Niitä näitä

Juhlasta juhlaan… Eeviksen yksvuotissynttärit tänään, …

Turhaan oli Miniä huolehtinut tarjoiluista, – niin oli pöytä täynnä herkkuja ja päivänsankari oli valloittava, oma rauhallinen itsensä.

Synttäreiltä suoraan ystävien luo syömään ja viettämään iltaa. Kuten sanottu juhlaa juhlan perään.

Sanoivat tehneensä ruokaa ”kalaasit mielessään”, että oli ollut paineita, että miettivät niitä kaikkia sapuskoja, joita olivat meillä nauttineet… Turhia paineita, sanon minä. Tänään söimme niiiiin hyvin, uusia, avaria, ennen maistamattomia makuja. Ja aina on ilo käydä valmiille.  Kaikki oli erinomaista, mutta makumuistoihin jää fenokoli-cappucino ja markiisi. Ja toki serrano-kampelarullat. ja … ja kaikki… Eivätkä vähiten jutut. Vanha ystävyys mahdollistaa uppoamisen syviin vesiin aika nopeasti, mutta myös sen etti jää sinne upoksiin… On hyvä välillä miettiä, mitä elämälleen voi tehdä, mitä ei ja mikä vain pitää hyväksyä. Niin paljon ajatuksia…

Niin hyvä päivä.

Joskus on mahdottoman mukava tuntea ansainneensa perjantai-illan, tykästyä sen leppoisuuteen ja mieluisiin makuihin, hyvään seuraan. Jalkapalloa en katsele, kun siitä mitään en ymmärrä, ei kiinnosta, – toki iloinen olen, kun Suomi näyttää voittavan.

Tänään ilta tuntuu ansaitulta. Jos toissapäivänä perhepäivällisen tuunaaminen sekä eilinen verho-operaatio ja liikunta (kävely sateessa liukkailla kaduilla) sujuivat tahmaisesti tai jotensakin ’toiskeloposesti’, niin tänään oli parempi päivä. Sekä sapuska, liikunta ja verhot sujuivat ilman tupulointia. Ja niiden lisäksi paljon muutakin. Eeviksen huomisille synttäreille lohipiirakka valmistui ihan ”ohimennen”.

Ja aamulla kävin ruoka- ja lahjaostoksilla (tuliaisia myös huomiseen iltakylään), tarpeeksi aikaisin, ettei mitään joulunavajaistunnelmaa ollut vielä houkuttelemassa väkeä kauppoihin. Jossain välähti taas ajatus: tämä elämäntilanne on aikas mukava.

Ainoa kaihertava asia tänään on ollut postin lakko: kalenteritilauksesta olen huolissani. Pienemmät kalenterit ovat jo tulleet, isot eivät. Ja sitten minulla on – vihdoin – ISO postikorttitilaus tulossa. Ja sisarelle tuparilahja (äidin puolesta). Elämässäni ”ratkaisevat” lakot ovat olleet yleensä juuri ennen viikkoa 43 (syyslomaviikko) tai keväisin (ette tiedäkään, kuinka paljon AKT on elämääni vaikuttanut!) mutta että nyt pienen-pienen valokuvausyrityksen kanssa joudun taas force major -seikkojen kanssa tuskailemaan tai ainakin olemaan vähän huolissani.

Toisaalta: pieniä on murheet.

Touhupäivä tänään, –

heti kohta herättyä lähdin kävelemään kohti kaupunkia. Virhe! Jo kilometrin päästä alkoi sataa vettä, ja Toppilansuoran jälkeen eli noin puolimatkassa hiekoitus oli jalkakäytäviltä hiipunut ties mihin. Oli ihan mahdottoman liukasta. Se hidasti etenemistä, jopa siinä määrin, että myöhästyin kampaajalta, mitä en muista koskaan osaltani tapahtuneen. Yleensä minun luottokampaajani on myöhässä, mutta ei tietenkään tänään kun minä saavuin sateesta ja liukastellen liki 10 minuuttia myöhässä. Tästä huolimatta hiukset ovat taas sopivan mittaiset.

Ja sitten seuraavalle rastille. Systerin verhotanko- ja verhonripustusoperaatio jatkui tänään. Pehtoori oli mennessäni jo melkein saanut lisäkiskot poratuksi paikoilleen, mukana ollut Tyär avitti minua rypytysten ja nipsujen laitossa. Ja sitten päivän toinen virhe!  Minä ymmärsin väärin, ja systeri neuvoikin vähän ”ohi”, joten merkittävin aikaansaannokseni parituntisen sähläämisen tuloksena oli, että tulin nauttineeksi oikein hyvän cappuccinon ja pienen palan omenapiirakkaa. Tottahan talkoissa tarjoilut ovat tärkeä juttu! Ja päivähän se on huomennakin.

