Niitä näitä

Käytiinpä Pehtoorin kanssa leffassa. Starissa katsomassa Downton Abbey.

Se oli hyvin odotusten mukainen. Ehkä vielä enemmän sellainen pukukavalkadi-, lavastus-, ajankuva- ja miljööspektaakkeli kuin  odotinkin, ehkä enemmän ”viihteellinen” kuin odotin. Draamaa oli, mutta se oli kepeän oloista, päälleliimattua, mutta pitihän kahden tunnin elokuvassa toki olla tapahtumia … Kaikkinensa: tykkäsinhän minä tietysti. Kovastikin. Ja oli niin mukava tavata kaikkia… 😉

Mutta kun oltiin lähdössä siine, oli hassu tunne, että pitäisi oikeastaan ”pukeutua”. Siis että kotifarkuissa ja jumpperissa ei viitsisikään lähteä. Teatteriinhan tulee yleensä laitettua vähän parempaa päälle, sellaisella smart casual -meiningillä, jakkua tai pikkumustaa tunikaa, etc. mutta eipä kyllä elokuviin.

Paitsi joskus nuorena, mutta silloin leffailta olikin treffi-ilta, ja SE oli se pääsyy huolehtia ylleen parhaat sammarit 😉 tai juuri se sen talven uusi neule. Mutta tänään ei nyt oikeastaan ollut sellaista treffifiilistä, vaan koska Downton Abbey! Joku tyköistuva samettijakku olis ollut passeli! 😀 No ei vaiskaan, mutta tuli kuitenkin mieleen.

Ja tämmönen testi:    TESTI TÄÄLLÄ

Oli ihan pakko tehdä, terveisin Mrs. Hughes

Kovin aikaansaapa päivä tuntui olevan. Tein ja touhusin, ja nyt kun yritän miettiä, mitäs oikein olenkaan tehnyt, ei tule mieleen muuta kuin, että koko päivän on ollut nälkä, tai siis on tehnyt mieli syödä, ja koko päivän olen myös syönyt. Ja sehän ei ole kovin hyvä juttu.

Muistikortilla päivä näyttää paljon terveellisemmältä kuin todellisuus, huolimatta siitä, että ulkona en ottanut yhtään kuvaa, vaikka kolmetuntisen syksyisessä säässä vietinkin.

Ehkä huomenna sanallisempi päivä.

Syyskuun ensimmäinen viikko ja minä matkasin aamulla kohti Linnanmaata ja yliopistoa. Ja sitten -vieläkin siirtääkseni ”minun” työpaikkani uuteen sijaintiin tutustumista, työkavereiden tapaamista ja ehkä jokun ännännen vuoden opiskelijan kohtaamista – ajattelenkin, etten turhaa mene heitä keskelle lukukauden aloituksen kiirettä häiritsemään. Niinpä parkkeerasin pyöräni puutarhan portin viereen ja lähdin nauttimaan syyskuun vahvoista, tummista väreistä. Monet kasvit kukkivat vielä ja puissa jo keltaisia ja oransseja lehtiä; värikylläistä ja kaunista siellä oli. Kävellessä ja kuvaillessa ei tuntunut kylmältä, oli aika tyventä ja aurinkoista. Harmitti, ettei ollut purkkikahvia mukana. Ehkä joku aamu kun menen vielä ”paikkomaan” kuvauksiani.

Puutarhalta ajelin Caritakseen ja sieltä juuri ennen iltapäivän sadetta Eurokankaaseen! Ja sain kuin sainkin verhot tilatuksi. Tosin homma ei sujunut kovinkaan sutjakasti. Löysin ensin kauniin italialaisen kankaan, ei ihan koboltinsinisen, mutta melkein. Siis juuri oikea. Ja sitä ei sitten ollutkaan edes tilattavissa. Myyjän kanssa etsimme pitkän tovin vastaavaa, ja löytyihän se. Vieläpä palonkestävä. Ja kun jo mitta- ja tilaustiedot oli täydennetty ilmeni, että kankaan hinta oli 295 euroa metri!! Huolimatta ettei sitä tarvita kuin pariin pieneen työhuoneeni ikkunan kappaan niin päätin kuitenkin jättää tilaamatta; olisi ompelun kanssa tullut maksamaan liki 400 euroa. No way!! Ja eikun uudelleen selaamaan näytekansioita ja liparetelinettä. Ja löytyihän se kangas. Eikä hinta ompeluineen ja tarvikkeineen tule maksamaan satastakaan. Ja nyt olen vihdoin saanut tämän tehdyksi! Kun valinnassa meni tarpeeksi kauan aikaa ehti sadekin jo tauota. Tosin alkaakseen sitten uudelleen. Aamun aurinko tuntuu nyt kaukaiselta.

Syksy kuitenkin tuntuu, taitaa olla aika hakea kynttilä esille. Entäs kudin? – kovasti tekisi mieli, mutta nyt ei pysty, ei millään, kovakantinen kirja, mikseipä? Kesävaatteita voisi siirtää vaatekaapissa taaemmas, mutta ei pakata kokonaan pois. Saimmepa nimittäin viime viikonloppuna varatuksi matkan, joissa ainakin kesäisiä ulkoilukamppeita tarvitaan. Eikä matkalle lähtöön ole enää kuin kuukausi. Se tekee olon levolliseksi.

