Jokohan on ”joulunalusaika”?

Reilu viikko ensimmäiseen adventtiin, eikä minulla ole vielä paperista joulukalenteria hankittuna. Ei vaikka eilen ja tänään olen kulkenut monissa liikkeissä ja putiikeissa, joissa oli myynnissä kalentereita. Minä tulin vain keskittyneeksi myyntihommiin, joten ostokset jäivät välistä. Joskopa tässä viikonlopun tullessa saisin ostetuksi kalenterin.

Viikonloppu on kyllä niin täynnä ohjelmaa, tekemistä ja menemistä, että en oikein tiedä, miten kaikkeen ehdin. Jo tänään aloitin lauantai-illan juhlan valmistelun; on viinikerhon 28-vuotisjuhlat, ja tänä vuonna pidetään kuten usein ennenkin meillä. Viime vuonna oltiin ko. viikonloppu Tampereella, jossa Billy Elliot Tampereen Työväen Teatterissa ja ravintola C! Lisäksi Salud ja Piemonte, kuljeskelua pitkin Tamperetta, ystävien seuraa, viiniä, shoppailua, – kaikkinensa melkoinen juhla oli se. Niinpä nyt onkin pienimuotoisemman synttärikekkerin aika.

Eilen vihdoin keksin viineille teeman, ruokamenu on poikkeuksellisen helppo ja ainakin määrällisesti hyvinkin vaatimaton, mutta tekemisensä siinäkin. Ja saattaahan se olla, että huomenissa jo vähän innostun köksäämään, kun tämän kalenteri- ja korttitouhun olen nyt saanut rullaamaan.

Huomenna siis siivous- ja roudauspäivä, viinitietoprujun tekeminen ja kakkupohjat voisin leipoa – ja ehkä jopa kattaa pöydän. Se on aina vähän tavallista monimutkaisempaa silloin kun on samana iltana ensin viinitasting, joka jossain vaiheessa liukuu illalliseksi. Paperit ja pisteytykset vaihtuvat lautasiin ja ruokaan – viini säilyy koko ajan. 😉 Mahdollisimman paljon haluan tehdä valmiiksi – saan sitten istua rauhassa nauttimassa.

Perjantaina päivällä on minituparit, ja vielä illaksi kaupungille. On LUMO! Yksi parhaita, ellei paras, vuosittainen yleisötapahtuma Oulussa. Lauantaina aamupäivällä saattaisin ehtiä käydä Oulunsalossa, jossa on maalaismarkkinat ja illalla ne synttärijuhlat. Ja sunnuntaina avautuu pieni joulupuoti, iltapäivällä pikkuperhe tulee syömään ja ehkä illalla vielä uudelleen LUMOa ihastelemaan ja kuvaamaan.

Mitä luultavimmin viikonlopun kuvasaaliista osa päätyy blogini joulukalenteriin, jonka jossain muodossa olen taas ajatellut kasata. Vähän mietin sellaista, että olisikohan teistä bloginlukijoista apua? – Josko kertoisit oman ja/tai perheesi parhaan tai edes kovasti tykätyn jouluruoan, -leivonnaisen, -herkun, -karkin tai -juoman, mieluusti vielä jonkun ”ei-niin-tavallisen”. Lähetä minulle resepti tai kuva tai jouluviinin tai muun juoman nimi, jouluiseen herkutteluun liittyvä tarina, tai linkki jonnekin jouluiseen juttuun tai tapahtumaan, niin yritän visualisoida (=kuvata) sen ja luvallasi jakaa reseptin tai vinkin jouluherkusta, ehkä jopa itsekin sen tehdä. Lähetä juttu/kuva/linkki/resepti suoraan minulle sähköpostiin (reija at satokangas.fi) tai kommentoi tähän alle tai joulukuussa joku päivä tai ilta kun idea tulee mieleen. Kaikkien jotenkinkaan osallistuneiden kesken voisin arpota uudeksi vuodeksi kuohuviinipullon tai lähettää kalenterin – ihan miten arvonnan voittaja haluaa. Siis tämmöinen talkoilla tehty joulukalenteri? Onnistuisikohan?

Postikorttikauppias

On vähän sellainen kaupparatsu -olo. Olen tänään kiertänyt myymässä korttejani aika moneen paikkaan. Ja ilokseni ne ovat saaneet melko hyvän vastaanoton. Yksi iso moka tai asiantuntemattomuus minulla niitä tehdessä on tapahtunut: korteissa ei ole EAN-koodia. Ja se sitten oli ainakin kahdessa paikassa korttipinkan ostamattomuuteen. 🙁 Eihän minulla ollut tullut pieneen mieleenkään että olisi pitänyt esimerkiksi postimerkin kohtaan painattaa EAN-koodi. Jos ja kun toinen iso satsi kortteja menee ensi vuonna tilaukseen, niin sitten tiedän tämänkin.

Noh, kaikissa liikkeessä ja museokaupoissa ei noita koodeja tarvita. Eikä ne blogitutut, jotka ovat kortteja tilanneet, ole koodeja kyselleet. Minun onneni on se. 😉

 

Postikorttikaupassa kortteja Oulusta

Postikortti- ja kalenterikauppa on auki!

Kaikki tilaamani postikortit ja kalenterit ovat nyt tulleet painosta, ja ihan ajallaan vielä. Olen jo aloittanut niiden jakamisen, ja jatkan posteljoonin hommia tällä viikolla täällä Oulun seudulla, mutta puolitusinaa tilausta odottavat postin kulun palaamista normaaliksi. Mutta tiedoksi, että tulossa ne jo ovat.

Yleisön pyynnöstä teen vielä toisenkin kalenteritilauksen, – vakaasti uskoen, että postilakko ehtii loppua niin ajoissa, että toinen kalenterikuorma ehtii tulla niin aikaisin ennen joulua, jotta minä puolestani ehdin toimittaa ne asiakkaille.

Postikortteja toimittelen jälleenmyyntiin yhteen sun toiseen pisteeseen Oulussa. Ja tänään ahkeroimani korttikauppa on avoinna kaikille, siis myös ”yksityisasiakkaille” – siis ihan kaikille ja samoilla hinnoilla. 

Oulun vanhat kauniit rakennukset (+ Nallikari) -projektini kortteja on nyt neljä valmiina ja myynnissä: Oulun keskusta, Myllytulli-Hupisaaret, Tuira ja Nallikari. Tekeillä on vielä monen monta muutakin… Mutta ajoitan niiden valmistumisen keväälle ja kesälle, nyt aloittelen näillä.

Tässä on Nallikari.

Käyhän katsomassa – ja tilaamassa 😉  – korttikaupasta muitakin… Kortti- ja kalenterikauppa (Muistikuvia)

Juhlakausi on alkanut!

Mummin ja Apsun humputtelupäivä tänään. Tai noh, ei päivä, vaan yhteinen konserttireissu. Maukka ja Väykkä – joista mummi ei olisi varmaan koskaan kuullutkaan, jollei olisi mummi. Olen Oulun Teatterin sähköpostituslistalla, ja jokunen viikko sitten kun tuli mainos Maukan ja Väykän ”maailmankiertuekonsertista”, kyselin vanhemmiltaan, josko Apsu tuntee nämä laulavat hahmot, ja kyllä, tuttuja ovat, joten ostinpa meille liput. Iiro Rantalan sävellykset ja Apsulle tutut hahmot – ei voi mennä pieleen, eihän?

Tänään, kun olin tyttären vienyt lentokentälle ja kotimatkalle, ajelin suoraan Pateniemeen hakemaan Apsun, ja niin pojan ensimmäinen teatteri/konserttireissu oli edessä. Etukäteen en ollut kertonut, mihin mennään, mutta jo matkalla lapsi tuntui tykästyvän ajatukseen, vaikkei edes tiennyt, mitä teatteri tai konsertti tarkoittaa…

Jo narikka oli uutta! Ja oman paikan etsiminen riviltä 8. Valaistut numerot portaiden reunoilla hämmästyttivät: ”Mikki tämmöset?” Paikat löytyivät, olimme ehkä 10 minuuttia ennen esityksen alkua ja noin 150 kertaa poika kysyi, milloin ne tulee, mistä ne tulee, tuleeko ne? – Ja tulivathan ne.

Parin ensimmäisen laulun jälkeen Apsu innostui taputtamaan ja huutelemaan vastauksia, kun Maukka ja Väykkä yleisöään puhuttivat,kun he lapsia (ja aikuisia) innostivat vuorovaikutukseen.

Ja viimeisen laulun puolivälissä, kun yleisö – Apsu mukaanlukien – taputti tahtia biisille, poika kurottautui kohti ja kuiskasi korvaani: ”Mummi – tänne tullaan uudelleen.” Ja mummi oli ihan varma, että niin tullaan, tai mennään yhdessä jonnekin toiseen konserttiin tai teatteriesitykseen vielä monta kertaa. Apsu nautti esityksestä; mummi erityisesti seurasta ja tämän innostuksesta: win-win -tilanne.

Eikä siinä vielä kaikki: kun ajelimme Rantapeltoon, olivat vanhemmat paikalla ja Pehtoori oli  tehnyt sapuskan. Menussa Pehtoorin luottoreseptillä ”lihakääryleet” pastan ja fetasalaatin kera, mutta jälkkäri oli ihan uutta: päärynävaahto. Hyvää oli sekin! Entä jos sekoittaisi joukkoon – ei kourallista non parelleja kuten Apsu teki – vaan Aura-murua?

