Niitä näitä

Tänne tänään tupsahdimme.

Poikkeuksellisen nopeasti sujui taival Rantapelto – Hangasoja. Aika varhain aamusella hyvästelimme tyttären, jota on koronan vuoksi nähty tavallista paljon enemmän (jotain erinomaisen hyvääkin tässä kirotussa pandemiassa on). Tyär lähti puolenpäivän junalla kohti omaa kotiaan, kohti Helsinkiä reilun kahden kuukauden poissaolon jälkeen. Molemmin puolin kyseltiin, että milloinkahan seuraavan kerran nähdään?

Me lähdimme häntä ennen taipaleelle. Tuntui poikkeuksellisen helpolta matkan teko. Vähän liikennettä, Oulu – Kemi -väli, jonka kulkemisesta minulla totta totisesti on vuosikymmenien kokemus, oli liki unenomaisen helppo. Tsädää, pikaisesti oltiin jo Rollossa. Napapiirin Pajakylän Loft Cafeesta on tullut meille melkein vakiopaikka, joko tullessa tai mennessä. Siellä on hyvä lohileipä ja tänään testasimme uutta Stick Teetä.  Ei huono. Menee jatkoon.

Taival läpi tykkylumisen maiseman, vähäliikenteisen nelostien, tai Jäämerentien, ihan miten vaan, kului minulla kutoen radiota kuunnellen ja taas miettien: on tiistai! Ja minä vaan matkailen kohti mökkiä. Ja että minulla on edessä, ehkä, mahdollisesti, jos-ja-jos, kahden viikon poissaolo kotosalta. Tuntui häivähdys lomalta. Vähän uudenlaiseltakin lomalta, ainakin näin alkumetreillä…

Helmikuu puolessa.

Lyhyeksi jäänyt, pätkittäinen yöuni on jättänyt jälkensä päivän touhuihin, vähän kuin hidastettuna koko päivä.

Amupäivä tyttären kanssa rinnakkain duunailtiin, tai hän duunaili, minä hoitelin nettiasioita, olinpa siinä yhdessä etäpalaverissakin ohessa läsnä. Eipä ollut mitään salaisia juttuja, ja vaikka olisivat olleetkin, enpä koodareiden puheista paljon mitään ymmärtänyt. Vaikka toisaalta tietojärjestelmä, jonka kehittävät, koskee opintorekistereitä etc., jotka olivat minunkin työssäni tärkeitä, ja paljon niiden kanssa olin tekemisessä.

Kiinnostuneena olen kuunnellutkin, mitä uutta nyt tekeillä: varmaan parantaa monta käytännettä.

Lenkillä oli mukava, kun oli niin ”lämmin” (- 6 C). Eipä juuri tuullutkaan, joten sään puolesta oli leppoisaa tepastella.

Iltapäivällä vuorossa kauppa- ja keittiöhommia. Tälle päivälle ja loppuviikolle etukäteen…

Mitä ihmeen vikaa helmikuussa muka on?

Minä ikiaikainen helmikuun kammoksuja, sitä pelkäävä ja sen turhanpäiväisyyttä kiroillut, olen tänään ollut ilahtunut, ilahtunut helmikuun lauantain aamusta, päivästä ja illasta. Tänään on ollut monta hyvää asiaa…

Auringonnousun aikaan meren jäällä. Siellä on hyvät ladut (todellakin monikossa), ensimmäistä kertaa noin 35 vuoteen olin merenjäällä hiihtämässä. Kannatti.

Puoleltapäivin meetinki Kauppahallissa. Systerin kanssa kahvituokio,  – kahvi on toissijainen asia näissä meidän meetingeissä. No sekin hyväksi. Sekin. 🙂

Samalla reissulla tykötarpeita illan ruoalle. Ja vielä Nallikarin kautta kotiin. Ajatus Nallikarin huikeasta maisemasta ja auringosta vei sinne, mutta myös se, että olin tilannut take awayna blinejä.

Illansuussa vävykokelas oli tulossa syömään, ja koska olin jo aiemmin päättänyt, että minä en enää blinejä meillä paista, mutta kun niitä itsekin halusin, tukeuduin ammattilaisten tekemiin valmiisiin. Tilasin eilen, hain tänään, laitoin 100-asteiseen uuniin ja tarjosin omatekemien ja esillepanemien ”törsteiden” kanssa. Kaikki me tykkäsimme.

Pääruoaksi oli nyhtöviljapossua (viime yön uunissa), fenkoli-appelsiini-salaattia ja palsternakkaa. ja jälkkäriksi laskiaaispullia. Kukaan ei valittanut.

Helmikuussakin voi olla hyvä. Tänään on ollut.

