Vanhemmuus – Tuulestatemmattua

Koulunkäyntimuistoja

Nyt kun ainakin Suomessa on menossa autobiografisten romaanien ja myös tavallisten elämäkertojen buumi (”kaikki” julkkikset ja kirjailijat ovat korona-aikana työllistäneet itsensä kirjoittamalla omasta elämästään) ja kun olen niistä monia lukenut, olen tullut kiinnittäneeksi huomiota seikkaan, jota en ennen ole juuri pohtinut, en aatellutkaan.

Monessa kirjassa, niin elämäkerroissa kuin fiktiivisissä romaaneissakin muistellaan/kerrotaan siitä, kuinka vanhemmat auttavat lapsiaan koulutehtävien teossa, kuulustelevat läksyjä, preppaavat kokeita varten tai ainakin patistavat ja valvovat, että lapset käyttävät päivittäin tarpeeksi aikaa koulukirjojen ja vihkojen parissa. Vaikuttaa siltä, että se on ollut ainakin sodanjälkeisen sukupolven kodeissa tapana, ainakin kaupunkilaiskodeissa ja sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat itse ovat saaneet muutakin kuin oppivelvollisuuden mukaisen koulutuksen.

En muista, että oltaisiin ystävien tai yliopiston työkavereiden kanssa aiheesta koskaan aiheesta keskusteltu.

Omassa lapsuudessani tai keskikouluvuosina tällaista vanhempien valvomaa, saatikka avittamaa, läksyjen tekoa ei isommasti ollut. Kansakoulun kolmosella, kun oli kertotaulun opiskelu, äiti piti huolen, että sen selvitin kerralla, sen hän kuulusteli ja kyseli tarkasti ja tiukasti. Joskus ruotsinkokeisiin sanoja kyseli: ruotsi kun oli minulle heti fysiikan jälkeen se vaikein aine.

Ja matikka: keskikoulun vitosella (nyk. ysi luokka) äiti hommasi minulle yksityisopettajan! Huh! Se olikin kyllä varsinainen tyyppi: matikan opiskelija, joka melkein vaati, että minun pitäisi teititellä häntä. Kävin (muistaakseni) yhden kevätlukukauden hänen luonaan Tuirassa olleessa opiskelijaboksissaan. No en sitten silloinkaan ehtoja saanut. En ruotsista enkä matikasta.

Mutta eihän minun koulumenestykseni nyt mitään raposta ollut. Kansakoulun päästötoikkarin keskiarvo oli kahdeksan, mutta yleensä aina lähempänä seiskaa, ei kai kertaakaan sen alle: äidinkieli, historia, uskonto, psykologia, maantieto, terveystieto ja urheilu!! olivat kiitettäviä, joten kielten ja matikan surkeat numerot eivät päässeet hallitsemaan.

Eikä vanhemmat meidän (veli ja systeri olivat kyllä minua parempia koulussa) läksyjen tekoon puuttuneet, eivät ainakaan minun. Vanhemmilla tai siis isällä, kun ei itsellään juuri ollut koulutusta, joten ehkä siksikin vältyimme patistelulta ja läksysulkeisilta.

Äidin kansakoulu- ja vielä jatkoluokatkin olivat sotavuosina varsin repaleiset, välissä vielä kaksi vuotta Tanskassa, mutta hän kyllä sitten jo yli parikymppisenä (”olin luokan vanhimpia”, kertoi äiti) pyrki ja pääsi kauppakouluun ja kauppaopistoon. Omana aikanaan, naisena ja evakkotaipaleen jälkeen kunnianhimoinen tavoite ja arvostettava saavutus. Sukunsa ensimmäinen opistotason koulutuksen hankkinut. Eikä varmasti saanut apua vanhemmiltaan eikä sisaruksiltaan.

Isä (joka tänään täyttäisi 92 v.) ei koskaan saanut edes kansakoulun päästötodistusta. Sotavuosina nuoret pojat saivat jättää koulun kesken jos menivät töihin, työvelvollisuuden kaltaisiin hommiin. Ja isähän meni. Mutta ei se merkinnyt, etteikö olisi osannut laskea ja kirjoittaa – aika hyvinkin jo nuorena, kuten vastikään huomasin hänen yli sadasta kirjeestään äidille 1950-luvulla.

Mutta ei meillä kotona kuitenkaan mitään oppinutta meininkiä ollut, ei akateemiselle opintielle ohjaavaa, – yrittäjyys oli se, mihin lasten toivottiin kasvavan. En kyllä osalleni läksykuria kaivannutkaan, enkä edes avitusta kouluhommissa.

Mitenhän lienee oltiinkohan meillä ihan poikkeuksellisia?

Kun näitä rupesin miettimään piti mennä omalle ”Kouluvihkoja, kokeita, aineita YMS” -laatikolleni. Iso pahvilaatikko on täynnä kaikenmoista. Mm. se ruotsin koe, josta sain 3- ja huom. ope oli vetänyt miinuksen jatkumaan konseptin takasivulle asti. (ja huom. arvosteluasteikko oli 4 – 10). Oli siinä sitten yliopistossa ruotsin kurssilla vuosi kuljettava ja töitä tehtävä, että sai pakollisen kandia varten vaadittavan ”virkamiesruotsin” suoritetuksi.

