Joulupuurobrunssi tänään aamupäivällä

 …. sehän olikin oikein mukava juttu. 🤶

Olihan puuron lisäksi kaikenmoista muutakin, ehkä vähän liikaa makeaa, mutta niinhän sitä on tapana joulun pienissäkin juhlahetkissä. Ja parasta, että oli ihan rauhallinen pyhäaamu yhdessä. Joulua voi viettää jo odotellessa, ja sekin tuntuu hyvälle. Pieni kutkutus, mutta toisaalta rauha.

Apsullehan se tuli manteli puurosta: ei aio mennä naimisiin tänä vuonna. 🙂 Hedelmärahka oli minulle parasta, lapsille ei tarpeeksi makeaa. 🙂

Toissapäiväisen lakkajäädykkeen reseptin kirjoittelen vielä illan päälle, viimeistään aamusella… Sitä voin kyllä suositella joulupöytäänkin.

Muutoin päivä on mennyt joululahjaneuleiden parissa. Muutaman viimeistelyssä, yhden kaarroke vielä kokonaan tekemättä, mutta sekin nyt jo kunnolla alulla.

Olemme olleet ystävien kanssa koko pitkän illan.

Nauttineet pitkän menun herkuista (kaikki oli hyvää, moni herkullista, jopa poltettu kerma!! ja jouluhalko ja … kaikki) , nauraneet. Ehkä vähän kyyneleitäkin oli illassa, ikävä ainakin oli, jutelleet, muistelleet, katselleet vanhoja kuvia. Paljon hyvää tässäkin päivässä.

Marttojen legendaarinen ohje: ”Siivoa jouluksi kaapit vain jos aiot viettää joulusi kaapissa” sattuu kohdalle nyt vähän pahasti.

Jos joulun vietto menee tuon aika loogisen ja monille hyvinkin helpottavan ohjeen mukaan, niin minulla taitaa sitten mennä joulun pyhät joko vaatehuoneissa tai kodinhoitohuoneessa! Ne kun on nyt siivottu. Melkein sisustettukin! Hain eilen isoja säilytyslaatikoita, joihin järjestelin runsaahkon liina- ja tablettivarastoni sekä joulu- ja muut kausikoristeet: on kerrassaan tyylikästä nyt.

Mutta tähänpä se erityissiivoilu sitten saattaa jäädäkin. Mutta joka tapauksessa nyt on oikein hyvä olo kun sain nuo tehtyä.

Joulubingooni on aika monta ruksia jo tullut. Ihan kokonaan en tuota varmaan saakaan täyteen: jouluhan ei ole stressin paikka. Vaatehuoneessa ainakaan. 😂😂

Artikkelikuvassa olevat ruusut löysin kun olin kävelyllä hautausmaalla. Ihan lähellä vanhempieni hautaa olivat nämä, enkä näiden kaikkien vuosien aikana ole ennen nähnyt. Lienevätkö pronssia? Tavattomasti pidin niistä.

Ostin toissaviikolla yhden valkoisen amarylliksen – Lidlistä, halvalla. Kaksivanainen aika pieni amaryllis maksoi kuusi euroa. Hain parin päivän jälkeen kaksi lisää.

Nyt ne kaikki kukkivat, toiset – ja ehkä kolmannetkin vanat ovat jo nousemassa. Jo monena vuonna amaryllis on syrjäyttänyt hyasintin, ja joulutähdetkin. Noh, yksi joulutähti sentään kuuluu eteisen peilipöydälle. Se on yleensä punainen, mutta amaryllikset valkoisia.

Kukillahan on usein symbolisia merkityksiä, jotka vaihtelevat kulttuurista ja aikakaudesta toiseen. Amarylliksella tuntuu olevan aika monenlaisia symboliarvoja. 

Jo antiikin Kreikassa… Niinhän tällaiset tarinat yleensä alkavat, ja niin tämäkin.

Kreikkalaisesta mytologiassa rakastunut nymfi (tai paimentyttö) nimeltä Amaryllis halusi herättää vain kukista kiinnostuneen Alteo-nuorukaisen kiintymyksen – ja kiihtymyksenkin?, mutta kun ei siinä muuten onnistunut, hän Delfoin oraakkelin neuvon jälkeen lävisti oman sydämensä kultaisella nuolella Alteon oven edessä. Amarylliksen sydänverestä syntyi verenpunainen kukka ja Alteo vihdoin huomasi Amarylliksen! Myytti amarylliksesta oli syntynyt; sen sanotaan edustavan rakkauden ja halun muuntavaa voimaa. Kukan kreikkalainen nimi, joka siis nymfilläkin oli, tarkoittaa kimmallusta. 

