Category

Vanhemmuus

Showing: 1 - 50 of 269 RESULTS
Isovanhemmuus Vanhemmuus

Syyslomaa Rantapellossa

On pohjoisen Suomen koululaisten (ja päiväkerholaisten) syyslomaviikko. Vielä kesälomien loppuessa oli kalentereihimme merkitty, että vietetään tämä viikko mökillä, jonne Juniori poppoonsa kanssa tulisivat myös. Kun se hiihtoloma kevättalvella jäi yhdessä Lapissa viettämättä, niin päätettiin, että vietetään sitten syysloma kimpassa. Mutta eihän se tämäkään sitten onnistunut. Onneksi sentään oltiin yhteinen viikonloppu (pe-su) Helsingissä/Järvenpäässä pari viikkoa sitten.

Tällä kertaa mökkiloman peruuntuminen EI johtunut kenenkään sairastumisista, eikä edes kovin yllättävistä syistä, vaan jo syyskuussa tämä suunnitelma haudattiin. Juniori kun vaihtoi työpaikkaa, jätti Alkossa kouluttajan ja myyjän hommat sikseen, jätti vuorotyöt, jätti kaikkien juhlapyhien aattojen työvuorot, pääsi säännölliseen kuukausipalkkaiseen itsenäiseen hommaan ”keskolaiseksi”. Ja aloitti uudet hommat tämän kuun alussa uutena työntekijänä, joten vuosilomat menivät siinä samassa. Ei siis mökille.

Koska minä olen suunnilleen kolme vuotta toivonut, että Juniori saisi kahdeksasta neljään duunia, jotta isäpäivinä lapset saisivat olla mahdollisimman paljon isänsä kanssa, olin tietysti iloinen tästä. Kun tieto uudesta työstä ja lasten mummilapäivien väheneminen oli tosiasia, en sitten ollutkaan pelkästään iloinen ja tyytyväinen: ”Nyt minua ei tarvita enää mihinkään!” -fiilis oli tosiasia.

Kun juttelin lasten kanssa asiasta, ja siitä, että miten nyt kun meillä ei ole enää yhteisiä perjantai-iltapäiviä ja/tai lauantaiaamupäiviä joka toinen viikko, entäs kun mummi ei enää tulekaan hakeamaan teitä äidiltä isin luo, ja entä kun enää ei olekaan meidän yhteisiä rauhallisia lauantaiaamubrunsseja, niin suunnilleen yhdestä suusta molemmat muksut totesivat: ”Kyllä me silti voidaan tulla.”

Ja totesivat, että humputtelemaan ja mummilaan voivat tulla milloin vaan. No nyt kun puolet syyslomaviikosta ovat isällään, niin mummille ja papalle on taas ollut käyttöä, koskapa isillä ei olekaan lomaa.

Vaikka ”perhepäivähoidon” tarve parin viikon välein, ja satunnaisesti muulloinkin, ei nyt juuri enää meidän (mökki)reissuja ja muita menemisiä aikatauluta entiseen tapaan, niin on meille edelleen luvattu yhteisiä päiviä ja brunsseja.

Tänään vietettiin päivä askarrellen, piirrellen, kirjoitellen, hyvin syöden, vähän kilpaillenkin ja sitten kirjastoon. Kaijonharjun kirjasto todettiin parhaaksi ikinä. Tai siis Apsu totesi: KOLME Neropatin päiväkirjaa oli lainattavissa samalla kertaa. Kassi tuli kyllä täyteen kun muitakin uusia kirjoja löytyi.

Ja huomenna Halloween kokkailua ja päivällinen! Toiveissa tuntui olevan myös museo, kasvitieteellinen, HOPLOp, leikkipuistokierros, ja ties mitä. Ehkä me vaan touhutaan ja luetaan täällä…

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Kastejuhlan jälkeen

Palatakseni lauantaihin, kolmannen lapsenlapsemme kastajaisiin.

Ne olivat hyvin perinteiset, tai ehkä perinteisiä pienimuotoisemmat pienet juhlat.

Meitä oli paikalla vauvan, vanhempiensa sekä järvenpääläisen oikein mukavan naispapin lisäksi myös Vävyn vanhemmat, jotka hekin tulivat Oulusta, me Pehtoorin kanssa, sylikummiksi päässyt Juniori,  sekä Miniä, Apsu ja Eevis. Mukana oli myös Tyttäremme bestis A., joka on ollut ystävä ensimmäisistä päiväkotipäivistä asti, ja hänen kymmenkuinen tyttärensä – he tulivat Rovaniemeltä.

Pieni juhlaväki meitä oli, ja hyvin mahduimme vauvaperheen kodin olohuoneeseen.

Vauva jaksoi kummisetänsä, joka on siis myös enonsa, sylissä melkein koko toimituksen ajan hymyillä, mutta sitten ilmeisesti kaksinkertainen, karkeahko kastemekko ja paikallaan pysyminen aiheuttivat harmistusta ja tuskastumista, joten isä otti vauvan syliinsä varsinaisen kasteen ajaksi.

Ja lopulta Apsu sitten halusi kuin halusikin pyyhkiä serkkunsa pään, ja pitihän Eepinkin sitten päästä vielä kuivaamaan – vaikka molemmat olivat ensin ilmoittaneet, etteivät halua  osallistua koko toimitukseen.

Toisaalta molemmat olivat huolella ja mielellään olleet ostamassa juhlavaatteita serkkunsa juhlaa varten, ja tekivät yhdessä, ihan sovussa, kortin uudelle pienelle serkulleen.

Kastajaisten lisäksi varsinkin Apsulle oli tärkeää päästä myös kummitätinsä luo. Ehtivätpä nämä kaksi kilpailuhenkistä, innokasta pelaajaa yhden Unonkin (vai Dos?) pelata kaksistaan. 🙂

Ja kuinka Oulun serkut paijailivatkaan vauvaa ja kutittelivat ja katselivat. Eepi oli puhunut jo monta viikkoa siitä, kuinka hän sitten hoitaa pikkuista. Pikkuinen oli vain hyvin vähän aikaa hereillä, … Minä olinkin oikein  iloinen siitä, että olin tullut jo pari päivää aiemmin. Siten sain tutustua, jutella ja sylitellä, saada monet hymytkin ja olla ihan rauhassa vauvan kanssa.

Korttipeli ei taida olla niitä perinteisimpiä ristiäispäivän juhlamenoja – päinvastoin, mutta aika tavallista lienee, että vieraat saavat arvuutella vauvalle annettavaa nimeä. Niin mekin saimme. Eikä meistä kukaan arvannut lähellekään.

Mutta perinteitäkin juhlassa oli, – Tyärkin niitä halusi, joten minun ei ollut edes tarvinnut niitä tyrkyttää. 🙂 Mikä tietysti lämmitti mieltäni.

Tyttärentytär kastettiin mekossa, jonka äitini on tehnyt ja jossa minut ja Tyär on kastettu, – ja nyt sitten vauva kolmannessa polvessa. Kastemaljan me saimme vanhemmiltani, kun oli meidän Esikoisen kastajaisten aika, ja sitä on käytetty myös Juniorin, Aspun ja Eepin ristiäisissä ja maljan jalkaan kaiverretaan nyt sitten viides nimi.

Kastepöydän liina ja kasteliina ovat nekin äitini tekemiä, – minä vain ”kirjoin” kuvaan Photoshopilla tyttärentyttären nimen.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Juhlapäivän lopulla

Tämä odotetttu päivä lopuillaan. On tyttärentyttären kastajaispäivän ilta.

Palasimme  illansuussa Juniorin poppoon kanssa Järvenpään kastajaisista kaupunkiin. Ja löysimme kuin löysimmekin hyvän ruokapaikan (Pizzeria Tribunalia) vaiherikkaiden vaiheiden jälkeen, –  ja matkalla sinne tämä näkymä. Siinä oli niin paljon. Siinäkin.

Aika kylläinen olen. En niinkään ruoasta. Kaikesta. Sulattelen vielä,…

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Tyttöjen päivänä

”Tyttöitten huttuja”  sanoisi pojantytär Eepi, jos juteltaisiin tästä päivästä.

Tänään tyttöjen päivänä matkasin Oulusta Helsingin kautta Järvenpäähän. Kunhan olin early check in´n saanut BnB-kolmiooni* tehdyksi lähdin vajaan kilometrin päähän, jossa tyttären ja perheensä koti on. (*Erittäin hyvä, siisti, tilava, hyvällä paikkaa, hiljainen, mukavasti ja varsin hyvin sisustettu ja varusteltu.)

Vajaa kolme viikkoa sitten näin kahden kuukauden ikäisen vauvan, tänään hän oli jo iso tyttö! Voisin vain katsella ja sylitellä. Päikkäreiden ja syömisen ohessa ehdittiin jo jokellella ja hymyillä pitkät tovit. Hyviä hetkiä. Tärkeitä hetkiä.

Tyttären kanssa ehdimme höpötellä, vaihdella kuulumiset, tuntemukset, ja suunnitella jo vähän lauantain kastajaisia. Minähän tänne tulin hyvissä ajoin etukäteen, – tyrkyttäydyin muka avuksi, mutta eipä tässä nyt juuri hommaa ole.

Päivä on ollut pitkä ja paljon olen liikkunut, vaikka tuntuu että juuri tänään koko maailmani on ollut Järvenpään rivarin olkkarissa. Nyt väsynyt ja hyvillä mielin, hiljaa hymyillen unille. Ja huomenna taas pikkuisen luo.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Ensikosketus

Tänään meidän Pallero täyttää 2 kk. Palleroksi tyttärentytärtä vielä muutama viikko nimitellään, vaikkei mikään pallero olekaan, päinvastoin. Kolmen viikon päästä lapsella on jo ihka oikea nimikin, ehkä useampikin.

Nyt me on pieni nähty. Olen saanut sylitellä, jutella ja katsella silmiin, nähdä hymynkin, moniakin hymyjä, kuulla itkun ja tuntea sormien puristuksen omani ympärillä, olen saanut käydä vaunulenkillä vauvan ja  tyttären (ja Pehtoorin) kanssa.

Aurinkoisesta Helsingistä lähdimme hotellin runsaan aamiaisen jälkeen lähijuna R:llä Järvenpäähän, jonka asemalla Tyär oli vastassa.

Vaikka vauva ehti pitkän päivävisiittimme aikana ottaa paritkin päikkärit, ehdimme kuitenkin jo tutustua. Ihastua ja rakastua.

Vauvat ovat yleensä, enimmäkseen, suloisia, pieniä, kauniita, söpöjä ja ties mitä. Mutta omat lapsenlapset – kaikki kolme – ovat vielä paljon enemmän. Vävy muka väitti, että minä niiskutin, tai että silmät kostuivat. Oikeassa oli. Ja kuinka hyvä olikaan nähdä, kuinka tiistaina 34 vuotta täyttävä Tyär oli hyvillä mielin. Väsynyt, – luonnollisesti, eikä edes tolkuttomasti, mutta seesteinen ja iloinen.

Nyt junassa kohti kotia.

Olipa viikonloppu. Ei minulta mitään puutu.

 

Vanhemmuus

Synttärijuhla hyvin syöden

Olipa mukava ilta. Kyllä minä niin toivon, että sittenkin olisin kaivanut järkkärini laukustani ja rohkeasti kuvaillut niitä toinen toistaan kauniimpia annoksia, joita illan aikana nautimme.

Olemme olleet viettämässä – myöhästyneenä – Miniän synttäreitä. Ne oli tarkoitus viettää heinä-elokuun vaihteessa – siis oikeaan aikaan, mutta kun tuli tuplabuukkaus (Qstock), niin siirsimme suosiolla. Hyvä että siirsimme, tänään oli hyvä aika ja hyvää aikaa.  Lämmin syyskuun lauantai ilman kiirettä minnekään.

Olimme Pikisaaren Kurkelassa nauttimassa The Menun. Viineineen. Enimmäkseen ihan huikeaa makujen yhdistelyä, ennen kokemattomia makuja ja nimenomaan yhdistelmiä. Eniten meitä kaikkia hämmästytti, ilahdutti ja puhutti tomaatin, mantelin ja fetan yhdistelmä, jonka parina tarjoiltiin vuoden 2014 riojalaista punaviiniä. Kuulostaa ehkä hieman kummalliselta, mutta voi kuinka se oli hyvää. Olimme hiljaa hämmästyksestä ja ihastuksesta. Muutoin emme juurikaan olleet hiljaa… 🙂

Nuorten kanssa yhdessä juhlimassa – pitkään iltaa istuen – hyvällehän se tuntuu.

 

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Vanhemmuus

Juhlapäivä tämäkin

Juhlan aihetta tälle päivälle …

Joskus  – aikoja sitten – oli Juniorin & Miniän kanssa sovittu, että tänään mennään Kurkelaan syömään – (R:n) synttäreitä juhlimaan. Ja sitten perheeseen – tosin Järvenpäähän – syntyi pieni uusi jäsen ja lisäksi Oulun nuoripari saikin VIP-liput Qstockiin, joten pieni aikataulujen kalibrointi oli tarpeen. Mehän Pehtoorin kanssa ollaan aika lailla helposti mukautuvaisia suunnitelmien muutoksiin… Eipä ole kovin paljon sitoumuksia ja velvotteita nykyisin. 🙂

Siis: tänään on täällä Oulussa vietetty varpajaisia ja Miniän synttäreitä, ja Juniorikin on päässyt elämänsä ensimmäisille festareille.

Peruttiin varaus Kurkelaan (= siirrettiin myöhemmäksi) ja sovittiin, että mie teen jotain syötävää ennen kuin nuoripari lähtee Qstockiin.

Vähän innostuin. Semminkin kun Juniori oli luvannut tuoda samppanjan. Ja kuten osasin odottaa, tulossa ei ollut mitä tahansa Champagnen alueen kuplivaa.

Kyllä varpajaissamppanja (joka on sama kuin vauvan vanhempien kihlajaissamppanja reilu vuosi sitten) oli aika ikimuistoista. Dom Ruinart Rose 2002!

Ehkä joskus ennen on saatu jotain näin hyvää juoda. Kerran tai kahdesti korkeintaan.

Ihan alkuun juuri tuon samppanjan kanssa vähän mansikoita, pikku croissanteja ja vuohenjuustoa. Aika täydellistä.

Sitten alkupalalautasella gazpachoa, lohikakkusia, bataattisipsejä.

Pääruoaksi olin tehnyt perulaista broileria. Sitä siksi, että ensi viikonloppuna on rotissöörien piknik ja teemana on ”Amerikan manner” [hieman vaikea määritelmä minusta] ja pitkän pohdinnan jälkeen ajattelin viedä nyyttäripöytään juuri tämän ruoan. Siksi halusin vielä testata sen. Ja kokeilla tarjoiluun pieniä annoksia, kylmänä, etc. Toimi se ainakin tänään.

Ja jälkkäriksi synttäreiden vuoksi ”kakku”. Itse asiassa mustikkapiiras. Sepä olikin aika hyvää. Ohjeen perusta on Valion sivuilta. Vaihdoin vanilja-tuorejuuston mascarponeen ja kaurahiutaleiden sijaan käytin neljä pussillista mansikka-pikakaurapuuroa (jotka eivät ole kaapistamme käyttöön muutoin kulkeutuneet. Nyt toimivat tässä piirastaikinassa oikeinkin hyvin.) Muutoin ihan Valion alkuperäisohjeen mukaisesti.

Varpajaiset ja synttärit – ainakin tältä  erää – vietetty. Aina kannattaa juhlia kun on hyvä syy. Nyt on ollut.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Suuria ihmeitä

 

”Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan.”

(Muumipappa ja meri)

 

Meille on tänään syntynyt tyttärentytär.

Pieni, vaaleahiuksinen tyttö.

* * * * *

 

Lapset ovat suuria ihmeitä, ja niin ovat lapsenlapset – nyt on lastenlapsetkin.

Tavattovan hieno ja mahtavan suuremmoinen asia tälle mummille, – ja tälle äidille.

Olen tyttärenkin puolesta hyvin iloinen, – onnellinen siitä, että hänestä tuli äiti.

Ja jo kahdeksan vuotta sitten poikani puolesta, että hänestä tuli isä. Ja tänään hänestä tuli eno. 🙂

Sellaista toivoo lapsilleen; sitä, että hekin saavat elämäänsä sellaista merkityksellisyyttä, rakkautta ja rakastettavaa kuin lasten saaminen merkitsee.

Eikä isovanhemmuuden ilo ja rakkaus vähene tai laimene, vaikka lastenlasten määrä lisääntyy, nyt tuntuu, että päinvastoin. Täällä me papan kanssa myhäilemme.

 

 

 

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Juhannusaatto perhepiirissä

Aamupäivällä ei satanut. Hyvä niin.

Ehdin aika lailla touhuilla menun parissa. Ei mitään isotöistä, mutta aika monia ”komponentteja”  valmistettavana.

 

Oli – tietysti – ilo syödä yhdessä. Eihän me pihalla voitu olla, sillä Eeviksenkin mielestä ”satoi kaatamalla, mutta mulla on uikkarit mukana, voidaan mennä juoksemaan nurmikolle… 🙂  )

Ei lasten suruksi vesileikkeihin ryhdytty, mutta yhteisen pöydän ääressä kuitenkin pitkä tovi vietettin. Sen jälkeen Apsu sai houkuteltua (melkein kaikki) muut pelaamaan Mario Kartia. Sitten vielä lautapelejä. Juhannus kaupungissa ja sisällä sujuu ihan hyvin kun kaikilla on asennetta. Ja hyvää ruokaa ja viiniä! (Ruinart 2015 helpotti auringon kaipuuta aika lailla. .. )

Vielä ennen kotiin lähtöä muksut ´sanoivat´ heipat myös serkulleen.

Ensi juhannuksena perheeseen kuuluu yksi jäsen enemmän. 🙂

 

Isovanhemmuus Luettua Oulu Vanhemmuus

Kuvia kuvien päälle

Kun alkuiltapäivästä alkoivat kuvat vilistä silmissä (tänään taas editointi- ja kuvatoimistushommia) ja aurinko uhkaavasti vetäytyä pilveen = ”eihän vaan sittenkin tule sade”, lähdin pyörälenkille. Aika pahasti on normitavoitteeni tämän vuoden pyöräilyn osalta jäljessä, mutta olkoot. En aio ruveta itseni kanssa stressaamaan. Kuljen minkä haluan, ehdin, pystyn.

Tänään kerrassaan napakasta tuulesta huolimatta olin liikkeellä kolmisen tuntia, – toki kuvailin puistossa ja jokivarressa ja kävin tulomatkalla kaupassa, mutta maantie vaati kulkemaan. Ja kuvailemaan! Ettei vaan jäisi nämä kuvaediitit vähiin. Kiertäen kaartaen kuljin kohti Hupisaaria, Ainolan puistoa.

Kyllä vasta-, myötä-, sivu- ja ties mistäpäin tuullessa nautin liikkumisesta, voikukkien kellastamista pientareista, vihreistä ja vehreistä puutarhoista asuinalueilla, paljon oli ihmisiä pihollaan, toppatakeissaan tekemässä pihatöitä, istuttamassa kesäkukkia, vahaamassa puutarhakalusteita, lapset – ihan liian vähissä vaatteissa – pihaleikeissään… mutta kesä!

