Niitä näitä

Aurinko Oulun yllä aamulla. Oikealla näkyy (pitkällisen vitkuttelun ja valitusruljanssin jälkeen) rakenteilla oleva uusi hotelli.

Tässä vaiheessa minulla oli vielä välipusero anorakin alla ja hanskat kädessä, kun olin matkalla kohti Kempelettä. Puolelta päivin ne olivat todellakin tarpeettomia: helleraja ylittyi iltapäivällä heittämällä!

Kävin tarkistamassa joko Kempeleen vanhan kirkon remontti olisi valmistunut, mutta vielä oli aidattu koko kirkkopiha… Tovin hautausmaalla käveleskelin, ei yhtään uutta nimeä, mutta ”sairaalavalokuvaaja”. Pari vuosikymmentä sitten kuollut. Enpä ole koskaan ennen törmännyt hautakivissä tai muutenkaan tuommoiseen ammattinimikkeeseen. Mistähän hänen työnkuvansa koostui?  (edit 13.5. aamulla. Hesarissa tammikuussa ollut pitkä juttu sairaalavalokuvaajan työstä. KLIKS )

Ajelin (kauppakeskus) Zeppeliiniin jonka Suomalaisesta kirjakaupasta muistikirja ja muuta ”toimistotarviketta” – se on paljon selkeämpi ja valikoimaltaan parempi kuin Valkean Suomalainen kirjakauppa.

Lämmin kahvi ei tuntunut hyvältä idealta joten hemmottelin itseäni Espresso Housen jäisellä cappuccinolla (Salted Caramel). Olipa melkoisen herkun jälkeen voimaa ja syytä polkea vielä muutama kymmenen kilometriä! 😀

Kotiin palauduttua en raskinut sisälle jäädä, joten yrttipenkkien kääntö ja perusteellinen putsaus oli just passelia puuhaa. Kylvöksiä ja pieniä auringonkukan taimia en vielä uskaltanut istuttaa pihalla; tämä hellejakso ei montaa päivää meitä helli, ja yöt voi vielä olla kylmiä. Mutta nyt nautitaan lämmöstä. Tuntuu niin hyvälle.

Tulin juuri lääkäristä. Kartiokeila-kuvassakin kävin. Kuulin, että ei oikein mitään löydy, eikä mitään voi tehdä. Lääkäri totesi, että ”hermojen, hermojuurten ja hermopunosten sairaudet, nehän ne särkee, sellainen kolmoishermosärkyhän se on – pärjäätkö olemassaolevilla lääkkeillä?”, minä totesin, että ”särkee paljon ja että lääkkeitä on vaikka kuinka paljon”.  Maksoin melkein 400 euroa ja sanoin näkemiin.

Poljin vesisateessa kotiin ja nyt lähinnä raivostuttaa. Ihan hitosti.

Kaikenlaista uutta vireillä, tekeillä, aloitettu, aiottu…

Olen aloittanut uuden harrastuksen. En ole koskaan käynyt joogassa, enkä mennyt nytkään, mutta pari viikkoa sitten törmäsin somessa ”Joogaa jäykille” -verkkokurssiin, joka oli tarjolla melkein puoleen hintaan alennettuna, ja minähän sen ostin.

Orientaatiopätkät olen katsellut, yhden avaavan aamuharjoituksen oon tehnyt, ja pari kertaa rintakehää avaavan (iltaan sopivan) harjoituksen. Ja olen tykännyt.  Minähän olen tavattoman kankea, kaikkea muuta kuin notkea, ja yläkropan jumit ovat vallitseva olotila kehossani ympärivuotisesti, – tosin hiihto vähän jelppas niiden osalta. Eikä minusta ole ryhmäliikkujaksi, eikä rentoutumaan saatikka joogaamaan jossain porukassa tiettynä aikana, tietyssä paikassa. Pyöräilykauden ollessa jo täydessä vauhdissa todellakin tarvitsen venyttelyjä.

