Mökkielämää – Tuulestatemmattua

”Lienee jopa mummin onnenpäivät — ”

”Lienee jopa mummin onnenpäivät …” , totesi Tyär Järvenpäästä kun perhechatti keskipäivällä raikasi ja kuvia ja viestejä vaihtui.

Oikeassa oli.

Ollaan yhdessä ulkoiltu, pelattu (ristiseiska on nyt kova juttu!), istuttu ruokapöydässä. Ollaan nukuttu (ainakin osa meistä), nautittu auringosta, käyty Kuukkelissa täydentämässä suklaamunakokoelmaa, lämmitetty saunaa (”minä sytytin, pappa laittoi palamaan”, totesi Eepi 7 v. yhteisestä saunanlämmityspuuhasta), pääsiäisaarteen etsinnästä, on nautittu kestohangista, Tuulensuojan notskipaikalla lounaasta, hengailusta, oleilusta, — ja sanoinko jo, että auringosta! Varjossa + 4 C, auringossa tyven ja lämmin ja silti kunnon hanget. Lapset ovat juosseet kestohangilla, kulkeneet lumikengillä, …

Aika säikähtynyt o meidän brunssipöydän pupu!

Tänään iltapäivällä ajeltiin Saariselälle, rinteille. Ajatuksena oli, että menemme hissillä ylös, Kaunispään Huipulle legendaarisille munkeille, ja että sitten kävellään alas. Mutta kun oli ´pakko` ostaa edestakainen lippu, niin ajeltiin mennen tullen ylös ja alas.

Pääsiäislauantai, hissijonot aika lyhyet, rinteet näyttivät olevat vähintäänkin hyvässä kunnossa, aurinko paistoi siniseltä taivaalta — mikä nostalgia!!! Ja ihan hillitön ikävä mäkeen!

Viime vuosinakin olen käynyt – edes – pääsiäisenä mäessä. Edelleen sukset, monot ja kypärä ovat täällä tallessa, – ja kuinka olisin tänäänkin halunnut pojanpojan kanssa lähteä laskemaan. Urheilijapojalle näyttää ja opettaa kuinka laskeminen on vaan niin mukavaa.

Vuosikymmeniä Saariselän rinteissä kulkeneena nostalgia tänään aurinkoisilla rinteillä oli valtaisa, liki kipua tuottava! Mutta kun! Niinhän se lääkäri totesi, että ”osteopenian yms. tässä vaiheessa on jo välteltävä kaikkea sellaista, mikä ei oikein ole hyväksi… Hiiten moiset ohjeet, mietin tänään.

Mutta onneksi oli mukana muksut, jotka veivät ajatukset muualle ja jätin hakematta sukset liiteristä! Luopumiseen on totuttava. Siispä käristystä ja puikulamuusia tekemään… Ja niinhän oli iltakin oikein mukava ja vallan hyvä kaikin puolin.

Kuviakin päivistä on. Palannen asiaan.

Mökkielämää

Mökiltä ladulle, kylille ja Ivaloon

Hulvattoman hieno hiihtopäivä – eilen. Räntäsateinen kauppareissupäivä – tänään.

[Klikkaa video auki!]

Hangasojalla alkaa joka mökissä olla asukkaita, AirBnB- asujia tai ”alkuperäisväestöä”.

Kylilläkin melkoista vilinää. Kävimme siellä, Saariselän keskustassa, toissailtana syömässä. Vanhan Riekonkiepin paikalle on noussut Wilderness Kieppi, ja sen ravintolassa me kävimme. Wilderness-ketjulla on jo monta ravintolaa Inarin kunnan alueella: Inarissa olimme sen hotellissa koronasyksynä, viime syksynä wilderness Juutuassa (Aanaarin vieressä), Nellimissä kävimme (silloin suljetun) hotelli-ravintolan pihassa kääntymässä, täällä Saariselällä, tuossa muutaman kilometrin päässä Laanilassa, entisen Laanihovin lähellä on Wilderness Saariselkä, johon ehkä ensi viikolla syömään. Ja pari viikkoa sitten Facessa oli ilmoitus, että myös perinteitä ja muistoja täynnä oleva Kaunispään Huippu on sekin nyt osa Wildernessiä.

Ja nyt sitten tämä Kieppi. Wildernessiltä emme siis ole välttyneet. Noh, ei haittaa: hyviä kokemuksia on ollut.

