Pitäisi keksiä lahja. Väitöslahja. Väittelijä on mies, neljän lapsen isä. Ei varsinaisesti ole minun oppilaani, mutta olen jotain opettanut, – kai. Ja väikkäriä tehdessä jeesannut. En tunne häntä erityisen hyvin, mutta niin hyvin kuitenkin, että kutsu karonkkaan tuli. Mitä vien lahjaksi?
Olen ostanut, ideoinut, osallistunut varmaan kolmeenkymmeneen väitöslahjaan. Joskus on porukalla keksitty ihan mukaviakin ideoita. Porukkalahja on parempi, silloin voi vähän satsata. Jos olen yksin lahjan hankkinut, niin kyllähän se on kirja lähes poikkeuksetta ollut. Niistä kun historiaan hurahtaneet kovasti pitävät. Ja tämä väittelijä osaa itse kirjoittaa! Paremmin kuin kai kukaan meillä väitelleistä. Hänen tekstinsä on liki kaunokirjallisen sulavaa, hienovaraista, voimakasta ja rehevää. Nyansseillakin paljon kertovaa.
Itse sain hurjan hienoja, vieläkin tärkeitä lahjoja. Esimerkiksi sisaruksiltani perheineen Alvar Aallon jalkalampun lukunurkkaukseen ja oman oppiaineen porukalta komean kapan, jossa on kruunun leima varmentamassa, että mitta on oikea. Kapassa oli myös kitukataja, johon liittyen oli sepitetty sopiva tarina väitöskirjan teon vaiheista. Kataja kasvaa (kituu :)) hyvinvoivana pihallamme edelleen. Ja kapassa oli myös Heikki Niskan runokirja Ulijasta väkiä. Siinä on se hieno runo Pohojosen ihiminen, jonka olen tänne kirjoittanut.
Mutta mitä minä hankin nyt?
Me hankittiin viimeksi -tosin porukalla – viikonloppun kylpylälomapaketti eräälle miespuoliselle työkaverille (ja hänen vaimolleen tietysti). Ajateltiin, että kaiken sen urakan jälkeen tarvisee rentoutua. Ei vissiin ollut hyvä idea, koska lahja jäi käyttämättä…
Hommaa se kirja vaan edelleen, jos hän osaa kirjoittaa, niin osaa tietysti nauttia kirjoistakin.
Niinpä taidan tehdä: Kirjahan on hyvä lahja, lukeminen kannattaa aina. Luulen että väittelijänkin mielestä.
Pohojosen ihminen? Pohojalaanen? Lappilainen? Ovatko oululaiset pohojosen ihmisiä?
Seuraava tarina* on ymmärtääkseni pohojalaasista Etelä-Pohjanmaalta:
Pohjalaisemäntä ja isäntä viettivät hopeahääpäiväänsä ja kun vieraat olivat lähteneet, he istuivat kahdestaan pirtissä ja totesivat siinä, miten hyvin on neljännesvuosisadan ajan yhressä toimehen tultu. Emäntä rohkaistui puhumaan:
”Kuules ny, yhrestä asiasta mun on tarttennu sullen puhua ja nyt mä sen teen. Kun et sä sitten vihkimisen koskaan oo mulle sanonnu, jotta tykkäätkö sä musta vielä.”
Isäntä katsoi ihmeissään vaimoaan ja sanoi:
”Mutta minkä tähren sanua, kyllä mää ilimootan, jos asiahan tuloo muutoksia.”
*(Räty-Hämäläinen, Aino 1993: Karjalainen mieli ja kieli. -Karjalainen Viesti n:o 2, s.12)
Heikki Niskan Pohojosen ihimiset ovat pohojolaasia. Kai. Useimmiten ainakin. Minusta tuo runo kyllä sopii yhtä lailla oululaisiin, lappilaisiinkin.
Ja tuo tarinasi pohjolaispariskunnasta on arkipäivää, totta joka päivä, varmaan enemmässä kuin puolessa parisuhteista. Tämä on vankka mutu-tuntumani asiasta.