Nämä reunaehdot selittävät hyvin, miksi tämän kurssin otin/ostin kokeiluun. Hyvä juttu on sekin, että kertakorvauksen jälkeen ohjatut tuokiot on kotona käytettävissä milloin vain; kurssille on pysyvä kirjautumisoikeus. Ja pidän ohjaajasta (Katja Ojala), joka selittää miksi tehdään ja selittää hyvin miten tehdään, ja antaa vaihtoehtoja, jollei taivu (olkapäällä ei vaan pysty tekemään likikään kaikkia juttuja) ja hän on sopivan rauhallinen. Tämä vaikuttaa antoisammalta kuin oli Fotojooga-kurssi. itse asiassa minä olin sille kurssille väärä tyyppi. Moni mukana ollut varmasti sai sen annista irti paljon enemmän kuin minä.

Olen aloittanut myös uuden ison neuleen kutomisen. Kesäksi itselleni merimieshenkinen puuvillaneule on jo puikoilla – ekstempore pyörälenkillä poikkesin lankakauppaan ja ostin kilon lankoja. Ostin langat tähän malliin, mutta päätinkin, että teen tämän. On siis vähän koetettava itse soveltaa ohjetta, koska lanka on eri, joten saapa nähdä, tuleeko tästä muuta kuin kesäneule, ehkä vain huivi? 😀

On palattu tupaantuliaisista.

Ne oli vähän kuin talkootkin. Talkoot tarkoittivat lopulta ruoanlaittoa ja nyyttäreitä.

Olipa mukava. Olla nuorten parissa, nauttia muiden tekemistä sapuskoista. Ja hyvin valituista viineistä. Livemusiikista. Olla pois kotoa. Muistella menneitä, syväluodata kokemuksia…

Tärkeää oli että meidätkin oli kutsuttu.

Tässähän on ihan vanhoja joutunut muistelemaan. Siis töitä, ja työn tuloksia. Jokunen aika sitten viimeiset tarkistukset haastatteluun Saariselän hiihtoladun varrelta puhelimitse: Kemijoen ”Lohen surma” -radiodokkarisarjan kahdessa ensimmäisessä osassa on pitkät pätkät minun juttua. Väitöskirjaan ja Keminmaan historiaan liittyen – nimenomaan niiltä osin kun ne käsittelivät Kemijoen lohenkalastusta.

Ja äsken pidin (valitettavan pitkän) monologin/luennon puhelimessa MTV:n toimittajalle nettiartikkelisarjaan liittyen. Tämänpäiväisen haastattelun taustalla Veitsiluodon tehtaan lakkauttaminen: minulta sitten juttua siitä, mitä ja miten teollisuus on menneinä vuosikymmeninä Kemijokisuulla vaikuttanut. Miksi Kemi on pitkään ollut Suomen punaisin kaupunki? – Tämä juttu tullenee parin viikon päästä MTV:n artikkeleihin. .. Minulla oli pari tuntia aikaa valmistella vastauksia muutamiin kysymyksiin: kyllä tuli nostalgisia muistoja, melkein ikävä luennoimaan, ikävä saamaan aikaan jotain, esimerkiksi vaikka väitöskirjan. 🙂

Noh, olen sentään tänään jotain saanut aikaiseksi: korttejani on Oulun muutamissa puodeissa taas myynnissä.

Ja kesäkauden ensimmäinen piipahdus Hupisaarten Kiikku-kahvilassa. Se on kyllä mukava, kannattaa ehdottomasti siellä käydä, pieni tuokio istumassa ja nauttimassa, miljööstä, cappuccinosta, jäätelöstä, leivonnaisista. Ja pyöräilijälle on tärkeää, että pihapiirissä, Piparkakkutalossa, on avoin, siisti yleinen WC.

Nyt pitäisi onnistua nukkumaan: huomenna on hammaslääkäri. Ja sehän ei ole minulle koskaan pikku juttu.

Vapun jälkeisen maanantain aamu oli aurinkoinen, lämpimämpi kuin pitkään aikaan, ja takana poikkeuksellisen hyvin nukuttu yö! Virtaa siis oli: päätin käyttää sitä pyöräilyyn, kodinhoidollisia hommia voi tehdä huonommallakin säällä.