Kiepissä vastoin tapojani valitsin (me molemmat valitsimme) varsin lappilaiselta (melkein kuin meidän mökkikeittiön juhlapyhien menu :D) listalta pannupizzat: Savuporo & Sienet: tomaattikastiketta, mozzarellaa ja cheddaria, savuporoa, paistettuja sieniä, puolukoita, rosmariinia ja paahdettuja pinjansiemeniä.

Hyvää oli. Olkoonkin, että sienet olivat herkkusieniä, mutta so what. Rapea ja monella tavalla maistuva oli tuo pizza.

Tänään (, jolloin kuopus täyttää 35 v.! Näin nuorilla vanhemmilla, noin vanha poika?)

Tänään, koska jääkaappi alkoi viikko sitten tehdyn kauppareissun jälkeen olla aika tyhjä ja koska vesi-lumitihkuisessa säässä ei ollut mitään intoa lähteä seitsemättä päivää peräjälkeen hiihtämään, ajelimme Ivaloon: ”kulttuuri- ja shoppailureissulle”.

Kulttuuria: Ivalon kirjastossa on valokuvanäyttely: ”Lapin rajoilla”. Laaja ja kertova, oikein informatiivinen näyttely. Paljon vallan komeita kuvia joukossa, mutta ennen kaikkea dokumentaarisia.

Shoppailua: tänään ei apteekki-, ei Alko-, ei rautakauppa-, ei Extrapiste-asiaa, vain Supermarket ja sitä ennen Helluntaiseurakunnan kirppari!!

Siinä se on K-markettia vastapäätä, ollut ainakin 10, ellei 20 vuotta. En ole oikein kirppareilla kulkija, mutta tuolla halusin käydä. Ja johan shoppailinkin: Anna-Maija Tantun ”Lohi”-keittokirja ja vanha ”vaarinkaljapullo” Se on otsikkokuvassa. Seitsemän euroa upposi näihin.

Liikkuminen Mökkielämää

Viikonlopun lopulla

Eilen illalla oli postaus jo mielessäni, – jotain tyyliin ”ladulla nähtyä ja koettua”. Jäi sitten tekemättä: söimme kaksistaan hyvin, nautimme lasillliset, parit erinomaista punaviiniä (Gaetano), katseltiin telkkaria nuokkuen sohvalla kasvot hehkuen auringon, liikkumisen, ulkona olon ja saunomisen jälkeen, – väsyttikin vähän. Bloggailu (ja ”kesäneule-projektini”) sai jäädä.

Samoin revontulet, niitä olisi ollut. (Nyt vähän aattelen, että oli kannattanut olla kuvailemassa, että tällä kertaa niillä oli joku viestikin.)

Siis eilen hyvä hiihtopäivä auringossa, osin siitä syystä, että Pehtoori oli huoltanut suksiani. Kesken kaudenhan sellaista ei minun suksilleni yleensä tapahdu. 🙂 Mutta eilen! Ja Luttojokivarren suht tasaisella ladulla Vellinsärpimälle ja takaisin, ilman juuri muita hiihtelijöitä, oli ihan juhlaa, sellaista seesteistä, etten sanoisi, että myös terapeuttista, voimaannuttavaa, sellaista kuin hyvä liikkuminen parhaimmillaan on..

Tänään paljon oli toisin: ylämäet lipsui, alamäet jäisiä, vaarallisia, jarruttelua vaativia, kaikkinensa hidasta, hengästyttävääkin. Laanila, Pieranvaara, Välimaa, Saariselkä, Laanila ja jokaisessa risteyksessä, latukarttojen edessä ja vieressä, mäkien laella ja alla vähintään puoli tusinaa, parhaillaan-pahimmoillaan parikymmentä sunnuntaihiihtelijää. Eikä kirjaakaan kuuntelussa, paljon ajatuksia ja muistoja mielessä.

Kumpanakaan päivänä ei juuri luistelijoita, ei lapsia, ei ulkomaalaisia. Tänään ei juuri aurinkoa, ei ladulla, mutta mökkipihassa sitten kuitenkin.

Ihan terassikeli (mittarissa näkyy + 7 C). Roope-nalle viihtyy jo pihalla, me emme sentään syöneet ulkona. Otsikkokuvasta näkyy että lunta on vielä! Aika lailla.

Ja rantasauna on tietysti jo käytössä. Se tekee hyvää aina.