Tänään kuuntelin loppuun Jenni Haukion kirjan ”Sinun tähtesi täällä – vuodet tasavallan presidentin puolisona”. Olen – ehkä vähän huomaamattani – pitänyt Haukiosta ja hänen tavastaan ”olla puoliso”, mutta myös tavastaan olla oma itsensä, koulutettu, kouluttautuva, kirjoittava, isänmaansa ja sen eteen panoksensa antaneiden arvoa kunnioittava, työnsä, presidentin puolisiouden ja äitiyden hoitava, julkisuutta juuri sopivasti sietävä ja salliva nainen.

Kirjaa kuunnellessani ja sen jälkeen olisin valmis kannattamaan häntä kuuden vuoden päästä ehdokkaaksi seuraavissa presidentin vaaleissa. Ehkä kuuden vuoden päästä olen eri mieltä, mutta nyt ajattelen, miksi ei? – Joka tapauksessa kirja on kuuntelemisen arvoinen, – jo ihan historiankin vuoksi.

Ja vielä sellainen juttu tuosta kirjasta, tai siis siitä, miten media on sitä käsitellyt. On outoa, melkein raivostuttavaa, toisaalta varsin odotettua, että iltapäivälehdistö tekee kirjasta otsikoita vain siitä, kuinka Jenni Haukio koki suuren surun menettäessään Lennun. Se on lehtijuttujen perusteella kirjan merkittävin ”paljastus”.

Hyvä on, ymmärrän, että tällainen presidentin puolison, joka on pitänyt tunteensa ja yksityiselämänsä aika visusti medialta piilossa, paljastus on kiinnostava, mutta siinä kirjassa ja kaikessa mitä Jenni Haukio on tehnyt, ollut tekemättä, puhunut ja arvokkaalla työllään edesauttanut, siitä, mitä hän ajattelee Suomesta, isänmaallisuudesta ja vaikka hyväntekeväisyydestä olisi kannattanut nostaa otsikoihin. Lennulla on ollut tärkeä osansa, mutta presidentin puolisolla, omana itsenään ja tekemisineen, paljon isompi merkitys. Joka on sekin jäänyt vähän piiloon… Siitä olisi kannattanut kirjoittaa.

Ainolan puistoon kannattaa mennä. Aina vain.

Ja kaiken ohessa whatsapp on laulanut: Merijalinranta, Languedoc-Roussillon ja Järvenpää  — kaikenlaista. 🙂 Ei ehkä ihan satoja viestejä, muttei paljon muutenkaan. …

Kesästä, Oulusta, aikuisista lapsista, auringosta, kaupunkiluonnosta, ystävistä, tulevasta ja menneestä, kodista ja kaikesta siihen liittyvästä, rauhasta, pikkuisista töistä, levosta, kaikesta, kaikesta paljosta hyvästä juuri tänään erityisen kiitollinen.

Historiaa Vanhemmuus

Koulunkäyntimuistoja

Nyt kun ainakin Suomessa on menossa autobiografisten romaanien ja myös tavallisten elämäkertojen buumi (”kaikki” julkkikset ja kirjailijat ovat korona-aikana työllistäneet itsensä kirjoittamalla omasta elämästään) ja kun olen niistä monia lukenut, olen tullut kiinnittäneeksi huomiota seikkaan, jota en ennen ole juuri pohtinut, en aatellutkaan.

Monessa kirjassa, niin elämäkerroissa kuin fiktiivisissä romaaneissakin muistellaan/kerrotaan siitä, kuinka vanhemmat auttavat lapsiaan koulutehtävien teossa, kuulustelevat läksyjä, preppaavat kokeita varten tai ainakin patistavat ja valvovat, että lapset käyttävät päivittäin tarpeeksi aikaa koulukirjojen ja vihkojen parissa. Vaikuttaa siltä, että se on ollut ainakin sodanjälkeisen sukupolven kodeissa tapana, ainakin kaupunkilaiskodeissa ja sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat itse ovat saaneet muutakin kuin oppivelvollisuuden mukaisen koulutuksen.

En muista, että oltaisiin ystävien tai yliopiston työkavereiden kanssa aiheesta koskaan aiheesta keskusteltu.

Omassa lapsuudessani tai keskikouluvuosina tällaista vanhempien valvomaa, saatikka avittamaa, läksyjen tekoa ei isommasti ollut. Kansakoulun kolmosella, kun oli kertotaulun opiskelu, äiti piti huolen, että sen selvitin kerralla, sen hän kuulusteli ja kyseli tarkasti ja tiukasti. Joskus ruotsinkokeisiin sanoja kyseli: ruotsi kun oli minulle heti fysiikan jälkeen se vaikein aine.

Ja matikka: keskikoulun vitosella (nyk. ysi luokka) äiti hommasi minulle yksityisopettajan! Huh! Se olikin kyllä varsinainen tyyppi: matikan opiskelija, joka melkein vaati, että minun pitäisi teititellä häntä. Kävin (muistaakseni) yhden kevätlukukauden hänen luonaan Tuirassa olleessa opiskelijaboksissaan. No en sitten silloinkaan ehtoja saanut. En ruotsista enkä matikasta.

Mutta eihän minun koulumenestykseni nyt mitään raposta ollut. Kansakoulun päästötoikkarin keskiarvo oli kahdeksan, mutta yleensä aina lähempänä seiskaa, ei kai kertaakaan sen alle: äidinkieli, historia, uskonto, psykologia, maantieto, terveystieto ja urheilu!! olivat kiitettäviä, joten kielten ja matikan surkeat numerot eivät päässeet hallitsemaan.

Eikä vanhemmat meidän (veli ja systeri olivat kyllä minua parempia koulussa) läksyjen tekoon puuttuneet, eivät ainakaan minun. Vanhemmilla tai siis isällä, kun ei itsellään juuri ollut koulutusta, joten ehkä siksikin vältyimme patistelulta ja läksysulkeisilta.

Äidin kansakoulu- ja vielä jatkoluokatkin olivat sotavuosina varsin repaleiset, välissä vielä kaksi vuotta Tanskassa, mutta hän kyllä sitten jo yli parikymppisenä (”olin luokan vanhimpia”, kertoi äiti) pyrki ja pääsi kauppakouluun ja kauppaopistoon. Omana aikanaan, naisena ja evakkotaipaleen jälkeen kunnianhimoinen tavoite ja arvostettava saavutus. Sukunsa ensimmäinen opistotason koulutuksen hankkinut. Eikä varmasti saanut apua vanhemmiltaan eikä sisaruksiltaan.

Isä (joka tänään täyttäisi 92 v.) ei koskaan saanut edes kansakoulun päästötodistusta. Sotavuosina nuoret pojat saivat jättää koulun kesken jos menivät töihin, työvelvollisuuden kaltaisiin hommiin. Ja isähän meni. Mutta ei se merkinnyt, etteikö olisi osannut laskea ja kirjoittaa – aika hyvinkin jo nuorena, kuten vastikään huomasin hänen yli sadasta kirjeestään äidille 1950-luvulla.

Mutta ei meillä kotona kuitenkaan mitään oppinutta meininkiä ollut, ei akateemiselle opintielle ohjaavaa, – yrittäjyys oli se, mihin lasten toivottiin kasvavan. En kyllä osalleni läksykuria kaivannutkaan, enkä edes avitusta kouluhommissa.

Mitenhän lienee oltiinkohan meillä ihan poikkeuksellisia?

Kun näitä rupesin miettimään piti mennä omalle ”Kouluvihkoja, kokeita, aineita YMS” -laatikolleni. Iso pahvilaatikko on täynnä kaikenmoista. Mm. se ruotsin koe, josta sain 3- ja huom. ope oli vetänyt miinuksen jatkumaan konseptin takasivulle asti. (ja huom. arvosteluasteikko oli 4 – 10). Oli siinä sitten yliopistossa ruotsin kurssilla vuosi kuljettava ja töitä tehtävä, että sai pakollisen kandia varten vaadittavan ”virkamiesruotsin” suoritetuksi.

Laatikosta löytyi myös neljännen luokan maantiedon tehtävävihkonen/kansio, jossa oli monia ajankuvaan kuuluvia juttuja. Se, miten asioita opetetaan, kertoo paljon myös ”opettavasta tahosta”. Siis se, miten Suomessa esim. 60-luvulla opetettiin maantietoa tai historiaa, kertoo melkoisesti myös Suomesta ja siitä maailmankuvasta, jota koululaitoksessa haluttiin opettaa ja jakaa. Sen verran (lopulta hyvin vähän) seurailin omien lasten oppisisältöjä, että 30 vuodessa muutoksia oli tullut paljon. Niin opetukseen kuin maailmankuvaankin.

Selvästikin minulla on ollut ihan uudet Penol-tussit näitä tehtäviä tehdessä. Tai sitten olen jo kansisvuosina hoksannut, että minulla on hyvä näkömuisti. Minun yliopisto-opintojeni muistiinpanoissa oli myös tällaista värikirjoa. Ainakin muistiinpanojen alleviivaukset tein eri väreillä: se auttoi muistamaan.

Saksan ja Unkarin kansanluonteen määrittelyt (lisätyt nuolet) ovat mielenkiintoisia. Kaikista muistakin (eurooppalaisista) kansoista on omanlaisensa luonnehdinnat. Olen aika varma, että tällaisia tyypittelyjä ei enää koulukkaille opeteta.

 

 

Oulu Vanhemmuus

Maisemia etsiessä, muistoissa kulkien

Kaunis, mutta kylmä aamu. Keksin kaikkea pientä hommaa aamupäiväksi odotellen sään lämpenemistä ja sitten toiveikkaana pakkasin kameran pyörän satulalaukkuun aikeena kuvailla rannoilla ja kaupungissa keväistä Oulua.

Merenrantaan ja Nallikariin ensimmäiseksi. Olipa siellä myllerrys: koko ranta sekaisin, raksatyömaita, Vauhtipuiston uudelleen pystytys, likaisia hankia. Ja se on sentään ollut yksi lempparipaikoista, paikoista, jossa voi antaa mielen rauhoittua, nauttia seesteisestä maisemasta. Tänään vaikutus aika lailla päinvastainen.

Enkä myöskään keskustasta, en hautuumaalta, en jokivarresta mitään kevätsunnuntain levollisia kaupunkimiljöökuvakulmia onnistunut löytämään. Kunhan pyöräilin lämpimikseni.

Ja kuuntelin Katri-Helenan elämäkertakirjan loppuun. Sepä oli aika hyvä. Olisi vaan kannattanut antaa jonkun puheammattilaisen/näyttelijän lukea sen: Katrin laulava, vähän mairea tai ylinäyttelevä luku häiritsi aluksi niin paljon, että harkitsin lukevani e-kirjana. Mutta menihän se sitten.

Aika reippaasti laulaja tuulettelee ja kertoo elämänkokemuksistaan. Ja tämänkin kirjan, kuten monien muidenkin viihdetaiteilijoiden/näyttelijöiden/julkisuuden henkilöiden (ei poliitikkojen tai tieteentekijöiden) elämäkertojen myötä heräsi paljon muistoja esimerkiksi omasta 60- ja 70-luvusta. Ja tämä herätti paljon muistoja myös äidistä. Äiti tykkäsi Katri-Helenasta ja tämän iskelmistä. Ovathan ne olleet tanssipaikoissa paljon soitettuja – ja äiti tanssi!

Ja muitakin muistoja heräsi. Onhan ”Anna mulle tähtitaivas” yksi tärkeä biisi minun elämässsäni. Minulle  se on meidän Junioriin liittyvä laulu, T:n laulu. Uudenvuoden aattona 1994, jolloin poika oli vajaa kolmevuotias, hän lauloi sitä ja tanssi! Se hetki oli muutenkin tärkeä minulle, yksi vähän vaikea käännekohta. Kuopuksen laulellessa ja tanssiessa tämän tahtiin sain lohtua ja – loppujen lopuksi – onnen kyyneleet silmiin.

Biisi, joka minun maailmassani on tyttären biisi, on J. Karjalaisen ”Hän”. Täällä selitys, mihin se liittyy.

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Vanhemmuus

Yhdenlaiset lapsenjuhlat

Siitä on pian 32 vuotta, kun olin OYSin osastolla 11, jonka huoneen numero seitsemän viereisellä pedillä (tosin jouduimme päiväksi käytävällekin, oli näet keväruuhkaa) oli tuore äiti, joka oli ensimmäisensä edellisenä yönä synnyttänyt, kuten minäkin toiseni.

Muutamana päivänä jutellessamme huomasin hänen olevan kovin hädissään maailman tilanteesta: pankkikriisi, luisuminen lamaan ja työttömyyteen, öljykriisi ja Persianlahden sota, nimenomaan tuo sota … Hän (minua vuosia nuorempi) kyseli, eikö minulla ole ollut huoli ja murhe, kun ”tällaiseen maailmaan uusia lapsia synnytämme, miten tulevat vauvamme ikinä pärjäämään? Joutuvat pienet poikamme sotaan, ei tulevaisuutta, … ”

Juuri silloin olin vähiten ikinä huolissani siitä, miten vastikään (vallan nopeasti!) maailman tupsahtanut Juniori tulee maailman menossa pärjäämään. Mikä kriisi, mikä sota? – Hei, meillä on kaksi tervettä poikaa sylissämme, ei mitään hätää, eikä huolta enää nyt!

Niin on 32 vuotta kulunut. Eivät ole olleet vuodet vailla huolta Juniorin elämänmenosta, eivät vailla huolta maailmanmenosta (tosin juuri tänään taas vähän valoa siltäkin osin! Ollaan jo ihan Naton kynnyksellä ja naapurissa pidätysmääräys!), mutta enimmäkseen kuitenkin vain kiitollisuutta.

Vaikka toisin oli lääkäri aikanaan sanonut, me saimme kuitenkin lapsen ja sitten vielä tämän toisenkin, jonka synttäreiden etkoja on tänään vietetty.

Juniori ja R. sekä tietysti muksut olivat juhlapäivällisellä. Oikeastaan koko päivän puuhailin asian eteen jotain, mutta silti ei niin hyviä makuja kuin olin tavoitellut. Apsu oli ainoa, joka rohkeni ilmoittaa, että kakussa ”päällinen suklaakuorrutus oli hyvää, muuten ei”. Olen samaa mieltä. Perinteinen, meidän perheen klassikko, kaikki suuret juhlat kruunannut ´Italialainen suklaakakku´ ei ollut sellainen kuin pitäisi (ja hyvänen aika, minähän olen tehnyt tämän oikeasti ainakin sata kertaa, tai noh, viisikymmnetä). Mutta menihän se tänäänkin.

Menussa ei ole kirjattuna meidän ´amuse-bouche´ tai siis: poppareita (lastenjuhlathan nämä!), sipsejä (mummi, miksi näitä, nämä ei oo hyviä! – mutta olivat synttärisankarin lemppareita), home-made (tölkistä kotona paistettuja) croissanteja kutunjuustotäytteellä – aika hyviä franciacortan kanssa! 🙂 Lapset tykkäsivät paljon – ihan ilman kuohuviiniä.  Lapsista on mukavaa kippistellä cokiksella ja pipsapossulimpparilla muovisista pikarilaseista. Edelleen kieltäydyn ostamasta skumppapulloon pakattua muumimehua. Lapsille limpparia kun ovat vielä lapsia; skumppaa tai edes sen näköistä sitten, kun ovat paljon vanhempia. Mutta juhlalasit voi silti olla. Juhlaa kaikille!

Pitkään punnitsin, mitä punaviiniä karitsanfileille. Kahdesta vaihtoehdosta päädyimme tähän. Nyt kun se ainokainen on viinikaapista tyhjennetty, lienee hankittava uusi kypsymään. Se ON hyvä punaviini. Australialainen Saperavi ei ole ihan tavallinen valinta. Ehkä tilaan sen jo pääsiäiseksi – sopii varmasti lampaallekin. Ja stout-kastike! Tein vasta toista kertaa. Todellakaan en ole oluiden, saatikka stout-oluiden tuntija, mutta pullollisen sellaista olin kastiketta varten ostanut.

Ja olinpa yllättänyt, että tämän maku oli ihan hyvää sellaisenaan. Näin siitä huolimatta, että minähän en olutta nykyisin juo, satunnaisesti saatan kulauksen maistaa. Nyt maistoin: ei mitään vastenmielistä.  Karitsanfileetä stout-kastikkeessa reseptini on täällä. Lisäyksenä tuohon vanhaan postaukseen (jossa kuvat taas kerran tolkuttoman pimeitä!!!) että kannattaa pyyhkiä liha huolellisesti marinadista, sillä muutoin vain kiehuvat pannulla.

Nyt on juhlittu. Ja kevät tuo lisää juhlia – ilman maskeja ja koronarajoituksia. Nautitaanpa niistä kaikista!

 

Historiaa Oulu Vanhemmuus

Tunnelmaa lenkillä ja päivällisellä

On vielä pimeää kun saan lähdetyksi ulos.

Lumi narskui kenkien alla, kotipihalla pupun jäljet johtivat suoraan aidan viereiseen pensaikkoon. Liekkö niillä jo joko joulubrunssi siellä ollut?

Tavattoman kaunista, kun on paksut lumipeitteet kaiken yllä, lumi hiljensi aamuliikenteen ääniäkin.

Merimiehenkotimuseo on taas jouluasussaan – aamulla ei vielä ollut auki, mutta ikkunoista pääsee kurkkimaan sisälle kauniita jouluisia interiöörejä. Rakennus on melkein 200 vuotta vanha Matilan talo, joka on siirretty Heinätorin tienoilta Pikisaareen ja museoitu. Siinä on menneen maailman nostalgiaa, puutaloidylliä – lumi teki siitä jouluisen.

Vuoden pimein päivä on myös Juniorin nimipäivä ja Vävyn syntymäpäivä. Ja heidän, heidänkin kanssaan olimme pienellä illallisella tänään tuossa illansuussa. Mutta nämä merkkipäivät eivät olleet syy yhteiselle aterialle.

Olimme nimittäin hääpäiväpäivällisellä. Tyttären ja Vävyn sala-avioitumisen jälkeen lupasivat, että kutsuvat meidät vanhemmat ja Juniorin & R:n syömään joskus kun ollaan yhtä aikaa Oulussa. Toki minä/me morsiamen vanhempina tarjouduimme jonkinlaisen hääjuhlan meillä tai muualla järjestämään, mutta nämä halusivat itse vain pienimuotoisen yhdessä syömisen järjestää. Tänään oli sen aika. Oikein sopiva aika. Nyt on sitten nähty Vävynkin vanhemmat. Hyvä oli tutustua. Eikä Pehtoori joutunut pitämään puhetta tyttärelleen, mistä oli oikein tyytyväinen.  Tyytyväisiä olemme kaikin puolin. [icon name=”heart” style=”regular” class=”” unprefixed_class=””]

Isovanhemmuus Joulu Vanhemmuus

Agenttitontun mummin hyvä päivä

Aamupäivällä valmistui viimeinenkin omatekoinen joululahja. Tänä vuonna olenkin tehnyt monta lahjaa enemmän kuin ostanut! Aika hyvä juttu. 🙂

Mutta käsillä tekeminen on vaatinut myös veronsa, – mutta siltäkin osin tänään hyvä päivä: pääsin tänään hierojalle. Nyt olo kivuton ja ”tilava”.

