Mitään kuvatekstejä niihin en laitellut, tekstitys on postauksissa. 😀 Kuvat ovat aikajärjestyksessä aamusta iltaan, joten niistä näkyy, että enimmäkseen oltiin auringonnoususta (aamu-uinnin aika) auringoslaskuun talolla. Aamupäivisin (erityisesti minä ja Pehtoori) oltiin kävelemässä pitkin maaseututeitä, nuoret joko kaupassa tai altaalla tai molempia. Lounas, sen valmistelu ja viipyilevä nauttiminen kuluttivat keskipäivän jälkeistä helteistä hetkeä, siestan aikaa. Sitten taas altaalle tai kävelylle. Tai sisälle lukemaan ja päikkäreille.
Meidän talosta on paljon kuvia, – aamulla odotellessani muita pihalla – otin kuvia pihapiiristä ja siitä ympäröivälle maaseudulle, (tyhjillään olleen) naapuritalon pihaltakin kuvia.
Meidän huone oli tämä, ei suurin eikä ehkä kauneinkaan, mutta parhaat näköalat. Useimmat auringonnousu- ja laskukuvat otin noista ikkunoista. Ja meidän pinkki vessa!! Sekin on kuvattuna kuvakansioissa. Muilla oli tylsät keltaiset ja harmaat, mutta meillä pinkki!
Kuvissa on myös tämä! Laulukaskas tuli myrsky-yön jälkeisenä aamuna hetkeksi ikkunalaudallemme. Siinä se ei päästänyt ääntäkään, mutta päivisin kaskaat pitivät melkoista meteliä. Usein etelänmaissa kaskaiden laulu illan tullen on mitä mukavin ääni, lempeään hellepäivän iltaan kuuluva laulu, mutta nämä Zenevredon yksilöt saivat laumassa aikaan lähes häiritsevän säksätyksen.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Ainakin nyt on Oulussa sateinen keli, eikä auringosta tietoakaan, joten josko haluaisit lähteä käveleskelemään Pohjois-Italian maaseudulle, viinitarhojen väliin pienille kyläteille ja hautausmaille. Kävimme kahdessa cimiteriossa: sekä Zenevredon pienessä hautalehdossa sunnuntaina ja perjantaina kauempana Montu Beccharian kauas näkyvällä hauta-alueella. Siellä osa hautaseinistä, uurna- ja arkkukaapeista oli samaa graniittia kuin meidän keittiötasot, mikä tuntui vähän oudolle.
Nyt kun mennyt viikko alkaa pakkaantua muistoiksi, tiivistyä tuokioiksi, eletyiksi unohtuviksi hetkiksi on palautteen aika tai johtopäätösten teko, – ihan minun tuntojani reissusta.
Vuokratalomme sijainnista pidin, erityisesti siitä, että se oli korkealla, ”kaiken yllä”, siitä, että sen ikkunoista ja pihalta näki joka suuntaan ja että joka suunnassa oli tavattoman kaunista, rauhallista, vihreää, kumpuilevaa maaseutua, jonka mäenrinteet olivat viinitarhojen ja auringonkukkapeltojen peittämiä. Toscanalaisessa maisemassa tyypillisiä sypressikujia ei Lombardiassa juuri näy, mutta muutoin maisema hyvin samankaltainen.
Talomme oli lähes yhtä korkealla (300 mpy) kuin Kaunispään huippu Saariselällä. Orzolan koko kylä näkyy alakuvassa ja siellä ylimpänä Ca´ del Vento. Korkeassa sijainnissa sekin hyvä puoli, että iltapäivisin reilustikin yli +30 asteeseen noussut lämpötila ei ollut tukahduttavaa, ei ahdistavaa. Vanha kivitalo toki keräsi lämpöä paksuihin seiniin, mutta ei sietämättömästi.
Ikkunaluukkujen kiinnipitäminen esti edes vähän lämmön pääsyä makuuhuoneisiin, ja ikkunat jätettiin öiksi auki. Tosin niiden aukipitämisellä oli kyllä vähäinen ikävä seurauskin: lähitienoot koirat, kukot ja linnut aloittivat eriaikaisen ”hereilläolometelinsä” auringon noustessa (n. klo 5), mutta silloinhan oli hyvä käydä sulkemassa ikkuna, – tai jäädä hereille ja lähteä kuuden jälkeen aamu-uinnille – kuten monena aamuna teinkin.
Tyttären ja J:n huoneessa oli ilmastointilaite ja nuorempi nuoripari nukkui kakkoskerroksessa joka oli jo viileämpikin.
Talossa ei ollut kuin yksi huono puoli. Keittiön kaapit olivat todella sekaisin, siellä oli ehkä jopa kymmeniä isoja ja pieniä kattiloita, kasareita, pannuja. Osa niistä täysin käyttökelvottomia, niita oli monessa kaapissa. Ruoka-astiastoja siellä on ainakin viittä eri sorttia, epälukuinen määrä lautasia, laseja, kippoja ja kuppeja, surkeat veitset, äärimmäisen surkeat, muoviastiat, jotka olivat sellaisia tahmaisia kuin niistä tulee vanhana, jäivät käyttämättä. Kaappien perussiivousta ei ollut tehty aikoihin. Noh, mehän Pehtoorin kanssa eka aamuna pestiin ja järjestettiin pari kaappia meidän käyttöön ja koottiin niihin tarvitsemamme astiat ja ruoanlaittovehkeet, mutta …
Koko vanhan talon kalustus oli vähän kulahtanutta, mutta ei rikkinäistä, ei ötököitä sisällä. Ja tauluja! Laskin että siellä oli yhteensä 104 taulua. Seinille ripustetut lautasat ja koriste-esineet eivät edes kuulu tähän lukuun. Kirjoja ja koriste-esineitä en edes laskenut. Niitäkin oli paljon.
Naapuritalossa oli menossa iso remontti, josta lähti isommasti ääntä oikeastaan vain perjantaina aamupäivällä. Muutoin lähinaapureista ei tietoa tai häiriötä.
Talon sijainti Lombardiassa siksikin mukavaa, ettei alue ollut ennestään tuttu.