Täällä haisee (vai sittenkin tuoksuu) kaali, maitokaali. Nyt kun tein sitä kolmannen kesän tälle kesälle tosi ison kattilallisen, alan jo itsekin pitää siitä. Tosin en lautasellistakaan syönyt tänään, ihan vain maistelin. Mikäpä siinä, – ei se pahaa ole. Äidin toiveesta sitä olen keitellyt. Edeltävinä kesinä ”soppatykkini” ykköskeitto on hänen mielestään ollut kesäkeitto, mutta tänä vuonna meillä tuli puheeksi hänen lapsuutensa makumuistot, ja PAM! Sen jälkeen ei paljon muita keittoja kuin maitokaalia ole kulunutkaan, mitä nyt sitä kesäkeittoa, paahdettua kukkakaalikeittoa ja pinaatti-pähkinäsoppaa.

Minäkin muistan lapsuudestani kaalikeiton herkkuruokana, mutta se on sitä ”oikeaa” kaali-jauhelihakeittoa. Kotona tehtyä hyvää, hautunutta, tuhtia soppaa: ensin voissa paistettua jauhelihaa ja sipulia, sitten kaali ja lopuksi muut aineet hautumaan isoon kattilaan. Yleensä seuraavana päivänä vielä parempaa. Se on talvikaalistakin hyvää, mutta maitokaali vaatii kevät/kesäkaalia, melkein vihreää koko soppa.

Mutta kuten sanottu emme sitä tänään syöneet. Lounastimme Iissä Museokahvila Huilingissa. Tällä kertaa Pehtoorin kanssa. Olimme iltapäivällä systerin luona suunnittelemassa muuttoa ja sieltä lähdettyä ilmoitin olevani jo nälkäinen huolimatta, että aamun pyörälenkki oli kovin lyhyt: Tuiraa ristiin rastiin aamun valossa ja Canon kaverina. Käväisinpä lopuksi vielä oman koulun pihallakin. Yhdeksän vuotta tuolla tuli käytyä koulua: opiskeltua ja ennen kaikkea vietettyä aikaa. 😉

Huilingissa oli valokuvanäyttelykin (Heidi Tirin kauniita makrokuvia kukista ja kasveista) ja samalla pysähdyksellä sain kuvattua Iin kirkon Vastaloa varten. Kirkko on ollut koko kesän rempassa, eikä ole siksi aiemmin ollut ”edustavassa” kunnossa, mutta nyt oli. Sisälle en valitettavasti päässyt, mutta josko tässä syksyllä vielä yhden pyöräretkenkin tekisin sinne päin?

Lasaretin Virta-ravintolassa on taas perjantaina Syödään yhdessä -tapahtuma. Tiedottamista ja talkooporukan värväämistä on tänään riittänyt. Ja näyttääpä siltä, että olen taas itsekin ”salin puolella” hommissa, elikkäs tarjoiluhuki taitaa osua taas kohdalle.

Hotelli Lasaretin ravintola Virta, Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestarit ry ja Paistinkääntäjien Oulun voutikunta järjestävät tapas-illan Hotelli Lasaretin Virta-ravintolassa pe 6.9.2019. Tarjoilu alkaa klo 18.00 ja jatkuu klo 21.00 saakka. Keittiömestarit ovat suunnitelleet herkullisen menun, jossa alkuun on syksyinen tapas-lautasella on syysmakkaraa, nahkiaista, juustoa ja muita syksyisiä herkkuja. Pääruokana tarjoillaan karitsaa maukkaine lisäkkeineen ja illan kruunaa jälkiruokalautanen, jossa on tapastyylisesti monia pieniä hyviä herkkuja. Koko menun hinta on 43 euroa. Erikseen tilattuna alkuruoka 15 euroa, pääruoka 21 euroa ja jälkiruoka 10 euroa. Lisäksi on mahdollista ostaa viinipaketti ja virvokkeita. 

Tulehan sinäkin perjantaina tapasiltaan.

Toinen päivän ”projekti” on ollut käydä pariinkin otteeseen kuvailemassa Tuirassa. Oulun Tuirahan on valittu vuoden kaupunginosaksi, ja siksi ja muutenkin olen päättänyt tehdä siitäkin sellaisen kortin kuin keskustan vanhoista rakennuksista, Nallikarista ja Myllytullista olen jo tehnyt.

Oulussa on aika vähän jugend-rakennuksia, mutta Tuiranpuistossa vanhan kaupunginsairaalan alueella niitä on montakin: vanha hermotautisairaala Hermola on nykyisin Tuiran neuvola.

Oikeastaan pitäisi kyllä unohtaa kuvailu ja pyöräily muutamaksi päiväksi ja lähteä metsiin: tatteja tuntuvat kaikki etsivän, löytävän ja keräävän. Ja puolukoitakin näyttää olevan tarjolla monessa paikkaa… Pitää harkita.

Suomen luonnon päivä.

Kovasti mietin, mihin luontoon lähtisin tänään. Lopulta päädyin käymään Virpiniemessä, jossa en ole käynyt vuosiin… Olipa sinne tullut kaikkea uutta. Mutta Meriniemen uimarannalla oli parasta. Ja siellä on komea, ikiaikainen petäjä. Oiskohan siinä symboliarvoa Suomen luonnolle?

Ja samaan aikaan niin mukavan lämmintä. Voidaan kai puhua intiaanikesästä.

Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan. Suomeen käsite intiaanikesä tuli 1900-luvun alussa. Ilmiö on ollut tunnettu aiemminkin. Vanha kansa puhui Pärttylin pikkukesästä (Pertun päivän 24. elokuuta mukaan). Muissakin maissa kansanperinne tuntee jonkin, yleensä myöhäisemmän merkkipäivän, jonka aikoihin intiaanikesän uskotaan usein sattuvan ja josta johtuu siitä käytetty nimitys. (Wikipedia)

Ja intiaanikesän aikaan kotinurmella on jo ensimmäiset keltaiset lehdet, mutta pelakuut, laventeli, tähtisilmät ja begoniat kukkivat kuin keskikesällä, – ja ensimmäistä kertaa Amerikan liljat näin komeana.