Toisen päivän peräjälkeen sain istua valmiille! Mukavaa ja makoisaa… Taitaa olla joulunalus juhlakausi alkanut oikein kunnolla.

Juhlasta juhlaan

Juhlasta juhlaan… Eeviksen yksvuotissynttärit tänään, …

Turhaan oli Miniä huolehtinut tarjoiluista, – niin oli pöytä täynnä herkkuja ja päivänsankari oli valloittava, oma rauhallinen itsensä.

Synttäreiltä suoraan ystävien luo syömään ja viettämään iltaa. Kuten sanottu juhlaa juhlan perään.

Sanoivat tehneensä ruokaa ”kalaasit mielessään”, että oli ollut paineita, että miettivät niitä kaikkia sapuskoja, joita olivat meillä nauttineet… Turhia paineita, sanon minä. Tänään söimme niiiiin hyvin, uusia, avaria, ennen maistamattomia makuja. Ja aina on ilo käydä valmiille.  Kaikki oli erinomaista, mutta makumuistoihin jää fenokoli-cappucino ja markiisi. Ja toki serrano-kampelarullat. ja … ja kaikki… Eivätkä vähiten jutut. Vanha ystävyys mahdollistaa uppoamisen syviin vesiin aika nopeasti, mutta myös sen etti jää sinne upoksiin… On hyvä välillä miettiä, mitä elämälleen voi tehdä, mitä ei ja mikä vain pitää hyväksyä. Niin paljon ajatuksia…

Niin hyvä päivä.

Perjantai-iltana

Joskus on mahdottoman mukava tuntea ansainneensa perjantai-illan, tykästyä sen leppoisuuteen ja mieluisiin makuihin, hyvään seuraan. Jalkapalloa en katsele, kun siitä mitään en ymmärrä, ei kiinnosta, – toki iloinen olen, kun Suomi näyttää voittavan.

Tänään ilta tuntuu ansaitulta. Jos toissapäivänä perhepäivällisen tuunaaminen sekä eilinen verho-operaatio ja liikunta (kävely sateessa liukkailla kaduilla) sujuivat tahmaisesti tai jotensakin ’toiskeloposesti’, niin tänään oli parempi päivä. Sekä sapuska, liikunta ja verhot sujuivat ilman tupulointia. Ja niiden lisäksi paljon muutakin. Eeviksen huomisille synttäreille lohipiirakka valmistui ihan ”ohimennen”.

Ja aamulla kävin ruoka- ja lahjaostoksilla (tuliaisia myös huomiseen iltakylään), tarpeeksi aikaisin, ettei mitään joulunavajaistunnelmaa ollut vielä houkuttelemassa väkeä kauppoihin. Jossain välähti taas ajatus: tämä elämäntilanne on aikas mukava.

Ainoa kaihertava asia tänään on ollut postin lakko: kalenteritilauksesta olen huolissani. Pienemmät kalenterit ovat jo tulleet, isot eivät. Ja sitten minulla on – vihdoin – ISO postikorttitilaus tulossa. Ja sisarelle tuparilahja (äidin puolesta). Elämässäni ”ratkaisevat” lakot ovat olleet yleensä juuri ennen viikkoa 43 (syyslomaviikko) tai keväisin (ette tiedäkään, kuinka paljon AKT on elämääni vaikuttanut!) mutta että nyt pienen-pienen valokuvausyrityksen kanssa joudun taas force major -seikkojen kanssa tuskailemaan tai ainakin olemaan vähän huolissani.

Toisaalta: pieniä on murheet.

Rapatessa roiskuu —

Touhupäivä tänään, –

heti kohta herättyä lähdin kävelemään kohti kaupunkia. Virhe! Jo kilometrin päästä alkoi sataa vettä, ja Toppilansuoran jälkeen eli noin puolimatkassa hiekoitus oli jalkakäytäviltä hiipunut ties mihin. Oli ihan mahdottoman liukasta. Se hidasti etenemistä, jopa siinä määrin, että myöhästyin kampaajalta, mitä en muista koskaan osaltani tapahtuneen. Yleensä minun luottokampaajani on myöhässä, mutta ei tietenkään tänään kun minä saavuin sateesta ja liukastellen liki 10 minuuttia myöhässä. Tästä huolimatta hiukset ovat taas sopivan mittaiset.

Ja sitten seuraavalle rastille. Systerin verhotanko- ja verhonripustusoperaatio jatkui tänään. Pehtoori oli mennessäni jo melkein saanut lisäkiskot poratuksi paikoilleen, mukana ollut Tyär avitti minua rypytysten ja nipsujen laitossa. Ja sitten päivän toinen virhe!  Minä ymmärsin väärin, ja systeri neuvoikin vähän ”ohi”, joten merkittävin aikaansaannokseni parituntisen sähläämisen tuloksena oli, että tulin nauttineeksi oikein hyvän cappuccinon ja pienen palan omenapiirakkaa. Tottahan talkoissa tarjoilut ovat tärkeä juttu! Ja päivähän se on huomennakin.

Seuraavaksi tyttären kanssa Caritakseen äidin luo. Ja sieltä sitten Pehtoori ja Apsu tulivat hakemaan meidän kotiin. Apsu kun oli kutsunut itsensä mummi-papalle kylään, kun tiesi Naanan olevan täällä. Niinpä pitkälle iltaan Pingu, Legot, piirtäminen, kuvien katselu, Mario Kart ja muu touhu olivat ohjelmassa. Jossain välissä syötiinkin, ja sitten illan tultua, kun tyttären oli jo päästävä lukemaan tenttiin, vein Apsun kotiinsa.

Olisiko jo joulukorttien aika?

https://www.vastavalo.net/galleria.php?x=191110-0839127-XW

 

 

 

Lyhyt, hyvä päivä

Aamupäivällä ulkona, sininen hetki tuokin. Aika levollista.

Ja ilta sitten ihan erilaisessa tunnelmassa.

Ehkä se, että päivät tuntuvat lyhyiltä, on osoitus siitä, että ne kuluvat nopeasti – ja mieluisesti. Ulkoillen, ja illalla (ent.) Lääninhallituksen talossa. Erinomaisen kohtuullinen, ja paljon uutta opettava, viininmaisteluilta oli tänään. Monastrell – ammattilaisen opettamana. Kyllä tästä opetuksesta jotain lastuja, tai pitäisikö sanoa pisaroita, tänne blogiinkin vielä kantautuu…

Ja toistuvasti (jo kolmas kerta) miljöö viehättää…

Hiljaisuus, kaipuu ja mennyt

Fotomaraton: Hiljaisuus.

Eihän tämä oikeastaan kuvana ole (taaskaan) minun mukavuusalueeni (siis kuvausmukavuus 😉 ) ulkopuolella, mutta parempaa en nyt osaa. Olisikohan ollut helpompi, jos oltaisiin mökillä? Siellä lumisade on vieläkin hiljaisempaa, mutta onhan tässä kuvassa ainakin kaksinkertainen hiljaisuus? – Minähän en taida elämässäni enää hiljaisuutta koskaan kuulla. Tinnitus tuntuu (vai luulenko minä vain) näin pimeänä vuodenaikana (jolloin olen tietysti enemmän sisällä) olevan voimakkaampaa kuin kesällä. Kesäisin ei ole ajatustensa kanssa hiljaa, silloin on enemmän elämää ja ääntä, ja siksi hiljaisuuden puuttumista ei huomaa. Onko kehäpäätelmä? Ehkä. Ihan omaa argumentaatiota…

Toinenkin fotomaratonin tuloksista puuttunut kuva valmistui tänään. Kaipuu. Ainainen kaipuu reissuun. Ja mennytkin on joskus kaipauksen kohteena. Runokirjatkin kertonevat jonkinlaisesta kaipuusta?

Tämä kuva syntyi, kun mietin ja kehittelin yhtä tilaustyötä. Olisiko tässä idea: ”Kirjahylly sisustustauluna”. Tästä voisi tehdä niin monenlaisia/värisiä/teemaisia versioita. Tai keittiöön voisi tehdä astiahyllyistä vastaavia.  Tuossa kohtaa hyllyssäni on Berlin ja Ireland -kirjat: nekin kohteita, joihin kaipuu. Niissä ei olla koskaan käyty.

En itse hoksannutkaan, mutta Pehtoori hoksautti, että minullahan on tässä työhuoneessani kirjahylly tauluna.

Tuossa grafiikkatyössä ei ole mitään tavallisia kirjoja, vaan Iin seurakunnan kirkonkirjoja arkiston hyllyssä. Sen on tehnyt Iin kirkkoherran vaimo Kaija Elo, joka on kuvataiteilija ja runoilija. Kun kirjoittamani Iin seurakunnan historia vuonna 1998 valmistui, sain julkistamistilaisuudessa taulun lahjaksi.

Toinen lahja, joka tuon monivuotisen, paljolti amanuenssin viran ohessa kirjoittamani kirjaprojektin jälkeen sain (lue: ostin itselleni), oli uudet laskettelusukset. 😉 Niitä ei enää meidän mökkiliiteristä tai autotallista löydy, kiertoon ovat joutuneet. Niiden jälkeen olen ostanut curverit, joilla viime talvena taisin käydä kahdesti rinteessä.