Seuraavaksi tyttären kanssa Caritakseen äidin luo. Ja sieltä sitten Pehtoori ja Apsu tulivat hakemaan meidän kotiin. Apsu kun oli kutsunut itsensä mummi-papalle kylään, kun tiesi Naanan olevan täällä. Niinpä pitkälle iltaan Pingu, Legot, piirtäminen, kuvien katselu, Mario Kart ja muu touhu olivat ohjelmassa. Jossain välissä syötiinkin, ja sitten illan tultua, kun tyttären oli jo päästävä lukemaan tenttiin, vein Apsun kotiinsa.

Olisiko jo joulukorttien aika?

https://www.vastavalo.net/galleria.php?x=191110-0839127-XW

Aamupäivällä ulkona, sininen hetki tuokin. Aika levollista.

Ja ilta sitten ihan erilaisessa tunnelmassa.

Ehkä se, että päivät tuntuvat lyhyiltä, on osoitus siitä, että ne kuluvat nopeasti – ja mieluisesti. Ulkoillen, ja illalla (ent.) Lääninhallituksen talossa. Erinomaisen kohtuullinen, ja paljon uutta opettava, viininmaisteluilta oli tänään. Monastrell – ammattilaisen opettamana. Kyllä tästä opetuksesta jotain lastuja, tai pitäisikö sanoa pisaroita, tänne blogiinkin vielä kantautuu…

Ja toistuvasti (jo kolmas kerta) miljöö viehättää…

Sitähän minä ohi kulkiessani jäin miettimään, miten tuolle heikoilla jäillä kävelleelle koiralle oli lopulta käynyt? – Pääsihän rannalle?

Toinen juttu, mitä viime päivinä lenkeilläni ”liikenneturvallisuuteen” liittyen olen miettinyt, on se, mikseivät ihmiset käytä heijastimia. Olen useinkin, jo aiemminkin, miettinyt sitä, miksei ”ympäri vuoden pimeiden iltojen maissa” (Etelä-Eurooppa etc.) käytetä heijastimia, ei edes maaseudulla, eikä paljoakaan kynttilöitä. Luulisi niiden olevan yksi arjen käytetyin juttu siellä, mutta ei.

Mutta täällä pimeässä Pohjolassa, talven tullessa, hyvät ihmiset, heijastimet kehiin: takkeihin ja laukkuihin nyt! Eikä mennä heikoille jäille…

En ollut lähelläkään jäisiä rantoja tänään, vaikkaa kaupungilla liukkailla kaduilla tepastelinkin. Ja toki kaipasin Hangasojalla olevia nastakenkiäni. Kaipasin paljon. Hangasojallahan ne. Kuten untuvatakki, vinkkelit, kunnon hanskat, etc. … Mutta liikuin silti. Ja nautin lumisista näkymistä, aika hiljaisesta kaupungista, mietin tulevaa, joululahjojakin jo.

Ja huomista ajatellen, menneessä viivähtäen, kävin haudallakin.

Iltapäivä kului taas ruoan parissa: sitä tehden ja nauttien. Huomisellekin jo tehden.

Ja tänään on Suomen suurin koti-ilta. Meilläkin taas kerran. Ja glögikausi avattu. Loimu. Ihana vadelman maku. Joulun maku.

Suvantovaihe menossa. Laskeutuminen talvihorrokseen vai keskitalven juhla- ja tapahtumakauden alkua edeltävä odottelun jakso? Voiko olla molempia? – Ehkäpä.

Kun kalenterissa ei ole oikein mitään, niin kotoilu ja kaikin puolinen ”hyggeily” on tänään ollut mukavaa ja mieluisaa.  Koneen ääressäkin on ollut kynttilä koko päivän. Lähes koko päivän.

Sentään pieni piipahdus ulkoilmaan…

Joka tapauksessa tänään taas mietin, mitähän tekisin kaiket päivät, jollei minulla olisi näitä kuvahommia. On kuulkaa some-markkinointia tehty tänään. Ja tässä vielä tänne ”blogi-kanavallekin” tiedoksi, että Oulu kuvissa -kalenterini vuodelle 2020 lähtee huomenna iltapäivällä painoon, joten vielä ehdit mukaan tilaukseen. KLIKS

Eilisen auringonpaisteen jälkeen tänään tuntui kovin pimeältä. Oulun korkeudellehan kaamos ei laskeudu, täällä aurinko nousee vielä talvipäivän seisauksen aikanakin, joten ”oikeita” kaamoskuvia ei täällä voi ottaa. Toisaalta kyllä tänään aika auringottomalta on näyttänyt. Joten tässä fotomaratonin yksi haastekuva ”suoritettuna”: kaamos.

Tämä kuva Möljältä. Ja huom. VÄRIkuva.

