Elämänmenossa on vaiheet

Tähän 14 vuotta vanhaan blogiini on ”syntynyt” paljon ”kategorioita”, Siis niitä aihepiirejä, joista olen kirjoittanut ja joista olen halunnut julkisesti kirjoittaa ja joista olen halunnut kuvia julkaista. Sellaisia kuin reissut, ruoka, historia, luettu, Lappi, yliopistoelämää, vanhemmuus, liikkuminen, isovanhemmuus, joulu,…. Ne kaikki ovat isoja tärkeitä asioita elämässäni, sydämessäni ja päivissäni, arjessani ja juhlassani. Ne ovat iso osa elämääni. Hyvää elämääni.

Kuten olen monta kertaa kirjoittanut blogini ei ole tunteiden vatvomista, ei valittamista, ei kehuskelua, ei ”kaiken” kertomista varten. Se ei ole kulissi, mutta ei myöskään syväluotaa elämääni ja tuntojani: olen yrittänyt olla uppoamatta kovin syvälle. En kerro kaikkea, ainakaan heti.

Osaltaan päivittäinen – enimmäkseen hyvien – asioiden julkinen kirjaaminen on auttanut suhteuttamaan asioita, muistamaan juuri ne hyvät asiat, niitähän elämä enimmäkseen on. Sanoittamaan itsellenikin päiviäni, jättämään toisarvoiset, tosin myös satuttavatkin asiat taka-alalle tai ainakin itsekseen pohdittaviksi.

Moni ystävä, tuttu, läheinen, blogia pitkään seurannut on osannut lukea rivien välistä muutakin kuin kepeää arjessa kulkemista, juhlasta toiseen liitelyä, lomasta toiseen taivaltamista… Tokihan olen tänne, aika usein viiveellä, jotain tummistakin hetkistä, varjoisista vaiheista maininnut. Olen kuitenkin koettanut olla kovastikaan valittamatta, enemmälti uhriutumatta. Tosin olenhan johonkin ikävään, kuluttavaan, isosti satuttavaan vaivihkaa viitannut, joskus aika paljonkin kipuillut ja pohtinut.

Yksi taustalla kulkeva päivieni juonne, viimeiset viisi-kuusi tai ehkä sittenkin 10 vuotta, viimeiset pari vuotta vahvemmin, on jäänyt auki kirjoittamatta, iso osa elämänmenostani ja päivieni ja viikkojeni kulusta ja tekemisistä kertomatta. Ihan tarkoituksella niin. Minun someeni ei kuulu kaikki.

Paljolti sellaisia asioita ovat ihmissuhdeasiat. En halua niitä täällä riepotella. Enimmäkseen itsekseni asioita miettien, setvien, selittäen, kirjojen avittamana ja kotona ääneen puhuen olen koettanut kipupisteitä aukoa, vereslihalla oloa helpottaa, elää ja ymmärtää. Ja jonkun merkillisen ”minunhan tämä on kestettävä, hoidettava, elettävä. Minun osani on tämä. Elämä on, – kaikenlaista sotkuakin”… -asenteen ja myös aidon välittämisen ja vastuun vuoksi en kaikkea täällä riepottele. Lisäksi omia huonommuuden tuntoja ei todellakaan ole helppo tunnistaa saatikka tunnustaa.

Vuosi sitten keväällä yhtä aikaa Juniorin eroprosessin kanssa tulin myös toisaalla vedetyksi aika syviin vesiin, ihan muserretuksikin, moneen kertaan. Sieltä nousin, pinnalle taas, tiedon ja sinnin, kivuliaan(kin) itsetutkiskelun, armollisuuden oppimisen, oman heikkouden tunnustamisen, Pehtoorin hiljaisen läsnäolon ja oman, melkein maanisen, liikkumiseni!!! avulla. Ja lisäksi korona ja kirjat soivat rauhan olla ”pois maailmasta”.

Ne kaikki kerrat, kun olen mökillä tai reissussa (Ukko-Kolin korkeimmalla kohdalla!! Muistatteko: mielialan lasku. Puhelu kotihoidosta: taas ambulanssikyyti! ) sattuu jotain, ja minä mietin, lähteäkö heti Ouluun vai riittääkö, että hankin mörön karkottimen, soitan paljon puheluja, valvon, järjestelen, huolehdin, teen mökin pihaan saamelaisten auringon, Beavin, soitan taas, vastaan puheluihin, käännän toisen posken, päätän, etten IKINÄ enää lähde mökillle,koska joka ikinen kerta käy näin! Ja kun palaan, sekään ei ole hyvä.

Väliaikainen, ehkä jopa vähän valheellinen vahvuuden tunne, on parin viime viikon aikana taas mennyttä. Eikö tämän ikäinen ja paljon kahlannut jo hanskaisi paremmin tällaiset päivät! Ei kai.

En ryhdy kaivamaan, kertomaan, purkamaan kaikkea, mutta voin vain todeta, että on taas vaikea uskoa, että ei ole kuin kaksi viikkoa siitä, kun olimme äidin kanssa kaksin pitkällä pyörätuolilenkillä kaupungilla, kahvittelimme Otto Karhin puistossa hänen 91-vuotissyntymäpäivänään, juttelimme, kuulimme ja ymmärsimme kaiken, mitä toisillemme sanoimme, olimme (taas kerran valitettavan?) samanlaisia, aurinko paistoi ja kesän keskipäivä korkeimmillaan, ihan kuin ei mitään …

En vieläkään tee blogilistaukseen kategoriaa ”äidit ja tyttäret” tai ”ikääntyvät vanhemmat” tai ”elämäni esikoisena” tai ”miksen osaa” tai ”miten huomenna?”

Mutta tämä postaus oli vain tehtävä. Sori.

[Kuva äidin 80-vuotisjuhlista, 11 vuotta sitten]

Juhannus jo taputeltu

Leppoisa, runsas, aurinkoinen, perheenkeskeinen juhannus Rantapellon piazzalla ja ison ruokapöydän ääressä.

Simppeliä hyvää ruokaa aika lailla runsaasti… Naurua ja höpötystä. Ennen ja jälkeen vesisotaa …  Pilvetön taivas, itikaton piha, samppanjaa (taas kerran vedonlyöntiä), lasten riemua. Sekä Juniori että Tyär kumppaneineen, pienet ja sisareni tekivät juhannusaatosta meille juhlan. Toki mekin teimme aika lailla juhlan onnistumiseksi.

Ja minä ilahduin kovasti kun onnistuin (eka kertaa) kunnon, kuohkean, pehmeän pavlovan teossa. Iso marjapavlova humahti yhdeksän hengen siitä nauttiessa.

 

Yhtenä sunnuntaina

Yhtenä sunnuntaina on äitienpäivä, Eurooppa-päivä ja …. mun synttäripäivä. Paljon liputettavaa yhdelle päivälle.

Ja sehän merkitsee, että Pehtoorilla on ollut keittiöhuki! Ja onneksi ymmärsin ennen ruokaa käydä pitkän pyörälenkin. Oli ilo nälkäisenä syödä kun (taas) joku muu oli tehnyt ruoan. Eikä mitä tahansa pöperöä tai take away -aasialaista, vaan alkuun parsakeittoa, pääruoaksi savusiikaa, parsa-peruna-salaattia ja kermaviilikastiketta sekä (tänäkin vuonna) jälkkäriksi yksi parhaista jälkkäreistä ikinä (resepti täällä).

Aamupäivällä kävimme yhdessä äidin luona ja sen jälkeen minä sain vaihtaa ”vapaalle” ~ ulkoilukamppeet ylle ja pyörän selkään. Mun juttu! Kyllä, olin välillä ihan hukassa, mutta aurinko paistoi, eikä minulla kiire mihinkään. Itsekseni, tuulessa ja auringossa kuljin, kuuntelin vuoroin linnunlaulua, vuoroin musiikkia: Mikko Kuustosen ’Hyvällä tuulella’ soi parikin kertaa… Kotona tänään palautumisjuomana lentokonesamppanjaa (Joseph Perrier). 😀

Iltapäivän lopulla Juniori ja R. tulivat kaksistaan syömään, lisää kukkia, lisää samppanjaa, toinen päivän kuplivista jätettiin jemmaan odottamaan, että Esikoinenkin avec saadaan saman pöydän ääreen.

Pehtoorin kokkausten ohessa aika syväluotaavia jutteluita. Ja taas mietin, että oikeastiko on elettävä näin vanhaksi, että oppii itsestään ja lapsistaan (ja vanhemmistaan) jotain olennaista.

– muistelen viime vuoden äitienpäivää, ajattelen toiveikkaana tulevia. Ja (eniten) liikutusta pienten kortista ja avaimenperästä. Tällä mennään pitkälle!

Arkea pohjoisessa

Nyt on käsittämätön valo. Pohjoisen valkoinen kaunis valo. Nyt vasta. Ei ole viime päivinä näkynyt.

Kaksi päivää on oltu täällä. Ja suunnilleen koko ajan on satanut. Lunta, räntää, tuiskua, tuulta, tihkua. Silti.

Silti on oltu ulkona. Pehtoori enimmäkseen rantasaunassa. Kyllä. Mutta ei saunonut, vaan tehnyt remppaa. Lattia on vaihtunut uudeksi. Seuraavat 20 vuotta taas pärjäträän. Tai ainakin sauna pärjää. Meistä ei tiedä.

Mutta olipa mukava tänäänkin – hieman harhailevan – hiihtolenkkini jälkeen, iltapäivällä taas yltyneessä lumi/räntäsateessa valmiille löylyille hipsiä.

Tarkoitukseni oli tehdä vain pikkuinen lenkki, semminkin kun edelleenkin satoi lumi-räntää, joka vain hetkeksi tokeni… Kakslauttanen – Tievatupa – Kakslauttanen – tuollainen pikku sprintti oli tarkoituksena.

Noh, minun loistavalla kartanlukutaidoillani (ja vuosikymmenien paikallistuntemuksellani!!!!) kävi kuitenkin niin, että tulin lopulta hiihtäneeksi niin paljon, että tämän vuoden latukilometritavoitteeni tuli täyteen. Huolimatta siitä, että tuuli kääntyi vastaiseksi, että alkoi taas sataa, että en edelleenkään ole mikään hyvä hiihtäjä, että minulla ei ollut mukana mitään juotavaa. Siis tuhannen amatööri. Mutta hyvä mieli kun tuli hiihdetyksi, liikutuksi.

Lue lisää … Arkea pohjoisessa

Pitkästä aikaa juhlapäivä

Lapsuudenkodissani pitkäperjantai ei ollut juhlapäivä, ei edes sitten kun teinivuosinani vietimme pääsiäiset Saariselällä asuntovaunussa. Mäkeen toki saimme mennä, mutta ei mitään herkkuja, ei myöhään kukkumisia, ei koristeita, ei suklaata. Pääsiäisen ilosanomaa ja suklaamunia oli odotettava ensimmäiseen pääsiäispäivään asti. Ikimuistoinen on pitkänperjantain, melkein kuin tuomiopäivän, jumalanpalvelus Ivalon kirkossa kevättalvella 1979.  Sitä on vaikea unohtaa. 🙂

Tänään, pitkästä perjantaista huolimatta, olemme viettäneet juhlapäivän, ei halailtu, ei laulettu, mutta Juniorin kolmekymppisiä juhlimme pienellä porukalla, – aika hulppealla ruoalla. Sekä määrältään että maultaan oli parasta pitkään aikaan. Pehtoori aloitti grillikaudenkin, ja minä tein alkuun, oheen ja loppuun aika monta tykötarvetta. Hiihtolenkkiä lukuunottamatta päivä kuluikin keittiössä, mutta se tuntui hyvältä. Juhlan tuntua siitäkin, että mukana olivat myös R. ja sisareni.  Että melkein kuin olisi ollut ihan ’vieraita’. Näinä aikoina, vallitsevassa tilanteessa, on niin mukava kun on muitakin kuin me kaksi.