Tälle päivälle on odotettavissa vielä jotain kaunista kuvattavaa ja katseltavaa: ei, en tarkoita venetsialaisia vaan tiedossa on roihupurkauksia!  Auringonpilkut kuulemma myrskyävät ja roihuavat, joten tänään ja/tai huomenna pitäisi olla komea taivas. Revontulia odotellessa. Nythän on myös ”Nuku ulkona” -tempaus. Jos pysyisin hereillä olisin iloinen. Katsotaan nyt, kuinka käy….

Prologi:
meidän esikoisella oli ala-asteikäisenä Muumi-herätyskello, jonka herätysääni oli: ”Hyvä päivä tänään”! Sellainen on tänäänkin ollut.

Aurinko, ja lämpö.

Varhainen herääminen, ja pihalle. Noh, kuitenkin takaisin keittiön pöydän ääreen aamukahville.

Sykkelöimään, kohti yliopiston puutarhaa. Sielläpä pitkähkö tovi vierähti: puiston penkillä istuskelin ja tyttären kanssa chattailin. PHP-muutoksista ja Windows7:n tuen loppumisesta. TAAS on tehtävä isoja muutoksia sekä softaan että rautaan. En tykkää, ja arveluttaakin vähän. Ehkä turvaudun ammattilaisapuun, – ja vien sorvin liikkeeseen.

Ja sitten puutarhalla oli paljon katseltavaa ja kuvattavaa.

Puutarhalta päätin polkea kohti Jääliä, – anopille tervehdyskäynnille. Eipä minun paljon tarvinnut jutella, kunhan kuuntelin. 😉

Kotimatkalla kiertelin ja kaartelin, yritin imeä tätä lämpöä, varastoida, kulkea, aistia, nauttia.

Kotipiazzalla Parman salaattia ja kasvislasagnea, tuntui kuin jossain etelässä oltaisiin.

Se tunne vain vahvistui, kun saimme kutsun ystävien luo Oulujoenrannalle, tai oikeastaan murtoveden äärelle. Joka tapauksessa aurinkoisella parvekkeella lasilliset, paritkin 😉 sopivat ihan poikkeuksellisen huikean, helteisen torstai-illan eloon. Höpöttelyä, rupattelua, kuulumisten vaihtoa, tulevista ja menneistä juttua. Niin mukava.

Toisaalta on vähän sellainen ”Näkemiin, kesä!” -olo. Haikeutta ilmassa. Kuitenkin: hyvä päivä tänään.

Taas vietetään tasavuosijuhlaa. Olenko kertonut meidän kihlajaisista? Niistä on nyt 40 vuotta.

Kesällä 1979 olimme seurustelleet kolmisen vuotta, kun olimme lähdössä kolmatta kertaa Eurooppaan telttaretkelle. Silloin olimme molemmat opiskelleet vuoden, Pehtoori (22 v.) tekulla ja minä (21 v.) yliopistolla, olimme molemmat tehneet  vapusta asti rutkasti töitä ja elokuu oli tarkoitus reissata Englannissa, Ranskassa, Alankomaissa. Ennen matkalle lähtöä poikaystäväni tuli kysäisseeksi (lue: kosineeksi), jotta mites jos mentäisiin reissussa kihloihin? – Enhän minä – noin äkikseltään 🙂 – ollut sellaista tullut pohtineeksi ja sanoin, että ehditäänhän tuota, en minä vielä taida…

Sitten kun oli kolme viikkoa reissattu ristiin rastiin, seikkailtu, sattumuksista toiseen kuljettu, hyvin toimeen tultu, vielä rakastuneita ja oltiin jo paluumatkalla kotiin ja opintojen pariin majoittuneina Amsterdamin lentokentän läheisellä leirintäalueella ja olimme telttaillallisen (papuja ja sipulia, ihanaa rapeaa leipää ja juustoa) jälkeen paikallisen ravitsemusliikkeen baarissa drinksuilla ja matka tuntui menneen oikein hyvin tulinkin minä sanoneeksi (vuorostani kosineeksi 😀 ), että jos sittenkin mentäisiin kihloihin. – Eikä poikaystävällä ollut mitään sitä vastaan.

Meillä oli kotimatkaa varten ostettu laivaliput Finnjetille (joka oli silloin ihan uusi) ja päätimme, että laivallahan se olisi hienoa sormukset vaihtaa. Ne hankittiin pienestä Bad Segebergin kaupungista Pohjois-Saksasta matkalla Travemündeen, josta laiva iltasella maanantaina 27.8. lähtisi. Aamupäivällä kävelimme paikalliseen kultasepänliikkeeseen ja olin sanakirjasta etsinyt tarpeelliset sanat sormusten hankintaa varten: ”Verlobungsring, bitte!”