Ilman hyytävää tuulta saattoi suunnata kohti pohjoistakin. Matkantekoa edisti ja teki tavallistakin mukavammaksi kun  se, että tänään julkistettiin äänikirjana Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinoita -sarjan yhdeksäs osa: Näkijä. Lukijana Erja Manto. Niin hyvää viihdettä, kotimaista laatukirjallisuutta. Hyvä on sen matkassa pyöräillä.

Kiiminkijoella taitaa tulvahuippu olla jo ohitse. Niin tyventä Haukiputaan kirkon takana, lunta tosin vielä rannalla, mutta hyvä matkakahvihetki tuossa oli.

Iltapäivällä ystävä tuli käymään, – ostamaan minulta tarpeettomaksi käyneitä kuvaustarvikkeitani sekä vanhan kamerani. Win-win-tilanne molemmille. Eikä parituntisen hyvä anti koskenut vain kaupantekoa valokuvaustarpeistosta, vaan vähintään yhtä tärkeää oli tapaaminen, terapiaistunto meille molemmille. Kokemusten ja tuntojen jakaminen tekee hyvää, ja ystävän kanssa se on huomattavan helppoa. Vertaistukea toinen toisellemme.

Kuvausasioiden parissa jatkoin. Kuukauden kuvahaasteessa on teemana persikka ja vaaleanpunainen. Minusta persikka ei ole vaaleanpunainen… enemmänkin hailakka, ruskanvärinen keltaoranssi. Ja eihän tähän aikaan ainakaan Oulusta mitään persikoita löydy.

Mutta paraguayo kyllä löytyi! Paraguayo on litteä persikka, joka tunnetaan myös nimellä donitsi-persikka tai Saturnuksen persikka. Enpä ollut ennen tätä päivää tuntenut noita nimityksiä. Olen noista joskus tehnyt grillattavia lisukkeita, kerran kai jonkun kinuskikastikkeella kuorrutetun uunijälkkärinkin, mutta tänään siis kuvauksiin. Pitkästä aikaa studiokuvausta. Puistolan leipomon macaronsit (joita systeri eilen pakkasi dogi-packiin) ovat isoja ja täytettyjä ja mahdottoman hyviä, mutta myös kuvauksellisia.

Koko illan olen yrittänyt tätä postausta kasata, mutta perhe-chatti on laulanut: whatsapp hehkunut niin kuumana, ettei ole tahtonut millään tulla valmista!

Tähän huipentui brunssi! Kakkua ennen paljon hyvää.

Olimme sisareni luona wappubrunssilla, hyvässä, pienehkössä seurassa nauttien notkuvan buffet-pöydän monista (uusistakin) herkuista. Vuohenjuustopiirakka paholaisen hillolla oli ehdoton suosikkini suolaisista, ja home-made appelsiinicurd croissantien kanssa. Ui-jui. Eikä mansikkasmoothie tai kuvan suklaa-appelsiinikakkukaan jääneet ilman kuorossa lausuttuja mainesanoja.

Niin mukava kun on (uuttakin) seuraa, ja saan syödä jonkun muun tekemää ruokaa, herkkuja. Istahtaa valmiille. Ja aika kauan istahdimmekin. 🙂

Iltapäivällä palauduttuamme kotiin oli lähdettävä ”sulattelulenkille”. Ei juuri tuullut, tosin ei erityisen lämmintäkään.

Vihiluoto, Oulunsalo

Kohti kesää – tällä hetkellä sen on kyllä ihan vaan uskon asia. Ei tunnu, eikä juuri näytäkään siltä. Tuo sinitaivas ja sinisen syvyys ehkä antaa pientä toivoa, mutta kyllä on pohjatuuli ollut hyytävä. Parin tunnin pyörälenkin jälkeen olin ihan konttajäässä. Oli ollut lämpökerrasto, goretexia, kevytuntuvaa, ja kaikkea muuta ulkoiluvermettä sekä jatkuvaa liikettä, niin silti.

On monin tavoin uskomatonta, että huomenna on vappuaatto.