Uusia ja tuttuja ruokia, vuoden 2008 samppanja ja hyvä Bordeaux (2006).

Ja ehkä parasta oli Aarrepolku. Apsu oli niiiiin töpinöissään – ja hoksaavainen. Kaikki kymmenen rastia löytyivät ilman apuja – ja pikkusisko juoksi perässä ja nautti suklaamunista!

Vuodet eivät ole samanlaisia. Hyvä niin.

Monien makujen lauantai

Olipa aikeeni, että tästä tulisi huikea makujen lauantai: kaukana pääsiäispaasto, kaukana mikään muukaan ruoan välttely tai vähättely. Päinvastoin.

Meille oli kutsu Juniorin luo: ystävät olivat järjestäneet pojalle 30 v.-synttärijuhlat toisaalla (ruokajuhla juurikin kokoontumisrajoitusten puitteissa), mutta meille vanhemmille oli kutsu kotiinsa neljän hengen etkoille. Tiesimme saavamme samppanjaa, mutta että näin huikeaa!!! Enpä muista noin vanhaa (1985), vanhempaa kuin kuopus, samppanjaa koskaan maistaneeni. Ja vaikea on nimetä parempaakaan koskaan maistetuksi.

Lasilliset nautittuamme ja muisteltuamme omia kolmekymppisiä (joista vain hämärä muistikuva, että kotona ilman mitään erityistä…) totesimme, että Pehtoorilla sentään oli kunnon juhlat (talkoosynttärit) 29-vuotispäivänä! Meillä oli raksalla ystäviä ja sisaruksia perheineen… booliakin … Raksa-pikkujoulujen ja yksien blinikestien lisäksi taisivat olla ainoat kunnon kekkerit koko rakennusvuonna.

Ja tänä talkoopäivänäkin tehtiin hommia, ainakin vieraat tekivät. 🙂

Sankarilla on vapaapäivä. Ainakin iltapäivä.

Lakkaboolia! Ja kattaus on hieno!

Toinen toistamme tukien. Oltiin tuossa nuorempia kuin Juniori on nyt!

Tänään Juniorin ”cocktail-kutsuilta” palattua jatkoin eilen aloittamaani La colomban leivontaa. Palaan asiaan. Siitä tuli niiiiiiin hyvää.

Ja sitten oli myös tykötarpeet uuden lohiruoan valmistamiseksi; lisukkeetkin ennen kokkailemattomia, ja ”kaiken takana” vuoden kuohuviini ja sille netistä (Viinilehti) löytynyt lupaavan oloinen resepti.

Värkkäsin lohen kanssa (fileen nahan poisto ja halkaiseminen eivät sujuneet aivan mallikkaasti, mutta sujuivat kuitenkin), täyte maistui jumalaiselle jo valmiseluvaiheessa, ja kaikkinensa oli mukavaa puuhastella keittiössä. Tekeillä ei kylläkään ollut mikään ”fastfood”, mutta onhan tässä aikaa. Saan ruoan valmiiksi (ja kuvatuksikin) ja —

Pehtoori tulee Festaan, kerron, että tarjolla on vuoden kuohuviini ja sille passeli ruoka (ja mainitsen, että minusta kuohuva on kyllä turhan vaatimaton vuoden skumpaksi), ja Pehtoori, joka nyt ei ihan aina ole meistä se parempi viinitrendien tuntija, ilmoitti, että sehän pitäisi olla se Bernard-Massardin Organic, eikä tämä Millisime! Huoh!

Tästä huolimatta en tuhonnut ruoka-annoksia, eikä viinikään joutunut lavuaariin, mutta kyllä vähän harmitti. Toisaalta: ruoka oli hyvää, vaikka ohjeen mukaisen rullauksen jälkeen en onnistunut leikkaamaan lohesta ”kääretortun kaltaisia viipaleita” kuten ohjeessa neuvotaan. Any way, uudet aasialaiset maut olivat hyviä, home-made teriyaki-kastiketta teen varmasti toistekin. Eikä tuo luxemburgilainen millisimekään ollut mikään huono.

Kuten ehkä moni matkaava blogin lukija muistaa, Bernard-Massard on kovin tuttu niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin tuli matkustettua lentokoneella ties mihin: Finnairin ”luottoskumppahan” on juuri tämän talon piccolo. Kuinkahan monen lomamatkan alkua on juhlistettu sen siivittäminä!!! Ehkä vielä joskus.

Ja vielä minä sen Organicinkin testaan.

Broccoliineille (varsiparsakaalit, joita meillä on juuri nyt viikottain ruokalistalla) valmistustapa oli uusi ja meille molemmille mieluisa. Hyviä tuli.

Ohje tähän hyvään ruokaan on TÄÄLLÄ.

La Colombaan ja muihin pääsiäisherkkuihin palannen huomenissa.

Maaliskuun lopulla


Tästä on tasan 30 vuotta.

Minusta tuli – aika vauhdilla – pienen pojan äiti.

Kun kuopus täyttää 30 vuotta, ja itse oli vielä vanhempi hänen syntyessään, niin kyllä tänään on tuntunut olo aika iäkkäälle.

Synttärijuhlia vietetään perhepiirissä vasta pääsiäisenä, joten tänään ihan tavalllinen kotoilupäivä.

 

Ohraruohoja kylvin useampaankin astiaan ja lautasille, – onpahan sitten äidille ja pienillekin jos haluavat pääsiäisiinsä vihreää. Kunhan jyvät ovat itäneet lisään väleihin vähän rairuohonsiemeniä, siten tulee mahtavan tuuheita. Hieman harkitsin pääsiäisruohoa popcornista, joka näyttää olevan tämän vuoden ilmiö, mutta enpä sentään noin rohkeaksi ryhtynyt.

Jos huomenna hakisi pajunoksia… Pyhien menut alkavat olla suunniteltu. Huomenna teen Colomba-taikinan. Katsotaan nyt mitä tulee, en ole moneen vuoteen tehnyt. Kohti pääsiäistä. Eikä tietoakaan mistään paastosta.

Pehtoori palasi pohjoisesta, mikä merkitsi että oikein kokkailinkin tänään. Kokeilussa oli ”soija-broileria”.  ”Like Chicken beats” paistetaan muutama minuutti pannulla öljyssä ja siinä on päivän ruoalla proteiini valmis. Eikä ollut ollenkaan huono. Kunhan saan tehtyä jonkun oman version tästä, niin tiedottelenpa sitten. Mutta kannattaa kokeilla.

 

”Elämä ei kulje taaksepäin”

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.

