Äitienpäivämuistoja

On äitienpäiväviikonloppu [tästä tulee pitkä, varoitan]. On 30 vuotta siitä, kun olin ensimmäistä kertaa äiti äitienpäivänä. Se ensimmäinen on varmasti ikimuistoinen kaikille äideille. Minulle se tuli mieleen nyt, koska systerin kanssa pohdittiin, milloin aikuisiässä on ollut pisin ”poissa kaupasta” -ajanjakso tai muutoin julkisilla paikoilla käynnistä. Sisaren parin kuukauden karanteeni on kovin erilainen kuin minun parin, kolmen viikon kotoiluni toukokuussa 1990.

Silloin on tainnut olla minun pisin ulkoilematon, ulkona liikkumaton, kaupassa käymätön ajanjaksoni, en ole ihan varma, mutta luulen (en halua palata päiväkirjojeni äärelle), että sitä kesti kolme viikkoa, ehkä vähän yli.

Minun ensimmäisenä ”äitinä äitienpäivänä” en saanut pitää sylissä omaa lastani, pientä yhdeksän kuukauden ikäistä esikoistani. Siksi sen muistan ehkä vielä tavallistakin paremmin. Onneksi sentään olimme kotona molemmat. Miksen sylitellyt? Miksi muistoissa vahvana?

Onhan tästä ollut puhetta… siis siitä, että meille lapsen saanti ei ollut ihan itsestäänselvyys, joten jo raskausaika oli enimmäkseen pelkkää juhlaa, mutta oli siinä myös pelottava, monin tavoin kipeä vaiheensa: raskauden toisen kolmanneksen lopulla jouduin äkikseltään sairaalaan. Syytä oikeasti helv—llisille alavatsakivuille etsittiin liki vuorokausi, oikeasti huusin ääneen kipuja, lopulta minut otettiin sairaalaan sisälle, ja sitten lääkäri totesi, että mitä todennäköisimmin kyse on munuaiskivistä! Ei röntgeniä, ei morfiinia, – koska raskaus. Siis ei myöskään tietoa. Pelkäsimme tosi paljon myöhäistä keskenmenoa. Nyt kun vihdoinkin olin raskaana – ja kaikki menisi! Tuskin unohdan niitä kahta pelokasta, kivulloista päivää ja yötä…. sitten kipu ja kivet luovuttivat. Neljän sairaalapäivän jälkeen pääsin kotiin, enkä enää syönyt viiliä (kuten olin koko raskauden ajan intohimoisesti tehnyt), sillä syyllistin itseni siitä (maitotuotteet – kalkki – munuaiskivet!!!).

Sairaalasta päästessäni minulle kerrottiin, että kaikki kivet tuskin olivat pois, joten lapsen synnyttyä syyskuun lopulla olisi palattava tutkimuksiin… Niinpä, kunhan koliikista ja muista vauvan tulon alkuvaiheen onnen ja itkun hetkistä oli toivuttu, oli aika lähteä jatkotoimenpiteisiin: vapun jälkeisenä sunnuntai-iltana (vierotettuani lapsen, opetettuani miehen ilta- yms. rutiineihin) tilasin taksin ja ajelin sairaalaan. Pehtoori jäi (vain hiukan epävarmana) tyttären kanssa kotiin, ja pärjäsi tietysti mainiosti.

Maanantaina minut leikattiin. Epikriisin mukaan leikkaus kesti kuusi tuntia, oli jouduttu poistamaan yksi kylkiluu (munuaiseni ovat kuulemma turhan korkealla ja vaikeassa paikassa), erinäisiä letkuja lyhennettiin ja liitettiin (tässä syy, miksi tarvitsen jatkuvasti vettä ja vessoja) ja selässäni on 46 senttiä pitkä arpi (oikean puolen lonkasta vasemman puolen lapaluuhun). Ja sitten!! Tiistaiaamuna nuori, reipas jumpparipoika seisoi sairaalasänkyni vieressä: ”No niin, rva S., nyt me aletaan treenaamaan kävelyä ja istumista!” – Ei muuten aleta, ilmoitin tuolle ylipirteälle hyvää tarkoittavalle kaverille. Joka päivä hän kuitenkin jaksoi kanssani treenata, – ja niinpä perjantaina lääkärikäynnillä liki rukoilin, että ”minun on päästävä kotiin, sillä siellä on mies ja pieni tytär, jotka todella tarvitsevat minua” [minua, joka häthätää pystyin kävelemään, saatikka nostamaan yhtään kahvimukia isompaa…] . Ja sain kuin sainkin luvan lähteä kotiin.