Laatikosta löytyi myös neljännen luokan maantiedon tehtävävihkonen/kansio, jossa oli monia ajankuvaan kuuluvia juttuja. Se, miten asioita opetetaan, kertoo paljon myös ”opettavasta tahosta”. Siis se, miten Suomessa esim. 60-luvulla opetettiin maantietoa tai historiaa, kertoo melkoisesti myös Suomesta ja siitä maailmankuvasta, jota koululaitoksessa haluttiin opettaa ja jakaa. Sen verran (lopulta hyvin vähän) seurailin omien lasten oppisisältöjä, että 30 vuodessa muutoksia oli tullut paljon. Niin opetukseen kuin maailmankuvaankin.

Selvästikin minulla on ollut ihan uudet Penol-tussit näitä tehtäviä tehdessä. Tai sitten olen jo kansisvuosina hoksannut, että minulla on hyvä näkömuisti. Minun yliopisto-opintojeni muistiinpanoissa oli myös tällaista värikirjoa. Ainakin muistiinpanojen alleviivaukset tein eri väreillä: se auttoi muistamaan.

Saksan ja Unkarin kansanluonteen määrittelyt (lisätyt nuolet) ovat mielenkiintoisia. Kaikista muistakin (eurooppalaisista) kansoista on omanlaisensa luonnehdinnat. Olen aika varma, että tällaisia tyypittelyjä ei enää koulukkaille opeteta.

Maisemia etsiessä, muistoissa kulkien

Kaunis, mutta kylmä aamu. Keksin kaikkea pientä hommaa aamupäiväksi odotellen sään lämpenemistä ja sitten toiveikkaana pakkasin kameran pyörän satulalaukkuun aikeena kuvailla rannoilla ja kaupungissa keväistä Oulua.

Merenrantaan ja Nallikariin ensimmäiseksi. Olipa siellä myllerrys: koko ranta sekaisin, raksatyömaita, Vauhtipuiston uudelleen pystytys, likaisia hankia. Ja se on sentään ollut yksi lempparipaikoista, paikoista, jossa voi antaa mielen rauhoittua, nauttia seesteisestä maisemasta. Tänään vaikutus aika lailla päinvastainen.

Enkä myöskään keskustasta, en hautuumaalta, en jokivarresta mitään kevätsunnuntain levollisia kaupunkimiljöökuvakulmia onnistunut löytämään. Kunhan pyöräilin lämpimikseni.

Ja kuuntelin Katri-Helenan elämäkertakirjan loppuun. Sepä oli aika hyvä. Olisi vaan kannattanut antaa jonkun puheammattilaisen/näyttelijän lukea sen: Katrin laulava, vähän mairea tai ylinäyttelevä luku häiritsi aluksi niin paljon, että harkitsin lukevani e-kirjana. Mutta menihän se sitten.

Aika reippaasti laulaja tuulettelee ja kertoo elämänkokemuksistaan. Ja tämänkin kirjan, kuten monien muidenkin viihdetaiteilijoiden/näyttelijöiden/julkisuuden henkilöiden (ei poliitikkojen tai tieteentekijöiden) elämäkertojen myötä heräsi paljon muistoja esimerkiksi omasta 60- ja 70-luvusta. Ja tämä herätti paljon muistoja myös äidistä. Äiti tykkäsi Katri-Helenasta ja tämän iskelmistä. Ovathan ne olleet tanssipaikoissa paljon soitettuja – ja äiti tanssi!

Ja muitakin muistoja heräsi. Onhan ”Anna mulle tähtitaivas” yksi tärkeä biisi minun elämässsäni. Minulle se on meidän Junioriin liittyvä laulu, T:n laulu. Uudenvuoden aattona 1994, jolloin poika oli vajaa kolmevuotias, hän lauloi sitä ja tanssi! Se hetki oli muutenkin tärkeä minulle, yksi vähän vaikea käännekohta. Kuopuksen laulellessa ja tanssiessa tämän tahtiin sain lohtua ja – loppujen lopuksi – onnen kyyneleet silmiin.

Biisi, joka minun maailmassani on tyttären biisi, on J. Karjalaisen ”Hän”. Täällä selitys, mihin se liittyy.

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Vanhemmuus

Yhdenlaiset lapsenjuhlat

Siitä on pian 32 vuotta, kun olin OYSin osastolla 11, jonka huoneen numero seitsemän viereisellä pedillä (tosin jouduimme päiväksi käytävällekin, oli näet keväruuhkaa) oli tuore äiti, joka oli ensimmäisensä edellisenä yönä synnyttänyt, kuten minäkin toiseni.

Muutamana päivänä jutellessamme huomasin hänen olevan kovin hädissään maailman tilanteesta: pankkikriisi, luisuminen lamaan ja työttömyyteen, öljykriisi ja Persianlahden sota, nimenomaan tuo sota … Hän (minua vuosia nuorempi) kyseli, eikö minulla ole ollut huoli ja murhe, kun ”tällaiseen maailmaan uusia lapsia synnytämme, miten tulevat vauvamme ikinä pärjäämään? Joutuvat pienet poikamme sotaan, ei tulevaisuutta, … ”

Juuri silloin olin vähiten ikinä huolissani siitä, miten vastikään (vallan nopeasti!) maailman tupsahtanut Juniori tulee maailman menossa pärjäämään. Mikä kriisi, mikä sota? – Hei, meillä on kaksi tervettä poikaa sylissämme, ei mitään hätää, eikä huolta enää nyt!