                     Kahlil Gibran

” … elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.”
Sitä minä vielä tällä iälläkin koetan opetella muistamaan. Kuin myös sen, että tulevasta ei tiedä, eikä sen murehtiminen tai siitä iloitseminen ole hyväksi. Odotukset – tai pelot – aiheuttavat usein sekä pettymyksiä että nykyhetkeen ahdistuksia, jotka saattavat hyvinkin olla turhia.

~~~~~~~~~~~~~~

On kulunut monia päiviä, monia elämässä kiinni olevia, liki huolettomia päiviä tätä vuotta 2021, ja nyt vasta, hiljalleen olen saanut kootuksi tuntoni viime vuodesta. Tilinpäätöksen lopputulema vaihtelee hetkestä toiseen, mutta niinhän elämäkin.

Myötä- ja vastamäkiä jo aika pitkällä taipaleellani on ollut, vaikka olen kyllä tietoinen ja kiitollinen (kenelle?), että enimmäkseen olen saanut kulkea sellaista mukavaa polkua, jossa vaellan aika lailla kevyesti eteenpäin. Vastamäetkin ovat olleet enimmäkseen loivia, terveesti haastavia. Toki on niitä ylittämättömiäkin kohtia ollut; joskus tie on noussut niin jyrkäksi, että sitä noustessa on kaatunut selälleen. Selälleen retkahtamisen jälkeen on vain  noustava, pyyhittävä pölyt, pyyhittävä kyyneleet, rakennettava arki uudelleen ja kierrettävä liian jyrkkä kohta – kierrettävä, koska yli ei ole päässyt.

Kuulostaa helpolta tuo ”noustava ja pyyhittävä pölyt”. Ei se ole helppoa. On kompuroimista, kipua, katumista, kaipuuta, joskus katkeruuttakin, vaikka juuri sitä yritän viimeiseen asti vältellä. Muistan vain pari kertaa elämässäni olleen sellaisia ahdistuksen ja henkisen tuskan jaksoja kuin oli viime vuonna. Syvissä vesissä on aiemminkin tullut kuljettua, niin arjessa kuin juhlassa, äitinä, tyttärenä, mummina, ystävänä, sekä työssä että kotona.

Eikä se ollut ”perkelöityvä korona” (joksi tyttäremme sitä nimittää), joka viime vuoden syvän humplahduksen aiheutti. Syitä oli monia. Eikä kaikki kipu suinkaan ole vieläkään selätetty, ei käsitelty tai pois eletty. Koronan muuttama maailma ja oma arki ovat olleet konteksti, jossa olen kipuillut ja jossa kipupisteet ovat ehkä korostuneet toisin kuin olisivat tehneet jos kanssakäyminen kaikkiin suuntiin olisi ollut mahdollista, vilkkaampaa, helpompaa ja jossa olisi voinut olla pois omien ajatusten maailmasta, elää ja kokea päiviä oman pienen piirin ulkopuolellakin.

Viime vuosi oli siitä merkillinen, etten käynyt ollenkaan ulkomailla. Sellaisia vuosia elämässäni on ollut vain muutamia. En käynyt edes Helsingissä, kesällä tehtiin kahden päivän reissu Tampereelle ja sitten mökkireissut, joita niitäkin vähemmän kuin vuosiin. Siinä kaikki. Oikeastaan matkustelemattomuus ei ole ollut kovinkaan iso juttu. Liekö ennen elämässä on ollut flunssatonta vuotta? – En usko. Viime vuosi oli. Eikä mitään muitakaan tauteja, ei edes hammasremppoja. Toisaalta oli monia vakavia sairauksia, menehtymisiäkin, ystävä- ja lähipiirissä. Koskettaneet, satuttaneet nekin. Tietysti ovat. Viime vuonna vietin lastenlasten kanssa aikaa enemmän kuin edellisinä, paljon enemmän. Äidin kanssa paljon vähemmän kuin edellisinä.

Viime vuonna tein ylipäätään mitään aika vähän. Sukkia tein paljon, ja kuuntelin/luin kirjoja, – ainakin sen verran kuin joskus työkseni. Ruoanlaitto oli aika intohimotonta lähes koko vuoden, ei mitään uusia juttuja, ei ruokajuhlia, ja samaan aikaan sunnuntaiset perhepäivällisetkin hiipuivat puoleen entisestä. Postaukset ovat olleet tärkeä rutiini, vaikka jälki on paikoin kovin kepoista, liki olematonta. Toisaalta olen tyytyväinen, etten ole (ainakaan kovinkaan paljoa) suoltanut tänne kaikkea myllerrystä mielessäni. Aikoinaanhan siirsin oman päiväkirjani ”julkiseksi”, blogiin, juuri siksi, etten vatvo mielenliikkeitäni ja aatoksiani kirjallisesti paperille. Se ei ole hyväksi, ei ainakaan minulle. Tämä postaus olkoon yksi satunnainen poikkeus tästä ”vatvomattomuudesta”.

Mielessäni olen miettinyt, pohtinut, ahdistunut, voinut huonosti. Olen itkenyt ja valvonut. Oma riittämättömyys, välillä myös raastava tunne, että olen tehnyt jotain, ehkä paljonkin, väärin, että olen itse syypää tapahtuneisiin ovat saaneet tärisemään. Sitten kun ahdistus on hiipunut, kun olen tehnyt töitä asioiden kanssa, setvinyt asioita, olen osannut olla itselleni reilu, olla syyllistymättä. Kuinka paljon olenkaan oppinut itsestäni, lapsistani, äidistäni,  – eikä se kaikki, minkä olen löytänyt ole ollut mitään mieltä ylentävää. Kulkeminen, pahan olon polkeminen pois Oulun seudun pyöräteillä liki 5 000 kilometrin aikana ovat auttaneet, merenrannassa vietetyt tunnit, siipan kanssa vietetyt illat ja itketyt yöt, runojen ja kirjojen lukeminen, kaiken maailman ´self help´ -opukset ovat saaneet tajuamaan, että olen pelännyt eniten sitä, että minulla ei ole merkityksellistä tekemistä tai tarkoitusta. Olen miettinyt, että kunpa en välittäisi, kunpa en huolehtisi, kunpa en rakastaisi. Kunpa osaisin olla enemmän ”irti”.

Hyvää on tehnyt pääsy patikoimaan Lapin kairoille, kuvaamaan, hengittämään ja väsyttämään itsensä korkean taivaankaaren alle …  Kaikki puuhastelu ja varsinkin kuvaaminen on tehnyt hyvää. Ukkelin myötäeläminen kaikessa tässä on ollut tärkeää. Puhuminen on tehnyt hyvää. Kertominen ja kuunteleminen. Ystävät ja vertaistuki – me äidit ja tyttäret… Taas uskon että on minulla merkitystäkin.

Tänä vuonna taival näyttää kulkevan edellistä tasaisemmissa maastoissa, rotkot ja ylämäet on kierretty tai noustu, poutasäätä on luvassa. Kyllä tämä tästä: yritän olla ”elävä nuoli” ja toisaalta ”taipua riemulla”.

Joulu on nyt!

Onpa meillä ollut kilttejä lapsia. Tai siis aikuisia. Tänään jouluaatto aikuisten kesken. Levollista, leppoisaa, herkullistakin.

Perinteisin menoin, paitsi ei joulukirkkoa, milloinhan se on edellisen kerran jäänyt väliin? Siitä on kauan!

Muutama uusi makumuistokin syntyi. Tykkäsin rauhasta, levosta, olosta, siitä, että kaikki olivat tyytyväisiä, levollisia. Hyvä näin, näinkin.

Ja huomenna! Huomenna täällä on kaksi pientä joulun tuojaa… Siitä huolimatta, – ehkä en kuitenkaan joulutäpinöissäni herää aamuviideltä kuten tänään. Tai ehkä herään, – ihan sama. On joulu.

Joulutontut tulevat huomenna.
Heidän myötään toivottelen hyvällä tavalla muistorikasta joulua kaikille.

Pieni ruokamatka kotosalla

Täällä tuoksuu sitruuna, mansikka ja basilika! Täällä on tänään ollut värejä ja puheensorinaa. Täällä on maistunut italialainen ruoka. Muistoissa ja muistikuvissa on paljon ihania hetkiä menneiltä vuosilta, reissuista, perhepäivällisistä, juhlista, kalaaseista, ravintolaillallisista, ystävien tapaamisista … Hymy on karehtinut huulilla. Italiaan on vienyt myös kuuntelussa oleva kirja: Jyrki Erran ”Lyijyvalkoinen”. Kaikki Italia-friikit, taidehistoriasta kiinnostuneet, Caravaggion taiteesta jotain tietävät, Roomassa käyneet, Villa Lanten ystävät, dekkareista tykkäävät: tässä luettavaksi/kuunneltavaksi hyvä pimeän ajan rikosromaani… Lämmin suositus. Jotenkin sofistikoitunut kirja.

Kirjaa kuunnellen – lähes koko sateisen, pimeän päivän ennen illansuun yhteistä ruokahetkeä – tein ensi vuoden kuvakalenteria (Oulu kuvissa vol. IX). Viimeistelin ja samalla vielä kuluneen vuoden kuvakansioita selailin, satoja ja tuhansia kuvia kävin vielä läpi ja muutamia valittuja kuvia muokkailin. Hämmästelin välillä itsekin, kuinka vahvasti kuvistani välittyy ja tuntuu se tunne, joka kuvia ottaessa on ollut. Kuinka vieläkin sattuu monet ahdistavat hetket, jotka kevättalven, kevään ja kesän kuvista ryöpsähtävät esiin. Ulkona kulkeminen, pitkät lenkit ovat olleet terapeuttisia ja levollisuutta tuovia, mutta silti tietyt paikat, hetket tuovat kuvien välityksellä liki fyysisen tunteen siitä hetkestä ja mielenmaisemasta, joka kuvaa ottaessa on ollut. Olen oikeastaan aika hämmästynyt ja hämmentynyt. Toisaalta myös helpottunut, sillä kuvien myötä hoksaan  nyt, että paljon on ohi…

Mutta tästä hyvästä päivästä vielä…

Tänään olin luvannut laittaa vähän tavallista parempaa ruokaa, – syyslomaviikolla ruokamatka Italiaan! Hyvä päivä tehdä simppeliä, hyvää ruokaa, makua ja iloa pimeyteen, – semminkin kun ei mennyt aikaa ´ilimanaikuseen´ ulkosalla kulkemiseen [en siis ole astunut ulos muuta kuin kuin pihan poikki Festaan]. Oli ilo köksäillä. Aamusella tein jälkkärikakun (onkohan kakku oikea sana?). Any way, Bastogne-kekseistä (jotka ovat vävykokelaan ja Juniorin lemppareita) pohja ja päälle mascarpone-sitruuna-kermavaahtotäyte (mukaan vähän liivatetta ja kohtuullisen paljon sokeria). Lisäksi mansikkasorbettia: no ei ihan sorbettia, itse asiassa vähän parempaa… Siis pakastemansikoita sauvasekoittimella massaksi, johon vähän sokeria ja loraus (Kroatiasta jokunen vuosi sitten tuotua) Maraschino-likööriä. Oi, että – vaikka itse sanonkin. Tuli mieleen kesä, ulkomaat, lomat, Italia…

Pääruokana oli paistetut lohimedaljongit, joiden päällä pestoa (Tampereen reissulta Culinaria-kaupasta ostettua purkkitavaraa… niin hyvää!) sekä sitruunarisottoa ja insalata capresea.

Tulipahan tehtyä mukava pieni ruokamatka.

Yhdessä ollen

Perjantai-ilta Rantapellossa.

Pikaisesti ennen ”Vain elämää” -ohjelman alkua päivän kuvien lataus koneelle, ja mielensä pahoitus omasta töpeksinnästä, sillä ei suunnilleen mitään, mitä kehtaisi julkaista, samaan aikaan toisaalla Tyär on omassa huoneessaan ja viettää Teamsin kautta työkavereidensa kanssa ”pilheitä” ja Pehtoori aloittelee telkkari-iltaa talon toisessa nurkassa.

Meillä takana mukava perhepäivällinen: Juniori ja lapset sekä sisareni tulivat pöydän ääreen, – alkuun haaparousku-sienisalaattia ja savupororieskaa (tytär toi pakkaseen tullessaan möksältä), sitten savulohta, mustajuuripyrettä, avokadosoosia, perunapalleroita, salaattia…  ja lasten pientä vierastamista: olivathan kummitäti ja mummin sisko pitkästä aikaa mukana. Mutta arastelu oli ohi kunhan oli pääruoasta selvitty.