[Muutama viikko ennen leikkausta, Hangasojalla.
Tyttären ensimmäinen Lapin mökkireissu.]

Ja mitä tekee esikoinen, minut äidiksi tehnyt tyär, kun kotiudun: huutaa suoraa huutoa! Kuka on tuo vieras ihminen? Tehän tiedätte 8 – 9-kuukauden ikäisten vierastamisvaiheen… Niinhän me sitten kolmisin kävimme levolle. Pehtoori keskellä, ja minä ja vauva itkien molemmin puolin. Lauantaina mies soitti sairaalaan, nyt tarvitaan joko rauhoittavia tai paluu sairaalaan… Sain lääkettä, ja uusi viikko aukeni rauhallisempana, tytär minut äidikseen tunnistaen.

En voinut/saanut liikkua muuta kuin kuntoutuakseni. Saimme muutamaksi viikoksi kaupungilta kodinhoitajan aamupäiviksi: hän teki ruoan koko perheelle, hoiti vauvan, johon ihastui niin, että heidän perheeseen syntyi iltatähti 11 kk meillä olon jälkeen ja melkein täyskaima meidän lapsellemme pienokaisesta tuli, ”on yhtä rauhallinen ja tarkkaileva” luki kortissa, jonka saimme kastajaisten jälkeen. Ehkä tämäkin kertoo, että kodinhoitaja oli aarre! Iltapäivisin Pehtoorin vanhemmat, Pehtoori ja äitini olivat huushollaajina ja lapsesta huolehtimassa. Minä makasin sohvalla, en käynyt ulkona, en kaupassa, en missään. Katsoin VHS:ltä euroviisuja illasta toiseen, sen muistan.

Ja äitienpäivän muistan: leikkaushaavan takia en saanut tehdä paljoakaan, varsinkin kun minulla oli dreeni kyljessä vielä ainakin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Minä vain istuin esikoisen kanssa sohvalla vierekkäin, ja olin onnellinen, lapsesta, terveydestä (tosin sairaalareissulta sain bakteerin, joka vaivasi seuraavat pari vuotta, eikä munuaiskiviongelma suinkaan ollut ohi (ne aiheuttivat lisää sairaalareissuja ja pitkiä lääkekuureja), ja pian olinkin taas raskaana  – -)  ehkä joskus jatkan tästä aiheesta ja tulevaisuudesta. Sillä olinhan vasta 32-vuotias!

Mutta nou hätä! Minulla oli vihdoinkin lapsi, pian toinenkin, siinä välissä saatu virka, ja kaksi (Keminmaa ja Ii) isoa historiaprojektia ja edelleen aie tehdä väitöskirja. Pikkujuttuja! Elämän korkea keskipäivä! Ja äitienpäivä.

[ Kesällä 1990 Nallikarissa. Leikkauksen jälkeen, tyär sylissä.] 

 

Lasten kasvu ruokafriikeiksi

Maaliskuun alussa Katri kommentoi postaukseeni:

”Hei, minullapa on sinulle postausehdotus. Kun olet tuommoinen kokkikolmonen ja ruoan rakastaja, niin miten tämä on näkynyt teillä lastenkasvatuksessa? Mitä teillä syötiin, kun lapset olivat pieniä? Kuinka lapset on totutettu uusiin makumaailmoihin? Tuliko lapsistakin kokkikolmosia?”

Postausaiheista on aika ajoin pahasti pula, joten tämä oli mitä mieluisin kommentti ja ehdotus. Ja haluan ehdottomasti lisätä, että kaikki kommentit ovat ilahduttavia, kannustavia.

Mutta siis, tätä ehdotusta olen työstänyt ja miettinyt. Nyt olen kerännyt omista, Pehtoorin sekä sisareni muistista aineistoa tähän. Myös albumien äärellä olen (taas) tänään ollut.