Niin on 32 vuotta kulunut. Eivät ole olleet vuodet vailla huolta Juniorin elämänmenosta, eivät vailla huolta maailmanmenosta (tosin juuri tänään taas vähän valoa siltäkin osin! Ollaan jo ihan Naton kynnyksellä ja naapurissa pidätysmääräys!), mutta enimmäkseen kuitenkin vain kiitollisuutta.

Vaikka toisin oli lääkäri aikanaan sanonut, me saimme kuitenkin lapsen ja sitten vielä tämän toisenkin, jonka synttäreiden etkoja on tänään vietetty.

Juniori ja R. sekä tietysti muksut olivat juhlapäivällisellä. Oikeastaan koko päivän puuhailin asian eteen jotain, mutta silti ei niin hyviä makuja kuin olin tavoitellut. Apsu oli ainoa, joka rohkeni ilmoittaa, että kakussa ”päällinen suklaakuorrutus oli hyvää, muuten ei”. Olen samaa mieltä. Perinteinen, meidän perheen klassikko, kaikki suuret juhlat kruunannut ´Italialainen suklaakakku´ ei ollut sellainen kuin pitäisi (ja hyvänen aika, minähän olen tehnyt tämän oikeasti ainakin sata kertaa, tai noh, viisikymmnetä). Mutta menihän se tänäänkin.

Menussa ei ole kirjattuna meidän ´amuse-bouche´ tai siis: poppareita (lastenjuhlathan nämä!), sipsejä (mummi, miksi näitä, nämä ei oo hyviä! – mutta olivat synttärisankarin lemppareita), home-made (tölkistä kotona paistettuja) croissanteja kutunjuustotäytteellä – aika hyviä franciacortan kanssa! 🙂 Lapset tykkäsivät paljon – ihan ilman kuohuviiniä. Lapsista on mukavaa kippistellä cokiksella ja pipsapossulimpparilla muovisista pikarilaseista. Edelleen kieltäydyn ostamasta skumppapulloon pakattua muumimehua. Lapsille limpparia kun ovat vielä lapsia; skumppaa tai edes sen näköistä sitten, kun ovat paljon vanhempia. Mutta juhlalasit voi silti olla. Juhlaa kaikille!

Pitkään punnitsin, mitä punaviiniä karitsanfileille. Kahdesta vaihtoehdosta päädyimme tähän. Nyt kun se ainokainen on viinikaapista tyhjennetty, lienee hankittava uusi kypsymään. Se ON hyvä punaviini. Australialainen Saperavi ei ole ihan tavallinen valinta. Ehkä tilaan sen jo pääsiäiseksi – sopii varmasti lampaallekin. Ja stout-kastike! Tein vasta toista kertaa. Todellakaan en ole oluiden, saatikka stout-oluiden tuntija, mutta pullollisen sellaista olin kastiketta varten ostanut.

Ja olinpa yllättänyt, että tämän maku oli ihan hyvää sellaisenaan. Näin siitä huolimatta, että minähän en olutta nykyisin juo, satunnaisesti saatan kulauksen maistaa. Nyt maistoin: ei mitään vastenmielistä. Karitsanfileetä stout-kastikkeessa reseptini on täällä. Lisäyksenä tuohon vanhaan postaukseen (jossa kuvat taas kerran tolkuttoman pimeitä!!!) että kannattaa pyyhkiä liha huolellisesti marinadista, sillä muutoin vain kiehuvat pannulla.

Nyt on juhlittu. Ja kevät tuo lisää juhlia – ilman maskeja ja koronarajoituksia. Nautitaanpa niistä kaikista!

Historiaa Oulu Vanhemmuus

Tunnelmaa lenkillä ja päivällisellä

On vielä pimeää kun saan lähdetyksi ulos.

Lumi narskui kenkien alla, kotipihalla pupun jäljet johtivat suoraan aidan viereiseen pensaikkoon. Liekkö niillä jo joko joulubrunssi siellä ollut?

Tavattoman kaunista, kun on paksut lumipeitteet kaiken yllä, lumi hiljensi aamuliikenteen ääniäkin.

Merimiehenkotimuseo on taas jouluasussaan – aamulla ei vielä ollut auki, mutta ikkunoista pääsee kurkkimaan sisälle kauniita jouluisia interiöörejä. Rakennus on melkein 200 vuotta vanha Matilan talo, joka on siirretty Heinätorin tienoilta Pikisaareen ja museoitu. Siinä on menneen maailman nostalgiaa, puutaloidylliä – lumi teki siitä jouluisen.

Vuoden pimein päivä on myös Juniorin nimipäivä ja Vävyn syntymäpäivä. Ja heidän, heidänkin kanssaan olimme pienellä illallisella tänään tuossa illansuussa. Mutta nämä merkkipäivät eivät olleet syy yhteiselle aterialle.

Olimme nimittäin hääpäiväpäivällisellä. Tyttären ja Vävyn sala-avioitumisen jälkeen lupasivat, että kutsuvat meidät vanhemmat ja Juniorin & R:n syömään joskus kun ollaan yhtä aikaa Oulussa. Toki minä/me morsiamen vanhempina tarjouduimme jonkinlaisen hääjuhlan meillä tai muualla järjestämään, mutta nämä halusivat itse vain pienimuotoisen yhdessä syömisen järjestää. Tänään oli sen aika. Oikein sopiva aika. Nyt on sitten nähty Vävynkin vanhemmat. Hyvä oli tutustua. Eikä Pehtoori joutunut pitämään puhetta tyttärelleen, mistä oli oikein tyytyväinen. Tyytyväisiä olemme kaikin puolin.