Leikkiä ja iltavilliä jälkkäriksi jälkkkärin jälkeen. Hetken kaukana kaikki muu…

Ikkunoista näkyi huikea oranssinhehkuinen auringonlasku kaukana metsän takana, kävimme pihalla porukalla katsomassa, ja totesin, että on kuin olisi tulipalo metsänreunassa, mihin Eevis reagoi välittömästi: ”piipaa, piipaa!” Palokunta paikalle!

Kaunista oli jo aamupäivällä Möljällä. Olin pyöräilykesän jäähyväislenkillä, – lempipaikoilla pyöräilin muutaman tunnin. Möljälle ensimmäisenä.

Melkein jokaisena päivänä reilun puolen vuoden ajan olen Helkaman ja Canonin kanssa kulkenut Oulun rannoilla, rajoilla ja ne ylittänytkin. Pyöräily on pitänyt mielen ja kehon kunnossa, – tänään jäähyväiset olivat haikeat. Mitenhän pärjään talven yli… On taas opeteltava tepastelemaan. ”Täytyy kävellä näin…” ja sitä rataa. Hyvä kun saa (ja voi, vielä) kulkea. Tavalla tai toisella.

On hyvä kun on yhteisiä ruokahetkiä, perjantain tunnelmaa, lasten ääniä, kohtaamisia…

Etätyöt mökillä

 

Kuukauden mökkielon jälkeen Tyär ja poikaystävänsä ”laskeutuivat” Ouluun: ”Onpas täällä värikästä ja vilkasta”.

Minä en ole koskaan ollut kuukautta yhtäjaksoisesti Hangasojalla. Pisin jakso taitaa olla kevättalvelta 1989. Oltiin Pehtoorin kanssa ensin yksi viikko yhdessä ja sitten minä jäin melkein kahdeksi viikoksi yksikseni mökkieloon. Silloin meidän käytössä oli vanha, nyttemmin jo purettu, kovin alkeellinen (ei vessaa eikä vettä, sähköt sentään) pienen pieni Alatuuli-mökki.

Olin etätöissä! Jo silloin. Kirjoittelin tuolloin päätyökseni Keminmaan historiaa, ja odottelin esikoista syksyllä syntyväksi. Tuo ”vetäytyminen kirjoittamisprosessiin” oli hyvin onnistunut; kahdessa viikossa kirjoitin parin, kolmen liuskan päivävauhtia liki valmista tekstiä ja ehdin lähes joka päivä käydä hiihtämässäkin. Nyt sitä ajatellessa tuntuu melkein unelta tuollainen. Oli juuri sen ikäinen kuin tytär nyt, – tuntuu todella kaukaiselta, melkein vaikealta uskoa. Joka tapauksessa sen jälkeen pisimmät jaksot ovat olleet 10 – 12 päivää. Koska on ollut lapsi(a), töitä, opintoja, ”yhteismökki”, taas töitä, ei etätöitä, yms. ja ne seikat ovat rytmittäneet mökkieloa.

Tytär kertoi kokemuksen ja kuukauden etäilyn ja mökkeilyn – myös J:n mielestä – olleen hyvä, levollinen, aikaansaapa, ulkoileva. Ja Oulu ja kotikoti on nyt välietappi matkalla Helsinkiin – ei ole kiirettä sinne vaan tarkoituksena on/ovat pari viikkoa täällä. Mieluista minulle on tämä!

Aamusta asti mummina

Täydenkuun levoton yöuni päättyi jo ennen kuutta – tänään oli aamuvuoro.

Tällaisina(kin) päivinä (ja aamuina) on ihan mahdottoman hienoa, että Juniori, eron jälkeen, elämäntilanteen muuttuessa, hommasi uuden kodin likietäisyydeltä meihin nähden. Siirtyessä omakotitalosta rivitaloasumiseen oli meillekin Pehtoorin kanssa asuntoesittelyissä käymistä, apupohtimista, laskemista, suunnittelua, mutta lopultakin aika helposti kaikki kävi: suunnilleen samalla minuutilla Juniorin kanssa löysimme Etuovi.comista varteenotettavan vaihtoehdon, johon poika sitten päätyikin. Uskon vakaasti että tämä on myös lapsille hyvä; näin on myös helpompi, ja useammin mahdollista, olla avuksi, liki, läsnä.

Vanha koti meni nopeasti kaupaksi, muutto ja uuden (maalaus)remontti on ollut vireillä jo useita viikkoja ja toista kuukautta meidän rakkaiden pienten toinen koti on ollut hyvin lähellä meitä: autolla kolme minuuttia, pyörällä vajaa kymmenen. Jos ja jos,… niin parin vuoden päästä Apsu voi jo yksikseen polkea pyörällä mummilaan! Mutta ei ihan vielä, joten tänäänkin kun Juniorilla oli aamuseitsemäksi töihin meno, oli minulla aika ajella Raja-Taskilaan sitä ennen… Uusi koti on siinä, missä minä lapsuudessani ja varhaisteininä kävin kaupassa, – ”Raja-Arinaksi” sanottiin sitä kauppaa.

Siinä sitten, aamulla odotellessani lasten heräämistä oli tietysti hieman huushollattava, ihan varovasti vain. Yritän olla puuttumatta, mutta silti avuksi.

Verkkainen heräily, lasten aamuohjelmat, aamupala, päivän ohjelman suunnittelu [jo eilen oli kimpassa päätetty, että tänään on kirjastopäivä]. Apsun kanssa keksin/ehdotin (hänen ilokseen), että hän saa päiväksi käyttöönsä pokkarikamerani ja saa kuvata kaikkea, mitä haluaa. Idea osui ja upposi!

Kun isänsä tuli iltapäivällä töistä, kameran muistikortilla oli 277 kuvaa! Muutamien ottamiseen Apsu pyysi neuvoja, mutta enimmäkseen räpsi itsekseen. Kävimme kirjastossa, Hollihaan leikkipuistossa ja sitten oli täällä  mummilassa päiväruoka, papan kanssa autoleikit ja sitten Eeviksen päikkärit, joiden aikana Apsu sai pelata papan tabletilla.

Ja koko ajan kamera lauloi. Toki 80-90 % on ihan höpö-höpö-otoksia, mutta lopuissa on ideaa, ajatusta, tarkkuutta, tunnelmaa. Ja minulle on edelleen hassua nähdä itseni kuvissa. Se ei ole kovinkaan tavallista. 🙂  Eeviksen heräily päikkäreiltä vaatii sylittelyä, mutta mikä voisi olla mummille mukavampaa…  Ihan levollisena osaan minäkin olla pitkän tovin: kun on pieni sylissä, ei ole kiire mihinkään, ei huolta mistään, ei tarve tehdä mitään.  [kuvan tekijänoikeudet Apsu]

Tarhan puistossa

Vaikea muistaa tällaista lokakuun alun lämpöä, väriloistoa, aiemmin koettuna. [olipa vanhahtava lause, liekö edes oikeakielinen?]

Vähän vahinko, että ulkoilu jäi aika vähiin – tarhan puistossa reilu tunti eikä muuta. Ja kylläpäs olikin paljon déjà-vu -hetkiä. ”Tarhan puisto” tarkoittaa meidän lasten päiväkodin (Taskilan päiväkoti) viereistä leikkipuistoa, josta tänään pienten kanssa piipahdimme myös tarhan pihalle. Koetin pitää kännykän taskussa, kameran repussa, mutta pakkohan se oli …  Että en unohtaisi.

Kiikkujen luona tapasin tutun näköisen ”mummun” kuten toinen mukanaan olevista pienistä toistuvasti kutsui. Kuten leikkipuistoissa tapana on, ryhdyimme juttusille, ja muistimme kuin muistimmekin yhteiset vuodet päiväkodin ajoilta; heidän kuopus ja meidän esikoinen olivat samassa ryhmässä. Kertailimme lasten ja lastenlasten syntymävuosia ja vaiheita. Sitten hän kuin anteeksi pyydellen ihmetteli, kuinka sitä nuorempana pienten kanssa ehtikään.. nytkin hän oli lähtiessä ”ehtinyt hätäpäissään tempaista kumpparit jalkaan, vaikka todellakaan ei ole kumisaapaskeli, mutta kun ei ehtinyt sitoa mitään lenkkareita… ” ja vastauksena näytin eripari sormikkaitani. Pienet ehtii pukea ja katsoa, että heillä on tarpeeksi ja sopivasti yllä, mutta itselle vain mitä äkkiä käsiin sattuu… Mutta puistossa ehdin olla, nauttia, katsella, kuunnella, juosta ja jutella. Mummit ehtii. 😀

Iltapäivällä päikkäreiden jälkeen oli jännä hetki kun yhdessä papan avustamana saattelimme ilmastointihormiin eksyneen tintin ulos. Eevis ”puhui” häntä säikähdyttäneestä ja ilahduttaneesta asiasta monta kertaa… Pieniä suuria juttuja.

Iltaruokana Juniorin päästessä jo töistä oli tortilloja – aikuisten ja lasten maustein, enemmän ja vähemmän tulisena. Ja Pehtoorin kanssa nautimme viininkin.

Nyt argentiinalaista punaviiniä enää pienen pieni tilkka lasissa. Malbec ja bonarda-rypäleistä tehty vivahteikas, edullinen, lämmin, pehmeä tanniininen punkku sopi mahdottoman hyvin tortillojen pariksi. Kastikkeita oli kahdenlaisia: jauheliha ja broileri, ja varsinkin jälkimmäisen kanssa viinin aromit heräsivät. Ja kyllä makuvivahteita on paljon ihan ”siltäänkin”. Fuzion the Coffee Shop löytynee toistekin meidän ostoksista.

Syyspäiväntasaus – jotain tasaistakin

Harhailua – vielä on pyöräilykelejä jäljellä. Ja paljon kauniita näkymiä pitkin kaupunkia. Laiskasti kuvailin, mutta ihastellen katselin. Happirikasta ilmaa, mutta sähköpyörästä huolimattakin paikka paikoin rankkaa polkemista, korkealla sykkeellä, sillä vastatuuli oli tanakka.


Syyspäiväntasauksen päivänä, siis tänään, aurinko siirtyy taivaanpallon pohjoispuoliskolta eteläiselle — ihan kuin se olisi hyvästiksi vilkuttanut vaahteran oranssien lehtien välistä …

Jos ja jos ja jos … eikä koronaa niin me olisimme tänään siirtyneet Oulusta Helsinkiin. Oikeastaan ainoa isompi, varattu juttu joka meillä on koronan vuoksi peruuntunut on Elton Johnin konsertti, jonka piti olla huomenna ja johon minä varasin liput jo viime vuoden puolella, samalla hetkellä kun sain Elton Johnin elämäkerran luettua. Varatessani vähän mietin, että noinkohan on, että Sir Elton on syksyllä vielä niin vedossa, että maailmankiertue sujuu. Olisi kai ollut, mutta entä, onko vuoden päästä? Sinne asti konsertti on siirretty.

Eipä silloin ollut kyllä tiedossa sekään, että juuri tällä viikolla tytär ei ole Helsingissä, eikä vanhempiensa kanssa syömässä jossain Helsingin uudessa ravintolassa (synttäreidensäkin kunniaksi).

Vuodenvaihteessa kevätlukukauden alkaessa Esikoisen ajatuksena oli, että kun keväällä saisi kandin paperit pääaineena ”koodaaminen”, hän hakeutuisi hyvään duuniin, jossa kauppatieteen maisterin ja koodari-kandin paperit olisivat eduksi ja toisivat mielekästä työtä. No eihän sekään ihan niin mennyt, mutta siihen muutokseen koronalla ei osuutta eikä arpaa. Okei: hän kyllä hakeutui duuniin, mutta ei mihinkään bisnesmaailman pyörteisiin, vaan oman opinahjonsa (Helsingin yliopiston) akateemisen maailman kehitys- ja opetustyön pariin = harjoittelijana koodaamaan.

Eikä suinkaan jättänyt opiskelua kandiin kuten aie oli, vaan pakertaa töiden ohessa maisteriopintoja. Puoliksi töitä, puoliksi opintoja. Eikä ollut tiedossa, että noiden opintojen parista löytyisi poikaystäväkin, josta on nyt parissa viikossa, etätöissä ja etäopiskellen Hangasojan varressa, kovaa vauhtia kehittymässä yhdenlainen Lapin-hullu. Vaikuttaa siltä, ettei näillä kahdella ole mitään kiirettä pois vallitsevasta olotilasta ja -paikasta. Tämmöinen on minusta kerrassaan suurenmoista, mahdottoman mukavaa ja hyvää mieltä tekevää.