Lombardia on saanut nimensä germaaniheimo langobardeista, jotka hallitsivat aluetta uuden ajan alussa (568–744). Sen jälkeen alue on ollut itsenäinen herttuakunta, kuulunut Ranskalle, Espanjalle ja habsburgien itävaltalaiselle haarelle. Vähän ennen Italian yhdistymistä Lombardia on oli osa Piemonte-Sardian kuningaskuntaa. Nyt Lombardian alue on Italian vaurain provinssi (Italiassa on sanonta: ”Etelä juhlii, pohjoinen tekee töitä”). Vasemmalla Lombardian lippu.
Zenevredon kunnassa oli monta pientä kylää, jonne meidän talolta oli hyvä kävellä, pieniä maaseututeitä. Pehtoorin kanssahan me sitä eniten harrastimme…
Zenevredo on suunnilleen nuolen osoittamassa paikassa. Siitä oli hyvä lähteä retkille. Franciacortan alue on lähellä Bresciaa, Parmaan oli tunnin ajomatka, Paviakin olisi ollut vierailun arvoinen, mutta eipä me haluttu, – siitä vähän länteen on Barolon viinialue, jonka kauniissa pääkaupungissa Juniori & R. torstaina kävivät ja nauttivat kovasti idyllisestä kylästä.
Reissuhan oli alunperin tarkoitettu tehtäväksi yhden leikki-ikäisen ja yhden koulun aloittavan ehdoilla, mutta kyllä me saimme tehtyä lomasta hyvän kuuden aikuisenkin kesken. Jo matkaa suunniteltaessa ilmoitin, että minä en lähde sinne pääkokiksi, etten suinkaan kaiken päivät siellä heille sapuskaa tee, vaan jaettiin aamiasvuorot.
Jokaiselle pariskunnalle kaksi aamua, lounaat meni (silloin kun ei oltu retkellä) paljolti minun ja Pehtoorin laittamina, mutta nuoret kävivät kaupassa – Stradellan kylässä 3 km päässä. Siellä oli Lidl, Basko, U2 ja valtava Esselunga, joiden valikoimat kaikilta osin vähintäänkin riittävät. Kaikkea oli ja kaikki oli halvempaa kuin Suomessa, paljon halvempaa. Molemmilla nuorilla pareilla oli yhtenä iltana ruoanlaittohuki, muutoin joko minä yksin tai Pehtoorin kanssa kokkailtiin, Tyär usein apukokkina.
Siis ei ollut mikään minun työleiri. Mitä nyt Parmassa pidin pienen historialuennon. 😀 Sikäli poikkeuksellinen perheloma, että minustakin on kuvia. Diginatiivit eivät juuri suostuneet kuvattaviksi, saatikka että olisivat kannustaneet kuvia heistä nettiin laittamaan, mutta minä tulin tallennetuksi heidän kännykameroillaan moneen kertaan. Tässä tällainen harvinainen matkapostaus: ihan itse olen kuvassa. 😀 Lasten mielestä tässä on parasta kyltti: ”ketjua ei saa ylittää” ja minusta parasta kuvassa on hienot Parman kastekappelin seinät ja edesmenneen äitini puku, joka minulla oli ylläni.
Viikon yhteisleirillä oli hyvä tutustua Vävyyn ja Miniään aiempaa paremmin, tuntui hyvältä, että nämä kaikki nuoret olivat meidän kanssa reissussa. Aamiaisilla ja lounailla, ulkoterassilla yhdessä höpötellen, iltasella isossa ruokasalissa syöden ja paikallisia viinejä nauttien. Matka, kuten tässä iässä päivät ja vuodet, meni nopeasti, hopusti suorastaan. Ja minulla varsin vähillä unilla; ”kotona ja talvella ehdin nukkua” 🙂 Ja niin olen jo pari yötä ehtinyt.
Unta ei tullut kuin viisi tuntia, aamu-uintia kaipasin jo kahdeksan aikaan, mutta eihän se nyt onnistunut. 🙂
Pilvinen aamupäivä laukkujen purkamista, pyykkiä, puutarhahommia, kameran muistikorttien purkamista, Kunhan taivas selkeni, aurinko tuli esiin, oli aika pyörälenkille. Olihan mukava taas polkea.
Yrityksestä huolimatta päiväunet aurinkoisella kotipiazzalla ruoan jälkeen eivät onnistuneet, joten sitten kuvahommiin. Reissun kuvasaldo on aika tarkkaan 1000 otosta. Enkä ole oikein tyytyväinen, mutta katsellaan, josko niistä jonkun koosteen saisin aikaiseksi. Ja niitä olen nyt lisäillyt eiliseen ja toissapäiväiseen postaukseen. Reissussa oli niin hoppu 🙂 tai illat meni ruokaa tehden ja yhdessä kymmenen tienoille pöydässä istuen, että kuvatoimitus ja kirjoittelu jäivät vähän torsoiksi.
Joka tapauksessa sekä eilisen että toissapäiväisen jutun tekstiä ja kuvallista antia olen nyt täydentänyt, joten palaahan vielä viikonloppumme tunnelmiin ja maisemiin. Perjantai ja lauantai.
Aamukuudelta uimaan. Koetin hengittää rauhallisesti, olla hetkessä, nauttia nyt. Kukko kiekui, kaskaat eivät olleet heränneet, kyyhkyt käyvät vuoropuhelua keskenään, varhain jo +20 C ja altaan vesi paljon lämpimämpää. Lopulta oli noustava, ryhdyttävä tekemään lähtöä.
Viimeiselle aamiaiselle, ei siis mikään La Ultima Cena, vaan rääppiäisaamupala. Nosteltiin pöytään kaikki, mitä oli jäljellä. Aikaa terrassilla istuskeluun oli vielä… Viipyilevä, aika vaisu tunnelma, – oikeastaan.
Sitten pakkaamaan loputkin tavarat. Kummasti varsinkin Juniori ja R. punnitsivat laukkujen painoa, muutama viini kun oli tullut hankituksi. Minä käytin aikaa kuvailuun, videoitakin otin, yritän liittää tähän.