Helmikuun heleät. Tai kristallit. Helmikuuhan on saanut suomenkielisen nimensä jäähelmistä, joita puissa usein on, kun suojasään jälkeen pakastuu uudelleen. Tänä vuonna ei ole jäähelmiä näkynyt. Ei sen puoleen, ei suojaakaan. Pakkasta kylläkin. Ja se tekee puihin, ikkunoihin, kaiteisiin kristallihippuja, jotka kimmeltävät kauniisti. Parempi pysyäkin nyt pakkasella, kun kerran on niille alkanut. Vanhan kansan mukaan helmikuun suojat on maksettava maaliskuussa, joten eiköhän hoidella nämä pakkaskelit nyt kunnialla alta pois, niin päästään sitten maaliskuussa nauttimaan suojaisimmista keleistä.

Vanhan kansan helmikuuhun kuului myös puiden haku metsistä, hyvien rekikelien aikana, sekä niiden pilkkominen; pakkasella klapin teko on joutuisampaa kuin syksyn kosteiden, sitkeiden puiden kanssa touhutessa. Pehtoori on tänään kaverinsa vanhan työvuoden kalenterin mukaisesti ollut puusouvissa. Polttopuita Juniorin varastoon, – saa poika lämmitellä uudessa kodissaan varaavaa takkaansa.

Mun ”työvuodessa” on tänään ollut kuva-asioita sekä Eläkeliitolle (kuvatoimitusta) että Vallila Interiorille (kuvia ehdolle). Ensimmäinen projekti tältä erää valmis ja ohi, toinen hyvin varovaista tunnustelua, josko…

Myös uusien kuvien hankkimista kuvakansioihini: kun kertakaikkiaan en tarennut mihinkään hiihtohommiin lähteä (- 23 C tänään meidän mittarissa), niin oli rohjettava edes kävelemään. Muuten meni hyvin (mm. uusi bannerikuva Vaakunakylän venesataman kohdalta), mutta varpaat ihan jäässä. Uudet Sorel-kengät onkin jo tilauksessa! 🙂 Olen niistä varsinkin mökkielossa jo pari vuotta haaveillut, mutta nyt sitten vihdoin raskin tilata. Tuttujen mainesanat niistä sekä urheilukaupan mainostekstit ovat vakuuttaneet minut, että juuri tällaiset haluan.

Naisten legendaariset korkeavartiset tyylikkäät talvikengät, jotka kestävät vaihtelevaa säätä ja lämmittävät kylmällä. Helposti kuivatettavat irrotettavat sisäkengät.

Parhaalla tahdollakaan en noista kyllä käyttäisi adjektiivia ”tyylikkäät”, mutta toivon, että muutoin ovat sanojen veroiset.

Oulun linnassa. Pieni pala linnan muuria on vielä jäljellä, nyt lumen peittämänä.

Tänään oltiin hankkimassa Juniorille verhoja, jotka joululahjaksi lupasin. Yllättävänkin helposti kävi, vain Apsun huoneeseen ei sopivia löydetty.

Samalla kaupunkireissulla kuljin kameran kanssa. Valon ja varjon raja on vahva. Sinivalkoinen maisema hallitseva. Onhan tämä poikkeuksellisen kaunista ollut jo pitkään.

Runebergin päivä.

Eikä meillä mitään leivonnaisia. Jotain päivään liittyvää symboliikkaa, runebergiläisen ajan häivähdyksen olin kuitenkin näkeväni päivän ulkoiluhetkelläni. Joka itse asiassa venyi parituntiseksi. Montakin kohtaamista Oulun puistoissa ja jokirannassa, hautausmaalla ja keskustassa.

Pikisaarentie EI ole Porvoossa, mutta vanhaa puutaloidylliä siellä kuitenkin on… ja Suomen lippu. Runebergiläistä enemmän kuin Fredrikan ”kaapintyhjennyskakkuset”. (sanoo kettu happamista …) Mutta en vaan viitsinyt leipoa, ja yhdet kaupan ruunegreenit on jo ostettukin).

Lähdin liikkeelle ajatuksena koota kuvasarja nimellä ”Muumilaakson talvi”, mutta … Ei ainakaan sarjaa syntynyt. Muumilaakson viisaita ajatuksia kyllä risteili mielessä:

• Talvi! – – Siitähän voi pitää!
  (Muumipeikko, Taikatalvi)

• Sinulla on aivan liian paljon tavaraa ympärilläsi. Ja asioita, joita muistat ja joista uneksit.
  (Tuu-tikki, Taikatalvi)

• Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeätä ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.
  (Tuu-tikki pohdiskelee lunta, Taikatalvi)

• Usko minua; mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen. – – Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita, selitti hemuli.
  (Hemuli, Taikatalvi)

Päivä kului kuvatoimituksia tehdessä. Olen niin iloinen, että eräs eteläsuomalainen järjestö on ottanut minut kuvatoimittajakseen. Hyvä diili. 😉

Polvileikkauksesta toipuva Juniori kävi illansuussa pienten kanssa. Kaikkea suunniteltiin, kummasteltiin ja kutituksen ja huomiontarpeisia pienet olivat. Kun lähtivät kotiin tein meille kahdelle pitkästä aikaa oikein kunnon dinnerin. Pihviä tykötarpeineen. Hyvää punaviiniä, jälkkäriksi vain suklaata. Vähän suunnittelimme josko huomenna oikein ulos syömään…

Aamulla pakkasmittarin lukema (- 24,6 C) salli hyvllä mielin jättää hiihtäminen sikseen ja ryhtymisen kuvaprojektien pariin … Puoleltapäivin auringonpaiste ja kimmeltävät hanget houkuttivat,  joten ei muuta kuin toppaa ja kaikkea muuta ylle niin paljon kuin mahdollista ja ulos.

