Niitä näitä

Tänään muiden hommien ohessa huoltopäivä. Minulla on tapana suunnilleen kerran kuussa käydä ”varmuusvarastojen” täydennysreissulla kaupassa. Mehän käydään yleensä pari kertaa viikossa kaupassa: to tai pe viikonlopun ruoat ja maanantaina sitten täydennys, lähinnä salaattivärkkejä, hedelmiä ja muuta tuoretavaraa. Mutta kerran kuussa käyn joko Ruskon Cittarissa tai Linnanmaan Prismassa ostamassa Barillan tai Rummon pastaa, Barillan Pecorinoa, teriyaki-kastiketta, pakastetonnikalaa, katkoja, marinadeja, oliiviöljyä, pienille mehuja ja karkit, sen sellaisia, purkkeja ja paketteja, ja samalla katselen, onko jotain uutuustuotteita. Joskus samalla reissulla sitten myös Alko, niin tänäänkin. Sunnuntain vieraille aion tarjota pataruokaa, johon on ”täsmäviini”, ja toki ateriallekin hankintoja. Sitten vielä Tokmannille hakemaan Serlaa, pesuaineet, mm. uuninpesuaine, sillä kun on nykyisin kovasti kysyntää leipomisteni jälkeen. 🙂

Huoltopäivään kuului myös kevyt kenttäsiivous ja imururoinnin jälkeen ”kylpyläpäivä”. Aika usein minulla on sunnuntaisin tapana pitää yhden hengen DIY spa-tuokio kylppärissä: kasvonaamio, jalkahoito, kuorinta kropalle, hiuksiin tehohoito, ”se parempi” kosteusvoide käytössä ja samaan settiin kuuluu, että laittelen korut (korvikset, sormukset, kaula- ja ranneketjut) lillumaan lämpimään Fairy-veteen. Tänään siis myös kylpylä.

Myös tietskaria olen huoltanut, laittanut taustalle varmuustallennukset pyörimään. Melkein kaikilta osin minulla jo onkin automaattinen varmennustallennus, mutta epäsäännöllisen säännöllisesti lähettelen kuvakansioita myös pilveen. Erityisesti koetan huolehtia, että kuvat pienistä, lomista sekä projekteista ovat tuplavarmennetut.

Vaatehuoltoon en tänään ehtinyt, olisko ollut oikein tarvettakaan?

Huomaatteko – ei juuri nyt kummoisia elämänmenossa, kun tämmöistäkin tulee kirjoiteltua. 😀

Tänään on mennyt melkein kuin Strömsössä, ei ole ollut eilisen kaltainen Strömö-päivä. 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

• Aamulla oli kylmä, mutta poutaa, aurinkoakin.
• Vielä aamupäivällä oli kaunis sumu. Se teki maiseman kauniiksi, elokuvamaiseksi.

• Ilma oli happirikasta hyvä hengittää, paljon pysähtymisen arvoisia näkymiä, vielä värejä maisemassa.
• Mihinkään ei sattunut, taival taittui.
• Lounas: mandariinit. Nyt ne on mehukkaita ja makeita, niissä on C-vitamiinia ja kaliumia, niitä voi syödä peräjälkeen niin paljon, että riittävät lounaaksi. Niistä tulee hyvä olo.
• Hammaslääkärissäkään ei ollut kipua (toisin kuin viime viikolla, kolmesta puudutuspiikistä huolimatta). Ja lääkäri pyöristi laskua niin paljon, että se jäi sitten alle 1000 euron. Lisäksi KELA korvasi laskusta kokonaista kolme euroa. No se ei minua oikeastaan ilahduttanut, melkein jurppi.
• Hammaslääkärin jälkeen saa palkinnon, eikö? Menin ja ostin meille take away -sushit ruoaksi.
• Ja Joe Blasco on palannut kaupunkiin! Se on ollut pari vuotta poissa Oulusta, mutta nyt taas Sokkarilla ”livenä”, verkkokaupasta en ole osannut hankkia. 🙂
• Sain vihdoin ostetuksi Suomen ruokahistorian. Kunhan ehdin perehtyä siihen, kerron lisää.

• Aamun hieno sää jatkui iltaan asti. Meri niin tyven koko päivän. Se tuntui hyvin hyvälle.
• Oulu kuvissa -kalenteri vol. X valmistui, sekin lähti painoon. Nyt enää uusi joulukortti työstettävä, ehtii hyvin sekin vielä.
• Tätini soitti. Molempien vanhempieni sisarussarjoissta on enää yksi täti elossa, ja tänään soitti äidin pikkusisko. Ehkä noin kerran vuodessa soitellaan, me on tavattu 10 vuotta sitten ja nyt se oli täti, joka soitti. Tuulien geeniperimästä juteltiin, Tavastilan mammasta, serkuista, meidän pienistä, oli ilo kuulla hänen olevan vielä aika pirteä ja liikkuvainen. Hyvä puhelu oli.