Amaryllis yhdistettiin usein myös jumalattariin tai muihin voimakkaisiin naishahmoihin, kuten Afroditeen tai Venukseen. Kristillisessä symboliikassa amaryllis edustaa jumalallista kauneutta, puhtautta ja sillä on yhteyksiä Neitsyt Mariaan ja raamatullisiin teksteihin.

Kukan kasvutapa- ja kukinta-aika liitettiin myöhemmin myös uudestisyntymiseen ja ylösnousemukseen: sipulin kyky olla lepotilassa talvikuukausina, ennen uudelleen nousua keväällä, edusti elämän syklistä luonnetta. 

Viktoriaanisessa Englannissa Etelä-Afrikasta kotoisin oleva amaryllis edusti eksotiikkaa: kukan voimakasta karmiininpunaista väriä ja ainutlaatuista muotoa pidettiin harvinaisina ja toivottavina piirteinä. Tuolloin amaryllis yhdistettiin usein ylpeyteen ja kauneuteen, ja sen katsottiin osoittavan myös voimaa ja päättäväisyyttä, nimenomaan sen takia, että ne ovat korkeita kaikkien muiden talvikukkien yläpuolella. 

Nämä symboliset assosiaatiot ja mielikuvat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Ja kulttuurinen merkitys on kehittynyt ja muuttunut ajan myötä.

Jotenkin ylväs ja kaunis se on! 

Vähän aavistelin ja pelkäsin, että tässä käy näin.

Tarkoitushan on ollut opetella uusia julkaisumetodeja ja -tapoja, uusia ulkoasuja ja saada vähän helpotusta tähän minun bloggaamiseeni. Pakata valtaisaa blogiarkistoa pienemmäksi, ehkä jopa säästää webhotellikustannuksista. ja kaikkea muuta hyvää ja kaunista on tässä kolme päivää ollut aikeena saada aikaiseksi. Ja kuinkas sitten kävikään?

Vähän sellainen olo kuin joskus aikoinaan, kun kirjoitti artikkeleita tai loppulausetta kirjan luvun loppuun: alussa oli tuhannen innoissaan, varmana asiastaan, kaikki loogisesti ja asiantuntevasti pohdittuna valmiiksi. Aikani kirjoittelin, todistelin, viittailin guruhin, vyörytin argumentoinnin tueksi valtaisan empiirisen aineiston todistusvoiman, ehkä jossain vaiheessa olin jopa kokemusta ja kykyä aistivinani itsestäni, kunnes hoksasin kirjoittaneeni itseni ja tekstini ihan solmuun ja vielä solmun jonnekin umpikujan perälle. Näin on käynyt tänään. Ja sitten vielä ulkoiset tekijät (webbihotelli) ovat lisänneet hämmennystäni.

Tänään olen saanut KAIKKI (myös esim. Muistikuvia-sivuston että Oulun voutikunnan kuvasivuston) ihan sekaisin. Salasanat eri alustoille sekaisin, ja ties mitä kaikkea sekaisin.

Ilon läikähdyksiäkin on ollut: tapasin Apsun aamupäivällä. Oli taas pojanpojan hammaslääkärireissu, jossa mummi sai olla kaverina. Hyvin meni tänäänkin, ja suunniteltiin ens viikonlopulle yhteistä piparkakkutalon rakentelua.

Ja se mielessä ja itseäni piristääkseni avasin paketista jo ainakin kuukausi sitten tilaamani uuden talolyhdyn. Puutarhurinmajasta tämäkin.

On päivälleen vuosi siitä, kun lensimme Espanjaan osallistuaksemme Andalusian suurelle kiertomatkalle. Osallistuttiinhan me, vaikka kiertomatkamme torsoksi jäikin (korona!). Tulipahan mieleen, kun nyt katselee uutisissa ja netissä videoklippejä tulvivista kaduista, vesivirroista ja kaaoksesta liikenteessä. Pahalta näyttää, ja tuntuukin.