Siirryin miljööstä toiseen autolla, käveleskelin siellä sun täällä. Ja mietin, kuinka nyt olisikaan hienoa kun olisi potkuri! Kaikki jalkakäytävät sellaisia kuin muistaa niiden olleen lapsuudessa ”aina”. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta muisto on tosi ja kaunis. Ja kaunista oli tänäänkin. Parituntinen humahti nopeasti.

Silloilla ja Kuusisaaressa tuntui kylmemmältä kuin muualla. Joki on vielä avoin, joten pakkashöyry on paitsi kuvauksellista myös kylmää. Ja tekee puista satukirjamaisia. Kuusisaaressa näytti oleva konelatukin, ja puolenkymmentä hiihtäjääkin. Saisi kyllä aika monta kierrosta suksia, että saisi kympin täyteen. Toisaalta olisihan se mukava hiihtää keskellä kaupunkia.

Muutoin päivä kulunut tässä näytön ääressä, niin että nyt on silmät sirrillään.

Sieltä se pilkistää, tosin vielä aika matalalta puolenpäivän aikaan. Mutta kirkkaasti, aurinkolasit eivät olisi olleet tarpeettomat.

Helmikuun vaakasuorassa paistava aurinko oli tänään – kuitenkin – aika lempeä. Toiveille valoa näyttävä.

Puistoissa (kuva Ainolasta) ja jalkakäytävillä puhdasta, pehmeää, valkoista lunta. Olisipa ollut potkuri. Se olisi vielä lisännyt muistoja lapsuuteen liittyen – tänään niitä on kummasti pulpahdellut mieleen.

Lauantain kuvauskeikalta Kauppahallista sain otokset tehdyksi ja eteenpäin toimitetuksi – paljon muutapa en sitten olekaan saanut aikaiseksi. Mutta ei aina tarvi.

”Ihmisellä ei koskaan ole tarpeeksi aikaa olla kotona”

– tämä anoppini kuolematon lausahdus ei minulta unohdu. Ei varsinkaan näinä korona-aikoina, jolloin totta totisesti tekisin mieluusti muutakin kuin olisin vain kotona. Olen kuullut lausahduksen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniä sitten, – jo silloin kun M-mummu oli Oulun Sokoksen keittiö- ja kodintarvikeosastolla töissä, jo silloin kun minä olin vasta miniäkokelas tai ehkä sittenkin vain keskimmäisen lapsen tyttöystävä, ”Veera”, joksi Pehtoori minut äidilleen esitteli. Silloin anoppi oli paljon nuorempi (45 v.!!) kuin minä nyt. Kuitenkin, puolessa hänen elämästään olen ollut läsnä. Eikä meillä ole ollut mitään ongelmia anoppi-miniä -suhteessa. Olemme antaneet tilaa, olemme ainakin minun käsitykseni mukaan, arvostaneet toisiamme, koettaneet olla läsnä, olla tyrkyttäytymättä.

Tänään (tai tarkkaan ottaen huomenna) Pehtoorin äidin täyttäessä 90 vuotta kävimme häntä tapaamassa, ison kukkapuskan viemässä ja hulppean tarjoilun äärellä. Anoppi oli herännyt (tapansa mukaan) neljältä, silittänyt pöytäliinan, kattanut pöydän, käynyt suihkussa (90-vuotias yksikseen!!) – kun tiesi meitä odottaa. Lapsensa (Pehtoorin pikkuveli ja isosisko) olivat jakaneet tervehdyskäynnit, ja tänään oli meidän vuoro. Eikä sankari ”vanhana normaalinakaan” olisi sallinut mitään isoja kalaaseja järjestettäväksi… Ei todellakaan. 🙂

Eikä näinä aikoinamuutenkaan yhtä aikaa synttärijuhliin riennetä, eikä sankaria halailla. Toisaalta tämä varmasti sankarille sopii paremmin kuin entisen maailmanmenon aikana olisi tapahtunut… . Hän kun ei juhlista paljon perusta: ”tänne ei tarvi tulla”, ”ei mitään juhlimista tämmöisessä”, ”minä en mitään juhlia halua”.

Ja kuitenkin oli kuopuksensa (Pehtoorin veli) sallinut kampaajalle permanenttiin viedä, huushollin (taas kerran) itse siivonnut, pöydän meille kolmelle valmiiksi kattanut ja hiljaa mielessään toivonut, että meidän Juniori pienten kanssa olisi ollut tulossa. Muttaku.

