Showing: 1 - 50 of 302 RESULTS
Mökkielämää Valokuvaus

Sateesta etelään

Tänä aamuna mökiltä lähdössä ei ollut mitään vastaansanomista: kahdeksalta istahtaessa autoon pihalla oli ankean näköistä. Ja niin oli melkein Sodankylään asti: märkää, loskaa, sulavia hankia, – ja melko reipasta vesisadetta.

Napapiiriä lähestyessä pilvet väistyivät, tuuli voimistui ja Rovaniemellä jo paistoi aurinko. Tervolassa oli + 11 C, huhtikuun alkupuolella! Vielä ei ollut vaihdettu kesärajoituksia, mutta silti matkanteko sujui joutuisasti ja joustavasti – puolikahdelta olimme jo Rantapellossa.

Nyt on jääkaapissa huomista varten sapuskaa ja minulla lupa hakea muksut heti koulun ja päiväkerhon jälkeen tänne. Sadesää ei siis suinkaan ollut ainoa syy jättää mökkimaisemia ja hiihtolatuja taakse.

Parin viikon kuvasaalista vähän raapaisin. Minähän en ole mikään lintukuvaaja, – ei riitä objektiiveissa polttoväli, eikä kuvaajalla kärsivällisyys, asiantuntemus eikä taito, mutta näitä pari viikkoa pihapiirissä auringonkukan siemeniä syöneitä lintuja kuvailin sekä pihalla että pirtinpöydän äärestä lasin läpi.

Urpiaisen (Acanthis flammea) tunnistaa punaisesta täplästä päälaella sekä selkäpuolen viiruisuudesta. Se on pikkuinen peippolintu, ja hyvin vikkeläliikkeinen.

Sen lisäksi lintulaudalla oli punatulkkuja, lapintiaisia – ja taviokuurnia. Sekin on peippolintuja, melkein kaksi kertaa urpiaista isompi, papukaijanokkainen.

Ja se on nimenomaan Lappiin kuuluva lintu, Oulussakin niitä joskus näkee, mutta mitä etelämmäs mennään sitä harvinaisemmaksi se käy. Uros on komea punarintainen, mutta yhtäkään tarkkaa kuvaa en onnistunut ottamaan. Kelta-oransseja naaraita sen sijaan on muistikortilla paljonkin.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Valkoisessa tunturissa

On sellainen vaihe elämässä, että aamulla herätessä on tovi mietittävä, mikä viikonpäivä, paljonko kello on, missä ollaan, onko joku syy tai peruste herätä? Päivää ja kellonaikaa on mietittävä myös hereillä ollessa. …

Nukuin viime yönä 11 tuntia!! Ilman melatoniinia (viikon olen ollut ilman), näkemättä painajaisia tai muitakaan vauhdikkaita unia. Minä vain nukuin. Oi, että elämä voi olla hyvää!

Näillä vuosilla varsinkin täällä pohjoisessa valon määrä, lämpötila, pilvipeite ja omien kolotusten puute/voimakkuus ovat ratkaisevia tekijöitä päivän ohjelmaa suunnitellessa. Niiden tila ratkaisi tänään, että lähdimme autolla liikkeelle. Minä vein Pehtoorin Laanilaan ja HUOM. kävin kuvailemassa Monomestan joten NYT eilisen postauksen lopussa on kuvat siitä. KLIKS 

Pehtoori lähti siitä talvipatikalle, Ruijanpolulle kohti Kiilopäätä. Ja minä pyöräytin auton ja ajelin teitä pitkin samaan kohteeseen. Sieltä lähdin hiihdellen kohti Niilanpään vanhaa erotuspaikkaa. Viime syksynä viimeksi sinne kävelimme ruskaisen tunturin paljakassa, jossa nähtiin mm. riekkoja.  Tänään oli hyvin eri näköistä. Oikeastaan välillä ei minkään näköistä.

Sinne kulkee ns. luonnonlatu, siis yksi latu, joka on tehty moottorikelkan perässä vedettävällä vempaimella, ei siis ole mikään leveä, kaksisuuntainen latu-ura, jossa keskellä luistelua varten oma ”kaista”. Tämä luonnonlatu oli kaikenkukkuraksi aamuisen ajon jäljiltä osittain jo tuiskunnut umpeen. Silti.

Silti, ja noin kolmen kilometrin ylämäkeen hiihdosta huolimatta, tänään oli hirmu hyvä vire hiihdellä. Plussa-asteita ja melkein tuuletonta. Luisto oivallinen. Niilanpään poroaitauksen kohdalta sitten alkoikin metsätaival, ja alamäki. Minulle ennen hiihtämätön pätkä. Aika lailla ketään kohtaamatta reilu vitonen kulki.

Rautalammelle hiihtäjiä oli alla olevassa risteyksessä muutamia, minä en taida koskaan enää sinne asti jaksaa… (Tulee sellainen 30 km:n lenkki)

Mutta ihan tyytyväinen olin tämänpäiväiseenkin lenkkiini.

Pehtoori otti kyytiin Kiilopääntien varresta ja palailimme mökille.

Ja mikä merkillisintä ja mukavinta, jaksoin vielä mökillä käynnin, voileivän ja smoothien jälkeen lähteä uudelleen ladulle: Prospektorin sprintti sujahti helposti. Kausihan voisi jatkua vielä kauan. Virallinen lumensyvyys on melkein metri ja latukoneet hyrräävät joka aamu ladut priimakuntoon,

                       mutta minulla alkaa olla lajinvaihto lähellä. Oulussa pyörätiet jo pian houkuttavat. …

Vaikka toki täälläkin viihtyy.

 

Mökkielämää

Kestiystävyyttä Hangasojalla

Bingoillat Saariselän Panimolla, tanssiharrastus, elämä ja kuolema, lapset ja lapsettomuus, Souvarit ja klassinen musiikki, lakot ja itäraja, Sodankylä ja vaellukset, patikointi ja hiihto, ruoka ja viini, sairaudet ja syövät, Hangasojan asujaimisto – sekä eläimet että ihmiset, siisteys ja sen periytyminen… Olihan meillä paljon asiaa, juteltavaa.

Lauantai-ilta kului meidän kahden tavallisesta mökkielosta poiketen. Hyvä niin.

Mökkinaapuri, ”Lähes naapuri” oli ruokavieraanamme, juttuseurana, jakamassa kokemuksia, ajatuksia, elämänmenoa.

Olinhan joku viikko sitten täällä blogissa kommentissa luvannut tarjota maritozzeja tavatessamme; tänään oli mahdollisuus lunastaa lupaus. Maritozzeja oli alkuruokana (muiden muassa) ja näiden suolaisten täytteenä savuporoa ja tuorejuustotahnaa. Jälkiruokana olleiden maritozzien täytteenä oli hilloja ja mascarponevaahtoa.

Taustalla pashaa (ohje Kevyt pasha) mango-passionhedelmärahkasta ja oheen hilloja. Niin minun makuuni!

Pääruokana lohirullia ja parsarisottoa ja (sitä vakioruokaa, meille lähes jokapäiväistä) tomaattisalaattia.

Olihan näiden kokkaamista varten käytävä Ivalossa. Siellä kävimme aamupäivän lumpipyryn aikana; palattua kävin auringon paistaessa lähimetsissä liukulumikenkäilemässä. Kylläpäs sekin oli taas mukavaa. Ja niin kaunista, valkoista, kimmeltävää, hiljaista.

Näin paljon hyvää yhdelle päivälle.

Mökkielämää

Mökkiperjantai – Lapin luonto ja hyvää ruokaa

Eilen illaksi oli luvattu revontulia (4/5) ja oli kirkas pakkasilta/yö. Jaksoin – juuri ja juuri – odotella ja piipahdella mökkipihassa yhteentoista asti, sitten annoin periksi ja vetäydyin unille. Ja aamulla näen somessa toinen toistaan hienompia reposkuvia sekä Saariselältä että pitkin Suomea. Mutta sitten: haitanneeko tuo?

Olenhan minä niitä nähnyt ja kuvaillut. Kymmeniä kertoja.

Ja kuin korvauksena näkemättömistä revontulista tänään on paistanut aurinko. Täysin siniseltä taivaalta, koko päivän. Aamuvarhain auringon noustessa pakkasta oli taas pitkästi yli 20 astetta, mutta äkkiä pakkanen hiipui. Hanget kimmelsivät, houkuttivat ulos.

Tänään valitsin ladun niin tasaiselta kuin tällä latuverkostolla on mahdollista: Iiskonlompolon parkkipaikalta, laskettelurinteiden sivuitse Luttojokivartta kohti Vellinsärpimää – eestakasin.

Metsän siimeksessä, paljon paljakkarajan alapuolella, kulku nopeampaa kuin tunturissa, toki myös jotenkin vaisumpaa. Mutta lunta ja aurinkoa riittää. Niistä iloinen.

Laskettelurinteiden ohitse hiihdellessä mietiskelin, jotta joko vihdoin ensi viikolla mäkeen? Mun lempparirinteet ihan tyhjillään, hyvässä kunnossa, eikä hissijonoja. Kutkuttais kyllä…

Eikä sitten juuri muuta ole ehdittykään. 🙂 Mainitsemisen arvoista on, että perjantairuokana ollut toissapäiväinen korvasienipiirakan loppu paistettuna voissa pannulla, sekä tomaatti-balsamicosalaatti ja vähän muita ”saidereita” sekä  Lu Rappaio -viiniä  olivat vähintäänkin ravitsevia – ja hyvä kaikki tyynni.

Hngasojalla kaikki hyvin.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

15 km silkkaa kiitollisuutta

Melkein puolille päivin oli maltettava, odotettava, pysyttävä mökissä siihen asti,  että pakkanen laskisi aamun -17 C pakkasasteista alle kymmeneen.

Pitkän pohdiskelun jälkeen reitiksi valikoitui Kakslauttanen – Sivakkaojan vartta kohti Kiilopäätä, jossa kahvilaan pissalle ja pillimehulle – paluumatka pohjoispuolta poronaidan vartta takaisin Kakslauttasen parkkipaikalle.

Ei tullut uutta nopeusennätystä, eikä tyylipisteitäkään ollut jaossa, mutta voin ylpeänä kertoa, että osasin nauttia joka ikisestä kilometristä, jokaisesta auringonsäteestä, kaikista hiljaisista hetkistä (äänikirjakin tuolla tauolla), liikkumisen ilosta, jaksamisesta, terveydestä, mahdollisuudesta olla täällä.

(Vielä kun olisin viitsinyt ottaa oikean kameran mukaani, kuvat eivät olisi tällaisia vähän oudon värisiä yms., niin olisipa ollut hyvä. Nyt on tyytyminen näihin. )

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Mökkielon rauhassa

Pääsiäismaanantai, toinen pääsiäispäivä. Pyryä, paistetta, pikkupakkasta. Tuulta, tuiverrusta ja tyventä. On asetuttu kunnolla mökkieloon, lumityöt saunalle ja purollekin asti tehty. Otsikkokuvassa notskipaikka vielä keskipäivän auringossa. Nyt (alkuilta) pyryttää. Ihan täys talvi. Ei haittaa.

Viime vuosina, aika usein, juuri näinä mökkiviikkojen ensimmäisinä päivinä tuntuu, että ei oikeastaan olisi ollenkaan mahdotonta, että muuttaisin tänne pysyvästi. Tämä hiljaisuus. Ja mökin viihtyvyys, viehättävyys, sopiva koko, tai siis tämähän on aika pieni (toisen viikon lopulla se alkaa olla vähän niinkuin haittatekijä). Sitä paitsi täällä on hyvä hengittää. Hirsiseinät (oikeasti ne on hirsipaneelia, Tuulentuvassa on oikeaa hirttä)), joka tapauksessa puupinta. Ja sitten tietysti se kaikki, mitä on ulkona.

Täällä on myös (melkein aina) loma. Täällä on loma-olo, vaikka täällä tekisi töitä, on loma, vaikka on eläkkeellä. Onkohan se sitä, että on vähän kuin lomalla itsestään? – Ehkäpä.

Täällä on rauha, vaikka täällä olisi muitakin, ystäviä, perhettä, tuttuja.

Kaikki hyvin. Ainakin nyt. Ainakin juuri nyt tuntuu siltä.

Jään tänne. Ainakin viikoksi. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS 1.

Jo eilen piti tämä linkki laittaa jakoon:  Oulun säätyläistön, erityisesti naisten, elämästä mielenkiintoinen podcast-jakso. Kuuntelimme automatkalla. Varsinkin oululaisia kiinnostanee se, millaista oli oululaisen kauppaporvarin rouvan elämä ja asema. Väitöskirjan aiheesta tehnyt R. (jonka väitöksestä ja karonkasta kerroinkin ennen joulua) osaa tässä Yle Areenan Elävä historia -podcastin jaksossa kertoa aiheestaan hyvin ja elävästi.

PS 2.

Toinenkin Ouluun liittyvä linkki jakoon: Oulun tuomiokirkon vesivahingon jälkimainingit  (tämä vaatii kyllä Facebookin käyttöä) mutta kertoo sitten Oulun tuomiokirkkoseurakunnan  jäsenten (ainakin joidenkin) historiatajusta, edistyksellisyydestä ja rohkeastakin esiintymisestä.

Mökkielämää Niitä näitä

Kesken pääsiäisen mökille

Onhan täällä hyvä. Mökille paluu aika lyhyenkin  (kuukausi) poissaolon jälkeen tuntuu mieluisalta, levolliselta.

Liikennettä oli yllättävän paljon, samoin kuin loskaa. Auton kyljet saivat uuden koristepinnan, melkein stuccokoristelulta näyttää.

Aamupäivällä täällä oli vielä satanut puuterilumikerroksen, joten kaikki on kirjaimellisesti VITIvalkoista. Tosin vähän tuntuu, että siltikin vähemmän lunta kuin esim. viime vuonna näihin aikoihin. Mutta on sitä riittävästi. Ja täällä on valoisaa.

Hangasojalla näyttää lähes joka mökin pihalla olevan auto. Sesongilta vaikuttaa. Nyt ei haittaa.

Koska takana oli pari ulkoilematonta ja lähes liikkumatonta päivää ja kun kerran olimme aika ajoissa perillä, kävin pienen sprintin, + vähän päälle, hiihtämässäkin. Puuterilumi ei ladulla ollutkaan ehkä paras juttu, olisikin ehkä kannattanut sittenkin mennä mäkeen… No mutta, mukava oli.

Nyt takkatulen ääreen. Eilisten rääppiäisten oheen avasimme mökin kellarista pullollisen valkoviiniä, tykkäsimme todella paljon ”miten voi olla näin hyvää” ja kun sitten käväisimme Alkon sivuilla Oremus Mandolas Furmint 2019; hoksasimme, että olimme avanneet jonkun spessuviinin, ehkä vierasvaraksi aikomamme,  korkasimme ohimennen.