Viime vuonna ei yrityksestä huolimatta saatu korona- ja influenssarokotuksia ennen reissua (oli muutamasta päivästä kiinni), ja seurauksethan sitten olivat aika ankeat. Nyt saimme rokotusajat ensi lauantaille. Ainakin Oulussa on merkillisen vaikeaa ollut järjestää ikäihmisten, senioreiden, vai miksi meitä yli kuusvitosia kaupungin retoriikassa kutsutaankaan, rokotukset: tuntien jonot ulkona rokotuspisteiden ulkopuolella eivät ole olleet Pohteen (Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen) toiminnan toimivuuden parhaita ilmenemismuotoja. Noh, nyt ei enää tarvitse jonottaa.

Minullakin alkaa vihdoin flunssa helpottaa, joten senkin puolesta pääsen hankkimaan rokotteen. Järvenpään Satusaunan tarhan (syksyn ensimmäisen) flunssa-aallon tauti kesti 1-vuotiaalla muutaman päivän, 1-vuotiaan vanhemmilla muutaman viikon, mutta mummilla muutaman kuukauden, ja bonuksena siihen kuului vielä aika perusteellinen poskiontelotulehdus sekä äänen häipyminen vielä viime viikolla aika ajoin lähes totaalisesti. Mutta nyt ohi on!

~~~~~~~~

Muistiinpano itselle: tänään loppui kausi.
Nyt luvut (tuossa neljän kesän pyöräilyt) sellaisia,
että on hyvä mieli.

”Pukki ja oikeinmerkki” sen tekevät
– kuten sukurasitteeseen kuuluu. 🤣

Nyt lähtee sykkeli huoltoon ja talvilevolle.

(Otsikkokuvassa otos kännykällä Hartaanselältä kohti Toppilaa:
Tervaporvarinpuiston rantatie on jo auki,
mikä ilahdutti kovasti. Kevyenliikenteen uusi silta on vielä ”vaiheessa”.)

Hieman arveluttava, tai ainakin outo, juttu sattui tänään silmiin kauppareissulla. Ruskon Cittarissa Pirkka-kimppua valitessani hoksasin suunnilleen ikäiseni naisen valitsevan pitkään ja huolellisesti irtiksiä, keräsi niitä pienen pussillisen, ja tuli sitten hänkin katselemaan kukkaämpäreitä – ja samalla vaivihkaa syömään niitä karkkeja! Tovi siinä oltiin yhtä aikaa ja hän mutusteli karkin toisensa perään, siirtyi jonnekin, ja kun minä jo olin siirtynyt karkkihyllyjen läheiseen kassajonoon, tämä karkki-ihminen meni vasta silloin punnitsemaan ne karkit. Siis syötyään pussista varmaankin kourallisen irtiksiä. Muka vaivihkaa katselin touhuaan… Enkä tietenkään sanonut kenellekään mitään. Hämmästytti kyllä!

Hämmästytti melkein yhtä paljon kuin se, kun vuosia sitten alkukesästä näin hautausmaalla perheen, joka tuli vanhempieni haudan viereiselle käytävälle kukkapurkin kanssa, asettelivat sen kauniisti paikalleen ja ottivat sitten kännyllään kuvia toisistaan haudan äärellä. Ja tämän episodin jälkeen, ottivat ruusupurkin takaisin kainaloonsa ja lähtivät jatkamaan matkaa. Sukulaiset saivat varmastikin kuvatodisteen haudalla käynnistä ja kukkien viemisestä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään sain päätökseen Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) 5-osaisen Kannas-sarjan. Ykkösosan kuuntelin joskus kesällä, nyt ennen mökkirupeamaa latasin loputkin Bookbeatista. Muistan, että Laila Hietamiehen kirjat olivat niitä, joita äitini osti itselleen joulu- ja äitienpäivälahjoiksi, taisi joskus suositella minullekin luettavaksi. Eivätpä olisi voineet vähempää kiinnostaa.

Minulla taisi olla Hemingway- Irwing- tai Waltari -kauteni niihin aikoihin… Nyt kun minulla on menossa mm. saamelais- ja lappilaiskirjailijoiden vaihe, evakkokirjallisuuden vaihe, yritys lukea  (= kuunnella) aasialaisten kirjailijoiden romaaneja, ainainen kiinnostus elämäkertoihin ja historiallisiin romaaneihin, olen löytänyt Hirvisaaren. Olisinpa kuunnellut nuo ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan äidin biografiaa.