Että minua harmitti kun en sittenkään ottanut mukaani oikeaa kameraa. Kännyotoskin kertonee liki hellyttävästä valmistautumisesta vierailuumme. Toki apujoukkoja tarjoilun järjestämisessä oli taustalla …

Mutta joka tapauksessa: 90 vuotta! Mitä kaikkea Ylivieskan Tuomiperällä kasvaneelle, vuonna 1931 syntyneelle on ehtinyt tapahtua, sattua, mitä kaikkea kaikkea hän on ehtinyt kohdata ja kokea, mitä kaikkea kestää, mistä kaikesta iloita ja miten elää kaikki nämä vuodet?

Samalla kun Pehtoori lähti aamusella viemään Juniorin sairaalaan polvileikkaukseen (jo kolmas kerta!), hän vei minut Auranmajalle. Hiihtelin pienessä lumisateessa kohti kotia. Ei ihan kymppiä tullut täyteen, mutta tulipahan oltua ulkona.

Tällä kertaa kahvitreffit systerin kanssa hänen luonaan. On ostanut uuden hienon kahvikoneen, joten olihan se käytävä testaamassa. Pehtoori, joka on erilaisiin kahveihin hurahtanut ja erikoistunut, on jo erikoiskeittimen nähnyt, kun kävi viime viikolla IKEA-kaapin kokoamassa ja kyllä luulen, että vakavasti pohtii samanlaisen hankkimista. Mikäpä siinä.

Jospa pojasta polvi paranisi ja minulla hiihtokunto hiljalleen nousisi. Muutoin kotoilua, kotoilua, kotoilua…

Tänään oli agendalla omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia edistäviä toimenpiteitä ja mikä parasta tuli tehtyä hyvääkin. Tällä kertaa hyvinvoinnin ensisijainen edistäjä ei ollut ulkoilma, vaan erinäisten asioiden hoitaminen. Reseptilääkkeet (allergia) oli noudettava. Kirjavirran takaaminen  myös paperiversioina Bookbeatin lisäksi vaati kirjastokortin päivittämistä. Nykyisin kortti pitää käydä uusimassa viiden vuoden välein. Kävinpä sitten tänään (viimeinen mahdollinen päivä. 🙂 ).

Ja paras juttu, josta tuli hyvä mieli, oli kun kävin Veripalvelussa. Sain siellä pienen ”mitalinkin”, tuollaisen pienen pinssin, koska tänään oli 50. kerta. Yrityksiä on ollut enemmänkin, mutta pakenevat suonet, yllättävät rajoitukset reissujen jälkeen (Länsi-Niilin virus), jotkut hammasrempat, hormonihoidot, alhainen verenpaine ja ties mitä kaikkea mutta olen minä yrittänyt. Luovutusikäraja on nostettu 70 vuoteen joten ehtiihän tässä vielä …

Veripalvelussa on nyt käytössä ajanvaraussysteemi ja lanketit pitää täyttää etukäteen netissä, mikä on kyllä hyvä juttu. Homma sujuu entistä jouhevammin. Maskien ja käsidesien käytön täsmäohjaus ja jatkuva desinfiointi  pitävät huolen, ettei korona pääse ainakaan tuota kautta leviämään.

Muutoin ollut kuvakirjapäivä, lihapullapäivä.

Vähän sellainen olo kuin aina kaikkein kiireisimpinä työaikoina, mutta käänteisesti. Kun töissä oli yhtä aikaa paljon tekemistä, monen asian (artikkelin, raportin, gradulausunnon…) dead-line uhkaamassa ja samaan aikaan jokapäiväisiä aikaa vieviä vakiohommia (seminaari, vastaanotto, oppiainekokous), tuntui, ettei saanut mitään aikaiseksi. Ei saanut, ei yhtään mitään, aloitetuksi saatikka valmiiksi tehdyksi.

Nyt on sellainen tunne, että kun kalenteri on TÄYSIN tyhjä, ei tule ryhdytyksi millekään. Ei millekään. Ei huvittaisi tehdä sellaisiakaan asioita, joita koskaan ei edes mieti, että ne pitäisi tehdä: esimerkiksi käydä kaupassa, imuroida, hoidella omat ja äidin pankkiasiat, tehdä kasvohoito tai uusia kirjastokortti. Tavallisesti niitä ei ”laske”, niitä ei aikatauluta, saatikka merkitse mihinkään kalenteriin tai to-do-listalle, ne vaan hoituvat kun on aika.

Tänään en ole saanut mistään kiinni. Hiihtämässä sentään kävin, mutta siihen sitten kaikki läsähtikin. Postauksen aloittaminenkin lykkääntyi tunti toisensa jälkeen.

Luulen, itseni tuntien, että ehkä auttaisi jos tekisin to-do-listan ja aikatauluttaisin hommat, tekisin ”lukujärjestyksen” tai ”työvuorolistan” itselleni, niin saisi jonkinlaista rotia tähän haahuiluun. Töissäkin hyvä keino ruuhkan purkuun ja stressin välttämiseen oli se, että kirjasi tehtävät hommat listaksi, kiireellisyys ja välttämättömyys järjestykseen, ja vakuutti itselleen, että ei sitä tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan, ei vain voi. Enempään ei pysty. Eihän tuo ihan aukottomasti toiminut, mutta kyllä se auttoi vähän.