Pääsiäisen paras viini. Sitä on nyt vielä lasillinen. Nautimme ilolla senkin. Ja jäihän kellariin vielä varalle muitakin…

Mökkielämää Niitä näitä

Sisällä ja pihalla

Tälle mökkireissulle aiottua kerran vuodessa tehtävää suursiivousta ei voinut enää oikein siirtää, ei ainakaan vedoten siihen, että kun on niin hyvä sää, ettei malttaisi olla sisällä. Koko päivän on ollut ihan yhtä harmaata kuin on ollut jo toista viikkoa, lisäksi lumisadetta ja reipasta tuulta, puuskissa liki 20 m/s, mikä tarkoittaa, että tunturissa on todella tuulista.

Koko aamupäivä siinä meni. Pehtoori kantoi ulos tuulettumaan, tampattavaksi suunnilleen kaiken nojatuolia pienemmän: matot, petivaatteet, tyynyt, … Imuroitiin. Nyt on nurkatkin luututtu, juuriharjalla jynssäsin meidän lehtikuusilankkulattian. Se on niin kaunis. Täällä tuoksuu ihanan  puhtaalle – ja puunkäsittelyaineelle. Kaikki keittiön ja kylppärin ja muutkin tasot on käsitelty. Hyvä mielihän tämmöisestä. Miksi se aina on vaan niin vaikea aloittaa?

Hyvään mieleen tänään taas tummiakin sävyjä, taas suru-uutinen. Yksi harvoista paikallisista, joihin täällä mökkimaisemissa on vuosikymmenien aikana tullut tutustuttua, hänen työnsä vuoksi, mutta myös historiaprojektien ja ruoankin merkeissä, on menehtynyt. Ikäiseni mukava mies. Meidän koko perhe tunsi hänet…  Tiedänhän minä ettei se mitään muuta, ei mennyttä, ei tulevaa, mutta kyllä olen kiroillut ja manannut kaikki maailman syövät jonnekin mustaan aukkoon. Kiukkuinen suru.

Pihapiirissä tänäänkin kuukkeleita – onnen linnuksihan sitä sanotaan.

Ja tämä pariskunta on tullut terassilleen myöhäiselle päivälliselleen jo parina päivänä yhtäaikaa, kun me ikkunan toisella puolella olemme olleet syömässä. Punatulkkupariskunta on mitä ilmeisimmin sitä mieltä, että kevät on jo pitkällä, kun mieluusti aterioivat ”ulkopöydässä”.

Mökkipihasta vielä sellainenkin uutinen, että viime päivien – ja öiden – plussan lämpötilat ovat saaneet pohjaveden ja puron pinnan nousemaan – ainakin 10 sentillä. Kaivosta riittää nyt taas  pumpattavaksikin vettä. 🙂

Näin suuria uutisia meillä melkein metsäläisillä täällä Koilliskairan kupeessa.

Mökkielämää Niitä näitä

Ei mitään postattavaa

Nyt on sellainen päivä. Eilenkin oli.

Ja onhan näitä tällaisia vuosien varrella ollut paljonkin. Yli kuusitoista vuotta olen joka ikinen päivä kirjoittanut tänne Tuulestatemmattuun jotakin. Ensi viikolla tulee täyteen 6000 päivittäistä juttua. Enimmäkseen tosia, tuulesta temmattujakin vähäsen. Päivittäinen postaaminen on ollut elämäntapa, osa arkea, rutiini siinä missä hampaiden pesu tai ruoanlaitto.

Yleensä, ainakin usein, illan postaus muodostuu hiljalleen päivän kuluessa. Varsin usein käy niin, että totean itselleni ”tästä taidan kirjoitella iltasella”. Ja aika usein on jemmassa jotain aiheita (kirja-arvosteluja, reseptiikkaa, vuotuisjuhliin liittyvä perinne etc. ), joihin turvaudun kun ei ole mitään ideaa, mistä kirjoittelisi. Kirjoitettavahan kuitenkin on. Näin siksi, koska minulla on joku sisäänrakennettu velvoite tai (ihan itse asetettu) tavoite tehdä tätä joka päivä.

On päiviä, jolloin olisi paljon kirjoitettavaa, työstettävää, käsiteltävää, mutta ei sellaista, jota julkaisisin. On täällä blogin arkistossa kyllä muutamia kymmeniä postauksia, joiden ”näkyvyys-status” on ´yksityinen´.

 

Latukuvat Onninjäljeltä. Siellä tänäänkin.
Tunturissa tuuli niin, että latu oli paikoin ”jäljetön”.

 

 

Mökkielämää

Hiljaista mökkieloa

Harvoin olen viettänyt niin tekemätöntä päivää kuin tänään.

Pehtoori keitti aamupuuron ja kahvin, joten aamiaistakaan en laittanut. Sapuskan sentään värkkäsin: tortillat, pulled porkia, oma quacamole, ja muita tykötarpeita. Eikä jälkkäriä.

Hiihtämässä kävin: Vellinsärpimälle ja takaisin (16 km). Pyryä, aurinkoa, luistoa, hiutalointia, vastaista ja myötäistä tuulta, sakeaa sadetta, sinitaivasta, + 1 C. Voisin väittää, että vaihteleva keli. Mukavalle tuntui hiihto.

Sitten olen vain lukenut, surffaillut, kuunnellut kirjaa (Jenna Kostet, Punainen noita. Tämäkin, kuten muutkin Kostetin kirjat, on mieleiseni) ja neulonut. Pitkästä aikaa villasukat!

Siinä kaikki.

Ei edes kunnon postausta. Tässä kaikki. Aika kummalliselle tuntuu.

Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini

Sää ei suosi, Fieno kylläkin

Talvi-Matti.
Emmiliinin 7 kk-syntymäpäivä.
Venäjän hyökkäyssodan 2-vuotispäivä.
Viron tasavallan itsenäisyyspäivä.
Kansallinen hiihtopäivä.

Monenlainen ”merkkipäivä” tänään. Ulkona kuin maaliskuun loppu! Tiheää märkää lumisadetta, paikoin vettä, lämpöasteita, harmaata, apaattista, ja liki myrskyisä tuuli. Missä on helmikuun kimmeltävät hanget, korkea taivas, pakkaskelin ladut?

Säästä huolimatta kävin hiihtelemässä ja samaan aikaan Pehtoori aloitti lumien pudottelu-urakan katoilta. Siis mökkielämää säästä huolimatta.

Tänään oli myös meidän ”syödään-mökkirupeaman-aikana-kerran-ulkona” -päivä. Päätettiin mennä Aurora Queeniin, jossa oltiin liki päivälleen kaksi vuotta sitten.  Ravintola oli auki, mutta lounasaika ohi, eikä a la carte ollut vielä tarjolla. (Tästä ei ollut nettisivuilla mitään tietoa, mikä harmitellen mainittakoon.)

Mihin sitten? No Fienoon tietysti. Kaikilla edellisillä, varsin lukuisilla, kerroilla siellä me on syöty pizzaa, mutta nyt kun olin/olimme asennoituneet syömään jotain muuta, rohkeasti tilasimme muita italialaisia herkkuja. Minulle alkuruoka + alkuruoka  ja Pehtoorille yksi lemppariruuistaan ”Spaghetti alla Carbonara”.

LUCCIO AFFUMICATO CON OLIO AL LIMONE  (G,L)
kylmäsavustettua haukea, sitruunaöljyä, perunakroketti, pieni salaatti ja pinjansiemeniä

CHIPS DI MELANZANA  CON MAIONESE AL PEPERONCINO
paneroituja ja friteerattuja munakoisolastuja ja chilillä maustettua majoneesia

SPAGHETTI ALLA CARBONARA alla FIENO  (L)
spaghetti, pancetta, kananmunankeltuaista ja pecorino romano

Ja jälkkäriksi saimme espressot, jotka olivat parhaita piiiiiiiitkään aikaan missään.

Varsinkin tuo minun alkuruoka ”kylmäsavustettua haukea, sitruunaöljyä etc ” oli mahdottoman hyvää.

Ja onhan se mukava paikka, me tunnetaan jo olevamme ihan kanta-asiakkaita, tuttuja. Siksikin aina mielellään sinne.

Mökki-illassa leffaa ja tiikerijätskiä.

Historiaa Lappi Mökkielämää

Paikannimet mökkitienoon historiasta kertomassa

Onninjäljelle on löytynyt tekijänsä. Tai siis melko varma selitys sille, miksi latupätkä Pieranvaaran ja Ahopään-Vahtamapään välissä on saanut nimekseen ”Onninjälki”.

Eiliseen kyselyyni FB:n Saariselkä-ryhmässä sain vastauksen (Savotta-kahvilan K. kertoi, että juuri tuolla alueella paikallinen monitoimimies Onni Pyymäki teki ”puun keruuta, rattori särkyi ja se oli pitkään metsässä [juuri tuolla] alueella”. Onni jätti rattorinsa ja jälkensä tunturin kupeelle. 🙂

Ja hän oli juurikin se sama Onni, joka tänne mökillemmekin aikanaan toimitti puita. Onni oli aika pienikokoinen mies, jolla oli vähän nariseva ääni ja jolla oli isot ja pitkät kädet. Ja hyvä hymy.

