Mikä ihana tekosyy! Ja syksy!

Onko luterilaista työmoraalia, syömisongelmaa, turhanaikaista perustelua, huonoa omaatuntoa, katteetonta selittelyä, epäkypsää itsekkyyttä, kuplassa elämistä tai mitä?

Mutta kyllä minä onnistuin tänään itselleni perustelemaan ”että olen niin ansainnut tämän”. Ja sitten vielä lisäksi, etten ainoastaan ansainnut, vaan myös, että oli sen aika, niin kuin juhlan aika.

Tänäänkin söimme hyvin, vähintäänkin hyvin. Ja aika paljonkin. Tuo Toast Skagen, jollaista olin jo pitkään suunnitellut tekeväni, oli vain alkuruoka. Pääruoaksi oli tortellineja ja eiliseltä jäänyttä savukalaa soosissa.  Ja jälkkäriksi suklaata.

Eikä mitään syytä jättää avaamatta kuplivaa: kansainvälinen samppanjapäivä tosin hoitui meillä ´vain´ Loiren cremantilla. Kuplajuomalle oli toinenkin peruste: on jotensakin tunnilleen 42 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä. Ei silloin tiedetty kuohujuomista tai samppanjasta juuri mitään!

Juotiin huoltoaseman kahvi. Metoksen pannusta, jonka alla levyllä oli 20-penniset, Arabian kuluneisiin kuppeihin kahvia. Paitsi, että minä en edes silloin vielä juonut kahvia, vaan teetä. Liptonin keltaista pussiteetä. Tai limpparia. Mutta ei tarjoiluilla niin väliä: suhde siitä syntyi. Aika pitkä suhde. Jolle loppua ei näy. 🙂

Tänään taas liikenteessä, Caritaksessakin. Niinkuin nyt liki joka päivä viikon ajan. Mutta en Caritas-kodissa (oma-asumisen, vanhustenhuollon piirissä oleva kerrostalo, jossa äiti on asunut viimeiset 10 vuotta) vaan viereisessä Caritas-sairaalassa, jossa äiti nyt on. Jäi viime viikolla ovenpielen ja rollaattorin väliin jumiin, sillä seurauksella, että nilkka on murtunut kahdesta kohtaa. Leikkausta ei 88-vuotiaalle yhdellä ja toisella tavalla sairaalle enää tehdä, joten nilkka on nyt jo toisessa kipsissä viikon sisällä. Mutta nyt tilanne sitten vakaa. Kuntoutus aluillaan. Sairaalavierailuja meillä nyt sitten riittää: Pehtoorin isä – vanhempi ja paljon huonommassa kunnossa kuin äiti – on ollut sairaalassa jo pari kuukautta. Tässä vaiheessa elämää ollaan: he ja me. Läheltä katsellaan ja myötäeletään elämän syksyä. Olemme siinä iässä, siinä elämän vaiheessa. Syksy on.

Kotiinpaluu

– Missä sinä olet ollut! puuskahti isä.
– Minäkö? äiti sanoi viattomasti. – Tein vain pienen kävelyretken tuulettuakseni.
– Et saa pelästyttää meitä tuolla tavoin, sanoi isä. – Muista toki, että me olemme tottuneet näkemään sinut kotona iltaisin.
– Sepä juuri onkin kauheata, huokaisi äiti. – Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni?

(Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

Itse asiassa ei Pehtoori mitään puuskahtanut, kun oli minua iltapäivällä lentokentällä vastassa. Toivotti tervetulleeksi kotiin, ja kyseli tyttären kuulumisia. Sitä paitsi oli käynyt kaupassa ja hommannut ruokatarpeet, jotta teki meille oikein hyvä päivällisen. Ei hassumpaa, sanoisi varmaan Muumimammakin.

Kotiinpaluun iloihin kuului, että Juniori ja Apsu tulivat iltasella käymään; Miniä on kovasti flunssassa ja pojat tulivat käymään (ja hakemaan tuliaiset 😉 ), niin että potilas sai hetken olla ihan rauhassa. Me askarreltiin Apsun kanssa äidilleen Parane pian -korttikin. Kyllä on silppua ja liimajälkiä mummin kirjoituspöytä täynnä. Harmi, etten hoksannut ottaa kuvaa aikaansaannoksesta.

Aamulla sentään otin vielä Helsingissä kuvia. Eilisen varsin railakkaan 😉  äiti-tytär -illan jälkeen ja -leirin jälkeen emme osanneet nukkua tänäänkään myöhään, ja koska minulla oli lento vasta puolenpäivän jälkeen, lähdin aurinkoisessa, tuulisessa aamussa kameran kanssa vielä lenkille. Pienellä Helsinki-breakillani ehdin ottaa reilut 300 kuvaa (joista aika ison osan tasoon en ole ollenkaan tyytyväinen).

Mutta Hakaniemen rannassa, Krunikassa ja Unioninkadulla on ihana kulkea, katsella, liki tunnelmoida. Aikamatkailla mielessään.

Aikamatkailla omassa elämässä ja aikamatkailla Suomen historiassa.

Kulkea ajatuksissa akateemisessa maailmassa, ”Pitkän sillan pohjoispuolella”, Vetehisenkujalla, Rantapellossa…

Joka tapauksessa: olipa hyvä pieni lomanen, tai ehkä loma on väärä sana tässä. Pala elämää. Hyvin hyvä pala.

Jo pitkään äitinä

Synttäriaamuun heräsimme vähän turhan aikaisin…

Palatakseni eiliseen: Kinky Boots -musikaali Helsingin Kaupunginteatterissa, tuossa pienen kävelymatkan päässä oli meidän molempien mielestä hyvä, erinomaisen viihdyttävä. Ensimmäisen puolen tunnin aikana en ollut oikein vakuuttunut, mutta sitten esitys ja laulut lähtivät kulkemaan. Muutamista lauluista molemmille jäi vähän sellainen olo, että käännökset olivat jotensakin kökköjä (”Sielukas mies”) mutta molemmilla miespääosan esittäjillä on kyllä ”estradikelpoinen”, voimakas ääni.  Varsinkin Lolan/Simonin roolin tehneestä drag queenista pidin kovasti.

Täyteen myydyn valtavan katsomon noustessa  lopussa antamaan seisten aplodejaan mietin, etten ole tainnut ennen Helsingin teattereissa moista nähdä ja kokea. Aplodeja tuli myös usein pitkin esitystä. Mikä kertonee, että kovasti musikaalista yleisö piti. Minulle ehkä enemmän kolahti kolme vuotta sitten Peacockissa nähty Billy Elliot.  Mutta kyllä Kinky Boots oli suuren luokan musikaali, joka toki kannattaa käydä katsomassa.

Kunhan aamiaisen olimme nauttineet ja minä laittautunut kaupunkilookkiin, jäi tyär värkkäämään esseeta ja tekemään muita harkkoja, kun minä lähdin kaupungille. Aamupäivällä ei vielä satanut. Ja kiertelin (ihan vanhasta muistista? – onhan tämä syyskuun loppu ollut entisessä elämässäni Helsingin arkistoekskursion aika – Unioninkadun huudeilla. Tällä kertaa en opiskelijoiden tai tietokoneen kanssa vaan Canonia mukana raahaten.

Kylläpä Kansallisarkistossa tuoksui tutulle, ja tuli muistoja. Mutta eipä aineistojen digitointien myötä ole tutkijasalissa enää ruuhkaa…

Kuinka monta kymmentä tuntia olen tuossakin salissa tullut viettäneeksi esimerkiksi Maataloustilastojen (1880, 1890, 1900, 1910 …) parissa?!

Ja jatkoin Kansalliskirjastoon, Kauppatorille, espressolle Espalla, muutama mahdollinen lamppukauppa Fredalla, ja piipahdus Laura Ashleylla. Sielläpä olikin loppuunmyynti: 150 euron housut 52 eurolla! Ylläriostos. Nehän ne on yleensä parhaita.

Sitten jonottamaan Amos Rexiin. Noin sadan hengen jono, puoli tuntia jonotin, puolet siitä tihkusateessa, puolet sisällä. Kyllä kannatti. Jotain ihan erilaista kuin ennen…  Vaikea kuvailla..

Vielä kiertelin, etsin lamppuja, kylpuytakkia, – turhaan, mutta Taunolle löytyi jotain pientä  (62 cm 😉 ) . Kahden aikaa tuli vettä ja tuuli jo siihen malliin, että päätin palautua tyttären kotiin. Hyvä niin.

Synttärisankari oli pyynnöstäni varannut meille ravintolasta paikan, mutta sitä ennen meillä oli etkot: tein pieniä cocktail-paloja (tapaksia tms.) ja M. jonka minäkin tunnen jo aika hyvin, kävi kanssamme nauttimassa lasilliset samppanjaa. Tytär oli saanut keväällä läksiäislahjaksi Almalta Taittinger-pullollisen ja sen nyt 29-vuotissynttärinsä kunniaksi aukaisi. Johan oli hyvää,…

Kuudeksi menimme Vinkkeliin.

Pitkän illallisen, neljän ruokalajin menun, kaksin nautimme. Ja olimme oivallisen asiantuntevan tarjoilijan huomassa. Samppanja ei unohdu. Niin vain tytär vietti synttäreitään kaksin kanssani, mistä olin oikeinkin mielissäni ja meilläpä oli oikein hyvä ilta. Paljon asiaa ja höpötystä, yhteisymmärrystä tulevasta ja menneestä.

Sadekin loppui, ja kun maksoin synttäri-illallista Esikoinen ehdotti jotta ”mennäänkö vielä yhille?”. Pienen etsinnän jälkeen huomasimme olevamme Tornin huipulla vadelma-mojitolla. Oli muuten hyvää sekin. Ja meillä oli vielä juttuja…

Minulla olisi illastakin paljon kuvia, mutta tämä läppäri …. siispä huomiseen.

Hyvä päivä tänään, niinkuin 29 vuotta sittenkin.  Se oli yksi elämäni tärkeimmistä.

Ikuisesti ei voi olla huviretkellä

Äiti naurahti. Sitten hän sanoi hyvin mietteliäänä:

– Kun me asumme näin, minusta tuntuu koko ajan siltä kuin oltaisiin huviretkellä. Minä tarkoitan, että kaikki on toisin, uudella tavalla. Aivan kuin olisi sunnuntai koko ajan. Ja nyt minä haluaisin tietää, onko paha tuntua sillä tavalla.
Toiset odottivat.
– Ymmärrättehän, ei voi olla ikuisesti huviretkellä, jatkoi äiti epäröiden. – Täytyyhän sen loppua. Pelkään, että äkkiä tuntuu taas maanantailta, ja silloin en voi uskoa että tämä oli totta.

(Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

Täällä yhden Muumi-friikin luona asustelellessa jää väistämättä nuo ”muumit päälle”.

Eivätkä tuossa edes ole kaikki! Parikymmentä uusinta (?) ja duplettia ovat eri hyllyissä, yhteensä kai lähemmäs 80.  Muutoin tyär on viime keväänä konmarittaessaan ”jo luopunut lapsuuden Muumi-täkkipusseista ja -pyyhkeistä ja -muistivihkoista”.