Huomenna ensimmäinen tehtäväni on tehdä lista. Ja yksi kohta olkoon tuon pikkumaljakon täyttö. Tai tuon kuvan käyttö – jotenkin. Tehtävä tuon kuvan toisinto: tehtävä sille jotain!

Tänään oli tarkoitus lähteä piipahtamaan kaupungilla, ehkä Pentikillä tai Sokoksella – jotain pientä kodin sisustusta, tulppaanien lisäksi ehkä takkahuoneen pikkupöydälle uusi pikkuliina tai jotain. Mutta kun olen nykyisin kovin laiska lähtemään yhtään mihinkään, eikä ostoksille lähteminen ”näinä aikoina” lopultakaan ole mikään ensisijainen juttu, niin lähdinkin sitten kävellen ulkoilemaan. Olipa mukava. Tuuli oli vielä aika kova, mutta jotenkin nautin pitkästä lenkistä mahdottomasti – ja sellainen ”minulla on mahdollisuus, perjantaina keskipäivällä, tuosta vaan, täällä tepastella.”

Palasin metsäpolun kautta ja muutaman kuusen oksan otin mukaan, jotta jotain somistusta voisin rakennella kotiin… Kivimurske ja lasipurkki ovat vanhoja kaapeista löytyneitä juttuja, hiihtäjät joulukukkakorista, mutta alla oleva valoalusta on aika uusi. Tilasin sen nettikaupasta – pieni ”valopöytä” kuvauksia varten, mutta nyt siitä tulikin olkkariin tämmöinen asetelma. 😉 Ehkä huomenna rohkenen sinne Pentikille.

Eilen illalla alkanut lumipyry jatkui yöllä – katseltiin sitä, sitäkin, kello kolmen aikoihin, kun heräsin siihen, että makuuhuoneen seinille heijastui sininen vilkkuvalo. Oli muuten aika valju tunne. Ja siinähän se oli poliisiauto meidän kujalla, työhuoneen edessä, naapurin portin kohdalla. Pillit ei soineet, mutta valot vilkkuivat (siihen asti että löysin kännykän kuvatakseni). Pikkusen farkkuauton olivat pysäyttäneet ja ainakin puolisen tuntia olivat. Kun mitään ei tapahtunut menimme takasin nukkumaan. Mikä yllättävää, nukahtaminen onnistui.

Nykyisin meidän ”umpiperäkujalla” ei paljon virkavaltaa näy, mutta parikymmentä vuotta sitten tuntui, että ainakin viikonloppuisin poliisipartioiden reitti kulki meidän huudeilla. Läheinen Meri-Toppilan asuinalue oli silloin kasvuvaiheessa, tiettävästi siellä oli (taitaa olla vieläkin?) vilkasta huumekauppaa ja muuta hämärää touhua. Naapuririvitalon parkkipaikalta useammastikin autosta vietiin renkaat alta, yhdeltä naapurilta suunnilleen kaikki arvokkaampi irtaimisto (telkkarit, tietokoneet, korut,…) Lintukodossakin joskus pulpahtaa pintaan.

Amaryllis. Meidän jouluamaryllis on täysin riippumaton kalenterista, tavallisista kukkimisajoista ja tavoista. Hämmästyksekseni ensimmäisestä vanasta puhkesi ennennäkemättömän näköinen kukka, tuollainen ”kerrannainen” vai miksi tuollaista kutsutaan? Se kuihtui nopeasti, jo ennen joulua. Joulun jälkeen vietiin kukkakori mökille, jossa hoksattiin, että toisessa vanassa on nuppu ja toinenkin. Varsi kasvoi liki metriseksi, eikä kukka kaamoksen pimeydessä puhjennut ollenkaan, lopulta varsi vain katkesi. Sitä vaille, että olin jättämässä koko korin mökille, mutta kun näytti, että sieltä puskee vielä uutta toimmekin kotiin. Nyt on jo neljäs kukinto menossa.  Ja minä olen jo ehtinyt kaksi tulppaanikimppuakin ostaa, ja huomenna taidan ostaa kolmannen. Joulu- ja kevättalvikukat sulassa sovussa.

Koko päivän yhteisiä ruokahetkiä lukuunottamatta olen kuunnellut kirjaa (Totuus Harry Quebertin tapauksesta); kohtuullisen koukuttava kirjajärkäle. Yhtä lailla aamun hiihtolenkki kuin iltapäivän kuvauskokeilut, kodinhoitohuoneen kaappien siivous kuin ruoanlaitto ovat soljuneet huomaamatta kirjan maailmassa eläen. Varmaankaan en olisi tätäkään kirjaa valinnut, jollen olisi Helmet-lukuhaasteessa mukana. Sen FB-sivujen kautta saa vinkkejä kirjoista, nimenomaan sellaisista, joita ei itse hoksaisi valita. Hyvin on minulla lähtenyt liikkeelle haastekohtiin kirjojen löytäminen ja lukeminen. Ajattelin, että aina kuunvaihteessa teen tänne blogiin pienen yhteenvedon lukemistani/kuuntelemistani kirjoista: tämä tammikuu tuntuu kyllä merkillisen pitkälle, mistä lie johtuu…

Joka tapauksessa: lukeminen kannattaa aina.