Tarkoitukseni oli tänään hiihdellä – taas kerran – Onninjäljelle ihan vaan, että ottaisin kuvia tätä postausta varten. Muttaku. Lähdin aika aikaisin (taisin olla ensimmäinen latukoneen aamuisen ajelun jäljiltä, ks. otsikkokuva), toiveissa ehtiä hiihtoni tehdä ennen sääennusteen lupaamaa/uhkaamaa nollakelin lumipyryä. Ja jo Savotta-kahvilan nurkalla, josta pääsee laduille moneen suuntaan, tuuli aika reilusti, joten  päätin sittenkin hiihdellä kohti Kakslauttasta, siis yli Hangasojan kohti Rönkönlampea. Olen todella harvoin näinä viime vuosina tuolla suunnalla hiihdellyt, joten siksikin hyvä valinta.

~~~~~~~~~~~~

Tähänkin postaukseen taas kertyy muitakin paikallisia nimiä kuin Onninjälki, joten laittelenpa tähän kertauksena selityksiä näille nimille. Olenhan näitä täällä ennenkin selitellyt, mutta vuosien mittaan on tullut uusia seuraajia, ja nyt siis kertauskurssina muille. 🙂 Sallittaneen?

Laanila (on osa Saariselän tunturijonon laitamilla olevaa aluetta. Se sijaitsee noin 5 – 10 km Saariselän keskustasta etelään)

On kaksikin Laanilaa. Oulussahan on ensinnäkin Laaniska (siis Laanioja, (ent. Hiironen/Hiirosoja tai Juurusoja jonka nimi tulee ruotsinkielen sanasta Plan ~ laakea, kenttä etc.) ja sitten Oulussa on myös Laanilan kaupunginosa, joka lienee saanut nimensä Laanisen talosta/suvusta.

Mutta tämä meidän mökin alue, Laanila, ei ole saanut nimeään talon tai suvun mukaan, vaan sekin, kuten Hangasojan nimikin, liittyy pyyntikulttuuriin. Laani  on riistan (peuran*) ja kalan kätkö- ja säilytyspaikka. Laani oli lähde tai kaltio, johon saalis upotettiin piiloon.

*Poro on puoliksi kesytetty peura, mutta sen kantamuoto on toinen peuran alalaji, tunturipeura.

Kakslauttanen

Myös Kakslauttanen-sana tulee ajalta, jolloin näillä meidän mökin tienoilla peuranpyynti oli tärkeä elinkeino (nimenomaan hangaspyynti ~ Hangasoja) eli 1600 – 1800-luvuilla. Syystalvella, metsästyskauden lopulla peuranpyynnin saaliit kerättiin yhteen paikkaan. Tehtiin ”kakslauttanen” = hirren/kelon päälle tehtiin lankuista levy, ja sen päälle laitettiin saalislihat. Sitten taas lauta ja sen päälle kiviä. Näin saalis suojattiin pedoilta, ja se voitiin lumikelien tultua käydä hakemassa. Kakslauttanen, juuri tuo paikka oli hyvä saaliiden keräämiseen, säilömiseen ja sitten talvikelillä hakemiseen.

 

Hangasoja 

Miksei meidän puromme nimi ole Hangaspuro, vaan Hangasoja? Oja ei kuulosta niin hyvältä kuin puro.  Oja on minun ajatuksissani käsin tai koneella kaivettu, savinen, harmaavetinen, suora …  Puro, saatikka tunturipuro, on kirkasvetinen, maaston muotoja mukaillen kulkeva, kaunis, pulputtava, kirjaimellisesti luonnollinen.

Meidän Hangasoja on kaikilla kriteereillä puro, tunturipuro, ei mikään oja, – miksi nimessä sitten on ´oja´? Kyselin tätä joskus oppiaineemme professorilta, nimistötieteellisestä tutkimuksesta, paikannimistöstä ja Suomen historiasta ja nimeomaan niiden yhteensovittamisesta ehkä eniten tietävältä esimieheltäni ja hän kertoi, että on kyse murre-eroista. Näillä seuduilla vuosisatoja sitten pyynnillä kulkeneiden murteessa pienet vesivirrat olivat ojia, eivät puroja, ja nämä suomenkieliset pyyntimiehet ovat nimen purollemme antaneet. Siksi HangasOJA, ei HangasPURO.

Mistäkö sitten nimeen tulee  Hangas? Hangas on peuranpyynnissä käytetty ansa. Näillä mökkitienoilla 1700- ja 1800-luvulla pyydettiin peuroja, paljonkin. Joten veden varrella käytetystä ansasta purolle nimi = Hangasoja.  Alla piirroksessa (Lauri Skants) on hangasansa, joka on kiinni hangasaidassa. Näiden hangasaitojen jäänteitä on maastosta löytynyt vielä 1900-luvulla.

Peuranpyynnistä ja Laanilan historiasta paljon lisää toimittamassani kirjassa Kultaa, poroja ja partisaaneja – Pieni pala Lapin historiaa

Saariselkä

Nykyisin Saariselkänä tunnetun alueen nimi on aika nuori.

Saariselkä on alunperin tarkoittanut Suomujoesta itään sijaitsevaa tunturialuetta, eikä siihen laskettu kuuluvaksi nykyistä lomakeskusta eikä edes Raututuntureiden ylänköä. Saariselkä on vähitellen laajentunut kattamaan myös Raututunturit ja nelostien varteen syntyneen lomakaupungin. (Seppo J Partanen: Magneettimäestä matkailukaupungiksi).

Kirjassa ”Tietoa ja tarinaa Saariseliltä” (Yrjö Teeriaho ja Jorma Mattson) kerrotaan, että 1800-luvun lopulla Vuotson suunnalle ja Sompion jokivarsille tuli lännestä tunturisaamelaisia poroineen, ja he antoivat tuntureille saamelaisen nimen Saračielgi (tai Luktičielgi). Siis Luhta/saraheinäselkä, koska alueella oli hyviä kenkäheinälaaksoja. Suomalaisten korviin  Saračielgi kuulosti nimeltä ’Saariselkä’.
Vaikka näillä paljakoiden alarinteillä ja kuruissa saraheinää onkin, on Saariselkä nimeä selitetty myös siten, että tunturijono on kuin selän nikamat, pienet saaret nousevat maankuoren pinnalle.  Kansanetymylogiaa? – Ehkäpä.
Tämä sanaselitys on myös Saariselän mielestämme parhaan pizzapaikan/italialais-lappilaisen ruoan ravintolan nimessä: Fieno. Heinä on italiaksi fieno. Saariselän ~ Saračielgin = saraheinäselän italialainen ravintola on – naturalmente – Fieno.
Olisikohan huomenna aika tälläkin mökkilomasellamme käydä siellä? – Ehkäpä. Mikseipä.  Joko se olisi kymmenes kerta?
Lappi Luettua Mökkielämää

Onninjälki, Etna ja korvasienipiiras

Onninjälki

Tänään ladulla. Ladulla huolimatta siitä, että päivä oli pilvinen, harmaa. Mutta keli olikin hyvä; hyvä luisto, eikä lipsunut, vaikka melkein puolet lenkistä oli ylämäkeä.  Kävin Rumakurulla (vai  Rumallakurulla?) ja lenkin puolivälissä on pätkä, joka on latukartassa merkitty nimellä Onninjälki. Kiinnostaisi tietää,  mistä nimi Onninjälki-nimi juontuu? Kuka Onni tai mikä onni on tänne jättänyt jälkensä ja nimensä? Laittelin kyselyn Saariselkä-FB-ryhmäänkin.

Täällä meidän mökin tienoillakin, jopa pihapiirissä, on vaikuttanut yksi paikallinen Onni. Toimitti äidin aikana tänne puita, pilkkoikin, vaikka äiti kyllä itsekin niitä hakkasi. Olisiko kyseessä sama Onni?

Onninjäljellä on aika tasaista, ja  jo latupätkän nimi saa hyvälle tuulelle.

Etna

Ympärillä oleva luonto ei vienyt tänään kaikkea huomiota, joten Kari Enqvistin kirja ”Tulivuoren varjossa. Löytöretkellä identiteettiä etsimässä” tuli hiihdellessä kuunneltua aika keskittyneenä loppuun. Kustantajan sivulla todetaan: ”Hän (Enqvist) yhdistää henkilökohtaiset kokemuksensa aikakautemme suuriin linjoihin tavalla, joka saa lukijan uppoutumaan tekstiin ja pohtimaan omaa paikkaansa maailmassa.” No, kyllä noinkin käy, mutta kirja on myös Enqvistin elämäkerta, – aika mainiolla tavalla kirjaan upotettu ja kirja on myös ”omaa maailmanaikaa” analysoiva ja sen vaikutusta yksilön (siis myös omiinikin) ratkaisuihin ja arvomaailmaa selittävä. Aluksi kirja on vähän sekavan oloinen, kaikkiaan siinä on paljon anekdootteja, historian yksittäisiä tapahtumia, Lahdesta maailmalle muuttaneen Enqvistin identiteetin muotoutumista ja muuttumista, italialaisen maailmankuvan analyysiä… Oikeastaan ei sittenkään sekavaa ja annoin pisteet 5/5.

Kahden jälkeen olin mökillä, jossa odotti Pehtoorin lämmittämä sauna.

Korvasienipiiras 

Tein meille sapuskaksi piirakan. Se oli vallan hyvää. Onneksi ohessa oli Silvoplee-salaattia ja jälkkäriksi vielä omatekemää tiikerijätskiä, johon palaan myöhemmin, joten emme ihan kaikkea nälkäämme tappaneet pelkästään varsin kalorisella ja raskaalla piirakalla. Tosin oli siinä yksi keventävä ainesosakin! Pohjaan tuli perunamuusijauhetta, minkä ansiosta pohja ei ollut pelkkää voita ja jauhoja. Perusohje Valion sivuilta: Korvasienipiiras.

Mökkielämää Neulottua

Shoppailua ja sisustusta

Eilisen huikean aurinkoisen päivän ilta oli jo kylmä, ja pakkasta yöllä yli 20 astetta. Aamulla pilvet matalalla, pakkasta enää vain vähän, lumihiutaleita vähän ja hyvin kaikki harmaata.

Kerrassaan hyvä päivä lähteä käymään isolla kirkolla tai siis Ivalossa. Kauppalapussa viikon ruoat, apteekki, Alko, ja Ekstra-pisteestä jotain namiskoja, lamppuja ja kevättalven neulomisiin langat. Niin ja pieni matto – pöytäliinaksi. Minähän perinteisesti hankin mökin pöydälle pieniä mattoja niin kuin kaitaliinoiksi. Nyt löytyi sopiva valkoinen mattoliina tai liinamatto. Ja puolet halvempi kuin Pentikin kaitaliina. 😀 Sopivan rustiikkinen ja vaalea kevättalviseen mökkiin.

Ja sitten löytyi nalle! Jolle olikin jo vaatetus mökillä.

Kaunis huovutettu issikka-neule nallella? Kannattiko tehdä? Eikös vaadi aika paljon aikaa ja jonkun verran rahaakin,…? –  No eihän se todellakaan ollut tarkoitus tehdä nallelle yhtään mitään. Tarkoitukseni oli viime syksynä tehdä Miniälle Issikka-neule. Teinkin. Ja siitä tuli nallelle sopiva. Tein sitten Miniällekin sopivan  joululahjaksi.

Miksi ja miten näin kävi, olen kertonut täällä.

Mutta tänään Ekstra-pisteessä sattui silmiin sopivan kokoinen nalle, vähän lisätoppauksia otin vanhasta tyynystä ja nyt täällä on uusi asukki. Vielä nimetön, laadukkaaseen, huovutettuun islantilaisneuleeseen pukeutunut nalle etsiskelee paikkaa mökissä. Aika hyvin tuntui viihtyvän rantasaunan puoleisen ikkunan luona. Siitä on mukava katsella puronrannalle, seurata vuodenaikojen ja säätilojen vaihtelua.

Nimiäiset pitänemme viikonloppuna. 😀

 

Liikkuminen Mökkielämää

Kansallispuistossa portilta Vahtamapäälle

Ehkä viikon aurinkoisin päivä tänään. Hyvä peruste lähteä hiihtämään ladulle, joka veisi korkealle tunturiin.

Ajelin autolla kylille, jossa vanhan latujen lähtöportin luo on tullut uusi, viime vuoden loppupuolella hartaasti rakennettu komea, korkea kotaportti.

Portin alla on infotauluja ja diginäyttöjä. Ne korvaavat entisen palvelukeskus Kiehisen: Metsähallituksen rahapulan vuoksi asiakaspalvelu vaihtui tällaiseksi.

Portilta lähtevät ladut ja polut kan­sal­lis­puis­toon. Tänäänkin siinä pyörähti pari ulkomaalaisryhmää sillä aikaa, kun tovin kuvailin ennen hiihtolenkilleni lähtöä.

Aurinkoa ja vain pikkupakkasta (- 8 C) oli, mutta en silti ymmärrä avopäin huitelevia (britti)turisteja: pilkkihaalarit yllä, mutta ilman minkäänlaista päähinettä. Pahoimmillaan ovat rinteessäkin tuolla tavoin.

Kuu ja aurinko, liki tuuleton paljakka, hiljaisuus, tänään aika hyvä luistokin, valkoiset kimmeltävät hanget, kiiretön ja kuitenkin ihan kulkeva meno… Luonto ja liikkuminen tekevät hyvää.

Koskapa Iisakkipään ja Vahtamapään kupeelle kapuaminen käy ihan kuntoilusta, keksin hyvän (teko)syyn pysähdellä monta kertaa: oli ihan pakko kuvailla kännykällä videoklippiä varten. Alla tuotokseni.

 

 

Tässäpä screenshotti InfoGis-kartasta, johon merkkasin oman latuni tänään: Iisakkipään ja Vahtamapään yli ja sivuitse kohti Rumakurua, ja neljän ladun risteyksessä käännös ja paluu Hirvaskurua alas takaisin kohti Saariselän keskustaa. Yleensä ainakin kerran talvessa tämän hiihdän, viime vuonna oli oikea kamerakin mukana. KLIKS 

Kartassa olevat värit kertovat siitä, kuinka kauan kunnostuksesta on aikaa:
Vihreä = alle 12h
Oranssi = alle 24h
Pinkki = alle 2vrk

Reaaliaikainen kunnostuskartta on myös tuon latujen lähtöpaikan näytöllä. Kosketusnäytöllä saa selville latupätkän pituuden. Ja ainakin nettiversiossa on myös laskuri.

Kartassa näkyy Iisakkipään ja Vahtamapään välissä kuru, joka virtaa (kartta)pohjoiseen. Se on Pääsiäiskuru, jossa patikoimme lokakuussa.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

”Hiihtoloman” aluksi

Taivas kirkkaan sininen, keskipäivällä aurinko käy jo korkealla, kolmen jälkeen paistaa vaakasuoraan, mutta vielä silloinkin kirkkaasti. Vitivalkoiset hanget häikäisevät, pienet jääkiteet hangella kuin pikkuisia timantteja. Aamulla pakkasta vain kymmenkunta astetta, mutta lähti pian kirimään melkein kaksinkertaiseksi.

Emmiliini ja vanhempansa lähtivät kohti Oulua jo ennen meidän varhaista (kuudelta) heräämistä, jotta pikkuinen jatkaisi yöuniaan automatkalla mahdollisimman pitkään. Ja hyvin oli sujunut. Mutta se tarkoitti, että me täällä nyt kaksistaan.

Pitkin päivää mökin ”asetusten” päivittämistä meidän mallille. Siivota ei tarvitse, Tyär tietää niuhojen vanhempiensa  siisteysjutut. 🙂 Mutta muita pieniä juttuja. Varsinkin Pehtoorilla.

Pikkuisen kyllä alkoi tuntua siltä, että ukkeli keksii kaikkea puuhaa, ettei vielä(kään) ole ladulle lähdettävä. 😀  Mutta minua ei mikään olisi pitänyt pois hiihtohommista. Oi että, olipa kyllä niin hyvä päästä luontoon liikkumaan. Sellaista nautinnollista hissuksiin hiihtelyä. Ladut eivät kulje moottoriteiden alitse ja vieressä, eivät asutusalueiden reunamilla, ladut on huollettu aamulla, ja niillä ei ole sorapaikkoja, ei havuja. Nousuja kyllä on! Mutta niin on myös laskuja! Tuntureita, paljakkaa, myös metsien läpi kulkevia pätkiä, kurujen pohjia, Ahopään ”ylänkö”, tuttuja paikkoja, kauniita maisemia, rauhaa ja mielentyyneyttä, tai ainakin hyvää yritystä sen saavuttamiseksi.