Sormukset (14 karaattia riitti meidän matkabudjettiimme vallan mainiosti) löytyivät: minun sormustani piti suurentaa ja poikaystäväni sormusta kaventaa. Kun jätimme sormukset liikkeeseen näiden operaatioiden tekemiseksi, meillä oli aikaa kulkea keskustassa ja käydä vähän syömässä. Koskapa rahat olivat kovin vähissä ja koska halusimme säästää vielä jotain laivalle ”kihlajaisillallista” varten, niin päätimme mennä paikalliseen Imbissiin (saksalainen makkarakoppiketju). Ja taas minun koko lukion kestänyt saksan tunneilla istumiseni (huom. ei oppimiseni) oli kovaa valuuttaa. Päätimme tilata molemmille yhden bratwurstin ja yhdet ranskalaiset puoliksi. Ja mitä saimme?? Kaksi makkaraa sekä isot annokset ranskalaisia molemmille. Noh, niillä jaksettiin laivalle, jossa vielä vähän söimme ja sitten tanssimme saksalaisten eläkeläisten kanssa Udo Jürgens´n – Heiraten Wollte Er Nicht -biisin tahtiin.  Biisihän (ja sanat!) on sama kuin Tapani Kansan Naimisiin tahdo en. Mutta niin me kihlauduimme – aika tarkalleen 40 vuotta sitten ja tasan neljä vuotta tuon jälkeen olikin sitten häät. Jürgensin laulannasta huolimatta. 😀

Nyt viikonloppuna Rovaniemellä päätimme, että kapitulissa olisi juhlaa ihan kylliksi, joten tämä juhlapäivä voitaisiin viettää matalalla profiililla, mutta kun Pehtoori kuitenkin toi ruusut, ne minulle ”ainoat oikeat” (syvänpunaiset pitkät ruusut), katsoin minä hyväksi tehdä meille tavallista tiistaita paremman sapuskan.

Muutoin päivä on vietetty liikkuen: Pehtoori on poistanut vanhat vuorimännyt ja istuttanut uudet (”seuraavat 36 vuotta saavat kasvaa”) ja minä kävin lossikyydillä = poljin Pikkaralaan ja pääsin oikean lossin kyytiin. Kesä on palannut, mikä ilahduttaa kovasti.

Tänään on ollut jälkihoidon aika. Viikonlopun juhlivan vieton seuraksena on ollut a) kapituliin liittyvien juttujen hoitamista, viestittämistä, kuvapakettien kokoamista, postitusta, kirjeenvaihtoa ja puheluita ja b) kotiin ja arkeen paluuseen liittyviä juttuja.

Kapitulista vielä tänne blogiinkin tiedoksi, että se eiliseen että lauantaiseen postaukseen olen liitellyt kuvia ja tekstiäkin, ja sitten eilisessä postauksessa on linkki Oulun voutikunnan kuvasivustolle, jonne kapitulin kuvia olen tänään tehnyt ja lataillut. Ja taas kerran miettinyt sitä, miten tupuloimiseksi kaikki tekeminen on mennyt. Tuntitolkulla aikaa touhuihin, jotka eivät kyllä pitäisi kestää niin kauaa.

Viikonloppuna pyöräily jäi aika vähäiseksi, vaikka perjantaina aamuvarhain ehdin käydäkin Oulujokivarren lenkkini polkaisemassa. Eilen iltasella yritin vähän pitempää lenkkiä, mutta se kutistui vajaan tunnin mittaiseksi, sillä rankkasade iski juuri kun olin Seelannin risteyksessä, joten katsoin parhaaksi palata kotiin.

Rovaniemen hotellissa olisi ollut pyöriä käytettävänä, mutta siellä me tyydyimme vain tepastelemaan Ounasjokivarressa ja muualla kaupungissa.

Tänään sitten mittariin kertyi 35 km, sillä sää liki kesäinen ja Sofia Lundbergin kirja ”Punainen osoitekirja” mieluisaa kuunneltavaa. Ja kävinpä lenkin ohessa systerin ja Pehtoorin kanssa katselemassa sisaren uuden kodin – tai siis asunnon, jonka aikoo hankkia. Jos talonsa Iissä on ollut mieleeni ja huikealla paikalla, niin on tämä uusikin! Kaupunkiin paluumuuttaja muuttaakin sitten ihan keskelle!

Ennen kotimatkalle lähtöä käytiin vielä juoksemassa rannassa: ”Mummiiiiiii, ota kiinni!”

Kotiinpaluu pilvisessä säässä ja hyvässä seurassa; Apsuhan halusi tulla mummin ja papan kyydillä. Katseltiin maisemia, kuunneltiin Risto Räppääjää, höpöteltiin ja yksi pojan mielipuuhia on katsella puhelimesta perhechatin kuvia ja kuunnella vanhoja ääniviestejä. Yritin ehdottaa myös jotain niinkin vanhanaikaista kuin autojen kilpalaskentaa: minulle punaiset autot ja Apsulle mustat, viidestä poikki. Meidän sukupolven ehkä tavallisin ajomatkojen hupi, mutta ei diginatiivia oikein innostanut moinen tylsyys. Mutta lopultakin aika hyvin poika pitkän ajomatkan sieti.

Vuotson hyvän matkan -toivotus”hässäkkä” on uusittu.

Käykö muille ikinä niin kuin minulle tänään…

Kun on aamulla herättävä juuri tiettyyn kellon aikaan, toisin kuin nykyisin yleensä, niin alat aamuyöllä joskus neljän jälkeen herätä puolen tunnin välein katsellen kelloa, varmuuden vuoksi, torkahdat taas, ja taas säpsähdät hereille… Olin aamusella luvannut viedä Tyttären lentokentälle, eikä ollut kyse edes mistään aamun rahtivuorosta (klo 6) vaan kotoa piti lähteä vasta varttia vaille kahdeksan. Itse asiassa ihan ”normiheräämisellä” olisin ehtinyt ihan hyvin. Mutta kun oli ”välttämätöntä” — siis kuuden jälkeen en nukkunut. Typerää. Hyvin ehdimme, ja pieni ikävä iski tietysti heti,  –

Entä yritätkö ikinä ”opettaa” itsellesi välinpitämätöntä asennetta tai sellaista ”kuin vesi hanhen selässä”- tai teflon-suhtautumista johonkin elämäsi pysyvään juttuun, joka ei ole kunnossa, mutta jolle et voi mitään? Hoetko itsellesi: lopeta, unohda, älä enää jaksa välittää, älä enää yritä, et voi mitään… , .. Sellaistakin olen tänään tehnyt. Kovasti iltapäivän ulkoiluhetkissä omassa mielessäni sellaista harjoitin. Aika surkein tuloksin.

