Aamupäivällä me molemmat omilla ”liikuntapaikoillamme”: minä ladulla, Pehtoori tepastelemassa.
Huolella tein sapuskaa. Eikä sitten kummoisempia.
Sentään jotain uutta tänäänkin ruokapöydässä. Verisitruuna!
Maku kuin tavallisessa, mutta jotenkin tavattoman kaunis. Olisi hieno lisä johonkin asetelmamaalaukseen, miksei valokuvaankin?
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Ja pelivinkki!
Ylen sivuilla on joka päivä pieni sanapeli: sanapyramidi. Minähän en ole mikään ristikko-tyyppi, – toki joskus sellaisia tein ja teen hyvin satunnaisesti vieläkin, mutta hyvin vähän niitä harrastan. Enkä lähtenyt mukaan perhepiirissä syksyllä monta viikkoa tiukkoja kisoja ja keskinäisiä nokitteluja aiheuttaneeseen Sanuli-kisaan, mutta tämä Sanapyramidi on aika mukava pienen hetken miettimistä antava/aiheuttava peli, jota olen nyt suunnilleen viikon verran joka aamupäivä pelannut.
Mikä on Sanapyramidi
Sanapyramidissa pitää löytää neljä sanaryhmää, jotka muodostuvat 2, 3, 4 tai 5 sanasta. Jokaisen ryhmän sanoilla on joku yhdistävä tekijä. Pyramidin huipuksi tulee sana, joka ei kuulu mihinkään ryhmään.
Esimerkkejä:
Matti, Toivo, Yrjö, Erkki – miesten nimiä Tie, Katu, Kuja – kulkuväyliä
Valitse klikkaamalla sanat, jotka mielestäsi kuuluvat samaan ryhmään eli samaan pyramidin kerrokseen. Jos haluat perua jonkun valintasi, klikkaa ruutua uudestaan. Kun yksi rivi on valmis, paina Tarkista. Jos rivi on oikea, se asettuu paikalleen pyramidissa.
Tänään oli minusta ehkä kaikkein vaikein tähän mennessä. Sain kuitenkin läpi kun välillä googlasin, mitä tarkoittaa ”gentrifigaatio” ja ”indoktrinaario”. Oppia ikä kaikki! Muutama pyramidi on ollut ”ylihelppo”, – mutta joka tapauksessa kandee kokeilla. 🙂 Nettisivulla on ohjeet pelaamiseen, ei ole turhan vaikea.
Sanuli on ymmärtääkseni vähän vaikeampi, ehkä sitäkin tässä itsekseni kokeilen joku kerta. HYVIN kilpailuhenkisen perheen kanssa en ala skabaamaan: en jaa tuloksia perhechatissä jos vaikka joskus pelaisinkin.
Vuodenkierrossa, nimenomaan ruokavuodessa, yksi tärkeä etappi on parsakauden aloitus. Ja meillä se oli tänään! Aloitin parsarisotolla. Ja edelleen – miksipä ei kun se on paras – tein Alkon reseptin mukaan.
Tähän mennessä ”Kausihommista kurjin?” – kyselyyn vastanneiden antamat äänet jakautuvat näin.
Selvästikin ikkunoiden pesu on monelle se suurin ”ressin paikka” (kuten asia Oulun murteella ilmaistaisiin). Minullekin olisi, jollei jo vuosikymmeniä sitten olisi tapahtunut jotain, mikä sai tämän asian pois päiväjärjestyksestä – minun osaltani.
Mökillä toki usein pesen ikkunat, jopa molemmista mökeistä, mutta silloin se ei ole ”pakko”, vaan nimenomaan, että ´voisinhan tänään pestä ikkunat, kun ei kerran muutakaan voi´.