• Kutsuin meille ystäviä viikonlopuksi syömään.
• Yrttipenkissä on vielä paljon kelpo vihreää.
• Muistin ostaa kynttilöitä kaupasta. On nyt niiden aika.

Huomennakaan ei sada. Ei ainakaan aamupäivällä, vielä on valoa.

Taas niitä päiviä, jolloin kaikki laahaa jäljessä kun herää aamulla ihan liian myöhään. Repalaisen yön jälkeen aamulla nukutti yli kahdeksaan, ja nyt sitten sisäinen kello parituntia pielessä. Noh, eipä tuo elämänmenoani paljon hetkauta.

Touhukas päivä kuitenkin, ja parasta oli pitkästä aikaa hyvä, reipas melkein kolmetuntinen pyöräily naapurikunnan puolelle asti. Oli lämmin, eilisen taukopäivän ja sisäpäivän jälkeen oikeinkin ilo aika lämpimässä (+ 12 C) kelissä sykkelöidä. Vähän jo sellainen luopumisen haikeus on kyllä ilmassa…

Kalenterikauppa on ollut vilkasta tänään, mistä erinomaisen hyvä mieli.

Koko päivän olen duunaillut kuvia ja nettisivuja,  – laittanut jo ”Saariselkä kuvissa -kalenteri vuodelle 2022” -mainoksen nettiinkin! Ja sitä on jo tilattu!! Monta! Miten on – kiinnostaisiko Sinuakin? Täällä lisätietoa ja tilauslomake.  Oulu kuvissa -kalenterikin tulee vielä myyntiin, mutta ei vielä tähän hätään.

Sateisen sunnuntain kahden hengen sapuskalle vaatimatonta, mutta hyvää italialaista ruokaa. Salaatissa kyllä vähän lihaakin! Kauppahallissa Kylmäsellä on paljon italialaisia ja saksalaisia(?) leikkelemakkaroita, joista olen testannut ja ostanut jo useamman kerran vain yhtä: fenkoli-meetwursti! Se siivutetaan paperinohueksi, joten 100 grammasta riittää moneen kertaa. Salaatissa on jäävuorisalaattipeti, sen päällä cantaloupe-melonia (hunajameloni on vielä parempi) ja leikkelettä ja rucolanversoja. Kastikkeeksi joko paksua balsamico-kastiketta tai oliiviöljy-balsamico-etikkaa.

Ja pääruokana Cacio e pepe. Elokuun Ruoka & Viini -lehdessä oli resepti, vastaavia löytyy netistä vaikka kuinka monta, ja siitä inspiraatio. Höttöhiilarit ja juusto rules! Pippureiden paahtaminen pannulla on pieni vaiva, mutta tuo ruokaan pientä bonusta, paljon hyvää makua!

Toisin kuin yleensä lauantaisin en aloittanutkaan päivän hommia mummituurilla tai viikonloppuruoan esivalmisteluja tehden, vaan palailin kuvaprojektien pariin. Hiljalleen ne etenevät.

Sään seljetessä oli päästävä jo ulos: Oulujokivartta poikkimaantiesillalle. Keväällä, puoli vuotta sitten, sen oli tänä vuonna ylittänyt 46 372 pyöräilijää kaupungista Hiukkavaaraan päin ja tänään melkein neljännesmiljoonaa lisää, yhteensä 285 900 pyöräilijää.

Kuluneen puolen vuoden aikana minä olen ainakin 50 kertana mukana tuossa luvussa. 😀 Lempparireittini kulkevat tuonne tai tuon paikan ohi. Muutama viikko ehkä vielä mahdollista jatkaa sykkelöintiä… Mitä sitten?

”Mun” kuntosali Eden Fit lopettaa, koska Oulun Eden suljetaan, hiihtämään ei vielä pääse (vaikka tänään mökkipihassa olikin jo viiden sentin lumipeite). Uimista olen vähän harkinnut. En tiedä. Tai on etsittävä uusi kuntis? Tai jotain… Pohdiskelen.

Iltapäivän ohjelmassa tänäänkin äidin luona iltapäiväkahvittelu. Joka ei kyllä oikein sujunut, mutta tervehdyskäynti kuitenkin.

Ja illalla jotain erinomaisen mukavaa. Vietimme illan ystävien kanssa ravintolassa. Istanbulin kabinetti Bodrum oli varattu meidän kuuden hengen seurueelle. Vietimme tasavuosijuhlia (70!, mitä on vaikea uskoa). Vietimme juhlistaen 40-vuotista ystävyyttä, joka alkoi Kasarmintiellä historian laitoksella (1979) ja vahvistui Kreikan ekskursiolla (1982) ja sen jälkeen monilla yhteisillä matkoilla, Hangasojalla, kaivauksilla, kalaaseissa, töissä, arjessa ja juhlassa. Eikä me pahastikaan liikututtu, vaikka monta kertaa oli lähellä. Suunnittelimme tulevaa, muisteltiin menneitä. Ja syötiin hyvin. Erinomaisesti.