Lumipyrypäivä, joten ei lenkkiä suksilla eikä edes kävellen. Jotain järkevää tekemistä oli keksittävä.

Pieni kaktuskokoelmani on ollut heitteillä pitkän aikaan, kasvaneet ulos purkeistaan, notkahdelleet, nuutuneetkin. Kaikki kuusi erilaisissa purkeissa ja muutoinkin kaikkea muuta kuin mukava sisustuselementti. Myös muut viherkasvit osoittautuivat tarkemmin tarkasteltuna olevan kohennuksen ja kuntoutuksen tarpeessa. Ajelin Bauhausiin ostamaan multaa, koristekiviä ja muutaman ruukunkin sekä yhden traakkipuun. Se sujui helposti ja joutuin. Varsinainen projekti kyllä sitten vei aikaa ja aiheutti piikkejä sormiin, vaikka kuinka oli työrukkasia etc. suojana. Any way, nyt homma tehty.

Maailmantuskaa minulla ei ole paljon tapana kokea tai kärsiä, mutta ilon päivä tänään on ollut. Erityisesti Kamala on tehnyt siitä historiallisen. Tuntuu, että nyt on ainakin toivoa, että ollaan menossa parempaan ja vakaampaan…

Siinä se on!

Mun ikioma, ite tehty riddari. Olipa mukava neulottava. Ei todellakaan valmistunut tuosta vaan, kuukausi kului, joka päivä neuloin ainakin vähän. Automatkoilla, takkatulen ääressä, mökki-iltoina, pakkaspäivinä äänikirjoja kuunnellen, C Moren ja Netflixin äärellä… Mielenrauhaa ja mieluisaa tekemistä. Käsillä tekeminen on mukavaa, hyödyllistäkin.

Istex Lettlopi -lanka on islantilaista karkeaa villalankaa, jonka sanotaan kestävän vähän kosteuttakin ja olevan lämmin. Näitä syitä enemmän painoi se, että Lettlopin värit ovat niin herkullisia ja se, että tuolle langalle sain valmiin, ilmaisen ohjeen. Lankojen värit puserooni valitsin itse. Minun värejäni…

Langan karkeus oli kyllä aika ajoin vähän haasteellinen, koska varsinkin oikean käden sormeni olivat pakkasjaksolla taas kerran pienillä haavoilla, mikä ei karkean langan kanssa ollut hyvä yhdistelmä. Mutta: puuvillahanskat kädessä onnistui ihan hyvin. Valmistumisen jälkeen – ohjeen mukaisesti – kastelin neuleen ja kuivuttua höyrytin raudalla, minkä jälkeen se pehmeni ja sileytyi melkoisesti. Varmasti käytössä vielä pehmenee lisää.

Pitkäikäinen vaate ei tullut kalliiksi, vaikka ostin pari pyöröpuikkoakin oli loppusumma alle 80 €.

Olisi ehkä kannattanut mittailla ja tehdä testauskappale ensin, mutta enhän minä tehnyt, vaan vain valitsin M-koon. Kauan mietin, että teen ällän, että saan vähän väljyyttä – onneksi en tehnyt, sillä M-koossa on juuri  sopivasti väljyyttä, tosin hihat ovat vähän turhan pitkät ja voisi jumpperikin olla vähän lyhyempi. Mutta toisaalta tällaisena on hyvä pyörälenkeilläkin: ei ranteet tai tai alaselkä palellu. Ja jos teen toisen …

Kyllä jo nyt kutkuttaa aloittaa toinen, jos tekisi Pehtoorillekin. Tai itselle vaaleamman (ja lyhemmän 🙂 ) version.

Oikea talvi, lumineen, pakkasineen, aurinkoineen, sateineen tuntuu hyvälle. Tänään ei muuta kuin aikaa, joten ulkonakin olin kellotta, suorittamatta.

Tietokoneen siivouksen ja varmennustallennusten järjestelyjä olen puuhaillut, niin kuin yleensäkin tammikuussa, ja siinä samalla keräillyt kuvia ja tekstejä ruokareseptipostausta varten. Eihän siitä vielä(kään) valmista tullut mutta sen verran jo sanoa että tämä raikas kevättalven salaatti tulee mukaan (huomiseen?) postaukseen. Tänään meidän kahden hengen sunnuntaisapuskalla tämä oli mitä parhain lisuke!

Veriappelsiinit ovat nyt ihan parhaita. Olen syönyt kilokaupalla viimeisten parin viime viikon aikana.

Ja sitten katsottiin leffa: mestari Cheng. YLE Areenassa sen ilmainen katseluaika on jo päättynyt, mutta neljä euroa kyllä kannattaa maksaa. Hyvän mielen elokuva. Se ”lipuu” kauniisti, eikä kauniisti kuvatut Lapin maisemat ole mikään pieni syy elokuvasta pitämiseksi.