Mökkielämää Ruoka ja viini

Paljon hyvää

Ruokapöydissä on hyvä

Vieraissa pöydissä, vieraita pöydässä: pari viikkoa sitten olimme Oulussa entisten oululaisten, nykyisten helsinkiläisten ystävien kanssa syömässä Oulun Il Puro -ravintolassa. Viikko sitten oululaiset ystävät meillä Oulussa pullapöydässä ja eilen meidän oululaiset (kalaasi)ystävät olivat Lapin mökkimme pirtinpöydän ääressä. Oli jo aikakin, – aikaa edellisestä kerrasta, neljästään tapaamisesta oli jo nelisen vuotta. Ei siis sittenkään vieraita, vaan ystäviä, kalaasiystäviä jo vuosikymmenten takaa.

Nyt maaliskuussa on siis ollut moniakin tapaamisia, ruokapöydissä ystävien kanssa, – viime vuonna asiat olivat toisin. Nyt jo paremmin.

Onnellisena ladulla

Suomi on valittu 9. kerran maailman onnellisemmaksi maaksi. Perusteet siihen ovat monet, mutta keskeistä kuulemma on yhteiskunnallinen vakaus ja vahva hyvinvointiyhteiskunta. Lisäksi tässä yhteydessä mainitaan usein myös resilienssi; siis että kantti kestää ja että on stressin sietokykyä, vaikka ajat ovat/olisivat vaikeat.

En tiedä, mitkä kaikki ovat niitä markkereita, tunnistettavia ja mitattavia juttuja sekä muuttuvia tekijöitä, joilla tutkijat asioita ”onnellisuustutkimuksessa” pisteyttävät, mutta luulen, etten ole ainoa, jolle tässä kuvassa on paljon niitä tekijöitä, joiden olemassaolo vaikuttaa resilienssin ja sitä kautta myös onnellisuuteen. [Pikkuisen ehkä mutkat suoriksi tässä päättelyketjussani, mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan.]

On aurinkoa, on lunta, on latuja. Mutta on myös mahdollisuus ja lupa hiihtää, on puhdas luonto, sillä ilmastonmuutos ei ainakaan vielä ole vienyt talvea Lapin maaliskuulta, on hiljaisuus ja rauha (niiden kaikissa mahdollisissa merkityksissä). On mahdollisuus lähettää kuvaviesti maisemasta perhechattiin Ouluun ja Järvenpäähän, ja on mahdollisuus saada takaisin kuvia jälkikasvusta. On mahdollisuus hiihtäessä kuunnella haluamaansa kirjaa, aika mediakriittisiä uutisia (ei kylläkään ole ollut halua edes niihin) ja/tai mitä tahansa musiikkia. On mahdollisuus olla tekemättä mitään ja tehdä mitä haluttaa. On mielessä hyviä muistoja viime päiviltä, viikoilta, – vuosiltakin. On toivoa, iloa ja eloa tulevissakin päivissä.

Resilienssiä on. Juuri nyt ja taas tänään: elämä on hyvää.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Hiihtämisen ilo

Mökkiaamussa herääminen puoliseitsemältä, samoihin aikoihin kuin useimmiten kotonakin.

Tällä kertaa meillä on aikeissa ja toiveissa olla ennätyspitkä pätkä täällä: ei ole mitään ´pakottavaa´, ei edes mitään odotettua, ei mieluisaa tekemistä/tapaamista, minkä vuoksi olisi oltava Oulussa ennen kuin vasta pääsiäisen jälkeen. Edessä on kolmeviikkoinen talviloma Hangasojan varrella Saariselän maisemissa liikkuen ja mökkielämänmenosta nauttien. Jos kaikki menee hyvin, saammepa vielä Juniorin perheen tänne pääsiäiseksi iloksemme ja seuraksemme.

Koskaan ennen emme ole olleet täällä näin kauan yhtäjaksoisesti. Hyvin lähelle pääsin kevättalvella 1989, jolloin vietimme talvilomaa Pehtoorin kanssa kahdestaan vajaan viikon, minkä jälkeen mies lähti Ouluun töihin ja minä jäin yksikseni pieneen, vanhaan Alatuuli-mökkiin (purettu tämän Myötätuulen alta jo yli 20 vuotta sitten).

Olin silloin päätoiminen Keminmaan paikallishistorian kirjoittaja, ja tuolloin harvinainen ”etätyöntekijä”. Odotin syksyllä syntyvää esikoista ja nautin yksinolosta. Melkein pari viikkoa heräsin aamuviiden-kuuden aikoihin, aloitin lukemisen ja kirjoittamisen, iltapäivällä kävin hiihtämässä 5 – 8 km, saunoin, söin ja iltasella saatoin vielä vähän lukea jotain tutkimuskirjallisuutta, hyvin varhain painuin unille. Ehkä esikoiselle on noista viikoista jäänyt Lapin hulluus -itu, joka on kyllä kasvanut ja voinut aika hyvin.