Pieni happihyppely pakkassäässä oli valoisa ja jokapuolella on niin kaunista kun on kunnolla lunta. Ja tänään taivas oli huikea. Oli haloilmiö, kiharapilviä, sinitaivasta, haituvia, …

Iltapäivällä yhden ison kuvatoimituksen viimeistely ja saatekirje asiakkaalle: sekin asia nyt pulkassa!

Ja illalla sitten juhla! Mummin elämää.   Apsulla oli koulutaipaleensa ensimmäinen joulujuhla, jonne Juniori kysyi minua kaverikseen. Oi, että. Aatelkaapas, että selvisin kyynelehtimättä, ei niiskaustakaan. Jos oltaisiin päästy lähemmän näyttämöä en ehkä olisi … 🙂

Ekaluokkalaisten ohjelmanumero oli moniosainen ja se olikin melkoinen jännitysnäytelmä, jossa vorot ja porot olivat pahasti sekaisin, mutta Agenttitonttu oli tärkeässä roolissa pelastamassa koko joulun! Pitkät pätkät repliikkejä monisatapäisen yleisön edessä – roolisuoritus oli vakuuttava. En niinkään ihmetellyt sitä, että poika muisti ja osasi vuorosanansa niin hyvin, mutta se, että osasi niin luontevasti ja rohkeastikin osansa esittää oli iloinen ylläri. Tuosta vaan.

Toki oli muutenkin mukava olla alakoululaisten joulujuhlassa. Edellisestä kerrasta kun on jo hyvin yli 20 vuotta. Vähän oli epätodellinen olo istuksia katsomossa Juniorin vieressä katselemassa ja kuuntelemassa koulun bändiä siksikin, että alakoulussa se oli juuri meidän poika, joka lavalla soitti rumpuja. Se ura ei sitten kyllä jatkunut kyllä edes murkkuvuosiin asti, vaikka rumputunneilla jonkun aikaa kävikin. Niin kuin kävi kyllä monen muunkin harrastuksen parissa. Kitaransoitto taisi jäädä ainoaksi harrastukseksi, jotka jatkui vuosikausia.

Nyt Agenttitontun mummi lähtee pakkaamaan reppua huomista varten: aamusella on aika hakea Agenttitontun pikkusisko kirjasto- ja humputtelureissua varten.

Niitä näitä Reissut Vanhemmuus

Humputtelulomalta palattua

Reissussa ja sieltä paluu

Oikeastaan en olisi uskonut – vaikka niin paljon odotinkin – kuinka mukava voi viikonloppureissu Helsinkiin ja Järvenpäähän olla. Kuin oltaisiin tehty viikon reissu jonnekin kauemmaskin kuin tyttären ja miehensä luo. Ja tapaamaan ystäviä  ja jouluostoksille Stockalle ja muutamaan museoon.

Ja sitten sellainen juttu, että …  Mitenkäs sen sanoisin  – – kyllä meidän ”tupatarkastus” tai paremminkin mukava vierailu tyttären uuteen kotiin ja uuteen elämäänkin teki hyvää. Oli ilo nähdä uusi kotinsa, uusi elämänvaiheensa, – ilo ja rauha siitä, että kaikki on hyvin.

Ja paljon muutakin reissullamme: itseasiassa ehdimme kyllä monenlaista, ja kuten kaupunkilomilla tapana on, kävelimmekin ihan riittämiin, –  ihan vaan ”ansaiteksemme” hyvin syömisen joka päivä 😀 .

Nyt kotona. Hyvillä mielin meidän rauhallisesta ja helposta humputtelureissusta, hyvillä mielin kodista. Hyvä mieli tuli siitäkin, että Tyär aamulla saatteli meidät ja vei autolla asemalle (noin 800 metrin matka R-junalle: Järvenpää – Helsinki) ja kunhan lumipyryn jälkeiseltä lennolta Oulunsaloon tuossa tovi sitten pääsimme, oli Juniori vastassa. Kyllä vanhusten kelpaa reissata. 🙂

Tänään

Järvenpään rivitalon alakerrassa nukuimme vartin yli viiteen asti oikein hyvin: lumiaura herätti silloin! Minusta siinä on jotain absurdia, että ei meitä Oulussa, saatikka mökillä, lumiaurat herättele, mutta Järvenpään marraskuun aamussa kyllä! Mutta eipä varhainen herääminen haitannut, oli hyvin nukuttu yö takana, ja hiljalleen jo tarvekin nousta ja suoriutua kohti Helsinkiä ja edelleen kohti kotia.

Ei ole kovin monet ne kerrat, kun Tyär on meille aamupuurot keittänyt. 🙂 . Ja keittänyt erinomaista aamukahvia. Näillä nuorilla, kahvihifistelijöillä, kun pavut jauhetaan joka aamu. Jo tuoksu on hyvää ja ihanasti herättävää…

Yhdeksän tienoilla R-junalla Helsinkiin, ja vielä Cafe Esplanadiin cappuccinoille, aamun sähköpostit vastailemaan ja odottelemaan Stockmannin aukeamista (klo 10).

Stockalla ei harmittanut, että kanta-asiakkaille oli menossa 20 % alennuskamppanja. Kyllä löytyi Pehtoorille paita, minulle myös, Eevikselle jotain pehmeää joulupakettiin, ja joulukattaukseen uusi koriste. Akateemisesta ei löytynyt toivottua aforismikirjaa, mutta senhän voi tilata. Ja sitten Korkeavuorenkadulle Paperikauppaan: bujoiluun ja jouluun (muksujen joulukalenteriin) jotain pientä. Aikas sakeasta lumipyrystä ja kohtuullisen reippaasta tuulesta huolimatta kävelimme mutkien kautta, ihan lomameininki  siis.

Amos Rex

Yhdeksi olin varannut meille ajan Amos Rexiin: Hiljaisuuden paraati! Ehkä maanantaina alkuiltapäivästä varausta ei olisi tarvinnut, mutta viikonloppuna sinne näytti olevan piiiiiitkä jono, joten varuilta varasin. Ja kyllä sinne kannattaa vaikka jonottaakin.

Näyttelyn tekijän tavoitteena oli muistuttaa meitä: ”Momento mori”- muista kuolevaisuutesi tai muista kuolevasi. Tavoitteena saada meidät pysähtymään, hiljentymään hetkeksi ja antaa hiljaisuuden rauhoittaa. Ja kyllä, sen näyttely teki. Luulen, että kerran kuussa tai jopa kerran viikossa tuollainen olisi hyväksi kokea. Kummasti tuli taas – niin kuin tämän viikonlopun aikana monta kertaa aiemminkin – mieleen, että ”viime vuonna tähän aikaan…”  Kuinka elämä voikaan olla erilaista eri aikoina. Muistan (hämärästi), kuinka suolakellunta viime vuoden marraskuussa toi samanlaisen hiljaisuuden, levon, unohduksen kuin tänään tuo näyttely. Tänään sellaiselle ei niin tarvettakaan, mutta vaikuttava oli tämäkin kokemus.

Ja jostain käsittämättömästä syystä minä EN ottanut kameraa mukaan näyttelyyn, vaan jätin vaatesäilytykseen… 🙁  Mutta edes muutama kännykkäotos tähän. Mutta kuvat eivät tee oikeutta tunnelmalle, aitoudelle, hiljaisuudelle, rauhoittumiselle. Ja ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa myös videoteos ”Lavastettu hiljaisuus”. Ei voi kuin ihailla ja nauttia luovuudesta! Ja rauhoittua.

Reissussa on hyvä syödä hyvin

Näyttelyn jälkeen meillä oli vielä hyvinkin aikaa nauttia jossain lounas – ennen laukkujen noutoa aseman tavarasäilytyksestä.

Tarvoimme tuiskussa ja tuulessa, nuoskaisilla kaduilla kohti Kluuvia: ystävät olivat suositelleet Oliviaa: sen italialainen menu houkutti. Sinne siis. Ei ollenkaan turhaa tarpomista, eikä turhaa nälkää. Ruoka oli hyvää, lasilliset Ferraria (meidän Italian lomien klassikkokuohuvaa nautimme,) – maistui lumipyryisessä Helsingissäkin.

Oli aika hankkiutua kohti lentoasemaa. Ja nytkin – kuten meidän, minun, elämääni ja varsinkin matkoihin, AKT on ”aina” tuonut oman jännityskertoimensa. Kuinka ollakkaan nytkin kymmeniä lentoja oli peruttu, mutta kai joku etiäinen minulla jo kuukausi sitten olikin, kun Finnair-plussapiste-lentoja pohdin: että juuri alkuillan lennolle liput varasin, enkä puolenpäivän lennolle, enkä eiliselle illalle. Kaikki eiliset ja tämän päivän aiemmat lennot oli peruttu, mutta Finnairin lakkopäivä ei tällä kertaa koskenut meitä: me pääsimme melkein ajoissa kotimatkalle.

Kotona taas hyvä.

Historiaa Vanhemmuus

Mennyt meissä

Nyt kun on tullut taas kerran vietettyä aikaa ja ajatuksia menneessä maailmassa, luettua, kirjoitettua ja kuunneltua historiaa, olen miettinyt sen merkitystä yksilön kannalta. Ja historian merkitystä yksilön valinnoissa, myös omissani.

Viime kuukausina on ollut aika järisyttävää lukea, kuinka historiasta taas kerran tehdään myös ase, vallan väline (Putin ja tsaristisen Venäjän ja Neuvostoliiton suuruuden palautuspyrkimykset ja ”oikeutukset”).

Mutta näinä aikoina, viikkoina ja kuukausina historia ja mennyt on ollut minulle hyvää tekevä ja henk.koht. selittävä tekijä monelle asialle.

Olen viime viikkoina kaivannut työyhteisöäni, sen oppineita ja monia menneen maailman selitysyrityksiä ja onnistumisia selityksissä, keskusteluja ja seminaareja siitä, voidaanko ja miten mennyttä maailmaa ”palauttaa” ja onko sille edes tarvetta tai oikeutusta. Ja erityisen paljon olen kaivannut keskusteluja ja artikkeleita muistitiedon rajoista ja mahdollisuuksista. Muistitiedolla on vahva asema historiantutkimuksen tieteellisessä keskustelussa, ja viime vuosikymmeninä on muodostunut ”koulukunta”, jossa muistitietohistoria ei ole vain väline menneen rekonstruoimiseksi vaan muistitieto  itsessään on tutkimuskohde. Siis se, mitä ja miten muistamme, kertookin paitsi menneestä myös meistä ja ajastamme. Se, mitä on tapahtuman ja muistelun välissä, ohessa ja aikana, on tutkimuskohteena. Tänään olen kuunnellut kirjaa, jossa hyvin vakuuttavasti argumentoidaan se, että se, mitä muistamme EI ole ”koko totuus” eikä ”vain totuus”.  (Julia Korkman, Muistin varassa, Oikeusprosessi ja totuus)

Kuinka moni selittää omaa elämäänsä (onko sitä edes tarvetta selittää?) ainakin osittain sukuperimällä, ajankohdalla, jolloin on syntynyt, paikalla sisarussarjassa, vanhempien, jopa isovanhempien lapsuuden kokemuksilla, kaikella menneellä — kuinka moni miettii ja muistaa lapsuuttaan kasvuympäristönä ja oman persoonallisuuden ja myöhemmän toiminnan muokkautumisympäristönä. Onko muistikuvilla tai lapsuuden kokemuksilla vaikutusta omiin valintoihin elämässä?

Teinpä pitkästä aikaa kyselyn… nimettömänä voisitte klikkailla vastauksia, eikö vain? Klikkaa jos väittämä pitää paikkansa. Vastauksien jälkeen EI TARVITSE ilmoittaa nimeä eikä spostia, klikkaa vain VOTE niin vastaukset tulevat tilastoon. Toivottavasti tulevat, vähän on ollut säätämistä tätä värkätessä. 🙂

Klikkaudu kyselyyn linkistä https://poll.fm/11230937.

Kiitos jo etukäteen, nimimerkillä ”puoliksi karjalainen, joka ei kuitenkaan halua Karjalaa takaisin”

Niitä näitä Vanhemmuus

Matka eiliseen

Eilinen ”tahdoin”-puhelu tyttäreltä oli yllätys, josta olemme jo hyvinkin toipuneet.

Kaksi oululaista Helsingin yliopistossa tietotekniikkaa opiskelevaa löysivät toisensa kolmisen vuotta sitten, riiaamiseksi opiskelukaveruus muuttui aikana joskus ennen koronan puhkeamista. Melkein naapureina asuivat Hakaniemessä, kunnes viime vuoden loppupuolella muuttivat virallisestikin yhteen – odottamaan Järvenpään uuden rivitalokodin valmistumista.

Korona-aikana nuoripari vietti monta kertaa kuukauden tai reilunkin Hangasojalla, – opiskellen ja töitä tehden, etäillen. Hiihtäen ja patikoiden. Koronaa väistellen. Vävykin tykästyi näinä aikoina Lappi-eloon, Tyärkin kaksin verroin enemmän kuin koskaan perheen kanssa. Seura ilmeisestikin on ollut parempaa viime vuosina. 😀

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Anna tunturin selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on kaukana kaikki muu
Ja kun päättyvät pitkospuut
Kuka rinnallas ruikuttaa
Takaisin mennä saa

Korona-ajan opiskelut ja työprojektit (fifty-sixty) sujuivat yhdessä, kevättalvella muuttivat Hakaniemestä Järvenpäähän ja kun tytär sai toukokuussa maisterin paperit ja ekan pätkän kesälomasta, koronauhan jo hellittäessä  he lähtivät keskenään reissuun, josta tuli perhechattiin tieto kihlautumisesta! Tytär taisi olla kaikkein yllättynein kosinnasta, me muutkin toki, mutta ehkä olimme osanneet vähän jo aavistella … 🙂

Kyllähän minulla läikähti isosti ja iloisesti: tyttärellä on NYT hyvä. Vävy on mainioksi, kotoisaksi ja turvalliseksi todettu, joten enemmän kuin ilahduimme kihlauksesta. Mitä muuta vanhempi voi toivoa kuin että lapsensa on onnellinen, paikkansa löytänyt ja saanut vielä rakkaan rinnalleen.

Tätähän sitten pääsimme Lombardiassa porukalla juhlistamaan, Pekan päivänä franciacorta roseeta kilisteltiin. Siellä tyttären kapeaa, kaunista punakultaista sormusta kommentoin: ”Onpa kaunis, yksinkertaisuudessaan sulle just sopiva”. Mihin Tyär vastasi: ”Joo, aateltiin, että ehkä tähän tulee joskus toinen rinnalle, niin ei liian isoa kannata…. ” Olivat siis samalla kertaa jo tilanneet myös vihkisormuksen!

Yhteinen Lombardian loma sujui kihlaparin ja toisen nuoren parin kanssa kuudestaan hyvin. Tasan kaksi viikkoa sitten Milanon kentällä oltiin palailemassa koti-Suomeen, halailtiin jo kentällä ennen koneeseen menoa heipat, sillä järvenpääläiset ja me Ouluun palautujat emme ehkä näkisi Helsingin kentällä yöllä… Eikä nähtykään. Mutta oli sovittu, että tiistaina, kun pienetkin ovat jo isänsä luona lomailemassa ja tytär tehnyt työhaastattelun kolmosvaiheen tehtävät, nähdään täällä meillä. Niin nähtiin.

Tytär ja Vävy tulivat viime viikon tiistai-iltana junalla Ouluun. Juniori ja lapset olivat asemalla vastassa ja meillä oli illalla vielä mansikkakakkukekkerit (Apsun myöhäiset nimpparit): kummitäti sai nähdä lapset, juosta ja touhuta pihalla näiden kanssa.

Keskiviikkoaamuna Tytär ja Vävy pakkasivat (juuri tänään 10-vuotissynttäreitä viettävään) Beetleeni kamansa ja lähtivät kohti Hangasojaa. Ajatuksena viettää loppuloma ja kuun lopun työviikot Lapin mökillä.

Ja samaan aikaan viime viikon keskiviikkoaamuna Pehtoori vei Juniorin, Miniän ja lapset lentokentälle: edessä kolmen päivän Helsingin loma lapsille, isilomalla yhdessä reissuun. Tiedossa dinosaurusmuseoa (Luonnontieteellinen), Korkeasaarta, ratikka-ajeluja, ehkä Lintsiä, Lego-kauppa etc yhteishumputtelua ”Hessoissa”.

Ja kuinkas sitten kävikään? Keskiviikkoiltana Tyär lähetti mökiltä kuvan kahden viivan koronatestistä! Helsingissä Juniori, joka oli luullut allergiaoireiden tekevän kurkun karheaksi, teki sitten hänkin testin. Ja kyllä, positiivinen. Milanon lentokenttää, jossa ei edes ollut kovin pahoja ruuhkia, veikataan tartuntalähteeksi, mutta mistäs sen tietää…

Onneksi Helsingissä oli myös Miniä, joka jo keväällä sairasti koronan, joten hän ja – myös jo keväällä koronan sairastaneet – muksut saattoivat käydä mm. Korkeasaaressa. Muksuille hieno juttu, ja minullekin. Olin niin pahoillani, kun lapset eivät päässeet isilomalla tekemään yhdessä kaikkea aiottua, mutta kuten sanottua, onneksi sittenkin.

Tyär oli melko kipeä viikon. Juniori toipui nopeasti, mutta viime viikonloppuna –  jo Ouluun palauduttua –  Eeviksellä positiivinen tulos. Onneksi koronan toiseen kertaan sairastanut tyttö oli vain päivän kipeänä, lievässä kuumeessa ja tukkoinen, ja se oli siinä. Myös Hangasojalla altistuminen aiheutti taudin: viikkoa ennen suunniteltuja ja valmisteltuja häitä sulhasella positiivinen tulos. Mutta oireet vähäiset, suunnilleen niin, että vain nuhaa.

Inarin kappalainen suostui tapaamaan parin jo viikolla, maskeineen tietysti 🙂 . Ja eilen hän vihki parin. Pappi oli kertonut, että keskimäärin kerran viikossa Saariselän kappelissa on vihkitoimitus. Tyttären paras kaveri, kaveri jo ekasta tarhapäivästä lähtien, oli miehensä kanssa tullut (Leviltä) todistajaksi ja valokuvaajaksi. Kiitos A:lle!!

Pienen pieni hääjuhla, kuulemma – ehkä – vietetään Oulussa, – joskus. 🙂

Vanhemmuus

Onnen päivä

Olen tässä jo monta tuntia miettinyt, miten tämän täällä kertoisin.

Onhan paljon, mitä en täällä blogissa kerro, useinkin on pohdittava, mitä haluan ja mitä voin kertoa.