Vähän ennen kymmentä Leonardo, meidän interhome-yhdyshenkilö, tuli tekemään tupatarkastuksen. Kehui meitä siisteiksi 🤗 .
Ja sitten kohti Milanoa, josta iltaseitsemältä oli määrä lähteä lento kohti kotimaata. Kantateitä ajeltiin, tai siis Juniori ajoi, varsin vakaasti ja varmasti, me vanhukset nautimme takapenkillä huolettomasta kyydistä.
Kuten jo tulomatkalla, niin nytkin olimme varanneet etukäteen paikan (suosittelen käytäntöä) parkkitalosta läheltä Duomoa. Sieltä hajaannuimme helteisen Milanon kaduille.
Ja me Pehtoorin kanssa ensimmäisenä Duomolle, ja päätimme ostaa liput myös Duomon hissiin – katolle. Virhe! Jonotus hissiin tukahduttavan kuumassa kirkon kyljessä kesti puolisen tuntia. Siis ensin jonossa puoli tuntia – sitten katolla, jossa riittää käveltävää, melkein yhtä kauan ja vielä portaat käveltiin alas. Oli minullakin kerrankin tosi kuuma! Kirkko kyllä on todella vaikuttava, ja katolta, sekä kirkko että Milano näkyvät hyvin (tosin remontti vähän rajoittaa) ja kauas. Ja että siellä oli kuuma!
– sieltä hakusessa juustoveitsi mökille ja pienille tuliaisia, ei löytynyt kumpaakaan. Siellä oli juuri kesäale alkanut, ja tavaratalo täynnä asiakkaita. Joten ulos! Aika lounaalle. Löysimme hyvän ravintolan. Siinä hyvä istuskella ja katsella ohikulkijoiden virtaa, kaikenlaisia ihmisiä, todella kaikenlaisia! Ja ruoka! Ei vieläkään pizzaa tällä reissulla, mutta Pehtoorille seabassia ja minulle salaattia merenelävistä. Oli niin hyvää, ja edullista. Trattoria Al Cantonine
Kolmeksi oli meetinki parkkihallissa ja sitten kohti Malpensan lentokenttää, jonne Milanon keskustasta on matkaa melkein tunti. Hyvissä ajoin kentällä olossa oli puolensa: vihdoin pienille tuliaiset, iltapalat (piadini on nyt suosikki).
Koneen lähtö siirtyi melkein tunnin, mutta kapteeni lupasi ottaa lennolla kiinni, joten ei tarvinnut huolehtia siitä,ehdimmekö Oulun koneeseen. Hyvin ehdimme, sillä Oulun kone lähti sekin melkein tunnin myöhässä. Kello oli jotensakin kaksi kun kone laskeutui Oulunsalon kentälle. Aika hyvin kuitenkin. Kaikilla laukut, kaikki terveenä, ainakaan vielä ei mitään korona tai muutakaan oireita. Italia oli taas hyvä.
Lombardia on yksi Italian provinsseista, Pavia osa sitä, Pavian Zenevredon kunnassa on Orzola-niminen kylä ja sen rajalla me olemme nyt lämpimän, aurinkoisen, liikkuvan ja kaikin puolin hyvän viikon viettäneet.
Nyt jo sellainen hyvästijättöjen fiilis. Pakattukin. Viimeinen iltauinti, viimeinen auringonlasku, kaappien tyhjennyspäivällien (johan oli värkkääminen! huoh) Koetin työstää ruoaksi kaiken, mitä meillä oli jääkaapissa ja kuivakaapissa: niinpä kauttaus oli aika monipuolinen. Tagliatellea, scampeja, hernepyreetä (Pehtoori jelppas), tomaatteja basilika-oliviiöljy etc salsana, herkkkusienikastiketta,, marinoituja sipuleja, tryffelimarkkaraa, insalata caprese (Tyär teki). Kaikkea pientä ja vähän isompaa, tavoitteena tyhjentää kaapit.
Päivällä kun Juniori ja Miniä olivat Barolo-retkellä söimme piadineja. Olivat kyllä hyviä.
Syömisen lisäksi tänään paljon likkumista kukkuloilla ja notkoissa. ja Montu Beccarian cimitariossa. Aamulla kun nuoret lähtivät Baroloon ja vanhempi nuoripari päätti jättää aamulenkin väliin, me lähdimme Pehtoorin kanssa kävellen naapurikylä Montu Beccariaan – sama kylä jossa oltiin sunnuntaina illalla syömässä.
Nyt ei menty syömään vaan hautuumaalle ~ cimiterio. Äidin syntymäpäiväkin, joten pieni kynttilä helteiseen aamupäivään italialaiselle hautausmaalle…
Viinitarhan takana iso hautalehto.
Ihan hyvä nousu oli sinne, mutta taas kerran vilvoittava tuuli oli kävelijän ilona ja apuna. Oli hyvä kulkea. Hautausmaa oli samantyylinen kuin on tullut monia aiemminkin nähtyä, mutta rinteessä ja lokeroisempi. Ja vähintään yhtä paljon tekokukkia kuin yleensäkin. Suntio/haudankaivajan kanssa tovi juteltiinkin – molemmat omiamme – juurikaan ymmärtämättä mutta hänellä oli lämmin hymy ja jotenkin avoin olemus. Hyvä kohtaaminen.
Pitkä tovi vietettiin hautakiviä ja kappeleita katsellen, minkä jälkeen nousimme vielä kylän keskustaan, ja pieni paikallinen kuppila auki. Istahdimme espressolle ja cappucciniolle – epätodellinen olo oli tuossa kirkkoa vastapäätä aamupäiväkahvilla istuskellessa.
Palasimme talolle, nautimme lounaan, uin, monta kertaa, ja sitten päätin lähteä vielä yksikseni kävelylle… Melkein meidän naapurissa, noin kilometrin päässä on paikallinen Tenuta eli viinitila, jonka tarhat ympäröivät taloamme. (Tämän postauksen yläkuvassa niitä.)
Päätin käydä katsomassa, josko sieltä saisin ostetuksi pullollisen viiniä viinikerhon ”matkapulloiltaan”. Idea on että viini on hankittu reissusta, parhaimmillaan siihen liittyy tarina ja että se on jotain muuta kuin mitä Alkosta on saatavissa.