Iin historiaa vuotta aiemmin valmistuneen – vielä pidemmän ja isomman – projektin, Keminmaan historian valmistuttua, ostin silloinkin itselleni palkkiorahoista lahjan: kapean, kultaisen rannerenkaan. Nytkin se on ranteessani. 😉

Mitä opimme tästä? Taide ja korut pysyvät, urheiluvälineet eivät. Hmmmm…. olikohnan tämä nyt mitenkään erityisen hyvä opetus. 😀

 

 

Papanpäivä

”Mummi, laita se kamera pois jo. Ei enää naurata nämä kuvailujutut. ”

Näin vakava isänpäivä/papanpäivä vieras meillä tänään oli. Tosin vain juuri kuvan ottamisen hetken vakavana … Ja päivänsankari on hänkin. Tänään tämä meidän toinen iki-ihana lapsenlapsi (Tauno Tyttö Satokangas, kuten veljensä häntä kauan puhutteli) täytti vuoden. Viikon päästä sitten juhlitaan synttäreitä… Eeviksellä on ihan yhtä paljon hiuksia kuin isällään ja tädillään yksivuotiskuvissa.

Perhepiirissä tämäkin sunnuntai, ja ruoan merkeissä – kuten tavallista.

Nyt sitten suosituksia tämän viikonlopun (maku)kokemuksista.

  • REKOsta ostettu Highlander nyhtöliha, jonka laitoin viime yöksi leivinuuniin, oli tänään mitä mainiointa ja juhlavinta tortilla-täytettä. Liian myöhään hoksasin, että olisi kannattanut tehdä pita-leipiä
  • Tommasi Adorato Appassionato Bianco 2017  Tämä valkoviini saatiin ystäviltä kesän kalaaseissa, ja eilen se Pehtoorin kanssa avattiin, jätettiin tilkka myös Miniälle täksi päiväksi. Ja yhteistuumin todettiin hyväksi. Ainoa vaan, että Suomessa näyttää (tällä hetkellä) olevan vain hanapakkauksena myynnissä, lienevätkö ystävät hankkineet pullon Haaparannasta. Niin tai näin, kannattaa pitää mielessä: hedelmäinen, makoisa ja tarpeeksi hapokas, ei tunkkainen. Sellainen talvivalkoviini.

  • Jos ei innosta leipoa täytekakkua, tuulihatut ovat hyvä vaihtoehto. Kahdenlaisella täytteellä niitä oli tarjolla: minttu-suklaa-rahka-kermavaahto ja kerma-mustikka-täyte. Molemmat kelpasivat. Tuulihatuissa on tärkeää kananmunien tuoreus. Näissäkin Katan Kanalan munia. Tulevana torstaina Rekossa huikea tarjous 5 €/30 munan levy. Lämmin suositus.

Ja sitten suositus lukukokemuksesta. Elton John. Elämäkerta. Olen vaikuttunut, järkyttynyt, vakuuttunut, ja veikkaan, että viimeiset 60 sivua kirjasta on vielä TTK:n jälkeen kuunneltava. Palaan asiaan.

Kotielämää

Sitähän minä ohi kulkiessani jäin miettimään, miten tuolle heikoilla jäillä kävelleelle koiralle oli lopulta käynyt? – Pääsihän rannalle?

Toinen juttu, mitä viime päivinä lenkeilläni ”liikenneturvallisuuteen” liittyen olen miettinyt, on se, mikseivät ihmiset käytä heijastimia. Olen useinkin, jo aiemminkin, miettinyt sitä, miksei ”ympäri vuoden pimeiden iltojen maissa” (Etelä-Eurooppa etc.) käytetä heijastimia, ei edes maaseudulla, eikä paljoakaan kynttilöitä. Luulisi niiden olevan yksi arjen käytetyin juttu siellä, mutta ei.

Mutta täällä pimeässä Pohjolassa, talven tullessa, hyvät ihmiset, heijastimet kehiin: takkeihin ja laukkuihin nyt! Eikä mennä heikoille jäille…

En ollut lähelläkään jäisiä rantoja tänään, vaikkaa kaupungilla liukkailla kaduilla tepastelinkin. Ja toki kaipasin Hangasojalla olevia nastakenkiäni. Kaipasin paljon. Hangasojallahan ne. Kuten untuvatakki, vinkkelit, kunnon hanskat, etc. … Mutta liikuin silti. Ja nautin lumisista näkymistä, aika hiljaisesta kaupungista, mietin tulevaa, joululahjojakin jo.

Ja huomista ajatellen, menneessä viivähtäen, kävin haudallakin.

Iltapäivä kului taas ruoan parissa: sitä tehden ja nauttien. Huomisellekin jo tehden.

Ja tänään on Suomen suurin koti-ilta. Meilläkin taas kerran. Ja glögikausi avattu. Loimu. Ihana vadelman maku. Joulun maku.

Kahden hengen pikkujoulut

Uni loppui (taas) kesken, enkä jaksanut jäädä sitä suremaan, vaan keitin kuuden aikoihin kahvit, join ne, puin lämpimästi ylle, hyppäsin autoon ja ajelin Canonin kanssa kaupungille.

Laaniskan valaistus …

Aikeena mennä kuvailemaan mm. Mannerheimin puiston uusia ”tunnelmavaloja”. No eihän tunnelmaa ole kuin iltaisin? – tai ainakaan tänä aamuna ne eivät olleet ”päällä”. Minä kun olen siitä hassu, että tunnelmaa voi olla aamuisinkin. Pienimuotoisena osoituksena siitä se, että sytyttelen (tai Pehtoori sytyttää – riippuu kumpi herää ensin) aamuisin kynttilät sekä keittiön pöydälle että työhuoneeseen. Siispä ajattelin, että olisi voinut puistossakin olla valot aamuseitsemältä. Ei ollut, ei.

Muita valaistuksia sentään löysin. Niin kuin tämän Vanhan apteekin talon hienon julkisivun. On se vaan kaunis. Talossa olisi nyt huikea asunto myynnissä… muuten, mutta kun talossa ei ole hissiä, niin ei sitten… Tiedättekös, mistä pidän eniten tuossa asunnossa? Ovista ja hanoista! No eivät ehkä ole riittävä syy kodin vaihtoon, ja totta puhuen, eihän meillä ole tarvetta uudelle asunnolle, toivottavasti ei vielä moneen vuoteen.

Kontrasti edelliseen kuvaan oli iso, kun kävin tervehtimässä Tiernapoikia, jotka hieman hämmentyneinä katselivat taas edessä olevaa ja alkavaa jouluhäslinkiä … Hieman ovat sivustakatsojan roolissa, ja – edelleen – mielestäni väärässä paikassa. Mutta hellyyttäviä he kuitenkin ovat. Ympäröivä rakennusarkkitehtuuri ei sitten herätä kovastikaan positiivisia fiboja.

Aamun valjettua, palauduin kotiin, —

ja iltapäivällä sitten uudelleen kaupungille. Tällä kertaa kävelin, – kävimme Pehtoorin kanssa tervehtimässä anoppia, joka on jo viikon ollut sairaalassa, tai nyt jo kolmannessa sairaalassa. Onneksi kierto ei vienyt kauemmas (esim. Taivalkoskelle tai Liminkaan kuten appi ja äiti ovat joutuneet sairaalakierroksillaan kulkemaan) kuin Oulun sairaaloihin. Ei ole anoppi paljon lääkäreitä elämässään tarvinnut, topakka ja lääkäreitä kaikin tavoin kaihtava on aina ollut. Nyt vaan oli pakko, kun jalat kirjaimellisesti pettivät alta. Pehtoori ja sisaruksensa ovat päivittäin sairaalassa käyneet, minäkin sitten tänään.

Ja sitten lähdimme kaksin syömään. Paikaksi valikoitui Zivago. Minulle toinen kerta siellä (siis tässä uudessa Zivagossa) ja kyllä kannatti. Ruoka ja palvelu olivat erinomaisia. Tänään, kuten perjantaisin yleensäkin, olisi ollut pinchos-buffet, mutta päädyimme a la carteen: Pehtoorille karamellipossua, lisukkeena Tyrnävän lohkoperunoita ja Peltolan Blue-dippiä ja minulle 70-lukulainen katkarapuleipä, jossa chilimarinoituja katkarapuja, kuusamolaista Emmental-juustoa ja tillikreemiä. Kinkku ja laatikot EIVÄT kuuluneet meidän pikkujouluun, hyvä niin. Erinomaisen hyvä.

Zivago on vähän loft-henkinen, ehkä jopa varastomainen miljöö, mutta so what. Ruoka on hyvää! Tunnelma leppoisa.

Ja sitten toinen – meille ”ei niin tavallinen” -paikka. Cocktail-company vanhan, meille tärkeän Kahvi-Aulan paikalla Tornitalossa. Hoh hoijaa niitä muistoja, vaikka tyyli on ihan eri kuin 70-luvulla. Kuinka monta askillista tupakkaa olenkaan Kahvi-Aulassa Hanskin, Riitan, Annen, – ja Pehtoorinkin seurassa polttanut! Tupakansavuisia nuoruusmuistoja. 😉

Mutta tänään parempia nautintoaineita: nautimme hyvät drinksut, – baaritiskilla voi vain ilmoittaa, minkä tyylistä haluaisi: ”minulle jotain kahvipohjaista” (ajattelin Irish Coffeeta) ja Pehtoori: ”haluan juomaani giniä”. Olimme tyytyväisiä tulokseen, joskin on todettava, että verrattuna Zivagon hintatasoon drinksubaari oli huomattavasti tyyriimpi.