Minäkin koetin pitää konmarittamisen mielessä tänään shoppailu- ja ”patikka”kierroksellani Helsingin keskustassa. Viisi tuntia kiertelin kaartelin, kuvailin ja toki tein ostoksiakin ja olisin tehnyt vähän enemmänkin jos olisin löytänyt etsimäni. Eteisen lamput, äidin kylpytakki ja sellainen jännä palikkakalenteri jäivät löytymättä. Tässä kaikki mitä sain aikaiseksi

Akateemisessa pitkään kaikkea katsellen, lueskellen ja lopulta kaksi kirjaa seuraavaa matkaa varten. Chez Marius on vähän pyhiinvaelluspaikka: nyt pieniä tarvikkeita keittiöön, kastiketippapulloja (Vesku1 opetti näiden tarpeellisuuden 😉 )  ja mökiltähän on kauan puuttunut pieni ”keikahtamaton” voiveitsi (tuiki tarpeellinen juttu mökkikeittiössä!!), punainen villatakki, jota olen Kapteenskassa varmaan kolmella edellisellä Helsingin reissulla sovittanut, nyt ostin. Ja vielä tekisi mieli huomenna käydä Stockalla ostamassa yksi toinen villatakki ,… musta Repeat. Löysin kyllä lisäksi ihan mahtavan Desigualin kevyt toppatakin (kuva ei tee oikeutta… ja livenä sovitin tummansinistä), mutta koko oli liian suuri. Ehkä tilaan netistä?   Ehkä en.

Peili. Tyttären kylppärissä ei ole suurentavaa peiliä, joten enhän minä näe kunnolla meikata. Siis peili.

Olihan noita kauppoja kierrettävänä, mutta enimmäkseen kävelin pitkin keskikaupungin katuja, Eiran kautta Kaivarinrantaan, ja lounaalle Ursulaan. Siellä oli näin kauniina tiistaina alkuiltapäivästä sellainen joutilaiden ihmisten leppoisa tunnelma. Meri kimmelsi ja Toast Skagen (melkein yhtä) hyvää kuin ennenkin. Tovin istuin, katselin merta, nautin yksinolosta ja sitten jatkoin taas tepastelua.

Iltapäivän lopulla tauko (ja blogin päivitys) Vetehisellä, sitten vielä katsastamaan Hakaniemen hallin väistötilat! Johan oli hienot,… kuvia tulee. Kiertelin aurinkoisessa, tuulisessa kauniissa ilmassa Kallion kaduilla. Kaupunkipatikasta tämä päivä on käynyt.

Nyt olen lähdössä vastaan kun tyär pääsee luennolta kuudelta, ja polkee suoraan Kaupunginteatterille. Meillä on liput musikaaliin: Kinky Boots. Sinne siis.

Huviretkellä vielä olen. …

Pientä kutomishommaa ajattelin

Tänään, ihan kuten eilenkin lenkki hoitui pyöräillen, sekä omilla että äidin asioilla. Tuulinen, aurinkoinen ilma, ilo olla ulkona.

 

Caritaksesta palasin kotiin mutkan ja vielä Lankamaailman kautta. Kylläpä oli taas ihania uudenlaisia lankoja, ja malleja. Oli vaikea valita värejä, mutta näihin sitten päädyin.

Ajattelin nyt kesän jälkeen, pitkästä aikaa taas ryhtyä kutomaan, jotain ihan pientä vain.  Koska Apsukin sanoi, että Taunoa voi palella sitten kun se tulee, niin ajattelin jotain lämmittävää tehdä. Eniten ehkä lämmittää minua itseäni tämä kutomishomma.

Taunolle tuotiin tuliaisia myös Jyväskylän reissulta viikonloppuna.

Taunolle siis nekin.

Ja kuka on Tauno? Aiemmin Tauno oli Aki-Santeri. Ainakin Apsu sanoi niin. Ja Tauno on se, jolle Apsu on jo kesällä luvannut antaa mummulassa ja mummilassa olevat ”huonot” potat. Ei, – ei Tauno ole Apsun keksimä satuolento tai mielikuvituskaveri, jollaisia isällään tuossa iässä oli kyllä pilvin pimein.

Tauno on meidän toinen lapsenlapsi,   talvivauva, jonka tuleva isoveli on nimennyt Taunoksi jo paljon ennen kuin vauvan sukupuolesta yhdessäkään ultrassa oli sanottu mitään. Ei sillä niin väliä, – nimellä ja sukupuolella siis. Mutta vauvalla on … kovasti jo odotamme, ihan kuten Tahvoakin, josta sitten tulikin Apsu. Ollaan odotettu jo monta kuukautta.         Pikkuperheestä tulee vähän isompi perhe.

Muistoissa mökkireissulla

Apsu oli meillä aamupäivän, pitkästä aikaa. Niin pitkästä aikaa, että puhutteli minua pariinkin kertaan mummUksi, eikä mummiksi. Toinen isoäiti on mummu ja minä olen mummi, joten nyt on viimeisen viikon aikana oltu enemmän Toppilan mummun kuin Rantapellon mummin luona. En ihan ole mustasukkainen mutta melkein.

Suunniteltiin yhdessä mökkireissua, jonne olisi tarkoitus ennen Juniorin koulun alkua ehtiä yhdessä käymään. Apsu ilmoitti, että hänen rallipenkkinsä siirretään papan autoon ja hän tulee meidän, eikä vanhempiensa, kyydillä pohjoiseen. Sepä voikin olla hauskaa. Tai sitten ei. Tosin Apsu on kyllä aika tottunut ja helppo pitkilläkin automatkoilla – ihan niin kuin meidän mutikaisetkin oli pienenä.

Yhden hieman erilaisen mökkireissun muistan – nimenomaan pienten kanssa: olin viimeistä syksyä (1993) kotiäitinä, jolloin Juniori oli 2½-vuotias ja tyär neljän. Miehellä oli duunia ja vielä Helsingin reissukin, joten minä päätin lähteä lasten kanssa keskenään mökille. Mies tulisi sitten viikonlopuksi suoraan lentäen Helsingistä Rovaniemelle ja sitten Eskelisellä mökille.

Niinpä lähdettiin. Pakkasin autoa aamupäivällä, ja sinnittelin, etten lähde ajamaan kuin vasta iltapäivällä, jotta ainakin poika nukahtaisi, ja illan tullen sitten molemmat, autoon. Yksin kahden pienen kanssa viisisataa kilometriä oli hieman haastava ajatus. Lähdettiin matkaan, satukasetit ja Rölli-musiikkia oli mukana, tikkareita, olikohan Esikoisella jopa Tiimarin puuhapaketti, jollaiset yleensä oli seuraavina kesinä pitkillä Euroopan autoturneilla? Noh, joka tapauksessa Rovaniemelle asti kaikki sujui helposti. Kun siellä oli tauolla käyty, toivoin, että viimeistään Napapiirin jälkeen muksut nukahtaisivat turvaistuimiinsa. Niin tytär tekikin, mutta entäs pienempi? Jatkoi juttujaan, leikki pikkuautoilla, toki oli vähän kärsimätönkin, ja lopulta (minunkin ollessa iltakahdeksalta jo kohtuullisen väsynyt) nukahti. Vuotsossa! Siis 35 kilsaa ennen mökkiä. 🙂

No kylmään mökkiin mentiin, lämmiteltiin takkaa, syötiin, ja petasin Tuuventuvan ison vuodensohvan meille kolmelle. Pari päivää mökkeiltiin, käytiin ”patikalla” (olen siitä postannutkin aiemmin KLIKS) ja sitten kun oli enää päivä siihen, että perheen iskä tulisi mökille, sattui pieni haveri. Petasin aamulla raskasta vuodesohvaa (ihmettelen vaan, miksi se piti petata kiinni joka päivä??) yksikseni ja niksautin selkäni ihan jumiin ja tuskaan. Ja olen kahden pienen kanssa mökillä keskellä ei mitään!  Naapureita ei yhdessäkään mökissä, eikä tietenkään kännyköitä tuolloin ollut.

Ainoa mukana ollut kipulääke oli lasten nestemäinen Panadol, ja sitä sitten litkin suoraan pullosta sen verran, että päästiin lähtemään kohti Ivalon teekoota. Pojan nostaminen turvaistuimeen onnistui jotensakin tuskaisesti. Tuohon aikaan poika poti toistuvia korvatulehduksia ja parkui välittömästi nähdessään valkotakkisia ihmisiä, joten oli miettimistä, miten minun lääkärissä käyntini onnistuisi.

Ajoin sitten Ivalon terveyskeskuksen oven eteen, jätin lapset autoon, löysin heti sairaanhoitajan, joka kehotti minua odottamaan aulassa, hän haki ja nosti mutikaiset autosta, vei jonnekin leikkipaikalle ja järjesti minulle lääkärin. Nopeasti, huolehtivasti. Sain kipupiikin, ja ehkä myös kortisonipiikin, relaksantteja mukaan ja kehotuksen olla nostelematta mitään. Huilailtiin Ivalossa pari tuntia, käytiin syömässä Shellin baarissa ja ajeltiin takaisin mökille.

Happy End kuitenkin. 😉

Erilainen sunnuntai

Erilainen sunnuntai. Minä en ole laittanut ruokaa, pikkuperhe ei tullut meille syömään, olen aamupäivän käsitellyt ja laitellut kuvia myyntiin ja sitten lähtenyt kävellen kaupunkiin, matkalla kuvaillen, luonnollisesti, ja muu perhe (joka oli jo ennen minua aiemmin kukin tahoillaan urheillut) tuli autolla Crecianiin.

Oulun ainoa kreikkalainen ravintola on vuosien varrella testattu moneenkin kertaan niin kaksistaan, perheen, ystävien kuin työporukoiden kanssa. Mutta nyt jatkettiin perheen kesken juhlaviikonloppua siellä, ja pidettiin ”matkantappajaisia”. Keväisen Rodoksen matkan jälkimainingeissa (3 kk:n jälkeen), kesän jatkuessa, perheen ollessa koolla (vain ”Pappikin” puuttuessa), minun sunnuntaikokkailuni vastapainoksi, välillä näinkin. Teen Crecianin ruoasta yms. (etnisten ravintoloiden listaan) postauksen huomenna, erikseen, nyt vain totean, että olipa hyvä idea mennä sinne tänään.

Kovin vähän on Oulussa, ja tietääkseni muuallakaan Suomessa, ravintoloita auki sunnuntaisin, mutta Crecian on, mikä tänään oli ihan huippujuttu.

Ja aurinko paistaa!

Tänäänkin juhlapäivä!

Nyt ei ole paljon kertomista. Mutta todettakoon …

että jo aamulla tuuli miellyttävästi. Ja aurinko paistoi. Kunnolla.

että oli ilo lähteä pyörällä torille. Hakemaan marjoja, ja hallista lohta (ja vaihtamaan kuulumiset M:n kanssa). Pääruoan (Iberico possua) ainekset olinkin (onneksi) hankkinut jo viikolla.

Ja sitten homma jatkui Festan keittiössä.. Iltapäivällä tyär – palattuaan neljän tunnin poke-metsästykseltä – toi mukanaan myös pikkuperheen. Apsu oli jo aamulla lähettänyt papalle whatsappilla oman tervehdyksensä, jonka toisti tullesaan: telve! Onnea, pappa!

Siitä oli taas hyvä jatkaa, … Esikoinen tarjosi samppanjan.

Tänään on siis vietetty Pehtoorin synttäreitä – –  ihan vaan perhepiirissä.  Muisteltu viime vuotta ja nuorten nuoruusvuosia. Ja ilo on ollut, että tyär on Oulussa.

Söimme ja joimme hyvin. Vastoin tapojani olin leiponut myös kakun. Siihen liittyen ainoa mainitsemisen arvoinen asia on, että suklainen soijamaito ON hyvä kakun kostutukseen. ..