Kesärenkaat autossa taitavat olla se syy, joka heidät ”pakottaa” etelämmäs viimeistään kuukauden päästä. 😉

Liikkeellä ja liikkeessä

Näissä merkeissähän se meni tänäänkin pari tuntinen kun olin saanut kotitöitä ja varautumista loppuviikon juttuihin tehdyksi. Vähän on aina kodin irtaimiston (kukkien, pikkuliinojen, etc.) vaihtamista näin vuoden aikojen vaihteessa. Kynttilät esille, sääskikarkottimet piiloon, villasukat läpsyttimien tilalle, kangaskäsilaukun vaihto nahkaiseen, … kaikkea pientä. Enää lukukauden aloitus ei näitä muutoksia säätele, säiden ja valon muuttuminen vaikuttaa värien valintaan.

Kuva on Lintulan kohdalta, jossa on saatu pitkä pätkä uutta baanaa valmiina. Baanaverkkosuunnitelman toisena vuonna Mäntybaana!  (Kartta suurenee klikkaamalla.)

Pitkästä aikaa, tänään noutoruokaa. Tuiraan Valtatielle avattiin kevätkesällä uusi pizzeria Johnny´s Heist, jossa on vain muutama asiakaspaikka, mutta oikea pizzauuni – joten nimenomaan ulosmyyntiin sieltä. Paljon ”somepöhinää” sen ympärillä oli avaamisen aikana, mekin yritimme jo silloin testata, mutta jonot olivat turhan pitkät. Tänään sitten tilasin, Pehtoori haki ja nautimme Huvilassa.

En tiedä, kuuluiko pizzojen olla pehmoisia, löysiä. En tiedä, annetaanko edes toista yritystä… Näyttivät aika hyvälle, rustiikkisia, artesaanin oloisia. Minua kyllä hieman jo riepoo tuon ”artesaani”-termin käyttäminen vähän kaiken ”käsintehdyn”, ei-teollisen tekemisen yhteydessä. On artesaani-pizzaa, -jäätelöä, -leipää, -makkaraa… No kyllähän se yleensä merkitsee myös hyvälle, maukkaalle maistuvaa. Mutta ainakaan tänään nuo pizzat eivät olleet mieluisia: no eipähän tullut syötyä liikaa. Mutta ainahan se on tylsää heittää ruokaa pois.

Iltasella vielä vähän muuttopuuhissa, ei enää Iissä, vaan ihan tässä lähellä. On muuttojen ja muutosten aikaa.

Ja revontulten aikaa. Ensi yönä pitäisi näkyä täällä Oulunkin korkeudella.

Kesän lopulla, vähän haikeana

Kuten jo todettua, saimme eilen ystäviä ruokavieraaksi … siitä ilosta, yhteisten elokuisten Toscana-muistojen vuoksi ja laidunkauden lopettajaisiin, ostin ruokakaupasta kimpun auringonkukkia – tuomaan valoa ja iloa.

Tänään ne kyllä tuntuivat viestittävän, että tämä kesä oli nyt tässä. Kerta kaikkiaan ”ei enää jaksa edes yrittää”!

 

Ja totta puhuen ilman lurpahtaneita auringonkukkiakin tänään sellainen ”kesä-on-mennyt” -fiilis. Toisaalta: ei niin kovin riemullinen kesä ole ollutkaan, joten joutaa mennä. Elämä on: se on välillä helpompaa, välillä täynnä iloja ja helppoa eloa. Tämä kesä, tämä vuosi, ei ole ollut… Aika syvissä vesissä on tullut uitua… Nämä ”joka-toiset-sunnuntait” ovat vähän vaikeita, mutta onneksi on liikkuminen, tekeminen, aurinko.

En oikeastaan tarkkaan ottaen tiedä, missä tänään kuljin, mutta pyörän matkamittari näytti liki 50 km poljetuksi. Kertoo siitä, että liike on tärkeää, hyvää tekevää… Muistan käyneeni Kaakkkurin Cittarissa ostamassa lankoja, kuvanneeni ihan ruotsalaisen näköistä merenrantamaisemaa, … ajatelleeni taas kerran, että sitten kun olen vanha, TOSI vanha, haluaisin nähdä ikkunastani meren, edes veden … aamuin, illoin, öin, päivin. Liikkuvan veden. Joen, meren, suiston, salmen, puron, lahdenpoukaman, – kunhan on vettä. Joka liikkuu… Eikä lakastu (vrt. auringonkukat).

 

 

Kyllä tämä tästä

On irrottava lapsistaan, sanoi isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista
irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten
alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät
maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:
lapsena joka tarkkailee maapallon
elämää
vanhuutensa periskoopilla.

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on
pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia
asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

       (Eeva Kilpi, Kuolinsiivous)

Syvällä sisimmässä ollut möykky on jo saatu sulatettua pieneksi lätäköksi ja ahdistus tungettua etäälle, nurkan taakse, vaikka kovin hankalaa on ollut ja syvästi kipeää tehnyt. Tuli käperryttyä ahdistuksen ja itkun pieneen mökkyrään, tuli eristäydyttyä enemmän kuin koronakevät koskaan olisi vaatinut. Tuntuu, että korona on ollut pienin ongelma tänä surkeana vuonna, jolloin yhtäaikaa on ollut ja on edelleen paljon, monia eri tummia sävyjä, joita blogin rivien välistä on ollut luettavissakin. Mutta onhan tässä samassa turbulenssissa onneksi ollut Pehtoori, – tukena ja tuettavana.

Kaipaus, suru, ahdistus, kiukku, oppiminen itsestä, voimattomuus, pettymys, suuren suuri huoli ovat kuukausien kuluessa velloneet ja vuorotelleet, mutta nyt vihdoin hiljalleen haalistuneet, kun aika monet asiat ovat hiljalleen asettuneet uusiin uomiinsa.

Varsinkaan huoli ei ole hävinnyt mihinkään, mutta olen jo hyväksynyt sen tosiasian, joka on ollut nähtävissä aika kauan…  Nyt alan olla sentään vähän vahvempi, öisin nukkuva, tästä jo puhumaan (ja postaamaan) pystyvä ja päivä päivältä vakuuttuneempi, että näin pitikin käydä ja että tämän kautta on mahdollisuus parempaan tulevaan. Tulevaan kuuluu se, että nyt meidän pienet asuvat kahdessa eri kodissa; heillä on koti sekä äidin luona että isin luona.

Ja merkityksellistä, turvallista, pysyvää ja hyvää elämää tulevaan on myös se, että he käyvät edelleen paljon myös mummilassa!

Kaksinkertainen ilo

Elämä on.
Tuli mieleen aamulla merenrannassa.

Tänään aika samppanjalle, – ainakin kahdesta syystä.

Etätöissä olevan tyttären valmistujaisia saimme juhlistaa pienellä porukalla, hyvin pienellä, riittävällä. 😉 Pari vuotta opiskelua Helsingin yliopistossa ja kandidaatin tutkinto luonnontieteestä (pääaineenea tietojenkäsittelytiede [lue: koodaus 😉 ] on nyt valmis. Neljästään sitä juhlistimme.

Toinen syy pitkälle illalliselle ja samppanjalle oli, että saimme – vihdoin – meille ruokapöytään myös J:n. Kuinka onkaan ollut hyvä, kun hän on ollut tyttären elämässä jo tämän vuoden ajan, – koronakevään ja kesän. Kummasti on rauhoittanut muutoin levotonta ja varjoisaa mieltäni … Ja kyllä, oli rauhallinen ja levollinen ilta tänään.

Juhlapäivä vol. II

Pienimuotoisen nimpparijuhlan aika tänään.

Kun saimme pieniä vieraitakin, juhlaan oli tietysti tehtävä mansikkakakku.

Moni kakku päältä … on koristeltava runsaasti, ettei näytä lässähtäneeltä. Sitä paitsi se oli oikein hyvää.  Olemanton pohja, jossa kyllä voitakin* (tein puolikkaan version), mutta päälle kaikkea hyvää ja paljon! Mexican vanilja, macarons ja paljon mansikoita joka väliin niin kyllä maistui kaikille.

Melkein lastenjuhlathan näistä tuli: pienet saivat huomiota, Eevis varsinkin alkaa olla mitä mainioin ”yleisön ottaja”. Osaa hymyillä, olla läsnä, haluta syliin, höpöttää omiaan… Ja kyllä molemmat osasivat aikuisia juoksuttaa.

Huolimatta siitä, että aamupäivällä me kolme pyöräilyfriikkiä (Pehtoori, Tyär & minä) olimme tahoillamme käyneet eräätkin kymmenet kilometrit polkemassa, lähdimme vielä  illan tullen – taivaan kirkastuttua, sinitaivaan auettua – käväisemään ”yhillä” Koivurannan kahvilassa. Tuntuipa kesälle.

*

”Raskaan sarjan” täytekakkupohja

150 g voita
2 dl maustamatonta jogurttia
2 munaa
4 dl vehnäjauhoja
1½ dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa

Vuokaan  voita ja korppujauhoja

Lämmitä uuni 200-asteiseksi. Sulata voi mikrossa tai pienessä kattilassa hellalla. Sekoita leivontakulhossa jogurtti ja voisula. Lisää munat ja sekoita voimakkaasti puuharukalla tai pyörövispilällä.
Lisää kaikki kuivat aineet niin, että kohotusaineet menevät hyvin sekaisin. Sekoita taikina tasaiseksi. Voitele kakkuvuoka ja jauhota se korppujauhoilla. Kaada taikina vuokaan. Paista 35 minuuttia.

Jäähdytä, täytä ja peitä. Mitä enemmän kaikkea, sitä parempi. 😀

 

Juhlapäivä

Pendolino Helsingistä Ouluun toi illansuussa tyttären ja pyöränsä. Puoleen vuoteen ei olla tavattu, joten ikävähän se on jo ollut. Korona, opiskelut ja työt ovat pitäneet Esikoisen pois kotikotoa. Toukokuun lopussa etäopiskelu Helsingin yliopistossa vaihtui etätöiksi (harjoittelija-koodari) Aalto-yliopistossa, joten lomaa ei ole ollut, eikä ole nytkään, mutta nyt on sopiva välämä tehdä etänä vaikka pari viikkoa Oulusta asti.

Tervetulosapuskalla olimme sitten kolmistaan, mutta ei se estänyt minua tekemästä vähän parempaa ruokaa, oikein alkuruokaa ja jälkkäriäkin.

Alkuun oli liekitettyjä scampeja, pääruokana pastaa ja jälkkärinä uudenlaista raparperihyvää.

Ohje suoraan Rajamäen sivulta. Ohjeessa mainittua Liquid Chiliä on haettu sekä S- että K-marketeista, mutta eipä löytynyt. Laitoin vähän peperoncinoa (ital. chilisekoitus) ja yhden vihreän tuorechilin.

Chili-katkarapupasta tuoretomaattikastikkeella

Neljälle

500 g kirsikkatomaatteja
4 valkosipulinkynttä
1 rkl Rajamäen Ekstra-Neitsytoliiviöljyä
suolaa ja mustapippuria
kourallinen basilikanlehtiä
180 g katkarapuja
2 rkl kapriksia
2 tl Rajamäen Liquid Chiliä (tai maun mukaan)
500 g tuorepastaa

Halkaise osa kirsikkatomaateista, jätä osa kokonaisiksi. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota tomaatteja ja valkosipuleita muutama minuutti. Mausta suolalla ja mustapippurilla, lisää hienonnetut basilikanlehdet. Ota puolet seoksesta ja soseuta suurpiirteisesti sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa. Palauta pannulle.

Lisää tomaattien joukkoon sulatetut katkaravut, kaprikset ja Rajamäen Liquid Chili. Anna kuumentua.

Keitä tuorepasta pakkauksen ohjeen mukaan, valuta. Sekoita pasta kastikkeen joukkoon. Tarkista maku ja tarjoile. 

 