Ihan sama. Ihan sama, vaikka kuinka olen päättänyt olla haaveilematta tulevasta, kaipaamasta parempia aikoja, ikävöimästä kesään… Niin silti.

Tässä kuvassa kyllä symbolisoituu (vai symboloituu? Onko tuollaista sanaa olemassakaan??) paljon. Ajatukset päivän lenkillä suuntautuivat väistämättä kohti tulevaa. No mutta, hyvä oli sää ulkoilla vaikken pyöräilemään vielä pääsekään. Möljällä ja Nallikarissa kuljin, enkä todellakaan ollut ainoa. Ja hyvä oli pikkupakkasessa kulkea.

Mietin pieniä ja pitkiä matkoja; pahimman kerran sorruin sellaisiin ajatuksiin kuin ”voisin käväistä vaikka Langin Kauppahuoneella lounaalla, ja kuvaretkellä Lumijoella, Limingan Arboretumissa, – talvikuvia. Mikseipä?” ja ”Sitteku! Syyskuussa olisi mahtavaa vuokrata Piemontesta tai Como-järven rannalta pieni talo viikoksi tai kahdeksi, voitaisiin lentää Milanoon (miltähän tuntuisi taas lentää!!!), vuokrata auto ja ajella talolle… ” Tai ”Jokohan toukokuussa pääsee Norjaan? – Vadsö ja lintujen kevätmuutto! Ystävien kanssa! Sepä olisi ihan mahdottoman hienoa!”

Tepastelin kotiin kaupan kautta ja laitoin italialaista (hyvää) ruokaa, nautimme pullollisen appassimentoa, kudoin ja totesin, että kotonakin on hyvä.

Tänään oli ajatuksena olla liki koko päivä koneella, tehdä eiliset kuvat asiakkaalle valmiiksi. Ainoa aie poistua kotoa oli käydä Kauppahallissa systerin kanssa lounaskahvilla ja ostamassa kalaa, leipää ja vihanneksia. Noh, nuo tein. Hyvä lounastuokio, ja viikonlopuksi asti riittävästi hyviä raaka-aineita hankittuna. Menipä sen jälkeen asioilla tovi, ja rohkenin hetkeksi ulkoilemaankin. Jokirannassa hyytävässä, kylmässä ja kosteassakin säässä pieni pyrähdys. Mutta kannatti se. Tammikuun kuva on nyt otettu. 🙂

Iltapäivällä sitten huomio vielä ihan muuhun kuin kuviin – johan taas huolen lykkäsi.

Illaksi olen palannut kuvien äärelle, samalla kirjaa kuunnellen.

Kauan minä vitkuttelin ja keksin kaikkea huushollattavaa, erinomaisen tähdellistä sijaistoimintoa, että voisin perustella sitä, ettei tarvitsisi lähteä ollenkaan ulos. Puolen päivän jälkeen lopetin pakkasen (jota oli kuitenkin vain – 12 C) ja jäätävän tuulisen talvisään välttelyn ja puin kerroksen toisensa jälkeen alle ja ylle ja ULOS. Hiihtämään en sentään lähtenyt. Suojaisissa paikoissa oikeinkin hyvä ulkoilusää, mutta vastatuulessa tuntui, että selkäydinnestekin jäätyy. Pureva vinkka liki sattui kasvoilla.

Mutta aurinkoa ja D-vitamiineja oli tarjolla, joten Hietasaaressa ja Nallikarissa kiertelin ja kuvailin sen verran, että voin kuitata tehneeni pienen lenkin.

Muuta mainittavaa ei sitten ole tullutkaan tehtyä. Pirttipäivä. Kun kerran on mahdollisuus sellaiseen. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tuntuu, että Kiti Kokkonen, tai siis Tanhupallokin,
osallistuu toissapäivän postauksen keskusteluun omalla hienolla kommentillaan,
omalla hurmaavalla olemuksellaan:

”Ei voi koko aikaa jäädä miettimään sitä huonoo juttuu…
Nyt ylös, niinku sano mummo lumessa!”

Insta: https://www.instagram.com/tv/CJ8yxs-Ddth/?hl=fi
tai Facebook: https://www.facebook.com/kiti.  kokkonen

Eilisellä lenkillä taivaalla oli kauniita puuterisia pastellisävyjä. Meri-Toppilan rannasta Möljän aallonmurtajlle on lyhyt matka, varsinkin jo kuvaa tele-zoomilla, mutta eipä väylän yli uskalla kävellä edes pakkasen kiristyttyä. Mutta aurinkoa oli jo näkyvissä ja kamera mukana. Toisin kuin tänään, kun olimme äidin kanssa OYS-reissulla ja puolenpäivän aikoihin palailimme sieltä. Juuri silloin olisi ollut niiiiin hieno aurinko tummansinisten pilviverhojen välissä! Sellainen pakkaspäivän, tammikuun aurinko. Torstaina voisi olla mahikset vastaavaan, silloin sitten kameran ja runsaan vaatetuksen kanssa ulos.