Kiersin helteisessä iltapäivässä ja löysinkin reitin Tenuta il Boscon tilalle, ja allora!! Siellähän sain tilan esitttelyn, pienen maistiaisen ja ”matkapullon” – itseasiassa kaksikin (myös toisellle viinikerholle) ostetuksi.
Oltrepo Pavese ei ole mitenkään tunnettu alue suomalaisille viiniharrastajille, joten oikein tyytyväinen olen että tämän lenkin tulin tehneeksi. Päivän tepastelusaldo pitkälti toistakymmentä kilometriä!
Ja vielä yhden kuohuvan (pinot nero) ostin iltasella talolla nautittavaksi porukalla. Oli muuten melkoinen muuli olo, kun ylämäkeen viinitarhan viereistä polkua nousin takaisin meidän kylätielle painava reppu selässä. 😀 Mutta mitäpä sitä ei perheensä ja viiniystävien hyväksi tekisi. 😀
Reissun ”aiesuunnitelmaan” oli tälle päivälle merkitty retki Parmaan.
Pehtoorin kanssa päätimme jo eilen, että ainakin me lähdetään. Ja ilman kovin pitkiä ja ihmeellisiä myyntipuheita molemmat nuoret paritkin päättivät lähteä ”isolle kirkolle”. Mukava juttu tämä. Annoin itseni ymmärtää, etteivät katuneet mukaan lähtöä. 🙂
Kymmeneltä pakkauduimme meidän Volkswagen Caravelleen, ja suunta itään. Tunti autostradaa ja olimme Emilia-Romagnassa Parman vanhan kaupungin laitamilla.
Parma on parmankinkun ja parmesaanin kotikaupunki, sielläkin on kaunis Duomo ja vielä kuuluisampi kastekappeli (baptisteeria) ja kaunis ”citta alta” historiallinen keskusta. Kaksi eka kertaa Italiaan matkannuttakin näkivät muuta kuin Lombardian maaseutua ja Franciacortan kyliä.
Aamupäivällä kaupungin turistinähtävyyksillä ei ollut vielä ruuhkaa, eikä liian kuumaa, lämmintä toki 🙂 .
Duomo
Kastekappeli (Johannes Kastajalle pyhitetty kahdeksankulmainen korkea kaunis goottilainen rakennus) on Benedetto Antelamin aloittama valtava työ, joka häneltä jäi kesken 16 vuoden työskentelyn jälkeen: Kappelin sisäseiniä kiertävä ”Vuodenajat ja kuukaudet” freskot ja veistokset näimme ensimmäistä kertaa, vaikka portailla on Pehtoorin kanssa jo seitsemän vuotta sitten oltukin. Olivat ne hienot. melkein 1000 vuotta vanhat, kertovat vuodenkierrosta, arjen historiasta, aikansa teknisiä ja taiteellisia saavutuksia. Kannattaa käydä katsomassa jos paikalle sattuu. 😉
Kiertelimme, kaartelimme, kävelimme. Caffe Cavour sattui sopivasti kohdalle, kun etsiskelimme vessaa, ja päätimme istahtaa: espresso vai jotain muuta? – No otetaan pullollinen proseccoa: puolenpäivän prosecco! Eikä siinä vielä kaikki! Pöytään tupsahti kolme tällaista antipastilautasellista – pyytämättä ja tilaamatta. Mietimme, jotta mitähän moinen lysti maksaisi, semminkin kun olimme niin keskellä kaupunkia ja sen nähtävyyksiä kuin mahdollista. Arvaahan? – Tasan 25 € koko setti. Lasilliset viiniä ja hyvät välipalat kuudelle!
Muutoinkin täällä on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. Ainakin ruoka ja viini. Paljon muutapa ei olla ostettukaan. No ja bensa (2€/l).
Puolenpäivän aikoihin alkoi varsinkin nuorilla miehillä olla nälkä, toki muillakin jo lounas mielessä. Kävimmepä Garibaldin aukiolla olevassa pizzeriassa jo istahtamassakin, mutta siellä oli olematon ilmanvaihto, vähän paikallisia, muoviset pöytäliinat, ”liian halvat hinnat” (pizzat 6 auroa), joten teimme oharit, lähdimme epäkohteliaasti ulos, toki anteeksipyydellen, mutisten jotain epämääräistä huonovointisuudesta.
Onneksi lähdimme. Reissun paras ruokapaikka sattui kohdalle vähän myöhemmin: ristorante Angiol d´Or. Culatelloa ja vihersalaattia minulle, tarjoilija kysyi, haluaisinko paikallista frittileipää? – Sí, mikseipä? Sitä tuli sitten koko pöydälle. Ja sehän olikin – lämpimänä – mahdottoman hyvää. Gnocchi fritti on Emilia-Romagnan alueen erikoisuus. Onttoja, pieniä leipäsiä.
Culatello on prosciuttoa ohuempaa, hienompaa, kevyempää. Sopivan suolaista, salaatin ja noiden leipästen kanssa hellepäivän (Parmassa 35 C, talolla ehkä sama, mutta se tuuli!!) hieno herkkulounas.
Ja taas käveltiinn.
Juniori oli päivän kuski (ajo-oikeus vuokra-autoon vain Juniorilla ja Pehtoorilla, joten meidän muiden ei tarvitse edes yrittää) ja poika ajaa hyvin aika vilkkaassakin liikenteessä. Me muut saimme vain huilailla. Kunhan pääsimme Casalle, tuli uima-altaan olemassaolo todetuksi niiiiiiiin hyväksi asiaksi!
EIkä minun tarvinnut tänäänkään rientää illallisen tekoon: Juniorin & Miniän vuoro. Tämä hyvä, mie sain kierrellä pihapiirissä, tehdä kuvia, uida, ennen kuin istahdimme pitkälle viipyilevälle illalliselle. Ja ääneen pohdiskeluille. Tänään vähemmän naurua, mutta enemmän asiaa kuin eilen. Opin taas paljon uutta. Itsestänikin.