Ja sitten jo seitsemän jälkeen… ; ) Pikkujoulujen jatkot: tietokoneen ääressä punaviinilasillinen, kynttilä ja jälkkäri (Castellon uusi juusto Golden? ja kaurakeksi … yksinkertainen on parasta). Ja marraskuu on vasta alkupuolella….

Kotoilua koneen ääressä

Suvantovaihe menossa. Laskeutuminen talvihorrokseen vai keskitalven juhla- ja tapahtumakauden alkua edeltävä odottelun jakso? Voiko olla molempia? – Ehkäpä.

Kun kalenterissa ei ole oikein mitään, niin kotoilu ja kaikin puolinen ”hyggeily” on tänään ollut mukavaa ja mieluisaa.  Koneen ääressäkin on ollut kynttilä koko päivän. Lähes koko päivän.

Sentään pieni piipahdus ulkoilmaan…

Joka tapauksessa tänään taas mietin, mitähän tekisin kaiket päivät, jollei minulla olisi näitä kuvahommia. On kuulkaa some-markkinointia tehty tänään. Ja tässä vielä tänne ”blogi-kanavallekin” tiedoksi, että Oulu kuvissa -kalenterini vuodelle 2020 lähtee huomenna iltapäivällä painoon, joten vielä ehdit mukaan tilaukseen. KLIKS

Kaupungin kaamos

Eilisen auringonpaisteen jälkeen tänään tuntui kovin pimeältä. Oulun korkeudellehan kaamos ei laskeudu, täällä aurinko nousee vielä talvipäivän seisauksen aikanakin, joten ”oikeita” kaamoskuvia ei täällä voi ottaa. Toisaalta kyllä tänään aika auringottomalta on näyttänyt. Joten tässä fotomaratonin yksi haastekuva ”suoritettuna”: kaamos.

Tämä kuva Möljältä. Ja huom. VÄRIkuva.

Totta puhuen oli aika mukava pakkaskeli, puut kauniisti huurassa, eikä kovaa tuulta. Ja hyvähän se on, että on lunta. Se peittää mustan ja harmaan maan, se tuo valoa ja pehmeyttä.  Niinpä ulkoilua ja liikkumista aamupäivällä.

Hämärän ja pimeän laskeuduttua iltapäivän asioilta ”rantautuminen” puhtaaseen kotiin. Pitkästä aikaa meillä on ammattilaisen jäljiltä kunnolla siivottu. Sisälle laittelin vielä tuikkuja, etsin jo talviset pikkuliinat, mietin joulukortin kuva-aihetta – ehkäpä tänäkin vuonna ”lainaan” pikkuisia – mummihan voi niin tehdä?

Pihalampuistakin voisi tietysti kehitellä jotain. Pehtoori on leikannut meidän omppupuun kauniiksi, ja valaissut myös. Jos tuonne oksille laittelisi koko tonttuarmeijan kiipeilemään? Tai laittaisi taustalle revontulet? Tai…

Syysmyrsky ja talven tulo

 

 

 

 

 

Niin oli, ja minä aloitin kerran lukiossa aineeni noilla Ressun käsikirjoituksen aloitussanoilla.

Opettaja ei pitänyt sitä hyvänä ideana. Varsinkaan kun aineen aihe oli joku yhteiskunnallinen juttu tyyliin Koulutuksen merkitys aluepolitiikassa tai Suomalaisten lomanviettotavat tai mitä näitä aiheita nyt olikaan. Minulla oli ainekirjoitus melkein aina ysi, niitä harvoja aineita, joissa sain kiitettäviä arvosanoja. Mutta ”synkkä ja myrskyinen yö” -aloitus ei saanut kiitosta. Eikä saanut kyllä minulta viime yönäkään. Moneen kertaan heräilin, ja kaikkinensa huonouninen yö. Mutta kerrankos sitä.

Tänään oli kuitenkin kaunis ja melko lämmin päivä.

Ja koskapa Pehtoori sai puutarha- ja pihahommat tälle syksylle tehdyksi, vielä yhden peräkärryllisen lehtisäkkejä ja karsimisroskia Ruskoon, minä vein pyöräni piiitkän jäähyväislenkin jälkeen vihdoin huoltoon, minkä jälkeen sekin on puutarhakalusteiden kaveriksi vietävä varastoon tai autotalliin.

Kerta kaikkinen laidunkauden lopettajaispäivä meillä molemmilla. Leivoinpa sitten Pehtoorin hommien valmistumista juhlistamaan ja minun pyöräilystä luopumisen tuskaa lieventämään omppupiirakan. Kyllä se hetkellisesti auttoi.

Kävin myös XXL:ssä ostamassa talvikerrastoa ja sukkia, katselemassa jos löytyisi mukavat, kahisemattomat ulkoiluhousut ja kyllä kummastelin kamppeissa olleita lappuja: crew-sukat, ikoniset kankaat ja housut, ultra-dry puserot, ja ties mitä kaikkea. Ja niin minäkin sitten ostin crew-sukat (nilkkasukat). Ja ikoniset verkkahousut (eikä ikoninen tarkoittanut tässä tapauksessa Adidasta, joka sekin näytti olevan yksi ikoninen). Mikähän verkkareiden oikea nimi on? – Tai siis joku uusi nimi.

Että näin suuria asioita tänään.

 

Kohti marrasta

Sievä aamu. Sellainen oli tänään.

Ja hänet on haudattu jo kahdeksan vuotta sitten.

Olen siis tänään ollut hautausmaalla – nimiä miettien, marraskuuta kohti mennen, vieden lyhdyn isän haudalle, kävellen, pahoitellen, että on liian liukasta pyöräillä, kävellyt ja miettinyt, että mitä ne vanhemmat, jotka vuonna 1918 antoivat tyttärelleen nimeksi Sievä Aamu, miettivät. Silloin Suomessa oli vielä sisällissota, oli nälkäkevät, jolloin Suomessakin kuoltiin vielä nälkään. Oli vankileiri Raatinsaaressa, ja ensimmäinen maailmasota Euroopassa.  Miksi tytär sai noin kauniin nimen? Oliko keväisessä maaliskuussa 1918 kuitenkin toivoa, iloa, tyttövauvan syntymän tuomaa onnea? Kuinka Sievää kutsuttiin kaveripiirissä? 1930-luvun Oulussa eläneen teinin, Sievän nuoruus – millainen se oli? Millaista oli hänen elämänsä silloin?

Hautausmaasta, ja ”marraksesta”, huolimatta kaunis aurinkoinen päivä.

Huolimatta, että Miniä oli flunssassa, oli meillä pienimuotoinen perhepäivällinen, Apsu ja isänsä tulivat kuitenkin, joten hirvenlihapullia ja omenapiirakkaa oli tarjolla. En ole koskaan ennen – ainakaan muistaakseni – tehnyt hirvenlihapullia, mutta hyviähän niistä tuli. Tänä syksynä kun tuntuu kaupoissa ainakin täällä meidän lähitienoolla olevan hirven lihaa myynnissä tuon tuostakin (eism. pelkästään Hailuotoon on myönnetty 200 kaatolupaa!!) , niin ostinpa kilon jauhelihaa ja pulliksi värkkäsin. Hyviä olivat. Mietin vain, että onko hirvenliha aina niin makeaa? Näistä tuli melkein makeita… Ehkä se hyvin kuullotettu sipuli? En tiedä. Mutta Apsullekin kelpasi oikein hyvin.

HIRVENLIHAPULLAT (tästä kuudelle, tein 3-kertaisena, jäi pakkaseen ja dogibägiin potilaallekin)

    • 1 kpl sipulia
    • 1 rkl rosmariinia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää… )
    • 2 tl tuoretta timjamia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää…)
    • 1 dl ruokakermaa
    • 1/2 dl korppujauhoja
    • 1 kpl munaa
    • 1 rkl lihafondia
    • 1 tl suolaa
    • 1 tl mustapippuria
    • 1/2 tl maustepippuria
    • 400 g hirvenjauhelihaa

Kuori ja hienonna sipuli. Kuullota sipuli ja yrtit öljyssä pannulla. Anna jäähtyä.

Yhdistä kerma, korppujauhot, muna ja fondi. Anna seoksen turvota hetki. Lisää mausteet ja jauheliha. Sekoita massa tasaiseksi.

Pyörittele massasta isoja lihapullia kostutetuin käsin. Pyörittele (korppu)jauhoissa. Paista lihapullat leivinpaperin päällä pellillä 200-asteisessa uunissa noin 20 – 25 minuuttia.

Olin hankkinut oheen (kovasti tykkäämääni) Tertin kartanon calvados-omenahyytelöä, mutta kyllä kunnon puolukkasurvos oli noiden ohessa parempaa. Lisäksi tarjolla kasvis-perunakiusausta hieman sovellettuna (= yrttejä ja aurajuustoa mukaan).