Onneksi on vielä kesä. Ja meillä nuo nuoret.

Hälsningar från Haparanda

Tällaisia postikortteja tehtiin ennen. Tai taitaa tällaisia olla myynnissä vieläkin. Vähän ylivärisiä, sinitaivaisia, kaupungintalot, koulut, kirkot ja muut komeat rakennukset kuviin ja sitten kollaasi ja päälle teksti. Ja jotenkin tuo pikku lippu kuuluu kuvaan, joskus se on kortin takapuolella. Retrojuttu.

Ehkä idea tuli siitä, että oli vähän retroreissukin. Aika lailla tasan 29 vuotta sittenkin oltiin kimpassa (ihan samaa pakettia 😉 )  juuri noilla huudeilla: aukiolla, jossa  tuo Kansankorkeakoulu, Kaupunginhotelli ja kaupungintalo (alh. oik. pieni kaistale) ovat, oli ennen myös Jalan kauppa. Se oli kemppari, karkkikauppa, muovi- ja keittiötavarakauppa, lelukauppa ja lastentarvikekauppa. Ja kun minulla elokuussa 1989 alkoi äitiysloma lähdettiin naapurin rouvan kanssa käymään Haaparannassa ja nimenoman Jalan kaupassa, sillä siellä myytiin Brion lastenvaunuja monta sataa markkaa halvemmalla kuin Suomessa. Ja sellaiset sitten syyskuussa syntyneelle tyttärelle ostin. Siniharmaat, samettiset, isorenkaiset. Ei ollut mitään yhdistelmävaunuja silloin. En minä ainakaan muista. Ja ne samat vaunut oli sitten hyvät vielä veljelleenkin.

Tänään emme olleet ostamassa lastenvaunuja, emmekä nyt paljon muutakaan. Kunhan olimme huviretkellä. Sekä IKEAan, Systemiin että ICA Maxiin saatiin kuhunkin kulumaan liki satanen. Ruokaa, viiniä (samppanjaa!) ja muutama säilytysrasia ja kuvausrekvisiittaa. Eipä kummosempia. Ja automatkoilla on mukava rupatella, ja perillä ottaa kuvia.

Ostoskierroksen jälkeen mietin ääneen, että mentäisiinkö syömään Tornion vai Haaparannan kiinalaiseen ja että olisipa jossain sushia. Harmittelin, ettei ainakaan silloin, kun koulua noilla seuduin kävin, sushia saanut mistään. Noh, tytär googletteli, ja niinhän sitten siinä Coopin ja Systemin välissä on entinen huoltoaseman baari (?) ja sittemmin thairavintola ZenZen, jonka paikalle on nyt avattu GOB´s restaurang.

Olimme siellä vielä lounasaikaan, ja buffa maksoi kahdelta yhteensä 190 kr (siis parikymmentä euroa yhteensä). Ja oli kyllä sen väärti. Buffassa oli paitsi sushia (ei nyt mitään Hanko-sushin veroista, mutta ei kuivaakaan ja erilaisia) myös pizzaa, wokkiruokia, paistettua nuudelia, kevätkääryleitä … Voidaan kyllä suositella.

Kesää on vielä…

Merkillinen päivä tänään. Kummallisesti lomapäivä. Tai siis, että en ole (juurikaan) kokkaillut tänään. Olen lenkkeillyt, pyöräillyt, kuvaillut, lähetellyt kuvia vähän sinne sun tänne (Vastavaloon 😉 ) ja istunut valmiiseen ruokapöytään ja jatkanut istumista ruokapöydässä, odotellut jälkkäriä, nauttinut siitäkin. En kattanut pöytää, saatikka, että olisin tiskannut (enhän minä kovin usein muutenkaan).

Olimme koko poppoo puolenpäivän tienoilla Vauhtipuistossa: pikkuperhe ja tytär ja me Pehtoorin kanssa. Aurinko paistoi ja Apsu oli kaiken keskipiste.

Vauhtipuistossa olen käynyt kerran aiemmin, meidän lapset kyllä useinkin vein sinne, mutta vain vein. Olivat silloin jo  ala-asteikäisiä ja pärjäsivät ja halusivatkin olla keskenään tai kavereiden kanssa.

Se on kyllä hyvä paikka juuri pienille, alle kouluikäisille ja alakoululaisille. Siellä on leppoisa tunnelma, sopivan jänniä laitteita eikä melua eikä meininkiä liikaa.

Vauhtipuiston jälkeen Rantapeltoon, jossa tytär paistoi meille pizzat. Kolme pellillistä erinomaista rapeapohjaista pizzaa upposi oikeinkin hyvin. Ja jälkkäriksi vielä Pehtoorin mustikkapiirakkaa! Mihin minua tarvitaan? No ehkä ottamaan kuvia?

Hei me lennetään!

Helle on mennyt

Ensimmäistä kertaa aikoihin: ei ole kuuma, nippa nappa on lämmin. Onneksi edes lämmin.

Ajattelin aamulla mennessäni Nallikariin, nimenomaan ravintola Nallikariin, sopimaan tulevista kuvausjutuista, että ottaisin samalla reissulla kuvia paitsi rannalta, myös Hannalasta. Saahan sitä ajatellla. Kun vähän ennen kymmentä lähdin ymmärtääkseni onnistuneesta (?) meetingistä, alkoi auton tuulilasiin napsahdella vähintäänkin kananmunan kokoisia vesipisaroita. Se siitä kuvaamisesta.

Käytinpä sitten rutkasti aikaa ruokakaupassa; kyllä on sanottava, että kilpailu tekee hyvää. Kun Oulun keskustan uusi Pekurin K-kauppa avattiin, alkoi Sokoksen Herkussa melkoinen saneeraus, minkä tuloksena Herkku alkaa olla jo varsin hyvä ruokakauppa. Meidän kolmen hengen kesäperjantain juhlaruokana karitsan karetta grillistä, fenkolia, kuningasosterivinokasta ja salaattia. Ja hyvä shiraz (Nugan) siihen oheen. Ei voi valittaa.

Näitä kuvaillessa tytär otti minusta kuvia ja mutisi jotain, että ”luullakseni joissakin perheissä on ruokarukous, meillä on ruokakuvaus”. No niin on. Ihan vaan teille, hyvät blogisystävät!, iloksenne – ja tiettäväksenne.

Siinä sitten pilvipoutaisella pihalla istuskeltiin, höpöteltiin, ja lopulta ilmoitin lähteväni tekemään kuvia, ja tytär ilmoitti, että illansuussa lähdetään kolmisin kaupungille ”yhille”.

Niin lähdettiin, ja vasta äsken palattiin. Tosin tyär jäi  kaupungille vielä…

Olipa hyvä, että lapsi vei vanhempansa Oulun yöelämään tai siis iltaelämään. Istahdimme viinibaari Voxin patiolle, kuohuvalle tietysti. Pistimme maailmanpolitiikan ja lähipiirin asioita jutuillamme järjestykseen ja yhtäkkiä saimmekin seuraa: The Valokuvaaja viivähti seurassamme. Olipa mukava nähdä livenä.

Vakaana aikeena oli lähteä kotiin heti yhdeksän jälkeen, mutta eikös vain vielä siirrytty Roosteriin, jossa tyttären kavereita ja sitten serkkunsakin. Kaikki tämä meille vanhuksille hyväksi: on hyvä nähdä myös kotikaupungin iltaelämää ja nuoria.

Kymmenen jälkeen, auringon jo laskiessa lähdimme kuitenkin pyöräilemään kohti kotia. Hyvä hengittää, pimenevä, kostea ilta ja kaikki hyvin.

Kesälomapäivä

Tänään aamulenkki äidin kanssa: neurologian polin piikkien jälkeen ei mentykään tavan mukaan sairaalan kanttiiniin vaan hurruuttelin kaupungille, ja jatketiin pyörätuolilla Ainolan puistoon. Katsomaan ruusuja ja Kiikkuun kahville. Ei ollut aina palelevalla äidilläkään kylmä. Kesälomapäivä oli hänelläkin.

Oulun uutta, rakenteilla olevaa kesäteatterirakennusta käytiin katsomassa ja ihailemassa puiston kunnostettuja puroja ja solisevia pikkukoskia. Ensi kesänä puisto on varmaan jo hyvin, hyvin kaunis, kun on kerran jo nytkin.

Iltapäivällä minulla vähän ”verkkojen laskua” muutamaan lehteen ja ”Vastavaloa”.

Illansuussa meillä oli sitten kutsu Herukkaan; Juniori on koko kesän (ja viime kesän) puhunut, että hän mielellään tarjoaisi pyöräilijöille samppanjakellaristaan jotain erikoista hyvää… eipä ole tullut lähdetyksi. Mihin yksi isohko syy on ollut, että poika on suunnilleen koko heinäkuun kaikki illat (pl. sunnuntait) ollut iltatuurissa töissä. Mutta tänään oli vapaapäivä, ja kun sisarensakin on taas ilonamme Oulussa, niin tänään sitten. Sinne pyöräilimme ja matkalta ostimme croissanteja, mansikoita ja karkkia viemiseksi.

Pikkuperheen luonahan minä en paljon käy; eikä käymättömyyteen ole muuta syytä kuin koirat. Ennen niitä oli kolme, nyt vain kaksi, mutta niissäkin on riittämiin aiheuttamaan minulle kunnon allergiaoireet.

Mutta tämä kesä! Tämä kesä mahdollistaa pihalla olemisen.

Ja olipas meillä mukava ilta. Ja kun Juniorin kaverikin liittyi seuraan, nautimme yhteensä kaksikin pullollista samppanjaa.

Vaikea sanoa, kumpi oli parempi, mutta parasta oli kun Apsu pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa jäätelöautolle!! Koko auto täynnä ”jäkkiä”! Voi sitä ihmetyksen ja riemun määrää!

Kummasti tänään on tuntunut omalta Lidlin mainos: ”Elä kuin viimeistä KESÄpäivää”! Ihana päivä

Keskikesän perhepäivällinen

Kesäinen sunnuntaiaamu  – hetken piti miettiä: ”missä, minkä jälkeen, mitä …” Puolitoista viikkoa on ollut vähän erikoisaikaa; ensin mökillä, jonne tytär kaverinsa kanssa tulivat, sitten tiistaina Ouluun, Apsu-päiviä, aurinkopäiviä, touhupäiviä, ja Festus, ja eilen vielä luokkakokous.

Eilen meitä oli Lasaretin Merikoski-salissa (vain) 15. Kaksi vuotta sitten meitä oli 22 niistä reilusta kolmestakymmenestä, jotka yhtä aikaa lukiossa olimme. Tässä välissä meistä on kaksi kuollut. Sellainen on aika pysähdyttävää, kuten myös se, että eilen paikalla olleista puolet olivat kokeneet (ainakin yhden) avioeron ja meistä naisista useammalla kuin puolella oli ollut rintasyöpä. Tässä iässä.

Kuitenkin oli mukava tavata, ihan mahdottoman mukava. Varsinkin kun oli mukana iloisiakin uutisia: me emme enää ole Pehtoorin kanssa ainoat siltä luokalta, jotka olemme pari. Tuli ihan mahdottoman hyvä fiilis, kun saatiin kuulla että edellisen luokkakokouksen jälkeen muutama luokkakaveri ovat nyt löytäneet toisensa. Tässä iässä. Niin mukava juttu!