Hammaslääkärin vuositarkastus näyttää olevan ikkunanpesuakin tiukempi juttu kolmelle (vastanneelle). Tähän olen aika jäävi vastailemaan: minähän käyn välillä viikottain, tai ainakin kerran, pari kuudessa. Seuraavaa ajanvarausta en ole edes vielä tehnyt! Minulle hammaslääkäri ei siis ole mikään vuosittainen juttu. Pahimmoillaan viikottainen.
Ainakin yksi ”vuosirituaali” minulta jäi pois tästä kyselystä: auton renkaiden vaihto. No siitä minun ei ole koskaan tarvinnut huolehtia. Pehtoori huolehtii keväät, syksyt.
Onko muita rasittavia vuosirutiineja, joita en hoksannut/tunnistanut?
Viime yön myrskyn jälkeen olisi pitänyt ymmärtää, että ladut ovat täynnä roskaa: oksia, havuja, kaarnaa, risuja. Ja ne ovat todella vaarallisia jäisillä laduilla, varsinkin alamäessä. Minä en ymmärtänyt: vaarallisuudenkin aistin monin tavoin vasta kun olin Auranmajalla ensimmäisen parin kilometrin jälkeen saavuttanut metsän rajan. Reitin alussa aukeilla, tasaisilla latuosuuksilla ladut nimittäin olivat aika puhtaita, aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja kuntoa tuntui olevan pitkäänkin lenkkiin. Mutta metsässä kulkevalla latu-uralla, jossa on pieniä nousuja ja laskuja, oli ”hengenvaarallista” kuten yksi ehkä ikäiseni herrasmies ohi luistellessaan totesi. Varovaisesti, sinnillä kävin kuitenkin neljän kilometrin päässä antamassa periksi, palasin ja pettyneenä jätin pitkän lenkin tekemättä.
Kun oli hieno ilma, eikä kovinkaan tähdellisiä kotihommia, eikä mitään muutakaan erikoista, mielekästä, ajatuksellista puuhaa, niin suihkuttelun jälkeen päätin iltapäivällä lähteä retkelle, ajelemaan, ehkä veden äärelle. Ei muuta kuin kameralaukku Beetleen ja suunta kohti Koitelia, ”jos hakis matkalla tölkkikahvia ja … ”. En päässyt Utoslahden risteystä pidemmälle, kun päätinkin palailla ja ajelin hautuumaan parkkiin ajatuksella ”josko jo lyhdyn hakisin pois”. Yritin, mutta olipa niin jäässä, että ehkä vappuna irtoaa.
Käveleskelin. Muistin että kirjastossa oli varaus lukuhaastetta varten (Tuula Levo, Neiti Soldan) ja siispä hakemaan se. Pekurinkulmassa, jossa kirjasto on, on myös kosmetologi; mennessä aattelin, että nythän olisi hyvä aika käydä laitattamassa ripset ja kulmat, jotka ovat jo harmaantuneet ihan vaaleiksi. Siispä kysymään, oisko vapaita aikoja, ja olihan sellainen. Eikun haluankin kasvohoidon!! Väsynyt, kuiva talvinaama ja mun mieli tykkäis sellaisesta ex tempore hemmottelujutusta! Milloin lie viimeksi? Ja tosiaan! Sellainen pieni juhlahetki. Vaikka kyllä taisin tuossa juhlassa nukahtaakin toviksi. 🙂
Menin vielä syömään, lankakauppaan ja Nallikariin kuvailemaankin. Mun oma retkipäivä.
Ja samaan aikaan toisaalla: maailmassa, pienen iltapäiväkuplani ympärillä on paljon ahdistavaa. Mutta on toivoakin. On sitä.
Tänään esitäytetyt veroilmoitukset – sekä oma että firman – täytetty ja täydennetty. Vaikka poikkeuksellisen paljon tupeksinkin niiden kanssa ja ihan ilimanaikusesti tauottelin, niin hommaan ei mennyt kuin muutama tunti. Miksi se sitten on muka aina niin vaikeaa?