Totta puhuen oli aika mukava pakkaskeli, puut kauniisti huurassa, eikä kovaa tuulta. Ja hyvähän se on, että on lunta. Se peittää mustan ja harmaan maan, se tuo valoa ja pehmeyttä.  Niinpä ulkoilua ja liikkumista aamupäivällä.

Hämärän ja pimeän laskeuduttua iltapäivän asioilta ”rantautuminen” puhtaaseen kotiin. Pitkästä aikaa meillä on ammattilaisen jäljiltä kunnolla siivottu. Sisälle laittelin vielä tuikkuja, etsin jo talviset pikkuliinat, mietin joulukortin kuva-aihetta – ehkäpä tänäkin vuonna ”lainaan” pikkuisia – mummihan voi niin tehdä?

Pihalampuistakin voisi tietysti kehitellä jotain. Pehtoori on leikannut meidän omppupuun kauniiksi, ja valaissut myös. Jos tuonne oksille laittelisi koko tonttuarmeijan kiipeilemään? Tai laittaisi taustalle revontulet? Tai…

Näissä merkeissä, ja Oulu-kuvien parissa koko ilta.

Huomenissa sitten toivottavasti jotain valmista julkaistavaksi: Madeira-kuvapaketti valmistunee.

Niin oli, ja minä aloitin kerran lukiossa aineeni noilla Ressun käsikirjoituksen aloitussanoilla.

Opettaja ei pitänyt sitä hyvänä ideana. Varsinkaan kun aineen aihe oli joku yhteiskunnallinen juttu tyyliin Koulutuksen merkitys aluepolitiikassa tai Suomalaisten lomanviettotavat tai mitä näitä aiheita nyt olikaan. Minulla oli ainekirjoitus melkein aina ysi, niitä harvoja aineita, joissa sain kiitettäviä arvosanoja. Mutta ”synkkä ja myrskyinen yö” -aloitus ei saanut kiitosta. Eikä saanut kyllä minulta viime yönäkään. Moneen kertaan heräilin, ja kaikkinensa huonouninen yö. Mutta kerrankos sitä.

Tänään oli kuitenkin kaunis ja melko lämmin päivä.

Ja koskapa Pehtoori sai puutarha- ja pihahommat tälle syksylle tehdyksi, vielä yhden peräkärryllisen lehtisäkkejä ja karsimisroskia Ruskoon, minä vein pyöräni piiitkän jäähyväislenkin jälkeen vihdoin huoltoon, minkä jälkeen sekin on puutarhakalusteiden kaveriksi vietävä varastoon tai autotalliin.

Kerta kaikkinen laidunkauden lopettajaispäivä meillä molemmilla. Leivoinpa sitten Pehtoorin hommien valmistumista juhlistamaan ja minun pyöräilystä luopumisen tuskaa lieventämään omppupiirakan. Kyllä se hetkellisesti auttoi.

Kävin myös XXL:ssä ostamassa talvikerrastoa ja sukkia, katselemassa jos löytyisi mukavat, kahisemattomat ulkoiluhousut ja kyllä kummastelin kamppeissa olleita lappuja: crew-sukat, ikoniset kankaat ja housut, ultra-dry puserot, ja ties mitä kaikkea. Ja niin minäkin sitten ostin crew-sukat (nilkkasukat). Ja ikoniset verkkahousut (eikä ikoninen tarkoittanut tässä tapauksessa Adidasta, joka sekin näytti olevan yksi ikoninen). Mikähän verkkareiden oikea nimi on? – Tai siis joku uusi nimi.

Että näin suuria asioita tänään.

Paluu vuorilta, kukkukoilta, kattoterassilta ja lennoilta maan pinnalle, etelän lämmöstä pohjoisen kirpeään lokakuuhun ei ollut lopulta kovinkaan vaikeaa, vaikka siitä kun hotellista lähdimme ja kotiovella oltiin, oli kulunut hyvinkin kellonympärys. Yöllä kahdelta kotipihalla paluu pohjoiseen ja maan pinnalle tuntui kovin pimeältä ja kylmältä, mutta tänään kotikaupunki on näyttänyt kauniina, eikä niin kovin kylmänäkään.

Päivän teemana on ollut kaikenmoinen siistiminen ja järjestely. Patikkalomalta pyykkiä on aina tavallista enemmän, ja samalla kesä(ulkoilu)kamppeiden pois pakkaamista. Pehtoorilla on pihalla ollut taas lehtiä yltä paljon haravoitava kuin minulla kuvattavana lenkillä. 😉

Reissun aikana tulleita ja vastaanottamattomuuden vuoksi palautuneita kortti- ja kalenteripaketteja olen koettanut löytää kierrellen pitkin kaupunkia eri toimipisteissä. Pikkuisen huolettaa, sillä huomenna pitäisi olla jo myynnissä mm. Tuira-kortteja. Noh, vasta huomenna.