Tähtihetkiä tällaiset.

Aamun sadetihkun vuoksi ajelin kampaajalle autolla, mutta sieltä palattua vaihdoin kulkupeliä ja Helkaman kanssa lähdettiin syksyisille teille, merenrantaan ja kuntoreiteille kulkemaan. Ilman kosteus helli hengittämistä, matka taittui, mieli rauhoittui. Melkein meditatiivista oli pyöräily tänään. Hyvää tekevää ainakin.

Samalla energialla lähdin vielä laittamaan isän haudan talvikuntoon. Eilen hain tarpeeksi hakoja lähimetsälenkillä, joten tuli oikein mukavan näköinen.

Melkein pari kuukautta sitten aloitin ”Huolettomuus-sukat”. Piti olla ”hyvän mielen villasukat” – kauniissa kirjassa niin vähän luvattiin, ja samalla kehotettiin kutoessa opettelemaan ”sopivasti itsekästä” huolettomuutta. Kirjan mainoksessa sanottiin: ”Huom! Kirja sopii hyvin myös aloittelijoille! Ei tarvitse osata. Tarvitsee vain istua alas ja tehdä parhaansa. Se riittää.”

Ei riittänyt, vaikka ajattelin onnistuvani, sillä olinhan vastikään saanut kaksi riddaria ja yhden kesäneuleen kudotuksi. Ei onnistunut huolettomuus, eikä sukat. Ensimmäinen sukka on sentään valmis, mutta monta kertaa sitä tehdessä piti purkaa ja lopulta soveltaa kuvioita. Enempi oli tuskastusta kuin rentousta tuon aikaansaamisessa. Ehkä siitä tulee joulusukka takan reunukselle, ehkä joskus olen kärsivällisempi ja huolellisempi ja teen sen parin valmiiksi. Mutta sitä tehdessä ei katsota Netflix-leffoja tai TTKoota, se vaatii sen verran paljon silmukoiden laskemista, eikä huolettomuus lisäänny.

Lopulta nielin epäonnistumiseni sukkakutimen kanssa, ja tilasin viime viikolla uusia Léttlopi-lankoja, hain ne äsken postista! Nyt aloitan uuden riddarin! Aiempia vaaleampi tulee tästä.

Valoa ja varjoja näkyvissä,

kylmääviä ja lämmittäviä tunteita ja tietoja,

sumeaa ja tarkkaa ajattelua ja aavisteluja.

Niitä kaikkia tänään.

Yhtäaikaa, päällekkäin, lomittain, limittäin, edessä ja takana.

Pitkästä aikaa olen ollut historioitsijana, nimenomaan tilaushistoriahankkeisiin liittyen, ”töissä”, neuvonantajana etten sanoisi konsulttina! Tulipa muistoja ja ihmeesti ihan selkäytimestä lähti paljon asiaa. Tarjolla oli projektikin, kirjantekohommaa, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Enää ei ole intoa, eikä tarvettakaan ryhtyä tutkimus- ja kirjoittamishommiin, ei ainakaan kirjan kokoisiin.

Toiseenkin työtarjoukseen tuli vastikään sanottua ei. Olisin päässyt kuvaajaksi 100-vuotisjuhliin viime viikon lauantaina, mikä olisi ollut oikein mieluisa kuvauskeikka. Tämä oli eka kerta kun en ottanut vastaan tarjouttua mahdollisuutta päästä kuvaajaksi, mutta kerta kaikkisesti en halunnut meidän ruskalomaa lyhentää monella päivällä. Olisi pitänyt palata jo perjantaina Ouluun, mitä kyllä vähän harkitsin, mutta sittenkin ei.

Olen siis oppinut jotain tärkeää! Oppinut sanomaan ei. Eikä lopulta tuntunut edes pahalta. Olisinpa osannut joskus vuosia, vuosikymmeniä sitten… No mutta ”oppia ikä kaikki”.

Aamulla oli aika heittää hyvästit, toivotella näkemiit Hangasojalle, sulkea Myötätuulen ovet, kiitellä Lapin luontoa ja suunnata matka kohti Oulua.

Sumuisessa kelissä ajelimme Sodankylään asti, jolloin puissa alkoi olla jo taas lehdet. Keltaisten metsien reunastamaa tietä ajelimme kotiin. Liikennettä etelään päin tosi vähän, pikainen välipala Napapiirillä Joulupukin Pajakylässä ja olimmekin liki ennätysajassa (5 t 10 min.) hyvissä ajoin kotona.