Tänä vuonna – toisin kuin kaksi vuotta sitten – emme lähteneet illallisen jälkeen enää kaupungille baarikierrokselle, vaan tyär haki meidät jo ennen kymmentä kotiin, mikä on tänään tuntunut oikein hyvältä ratkaisulta. Kolmisin istuimme vielä pihalla, lasilliset punaviiniä nautimme ja höpöttelimme. Oli hyvä olo.

Tänään aamupäivällä tyär lähti kaveriksi kauppareissulle/lenkille: oli noudettava mansikoita ja kaupan valmista pullaa, jotta sain tehdyksi jälkkärin, jollaista Juniori oli jo joku viikko sitten toivonut saavansa. Köyhäritarikakku! Sopisi mökkijälkkkäriksikin. Ja mustikathan voi vaihtaa vaikka lakoiksi. Omenoistaskin voisi tulla hyvää… Ohje linkin takana. Kyllä suosittelen. Ja perhe tykkäsi.

Toinen hyvä uutuusjuttu tänään ruokapöydässä oli mansikkasalsa. Sen puolestaaan oli Pehtoori bongannut Viini-lehden sivuilta. Ohje täällä.

Olihan se hyvää grillatun Black Angus -vartaiden ja kaikkien muiden (herkkusienet, maissi, paprika, sipuli, haloumi) grilliherkkujen kanssa. Grilliruokaa oli toivonut nimenomaan tytär, joka ei Helsingin Hakaniemen kerrostaloelämässä paljon grilliherkkujen äärelle pääse.

Siinä me sitten auringon helliessä ja hyvän sunnuntaipäivällisen äärellä viivyimme oikeastaan monta tuntia ennen kuin Juniori perheineen lähti viemään sisartaan Helsingin koneelle. Ennen kuin minulle taas iski ikävä.

Säätiedotus kuitenkin hellii … Kyllä kaltaiseni auringonpalvoja nauttii jo ennusteesta. Siitä että nytkin on työhuoneen ovi auki, ja on ihanan kesä, ei öttiäisiä, että huomenna ei ole töitä, että on olleet nämä päivät. Lappi, lapset, ystävät, kesä, perhe, luokkakaverit, loma, lepo, liikkuminen, lämpö – – hyvä elämä.

Opiskelijatytärtä tapaamaan

Säläpäivä. Mutta rauhoittumista merkitsi istahtaminen iltapäivällä ruokapöytään. Meillä oli minun herkkuruokaani: porolasagnea.

Tein sitä aika paljon. Yleensä sitä tehdessä teen ison annoksen, koska lähes aina on tarkoitus viedä sitä mökille. Niin nytkin.

Viikonlopuksi meillä on kutsu Hangasojalle; tytär kutsui. Hänkin kun aikoo tulla sinne. Tulee kaverinsa M:n kanssa. M. oli viime kesänäkin, ja ihastui ikihyväksi. Tyttären poikaystävällä on loma vasta elokuussa, joten tytöt tulevat nyt kaksin. Lentävät suoraan Helsingistä.

Tyttärellä on ihan ennätyspitkä kesäloma. Keväällä sanouduttuaan irti Almalta (mitä ei ole katunut päivääkään) luki reilut kaksi kuukautta pääsykokeisiin, jotka olivat toukokuun lopussa. Sen jälkeen on sitten tehnyt vain muutamia pieniä ”konsulttikeikkoja” ja muuten ollut. Mitä kyllä oikeastaan ihmettelen; ei ole Esikoinenkaan oikein ”oleilija”-tyyppi. Mutta hyvä kun on lomaillut.

Olikin luku-urakka aikamoinen: lukion pitkän matikan ja fysiikan kaikki kurssit. Matikan on lukenut ja kirjoittanut (E), mutta fysiikasta lukiossa oli vain pari pakollista kurssia, ja nyt keväällä luki kaikki kuusi vai seitsemän itsekseen.

Pääsykokeet olivat valtakunnalliset, yhteispääsykokeet, kaksipäiväiset. Matikkaa oli pyrkimässä pelkästään Helsingissä 27 luentosalillista! Fysiikasta en tiedä. Jo valmis pyrki pyrki Aalto-yliopistoon lukemaan tietotekniikkaa, niin kuin teki 800 muutakin. Eikä päässyt. Valituksi tuli vain 110 ja tyär jäi varasijalle 39. Siis vaikka tulisi peruutuksiakin niin ei pääse Aaltoon. Se, ettei ole ensikertalaisena pyrkimässä, on rasite, nykyisin on vain pieni kiintiö sellaisille, joilla on jo tutkinto. Mutta Helsingin Yliopistoon pääsi. Ja tietotekniikkaa sinnekin.

Itse sanoi jo pääsykokeen jälkeen, ettei taida pisteet riittää Aaltoon, ja samaan hengenvetoon totesi, ettei lukeminen ole mennyt hukkaan, sillä niitä tietoja tarvitaan sitten opiskellessa kuitenkin. Onpahan tullut kerrattua 10 vuoden takaisten kirjoitusten taidot ja tiedot. Kaikkinensa on oikein tyytyväinen tähänkin. Ja sitä kautta tietysti minäkin.

Ja pian nähdään. Ei olla nähtykään kuin Kreikassa!

Tässä vaiheessa

Tänään taas ihan korostetusti päivä, jolloin olen tuntenut olevani sukupolvien välissä, – osa omaani, osa edellistä ja osa tulevia sukupolvia.

Sen, että aamupuuron olimme ehtineet nauttia (vaikka olimme jo varhain hereillä), tuli meille Apsu, joka jo eteisessä kenkiä riisuessaan huuteli: ”Huomenta, A. hanuaa leikkiä!” Ensimmäisen leikkihukin hoiteli Pehtoori, ja sitten me jo lähdimmekin Apsun kanssa kaksin kohti Caritasta. Oli aika käydä kaksistaan isomummun luona. Toki poika on käynyt siellä ennenkin, muttei minun vaan vanhempiensa kanssa, ei usein, mutta muutamia kertoja lyhyen elämänsä aikana kuitenkin.

Kerrostaloasuminen ei ole Apsun maailmassa ihan tavallinen juttu, joten sekin jo hississä aiheutti kyselytulvan, mikki (miksi) sitä ja mikki tätä? Hieman isomummun puheen vaikeus ja toisaalta mummulle pojan puheen – sanoisinko omaleimaisuus ja – omanlaatuisuutensa vaikeuttivat kommunikointia, mutta koetin olla tulkkina. Ja yhteistuumin päättivät äitini ja pojanpoikani, että lähdetään palvelutalon alakertaan lounaalle ja sitten palataan takaisin jätskille isomummun luo.

Ja matkalla viidennestä kerroksesta alas ja muutamankin käytävän kautta Caritaksen ruokala/ravintolaan ehti Apsu ihmetellä kaikkea, ja kaikkein eniten rollaattoreita, joita tuli vastaan ja joita oli parkissa ravintolan eteisessä. – Mersu, sanoin. ”Ei oo Meesu”, sanoi Apsu. Ja yhdelle vastaan tuulelle talon asukkaalle, herrasmiehelle valkoisissa shortseissaan ja kaulupaidassaan, joka kommentoi Apsua reippaaksi pojaksi, poika ilmoitti ”paaturin jälkeen” ja pyyhkäisi lyhyeksi leikattuja hiuksiaan ohimoilta. Oli vaikea olla hymyilemättä.

Kunhan isomummun luona oli tarpeelliset ”huoltotoimet” tehty ja Apsu syönyt ison mansikkatuutin, oli aika siirtyä kohti ”mummipapan” (= meidän) huushollia ja päikkäreitä. Niiden jälkeen sitten pihalle. Iso matto ”piazzalle” ja siihen uudet isomummulta synttärilahjaksi saadut legot ja ei muuta kuin mummin ja papan rakennustaito koetteille. Legot on ihan huippuja!

Ja kunhan pojan vanhemmat töistään pihallemme pääsivät, oli meidän Pehtoorin kanssa aika siirtyä oman sukupolven ”tasolle”. Ystäviemme poika, meidänkin elämässämme mukana ollut, sai tänään valkolakin, joten luonnollisesti lähdimme lakkiaisiin. Enkä taaskaan muistanut laittaa lyyria (lyyroja?) mekon rintamukseen. Ja oli oikeastaan aika mukava, että olimme liikkeellä muita myöhemmin, ehdimme jutella sankarin ja vanhempiensa kanssa.

Eikä juhlat vielä ole ohi: huomenna on Apsun viikolla siirretyt synttäripilheet. Sinne siis. 😉

DNA, geeniperimä, haploryhmä ja minä

Aivastatko syötyäsi tummaa suklaata? – Minä en, mutta minun DNA:ssani on kyllä monia muita jälkiä neanderthalilaisesta, esimerkiksi pituuteni. DNAssani on enemmän jälkiä neanderthalilaisesta kuin keskimäärin niissä kymmenissätuhansissa ihmisissä, jotka on ovat tehneet geeniperimän kartoituksen DNA:sta tällaisessa firmassa      Home       https://www.23andme.com/en-eu/

Minä sain tuon testin lapsilta viime jouluna lahjaksi. Testi hoitui muutamassa minuutissa, kunhan vastasi muutamaan kysymykseen ja sylki pieneen putkiloon pari senttiä, sulki putkilon, pakkasi mukana tulleeseen koteloon ja pakettiin ja lähetti – Hollantiinkohan se oli? Ja vastaukset tulivat joskus maaliskuussa. Firmalla on kaksi erilaista testiä: suppea ja laaja ( = halvempi 99 €  ja kalliimpi 169 €). Minulla oli halvempi koska en halunnutkaan tietää mitään perinnöllisistä sairauksistani yms.. Vävykokelas on joku vuosi sitten ostanut itselleen sen laajemman testin, jossa saa tietoa myös sairauksista geeniperimässä. Sanoi, että oli aika odotuksen mukaisia ne tulokset.

Aika paljon tietoa pelkässä esi-isä/ätiti-paketissakin tulee. Esimerkiksi Minun kromosomeissani on tällaisia määriä eri puolilta Eurooppaa, ja siis vain eurooppalaisia ”pätkiä”.

Tuo on jännä tuo 0,2 % Brittein saarille (ml. Irlanti). Itäisen Euroopan, johon lasketaan tässä myös Viro, korkea osuus selittynee osin sillä, että äitini mummu (äidinäiti Kokkalan sukua) on tullut Virosta Koivistolle Karjalaan. Ruotsi on tietysti vahvana (4,3 %). Ja ”Broadly European” viittaa niihin italialaisiin mammoihin, joita aina itsessäni joskus tunnistan. (Näin tieteellinen tämä oma tulkintani on! 😀 ).

Testin mukana tuli myös kromosomikartta, jossa näkyy kuinka paljon (prosentuaalisesti) kussakin kromosomissani on noista em. alueilta saatua perimää, mutta enhän niitä tietenkään osaa sanoa, mikä kromosomi ilmentä mitäkin. Yksi ystäväni (viinikerhomme jäsen) on perinnöllisyystieteen professori ja näytin hänellekin sitä kromosomikaaviota ja laajaa ”raakadataa”, joka tuli mukana, mutta hänkin sanoi, ettei niistä voi tehdä päätelmiä ,mikä ilmenee missäkin piirteessä.


Tuloksia oli kaiken kaikkiaan aika paljon, mutta ne vähäisetkin geeni-, perinnöllisyystieteelliset ja DNA-opit, joita lukioissa kiinnostuneita luin ja opettelin, ovat unohtuneet ja englanninkielinen sanasto ei ehkä ole ihan sujuvasi hallinnassa näissä jutuissa.