Ja jälkkäriksi raparperia ja vaniljajätskiä. Lakritsi sopii mahtavasti tähän. Ohjeen löysin Liemessä-blogista. Helppoa, hyvää, kesäruokaa.

Lakritsi-raparperimuru

3 dl kaurahiutaleita
1 dl emmerjauhoja (tai speltti tai vehnä)
2tl kanelia
1 dl ruokosokeria
100 g sulatettua voita
3 vartta raparperia
3 tl lakritsijauheutta
0,5 dl ruokosokeria (tai maun mukaan)
1 rkl perunajauhoja

Tarjoiluun:
vaniljajäätelöä

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Pese ja pilko raparperit pieniksi. Laita raparperit kulhoon ja sekoita joukkoon sokeri, perunajauho ja lakritsijauhe. Voitele piirakkavuoka ja levitä raparperit pohjalle. Paista uunissa 15min. Tee sillä välin kauramuru. Sulata voi. Sekoita kulhossa kaikki aineet sekaisin ja levitä raparperien päälle. Paista 200 asteessa 30min. Nauti vaniljajäätelön kera.

Niin hyvä, kun on Tyär tullu …

Äitienpäivämuistoja

On äitienpäiväviikonloppu [tästä tulee pitkä, varoitan]. On 30 vuotta siitä, kun olin ensimmäistä kertaa äiti äitienpäivänä. Se ensimmäinen on varmasti ikimuistoinen kaikille äideille. Minulle se tuli mieleen nyt, koska systerin kanssa pohdittiin, milloin aikuisiässä on ollut pisin ”poissa kaupasta” -ajanjakso tai muutoin julkisilla paikoilla käynnistä. Sisaren parin kuukauden karanteeni on kovin erilainen kuin minun parin, kolmen viikon kotoiluni toukokuussa 1990.

Silloin on tainnut olla minun pisin ulkoilematon, ulkona liikkumaton, kaupassa käymätön ajanjaksoni, en ole ihan varma, mutta luulen (en halua palata päiväkirjojeni äärelle), että sitä kesti kolme viikkoa, ehkä vähän yli.

Minun ensimmäisenä ”äitinä äitienpäivänä” en saanut pitää sylissä omaa lastani, pientä yhdeksän kuukauden ikäistä esikoistani. Siksi sen muistan ehkä vielä tavallistakin paremmin. Onneksi sentään olimme kotona molemmat. Miksen sylitellyt? Miksi muistoissa vahvana?

Onhan tästä ollut puhetta… siis siitä, että meille lapsen saanti ei ollut ihan itsestäänselvyys, joten jo raskausaika oli enimmäkseen pelkkää juhlaa, mutta oli siinä myös pelottava, monin tavoin kipeä vaiheensa: raskauden toisen kolmanneksen lopulla jouduin äkikseltään sairaalaan. Syytä oikeasti helv—llisille alavatsakivuille etsittiin liki vuorokausi, oikeasti huusin ääneen kipuja, lopulta minut otettiin sairaalaan sisälle, ja sitten lääkäri totesi, että mitä todennäköisimmin kyse on munuaiskivistä! Ei röntgeniä, ei morfiinia, – koska raskaus. Siis ei myöskään tietoa. Pelkäsimme tosi paljon myöhäistä keskenmenoa. Nyt kun vihdoinkin olin raskaana – ja kaikki menisi! Tuskin unohdan niitä kahta pelokasta, kivulloista päivää ja yötä…. sitten kipu ja kivet luovuttivat. Neljän sairaalapäivän jälkeen pääsin kotiin, enkä enää syönyt viiliä (kuten olin koko raskauden ajan intohimoisesti tehnyt), sillä syyllistin itseni siitä (maitotuotteet – kalkki – munuaiskivet!!!).

Sairaalasta päästessäni minulle kerrottiin, että kaikki kivet tuskin olivat pois, joten lapsen synnyttyä syyskuun lopulla olisi palattava tutkimuksiin… Niinpä, kunhan koliikista ja muista vauvan tulon alkuvaiheen onnen ja itkun hetkistä oli toivuttu, oli aika lähteä jatkotoimenpiteisiin: vapun jälkeisenä sunnuntai-iltana (vierotettuani lapsen, opetettuani miehen ilta- yms. rutiineihin) tilasin taksin ja ajelin sairaalaan. Pehtoori jäi (vain hiukan epävarmana) tyttären kanssa kotiin, ja pärjäsi tietysti mainiosti.

Maanantaina minut leikattiin. Epikriisin mukaan leikkaus kesti kuusi tuntia, oli jouduttu poistamaan yksi kylkiluu (munuaiseni ovat kuulemma turhan korkealla ja vaikeassa paikassa), erinäisiä letkuja lyhennettiin ja liitettiin (tässä syy, miksi tarvitsen jatkuvasti vettä ja vessoja) ja selässäni on 46 senttiä pitkä arpi (oikean puolen lonkasta vasemman puolen lapaluuhun). Ja sitten!! Tiistaiaamuna nuori, reipas jumpparipoika seisoi sairaalasänkyni vieressä: ”No niin, rva S., nyt me aletaan treenaamaan kävelyä ja istumista!” – Ei muuten aleta, ilmoitin tuolle ylipirteälle hyvää tarkoittavalle kaverille. Joka päivä hän kuitenkin jaksoi kanssani treenata, – ja niinpä perjantaina lääkärikäynnillä liki rukoilin, että ”minun on päästävä kotiin, sillä siellä on mies ja pieni tytär, jotka todella tarvitsevat minua” [minua, joka häthätää pystyin kävelemään, saatikka nostamaan yhtään kahvimukia isompaa…] . Ja sain kuin sainkin luvan lähteä kotiin.

[Muutama viikko ennen leikkausta, Hangasojalla.
Tyttären ensimmäinen Lapin mökkireissu.]

Ja mitä tekee esikoinen, minut äidiksi tehnyt tyär, kun kotiudun: huutaa suoraa huutoa! Kuka on tuo vieras ihminen? Tehän tiedätte 8 – 9-kuukauden ikäisten vierastamisvaiheen… Niinhän me sitten kolmisin kävimme levolle. Pehtoori keskellä, ja minä ja vauva itkien molemmin puolin. Lauantaina mies soitti sairaalaan, nyt tarvitaan joko rauhoittavia tai paluu sairaalaan… Sain lääkettä, ja uusi viikko aukeni rauhallisempana, tytär minut äidikseen tunnistaen.

En voinut/saanut liikkua muuta kuin kuntoutuakseni. Saimme muutamaksi viikoksi kaupungilta kodinhoitajan aamupäiviksi: hän teki ruoan koko perheelle, hoiti vauvan, johon ihastui niin, että heidän perheeseen syntyi iltatähti 11 kk meillä olon jälkeen ja melkein täyskaima meidän lapsellemme pienokaisesta tuli, ”on yhtä rauhallinen ja tarkkaileva” luki kortissa, jonka saimme kastajaisten jälkeen. Ehkä tämäkin kertoo, että kodinhoitaja oli aarre! Iltapäivisin Pehtoorin vanhemmat, Pehtoori ja äitini olivat huushollaajina ja lapsesta huolehtimassa. Minä makasin sohvalla, en käynyt ulkona, en kaupassa, en missään. Katsoin VHS:ltä euroviisuja illasta toiseen, sen muistan.

Ja äitienpäivän muistan: leikkaushaavan takia en saanut tehdä paljoakaan, varsinkin kun minulla oli dreeni kyljessä vielä ainakin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Minä vain istuin esikoisen kanssa sohvalla vierekkäin, ja olin onnellinen, lapsesta, terveydestä (tosin sairaalareissulta sain bakteerin, joka vaivasi seuraavat pari vuotta, eikä munuaiskiviongelma suinkaan ollut ohi (ne aiheuttivat lisää sairaalareissuja ja pitkiä lääkekuureja), ja pian olinkin taas raskaana  – -)  ehkä joskus jatkan tästä aiheesta ja tulevaisuudesta. Sillä olinhan vasta 32-vuotias!

Mutta nou hätä! Minulla oli vihdoinkin lapsi, pian toinenkin, siinä välissä saatu virka, ja kaksi (Keminmaa ja Ii) isoa historiaprojektia ja edelleen aie tehdä väitöskirja. Pikkujuttuja! Elämän korkea keskipäivä! Ja äitienpäivä.

[ Kesällä 1990 Nallikarissa. Leikkauksen jälkeen, tyär sylissä.] 

 

Lasten kasvu ruokafriikeiksi

Maaliskuun alussa Katri kommentoi postaukseeni:

”Hei, minullapa on sinulle postausehdotus. Kun olet tuommoinen kokkikolmonen ja ruoan rakastaja, niin miten tämä on näkynyt teillä lastenkasvatuksessa? Mitä teillä syötiin, kun lapset olivat pieniä? Kuinka lapset on totutettu uusiin makumaailmoihin? Tuliko lapsistakin kokkikolmosia?”

Postausaiheista on aika ajoin pahasti pula, joten tämä oli mitä mieluisin kommentti ja ehdotus. Ja haluan ehdottomasti lisätä, että kaikki kommentit ovat ilahduttavia, kannustavia.

Mutta siis, tätä ehdotusta olen työstänyt ja miettinyt. Nyt olen kerännyt omista, Pehtoorin sekä sisareni muistista aineistoa tähän. Myös albumien äärellä olen (taas) tänään ollut.

Lastemme kasvu äidinmaidolla ja kauravellillä ruokituista vauvoista aikuisiän herkuttelijoiksi, hyvän ruoan ystäviksi… lyhyt versio 😉

Äidinmaito, Tutteli-kauravelli (tetrapurkeissa, joissa oli purjeveneen kuva), Piltti-puuro (omena ehdoton suosikki) ja peruna. Niillä pärjättiin aika pitkään. Ensimmäinen askel kohti oikeasti uutta herkkua oli raejuuston tulo mukaan ruokavalioon. Molemmille lapsille maistui muusattu peruna, jonka seassa nokare voita, vähän maitoa ja paljon raejuustoa. Tietysti myös jotain ylikypsää possua luumun kanssa soseutettuna yms. normivauvanruokaa. Ja tytärhän ei lusikkaruokaan opetellessa suostunut syömään mitään, jollei taustalla soinut Rölli – tilipitäppi!

Perunan jälkeen seuraava, jo varhain herkuksi muodostunut, ruoka oli pasta. Makaroni kaikissa muodoissaan. Ja muumikiisseli! Kuutamokiisselin nimeksi vaihdoin ”muumikiisseli” ja hyvin upposi. Ja leipä oli pilkottava ”napposiksi” – tämän kyllä opetti Jäälin mummu. Ruisleipä piti voidella oikealla voilla ja sitten leikata 2 x 2 sentin palasiksi, napposiksi. Taas upposi.

Kun kesäksi 1995 suunnittelimme ystäväperheen kanssa kuukauden reissua Kataloniaan, jolloin oltaisiin viikko sekä mennessä että tullessa rahtilaivalla ja ajelisimme autolla läpi Euroopan. Tähän liittyen olimme ystävien luona viettämässä suunnitteluiltaa, johon kuului luonnollisesti hyvin syöminen.  M. kysyi keittäessään riisiä (johon meidän lasten (S. 5 v. ja T. 4 v.) takia EI saanut laittaa lihaliemikuutiota), että ”mitenhän teidän lapset pärjää, kun eivät syö muuta kuin makaronia voin kanssa…” Sitä minäkin mietin.

Ja sitten poika, jolla oli juuri tuolloin menossa ihan hillitön mielikuvituselämä, ilmoitti muutaman viikon päästä, että ”Mun työkaveri Rane (, joka oli itse asiassa isän työkaveri) kävi Ranskassa”. Kun sitten kysyin, että miten oli Ranen reissu mennyt, Juniori ilmoitti ykskantaan, että muuten oli ollut hyvä reissu, mutta kun Rane ei syö kuin makkarakeittoa, niin piti tulla takaisin  kotiin nälkäisenä.” Että sellaista. Kataloniaan kuitenkin lähdettiin.

[Barcelona, Ramblas, 1995]

Siis me lähdimme kesäkuussa 1995 kohti Kataloniaa ja silloin lasten ruokavalio oli jo laajentunut: pasta voinokareella, lappapuuro, pottuvoi, makaronilaatikko, pinaattiletut, makkara, letut, jätski, ranskalaiset – ja Mäkkäri (Happy Meal, lelu mukana, you know: kiristys, lahjonta ja uhkailu 🙂 ). Niinpä reissussa niinä harvoina kertoina, kun käytiin ”ulkona” syömässä, käytettiin ensin lapset Mäkkärillä (tms.) ja sitten vasta mentiin ”oikeaan” ruokapaikkaan, jossa lapset saivat jälkkäriksi jotain ravintolan herkkua (jätksiä, kakkua, marjajuttuja..) silloin kun aikuiset söivät omia ruokiaan. Ja hyvin toimi.