Kotipihassa tuoksui vihreä. Melko vihreä koko piha ja puutarha vielä ovatkin.

Ja minulla poikkeuksellisen hyvän mökkireissun tuntu kehossa ja mielessä. Todella levännyt, mutta samalla myös paljon liikkunut olo. Virkistynyt ja tasaantunut yhtä aikaa. Tuntuu että kerta kerran jälkeen olen enemmän mielissäni siitä, että meillä mökki ja että se on Lapissa.

Oulussa ”otettava taas paikkansa”, kaikki paikalleen, paikka kaikelle, asiat rullaamaan ja päivityksiä suuntaan jos toiseenkin. Kuvasaaliin perkauskin jo alulla, ja ehdinpä pyöräilemäänkin!

Ilmatieteen laitoksen määritelmän mukaan maahan satanut lumi täyttää ensilumen määritelmän, kun havaintoasemalla aamulla klo 8 havaitaan sentin lumikerros.

Onkohan tästä ensilumeksi? Kova yritys lumella tuntuu olevan!

Eihän tämä hyvää minun pyöräilyharrastukselleni ole tehnyt. Muutenkaan en juuri ole tänään ulkoillut. Tapaamisia ja kohtaamisia kuitenkin on ollut. Mahdottoman mukavia, ja sitten vähemmän mukavia.

Iltapäivällä minulle soitteli myös mukavaääninen (nuori)mies. Asia ei niinkään mukava. ”Täältä Verisuresta hei! Palohälytys sieltä teiltä….!”

No palohälytyspä tietysti. Minähän leivoin uuden projektini aluksi pestobostonia, ja hups keikkaa, keittiössä kohtuullinen käry ja savu! Pikkuisen öljy valskasi irtopohjavuokien reunoista uuniin. Mutta bostonista tuli hyvää. Siitä otetut kuvat eivät niinkään. 🙁 Siispä siirrän vielä huomiseen reseptiikan ja kuvien postaamisen ja vetäydyn hiljalleen takavasemmalle.

Palaan huomenissa!

Metlan tutkimuksissa on selvitetty, että jo viisi minuuttia metsässä riittää kohentamaan mielialaa. Metsän terveysvaikutusten koetaan tulevan kuin itsestään, koska siellä liikkuminen tuntuu monista vaivattomalta. Myös metsän äänet ja tuoksut vaikuttavat hyvinvointiin. 

Metsän kokonaisvaltaisesti hyvää vaikutuksesta kerrotaan mm. Ylen sivuilla olevassa artikkelissa.

Onhan tämä tullut empiirisesti testattua ja todeksi omakohtaisesti havaittua monta kertaa. Henkilökohtaisesti voisin vaihtaa metsä-sanan paikalle merenrannan tai tunturit.

Aamusella oli sateen uhka ilmeinen, sitä paitsi pyöräteillä jo tuuli kovasti, joten tuntui hyvälle ajatukselle laittaa kumpparit jalkaan, sadetakki päälle ja lähteä metsään eikä maanteille. Otin puukon ja pajukorin mukaan: josko joulun suolasienisalaattiin kävisin rouskuja hakemassa.

Kodin lähimetsä ei ole erityisen kaunis metsä. Siellä ei ole mäntykankaita, ei sammalikkoja saatikka komeita koivikkoja. Se on sekametsää, ”vitikkua”, pajuja ja heinää, tiheitä pieniä kuusia, tänään isoilla poluilla nilkkoihin asti vettä ja pienet polunpätkät heikosti erottuvia kaiken ryteikön keskellä. Mutta silti. Jo parinkymmenen minuutin jälkeen metsäretki oli hyvä juttu. Pian ison korin pohja hyvinkin peittyi haaparouskuista, vähän syvemmälle metsään, kuivempaa kohti mennessäni löytyi myös  kangasrouskuja. Tunnin tarpomisen aikana tuntui, kuinka kostea metsä teki kasvoille hyvää, hengitys syveni, hartialinja laskeutui alas, ja ajatuksissa vain se, missä olisi vielä vähän sieniä…

Kotiin tullessa hyvä mieli ja puoli korillista sieniä. Samaan aikaan alkoikin sade, jota on sitten riittänyt lähes koko päiväksi.

Puoleltapäivin minulla oli toinen rentoutumisretriitti. Vuorossa oli jotain ihan ennenkokematonta: rentoutuskellunta! Ajattelin kokeilla, olisiko se sekä mielelle että mahalle hyväksi. Pehtoori kun on ykskantaan todennut, että jatkuva vatsakipuni on ”ressimaha”, joten siispä rentoutusta kehiin!