Alla oleva aikajana sen sijaan on aika helposti tulkittavissa.

Tämän perusteella en ihan voi väittää, että viime viikonloppuna oli sukulaisten häät Englannissa.

Esivanhempien alkukodista saa myös tietoa. Äidinpuolen haploryhmäni eli esiäitieni heimo (tai ihmiskunnan pääryhmä sanaakin haplosta käytetään) kuuluu ryhmään X ja on nimenomaan ryhmä X2. Se on levinnyt laajalle, ja sen lähtö on voitu ajoittaa noin 19 000 vuoden taakse aikaan, jolloin jääkausi oli huipussaan ja jolloin heimo oli Lähi-Idän ja Kaukasuksen alueella. Heimo X2 on puolestaan osa Itä-Afrikkaan 150 000 vuotta sitten jäljitettävää L-haploryhmää.

Äidinpuolen isälinja on myös Haplo X2-ryhmää. Isän suvun mies- tai äitilinjan haploryhmästä minulla ei ole tietoa, mutta kunhan veljeni saa oman DNA-testinsä tehtyä ja siitä tulokset, niin sitten tiedän ainakin mieslinjan isän puoleltakin. Ja josko joku isänpuolen tätien tyttäristä (serkut Pirkanmaalla ja Amerikassa – tästähän oli puhetta… 😉 ) tekisi tämän saman testin, niin sieltä saisin minäkin samalla lisää tietoa.

Minusta tämä on mielenkiintoinen juttu, ja tätä kautta voi etsiä DNA-sukulaisiaankin ja opiskella paljon lisää näistä asioista.

Suosittelen, ja tämmöinen on kyllä aika hyvä lahjaidea, eikö?

KLIKS

 

Kesä yllätti äitienpäivänä!

Juhlaviikon lopuksi vielä äitienpäivä.

Juhla jatkui sään, mutta myös liikkumisen ja ruoan puolesta, seurakin lähes yhtä täydellistä kuin viime viikolla. Pehtoori & poika suunnittelivat jo eilen Rodoksen lentokentällä, mitä tänään kokkaavat, ostivat sieltä jo punaviininkin grilliherkkujen oheen. Ja toisin kuin kreikkalaiset viinit yleensä, tämä oli oikeinkin hyvää, eikä ainakaan taxfreessä pahan hintaista (14 €).

Ja pojat  hoitelivat sitten kauppa-asiat ja sapuskat tänään, joten minulla jäi aikaa aamupäivän ihanassa lämmössä lähteä lenkille – yllättävää, eikö? – taas merenrantaan. Nallikariin tietysti. Siellä oli kovin erilaista kuin toukokuussa yleensä, erilaista kuin kesäaamuina, erilaista kuin koskaan. Meri oli rasvatyyni, saaret näyttivät olevan yllättävän lähellä ja ilmassa merkillinen purppuran sävy.

Ja sellainenkin outo asia näillä leveysasteilla, että tulin ryhtyneeksi juttusille muutamien ventovieraiden kanssa. Aika harvoin sellaista tapahtuu, ja jos tapahtuu, niin se olen yleensä minä, joka aloitan, mutta tänään kävi toisin: minulle ryhdyttiin juttelemaan. Ja kamera ja kuvaaminenhan (ja varmaan myös kesä!) olivat syynä moiseen avomielisyyteen.

Nallikarin jälkeen äidin luo kertomaan reissukuulumisia ja viemään valkovuokkoja. Eipä ole juuri aiemmin ollut mahdollista poimia kotipihalta valkovuokkoja äitienpäivänä. Tänään oli. Ja valkovuokot ovat äidille jotain ihan erityistä.

Iltapäivä sitten kotipiazzalla. Mie sain vain olla ja puhallella Apsun kanssa saippuakuplia. Ja leikkiä jeepillä ja pelata jalkapalloa ja puhallella saippuakuplia, ja …. 🙂

Jos poika on enimmät ulkonäköön liittyvät geeninsä perinyt äidiltään ja äidin puolen suvultaan, tai isänisän suvulta, niin jalat ovat ehdottomasti mummin ja isän kaltaisesti tukevasti maassa. 😀

Reissukuvien, ruokapostauksen  ja yhteenvedon aika on tulossa. Tämä jumalainen sää pitää kyllä pois koneen äärestä aika hyvin.

 

Pienen kanssa suuri päivä

Kun tänään palasimme aamupäiväretkeltä (joka kyllä venähti puolikahteen), totesin Pehtoorille, että voisi tänne jäädä vielä toiseksikin viikoksi kaksistaan: käveltäisiin (vielä enemmän) ja oltaisiin vaan. Mikä ehkä kertoo siitä, että tänäänkin on ollut hyvä päivä, ja paluu kotiin on jo lähellä.

Aamu avautui kauniina, lämpimänä, liki helteisenä ja Pehtoorin kanssa olimme (poikkeuksellisesti) aamiaisella ennen muita ja ilmoittelimmme vain, että olemme lähdössä autolla aamupäiväretkelle, – onko muita lähtijöitä? Ja kaikki ilmoittautuivat!

Siispä starttasimme retkelle koko porukka  ja ajelimme kohti etelää; eilisen vuoren huiputuksen taakse tai oikeastaan viereen, jos katselee meidän terassilta (huomenna laitan kuvan tähän). Siis kohti Tsampikan luostaria. Sinne ei hotellilta ole kuin reilun viiden kilometrin matka,  – luulin, että autolla pääsee huipulle asti, – ei päässyt.

Vaikkei tiedetty, kuinka paljon matkaa parkkipaikalta Santa Marian (hylätyn) nunnaluostarin luo olisi, päätimme Pehtoorin, Juniorin ja Apsun kanssa lähteä kapuamaan ylös. Ja sitä kapuamistahan riitti. Ettekä ehkä usko, mutta niin vain Apsu, the Patikoija, nousi vuoren huipulle. Vain vähän papan ja isin avittamana. Hoplaa!

Mutta poikahan on jo ennen syntymäänsä ollut mukana patikkareiteillä Välimeren alueen vuorilla: Mallorcan syksyssä 2014 Miniä odotti esikoistaan ja vaelsi vuorelta toiselle melkein viikon, vain yhden aamun pahoinvointi piti poissa patikkaretkiltämme.

Tänään parinkymmenen minuutin nousun jälkeen ainoa, jolla EI huipulla ollut hiki, oli Apsu. Mutta kylläpä kannatti.

Tsampikan nunnaluostarin kirkko on pyhitetty Neitsyt Marialle. Legendan mukaan luostari on pyhitetty hänelle nimenomaan siksi, että lapseton pariskunta sai lapsen viimein kun Neitsyt Maria ilmestyi näillä vuorilla vaimolle liekkien loimussa (tsambika ~liekkien loimu). Niinpä paikka on edelleen lapsettomien pyhiinvaelluskohde. Ehkä sekin oli syynä, että kapuaminen vuoren huipulle miehen, pojan ja pojanpojan kanssa oli minulle ihan erityisen merkityksellistä. Ja me kävimme Apsun kanssa sytyttämässä pienen kirkon aulassa kynttilän sekä Maisalle että isopapalle, jota Apsu ei koskaan ole tavannutkaan.

Tällaisia soisi patikkareittien useamminkin olevan. 🙂

Kunhan olimme takaisin vuorenrinteessä, jossa Ooppelimme oli parkissa ja muu seurue seuraamassa kilipukkien ja paikallisten elämää, lähdimme kohti Falirakia. Se mainitaan monissa oppaissa ja tiedoissa Rodoksen trendikkäimmäksi rantakohteeksi. Me päätimme ”kuitata” sen puolenpäivän proseccolla (lue: aperol sprizillä ja/tai jäätelöllä ja/tai smoothiella).

Löysimme mitä mukavimman rantakahvilan (Porto Bello), jonka isäntä oli silmin nähden vaikuttunut kamerastani: ”Oletko reportteri?” – Toki, tai ainakin jotain sinne päin. Ja sen jälkeeen saimme mitä mainiointa palvelua. Ja ehkä upeimmat aperolit, joita olen koskaan nähnyt ja nauttinut.

Kiertelimme vielä kylän kaduilla, rannalla. Sitten paluu hotellin lounasbuffan ääreen ja unosille. Aamukuudelta herääminen kun ei lomallakaan jätä rauhaan, aamulla on herättävä aikaisin.  Mutta päikkärit on sitten tarpeen, ja hyvää se muutenkin tekee  lomalla torkahdella.

Uintia ”omalla altaalla” ja kävelyä merenrannassa, Yatzya ja lukemista, höpöttelyä ja huilaamista.

Illalla taas välttelimme hotellin All Inclusivea, ja menimme lähitienoon tavernaan moussakalle, souvlakille ja horiatikille. Ja nauttimaan sirtakin soitosta ja sinivalkoisesta miljööstä. Kuvat siitä huomenissa. …

Nyt unille. Huomenna viimeinen Kolymbia-päivä, jolle on paljon aikeita…. Olisipa yhtä lämmin (+ 28 C plusmiinus neljä astetta) kuin tänään… Ehkä viikon lämpimin päivä on nyt ollut.

Vapun tuntoja

Perinteistä on hyvä pitää kiinni!

Meidän Vappuperinteisiin kuuluu käynti – joskus pitkäkin oleilu – Pyykösjärven rannalla, ystävien luona. Joskus, menneinä vuosina ”käynti” tarkoitti liki kellon ympärystä – kolmesta kolmeen – nyttemmin myöhäisellä aattobrunssilla piipahdusta. Ainahan se on mukava nähdä vanhoja ystäviä ja uusia tuttavuuksia.

Koleahkosta säästä huolimatta olimme liikkeellä pyörillä, ja niinpä lähtiessämme brunssilta soitimme eksnaapureille, että tulisimme piipahtamaan, hakisimme tullessamme cavan, nauttisimme yhdessä, vaihdettaisiin kuulumiset? Sopisiko? Heidän kanssaan kuitenkin on enimmät vaput vietetty … ja mitä saimme vastaukseksi? – Tulkaa. Tervetuloa. Tulkaa.

Ajelimme Välivainion Alkon kautta, ja siellähän oli asiantuntevaa palvelua tarjolla: Juniorilla on kevään harjoitteluprojekti ohi, ja kesäduuni alkanut. Oulun Alkoissa (Välivainio ja Linnanmaa) on meidän insinööriopiskelija kesä- ja ehkä myös syystöissä. Kannattaa pojalta kysellä suosituksia, erityisesti kuplivien osalta. 😉

Siispä löysimme hyvän Cavan, yksi kriteeri oli se, että se oli kylmäkaapissa. Ja tuntui hassulle, liki hämmentävälle, kun poika ohimennen, vappuaaton kiireessä, esitteli meidät työkavereilleen, ”vanhemmat tuli ostoksille” … 😉

No mutta, .. kuohuva reppuun ja pyöräilimme eksnaapureiden luo. Olipa hyvä nähdä heitä. Muistella ja kertoa. Samalla se oli 80-vuotistervehdyskäynti. Hyvä jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, ja ajatella, että josko meilläkin vielä ainakin 20 hyvävointista vappua edessä….

Mukavaa Vappua teille kaikille.