Eilen tänne tullessamme oli vaikea uskoa, että on vasta maaliskuu. Toki täällä on vielä talvista, mutta hanget ovat pudonneet ja ovat painavia: ei mitään kimmeltäviä, kantavia kestohankia vaan upottavia ja raskaita nietoksia. Ja roskaisia! Varsinkin täällä meidän mökkiperällä hangilla on havuja, risuja, kaatuneita pikkupuita, oksia – joku myrsky on riepotellut pihapiirin rujon näköiseksi.

Yöllä oli ollut jokunen aste pakkasta, joten aamupäivällä Pieranvaaran – Prospektorin kympin lenkillä oli melkein lentävä luisto. Kun täällä tammikuussa hiihtelin puoliksi hoitamattomilla laduilla ja kipakoina pakkaspäivinä alamäetkin oli hiihtämällä hiihdettävä, ja aikaa samaiseen kympin lenkkiin kului melkein puolitoista tuntia, ja tänään sivakoin saman reitin reilussa tunnissa, vaikka monet ylämäet olivat jo aika ´lipsuvia´. Toki on hiihtokuntokin parempi, mutta enimmäkseen ´vauhdin hurmaa´ toi leppoisa sää, näkyi vähän sinistä taivastakin ja oli hyvä luisto.

Kun talven tulo (lue: latujen puute) sekä Oulussa että täällä Lapissa oli kuukauden myöhässä, arvelin, että asettamani kauden hiihtotavoite voisi jäädä alle tavoitteen, ja nyt kun näyttää kevät on kuukauden etuajassa ja kun tännekin on luvassa jo vesisateitakin, on uskottova, että tavoite jää varmasti paljon alle siitä mitä asetin.

Pakkoko sitä sitten on asettaa mitään tavoitteita? – Eihän se pakko, muttaku. Kyllä suorittaja minussa saa liikkumisesta lisäiloa, kun tulee tehdyksi sen, mitä itselleen lupaa, ja tietysti mielellään vähän yli. Toissavuonna hiihdin yli 700 km, viime vuonna yli 600 km, joten nyt tämän kauden alussa laitoin tavoitteeksi ”vähintään 600 km, mieluummin lähemmäs 700 km”.

Ja olenhan minä yrittänyt. Oikeastaan melkein joka päivä, kun on ollut latuja, eikä ole ollut mitään menoja (mm. Järvenpää), eikä ole satanut vettä, olen käynyt hiihtämässä. Lenkit tosin ovat olleet aika lyhyitä; enimmäkseen se kymppi, mutta myös alle sen. Nyt kun Oulussa hiihdot on hiihdelty, ja minulla on täällä tälle kaudelle enää korkeintaan 2 ½ viikkoa mahdollista hiihtää, niin kilometrejä on vasta puolet (= 340 km) tavoitteesta. Mutta minä kestän tämän! Ja kuten edellisestä hoksaatte, selittelyt on jo valmiina. 😅

Mutta samapa tuo. Aion nauttia kilometreistä ja maisemista, luonnosta ja kaikesta hyvästä mitä täällä on! Kilometritavoite on jo tehnyt tehtävänsä; liikettä on ollut!
Kuten kuvasta näkyy: ”ei riemulla rajaa” kun pääsee ladulle.

(Viisivuotiaana paljon tyylikkäämpänä kuin nykyisin: valkoiset (hiihto)kengät, punaiset hiihtohousut, äidin neuloma puna-valkoinen norjalaisneule, Tikkaselta ostetut nahkahanskat ja ”Lapin lakki” – saamelaisten naisten/tyttöjen lakki.)

Mökkielämää

Etuajassa kotiin hyvän sään aikana

Tämän kertainen tammikuun mökkireissu ei ollut aikataulutettu mitenkään.

Menneinä vuosikymmeninä kustannuspaikalle oli mentävä tiettynä päivänä, vielä viime vuosina sovitut kuvauskeikat saattoivat vaatia paluuta Ouluun, aika usein perhejutut neljässä sukupolvessa jomman kumman tai yhteisen perheen/suvun puolelta ovat kutsuneet huolehtimaan, huoltamaan, hoitamaan, hoivaamaankin. Eikä ole ollut vain yksi kerta, että meidän omat ja läheisten murheet, tai vaikka vain säännölliset tarkastukset terveyden kanssa, ovat olleet syy palata pohjoisesta kotiin. Tällä kertaa olisi ei ollut mitään pakottavaa syytä tulla kotiin tänään. Takaraja paluulle oli vasta ensi viikon torstai, mutta tultiin tänään.

