Räntäsateesta yhteiseen ruokapöytään

Täysikuusta ei aamuvarhaisella ollut jäljellä kuin huonosti nukuttu yö. Pihavalo, kausivalo, omppupuuvalo, jouluvalo tai mikä ikinä lieneekään, – ja pimeys ja räntäsade. Valkoista lunta sentään vielä, mutta päivän kuluessa kauniit hanget ovat laskeutuneet, huura puista lähtenyt.

Aamun oman sisäisen mökötyksen jälkeen kuitenkin heräsin ajatukseen, että tänäänhän on juhlapäivä! Tyär tulee kotikotiin. Ja koskapa pidennetyn viikonloppunsa aikana aikatautu Juniorin työvuorojen ja meidän menojen kanssa on sellainen, ettei yhteiselle ruokapöytään istumiselle ollut mahdollista muulloin kuin tänään, niin minähän sitten kokkasin tänään. Merkillistä tupulointia oli koko kolmen ruokalajin värkkääminen, mutta lähti meillä nälkä.

Parasta oli ehkä ”Peltipiirakka ja jokirapu-lohisalaatti. Ohje on täällä.

Vielä parempaa olisi ollut, jollei piirakka olisi (minun aikataulujen väärin lukemisen vuoksi) ehtinyt jäähtyä ja jos jokiravut olisivat olleet hyviä. Mutta maistui se näinkin.

Ja parastahan meistä oli, että oltiin kaikki saman pöydän ympärillä, – paitsi että Naana ja Apsu olivat välillä lattialla, pöydän allakin. Onhan heillä tämän ”kattohommia” perinne jo pari vuotta vanha. Apsu oli päiväkodissakin kertonut, että kummitäti tulee tänään, ja oli sitten papan kanssa lentokentällä vastassa. On pitkin syksyä lähetellyt ääniviestejä Helsinkiin, että ”kuuleppa kun mulla on vähän ikäväkin sua”.

Ikävä on ollut meillä muillakin, kesällä viimeksi nähty. Nyt on päällimmäiset kuulumiset vaihdeltu, ja monta yhteistä päivää edessä.

 

Levollinen lauantai

Ihan mahdottoman levollinen päivä tänään. Nyt kun mietin niin ei tämä poikkea niin monista monista päivistä: posteja, pyykkiä, pyöräilyä, kaupassa käyntiä, satunnaisia (erinomaisen vapaaehtoisia) kotihommia, kuvailuja, kuvien tekemistä, hyvää ruokaa (ahvenfileet saivat pinaattikruunun 😉 ), hyvää punaviiniä, eilisen Vain elämää -jakson katselu ja ”formaattiin kuuluvat kyyneleet”, iltasadetta.

Mietin, miksi niin mukava olo? – Ehkä se on vaan asennekysymys. Ehkä se on tämä paikka elämässä, juuri tämä päivä, jolloin ei akuutteja huolia, ei murheita, ei kolotuksia, ei kaiherruksia. Juuri tänään ei mitään, mitä olisin luvannut, ei mitään mitä minulta odotettaisiin. Ihan vaan olen oleskellut. Ja olennaista, että olen sen hoksannut. Siitä se leppoisuus. 😉

Tuosta tämän päiväisestä viinistä, joka nautittiin ruoan jälkeen, – punaviini kun ei noille ahvenfileille oikein sovi, – oli tänään Linnanmaan Alkosta ostamani (kuinka ollakkaan Juniorin suosittelema) Torresin uutuusviini, joka ei olekaan Kataloniasta kuten Torresin viinit yleensä, vaan Riojasta. Altos Ibericos.

Voisin väittää että Juniori on jo pienestä oppinut torresille…  KLIKS.

VIinistä puheenollen: huomenna päättyy kesäkuvakisan vastausten jättöaika. Monia hyviä vastauksia on jo tullut, ilahduttavat minua, kiitos niistä. Vielä huomisen ehdit miettiä vaikka hupavastauksia ja postitella. Ja yksi mahdollinen palkinto on pullollinen kuohuviiniä.