Lastemme kasvu äidinmaidolla ja kauravellillä ruokituista vauvoista aikuisiän herkuttelijoiksi, hyvän ruoan ystäviksi… lyhyt versio 😉

Äidinmaito, Tutteli-kauravelli (tetrapurkeissa, joissa oli purjeveneen kuva), Piltti-puuro (omena ehdoton suosikki) ja peruna. Niillä pärjättiin aika pitkään. Ensimmäinen askel kohti oikeasti uutta herkkua oli raejuuston tulo mukaan ruokavalioon. Molemmille lapsille maistui muusattu peruna, jonka seassa nokare voita, vähän maitoa ja paljon raejuustoa. Tietysti myös jotain ylikypsää possua luumun kanssa soseutettuna yms. normivauvanruokaa. Ja tytärhän ei lusikkaruokaan opetellessa suostunut syömään mitään, jollei taustalla soinut Rölli – tilipitäppi!

Perunan jälkeen seuraava, jo varhain herkuksi muodostunut, ruoka oli pasta. Makaroni kaikissa muodoissaan. Ja muumikiisseli! Kuutamokiisselin nimeksi vaihdoin ”muumikiisseli” ja hyvin upposi. Ja leipä oli pilkottava ”napposiksi” – tämän kyllä opetti Jäälin mummu. Ruisleipä piti voidella oikealla voilla ja sitten leikata 2 x 2 sentin palasiksi, napposiksi. Taas upposi.

Kun kesäksi 1995 suunnittelimme ystäväperheen kanssa kuukauden reissua Kataloniaan, jolloin oltaisiin viikko sekä mennessä että tullessa rahtilaivalla ja ajelisimme autolla läpi Euroopan. Tähän liittyen olimme ystävien luona viettämässä suunnitteluiltaa, johon kuului luonnollisesti hyvin syöminen.  M. kysyi keittäessään riisiä (johon meidän lasten (S. 5 v. ja T. 4 v.) takia EI saanut laittaa lihaliemikuutiota), että ”mitenhän teidän lapset pärjää, kun eivät syö muuta kuin makaronia voin kanssa…” Sitä minäkin mietin.

Ja sitten poika, jolla oli juuri tuolloin menossa ihan hillitön mielikuvituselämä, ilmoitti muutaman viikon päästä, että ”Mun työkaveri Rane (, joka oli itse asiassa isän työkaveri) kävi Ranskassa”. Kun sitten kysyin, että miten oli Ranen reissu mennyt, Juniori ilmoitti ykskantaan, että muuten oli ollut hyvä reissu, mutta kun Rane ei syö kuin makkarakeittoa, niin piti tulla takaisin  kotiin nälkäisenä.” Että sellaista. Kataloniaan kuitenkin lähdettiin.

[Barcelona, Ramblas, 1995]

Siis me lähdimme kesäkuussa 1995 kohti Kataloniaa ja silloin lasten ruokavalio oli jo laajentunut: pasta voinokareella, lappapuuro, pottuvoi, makaronilaatikko, pinaattiletut, makkara, letut, jätski, ranskalaiset – ja Mäkkäri (Happy Meal, lelu mukana, you know: kiristys, lahjonta ja uhkailu 🙂 ). Niinpä reissussa niinä harvoina kertoina, kun käytiin ”ulkona” syömässä, käytettiin ensin lapset Mäkkärillä (tms.) ja sitten vasta mentiin ”oikeaan” ruokapaikkaan, jossa lapset saivat jälkkäriksi jotain ravintolan herkkua (jätksiä, kakkua, marjajuttuja..) silloin kun aikuiset söivät omia ruokiaan. Ja hyvin toimi.

Näinä tarha- ja alakouluvuosina yritin opettaa/ehdottaa kaikenlaista, ja jotain aina upposikin, mutta eipä mitään merkittäviä uutuuksia. Kuitenkin … kun pidettiin rapukestejä äidin ja systerin kanssa, lapset olivat innolla mukana ja söivät. Jouluna meillä ei silloinkaan ollut kinkkua, mutta lapset halusivat herkkuaan: lihaperunasoselaatikkoa, jota sitten tein leivinuunillisen. Myös joulupasta on meillä kaikilla hyvin mielessä. Siihen aikaan Oulusta ei saanut kuvioituja jouluaiheisia makaroneja, joten oli muistettava työreissuilla niitä Helsingin Stockalta roudata. Toki synttärikakut ja jätskit ja hedelmät kelpasivat.

Pian makumaailma laajeni, lapset oppivat käyttämään hyväkseen vanhempien vierasiltoja: kun viinikerho tai kalaasiporukka tai muuten ystäviä tuli meille kylään (tapahtui about kolme kertaa vuodessa) oli lapsille tiedossa pizzaa, vuokravideo, Karkkipussissa käynti ja kaverit yökylään. Eli ruoka oli jo silloin myös lapsille sosiaalinen tapahtuma. Ja olihan se meillä aina ollut: minun/meidän lasten kasvatuksen peruspilarihan on ollut, että joka päivä syödään yhdessä.