Entä kuinka sujuu uuden asenteen omaksuminen omaan tekemiseen ja aiempien tapojen muuttamiseen? Tässä iässä?! Tässä kohti kalaasijuhlaa mennään, ja minähän pidän siitä, että asiat tehdään niinkuin ennenkin, mutta nyt!  – Lerppuilen vähän kaikessa… Onneksi Pehtoori jaksoi asennella pöydän isoksi ja on huolehtinut pihasta ja puutarhasta, minä sitten vain puhdistelin laseja ja aterimia, katoin pöytää, vähän kuin toisella kädellä. Missä on kattauksia ”harrastava” R.?

No mutta, se mikä on tänään on ollut enemmän kuin ihanaa, on lämpenevä sää. Kesä on palannut.

Iin Haminassa museoalueen reunalla on Museokahvila Huilinki. Sinnepä suuntasin tänään aamupäivällä, systerin kanssa sovittu lounasmeetinki sinne. Emmekä suinkaan olleet ainoat, siellä oli vaikka ja kuinka paljon lähityöpaikoista ruokatuntilaisia, ja taisipa olla jokunen turistikin. Oli yllättäen niin lämmin, että päätimme syödä pihalla. Hyvä kotilounas, salaattipöydän ja jälkkärikahvin ja piirakkapalan kera maksoi kympin, – ei paha. Yläkerrassa on museoesineistöä, tukkikämppä sisustettuna ja pientä tilpehööriä – kannattaa käydä katselemassa jos paikan päälle satut. Tämähän on talvellakin auki, joten hyvä vaihtoehto ABC:lle.

Lounaan jälkeen ajelin vielä tunteroisen Iitä ristiin rastiin, kuvailin ja katselin. Hamina on kyllä viehättävä, mutta merkillisen vaikea siitä on saada tunnelmallisia, idyllisiä kuvia. Semminkin kun ei kehtaa ihan ”päin taloja ja pihoja” kuvailla. Joku talvi-ilta voisi olla parempi…

Pitkältä tuntuneen kesätauon jälkeen meidän oma kotisiivooja S. tuli tänään jo heti aamusta, mistä oli oikein iloinen ja oli juhlaa iltapäivällä palata puhtaaseen kotiin. Olin ilmoittanut Pehtoorille ja tyttärelle, että tänään ei meidän keittiössä ole sapuskaa, joten olivat hekin molemmat hankkiutuneet omille teilleen ja tahoillaan syömään. Tyär oli päivän kaupunginkirjastossa tekemässä harjoitustehtäviään ja koodaamassa projektiaan. Kesäopintoja voi suoritella etänäkin. Ja sitten illansuuksi kummipojan luo ja kanssa pelaamaan. Ja kun Tytär palasi äsken tänne kotikotiin tuli Apsulta itkunsekainen ääniviesti, kuinka oli tullut heti ”ikävä Saanaa”.

Päivässä paljon plussia ja iloja, ja sitten myös sellaisia pohjaimujuttuja. Eikä kovinkaan kesäistä.

Kolmen viikon päästä on paistinkääntäjien kapituli Rovaniemellä, ja kun minulla ei ole siellä mitään varsinaista pramilla oloa, en ole kovastikaan vaivannut päätäni, mitä tänä vuonna laitan päälleni. Ja kapituleissa on oltava ainakin kolme asukokonaisuutta, joista yksi on iltapuku. Tämä on meille kymmenes kesäkapituli, johon osallistumme, ja kun todellakaan en ole joka kerraksi uutta pukua laittanut, itse asiassa ”vain” kaksi ihan vain kapitulin Grand Dineria varten hommattua, ja sitten olen käyttänyt ja muokkauttanut akateemisia juhlia varten hommaamiani pukuja.

Laskin tänään, että minulla on kuusi iltapukua, joita olen kierrättänyt vuodesta toiseen karonkoissa ja kapituleissa, ja parissa muussa juhlassa. Ensimmäinen on oman karonnkani puku vuodelta 2004. Pari pitkää pukua on ollut ns. saattohoito-osastolla jo pitkään. Tänään otin asiakseni käydä garderopiani läpi ja voilá – sieltä löytyi sovellettavaa. Toinen saattohoitopuku mahtui kuin mahtuikin päälle, ja yhdet ”kultahousut” vien ompelijalleni muokattavaksi. Mitä opimme tästä: ihan kaikkea ei kannata laittaa heti kiertoon, ei varsinkaan kalliita kamppeita. Ja toiseksi: hyvä ompelija on enemmän kuin hyvä asia naisen elämässä.

Eevis jäi tänään eka kertaa vain veljensä kanssa meille vanhempien lähtiessä asioille. Eikä mitään ongelmaa, vaikka tyttö on niin äitinsä perään, ettei mitään rajaa. Ihan huomattamatta katseltiin kaappiakelloa, käveltiin mummin taluttamana ympäri huushollia, papan laulaessa ihmeissään katseltiin maailmaa ja koetettiin olla piittaamatta isoveljen ilmiselvästä mustasukkaisuudesta.