Nyt Buona notte, Huomenna viimeinen päivä tätä lämpöä, yhteiseloa, Italiaa, maaseudun rauhaa….
Tässä meidän ”toimisto”, josta sieltäkin näkymät niin kauniit.
Joskus aamukuuden aikoihin vielä loikoillessani sängyssä suoraan edestä ikkunasta avautui tällainen maisema. Öinen ukkonen oli ohi, ilma raikas ja kostea. Luonto puhdas ja edelleen tavattoman kaunis.
Muiden vielä nukkuessa (paitsi J. taisi olla jo lukemassa terassilla) tein eiliseen postaukseen täydennystä. Nyt siellä on kuvia ja vähän lisää tekstiäkin.
Ja sitten kiertelemään talossamme, jotta voin jakaa teille kuvia tästä meidän Ca´ del Ventosta.
Tässä kuvassa on meidän olohuone, jossa on oltu todella vähän. Olemme ulkona enimmäkseen. Olohuoneen yläpuolella on ”parvi”, kerrros numero puolitoista. Siellä on kaksi makkaria, joista toisesta on tehty ”toimisto”. Täällä minä nytkin läppärin ääressä postailen.
Olohuoneesta on ovi takapihalle, terassille ja altaalle. Kuvan oikeassa reunassa näkyy meidän ruokasali. Ison pöydän ääressä eilen syötiin myöhäinen illallinen, Franciacortan reissulta palattiin kaupan kautta talolle joskus seitsemän jälkeen. Ja ennen kuin Pehtoorin kanssa saatiin ruoka tehdyksi ja pöytään, oli jo myöhä ja sade alkamassa, joten syötiin sisällä.
Tänäänkin päädyttiin syömään sisällä; Vävy & Tyär kokkasivat meille Pasta alla Carbonaran. Pehtoorin lempparipasta. Ja jälkkäriksi pieni mercadon kolmen suklaan kakku. Niin hyvää, niin italialaista. Ja jutut! Poskilihakset vieläkin vähän krampissa nauramisesta. Oi, että kuinka hillitön nauraminen on hyväksi.
Ruokahuoneen kuvasta näkyy olkkariin. Kuten kuvista näette, talo on täynnä tilpehööriä, koriste-esineitä, tauluja, kippoja ja kuppeja. Paljolti varmasti arvotonta vanhaa ”kirppiskamaa”, mutta joukossa muutama uniikki juttukin, ja esim. Alessin hedelmävati. On aika hienoa, että jatkuvasti vuokrattuna olevassa yli satavuotiaassa talossa on annettu tavaroiden olla, eikä niitä vuokralaiset ole matkamuistoikseen pöllineet.
Aamiaisvuoro oli meillä, tai oikeastaan minulla, koska Pehtoorin nimpparit. Näissä oloissa en kakkua ollut leiponut, joten astetta parempi hedelmä ja marjavati, ja karkkia. 😉
Kunhan mukavan viipyilevän aamiaisen olimme nauttineet, päätimme Pehtoorin kanssa lähteä kävelylle lähikyliin, ja saimme tyttären kaveriksi. Mukava juttu.
Fontanellaan ensin ja sitten vielä toinen pieni lenkki Zenevredoon.
Meidän kylän raitti. Vaaleanpunainen talo on municipal (ja apteekki) taustalla kirkko, ja siinä se. 🙂
Ja viinitarhoja! Niitä täällä riittää.
Kymppi saatiin täyteen, joten loppupäivä hyvä luppoilla altaalla. Lounaan toki värkkäsin, mutta päivällisen tekivät S & J. Kuten sanottu: pasta alla carbona! Oikein hyvää!
Tänään oli viikon ainoa suunniteltu (ja varattu) retkipäivä. Melkein kellon ympäri olemme olleet tien päällä ja viinitiloilla. Kaksi italialaisen laatukuohuviinin tuottajaa olivat kohteina, jotka Juniori oli meille suunnitellut ja varannut. Suunnitelmissa oli myös Bergamon vanhaan kaupunkiin ja sen ”henkeäsalpaavaan duomoon” tutustuminen, mutta suunnitelmathan muuttuvat. Bergamo nähtiin, mutta ei juuri vanhaa eikä henkeäsalpaavaa. Mutta viinitaloissa käynnit olivat antoisia.
Kävimme kahdessa viinitalossa Franciacortan alueella. Aiemmin pohdimme, mistä alueelle ja viinille on nimi tullut. Koskapa franciacortaa pidetään Italian kuohujuomista parhaana, samppanjaan verrattavana, heittelimme ajatusta, että on kyse ”lyhyestä ranskalaisesta, pikku ranskalaisesta” mutta eihän se nyt ihan noin kökkö selitys ole, vaan että alue vuosisatoja sitten ollessaan osa Frankkien valtakuntaa, on ollut vapautettuna veroista. Terrotorio on osa Bresciaa ja kuuluu Lombardiaan.
Ensimmäiseksi ajoimme Contadi Castaldille. Heidän kuohuvistaan Alkossa on kolme tuotetta. Mukava melkein parituntinen siellä vietettiin kierrellen, oppien ja maistaenkin.
Maistelussa eivät olleet nämä, mutta talolle ostettiin rosemagnum (keskimmäinen), koska keskiviikolle oli muutakin syytä nostaa malja kuin Pehtoorin nimppari.
Toinen talo, jossa kävimme oli Ca´del Bosco. Sen tilat olivat hulppeat. Jo portti kertonee siitä.
Mutta siellä oli sellainen vähän kylmähkö bisnesmeininki ja ulkoaopetultu – kuin nauhalta tullut – opastus. Kolme maisteluannosta saatiin, ja todettiin, että samppanjan veroisia olivat. Talon Cuvee Prestige on Alkossakin myynnissä, – on siitä tykätty. Sieltä ei ostettu mitään, Juniori pyysi sentään ison pahvikassin. 😀
Täältä meidän asunnolta sinne oli noin 1½ tunnin matka suuntaansa. Sikäli olimme valinneet retkipäivän hyvin, että oli pilvistä, joten paljo autossa istuminen ei haitannut. Alue on d´Isoe- järven eteläpäässä, muutaman kymmenen kilometrin matkan päässä Gardalta, ja Gardalandiasta, jossa tällä lomalla ei nyt tulekaan käytyä.
