista sain tehtyä tilauksen, ja siihen se sitten jumitti. Puolisen tuntia jaksoin yritellä, ja sitten annoin periksi. Jotenkin kokemus oli kaiken kaikkiaan kummallinen: en olisi uskonut, että tuollaiseen ryhdyn, ja että sitten annan vielä periksi.

Mutta eipä mitään: Juniori oli valvonut ja saanut ainakin yhden mukin tilatuksi, ja tytärkin palattuan joskus kahden aikoihin yöllä, oli vielä yrittänyt ja saanut jostain Arabian EU-storesta kolme mukia (itselleen ja parille kaverilleen). Kaikkea sitä.

Tänään sitten ulkoilua, huomisen (Lasarettiin ystävät hyvät!) ja lauantain (Pehtoorin synttärit perhepiirissä) valmistelua, kuvahommia, – ja päikkäreitä. Että ne olivat hyvä juttu. Pitäisikö ottaa tavaksi?