Ja päivän kruunasi rantasauna. Naturalmente!

Vesi saunalle oli kannettava sisältä, sillä purossa vesi on ennätyksellisen matalalla. Veden pinta on alimman portaan alapuolella, keväisin ensimmäinenkin porras on veden alla.

 

Hiihtoloma on alkanut.

Isovanhemmuus Lappi Mökkielämää

Kotimatkalla kaamoksesta kaupunkiin

Tapaninpäivästä loppiaisaattoon, kymmenen päivää mökillä. Vielä olisi voinut olla toiset kymmenen perään. Aina voisi olla kauemmin kuin on oikeastaan mahdollista.

Tämänkertaisella mökkireissulla oli seuraa melkein puolet ajasta: ensin muutama päivä keskenään, asettautuen, hiihtäenkin, sitten tulivat ystävät uudenvuoden viettoon, pari päivää pakkasen pitämistä keskenään kunnes saimme tyttären perheineen. Hyvä niin. Mieluista seuraa, ja yhdessäolo erityisen mukavaa siksikin, että ulkonaolo ja/tai jonkinlainenkaan liikkuminen, saatikka aktiivinen urheilu tai pihapuuhastelu eivät sääolosuhteiden vuoksi oikein olisi olleetkaan ykkösjuttu. Kirjaimellisesti ”mökkeily” sopi tähän lomailuun. Melkein mökkihöperöily.

Tänään sitten lähdimme poikkeuksellisen myöhään ajelemaan kohti kotia; myöhään koskapa oli vielä viimeisiä pakattava ja tein ja nautimme brunssin Emmiliinin poppoon kanssa. E:n kanssa ehdin vielä sylitelläkin, juteltiin heti aamusta aika paljon. 🙂  Onhan tämä kolmaskin lastenlapsi onni ja ihme. Kiitollisena pikkuisen kanssa pari päivää saatiin viettää.

Kotimatkalla harrastin luontokuvausta 😀 . Mökiltä Peuran ´Essolle´ (reilusti Rovaniemen eteläpuolella, Metsäpeuran huoltsikkakahvila) asti ajeli Pehtoori, joten saatoin neuloa ja kuvailla.

Ja Napapiirillä piipahdin äkkiä Joulupukin Postikonttorissa! Meidän joulukortit lähtivät viimein matkaan. Toivottavasti löytävät joskus perille … Tähän asti niiden matka on kulkenut jo kuukauden!!

 

 

 

 

 

Olisiko tässä päivän teemakuva? Pörssisähköä kulkee pohjoisesta etelään…

Meille outo valoilmiö nähtiin Sodankylän pohjoispuolella. Kaamos on nyt ohi. Kaupunkitalvi edessä.

Mökkielämää

Sukupolvien ketju Hangasojalla

On ollut mökkipäivä. Kovin etäälle en ole Tuulentuvan ja Myötätuulen tienoilta lähtenyt.

Miksi olisinkaan, kun kerran Emmiliini on täällä ja kun on edelleen niin paljon pakkasta, ettei ole ollut halua, eikä ehkä olisi ollut tervettäkään, lähteä hiihtelemään.

Brunssin ja varsin runsaan päivällisen kokkailin, ja nautimme porukalla pois.

Emmiliini ei ole ollut moksiskaan reissuelämästään, vaan on nukkunut päikkärit ja yöunet hyvin, on ollut hyväntuulinen ja ahkera leikkijä sekä lattialla että sylissä, – ja sitterissä mökkieloa tarkkaileva.

Pakkasesta huolimatta, E:n päikkäreiden aikana oli hyvä lähteä toviksi mökkitielle käveleskelemään.

Olenhan, kai, joskus kertonutkin, että minun Hangasojan varressa mökkeilyni alkoi jo paljon ennen 1980-lukua, jolloin äitini hankki mökin tältä tontilta, jossa me nykyisin yhä enemmän vietämme aikaa.

Vanhempani rakennuttivat jo 60-luvun alkupuolella mökin tuohon puron toiselle puolelle, mutta he eivät ehtineet valmiissa mökkissä koskaan käydä. Minä sen sijaan kävin siellä muutaman yön nukkumassa tuttavaperheen kanssa matkalla Norjaan (ilmeisesti juhannus 1964 – ei ole enää ketään keneltä tarkistaa 🙁  ) ja se mökki on edelleen tuossa melkein naapurissa. Näin sievä pieni kelomökki se oli, ja on! Ja se myytiin jo 1965, – perheyritys oli vahvistumassa.

Jos ja kun Oulussa asun edelleen suunnilleen samoilla huudeilla kuin melkein koko ikäni, niin sama pätee siis täällä Saariselän tai vielä tarkemmin Hangasojan alueella. 🙂

Minilenkiltä palattuani lämmittelin saunan;  talvella rantasauna on vielä parempi kuin sulan kelin aikaan.

Puro ei houkutellut pulahtamaan.

Nyt uni houkuttaa.

edit. klo 23.00

Kännykkäkuvauksia kävin vielä tekemässä. Pihalla on tänäkin yönä vihreät valot.

 

Isovanhemmuus Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Kaamoksessa kuvaillen

Jollei olisi tätä ”vakavaa” valokuvausharrastusta, niin tuskin tänäänkään olisin ollut vihmovassa tuulessa tuntia, melkein pariakin. Mutta niin vain olin. Ja nautin hurjan paljon huolimatta siitä, että kädet olivat melkein sinisenä ja kipuilevina. En sentään palelluttanut niitä, lämmittimet olivat hanskoissa, jonne kädet aina välillä kameran namiskoita säädeltyäni saatoin pukata.

Eilen taivaalla oli pilviä, pakkassumua, ja niiden vuoksi hämärää, sinisävyistä.

 

Mutta tänään pastellisävyt olivat läntisellä taivaalla aika raikkaat, etelässä oranssi ja sininen kontrastisia, vahvoja.

Täällä mökkimaisemissa keskiyön aurinko
on kirkas ja korkealla,
ruska hehkuva ja värikäs,
kevättalven hanget laduilla kimmeltäviä ja aurinko jo lämmittää,
mutta kyllä kaamoksen värit ja valot ovat ehkä sittenkin eniten mieleeni!
Ainakin tässä vaiheessa elämää. Olisiko se ikäkysymyskin?
Joka tapauksessa minun suosikkini on nyt kaamos – tämä pimeä, taivaantulien, suojelevan pimeän ja pehmeän hämärän aika joulukuun alusta tammikuun ensimmäisen viikon lopulle. Joskus menneinä vuosikymmeninä kevättalvi tai syyskuun ruska, viime aikoina myös leppeä kypsä, loppukesä ovat olleet ihan parhaita, mutta juuri tänään tämä on nyt parasta. Ja toisaalta taas: kyllä täällä on kaikkina kahdeksana vuodenaikana hienoa.

Ja tästä päivästä teki erityisen hyvän se, että Emmiliini tuli Oulusta ensimmäiselle Lapin mökkireissulleen. Pian puolivuotias tyttärentytär tuli vanhempineen tänne kuukaudeksi elelemään opiskelujaan loppuun suorittavan iskänsä ja vielä äitiyslomailevan äitinsä kanssa. Eikä ollut moksiskaan Oulu – Hangasojan matkasta – olihan edellisellä viikolla jo kokemus Järvenpää – Oulu – matkasta: nytkin nukkui ja nautti välillä ABCien lastenhoitohuoneista ja taas matka jatkui.

Mökillä meidän muiden syödessä Emmiliini istuskeli sitterissä ja jutteli ja pärryytteli omiaan. Aikuisille oli tarjolla se perinteinen eka ruoka ”vieraille” täällä = poron paistikäristys, puikulamuusi, sokeripuolukoita, suolakurkkuja ja sinihomejuustomurua sekä jälkkäriksi leipäjuustoa kermassa, uunissa paistettuna, hillojen kera. Parempaan en pysty. 🙂

Ruoan jälkeen me saimme E:n kanssa sitten keskenään höpötellä ja tutustua taas vähän enemmän toisiimme. Jo tämänkin takia tänne kannatti vielä jäädä.

 

Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Kaamoksen värejä ja valoja

Tänäkin vuonna päivät tuntuvat kuluvan mahdottoman nopeasti. Tänään kyllä päivä, tai paremminkin hereilläoloaika on pari, kolme tuntia tavallista lyhempi. Heräsimme yhdeksältä, normaanlin kuuden tai seitsemän sijaan! Nyt on univajeet mennyttä!

Mutta ei yhdeksältäkään vielä ihan valoisaa ollut, – sininen hetki vielä kun purolle menin kuun lempeäksi käynyttä loimotusta kuvaamaan.

Toisin kuin kesällä ja pitkälle syksyyn en tänään purossa aamu-unia kasvoista pessyt, en vaikka puro on pulahduspaikallamme sula vielä näillä pakkasillakin. Oli kuitenkin sen verran kylmää, ja lumistakin.

Pakkanen ei koko päivänä ole ollut ´kuin´ korkeintaan -25 C vaikka pitkin Suomea pakkaslukemat ovat olleet reilustikin yli kolmenkymmenen asteen. Mittarin lukema täällä tänään ei kyllä kerro ihan koko totuutta, sillä tunturissa, esim. Kaunispään rinteillä ja Magneettimäen parkkiksella tuuli oli kertakaikkisen pureva, jäätävä, melkein kipua tuottava.  Siitä huolimatta on siis ulkoiltukin, minä en kovinkaan kauaa, Pehtoori enemmänkin.

Mutta minä ulkoilin eilen illalla. Jo seitsemän jälkeen oli pihalla melkoinen valoshow.

Tuli mieleen tuossa mökkitiellä kulkiessa olla kiitollinen siitä, että se yli vuoden kestänyt kunnan viemäröintiremppa, joka rikkoi maisemaa ja toi tielle isot keltaiset kaivurit, kiviröykkiöt, kaadetut puut etc. on nyt ohi. Ja lumi peittää pintaan jääneet jäljet, joten on luonto taas lähellä, hiljainen ja kaunis.

Tänäänkin taivaalla oli paljon hienoja värejä, valoilmiöitä, pieni auringon huippukin näkyi. Vielä ei voi todeta kaamoksen eli polaariyön loppuneen, koska auringon keskipisteen pitää näkyä horisontin yläpuolella, jotta polaariyön eli kaamoksen katsotaan päättyneen.

Tummensin kuvaa tarkoituksella, että valoilmiö näkyy. [Oikeassa nurkassa on lentokoneen tiivistymisjuova.]

Tummensin kuvaa tarkoituksella, että valoilmiö näkyy. [Oikeassa nurkassa on lentokoneen tiivistymisjuova.]

Päivän kuvauskierrokselta lisää kuvia sitten huomenissa.

Ja huomenna tänne tulee rakas valoilmiö! Emmiliinin eka mökkireissu!

Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini

Mökkiläiset taas turisteilemassa

Joulunakin vietimme vähän kuin päivän etuajassa, niin nyt sitten tänään myös vuodenvaihdetta. Tänään on ollut juhlapäivä Hangasojalla. Uudenvuoden aatonaattona olimme kaikki neljä levänneet vallan hyvin, ja pimeässä, kuun valaisemassa aamussa istahdimme brunssipöytään yhdeksän aikaan.

Kun pimeys vaihtui hämäräksi, mutta pakkasta oli edelleen aika paljon (- 21 C) lähdimme autolla Saariselkä-Ivalo -kiertoajelulle. Ivaloon oli kauppa-asioitakin: Kuukkelin valikoimat ja hinnat eivät ole ihan toiveidemme ja tottumustemme mukaiset, joten reilun viikon oleskelun aikana on hyvä ainakin kerran käydä hakemassa pari kassillista ruokaa Ivalosta.

Sehän on tapana että turistit ohjataan ja opastetaan paikallisiin merkittäviin kauppakeskuksiin tai paikallisiin putiikkeihin, joten olihan se ystäville Ivalon X-piste näytettävä. Ja kyllä hekin olivat vaikuttuneita kaupan erinomaisesta järjestyksestä ja monipuolisesta valikoimasta – vaikka islantilaislangat eivät olekaan heille mikään must-juttu. Minäkin ostin tänään vain kaksi kerää – ehkä parit pipot neulon tälle talvelle. Ja sitten kaikkea huushollitarvetta, nippeliä ja narua.

Kiertelimme vähän keskustassa, käytiin katsomassa ortodoksikirkko, joka ei tänäänkään, tietenkään, ollut auki. Ehkä joskus onnistun oikeaan aikaan paikalle. Kylän keskustassa on  ”Tehdään yhdessä joulu” -installaatio, joka lienee koottu maitopurkkeihin jäädytetystä värjätystä vedestä ja sitten siten syntyneistä ”tiilistä” koottu valaistuksi seinäksi nähtiin myös.

Paluumatkalla oli ajatus mennä Kaunispään Huipulle kahville tai kaakaolle ja katselemaan valoa joka etelässä näytti paistavan. Enää ei mene kuin reilu viikko ja aurinko kapuaa jo horisontin yläpuolelle. Kuva puoli kahden aikoihin, valoa ja pakkasta on. Ja laskettelijoitakin aika paljon. Ja Huippu täynnä lounastajia, lämmittelijöitä, kahvittelijoita, — suosiolla päätimmekin ajella mökille, jossa nautimme kahvit ja vain vähän suolaista – olisihan jo pian päivällisen aika, joten ei mitään kunnon lounasta tänään.

Pöytävaraus oli saatu viideksi. Fienoon siis. Pizzaa ja muuta italialaista hyvää, menneiden muistelua.

Mökille palattua emme pelanneetkaan mitään, vaan katselimme vanhoja kuvia meidän yhteisiltä reissuilta ja yhteisistä juhlista. Muistikuvia. Muistoja ja kuvia, ja paljon jo unohdettua.

Olipa hyvä päivä.

Mökkielämää Ruoka ja viini

Perinteistä – ja uutta

Monesko vuodenvaihde, että ollaan tutulla porukalla Hangasojan varressa? – Viides vai seitsemäs, tai jotain sinne päin?

Me saatiin meidän ystävät, jotka ovat vakityypppejä täällä näin vuodenvaihteessa, tänne. Ei ollut tällä kertaa mikään itsestäänselvyys, että tulevat/voivat lähteä, joten sitäkin iloisempia oltiin, että tulivat.

Pidennetyn viikonlopun ohjelmassa on ulkoilua ja syömistä, toki myös viinejä ruoan kanssa. Tänään vain vähän sellainen iltapala-tyylinen sapuska, pinaatti-fetapannaria vähän juhlallisemmaksi, lappilaisemmaksi, tein tarjoilemalla sen ohessa savuporoa.

Mutta erityismaininnan ansaitsee juustotarjotin, jonka kokosin Vävyltä saamastani lahjasta. Rolling Cheese  Helsingin Museokadulla on juustokauppa, josta voi tilata juustoja ja muita herkkuja muuallekin Suomeen, ja niihän kaupan antimiin tutustunut J. oli tehnyt. Tilasi pikkukassillisen niitä joululahjaksi, ja minä jatkoroudasin ne tänne tätä iltaa varten.

Sekä Beola että Pecorino olivat erinomaisia, mutta La Tur! Olin lukenut siitä yhden sun toisen ruokatutun sometililtä, ja nyt pääsimme sen testaamaan. Sitä kuvaillaan ”juustomaiseksi jäätelöksi” ja sellaista se todella oli.  Voikohan olla mahdollista, että juustot maistuivat ihan erityisen hyvälle niitä arvostavien seurassa, ja juuri siksi, että juuri näiden ystävien kanssa niitä juuri tänään testasimme? – Olen aika varma, että juuri niin se on.