Kulkiessa talosta toiseen, lounasaikaan, oli tarkoitus käydä tutustumassa Bergamoniin, lounastaa Citta Altassa, nauttia polentaa ja franciacortaa, muut kuin kuskit (Pehtoori & poika), mutta JUURI silloin kun oltiin kaupungissa nousi ukkonen, ja hillitön vesisade. Bergamosta tutuksi tuli lähinnä parkkihalli ja amerikkalaistyylinen lounaspaikka. Mutta käyty on.
Nyt alkaa olla vanhukselta voimat vähissä: Tuulentalossa sade ropisee, tai oikeastaan hakkaa kattoon, salamojen räiske näkyy ikkunaluukkujen läpi. Voisin väittää että on ilmassa jotain maagista…
Nyt luovutan tämän suosiolla ja jatkan huomenna. A domani, amici! Huomiseen, ystävät!
Tässä talomme etupiha. Sisäänkäynti on tuolta oikean nurkan takaa päädystä. Meidän huone vasemmassa ylänurkassa.
Toinen aamu Ca´ del Ventossa alkoi sekin yhteisellä aamiaisella, tänäaamuna aamiaisvuorossa Tyär & J. Ja maltoimme jo istua yhdessä rauhassa vähän kauemmin talon terassilla nauttien lämpimästä aamusta, hedelmistä, erinomaisen hyvistä kirsikoista ja viinirypäleistä, maalaisleivästä, leikkeleistä, kahvista. Hyvää kahvia on täällä opittu tekemään. Sellaista cappuccinon ja cafe au lait´n välimuotoa. Päivän ohjelmaa suunniteltiin.
Pehtoorin kanssa ilmoitimme lähtevämme Oltrepo Pavesen retkeillyreitille tai pikkutielle kumpuilevaan maisemaan tepastelemaan, sellaista pikkupatikkaa suunnittelimme. Juniori ja R. lähtivät mukaan, mukava juttu, S & J omille teilleen, ihan lähikyliä katselemaan.
Tämä tienoo, jossa nyt viikon asustelemme, on nimeltään Oltrepò Pavese. Nimi tulee siitä, että alue on Pavian maakunnassa ja sijaitsee Po-joen eteläpuolella. Se on oltre (´yli´, ´lisäksi´) Pon, kun sitä tarkastellaan provinssin pääkaupungista Paviasta ja yleensä muualta Lombardiasta. Ja Oltrepó Pavese on viinialue (DOC). Suomessa alueen viinejä on hyvin harvoin tarjolla, eikä me (vielä) olla yhdelläkään tilalla käyty, kaupasta on ostettu italialaisia kuohuvia: Ferrari forever!
Patikkapolkumme (kapea asfaltoitu kylätie) kulki viinitarhojen läpi: laskeuduimme Montu Beccariasta Rovetoon (160 m > 100 m) muutaman kilometrin, kävimme kylän Tabaccherian ulkopöydässä virvokkeilla ja Pehtoori & poika nauttivat suklaacornettot.
Oli kuulemma hyvää ja ”palauttavaa” 🙂 ennen nousua takaisin. 😉 Maisema täällä on todella kumpuilevaa, kaunista, mäkien (eivät ole vaaroja, eivät tuntureita, eivätkä minusta ihan vuoriakaan, vaikka monen kukkulan nimi onkin ”Montu”). Kavutessa kyllä hiki virtasi, ja kameran muistikortille tallentui paljon kuvia. Juniori ja R. ”ihan ammatillisista syistä” perehtyivät viinitarhoihin, niiden eroihin, rypäleisiin etc.
Any way, kävelimme enemmän kuin viisi kilometriä, josta ainakin puolet aika napakkaa nousua. Palasimme talolle ja altaalle puolenpäivän jälkeen, nuoret lähtivät kauppaan ja minä ryhdyin Insalata Capresen ja bruschettojen tekoon.
Iltapäivällä uitiin, uitiin, uitiin. Helle nousi yli +30 C asteeseen, mutta uimisen ja tuulen leyhyttelyjen vuoksi ei millään muotoa tukalaa.
(Tässä nautimme aamiaisemme sekä lounaat. Tänään päivällinen syötiin sisällä.)
Myös päivällinen syötiin tänään ”kotona”. Menussa pääosassa cannellonit. Ne oli melkein ”pakko” edes kerran tällä reissulla tehdä, sillä olemme ihan itse nimenneet ryhmämme ”Gruppo Cannelloniksi”. Harkinnassa oli myös monia muita vaihtoehtoja, La Dolce Vita, Lombaarit, … en edes muista, mutta Cannellonit on meidän WA-ryhmän nimi. Siksi yritys tänään tehdä niitä. Eihän se sitten pelittänyt: kolmesta kaupasta nuoret ovat yrittäneet niitä löytää. Ja no! EI löydy täältä makaroniputkiloita.
Ja sitten meillä venähti pihalla jutellessa aika pitkään ennen kuin hoksasin, että NYT vihdoin ryhdyttävä puuhaamaan ruokaa. Onneksi kaikki tulivat avuksi, Pehtoori oli jo päivällä ”melkein itse” tehnyt kirsikkatiramisun. 😊
Ja olihan sovellettavaa: monia reseptiin kuuluvia ainesosia puuttui etc. Melkoisen pastahässäkän ilman canelloneja yritin meidät saada tekemään. Kimpassa illallisen väsättiin, ja kyllä nälkä lähti, mutta enpä voi väittää onnistuneeni. Noh, meillä oli hyvää franciakortaa ja italialaista musiikkia, liikkunut, aurinkoinen päivä takana, vielä iltauinti tiedossa, joten paljon hyvääkin. 😊
Keittiömme. Jonka pintapuolinen siisteys on parin viime päivän aikana kohentunut olennaisesti kiitos minun ja Pehtoorin.