Toki se entiseen maailmanaikaan olikin: oli työhuonevähennyksiä, matkakuluvähennyksiä, ammattikirjallisuusvähennyksia, silmälasien uusimisvähennyksiä, lainavähennyksiä, lääkekuluvähennyksiä, ja mitä kaikkia. Noihin kaikkiin kuitit, oikeaksi todistamiset, kopiot.
Ja kaikki käsin tai kirjoituskoneella!
Ja ennen veroilmoitukset piti jättää heti joulun jälkeen, loppiaiseen tai tammikuun loppuun mennessä, eikö vaan? Ja silloin yliopisto-opettajalla/perheenäidillä/apurahatutkijalla toki oli kaikenlaista muutakin ”kausiluontoista” puuhaa.
Onko niin että tuon ajan veroilmoitusrumban vuoksi homma vieläkin vaikuttaa jotenkin merkillisen isotöiseltä tai ainakin sellaiselta, että sen tekemistä helposti siirtää. Tosin nyt olen tästä huolimatta melkein kaksi viikkoa etuajassa virallisesta palautuspäivästä.
Mikä on sinun vuodenkierrossa tai vuoden aikoihin liittyvissä hommissa kurjin? Sellainen helposti hamaan tulevaan, tarpeellisen vireen odotteluun mielellään siirrettävä?
Minulla oli jo aamulla työpöydällä paperit valmiina, tarpeelliset tiedostot etsittynä, Muistikuvia- ja Verotus-mappi esillä. Ja vakaa aie saada yrityksen veroilmoitus ja ennakkoveroselvitys tehtyä.
No sainhan minä:
hiihdettyä sen tavallisen kympin, mikä tarkoitti että 400 kilometrin rajan tuli ylitettyä, mikä on tälle huonolumiselle, vähälatuiselle talvelle mun hiihtoharrastukseni tason huomioon ottaen aika hyvä.
pestyä jääkaapin ja pyyhittyä kaikki keittiön yläkaapit ja jynssättyä roskis/allaskaapin, joka todella jo kaipasikin sitä.
tehtyä kaksi pientä ”voileipäkakkua”. Oikeastaan nekin olivat niitä smörrebrödejä, joita nyt on tehnyt mieli, mieli tehdä ja syödä. Tänään liivatteella muotoon tehty aika monen aineksen tonnikalatäyte ja koristeluun sitten kananmunia, katkoja, ruohosipulia, sitruunaa, kurkkua. Värkätessä unohtuu kaikki muu, ruoanlaittoa parhaimmillaan. Toisen kakun toimitin Juniorille ja R:lle iltapalaksi. Kertoivat tykänneensä. Eikä Pehtoorikaan valittanut. Toki hänelle oli eiliseltä perhepäivälliseltä rääppiäisruokaa lisäksi.
neulottua valmiiksi taas yhden tyynyn mökin notskipaikalle, Tuulensuojaan. Kesään mennessä niitä on ehkä se puolenkymmentä kuten on tavoitteena. Neulominenkin on rauhallista puuhaa.
tehtyä yhden kollaasikuvan Kutturan kioskin valokuvauskilpailuun: josko vaikka voittaisi lahjakortin kioskin poroburgeri lounasta varten.
Ja veroilmoitus? – Huomenna keskityn siihen. Ehkä. Yritän ainakin.
Jos hiihtämiseltä ja ruoanlaitolta (mitähän isotöistä maanantaiksi keksisi?) ehdin. Huomenna voi olla kyllä pyykkipäiväkin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä huomenna…
Hammaslääkäripäivä. KUUDES tänä vuonna. Yhdellä noista kerroista minulta poistettiin takimmainen hammas leikkaamalla. Vähän aikaa sen jälkeen (juuri kun olimme Teneriffalla) oli täysin kivuton olo monta päivää. Toista sellaista jaksoa ei sitten tänä vuonna ole ollutkaan. Hyvinkin on kulunut paketillinen särkylääkkeitä. Eikä tänäänkään löytynyt syytä, mistä se johtuu. Ja hyvinkin on kulunut yhden rantalomareissun verran rahaa tähän ruljanssiin: vakuutus kun ei korvaa hammaslääkärikuluja. Eihän tämä nyt mikään suuren suuri ongelma ole. Ei ainakaan vielä. Mutta.