Isovanhemmuus Joulu Vanhemmuus

Agenttitontun mummin hyvä päivä

Aamupäivällä valmistui viimeinenkin omatekoinen joululahja. Tänä vuonna olenkin tehnyt monta lahjaa enemmän kuin ostanut! Aika hyvä juttu. 🙂

Mutta käsillä tekeminen on vaatinut myös veronsa, – mutta siltäkin osin tänään hyvä päivä: pääsin tänään hierojalle. Nyt olo kivuton ja ”tilava”.

Pieni happihyppely pakkassäässä oli valoisa ja jokapuolella on niin kaunista kun on kunnolla lunta. Ja tänään taivas oli huikea. Oli haloilmiö, kiharapilviä, sinitaivasta, haituvia, …

Iltapäivällä yhden ison kuvatoimituksen viimeistely ja saatekirje asiakkaalle: sekin asia nyt pulkassa!

Ja illalla sitten juhla! Mummin elämää. Apsulla oli koulutaipaleensa ensimmäinen joulujuhla, jonne Juniori kysyi minua kaverikseen. Oi, että. Aatelkaapas, että selvisin kyynelehtimättä, ei niiskaustakaan. Jos oltaisiin päästy lähemmän näyttämöä en ehkä olisi … 🙂

Ekaluokkalaisten ohjelmanumero oli moniosainen ja se olikin melkoinen jännitysnäytelmä, jossa vorot ja porot olivat pahasti sekaisin, mutta Agenttitonttu oli tärkeässä roolissa pelastamassa koko joulun! Pitkät pätkät repliikkejä monisatapäisen yleisön edessä – roolisuoritus oli vakuuttava. En niinkään ihmetellyt sitä, että poika muisti ja osasi vuorosanansa niin hyvin, mutta se, että osasi niin luontevasti ja rohkeastikin osansa esittää oli iloinen ylläri. Tuosta vaan.

Toki oli muutenkin mukava olla alakoululaisten joulujuhlassa. Edellisestä kerrasta kun on jo hyvin yli 20 vuotta. Vähän oli epätodellinen olo istuksia katsomossa Juniorin vieressä katselemassa ja kuuntelemassa koulun bändiä siksikin, että alakoulussa se oli juuri meidän poika, joka lavalla soitti rumpuja. Se ura ei sitten kyllä jatkunut kyllä edes murkkuvuosiin asti, vaikka rumputunneilla jonkun aikaa kävikin. Niin kuin kävi kyllä monen muunkin harrastuksen parissa. Kitaransoitto taisi jäädä ainoaksi harrastukseksi, jotka jatkui vuosikausia.

Nyt Agenttitontun mummi lähtee pakkaamaan reppua huomista varten: aamusella on aika hakea Agenttitontun pikkusisko kirjasto- ja humputtelureissua varten.

Niitä näitä Reissut Vanhemmuus

Humputtelulomalta palattua

Reissussa ja sieltä paluu

Oikeastaan en olisi uskonut – vaikka niin paljon odotinkin – kuinka mukava voi viikonloppureissu Helsinkiin ja Järvenpäähän olla. Kuin oltaisiin tehty viikon reissu jonnekin kauemmaskin kuin tyttären ja miehensä luo. Ja tapaamaan ystäviä ja jouluostoksille Stockalle ja muutamaan museoon.

Ja sitten sellainen juttu, että … Mitenkäs sen sanoisin – – kyllä meidän ”tupatarkastus” tai paremminkin mukava vierailu tyttären uuteen kotiin ja uuteen elämäänkin teki hyvää. Oli ilo nähdä uusi kotinsa, uusi elämänvaiheensa, – ilo ja rauha siitä, että kaikki on hyvin.

Ja paljon muutakin reissullamme: itseasiassa ehdimme kyllä monenlaista, ja kuten kaupunkilomilla tapana on, kävelimmekin ihan riittämiin, – ihan vaan ”ansaiteksemme” hyvin syömisen joka päivä 😀 .

Nyt kotona. Hyvillä mielin meidän rauhallisesta ja helposta humputtelureissusta, hyvillä mielin kodista. Hyvä mieli tuli siitäkin, että Tyär aamulla saatteli meidät ja vei autolla asemalle (noin 800 metrin matka R-junalle: Järvenpää – Helsinki) ja kunhan lumipyryn jälkeiseltä lennolta Oulunsaloon tuossa tovi sitten pääsimme, oli Juniori vastassa. Kyllä vanhusten kelpaa reissata. 🙂

Tänään

Järvenpään rivitalon alakerrassa nukuimme vartin yli viiteen asti oikein hyvin: lumiaura herätti silloin! Minusta siinä on jotain absurdia, että ei meitä Oulussa, saatikka mökillä, lumiaurat herättele, mutta Järvenpään marraskuun aamussa kyllä! Mutta eipä varhainen herääminen haitannut, oli hyvin nukuttu yö takana, ja hiljalleen jo tarvekin nousta ja suoriutua kohti Helsinkiä ja edelleen kohti kotia.