 

Mietittäviä asioita

Milloin minun elämästäni tuli tällaista, että päivässä on vain yksi iso, isompi, isohko, pääasia, jonka saan tehdyksi, ja sitten jotain pientä puuhastelua siihen ympärille. Mihin on multitaskaaja tai ainakin monessa eri lokaatiossa tehtyjä hommia valmiiksi aikaansaapa tyyppi kadonnut? Totta puhuen: kadonnut jo vuosia sitten… Mihin? Vuosiin? Ikävuosiin? Laiskuuteen? Elämänhallinnan oppimiseen – vihdoinkin? Välinpitämättömyyteen? Hetkelliseen syksyyn? Katoavaisuuden käsittämiseen? Intohimon puutteeseen?

–  Tuohan se juuri pelottaa. Siis pelottaa, että ei olisi intohimoa, jota voisi nimittää ehkä tunteeksikin, – siis että se katoaisi. Olenhan täällä blogissa, luentosalissa, lapsille, itselle, kokouksissa, harrastuksissa, kaikkialla, koettanut selittää, että pitää olla intohimoa tekemiseensä. Ei tule hyvää ruokaa, jollei sitä tee intohimolla ja/tai rakkaudella, ei opi (mitään?), jollei oppimiseen tai opittavaan asiaan ole syvää kiinnostusta ja intohimoa, ei jaksa tehdä töitä, ei ainakaan ilolla ja tuloksekkaasti, jollei työhön ole intohimoa. Mikä saa ilon ja intohimon pysymään pinnalla vuodesta ja tekemisestä toiseen?  Tarviiko sen pysyä? Eikö voisi vain kahlata päivästä toiseen? – No ehkäpä ei, ei minun mielestäni niin. Minusta ilo ja elo on hyvä olla yhdessä.  Eikös elämänilo ole ”se juttu”? Olisiko se jopa elämän tarkoitus? Mennä päivästä toiseen hakien elämän iloa ja eloa itselle ja toisille?

Mutta tänäänkin hyvin vähän, pienin askelin tuon ilon saavuttamiseksi.

Elämän iloa ja eloa pienin askelin. Ulkoillen, syöden, kuvaillen, postikorttien parissa duunaten ja sen sellaista. (Tuo ”sen sellaista” ja ”kyllä vain” ovat kyllä eilen mainitsemani kirjasarjan minuun tartuttamia.)

Joka tapauksessa… Tänään meillä taas kalaa. Madeiralla söimme 6/7 päivänä kalaa. Kotona syömme yleensä  2-3/7 päivänä kalaa, 2/7 päivänä lihaa, ja loput päivät menevät kasvis-sieni-juusto-kananmuna -menuilla (kiitetty ja kirottu olkoon juusto! 😉 ) . Tänään pienten tonnikalapihvien ohessa mustekalapastaa, ja ylivertaisen hyvää pecorino-raastetta. Hurjan täyteläisiä makuja olivat. (Mustekala-pennet sopivat hyvin tonnikalan kaveriksi…)

Nyt kun tämän kaiken ”ilmastokouhkaamisen” – kuten jotkut sitä nimittävät, ”naudanlihavastaisuuden” (Helsingin yliopiston ruokaloissa lopetettu naudanlihan käyttö, etc.,)  ja vrt. meidän 50-luvulla syntyneiden lapsuuden ruokavalio KLIKS 

Ei minunkaan lapsuudessani 60-luvulla paljon naudanlihaa ruokapöydässä näkynyt. Tosin oli possun kyljyksiä, lihapullia, liha- ja hernekeittoa… oliko muita liharuokia? Tietysti joulukinkku, saunamakkara, nakkikeitto ja meetwurstisleivät ja suolalihaa joskus (en kyllä edes tykännyt siitä), oliko muuta? Karjalanpaistia joskus. Hyvin harvoin. Maksaa ja munuaisia (molemmat herkkujani jo lapsuudessa) aika usein. Kalaa ainakin kerran viikossa. Mutta ei juuri naudanlihaa.

Nyt kun me Pehtoorin kanssa  täällä lähes oloneuvoksina elelemme ja nimenomaan pääasiassa omien kokkailujen varassa olemme, niin yhä vähemmän taas syömme lihaa. Olihan meillä (minulla) joskus varhaisaikuisuudessani, kuten kunnon humanistille kuuluukin 😉 – parivuotinen vegetaristikauteni, mutta nyt monestakin syystä, ja paljolti huomaamatta, ilman voimallista ”tiedostamista” olemme siirtyneet käyttämään yhä vähemmän lihaa ruokapöydässä. Juhlaruokana ja ravintoloissa liharuoka on usein valintana, mutta kotona lihaa yhä harvemmin. Mitenkäs muilla? Tähänkin asiaan alla pieni kysely. Siinä on kysymyksiä muihinkin minua viime viikkoina mietittyttäneisiin asioihin. Vastannet klikkailemalla, ja kommentointikin on erinomaisen tervetullutta…

Kyselyssä myös oheiseen kuvaan liittyvä kysymys. Kuvassa on Oulun kruununmakasiini 1870-luvulta.


Kaupungissa

Kaupunkielämää monessa muodossa… postikorttimetsästys jatkui tänään, paremmin tuloksin kuin eilen. Aika isot niput niitä olin tilaillut, joten tietysti jännitti, millaista laatua, onko myyntiin laitettavaa? – Helpotus oli kun ihan kelpo painatus niissä on, sellainen samettimatta.

Cayocanissa oltiin sisaren kanssa lounaalle, tai minun (ruoka-)aikataulussani varhaisella lounaalla. Nyt kun hänkin asuu Oulussa, eikä Iissä, on tapaaminen entistä helpompaa.

Iltapäivällä sitten äidin luo. Kovasti hän on käynyt väsyneemmäksi viime kuukausina: talven tulo ja 90 ikävuoden lähentyminen ovat eittämättä siihen syynä. Vein hänelle taas soppasatsin, jonka eilen keittelin. Ja taas kerran totesin, että paahtamalla kasviskeittoihin saa ihan erityisen hyvän maun. Pilkoin pellillisen kasviksia ja juureksia (porkkanoita, lanttua, bataattia, palsternakkaa, makeaa sipulia) aika isoiksi lohkoiksi ja laittelin uuniin 250 asteeseen. Kuinkahan kauan olisivat olleet uunissa? – No niin kauan, että osassa oli jo vähän mustuneita ohuita reunoja. Polttaa ei saa. Palanut ja paahdettu on eri asia. 🙂 Sitten soppa ihan tavalliseen tapaan: palaset kiehuvaan veteen 2-3 litraa, mukaan kasvisfondia (2 cups) ja lopuksi paketti Koskenlaskijaa (voimakas) ja sitten sauvasekoittimella samettiseksi sopaksi. Hyvää tuli, parempaa paahdettuna kuin ilman.

Talven lähestyminen ei tänäänkään kyllä kaupunkimaisemassa juuri haitannut. Ihan mahdottoman kaunista oli illansuussa, semminkin kun oli vielä ihan tyvenkin.


Paluu maan pinnalle

Paluu vuorilta, kukkukoilta, kattoterassilta ja lennoilta maan pinnalle, etelän lämmöstä pohjoisen kirpeään lokakuuhun ei ollut lopulta kovinkaan vaikeaa, vaikka siitä kun hotellista lähdimme ja kotiovella oltiin, oli kulunut hyvinkin kellonympärys. Yöllä kahdelta kotipihalla paluu pohjoiseen ja maan pinnalle tuntui kovin pimeältä ja kylmältä, mutta tänään kotikaupunki on näyttänyt kauniina, eikä niin kovin kylmänäkään.

Päivän teemana on ollut kaikenmoinen siistiminen ja järjestely. Patikkalomalta pyykkiä on aina tavallista enemmän, ja samalla kesä(ulkoilu)kamppeiden pois pakkaamista. Pehtoorilla on pihalla ollut taas lehtiä yltä paljon haravoitava kuin minulla kuvattavana lenkillä. 😉

Reissun aikana tulleita ja vastaanottamattomuuden vuoksi palautuneita kortti- ja kalenteripaketteja olen koettanut löytää kierrellen pitkin kaupunkia eri toimipisteissä. Pikkuisen huolettaa, sillä huomenna pitäisi olla jo myynnissä mm. Tuira-kortteja. Noh, vasta huomenna.

Pikkuperhe piipahti illansuussa; tuliaiset sopivia ja mieluisia, mikä on tietysti hyvä asia. Lastenvaatteiden vaihtoreissu olisi vähän turhan pitkä, eikä ehkä riittäsi syyksi lähteä takaisin Madeiralle. 😉

Kohti Cabo Giroa – omin neuvoin

Olen joskus aiemmin sanonut ja tänne blogiinkin kirjoittanut ”puolustuspuheenvuoron” valmiiksi järjestetyille vaellusalomille: että on hyvä kun sinun on joka aamu vain oltava valmiina hotellin edessä tai muussa sovitussa paikassa, ja sen jälkeen sinut johdatetaan patikoinnin ja vaeltamisen äärelle, kyydit reittien alkuun ja loppuun ovat valmiina, reitillä on sopivasti mahdollisuus lounaalle ja/tai välipalalle, sinulle kerrotaan ko, kohteen kasvillisuudesta ja historiasta ja voit täysin ”ajatuksettomana” kulkea vuoren rinnettä ylös – alas ja ihailla ja kuvata metsäisiä taipaleita kulkien toinen toistaan viehättävämpien kylien ja maisemien läpi.

Tänään sitten muistin, miksi noin voimallisesti olen puolustanut valmismatkoja.