Lähtiessäni Terveystalolta kävelin ensimmäisenä Robets Coffee -kahvilaan: oli tovi mietittitävä. Kaikkea. Kummasti tuntui, että olin ”ansainnut” cappuccinon ja croissantin.
Ja kun minä en vielä tähän ikään mennessä ole oppinut pois siitä ajatuksesta, että yksi sun toinen asia täytyy ansaita, jotta siitä nauttii kunnolla, niin sainhan vakuutettua itseni, että olin ansainnut myös vaateostoksille lähtemisen. En varsinaisesti tarvitse mihinkään erityiseen juttuun mitään erityistä, vaikka tässä kuussa on myös parikin mahdollista vuosikokousillallista tiedossa. Kyllä minulla ”vähän parempaa päälle” on kaapissa näihinkin juttuihin muutamakin sopiva vaatekerta, mutta silti halusin jotain uutta!
Vain Kekäle ja Sokos tuli käytyä (ei Oulussa nyt kovin montaa naisten vaateliikettä enää olekaan. Kuinka kaipaankaan Stockaa ja Jääskeläistä!), mutta löysinpäs itselleni suorat housut, kaksi vähän parempaa T-paitaa ja villatakin. Ja housut sekä toinen T-paita TAAS Hilfigeriä. Hilfiger on USAlainen merkki, ja nämäkin housut on tehty Kambotzassa. Mitenkäs sen vastuullisuuden kanssa! Villatakki sentään tanskalaisen Y.A.S. -merkin alla, toki se on tehty Kiinassa, mutta yritys kuulemma ”tekee jatkuvasti töitä ollakseen positiivinen muutosvoima matkalla kohti muodin kestävämpää tulevaisuutta”. Toivotaan näin.
Lopputulemana on se, että hammaslääkärireissun kokonaissummaksi tuli viisisataa, josta vain alle puolet meni Terveystalolle, kassillinen vaatteita, ja edelleen kipeä yläleuka, tarkemmin ottaen hampaankolo!
Äänikirjoja minulla kuluu edelleen, ehkä vähän vähemmän kuin kahtena edellisenä vuonna, mutta eipä haittaa.
Melko sekalaiselta näyttää helmi-maalikuun alun kirjasaldo. Kirjojen valintaan on vaikuttanut taas Helmi-lukuhaaste. Postauksen alareunassa kuvassa näkyy, mihin kohtaan haastetta mikäkin kirjan on tarkoitus laittaa.
Pirkko Soininen, Signe 5 Tämä elämäkertaromaani oli tavattoman kaunis. Valokuvaaja Signe Branderin elämä, ura – ja kuolema. Myös Helsinki on tärkeässä roolissa kirjassa, – ihan kuten Branderin kuvissakin. Ja tässäkin sota, kuten monissa muissakin helmikuussa kuuntelemissani kirjoissa.
Ritva Kylli, Ruokaa reissussa – Suomen matkaruokahistoria kuivalihasta laivabuffetiin 5 Tätä kirjaa olen lukenut ja kuunnellut pätkinä, luku tai pari kerrallaan pitkin vuotta. Kirjoittaja oli kollegani ja itse asiassa seuraajani ”minun” yliopistonlehtorin paikallani. Tämä on ihan mahdottoman mielenkiintoinen, selkeä, tavattoman perusteellinen, aika valtaisan lähdeaineiston kuurnaamisen vaatinut (mikä on R:lle tavallista), hienosti kuvitettu 500-sivuinen opus.