Pikkuperhe piipahti illansuussa; tuliaiset sopivia ja mieluisia, mikä on tietysti hyvä asia. Lastenvaatteiden vaihtoreissu olisi vähän turhan pitkä, eikä ehkä riittäsi syyksi lähteä takaisin Madeiralle. 😉

Olen joskus aiemmin sanonut ja tänne blogiinkin kirjoittanut ”puolustuspuheenvuoron” valmiiksi järjestetyille vaellusalomille: että on hyvä kun sinun on joka aamu vain oltava valmiina hotellin edessä tai muussa sovitussa paikassa, ja sen jälkeen sinut johdatetaan patikoinnin ja vaeltamisen äärelle, kyydit reittien alkuun ja loppuun ovat valmiina, reitillä on sopivasti mahdollisuus lounaalle ja/tai välipalalle, sinulle kerrotaan ko, kohteen kasvillisuudesta ja historiasta ja voit täysin ”ajatuksettomana” kulkea vuoren rinnettä ylös – alas ja ihailla ja kuvata metsäisiä taipaleita kulkien toinen toistaan viehättävämpien kylien ja maisemien läpi.

Tänään sitten muistin, miksi noin voimallisesti olen puolustanut valmismatkoja.

Eilen hieman otimme selvää, miten pääsisimme jonnekin sopivaan patikkakohteeseen, jonnekin, jossa ei olla ennen käyty ja joka olisi taas tavoitettavissa paikallis- tai lähiliikennebussien kyydillä. No hyvä! Olimme aamiaisella varmoja, että Rodoesto-yhtiön bussi numero 96 Rua do Eduardolta lähtisi kohti Estreito de Cara de Lobosta. Sieltähän pääsisimme hyvin Levada Nortelle, joka edellisellä Madeiran lomalla jäi kokematta… Ainakin osa siitä olisi nyt hyvä tepastella.

Mehän olimme ajoissa siellä, mistä luulimme ysikutosen kulkevan. Ei oltu – tai siis me olimme mutta ysikutonen ei. Käveltiin toisen bussiyhtiön asemalle, siellä saimme ohjeita, jatkoimme kävelyä rantabulevardia pitkin, no mikäs siinä: aurinko paistoi, meri kimmelsi ja oli lämmin. Oltiin jo hyppäämässä taksin kuljetettavaksi, koska sopivaa bussikyytiä ei löytynyt ja kello läheni kymmentä… Mutta sitten: oikea pysäkki löytyi, ostimme kioskista liput ja pääsimmekin kolmosella kylään, jonne oli tarkoitus. Matka kesti kolme varttia, paljon nähtävää jo sen varrella. Pieni huoli siitä, että osaammeko nousta oikealla pysäkillä pois, mutta ystävällinen kuljettaja kailotti meille ja muille patikkapolulle aikoville: ”Levada Norde”. Hyppäsimme ulos.

Näillä rinteillä kasvavat rypäleet Madeira-viineihin.

Levada-opas (kirja, joka on ladattuna kännykkääni ja josta voin kertoa ja kehua sitä joku toinen kerta) johdatti meidät reitille. Hyvä reitti oli: halki ruskaisten viininviljelysten, pikku kylien, laakson reunaa ja sen ympäri, vain muutama hieman turhan kapea ja suojaamaton pätkä, mutta kaikkinensa oikein hyvä liki neljän tunnin patikka.

Sen päätepiste oli Cabo Giro. Se on Funchalista länteen oleva tasanne, josta on suora pudotus 580 metriä alas (Euroopan korkein). Olemme käyneet siellä 16 vuotta sitten, mistä Pehtoorilla ei  ollut mitään muistikuvaa, mikä ei ole ihme, sillä silloin siellä oli sankka sumu ja kohde oli vain yksi ”Madeiran saarikierros” -turistiretken pysähdyspaikka. Eikä silloin nähty sitä pudotusta. Tänään nähtiin ja koettiin. Se oli patikkapolkumme kulminaatiopiste.

Paikalla on tietysti matkamuistomyymälä ja kahvila: jääkaappimagneetti ja muutama keittiöpyyhe ostettiin ja nautittiin lounaaksi Boco-leipää, olut ja skumppa. Samaan aikaan alkoi ripsiä. Turhaan ei Pehtoori ollut repussa sateenvarjoja rahdannut. Vaikka oppaan ohjeet paluukyydille olivat selkeät. Siitä huolimatta emme oikeaa kylää ja/tai pysäkkiä muutaman kilometrin portaiden ja polkujen tarpomisella löytäneet. Ja juuri tässä kohden minä mietin omatoimimatkailun etuja ja haittoja.