Näinä tarha- ja alakouluvuosina yritin opettaa/ehdottaa kaikenlaista, ja jotain aina upposikin, mutta eipä mitään merkittäviä uutuuksia. Kuitenkin … kun pidettiin rapukestejä äidin ja systerin kanssa, lapset olivat innolla mukana ja söivät. Jouluna meillä ei silloinkaan ollut kinkkua, mutta lapset halusivat herkkuaan: lihaperunasoselaatikkoa, jota sitten tein leivinuunillisen. Myös joulupasta on meillä kaikilla hyvin mielessä. Siihen aikaan Oulusta ei saanut kuvioituja jouluaiheisia makaroneja, joten oli muistettava työreissuilla niitä Helsingin Stockalta roudata. Toki synttärikakut ja jätskit ja hedelmät kelpasivat.

Pian makumaailma laajeni, lapset oppivat käyttämään hyväkseen vanhempien vierasiltoja: kun viinikerho tai kalaasiporukka tai muuten ystäviä tuli meille kylään (tapahtui about kolme kertaa vuodessa) oli lapsille tiedossa pizzaa, vuokravideo, Karkkipussissa käynti ja kaverit yökylään. Eli ruoka oli jo silloin myös lapsille sosiaalinen tapahtuma. Ja olihan se meillä aina ollut: minun/meidän lasten kasvatuksen peruspilarihan on ollut, että joka päivä syödään yhdessä.

Joskus ala- ja yläasteen vaiheilla/vaihtuessa perheessä tuli tavaksi, kun minulla alkoi oikeasti olla aika mahdottomasti töitä ja pitkiä päiviä, että lähdettiin joko torstai-iltana tai perjantaina töistä palauduttua koko perhe kauppaan hakemaan viikonlopun ruoat ja erityisesti perjantain herkkuillan tarpeet. Ei siis mitään ”oikeaa ruokaa” vaan jokainen sai ostaa omia herkkujaan, naposteluruokaa: lapsilla poppareita, patonkia, Baby Bel -juustoja (tyttären erityinen herkku), pikku prinssejä, dippejä, sipsejä… meillä aikuisilla juustoja, rustiikkileipää, erikoishedelmiä, pateeta, prociuttoa, fetaa, oliiveja…. ja näihin iltoihin alkoi vaivihkaa tulla toiveita crepeistä, grillimakkaroista, kuppikakuista…

Ehkä olennaista (minkä kannalta? 😉 on, että lapset ovat olleet mukana syömässä, juhlassa ja arjessa.
Halusivat tai eivät. Mutta yhdessä on syöty.

Pasta Bolognese alkoi olla ykköstoive kotiruokalistalla. Tässä vaiheessa jo kaikkia ruokia maistoivat, moniin oppivatkin. Ja totta puhuen, en niin kovin kummoisia edes kokkaillut. Poronkäristys ja kasvislasagne ehkä eksoottisimmat, mitä oli tarjolla.

Reissuissa lapsistakin oli huippua lähteä illalla hyvin syömään, mennä ravintolaan, istua rauhassa, valita ruoat. Pehtoori muistaa edelleen, kuinka Juniorin kanssa Helsingin reissulla olivat pihvillä (Vespa Erottajalla) ja poika about kahdeksan vee, oli itse vinkannut tarjoilijalle: ”Hei, saisinko pihviveitsen?” Yleensäkin aika pieninä tekivät itse tilaukset, jopa in english,… Puerto Ricossa Kanarialla 90-luvun alussa etsivät kaupasta uudenlaisia karkkeja, mutta myös jätskejä, makkaroita, leipiä ja pullia.

Ja sitten jossain vaiheessa – tätä on nuorison kanssa viimeksi jouluna pohdittu – alkoi olla niin, että myös lapsille alkoi olla tärkeää, mitä on tarjolla heidän synttäreillään tai jouluna.

Siis: jossain teini-iässä alkoi kiinnostus, avarakatseisuus, ennakkoluulottumuus ruokaan lisääntyä. Aikuistuessa, varsinkin reissujen myötä, innostus uusiin makuihin kasvoi. Mutta ei mitään gourmandeja ole meidän muksut lapsina olleet. Tosin joskus ihmettelivät, että kaikki eivät tiedä rapukesteistä, fonduesta, saatikka blineistä. Nyt ovat, – ruokafriikkejä. Arvostavat ja tykkäävät ruoasta, yhdessäolosta ruoan äärellä, ruoalla rakastamisesta, välittämisestä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana molemmille ruoka on tullut isoksi osaksi elämän nautintoja ja sosiaalista kanssakäymistä. Muutenkin kuin perheen kesken. Mutta ilolla olen ottanut vastaan sen, mitä tytär viime joulun allakin sanoi: ”Hyvä jouluruoka perheen kanssa on ainoa joululahjatoive.” Kampasimpukat ja mätimousse, korvasienimuhennos ja hiiligrillattu entrecote ovat jatkuvasti toivelistalla.

Juniori on ruoanlaittaja, Tyärkin toki osaa, ja laittaakin, mutta se ei ole hänelle mikään ”juttu” vaikka kaikkea hyvää arvostaakin.

Tässä näin lyhyesti… 😉

Virtuaalielämää

Korona muuttaa maailmaa, ja myös ajankäyttöä ja ainakin minulla myös surffailukohteet ovat muuttuneet. Valokuvaajien monet yhteisöt ovat jääneet taka-alalle, vain yksi pysyy päivittäisellä listallani. Tänään ei katseltu Pietarinkirkon Urbi et Orbi-pääsiäisjuhlallisuuksia, mutta pian (klo 20) alkaa Andrea Bocellin livekonsertti Milanon Duomon aukiolta!  Klikkaahan, lähde sinäkin konserttiin!

Vielä mainostan View from my window -kuvavirtaa…  Tiina oli jo reilu viikko sitten laittanut kommentin, jonka löysin suodattimen takaa: ”Kiitos Reija ’Näkymä ikkunasta’ vinkistä! Ihana selata kuvia ja vie ajatukset pois tästä eriskummallisesta ajasta. Lähes kuin olisi matkoilla ja katselisi maisemia majapaikkojen ikkunoista 🙂” Kiitos kommentista, ja juuri noin minäkin tuon kuvavirran ääressä koen. Mielikuvitus lähtee liikkeelle, usein ajattelen, millainenhan ihminen on kuvan lähettänyt. Joka päivä tovin noita kuvia katselen ja mietin.

Toinen kuvavirta, joka tekee hyvän mielen, on Museokortti-kirjeiden myötä levinnyt ”karanteenitaidetta”-haaste. Se on sekä Facessa että Instassa  Selaimella voi seurata vaikka omaa Instagram-tiliä ei olisikaan. Muutamia todella upeita toteutuksia!

Suomalaisten artistien, Toivon kärki-porukan videon Uuden edessä olen eilisen aamun jälkeen kuunnellut ja katsellut ainakin kymmenen kertaa. Se pitää oikeasti myös katsoa. Voisinpa käyttää sellaista muotisanaa kuin voimaannuttaa tämän äärellä. Ainakin siitä tulee sellainen olo, että kyllä me tästä selvitään, kyllä tämä tästä, yhdessä.

Tänään myös tähän asti paras internetin mahdollistama juttu oli perhepäivällinen. Pikkuperhe tuli meille ja tytär Vetehisen kujalla: Skypellä yhteys ja meillä oli yhteinen pääsiäispäivällinen!

Apsu, jolla on ollut oikeasti ikävä kummitätiään, ei oikein tiennyt, miten päin olisi ollut. Enimmäkseen kieltäytyi katselemasta läppäriltä kuvaa ja juttelemasta. Kun yhteys sitten puolentoista tunnin jälkeen katkesi, eikä saatu kytketyksi uudelleen ja päätimme luopua, oli poika selkeästi pahoillaan… Eevikselle juttu oli ihan käsittämätön.

Me maistelimme myös viinit. Tyttärelle kustansin maisteltavat viinit ja pääsiäisen ruokatarpeet, joten myös hän osallistui taistingiin. Täällä meidän päässä onnistuimme järjestämään maistelun ”sokkona”. Miniä ei punaviiniä juo, mutta tuoksutti ja tunnisti viinit jo tuoksun perusteella. Autolla ollut Juniori maisteli tilkkaset. Me Pehtoorin kanssa sitten vähän enemmänkin kuin maistelut. Ja toki tunnistimme, ja pidimme. Varsinkin toisesta. 😉

Viinikerhon kanssa siirsimme virtuaalimaistelun huomiselle, sillä muillakin se oli parempi päivä. Meillä on siis Pehtoorin kanssa puolikkaat huomisellekin, joten kirjailen huomiseen postaukseen sekä perheen testauksen tuloksen että viinikerhon kommentit.

Huomiseen, hyvät virtuaaliystävät!

Räntäsateesta yhteiseen ruokapöytään

Täysikuusta ei aamuvarhaisella ollut jäljellä kuin huonosti nukuttu yö. Pihavalo, kausivalo, omppupuuvalo, jouluvalo tai mikä ikinä lieneekään, – ja pimeys ja räntäsade. Valkoista lunta sentään vielä, mutta päivän kuluessa kauniit hanget ovat laskeutuneet, huura puista lähtenyt.

Aamun oman sisäisen mökötyksen jälkeen kuitenkin heräsin ajatukseen, että tänäänhän on juhlapäivä! Tyär tulee kotikotiin. Ja koskapa pidennetyn viikonloppunsa aikana aikatautu Juniorin työvuorojen ja meidän menojen kanssa on sellainen, ettei yhteiselle ruokapöytään istumiselle ollut mahdollista muulloin kuin tänään, niin minähän sitten kokkasin tänään. Merkillistä tupulointia oli koko kolmen ruokalajin värkkääminen, mutta lähti meillä nälkä.

Parasta oli ehkä ”Peltipiirakka ja jokirapu-lohisalaatti. Ohje on täällä.

Vielä parempaa olisi ollut, jollei piirakka olisi (minun aikataulujen väärin lukemisen vuoksi) ehtinyt jäähtyä ja jos jokiravut olisivat olleet hyviä. Mutta maistui se näinkin.

Ja parastahan meistä oli, että oltiin kaikki saman pöydän ympärillä, – paitsi että Naana ja Apsu olivat välillä lattialla, pöydän allakin. Onhan heillä tämän ”kattohommia” perinne jo pari vuotta vanha. Apsu oli päiväkodissakin kertonut, että kummitäti tulee tänään, ja oli sitten papan kanssa lentokentällä vastassa. On pitkin syksyä lähetellyt ääniviestejä Helsinkiin, että ”kuuleppa kun mulla on vähän ikäväkin sua”.

Ikävä on ollut meillä muillakin, kesällä viimeksi nähty. Nyt on päällimmäiset kuulumiset vaihdeltu, ja monta yhteistä päivää edessä.

 

Levollinen lauantai

Ihan mahdottoman levollinen päivä tänään. Nyt kun mietin niin ei tämä poikkea niin monista monista päivistä: posteja, pyykkiä, pyöräilyä, kaupassa käyntiä, satunnaisia (erinomaisen vapaaehtoisia) kotihommia, kuvailuja, kuvien tekemistä, hyvää ruokaa (ahvenfileet saivat pinaattikruunun 😉 ), hyvää punaviiniä, eilisen Vain elämää -jakson katselu ja ”formaattiin kuuluvat kyyneleet”, iltasadetta.

Mietin, miksi niin mukava olo? – Ehkä se on vaan asennekysymys. Ehkä se on tämä paikka elämässä, juuri tämä päivä, jolloin ei akuutteja huolia, ei murheita, ei kolotuksia, ei kaiherruksia. Juuri tänään ei mitään, mitä olisin luvannut, ei mitään mitä minulta odotettaisiin. Ihan vaan olen oleskellut. Ja olennaista, että olen sen hoksannut. Siitä se leppoisuus. 😉

Tuosta tämän päiväisestä viinistä, joka nautittiin ruoan jälkeen, – punaviini kun ei noille ahvenfileille oikein sovi, – oli tänään Linnanmaan Alkosta ostamani (kuinka ollakkaan Juniorin suosittelema) Torresin uutuusviini, joka ei olekaan Kataloniasta kuten Torresin viinit yleensä, vaan Riojasta. Altos Ibericos.