Ruokahistorian lisäksi tässä on myös matkustamisen ja liikkumisen historiaa, mikä ilolla todettakoon. Reissuja ja ruokaa! Lämmin suositus.
Anni Kytömäki, Mirabilis 3 Tästä jo kerroinkin aiemmin.
Päivi Ketolainen, Laukku-Leena: Naiskulkurin tarina 3 ”Leena Kiviharju (1948–2021) eli epätavallisen elämän tien päällä. Laukku-Leenaksi kutsuttu naiskulkuri kulki kymmenine laukkuineen ympäri Suomea kävellen tai liftaten. Hän lähti liikkeelle vuonna 2002 ja asui kesät ja talvet taivasalla.”
Leena Falttu, Hiekan siskot 3 Sota-ajan (rakkaus)romaani tämäkin. En oikein tiedä miten tulin valinneeksi. Ei huono. Mutta eipä jättänyt minuun juuri jälkiä.
Patrick Taylor, Irlantilainen maalaistyttö 3 Taylorin Irlannin maalaissarjan neljäs kirja. Edelleen sarjan eka oli paras. Mukavaa luettavaahan tämäkin. Irlannin historiaa, mytologia ja ruokakulttuuria kepeästi. ”Ihan kiva”.
Hanne Kettunen, Väsyneet naiset 3 Paljon asiaa. Tutkimustietoa olisi ehkä saanut olla enemmän, ja sitten kyllä minulle paikoin tuli olo, että väsyttääkö se naisena olo sittenkään ihan noin paljon. Mutta varmasti tämä sanoittaa ruuhkavuosia elävien perheellisten naisten tuntoja ja toimii apunakin väsymystä aiheuttavien juttujen tunnistamiseen ja keinoihin niiden vähentämiseksi.
Merja Mäki, Itki toisenkin 4 ”Ennen lintuja” oli Merja Mäen Alava-sarjan ensimmäinen osa. Se on hieno, koskettava, rikkaalla kielellä kirjoitettu, niin tämä toinenkin. Aunuksen Karjalassa sotavuosina elävän ja evakoituvan perheen tarina: valtakuntien välinen liikkuva raja ei voi erottaa ihmisiä, karjalaisia radan molemmin puolin.
Ulla Rask, Blanka, Itämeren tytär 4 Historiallinen romaani 1600-luvun Itämeren Hansa-kaupunkien elämänmenosta, merenkulusta, seikkailusta, rakkaudesta. Ajankuva ja naisen asema huolellisesti kuvattu. Kunhan kakkososa ilmestyy aion ehdottomasti kuunnella.
Riitta Konttinen, Kunpa saisin hänen elämänsä 4 Helsingin yliopiston taidehistorian professori emerita Riitta Konttinen on jälleen kirjoittanut kiinnostavan tietokirjan: Venny Soldan-Brofeldt ja Helene Helene Schjerfbeck olivat ystäviä, joiden ura, taide ja elämä olivat hyvin erilaisia, mistä Konttinen kirjoittaa vertaillen ja avaten uusia näkökulmia näiden kahden naistaiteilijan elämään.
Mélissa Da Costa, Toivoa versovat päivät 3 Tästähän kirjoitinkin jo viime viikolla.
Helena Ruuska. Aulikki Oksanen. Hyppy syreenien tuleen 3 Aulikki Oksasen elämästä ja nimenomaan hänen kirjailijan urastaan ja tuotannostaan paljon uutta tietoa. VÄhän puuduttava, ehkä jopa luettelomainen tämä kirja. Ei huono, mutta kauan aikaa oli kesken.
James Bailey, Tie luoksesi 3 Vähän veijaritarina, vähän rakkaustarina, on the road -juttu. Kepeää kuunneltavaa.