Mutta nyt on lupa ja ilo kertoa.
(Eikä korona tätä estänyt – vaikka läheltä piti!)

Iltapäivällä Tyär soitti mökiltä:
Me tahdottiin!

Saariselän tunturikappelissa meidän lapsi on tänään vihitty!

Rakkautta riittäköön koko loppu elämäksi!

Lokakuussa 1989.

 Tänään.

Olen niin hyvilläni.

Yllätyshän tämä. Ihan niin kuin toukokuinen kihlauskin,
jota ehdittiin jo Lombardiassa pienimuotoisesti juhliakin.

Nyt on hyvä.

Tämä hetki. Aika vähän on sanoja.
Mutta mieli on hyvä, luottavainen,
rakkautta on.

Paistinkääntäjät Ruoka ja viini Vanhemmuus

Juhlamuistoja

Takaumia viikonlopun juhlahetkistä.

Paistinkääntäjien kapituli (installointi ja dinner sekä lopuksi tanssia TT Big Bandin musisoidessa) oli tällä kertaa poikkeuksellinen sikäli että sinne saivat tulla myös muuta kuin rotissöörit. Näin oli päätetty jotta salaseuranakin pidetyn järjestön imagoa saataisiin vastaamaan paremmin todellisuutta. Ja myös siksi, että saataisiin uusia, nuoria tai edes ”vähemmän vanhoja” mukaan toimintaan. Kaikkiaan Lasaretin isossa Aurora-salissa oli 130 juhlijaa paikalla. Ja tällä kertaa tunsin läsnäolleista vähemmän kuin puolet. Siis ”ulkopuolisia” oli saatu mukaan hienosti.

Kyllähän näissä kapituleissa on vähän pönötystäkin, perinteet, ritariksi lyönti, vala, liput ja vaakunat juontavat juurensa järjestön perustamisvuosisadalle, keskiaikaisiin kiltoihin ja ammattikuntien tunnusmerkkeihin. Tämä oli ensimmäinen kapituli, jossa – juurikin tiettäväksi tekemisen takia – kerrottiin erilaisten käätyjen värien merkityksestä, vaakunan symboliikasta etc. Ja sitä taisivat kaikki – myös me pitkään mukana olleet – arvostaa. Koska installoitavia oli vähän (tämä oli vain pieni paikalliskapituli, jollaisia tänä vuonna järjestetään ympäri Suomen, koska koronan vuoksi on satoja jäseneksi hyväksyttyjä ja/tai käätyjen arvonvaihtajia, koska suurkapitulit (n. 500 osallistujaa kerran kesässä) ei ole voitu järjestää. Tämä pieni kotoinen, leppoisa, kaukana pömpöösistä ollut juhla oli mukava ja lämminhenkinen, tuttavallinen ja herkullinen!! Gastromisesti hienosti hoidettu. Ja minut palkattu valokuvaajaksi.

Alkuun oli amuse bouche jossa lusikallinen kieltä. Olipa herkullinen suupala alkuun. Sitten tuli hiillostettua siikaa, pikkelöytyä retiisiä ja savusmetanaa. Yhdessä oivallinen alkuruoka. Seuraavana liemiruoka; syvällä lautasella oli pieni tuulihattu, jossa oli fermentoitua omenaa, savusipulia ja mitähän vielä. Hyviä makuja ja siihen kaadettiin kuuma paahdetusta sipulista tehty liemi. Jo tuoksu toi hyvän olon. 🙂 Sitten seurasi ihan uudenlainen väliruoka. Joka sai paljon kiitosta: lautasella kaksi pientä palaa mallasleipää, sen päällä paahdettua voita ja suolakiteitä ja sen kanssa tarjottiin Sonnisaaren lager-olutta desin verran. Oluesta viis, mutta se leipä ja voi! Kinuskinen häivähdys, en osaa kuvailla, mutta muutama muukin puhui ”taivaan mannasta”. Pääruokana haudutettua poronniskaa rosmariini-rommikastikkeella ja juuripersiljamousse vai vaahtoko se oli. Jälkkärissä mantelia, marjoja, krokanttia. Ja niin kaunis.

Lopuksi on vielä kerrottava, mitä tapahtui ihan aluksi. Minä sain mitalin! En ole koskaan saanut mitään mitalia mistään. Kansakoulun hiihtokilpailun viidennestä sijasta saamani hopealusikka ja Hyvän opettajan -kiertopalkinto yliopistovuosina ovat tähän asti olleet ainoat palkinnot/kunnianosoitukset (tms.) mutta nyt minulla on pronssimitali. Kauniita sanoja vouti lausui rotissööritouhuistani; 10 vuotta pressen hommia myös aika lailla uudistaen niitä, valtakunnallisestikin järjestön valokuvaajana monessa jutussa ja monessa mukana tekemässä milloin mitäkin yhteiseksi hyväksi. En voi väittää, etteikö ilahduttanut tämä!

Myös eilen oli juhla. Juuri tänä viikonloppuna Tyär ja J. tulivat junalla Ouluun ja lähtevät vuokrapakulla torstaina takaisin Järvenpäähän uuteen kotiinsa. Tulivat hakemaan J:n kotikotoa äitinsä kunnostaman vanhan ruokapöydän ja tuolit sekä J:n terassikalusteet. Lisäksi molemmilla on Oulussa kaikenmoista kampetta, joka ei ole pieneen yksiöön mahtunut. Ja J:n isä on kunnostanut jotkut vanhat ”kauppapyörät”  heille mukaan, kun maantiepyörillä ei kotoa lähijunan asemalle, kuntikselle tai kauppaan voi mennä (varkaiden pelko, ja erikoiskengät etc.); nyt saavat täältä mukaan myös ”lähiöpyörät”. Olen siitä kovin iloinen, sillä Esikoinen harkitsi vakavasti hankkivansa moottoripotkulaudan, mutta nyt ei onneksi tarvitse turvattoman oloista menopeliä hankkia.

Muuttokuorman haku ajoittui tälle viikonlopulle, kun Tyär sai viime viikolla gradunsa valmiiksi ja hyväksytyksi, ja on nyt sitten tuplamaisteri (kauppatieteen maisteri ja nyt filosofian maisteri (pääaineena tietojenkäsittelytiede). Sitä juhlittiin koko eilen ilta. Iloinen ja ylpeä olen.

Juniori ja Miniä olivat mukana juhlassa, ja siinä me kuudestaan kuusi tuntia istuskeltiin ruoan ääressä, nautittiin parsarittoa, grilliherkkuja, zabaione-freddoa, macaronseja ja samppanjaa. Kaksikin pullollista sitä, ja tietysti vielä punaviiniä. Höpötettiin ja naurettiin. Suunniteltiin jo juhannuksen viettoakin yhdessä.

Niitä näitä Vanhemmuus

Maaliskuun lopulla – tänään tällainen

Päivässa oli kaksi teemaa. 1) Vihoviimeinen nurkka huushollista on ollut syynin alla. Tämän työhuoneeni takana on ”vaatehuone” [kuvasta oikealle], iso kaappi, jossa on kaikki, paino sanalla Kaikki, mennyt elämäni (myös lasteni ja vanhempieni) kirjallisina ja kuvallisina dokumentteina.

Se saakelin savotta on vihoviimeinen tässä minun suuressa konmarituksessani. Ja se on vaikein. On kyse tunteista, niiden jättämistä jäljistä, muistoista, elämän highlighteista… Paljosta. Joudutte vielä kuulemaan tästä enemmänkin.

Kuvassa on tärkeää tuo valo. Kevään valo! Se ei enää ole kova, eikä raastava.

Eikä projekti vielä ole valmis, ei todellakaan, mutta nyt jo lähellä valmistumista.

Päivän toinen juttu on ollut Juniorin synttärit. Eka kertaa ikinä kuopus kutsui [eikä tarvinnut kovinkaan monta kertaa hoksauttaa 😉 ] synttäreilleen kotiinsa. Kyllähän me iltapäiväkävelyn enemmän kuin mielellämme suuntasimme kohti pohjoista, matkaahan ei ole kuin reilu kilometri.

Siellä meitä odotti amuse bouche – pientä hyvää suolaista ja ihan huippusamppanja. Että Juniori raski moisen avata: vuoden 2006 Moet Chandon magnum. Oi joi.

Melkein hassu tunne. Mutta olipa mukava.

Samppanja oli vähintääkin odotusten mukaista. Meillä paljon jutskattavaa juomasta ja tulevasta. Kesäsuunnitelmista, historiapläjäyksistä, lomista…

Paluumatkalla pohjoistuuli ei ollut kovinkaan kylmä. Nyt hetki kohti valoisaa tulevaa…

 

EDIT 27.3.2022 aamulla: Oltiinhan me viime vuonnakin samppanjalla Juniorin synttäreillä. Todella vanhan ja ISON samppanjan äärellä.

 

Vanhemmuus

Tuulentieltä taivasmatkalle

Eilen aamulla taivas oli harmaa, satoi vähän hiljaista, pienihiutaleista lunta, ei tuullut, eikä ollut häikäisevää, ei ollut riemullista auringonpaistetta, vaan oli juuri sopivan melankolinen ilma, rauhallinen saattopäivä.

Äidin hiljaiset hautajaiset olivat eilen. Me kolme sisarusta, puolisot ja kuusi lastenlasta olimme saattamassa äitiä taivasmatkalle. Niin äiti toivoi: vain läheiset.

Vihdoin kotiin. Pitkä matka, evakkomatka, sotalapsen matka Tanskaan, matka Lounais-Suomeen, matka Ouluun. Äidillä oli vuosikymmeniä kestänyt matka paikasta toiseen, kodista toiseen, – niitä ehti olla yli 20. Äiti ei lopultakaan oikein koskaan  ollut kotonaan. Aina oli lähdettävä, aina oli haettava uusi paikka, oli kuljettava läpi vuosikymmenten. Yli yhdeksän vuosikymmentä niitä kertyi. Tuulentiellä matka oli pitkä.   [Kuva on äidin 70-vuotiskesänä.]

Viime lokakuussa juttelimme äidin kanssa elämänmenosta ja vuosien kulusta, juttelimme jo matkan lopputaipaleella:  taas kerran olimme äidin hoivakodin kodissa iltapäiväkahvilla, juttelimme kaikenlaista, rauhassa. Niistä hetkistä, niistä sanoista, niistä päivistä olen kiitollinen, niin kiitollinen –  ja loppukaneettina äiti totesi: ”Aika hyvä elämä on ollut”.

Se lohdutti jo silloin, nyt vielä enemmän.

Eilinen aamu ja aamupäivä olivat vaikeita, tuntui, että sydän ei (rytmihäiriöisen beetasalpaajista huolimatta 🙂 ) pysy ollenkaan aloillaan, itku oli kurkussa, silmissä, koko kehossa …

Mutta sitten tyyneys – muistin kappelin ovella: nyt oli aika. Nyt. Meillä kaikilla on aikamme. Kyyneleet huuhtoivat surua… eikä ahdistanut.

Ja äidillä ja minullakin oli aikamme: erityisen kiitollinen olen, että meillä oli viime kevät, kesä ja syksy, ne olivat erityisiä, vaikka ainahan me olemme olleet tekemisessä. Paljonkin.

Mutta viime syksy; ainakin minulle se oli tärkeä. Se toi lopulta levollisuuden. Ja luulen, oikeastaan tiedän, että niin äidillekin. Meillä oli 63 yhteistä vuotta.

Eilisen päivän kulun järjestelimme sisarusten kanssa yhdessä, ja hyvä siitä tuli. Äidin näköinen, ja uskon ja toivon, että juuri sellainen kuin hän toivoi. Hänen näköisensä hautajaiset. Virsi lapsuudesta, virsi Tanskan vuosilta, niin kaunis ja hyvä saattopuhe.

Veljeni ja poikansa, Pehtoori ja meidän Juniori laskivat arkun, peittivät sen, kuten äiti oli toivonut. Ja sinne äiti, isän viereen, halusikin. Halusi siihen haudattavaksi, vaikka heidän avioelämänsä ei kestänytkään paria vuosikymmentä enempää; se ei todellakaan ollut mikään vuosisadan rakkaustarina, mutta se oli meidän vanhempiemme tarina, jonka maanpäällisen tarinan loppu päättyi yhteiseen haudan lepoon.

 

Minulle oli niin tärkeää, niin rakasta ja niin lohduttavaa, että haudalla meidän molemmat lapset vuorotellen ottivat minut kainaloonsa, rutistivat, pitävät huolta, vaikka eihän heillekään ollut mikään helppo hetki.

Muistotilaisuus oli sekin pieni, ja uskoimme, että sellainen kuin äiti halusi: menimme Maikkulan kartanoon syömään. Siellä me aikanaan vietimme äidin kasikymppisiä, siellä vietimme monia sunnuntaipäiviä, kun me olimme lapsia, siellä me vietimme äidin kutsumana muutamia äitienpäiviä. Se on ollut meille lapsille ja äidille yhteinen paikka. Eilen päätimme, että vietämme siellä  myös äidin syntymän 100-vuotisjuhlapäivää kesällä 2030.

 

Kuten muistotilaisuuksissa tapana on, muistelimme, menneitä, ja enimmäkseen äidin kanssa koettua. Niin äiti olisi varmasti halunnutkin, me yhdessä syömässä hyvin, rauhassa mutta synkistelemättä, muistelemassa yhteisiä, hyviä, hauskoja hetkiä.

Elämä on nyt näin. Elämä jatkuu …

Vanhemmuus

Käännekohta elämässä

On tyhjä olo.
Mutta myös aika levollinen.

Huoli vaihtuu hiljalleen suruksi.
Läsnäolo on jo vaihtunut ikäväksi.

Jo pitkään jatkuneessa luopumisessa on nyt mukana myös helpotusta.

Sekä kiitollisuutta siitä, että lähdön aika oli nyt:
ei kivulloisen myöhään, ei kesken elämäntaivalta, ei odottamatta,
ei hetkessä, jossa olisi ollut kysymyksiä vailla vastauksia,
vaan että oli hyvä, rauhallinen matkaansaattamisen aika.
Lähtijällä jo toive päästä taivasmatkalle.
Nyt oli aika.

Kävin tänään jo hautausmaalla kertomassa iskälle, että äitikin tulee pian …
Ihan kuin aamuruskon heijastus olisikin viesti.

Liikkuminen Vanhemmuus

Tunnelmia tehden

Nyt kun maailma on taas kutistunut aika lailla kodin seinien sisälle, okei – myös ruokakauppaan ja ladulle, on tullut tehtyä kodista mahdollisimman viihtyisä – ja maistuva. 🙂

Maanantaina kertakaikkisesti retkahdin nettishoppailuun: tilasin Festaan uuden maton ja lisäksi uuden Reisenthelin korin (rotissöörilogolla 🙂 ) – vanha joutaa auton perään tori/hallikoriksi, uusi palvelkoon edeltäjänsä tavoin Festan ja sisäkeittiön välisessä roudauksessa. Hyviä, kestäviä, pestäviä, ryhdikkäitä koreja ovat nämä.

Ja sitten ihan uudenlainen turhuus, arjen ja juhlan somistaja: olen pitkään seurannut ”@sari_rantanen” -instaa (hän on ammattivalokuvaaja, sisustus/lehtikuvaaja, sisustaja) ja sivuillaan olen katsellut – kateellisenakin – kauniita talolyhtyjä. Sellaisia vilahteli joulun alla yhdessä sun toisessakin yhdeydessä, somessa ja joululehdissä, mutta ne loppuivat kai koko maasta ennen kuin ehdin meidän joulukotiimme sellaisia hankkia. Mutta nyt niitä taas saa! Eivätkä ne ole vain joulujuttuja, minusta ne sopivat kotiin (tai pihalle/puutarhaan) ympäri vuoden. En ole vielä löytänyt niille pysyväissijoituspaikkaa. Tilasin neljä, joista ehkä yksi lähtee mökille. Laitan kaikista kuvia kunhan kotiutuvat paikoilleen.

Jäätävän kylmästä luoteistuulesta ja toissayön myrskystä, joka katkoi oksia ja levitteli neulasia ja käpyjä laduille, huolimatta suoriuduin hiihtämään. Eikä se lopultakaan ollut ollenkaan vaikeaa: metsässä ei juuri tuuli tuntunut, – ja latu aika puhdas. Kirja kuuntelussa kulki ja liikkuminen oli hyväksi. Liike on lääke, kroppa kiittää. Mieli koettaa taas kaikesta toipua.

Kolme edellistä viikonloppua ruokapöydässämme on ollut enemmän ja vähemmän väkeä – minimissään kolme, joten olen mieluusti kokkaillut jotain ”ainakin vähän tavallisesta parempaa ja enemmän”. Tänään kun oltiin kaksin, mutta kuitenkin on perjantai, on sentään viikonloppu, olikin pohdinnassa ”mitäs tänään”. Ja juuri tuo päivän hiihtosuoritus vei ajatukset Lappiin: siispä poronkäristystä pitkästä aikaa. Puikulamuusi, paistikäristys Menesjärven porotilalta, puolukkasurvos, Aura-muru. Oi, että! Me hiihtäjät tarvitsemme välillä tällaista gourmeeta! 🙂

Ja nyt pitkästä aikaa viinisuositus. Perheen valikoimamestari (Juniorin nyk. titteli) suositteli käristykselle, ”kun kerran ei punaviiniä”, uusseelantilaista tuhtia chardonnayta, Sileni. Sopii varmasti moneen, vaalealle lihalle, miksei lohelle, juustoille – ja punaviinirajoiteisille poronkäristyksen kanssa. 🙂 Ehkä vuosi sitten olisin vieroksunut tammisuutta, tuhtiutta, mutta tänään se maistui käristyksen kanssa oivallisesti.

 

Hassua, miten kolmessa viikossa ehdin tottua siihen, että Tyär asustelee täällä kanssamme: on työhuoneessa kaverina, ruokapöydässä, iltaisin höpöttelykaverina, – nyt sitten on ollut pikkuisen muisto ”tyhjän sylin syndroomasta” tai siis vähän selittelen itselleni, että hyvähän tämäkin tilanne: hyvää on ainakin, edes !!!! se, että voin taas polttaa kynttilöitä.

Jouluna nimittäin selvisi, että esikoinen on pahasti allerginen kynttilöille: silmät liki muurautuivat umpeen, joten suosiolla sammuteltiin kaikki kynttilät, tuuleteltiin, ulkoiltiin.

Tänään minulla on ollut kynttilöitä aamiaispöydässä, työpöydällä, keittiössä, Festassa. Tuovat  rauhaa, levollisuutta.

 

Niitä näitä Vanhemmuus

Sunnuntaipäivällinen

Hyvät päivät menevät äkkiä!

Tänään on mennyt.

Tänään hyvään päivään on kuulunut ruoanlaittoa, ruoanlaittoa, ruoanlaittoa ja ruokapöydässä nauttimista.