Oulufloatsin sivulla luvataan näin:

Rentouskellunnan taustalla on ajatus, että keho pääsee täysin rentoutuneeseen tilaan. Kelluntatankissa ulkoiset aistiärsykkeet karsitaan minimiin, huoneet on äänieristettyjä ja tankin saa halutessaan täysin pimeäksi, lisäksi tankissa on kehonlämpöiseen veteen liuotettuna 400kg Epsom suolaa. Koska suola kelluttaa, ei kehoon tule mitään painetta, jolloin kehontuntemus hämärtyy. Voit rentoutua kokonaisvaltaisesti ja antaa kehon sulautua veteen ja ilmaan.

Olipa metka – ja rentouttava – kokemus! Minulla tosin kesti ainakin vartin, että sain olkapäät ja hartiat rennoiksi, vähän kuin ”kannattelin”, vaikka ei todellakaan olisi tarvinnut. Oli huikea kellua ”paksussa” vedessä. Aika pitkään meni, että sain päässä pyörivät ajatukset, tekemiset, pohdinnat sammutetuksi, mutta sitten olikin epätodellinen olo. Tuntui, että ainakin kädet ja jalat ”liudentuivat” jonnekin. Eteerinen fiilis.

Kellunnan jälkeen ei ollut ”lötky”-olo kuten esim. kylpylän altaissa lillumisen jälkeen, vaan jotenkin kummasti ”ilmava”, iho pehmeä, hartiat laskeutuneet, askel rauhallinen, eikä ollut malttamatonta tarvetta ryhtyä millekään. Palveluun kuuluvat myös monenlaiset, hellivät luonnonkosmetiikka-tuotteet: samppoot, hoitoaineet, hiusseerumi ja monet kosteusvoiteet sekä pieni hetki erikoiskahvia, – teetä tai kaakaota nauttien.

Ei mitään ihmeparannusta, mutta tekipä hyvää. Niin hyvää, että ostin kolmen kerran ”sarjalipun”, jolloin kertakäynnin hinnaksi jää 40 €. Aion siis käydä vielä ainakin kaksi kertaa. Ensi kerralla varaan ajan iltapäivän lopulle: aamulla ja vielä keskipäivällä olen niin tekemisen tarpeinen, että se varmasti hidastaa kunnolliseen rentouden tilaan pääsemistä. Lisäksi aion kokeilla jotakin tarjolla olevista suggestiokelluntaäänitteistä.

Nämä tämmöiset eivät ole mulle mitenkään tavallisia juttuja, mutta tämä teki hyvää!

Sadepäivä. Kotipäivä. Sisäpäivä.

Juuri tänään hyvä päivä harrastaa ruokaterapiaa, leppoisasti, rauhassa laitella ruokaa. Tärkein kriteeri ruokalajien valinnassa oli, että voisin valmistaa/tarjoilla ruoat  uusista keramiikka-astioistani. Pienen astiakaupan valikoimista olen tilannut kolme pienehköä, kahden hengen sapuskoille sopivaa vuokaa.

Kahden hengen salaatti tällä kertaa tämmöisessä …

Kuinkahan monta hunaja- ja cantaloumelonia olen viimeisen kuukauden aikana syönyt. Siihen on nyt melkein addiktio, – ihan kuin raskausaikana viiliin. Aamiaisella, lounaaksi, salaattiin ruoka-aikana.

Melanzane alla parmigiana, munakoisovuoka italialaisittain.

Tämä on tyttären lempiruoka. Ainakin Italiassa. Minäkin olen tehnyt aika usein, juuri tyttären ollessa ruokapöytään tulossa. Eri kirjoista, eri resepteillä varioinut ja nyt sitten simppeli versio Valiolta! Suomalaista italialaista. Ja tänään kaksin tuumimme, että parasta mitä minä olen koskaan saanut aikaiseksi.

Tuon Valion reseptin sovelsin uuteen vuokaan ja kahden hengen ruokapöytään sopivaksi, kun tein 2/3 aineksilla. Päällimmäinen juustokerros ei ollut mozzarellaraastetta, vaan kv-markkinoilta ostettua ihanaa parmigianoa, josta on enää pieni kimpale jäljellä, ja tomaattina kirsikkatomaatti-Muttia, ei mursketta Tomaatti on ollut pari viikkoa pois itselleni sallimista ruoka-aineista, mutta katsotaan nyt kuinka käy. Tosin tämä oli ainakin syödessä niin lempeää, että eiköhän elimistö kestä. Kuohukerman vaihdoin ruokakermaan – ihan tarpeeksi rasvaa ja kaloreita tässä on ilman kuohuakin. 🙂 Tulipa niin suunmyötäistä, ihanaa sadonkorjuuajan ruokaa, joka sopi tähän vuokaan täydellisesti.

Myös jälkkäri oli sadonkorjuuajan ruokaa. Omppupiirakka kotipihan omenoista. Ja uudessa, pienehkössä vuoassa sekin.