Aistivoimainen tarina tai aistivoimainen omaääninen trilogia tai aistivoimainen esikoisromaani — olen kevään aikana törmännyt kirjojen esittelyssä useastikin ´aistivoimaisuuteen´. Wikisanakirja kertoo, että se on jotain niinkin yksinkertaista kuin ”aisteihin voimakkaasti vaikuttava”. Se ei ole aistikas (~ tyylikäs, mallikas, hieno, elegantti, hyvää makua osoittava), eikä myöskään aistillinen (~ruumiillisesti, sukupuolisesti vetoava) vaan kun tarina tai kerronta on aistivoimaista se vaikuttaa aisteihin voimaakkasti! Vai onko sittenkin niin, että aistivoimaisessa tarinassa kirjailija kertoo romaanihenkilöiden tunteista ja tekemisistä nimenomaan kertoen, miten ko. henkilö aistii kokemaansa, miten hän kuulee, mitä hän näkee. Tai entä jos fyysisesti kokee iloa tai surua – onko se aistivoimaista?

Aamulla ajattelin (melkein tuntien kivistystä otsassani), että yritänpä tarkastella (vahvasti kokien ja omia tuntemuksiani sanoittaen) päiväni kulkua aistivoimaisesti, jotta voin illalla kirjoittaa ´aisteihin voimakkaasti vaikuttavan´ postauksen. Kaikkea sitä!

Voimakkaasti aisteihin vaikutti Kellon Kiviniemen kalasatamaan pyöräiltyäni tummanpuhuva, yhtäkkiä näkökenttään melkein  huomaamatta hiipinyt sadepilvi, joka sai mielenkin mustumaan. Kun se alkoi paluumatkalla pudottaa isoja rakeita, kasvojen ihoon pisteli ja merkillisesti tuntui epäreilulta, kiukuttikin. Pian nipistelyyn turtui, ja tuli tunne puhdistumisesta. Ihan kuin pistelevä, piikikäs raekuuro napsisi kasvoista kuollutta solukkoa irti.

Puhelu kesken vimmatun polkemisen pysäytti. Pysäytti äkkiä liikkeen, reippaasta liikkumisesta nauttimisen – pakotti luopumaan liki ajatuksettomasta tilasta. Hartiat laskeutuivat, tuntui, että monta päivää vaivannut pieni epävireinen olo palasi rytinällä paitsi mieleen myös koko kehoon, tuli vain vähän vilunväreitä. Tuli mieleen että sekä hyvät että huonot tunteet voivat tuntua vilunväreinä ja iho nousee kananlihalle. Toisaalta molemmista voi tulla myös kuuma, tuskaisen kuuma tai pakahduttavan lämmin olo jostain hyvästä asiasta. Aistivoimaista?

Sitten.

Pateniemen Lidlissä nopea piipahdus. Vaikka taas totesin, että ei enää voi pyörälenkillä helposti, ohimennen käydä jotain pientä hakemassa, – koska maski! Etsit pyörälle telineestä paikan, lukitset pyörän, riisut hanskat, laitat Garminin tauolle (en ole kyllä kertaakaan laittanut), otat ”mittariston” irti (sähköpyöristä niitä voidaan helposti vohkia), otat pyöräkypärän pois, otat korvaläpät pois, otat hanskat pois, laitat nappikuulokkeet äänettömälle, pakkaat kaiken edellämainitun reppuun (ennen saatoit helposti sujahtaa koko varustuksen kanssa kauppaan), etsit repusta käsidesin, huuhtelet kädet sillä, laitat maskin kasvoille ja hupsista vaan sujahdat suit sait sukkelaan kaupan ovesta sisään.