Päiväkahvilla kävin tyttären kanssa äidin luona: äiti totesi että kolmessa polvessa ollaan Tuulen tytöt keskenään. Ei olla kovin montaa kertaa aiemmin oltukaan – vain kolmisin, …

Perhepiirissä päivä jatkui, edelleen harvinaisella kokoonpanolla. Esikoinen ja Juniori molemmat avec. Eka kertaa näin. Oli hyvä. On hyvä nähdä lapset ”omillaan”, selvästi tyytyväisinä elämäänsä. Mitäpä sitä vanhempi muuta voisi aikuisista lapsistaan toivoa näkevänsä. Nyt on hyvä.

 

 

Niitä näitä Vanhemmuus

Vuosia takana – niitä muistellessa

Aurinkoinen elokuun yhdestoista. Kuten usein on. Kuten oli 64 vuotta sittenkin.

Pehtoorin synttäreitä on vietetty tänään. Toki vasta illan tullen…

Samalla taidettiin (yhteisen laskutoimituksen jälkeen) viettää 10-vuotisjuhlaa sille, että olimme ihan vaan neljästään, keskenään, vain meidän perheen kesken ulkona syömässä. Yritettiin porukalla etsiä sitä hetkeä, että vain me neljä olisimme olleet yhdessä ravintolassa tai edes kotona syömässä yhdessä ennen tätä: että ei olisi ollut aveceja, kavereita, lapsenlapsia, kumppaneita, avokkeja, ei muita, vaan ihan vaan meidän ydinperhe. Taisi olla tänään seuraava kerta heti Strassbourgin (2011) jälkeen.

Nyt tilanne sattui sopivasti: Tyär lähtee vasta huomenna takaisin Helsinkiin, Juniori on vielä kesälomalla – meillä ei kapitulia, ei matkaa. ei mökkeilyä, ei ole kavereita lapsilla eikä meillä. Oltiin keskenään. Olipa mukava. Ja mistäkö juteltiin? – Menneistä. Tietysti. Enimmäkseen matkoista.

Olimme De Gamlas Hemissä viideltä syömässä. Eikä tälläkään kertaa valittamista. ”Nuoriso” eka kertaa siellä, ja tykkäsivät. Mekin. Luonnollisesti.

Jo alkuillasta palasimme Rantapeltoon, ja kun oli tämä nostalgiavaihe päällä, kaivettiin esille vanhat albumit ja muisteltiin (hyvinkin erilaisia muistoja) matkoista, joita on tehty. Erityisesti vuoden 2001 Pornicin reissu oli muisteltavana, ja kaikki muut. Mietittiin muistitiedon, muistojen, lapsuusajan highlightien (Legolangin reissu!!! tai Disneyland Pariisissa) erilaisia kokemuksia: ei ehkä ole ihme, kuinka lapset muistavat ihan eri juttuja kuin me.

Juhlan kunniaksi: perhepotretti

Bloggailu Vanhemmuus

Elämänmenossa on vaiheet

Tähän 14 vuotta vanhaan blogiini on ”syntynyt” paljon ”kategorioita”, Siis niitä aihepiirejä, joista olen kirjoittanut ja joista olen halunnut julkisesti kirjoittaa ja joista olen halunnut kuvia julkaista. Sellaisia kuin reissut, ruoka, historia, luettu, Lappi, yliopistoelämää, vanhemmuus, liikkuminen, isovanhemmuus, joulu,…. Ne kaikki ovat isoja tärkeitä asioita elämässäni, sydämessäni ja päivissäni, arjessani ja juhlassani. Ne ovat iso osa elämääni. Hyvää elämääni.

Kuten olen monta kertaa kirjoittanut blogini ei ole tunteiden vatvomista, ei valittamista, ei kehuskelua, ei ”kaiken” kertomista varten. Se ei ole kulissi, mutta ei myöskään syväluotaa elämääni ja tuntojani: olen yrittänyt olla uppoamatta kovin syvälle. En kerro kaikkea, ainakaan heti.

Osaltaan päivittäinen – enimmäkseen hyvien – asioiden julkinen kirjaaminen on auttanut suhteuttamaan asioita, muistamaan juuri ne hyvät asiat, niitähän elämä enimmäkseen on. Sanoittamaan itsellenikin päiviäni, jättämään toisarvoiset, tosin myös satuttavatkin asiat taka-alalle tai ainakin itsekseen pohdittaviksi.

Moni ystävä, tuttu, läheinen, blogia pitkään seurannut on osannut lukea rivien välistä muutakin kuin kepeää arjessa kulkemista, juhlasta toiseen liitelyä, lomasta toiseen taivaltamista… Tokihan olen tänne, aika usein viiveellä, jotain tummistakin hetkistä, varjoisista vaiheista maininnut. Olen kuitenkin koettanut olla kovastikaan valittamatta, enemmälti uhriutumatta. Tosin olenhan johonkin ikävään, kuluttavaan, isosti satuttavaan vaivihkaa viitannut, joskus aika paljonkin kipuillut ja pohtinut.

Yksi taustalla kulkeva päivieni juonne, viimeiset viisi-kuusi tai ehkä sittenkin 10 vuotta, viimeiset pari vuotta vahvemmin, on jäänyt auki kirjoittamatta, iso osa elämänmenostani ja päivieni ja viikkojeni kulusta ja tekemisistä kertomatta. Ihan tarkoituksella niin. Minun someeni ei kuulu kaikki.

Paljolti sellaisia asioita ovat ihmissuhdeasiat. En halua niitä täällä riepotella. Enimmäkseen itsekseni asioita miettien, setvien, selittäen, kirjojen avittamana ja kotona ääneen puhuen olen koettanut kipupisteitä aukoa, vereslihalla oloa helpottaa, elää ja ymmärtää. Ja jonkun merkillisen ”minunhan tämä on kestettävä, hoidettava, elettävä. Minun osani on tämä. Elämä on, – kaikenlaista sotkuakin”… -asenteen ja myös aidon välittämisen ja vastuun vuoksi en kaikkea täällä riepottele. Lisäksi omia huonommuuden tuntoja ei todellakaan ole helppo tunnistaa saatikka tunnustaa.

Vuosi sitten keväällä yhtä aikaa Juniorin eroprosessin kanssa tulin myös toisaalla vedetyksi aika syviin vesiin, ihan muserretuksikin, moneen kertaan. Sieltä nousin, pinnalle taas, tiedon ja sinnin, kivuliaan(kin) itsetutkiskelun, armollisuuden oppimisen, oman heikkouden tunnustamisen, Pehtoorin hiljaisen läsnäolon ja oman, melkein maanisen, liikkumiseni!!! avulla. Ja lisäksi korona ja kirjat soivat rauhan olla ”pois maailmasta”.

Ne kaikki kerrat, kun olen mökillä tai reissussa (Ukko-Kolin korkeimmalla kohdalla!! Muistatteko: mielialan lasku. Puhelu kotihoidosta: taas ambulanssikyyti! ) sattuu jotain, ja minä mietin, lähteäkö heti Ouluun vai riittääkö, että hankin mörön karkottimen, soitan paljon puheluja, valvon, järjestelen, huolehdin, teen mökin pihaan saamelaisten auringon, Beavin, soitan taas, vastaan puheluihin, käännän toisen posken, päätän, etten IKINÄ enää lähde mökillle,koska joka ikinen kerta käy näin! Ja kun palaan, sekään ei ole hyvä.

Väliaikainen, ehkä jopa vähän valheellinen vahvuuden tunne, on parin viime viikon aikana taas mennyttä. Eikö tämän ikäinen ja paljon kahlannut jo hanskaisi paremmin tällaiset päivät! Ei kai.

En ryhdy kaivamaan, kertomaan, purkamaan kaikkea, mutta voin vain todeta, että on taas vaikea uskoa, että ei ole kuin kaksi viikkoa siitä, kun olimme äidin kanssa kaksin pitkällä pyörätuolilenkillä kaupungilla, kahvittelimme Otto Karhin puistossa hänen 91-vuotissyntymäpäivänään, juttelimme, kuulimme ja ymmärsimme kaiken, mitä toisillemme sanoimme, olimme (taas kerran valitettavan?) samanlaisia, aurinko paistoi ja kesän keskipäivä korkeimmillaan, ihan kuin ei mitään …

En vieläkään tee blogilistaukseen kategoriaa ”äidit ja tyttäret” tai ”ikääntyvät vanhemmat” tai ”elämäni esikoisena” tai ”miksen osaa” tai ”miten huomenna?”

Mutta tämä postaus oli vain tehtävä. Sori.

[Kuva äidin 80-vuotisjuhlista, 11 vuotta sitten]

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Vanhemmuus

Juhannus jo taputeltu

Leppoisa, runsas, aurinkoinen, perheenkeskeinen juhannus Rantapellon piazzalla ja ison ruokapöydän ääressä.

Simppeliä hyvää ruokaa aika lailla runsaasti… Naurua ja höpötystä. Ennen ja jälkeen vesisotaa …  Pilvetön taivas, itikaton piha, samppanjaa (taas kerran vedonlyöntiä), lasten riemua. Sekä Juniori että Tyär kumppaneineen, pienet ja sisareni tekivät juhannusaatosta meille juhlan. Toki mekin teimme aika lailla juhlan onnistumiseksi.

Ja minä ilahduin kovasti kun onnistuin (eka kertaa) kunnon, kuohkean, pehmeän pavlovan teossa. Iso marjapavlova humahti yhdeksän hengen siitä nauttiessa.

 

Isovanhemmuus Niitä näitä Vanhemmuus

Yhtenä sunnuntaina

Yhtenä sunnuntaina on äitienpäivä, Eurooppa-päivä ja …. mun synttäripäivä. Paljon liputettavaa yhdelle päivälle.

Ja sehän merkitsee, että Pehtoorilla on ollut keittiöhuki! Ja onneksi ymmärsin ennen ruokaa käydä pitkän pyörälenkin. Oli ilo nälkäisenä syödä kun (taas) joku muu oli tehnyt ruoan. Eikä mitä tahansa pöperöä tai take away -aasialaista, vaan alkuun parsakeittoa, pääruoaksi savusiikaa, parsa-peruna-salaattia ja kermaviilikastiketta sekä (tänäkin vuonna) jälkkäriksi yksi parhaista jälkkäreistä ikinä (resepti täällä).

Aamupäivällä kävimme yhdessä äidin luona ja sen jälkeen minä sain vaihtaa ”vapaalle” ~ ulkoilukamppeet ylle ja pyörän selkään. Mun juttu! Kyllä, olin välillä ihan hukassa, mutta aurinko paistoi, eikä minulla kiire mihinkään. Itsekseni, tuulessa ja auringossa kuljin, kuuntelin vuoroin linnunlaulua, vuoroin musiikkia: Mikko Kuustosen ’Hyvällä tuulella’ soi parikin kertaa… Kotona tänään palautumisjuomana lentokonesamppanjaa (Joseph Perrier). 😀

Iltapäivän lopulla Juniori ja R. tulivat kaksistaan syömään, lisää kukkia, lisää samppanjaa, toinen päivän kuplivista jätettiin jemmaan odottamaan, että Esikoinenkin avec saadaan saman pöydän ääreen.

Pehtoorin kokkausten ohessa aika syväluotaavia jutteluita. Ja taas mietin, että oikeastiko on elettävä näin vanhaksi, että oppii itsestään ja lapsistaan (ja vanhemmistaan) jotain olennaista.

– muistelen viime vuoden äitienpäivää, ajattelen toiveikkaana tulevia. Ja (eniten) liikutusta pienten kortista ja avaimenperästä. Tällä mennään pitkälle!

Liikkuminen Mökkielämää Vanhemmuus

Arkea pohjoisessa

Nyt on käsittämätön valo. Pohjoisen valkoinen kaunis valo. Nyt vasta. Ei ole viime päivinä näkynyt.

Kaksi päivää on oltu täällä. Ja suunnilleen koko ajan on satanut. Lunta, räntää, tuiskua, tuulta, tihkua. Silti.

Silti on oltu ulkona. Pehtoori enimmäkseen rantasaunassa. Kyllä. Mutta ei saunonut, vaan tehnyt remppaa. Lattia on vaihtunut uudeksi. Seuraavat 20 vuotta taas pärjäträän. Tai ainakin sauna pärjää. Meistä ei tiedä.

Mutta olipa mukava tänäänkin – hieman harhailevan – hiihtolenkkini jälkeen, iltapäivällä taas yltyneessä lumi/räntäsateessa valmiille löylyille hipsiä.

Tarkoitukseni oli tehdä vain pikkuinen lenkki, semminkin kun edelleenkin satoi lumi-räntää, joka vain hetkeksi tokeni… Kakslauttanen – Tievatupa – Kakslauttanen – tuollainen pikku sprintti oli tarkoituksena.

Noh, minun loistavalla kartanlukutaidoillani (ja vuosikymmenien paikallistuntemuksellani!!!!) kävi kuitenkin niin, että tulin lopulta hiihtäneeksi niin paljon, että tämän vuoden latukilometritavoitteeni tuli täyteen. Huolimatta siitä, että tuuli kääntyi vastaiseksi, että alkoi taas sataa, että en edelleenkään ole mikään hyvä hiihtäjä, että minulla ei ollut mukana mitään juotavaa. Siis tuhannen amatööri. Mutta hyvä mieli kun tuli hiihdetyksi, liikutuksi.

Lue lisää … Arkea pohjoisessa

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Pitkästä aikaa juhlapäivä

Lapsuudenkodissani pitkäperjantai ei ollut juhlapäivä, ei edes sitten kun teinivuosinani vietimme pääsiäiset Saariselällä asuntovaunussa. Mäkeen toki saimme mennä, mutta ei mitään herkkuja, ei myöhään kukkumisia, ei koristeita, ei suklaata. Pääsiäisen ilosanomaa ja suklaamunia oli odotettava ensimmäiseen pääsiäispäivään asti. Ikimuistoinen on pitkänperjantain, melkein kuin tuomiopäivän, jumalanpalvelus Ivalon kirkossa kevättalvella 1979.  Sitä on vaikea unohtaa. 🙂

Tänään, pitkästä perjantaista huolimatta, olemme viettäneet juhlapäivän, ei halailtu, ei laulettu, mutta Juniorin kolmekymppisiä juhlimme pienellä porukalla, – aika hulppealla ruoalla. Sekä määrältään että maultaan oli parasta pitkään aikaan. Pehtoori aloitti grillikaudenkin, ja minä tein alkuun, oheen ja loppuun aika monta tykötarvetta. Hiihtolenkkiä lukuunottamatta päivä kuluikin keittiössä, mutta se tuntui hyvältä. Juhlan tuntua siitäkin, että mukana olivat myös R. ja sisareni.  Että melkein kuin olisi ollut ihan ’vieraita’. Näinä aikoina, vallitsevassa tilanteessa, on niin mukava kun on muitakin kuin me kaksi.

Uusia ja tuttuja ruokia, vuoden 2008 samppanja ja hyvä Bordeaux (2006).

Ja ehkä parasta oli Aarrepolku. Apsu oli niiiiin töpinöissään – ja hoksaavainen. Kaikki kymmenen rastia löytyivät ilman apuja – ja pikkusisko juoksi perässä ja nautti suklaamunista!

Vuodet eivät ole samanlaisia. Hyvä niin.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini Vanhemmuus

Monien makujen lauantai

Olipa aikeeni, että tästä tulisi huikea makujen lauantai: kaukana pääsiäispaasto, kaukana mikään muukaan ruoan välttely tai vähättely. Päinvastoin.

Meille oli kutsu Juniorin luo: ystävät olivat järjestäneet pojalle 30 v.-synttärijuhlat toisaalla (ruokajuhla juurikin kokoontumisrajoitusten puitteissa), mutta meille vanhemmille oli kutsu kotiinsa neljän hengen etkoille. Tiesimme saavamme samppanjaa, mutta että näin huikeaa!!! Enpä muista noin vanhaa (1985), vanhempaa kuin kuopus, samppanjaa koskaan maistaneeni. Ja vaikea on nimetä parempaakaan koskaan maistetuksi.

Lasilliset nautittuamme ja muisteltuamme omia kolmekymppisiä (joista vain hämärä muistikuva, että kotona ilman mitään erityistä…) totesimme, että Pehtoorilla sentään oli kunnon juhlat (talkoosynttärit) 29-vuotispäivänä! Meillä oli raksalla ystäviä ja sisaruksia perheineen… booliakin … Raksa-pikkujoulujen ja yksien blinikestien lisäksi taisivat olla ainoat kunnon kekkerit koko rakennusvuonna.

Ja tänä talkoopäivänäkin tehtiin hommia, ainakin vieraat tekivät. 🙂

Sankarilla on vapaapäivä. Ainakin iltapäivä.

Lakkaboolia! Ja kattaus on hieno!

Toinen toistamme tukien. Oltiin tuossa nuorempia kuin Juniori on nyt!

Tänään Juniorin ”cocktail-kutsuilta” palattua jatkoin eilen aloittamaani La colomban leivontaa. Palaan asiaan. Siitä tuli niiiiiiin hyvää.

Ja sitten oli myös tykötarpeet uuden lohiruoan valmistamiseksi; lisukkeetkin ennen kokkailemattomia, ja ”kaiken takana” vuoden kuohuviini ja sille netistä (Viinilehti) löytynyt lupaavan oloinen resepti.

Värkkäsin lohen kanssa (fileen nahan poisto ja halkaiseminen eivät sujuneet aivan mallikkaasti, mutta sujuivat kuitenkin), täyte maistui jumalaiselle jo valmiseluvaiheessa, ja kaikkinensa oli mukavaa puuhastella keittiössä. Tekeillä ei kylläkään ollut mikään ”fastfood”, mutta onhan tässä aikaa. Saan ruoan valmiiksi (ja kuvatuksikin) ja —

Pehtoori tulee Festaan, kerron, että tarjolla on vuoden kuohuviini ja sille passeli ruoka (ja mainitsen, että minusta kuohuva on kyllä turhan vaatimaton vuoden skumpaksi), ja Pehtoori, joka nyt ei ihan aina ole meistä se parempi viinitrendien tuntija, ilmoitti, että sehän pitäisi olla se Bernard-Massardin Organic, eikä tämä Millisime! Huoh!

Tästä huolimatta en tuhonnut ruoka-annoksia, eikä viinikään joutunut lavuaariin, mutta kyllä vähän harmitti. Toisaalta: ruoka oli hyvää, vaikka ohjeen mukaisen rullauksen jälkeen en onnistunut leikkaamaan lohesta ”kääretortun kaltaisia viipaleita” kuten ohjeessa neuvotaan. Any way, uudet aasialaiset maut olivat hyviä, home-made teriyaki-kastiketta teen varmasti toistekin. Eikä tuo luxemburgilainen millisimekään ollut mikään huono.

Kuten ehkä moni matkaava blogin lukija muistaa, Bernard-Massard on kovin tuttu niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin tuli matkustettua lentokoneella ties mihin: Finnairin ”luottoskumppahan” on juuri tämän talon piccolo. Kuinkahan monen lomamatkan alkua on juhlistettu sen siivittäminä!!! Ehkä vielä joskus.

Ja vielä minä sen Organicinkin testaan.