[Lienettekö koskaan nähneet kuvaa meidän rantasaunasta? 🙂
– Täällä blogissakin niitä on kymmeniä.
Tässä tämänpäiväinen.
Ja löylyt!! Elämän suuria pieniä iloja.]

Syömisestä puheenollen; onneksi oli kunnon hiihtolenkki takana. Vellinsärpimälle ei ollutkaan latua, oli tyydyttävä Luttotuvan  hengähdyspaikkaan. Ja siellä kyllä kaksikin syytä hengittää keskittyneesti. Tiedän, että on ikävää tällaisia kirjoitella kertomatta syytä, mutta nyt ei vain voi.

Kaikesta huolimatta ja joka tapauksessa Lapin luonto!!  [Luttotuvan sillalla]  Huomiselta retkeltä varmaan paljon lisää kuvia…

Mökkielämää Valokuvaus

Täydenkuun aikaan kirjoja ja turisteja

Täysikuu

Uni loppui, lopullisesti ennen seitsemää: jatkoin siitä, mihin illalla jäin. Tarpeeksi vaatetta, monta kerrosta, vinkkelit jalkaan ja ulos. Eihän se täysikuu ollut yön aikana mihinkään hävinnyt, päinvastoin näkyi vähän selvemmin kuin illalla, jolloin pilviverho oli paksumpi.

Nyt mökkipiha oli kuin satumetsä. Meidän uusi nili ja sen vieressä korkealle nouseva (15 – 20 metriä?) aihki, meidän valaistu voimapuu, olivat vaikuttava pari tummaa taivasta vasten. Talven ihmemaa, jossa ihan ilman Eepin avustusta näin tonttuja palaamassa etelän jouluretkiltään. Tai oliko metsän katveessa sittenkin vain meidän mökkitienoon omia maahisia? –  Pehtoori ei näitä minun arvelujani kommentoi.

Kirjojen parissa – uusi haaste ja ladullakin 

Tänään keskipäivällä julkaistiin lukuhaaste vuodelle 2024: viisikymmentä kirjaa ensi vuonna luettavaksi. Tämä on nyt neljäs vuosi, kun aion osallistua. Ja nytkin, kuten viime vuonnakin, aion himmailla, hissuksiin edetä, enkä suorittamalla suorita. Ei väliä, vaikken pääsiäiseksi saisi valmiiksi. Toivottavasti tällä kertaa onnistun tässä aikeessa – kolmena edellisenä vuonna viimeistään vappuna on kaikki haasteen 50 kohtaa tullut täytettyä. Jos laittaisinkin itselle haasteen, että ennen juhannusta EI SAA olla valmis?

Edellisten vuosien haastevastaukset ja jonkinlaiset kommentit (edes tähdet) niistä on täällä: 2021, 2022, 2023
Viiden Bookbeat-vuoteni aikana olen kuunnellut liki 600 kirjaa. Tämä kulunut vuosi on – yllättäen – ollut kaikkein ”runsaskirjaisin” (140 kirjaa), varsinkin kun näiden lisäksi on vielä ”oikeita” paperikirjojakin, ja aika paljon leikki-ikäisen kirjoja. 🙂

Ja milloinhan olen viimeksi tehnyt ”Luettua”-postauksen? Joskus elo-syyskuussa? No sen jälkeen olen sentään edes maininnut joistakin vahvimmin vaikuttaneista (Jeninin aamut, Minne katosi Antti Järvi?, Annikin sota ja rauha, Neuloosi, Oi niitä autoja (Jake Nymanin mainio opus, jonka ostin joululahjaksi sekä Pehtoorille että sisaren miehelle) … monista muistakin hienoista kirjoista olisi täällä mainittava, muutama suositus esiin nostettava.  Ehkäpä tulevina pakkaspäivinä sen teenkin. Jos vaikka tarvitset kirjasuosituksia tätä uutta haastetta varten?

Tänään iltapäivällä, Sivakkaojan – Kakslauttasen ladulla, kuuntelin loppuun eilen aloittamani Sirpa Kähkösen ”36 uurnaa”. Se sopisi ensi vuoden haasteessa vaikka kohtaan  ”37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita”. Minä vain en voi käyttää, kun tänään jo luin loppuun. Viime tai toissa vuonna näinä vuodenvaihteen viikkoina en ehkä olisi pystynyt tätä lukemaan. Nytkin se oli hyvin vahva kokemus, nuorempana tämän olisi varmaan kokenut toisin. Kirja on kamala, se on hieno, raastava, ymmärtävä, ymmärtämään auttava, huikean hienoa ja vahvaa kieltä, murretta käytetty vahvasti, viisas, vahvasti osa Suomen historiaa, helpottavakin, erilainen sukupolviromaani, autobiografia. Viimeistään nyt Sirpa Kähkönen on Finlandiansa ansainnut.

Saariselän turisteista 

Ensinnäkin Hangasojan varressa on kovin harvassa mökissä valoja, mutta kylillä Kuukkelissa käydessä tuntui aasialaisia, varsinkin japanilaisia, olevan ihan tungokseen asti. Ja olen ennenkin tätä ihmetellyt: miten japanilaiset, jotka tulevat miljoonakaupungeistaan tänne Lapin suht pieneen tunturikohteeseen, ovat tientukkona, hölmistyneinä ja jämähtäneinä hyllyjen ja varsinkin hevi-vaakojen edessä ja ääressä. Tokion suurimmilla metroasemilla miljoonat päivittäiset matkustajat soljuvat sujuvasti eri linjojen välillä mutta Kuukkelin muutaman sadan neliön kaupassa tai talvikävelyreiteillä tunturissa he tukkivat kaikkien kulkuväylät! 😀

Meillä oli sitten läheisempikin kohtaaminen parin hollantilaisen nuorehkon naisen kanssa. Oltiin vasta menossa autolla kauppaan ja juuri kun oltiin kääntymässä Hangasojantieltä kohti pohjoista, hoksattiin pari naista seisomassa lumipenkan päällä ja viittoilevan meitä pysähtymään. He kyselivät reittiä porotilalle: ”Mistähän löytyisi ”reindeer farm” , pitäisi olla ihan tässä lähellä”.

Selittivät kävelleensä jo kolme tuntia, ja totta puhuen, olivat kyllä jo aika punaposkisia ja väsyneen näköisiä, luonnollisesti avopäin huolimatta kymmenen asteen pakkasesta, mutta niinhän ”kaikki” muutkin ulkomaalaiset täällä ovat. Kännykästä näyttivät olevansa menossa Aholammentien päässä olevalle farmille, ja sinnehän on matkaa: ensin nelostietä jokunen kilometri etelään ja sitten metsätietä kolme-neljä kilometriä keskelle ei-mitään. Sitä paitsi hämärä oli vaihtumassa umpipimeäksi. Päätettiin viedä heidät. Kun hoksasivat matkalla, kuinka pitkästi sinne vielä oli matkaa, ihmettelivät kovasti, että noin vain heidät vietiin perille. Onneksi farmilla näytti olevan sekä poroja että porukkaa, joten jätimme tyytyväiset turistit kohteeseen. 🙂

Joulu Mökkielämää

Tapaninajelulla pohjoiseen

Tapaninajelulle lähdettiin vasta aamukymmeneltä: Emmiliinin kanssa vielä nähtiin, joten ei maltettu aiemmin matkaan suoriutua – ei, vaikka melkein kaikki oli jo eilen iltasella pakattu.

Ajokeli enimmäkseen hyvä, pari kertaa joku lumisadekuuro sattui kohdalle. Ei rekkoja, eikä muutenkaan paljon liikennettä. Melkein kolmen kuukauden poissaolon jälkeen oli taas niin hyvä tulla tänne.

Loppuvuosi mökkielämää. Ehkä saamme – perinteisesti – ystävät uudeksivuodeksi seuraksemme ja vuodenvaihteen jälkeen sitten Emmiliini ja luonnollisesti myös vanhempansa tulevat tänne. Tytär oli suunnilleen puolivuotias kun ensimmäistä kertaa oli näissä mökkimaisemissa, ja haluaa nyt tuoda oman tyttärensä tänne: Lapin kävijäksi totutetaan varhain. 🙂

On pikkupakkanen, hiljaista, valkoista, kuu melkein täysi. Vähän tehtiin jo lumitöitä, asettauduttiin, ”talviasetukset” kuntoon. Hiihtämään en illan syvänsinisessä pimeydessä enää lähtenyt, eikä rantasaunaakaan lämmitetty, – kynttilöitä ja tonttuja vielä laittelin esille.

 Ja kukas meidän uutukaisen nilin nurkalle olikaan kavunnut: tiesin, että Tomafoi viihtyisi sen suojassa.

Historiaa Lappi Mökkielämää Muistikuvia

Iiskonlompolo

Viime viikonloppuna sekä täällä blogissa että Saariselkä-FB-ryhmässä julkaisemaani kalenteriarvontaan saivat osallistua kaikki: ei väliä, tiesikö lammen oikean nimen vai ei, pelkkä kommentointi toi osallistumisen arvontaan.

Vastauksissa (joita tuli yhteensä yli puolensataa!) esitettiin Pessinlampea, Luulampea, Kelolampea, Rönkönlampea, lampea Aurora-polun alussa, varrella tai lopussa, olikohan siellä Kuukkelilampikin arvuuteltuna oikeaksi vaihtoehdoksi,  – ja myös Iiskonlampi oli mainittu useissa kommenteissa.

Kyseessä tosiaan on Iiskonlampi.

Ja voittaja on: Sanna Kolehmainen, jolle tieto voitosta on jo mennyt.

Näissäkin kuvissa, lammen eri rannoilta, tämä Saariselän keskustassa oleva, Aurora-polulle näkyvä, lampi tosiaan on. Se on Kummituskämpän ja Kelotuvan ”takana”. Kelo-oja lähtee Kelolammesta, juuri siitä, jossa kesällä on uimaranta,  ja se kulkee kylätien sivuitse ja laskee Luttojokeen. Ja Luttojokeen laskee myös puro Iisakinlompolosta.

Iiskonlompolon rannalla on Lapland Safariksen Aurora Cabin , tulistelupaikka ja kotarakennelmia.

Lompolo-sanalla tarkoitetaan järvimäistä suvantoa joen varrella ja sanaa käytetään erityisesti Peräpohjolan murteissa. Paljonhan lompoloita on pitkin Lappia, ja Lompolo onkin lainasana (pohjois)saamen luobbal-sanasta.

Iisko on saamelainen miehen nimi ja tällä hetkellä se on 39 suomalaismiehellä etunimenä. Nimen etymologia on Iisak/Iisakki-nimessä. JOS Iiskonlompolo pitäisi kääntää suomeksi, se olisi sitten Iisakinlampi.

Kuva Iiskonlompolosta on tämän vuoden (2023) Saariselkä-kalenterissa lokakuun kuvana. Ja sitä varten vasta viime vuonna itsekin otin selvää tutun lammen nimestä. Liskolammeksi sitä yksi informantti väitti, – jostain matkailuun liittyvästä riitajutusta olisi ollut kyse, ja sukunimestä olisi väännetty ”haukkumanimi” lammelle. Mutta kuulostaa kyllä vähintäänkin urbaanilta legendalta. Tuo Iiskon lompolo on paljon uskottavampi. Pyyntikulttuurissa vesistöjä ja pyyntipaikkoja nimettiin hyvinkin tavallisesti paikan nautinnasta vastaavan mukaan. Esihistoriallisena aikana (ja toki myöhemminkin) suku, perhe tai kotakunta pyyntikauden eleli omalla nautinta-alueellaan, jossa vaihtoi asuinpaikkaa kalastuksen ja metsästyksen tarpeiden mukaan. Kyse on siis myös jutaamisesta.

Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Onneksi syitä olla ulkona

Talvi on jo ihan lähellä, iltapäivällä melkein tuntui, kuinka se laskeutuu tänne meidän lintukotoon.

Hangasojan pulputus on vähän vaimeampaa, kohmeisempaa kuin vielä viikko sitten, pakkasasteita aamulla puolenkymmentä. Mutta aurinkoa! Aurinkoa oli aamupurollakin, – siellä mietin sitä ajatustani, toivettani avantouinnin aloittamisesta. Ja ratkaisu löytyi: ei ole minusta moiseen.

Mutta ulkoilemaan kyllä. Pitkälle iltapäivään olimme ulkona. Tunturissa, metsässä, purolla, pihapiirissä. Joskus kolmen jälkeen kun auringon lämpö taas hiipui, tuli sellainen tunne kuin penskana: en halua sisälle! Vähän  jo palelee ja väsyttääkin, mutta ei sisälle. Nälkähän se  nytkin keskeytti hyvät ulkoilut.

Lintukodosta puheenollen. Toissapäivänä kun lähdimme pihapiiristä, sattui kohdalle metso, jonka ”kaikki” = Pehtoori ja ”Lähes naapuri” ovat nähneet useinkin, minäkin kuullut, mutta nyt kohtasimme ensimmäistä kertaa. Minähän en mikään lintukuvaaja ole, mutta yritinpä kuitenkin.

Ja sitten kun edellisellä mökkireissulla ”Lähes naapurin” pihassa opin, miten kuukkelit saadaan pihapiiriin ja paikalleen kuvattaviksi, niin olen viikon varrella yrittänyt saada niitä linssin eteen …

Juju on se, että laittaa (suolatonta) koiranmakkaraa murusina hyvään kuvauslokaatioon. Ovat kyllä persoja moiselle herkulle. Aiemmin olen nähnyt kuukkeleita meidän notksipaikalla syömässä makkaraa kädestä ja varastelemassa pieniä parmesankeksejä tarjoiluastiasta, mutta nyt on menty ihan tarjoillen vain koiranmakkaraa.

Kerran kun patikkapolulla (Koiranjuomalammella muutama vuosi sitten) syötin kuukkeleita patikkaeväillä, tulin miettineeksi, että onkohan se kovasti epäeettistä, luonnon vastaista etc. Kyselimme sitten asiasta muutamilta lintuharrastajaystäviltä (biologeja, birdlife-aktiiveja, luonnonsuojelun ammattilaisia) ja he totesivat, että saa niitä ruokkia. Siispä nyt olen muutamina päivinä kattanut myös kuukkeleille, ei vain tiaisille ja oraville, einettä. Ja nähnyt melkoisia kerjäämisesityksiä.

Kyllä minä vielä opin näitäkin kuvaamaan. Tässä jo harjoituksen tuloksia.

 

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Lokakuun ikimuistoinen patikka

Jo aamu lupasi hyvää.

Aurinko näkyi monen päivän tauon jälkeen jo seitsemän jälkeen. Pakkasaamuun villaa ja muuta lämmin ylle, ja sitten kameran kanssa purolle. Huurteinen talven tulon tuntuinen aamu, mutta jotenkin lupaus hyvästä päivästä.

Tänään kummallisesti ”vapaapäivä”-olo, joten päätimme lähteä kunnon patikalle.

Lokakuussakin Saariselällä voi pakkasyön jälkeisessä maisemassa patikoida nauttien näkemästään ja liikkumisesta.

Tänään polku vei Iisakkipään huiputuksen kautta Pääsiäiskuruun (jonka laavu olikin purettu!), Pietarinvaaraa kiertäen Tammukkaojan vartta pitkin Vellinsärpimän tuvalle, sieltä Luttojoen vartta pitkin takaisin Saariselän keskustaan. Oikeastaan sellaisia maisemia, varsinkin loppuosaltaan, joita tulee talvella hiihdetyksi. Nyt ihan uusin silmin.

Kilometrejä melkein 20 ja paljon, paljon kauniita näkymiä, aurinkoa, pieniä ilahduttavia ennennäkemättömiä ja tuttuja yksityiskohtia … näimme vihreän kannon, koskikaran, jääkiteitä hiekassa, porot polullaan, muurahaisyhdyskunnan Luttojoen varressa (montako kekoa näet yhdessä kuvassa?! – niitä on siellä paljon!), kivisiä ja pehmeitä polkuja.