Kaikesta kylmyydestä huolimatta tänäänkin 30 km pyöräillen. Kuva on viime viikon joltain aamulenkiltä Poikkimaantien (Saarelan) sillan luona olevalta kääntöpaikaltani. Tänään tärkein ja pisin pysähdys Caritaksessa.

Verhojuttuja mietin. Ei en aio pitsiverhoja laitella. Kuva on Langin Kauppahuoneen ikkunasta Pekkatorille. Eli viikon takaisen reissun kuvasaalista, joten olen tänään ”kehittänyt” ja toimitellut eteenpäin. Mutta tähän työhuoneeseeni haluaisin vaihtaa verhot. Nuo nykyiset ovat olleet kai sen kymmenen vuotta, ja vaikka ne on monen mielestä aika hienot, ne eivät ole koskaan olleet ihan minun makuuni. No itseä voin vain syyttää… Ihan itse valinnut kankaat ja tilannut ompelun ja ostanut. Mutta nyt haluaisin vaihtaa.

Muutoinkin sellainen ”ylöspanon” päivä. Ei paljon ajatuksia, vain kaikkea pientä tekemistä sekä palelemista ulkoillessa. Pieni päivä.

Jotta emme unohtaisi.
Oli kuvattava jopa horsmia, jotka itseasiassa olivat oikeinkin kauniita joen syvänsinistä väriä vasten.

Syvä keskikesän värimaailma ilahdutti, ja se, että vielä oli aika lämmintä. Heinäkuinen kesäsunnuntai kului pääosin kotihommissa. Ajattelin kun – vihdoin, monen vuoden jälkeen – vaihdoimme Festan isoihin kukkaruukkuihin mullat, samalla luutusin lattian ja muutenkin jo Kalaaseja(kin) varten siivoilin, että kirjoitanpa sitten blogiin siitä, miten VALTAVA urakka on tullut tehdyksi. Kun sitten katsoin kellosta kuinka monta tuntia hillitön raadanta olikaan kestänyt,  niin hädin tuskin parituntinen oli puuhassa kulunut. Mutta omassa päässä tämä tekemättömänä ollut homma oli taas kerran kasvanut ajatuksissa paljon todellisuutta isommaksi. Mutta siis. Pukki ja oikeinmerkki: done! Ja siitä hyvä mieli.

Tiedättkekös, mitä aamun tein? – Istuin tietokoneella ja surffailin pitkin Eurooppaa. Ihan hillitön matkakuume. Ensi kesän perhelomaa suunnittelin; mitään sellaista lomaa ei varsinaisesti ole päätetty viettää, mutta so what!  Etsin vuokrattavia taloja ja sopivia lentoja Ranskasta, Kroatiasta, Como-järveltä. Hyviä pyöräilyreittejä Alsacesta ja Champagnesta. Patikkareissuja Andorrasta ja Alpeilta. Ja sitten vaihdoin matkakohdetta ja ajankohtaa kahden hengen talvilomaksi: Madeira on aina hyvä vaihtoehto. Mutta toisaalta jos lämmintä haluaisi, mutta ei kovin kallista reissua, eikä pitkiä lentoja, niin miksei sittenkin Kanaria.

Parin tunnin seikkailun jälkeen luovutin. Mikään ei kolahtanut ratkaisevasti. Kuume laski, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö se pian jälleen nouse. Varsinkin jos nämä lämpimät kelit tästä hiipuvat.

Brunetti avasi silmät ja katsoi Massimoa. ”Hyvä”, hän sanoi,

Noin se loppuu. Donna Leonin viimeisin dekkari ”Maalliset jäännökset”.

Juuri tällainen päivä, tällainen helle, kuin tänään on ollut, on varattu kesän Donna Leonin dekkarille. Kesään kuuluu Brunetti. Ja sitä ei kuulu kuunnella kuulokkeilla pyöräillessä pitkin Oulun ja sen ympäristön pyöräteitä, vaan sitä kuuluu lukea kirjana iltasella kotipihalla, lukea kirjana, jossa on kirjanmerkki ja jossa on paperia, kannet ja tuntuma. Eikä haittaa vaikka aurinko laskee naapurin korkeiden pylväshaapojen taakse. Pihalla on vielä lämmin, päivän auringossa ollut iho hehkuu lämpöä ja ruskettunutta oloa, kroppa on raukea liikkumisesta, kesäruoasta. Pihalla tuoksuu ja tuntuu siltä kuin Umbrian, Toscanan, Katalonian vuokratalojen pihoilla vuosia sitten. Kirja auttaa unohtamaan ympäröivän maailman ja huolet, on lämmin, on kesä, on dekkarin aika. Eikä hetkeen mikään häiritse olemista.