Viikonlopun pakkasten aikana jo pohdittiin, että varmaankin varhennetaan aiottua paluuta, ja Pehtoori oli sitten tänä aamuna sitä mieltä, että Lapin pakkaset on nyt nähty ja koettu. Minä olisin voinut vielä pirttipäivän tai pari möksällä viettääkin, mutta lähdinpä sitten kuitenkin kohti kotia minäkin, samalla kyydillä. 🙂 Aika nopsasti pakattiin ja ”alasajettiin” mökin toiminnot ja lähdettiin yhdeksän jälkeen ajelemaan.

Vähän ennen Sodankylää auton mittarissa oli kahden viikon kylmimmät asteet.

Valoisa maisema, kuiva pakkaskeli, aurinko halopilareineen paistoi koko matkan – ihan outo valoilmiö meille tänä vuonna. Liikennettä vähän.

Kotiin oli hyvä tulla.

Lappi Mökkielämää

Pakkasta paossa metsässä – loppiaisena

Tänäänkin vinkkelipatikkapäivä.

Taivas oli pilvessä koko päivän, maisemassa ei värejä, ei kuulautta, ei kirkkautta, mutta silti turhan kylmä, mikä merkitsi, että hiihtäminen oli taas jätettävä väliin.

Lähdimme kaksistaan pienelle patikalle. Tänä vuonna täällä on jo nyt ennätysmäärä talvikävelyreittejä, ja yhdelle sellaisista suuntasimme. Harmaa, valkoinen luminen metsä oli pehmeä, hiljainen, lempeä. Ja siellä oli ´vain´ parinkymmentä astetta pakkasta. Hyvähän siellä. Rillithän ne oli huurussa, joten toviksi kamera Pehtoorille! Tässä tulos. 🙂

Minä puolestani otin miehestä kuvan, kun kerran ehti ensimmäisenä Iiskonlompolon rannalle.

Edellisen vinkkelipatikan jälkeen tekemääni kyselyyn on vastannut 29, ja tulos on tällainen.
Kertonee mitä? Ehkä sen että vastanneet ovat enimmäkseen pohjoisesta Suomesta?

Loppiaiskaronkka kaksin on sujunut saunoen, ruokapöydän ääressä, tänäänkin kolmen ruokalajin ”dinneri”.

Jos olet miettinyt, miksi tänään on pyhä, minkä takia loppiaista vietetään tai saatikka jos kovasti askarruttaa, miten Loppiainen, Kölnin tuomiokirkko ja Tre Kronor liittyvät yhteen, niin vilkaisehan vanha kolumnini täältä: KLIKS Tai vaikka ei askarruttaisikaan, niin juttu on silti aika jännä.

Joka tapauksessa toivottelen leppoisaa (ja jo helpottavaakin?) arkeen palautumisen aikaa.

Lappi Mökkielämää

Kauppareissu Ivaloon

Välipäivä. Maanantai. Loppiaisaatto.
Arki. Pakkaspäivä, kovan pakkasen päivä.
Kaunis päivä. Pyykkipäivä. Kauppapäivä.
Mitä ihmettä tänään tehtäisiin -päivä!

Kymmeneltä lähdimme käymään kaupassa.

Ylä-Lapin kaupallinen keskus houkutti ohittamaan lähikauppakeskus Kuukkelin; ajeltiin Ivalo Cityyn. Ajeltiin sinne koska lähikaupassa ei myydä jääkaapin lamppuja, ei sukkia, eikä Tarocco-veriappelsiineja. Ja haluttiin nähdä maisemia; taas kerran sanomattoman kaunista koko reilun 30 kilometrin matkan.

Ivalossa vietetään tänä vuonna 150-vuotisjuhlia. Ivalo on Inarin kunnan kaupallinen, hallinnollinen, kirkollinen, liikenteellinen keskus, jollaiseksi se muotoutui varsin pian Inarin kunnan historian alkuvaiheessa jo 1800-luvun lopussa. Varsin vilkas paikka siis. 🙂

Ei kuitenkaan välimaanantaina pakkasmittarin näyttäessä – 34 C.