Joskus ala- ja yläasteen vaiheilla/vaihtuessa perheessä tuli tavaksi, kun minulla alkoi oikeasti olla aika mahdottomasti töitä ja pitkiä päiviä, että lähdettiin joko torstai-iltana tai perjantaina töistä palauduttua koko perhe kauppaan hakemaan viikonlopun ruoat ja erityisesti perjantain herkkuillan tarpeet. Ei siis mitään ”oikeaa ruokaa” vaan jokainen sai ostaa omia herkkujaan, naposteluruokaa: lapsilla poppareita, patonkia, Baby Bel -juustoja (tyttären erityinen herkku), pikku prinssejä, dippejä, sipsejä… meillä aikuisilla juustoja, rustiikkileipää, erikoishedelmiä, pateeta, prociuttoa, fetaa, oliiveja…. ja näihin iltoihin alkoi vaivihkaa tulla toiveita crepeistä, grillimakkaroista, kuppikakuista…

Ehkä olennaista (minkä kannalta? 😉 on, että lapset ovat olleet mukana syömässä, juhlassa ja arjessa.
Halusivat tai eivät. Mutta yhdessä on syöty.

Pasta Bolognese alkoi olla ykköstoive kotiruokalistalla. Tässä vaiheessa jo kaikkia ruokia maistoivat, moniin oppivatkin. Ja totta puhuen, en niin kovin kummoisia edes kokkaillut. Poronkäristys ja kasvislasagne ehkä eksoottisimmat, mitä oli tarjolla.

Reissuissa lapsistakin oli huippua lähteä illalla hyvin syömään, mennä ravintolaan, istua rauhassa, valita ruoat. Pehtoori muistaa edelleen, kuinka Juniorin kanssa Helsingin reissulla olivat pihvillä (Vespa Erottajalla) ja poika about kahdeksan vee, oli itse vinkannut tarjoilijalle: ”Hei, saisinko pihviveitsen?” Yleensäkin aika pieninä tekivät itse tilaukset, jopa in english,… Puerto Ricossa Kanarialla 90-luvun alussa etsivät kaupasta uudenlaisia karkkeja, mutta myös jätskejä, makkaroita, leipiä ja pullia.

Ja sitten jossain vaiheessa – tätä on nuorison kanssa viimeksi jouluna pohdittu – alkoi olla niin, että myös lapsille alkoi olla tärkeää, mitä on tarjolla heidän synttäreillään tai jouluna.

Siis: jossain teini-iässä alkoi kiinnostus, avarakatseisuus, ennakkoluulottumuus ruokaan lisääntyä. Aikuistuessa, varsinkin reissujen myötä, innostus uusiin makuihin kasvoi. Mutta ei mitään gourmandeja ole meidän muksut lapsina olleet. Tosin joskus ihmettelivät, että kaikki eivät tiedä rapukesteistä, fonduesta, saatikka blineistä. Nyt ovat, – ruokafriikkejä. Arvostavat ja tykkäävät ruoasta, yhdessäolosta ruoan äärellä, ruoalla rakastamisesta, välittämisestä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana molemmille ruoka on tullut isoksi osaksi elämän nautintoja ja sosiaalista kanssakäymistä. Muutenkin kuin perheen kesken. Mutta ilolla olen ottanut vastaan sen, mitä tytär viime joulun allakin sanoi: ”Hyvä jouluruoka perheen kanssa on ainoa joululahjatoive.” Kampasimpukat ja mätimousse, korvasienimuhennos ja hiiligrillattu entrecote ovat jatkuvasti toivelistalla.

Juniori on ruoanlaittaja, Tyärkin toki osaa, ja laittaakin, mutta se ei ole hänelle mikään ”juttu” vaikka kaikkea hyvää arvostaakin.

Tässä näin lyhyesti… 😉

Virtuaalielämää

Korona muuttaa maailmaa, ja myös ajankäyttöä ja ainakin minulla myös surffailukohteet ovat muuttuneet. Valokuvaajien monet yhteisöt ovat jääneet taka-alalle, vain yksi pysyy päivittäisellä listallani. Tänään ei katseltu Pietarinkirkon Urbi et Orbi-pääsiäisjuhlallisuuksia, mutta pian (klo 20) alkaa Andrea Bocellin livekonsertti Milanon Duomon aukiolta!  Klikkaahan, lähde sinäkin konserttiin!