No onneksi ei – ainakaan vielä – väsyttänyt, kyselin muutamalta paikalliselta englantia taitamattomalta paikalliselta maajussilta neuvoja, ja niinhän siinä taisi käydä, että eivät kysyjä eikä vastaaja ymmärtäneet, mistä puhuttiin. Noh, joka tapauksessa lähdimme laskeutumaan: Camara de Lobos näkyi alhaalla, tosin kilometrien päässä, ja ajateltiin, että kävellään nyt vaikka sinne, jollei muuta…

Ja sitten yhtäkkiä, laskeutuessamme yhdet portaat jonnekin pikkukylään näemme ”Rodoeste-Paragem”. Siis ”oikean” Funchaliin liikkennöivän bussifirman pysäkin ja kun etsimme aikataulua jostain tolpasta tms. niin sieltähän se dösä tulee mutkan takaa! Tuosta vaan, juuri sopivasti! Pääsimme kyydille, maksoimme yhteensä vitosen ja paluumatka hotellille oli turvattu! Ennen neljää olimme Castanheirossa.  Perfetto! Hyvä päivä tänään!

Sateen ripsiminen oli jäänyt vuorille, mutta sen verran pilvessä oli Funchal, että tänään uinti ja aurinkokylpy jäivät väliin.

Kun lounas oli jäänyt aika kevyeksi päätimme tietysti lähteä syömään kaupungille, ja kuinka ollakkaan: Rua de Santa Maria oli taas kohteena. Ehkä viikon tähän astisista vaatimattomin kokemus. Tai noh, ainakin minun annokseni oli valtaisa; annoksen koolla ei korvattu laatua. Sitä paitsi palvelu oli aika hidasta, eikä sellaista huomioonottavaa ja ystävällistä kuin täällä yleensä. Siis ei suositusta tälle (Santa Maria).

Huomenna tiedossa patikaton päivä. Saapa nähdä! …

No huh huh, onpas tässä ollut puuhaa koko päiväksi. Mutta nyt on kesä- ja patikkakamppeet valittu, silitetty, pakattu, (Pehtoori teki tuon kaiken omalta osaltaan jo eilen .. hikari… ) lenkkeilty, tehty ja syöty ruokaa pikkuperheen kanssa, saunottu, kaikki tarpeellinen päivitetty. Iso osa (tästäkin!!) päivästä on kulumut tiedottajan uuden haasteen (LYYTI!!) opettelussa, soveltamisessa ja wuhuu! onnistuneessa postituksessa. Tämäkin juttu oli to do -listalla ”ennen reissua”. Siispä hyvä mieli siitä, että se onnistui. Oli oikeastaan vähän ”pakko”.

Ja nyt ovat passi, luottokortti ja kamera käsilaukussa, joten ei muuta kuin menoksi.

Meidän kaksi edellistä lomaa (Rooma ja Wien) eivät säiden puolesta olleet ihan odotusten mukaiset. Satoi aika lailla. Varsinkin Wienissä. No mutta, olivahan ne hyviä reissuja.

Nyt kun tavoitteena on olla ulkosalla, altaalla ja vuorilla, merellä ja kaupungin kaduilla, soisi, ettei kovasti sataisi. Tässä kuluneen viikon aikana paikallinen sääennuste on muuttunut helteisestä (+ 26 – 27 C) auringonpaisteesta suomalaisen kesän tavallisiin ennusteisiin: vähän sadetta, vähän aurinkoa ja parhaimmillaan lämmintä. Sellaista ko. kohteessa on ollut meidän kahdella edelliselläkin käynnillä, kuusi vuotta sitten  ja kuusitoista vuotta sitten.

Vaikka siis toistoa on tiedossa, tulkaahan virtuaalimatkalle mukaan! Huomenna kuvia auringosta, toivottavasti! 🙂

Aamusella ennen aika massiivisen kaupunkikierroksen aloittamista käväisin tovin Ainolan puistossa (täydentämässä kuvasaalista ja) ihailemassa valoa, värejä, varjoja, hengittelemässä tietoisesti hyvin hitaasti. Kaupunkiluontokin voi lumota. 😉

Tämän liki meditatiivisen puistokävelyn jälkeen rastilta toiselle, asioita hoidellen ja viimeisenä iltakuudelta oli sitten aika ajella Kaukovainiolle Ammattikorkean parkkialueelle. Siellä on joka toinen viikko REKO-lähiruokaryhmä myymässä tuotteitaan. Ruokaystäväni liitti minut tähän rinkiin jokunen viikko sitten ja nyt olin eka kertaa ostoksilla. Systeemi toimii siten, että tuottajat ilmottelevat  Facebookissa ennen tapahtumaa, mitä he tuovat myyntiin, ja asiakkaat voivat varailla/tilata haluamansa tuotteet. Ja ainakin tänään lähes kaikilla myyjillä oli myyntipisteensä vieressä kyltti ”Myös ylimääräisiä mukana”. Siis ei välttämättä tarvitse liittyä FB-ryhmään ja/tai tehdä varauksia.