Ei ole kovin monet ne kerrat, kun Tyär on meille aamupuurot keittänyt. 🙂 . Ja keittänyt erinomaista aamukahvia. Näillä nuorilla, kahvihifistelijöillä, kun pavut jauhetaan joka aamu. Jo tuoksu on hyvää ja ihanasti herättävää…

Yhdeksän tienoilla R-junalla Helsinkiin, ja vielä Cafe Esplanadiin cappuccinoille, aamun sähköpostit vastailemaan ja odottelemaan Stockmannin aukeamista (klo 10).

Stockalla ei harmittanut, että kanta-asiakkaille oli menossa 20 % alennuskamppanja. Kyllä löytyi Pehtoorille paita, minulle myös, Eevikselle jotain pehmeää joulupakettiin, ja joulukattaukseen uusi koriste. Akateemisesta ei löytynyt toivottua aforismikirjaa, mutta senhän voi tilata. Ja sitten Korkeavuorenkadulle Paperikauppaan: bujoiluun ja jouluun (muksujen joulukalenteriin) jotain pientä. Aikas sakeasta lumipyrystä ja kohtuullisen reippaasta tuulesta huolimatta kävelimme mutkien kautta, ihan lomameininki siis.

Amos Rex

Yhdeksi olin varannut meille ajan Amos Rexiin: Hiljaisuuden paraati! Ehkä maanantaina alkuiltapäivästä varausta ei olisi tarvinnut, mutta viikonloppuna sinne näytti olevan piiiiiitkä jono, joten varuilta varasin. Ja kyllä sinne kannattaa vaikka jonottaakin.

Näyttelyn tekijän tavoitteena oli muistuttaa meitä: ”Momento mori”- muista kuolevaisuutesi tai muista kuolevasi. Tavoitteena saada meidät pysähtymään, hiljentymään hetkeksi ja antaa hiljaisuuden rauhoittaa. Ja kyllä, sen näyttely teki. Luulen, että kerran kuussa tai jopa kerran viikossa tuollainen olisi hyväksi kokea. Kummasti tuli taas – niin kuin tämän viikonlopun aikana monta kertaa aiemminkin – mieleen, että ”viime vuonna tähän aikaan…” Kuinka elämä voikaan olla erilaista eri aikoina. Muistan (hämärästi), kuinka suolakellunta viime vuoden marraskuussa toi samanlaisen hiljaisuuden, levon, unohduksen kuin tänään tuo näyttely. Tänään sellaiselle ei niin tarvettakaan, mutta vaikuttava oli tämäkin kokemus.

Ja jostain käsittämättömästä syystä minä EN ottanut kameraa mukaan näyttelyyn, vaan jätin vaatesäilytykseen… 🙁 Mutta edes muutama kännykkäotos tähän. Mutta kuvat eivät tee oikeutta tunnelmalle, aitoudelle, hiljaisuudelle, rauhoittumiselle. Ja ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa myös videoteos ”Lavastettu hiljaisuus”. Ei voi kuin ihailla ja nauttia luovuudesta! Ja rauhoittua.

Reissussa on hyvä syödä hyvin

Näyttelyn jälkeen meillä oli vielä hyvinkin aikaa nauttia jossain lounas – ennen laukkujen noutoa aseman tavarasäilytyksestä.

Tarvoimme tuiskussa ja tuulessa, nuoskaisilla kaduilla kohti Kluuvia: ystävät olivat suositelleet Oliviaa: sen italialainen menu houkutti. Sinne siis. Ei ollenkaan turhaa tarpomista, eikä turhaa nälkää. Ruoka oli hyvää, lasilliset Ferraria (meidän Italian lomien klassikkokuohuvaa nautimme,) – maistui lumipyryisessä Helsingissäkin.

Oli aika hankkiutua kohti lentoasemaa. Ja nytkin – kuten meidän, minun, elämääni ja varsinkin matkoihin, AKT on ”aina” tuonut oman jännityskertoimensa. Kuinka ollakkaan nytkin kymmeniä lentoja oli peruttu, mutta kai joku etiäinen minulla jo kuukausi sitten olikin, kun Finnair-plussapiste-lentoja pohdin: että juuri alkuillan lennolle liput varasin, enkä puolenpäivän lennolle, enkä eiliselle illalle. Kaikki eiliset ja tämän päivän aiemmat lennot oli peruttu, mutta Finnairin lakkopäivä ei tällä kertaa koskenut meitä: me pääsimme melkein ajoissa kotimatkalle.

Kotona taas hyvä.

Historiaa Vanhemmuus

Mennyt meissä

Nyt kun on tullut taas kerran vietettyä aikaa ja ajatuksia menneessä maailmassa, luettua, kirjoitettua ja kuunneltua historiaa, olen miettinyt sen merkitystä yksilön kannalta. Ja historian merkitystä yksilön valinnoissa, myös omissani.

Viime kuukausina on ollut aika järisyttävää lukea, kuinka historiasta taas kerran tehdään myös ase, vallan väline (Putin ja tsaristisen Venäjän ja Neuvostoliiton suuruuden palautuspyrkimykset ja ”oikeutukset”).

Mutta näinä aikoina, viikkoina ja kuukausina historia ja mennyt on ollut minulle hyvää tekevä ja henk.koht. selittävä tekijä monelle asialle.