Vielä mainostan View from my window -kuvavirtaa…  Tiina oli jo reilu viikko sitten laittanut kommentin, jonka löysin suodattimen takaa: ”Kiitos Reija ’Näkymä ikkunasta’ vinkistä! Ihana selata kuvia ja vie ajatukset pois tästä eriskummallisesta ajasta. Lähes kuin olisi matkoilla ja katselisi maisemia majapaikkojen ikkunoista 🙂” Kiitos kommentista, ja juuri noin minäkin tuon kuvavirran ääressä koen. Mielikuvitus lähtee liikkeelle, usein ajattelen, millainenhan ihminen on kuvan lähettänyt. Joka päivä tovin noita kuvia katselen ja mietin.

Toinen kuvavirta, joka tekee hyvän mielen, on Museokortti-kirjeiden myötä levinnyt ”karanteenitaidetta”-haaste. Se on sekä Facessa että Instassa  Selaimella voi seurata vaikka omaa Instagram-tiliä ei olisikaan. Muutamia todella upeita toteutuksia!

Suomalaisten artistien, Toivon kärki-porukan videon Uuden edessä olen eilisen aamun jälkeen kuunnellut ja katsellut ainakin kymmenen kertaa. Se pitää oikeasti myös katsoa. Voisinpa käyttää sellaista muotisanaa kuin voimaannuttaa tämän äärellä. Ainakin siitä tulee sellainen olo, että kyllä me tästä selvitään, kyllä tämä tästä, yhdessä.

Tänään myös tähän asti paras internetin mahdollistama juttu oli perhepäivällinen. Pikkuperhe tuli meille ja tytär Vetehisen kujalla: Skypellä yhteys ja meillä oli yhteinen pääsiäispäivällinen!

Apsu, jolla on ollut oikeasti ikävä kummitätiään, ei oikein tiennyt, miten päin olisi ollut. Enimmäkseen kieltäytyi katselemasta läppäriltä kuvaa ja juttelemasta. Kun yhteys sitten puolentoista tunnin jälkeen katkesi, eikä saatu kytketyksi uudelleen ja päätimme luopua, oli poika selkeästi pahoillaan… Eevikselle juttu oli ihan käsittämätön.

Me maistelimme myös viinit. Tyttärelle kustansin maisteltavat viinit ja pääsiäisen ruokatarpeet, joten myös hän osallistui taistingiin. Täällä meidän päässä onnistuimme järjestämään maistelun ”sokkona”. Miniä ei punaviiniä juo, mutta tuoksutti ja tunnisti viinit jo tuoksun perusteella. Autolla ollut Juniori maisteli tilkkaset. Me Pehtoorin kanssa sitten vähän enemmänkin kuin maistelut. Ja toki tunnistimme, ja pidimme. Varsinkin toisesta. 😉

Viinikerhon kanssa siirsimme virtuaalimaistelun huomiselle, sillä muillakin se oli parempi päivä. Meillä on siis Pehtoorin kanssa puolikkaat huomisellekin, joten kirjailen huomiseen postaukseen sekä perheen testauksen tuloksen että viinikerhon kommentit.

Huomiseen, hyvät virtuaaliystävät!

Räntäsateesta yhteiseen ruokapöytään

Täysikuusta ei aamuvarhaisella ollut jäljellä kuin huonosti nukuttu yö. Pihavalo, kausivalo, omppupuuvalo, jouluvalo tai mikä ikinä lieneekään, – ja pimeys ja räntäsade. Valkoista lunta sentään vielä, mutta päivän kuluessa kauniit hanget ovat laskeutuneet, huura puista lähtenyt.

Aamun oman sisäisen mökötyksen jälkeen kuitenkin heräsin ajatukseen, että tänäänhän on juhlapäivä! Tyär tulee kotikotiin. Ja koskapa pidennetyn viikonloppunsa aikana aikatautu Juniorin työvuorojen ja meidän menojen kanssa on sellainen, ettei yhteiselle ruokapöytään istumiselle ollut mahdollista muulloin kuin tänään, niin minähän sitten kokkasin tänään. Merkillistä tupulointia oli koko kolmen ruokalajin värkkääminen, mutta lähti meillä nälkä.