 

Oulussa on hyvä

Nukuin pommiin. Mitä tapahtuu tavattoman harvoin. Enkä silti myöhästynyt mistään. Eikä Esikoinen aamulennolta. Kun olin jättänyt lapsen lentokentän lähtevät-ovelle ajelin varhaisaamun ruokaostoksien kautta äidin luo ja hyvin ehdittiin sairaalaan määräaikaispiikityksille. Ja hyvin ehdin siltä reissulta iltapäivän sähköpostikokoukseen. Turhaa olisin herännyt viiden jälkeen kun kuudelta herääminenkin riitti. 😉

Illansuussa sitten ”omaa aikaa”. Lähdin ulos. Kävelemään. Ei voi puhua lenkistä. Taapertelin kaupungilla ja rannoilla illan ihanassa valossa ja lämmössä ristiin rastiin, katsellen.

Etsin ”symmetriaa”. Se on aiheena yhdessä kuvahaasteryhmässä. Hassua että heti ajattelin vanhoja rakennuksia, klassismia, – mietin, että kuinka Helsingissä olisi helppo löytää kuvauskohteita.

Ja samalla olin taas ihan mahdottoman kiitollinen, että tyär palasi ”vain” Helsinkiin, eikä nyt vaikka, no vaikka, Meksikoon. Taidan olla vähän outo, kun aikuisten pentujen likellä olo (edes suhteellisen likellä olo) on minulle niin tärkeää. Vaikka ei tavattaisi kuukausiin, niin on kuitenkin mahdollisuus helposti tavata. Ja viesteily ja yhteydenpito toimii ihan eri tavoin Helsinkiin kuin Meksikon Monterreyhin.

Oli tässä yhtenä iltana tyttären kanssa puhetta, että kyllä mekin Pehtoorin kanssa varmasti muutamme etelään tässä jonkun vuoden kuluessa. Tämä oli siis tyttären ajatus, johon luetteli perusteet aika hyvinkin, mutta enpä hetsillään moista ostanut. Minulle Oulu oli tänäänkin kovin kaunis ja hyvä kaupunki.

Toki kevät tulee hieman myöhemmin kuin eteläisemmässä Suomessa, mutta tulee se. Isokoskelot ovat jo sentään tännekin tulleet.

Taas kerran kävin kuvailemassa ranta-aittoja: uutta ja vanhaa Oulua rinnakkain.

Talviset aitat, joista antamanne äänestystuloksen jälkeen päätin sitten lopulta Kalevan lukijakuvakilpailuun lähettää sen ranta-aitat, on nyt äänestettävissä. Käykäähän kurkkaamassa ja kenties sielläkin kuvaani äänestämässä 😀 KLIKS

Mielenmaisema menneessä ja tulevassa

Aika syvissä vesissä, tai oikeastaan aika syvällä menneessä ja tulevassa tänään.

Omassa, vanhempien ja lasten. Menneessä ja tulevassa.

Facebookin kautta vanhempieni 50-luvun Särkisalossa, WhatsAppin ja puhelimen välityksellä tyttären tässä päivässä ja tulevassa  ja – vihdoin – takavaraston/vaatehuoneen mappien ja muun siivouksen ja perkaamisen ohessa oman menneen parissa. Melkoista mylläkkää on ollut.

Kuvat ovat eiliseltä. Tänään en pilviseen säähän lähtenyt ollenkaan…

Ja kuvista puheenollen. Äänestystulos Kalevan talvikuvakilpailuun lähetettävästä kuvasta on aika selkeä: lumisateisen kuvan torinrannan aitoista pistän menemään kisaan. Se sai tammikuussa FB:n Oulu tutuksi -sivullakin yli 900 peukutusta, ja ja Raksila jäi seitsemäänsataan. Kaupunkipprofiili ja Pikisaari -kuvia en ole sinne lähettänytkään. Ja kaupunkiprofiili on jotenkin merkillisen tunkkainen. Pikisaari-kuva on laaja panoraama, joten siksikin sen skippaan. Mutta kiitokset kaikille äänestäneille. Kunhan kuvani on Kalevan sivuilla äänestettävänä, niin sittenpä kerjään teiltä ääniä sinne. 🙂

Rantapellon juhlaviikko

Juhlaviikkoa vielä vietellään.

Miniän ja Juniorin synttäriviikko, Apsun ja kummitätinsä (= Esikoinen) kohtaamisen viikko, minulla tekemättömyyden viikko ja lenkillä jo kevätaurinkoa ja leppeää tuulta, jo narskuvaa, ei vain puuterista lunta. Keväälle tuntuu. … Juhlaviikolta tuntuu, – torstai on kuin sunnuntai.

Kunhan Esikoinen aamuvarhain herättyään oli käynyt salilla, olimme valmiina lähtemään yhdessä äidin luona käymään. Tyär on Oulu-viikkonsa aikansa koettanut tavata kavereitaan, isovanhempiaan ja ennen kaikkea kummipoikaansa = Apsua. Ja Apsu on myös lähetellyt tädilleen WhatsApp-ääniviestejä, joissa on tehnyt tiettäväksi, että haluaa leikkiä ”Naanan kans leekotitiä” ja ”kattohommia” (= kontata ruokapöydän alla ja ´säätää´ jotain). Ja täti on tehnyt kattohommia, leikkinyt ja touhunnut, ja todennut ”pääsykokeisiin lukeminen on vähän jäänyt, mutta so what”.

Minä olen – taas – kelannut, että nyt ja vain nyt, juuri tänään, ehkä vain tänään, on tämä hetki, tämä kun perhe on pöydän ympärillä tai olohuoneen lattialla, – siinä minä tippa linssissä yritän ottaa kuvia, olla vaipumatta sentimentaalisuuden syövereihin, kysellä välillä, että moneltakos haluaisitte syödä, — kokkailla, tarjota kaikille jotain herkkua.

Aloitimme tällä. Tatti-shotti! Meidän pakastimen uumenista viimeiset tatit keittelin tiiviiksi alkuruoaksi. Hyvä on: kermaa on, mutta olihan kuulkaa hyvää!

Ja lopetimme synttärikakkuun. Kaksi kertaa 27. Ja molemmat muistelivat joku viikko sitten, että lapsuuden täytekakussa piti olla mandariiniviipaleita. Niinpä kätkin niitä tähänkin kakkuun. Tässä tosin paljon muutakin. Kuten oli myös etu- ja jälkiruoan välissä.

Olen tässä keräillyt kokeiluja ja reseptejä postaillakseni uuden ”pääsiäisruokia”-jutun, joten tulossa on myös reseptiikkaa…

Elämä on juhla!

Iltaan on tultu, viikonloppu vietetty. Nyt se on ohi.

Vielä tänään koko poppoo istuimme yhdessä ruokapöydässä – seuraavan kerran samalla kokoonpanolla toukokuun toisella viikolla. Siitäkin puhuttiin, tänäänkin. Nythän reissuun lähtöön on vähemmän kuin seitsemän viikkoa.

Myöhäisen lounaan jälkeen tyär vei poikaystävänsä (tästä minua askarruttaneesta termiasiasta keskustelimme eilen, kysyin asiasta nuorilta, ja poikaystävä on oikea valinta 😉 ) lentokentälle, ja palasi itse tänne takaisin. Tyär on tulevan viikon kotikotona. Onhan mukava juttu! Mutta poikaystävänsä, josta voisin vastedes käyttää Apsun antamaa nimeä ”Pappikki”, joutui lähtemään takaisin Helsinkiin ja huomenna duuniin. Juurikin sinne Alma Mediaan, josta tyär on nyt irtisanoutunut, – mistä olen erinomaisen helpottunut. Pääsykokeisiin voi lukea Oulussakin.

Eilinen oli erilainen ilta ikinä. Kuten Juniori Instassa kirjoitti: ”A bit different ”Two men champagne club” -evening today. @veskuyks cooks at our parents place and of course I have chosen the wines.” Ja hyvin oli poika valinnut.

Liki kellon ympäri oli meillä vieraileva kokki, vietimme aikaa Festassa, välillä nuoret pelasivat Trivial Pursuitia, kuuntelimme minua kovasti miellyttänyttä soulia, maistelimme samppanjaa, juttelimme tulevasta ja menneestä ja söimme. Maistelimme punaviiniä, juttelimme ja söimme.

Ensimmäinen eturuoka oli ihan mielettömän hyvää, eikä mikään sen jälkeenkään jäänyt vaille ihastusta. Vierailevan master cheffin ruoanlaittoa oli mielenkiintoista seurata: kovin erilaista kuin minulla. Koskaan en jaksaisi tehdä niin perusteellisesti ja kauan … eikä minulla ole taitoa, eikä tarvikkeita ja vempaimia (jotka V. toi mukanaan. Mm. Sous vide -sirkulaattori!) Pikkuisen oli eri levelillä kokkaaminen kuin minun karitsankyljysten paisto voissa pannulla ja hetkeksi uuniin. 😉

Klikkaamalla kuvat suurenevat …

 

Tänään sitten aika myöhään nukkumista, eilisen siivoilua, lenkille, minun vuoroni kokata. Kevyt myöhäinen lounas: sinihomejuusto-amuset, kasvislasagne ja lemon posset, ja lopuksi korvapuusteja ja kahvia. Viikonloppu on kulunut hyvin, nauttien ja nopeasti. Kuin eri maailmassa.

Mitä minä huomenna teen?

Juhlaviikonlopun tietokilpailu

Tämä viikonloppu on juhlaviikonloppu. Monin tavoin.

Parhaillaan (la klo 15) meidän Festassa, ”kakkoskeittiössä”, on kokki, joka valmistelee neljän ruokalajin juhlapäivällistä apunaan meidän Juniori. Festassa ovat myös tyär ja poikaystävänsä.

Eilen juhlaviikonloppu alkoi, kun olimme vain perheen kesken ruokapöydässä ja vihdoin sain pitää tietokilpailun, joka liittyi matkaan.

Varasin tammikuussa matkan, enkä vain itselleni ja Pehtoorille, vaan koko perheelle (= Juniori perheineen ja tyär + P.). Juttuhan on niin, että päätin lopulta, etten vietä valmistujaisia, enkä myöskään tasavuosijuhlia. Isot juhlat menevät vähän ”hukkaan”. Niissä ei ehdi kenenkään kanssa kuitenkaan jutella, kohdata, ja puheita en todellakaan halua. Vähän mietin sellaistakin kuin olivat läksärini töistä. Kutsuin työkaverit meille nyyttäreille. Kaikki toivat jotain syötävää ja olimme kimpassa. Se oli hyvä ilta, eikä pönötystä.

Niinpä vuoden alussa päätin, että lähden synttäriviikolla reissuun, ja haluan rakkaat sinne mukaan. Kyselin, ovatko halukkaita lähtemään, pääsevätkö töiden, koulun ja kaiken muun puolesta viikoksi jonnekin tuntemattomaan, jonne heidät ”vien”. Vähän laajennettu versio Pehtoorin elokuun kuuskymppisistä. Ja kaikki sanoivat, että ´joo, pääsevät ja lähtevät mielellään, varaa vaan´. Ja minä varasin. Ja eiliseen iltaan asti olen pantannut tietoa siitä, minne lähdetään.

