Niitä näitä

”Paras versio itsestään” Tuon luonnehdinnan tai kuvauksen olen viime aikoina lukenut monesta kirjasta, artikkelista, somejutusta. Ja se on ensin mietityttänyt, ja sitten alkanut kummasti ärsyttää. Onko se hyvä asia, jos jostakin sanotaan, että hän oli tavatessa ”paras versio itsestään”? Tarkoitetaanko sillä, että ko. henkilö on yleensä jotain negatiivista, mutta ´kerrankin´ vaikutti olevan ihan mukiinmenevä tyyppi? Tai jos joku sanoo itsestään, että ”olin paras versio itsestäni”, niin tarkoittaako se, että hän onnistui poikkeuksellisen hyvin jossakin tehtävässä, kilpailussa, työssä, treffeillä?

Se, miksi minua tuo rassaa tai melkein ärsyttää se, että jos joku on ”versio” itsestään, niin eikö hän ole jotenkin epäaito, tekemällä tekeytynyt jonkinlaiseksi, jopa odotusten mukaiseksi vain miellyttääkseen muita? Onko se sitten hyvä asia? Eikö ainakin itselleen voi todeta olevansa riittävä tai oman elämänsä sankari! Tai kun on syytä ja iloa onnistumisesta tai hyvän elämän tunnusta, voi sanoa ainakin itselleen, että ”olen nyt parhaimmillani” tai ”tähän minä pystyn!” Ei mitään versioita.

Tämä pohdinta pulpahti pinnalle toissaviikolla, kun melkein tulin tupisseeksi ”tämä on paras versio itsestäni”. Ja mihin se liittyi? – Siihen kun sain labratulokset (kymmeniä verikokeita, sydän ultra, luuntiheysmittaus, EKG). Vastaanotolla kardiologi ei puhunut mistään ”versiosta”, vaan sanoi, että aiempiin tuloksiinkin verrattuna näyttää hyvälle: luuntiheys edelleen osteopeniatasolla, ei siis (vielä) osteoporoosiakaan, ravintoarvot, kalsiumit, kolesterolit, ferritiinit, kaikki hyvin, jollei erinomaisia. Paras versio! Huolimatta siitä, että sydämeni on syrjällään!

Ja niinpä sitten jäinkin miettimään kaikkia sydämeen liittyviä sanontoja: ”kivi putosi sydämeltä”, ”sydän kurkussa”, ”särkynyt sydän”, ”suuri sydän”, ”kylmät kädet, lämmin sydän”, ”sydän paikallaan”, ”sydänkäpyseni”, ”sydän karrella”, ”sydänjuuria myöten” – ja sydän syrjällään 💗.

Minulla on kuulemma suuri sydän, sen kardiologi on sanonut jo jokunen vuosi sitten (2020). Sydämeni lyö välillä todella tiheätahtisesti, eikä suinkaan aina rytmissä, sen eteisessä on pientä ylimääräistä värinää ja onhan se falskannut aiemminkin, mutta nyt tuli tieto, että jo toinenkin läppä on vähän ”nuokahtanut”. Siis ”särkynythän” sydämeni on. Mutta täysin uusi juttu minulle oli se, että se on syrjällään. Sydämeni ei siis ”ole paikallaan”, vaan se on aika iso, se on vähän särkynyt ja se on selvästi syrjällään.

Otsikkokuvan sydämet on Eepi piirtänyt täällä meillä perjantaina ollessaan.
Tämän lapun löysin piirustuspaperinipusta, jonka hän oli jättänyt kirjoituspöydälle.
Eikä hänen kuultensa ole ollut mitään puhetta sydämistä…
Pieni mukava sydämen tykytys tuli kun tuon löysin. 💌]

Juhlaviikonloppu jatkuu, tänään kotosalla (ja pyöräbaanoilla). Kuinka onkaan kaunista. Aurinkoista, melkein lämmintä.

Meillä ei muuta ohjelmaa kuin kahden hengen kolmen ruokalajin päivällinen. Kuulostaa ehkä vähän hienommalta kuin olikaan (Toasta Skagen, Lohirullia etc., Mon Choun leivokset). Niin ja Pehtoori toi kukkia.

Juhlistimme lisäksi Ahvenanmaan reissulta tuodulla samppanjalla…
Hyväähän se, kuten kuluneet vuosikymmenetkin. Kaikki hyvin.