Parasta oli ehkä ”Peltipiirakka ja jokirapu-lohisalaatti. Ohje on täällä.

Vielä parempaa olisi ollut, jollei piirakka olisi (minun aikataulujen väärin lukemisen vuoksi) ehtinyt jäähtyä ja jos jokiravut olisivat olleet hyviä. Mutta maistui se näinkin.

Ja parastahan meistä oli, että oltiin kaikki saman pöydän ympärillä, – paitsi että Naana ja Apsu olivat välillä lattialla, pöydän allakin. Onhan heillä tämän ”kattohommia” perinne jo pari vuotta vanha. Apsu oli päiväkodissakin kertonut, että kummitäti tulee tänään, ja oli sitten papan kanssa lentokentällä vastassa. On pitkin syksyä lähetellyt ääniviestejä Helsinkiin, että ”kuuleppa kun mulla on vähän ikäväkin sua”.

Ikävä on ollut meillä muillakin, kesällä viimeksi nähty. Nyt on päällimmäiset kuulumiset vaihdeltu, ja monta yhteistä päivää edessä.

 

Levollinen lauantai

Ihan mahdottoman levollinen päivä tänään. Nyt kun mietin niin ei tämä poikkea niin monista monista päivistä: posteja, pyykkiä, pyöräilyä, kaupassa käyntiä, satunnaisia (erinomaisen vapaaehtoisia) kotihommia, kuvailuja, kuvien tekemistä, hyvää ruokaa (ahvenfileet saivat pinaattikruunun 😉 ), hyvää punaviiniä, eilisen Vain elämää -jakson katselu ja ”formaattiin kuuluvat kyyneleet”, iltasadetta.

Mietin, miksi niin mukava olo? – Ehkä se on vaan asennekysymys. Ehkä se on tämä paikka elämässä, juuri tämä päivä, jolloin ei akuutteja huolia, ei murheita, ei kolotuksia, ei kaiherruksia. Juuri tänään ei mitään, mitä olisin luvannut, ei mitään mitä minulta odotettaisiin. Ihan vaan olen oleskellut. Ja olennaista, että olen sen hoksannut. Siitä se leppoisuus. 😉

Tuosta tämän päiväisestä viinistä, joka nautittiin ruoan jälkeen, – punaviini kun ei noille ahvenfileille oikein sovi, – oli tänään Linnanmaan Alkosta ostamani (kuinka ollakkaan Juniorin suosittelema) Torresin uutuusviini, joka ei olekaan Kataloniasta kuten Torresin viinit yleensä, vaan Riojasta. Altos Ibericos.

Voisin väittää että Juniori on jo pienestä oppinut torresille…  KLIKS.

VIinistä puheenollen: huomenna päättyy kesäkuvakisan vastausten jättöaika. Monia hyviä vastauksia on jo tullut, ilahduttavat minua, kiitos niistä. Vielä huomisen ehdit miettiä vaikka hupavastauksia ja postitella. Ja yksi mahdollinen palkinto on pullollinen kuohuviiniä.

Hiljalleen hiljenee

Koti on hiljennyt, jääkaappi tyhjentynyt, juhlat ohi.

Olen saanut kokata ja kestitä, mikä toki on minulle mieluista. Mielelläni hemmottelen läheisiä herkuttelulla, jonka päälle ymmärtävät. 😉 Juhannus, mökkiviikonloppu, jolloin tytär oli mankelimatkansa loppusuoralla huilaamassa ja voimaantumassa mökin ruokapöydässä, saunassa ja levossa, seruraavana viikonloppuna äidin ”kesäretki” Rantapeltoon ja samalla muitakin ruokavieraita (= perhettä) ruokapöydässä, keskiviikkona viinikerho, eilen Juniorin valmistujaiskekkerit,  — olkoonkin, että ovat olleet aika pienimuotoisia kinkereitä, mutta yhtä kaikki: nyt minulla on toviksi (ainakin viikoksi!!) kokkausinto (ja nimenomaan siihen liittyvä roudaaminen ja suunnittelu) hiipunut.

Mutta kuinka onkaan jo ikävä … Olisi Tyär voinut jäädä vielä, Apsukin toiseksi yöksi, ja pikkuperheen kanssa, nyt kun Juniorillakin on lomaviikko, olisi voitu joku päivä porukalla grillailla etc. Semminkin kun ehkä jopa hieman lämpenee. Mutta nyt Mum´s Hotellissa ei ole enää vieraita eikä omia.