Hiljalleen hiljenee

Koti on hiljennyt, jääkaappi tyhjentynyt, juhlat ohi.

Olen saanut kokata ja kestitä, mikä toki on minulle mieluista. Mielelläni hemmottelen läheisiä herkuttelulla, jonka päälle ymmärtävät. 😉 Juhannus, mökkiviikonloppu, jolloin tytär oli mankelimatkansa loppusuoralla huilaamassa ja voimaantumassa mökin ruokapöydässä, saunassa ja levossa, seruraavana viikonloppuna äidin ”kesäretki” Rantapeltoon ja samalla muitakin ruokavieraita (= perhettä) ruokapöydässä, keskiviikkona viinikerho, eilen Juniorin valmistujaiskekkerit,  — olkoonkin, että ovat olleet aika pienimuotoisia kinkereitä, mutta yhtä kaikki: nyt minulla on toviksi (ainakin viikoksi!!) kokkausinto (ja nimenomaan siihen liittyvä roudaaminen ja suunnittelu) hiipunut.

Mutta kuinka onkaan jo ikävä … Olisi Tyär voinut jäädä vielä, Apsukin toiseksi yöksi, ja pikkuperheen kanssa, nyt kun Juniorillakin on lomaviikko, olisi voitu joku päivä porukalla grillailla etc. Semminkin kun ehkä jopa hieman lämpenee. Mutta nyt Mum´s Hotellissa ei ole enää vieraita eikä omia.

Apsun yökylä sujui hyvin. Ja heti herättyään aamuseitsemältä ilmoitti papalleen, että nyt mennään saunaan. ”Miesten vuoro” oli jo ennen aamiaista. Aamiaisen jälkeen kummitäti (ja mummi) saivat jakaa sen riemun, että vihdoin haettiin autotallin hyllystä ”aarrearkku”, josta on puhuttu jo kauan. Iso muovinen arkku on täynnä Esikoisen ja Juniorin Legoja, joita ei ole hävitetty, ei myyty, ei kierrätetty ja joista on vain pieni kenkälaatikollinen aiemmin haettu käyttöön. Tänään oli sitten aika avata koko arkku! Siinäpä se aamupäivä vierähti.

Sitten oli aika Apsun ja papan viedä Tyär asemalle, tänään kohti Helsinkiä juna kulki ajallaan toisin kuin tänne päin tullessa perjantaina. Samaan aikaan minä kävin lenkillä pyörällä ja kävelemällä Ainolan puistossa, hautausmaalla ja Oulujokivarressa, ja tuntui jo hieman lämpenevältä.

Iltapäivällä vielä rääppiäisistä iso kattaus, joten Apsun vanhemmat ja sisko sekä (varhaisteini) tätinsä tulivat syömään. Ja voi kunpa olisitte nähneet sen ilon, mikä kahdeksan kuukauden ikäisellä Eeviksellä oli kun näki veljensä, jota oli kuulemma kotona etsiskellyt. Ja kuinka Apsu halasikaan siskoaan. Ja kuinka halusi kaikille esitellä hienon majan, jonka tätinsä olohuoneeseen oli rakentanut, ja jossa Apsu oli yönsä nukkunut. Ja siellä piti mumminkin käydä vielä aamupäivällä vähän lukemassa Apsulle…  😉

Nyt on iso osa kesän juhlahetkistä vietetty, nyt nautiskellaan olosta ja elosta vähän tasaisemmin…

Valmistujaisjuhlan päivä

Tänään on ollut juhlapäivä. Vietimme pienimuotoisia valmistujaisia. Viimeinkin.

Juniori halusi viettää insinööriksi valmistumistaan perhepiirissä ja nimenomaan siten, että myös systerinsä olisi paikalla. Kun alkukesän pyörän selässä polkenut Esikoinen oli kotikotosalla ja Juniorilla alkoi kesäloma oli aika juhlia.