Venla Jyrkinen, Eläinlääkärinä revontulten mailla 4 Lemmikit saatikka eläinlääkärin työ eivät ole minun kiinnostukseni ykköskohteita, mutta tämähän olikin hyvä! Kiinnostavinta oli nuoren naisen hakeutuminen Lappiin, Inariin, Ivaloon ja Saariselällekin eläinlääkäriksi. Jyrkinen kertoo pohjoisen ihmisten arjesta ja heidän suhtautumisesta etelästä tulleisiin, kertoo hienosti Lapin kahdeksasta vuodenajasta ja luonnosta sekä rehellisesti omista haasteistaan.
Fazer lanseerasi joulun alla tällaisia ”Skumppakuulia”, ja niitä myytiin aluksi kai vain Fazer-kahviloissa, Fazerin myymälöissä ja nettikaupassa. En ehtinyt tilata niitä ennen kuin ensimmäinen ”maistiaiserä” loppui.
Pari viikkoa sitten löysin Fazer Storesta niitä jälleen. Ja tilasin niitä heti kolme pakettia. Lisäksi tilasin myös ”uutuuspaketin”, jotta on sitten muksuille pääsiäisen aarteen etsintään herkkuja. Ja samalla kertaa kun maanantaina hain paketin postin pakettiautomaatista, kävin kaupassa, ja kuinka ollakaan! Olihan näitä skumppakuulia sitten jo K-kaupan karkkihyllyssäkin!
Katsohan, onko sinun omassa kaupassasi! Kannattaa. Sillä aika hyviksi ne todettiin.
Olimme tässä illansuussa ystävien luona/kanssa, ja vein paketillisen tuliaisiksi. Todettiin paremmiksi kuin vihreät kuulat. Ehkä vappuna näitä palleroita kannattaa laittaa pakkaseen ja sitten sieltä kuohuviinilasillisen jäädyttäjäksi ja nautittavaksi. Ei huono! Ja varmastikin sopivat myös vaikka Pommacin kanssa, tai ihan vaan sellaisenaan. Juhlapöytään mukava pieni lisä.
Marmeladien lisäksi meillä oli tarjolla viinejä: jokainen pariskunta toi tullessaan punaviinin. Sokkona maistelimme, erilainen ilta. Eikä taaskaan opittu mitään! Tai siis, ettei kukaan arvannut, mitä kukin oli tuonut. Jäljillä olimme. Ja juttua riitti. Oli hyvä olla hetkessä, nauraa ja höpötellä. Suunnitella tulevaa ja todeta kuinka me vanhennemmekaan! Kaikilla kaikki nimet hukassa.
Vuoden 2011 Barolo, jota olen kellaroinut vuosikausia, oli vähän pettymys. Se ei ollutkaan niin ylivertainen kuin olin toivonut. Hyvin oli kuitenkin kypsynyt, kesyyntynyt. Olisi ehkä vaatinut ruokaa parikseen. Ehkä silti hankin uuden vuosikerran (2020) kellaroitavaksi: Barolo kuitenkin! 🙂
Saimme syödäksemme myös piirakkaa/pitsaa. Melkein terveysruokaa. Kunhan itse testailen tämän, kerron lisää. Johan sekin maistui, – oikein hyvälle.
Keskellä oleva Pinot Noir sai eniten kannatusta. ”Suoraan tilalta” tämä viini meille tarjottiin. Mahdottoman hyvää oli.
Nyt taas palaa ”arkeen”, – mutta tekipä hyvää istua yhdessä, ystävien kanssa. Unohtaen ja muistaen.
Yllättäen aamupäivän sää näyttikin hyvälle. Eikä mitään syytä, miksi en olisi lähtenyt (autolla) Pyykösjärven rantaan, ja sieltä suksilla kohti Auran majaa. Se tarkoitti reilun kympin hiiihtolenkkiä, – näin huolimatta siitä, etten ihan majalle asti hiihtänytkään. Aurinko paistoi, hyvä kirja, ilo mahdollisuudesta hiihtää, hetkeksi uppouduin liikkumiseen ja äänikirjaan (miten ilman niitä edes elin ennen?).