Haet valkoista, saksalaista napakkaa tankoparsaa, jota ei paljon muualta saa kuin Lidlistä. Löydät sitä ja ilahdut, samalla mieleen tulvahtaa yhdeksän vuoden takainen muisto Nürnbergistä, jossa söimme parhaan (valkoisen) parsa-annoksen koskaan, tunnet maun suussasi, vältät nolon kuolaamisen ja jatkat etsimään pieniä snack-kurkkuja, joista pienet tykkäävät kovasti, ja sitten onkin jo ilo ja ikävä heitä, kun muistat, että pian tavataan. Pienen sisäisen tupinan kanssa, itseäsi komentaen kävelet reippaasti sekä leipäkaapin että pähkinähyllyjen ohi. Ja sitten kaupan kassan kautta ulos, ja edellä oleva uudestaan toisin päin…

Kotiin palauduttua tuntuu, että on lämmittävän saunan tarve. Miksihän juuri tänään sille tuntuu olevan huutava vai sittenkin hyytävä tarve? – Vaikka kotona on jatkuvalämmitteinen, siis aina valmis sauna, niin sinnehän minulla on hyvin harvoin tarvetta mennä. Tänään se tuntuu hyvälle idealle, myös toteutus oli hyvä: se vie raekuurot ja sietinohuen mielipahan, jonka takatalvi aiheuttaa, pois.

Ja sen jälkeen en enää pyykätessä, pihan Huvilaa järjestellessä ja luututessa, ruokaa laittaessa ja Master Chef´n äärellä jaksa kovastikaan aistivoimailla! Loppuu tämä testi jo pian puolenpäivän jälkeen.

Ei ole minusta aktiivisesti aistituntemuksia rekisteröiväksi saatikka niistä kirjoittajaksi. Ei ole Tuulestatemmatut teksti aistivoimaisia! Huomenna uusi tyylilaji kokeiltavaksi?

Pyörälenkillä oli ensimmäiseksi ajeltava Möljälle.

Jäät on lähteneet. Meri hohkaa vielä kylmää, mutta tuntuipa hyvälle, kun se oli kuitenkin ´vapaa´. Näytti siltä kuin olisi monta rantaviivaa, ihan kuin vesi olisi meressä vähissä. Lämsänjärvi oli vielä jäässä, mutta Kuivasjärvellä rannat jo niin sulat, että joutsenpariskunta on siellä jo useamman päivän uiskennellut. Kävin niitä sekä eilen että tänään tervehtimässä. Oulujoessa vesi on korkealla, ja niin oli ollut Kiiminjoellakin: Pehtoori kävi Koitelissa katsomassa tulvahuippua. Kevättä, vaikka kylmää.

Nyt on basilikaa, oreganoa, ruohosipulia, minttua, auringonkukkia, persiljaa, sitruunamelissaa, rosmariinia, … Enhän minä niin kovin varhaisessa näiden esikylvöjen kanssa ole, mutta enpä itse kuitenkaan ikinä ennen ole ollut näin aikaisessa.

Osasyyllinen moiseen hätäilyyn on varmaan ollut tämä Oulun korkeudella tähän aikaan vuodesta oleva lämpöaalto sekä se, että Pehtoori laitteli tänään pihakalusteita piazzallemme: hän kun on tehnyt kolmeen pienehköön pihapöytäämme uudet hienot tammikannetkin.

Minäkin siis keväthommiin ryhdyin, vaikka yrttipenkkien yllä kuten myös etupihalla on vielä parikymmentä senttiä lunta, ja paikoin vielä korkeita kinoksiakin. Tänä keväänä aion laitella yrttiviljelykseni (taas) ihan uuteen kuosiin. Ainakin myllään täysin ympäri: vanhat raparperit, lipstikat, persiljat ja rucolat (niidenhän ei kuulu olla monivuotisia? No kyllä sitä on kaikissa kolmessa renkaassa.

Vaikka ruokaravintolat on Oulussa vapautettu sulusta lähes kokonaan, on meille ”jäänyt päälle” kevään kuluessa ollut tukitoimemme ravintoloille ”noutoruokaa kerran viikossa”. Tänään hain kyllä Ruskon Cittarista: Sushi Take Away tuli testattua. Hyväksi havaittiin. Ja samalla reissulla sorruin kevään ekaan jätskiin. Kolme Kaveria Mandariini & Jogurttisuklaa. Jo vain! Raikasta ja makeaa, siinä on hyvä mandariinin maku!

Postikorttimyynti kesäkahviloihin ja muillekin on tarkoitus hoidella ensi viikolla: sitä varten päivittelin nettisivuja ja tein  ”tukkupaketteja” valmiiksi.