Ehkä eilisen huippuhyvän ravintolakokemuksen jälkeen rimani oli aika korkealla. Naapurikylän Montu Beccarian ravintolassa tulimme palvelluksi erinomaisesti, oli ilo istua pöytään, jossa oli kaunis valkoinen pöytäliina, kirkkaat lasit, ystävällinen henkilökunta joka jopa ymmärsi muutamat italian sanani, homma toimi.
Tunnelma levollinen, ravintolassa, joka oli ihan tien vieressä, oli pukeutuneita (toki hieman iäkkäämpiä paikallisia) ja meidän poppoo.
Iltauinteja, aamu-uinteja, näitä maisemia tulen kaipaamaan helmikuussa. Loma on vasta puolessa, ja minä jo ikävöin tänne takaisin. Tiedän, olen toivoton.
Meidän talomme on nyt hyväksi, meille sopivaksi, molto buono havaittu! Ja ennen kaikkea tämä on hurjan hienossa maisemassa, kukkulan laella.
Talomme nimi on Ca´ del Vento. Toki sen hoksasin jo varausta tehdessä, mutta vasta pitkällä viiveellä tajusin, mitä se on suomeksi: Tuulen koti, Tuulen talo. Se tuntuu nyt tosi hyvälle, juuri nyt tällä lomalla, pitkään odotetulla matkalla. Tiedättehän: Tuulestatemmattua-blogi, mökkinimet ovat Tuulentupa, Myötätuuli, mökkitontti Tunturituuli. Ja nyt meillä on tämän viikon Lombardian maaseudulla Tuulen koti, – Ca´ del Vento.
Paitsi että nimi on merkityksellinen meille, se kertoo myös siitä, että tämä talo on kukkulan huipulla, mikä tarjoaa 360 astetta mahdottoman hienot maisemat ja pienen tuulenvireen ja välillä enemmänkin hellettä helpottavaa vilvoittavaa tuulta. Tänään on ollut lämmin päivä, mutta ei tuskastuttavaa hellettä, semminkin kun olemme olleet melkein koko päivän Tuulen talon pihalla.
Sen verran vielä innossani ja ylikierroksilla, että heräsin viideltä, ja kyllä kannatti. Auringonnousu oli ihan yhtä lumoava kuin eilinen auringonlasku. Aamu-uinnille lähdettiin Pehtoorin kanssa vasta kuuden jälkeen.
Me valitsimme Pehtoorin kanssa talon monesta makuuhuoneesta sen, josta näkee ehkä kaikkein parhaiten, ei hienoin tai suurin huone, mutta parhaat näkymät. Talossa on 3½ kerrosta, 5 makuuhuonetta ja 3 kylppäriä ja yksi erillinen ”pikkuvessa”. Neliöitä on hulppeat 450, joten kyllä me kuudestaan tänne viikoksi mahdutaan. Oikeassa ylänurkassa on meidän huone, Tyär & J. ovat samassa kerroksessa vasemmalla, ja nuorempi nuoripari on keskikerroksessa. Kuva on ”takapihalta” , altaalta päin otettu. Laittelen joka päivä jotain kuvia talosta, sisältä ja ulkoa….
Kuten usein ennenkin näissä vuokrataloissa, minun on saatava vähän siivota (keittiössä), joten koskapa meillä oli tänään aamiaisen laittovuoro, käytimme Pehtoorin kanssa reilun tunteroisen siivoiluun ja kaiken tarpeellisen etsimiseen ja totutteluun. Hyvän aamiaisen katoimme!
Ja kuten olin toivonut ja osannut odottaa, kuulimme kirkonkellot ja kukon laulun, ja paljon muita lintuja. Muutoin maaseutu hiljainen, sunnuntaiaamun raukeus tuntui tulvivan… Idylliä yllin kyllin.
Kaksin lähdimme aamukävelylle, kohti Zenevredon pikku kyläämme.
Parahiksi sunnuntaiaamun messun aikaan olimme paikalla, joten olihan se tovi kirkossa viivähdettävä. Pienessä kirkossa oli ehkä parikymmentä paikallista, nuoria ja vanhoja, ei muita lapsia kuin yksi pieni vaunuissaan. Ajattelin, että olenkohan koskaan Suomessa nähnyt äitiä vauvan kanssa jumalanpalveluksessa – heilutellen vaunuja käytävällä.
Jatkoimme lenkkiä läpi viininviljelysten ja auringonkukkapeltojen.
Alakuvassa keskellä, korkeimmalla mäen päällä on meidän Ca´del Vento.
Lounaaksi oli toivottu bruschettaa ja burrataa, salaattia ja hedelmiä, niitä sitten tarjolle.
Iltapäivä uitiin, otettiin aurinkoa, oltiin hyvillä mielin, torkuttiin, höpöteltiin.
Ja nyt minua jo huudellaan tuolta alakerrasta. Lähdemme naapurikylään syömään tänne.
Ehkä raportoin kun palaamme, viimeistään huomenna.
Meidän huoneen ikkunasta näyttää juuri nyt (klo 22 paikallista aikaa tältä. On juhannuspäivän ilta. On epätodellinen olo.
Olemme päivän matkanneet. Nauttineet matkalla olostakin, ja päässeet perille. Teen huomenna tämänkin päivän postauksen, nyt on väsy. Aamuneljältä heräsin ja torkahdin vain puolen tunnin unet Milanon lennolla, joka kesti mukavasti vain kolme tuntia.
Laukkuja jouduimmekin sitten odottelemaan tunnin, sitten vielä autonvuokrausprotokolla, ja sitten tien päälle.
Milanossa ehdimme olla vain pari tuntia. Pranzo ~ lounas nautittiin lähellä Vittorio Emanuelin galleriaa. SItten kohti Zenevredoa. Ja kuudelta jo olimme uimassa,. Paikka ja talo on ylittänyt odotukset. Nyt tuntuu että on elettävänä pieni pala taivasta.
Siinä se meni juhannusaattoilta pimeässä, täydessä ravintolasalissa istuskellen.