Olen viime viikkoina kaivannut työyhteisöäni, sen oppineita ja monia menneen maailman selitysyrityksiä ja onnistumisia selityksissä, keskusteluja ja seminaareja siitä, voidaanko ja miten mennyttä maailmaa ”palauttaa” ja onko sille edes tarvetta tai oikeutusta. Ja erityisen paljon olen kaivannut keskusteluja ja artikkeleita muistitiedon rajoista ja mahdollisuuksista. Muistitiedolla on vahva asema historiantutkimuksen tieteellisessä keskustelussa, ja viime vuosikymmeninä on muodostunut ”koulukunta”, jossa muistitietohistoria ei ole vain väline menneen rekonstruoimiseksi vaan muistitieto itsessään on tutkimuskohde. Siis se, mitä ja miten muistamme, kertookin paitsi menneestä myös meistä ja ajastamme. Se, mitä on tapahtuman ja muistelun välissä, ohessa ja aikana, on tutkimuskohteena. Tänään olen kuunnellut kirjaa, jossa hyvin vakuuttavasti argumentoidaan se, että se, mitä muistamme EI ole ”koko totuus” eikä ”vain totuus”. (Julia Korkman, Muistin varassa, Oikeusprosessi ja totuus)

Kuinka moni selittää omaa elämäänsä (onko sitä edes tarvetta selittää?) ainakin osittain sukuperimällä, ajankohdalla, jolloin on syntynyt, paikalla sisarussarjassa, vanhempien, jopa isovanhempien lapsuuden kokemuksilla, kaikella menneellä — kuinka moni miettii ja muistaa lapsuuttaan kasvuympäristönä ja oman persoonallisuuden ja myöhemmän toiminnan muokkautumisympäristönä. Onko muistikuvilla tai lapsuuden kokemuksilla vaikutusta omiin valintoihin elämässä?

Teinpä pitkästä aikaa kyselyn… nimettömänä voisitte klikkailla vastauksia, eikö vain? Klikkaa jos väittämä pitää paikkansa. Vastauksien jälkeen EI TARVITSE ilmoittaa nimeä eikä spostia, klikkaa vain VOTE niin vastaukset tulevat tilastoon. Toivottavasti tulevat, vähän on ollut säätämistä tätä värkätessä. 🙂

Klikkaudu kyselyyn linkistä https://poll.fm/11230937.

Kiitos jo etukäteen, nimimerkillä ”puoliksi karjalainen, joka ei kuitenkaan halua Karjalaa takaisin”

Niitä näitä Vanhemmuus

Matka eiliseen

Eilinen ”tahdoin”-puhelu tyttäreltä oli yllätys, josta olemme jo hyvinkin toipuneet.

Kaksi oululaista Helsingin yliopistossa tietotekniikkaa opiskelevaa löysivät toisensa kolmisen vuotta sitten, riiaamiseksi opiskelukaveruus muuttui aikana joskus ennen koronan puhkeamista. Melkein naapureina asuivat Hakaniemessä, kunnes viime vuoden loppupuolella muuttivat virallisestikin yhteen – odottamaan Järvenpään uuden rivitalokodin valmistumista.

Korona-aikana nuoripari vietti monta kertaa kuukauden tai reilunkin Hangasojalla, – opiskellen ja töitä tehden, etäillen. Hiihtäen ja patikoiden. Koronaa väistellen. Vävykin tykästyi näinä aikoina Lappi-eloon, Tyärkin kaksin verroin enemmän kuin koskaan perheen kanssa. Seura ilmeisestikin on ollut parempaa viime vuosina. 😀

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Anna tunturin selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on kaukana kaikki muu
Ja kun päättyvät pitkospuut
Kuka rinnallas ruikuttaa
Takaisin mennä saa

Korona-ajan opiskelut ja työprojektit (fifty-sixty) sujuivat yhdessä, kevättalvella muuttivat Hakaniemestä Järvenpäähän ja kun tytär sai toukokuussa maisterin paperit ja ekan pätkän kesälomasta, koronauhan jo hellittäessä he lähtivät keskenään reissuun, josta tuli perhechattiin tieto kihlautumisesta! Tytär taisi olla kaikkein yllättynein kosinnasta, me muutkin toki, mutta ehkä olimme osanneet vähän jo aavistella … 🙂

Kyllähän minulla läikähti isosti ja iloisesti: tyttärellä on NYT hyvä. Vävy on mainioksi, kotoisaksi ja turvalliseksi todettu, joten enemmän kuin ilahduimme kihlauksesta. Mitä muuta vanhempi voi toivoa kuin että lapsensa on onnellinen, paikkansa löytänyt ja saanut vielä rakkaan rinnalleen.

Tätähän sitten pääsimme Lombardiassa porukalla juhlistamaan, Pekan päivänä franciacorta roseeta kilisteltiin. Siellä tyttären kapeaa, kaunista punakultaista sormusta kommentoin: ”Onpa kaunis, yksinkertaisuudessaan sulle just sopiva”. Mihin Tyär vastasi: ”Joo, aateltiin, että ehkä tähän tulee joskus toinen rinnalle, niin ei liian isoa kannata…. ” Olivat siis samalla kertaa jo tilanneet myös vihkisormuksen!