Eilen sitten, pitkän päivällisen ohessa oli tietokilpailu, jossa oli matkaan, sen kohteeseen ja kulkuun liittyviä kysymyksiä. Ja kilpailussa oli myös aika hyvät palkinnot. Mm. matka kaikille 😀 . Matka kaikille, jotka edelleen senkin jälkeen kun tietävät, millaisen matkan ja mihin olen varannut, lähtevät. Ja kyllä: kaikki haluavat edelleen lähteä. Apsukin sanoi nähdessään kuvan paikasta ”ou mai kaad”! 🙂

Olipa mukava pitää kilpailu, kuunnella arvuutteluja, syötiin välillä, ja taas palasimme kysymyksiin ja lopulta vastauksiinkin. Kysymykset on täällä (pdf tallentuu koneellesi) jos kiinnostaa… Arvaatkos, minne mennään, ja millaiselle matkalle? Sen voin sanoa, että ihan oikeaa vastausta perheestä ei kukaan keksinyt. Mutta kaikille tuntui valintani kelpaavan. Oikeinkin hyvin.

Ja nyt: kun kerran helsinkiläiset ovat täällä, on Juniori kutsunut kaverinsa, jonka kanssa pitävät kahden miehen illallis-samppanjakerhoa noin neljä kertaa vuodessa, kokkaamaan meille. Juniori toimii sommelierina ja kaverinsa (joka installoitiin tammikuussa Oulun voutikunnassa paistinkääntäjäksi) master cheffinä. Neljän ruokalajin dinner valmistuu parhaillaan… nyt lähden kuvaamaan, katsomaan, oppimaan, ja kattamaan pöydän.

Huomenna tulee paljon kuvia!!

Opiskelua perheessä riittää…

No nyt se sitten on auki. Meidän Esikoisen paikalle Alma Mediaan etsitään uutta digiasiantuntijaa (mikä on kyllä kuulemma vain puolet siitä, mitä hommiinsa nykyään kuuluu).

Kolme vuotta Kauppalehden harjoittelijasta digiasiantuntijaksi ja lopulta Alma Median tuotepäälliköksi. Tarinassa on paljon käänteitä ja muuttuvia tekijöitä, mutta olennaista on se, että työnkuva ja työmäärä ovat muuttuneet koko ajan, luonnollisesti vaativammiksi. En tiedä tarkkaan, kuinka paljon tyttärellä on ”virallisesti” pitämättömiä lomia ja ylityövapaita, ja sitten vielä ohi työaikakirjanpidon tehtyjä hommia… Ainakin kahden kuukauden verran. Ainakin.

Ja kuten itse sanoi ”Ei ne kaksitoistatuntiset työpäivät, mutta kun se, mitä siitä työstä jää. Ei itselle eikä muille muuta kuin rahaa, eikä se tunnu hyvälle.”… Jo opiskeluaikanaan pohti, onko markkinointi sittenkään hänen hommansa. Aluksi tekikin Kauppalehdessä paljon muuta kuin markkinointia, sai tutkia ja analysoida. Vähitellen, monien muutosten kautta tyär on kypsynyt, viime kesälomalta palattuaan alkoi pohtia lähtöä: työpaikan ja alan vaihtoa. Soitteli ja nähdessämme käytti – kuten sanoi – ”hyväkseen kotoista opinto-ohjauksen ammattitaitoa” – ja minähän kannustin. Miksipä jäädä työpaikkaan, jossa työ ei tunnu mielekkäälle. Alle kolmekymppisellä on vielä enemmän kuin 30 vuotta työelämää edessään, joten ei kannata hautautua ja uupua työhön, josta ei saa iloa ja johon ei ole intohimoa.

Monia vaihtoehtoja on kelannut, ja vaikka graduseminaarin jälkeen, kun oppiaineen professori oli vähän kysellyt, että miten jos alkaisit jatkotutkijaksi, väitöskirjan tekijäksi, oli Esikoinen pohtinut, että olenpa yhden sellaisen tekoa seurannut, ja kiitos ei, kuitenkin mietti tässä syksyllä, ettei akateeminen ura sittenkään niin paha olisi. Mutta siitä minä varoittelin. 😀

Noh, tammikuun alussa Esikoinen irtisanoutui, mistä seurasi kaikenmoista, mutta nyt on enää pari viikkoa töitä jäljellä. Olen sanonut omalle ja monelle muulle elämänuraansa pohtivalle, että – varsinkin nykyisin – työelämä ja ura on prosessi, ei maali.

Ja mitä sitten? – Nyt alkaa luku pääsykokeisiin. Pelkillä pisteillä pääsisi Helsingin yliopistoon, mutta kun haluaa Aaltoon. Ja nyt kun korkeakouluihin on nämä isot ensikertalaiskiintiöt, niin ”toiskertalaisen”, valmiin kauppatieteen maisterin, on pärjättävä pääsykokeissa hyvin, että pääsee opiskelijaksi toistamiseen. Opintotukikuukausia on vielä jäljellä, kun KTM:n teki sen verran nopsasti, ettei kaikkia ehtinyt käyttää. Ja on kuitenkin ehtinyt tienatakin valmistumisensa jälkeen.

Kaikkihan eivät tämmöistä ymmärrä, mutta minä kyllä olen iloinen ja helpottunutkin. Kuten Pehtoorikin. Koulutukseen ja uuden oppimisen hyvää tekevään vaikutukseen uskon vahvasti, mikä ei ehkä yllätä. 😉 Ja sellainenkin hieno juttu, ettei Esikoinen pyri mihinkään jenkkiyliopistoon tai jonnekin muualle tuhannen kauas. Helsingissä pysyy. Ja tulee välillä kotikotiin lukemaan pääsykokeisiin.

Minullakin on päivä mennyt iltaan asti opiskellessa ja kuvia tehdessä. Ja se tuntuu mielekkäältä ja siihen on intohimoa. Iltalenkille sitten Nallikariin.

Humputtelemassa

Tänään Apsu-mummi -päivä. Humputtelupäivä. Voi kun en osaa liittää tähän ääniviestiä, kuinka pieni vastasi viestiini, kun eilen kyselin, lähtisikö poika humputtelemaan mummin kans? Että mentäisiinkö kaksistaan jonnekin, ja tietysti mm. pimmimehulle ja kahhille. Mutta any way: vastaus oli myönteinen.

Olin ajatellut ensin HopLoppia (minulle tuntematon juttu, aika melskeeksi mainittu), sitten Leon Leikkimaata (edellistä enemmän kehuttu, mutta kuitenkin Kempeleessä ”asti”), Linnanmaa on hyväksi havaittu, samoin Maakuntamuseo ja sen Hakkaraiset, Nallikarissa kesällä ja talvella oltu, kauppakeskus Valkea kahviloineen ja ruokakauppoineen on jo muutaman kerran katsottu, puistoissa kuljettu, mietin vähän Virpiniemen pulkkamäkiä ja sitten yhtäkkiä! Tietomaa! Joskin vähän olin skeptinen, että onkohan Apsu vähän liian pieni ja nuori sinne, mutta että onhan siellä kuitenkin Moomin Cafe ja hissi vanhaan Åstromin tehtaan vesitorniin. Siispä sinne humputtelemaan.

Ja pienen alkuarkuuden jälkeen me löysimmekin monta hienoa juttua. Dinoja ei menty katsomaan kuin ovelta – toisin kuin isänsä tuon ikäisenä Apsu ei dinoista piittaa, päinvastoin pelkää, mutta robotti (”Ini nanoo … painaa nappia … nonotti tekee jotain… ”), Levyraati (sai istua ihan isot kuulokkeet korvilla ja kuunnella!), jaloilla soitettavat rummut, torni, josta ylhäältä näkyi parkkipaikalla ”mummin auto, mummin auto, piiiiieeeeni”), ”avanuuteen” erinäisten havaintotaulujen edessä ja ”hyvä laulu” (ainakin viisi kertaa yhden vempaimen luona Elviksen biisistä tuo kommentti), hiekkalaatikko, jossa lapioimalla sai näkyviin karttamerkinnöin korkeuserot, ”Oi” (kultakala akvaariossa), –  kaikkea oli pienellekin.

Ja ihan ylivertainen oli purjehduskilpailurata! Vajaasta kolmesta tunnista, jotka Tietomaassa olimme, varmasti tunti meni tuon äärellä.

Ja laulavainen poika lauleskeli stryroxiveneitä tuulessa uittaessa jotain, mitä en tunnistanut… ja lauloi moneen kertaan. Vasta vanhemmiltaan kuulin, että laulu on varmaankin ollut Fröbelin palikoiden ”Oli synkkä yö”.* En sellaista muistanutkaan, vaikka meillä Fröbeleitä kyllä parikymmentä vuotta sitten soitettiin, ja paljon. C-kasetit automatkoilla ja LP:t kotona kuluivat: Jumppalaulu (pää-olkapää-peppu… ) ja Leijonaa mä metsästän eivät unohdu.

Eikä unohdu Fröbelin palikoiden konsertti Oulun Pyrinnöllä joskus 90-luvun viime vuosina. Silloin oltiin tarha- ja alakouluikäisten muksujen kanssa katsomassa ihan mahdottoman hyvää konserttia. Ja tyär eli mukana, heilui ja lauloi posket punaisina koko livekeikan.

Kun oltiin jo matkalla kotiin, kysyin auton takapenkkiläisiltä, että ”Olihan hyvä konsertti?” – ”Oli, ihan huippu!” todistivat molemmat yhteen ääneen ja innokkaasti vielä kertailivat juttuja. Intouduinpa sitten kyselemään, että ”Mennäänhän sitten uudestaan kun taas tulevat  Ouluun?”, mihin Juniori että joo, mutta tyär hiljeni, ja sitten: ”Ei, en halua.” Ihmettelin, että mikä nyt? Ja tämä meidän yhden sortin perfektionisti, tunnollinen Esikoinen liki itkussa silmin ”ku en mää jaksa heilua enää ….” . Ei sitten menty toista kertaa Fröbeleittein konserttiin, mutta Rölliä käytiin katsomassa Vaasan teatterissa asti. 😉

Ja Apsun kanssa mennään Tietomaahan toistekin. Apsu sanoi, että ”huomenna”.

Minullekin kyllä sopisi.

 

Fröbelin palikat: Oli synkkä yö

kun mä ohjasin laivaa
Ja aallot ne hurjina, hurjina löi
ja kuohui vaahto
Ja mä katselin näin, näin, näin, näin, näin
meren aaltoja päin, päin, päin, päin, päin
Ja silloin pohjalla jalajallaa
mä kalan näin
Hui, hui, hui,
se oli hai
hyi, hyi, hyi 

Joulun aamulenkit ja muutakin

On kylmä, pakkasta.

Mutta sisällä, siis itsellä on lämmin olo, mieli. Huolimatta siitä, että vein tyttären iltakoneelle.

Meillä oli niin mukava, rauhallinen, verkkainen, naurava joulu.

Jouluun kuului aamuiset lenkit tyttären kanssa, kokkailua, ja sitten leppoisaa yhdessä olemista joulupöydässä. Ja pitkiä, levollisia yöunia. Voiko muuta toivoa?

Aattona etu- ja pääruoan välissä annoimme toisillemme lahjoja, ehkä enemmän kuin moneen vuoteen, mutta enimmäkseen kaikkea tarpeellista, paljon kaunista ja kirjoja, arjen iloksi monia pieniä juttuja. Esimerkiksi muhkea uusi kylpytakki, se ei kyllä ole edes mikään pieni juttu. Ah, onnea. Tällaiselle, kaltaiselleni, joka voi viipyillä aamuissa ja illoissa nauttia takkatulesta, olla paksussa, lämpimässä valkoisessa kylpytakissa, sellainen lahja on ihan huippu. Sellaisesta minä pidän. Ja sitten pikkuperheeltä ja tyttäreltä yllätys, jollaista en olisi osannut kuvitellakaan, ette ehkä tekään… pidän teidät jännityksessä, ja kerron vasta myöhemmin.