Eilen hieman otimme selvää, miten pääsisimme jonnekin sopivaan patikkakohteeseen, jonnekin, jossa ei olla ennen käyty ja joka olisi taas tavoitettavissa paikallis- tai lähiliikennebussien kyydillä. No hyvä! Olimme aamiaisella varmoja, että Rodoesto-yhtiön bussi numero 96 Rua do Eduardolta lähtisi kohti Estreito de Cara de Lobosta. Sieltähän pääsisimme hyvin Levada Nortelle, joka edellisellä Madeiran lomalla jäi kokematta… Ainakin osa siitä olisi nyt hyvä tepastella.

Mehän olimme ajoissa siellä, mistä luulimme ysikutosen kulkevan. Ei oltu – tai siis me olimme mutta ysikutonen ei. Käveltiin toisen bussiyhtiön asemalle, siellä saimme ohjeita, jatkoimme kävelyä rantabulevardia pitkin, no mikäs siinä: aurinko paistoi, meri kimmelsi ja oli lämmin. Oltiin jo hyppäämässä taksin kuljetettavaksi, koska sopivaa bussikyytiä ei löytynyt ja kello läheni kymmentä… Mutta sitten: oikea pysäkki löytyi, ostimme kioskista liput ja pääsimmekin kolmosella kylään, jonne oli tarkoitus. Matka kesti kolme varttia, paljon nähtävää jo sen varrella. Pieni huoli siitä, että osaammeko nousta oikealla pysäkillä pois, mutta ystävällinen kuljettaja kailotti meille ja muille patikkapolulle aikoville: ”Levada Norde”. Hyppäsimme ulos.

Näillä rinteillä kasvavat rypäleet Madeira-viineihin.

Levada-opas (kirja, joka on ladattuna kännykkääni ja josta voin kertoa ja kehua sitä joku toinen kerta) johdatti meidät reitille. Hyvä reitti oli: halki ruskaisten viininviljelysten, pikku kylien, laakson reunaa ja sen ympäri, vain muutama hieman turhan kapea ja suojaamaton pätkä, mutta kaikkinensa oikein hyvä liki neljän tunnin patikka.

 

Sen päätepiste oli Cabo Giro. Se on Funchalista länteen oleva tasanne, josta on suora pudotus 580 metriä alas (Euroopan korkein). Olemme käyneet siellä 16 vuotta sitten, mistä Pehtoorilla ei  ollut mitään muistikuvaa, mikä ei ole ihme, sillä silloin siellä oli sankka sumu ja kohde oli vain yksi ”Madeiran saarikierros” -turistiretken pysähdyspaikka. Eikä silloin nähty sitä pudotusta. Tänään nähtiin ja koettiin. Se oli patikkapolkumme kulminaatiopiste.

Paikalla on tietysti matkamuistomyymälä ja kahvila: jääkaappimagneetti ja muutama keittiöpyyhe ostettiin ja nautittiin lounaaksi Boco-leipää, olut ja skumppa. Samaan aikaan alkoi ripsiä. Turhaan ei Pehtoori ollut repussa sateenvarjoja rahdannut. Vaikka oppaan ohjeet paluukyydille olivat selkeät. Siitä huolimatta emme oikeaa kylää ja/tai pysäkkiä muutaman kilometrin portaiden ja polkujen tarpomisella löytäneet. Ja juuri tässä kohden minä mietin omatoimimatkailun etuja ja haittoja.

No onneksi ei – ainakaan vielä – väsyttänyt, kyselin muutamalta paikalliselta englantia taitamattomalta paikalliselta maajussilta neuvoja, ja niinhän siinä taisi käydä, että eivät kysyjä eikä vastaaja ymmärtäneet, mistä puhuttiin. Noh, joka tapauksessa lähdimme laskeutumaan: Camara de Lobos näkyi alhaalla, tosin kilometrien päässä, ja ajateltiin, että kävellään nyt vaikka sinne, jollei muuta…

Ja sitten yhtäkkiä, laskeutuessamme yhdet portaat jonnekin pikkukylään näemme ”Rodoeste-Paragem”. Siis ”oikean” Funchaliin liikkennöivän bussifirman pysäkin ja kun etsimme aikataulua jostain tolpasta tms. niin sieltähän se dösä tulee mutkan takaa! Tuosta vaan, juuri sopivasti! Pääsimme kyydille, maksoimme yhteensä vitosen ja paluumatka hotellille oli turvattu! Ennen neljää olimme Castanheirossa.  Perfetto! Hyvä päivä tänään!

Sateen ripsiminen oli jäänyt vuorille, mutta sen verran pilvessä oli Funchal, että tänään uinti ja aurinkokylpy jäivät väliin.

Kun lounas oli jäänyt aika kevyeksi päätimme tietysti lähteä syömään kaupungille, ja kuinka ollakkaan: Rua de Santa Maria oli taas kohteena. Ehkä viikon tähän astisista vaatimattomin kokemus. Tai noh, ainakin minun annokseni oli valtaisa; annoksen koolla ei korvattu laatua. Sitä paitsi palvelu oli aika hidasta, eikä sellaista huomioonottavaa ja ystävällistä kuin täällä yleensä. Siis ei suositusta tälle (Santa Maria).

Huomenna tiedossa patikaton päivä. Saapa nähdä! …

San Lorenzo jälleen elämässämme

Olemme juuri palanneet syömästä. Katu ei kiillä sateesta, vaan ihan vaan puhtaudesta. Edelleen on lämmin (klo on 21.30 ja edelleen yli +20 C).

Ravintolan nimi oli Bistro Principal. Se on vain parin korttelin päästä hotelliltamme. Vahingossa sinne. Eikä se oikeastaan ollut mikään bistro, melkein enemmänkin fine dining, – tosin hinnat eilisen kaltaiset. Ruoka vain vielä parempaa. En muista, milloin olisin edellisen kerran syönyt niin hyvää alkuruokaa. Hanhenmaksaa kahdella tavalla.

Ihan viimeisen päälle portugalilaista saatikka madeiralaista ruokaa! 😉 Mutta olihan se hyvää, ja sen kanssa Douron alueen vahvaa muscatel-viiniä.

Pääruoaksi valitsimme tonnikalaa, sekin oli hyvää, mutta tavanomaisempaa. Ja annos ehkä turhankin iso. Jälkkäreitä emme tarvinneet.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamiaisen jälkeen sometellessa ja päivän ohjelmaa suunnitellessa luin sisareni FB-sivulta: ”On kansainvälinen kirjaviikko. Ota lähinnä oleva kirja, käännä esille sivu 52, kirjoita viides virke statukseesi.” En kirjoittanut statukseeni, mutta kommentoinpa kuitenkin. Ja ajattelin, että taitaa olla ihan erinomaisen osuva lause tälle päivälle. Ja niin olikin! Todellakin.

”If it is misty, do not despair, the weather can clear up in just a few minutes.”

Me kun olimme päättäneet lähteä tänään saaren itärannikolle, äärimmäiseen niemenkärkeen. (kuvassa Oceano Atlantica) kohdalla näkyy reitti.  Ponte de Sao Laurenco! Tehän tiedätte, tämän  Sao Laurencon (San Lorenzo – Pyhä Lauri) merkityksen meille. Kuten tytär viesteili, kun kerroimme mihin olemme menossa: ”mikään ei voi mennä pieleen kun on Lorenzo.” Sinne siis.

Canicalin pohjoispuolelta aloitimme, – patikka alkoi vesitihkussa, joka pian muuttui hyvin kastelevaksi, tiheäksi sateeksi. Ja voitte kuvitella, että tuollaisella niemellä Atlantilla tuulee. Siellä tuuli paikoin todella kovaa, sateen liukustuttamilla kohdilla, avoimilla paikoilla liki vaarallisen kovaa. Hieman jo mietimme, joska jätettäisiin koko reitti, palattaisiin Funchaliin, mutta onneksi emme.

Ensimmäisen parin kilometrin jälkeen pilvet häipyivät, sade taukosi (palatakseen toviksi paluumatkalla), aurinko paistoi ja maisemat olivat huikeat. Ja Pehtoori joka oli jättänyt ihan tätä reissua varten ostamansa uuden windstopperi-sadettakestävän-teknisen-tiesminkä-takin hotelliin, oli hyvin helpottunut, kun pääsi eroon kertakäyttösadetakista, joka patikkarepun pohjalta sentään oli löytynyt.

Minulla oli kunnon takki, mutta ei sekään mikään sadepitävä ollut, ja sateenvarjoja ei voinut ajatellakaan käyttävänsä. Olisivat olleet Atlantissa ja nurinniskoin alle aikayksikön.  Ja lopultakin eipä kastuminen ollut isokaan juttu: tuuli kuivatti vaatteet äkkiä ja kun oli kuitenkin lämmin. Ja olisittepa nähneet minun Curly girl -kampaukseni: suolainen merituuli, sade ja kova tuuli! Wuhuu! kyllä oli kuulkaa tyyliä patikoijalla!

Päivän aikana mietimme, että kyllä oli yksi hienoimmista patikkaretkistä ikinä. Ainoa ”huono puoli” oli se, että reitti ei ollut ”rengasreitti”, vaan edestakainen, mutta näkymät kyllä kestivät ihailun molempiin suuntiin.