Touhuilujen ja pyöräilyjen ohessa on taas kulunut äänikirjoja. Nyt puuttuisi lukuhaasteesta kirja, jonka nimessä on kysymys- tai huutomerkki. Olisiko kellään vinkata sellaista? Löysin hyllystäni kirjat  ´Kuvaa asenteella!´ ja ´Bon appétit! – Pieni mietelmäkirja´, jotka olkoot hätävarana, mutta josko joku osaisi vinkata jonkun kelpo romaanin?

Tänään on synttäripäivä.

Isäni syntymästä on 90 vuotta. Kävin aamun pyöräreissulla viemässä haudalle kynttilän, yhden vain. Sekin tuntui aurinkoisessa, lämpimässä aamussa jotenkin hassulle. Ehkä kukka olisi ollut sopivampi.

Isäni oli perheen kuopus, todellinen iltatähti, jonka mummu sai 46-vuotiaana. Isällä oli yksi veli (kuvassa vasemmalla), neljä sisarta (+ 1 siskopuoli, mummun lehtolapsi, jonka kanssa isäni ei koskaan asunut). Kuvassa siskoista toiseksi nuorin. Vain yksi on koko sisaruskatraasta enää elossa.

Koska sota-aikana koulu keskeytyi monta kertaa ja koska maatiloilla tarvittiin työvoimaa miesten ollessa rintamalla, teki isäkin naapuritalo(i)ssa rengin hommia ja osallistui talkoisiiin. Mm. toukokuusta 1944 lähtien talkookirjaan merkityt työtunnit täyttivät päivät. Isä olikin yksi niistä nuorista, jotka sodan vuoksi vapautettiin oppivelvollisuuden suorittamisesta, joten hänellä ei ollut edes kansakoulun päättötodistusta. Liikenneneuvoksen arvo on kuitenkin hautakiveenkin kaiverrettu.

Synttäreitä ei tänään vietetty, mutta tässä kuva vuodelta 1962, jolloin iskä oli melkein saman ikäinen kuin meidän Juniori nyt: että ovat isäni ja poikani samannäköisiä kolmekymppisinä! Ja samaan muottiin sopii kyllä veljenikin, jonka yksivuotisynttäreitä kuvassa vietetään.

Miksihän sininen tyyni vedenpinta luo liki euforisen tunteen? Tyynnyttää, rauhoittaa, selkiyttää, auttaa. Kun samaan aikaan on endorfiinia liikkumisesta, sekä valoa ja kevättä ilmassa niin johan on hyvä, hetken huoleton  olo. Ei muista jotain mille ei voi mitään.

Kuvahommia tänään, omaksi ja asiakkaan iloksi. Kovin vähän aikaansaannoksia, mutta jotain kuitenkin.

Sekä ulkona että koneen ääressä tänään ja pitkin kevättalvea olen – taas – kovasti pohtinut, millehän alkaisin? – Niin kovasti haluasin puuhata jotain – jotain, jossa olisi joku päämäärä. Jotain tavoiteltavaa, jotain joka panisi oppimaan ja/tai tekemään. Jotain josta jäisi joku ”jälki”. Ei välttämättä mitään aineellista, mutta josta voisi sitten sanoa, että onnistuinpas, teinpäs, opinpas, valmista tuli. Jotain!!

Lähdön aika, kotiinpaluun aika. Ja kuten niin monta kertaa ennenkin niin myös tänään: juuri lähtöaamu on ehkä mökkiviikon kaikkein kaunein. Yön aikana oli satanut 10 – 15 senttiä. Hangasojan mutka lumen alla…

Mutta oli jätettävä puronranta, ladut, tunturit, mökkielon verkkainen elo. ”Buorre matki” toivotetaan Vuotson (Suomen eteläisimmän) saamelaiskylän rajalla.

Hyvin, helposti ja joutuisasti (kiitos vähäisen liikenteen ja kesärajoitusten) kotimatka sujuikin. Jo pian kahden jälkeen olimme kotosalla.