Ja Juniori kutsui sitten lopulta myös parhaan kaverinsa (kahden hengen samppanjakerhon V:n), niinpä meitä oli kuusi aikuista sekä Apsu ja Eevis juhlapöydässä. Olin koettanut parhaani mukaan kokkailla kaikkea Juniorin mieluista: alkupaloissa ottaen huomioon mieltymyksensä samppanjaan. Ajattelin, että avaamme juhlan kunniaksi jonkin erinomaisen vuosikertasamppanjan … ja mitä tekee poika? – Tuo tullessaan Jerobeamin: Heikkisen Kallea (Charles Heidsieck) kolmen litran pullon!!!

Oli sellaisen tilannut Saksasta jo toisen opiskeluvuotensa lopulla, ja päättänyt että sitten valmistujaisissa se avataan. Olipa mukava, että vanhemmat saivat olla siinä seurassa, jossa se tapahtui. Sitten perheen kaksi koneinsinööriä (isä ja poika) kilistelivät siinä kuin me muutkin, ja sitten söimme.

Sitruunakakun (joka ei oikein onnistunut) lisäksi jälkkärinä oli suklaamoussea. Se onnistui.

Aika monenlaista oli muutenkin tarjolla. Höpötimme, vuorotellen höpötimme lasten kanssa, viimeistelimme ruokaa, söimme. Ja mukavan illan lopuksi Aatu jäi kuin jäikin yökylään, kuten oli jo viikolla luvannut. Kun kerran ”Saanakin on”.

Valmistujaiset ovat hyvä vaihe elämässä. Yksi etappi prosessissa. Ja niin se vain meidän Juniorikin, varasijalta AMKiin päässyt, nyt jo kahden lapsi isä, melkein koko opiskeluajan duunia tehnyt, hieman tavallista vanhempi valmistuja, on koulunsa – ainakin tällä erää – kunnialla läpi saanut. Hyvällehän se tuntuu.

Mankelimatkaajan palautuminen

Mökillä tällä erää viimeinen päivä oli eilen. Mankelimatkaajan eilisen onnistuneen maaliin pääsyn jälkeen, kun Nuorgamista iltapäivän lopulla palasimme mökille, saunoimme ja söimme, nautimme samppanjat, vielä viiniäkin. Harmillisen maailmanlaajuisen netin takkuilun vuoksi vähän tuskailimme tyttären kanssa blogipostausten parissa, ja kun ne saatiin tehdyksi, oltiin aika kypsiä unille. Kolmeviikkoisen polkutaipaleensa tehnyt tytär sekä kuitenkin, ainakin vähän, huolessa myötäelänyt äiti, olivat aika varhain kypsiä nukkumaan. Pehtoorihan nyt on iltauninen periaatteessa aina, joten mikseipä eilenkin.

Heräsimme viileään aamuun ja valmiita lähtemään kohti Oulua. Matkalla tyttärelle vielä tuli viestejä ja onnitteluja, vielä juteltiin projektistaan ja sen onnistumisen perusteista, ja aika monta kertaa Rovaniemi – Sodankylä välillä Tyär totesi ”tämä mäki oli kyllä aika rankka” tai ”tässä tuuli vastaan niin kovasti, että alamäessäkin oli poljettava”. Ja minä katselin taas olemattomia pientareita ja melkoisen vilkasta liikennettä (asuntoautoja ja rekkoja) ja olin hyvin, hyvin tyytyväinen, että nyt oltiin jo matkalla kohti kotia ja Suomen läpi polkenut mukana autossa ja pyöränsä telineessä auton takana.