Voisin väittää että Juniori on jo pienestä oppinut torresille…  KLIKS.

VIinistä puheenollen: huomenna päättyy kesäkuvakisan vastausten jättöaika. Monia hyviä vastauksia on jo tullut, ilahduttavat minua, kiitos niistä. Vielä huomisen ehdit miettiä vaikka hupavastauksia ja postitella. Ja yksi mahdollinen palkinto on pullollinen kuohuviiniä.

Hiljalleen hiljenee

Koti on hiljennyt, jääkaappi tyhjentynyt, juhlat ohi.

Olen saanut kokata ja kestitä, mikä toki on minulle mieluista. Mielelläni hemmottelen läheisiä herkuttelulla, jonka päälle ymmärtävät. 😉 Juhannus, mökkiviikonloppu, jolloin tytär oli mankelimatkansa loppusuoralla huilaamassa ja voimaantumassa mökin ruokapöydässä, saunassa ja levossa, seruraavana viikonloppuna äidin ”kesäretki” Rantapeltoon ja samalla muitakin ruokavieraita (= perhettä) ruokapöydässä, keskiviikkona viinikerho, eilen Juniorin valmistujaiskekkerit,  — olkoonkin, että ovat olleet aika pienimuotoisia kinkereitä, mutta yhtä kaikki: nyt minulla on toviksi (ainakin viikoksi!!) kokkausinto (ja nimenomaan siihen liittyvä roudaaminen ja suunnittelu) hiipunut.

Mutta kuinka onkaan jo ikävä … Olisi Tyär voinut jäädä vielä, Apsukin toiseksi yöksi, ja pikkuperheen kanssa, nyt kun Juniorillakin on lomaviikko, olisi voitu joku päivä porukalla grillailla etc. Semminkin kun ehkä jopa hieman lämpenee. Mutta nyt Mum´s Hotellissa ei ole enää vieraita eikä omia.

Apsun yökylä sujui hyvin. Ja heti herättyään aamuseitsemältä ilmoitti papalleen, että nyt mennään saunaan. ”Miesten vuoro” oli jo ennen aamiaista. Aamiaisen jälkeen kummitäti (ja mummi) saivat jakaa sen riemun, että vihdoin haettiin autotallin hyllystä ”aarrearkku”, josta on puhuttu jo kauan. Iso muovinen arkku on täynnä Esikoisen ja Juniorin Legoja, joita ei ole hävitetty, ei myyty, ei kierrätetty ja joista on vain pieni kenkälaatikollinen aiemmin haettu käyttöön. Tänään oli sitten aika avata koko arkku! Siinäpä se aamupäivä vierähti.

Sitten oli aika Apsun ja papan viedä Tyär asemalle, tänään kohti Helsinkiä juna kulki ajallaan toisin kuin tänne päin tullessa perjantaina. Samaan aikaan minä kävin lenkillä pyörällä ja kävelemällä Ainolan puistossa, hautausmaalla ja Oulujokivarressa, ja tuntui jo hieman lämpenevältä.

Iltapäivällä vielä rääppiäisistä iso kattaus, joten Apsun vanhemmat ja sisko sekä (varhaisteini) tätinsä tulivat syömään. Ja voi kunpa olisitte nähneet sen ilon, mikä kahdeksan kuukauden ikäisellä Eeviksellä oli kun näki veljensä, jota oli kuulemma kotona etsiskellyt. Ja kuinka Apsu halasikaan siskoaan. Ja kuinka halusi kaikille esitellä hienon majan, jonka tätinsä olohuoneeseen oli rakentanut, ja jossa Apsu oli yönsä nukkunut. Ja siellä piti mumminkin käydä vielä aamupäivällä vähän lukemassa Apsulle…  😉

Nyt on iso osa kesän juhlahetkistä vietetty, nyt nautiskellaan olosta ja elosta vähän tasaisemmin…

Valmistujaisjuhlan päivä

Tänään on ollut juhlapäivä. Vietimme pienimuotoisia valmistujaisia. Viimeinkin.

Juniori halusi viettää insinööriksi valmistumistaan perhepiirissä ja nimenomaan siten, että myös systerinsä olisi paikalla. Kun alkukesän pyörän selässä polkenut Esikoinen oli kotikotosalla ja Juniorilla alkoi kesäloma oli aika juhlia.

Ja Juniori kutsui sitten lopulta myös parhaan kaverinsa (kahden hengen samppanjakerhon V:n), niinpä meitä oli kuusi aikuista sekä Apsu ja Eevis juhlapöydässä. Olin koettanut parhaani mukaan kokkailla kaikkea Juniorin mieluista: alkupaloissa ottaen huomioon mieltymyksensä samppanjaan. Ajattelin, että avaamme juhlan kunniaksi jonkin erinomaisen vuosikertasamppanjan … ja mitä tekee poika? – Tuo tullessaan Jerobeamin: Heikkisen Kallea (Charles Heidsieck) kolmen litran pullon!!!

Oli sellaisen tilannut Saksasta jo toisen opiskeluvuotensa lopulla, ja päättänyt että sitten valmistujaisissa se avataan. Olipa mukava, että vanhemmat saivat olla siinä seurassa, jossa se tapahtui. Sitten perheen kaksi koneinsinööriä (isä ja poika) kilistelivät siinä kuin me muutkin, ja sitten söimme.

Sitruunakakun (joka ei oikein onnistunut) lisäksi jälkkärinä oli suklaamoussea. Se onnistui.

Aika monenlaista oli muutenkin tarjolla. Höpötimme, vuorotellen höpötimme lasten kanssa, viimeistelimme ruokaa, söimme. Ja mukavan illan lopuksi Aatu jäi kuin jäikin yökylään, kuten oli jo viikolla luvannut. Kun kerran ”Saanakin on”.

Valmistujaiset ovat hyvä vaihe elämässä. Yksi etappi prosessissa. Ja niin se vain meidän Juniorikin, varasijalta AMKiin päässyt, nyt jo kahden lapsi isä, melkein koko opiskeluajan duunia tehnyt, hieman tavallista vanhempi valmistuja, on koulunsa – ainakin tällä erää – kunnialla läpi saanut. Hyvällehän se tuntuu.

Mankelimatkaajan palautuminen

Mökillä tällä erää viimeinen päivä oli eilen. Mankelimatkaajan eilisen onnistuneen maaliin pääsyn jälkeen, kun Nuorgamista iltapäivän lopulla palasimme mökille, saunoimme ja söimme, nautimme samppanjat, vielä viiniäkin. Harmillisen maailmanlaajuisen netin takkuilun vuoksi vähän tuskailimme tyttären kanssa blogipostausten parissa, ja kun ne saatiin tehdyksi, oltiin aika kypsiä unille. Kolmeviikkoisen polkutaipaleensa tehnyt tytär sekä kuitenkin, ainakin vähän, huolessa myötäelänyt äiti, olivat aika varhain kypsiä nukkumaan. Pehtoorihan nyt on iltauninen periaatteessa aina, joten mikseipä eilenkin.

Heräsimme viileään aamuun ja valmiita lähtemään kohti Oulua. Matkalla tyttärelle vielä tuli viestejä ja onnitteluja, vielä juteltiin projektistaan ja sen onnistumisen perusteista, ja aika monta kertaa Rovaniemi – Sodankylä välillä Tyär totesi ”tämä mäki oli kyllä aika rankka” tai ”tässä tuuli vastaan niin kovasti, että alamäessäkin oli poljettava”. Ja minä katselin taas olemattomia pientareita ja melkoisen vilkasta liikennettä (asuntoautoja ja rekkoja) ja olin hyvin, hyvin tyytyväinen, että nyt oltiin jo matkalla kohti kotia ja Suomen läpi polkenut mukana autossa ja pyöränsä telineessä auton takana.

Emme kuitenkaan ihan suoraan Ouluun tulleet. Jo melkein perinteinen (onhan viides kerta jo perinne?) heinäkuinen lounas Kukkolaforssenilla oli tänään ohjelmassa. Esikoinen ei ole koskaan ajellut Haaparannasta Ruotsin puolta pohjoiseen (n. 15 km) saatikka käynyt Kukkolaforssenin lounaalla, mutta tänään oli aika sille. Vahinko, että paikan päällä tihuutti vettä, mutta eihän se sisällä haitannut. Toinen vahinko oli, että ravintolan lounasbuffetista olivat kalaruoat poistuneet. Aiemmin siellä on ollut silliä, savusiikaa, lohta, muikkuja, milloin mitäkin toinen toistaan parempaa kala-alkupalaa. Ei ollut enää. Salaattipöytä oli kyllä tästä huolimatta runsas ja makoisa. Pääruokavaihtoehtoja kaksi, lounaaseen kuului myös alkukeitto ja jälkkärikahvit. Paikka on viehättävä, mukavasti ruotsalainen. Ja koko lysti oli 160 Skr eli alle 17 euroa. Edelleen voidaan suositella.

Ja säästäminen 😉 sen kun jatkui. Ajelimme Haaparantaan. Ja Systemiin. Ensi viikon viininmaistiaisia ja elokuun kalaaseja varten roudasimme viinejä, ja Coopista vähän herkkuja.

Illansuussa vehreällä kotipihalla. Hassua, että lapsi ei halunnut sitten pyörälenkille lähteä. Minä halusin. Olipa mukava, kun parin autossa istumispäivän jälkeen pääsi taas ulos.

Pitkän matkan ilta

Tänään maali. Helpotus ja huokaus.

Aamusella heräsimme hyvinkin ajoissa: sapuskan esivalmisteluja (lettutaikina turpoamaan, korvasienten ryöppäys etc.), retkikorin pakkaus, lämpimiä, kuivia vaatteita ja kengät kassiin ja eikun menoksi. Ensin Ivaloon, hakemaan kukkalei (tai voitonseppele tai miksi sitä haluaakaan nimittää).

Ja sitten kiihtyvässä sateessa kohti Suomi-neidon päälakea. Sinnehän se tytärkin on menossa. Lähtenyt aamusella Utsjoelta. Meillä matkaa liki 250 km, hänellä alle 50 km. Me autolla, mutta Tyär pyörällä. Viimeinen päivä kolmen viikon projektistaan, ja huoltotiimillekin tärkeä päivä. Pehtoori ajoi mennen tullen, ja minulla oli toive samalla reissulla nauttia maisemista ja kuvailla yhtä sun toista. Kuvatoimistotarpeisiin olisi ollut monta suunniteltua kohdetta, … mutta kun

Kaunispään pohjoispuolella ”vain” sumua, ja sitten Ivalon jälkeen – koko päivän – rutkaa sadetta. No meillehän se merkitsi vain kuvauskelvotonta keliä, tyttärelle vielä viimeisille kilometreille asti astetta – tai parikymmentä astetta – tavallista tiukempaa taivaltamista.

Mutta kuinka olimmekaan yhtä aikaa Nuorgamissa! Juuri kun mankelimatkaaja oli kunnan rajalla, olimme samalla suoralla.

Ihan Norjan (ja EU:n) rajalle asti (siis Nuorgamin pohjoispuolelle) matkansa jatkui. Vasta sitten pysähtyi, ja salli tulla kukitetuksi ja sitten oli valmis  samppanjalasillisen nauttimaan: takanaan 1558 kilometriä ja kolme viikkoa polkemista. Ja kyllä oli helpottunut hymy ja olo.

Melkoinen pentu on meillä. Niin iloisia puolestaan ja ylpeitä olemme.

”Tuolta tulin!”

Hakaniemen rannasta tänne!

Ja sitten paluumatka mökille. Eikä se sade mihinkään loppunut. Utsjoella on oma eksoottinen raitti, Tenojoki-varsi on kaunis, Utsjoen kirkko ja kirkkotuvat ovat aika ainutlaatuisia, Kaamasentiellä on kuvauksellisia maisemia, – silloin kun näkee jotain. Eipä siis muuta kuin ajelimme, emme kuvailleet, emme turisteilleet, kuten aie oli ollut, mutta saimme kuunnella tyttären kokemuksia ja tuntemuksia, varsinkin tästä Oulun pohjoispuolisesta taipaleesta.

Mutta yhtä kaikki ”Mankelimatka läpi Suomen” on nyt tehty. Eikä ketään hämmästyttäne, että mökillä oli rantasauna ja erityisesti polkijan herkkuruokia päivällispöydässä.

Ja Mankelimatkan loppusuora (ja koko reissu) on täällä:

KLIKS.