Tämä on jokasyksyinen leipomus. Ohje on täällä blogissa: Pähkinäinen omenapiirakka

Tällä kertaa tein niin laiskasti, etten jaksanut edes Kenwoodia kaivaa esiin, vaan vain sekoittelin ainekset kulhossa. Ihan hyvä tuli sitenkin. Tämä vuoka on ehdoton lempparini noista kolmesta. Kaikki kyllä ilahduttavat. Arjen (ja sunnuntain) estetiikkaa, pieniä iloja päiviin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Eilen illallakin saimme hyvin syödyksi, kun Juniori & R. olivat ruokaillan järjestelyvuorossa kaveriporukkansa kanssa. Juniori kyseli jo aikaa sitten, että voisivatko tulla meidän Festaan istumaan iltaa ja grillaamaan hiiligrillillä. Luonnollisesti luvattiin, varsinkin kun luultiin olevamme mökillä juuri tänä viikonloppuna. Kun sitten olimmekin kotosalla, mekin saimme kutsun osallistua, olla mukana. Olihan nämä kaverit meillekin tuttuja ennestään, yhdessä vietettiin Taskilantiellä Juniorin luona tupareitakin ja muutenkin. Mahdottoman mukavahan se on kun meidät vanhuksetkin kutsutaan mukaan.

Saimme tulla valmiille, kontribuutiomme oli lohipiirakka, jonka tein ja Pehtoori laitteli hiiligrillin valmiiksi. Siinäpä se. Maisteltiin chardonnayta ja chenin blancia – enpä ollut koskaan tajunnut kuinka maistuvat hyvin samankaltaisille. Juniori tietysti heittäytyi toviksi työmoodiin ja koulutti ja opetti ja sitten syötiin. Vetäydyimme ruoan jälkeen sisälle, nuoret (onko yli kolmekymppiset vielä nuoria? – Noh, meidän näkökulmasta on.) jatkoivat sitten keskenään.

Heinäkuun alussa, juuri kun kiipesimme Ukko-Kolin huipulle, sain puhelun, että kodinhoito oli tilannut ambulanssin ja 91-vuotias äitini oli viety päivystykseen, minkä jälkeen hän jäi sairaalaan. Viides vai kuudes sairaalajakso tämän vuoden puolella. Ja eilen hän pääsi sieltä pois. Kaupunginsairaalan osastolla B3 meni reilut kaksi kuukautta: ”koko kesä” kuten äiti sanoo. Koko kesältä se minustakin tuntuu. Äidillä on entuudestaan puolenkymmentä ”perussairautta”, nyt infektion lisäksi todettiin pari uuttakin, mm. muistisairaus.

Minä olen sanonut jo pari, kolme vuotta, että se on hiipinyt äidin elämään, mutta eipä ole ollut kliinisiä tai mitään muutakaan tutkimustietoa näiden sanomisteni taustalla. Suurin merkitys ”diagnoosillani” on ollut itselleni; olen voinut selittää sillä monia asioita.

Pitkin kesää olen käynyt suunnilleen joka toinen päivä sairaalassa äidin luona ja samalla kuulemassa hoitajilta tietoja toipumisesta, notkahduksista, tuloksista etc., ja jo heinäkuun puolella lääkäri soitteli kotiutumisasiaa: että eipä taida äidistäsi olla enää asumaan Caritaksen kodissaan, että eihän hän edes tiuhaan käyvän kodinhoidon turvin pärjää. Että olisi mietittävä, mihin kotiutetaan ja että tehostettu palveluasuminen olisi vastaisuudessa tarpeen. Eikä sitten tullut juuri muuta neuvoa tai ohjeistusta kuin että ”pitäisi saada allekirjoitus palvelukotihakemukseen”.

Luonnollisesti äitini ilmoitti minulle, että hän ei minkään kolhoosin koppiin asumaan lähde! Sain systerin ja veljen vaimoineen sivustatueksi suostuttelussa, ja elokuun alkupuolella hakemuksessa oli allekirjoitus ja prosessi saatiin alulle. Byrokratia on hidas ja minähän tietysti halusin asioiden etenevän, soittelin, olin huolissani, soittelin taas, yritin edetä, …

ja kuinka ”Isä”-elokuvaa katsoessani tunnistinkaan dialogien kaksi lausetta, jotka toistuivat kerta toisensa jälkeen ja jotka kulkivat hienovireisesti taustalla koko ajan.

Muistisairas isä: ”Minä EN tarvitse, enkä HALUA apua”.
Muistisairaan tytär: ”Minä en tiedä, mitä voin tehdä. En tiedä. En.” 