Emme kuitenkaan ihan suoraan Ouluun tulleet. Jo melkein perinteinen (onhan viides kerta jo perinne?) heinäkuinen lounas Kukkolaforssenilla oli tänään ohjelmassa. Esikoinen ei ole koskaan ajellut Haaparannasta Ruotsin puolta pohjoiseen (n. 15 km) saatikka käynyt Kukkolaforssenin lounaalla, mutta tänään oli aika sille. Vahinko, että paikan päällä tihuutti vettä, mutta eihän se sisällä haitannut. Toinen vahinko oli, että ravintolan lounasbuffetista olivat kalaruoat poistuneet. Aiemmin siellä on ollut silliä, savusiikaa, lohta, muikkuja, milloin mitäkin toinen toistaan parempaa kala-alkupalaa. Ei ollut enää. Salaattipöytä oli kyllä tästä huolimatta runsas ja makoisa. Pääruokavaihtoehtoja kaksi, lounaaseen kuului myös alkukeitto ja jälkkärikahvit. Paikka on viehättävä, mukavasti ruotsalainen. Ja koko lysti oli 160 Skr eli alle 17 euroa. Edelleen voidaan suositella.

Ja säästäminen 😉 sen kun jatkui. Ajelimme Haaparantaan. Ja Systemiin. Ensi viikon viininmaistiaisia ja elokuun kalaaseja varten roudasimme viinejä, ja Coopista vähän herkkuja.

Illansuussa vehreällä kotipihalla. Hassua, että lapsi ei halunnut sitten pyörälenkille lähteä. Minä halusin. Olipa mukava, kun parin autossa istumispäivän jälkeen pääsi taas ulos.

Pitkän matkan ilta

Tänään maali. Helpotus ja huokaus.

Aamusella heräsimme hyvinkin ajoissa: sapuskan esivalmisteluja (lettutaikina turpoamaan, korvasienten ryöppäys etc.), retkikorin pakkaus, lämpimiä, kuivia vaatteita ja kengät kassiin ja eikun menoksi. Ensin Ivaloon, hakemaan kukkalei (tai voitonseppele tai miksi sitä haluaakaan nimittää).

Ja sitten kiihtyvässä sateessa kohti Suomi-neidon päälakea. Sinnehän se tytärkin on menossa. Lähtenyt aamusella Utsjoelta. Meillä matkaa liki 250 km, hänellä alle 50 km. Me autolla, mutta Tyär pyörällä. Viimeinen päivä kolmen viikon projektistaan, ja huoltotiimillekin tärkeä päivä. Pehtoori ajoi mennen tullen, ja minulla oli toive samalla reissulla nauttia maisemista ja kuvailla yhtä sun toista. Kuvatoimistotarpeisiin olisi ollut monta suunniteltua kohdetta, … mutta kun

Kaunispään pohjoispuolella ”vain” sumua, ja sitten Ivalon jälkeen – koko päivän – rutkaa sadetta. No meillehän se merkitsi vain kuvauskelvotonta keliä, tyttärelle vielä viimeisille kilometreille asti astetta – tai parikymmentä astetta – tavallista tiukempaa taivaltamista.

Mutta kuinka olimmekaan yhtä aikaa Nuorgamissa! Juuri kun mankelimatkaaja oli kunnan rajalla, olimme samalla suoralla.

Ihan Norjan (ja EU:n) rajalle asti (siis Nuorgamin pohjoispuolelle) matkansa jatkui. Vasta sitten pysähtyi, ja salli tulla kukitetuksi ja sitten oli valmis  samppanjalasillisen nauttimaan: takanaan 1558 kilometriä ja kolme viikkoa polkemista. Ja kyllä oli helpottunut hymy ja olo.

Melkoinen pentu on meillä. Niin iloisia puolestaan ja ylpeitä olemme.

”Tuolta tulin!”

Hakaniemen rannasta tänne!

Ja sitten paluumatka mökille. Eikä se sade mihinkään loppunut. Utsjoella on oma eksoottinen raitti, Tenojoki-varsi on kaunis, Utsjoen kirkko ja kirkkotuvat ovat aika ainutlaatuisia, Kaamasentiellä on kuvauksellisia maisemia, – silloin kun näkee jotain. Eipä siis muuta kuin ajelimme, emme kuvailleet, emme turisteilleet, kuten aie oli ollut, mutta saimme kuunnella tyttären kokemuksia ja tuntemuksia, varsinkin tästä Oulun pohjoispuolisesta taipaleesta.