Jostain kaukaa kuuluu – kun osaa kuunnella – musiikkia. Onhan Qstock-viikonloppu. Qstock ei ole meitä ennenkään houkutellut, mutta vuosia juuri tämä heinäkuun viimeinen perjantai on ollut paistinkääntäjien piknikpäivä. Nyt se on siirretty ensi perjantaiksi, jotta myös ammattilaiset, jotka tänään palvelevat festarikansaa pääsisivät mukaan. Ja vuoden päästä on sitten piknikin 10-vuotisjuhla. Siihen minulla on suunnitelma… mutta katselemmepa.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamuun heräsin pienen tuhisevan pojan vierestä. Me olimme nukkuneet hyvin. Lapsi jäi vielä unille, kun mummi lähti suihkuun ja puuron keittoon. Yökyläläinen heräsi sitten tuntia myöhemmin, ja käytti edelleen oikeuttaan olla ”mummin lellipentu” ja söikin aamiaiseksi vain paahtoleipää unohtaen puuron. ”Meillä ei oo tämmöistä”.  Ja sitten selvisikin, että kotona paahdin on musta ja mummilla harmaa, – ei sittenkään niin erityistä moinen herkuttelu. 😉

Ja aamutoimien – ja datailujen – jälkeen mietimme, että voisi olla hyvä käydä katsastamassa Hugo-puisto kesäkuosissaan. Sinne siis. Autolla, mistä mummi oli kyllä vähän ihmeissään, mutta Apsu kyllä juoksutti leikkipuistossa niin paljon, ettei pyöräilyn skippaaminen haitannut. Yhteistuumin päätimme kyselemättä keneltäkään, että terveellisen lounaan voi korvata kunnon jäätelöllä, ja lähdimme yksissä tuumin Merijalinrannan jäätelökioskille. Suklaata ja soleroa, – molemmille kippoon, Apsulle iso, mummille pieni. Eikä minun kirjallinen taitoni riitä kertomaan siitä onnentunteesta kun istuimme Hartaanselän rannalla penkillä jätskejämme syöden… Ei siinä ollut mitään ihmeellistä, ja silti oli niin paljon.

Puoleltapäivin ”palautin” Apsun kotiinsa, jossa kohtaaminen pikkusiskon kanssa oli hellyyttävä. Kumpi oli onnellisempi? Eevis vai Apsu? Joka tapauksessa kotiin meno ilman itku-potku-raivareita. Ja luvattiin, että huomenna nähdään ja pian mennään Tietomaahan.

Mummi kotiutui, ja erinäisten puhelujen jälkeen lähti polkemaan kohti Haukipudasta. Olihan melkein koko matkalle valmistunut uusi asfaltti. Jihuu. Mutta kyllä helle tuntui polkiessa. Ja uusi asfaltti on ”takkuista” poljettavaa… OIkeasti se tuntuu tahmealta, ja hidastaa kulkua. Mutta en valita. Aurinkoa, lämmintä, liikkumista. Ja takaisin.

Kotipiazzalla aika herkuttelulle. Pehtoori oli käynyt kaupassa (vain vähän ohjeistettuani 😉 ) ja meillä vähän sovellettu paellasapuska. Erityisesti mustekalat olivat herkkua. Ja oli kaikki.

Olisko tähän helteeseen sopinut mikään paremmin? Vaikea kuvitella.

Illan tullen vielä viestejä ja tapaamisia (huolta ja tekemistä). Ja pihalla vielä lämmin, nytkin.

Paripäiväisen yksinolon jälkeen tänään paljon kontakteja, puhumista, tapaamisia. Ja tänään nukuttuani viime yönä paremmin ja kauemmin kuin kuukauteen tai kahteen ja oltuani liikkumatta mitenkään erityisesti (ei kilometriäkään pyörällä) olen väsyneempi ja saamattomampi kuin aikoihin.

Aamukymmeneltä oli kampaaja – vihdoin ja onneksi. Sieltä kaupan kautta äidin luo, ja perinteinen ”kesälomamatka” saattoi alkaa. Kävimme hautausmaalla aika pitkällä pyörätuoliajelulla, luennoin Oulun historian henkilöistä niistä omasta mielestään juurikaan kiinnostumattomalle äidilleni, joka kuitenkin kyseli koko ajan lisää. 😀 Jatkoimme kaupungille, pienelle saitterille autolla, ja sitten  taas ”jalkauduimme” vilkkaseen torielämään. Ja rullailimme Sokeri-Jussin Kievariin Pikisaareen.

Pehtoorikin tuli seuraksemme syömään. Leppeä kesätuuli helpotti hellettä, ja oli oikein hyvä iltapäivän hetki. Ainolaan ei tällä kertaa menty, vaan palautin aika väsyneen kesälomamatkalaisen kotiinsa. Ja mietin, miksei vanhusten taloihin (aika uusiinkin, jollainen äitini talo on) tehdä jo valmiiksi kunnon ilmastointia, jossa myös viilennyksen mahdollisuus. Onhan helle erityisesti vanhuksille kovin riskialtista.

Kun illansuussa kotiuduin, tulikin pikkuperhe käymään ja Apsu oli kovin innostunut jäämään yökyläänkin. Sovimme kuitenkin että huomenna vasta. Mutta ehdittiin kyllä jo tänäänkin läträtä veden kanssa, olla nurmella hippasilla ja vähän herkutella vesimelonilla etc. Huomenna sitten humputtelupäivä, joten mummin on parasta piakkoin lähteä keräämään voimia ja nukkumaan toinenkin kymmentuntinen yö. 😉

Kesäviikonloppu. Ohjelmaton perjantai.

Siispä aamulenkki minun tämän kesän lempireitille: kotoa Oulujokivartta Saarelan uudelle sillalle, ja toista puolta jokivartta takaisin. Reilun tunnin lenkki, ja paljon kaunista katseltavaa, jollei muuta niin ainakin joki.

Siellä kuten kaikkialla nyt: tien varrella horsmia, apilaa, tuota kellanvaaleaa hörhökukkaa, jonka nimen tiedän, mutten nyt muista, lumpeita lupiineja,  …

Pysähtelen ja tänään sattui sopivasti voimalaitoksen yksi patoluukku olevan auki! Sitä sitten kuvaamaan. Ja välillä kävelemään pitkin, poikin Ainolan puistoa.