Minun antamissani paketeissa pussilakanoita, kattiloita, huopia, vaatteita ja kirjoja. Sellaista sitä annetaan omille lapsille, systerille ja miehelle, eikö?

Ja parasta oli – tietysti – Apsu. Lapsen riemu ja ilo! Siitäkin, ja varsinkin siitä, että ”Naana” (kummitätinsä, meidän tyär siis) oli leikkimässä kanssaan, konttaamassa pöydän alla 😉 ja oli vieressä, läsnä, täällä. Ja että isotäti oli mukana myös. Kun sisareni ei tänään enää ollut mukana ruokapöydässä, oli Apsu ensin vähän ihmeissään ja kyseli, missä ”Naina”?

Nyt vain kuvia aamulenkeiltä… Nekin ovat osa joulua, tyttären kanssa tepastellessa… Minulle kovin tärkeitä.

 

Isänpäivän viettoa

Isänpäivän aamu .. hm… mitäs minulla olikaan tehtävänä… eipä paljon mitään. Päivällisen olen luvannut juhlan kunniaksi tehdä. Aina kannattaa juhlia kun on pienikään syy …

Aamupäivällä olin kotikaupan pihalta lähtien piiiitkällä lenkillä, jonka kohteena tietysti hautausmaa. Olipa oikeastaan aika hyvä ilma, mutta taas hautausmaalla näin sellaisia vähemmän mukavia juttuja… Että ihmiset voivat olla ulkokultaisia ja kylmiä.

Kotosalla jatkui erinäiset siivouspuuhat, jotka eivät tulleet valmiiksi, kaukana siitä, mutta olipa leppoisaa kun huomasin ajattelevani ”tästä voin jatkaa huomenna”, ei niin, että ”tämän pitää olla valmiina huomenna”. Minulla on aikaa, huomenna jatkuu …

Ja sitten puuhaamaan päivällistä: pikkuperhe tuli syömään. Apsu toi papalle kortin, johon oli piirtänyt papan auton. Ja Juniori toi päivälliselle samppanjalahjan (yllättikö ketään?), ja kylläpä oli nyt paras samppanja pitkääään aikaan. Keväisen Saksan ekskursion viinikauppavierailun jälkeen tilattu pientuottajan samppanja maistui, samoin kuin minun tilaamani, jo vanha tuttu etelä-afrikkalainen The Chocolate Block -punaviini. Jos kohdalle sattuu, niin kylläpä kannattaa maistaa/ostaa. Ja sitten Juniori toi myös minulle lahjan! Olivat (koko perhe) ostaneet jo ”varalle”, vakaasti uskoen 😉 , että joskus valmistun, yhden huippu-samppanjan. Se on nyt jemmassa, – ehkä minä ne valmistujaiset pidän … 🙂

Ja sitten isänpäivän päivällinen. Mikä lie etiäinen se iski viikolla, kun mietin tämän juhlapäivän menua. Fondue! Pitkäään aikaan ei ole ollut fonduepata käytössä ja sehän voisi olla mukava, pitkään yhdessä istumisen ja päivällisestä nauttimisen juttu. Ja olihan se. Jos sinulla on fonduepata jossain jemmassa, niin nyt esiin!

Ei mitään umpituhtia juusto- tai suklaafondueta, ei edes öljyssä kypsentämistä, vaan kunnon lihaliemi (Puljonki!) pataan, ja hyvää lihaa ja lisukkeita annospaloina valmiiksi! Miniä ei ollut moista herkkua koskaan kokenut, mutta pitipä hänkin.

Olennaista on, että liha on tuoretta ja hyvää. Kauppahallissa ”Torin lihamestari” ymmärsi mihin ja mitä tarvitsen, ja leikkasi siivut naudan sisä- ja ulkofileestä, sekä karitsan filettä (150 g/fonduepadan äärellä oleva). Lisäksi laittelin vihanneksia. Ja salaattia ja bataattiranskalaisia (Pirkka! , joista Apsukin tykkää kovasti).

Ei fondue-lihaa eikä kasviksia mausteta etukäteen, joten olennaista on hyvät kastikkeet. Tein kolmenlaista: vas. ananas-curry, keskellä chili-ketsuppi-valkosipuli ja oikealla sinihome. Kaikissa on pohjalla 1 dl majoneesia, ½ dl ranskankermaa ja ½ dl turkkilaistajukurttia (tein pohjan kolminkertaisena, sitten maustoin erikseen nuo vaihtoehdot: = 1 dl ananasmurskaa ja 2 tl currya, seuraavassa 2 valkosipulinkynttä murskattuna, 1 tl chilijauhetta, 1 rkl ketsuppia, suolaa ja mustapippuria, ja viimeisessä 100 sinihomejuustomurua ja persiljaa. Viimeinen äänestettiin parhaaksi, mutta kaikki kelpasivat.

 

 

Ja jälkkäriksi kakkua ja kahvia.

 

Eihän tuo mikään taidokas räpellys ole, – minulla olisi paljon selityksiä moiseen, mutta se oli hyvää! Tumma suklaa-kirsikkakakku se on, ja huom. niitä viikolla ”ongelmana” olleita hasselpähkinöitä on nyt käytetty hyödyksi.

Isänpäiväviikonloppu alkoi oikeastaan jo perjantaina, jolloin Juniori vei isänsä kaupungille. Niin tyypillistä meidän Junioria: ”Tarjoan sulle aperitiiviksi isänpäiväsamppanjat Voxissa (oululainen viinibaari) ennen kuin mennään syömään.” Tiedättehän: poika tarjoaa aperitiivit, isä ruoan. No mutta, kuinka moni isä-poika lähtee perjantaina kaksistaan samppanjalle ja syömään? 😀

Juhlaviikonloppu on lopuillaan, marraskuukin tuntuu hyvälle. Huomiseen!

Mummi antaa karkkia!

”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkkia, mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia… ”

Muistan meidän mutikaiset Citymarketissa joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin kävin heidän kanssaan kaupassa kaksosten rattailla; sellaiset hankin Juniorin ollessa suunnilleen vuoden ikäinen, siskonsa silloin 2½ vee. Oli kätevää kun molemmat olivat ”kiinni” rattaissa, edes jotenkin kontrolloitavissa. Ja rattaiden alla oli kori, johon saattoi kauppaostokset keräillä. Siihen maailmanaikaan kun ei ollut mitään pienoisajoneuvoja kaupoissa; siis ei ollut sellaisia kahden istuttavia leikkiautoja, joiden päällä on ostoskori kuten nykyisin on vähänkään isommissa kaupoissa (Ne ovat muuten ”ajo-ominaisuuksiltaan” ihan hurjan huonoja 😉 )

Ehei, meidän muksujen taaperoiässä kävimme lähikaupassa Simssissä tai Säästöhinnat-kaupassa tuossa Koskelantiellä joko auto-kävellen tai juuri noiden kaksosten rattaiden kanssa … Ja joskus harvoin huurruuteltiin Raksilaan asti, ja juuri sieltä muistan tuon rallatuksen … ”mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia  …” Molemmat pomppii rattaissa ja rallattaa…

Niinhän se on: mummeilla on etuoikeus tehdä jotain, mitä äidit ei tee.

Pikkuperhe oli jo tänään viikonloppusafkalla (johon innostuin taas laittamaan ihan liian monta ruokalajia! Huoh!) Mangorahka-lakritsi-pensasmustikat jälkkäri ei ollut ollenkaan huonoa.

ja olin ostanut Apsulle peltirasiallisen Minions-karkkeja. Toki ensin kysyin, saako rasian pojalle antaa, ja kun lupa tuli, oli pikkuinen juuri niin täpinöissään kuin kaksivuotias voi vaan olla saatuaan yllärikarkit.

Mökkiviikolla keskusteltiin näistä ”mitä isovanhemmat saa lapsenlapselleen antaa, mihin viedä, miten lelliä” -jutuista. Ja paljon somessa keskustelua aiheuttanut ”vain yksi nakki viikossa” -juttu ei onneksi noussut meillä kynnyskysymykseksi. Eikä muutenkaan ollut vaikeuksia olla samaa mieltä rajoista joita isovanhemmille ja lapsille laitetaan. 😉

Niin kuin ei kyllä ollut meilläkään aikoinaan Jäälin mummulan tai minun vanhempieni kanssa; ihan rauhassa saivat mutikaisia lelliä ja herkkuja tarjoilla, – siitäkin huolimatta, että sain kaupassa kuulla rallatusta ”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia”. Sitä paitsi ostin karkkia minäkin; lauantaikarkkisysteemi oli meilläkin voimassa.

Mitäkö muuta tänään? – Liukkaita katuja kaupungissa, erinomaisen hyvin hiekotetut käytävät hautausmaalla, surkean näköisiä maisemia ulkona, vähän kuvaprojekteja ja sitten sitä kokkaamista ja parituntinen ruokapöydässä ja Apsun seurassa ja kuunnellen Juniorin osallistuvaa havainnointia töistään ja siitä, miten ´noviisina´ suositella viinejä Alkossa.

Pyhäinpäivän levollisuutta…

Syyslomasen pieniä, isoja iloja

Mökkiunilta herätään siten, että yhdeksän aikoihin istutaan puuropadan ja verraten runsaiden aamiaisherkkujen äärelle. Ja siinä sitten yleensä päätetään, mitä tänään tehtäisiin.

Tänään päätimme, että lähdetään koko porukalla, yhdessä lenkille, ja sehän tarkoittaa, että reitin valintaan vaikuttaa se, että rattailla on päästävä kulkemaan. Siispä Saariselän talvikävelyreitille, jota oli vähän taas muutettu. Sumussa tepastelimme.

Haloilmiö, häivähdys sateenkaaresta, vähän sinistä taivasta, sumua, tyventä, pikkupakkasta. Ja Apsu halusi itse kävellä ja sitten taas istua rattaissa, valitsi vuorotelellen sopivimman pukkaajan. Ja taas käveli itse. Ylämäkeenkin pitkästi, – jälkiä lumessa oli edelleen mukava tehdä ja katsella. Ei ihme, että oli nukahtaa istualleen iltapuurolla.

Jihuu, ja hiio-hoi! Huipulle asti noustiin!

Pikkupakkanen.

Mökille päästyä aika saunalle ja sopalle. Jokaviikkoinen soppamme oli Kermainen poro-juustokeitto. Palaan asiaan kotiuduttua.

Ja sitten alkoi olla jo lähdön tunnelmaa, … viiden aikaan lähdin viemään tyttären Ivalon lentokentälle, oli Helsinkiin paluun aika. Ja vaikka oli ikävä jo matkalla kentälle, niin kyllähän minä taas kiitollisena ajattelin, että Helsingin koneella, ei Meksikon koneella, tyär lähtee.

Lentokenttäreissun aikaan oli auringonlaskun aika, Ivalossa käväisin kaupassa ja jäin muutaman kerran kuvailemaan matkalla. Taas kerran näkyi selvästi, kuinka Saariselän tunturijono on pilvienjakaja: meidän puolella = etelässä oli edelleen sumua, mutta pohjoisempana, heti Magneettimäen jälkeen, ihan kirkasta, ei oikeastaan juurikaan lunta, ja tie liki jäätön.

Ivalojoki tyven, vähän jääriitettä jo, auringonlasku upea (klikkaa oikealla Insta-kuva auki…).