Samaan aikaan kun ”opiskelin” muistisairautta, sen vaikutuksia ja sitä, mitä voin ja pitäisi tehdä, koetin selvittää, miten toimia, mihin ottaa yhteyttä, miten palvelukotiin pääsee, miten palveluseteli ”siirretään” kotisairaanhoidosta palvelukotiasumiseen, ja kaikkea muuta asiaan liittyvää ja taas kerran kaipasin kirjaa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Nyt kaipasin sitä enemmän kuin koskaan, sillä nämä asiat ovat palasina internetin ja viranomaistiedotteiden sulottomassa sekamelskassa. Em. kirjalle tarvittaisiin nyt järeä kakkososa, ja minulla alkaisi melkein olla valmiudet sen kokoamiseen. 😀 Paljon, paljon aikaa kului tähän, mutta halusin edelleen mahdollisimman hyvän hoitopaikan.

Pitkä- ja lyhytaikainen laitoshoito, SAS-työryhmä, palveluohjaaja, sairaspaikka jossain lähikunnan tk:ssa, tehostettu palveluasuminen, vanhainkoti, ryhmäkoti, palvelukoti, palvelutalo, mitä kaikkea?  Esperi, Caritas, Attendo, Onnenrinne, Vanhainkoti, Palvelusäätiö, Mainiokoti. Oulussa nuo kaikki tarjoavat ”tehostettua palveluasumista” ja ”ympärivuorokautista hoivaa”, jotka olivat ne tekijät, jotka äidin uuden kodin piti täyttää. Ja sitten vielä muutama muu ”henkilökohtaisempi” tarve. Voinko valita, miten valitsen, miten toimin?

On tullut pyörällä kierretyksi enemmän kuin 20 palvelukodin huudit, tullut nettisivut kolutuksi, vapaita paikkoja kysellyksi ja lopulta kolmessa paikassa käydyksikin. Neljännestä kiinnostavasta vastattiin tiedusteluihin (joita oli lukuisia) vasta kun päätös oli jo tehty.

Paljon lappusia ja lippusia, puheluita ja puhetta, suostuttelua ja suotuisia hetkiä. Ja viime viikon alussa päätös, että Vuoksi! Se olkoon äidin pitkän evakkomatkan loppusuoran koti, sinne koetetaan saada  ja rakentaa mahdollisimman hyvä ja ihmisarvoinen koti loppuelämäksi. Vakuutuin talon hyvästä hengestä (se on tärkeää), minulle kerrotuista arvoista, joita halutaan toteuttaa, rauhasta, siisteydestä, tarpeellisista palveluista, sujuvasta kommunikoinnista, avoimuudesta ja kaikesta. Sinne lopulta kaikkien osapuolten hyväksyessä varasin paikan. Tämän kesän lopulla on ollut jopa varaa valita vapaista paikoista, ja tässä uudessa paikasa erinomaisen hyvää on, että palvelukoti on lähellä minua ja myös sisaruksia.

Niinpä monien vaiheiden jälkeen viime viikon torstaina Pehtoori, systeri ja minä muutimme äidin tarpeelliset tavarat ja kalusteet Caritaksesta Vuoksiin. Koetimme parhaamme mukaan tehdä mahdollisimman viihtyisän, toimivan, kaikin puolin hyvän uuden kodin äidille. Olin helpottunut, ettei tarvittu mitään ”välisijoituspaikkaa” (Hiirosenkoti tms.), koska jokainen siirto on vaikea, mieltä sekoittava. Olin hyvillä mielin, toiveikas, helpottunut.

Sovimme sairaalan ja Vuoksin kanssa, että viime perjantaina olisi äidin tulo uuteen kotiin. Ei ollut. Infektio taas! Ei puhettakaan kotiuttamisesta, vaikka sairaalasta sitä oli kuukausi hoputettu. Säikähdytti, – taas. Taas kerran, taas. Vielä tuli lisää takapakkeja, ja sitten eilen yhtäkkiä! Soittivat sairaalasta: nyt äiti kotiutetaan, onhan se paikka nyt valmiina? – On se (onneksi!!!), ja minä kotosalla ja jouten valmiina avittamaan kotiutumista taas uuteen paikkaan: Karjalan evakon matka vain jatkuu…

Eilen äidillä matka uuteen kotiin. Olin tukemassa, pelkoja hälventämässä. Asetuttiin. Oman kodin tavarat, muutamat huonekalut, lämmin peitto, oma kahvimuki… Levollisin mielin jätin äidin illalla uuteen kotiin. Evakko, joka ei ole oikein koskaan tuntenut olevansa kotona, on taas uudessa paikassa, palvelukodin huomassa.

Minulla nyt hetken levollinen olo, ja niin äitikin väitti tänään aamupäivällä hänellä olevan. Nyt saan olla avuksi, nyt saan.

Elämä on nyt näin, en olisi enempää osannut. Alakulo hiipuu, nyt elellään päivä kerrallaan.

Hyvä kun on palvelukoti, ja se on tuossa lähellä.

Huomenna taidan piipahtaa..  Elämä on.