Pehtoori ryhtyi kesärenkaiden vaihtoon, minä otin pyörän esiin ja tämän vuoden pyöräilykausi on avattu. Olihan kyllä melkoisen kylmä tuuli, onneksi oli paljon enemmän vaatetta kuin pohjoisen hangilla hiihtäessä. Eikä pyöräteitä ollut vielä putsattu sorasta kuin muutamista kohdin, – eivät sentään olleet enää lumessa tai jäässä. Muutamalla aliskalla vähän jotain riitettä, mutta siinä kaikki. Siis melkein ”lennossa” suksilta pyörän selkään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Suomalainen Antti Karppinen on valittu Euroopan parhaaksi valokuvaajaksi.

Palkittujen joukossa on monta muutakin suomalaista. Huikeita kuvia!!

FEP Awards 2021 Results

Näissä merkeissä (huom. lämpöasteet!!): uusi reitti, uusia ja tuttuja latuja. Ja huom. kuinka lämmintä ja aurinkoista. Hyvälle tuntui hiihto. Olisi ehkä vähän outoa, jollei olisi maistunut.

Semminkin kun kuuntelussa hyvä kirja (Anni Kytömäen Kultarinta on toki aika alakuloinen, surullinen, vaikuttava, mutta ehkä juuri siksi nyt hyvä kuunneltava.)

Oli ihan tyven, oli ihan hiljaista, oli helppo hiihtää, oli kaunista, … en osaa sanoittaa enempää. Liki pakahduttavan kaunista oli. Epätodellistakin.

Mökille palattua – tietysti – rantasauna. Mutta ei ruoanlaittoa, – minä en todellakaan köksäillyt mitään, vaan lähdimme kylille. Korona-aikana kylille syömään – ja tapaamaan ystäviä! Ennenkuulumatonta!

Olimme saaneet ystäviltä kutsun tulla heidän vuokramökkiinsä/työsuhdelukaaliinsa Kaunispään etelärinteelle. Yllättävää ja ilahduttavaa. Siellä aperitiivit, melkein kahden vuoden jälkeisen tapaamattomuuden jälkeen elämänmenon päivitykset, ja sitten ravintolaan syömään!! Laanilan Kievariin taksilla. Häivähdys jostain elämästä vuosien takaa…

Ja hei, ravintola tuli täyteen asiakkaita, ei tunkua, turvavälit kunnossa, – ja jumalaista ruokaa. Tämä oli meille noin kymmenes kerta ko. paikassa, ja kyllä nyt(kin) oli ihan huippua. Söimme pitkän kaavan mukaan, alku-, pää- ja jälkiruoat, viinit. Ihan juhlameininki.

Matsutake-piirakka poroliemellä, meille madetta ja ystäville poronlapa (josta pääsimme osamme maistelemaan!! kuva alla) ja jälkkäriksi ”lumipallot”, jotain marengin, suklaan, granitan tms. tasapainoista yhteensovittamista oli se. KAIKKI oli hyvää, erinomaista, makoisaa. Ihanaa, gourmet-ravintolaruokaa, jolle suositellut ja tarjoillut viinit olivat vähintäänkin sopivat. Ja ehdimme jutella, olla, nauttia. Yhdessä höpöttäminen, myötäeläminen vähintäänkin yhtä tärkeää kuin ruoka.

Ravintolaillan antiin palannen vielä. Nyt on käytävä levolle, oltava tyytyväinen, kylläinen, iloinen saamastamme kutsusta. Näinä aikoina tällaiset highlightit todellakin ovat juhlaa!

Isokoskelolla lounasaika (klikkaa isommaksi niin näet ”suupalan”) kun olin jokivarressa lenkillä aamupäivällä. Keväistä oli muuallakin kaupungin laitamilla, ei lämmintä, ja tuulista, mutta silti kevät.

Vaikka oli aamuvarhain jo oltava menossa, ei olisi sentään ollut tarvetta herätä aamuviideltä. Olinpahan ihan itse laittanut kellon väärin soittamaan. Muutoinkin yöunet olleet enemmän vähemmän marginaali-ilmiö tällä viikolla. Mikä ehkä aiheuttaa hieman hajamielisyyttä, – entistä enemmän.