Broccoliineille (varsiparsakaalit, joita meillä on juuri nyt viikottain ruokalistalla) valmistustapa oli uusi ja meille molemmille mieluisa. Hyviä tuli.

Ohje tähän hyvään ruokaan on TÄÄLLÄ.

La Colombaan ja muihin pääsiäisherkkuihin palannen huomenissa.

Niitä näitä Vanhemmuus

Maaliskuun lopulla


Tästä on tasan 30 vuotta.

Minusta tuli – aika vauhdilla – pienen pojan äiti.

Kun kuopus täyttää 30 vuotta, ja itse oli vielä vanhempi hänen syntyessään, niin kyllä tänään on tuntunut olo aika iäkkäälle.

Synttärijuhlia vietetään perhepiirissä vasta pääsiäisenä, joten tänään ihan tavalllinen kotoilupäivä.

 

Ohraruohoja kylvin useampaankin astiaan ja lautasille, – onpahan sitten äidille ja pienillekin jos haluavat pääsiäisiinsä vihreää. Kunhan jyvät ovat itäneet lisään väleihin vähän rairuohonsiemeniä, siten tulee mahtavan tuuheita. Hieman harkitsin pääsiäisruohoa popcornista, joka näyttää olevan tämän vuoden ilmiö, mutta enpä sentään noin rohkeaksi ryhtynyt.

Jos huomenna hakisi pajunoksia… Pyhien menut alkavat olla suunniteltu. Huomenna teen Colomba-taikinan. Katsotaan nyt mitä tulee, en ole moneen vuoteen tehnyt. Kohti pääsiäistä. Eikä tietoakaan mistään paastosta.

Pehtoori palasi pohjoisesta, mikä merkitsi että oikein kokkailinkin tänään. Kokeilussa oli ”soija-broileria”.  ”Like Chicken beats” paistetaan muutama minuutti pannulla öljyssä ja siinä on päivän ruoalla proteiini valmis. Eikä ollut ollenkaan huono. Kunhan saan tehtyä jonkun oman version tästä, niin tiedottelenpa sitten. Mutta kannattaa kokeilla.

 

Isovanhemmuus Vanhemmuus

”Elämä ei kulje taaksepäin”

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.