Tämä oli kapein kohta niemimaalla.  Alemmassa kuvassa oikeassa reunassa näkyy (vain) 110 metriä korkea Morre do Furado. Nousu oli kyllä kohtuullisen napakka. Onneksi oli vaijerikaiteet, sillä tuuli ja kulunut patikkapolku olisivat olleet muutoin turhankin vaarallinen lisätekijä nousussa.

Palatessa meillä oli tosi paljon vastaantulijoita, – kaikki kun eivät lähde liikkeelle aamuyhdeksältä kuten me aamukukkujat. Mutta hyvä kun oltiin oltu ajoissa. Aika rauhassa keskenään saatiin menomatka kulkea – ja kuvailla. Minulla on reitiltä yli 100 kuvaa, ja kyllä vähän harmittaa kun tällä pikkuläppärillä en kunnolla edes näe, saatikka pysty muokkaamaan otoksiani. Mutta ensi viikolla sitten kotona…

Turkoosi meri ja tummanpuhuvat kalliot olivat vaikuttava yhdistelmä, ja kovin erilaista kuin Madeiran vehreydessä yleensä. Tuli mieleen patikointi La Comeralla ja paikoin myös Lanzarotella. Mutta kyllä oli hieno reitti.

Iltapäivän lopulla sitten paluu Funchaliin, ja hotellin altaalle. Uinti, uni, aurinko ja leppeä kaupunkituuli tekivät hyvää. Kaikkia kliseista humahteli mielessä: elämä on, patikointi on parasta, liikkumisen ilo, koska mä voin, tätä en unohda, kiitollisena tästä,  …

 

Paikoillanne, valmiina ….

No huh huh, onpas tässä ollut puuhaa koko päiväksi. Mutta nyt on kesä- ja patikkakamppeet valittu, silitetty, pakattu, (Pehtoori teki tuon kaiken omalta osaltaan jo eilen .. hikari… ) lenkkeilty, tehty ja syöty ruokaa pikkuperheen kanssa, saunottu, kaikki tarpeellinen päivitetty. Iso osa (tästäkin!!) päivästä on kulumut tiedottajan uuden haasteen (LYYTI!!) opettelussa, soveltamisessa ja wuhuu! onnistuneessa postituksessa. Tämäkin juttu oli to do -listalla ”ennen reissua”. Siispä hyvä mieli siitä, että se onnistui. Oli oikeastaan vähän ”pakko”.

Ja nyt ovat passi, luottokortti ja kamera käsilaukussa, joten ei muuta kuin menoksi.

Meidän kaksi edellistä lomaa (Rooma ja Wien) eivät säiden puolesta olleet ihan odotusten mukaiset. Satoi aika lailla. Varsinkin Wienissä. No mutta, olivahan ne hyviä reissuja.

Nyt kun tavoitteena on olla ulkosalla, altaalla ja vuorilla, merellä ja kaupungin kaduilla, soisi, ettei kovasti sataisi. Tässä kuluneen viikon aikana paikallinen sääennuste on muuttunut helteisestä (+ 26 – 27 C) auringonpaisteesta suomalaisen kesän tavallisiin ennusteisiin: vähän sadetta, vähän aurinkoa ja parhaimmillaan lämmintä. Sellaista ko. kohteessa on ollut meidän kahdella edelliselläkin käynnillä, kuusi vuotta sitten  ja kuusitoista vuotta sitten.

Vaikka siis toistoa on tiedossa, tulkaahan virtuaalimatkalle mukaan! Huomenna kuvia auringosta, toivottavasti! 🙂

Luomua ja lumoa

Aamusella ennen aika massiivisen kaupunkikierroksen aloittamista käväisin tovin Ainolan puistossa (täydentämässä kuvasaalista ja) ihailemassa valoa, värejä, varjoja, hengittelemässä tietoisesti hyvin hitaasti. Kaupunkiluontokin voi lumota. 😉

Tämän liki meditatiivisen puistokävelyn jälkeen rastilta toiselle, asioita hoidellen ja viimeisenä iltakuudelta oli sitten aika ajella Kaukovainiolle Ammattikorkean parkkialueelle. Siellä on joka toinen viikko REKO-lähiruokaryhmä myymässä tuotteitaan. Ruokaystäväni liitti minut tähän rinkiin jokunen viikko sitten ja nyt olin eka kertaa ostoksilla. Systeemi toimii siten, että tuottajat ilmottelevat  Facebookissa ennen tapahtumaa, mitä he tuovat myyntiin, ja asiakkaat voivat varailla/tilata haluamansa tuotteet. Ja ainakin tänään lähes kaikilla myyjillä oli myyntipisteensä vieressä kyltti ”Myös ylimääräisiä mukana”. Siis ei välttämättä tarvitse liittyä FB-ryhmään ja/tai tehdä varauksia.

Minä olin varannut nejältä eri tuottajalta lammasmakkaraa, karitsanfilettä, kananmunia, karjalanpiirakoita, haukimurekemassaa, siianmätiä, perattuja muikkuja.

Tarjolla oli myös vihanneksia, hunajaa, valkosipulia, leipää, leivonnaisia, villalankoja, marjoja (jonoksi asti oli ostajia), säilykkeitä ja hilloja ja ties mitä. Lähiruokaa, paljolti luomua ilman isompia prosessointeja. Hyvälle vaikuttaa. Katsotaan nyt, tuleekos tästä minulle ”tapa”. Linkin takaa voit liittyä ryhmään ja katsella oisko siitä sinullekin iloa. Vastaavia ryhmiä on monissa muissakin kaupungeissa, mutta tämä linkki vie Oulun REKOON.

 

 

Matka lähestyy …

Sellainen tyypillinen reissuun lähtöä edeltävä viikko menossa. To do -listalla on paljon juttuja, joille olen paljolti ihan itse asettanut dead-lineksi 6.10. sillä sunnuntaina on pakkaamista, jääkaapin tyhjennystä, pikkuperhe syömässä, reissuläppärin ”optimointia” ja TTK joten silloin ei enää mitään muuta ehdi tehdä. Ja nyt kyllä näyttää, etten ehdi ihan kaikkia muitakaan.

Luonnollisestikaan en ehdi, kun vitkuttelen tunti tolkulla ulkona ihanan happirikkaassa, kirkkaan kuulaassa ilmassa sen sijaan, että duunaisin soppaa, kuvia, siistisin huushollia tai roudaisin syksyisen konmarituksen kamoja Konttiin. Enhän minä ehdi, kun kaikki etenee luvattoman hitaasti, ja aina hairahdun tekemään jotain mikä ei ole vuorossa tai ei ole edes tekemisen tarpeessa. Ilmiöllä on nimensä: häsyäminen. Ja sitä ilmenee yleensä juuri silloin, kun ei malta keskittyä.

Keskittymistä on kyllä avittanut kirjan kuuntelu ”ajatuksettomien” tekemisten ohessa: tänään olen kuunnellut melkein kokonaan Claes Anderssonin omaelämäkerrallisen romaanin ”Oton elämä”. Anderson oli minusta monella lailla viisas ja lahjakas, olen lukenut häneltä vähän, runoja jonkin verran, mutta hänen hänen poliittisen uransakin aikana hänessä oli humaania asennetta, humanistiakin, harkittuja sanoja… Ehkä myötäsukainen suhtaumisena taustalla on sukulaisuus… Isänäitini kautta olemme kaukaisia sukulaisia. Kuin myös toisen suomalaisen poliitikon kanssa minulla on yhteisiä sukujuuria: Ilkka Suominen on hänkin mummuni kanssa samaa Suomisten sukuhaaraa. Ja Tanja Vienonen myös. Ketään heistä en tietenkään ole koskaan tavannut.

Syyskuun loppukiri

Melkein kuin olisi ollut työpäivä tänään. Sähköposteja, tarjouksen tekoa, laskutusta, palaveri, puheluja, kiirellinen toimitus, ”oman oppineisuuden osoittamista” – heh!, kollegoiden tapaamista ja vielä iltatilaisuuskin. Miten se menikään: mukavaa pöhinää. 😀

Iltatilaisuus oli Valvella, jossa koulukaveri Tornion VAT-koulutuksesta avasi jo toisen henkilökohtaisen näyttelynsä. Hieno näyttely armenialaisista ihmisistä ja elämästä. KLIKS 

Ja kuten olin toivonutkin oli siellä muitakin vattilaisia: ”pienoisluokkakokous”.

Äsken sieltä palatessa mietin, että nykyään kovin harvoin olen tekemisessä kenenkään kanssa. Paitsi perheen tietysti, mutta enpä paljon muiden. Itsekseni touhuilen ja kuljen, small talkia en juuri harrasta. Aika hassua, ei minun elämäni ennen sellaista ollut. Ja samaan ”hengenvetoon” totesin, että juuri nyt kaupunkiruska on tosi kaunis. Oulu on keltainen.

 

 

Syyslauantai

Ja taas ostoksilla!