Melkein raivoisat viimeiset kilometrit asenteella: minähän jaksan! – Hassua tuommoinen, mutta tänään tuntui tarpeelliselle.
Vaikka toisin olin ajatellut/sopinut, en lähtenytkään tapaamiseen, vaan ajelin ruoka- ja viinikauppaan: oli aika huolella kokkailla ja viettää perjantaita ruokapöydän ääressä.
Pehtoori oli hakenut kalaa Hallista (toki kauppalappu mukanaan), ja niinpä menun pääruokalajina kuhaa. Ohjeen olen aikoja sitten bongannut jostain netin syövereistä, … Vaihdoin appelsiinin sitruunaan.
Kuharullat
noin 700 g kuhafileetä, mielellään pieniä sormisuolaa ja mustapippuria myllystä 1 pkt (200 g) tuorejuustoa 1 rkl raastettua appelsiinin/sitruunankuorta 1 dl hienonnettua ruohosipulia 2 rkl voita 2 dl valkoviiniä
Poista kuhasta ruodot leikkaamalla v:n mallinen kaistale keskeltä pois. Mausta kalat suolalla ja pippurilla.
Sekoita tuorejuusto, appelsiinin (tai sitruunan) kuoriraaste sekä yrttisilppu keskenään. Levitä seos kalojen päälle ja kääräise kalapalat rulliksi. Laita rullat uunivuokaan saumapuoli alaspäin ja asettele kalojen päälle pieniä voi-nokareita. Kaada valkoviini vuokaan.
Paista 200-asteisessa uunissa noin 15–20 minuuttia. Valele rullia muutaman kerran paistamisen aikana vuoan pohjalla olevalla nesteellä.
Eihän valkoisesta kalasta, valkoisten perunoiden kanssa, harrastelija-kokkailijan tuunaillessa, aika pikaisesti kovin värikkäitä, houkuttelevia kuvia saa aikaiseksi, mutta jos kerron, että me molemmat tykkätkiin, että olipa hyvää, niin ehkä se rohkaisee kokkailemaan.
Krossattuja perunoita ja munia
1 kg Anna bel -perunaa 2 kananmunaa 50 g voita 1 tl sormisuolaa 0,25 tl mustapippuria myllystä 3 rkl silputtua ruohosipulia
Pese perunat puhtaiksi ja keitä suolalla kuorineen kypsiksi. Keitä kananmunat koviksi ja kuori ne.
Valuta perunoista keitinvesi pois. Lisää kattilaan voi, munat ja mausteet. Murskaa perunoiden ja munien rakenne rikki siten, että osa perunoista on isoina paloina. Lisää yrttisilppu.
Ja nyt on taas mainittava viineistä: Alkossahan on sellainen ”erikoiserät”-kamppanja joka kuukausi. Joskus hoksaan, joskus en. Tänään ihan varta vasten hankkiuduin keskustan Alkoon valitsemaan viinejä, koska erikoiserä-teemana tällä kertaa on ”Suomalaiset tuottajat”. Siis suomalaisia viinintekijöinä maailmalla: ostinkin monta pullollista. Ja todellakin olisin halunnut näiden viinien tuottajista, suomalaisista tuottajista, enemmän tietoa. Miten suomalaiset ovat näiden viinien tuotannossa mukana.
Palannen asiaan.
Tänään nautimme tuon Cotes du Rhonen valkoviinin: Baron de Montfaucon Alkon sivuilta ei viinin suomalaistuottajasta juuri tietoja löytynyt, mutta surffailu auttaa . ”Viinitilan hoidossa Rodolphella on apuna mm. hänen suomalainen puolisonsa Mari de Pins.” Hyvän viinin ovat tehneet. Kuhalle kelpo viini.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Siinäpä ne keskeisimmät julkaistavat hyvät jutut tältä päivältä.