Minä olin varannut nejältä eri tuottajalta lammasmakkaraa, karitsanfilettä, kananmunia, karjalanpiirakoita, haukimurekemassaa, siianmätiä, perattuja muikkuja.

Tarjolla oli myös vihanneksia, hunajaa, valkosipulia, leipää, leivonnaisia, villalankoja, marjoja (jonoksi asti oli ostajia), säilykkeitä ja hilloja ja ties mitä. Lähiruokaa, paljolti luomua ilman isompia prosessointeja. Hyvälle vaikuttaa. Katsotaan nyt, tuleekos tästä minulle ”tapa”. Linkin takaa voit liittyä ryhmään ja katsella oisko siitä sinullekin iloa. Vastaavia ryhmiä on monissa muissakin kaupungeissa, mutta tämä linkki vie Oulun REKOON.

Sellainen tyypillinen reissuun lähtöä edeltävä viikko menossa. To do -listalla on paljon juttuja, joille olen paljolti ihan itse asettanut dead-lineksi 6.10. sillä sunnuntaina on pakkaamista, jääkaapin tyhjennystä, pikkuperhe syömässä, reissuläppärin ”optimointia” ja TTK joten silloin ei enää mitään muuta ehdi tehdä. Ja nyt kyllä näyttää, etten ehdi ihan kaikkia muitakaan.

Luonnollisestikaan en ehdi, kun vitkuttelen tunti tolkulla ulkona ihanan happirikkaassa, kirkkaan kuulaassa ilmassa sen sijaan, että duunaisin soppaa, kuvia, siistisin huushollia tai roudaisin syksyisen konmarituksen kamoja Konttiin. Enhän minä ehdi, kun kaikki etenee luvattoman hitaasti, ja aina hairahdun tekemään jotain mikä ei ole vuorossa tai ei ole edes tekemisen tarpeessa. Ilmiöllä on nimensä: häsyäminen. Ja sitä ilmenee yleensä juuri silloin, kun ei malta keskittyä.

Keskittymistä on kyllä avittanut kirjan kuuntelu ”ajatuksettomien” tekemisten ohessa: tänään olen kuunnellut melkein kokonaan Claes Anderssonin omaelämäkerrallisen romaanin ”Oton elämä”. Anderson oli minusta monella lailla viisas ja lahjakas, olen lukenut häneltä vähän, runoja jonkin verran, mutta hänen hänen poliittisen uransakin aikana hänessä oli humaania asennetta, humanistiakin, harkittuja sanoja… Ehkä myötäsukainen suhtaumisena taustalla on sukulaisuus… Isänäitini kautta olemme kaukaisia sukulaisia. Kuin myös toisen suomalaisen poliitikon kanssa minulla on yhteisiä sukujuuria: Ilkka Suominen on hänkin mummuni kanssa samaa Suomisten sukuhaaraa. Ja Tanja Vienonen myös. Ketään heistä en tietenkään ole koskaan tavannut.

Melkein kuin olisi ollut työpäivä tänään. Sähköposteja, tarjouksen tekoa, laskutusta, palaveri, puheluja, kiirellinen toimitus, ”oman oppineisuuden osoittamista” – heh!, kollegoiden tapaamista ja vielä iltatilaisuuskin. Miten se menikään: mukavaa pöhinää. 😀

Iltatilaisuus oli Valvella, jossa koulukaveri Tornion VAT-koulutuksesta avasi jo toisen henkilökohtaisen näyttelynsä. Hieno näyttely armenialaisista ihmisistä ja elämästä. KLIKS 

Ja kuten olin toivonutkin oli siellä muitakin vattilaisia: ”pienoisluokkakokous”.

Äsken sieltä palatessa mietin, että nykyään kovin harvoin olen tekemisessä kenenkään kanssa. Paitsi perheen tietysti, mutta enpä paljon muiden. Itsekseni touhuilen ja kuljen, small talkia en juuri harrasta. Aika hassua, ei minun elämäni ennen sellaista ollut. Ja samaan ”hengenvetoon” totesin, että juuri nyt kaupunkiruska on tosi kaunis. Oulu on keltainen.

Ja taas ostoksilla!