Casale Pakkahuoneenkadulla on pitkään ollut kiinnostukseni kohteeena. Näyteikkunassa on usein ollut jotain pysähdyttävää, mutta kun en ole oikein tarvinnut… Ystävä ja Pehtoori ovat liikkeessä käyneet, etsimänsä löytäneet ja kauppaa kehuneet, mutta enpä ole vielä sinne poikennut. Tänään kun ei Sokokselta, eikä muistakaan Valkean kaupoista oikein mitään löytynyt, kävelin vihdoin Casaleen. Ja kannatti. Neule on hankittu! Ystävällinen nuori nainen avitti valinnassa ja huom. oli valinnan varaa. Ja huom.  itselleni asettama tavoite tuli lunastettua: neule EI ole musta, ei harmaa, eikä tummansininen. Eikä se ei ole mikään tuttu merkkikään: ei Gant, ei Marco Polo, ei Espirit, ei Lexinton, ei Saint James eikä edes Ril´s (eikä Fjällräven, jollaista Partioaitassa ihan vaivihkaa kävin katselemassa 😉 ) vaan jokin italialainen minulle tuntematon merkki. Olen tyytyväinen.

Ja pussilakanatkin on ostettu, ja kalenteri ensi vuodeksi. Nyt jo! Ja kaikki sävy sävyyn.

Kun tämän kaupunkiin suuntautuvan uroteon olin saanut tehdyksi, oli ilo lähteä aurinkoiseen syyslauantaihin liikkumaan. Aika kaunis kaupunkiruska on nyt.

Kotipihalle palatessa totesin puutarhahommissa olevalle Pehtoorille, että ”tänään on samppanjan aika”.

Miehellä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan, kyseli vain, että mistähän syystä … ? – Ei tarvitse olla syytä, mutta selitin, että vaikkapa palkkioksi touhukkaasta viikosta. Ollaan oltu ahkeria ja projekteja saatu päätökseen. Cin – cin. Hyvälle halpis-samppanja maistui.

Kuten myös ankan rintafile ja erityisesti risotto, joihin molempiin olin ainekset eilisellä Sokoksen herkun kauppareissulla edullisesti 😉 hankkinut. On vähän hassua, että risottoa tulee tehdyksi oikeastaan aika harvoin, paljon harvemmin kuin pastaa, vaikkei se juuri enempää duunaamista vaadi. Tänään kuullotin riisin voissa, enkä öljyssä, kuten yleensä, joten oli tavallistakin parempaa.

Huomiseksi jo olen jo valmistellut Mikkelinpäivän (29.9.) sapuskaa. Mikkelinpäivä on enkelten ja lasten juhlapyhä, mutta myös sadonkorjuuajan päätös – ennen kekriä… tai osin sen kanssa yhtä aikainen. Joka tapauksessa huomenna meillä sadonkorjuuajan pataruokaa ja mitähän jälkkäriksi?

Shoppailua ja sykkelöintiä

Monen päivän siirtämisen jälkeen tänään aamulla otin itseäni niskasta kiinni, ja pukeuduin johonkin muuhun kuin goretxiin ja tuulenpitäviin kamppeisiin. Voisin väittää liki tälläytyneeni, meikkasin huolella ja kaikki hiusten muotoilutuotteet olivat käytössä. Ja sitten valmis: eikun autolla kohti cityä.

Olipa tietoisuuteeni tullut, että Sokoksella ja koko Valkeassa oli oikein kampanjapäivät: että voisi olla mahdollisuus tehdä edullisia ostoksia. Ja minulla oli tärppejäkin: muutamien ikiaikaisten Finlaysonin ja Marimekon pussilakanoiden vuosikymmeniä kestänyt taival alkaa olla tiensä päässä, ihana kukkaniittykaksikko on jo saumoistaan repaleinen ja valmiina siirtymään saattohoitoon eli ikkunanpesuräteiksi, joten oli aika hankkia uudet. Eivät ihan minulle tyypilliset, mutta kuvan perusteella erilaisuudellaan ja sopivilla väreillä viehättivät.

Kuinka sitten kävikään: ne ovat esillä ja tarjouksessa vasta HUOMENNA. Äsh! Juuri kun minä olen hankkiutunut ostoksille. On hyvin epätodennäköistä että lähden toistamiseen ”kaupoille”. No toinen ”tärkeä” juttu listallani oli neule. Uusi, pehmeä, kaunis, sopivan kokoinen neule, joka ei olisi tummansininen tai musta. No kun oli ne kampanjapäivät, oli kaupan rekeissä enimmäkseen kaikkea tylsää, – en jaksanut montakaan minuuttia kierrellä.

Sain sentään uuden kellon hihnan vaihdetuksi, löysin halvalla samppoon ja hoitoskin, tarjous-ankanrintaa, — ja sitten jo jatkuva kuulutusten virta ja yhä lisääntyvä väkimäärä saivat minut siirtymään takavasemmalle = ruokaostoksille ja Alkoon. Yhdeltätoista olin täysin valmis siirtymään kohti kotia, – ja huom. monta kassillista tavaraa mukanani. Mutta se jumpperi/neule ja pussilakanat ostamatta, joten en voi merkitä hommaa suoritetuksi. 🙁 Vuosi vuodelta käyn surkeammaksi näissä shoppailuhommissa. Mutta minulla on mahdollisuus vielä huomenna!

Iltapäivällä mieluisampaa tekemistä: pyöräilyä ja ruoan laittoa. Ne molemmat onnistuivat. Syksy on hyvä ulkona ja keittiössä.

 

Muuttopäivä

Tänään muuttopäivä. Kun muuttofirman viipyilyn vuoksi meidän osuutemme vastaanottavassa päässä huipentui vasta iltapäivän puolella ja iltasella, ehdin käydä aamupäivällä kauniissa syyssäässä ulkoilemassa ja harrastella studiokuvauksia kotosalla.

Menomatkalla systerin uuteen kotiin haettiin ToriiSushista evästä ja sitten eikun hommiin. Isommasta pienempään muuttaminen, omakotitalosta kerrostalo-osakkeeseen – toki isohkoon – vaatii roudaamista ja laatikoita. Noh, meidän ei tarvinnut roudata, kunhan purettiin niitä viime viikolla pakkaamiamme laatikoita.

Tähän syksyyn jotenkin kuuluu uuden aloittaminen, uuden tekeminen, kaikkinensa kovin erilaista syksyä on ollut kuin viime vuotinen. Jotenkin viime syksyy näyttäyttyy nyt ”matalana”, pitkänä ja väsyttävänä, mikä ei minulle ole tavallista. Viime syksyn tunnelmaan vaikuttivat vahvasti sairaalat. Pehtoorin isä ja minun äiti olivat molemmat sairaalassa; niinpä me molemmat kuljimme sairaaloissa. Apen poismeno oli odotettavissa, mikä jätti jälkensä olemiseen ja äitini poispääsy sairaalasta oli toiveissa, mutta viivästyi odotettua pidemmäksi, mikä sekin jätti jälkensä. Tanen (= Eevis) odottaminen oli iloista, mutta sekin oli jotenkin ”varpaillaan oloa” tai noh, en osaa selittää. Kaikkinensa sellainen ”välitilasyksy” se oli.

Tänään muutossa ei mitään väliaikaisen tuntuista, eikä muuta dramatiikkaa kuin auringonlasku. Viidennen kerroksen parvekkeelta näkee vähän erilailla kuin meidän umpipihaltamme! Taivaantulet olivat komeat.

 

 

Sää kotona ja lomalla

Tällainen syksy on mieleeni. Kirkkaita, kuulaita päiviä. Pikkuisen lämpimämpää saisi varsinkin aamuisin olla, mutta menettelee tämä näinkin. Ei sada, eikä ole harmaata. Tuntuu, että ajatukset ja tekemisetkin ovat kirkkaampia ja näkyvämpiä, kun on väriä ja valoa.

Uudenlaisia kuvaideoitakin syntynyt (yllä viritystä kalenterikuviin… ehkä …) niin ja kiitos kaikille eiliseen kyselyyn vastanneille. Ihan selkeästi filtteröimätön, vain ”luomusti” käsitelty kuva vei voi voiton. Se keräsi ääniä niin paljon kuin muut kolme yhteensä. Tämä oli kyllä aika lailla odotettu tulos, varsinkin kun nuo filtteröinnit ja seepiat oli tehty kovin huolimattomasti.

 

Kun Thomas Cookin konkurssiuutisten myötä tuli Pehtoorin kanssa puhetta meidän lomasta: on merkillistä mutta onnekasta, että meidän loma ei ole varattuna Tjäreborgilta, mikä oli kyllä yksi vaihtoehto kun lomaa valittiin ja mikä olisi ollut meidän syyslomien perinteiden ja peruuntumisten kanssa linjassa. Loma on Aurinkomatkojen, ja heilläkin kuten TUIlla ja kai Tjäreborgillakin on/oli ”oma loma”-äppi ladattavissa puhelimeen.

Kätevää, joskin nykyisinhän kyllä saa säätiedot lomakohteen säästä, vuosien keskiarvot, webcamerasta voi tarkkailla säätä ja elämänmenoa ”just nyt”. Kyllä joskus 20 – 25 vuotta sitten kun käytiin lasten pikkulapsi aikana syysloman aikaan jossain kaukana ei oikein muusta kuin matkakatalogien ja matkaopaskirjojen sivuilta voinut saada keskiarvolämpötiloja, eikä oikein osannut hahmottaa millaiseen miljööseen, maahan ja säähän ollaan menossa. Oli siinä puolensakin, oli jännempää. No tässä iässä ja tälle lomalle en ainakaan kaipaa mitään säätila- yms. jännityksiä. Jos tuo tämänpäivänen ennuste pitäisi kutinsa olemme oikein tyytyväisiä.