Tai noh, ei me oltu siellä kuin reilu puolitoista tuntia. Yli tunti meni odotukseen, ja sitten aika nopsasti söimme ”makuja Pohjolasta” -annokset ja nautimme viinilasilliset/oluet. Ruoka oli hyvää, todella, oikeinkin. Oikein mikään muu ei sitten ollutkaan. Mutta onneksi ei kiire muualle kuin nukkumaan.
Iltapäivällä Juniori & R. tulivat Rantapeltoon, josta lähdimme lentokentälle. Piiiiiitkästä aikaa lennolle. Juniori on kulkenut koulutuksissa ja tenteissä Helsingissä pitkin kevättä (kolme kertaa?) ja Miniäkin ainakin kerran, mutta meillä kahdella oli melkein harjoittelemista siinä, miten käyttäytyä kun matkaan lähdetään. 😀 Mutta osasimme ja Helsinki-Vantaalla oltiin seitsemän jälkeen.
Uutta, uljasta lentokenttää ihasteltiin, pikkuisen etsiskeltiin hotellia (Scandic Airport) ja kirjaiduimme sisään.
Iltapalallle ja loman aloituslasillisille päätimme mennä hotellin ravintolaan. Virhe! Olisi kannattanut jäädä lentoaseman puolelle, jossa oli jos vaikka kuinka monenlaisia uusia ravintoloita. Noh, aikamme jonotettuamme saimme kuitenkin pöydän, ja tunnin jälkeen jo tilauksemme. Eipä oikeastaan juhannuksesta tietoakaan, mutta omapa on valintamme. Loma on alkanut. Niin hyvä.
Nyt nukkumaan, herätys on 4.45. A domani ~ huomiseen!
Kukkamekkoja, väljiä liuhuvia housuja, pino t-paitoja ja pellavapaitiksia, uimapuku, kaksikin, muutama pitkähihainen, parit kengät ja mahdoton määrä kaikkea ATKoota kuten Pehtoori asian ilmaisee. Pitäähän mulla olla mukana kohtuullinen kuvausvälineistö, piuhat ja akut niitä varten, lisäksi läppäri, kovalevyt, kortinlukijat, vara-akut etc. etc. Ihan vaan, että pystyn postailemaan reissusta. Tai ainakin ottamaan kuvia ja kirjoittamaan matkapäiväkirjaa. Ja eräskin putkilo ja purnukka, – vielä tärkeämpi kuin aurinkovoide on nivelgeeli. 😀 Nyt alkaa olla lähes kaikki pakattuna, vaikka vasta huomenna illansuussa lennetään Helsinkiin.
JOS mentäisiin vuokrataloon autolla, olisin pakannut vielä kassillinen kaikenmoista keittiötarviketta, muutaman ruutuliinan, maustelaatikon, wettexit ja omat veitset, mutta nyt en. Vuokratalossa on pärjättävä siellä olevilla kamoilla. Nyt talon vuokraan kuuluvat lakanat ja pyyhkeet, mutta kesällä 1999, kun menimme Alsacen Gerardemeriin, siellä ne EIVÄT olleet vakiovarustuksena. Olin kuitenkin lukenut, että alueella on poikkeuksellisen paljon ja hienoja liina- ja vuodevaateliikkeitä, joten päätin, että ei oteta pussilakanoita ollenkaan mukaan, vaan ostan sieltä meille hienot uudet, jotka sitten saavat toimia myös ”matkamuistoina” ja tarpeellisina kotiin tuomisina.
Ennen vuokratalolle menoa löysimme pienen kylän keskustasta YHDEN liikkeen, joissa oli paikallisia kangasteollisuuden tuotteita. Paikkakunta oli pieni, eivätkä kaupan tädit puhuneet englantia, enkä minä ranskaa, joten vain liinavaatepakkauksien tekstejä lueskelin ja koetin valita kaksi lasten ja kaksi aikuisten pussilakanaa. Löysinkin oikein kauniit sini-valkoiset, joissa oli höyheniä – unten maille niiden kera olisi hyvä nukahtaa ja sopisivat myös kotona makkarin väreihin. Kun illansuussa saimme avaimet vuokra-asuntoon, ryhdyin ensi töikseni petaamaan sänkyjä valmiiksi. Revin paketit auki ja — ? Kahdet sivuverhot ja kaksi pikkukappaa!! Oikein kauniit olivat. 😀
Tämänkertainen vuokratalomme on iso (kahdeksallehan sen varasinkin); siinä on viisi makuuhuonetta ja iso ruokahuone ja aika iso keittiö. Ja siinä on 11-metrinen uima-allas isohkolla pihalla. Oi, että: aamu-uinneista olen haaveillut jo kauan. Naapurustossa on muutama paikallinen talo ja lähin kylä on kilometrin päässä. Talo on mäen päällä (300 mpy) ja sieltä näkyy ympäröivää maaseutua, pääosin viininviljelyksiä. Matkaa Milanoon on noin 70 km. Meidän ”Casa” on Lombardian maakunnan eteläosissa, Pavian provinssissa ja Zenevredon kunnassa. Pienessä kunnassa on viitisensataa asukasta, eikä se todellakaan ole mikään turistikohde.
[Kuva Zenovredosta, kunnan omilta sivuilta kopio]
Syrjäinen sijainti ja aie kierrellä, ainakin jonkin verran, vaatii tietysti auton, ja sellainen on vuokrattu. Ja se onkin reissun tähän asti yllätyksellisin osa: tila-auto vuokrattiin (kalliilla hinnalla, talo sen sijaan on minusta edullinen) jo pari kuukautta sitten, saatiin vahvistus ja silti kaksi viikkoa sitten tuli tieto: ”Sori, ei onnistukaan. Meillä ei olekaan teille autoa. Koettakaa jostain toisesta kaupungista tai toiseen aikaan!!” Ihan uskomaton juttu: peruivat jo vahvistetun varauksen. Aikamme etsimme, harkittiin jo kahden henkilöauton vuokrausta, mutta lopulta löytyi yksi tila-auto. Se on vielä kalliimpi kuin ensimmäinen. Se on nyt jo maksettukin, joten luotamme siihen, että meillä tosiaan on auto lauantaina aamupäivänä Milanon Malpensan kentällä. 🙂 Sitä kohti.