Casale Pakkahuoneenkadulla on pitkään ollut kiinnostukseni kohteeena. Näyteikkunassa on usein ollut jotain pysähdyttävää, mutta kun en ole oikein tarvinnut… Ystävä ja Pehtoori ovat liikkeessä käyneet, etsimänsä löytäneet ja kauppaa kehuneet, mutta enpä ole vielä sinne poikennut. Tänään kun ei Sokokselta, eikä muistakaan Valkean kaupoista oikein mitään löytynyt, kävelin vihdoin Casaleen. Ja kannatti. Neule on hankittu! Ystävällinen nuori nainen avitti valinnassa ja huom. oli valinnan varaa. Ja huom.  itselleni asettama tavoite tuli lunastettua: neule EI ole musta, ei harmaa, eikä tummansininen. Eikä se ei ole mikään tuttu merkkikään: ei Gant, ei Marco Polo, ei Espirit, ei Lexinton, ei Saint James eikä edes Ril´s (eikä Fjällräven, jollaista Partioaitassa ihan vaivihkaa kävin katselemassa 😉 ) vaan jokin italialainen minulle tuntematon merkki. Olen tyytyväinen.

Ja pussilakanatkin on ostettu, ja kalenteri ensi vuodeksi. Nyt jo! Ja kaikki sävy sävyyn.

Kun tämän kaupunkiin suuntautuvan uroteon olin saanut tehdyksi, oli ilo lähteä aurinkoiseen syyslauantaihin liikkumaan. Aika kaunis kaupunkiruska on nyt.

Kotipihalle palatessa totesin puutarhahommissa olevalle Pehtoorille, että ”tänään on samppanjan aika”.

Miehellä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan, kyseli vain, että mistähän syystä … ? – Ei tarvitse olla syytä, mutta selitin, että vaikkapa palkkioksi touhukkaasta viikosta. Ollaan oltu ahkeria ja projekteja saatu päätökseen. Cin – cin. Hyvälle halpis-samppanja maistui.

Kuten myös ankan rintafile ja erityisesti risotto, joihin molempiin olin ainekset eilisellä Sokoksen herkun kauppareissulla edullisesti 😉 hankkinut. On vähän hassua, että risottoa tulee tehdyksi oikeastaan aika harvoin, paljon harvemmin kuin pastaa, vaikkei se juuri enempää duunaamista vaadi. Tänään kuullotin riisin voissa, enkä öljyssä, kuten yleensä, joten oli tavallistakin parempaa.

Huomiseksi jo olen jo valmistellut Mikkelinpäivän (29.9.) sapuskaa. Mikkelinpäivä on enkelten ja lasten juhlapyhä, mutta myös sadonkorjuuajan päätös – ennen kekriä… tai osin sen kanssa yhtä aikainen. Joka tapauksessa huomenna meillä sadonkorjuuajan pataruokaa ja mitähän jälkkäriksi?

Monen päivän siirtämisen jälkeen tänään aamulla otin itseäni niskasta kiinni, ja pukeuduin johonkin muuhun kuin goretxiin ja tuulenpitäviin kamppeisiin. Voisin väittää liki tälläytyneeni, meikkasin huolella ja kaikki hiusten muotoilutuotteet olivat käytössä. Ja sitten valmis: eikun autolla kohti cityä.

Olipa tietoisuuteeni tullut, että Sokoksella ja koko Valkeassa oli oikein kampanjapäivät: että voisi olla mahdollisuus tehdä edullisia ostoksia. Ja minulla oli tärppejäkin: muutamien ikiaikaisten Finlaysonin ja Marimekon pussilakanoiden vuosikymmeniä kestänyt taival alkaa olla tiensä päässä, ihana kukkaniittykaksikko on jo saumoistaan repaleinen ja valmiina siirtymään saattohoitoon eli ikkunanpesuräteiksi, joten oli aika hankkia uudet. Eivät ihan minulle tyypilliset, mutta kuvan perusteella erilaisuudellaan ja sopivilla väreillä viehättivät.

Kuinka sitten kävikään: ne ovat esillä ja tarjouksessa vasta HUOMENNA. Äsh! Juuri kun minä olen hankkiutunut ostoksille. On hyvin epätodennäköistä että lähden toistamiseen ”kaupoille”. No toinen ”tärkeä” juttu listallani oli neule. Uusi, pehmeä, kaunis, sopivan kokoinen neule, joka ei olisi tummansininen tai musta. No kun oli ne kampanjapäivät, oli kaupan rekeissä enimmäkseen kaikkea tylsää, – en jaksanut montakaan minuuttia kierrellä.

Sain sentään uuden kellon hihnan vaihdetuksi, löysin halvalla samppoon ja hoitoskin, tarjous-ankanrintaa, — ja sitten jo jatkuva kuulutusten virta ja yhä lisääntyvä väkimäärä saivat minut siirtymään takavasemmalle = ruokaostoksille ja Alkoon. Yhdeltätoista olin täysin valmis siirtymään kohti kotia, – ja huom. monta kassillista tavaraa mukanani. Mutta se jumpperi/neule ja pussilakanat ostamatta, joten en voi merkitä hommaa suoritetuksi. 🙁 Vuosi vuodelta käyn surkeammaksi näissä shoppailuhommissa. Mutta minulla on mahdollisuus vielä huomenna!