Taas kerran: täällä on hyvä!

Ja lopuksi vielä aurinko ja sen sivuauringot! Kamerani lauloi ja tein otoksista kansion.

Tervetuloa patikalle mukaan klikkaamalla  Tästä!

Mökkielämää

Koettua ja nautittua

[Artikkelikuva yllä, joku tuntematon lampi aika lähellä isoa pikitietä]

Aamupäivä kalsea, kylmä, kuutamoisen yön jälkeen vähän väsynytkin.

Aiottu patikkareitti vaihtui teemaan ”ajellaan nyt jonnekin, oisko uusia paikkoja, kunhan nyt ulkoillaan”. – Kuukkelilampi!

Eikös kuulostakin mukavalta kohteelta. Siellä se on Kuutuantien varressa, legendaarisen Lintu-Antin paikka, jossa hän paistoi lettuja ja teki kauniita lastulintuja, kuukkeleitahan ne olivat. Äitini kävi siellä useastikin, joskus kai hiihtäenkin (Saariselkä – Luttotupa – Kuukkelilampi), mutta ainakin ystävänsä kanssa ruska-aikana autolla.

Me on ajeltu tienviitan ohi vuosikymmeniä, ja Lintu-Antti on jo kai edesmennyt käsityöneuvoksen arvonkin saanut, mutta tänään ajateltiin ajella sinne  – autolla. Kerran ennen on fatbikeilla ajettu sen ohi Moitakurun autiotuvalle mennessä. Tai ajettu? – Mie talutin koko Palopään rakkaisen rinteen, ei ollut voimia, eikä sähköapuja! Sentään taluttaa jaksoin. Ja silloin pikku retkeltä aika hienoa kuviakin (mm. samasta kohtaa kuva kuin alla), Sää oli vähän eri kuin tänään!

Tänään ajelimme autolla Moitakurun tienoolla olevan husky-tilan läheiselle parkkipaikalle, aikeena kulkea Kuukkelilammen ympäri, kuvailla idylliseksi ajattelemaani maisemaa, nauttia hiljaisuudesta ja kohtaamattomuuksista. Mutta! Huskyfarmilla on varmasti sata koiraa, tai noh, ainakin kymmeniä ja taas  kymmeniä ja meteli ihan kamala.

Tämä lampi on husky-farmin vieressä, ei siis Kuukkelilampi.

Ja kaksi kertaa väistelimme tilan valjakoita: huskyt tarvitsevat liikuntaa, joten koirafarmareiden on sulan kelin aikana laitettava valjakko mönkkärin eteen ja eikun savisille teille, patikkapoluille ja moottorikelkkaurille ulkoiluttamaan ja treenauttamaan koiria. Ehkä meidän ulkoilu ei ollut ihan sitä, mitä olimme Kuukkelinlammen visiitiltä ajatelleet. Noh, ei kai siinä: nyt se on nähty, liki yhteen ääneen totesimme, ettei tarvitse enää siellä käydä.

Iltapäivällä mökkipihassa paljon viihtyisämpää, hiljaisempaa ja liikuntaakin saatiin järjestelyksi. Vielä vähän maisemointia viemärityömaan tienoilla ja muuta pientä puuhastelua. En olisi uskonut, että ihan lintukuvaajaksi minäkin heittäydyn (palaan kuvien kera asiaan). Välillä ripsutteli vettä, välillä paistoi, välillä melkein räntää. Ja sitten saunan ja sapuskan aika. Ja auringon.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Ne eivät puhu mitään eivätkä välitä kenestäkään. Ne vain kulkevat kulkemistaan ja heiluttavat tassujaan ja tuijottavat taivaanrantaan. Isä sanoo etteivät ne pääse koskaan sinne mihin ovat menossa ja kaipaavat aina johonkin…”            (Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)

Täällä me taas mökkimaisemisssa mennään jonnekin, – tällä kertaa ei kaivata mihinkään muualle, – toki kaivataan vaikka ketä.
Me ja hattivatit.
   ( = Pikkutorvijäkälät (Cladonia fimbriata))

 

 

Mökkielämää Niitä näitä Ruoka ja viini

Metsissä ja tuntureilla – ja ruokapöydässä

Ei aina voi paistaa. Tänään ei voinut.

Näin ollen päivän tarve metsässä kulkemiselle, tai ylipäätään liikkumiselle, tuli täytettyä aika vaatimattomasti.

Pehtoori puuhasteli koko päivän liiterissä ja teki puulaatikon/penkin uudelle patiolle, joten lähdin iltapäivällä sateen tauottua yksikseni kululle. Autolla ajelin ”lähtöpisteisiin”: Iisakkipään juurelle, Kutturantienvarteen Kultareitille ja vielä Laaniojan eli Piispanojan rannalle. Kiertelin ja kuvailin tuttuja paikkoja, eri valossa, eri vuodenaikana, kunhan vain kuljin. Ei vastaantulijoita, ei äänikirjoja, ei mitään muuta kuin metsä, purot, rakkarinteet, pehmeät polut, helppo olo.

Editoin tänään myös sunnuntaisen sumusateisen Kiilopään – Ahopään -patikan kuvia. Sumussa on jotain hyvin kuvauksellista.

Ja kurussa, jonka nimeä en vieläkään tiedä, ollessamme tuli joku valaistuminen: kuvassa on värit. Se oli kyllä hyvin viehättävä kuru sekin. Kuruissa jääkauden jäljet usein näkyvät jyhkeinä ja samalla myös kauniina, esim. kivilatomukselta näyttävä peruskallion pätkä. Tuollaiset ovat vaikuttavia, turvallisiakin – jotain pysyvää. Todella pysyvää.

Värit on myös ensimmäisen kuvan vähän kummallisissa pitkospuissa. Tuo ”rimpsu” on frisbeegolf-radan varrelta. Oikeastaan aika jännä. Onhan siinä saamelaisissa käsitöissä usein käytettyjä värejä, joten sittenkin sopii, minusta ainakin. Ja väriä on vielä mustikanvarvuissa: vastavaloon näyttää kuin olisi pieniä liekkejä. Kyllä täällä vielä pieniä ruskapisteitä siis on. Maaruskaa nimenomaan, ja Ivalossa oli vielä lehdet puissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Nyt kun ei ole paljonkaan tekemistä (kalenteriahan yms. kuvaprojekteja voisi kyllä tehdä, mutten läppärillä paljon viitsi, jälkeä joutuu sitten kuitenkin paikkomaan, joten olen satsaillut ruoanlaittoon. Pehtoori on kyllä saanut hyvin syödäkseen… Tietysti itsekin samalla. Mm. riimiporoa kahdella tavalla.

 

Persilja-pinjansiemen-karkea suola murskeeksi ja tiukasti poronfileen pintaan, sitten tiukka kelmutus ja pakkaseen. Noin tuntia ennen tarjoilua sulamaan jääkaappiin ja sitten ohuen ohuita siivuja. Yllä annoksessa rucolaa, hunajamelonia, sokeroituja puolukoita, vihreitä (Lidlin) tomaatteja ja maldon-suolahiutaleita. Tämä sunnuntainen oli parempi.

Huono ei ollut alla oleva tämänpäiväinenkään: riimiporon alle Kuukkelin rieskaa, voita, rucolaa, hunajamelonia, karpaloita, pinjansiemeniä.

Pääruokana rapeaksi paistettua siikaa, puikulaperunoita ja munakastiketta. Ja jälkkäriksi oli vielä sitä samaa lakkakakkua. Meneehän se näin mökkioloissa. 😀

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Maanantaiaamupäivän patikka

On talven tuntua. Mökillä – kohtuullisen matkan päässä Napapiiriltä pohjoiseen – niin kuuluu ollakin. Lokakuu on täällä jo lumikuukausi, se on jo talven alku. Niin sen kuuluukin olla, eikä se nyt niin kauheaa ole. Päinvastoin. Tänään, pakkasyön (- 4 C meillä alin) jälkeen aamusella oli tunturissa kirkasta ja kuulasta. Raikasta ja reipasta.

Pitkästä aikaa päätimme lähteä kohti Niilanpäätä. Tuntureiden huippujen lisäksi oli alempanakin mukavaa ja kaunista katseltavaa. Sekä riekkoja että riekonmarjoja. Polun reunoilla jääriitettä, oltiin ”rutskuilla” – kuinka moni tämän jutun tietääkään? – Oliko se niin, että vain oululaiset osaa olla rutskuilla? No me oltiin.

Ja nähtiin riekkoparvi. Niitä oli ainakin tusina patikkareitin sivupolulla. Ja onneksi minulla tele kamerassa, eihän 70 – 200 millinen mikään lintuobjektiivi ole, mutta nämä olivat niin rauhallisia, kesyjä pelottomia, että aika lähelle pääsin.

Tämä kanssapatikoija oli kertakaikkisen hauska. Teputteli pelotta vastaan, vakain askelin. Riekolla on tuollaiset karvajalat, ja punainen kaari silmän yläpuolella, kiiruna ei ole karvajalka. Olen vihdoin tämmöisenkin oppinut.

Riekkoja ja riekonmarjoja.

Patikalta palattua istahdimme toviksi puronrannalle, uudelle patiolle. Totesimme patikan hyväksi, ja puron solinan aina vain hyvää tekeväksi. Muistimme että on maanantai, – jotenkin se antoi päivään vielä lisää arvostettavaa. Siis että me voidaan olla täällä, tuosta vaan. Että voimme nauttia syksystä mökin pihapiirissä – eikä juuri nyt akuuttia huolta, ei tarvetta olla missään muualla.

Siinä ohessa lämmittelimme meidän luksussaunan. 😉 Rantasaunasta mie pulahdin puroon, kuten joka päivä kuluneen viikon aikana. Ja olihan se kylmää, ihan yhtä kylmää kuin nyt on pimeää, sysipimeää. On syksy. Takana pakkasyö. Liekö koskaan ennen olen kokenut + 3-asteista luonnonvettä. Tuskin. Silti mietin, että josko sittenkin kokeilisin Oulussakin avantouintia. En tiedä. Kuten sanottu, kylmää oli (noin minuutin sitä kokeilin). Kuitenkin jokin siinä kiehtoo.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, nyt takkatulen ääreen neulomaan. Elämä on.

Lappi Mökkielämää Muistikuvia Valokuvaus

Nili, arvonta ja sumusade

Lähtökohtaisesti sää näytti aamusella aika kalsealle. Sumuiselle, sateiselle tai ainakin sumusateiselle. Mutta me on jo monta päivää (to-pe-la) pyöritty lähinnä pihapiirissä, joten oli jo korkea aika päästä tunturiin, metsään, kulkemaan.

Meni kuitenkin melkein puolillepäivin ennenkuin sain arvonnan (ks. alla) laadituksi  ja sitä varten www-sivut päivitetyksi, ennen kuin pääsimme lähtemään. Ajeltiin Kiilopäälle, tai siis sen parkkipaikalle, ja uudelle reitille (ennen näkemättömän frisbeeradan läpi) kohti – Mariankurua! Taas! Nyt Kiilopäältä päin, eikä mökiltä kuten esim. hääpäivänä kuukausi sitten. Mariankuru on tämän kesä-syyskauden juttu.

EDIT 2.10. aamulla. Ei me oltu Mariankurulla, joka on kartassa ympyröidyllä alueella, vaan kohdassa, johon nuoli näyttää. Tietääkö joku tämän kurun nimeä? 

 

 

Tiedättekö, onkos siitä ollut puhettakin, että Pehtoorissa on sellainen juke-box -ominaisuus. Kun häneltä kysyy, miten se menikään se ”yl´ kasteisten vuorten… ” jota koulussa ja partiossa laulettiin, niin Pehtoori laulaa sen. Ainakin kerran ennenkin olen juuri tätä toivonut, ja laulun saanut kuulla. Niin tänäänkin.

Olipa mukava huiputus tänään, tänäänkin. Kuvat sitten huomenissa, tai tiistaina.

Nili – mökkipihassa uusi hieno juttu

Tälle päivälle lupasin kuvat meidän uudesta nilistä.

Niliaitta tai patsasaitta on pieni pylvään päähän nostettu pieni aitta, useimmiten ruoka-aitta. Niitä näkee vieläkin näillä leveysasteilla talojen pihoissa. Ja mökkien pihoissa, joissa niiden arvo ja käyttötarkoitus lienee ensisijaisesti olla tuomassa tunnelmaa, luoda aitoa lappilaisen miljöön tuntua.

Meidän mökkinaapurin (Nimiloppu) pihapiirissä on ollut niliaitta ”aina”, ja olen saanut luvan kanssa sitä kuvailla ja käyttää sekä joulukorteissa että kirjan (taka)kannessa.  Täällä blogissakin on siitä ollut usein kuvia, joko Tomafoin (meidän mökkikotitonttu) kanssa tai ilman. Joskus olen toivonut sellaista joululahjaksi tai jotain… Mies on sanonut, ettei osaa salvoa, ja homma unohtui. Sitten nilistä tulikin Pehtoorille itselleen ”hanke” = hän on etsinyt tekijää ja taitajaa. Ja viime syksynä sellaisen tapasi. Sodankyläläinen H., joka on ollut tuossa naapurimökin uudisrakennusta tekemässä, nilin meille teki. Ja pystytti.

Se on niin huolella tehty, se on kuin ”pihakoru”. Oulun seudulla tuollainen ei pihapiiriin sopisikaan, mutta täällä se on just hyvä. Meillä siitä ei tule ruokavarasto, paitsi ehkä jos on sulan aikaan enemmän porukkaa, niin voidaan käyttää ”kylmäkomerona” ja olen varma että muksujen kanssa me saamme sen mukaan tarinoihin ja tekemisiin, mutta on sille myös muukin funktio kuin ”pihapatsastelu”.

Siinä on auton lämpöpaikka ja tarvittaessa myös latauspiste. Ja hyvänen aika, kuinka paljon revinkään siitä riemua – varsinkin talviaikaan kuvaillessa.

 

Pehtoori suunnitteli niliin tunnelmavalaistuksenkin, ja parahiksi kolmen kuukauden lupausten ja hoputtelun jälkeen paikallinen sähkäri kävi viime keskiviikkona juuri ennen tänne tuloamme parin tunnin homman hoitamassa. 🙂

Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun meillä on kokemusta siitä, että lappilaiset eivät muka hoitaisi hommiaan ajallaan ja kunnolla. Sekä mökkirakentamisessa että pienemmissäkin hommissa, esim. juuri tämä nili, kaikki sovitut hommat ovat hoituneet ajallaan, siististi ja ammattitaidolla.

Ja varsinkin tämä nili.

Arvonta

Onhan siitä ollut monta kertaa jo puhetta, aietta ja uhkausta, että hiljalleen lopettelen kuvaushommat, tai ainakin lopettelen Muistikuvia-yritykseni toiminnan. Etten enää tienaa ja tilauksesta tee kuvauksia, kortteja, kalentereita. Että ihan vaan kuvailen omaksi ilokseni, oppiakseni ja toki kuvailen näitä päivittäisiä höpinöitäni kuvittamaan.

Uusia kortteja en ole tehnyt vuoteen, enkä enää tee Oulu-kalenteriakaan, mutta nyt tämän mökkioleilun aikana ja toissaviikolla kuvataulua Kiilopää-Luulampi-reitiltä asiakkaalle työstäessäni päätin, että sittenkin, vielä kerran.

Siis Saariselkä kuvissa vuodelle 2024 -seinäkalenterini on kuin onkin tekeillä.

Se valmistunee ja tulee myyntiin marraskuun vaihteessa.

Ja sitä voi jo ennakkotilata tästä osoitteesta

https://www.muistikuvia.fi/kortti-ja…/1996-2/

Kalenteri on palkintona myös arvonnassa. Miksetpä osallistuisi? – Täällä blogissa tai FB:n Saariselkä-ryhmässä.

Arvonta!

Kuka tietää missä tämä paikka on? Mikä sen nimi on?