                     Kahlil Gibran

” … elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.”
Sitä minä vielä tällä iälläkin koetan opetella muistamaan. Kuin myös sen, että tulevasta ei tiedä, eikä sen murehtiminen tai siitä iloitseminen ole hyväksi. Odotukset – tai pelot – aiheuttavat usein sekä pettymyksiä että nykyhetkeen ahdistuksia, jotka saattavat hyvinkin olla turhia.

~~~~~~~~~~~~~~

On kulunut monia päiviä, monia elämässä kiinni olevia, liki huolettomia päiviä tätä vuotta 2021, ja nyt vasta, hiljalleen olen saanut kootuksi tuntoni viime vuodesta. Tilinpäätöksen lopputulema vaihtelee hetkestä toiseen, mutta niinhän elämäkin.

Myötä- ja vastamäkiä jo aika pitkällä taipaleellani on ollut, vaikka olen kyllä tietoinen ja kiitollinen (kenelle?), että enimmäkseen olen saanut kulkea sellaista mukavaa polkua, jossa vaellan aika lailla kevyesti eteenpäin. Vastamäetkin ovat olleet enimmäkseen loivia, terveesti haastavia. Toki on niitä ylittämättömiäkin kohtia ollut; joskus tie on noussut niin jyrkäksi, että sitä noustessa on kaatunut selälleen. Selälleen retkahtamisen jälkeen on vain  noustava, pyyhittävä pölyt, pyyhittävä kyyneleet, rakennettava arki uudelleen ja kierrettävä liian jyrkkä kohta – kierrettävä, koska yli ei ole päässyt.

Kuulostaa helpolta tuo ”noustava ja pyyhittävä pölyt”. Ei se ole helppoa. On kompuroimista, kipua, katumista, kaipuuta, joskus katkeruuttakin, vaikka juuri sitä yritän viimeiseen asti vältellä. Muistan vain pari kertaa elämässäni olleen sellaisia ahdistuksen ja henkisen tuskan jaksoja kuin oli viime vuonna. Syvissä vesissä on aiemminkin tullut kuljettua, niin arjessa kuin juhlassa, äitinä, tyttärenä, mummina, ystävänä, sekä työssä että kotona.

Eikä se ollut ”perkelöityvä korona” (joksi tyttäremme sitä nimittää), joka viime vuoden syvän humplahduksen aiheutti. Syitä oli monia. Eikä kaikki kipu suinkaan ole vieläkään selätetty, ei käsitelty tai pois eletty. Koronan muuttama maailma ja oma arki ovat olleet konteksti, jossa olen kipuillut ja jossa kipupisteet ovat ehkä korostuneet toisin kuin olisivat tehneet jos kanssakäyminen kaikkiin suuntiin olisi ollut mahdollista, vilkkaampaa, helpompaa ja jossa olisi voinut olla pois omien ajatusten maailmasta, elää ja kokea päiviä oman pienen piirin ulkopuolellakin.

Viime vuosi oli siitä merkillinen, etten käynyt ollenkaan ulkomailla. Sellaisia vuosia elämässäni on ollut vain muutamia. En käynyt edes Helsingissä, kesällä tehtiin kahden päivän reissu Tampereelle ja sitten mökkireissut, joita niitäkin vähemmän kuin vuosiin. Siinä kaikki. Oikeastaan matkustelemattomuus ei ole ollut kovinkaan iso juttu. Liekö ennen elämässä on ollut flunssatonta vuotta? – En usko. Viime vuosi oli. Eikä mitään muitakaan tauteja, ei edes hammasremppoja. Toisaalta oli monia vakavia sairauksia, menehtymisiäkin, ystävä- ja lähipiirissä. Koskettaneet, satuttaneet nekin. Tietysti ovat. Viime vuonna vietin lastenlasten kanssa aikaa enemmän kuin edellisinä, paljon enemmän. Äidin kanssa vähemmän kuin edellisinä.

Viime vuonna tein ylipäätään mitään aika vähän. Sukkia tein paljon, ja kuuntelin/luin kirjoja, – ainakin sen verran kuin joskus työkseni. Ruoanlaitto oli aika intohimotonta lähes koko vuoden, ei mitään uusia juttuja, ei ruokajuhlia, ja samaan aikaan sunnuntaiset perhepäivällisetkin hiipuivat puoleen entisestä. Postaukset ovat olleet tärkeä rutiini, vaikka jälki on paikoin kovin kepoista, liki olematonta. Toisaalta olen tyytyväinen, etten ole (ainakaan kovinkaan paljoa) suoltanut tänne kaikkea myllerrystä mielessäni. Aikoinaanhan siirsin oman päiväkirjani ”julkiseksi”, blogiin, juuri siksi, etten vatvo mielenliikkeitäni ja aatoksiani kirjallisesti paperille. Se ei ole hyväksi, ei ainakaan minulle. Tämä postaus olkoon yksi satunnainen poikkeus tästä ”vatvomattomuudesta”.

Mielessäni olen miettinyt, pohtinut, ahdistunut, voinut huonosti. Olen itkenyt ja valvonut. Oma riittämättömyys, välillä myös raastava tunne, että olen tehnyt jotain, ehkä paljonkin, väärin, että olen itse syypää tapahtuneisiin ovat saaneet tärisemään. Sitten kun ahdistus on hiipunut, kun olen tehnyt töitä asioiden kanssa, setvinyt asioita, olen osannut olla itselleni reilu, olla syyllistymättä. Kuinka paljon olenkaan oppinut itsestäni, lapsistani, äidistäni,  – eikä se kaikki, minkä olen löytänyt ole ollut mitään mieltä ylentävää. Kulkeminen, pahan olon polkeminen pois Oulun seudun pyöräteillä liki 5 000 kilometrin aikana ovat auttaneet, merenrannassa vietetyt tunnit, siipan kanssa vietetyt illat ja itketyt yöt, runojen ja kirjojen lukeminen, kaiken maailman ´self help´ -opukset ovat saaneet tajuamaan, että olen pelännyt eniten sitä, että minulla ei ole merkityksellistä tekemistä tai tarkoitusta. Olen miettinyt, että kunpa en välittäisi, kunpa en huolehtisi, kunpa en rakastaisi. Kunpa osaisin olla enemmän ”irti”.

Hyvää on tehnyt pääsy patikoimaan Lapin kairoille, kuvaamaan, hengittämään ja väsyttämään itsensä korkean taivaankaaren alle …  Kaikki puuhastelu ja varsinkin kuvaaminen on tehnyt hyvää. Ukkelin myötäeläminen kaikessa tässä on ollut tärkeää. Puhuminen on tehnyt hyvää. Kertominen ja kuunteleminen. Ystävät ja vertaistuki – me äidit ja tyttäret… Taas uskon että on minulla merkitystäkin.

Tänä vuonna taival näyttää kulkevan edellistä tasaisemmissa maastoissa, rotkot ja ylämäet on kierretty tai noustu, poutasäätä on luvassa. Kyllä tämä tästä: yritän olla ”elävä nuoli” ja toisaalta ”taipua riemulla”.

Isovanhemmuus Joulu Vanhemmuus

Joulu on nyt!

Onpa meillä ollut kilttejä lapsia. Tai siis aikuisia. Tänään jouluaatto aikuisten kesken. Levollista, leppoisaa, herkullistakin.

Perinteisin menoin, paitsi ei joulukirkkoa, milloinhan se on edellisen kerran jäänyt väliin? Siitä on kauan!

Muutama uusi makumuistokin syntyi. Tykkäsin rauhasta, levosta, olosta, siitä, että kaikki olivat tyytyväisiä, levollisia. Hyvä näin, näinkin.

Ja huomenna! Huomenna täällä on kaksi pientä joulun tuojaa… Siitä huolimatta, – ehkä en kuitenkaan joulutäpinöissäni herää aamuviideltä kuten tänään. Tai ehkä herään, – ihan sama. On joulu.

Joulutontut tulevat huomenna.
Heidän myötään toivottelen hyvällä tavalla muistorikasta joulua kaikille.

Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Pieni ruokamatka kotosalla

Täällä tuoksuu sitruuna, mansikka ja basilika! Täällä on tänään ollut värejä ja puheensorinaa. Täällä on maistunut italialainen ruoka. Muistoissa ja muistikuvissa on paljon ihania hetkiä menneiltä vuosilta, reissuista, perhepäivällisistä, juhlista, kalaaseista, ravintolaillallisista, ystävien tapaamisista … Hymy on karehtinut huulilla. Italiaan on vienyt myös kuuntelussa oleva kirja: Jyrki Erran ”Lyijyvalkoinen”. Kaikki Italia-friikit, taidehistoriasta kiinnostuneet, Caravaggion taiteesta jotain tietävät, Roomassa käyneet, Villa Lanten ystävät, dekkareista tykkäävät: tässä luettavaksi/kuunneltavaksi hyvä pimeän ajan rikosromaani… Lämmin suositus. Jotenkin sofistikoitunut kirja.

Kirjaa kuunnellen – lähes koko sateisen, pimeän päivän ennen illansuun yhteistä ruokahetkeä – tein ensi vuoden kuvakalenteria (Oulu kuvissa vol. IX). Viimeistelin ja samalla vielä kuluneen vuoden kuvakansioita selailin, satoja ja tuhansia kuvia kävin vielä läpi ja muutamia valittuja kuvia muokkailin. Hämmästelin välillä itsekin, kuinka vahvasti kuvistani välittyy ja tuntuu se tunne, joka kuvia ottaessa on ollut. Kuinka vieläkin sattuu monet ahdistavat hetket, jotka kevättalven, kevään ja kesän kuvista ryöpsähtävät esiin. Ulkona kulkeminen, pitkät lenkit ovat olleet terapeuttisia ja levollisuutta tuovia, mutta silti tietyt paikat, hetket tuovat kuvien välityksellä liki fyysisen tunteen siitä hetkestä ja mielenmaisemasta, joka kuvaa ottaessa on ollut. Olen oikeastaan aika hämmästynyt ja hämmentynyt. Toisaalta myös helpottunut, sillä kuvien myötä hoksaan  nyt, että paljon on ohi…

Mutta tästä hyvästä päivästä vielä…

Tänään olin luvannut laittaa vähän tavallista parempaa ruokaa, – syyslomaviikolla ruokamatka Italiaan! Hyvä päivä tehdä simppeliä, hyvää ruokaa, makua ja iloa pimeyteen, – semminkin kun ei mennyt aikaa ´ilimanaikuseen´ ulkosalla kulkemiseen [en siis ole astunut ulos muuta kuin kuin pihan poikki Festaan]. Oli ilo köksäillä. Aamusella tein jälkkärikakun (onkohan kakku oikea sana?). Any way, Bastogne-kekseistä (jotka ovat vävykokelaan ja Juniorin lemppareita) pohja ja päälle mascarpone-sitruuna-kermavaahtotäyte (mukaan vähän liivatetta ja kohtuullisen paljon sokeria). Lisäksi mansikkasorbettia: no ei ihan sorbettia, itse asiassa vähän parempaa… Siis pakastemansikoita sauvasekoittimella massaksi, johon vähän sokeria ja loraus (Kroatiasta jokunen vuosi sitten tuotua) Maraschino-likööriä. Oi, että – vaikka itse sanonkin. Tuli mieleen kesä, ulkomaat, lomat, Italia…

Pääruokana oli paistetut lohimedaljongit, joiden päällä pestoa (Tampereen reissulta Culinaria-kaupasta ostettua purkkitavaraa… niin hyvää!) sekä sitruunarisottoa ja insalata capresea.

Tulipahan tehtyä mukava pieni ruokamatka.

Niitä näitä Vanhemmuus

Yhdessä ollen

Perjantai-ilta Rantapellossa.

Pikaisesti ennen ”Vain elämää” -ohjelman alkua päivän kuvien lataus koneelle, ja mielensä pahoitus omasta töpeksinnästä, sillä ei suunnilleen mitään, mitä kehtaisi julkaista, samaan aikaan toisaalla Tyär on omassa huoneessaan ja viettää Teamsin kautta työkavereidensa kanssa ”pilheitä” ja Pehtoori aloittelee telkkari-iltaa talon toisessa nurkassa.

Meillä takana mukava perhepäivällinen: Juniori ja lapset sekä sisareni tulivat pöydän ääreen, – alkuun haaparousku-sienisalaattia ja savupororieskaa (tytär toi pakkaseen tullessaan möksältä), sitten savulohta, mustajuuripyrettä, avokadosoosia, perunapalleroita, salaattia…  ja lasten pientä vierastamista: olivathan kummitäti ja mummin sisko pitkästä aikaa mukana. Mutta arastelu oli ohi kunhan oli pääruoasta selvitty.

Leikkiä ja iltavilliä jälkkäriksi jälkkkärin jälkeen. Hetken kaukana kaikki muu…

Ikkunoista näkyi huikea oranssinhehkuinen auringonlasku kaukana metsän takana, kävimme pihalla porukalla katsomassa, ja totesin, että on kuin olisi tulipalo metsänreunassa, mihin Eevis reagoi välittömästi: ”piipaa, piipaa!” Palokunta paikalle!

Kaunista oli jo aamupäivällä Möljällä. Olin pyöräilykesän jäähyväislenkillä, – lempipaikoilla pyöräilin muutaman tunnin. Möljälle ensimmäisenä.

Melkein jokaisena päivänä reilun puolen vuoden ajan olen Helkaman ja Canonin kanssa kulkenut Oulun rannoilla, rajoilla ja ne ylittänytkin. Pyöräily on pitänyt mielen ja kehon kunnossa, – tänään jäähyväiset olivat haikeat. Mitenhän pärjään talven yli… On taas opeteltava tepastelemaan. ”Täytyy kävellä näin…” ja sitä rataa. Hyvä kun saa (ja voi, vielä) kulkea. Tavalla tai toisella.

On hyvä kun on yhteisiä ruokahetkiä, perjantain tunnelmaa, lasten ääniä, kohtaamisia…

Mökkielämää Niitä näitä Vanhemmuus

Etätyöt mökillä

 

Kuukauden mökkielon jälkeen Tyär ja poikaystävänsä ”laskeutuivat” Ouluun: ”Onpas täällä värikästä ja vilkasta”.

Minä en ole koskaan ollut kuukautta yhtäjaksoisesti Hangasojalla. Pisin jakso taitaa olla kevättalvelta 1989. Oltiin Pehtoorin kanssa ensin yksi viikko yhdessä ja sitten minä jäin melkein kahdeksi viikoksi yksikseni mökkieloon. Silloin meidän käytössä oli vanha, nyttemmin jo purettu, kovin alkeellinen (ei vessaa eikä vettä, sähköt sentään) pienen pieni Alatuuli-mökki.

Olin etätöissä! Jo silloin. Kirjoittelin tuolloin päätyökseni Keminmaan historiaa, ja odottelin esikoista syksyllä syntyväksi. Tuo ”vetäytyminen kirjoittamisprosessiin” oli hyvin onnistunut; kahdessa viikossa kirjoitin parin, kolmen liuskan päivävauhtia liki valmista tekstiä ja ehdin lähes joka päivä käydä hiihtämässäkin. Nyt sitä ajatellessa tuntuu melkein unelta tuollainen. Oli juuri sen ikäinen kuin tytär nyt, – tuntuu todella kaukaiselta, melkein vaikealta uskoa. Joka tapauksessa sen jälkeen pisimmät jaksot ovat olleet 10 – 12 päivää. Koska on ollut lapsi(a), töitä, opintoja, ”yhteismökki”, taas töitä, ei etätöitä, yms. ja ne seikat ovat rytmittäneet mökkieloa.

Tytär kertoi kokemuksen ja kuukauden etäilyn ja mökkeilyn – myös J:n mielestä – olleen hyvä, levollinen, aikaansaapa, ulkoileva. Ja Oulu ja kotikoti on nyt välietappi matkalla Helsinkiin – ei ole kiirettä sinne vaan tarkoituksena on/ovat pari viikkoa täällä. Mieluista minulle on tämä!

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Aamusta asti mummina

Täydenkuun levoton yöuni päättyi jo ennen kuutta – tänään oli aamuvuoro.

Tällaisina(kin) päivinä (ja aamuina) on ihan mahdottoman hienoa, että Juniori, eron jälkeen, elämäntilanteen muuttuessa, hommasi uuden kodin likietäisyydeltä meihin nähden. Siirtyessä omakotitalosta rivitaloasumiseen oli meillekin Pehtoorin kanssa asuntoesittelyissä käymistä, apupohtimista, laskemista, suunnittelua, mutta lopultakin aika helposti kaikki kävi: suunnilleen samalla minuutilla Juniorin kanssa löysimme Etuovi.comista varteenotettavan vaihtoehdon, johon poika sitten päätyikin. Uskon vakaasti että tämä on myös lapsille hyvä; näin on myös helpompi, ja useammin mahdollista, olla avuksi, liki, läsnä.

Vanha koti meni nopeasti kaupaksi, muutto ja uuden (maalaus)remontti on ollut vireillä jo useita viikkoja ja toista kuukautta meidän rakkaiden pienten toinen koti on ollut hyvin lähellä meitä: autolla kolme minuuttia, pyörällä vajaa kymmenen. Jos ja jos,… niin parin vuoden päästä Apsu voi jo yksikseen polkea pyörällä mummilaan! Mutta ei ihan vielä, joten tänäänkin kun Juniorilla oli aamuseitsemäksi töihin meno, oli minulla aika ajella Raja-Taskilaan sitä ennen… Uusi koti on siinä, missä minä lapsuudessani ja varhaisteininä kävin kaupassa, – ”Raja-Arinaksi” sanottiin sitä kauppaa.

Siinä sitten, aamulla odotellessani lasten heräämistä oli tietysti hieman huushollattava, ihan varovasti vain. Yritän olla puuttumatta, mutta silti avuksi.

Verkkainen heräily, lasten aamuohjelmat, aamupala, päivän ohjelman suunnittelu [jo eilen oli kimpassa päätetty, että tänään on kirjastopäivä]. Apsun kanssa keksin/ehdotin (hänen ilokseen), että hän saa päiväksi käyttöönsä pokkarikamerani ja saa kuvata kaikkea, mitä haluaa. Idea osui ja upposi!

Kun isänsä tuli iltapäivällä töistä, kameran muistikortilla oli 277 kuvaa! Muutamien ottamiseen Apsu pyysi neuvoja, mutta enimmäkseen räpsi itsekseen. Kävimme kirjastossa, Hollihaan leikkipuistossa ja sitten oli täällä  mummilassa päiväruoka, papan kanssa autoleikit ja sitten Eeviksen päikkärit, joiden aikana Apsu sai pelata papan tabletilla.

Ja koko ajan kamera lauloi. Toki 80-90 % on ihan höpö-höpö-otoksia, mutta lopuissa on ideaa, ajatusta, tarkkuutta, tunnelmaa. Ja minulle on edelleen hassua nähdä itseni kuvissa. Se ei ole kovinkaan tavallista. 🙂  Eeviksen heräily päikkäreiltä vaatii sylittelyä, mutta mikä voisi olla mummille mukavampaa…  Ihan levollisena osaan minäkin olla pitkän tovin: kun on pieni sylissä, ei ole kiire mihinkään, ei huolta mistään, ei tarve tehdä mitään.  [kuvan tekijänoikeudet Apsu]

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Vanhemmuus

Tarhan puistossa

Vaikea muistaa tällaista lokakuun alun lämpöä, väriloistoa, aiemmin koettuna. [olipa vanhahtava lause, liekö edes oikeakielinen?]

Vähän vahinko, että ulkoilu jäi aika vähiin – tarhan puistossa reilu tunti eikä muuta. Ja kylläpäs olikin paljon déjà-vu -hetkiä. ”Tarhan puisto” tarkoittaa meidän lasten päiväkodin (Taskilan päiväkoti) viereistä leikkipuistoa, josta tänään pienten kanssa piipahdimme myös tarhan pihalle. Koetin pitää kännykän taskussa, kameran repussa, mutta pakkohan se oli …  Että en unohtaisi.

Kiikkujen luona tapasin tutun näköisen ”mummun” kuten toinen mukanaan olevista pienistä toistuvasti kutsui. Kuten leikkipuistoissa tapana on, ryhdyimme juttusille, ja muistimme kuin muistimmekin yhteiset vuodet päiväkodin ajoilta; heidän kuopus ja meidän esikoinen olivat samassa ryhmässä. Kertailimme lasten ja lastenlasten syntymävuosia ja vaiheita. Sitten hän kuin anteeksi pyydellen ihmetteli, kuinka sitä nuorempana pienten kanssa ehtikään.. nytkin hän oli lähtiessä ”ehtinyt hätäpäissään tempaista kumpparit jalkaan, vaikka todellakaan ei ole kumisaapaskeli, mutta kun ei ehtinyt sitoa mitään lenkkareita… ” ja vastauksena näytin eripari sormikkaitani. Pienet ehtii pukea ja katsoa, että heillä on tarpeeksi ja sopivasti yllä, mutta itselle vain mitä äkkiä käsiin sattuu… Mutta puistossa ehdin olla, nauttia, katsella, kuunnella, juosta ja jutella. Mummit ehtii. 😀

Iltapäivällä päikkäreiden jälkeen oli jännä hetki kun yhdessä papan avustamana saattelimme ilmastointihormiin eksyneen tintin ulos. Eevis ”puhui” häntä säikähdyttäneestä ja ilahduttaneesta asiasta monta kertaa… Pieniä suuria juttuja.

Iltaruokana Juniorin päästessä jo töistä oli tortilloja – aikuisten ja lasten maustein, enemmän ja vähemmän tulisena. Ja Pehtoorin kanssa nautimme viininkin.

Nyt argentiinalaista punaviiniä enää pienen pieni tilkka lasissa. Malbec ja bonarda-rypäleistä tehty vivahteikas, edullinen, lämmin, pehmeä tanniininen punkku sopi mahdottoman hyvin tortillojen pariksi. Kastikkeita oli kahdenlaisia: jauheliha ja broileri, ja varsinkin jälkimmäisen kanssa viinin aromit heräsivät. Ja kyllä makuvivahteita on paljon ihan ”siltäänkin”. Fuzion the Coffee Shop löytynee toistekin meidän ostoksista.

Vanhemmuus

Syyspäiväntasaus – jotain tasaistakin

Harhailua – vielä on pyöräilykelejä jäljellä. Ja paljon kauniita näkymiä pitkin kaupunkia. Laiskasti kuvailin, mutta ihastellen katselin. Happirikasta ilmaa, mutta sähköpyörästä huolimattakin paikka paikoin rankkaa polkemista, korkealla sykkeellä, sillä vastatuuli oli tanakka.


Syyspäiväntasauksen päivänä, siis tänään, aurinko siirtyy taivaanpallon pohjoispuoliskolta eteläiselle — ihan kuin se olisi hyvästiksi vilkuttanut vaahteran oranssien lehtien välistä …

Jos ja jos ja jos … eikä koronaa niin me olisimme tänään siirtyneet Oulusta Helsinkiin. Oikeastaan ainoa isompi, varattu juttu joka meillä on koronan vuoksi peruuntunut on Elton Johnin konsertti, jonka piti olla huomenna ja johon minä varasin liput jo viime vuoden puolella, samalla hetkellä kun sain Elton Johnin elämäkerran luettua. Varatessani vähän mietin, että noinkohan on, että Sir Elton on syksyllä vielä niin vedossa, että maailmankiertue sujuu. Olisi kai ollut, mutta entä, onko vuoden päästä? Sinne asti konsertti on siirretty.

Eipä silloin ollut kyllä tiedossa sekään, että juuri tällä viikolla tytär ei ole Helsingissä, eikä vanhempiensa kanssa syömässä jossain Helsingin uudessa ravintolassa (synttäreidensäkin kunniaksi).

Vuodenvaihteessa kevätlukukauden alkaessa Esikoisen ajatuksena oli, että kun keväällä saisi kandin paperit pääaineena ”koodaaminen”, hän hakeutuisi hyvään duuniin, jossa kauppatieteen maisterin ja koodari-kandin paperit olisivat eduksi ja toisivat mielekästä työtä. No eihän sekään ihan niin mennyt, mutta siihen muutokseen koronalla ei osuutta eikä arpaa. Okei: hän kyllä hakeutui duuniin, mutta ei mihinkään bisnesmaailman pyörteisiin, vaan oman opinahjonsa (Helsingin yliopiston) akateemisen maailman kehitys- ja opetustyön pariin = harjoittelijana koodaamaan.

Eikä suinkaan jättänyt opiskelua kandiin kuten aie oli, vaan pakertaa töiden ohessa maisteriopintoja. Puoliksi töitä, puoliksi opintoja. Eikä ollut tiedossa, että noiden opintojen parista löytyisi poikaystäväkin, josta on nyt parissa viikossa, etätöissä ja etäopiskellen Hangasojan varressa, kovaa vauhtia kehittymässä yhdenlainen Lapin-hullu. Vaikuttaa siltä, ettei näillä kahdella ole mitään kiirettä pois vallitsevasta olotilasta ja -paikasta. Tämmöinen on minusta kerrassaan suurenmoista, mahdottoman mukavaa ja hyvää mieltä tekevää.

Kesärenkaat autossa taitavat olla se syy, joka heidät ”pakottaa” etelämmäs viimeistään kuukauden päästä. 😉

Isovanhemmuus Liikkuminen Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini Vanhemmuus

Liikkeellä ja liikkeessä

Näissä merkeissähän se meni tänäänkin pari tuntinen kun olin saanut kotitöitä ja varautumista loppuviikon juttuihin tehdyksi. Vähän on aina kodin irtaimiston (kukkien, pikkuliinojen, etc.) vaihtamista näin vuoden aikojen vaihteessa. Kynttilät esille, sääskikarkottimet piiloon, villasukat läpsyttimien tilalle, kangaskäsilaukun vaihto nahkaiseen, … kaikkea pientä. Enää lukukauden aloitus ei näitä muutoksia säätele, säiden ja valon muuttuminen vaikuttaa värien valintaan.

Kuva on Lintulan kohdalta, jossa on saatu pitkä pätkä uutta baanaa valmiina. Baanaverkkosuunnitelman toisena vuonna Mäntybaana!  (Kartta suurenee klikkaamalla.)

Pitkästä aikaa, tänään noutoruokaa. Tuiraan Valtatielle avattiin kevätkesällä uusi pizzeria Johnny´s Heist, jossa on vain muutama asiakaspaikka, mutta oikea pizzauuni – joten nimenomaan ulosmyyntiin sieltä. Paljon ”somepöhinää” sen ympärillä oli avaamisen aikana, mekin yritimme jo silloin testata, mutta jonot olivat turhan pitkät. Tänään sitten tilasin, Pehtoori haki ja nautimme Huvilassa.

En tiedä, kuuluiko pizzojen olla pehmoisia, löysiä. En tiedä, annetaanko edes toista yritystä… Näyttivät aika hyvälle, rustiikkisia, artesaanin oloisia. Minua kyllä hieman jo riepoo tuon ”artesaani”-termin käyttäminen vähän kaiken ”käsintehdyn”, ei-teollisen tekemisen yhteydessä. On artesaani-pizzaa, -jäätelöä, -leipää, -makkaraa… No kyllähän se yleensä merkitsee myös hyvälle, maukkaalle maistuvaa. Mutta ainakaan tänään nuo pizzat eivät olleet mieluisia: no eipähän tullut syötyä liikaa. Mutta ainahan se on tylsää heittää ruokaa pois.

Iltasella vielä vähän muuttopuuhissa, ei enää Iissä, vaan ihan tässä lähellä. On muuttojen ja muutosten aikaa.

Ja revontulten aikaa. Ensi yönä pitäisi näkyä täällä Oulunkin korkeudella.