Iltapäivällä mieluisampaa tekemistä: pyöräilyä ja ruoan laittoa. Ne molemmat onnistuivat. Syksy on hyvä ulkona ja keittiössä.

Tänään muuttopäivä. Kun muuttofirman viipyilyn vuoksi meidän osuutemme vastaanottavassa päässä huipentui vasta iltapäivän puolella ja iltasella, ehdin käydä aamupäivällä kauniissa syyssäässä ulkoilemassa ja harrastella studiokuvauksia kotosalla.

Menomatkalla systerin uuteen kotiin haettiin ToriiSushista evästä ja sitten eikun hommiin. Isommasta pienempään muuttaminen, omakotitalosta kerrostalo-osakkeeseen – toki isohkoon – vaatii roudaamista ja laatikoita. Noh, meidän ei tarvinnut roudata, kunhan purettiin niitä viime viikolla pakkaamiamme laatikoita.

Tähän syksyyn jotenkin kuuluu uuden aloittaminen, uuden tekeminen, kaikkinensa kovin erilaista syksyä on ollut kuin viime vuotinen. Jotenkin viime syksyy näyttäyttyy nyt ”matalana”, pitkänä ja väsyttävänä, mikä ei minulle ole tavallista. Viime syksyn tunnelmaan vaikuttivat vahvasti sairaalat. Pehtoorin isä ja minun äiti olivat molemmat sairaalassa; niinpä me molemmat kuljimme sairaaloissa. Apen poismeno oli odotettavissa, mikä jätti jälkensä olemiseen ja äitini poispääsy sairaalasta oli toiveissa, mutta viivästyi odotettua pidemmäksi, mikä sekin jätti jälkensä. Tanen (= Eevis) odottaminen oli iloista, mutta sekin oli jotenkin ”varpaillaan oloa” tai noh, en osaa selittää. Kaikkinensa sellainen ”välitilasyksy” se oli.

Tänään muutossa ei mitään väliaikaisen tuntuista, eikä muuta dramatiikkaa kuin auringonlasku. Viidennen kerroksen parvekkeelta näkee vähän erilailla kuin meidän umpipihaltamme! Taivaantulet olivat komeat.

Tällainen syksy on mieleeni. Kirkkaita, kuulaita päiviä. Pikkuisen lämpimämpää saisi varsinkin aamuisin olla, mutta menettelee tämä näinkin. Ei sada, eikä ole harmaata. Tuntuu, että ajatukset ja tekemisetkin ovat kirkkaampia ja näkyvämpiä, kun on väriä ja valoa.

Uudenlaisia kuvaideoitakin syntynyt (yllä viritystä kalenterikuviin… ehkä …) niin ja kiitos kaikille eiliseen kyselyyn vastanneille. Ihan selkeästi filtteröimätön, vain ”luomusti” käsitelty kuva vei voi voiton. Se keräsi ääniä niin paljon kuin muut kolme yhteensä. Tämä oli kyllä aika lailla odotettu tulos, varsinkin kun nuo filtteröinnit ja seepiat oli tehty kovin huolimattomasti.

Kun Thomas Cookin konkurssiuutisten myötä tuli Pehtoorin kanssa puhetta meidän lomasta: on merkillistä mutta onnekasta, että meidän loma ei ole varattuna Tjäreborgilta, mikä oli kyllä yksi vaihtoehto kun lomaa valittiin ja mikä olisi ollut meidän syyslomien perinteiden ja peruuntumisten kanssa linjassa. Loma on Aurinkomatkojen, ja heilläkin kuten TUIlla ja kai Tjäreborgillakin on/oli ”oma loma”-äppi ladattavissa puhelimeen.

Kätevää, joskin nykyisinhän kyllä saa säätiedot lomakohteen säästä, vuosien keskiarvot, webcamerasta voi tarkkailla säätä ja elämänmenoa ”just nyt”. Kyllä joskus 20 – 25 vuotta sitten kun käytiin lasten pikkulapsi aikana syysloman aikaan jossain kaukana ei oikein muusta kuin matkakatalogien ja matkaopaskirjojen sivuilta voinut saada keskiarvolämpötiloja, eikä oikein osannut hahmottaa millaiseen miljööseen, maahan ja säähän ollaan menossa. Oli siinä puolensakin, oli jännempää. No tässä iässä ja tälle lomalle en ainakaan kaipaa mitään säätila- yms. jännityksiä. Jos tuo tämänpäivänen ennuste pitäisi kutinsa olemme oikein tyytyväisiä.