Yhteinen Lombardian loma sujui kihlaparin ja toisen nuoren parin kanssa kuudestaan hyvin. Tasan kaksi viikkoa sitten Milanon kentällä oltiin palailemassa koti-Suomeen, halailtiin jo kentällä ennen koneeseen menoa heipat, sillä järvenpääläiset ja me Ouluun palautujat emme ehkä näkisi Helsingin kentällä yöllä… Eikä nähtykään. Mutta oli sovittu, että tiistaina, kun pienetkin ovat jo isänsä luona lomailemassa ja tytär tehnyt työhaastattelun kolmosvaiheen tehtävät, nähdään täällä meillä. Niin nähtiin.

Tytär ja Vävy tulivat viime viikon tiistai-iltana junalla Ouluun. Juniori ja lapset olivat asemalla vastassa ja meillä oli illalla vielä mansikkakakkukekkerit (Apsun myöhäiset nimpparit): kummitäti sai nähdä lapset, juosta ja touhuta pihalla näiden kanssa.

Keskiviikkoaamuna Tytär ja Vävy pakkasivat (juuri tänään 10-vuotissynttäreitä viettävään) Beetleeni kamansa ja lähtivät kohti Hangasojaa. Ajatuksena viettää loppuloma ja kuun lopun työviikot Lapin mökillä.

Ja samaan aikaan viime viikon keskiviikkoaamuna Pehtoori vei Juniorin, Miniän ja lapset lentokentälle: edessä kolmen päivän Helsingin loma lapsille, isilomalla yhdessä reissuun. Tiedossa dinosaurusmuseoa (Luonnontieteellinen), Korkeasaarta, ratikka-ajeluja, ehkä Lintsiä, Lego-kauppa etc yhteishumputtelua ”Hessoissa”.

Ja kuinkas sitten kävikään? Keskiviikkoiltana Tyär lähetti mökiltä kuvan kahden viivan koronatestistä! Helsingissä Juniori, joka oli luullut allergiaoireiden tekevän kurkun karheaksi, teki sitten hänkin testin. Ja kyllä, positiivinen. Milanon lentokenttää, jossa ei edes ollut kovin pahoja ruuhkia, veikataan tartuntalähteeksi, mutta mistäs sen tietää…

Onneksi Helsingissä oli myös Miniä, joka jo keväällä sairasti koronan, joten hän ja – myös jo keväällä koronan sairastaneet – muksut saattoivat käydä mm. Korkeasaaressa. Muksuille hieno juttu, ja minullekin. Olin niin pahoillani, kun lapset eivät päässeet isilomalla tekemään yhdessä kaikkea aiottua, mutta kuten sanottua, onneksi sittenkin.

Tyär oli melko kipeä viikon. Juniori toipui nopeasti, mutta viime viikonloppuna – jo Ouluun palauduttua – Eeviksellä positiivinen tulos. Onneksi koronan toiseen kertaan sairastanut tyttö oli vain päivän kipeänä, lievässä kuumeessa ja tukkoinen, ja se oli siinä. Myös Hangasojalla altistuminen aiheutti taudin: viikkoa ennen suunniteltuja ja valmisteltuja häitä sulhasella positiivinen tulos. Mutta oireet vähäiset, suunnilleen niin, että vain nuhaa.

Inarin kappalainen suostui tapaamaan parin jo viikolla, maskeineen tietysti 🙂 . Ja eilen hän vihki parin. Pappi oli kertonut, että keskimäärin kerran viikossa Saariselän kappelissa on vihkitoimitus. Tyttären paras kaveri, kaveri jo ekasta tarhapäivästä lähtien, oli miehensä kanssa tullut (Leviltä) todistajaksi ja valokuvaajaksi. Kiitos A:lle!!

Pienen pieni hääjuhla, kuulemma – ehkä – vietetään Oulussa, – joskus. 🙂

Vanhemmuus

Onnen päivä

Olen tässä jo monta tuntia miettinyt, miten tämän täällä kertoisin.

Onhan paljon, mitä en täällä blogissa kerro, useinkin on pohdittava, mitä haluan ja mitä voin kertoa.

Mutta nyt on lupa ja ilo kertoa.
(Eikä korona tätä estänyt – vaikka läheltä piti!)

Iltapäivällä Tyär soitti mökiltä:
Me tahdottiin!

Saariselän tunturikappelissa meidän lapsi on tänään vihitty!

Rakkautta riittäköön koko loppu elämäksi!

Lokakuussa 1989.

Tänään.

Olen niin hyvilläni.

Yllätyshän tämä. Ihan niin kuin toukokuinen kihlauskin,
jota ehdittiin jo Lombardiassa pienimuotoisesti juhliakin.

Nyt on hyvä.

Tämä hetki. Aika vähän on sanoja.
Mutta mieli on hyvä, luottavainen,
rakkautta on.

Paistinkääntäjät Ruoka ja viini Vanhemmuus

Juhlamuistoja

Takaumia viikonlopun juhlahetkistä.

Paistinkääntäjien kapituli (installointi ja dinner sekä lopuksi tanssia TT Big Bandin musisoidessa) oli tällä kertaa poikkeuksellinen sikäli että sinne saivat tulla myös muuta kuin rotissöörit. Näin oli päätetty jotta salaseuranakin pidetyn järjestön imagoa saataisiin vastaamaan paremmin todellisuutta. Ja myös siksi, että saataisiin uusia, nuoria tai edes ”vähemmän vanhoja” mukaan toimintaan. Kaikkiaan Lasaretin isossa Aurora-salissa oli 130 juhlijaa paikalla. Ja tällä kertaa tunsin läsnäolleista vähemmän kuin puolet. Siis ”ulkopuolisia” oli saatu mukaan hienosti.