Kuva eiliseltä (la 30.9.203) aamulta.

Kaikkien arvanneiden/tietäneiden kesken arvon yhden Saariselkä kuvissa 2024 -kalenterin. Ei tarvitse tietää, kunhan osallistut! 🙂
Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen.

Arvonta-aikaa on viikko ja se päättyy lauantaina 7.10.

Voittaja julkistetaan tällä sivulla sekä FB:ssa Saariselkä-ryhmässä, jossa on sama arvonta.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Kakkuja ja kohtaamisia

Ei ole ollut mitäänsanomaton lauantai. On ollut paljon mainittavaa.

Aloitetaan nyt vaikka kakusta. Ansaitsee maininnan. Tämän kakun pohjat tein mökkipakkaseen jo maaliskuussa, silloin kun oli se lumilinna, silloin kun oli taas paljon muutakin valmiina. Jäi kakku täyttämättä, jäi paljon muutakin väliin.

Nyt kun taas kerran olen tyhjentelemässä mökin kaappien varmuusvarastoja, tein tämän. Siis varmuusvarastokakku: puolivuotta vanhat pohjat pakkasesta, hieman överi mascarpone, erinomaisia pakastehilloja, vispikerma, joka ei ehkä ihan tuoreinta, väliin laskiaispullia varten hankittua mantelimassaa murusina, ja mitähän vielä. ”Tule hyvä kakku”. Ja tulihan siitä.

Pehtoori on juuri ja juuri saanut syödyksi ison vuoallisen kauraomppumössöä, jonka tein heti tänne tullessamme kotoa roudatuista omien omppupuiden ompuista. Takuuvarmasti sokeria ja voita, ja paljon hyvää makua. Totesimme, että Valion vaniljakastike on paras. Sittenkin. Jollei siis tee itse. En tehnyt, – joku roti se on mökkikokkailuissakin!.

Pikkuisen harmittaa, kun en hoksannut tarjota kakkua yllättäen pihapiiriin tulleelle seurueelle, joista yhdellä oli syntymäpäiväkin. Iltapäivällä – aamupäivän lyhyen patikkamme jälkeen –  Pehtoori oli pilkkomasa tuulenkaatoja ja kaivureiden jälkeisiä kaadettuja koivuja ja minä edelleen, vieläkin, taas toivoin ja yritin maisemoida runneltuja mökkitien reunoja, kun neljän hengen lenkkeilyporukka mökkitiellä …

Yksi heistä ”tunnusti” löytäneensä tämän blogini ja huomanneensa, että ollaan melkein mökkinaapureita. Ja olihan meillä paljon, todella paljon muutakin yhteistä. Hän on näillä kairoilla kolmannen polven mökkiläisiä, ja hänen isovanhempansa ja minun vanhempani olivat hyvinkin tuttuja. Isovanhempansa ja heidän sukunsa ovat minulle (ja toki Pehtoorillekin) tuttuja; Oulun onnikkaliikenne ja tämä mökkitienoo… Hyvinkin puolituntinen vierähti höpötellessä. Jatkanemme joskus toiste.

Olipa mukava kohtaaminen, enkä hoksannut kakkua tarjota. Mutta avioliittoneuvontaa, kuulemma  😀 Heh! Juuri tänään patikkapolun varrella olikin tällainen.

Tämä tapaaminen oli Tuulestatemmattua-blogin kannalta hauska: kolmas ”mökkinaapuri”, johon tutustuin blogin ansiosta. Lähinaapurit molemmin puolin on toki on tunnettu, ylisukupolvisestikin, mutta sitten on blogin kautta tullut uusia tuttavuuksia: ensinnäkin ”Lähes naapuri” tuosta yläjuoksulta, muutaman sadan metrin päästä, jonka kanssa on jo oltu useinkin tekemisissä.

Ja sitten aika uusi tuttavuus, kotipaikaltaan aika kaukainen, ihan Keski-Euroopasta asti 🙂 , mutta mökkisijainniltaan vain noin kilometrin päässä Ylä-Hangasojantienvarressa. Sitten tänään kolmas lähitienoon mökkiläinen, etelänpuolelta, Aho-ojan ja Hangasojan varresta, ihan meidän tattikankaiden huudeilta. Lapinhulluus geeneissä?  – Ehkäpä.

 

Kuukkelit ovat ruvenneet tyrkyiksi. Palaan niihin lähipäivinä. Ja huomenna: huomenna on tiedossa arvonta. Olen päättänyt tänään että teen – sittenkin – vielä Saariselkä-kalenterin. Arvonta liittyy siihen. Ja huomennea kerron – kuvin – meidän uudesta nilistä! Se on niin kaunis.

Mökkielämää Niitä näitä

Mökkipihakin on luonto :)

Sumuinen, tihkusateinen, aika toimelias päivä.

Maisemointihommat ja pihan siivous alkavat olla tehtynä. Mökkipiha nyt mieluisa. Tai noh, kunttaa voisin tilata muutaman sata neliötä mökkitien reunamille, mutta enpä sittenkään. Luotetaan siihen, että luonto korjaa, mitä kaivureiden jälkeen on mennyt rikki. Ja pihapiirissä kaikki on nyt hyvin, oikeastaan oikeinkin hyvin.

Välillä sadetta pidätellessä vähän astetta paremman sapuskan esivalmistelua. Voiko mökillä olla ”kotitöitä”? – Noh, jotain sellaista kuitenkin.

Takaisin pihalle, juuri parahiksi näin ja kuulin puolensadan hanhen kaakuttavan ohi, kaksi isoa komeaa auraa lensi ohi. Ja sitä olen ihmetellyt, että täällä kuuluu vielä linnunlaulua. Aamuin illoin. Ja lintulaudalla on ruuhkaa! Oravat ovat jossain?, mutta tavistinttejä ja lapintiaisia pyrähtelee aamuin iltapäivin ja kuukkeleita!

Palaan kuukkeleihin ja niiden kuvaukseen vielä tulevina päivinä.

Puronrantaan uuden pation lähelle vielä maisemointia, sinnekin. Ennallistaminen, tai rikotun luonnon korjaaminen, tekeminen ja touhuaminen ovat olleet mukavia. Varsinkin kun on ollut hiljaista ja rauhallista.

Niin rauhallista, että pitkähkö tepastelu puronvartta yläjuoksua kohti ja paluu kostean metsän kautta takaisin kestikin aika kauan. Rauhallisesti. Ja kuvaillen Hangasojan monimuotoista kulkua, pulputusta ja solinaa.

Ja sitten, kun on perjantai, ja muutenkin. Syötiin hyvin ja aika pitkään.

Vain elämää.  Elämä on. Ja Ellinoorasta pidän entistä enemmän.

Mökkielämää

Inarilaisia?

Eihän se taaskaan mennyt niin kuin oli suunniteltu.

Suunnitelmissa ei ollut käydä Ivalossa, ei (vielä) tarvetta rautakauppaan tai muihinkaan kauppoihin. Muttaku. Pehtoori oli valvonut suunnilleen koko yön, koska hammassärky. Ihan hirmunen hammassärky. Mökin lääkekaapin buranat ja panadolit oli napsinut ”kuin karkkia”, totesi itse. Pakastimesta oli  löytänyt mun kylmägeelit (olkapää, you know), ja tasan aamukahdeksalta alkoi soitella Ivalon hammaslääkäreille. Ja heti kerralla tärppäsi: yhdeltä aika.

Katsoin parhaaksi tuon särkylääkecocktailin jälkeen ja jääpakkauksen pitelemisen vuoksi lähteä sairaskuljettajaksi. Ja samalla hakemaan multaa yms. ja käymään sitten kaupassakin, – eipähän tarvi erikseen ensi viikolla lähteä sinne ajelemaan.

[Ivalojoki täysin tyven]

Ivalon hammaslääkäriä meidän mökkikunnasta kukaan ei ole tainnut aiemmin tarvitakaan. Puolentunnin ajomatkan aikana kertailtiin mitä kaikkia lääkärikokemuksia on ollut ja mitä muita kunnan tarjoamia palveluja on tullut vuosikymmenten varrella käytettyä.

Vähän surkuhupaisia piirteitäkin niissä on: joskus 1970-1980-vaihteen molemmin puolin Pehtoori kaatui laskettelurinteessä pahasti, niin pahasti, että Ivalon TK:een ajeltiin. Lääkäri ei kuvannut jalkaa, mutta aikoi kipsata sen nilkasta nivusiin asti. Pehtoori ei suostunut, kävi kotiin palattua Oulussa kuvauttamassa jalan, – ei todellakaan kokojalkakipsin tarvetta. Samoihin aikoihin myös veljeni kaatui rinteessä, ja Ivalon TK:ssa todettiin, ettei olkapäässä pahempia vaurioita, ”ehkä venähtänyt ja kannattaa käydä sitten Oulussa kuvauttamassa”. No olihan se solisluu sitten kuitenkin murtunut.

Hyviäkin kokemuksia samaisesta TK:sta syksyltä 1993. Mie olin lasten kanssa (Tyär 4 v. ja Juniori 2½ v.) kanssa keskenään mökillä. Niksautin selkäni pedatessa vuodesohvaa (miksi ihmeessä se piti päiviksi mukata pedata?), ja niksautin selän tosi pahasti. Eihän silloin ollut mitään kännyköitä, eikä lähimökeissäkään ketään…  Siispä kulautin lasten Panadolia ainakin kolminkertaisen annoksen, ja jollain ilveellä sain pojankin nostetuksi turvaistuimeen, ja ajelimme Ivaloon.

Kaiken kukkuraksi elettiin aikaa, jolloin pojalla oli korvatulehdusrumban vuoksi kohtuullinen valkotakkikammo, ja mietin kovasti, miten selviäisimme terveyskeskukseen menosta. Niinpä päätin ajaa suoraan TK:n pääoven eteen parkkiin, onnistuin nousemaan ratista ja jätin lapset autoon ja jo ovella vastaan tuli sairaanhoitaja/vastaaottoapulainen tms. ja selitin tilanteen. Tämä enkelihoitaja johdatti lapset aulan leikkipaikalle, järjesti minut lääkärin vastaanotolle (kortisonipiikki selkään sekä kipuvoidetta ja tablettia veden kera). Tauottelimme tovin leikkipaikalla ja olin taas toimintakuntoinen. Ivalon TK on sen jälkeen ollut minulle ison kiitoksen paikka aina ohi ajellessa.

Tuli tuolloin muuten mieleen, että olikohan ihan järkevää olla muksujen kanssa keskenään viettämässä ruskalomaa aika lailla syrjästä kaikesta. No oli meillä ihan mukava – ja ikimuistoinen – reissu. Pehtoorikin liittyi seuraan viikonloppuna, ja oli sitten kotimatkalla kuskina, eihän se mun naksahtanut selkäni ihan noin vain ollut tervehtynyt.

Ivalon terveyspalveluita Tyärkin on myöhemmin käyttänyt: koronatestaus ensimmäisenä koronasyksynä, äitiysneuvola viime tammikuussa, vauvaultraan etätyöläiset ajelivat Rovaniemelle. Ivalon poliisilaitokselta etätyöläiset/opiselijat hakivat passit ennen meidän Lombardian reissua ja Ivalon kappalainen vihki heidät Saariselään kappelissa toissakesänä. He sekä minä olemme käyttäneet Ivalon kirjastoa ja sen kopiointipalveluja tehdessä kirjoitus- ja opiskeluhommia mökillä.

Mökkikunnan palveluita on tullut koko porukan voimin käytetyksi. Inari on siis melkein kakkoskotikunta. 🙂

Mökkielämää

Paluu pohjoiseen

Matka pohjoiseen. Se kulkee aina kevyemmin, nopeammin, iloisempana kuin paluu etelään, helpompaa on mennä kuin lähteä pois. Pohjoiseen ajellaan  ylös, odotuksen jälkeen rajalliseksi ajaksi mökille, alas ajetaan arkeen, takaisin tuttuakin tavallisempaan, – kotiin. Menomatkalla auton radiossa soi monia lempparibiisejä, juontajat ovat hauskoja, uutisetkin poikkeuksellisen positiivisia. Palatessa eivät: eivät biisit, eivät juontajat, eivät uutiset. Eivät kuulosta hyville.

Mökille meno on vähän sellainen hiljainen siirtyminen, mieli hiipuu hiljalleen mökkimoodiin, liukuminen alkaa jo pakatessa, kotona ruokia etukäteen tehdessä ja kaupasta hakiessa, mutta toisin päin on erilaista. Mökiltä lähtö on äkillinen repäisy, oven läimäytys kiinni, puhumattomuus jatkuu pitkälle mennessä kohti  etelää. Lähtöpäivän aamuna autoon istahtaessa on jo luopumista, ei useinkaan kohtaamisen odottamista kuten menomatkalle lähtiessä.

Nyt ollaan hiljaisella Hangasojalla.

Olimme jo alkuiltapäivästä, pienen hetken matkalla säikähdys, mutta sitten taas valoisin mielin. Napapiirin jälkeen sumuinen sää vaihtui auringoksi, ja ruska hehkui vielä, ainakin paikka paikoin. Liki koboltinsininen taivas, kurpitsanväriset koivut, sitruunankeltaiset haavat ja musta asfaltti. Ei huono.

Mietimme, ollaanko koskaan ennen näin lyhyen poissaolon jälkeen palattu mökille. Elo-syyskuun vaihteessa lähdettiin täältä, ja nyt alle neljän viikon jälkeen palaamme. Nyt näin. Onni on, kun tällainen on mahdollista. Tätä ennen ja pian tämän jälkeen Järvenpää.

Illan hämärtymiseen ja yhtäkkiseen viilenemiseen asti touhuttiin pihalla, purolla (uppotukki on selätetty!) ja ihan erityisesti maisemoiden sitä sotkua, jonka vesijohto-viemäröintiporukka on mökkitienvarteen tehnyt ja jättänyt. Onneksi myös kääntöpaikan kaksi aihkia – oikeastaan vain ne – ovat ylväästi säilyttäneet asemansa. Nuotiossa poltettiin  kauniit katajat, jotka ovat kaivureiden jälkeen mennyttä, sekä paljon myrskyn jälkeistä roskaa tontilta.

Mutta eipä siinä mitään, nyt on rauha palannut tänne. Ei ole kaivureita, ei sisälle asti kuuluvaa meteliä, ei työmiehiä töissään pihapiirissä ja mökkitiellä. Homma on tehty ja ohi. Purossa on vettä kuin keväisin, viime viikon lumisateen sulamisvedet näkyvät maastossa ja purossa.

Nyt on hyvä. Ainahan täällä, – nyt vielä parempi kuin viimeksi.

 

Mökkielämää

Mökiltä palattua, mökkiä sisustettua

Olemme kotona. Koti tuntuu taas isolta, ja nyt illan tultua melko hämärältä Lapin valoisten iltojen jälkeen.

Kotimatkalla 

Oli tultava. Mutta on hyviäkin syitä sille: huomenaamulla kahdeksalta muksut ovat täällä brunssilla. Emme siis tulleet turhaan.

Ja mökille pääsee uudelleen, – aika piankin. Ehkä. Toivottavasti.

Matka sujui nopeasti, huolimatta siitä, etten ajanut kilometriäkään. Kemiin asti satoi, minun mielestäni niinkin paljon, että oli vesiliirron uhkakin, semminkin kun meillä oli peräkärry. Ihan suosiolla ja mielelläni annoin Pehtoorin ajella. Tavallisesti en osuudestani luovu; minusta on mukava ajaa. Mukavaa juuri silloin kun ei ole vesiliirron uhkaa, eikä peräkärryä.

Matkan aikana vähän perkasin kuvia – läppärillä autossa se ei ole ehkä ergonomisesti, ei valon kannalta, ei nettiyhteyksien, eikä minkään muunkaan kannalta erityisen tuloksellista, mutta kuitenkin. (BTW: ergonomiasta puheenollen. Kun pysähdyimme Peuran Essolla, tai mikä se nykyään onkaan, lounasleiville, oli aika surkuhupaisaa kuinka molemmilla kesti autosta noustessa aikamoinen tovi ennen kuin kulku oli suoraselkäistä ja ennen kuin jalat toimivat odotusten mukaisesti. Viikon, parin kanniskelu, kyykkiminen, lapiointi, kankeaminen, kapuaminen, laskeutuminen ja venyttelemätön elämä jättävät jälkensä …