Apsun yökylä sujui hyvin. Ja heti herättyään aamuseitsemältä ilmoitti papalleen, että nyt mennään saunaan. ”Miesten vuoro” oli jo ennen aamiaista. Aamiaisen jälkeen kummitäti (ja mummi) saivat jakaa sen riemun, että vihdoin haettiin autotallin hyllystä ”aarrearkku”, josta on puhuttu jo kauan. Iso muovinen arkku on täynnä Esikoisen ja Juniorin Legoja, joita ei ole hävitetty, ei myyty, ei kierrätetty ja joista on vain pieni kenkälaatikollinen aiemmin haettu käyttöön. Tänään oli sitten aika avata koko arkku! Siinäpä se aamupäivä vierähti.

Sitten oli aika Apsun ja papan viedä Tyär asemalle, tänään kohti Helsinkiä juna kulki ajallaan toisin kuin tänne päin tullessa perjantaina. Samaan aikaan minä kävin lenkillä pyörällä ja kävelemällä Ainolan puistossa, hautausmaalla ja Oulujokivarressa, ja tuntui jo hieman lämpenevältä.

Iltapäivällä vielä rääppiäisistä iso kattaus, joten Apsun vanhemmat ja sisko sekä (varhaisteini) tätinsä tulivat syömään. Ja voi kunpa olisitte nähneet sen ilon, mikä kahdeksan kuukauden ikäisellä Eeviksellä oli kun näki veljensä, jota oli kuulemma kotona etsiskellyt. Ja kuinka Apsu halasikaan siskoaan. Ja kuinka halusi kaikille esitellä hienon majan, jonka tätinsä olohuoneeseen oli rakentanut, ja jossa Apsu oli yönsä nukkunut. Ja siellä piti mumminkin käydä vielä aamupäivällä vähän lukemassa Apsulle…  😉

Nyt on iso osa kesän juhlahetkistä vietetty, nyt nautiskellaan olosta ja elosta vähän tasaisemmin…

Valmistujaisjuhlan päivä

Tänään on ollut juhlapäivä. Vietimme pienimuotoisia valmistujaisia. Viimeinkin.

Juniori halusi viettää insinööriksi valmistumistaan perhepiirissä ja nimenomaan siten, että myös systerinsä olisi paikalla. Kun alkukesän pyörän selässä polkenut Esikoinen oli kotikotosalla ja Juniorilla alkoi kesäloma oli aika juhlia.

Ja Juniori kutsui sitten lopulta myös parhaan kaverinsa (kahden hengen samppanjakerhon V:n), niinpä meitä oli kuusi aikuista sekä Apsu ja Eevis juhlapöydässä. Olin koettanut parhaani mukaan kokkailla kaikkea Juniorin mieluista: alkupaloissa ottaen huomioon mieltymyksensä samppanjaan. Ajattelin, että avaamme juhlan kunniaksi jonkin erinomaisen vuosikertasamppanjan … ja mitä tekee poika? – Tuo tullessaan Jerobeamin: Heikkisen Kallea (Charles Heidsieck) kolmen litran pullon!!!

Oli sellaisen tilannut Saksasta jo toisen opiskeluvuotensa lopulla, ja päättänyt että sitten valmistujaisissa se avataan. Olipa mukava, että vanhemmat saivat olla siinä seurassa, jossa se tapahtui. Sitten perheen kaksi koneinsinööriä (isä ja poika) kilistelivät siinä kuin me muutkin, ja sitten söimme.

Sitruunakakun (joka ei oikein onnistunut) lisäksi jälkkärinä oli suklaamoussea. Se onnistui.

Aika monenlaista oli muutenkin tarjolla. Höpötimme, vuorotellen höpötimme lasten kanssa, viimeistelimme ruokaa, söimme. Ja mukavan illan lopuksi Aatu jäi kuin jäikin yökylään, kuten oli jo viikolla luvannut. Kun kerran ”Saanakin on”.

Valmistujaiset ovat hyvä vaihe elämässä. Yksi etappi prosessissa. Ja niin se vain meidän Juniorikin, varasijalta AMKiin päässyt, nyt jo kahden lapsi isä, melkein koko opiskeluajan duunia tehnyt, hieman tavallista vanhempi valmistuja, on koulunsa – ainakin tällä erää – kunnialla läpi saanut. Hyvällehän se tuntuu.