Kotiin tullessa taas katselin ilolla portinpielien pelakuita, ja pihaa muutenkin. Muistinpa kuvatakin ennen kuin aloitin tuossa autotallin edessä mattojen pesun. Onhan komeat pelakuut?

Kunhan puolen tusinaa mattoa olin saanut pestyksi ja kuivumaan, tupsahti pikkuperhe käymään. Apsu oli vanhempineen ja serkkunsa kanssa ollut Ranualla (jääkarhu oli ollut hereillä!) ja Rovaniemellä, joten olipa kiva kuunnella kokemuksia. Ja sitte oli nurmella oltava hippasilla ja piilosilla, – jätskiä ja mansikoitakin maistelimme.

Iltapäivän lopulla sitten Pehtoorin ja minun sapuska: sellaista meidän nuoruuden ja sitten lasten alakouluajan herkkuruokaa kuin jauhelihacrepsejä. En tiedä, mistä moisen jutun keksin, – en ole vuosiin tehnyt. Mutta olihan ne hyviä. Ja samalla taikinalla jälkkäri. Lettuja ja mansikoita tykötarpeineen.

Kuukausi on mansikoista nautittu. Lähes joka päivä. Hyvä, pitkä mansikkavuosi. Litraakaan en ole pakastanut, enkä pakasta. Nautimme tuoreista – monin tavoin – niin kauan kuin niitä riittää, ja sitten loppuu. Kunnes tulee uusi kaunis kesä. Nyt nautitaan vihdoin tulleesta kesästä… Niin hyvä.

The Kakku!

Tähän se kiteytyi tämän päivän duunaaminen. ”Duunaaminen” lainausmerkeissä.

Sitruuna-marenki0kakku. Onneksi se oli hyvää. Onneksi.

Palaan asiaan, – en reseptiin muuta kuin maininnnalla.

Huomiseen, hyvät ystävät!

Aamupäivä vierähti shoppailemassa, ja mm. puhelinliittymäasioita hoidellessa. Ja nyt vinkkinä muillekin, vaikka kaikki muut tämän taitavat tietääkin: netti- ja mobiililiittymien hintoja kannattaa kilpailuttaa ainakin parin vuoden välein. Kännyliittymä, laajakaista, Telia-viihdepaketti (Netflix etc.) ja vielä iPadin sim-kortti on tullut hankituksi eri aikoina, täydennettynä, vaihdettuna ja keskitettyä eri operaattoreilta Telialle. Tänään sitten vihdoin menin liikkeeseen (ja jonotin reilun tovin) ja kerroin tiskin takana olevalle nuorelle miehelle, että nyt pitäisi saada kokonaisedullinen paketti ja yhteislaskutus etc. Ja sain. Yhteensä 20 % halvemmalla kuukausimaksulla koko setin.  Kaveri sanoikin, että näitä on kyllä hyvä aina välillä tarkistuttaa, – koska kamppishintoja voi hyödyntää.

Myös äidin liittymäasiat kuntoon = luopuminen lankapuhelimesta ja mokkulasta ja kännykkään aiempaa halvelmpi liittymäpaketti. Näiden jälkeen kehotin Pehtooria menemään känny- ja tablettiliittymiensä kanssa oman operaattorinsa putiikkiin ja sanomaan,että kuukausimaksua olisi tarpeen alentaa, ja molemmista liittymien hinnoista lähti vitonen kuukaudessa.

Toinen tärkeä asia oli ripsivärin osto. Alkutalven Wienin matkalle mennessä ostin Helsinki-Vantaan tax freestä omaa, lemppari ripsariani kolmen kappaleen paketin, joka maksoi vain vähän enemmän kuin yksi maksaa ”maissa”. Ja kylläpä olin tyytyväinen löydettyäni noin hienon tarjouksen. Kunnes: ensimmäinen mascara oli ihan hailakka, tuntui, että putkilo oli puolillaan ja siinäkin vain ”lantrattua” mustaa. Koetin kuitenkin käyttää suunnilleen loppuun, monia, monia monia kerroksia harjaten. Toinen mascara ja harja olivat edellisen vastakohta: paksua tönkkiä, todella vaikea saada säällistä jälkeä. Paakkuuntui ja oli kauhean näköistä: parin viikon jälkeen heitin putkilon pois. Ja kolmas oli samanlainen.

Onko muille käynyt näin? Ostan todella harvoin mitään meikkejä tax freestä, parfyymejä kyllä, mutta en meikkejä. Ja tuntuu, että tämän kokemuksen jälkeen en enää ollenkaan kajoa ainakan ripsiväreihin.

Muuta ensiarvoisen tarpeellista hankittavaa oli uusi muistikortinlukija mökkiläppäriin, ja mökille myös yksi lautanen. Eevikselle oma lautanen. Elokuussa on toiveissa, että tytteli-tom pääsee eka kertaa mökille, ja pitäähän siellä silloin olla kaksi lasten lautasta.

Partioaitan muuttomyynnistä menin hakemaan kamerareppuun remmiä, mutta eipä siellä ollut: mukavan oloinen patikka- ja pyöräilypusero kylläkin.

Iltapäivällä kävimme Pehtoorin kanssa torin kansainvälisillä ruokamarkkinoilla: ja päädyimme ottamaan pizza-slicet. Olisi kannattanut päätyä johonkin muuhun. Vaikka kreikkalaisten kojun antimiin. Mutta lähti sentään nälkä.