Tuohon Nellimin tienviittaan liittyen pitää kertoa yksi outo juttu. Tai minusta ainakin on vähän hassua ja outoa, että Saariselkä FB-ryhmässä mm. britit ja keskieurooppalaiset kertoessaan hienosta Lapin lomastaan ja kaikista harrastamistaan aktiviteeteista innokkaina ja ilahtuneita, ainakin muutamat heistä kertovat pettyneensä paljonkin, kun eivät aikeistaan/toiveistaan huolimatta sittenkään päässeet käymään Nellimissä JA NIMENOMAAN Venäjän rajalla.

Aivan kuin se olisi oikeastikin kovin kiehtova nähtävyys tai kokemisen paikka! Me kävimme toissasyksynä Nellimissä, ja siellä Venäjän rajallakin, mutta nimenomaan Nellim me haluttiin nähdä, EMME Venäjän rajaa. Päinvastoin: sen näkeminen ja hyvin konkreettisesti sen tajuaminen, kuinka lähellä se onkaan, oli oikeastaan aika ikävä kokemus!

Ivalosta löysimme tarvitsemamme, ja paluumatkalla mökille oltiin Kaunispään kohdalla vähän ennen kahtatoista. Päätimme ajella Huippu-ravintolaan lounaskahville/kaakaolle. Ja mitä näemmekään! Aurinko! Ilmatieteen laitoksen mukaan kaamos loppuu vasta keskiviikkona 7.1. mutta jo tänään aurinko oli selvästi horisontin yläpuolella. Näin siitä huolimatta, että Nattasten tunturiryhmä on ”välissä”.

Joka tapauksessa kaamos lopuillaan. Olisipa tämä pakkasjaksokin!

Mökkielämää

Kuunvalon aikaan

Eilinen superkuun/mansikkakuun metsästys jatkui myöhään… Otsikkokuvan otos on joskus yhdentoista aikoihin eiliseltä illalta. Eikä sekään ole mikään ”superkuu”-kuva.

Alla oleva kuva on toissaillalta samoihin aikoihin. Siis klo 23 kaamosajan Lapissa: silloin kuutamo oli kirkas, taianomainen, valoisa, … joskus ennenkin on täällä tuollainen valo nähty. Paljon kirkkaampaa kuin keskipäivällä.

Tänään on ollut pilvistä, ja melkein ´lämmintä´(- 17 C). Siitä innostuneena lähdin melkein suoraan aamiaisen jälkeen ladulle.

Muuta tähdellistäpä ei täällä tänään.

Helmet-lukuhaasteen 2026 kolmantena kirjana luin Maija Paavilaisen ”Hankikantoa”. Luen sen joka vuosi, ainakin kerran. Tänään tämä aforismi osui.

Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Mansikkakuun metsästyksessä

Pitkien yöunien jälkeen heräsimme mökin lämmössä. Ulkolämpömittari kertoi, että ulkona ei ole lämmin. Ei edes houkutteleva pirteä pikkupakkanen, vaan että on kylmä, tai oikein kylymä, kuten Oulun murteella ruukaamme sanua. Koko päivän mittarit ovat näyttäneet lähelle – 30 C.

Aurinkokin lähetteli oranssinpunaisia terveisiä eteläisellä taivaalla, horisontin alta ja vihjaili jo pian tulevansa. Ehkä jo keskiviikkona nähdään.

Kylmästä huolimatta halusin siis ulos kuvailemaan. Kylillä ja Kaunispäällä oli onneksi vähän lämpöisempää. Aurora-polulla ja keskustan kaduilla kävelimme, Kaunispään huipulle autolle, ja siellä kuljettiin pitkä tovi.

Sitä pinkkiä ”mansikkakuutahan” olen oikeastaan koko päivän etsinyt linssini eteen. Ainakaan minä en sitä ole täällä nähnyt, muuta kuin joissakin somekuvissa Oulusta ja etelämpää. Liekö niin, että täällä on ”liian” puhdasta, valkoista, väritöntä, liian pakkasta, liian kuivaa?

Kuun valo siivilöityy Maahan tavallista paksumman ja ehkä myös kosteamman kaasukehän läpi ennen kuin se saapuu Maan pinnalle. Sininen valo siroaa, ja silmään päätyvä valo on enimmäkseen punertavaa.
(Tieteen Kuvalehti)

Tavattoman kaunista silti on ollut, ja saatiinpahan ulkoiltua sentään viitisen kilometriä.

NÄinä muutamina, kireinä pakkaspäivinä olen viettänyt telkkarin ja somen ääressä enemmän kuin yleensä kokonaisen viikon tai kahden aikana!