Liikkuminen Niitä näitä Oulu Vanhemmuus

Kesän lopulla, vähän haikeana

Kuten jo todettua, saimme eilen ystäviä ruokavieraaksi … siitä ilosta, yhteisten elokuisten Toscana-muistojen vuoksi ja laidunkauden lopettajaisiin, ostin ruokakaupasta kimpun auringonkukkia – tuomaan valoa ja iloa.

Tänään ne kyllä tuntuivat viestittävän, että tämä kesä oli nyt tässä. Kerta kaikkiaan ”ei enää jaksa edes yrittää”!

 

Ja totta puhuen ilman lurpahtaneita auringonkukkiakin tänään sellainen ”kesä-on-mennyt” -fiilis. Toisaalta: ei niin kovin riemullinen kesä ole ollutkaan, joten joutaa mennä. Elämä on: se on välillä helpompaa, välillä täynnä iloja ja helppoa eloa. Tämä kesä, tämä vuosi, ei ole ollut… Aika syvissä vesissä on tullut uitua… Nämä ”joka-toiset-sunnuntait” ovat vähän vaikeita, mutta onneksi on liikkuminen, tekeminen, aurinko.

En oikeastaan tarkkaan ottaen tiedä, missä tänään kuljin, mutta pyörän matkamittari näytti liki 50 km poljetuksi. Kertoo siitä, että liike on tärkeää, hyvää tekevää… Muistan käyneeni Kaakkkurin Cittarissa ostamassa lankoja, kuvanneeni ihan ruotsalaisen näköistä merenrantamaisemaa, … ajatelleeni taas kerran, että sitten kun olen vanha, TOSI vanha, haluaisin nähdä ikkunastani meren, edes veden … aamuin, illoin, öin, päivin. Liikkuvan veden. Joen, meren, suiston, salmen, puron, lahdenpoukaman, – kunhan on vettä. Joka liikkuu… Eikä lakastu (vrt. auringonkukat).

 

 

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Kyllä tämä tästä

On irrottava lapsistaan, sanoi isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista
irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten
alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät
maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:
lapsena joka tarkkailee maapallon
elämää
vanhuutensa periskoopilla.

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on
pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia
asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

       (Eeva Kilpi, Kuolinsiivous)

Syvällä sisimmässä ollut möykky on jo saatu sulatettua pieneksi lätäköksi ja ahdistus tungettua etäälle, nurkan taakse, vaikka kovin hankalaa on ollut ja syvästi kipeää tehnyt. Tuli käperryttyä ahdistuksen ja itkun pieneen mökkyrään, tuli eristäydyttyä enemmän kuin koronakevät koskaan olisi vaatinut. Tuntuu, että korona on ollut pienin ongelma tänä surkeana vuonna, jolloin yhtäaikaa on ollut ja on edelleen paljon, monia eri tummia sävyjä, joita blogin rivien välistä on ollut luettavissakin. Mutta onhan tässä samassa turbulenssissa onneksi ollut Pehtoori, – tukena ja tuettavana.

Kaipaus, suru, ahdistus, kiukku, oppiminen itsestä, voimattomuus, pettymys, suuren suuri huoli ovat kuukausien kuluessa velloneet ja vuorotelleet, mutta nyt vihdoin hiljalleen haalistuneet, kun aika monet asiat ovat hiljalleen asettuneet uusiin uomiinsa.

Varsinkaan huoli ei ole hävinnyt mihinkään, mutta olen jo hyväksynyt sen tosiasian, joka on ollut nähtävissä aika kauan…  Nyt alan olla sentään vähän vahvempi, öisin nukkuva, tästä jo puhumaan (ja postaamaan) pystyvä ja päivä päivältä vakuuttuneempi, että näin pitikin käydä ja että tämän kautta on mahdollisuus parempaan tulevaan. Tulevaan kuuluu se, että nyt meidän pienet asuvat kahdessa eri kodissa; heillä on koti sekä äidin luona että isin luona.

Ja merkityksellistä, turvallista, pysyvää ja hyvää elämää tulevaan on myös se, että he käyvät edelleen paljon myös mummilassa!

Vanhemmuus

Kaksinkertainen ilo

Elämä on.
Tuli mieleen aamulla merenrannassa.

Tänään aika samppanjalle, – ainakin kahdesta syystä.

Etätöissä olevan tyttären valmistujaisia saimme juhlistaa pienellä porukalla, hyvin pienellä, riittävällä. 😉 Pari vuotta opiskelua Helsingin yliopistossa ja kandidaatin tutkinto luonnontieteestä (pääaineenea tietojenkäsittelytiede [lue: koodaus 😉 ] on nyt valmis. Neljästään sitä juhlistimme.

Toinen syy pitkälle illalliselle ja samppanjalle oli, että saimme – vihdoin – meille ruokapöytään myös J:n. Kuinka onkaan ollut hyvä, kun hän on ollut tyttären elämässä jo tämän vuoden ajan, – koronakevään ja kesän. Kummasti on rauhoittanut muutoin levotonta ja varjoisaa mieltäni … Ja kyllä, oli rauhallinen ja levollinen ilta tänään.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Juhlapäivä vol. II

Pienimuotoisen nimpparijuhlan aika tänään.

Kun saimme pieniä vieraitakin, juhlaan oli tietysti tehtävä mansikkakakku.

Moni kakku päältä … on koristeltava runsaasti, ettei näytä lässähtäneeltä. Sitä paitsi se oli oikein hyvää.  Olemanton pohja, jossa kyllä voitakin* (tein puolikkaan version), mutta päälle kaikkea hyvää ja paljon! Mexican vanilja, macarons ja paljon mansikoita joka väliin niin kyllä maistui kaikille.

Melkein lastenjuhlathan näistä tuli: pienet saivat huomiota, Eevis varsinkin alkaa olla mitä mainioin ”yleisön ottaja”. Osaa hymyillä, olla läsnä, haluta syliin, höpöttää omiaan… Ja kyllä molemmat osasivat aikuisia juoksuttaa.

Huolimatta siitä, että aamupäivällä me kolme pyöräilyfriikkiä (Pehtoori, Tyär & minä) olimme tahoillamme käyneet eräätkin kymmenet kilometrit polkemassa, lähdimme vielä  illan tullen – taivaan kirkastuttua, sinitaivaan auettua – käväisemään ”yhillä” Koivurannan kahvilassa. Tuntuipa kesälle.

*

”Raskaan sarjan” täytekakkupohja

150 g voita
2 dl maustamatonta jogurttia
2 munaa
4 dl vehnäjauhoja
1½ dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa

Vuokaan  voita ja korppujauhoja

Lämmitä uuni 200-asteiseksi. Sulata voi mikrossa tai pienessä kattilassa hellalla. Sekoita leivontakulhossa jogurtti ja voisula. Lisää munat ja sekoita voimakkaasti puuharukalla tai pyörövispilällä.
Lisää kaikki kuivat aineet niin, että kohotusaineet menevät hyvin sekaisin. Sekoita taikina tasaiseksi. Voitele kakkuvuoka ja jauhota se korppujauhoilla. Kaada taikina vuokaan. Paista 35 minuuttia.

Jäähdytä, täytä ja peitä. Mitä enemmän kaikkea, sitä parempi. 😀

 

Reseptit Ruoka ja viini Vanhemmuus

Juhlapäivä

Pendolino Helsingistä Ouluun toi illansuussa tyttären ja pyöränsä. Puoleen vuoteen ei olla tavattu, joten ikävähän se on jo ollut. Korona, opiskelut ja työt ovat pitäneet Esikoisen pois kotikotoa. Toukokuun lopussa etäopiskelu Helsingin yliopistossa vaihtui etätöiksi (harjoittelija-koodari) Aalto-yliopistossa, joten lomaa ei ole ollut, eikä ole nytkään, mutta nyt on sopiva välämä tehdä etänä vaikka pari viikkoa Oulusta asti.

Tervetulosapuskalla olimme sitten kolmistaan, mutta ei se estänyt minua tekemästä vähän parempaa ruokaa, oikein alkuruokaa ja jälkkäriäkin.

Alkuun oli liekitettyjä scampeja, pääruokana pastaa ja jälkkärinä uudenlaista raparperihyvää.

Ohje suoraan Rajamäen sivulta. Ohjeessa mainittua Liquid Chiliä on haettu sekä S- että K-marketeista, mutta eipä löytynyt. Laitoin vähän peperoncinoa (ital. chilisekoitus) ja yhden vihreän tuorechilin.

Chili-katkarapupasta tuoretomaattikastikkeella

Neljälle

500 g kirsikkatomaatteja
4 valkosipulinkynttä
1 rkl Rajamäen Ekstra-Neitsytoliiviöljyä
suolaa ja mustapippuria
kourallinen basilikanlehtiä
180 g katkarapuja
2 rkl kapriksia
2 tl Rajamäen Liquid Chiliä (tai maun mukaan)
500 g tuorepastaa

Halkaise osa kirsikkatomaateista, jätä osa kokonaisiksi. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota tomaatteja ja valkosipuleita muutama minuutti. Mausta suolalla ja mustapippurilla, lisää hienonnetut basilikanlehdet. Ota puolet seoksesta ja soseuta suurpiirteisesti sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa. Palauta pannulle.

Lisää tomaattien joukkoon sulatetut katkaravut, kaprikset ja Rajamäen Liquid Chili. Anna kuumentua.

Keitä tuorepasta pakkauksen ohjeen mukaan, valuta. Sekoita pasta kastikkeen joukkoon. Tarkista maku ja tarjoile. 

 

Ja jälkkäriksi raparperia ja vaniljajätskiä. Lakritsi sopii mahtavasti tähän. Ohjeen löysin Liemessä-blogista. Helppoa, hyvää, kesäruokaa.

Lakritsi-raparperimuru

3 dl kaurahiutaleita
1 dl emmerjauhoja (tai speltti tai vehnä)
2tl kanelia
1 dl ruokosokeria
100 g sulatettua voita
3 vartta raparperia
3 tl lakritsijauheutta
0,5 dl ruokosokeria (tai maun mukaan)
1 rkl perunajauhoja

Tarjoiluun:
vaniljajäätelöä

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Pese ja pilko raparperit pieniksi. Laita raparperit kulhoon ja sekoita joukkoon sokeri, perunajauho ja lakritsijauhe. Voitele piirakkavuoka ja levitä raparperit pohjalle. Paista uunissa 15min. Tee sillä välin kauramuru. Sulata voi. Sekoita kulhossa kaikki aineet sekaisin ja levitä raparperien päälle. Paista 200 asteessa 30min. Nauti vaniljajäätelön kera.

Niin hyvä, kun on Tyär tullu …

Niitä näitä Vanhemmuus

Äitienpäivämuistoja

On äitienpäiväviikonloppu [tästä tulee pitkä, varoitan]. On 30 vuotta siitä, kun olin ensimmäistä kertaa äiti äitienpäivänä. Se ensimmäinen on varmasti ikimuistoinen kaikille äideille. Minulle se tuli mieleen nyt, koska systerin kanssa pohdittiin, milloin aikuisiässä on ollut pisin ”poissa kaupasta” -ajanjakso tai muutoin julkisilla paikoilla käynnistä. Sisaren parin kuukauden karanteeni on kovin erilainen kuin minun parin, kolmen viikon kotoiluni toukokuussa 1990.

Silloin on tainnut olla minun pisin ulkoilematon, ulkona liikkumaton, kaupassa käymätön ajanjaksoni, en ole ihan varma, mutta luulen (en halua palata päiväkirjojeni äärelle), että sitä kesti kolme viikkoa, ehkä vähän yli.

Minun ensimmäisenä ”äitinä äitienpäivänä” en saanut pitää sylissä omaa lastani, pientä yhdeksän kuukauden ikäistä esikoistani. Siksi sen muistan ehkä vielä tavallistakin paremmin. Onneksi sentään olimme kotona molemmat. Miksen sylitellyt? Miksi muistoissa vahvana?

Onhan tästä ollut puhetta… siis siitä, että meille lapsen saanti ei ollut ihan itsestäänselvyys, joten jo raskausaika oli enimmäkseen pelkkää juhlaa, mutta oli siinä myös pelottava, monin tavoin kipeä vaiheensa: raskauden toisen kolmanneksen lopulla jouduin äkikseltään sairaalaan. Syytä oikeasti helv—llisille alavatsakivuille etsittiin liki vuorokausi, oikeasti huusin ääneen kipuja, lopulta minut otettiin sairaalaan sisälle, ja sitten lääkäri totesi, että mitä todennäköisimmin kyse on munuaiskivistä! Ei röntgeniä, ei morfiinia, – koska raskaus. Siis ei myöskään tietoa. Pelkäsimme tosi paljon myöhäistä keskenmenoa. Nyt kun vihdoinkin olin raskaana – ja kaikki menisi! Tuskin unohdan niitä kahta pelokasta, kivulloista päivää ja yötä…. sitten kipu ja kivet luovuttivat. Neljän sairaalapäivän jälkeen pääsin kotiin, enkä enää syönyt viiliä (kuten olin koko raskauden ajan intohimoisesti tehnyt), sillä syyllistin itseni siitä (maitotuotteet – kalkki – munuaiskivet!!!).

Sairaalasta päästessäni minulle kerrottiin, että kaikki kivet tuskin olivat pois, joten lapsen synnyttyä syyskuun lopulla olisi palattava tutkimuksiin… Niinpä, kunhan koliikista ja muista vauvan tulon alkuvaiheen onnen ja itkun hetkistä oli toivuttu, oli aika lähteä jatkotoimenpiteisiin: vapun jälkeisenä sunnuntai-iltana (vierotettuani lapsen, opetettuani miehen ilta- yms. rutiineihin) tilasin taksin ja ajelin sairaalaan. Pehtoori jäi (vain hiukan epävarmana) tyttären kanssa kotiin, ja pärjäsi tietysti mainiosti.

Maanantaina minut leikattiin. Epikriisin mukaan leikkaus kesti kuusi tuntia, oli jouduttu poistamaan yksi kylkiluu (munuaiseni ovat kuulemma turhan korkealla ja vaikeassa paikassa), erinäisiä letkuja lyhennettiin ja liitettiin (tässä syy, miksi tarvitsen jatkuvasti vettä ja vessoja) ja selässäni on 46 senttiä pitkä arpi (oikean puolen lonkasta vasemman puolen lapaluuhun). Ja sitten!! Tiistaiaamuna nuori, reipas jumpparipoika seisoi sairaalasänkyni vieressä: ”No niin, rva S., nyt me aletaan treenaamaan kävelyä ja istumista!” – Ei muuten aleta, ilmoitin tuolle ylipirteälle hyvää tarkoittavalle kaverille. Joka päivä hän kuitenkin jaksoi kanssani treenata, – ja niinpä perjantaina lääkärikäynnillä liki rukoilin, että ”minun on päästävä kotiin, sillä siellä on mies ja pieni tytär, jotka todella tarvitsevat minua” [minua, joka häthätää pystyin kävelemään, saatikka nostamaan yhtään kahvimukia isompaa…] . Ja sain kuin sainkin luvan lähteä kotiin.

[Muutama viikko ennen leikkausta, Hangasojalla.
Tyttären ensimmäinen Lapin mökkireissu.]

Ja mitä tekee esikoinen, minut äidiksi tehnyt tyär, kun kotiudun: huutaa suoraa huutoa! Kuka on tuo vieras ihminen? Tehän tiedätte 8 – 9-kuukauden ikäisten vierastamisvaiheen… Niinhän me sitten kolmisin kävimme levolle. Pehtoori keskellä, ja minä ja vauva itkien molemmin puolin. Lauantaina mies soitti sairaalaan, nyt tarvitaan joko rauhoittavia tai paluu sairaalaan… Sain lääkettä, ja uusi viikko aukeni rauhallisempana, tytär minut äidikseen tunnistaen.

En voinut/saanut liikkua muuta kuin kuntoutuakseni. Saimme muutamaksi viikoksi kaupungilta kodinhoitajan aamupäiviksi: hän teki ruoan koko perheelle, hoiti vauvan, johon ihastui niin, että heidän perheeseen syntyi iltatähti 11 kk meillä olon jälkeen ja melkein täyskaima meidän lapsellemme pienokaisesta tuli, ”on yhtä rauhallinen ja tarkkaileva” luki kortissa, jonka saimme kastajaisten jälkeen. Ehkä tämäkin kertoo, että kodinhoitaja oli aarre! Iltapäivisin Pehtoorin vanhemmat, Pehtoori ja äitini olivat huushollaajina ja lapsesta huolehtimassa. Minä makasin sohvalla, en käynyt ulkona, en kaupassa, en missään. Katsoin VHS:ltä euroviisuja illasta toiseen, sen muistan.

Ja äitienpäivän muistan: leikkaushaavan takia en saanut tehdä paljoakaan, varsinkin kun minulla oli dreeni kyljessä vielä ainakin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Minä vain istuin esikoisen kanssa sohvalla vierekkäin, ja olin onnellinen, lapsesta, terveydestä (tosin sairaalareissulta sain bakteerin, joka vaivasi seuraavat pari vuotta, eikä munuaiskiviongelma suinkaan ollut ohi (ne aiheuttivat lisää sairaalareissuja ja pitkiä lääkekuureja), ja pian olinkin taas raskaana  – -)  ehkä joskus jatkan tästä aiheesta ja tulevaisuudesta. Sillä olinhan vasta 32-vuotias!

Mutta nou hätä! Minulla oli vihdoinkin lapsi, pian toinenkin, siinä välissä saatu virka, ja kaksi (Keminmaa ja Ii) isoa historiaprojektia ja edelleen aie tehdä väitöskirja. Pikkujuttuja! Elämän korkea keskipäivä! Ja äitienpäivä.

[ Kesällä 1990 Nallikarissa. Leikkauksen jälkeen, tyär sylissä.] 

 

Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Lasten kasvu ruokafriikeiksi

Maaliskuun alussa Katri kommentoi postaukseeni:

”Hei, minullapa on sinulle postausehdotus. Kun olet tuommoinen kokkikolmonen ja ruoan rakastaja, niin miten tämä on näkynyt teillä lastenkasvatuksessa? Mitä teillä syötiin, kun lapset olivat pieniä? Kuinka lapset on totutettu uusiin makumaailmoihin? Tuliko lapsistakin kokkikolmosia?”

Postausaiheista on aika ajoin pahasti pula, joten tämä oli mitä mieluisin kommentti ja ehdotus. Ja haluan ehdottomasti lisätä, että kaikki kommentit ovat ilahduttavia, kannustavia.

Mutta siis, tätä ehdotusta olen työstänyt ja miettinyt. Nyt olen kerännyt omista, Pehtoorin sekä sisareni muistista aineistoa tähän. Myös albumien äärellä olen (taas) tänään ollut.

Lastemme kasvu äidinmaidolla ja kauravellillä ruokituista vauvoista aikuisiän herkuttelijoiksi, hyvän ruoan ystäviksi… lyhyt versio 😉

Äidinmaito, Tutteli-kauravelli (tetrapurkeissa, joissa oli purjeveneen kuva), Piltti-puuro (omena ehdoton suosikki) ja peruna. Niillä pärjättiin aika pitkään. Ensimmäinen askel kohti oikeasti uutta herkkua oli raejuuston tulo mukaan ruokavalioon. Molemmille lapsille maistui muusattu peruna, jonka seassa nokare voita, vähän maitoa ja paljon raejuustoa. Tietysti myös jotain ylikypsää possua luumun kanssa soseutettuna yms. normivauvanruokaa. Ja tytärhän ei lusikkaruokaan opetellessa suostunut syömään mitään, jollei taustalla soinut Rölli – tilipitäppi!

Perunan jälkeen seuraava, jo varhain herkuksi muodostunut, ruoka oli pasta. Makaroni kaikissa muodoissaan. Ja muumikiisseli! Kuutamokiisselin nimeksi vaihdoin ”muumikiisseli” ja hyvin upposi. Ja leipä oli pilkottava ”napposiksi” – tämän kyllä opetti Jäälin mummu. Ruisleipä piti voidella oikealla voilla ja sitten leikata 2 x 2 sentin palasiksi, napposiksi. Taas upposi.

Kun kesäksi 1995 suunnittelimme ystäväperheen kanssa kuukauden reissua Kataloniaan, jolloin oltaisiin viikko sekä mennessä että tullessa rahtilaivalla ja ajelisimme autolla läpi Euroopan. Tähän liittyen olimme ystävien luona viettämässä suunnitteluiltaa, johon kuului luonnollisesti hyvin syöminen.  M. kysyi keittäessään riisiä (johon meidän lasten (S. 5 v. ja T. 4 v.) takia EI saanut laittaa lihaliemikuutiota), että ”mitenhän teidän lapset pärjää, kun eivät syö muuta kuin makaronia voin kanssa…” Sitä minäkin mietin.

Ja sitten poika, jolla oli juuri tuolloin menossa ihan hillitön mielikuvituselämä, ilmoitti muutaman viikon päästä, että ”Mun työkaveri Rane (, joka oli itse asiassa isän työkaveri) kävi Ranskassa”. Kun sitten kysyin, että miten oli Ranen reissu mennyt, Juniori ilmoitti ykskantaan, että muuten oli ollut hyvä reissu, mutta kun Rane ei syö kuin makkarakeittoa, niin piti tulla takaisin  kotiin nälkäisenä.” Että sellaista. Kataloniaan kuitenkin lähdettiin.

[Barcelona, Ramblas, 1995]

Siis me lähdimme kesäkuussa 1995 kohti Kataloniaa ja silloin lasten ruokavalio oli jo laajentunut: pasta voinokareella, lappapuuro, pottuvoi, makaronilaatikko, pinaattiletut, makkara, letut, jätski, ranskalaiset – ja Mäkkäri (Happy Meal, lelu mukana, you know: kiristys, lahjonta ja uhkailu 🙂 ). Niinpä reissussa niinä harvoina kertoina, kun käytiin ”ulkona” syömässä, käytettiin ensin lapset Mäkkärillä (tms.) ja sitten vasta mentiin ”oikeaan” ruokapaikkaan, jossa lapset saivat jälkkäriksi jotain ravintolan herkkua (jätksiä, kakkua, marjajuttuja..) silloin kun aikuiset söivät omia ruokiaan. Ja hyvin toimi.

Näinä tarha- ja alakouluvuosina yritin opettaa/ehdottaa kaikenlaista, ja jotain aina upposikin, mutta eipä mitään merkittäviä uutuuksia. Kuitenkin … kun pidettiin rapukestejä äidin ja systerin kanssa, lapset olivat innolla mukana ja söivät. Jouluna meillä ei silloinkaan ollut kinkkua, mutta lapset halusivat herkkuaan: lihaperunasoselaatikkoa, jota sitten tein leivinuunillisen. Myös joulupasta on meillä kaikilla hyvin mielessä. Siihen aikaan Oulusta ei saanut kuvioituja jouluaiheisia makaroneja, joten oli muistettava työreissuilla niitä Helsingin Stockalta roudata. Toki synttärikakut ja jätskit ja hedelmät kelpasivat.

Pian makumaailma laajeni, lapset oppivat käyttämään hyväkseen vanhempien vierasiltoja: kun viinikerho tai kalaasiporukka tai muuten ystäviä tuli meille kylään (tapahtui about kolme kertaa vuodessa) oli lapsille tiedossa pizzaa, vuokravideo, Karkkipussissa käynti ja kaverit yökylään. Eli ruoka oli jo silloin myös lapsille sosiaalinen tapahtuma. Ja olihan se meillä aina ollut: minun/meidän lasten kasvatuksen peruspilarihan on ollut, että joka päivä syödään yhdessä.

Joskus ala- ja yläasteen vaiheilla/vaihtuessa perheessä tuli tavaksi, kun minulla alkoi oikeasti olla aika mahdottomasti töitä ja pitkiä päiviä, että lähdettiin joko torstai-iltana tai perjantaina töistä palauduttua koko perhe kauppaan hakemaan viikonlopun ruoat ja erityisesti perjantain herkkuillan tarpeet. Ei siis mitään ”oikeaa ruokaa” vaan jokainen sai ostaa omia herkkujaan, naposteluruokaa: lapsilla poppareita, patonkia, Baby Bel -juustoja (tyttären erityinen herkku), pikku prinssejä, dippejä, sipsejä… meillä aikuisilla juustoja, rustiikkileipää, erikoishedelmiä, pateeta, prociuttoa, fetaa, oliiveja…. ja näihin iltoihin alkoi vaivihkaa tulla toiveita crepeistä, grillimakkaroista, kuppikakuista…

Ehkä olennaista (minkä kannalta? 😉 on, että lapset ovat olleet mukana syömässä, juhlassa ja arjessa.
Halusivat tai eivät. Mutta yhdessä on syöty.

Pasta Bolognese alkoi olla ykköstoive kotiruokalistalla. Tässä vaiheessa jo kaikkia ruokia maistoivat, moniin oppivatkin. Ja totta puhuen, en niin kovin kummoisia edes kokkaillut. Poronkäristys ja kasvislasagne ehkä eksoottisimmat, mitä oli tarjolla.

Reissuissa lapsistakin oli huippua lähteä illalla hyvin syömään, mennä ravintolaan, istua rauhassa, valita ruoat. Pehtoori muistaa edelleen, kuinka Juniorin kanssa Helsingin reissulla olivat pihvillä (Vespa Erottajalla) ja poika about kahdeksan vee, oli itse vinkannut tarjoilijalle: ”Hei, saisinko pihviveitsen?” Yleensäkin aika pieninä tekivät itse tilaukset, jopa in english,… Puerto Ricossa Kanarialla 90-luvun alussa etsivät kaupasta uudenlaisia karkkeja, mutta myös jätskejä, makkaroita, leipiä ja pullia.

Ja sitten jossain vaiheessa – tätä on nuorison kanssa viimeksi jouluna pohdittu – alkoi olla niin, että myös lapsille alkoi olla tärkeää, mitä on tarjolla heidän synttäreillään tai jouluna.

Siis: jossain teini-iässä alkoi kiinnostus, avarakatseisuus, ennakkoluulottumuus ruokaan lisääntyä. Aikuistuessa, varsinkin reissujen myötä, innostus uusiin makuihin kasvoi. Mutta ei mitään gourmandeja ole meidän muksut lapsina olleet. Tosin joskus ihmettelivät, että kaikki eivät tiedä rapukesteistä, fonduesta, saatikka blineistä. Nyt ovat, – ruokafriikkejä. Arvostavat ja tykkäävät ruoasta, yhdessäolosta ruoan äärellä, ruoalla rakastamisesta, välittämisestä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana molemmille ruoka on tullut isoksi osaksi elämän nautintoja ja sosiaalista kanssakäymistä. Muutenkin kuin perheen kesken. Mutta ilolla olen ottanut vastaan sen, mitä tytär viime joulun allakin sanoi: ”Hyvä jouluruoka perheen kanssa on ainoa joululahjatoive.” Kampasimpukat ja mätimousse, korvasienimuhennos ja hiiligrillattu entrecote ovat jatkuvasti toivelistalla.

Juniori on ruoanlaittaja, Tyärkin toki osaa, ja laittaakin, mutta se ei ole hänelle mikään ”juttu” vaikka kaikkea hyvää arvostaakin.

Tässä näin lyhyesti… 😉