Mökkireissun jälkeen, viikonloppuna ei tullut oikein kunnolla liikutuksi, ulkoilin lähinnä vain pienten kanssa puistossa ja lähimetsässä. Askeltavoitteet ei aivan saavutettuja, eilenkin lenkiltä oli kiire kotiin: innostuin tekemään vähintäänkin runsaan, monen kulholllisen kiinalaisen sapuskan meille. Pienille riitti paistettu nuudeli, vaikka millaisia wokkeja olisi ollut lisukkeeksi. Kasviksetkin suikaloin alusta asti. Mukana muutama uusi kokeilu joista saa hyviä, nopeita arkiruokia. Juniori piti erityisesti yhdestä broiler-soosista. Yritän tällä viikolla saada aikaiseksi koosteen viime aikojen ”uusista” arkiruoista, joita on tullut kokeilluksi, kehitellyksi, kokatuksi.

Ruokaan liittyy myös nyt yksi kuuntelussa olevista kirjoista: Lasse Lehtisen ”Salakapakoita ja tappaiskeittoa”. Se on sellainen omaelämäkerrallinen ruokakirja, joka on mielestäni aika hyvä. Lehtinenhän osaa kirjoittaa, olla sarkastinen, ja hän on todellakin kiertänyt maailmaa ja tutustunut ruokakulttuureihin, joista hän kertoo kytkien ruokakokemukset osaksi, paitsi omaa eläämäänsä, myös osaksi ko. maan tai paikkakunnan historiaa ja yhteiskuntaa  – tekemättä sitä kuitenkaan puuduttavasti. Mitä mainion kirja kuunneltavaksi vähän pidemmän ruoanlaittosession ohessa, – niin kuin minulla eilen.

Ja toki nyt illalla olen sitä kuunnellut, kun olen keskittynyt mun riddarin ”kokoamiseen”: nyt on alaosa ja hihat valmiina ja alkaa kaarroke. On kuulkaa hidasta. Ainakin minulla. Ja yhdistelypuuhissa tuli yhtäkkiä takauma: hoksasin, että olen ehkä kerran aiemminkin tainnut tehdä ”riddarin”. Tietämättä, että se ehkä oli islantilainen neulemalli. Se oli vihreä, tosi isotöinen. SIitä ei ole oikein kunnon kuvaa, sillä siihen maailmanaikaan (1985?) ei jokaisesta sapuskasta ja jokaisesta neulotusta villasukasta kuvia räpsitty 😀

Mutta muistin, että se oli sitten usein mulla raksalla ja löytyihän niistä kuvista yksi, jossa sitä näkyy edes vähän. Mikä on kriteeri sille, että neulepusero on ”islantilainen riddari” – ehkä tuo ei sittenkään ole?

Kuvassa olen nuorempi kuin meidän esikoinen on nyt. Tuntuu hassulta. Itse asiassa Tyär taitaa tänään olla päivälleen sen ikäinen kuin minä olin silloin kun sain hänet. Eikä ketään yllättäne, että omasta mielestäni olin silloin paljon vanhempi, mutten todellakaan viisaampi kuin hän on nyt.

Nyt palaan neuleen ja kirjan pariin. Koukuttavat.

Here comes the Sun!

Kaamos on ohi. Saariselällä aurinko nousi tänään ensimmäistä kertaa reiluun kuukauteen. Emme jääneet odottelemaan ensi säteistä Kaunispään huipulle tai muuallekaan mökkimaisemiin, vaan lähdimme valoa vastaan, valoa kohti. Aamuyhdeksältä hyvästelimme nuorenparin joka jäi etätöihin ja -opiskeluihin, hiihtämään ja juoksemaan sekä tietysti nauttimaan Hangasojan verkkaisesta elämänmenosta.

Sinnekin kyllä jo myöhään eilen illalla kantautui maailmalta uutisia, joita oli vaikea uskoa todeksi (USAn vaalimellakat) ja jotka taas lisäävät huolta omassa maailmassakin (Oulussa koronaa kolmessa palvelutalossa). Näistä huolimatta kunnon unet ja aamulla toimeksi jotta pääsimme kotimatkalle.

Me näimme tänään auringon – ensimmäisen kerran tänä vuonna!

Yläpostojoella se oli vasta aavistus taivaanrannassa, mutta Napapiirille tullessa jo vilahti melkein kokonaisena näkyvillä.

Matka taittui joutuin, kehuisinko taas Kemi – Oulu -väliä? Voisinpa vaikka: on se niin hyvä nyt. 🙂 Hyvissä ajoin oltiin kotona ja poikkeuksellisen pitkän (10 vrk) poissaolon jälkeen paluu ruotuun. Ja paluu myös vähän toimeliaampaan, säännöllisempään elämänmenoon kuin on tänä vuonna vielä on ollut. Mutta nyt unirytmi ja ruokarytmi (ja -määrä) taas entisiin uomiin. Onneksi Oulussakin on mukavan talvista. Päivä kerrallaan, kiirehtimättä, tässä hetkessä … vuosi on jo hyvällä alulla.