Mutta yhtä kaikki ”Mankelimatka läpi Suomen” on nyt tehty. Eikä ketään hämmästyttäne, että mökillä oli rantasauna ja erityisesti polkijan herkkuruokia päivällispöydässä.

Ja Mankelimatkan loppusuora (ja koko reissu) on täällä:

KLIKS.

 

Mieluisaa mökkieloa

Päivän agendalla oli käynti Ivalossa ja puuhailua pihapiirissä, toiveissa sateetonta säätä, rantasaunaa ja hyvää ruokaa.

Aamiaispöydässä istuskelimme aika pitkään, olimme kaikki kolme aika hyvin nukkuneita, eikä kellään kiirettä. Ei edes tänään pyöräilymatkansa loppusuoralle lähtevällä tyttärellä. Hiljalleen aloimme touhuta lähtöä. Olin luvannut, että teen tälle mökkiviikolle aiotun, tälle viikolle tarpeellisen, Ivalon reissun juuri tänään, mikä mahdollisti, että saatoin avittaa matkaansa viemällä pyörän ”satulalaukun” (vain toinen enää mukana loppumatkalle) Ivaloon, jossa voisimme vielä treffata kahvilla.

Tyär lähti mökiltä kahdeksan jälkeen, minä reilusti yhdeksän jälkeen ja ehdin käydä K-raudassa hakemassa multaa etc. ennen kuin tapasimme Ivalon S-marketin kahvilassa, joka yhdessä todettiin vähintäänkin epäviihtyisäksi ja jonka cappuccinot eivät ihan vastanneet odotuksiamme. Noh, kofeiinia kuitenkin. Sen jälkeen Mankelimatkaaja otti autosta laukkunsa, asetteli sen pyöränsä päälle ja huikkasi, että ”Nuorgamissa nähdään”. Sitä varten tein pieniä ostoksia Ivalon kaupoissa, ja  palasin ruokakaupan kautta mökille.

Ja niinhän se on ollut taas todettava, että ei ole fysiikka enää tässä iässä, tämmöisellä liikkumisella ihan priimaa, sillä kolmen päivän lapioinnin jälkeen tulee muistutus partiellista repeämästä etc., joka ei ole vaivannut aikoihin. Mikä sai aikaan sen, että kun Pehtoori iltapäivällä aloitellessani hiekkakasan ja Ivalosta tuomieni neljän multasäkin levittämistä ”täsmäkohteisiin”, sanoi, että ”Voin lapioida hiekan kun sanot, mihin kärrätään”, olin kovin tyytyväinen. Olkapäässä kuului ihan selvästi hyvää hyrinää.

Niinpä sitten kimpassa teimme puron ylittävän sillan (Jätkan tuikku) alkupäähän ihan uuden ”rampin”. Ja loputkin hiekat löysivät paikkansa ja sain maisemoida ja hienosäätää polkujen reunoja, täydentää monttuja, poistaa kiviä ja täyttää niiden jättämiä monttuja. Ohessa lämmittelin tämän päivän kärrääjälle (ja toki itsellenikin) saunan. Iltapäiväksi oli siis toivottua liikkumista, eikä olkapää silti ”hajonnut”. Jossain välissä satoi, vähän. Nyt jo sataa reilusti enemmän.

Eikä sitten muuta. Paitsi että sauna ja savukalaa, hyvää valkoviiniä (Xynisteri) lasillinen, pari, – ja pienet unoset! Kesäloma. 😉

Tässä eilistä postausta kommentoineelle Toinille – ja toki muillekin – suopursuja Lapin illasta. Tänään poimin Ivalon reissulla tien varresta kulleroita… Nekin on ihana. Kuuluvat minun alkukesän mökki-iloihin. Ehkäpä huomenissa kuvia niistä.

Ai niin: Mankelimatkan loppusuoraa voi vielä seurata. kliks.