Linnanmaan Teknologiakylän keskellä oleva Anni Rapinojan veistos ”Välitä” on ollut vuosia työmatkani, talvisten kävelylenkkieni, kesäisten pyöräreittieni varrella. Se on viestittänyt eri aikoina erilaisia asioita. Saanut miettimään ”mistä välitän”, ”mitä välitän”, ”miksi välitän”, ”kenestä välitän”, ”välitänkö?”

Tänäänkin sen ohi pyöräilin. Palatessani Torin lihamestarin, Kauppahallin kalakaupan ja lähimarketin kautta, mutkan kautta, kotiin.

Taide on siis tehnyt tehtävänsä? – Se on saanut ajattelemaan, se on herättänyt tunteita, pistänyt pohtimaan. Eikös se ole taiteen tehtävä tai syvin olemus? Siis saada ajattelemaan. Mm. taidetta, varsinkin välittämistä ja liikkumisen hyvää tekevää vaikutusta pohdin, ja paljon muuta. Kiersin vielä Rajahaudan kautta kotiin. Taas kerran: liikkuminen on hyväksi. Auttaa moneen.

Vaikka monien herkkupisteiden kautta kiersinkin tänään, oli meillä aika vaatimatonta sapuskaa. Mutta!!! Eilen illalla, yöllä, tänään aamulla kirkastui ajatus, kun hain ohjeita sopivaksi sapuskaksi tuleviin viikkoihin. Kummasti hakeuduin LappItalia-keittokirjani äärelle, ja hohoi! Keksin idean, joka omasta mielestäni on vallan mainio. Palaan asiaan. Mikä tietää paljon reseptiikkaa ja ruokakokeiluja ”julkisesti” eli täällä blogissa taas tihenevään tahtiin herättelen henkiin vanhoja, monia perusohjeita herkkujen tekoon.

Mutta sovitaan, että heti ensi viikolla aloitan. Siihen asti levollista viikonloppua kaikille. Välitetään!

Kun vaihtaa kuvakulmaa, tai näkökulmaa, näyttää moni asia aivan uudelta. Ilta-auringossa, alhaalta kukkapenkki näyttää hehkeältä, eikä syksyn kylmyys näytä uhkaavan ollenkaan.

Koko päivän olen ollut liesussa, aamupäivä asioilla, ja sitten Zeppeliiniin – autolla! Koska vesisade ja koska olen monella pyörälenkillä siellä käydessäni ajatellut, että ’pitäisipä joskus käydä  shoppaamassa tuollaiset kengät’ (siellä on Marko-kenkäkauppa, jossa hieman ”erilaisia” kenkiä) ja Clas Ohlsonilta käteviä jäteastioita tai … siis koska autolla voisi kuskata ostokset kotiin, pyörän tarakalle ei paljoa mahdu. Tänään siis hakemaan syyskenkiä ja muuta. Kengät jäi ostamatta, koska myyjä oli niin päällekäyvä, että tuskastuin ja lähdin pois, vaikka ihan mukavat, aika edulliset (82 €), huippupehmeät nilkkurit löysinkin.

Lastenvaateliike Hippu oli ainakin minulle uusi: siellä runsauden pula kipsasi minut niin pahasti, ettei Apsulle eikä Eeville mitään löytynyt. Ohlsonille sain sentään kympin kulumaan, kun ostin sen pienen jäteastian. Pentikiltä ei löytynyt kaipaamaani pienen pientä uunivuokaa, eikä Luhdan myymälästä uusia ulkoiluhousuja. Siis plus miinus nolla!

Kesän pyöräilyn jäljiltä jumittuneet hartiat ja yläselkä vaativat ammattilaisen käsittelyä. Kun Saariselän luottohieroja jäi nyt välistä, menin ”Kipulihakset”-toimipaikkaan tuossa meidän lähellä. Siellä on melkein yhtä hyvä hieroja kuin Tunturihotellin L.

Kotosalla käväisin tekemässä uunilohta ja salaattia, söimme pois ja sitten leffaan. Edellinen elokuvissa käynti on puolentoista vuoden takaa. Silloin, jotensakin juuri ennen kuin korona sulki Suomen, olimme Apsun kanssa katsomassa Ryhmä Haun. Olihan se monin tavoin erilainen kokemus kuin tänään.

Tänään elokuva Isä, joka ei ollut vaikuttava vain Anthony Hopkinsin mestarillisen roolisuorituksen vuoksi. Siinä oli niin paljon: siinä oli näkökulmat, siinä oli paljon tuttua, paljon uutta, paljon kipua ja paljon lohtua. Elokuva ei ollut ahdistava, ei yltiödramaattinen. Se oli hyvä, erinomaisen hyvä. Se auttaa ymmärtämään ja se ehkä auttaa olemaan itselleen armollisempi. Se viipyy minussa vielä kauan.