Nämä eivät ole kärsineet vuosikymmenten saatossa, ne ovat romaaniksi kirjoitettua arjen historiaa ja sosiaalihistoriaa. Kirjat ovat lähes pelkkää dialogia, vuoropuhelua tai päähenkilöiden ”ääneen ajattelua” ja Johanna Kokon lukemana karjalan murre soljuu luontevasti, niin soljuvasti, että tämän kolmeviikkoisen murrekylvyn jälkeen miekin huomaan ajattelevani jo karjalan murteella, ainakin vähäsen.

Tähän saumaan sattui tälle illalle Oulun Historiaseuran (striimattu) esitelmätilaisuus, jossa kollega, karjalainen sukujuuriltaan hänkin, puhui evakoiden muistoista. Nimenomaan muistoista. Kovin tutulta tuntuivat.

Onni on sulatettu pakastin sekä mutkien ja saapumisongelmien kautta perille saapunut posti. Ja vaihteeksi hyvin nukuttu yö. Pitkään nukuttu. Päivässä siis paljon omia ja muiden onnistumisia.

Ja parasta oli Mukkavuopajan patikka. Kun kerran Ivaloon puolenpäivän jälkeen taas ajeltiin, päätettiin tehdä myös päivän lenkki/patikka siellä.

[Tässä tämän päivän kuva, vrt. eiliseen Ivalosta paluuseen.]

Aamulla herätessä mökin mittarissa oli – 15 C, mutta iltapäivän ”taajamapatikan” aikaan pakkasasteita ei ollut enää kuin muutama. Aurinko paistoi, oli tyventä, valoisaa ja tasaisella hyvä kävellä.

Kerran aiemmin on kävelty Ivalon keskustan reunamilla kulkeva kävelyreitti, jonka varrelle tänäänkin hakeuduimme.

Reitti (pituus vaihtelee valittujen pätkien mukaisesti kahdesta kilometristä ainakin kymmeneen (Jänkkävaaran vaellusreitin pituus ?). Ja se on hyvin merkitty, viisikielisesti: viitoitus on suomen ja englannin lisäksi pohjoissaameksi, inarinsaameksi ja kolttasaameksi.

Meille tuli tepastelua kai noin seitsemän kilometriä, reilusti yli tunti, melkein kaksi kuljettiin vaihtelevaa, toki tasaista, vähän lumistakin reittiä. Reitti on hyvin merkitty ja sen varrella on paljon opastauluja. Yksi hömötiäinen nähtiin, mutta ei muita liikkujia.

Mukkavuopajan*, joka laskee Ivalojokeen, pinta oli tyven, riitteinen, jäinen, sula. Talven tulo näkyi vedenpinnassa monin tavoin, kauniina.

mukka, mohkke – joen mutka, laakson kainalo

vuopaja – joenuoma (umpeutunut), syvä ja kapea lahti

• Mukkavuopajan kävely- ja luontopolku Mukkavuopajan luontoreitti sijaitsee Ivalon kylän keskustan tuntumassa pääosin Vuopajan rannalla. Luontoreitti on kuljettavissa ympärivuotisesti; talvella reitti on valaistu. Reitin varrella on useita luontopolkutauluja, joissa kerrotaan alueen luonnosta ja kulttuurista. Reitille on useampia lähtöpisteitä; 1) Hotelli Ivaloa vastapäätä Porotiellä on merkinnät varsinaiselle reitille. 2) Petsamontien ja Ilvestien risteyksestä pääsee myös reitille 3) Petsamontie-Mukkavuopajantie-Tavihaarhantieltä pääsee reitille. Reitti on helppokulkuinen ja on suosittu mm. lenkkeilijöiden keskuudessa. Reitin varralla on opastekarttoja.

Aamut on parhaita.

Senhän toki tiedän, mutta miksi se on tahtonut unohtua viime aikoina. Jotenkin lusmuillen olen aamut usein tuhlannut, lukenut netistä uutisia, vatuloinut jonkun pikku asian parissa (pyykkiä, kauppalapun tekoa, sähköposteihin (niitä on joinakin aamuina ehkä monikko, siis kaksikin samalle aamulle!!, jonkun laatikon siivous…). Tänään en vatuloinut. Sen että kahvit ja puuro oli keitetty ja nautittu, sadekartat netistä vielä tarkistettu, pukeuduin sateen pitäviin vermeisiin ja lähdin ulos.

Aamuöisten ja aamupäiväisten  sadekuurojen välissä oli puolitoistatuntinen hämärää, happirikasta, aika hiljaista ja edelleen keltaista ulkoilmaa saatavilla.

Ja sen jälkeen koko päivä reipas ja aikaansaapa olo. Väistämättä tuli vannotettua itseä, että ”pidä tämä”. Lupasin yrittää.