Kyllähän näissä kapituleissa on vähän pönötystäkin, perinteet, ritariksi lyönti, vala, liput ja vaakunat juontavat juurensa järjestön perustamisvuosisadalle, keskiaikaisiin kiltoihin ja ammattikuntien tunnusmerkkeihin. Tämä oli ensimmäinen kapituli, jossa – juurikin tiettäväksi tekemisen takia – kerrottiin erilaisten käätyjen värien merkityksestä, vaakunan symboliikasta etc. Ja sitä taisivat kaikki – myös me pitkään mukana olleet – arvostaa. Koska installoitavia oli vähän (tämä oli vain pieni paikalliskapituli, jollaisia tänä vuonna järjestetään ympäri Suomen, koska koronan vuoksi on satoja jäseneksi hyväksyttyjä ja/tai käätyjen arvonvaihtajia, koska suurkapitulit (n. 500 osallistujaa kerran kesässä) ei ole voitu järjestää. Tämä pieni kotoinen, leppoisa, kaukana pömpöösistä ollut juhla oli mukava ja lämminhenkinen, tuttavallinen ja herkullinen!! Gastromisesti hienosti hoidettu. Ja minut palkattu valokuvaajaksi.

Alkuun oli amuse bouche jossa lusikallinen kieltä. Olipa herkullinen suupala alkuun. Sitten tuli hiillostettua siikaa, pikkelöytyä retiisiä ja savusmetanaa. Yhdessä oivallinen alkuruoka. Seuraavana liemiruoka; syvällä lautasella oli pieni tuulihattu, jossa oli fermentoitua omenaa, savusipulia ja mitähän vielä. Hyviä makuja ja siihen kaadettiin kuuma paahdetusta sipulista tehty liemi. Jo tuoksu toi hyvän olon. 🙂 Sitten seurasi ihan uudenlainen väliruoka. Joka sai paljon kiitosta: lautasella kaksi pientä palaa mallasleipää, sen päällä paahdettua voita ja suolakiteitä ja sen kanssa tarjottiin Sonnisaaren lager-olutta desin verran. Oluesta viis, mutta se leipä ja voi! Kinuskinen häivähdys, en osaa kuvailla, mutta muutama muukin puhui ”taivaan mannasta”. Pääruokana haudutettua poronniskaa rosmariini-rommikastikkeella ja juuripersiljamousse vai vaahtoko se oli. Jälkkärissä mantelia, marjoja, krokanttia. Ja niin kaunis.

Lopuksi on vielä kerrottava, mitä tapahtui ihan aluksi. Minä sain mitalin! En ole koskaan saanut mitään mitalia mistään. Kansakoulun hiihtokilpailun viidennestä sijasta saamani hopealusikka ja Hyvän opettajan -kiertopalkinto yliopistovuosina ovat tähän asti olleet ainoat palkinnot/kunnianosoitukset (tms.) mutta nyt minulla on pronssimitali. Kauniita sanoja vouti lausui rotissööritouhuistani; 10 vuotta pressen hommia myös aika lailla uudistaen niitä, valtakunnallisestikin järjestön valokuvaajana monessa jutussa ja monessa mukana tekemässä milloin mitäkin yhteiseksi hyväksi. En voi väittää, etteikö ilahduttanut tämä!

Myös eilen oli juhla. Juuri tänä viikonloppuna Tyär ja J. tulivat junalla Ouluun ja lähtevät vuokrapakulla torstaina takaisin Järvenpäähän uuteen kotiinsa. Tulivat hakemaan J:n kotikotoa äitinsä kunnostaman vanhan ruokapöydän ja tuolit sekä J:n terassikalusteet. Lisäksi molemmilla on Oulussa kaikenmoista kampetta, joka ei ole pieneen yksiöön mahtunut. Ja J:n isä on kunnostanut jotkut vanhat ”kauppapyörät” heille mukaan, kun maantiepyörillä ei kotoa lähijunan asemalle, kuntikselle tai kauppaan voi mennä (varkaiden pelko, ja erikoiskengät etc.); nyt saavat täältä mukaan myös ”lähiöpyörät”. Olen siitä kovin iloinen, sillä Esikoinen harkitsi vakavasti hankkivansa moottoripotkulaudan, mutta nyt ei onneksi tarvitse turvattoman oloista menopeliä hankkia.

Muuttokuorman haku ajoittui tälle viikonlopulle, kun Tyär sai viime viikolla gradunsa valmiiksi ja hyväksytyksi, ja on nyt sitten tuplamaisteri (kauppatieteen maisteri ja nyt filosofian maisteri (pääaineena tietojenkäsittelytiede). Sitä juhlittiin koko eilen ilta. Iloinen ja ylpeä olen.

Juniori ja Miniä olivat mukana juhlassa, ja siinä me kuudestaan kuusi tuntia istuskeltiin ruoan ääressä, nautittiin parsarittoa, grilliherkkuja, zabaione-freddoa, macaronseja ja samppanjaa. Kaksikin pullollista sitä, ja tietysti vielä punaviiniä. Höpötettiin ja naurettiin. Suunniteltiin jo juhannuksen viettoakin yhdessä.