Seuraava yhteinen puolivuosisatainen on hyvällä alulla…

Eilen kävimme katsomassa Faravidin maan, joka on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumista. Teatteria, nykysirkusta ja nykytanssia yhteen kietova esitys on immersiivinen*, monessa paikassa yhtä aikaa tapahtuva massiivinen (tosin lopulta vain 14 taiteilijan) esitys, johon ei taida voida suhtautua täysin välinpitämättömästi. Ennakkoluulottomasti sinne kannattaa mennä, – niin tehden kokemus ei ollut ollenkaan huono. Kokemus isolla koolla! Ennenkokematon, todella. (Siellä ei saanut kuvata. Parempi niin. Pystyin ”uppoamaan” esitykseen.)

Faravidin maa -näytöksen käsiohjelmassa (joka kannattaa kyllä ostaa) Raksilasta kerrotaan näin:
”Raksilan marketit nousivat Ouluun vuosina 1976 – 1978 mullistaen paitsi vähittäiskaupankäyntiä myös oululaisten tapaa kohdata toisiaan.” Tässä historiapätkässä tuskin viitataan meidän seurustelumme alkutaipaleeseen, mutta kyllä marketeilla oli myös siihen vaikutuksensa. Varsin välillisesti kylläkin.

Mutta miksi valitsin tämän juuri tämän esityspäivän, esityskalenterissahan on päiviä koko syyskaudelle? Juuri siksi, että lokakuun puolivälissä 1976 me aloimme seurustella ja ensimmäiset treffit sovittiin, kun olimme käymässä Raksilassa; Pehtoori (silloin tunnettiin paremmin lempinimellä Satski 🙂 ) oli välkällä* ehdottanut, että mennäänkö katsomaan markettien avajaisilotulitusta? No mennään vaan. Ja siellä sitten sovittiin ”virallisesti” treffit tulevalle viikonlopulle. Niinpä oli hyvä näin aika lailla tasan puolivuosisataa myöhemminkin mennä ”treffeille” Raksilaan.

Ja ennen Faravidin maata oli hyvä käydä syömässä Hallituskadun kreikkalaisessa ravintolassa (Gaia). Paitsi että se on oikein hyvä ravintola, se sopi tähän meidän yhteisen taipaleemme juhlateemaan tavattoman hyvin:

Kreikassa historian laitoksen ekskursiolla 1982 aloimme puhua siitä, että voitaisiin seuraavana kesänä jo mennä naimisiin, – oltiinhan silloin oltu jo 6 vuotta yhdessä, puolet siitä kihloissakin ja vuosi asuttu kimpassa. Ja niin tehtiin: kesällä 1983 mentiin naimisiin ja häämatkalle lähdettiin Kreikkaan, Kreetalle. Ja vielä sekin, että lastemme kanssa tehty ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui kreikkalaiseen maailmaan, Kyprokselle.

Ja juhlaviikonloppu jatkuu ….

[*Mehän kävimme jo keskikoulun samassa koulussa, mutta vasta vitosella (nykyinen yhdeksäs luokka) tulimme jotenkinkaan tietoisiksi toisistamme. Lukio aloitettiin yhtä aikaa ja samalla luokalla oltiin, tutustuttiin nopeastikin. Molemmat seurustelimme ´toisaalla´, eikä koulun ulkopuolella tavattu. Mutta lukion toisen luokan keväällä, kun oltiin P:n kanssa jo sinkkuja (moista sanaa ei silloin ollut olemassakaan) ja kun minun kaverini A. ja Pehtoorin kaveri H. alkoivat seurustella, alkoivat myös minun ja P:n polut sivuta yhä useammin toisiaan kunnes kesällä 1976 oltiin jo jatkuvasti tekemisissä, liikuttiin samoissa porukoissa (Karotissa tai Lentävässä, autoilla katurallia ajellen (Kirkkokatu – Isokatu) 🙂 ja hengailtiin joskus kaksistaankin.]