Vähän déjà-vu –ilmiö oli kun olin käyttämässä äitiä Kuntoutuskeskuksessa: muistin kyllä pukea meille molemmille maskit, ottaa sairausvakuutuskortin ja muun tarvittavan mukaan ja hyvissä ajoin, ilman kiirettä pukkasin äidin pyörätuolissa inva-taksin viereen, kuljettaja auttoi kyytiin ja matkasimme Kontinkankaalle. Kuinka ollakkaan (vasta) siellä sisällä hoksasin, että olinpa jättänyt ulkoasuni asusteeksi myös siniset muoviset kuminauhatöppöset kenkieni päälle! Sopivat oikein hyvin vaalean pitkän villakangastakkini kanssa! 😀

Näin tein muutaman kerran myös silloin kun lapset olivat pieniä ja heidät vein tarhaan: sielläkin oli käytössä nuo muoviset sotkunestäjät. Ja niillä sitten ajelin työpaikalle, ja lampsin kolmanteen kerrokseen omaan työhuoneeseeni. Silloin oli melkein 30 vuotta nuorempi, joten ei nämä minun unohteluni ole iästä kiinni. Eikä niitä taida voida selittää edes vähäisillä yöunillakaan. Ei niitä voi oikein selittää millään. Minä nyt vain olen sellainen.

Hajamielinen, – ja herkkäuskoinen. Sain tänään Apsulta ääniviestin: ”Mummi! Nyt multa on lähtenyt eka hammas!”. Ja minä ihmettelemään ja onnittelemaan. Kun tuossa illansuussa piipahdin Juniorin luona, pyysin Apsua (joka on edelleen vasta 5 v.) näyttämään sitä hampaankoloa. ”Mummiiiii, ei mulla oo hampaita lähteny. Etkö tajunnu: aprillia!” En tajunnu, mutta olihan pojalla hauskaa. 🙂 Ja huomenna on Suuri Arteenmetsästys.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Mustarastaan laulu aamuin, illoin kotipihalla on lupaava ja lohduttava. Koskenniemen runossa mustarastas laulaa ”keväimessä”. Keväin on nyt.

Pyöräilykautta odotellessa olin tänään kaupungilla kävelemässä, kulkemassa, kiertelemässä. Pyöräkuumehan on ollut kova, mutta tämmöiseen en ole törmännyt aiemmin. 😀
Vaikuttaa vähän sellaiselta ”kaikki katastrofin ainekset olemassa”.

Aika hiljaista oli, tosin olin taas aika aikaisin liikkeellä. Spesiaaliruokatarpeita hain, ja Eevikselle ostin kevätmekon. Ihan selvästi on kevään tuoma värien kaipuu ja tarve. Nyt kun on jo valoa, että värit näkyvät.

Kukkia pienen mekossa ja kukkia kotona pöydillä. Vihreä-keltaiset tabletit Festassa. Omat mustat T-paidat kotona on vaihtuneet valkoisiin tai pinkkeihin. Huomenna on huhtikuu, on pyöräilykauden alku!! Tänä vuonna jalkakäytävillä on ainakin viime vuotiseen verrattuna todella vähän hiekotussoraa, joten putsauskin tulee varmaan sujumaan nopeammin. Jee!

Ravintolasulun ajan meillä on ollut ”lupaus”, että kerran viikossa haetaan noutoruokaa, ja tänään Pehtoori sitten otti tämän hoitaakseen. Merikosken kiinalainen ravintola (entisen Ärrän ja makkarakopin paikalla) on monen muun aiemmin (ravintolassa) testaama, mutta meille oli eka kokemus. Tälläkin kertaa kaksi annosta, possua ja fritti-broileria. Annokset olivat esim. Saurahaan ja Pad Thaihin verrattuna maltilliset, ja huomattavasti halvemmatkin (30 > 20 euroa), mutta myös maku oli vaatimattomampi. Olivat ”ihan hyviä”, mutta ei niistä kyllä isommasti mitään makuelämyksiä irronnut. Ei jatkoon tämä. Noh, ehkä ihan hyväkin ennen pääsiäisen herkuttelujen alkua syödä vähän vähemmän ja vaatimattomammin.