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*Immersiivinen teos on seikkailu, kuin lapsuuden leikki. Siinä lähdetään kokemaan esitystä moniaistisesti ja vuorovaikutteisesti esiintyjien kanssa. (YLE: https://yle.fi/a/74-20241924)

Tiesinhän minä: tälle tielle tulisi lopulta lähtö.
Mutta eilen en tiennyt, että lähtisin tänään.
(Ariwara no Narihira)

Vuonna 1976 minun päiväkirjani lokakuun esilehdellä lukee noin. Japanilaiset tankarunot olivat tuolloin(kin) mieluista luettavaa… Siitä on 50 vuotta, – puoli vuosisataa.

Silloinkin pidin päiväkirjaani, en todellakaan julkista blogia, vaan hyvin lyhyitä päivittäisiä merkintöjä elämänmenostani. Silloin päiväkirja oli hyvin yksityinen.

Nyt olen tässä, vuosikymmenten jälkeen, lueskellut tuon vuoden 1976, kesän ja syksyn merkintöjä. Vähän hämmästellenkin niitä muistellut: ´että noinko se menikin´, noinko me oikeasti aloiteltiin, varovasti, juu-ei, ollaan-ei. Liikuttiin jo kesä yhdessä, alkoi tuntua, että ”tälle tielle tulisi lopulta lähtö” — Tulihan se.

[Tämä kuva kesältä 1981 kun olimme remppaamassa äidin Helsingin osaketta.]

Tänään olemme olleet juhlistamassa yhteistä taivaltamme: ollaan seurusteltu 50 vuotta!!
[Otsikkokuva ehkä ensimmäisiä kuvia meistä yhdessä, siis jo ´virallisesti ´seurustelevina´ 😀 ]

Tämä EI ole tältä päivältä: tämä on kesältä 1984, jolloin olimme yhdessä työreissulla, tuolloin jo kahdeksan vuotta yhdessä: ”onnikkakuskit iltapalalla”. Oltiin jo avioiduttikin.

Onhan tämä ehdottomasti hyvä syy viettää juhlapäiviä, eikö? Tänään on aloitettu! Siitä kerron huomenna.

Onhan ollut viikko!

Nyt päällimmäisenä hyvä fiilis: kävimme iltapäivällä kaksistaan kaupungilla syömässä. Oulussa on uusi ravintola: Bistro Santz, se on Pekurissa, keskellä kaupunkia.

Sen ”konsepti” on moninainen, yhdessä syötäviä, erikseen tilattavia, jne. – me vanhukset valitsemme perinteisen : alkuruoka, pääruoka ja Pehtoorille myös jälkkäri, – kuten tavallista. Ruoka oli oikein hyvää, eikä tolkuttoman hintaista, entisestä kahvilasta oli tehty uskottava ravintola, viinilista ei kummoinen, mutta ruokalistalla ja menuvariaatioissa monta erinomaiseksi havaittua vaihtoehtoa (minun valintani tonnikalatartar, raikas, melkein makea, ja alkuruokana scampeja kuin etanoita, ihan parasta, (hiiteen kolesterolit – niistä ei tälläkään viikolla huolta. Tarjoilussa pientä haparointia, mutta so what. Tyytyväisinä olimme jo iltaviideltä kotona.

Kuluneella viikolla on ollut kaikenmoista: eneimmäkseen omassa pienessä maailmassa. Mm. sadetta, laboratoriotuloksia, muistoja hautausmaalla, valoa, sadetta väärään aikaan, haaveita uudesta puhelimesta, iltapäivä pojantyttären kanssa (mm. Dentopolis, jätski ja Hööks :)), uusia ruokakokeiluja ja 120 kilometriä pyöräilyä. Myös vyöruusuroketteen (kakkonen) aiheuttama sekasortoinen yö. Olipas se!! Ja kaiken yllä mielenmyllerrystä. Kunhan näitä kerään ja puran, kerron täälläkin…

Elämää on. Hyvä näin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Muistan, kuinka 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa kun oli Nobelin rauhanpalkinnon jakohetki, me työpaikalla järjestimme niin, että jokainen oli lopettanut luentonsa, monet käyneet jo kampuksen ruokalassa syömässä, aamukahvilla oli jo tehty veikkauksia, sanoiksi puettu toiveita, se oli SILLOIN iso päivä, eikä maailma ollut ollenkaan samassa jamassa kuin nyt… ja pitkästä aikaa tänään, kotona, olimme ukkelin kanssa Nobel-lähetyksen äärellä: hyvä. Toivoa vielä on! Palkinto matkatkoon Etelä-Afrikkaan, hyvä niin.