Mökin sisustusjuttuja 

Menneillä viikoilla mökillä – uuden pation rakentelun ja ”sisustamisen” lisäksi – laittelin mökkiin ja pihapiiriin muutamia uusia, pieniä juttuja.

Kynttilät ovat mökillä tärkeitä. Olen kyllä jo usein vannonut, etten koskaan, ikinä, milloinkaan hanki sinne yhtäkään lyhtyä, tuikkua, kynttiläjalkaa. Mutta. Tilasinpa uudesta nettisisustuskaupasta (piaolsbo.com) tuollaisen klassisen kynttiläjalan. Vastaavia messinkisiä, reissuilta antiikkikaupoista olen ostanut [lue: Rooma x 3] kotiin, mutta nyt mökillä on tällainen vähän tukevampi. Perfetto, tai ehkä parempi ilmaus: Jo vain!

 

Jo aiemmin Tobias ja Tua (Puutarhurinmajasta) ovat kotiutuneet mökille. Nyt ne viihtyivät Myötätuulen terassilla ilta-auringossa. Ja huom. ohessa yksi monista ”jäkälä-installaatioistani”. Kaikissa niissä on joku akryyliväreillä maalaamistani kivistä. Kivistä maalattuina on Mörönpoikasen lisäksi myös saunatonttuja, leppäkerttuja, sopuleita, hiiriä. Kaikkea sitä huvittikin patikoinnin ja piharemppojen ohessa … Ehkä minä vielä kehityn. 😀

Monenlaista kokeilin… Postausten artikkelikuvissa näitä on jo näkynytkin.

Ja sitten vielä viimeiseksi yksi uusi juttu. Tuo punainen, nelikanttinen maljakko, jossa on kuivattuja tupasvilloja. Se on ihan uusi. Tai siis meillä uusi.

Tosiasiassa se on 1800-luvulta, ehkä jopa sen alkupuolelta. Mökillä on monia pieniä, punaisia yksityiskohtia, pyyhkeitä, kynttilöitä, mattoja, laseja ja nyt tämä!

Se sattui silmääni kun juuri ennen mökille lähtöä sain vihdoin myytyä vihoviimeisen äidin kuolinpesään jääneistä tauluista. Vein taulun antiikkikauppiaalle, jonka kanssa jäimme juttelemaan hänen varastonsa aarteista, sinnittelin monen kirjan kanssa, enkä ostanut, moni lasiesine kiinnosti ja tämän (sekä yhden vihreän maljakon kotiin) sitten ostin. Oli vain ostettava. Enkä kadu. Varsinkin kun tuolla punaisella nelikulmaisella, melkein kuutiolla, on tarina, joka liittyy opettajaani/kolleegaani yliopistolla. Ja esine on kaunis. Mökille just hyvä.

 

Lappi Mökkielämää

Elo-syyskuussa Lappiin

Kesän loppu. Tänäänkö se on? – Elokuun viimeinen, joten olihan se ihan sen takia, että tulee vielä käytyä uimassa, mökin rantasauna lämmitettävä. Ja nyt on sitten tämän kesän uinnit uitu! Olen siis tänäänkin pulahtunut puroon.

Vaikka tänään puron reunoja perkasin ja pohjaa taas kerran vähän ruoppasin ja puhdistelin, niin ei siinä sentään ihan altaan mittaa voi uida. Pehtoori toki kyllä kehotti uimaan rannan suuntaisesti – ´ettei nyt vaan sattuis mitään´. En edes kolaroinut tammukoiden kanssa. Niitä siinä tänään oli monia, ja aika isoja (viistoistasenttisiä?) vielä. Mutta olipa mukava. Elokuussa on.

Tässä elämänvaiheessa, tässä iässä, vuosikymmeniä Lapissa kulkeneena pidän kaikkein eniten juuri tästä vuodenajasta näillä seuduin. Tämä yksi Lapin kahdeksasta vuodenajasta, syyskesä, on jo vähän väsynyt, mutta vielä valoisa. Ilmat ovat parhaimmillaan hyvinkin lämpimät (tänään + 18 C) ja aurinkoisetkin (niin kuin tänäänkin pitkälle iltapäivään). Mutta silti on myös mukava olla mökissä, iltaisin sytytellä kynttilöitä, istuskella takkatulen ääressä.

Aamupäivän metsäretkestäni tein elämäni toisen ”kelan”, viime viikolla ekan, ja liitin Instaan. Kun lähdin korin kanssa metsään, jätin tarkoituksella kameran pois kaulalta kiikkumasta, etten taas kerran käyttäisi aikaa kuvakulmien etsimiseen ja sen sellaiseen, vaan vain kävelisin, marjastaisin ja sienestäsin jos siihen olisi mahiksia. Ja miten kävi? – Kun puhelin kuitenkin on ”pakko” (minun eksymisgeenini 🙂 ) olla mukana, niin otin sitten sillä ainakin 20 kuvaa ja kirosin, etten sittenkin ottanut oikeaa kameraa. No mutta siis kela Instassa ja FB:ssa (yritin liittää tähänkin, ei onnistunut). Ei taaskaan oikein etene tämän minun someilun vähentäminen. 

Luonto on täynnä värejä, ja metsissä antimia yllin kyllin. Eikä minkään sortin öttiäisiä. Tosin sekä naapuriraksalla käynyt sähkömies, joka on Vuotsosta (30 km tästä etelään) että tuttu timpuri, joka on Sodankylän Kelujärveltä, kertoivat, että heidän pihoillaan ei näinä viikkoina ole puhettakaan olla iltaisin ulkona, koska on niin paljon polttiaisia. Puuta koputtaen, meillä ei ole täällä ollut koskaan.

Nuorempana, teininä ja pitkään sen jälkeenkin, huhtikuu, viikot 14–16 olivat mieluisimpia pohjoisessa: keväthanget, rinteet parhaimmillaan, matkailusesongin huipussa monia hyviä juttuja, menoa ja meininkiä, ja jo pelkkä sana kevättalvi! Valoa ja iloa, eikö vain?

Siis onko tämä kesän lopun aika, luonnon hiipuminen talven edeltä, luopumisen, leppoisan raukeuden aika, ja sadonkorjuun päivät mielihyvää ja mielenrauhaa tuovaa siksi, että itsekin on jo luopumassa monesta, raukeus alkaa olla usein hyvä tunne, tasaantuminen, tasaisemman lämmön ja valon viikot tuovat seesteisyyttä. Voi vain nauttia kaikesta ympärillä, kulkea metsissä ja istuksia tunturin laella. Ei ole ”pakko” osallistua.

Ei ole pakko, mutta tuntuu, että tänäänkin olen koko päivän ”osallistunut”. Ihan itse päiväni täyttänyt kaikella mieluisalla ja vähän merkitykselliselläkin. Perheen joulupöytään on nyt kaarnikkahyytelö poron paistin oheen tehty. Tänään täydensin edellisten päivien vaatimatonta keräilysaalista, ja pari purkillista hyytelöä niistä sain tehdyksi. Samalla aamupäivän metsäretkellä löysin – sieltä samasta perinteisestä, äidin opastamasta paikasta – karvarouskuja, ja täydentelin kangasrouskuilla niin paljon, että muutamat isot suolasienisalaatit saan syksyn ja joulun juhlapöytiin tehdyksi.

Mutta lyhyesti: elo-syyskuun vaihteessa, varsinkin silloin, tänne kannattaa tulla. On ollut taas niin hyvä.

Mökkielämää Niitä näitä

Valmiin äärellä

Nyt on puolitoista viikkoa oltu mökillä. Tuntuu siltä, että kolme päivää. Ja tuntuu siltä, että ensi viikko menisi vielä ihan heittämällä. Semminkin kun tämän reissun tavoite on saavutettu: patio on valmis, ainakin tämä ensimmäinen osa, kakkososa ehkä sitten joskus, ehkä tuttu timpuri tekee sen, mutta jo  nyt meidän notskipaikasta on tullut ihan luksuspatio.

Nyt voisi ryhtyä luppoilemaan ja ruskalomailemaan oikein kunnolla. Vaikka mukavia ovat nämäkin päivät olleet. Pehtoorille paljon työteliäämpiä kuin minulle, joka olen kuitenkin kulkenut, kuvaillut ja keräillyt metsissä ja tuntureilla, nauttinut myös yksin kulkemisesta ja pakosalla kaivurien metelistä.

Kävinpä tänään kaivurimiesten kanssa työpalaverinkin; luulenpa, että pääsimme yhteiseen ymmärrykseen mökkitiemme loppupätkän tulvan ehkäisy- ja maisemointijutuista. Toivotaan hyvää lopputulemaa. 🙂

Tänään meillä viimeistelyä, siivoilua, multien levitystä, maisemointia etc, ja sitten neljän jälkeen, ennen saunaan menoa istuskelimme tyytyväisenä uudella patiolla.

Tässä ensin kaksi kuvaa viime syksyltä …

Yläkuva rantasaunan ovelta notskipaikalle ja alempi toisin päin.

 

Isoin ”ongelma” tuossa vanhassa, toki hyvinkin luonnonmukaisessa, notskipaikassa oli se, että siitä ei nähnyt purolle, ei muutoin kuin seisoskellen ja katsellen. Se oli hyvin muhkurainen, kalteva, aika ahdaskin – toki me yleensä vain kaksin siinä… Eikä tuo kaivonrengas nuotion kehikkona oikeastaan koskaan ole varsinaisesti hivellyt silmääni.

Mutta eilen oli uuden kanssa aika valmista. Tämä verrattuna siihen että saatiin kuntat paikoilleen… Ks. alempana.

Myöhemmistä, tämänpäiväisistä kuvista näkee, kuinka tärkeää oli, että kuntta oli tallessa ja ehjää. Varsinkin kuin näillä leveysasteilla uuden kasvattaminen kestää todella kauan.

Pitkään tästä on puhuttu, kauan suunniteltu; mie ideoinut ja suunnitellut, Pehtoori ”insiröinyt”, ystävät avuksi piirtäneet kuvia. Budjetoitu, aiottu teetättää, lopulta Pehtoori päätti (pikku kaivurin apua lukuunottamatta) tehdä itse. Minun osuuteni on ollut lähinnä ruokahuolto ja maisemointi (kiviä ja multaa, paikasta A paikkaan B!).

Kuten kunnon bloggaajan, jolla on kaupallista yhteistyötä, kuuluukin, kerron, että lauta, jota patio on, on porolautaa. Ja tulisija on Lakka Roihu, kelopöytä ja penkit ovat vanhoja, jostain 70-luvulta, porontalja Inga-Briitta Maggalta ja tuolit Ekotuoleja.

Niin, ja eihän minulla ole mitään kaupallista yhteistyötä näiden toimijoiden kanssa. Ihan itse näihin ollaan päädytty, sopuhintaisiksi ja meidän tarkoitukseen sopiviksi todettu.

Huominen vielä hifistellään … Vielä ehdin metsään, ehkä tunturiin.

[Otsikkokuva tältä aamulta purolle mennessä. Olen vain heräillyt kovin varhain: ei malttaisi nukkua, kun on kaikkea mukavaa tekemistä… 🙂 ]

Lappi Mökkielämää

Ruskaa ja patio pihassa

Milloin ruska alkaa Lapissa, erityisesti Saariselällä tai Koilliskairassa, on jokavuotinen keskustelun aihe esim. Saariselkä FB-ryhmässä. Toki keskustelua käydään laajemmissakin yhteyksissä.

Pehtoorilla on oma vankkumaton mielipiteensä: ruska alkaa kymmenes päivä syyskuuta kello 12. (Täsmällinen kun ukkeli on… Huoh. 😉 ) .

Joka tapauksessa mie näin eilen ensimmäiset pudonneet keltaiset lehdet. Tosin lehtien putoamista saattoi edesauttaa oravien temmellys pihakoivussa. Sen muutamat oksat kellastuivat jo viikko sitten olleen kylmän yön jäljiltä. Samaisessa puussa on auringonkukansiemeniä sisältävä ruokintapallo, johon linnut harvoin uskaltavat – oravilla on sellainen ylivalta.

 

Tosin nyt illansuussa kuuden aikoihin, kun kaivurimiehet VIHDOIN lopettelivat vuoden kestäneitä hommiaan (huomenna tullenevat enää vain ´siistimään´) ja sammuttivat isot keltaiset dinosauruksensa, niin lapintiaiset jo pyörähtelivät pihapuissa. Ehkäpä kuukkelitkin palaavat.

Viimeksi niitä olen nähnyt lauantaina muinaistulilla mökkinaapurin yläjuoksulla olevassa pihassa. NYT miekin tiedän, miten ne houkutellaan ihan kuvattavaksi asti. Odottakaapas vain!

Tänään luontohavainnot ovat olleet aika vähäiset, – aamuvarhain lähdimme käväisemään Ivalossa. Alunperin piti olla vain minun roudausreissu: multaa ja muuta sen sellaista, mutta Pehtoorikin päätti huilailla ja lähti mukaan. Löysimme kaiken tarvitsemamme, ja sitten maisemointia notskipaikalla. Viime viikolla irrotettu kuntta oli siisteissä pinoissa, tosi isoina palasina rantasaunan ja notskipaikan tienoilla, joten siitä sitten (sateessa) kunttapaakuilla peittelimme pation reunoja.

Onneksi oli omat kuntat: ”siirtovarvikon” hinta ainakin täällä kansallispuiston kupeessa on suunnilleen samoissa hinnoissa kuin parketti.

Pehtoori kärräsi peitesoraa tienvarresta ja totesi useammin kuin kerran, että olisipa hyvä jos vaimo vielä voisi kärrätä, ”on sen verran raskasta”. 🙂 En kärrännyt, mutta olipa mukava kuitenkin olla touhuamassa ja maisemoimassa.

 

Luulenpa, että huomenissa jo voin julkaista kuvan ”valmiista” patiosta. Tai ainakin ensimmäinen vaihe alkaa piakkoin olla valmis.

PS. Patio sana ei ole kovin ”lappilainen” eikä monet ”etelän vetelätkään” sitä tunne, tai eivät ainakaan käytä. Sen syyn, miksi oululaisilla on patio siinä kun muilla on terde tai  terassi, olen postaillut täällä.

 

Lappi Mökkielämää

Patikalla ja pihalla – juhlaa ja arkea

Eiliseen palatakseni…

Hääpäivä patikoiden, pizzalla ja Philponnatilla

Hääpäivä alkoi puurolla ja kahvilla kuten kaikki muutkin päivät, mitään etukäteisohjelmaa tai suunnitelmaa ei ollut – paitsi että mennään ulos syömään.

Koska oli luvattu sateetonta, jopa aurinkoista säätä, päätimme lähteä pikku patikalle, tulla sitten mökkipihaan viettämään uuden pation harjakaisia, nauttimaan lasilliset samppanjaa puronrannassa, saunoa ja sitten lähteä hyvissä ajoin syömään.

Lähdimme kohti Marian kurua. Minulle jo kolmas kerta tälle kesälle… Jotenkin päädyimme kulkemaan mökkipuronvartta kohti jääjärveä, jääkauden aikana tai oikeastaan sen jälkeen sulamisvesistä syntynyttä Latvakurun pohjalla olevaa järveä, josta Hangasojamme saa alkunsa. (kuvassa vain pieni pätkä kurusta)

Latvakuru käveltiin (kai eka kertaa ikinä?) ihan päätyyn asti ja vähän vahingossa löydettiin Latvakurun autiotupakin. Hyvin oli piilossa.

Sieltä sitten jatkettiin pidemmän kautta, välillä hyvinkin tymäkästi nousten, välillä kurujen pohjille rakkaista rinnettä pitkin laskeutuen. Se on just sitä, mistä en oikein pidä, siksi koska en oikein hallitse sitä, mutta lopultakin hitaasti, varovaisesti turvallisesti alas.

Jokunen taukokin pidettiin, mutta melkein koko ajan tepasteltiin, kavuttiin, laskeuduttiin, – kamera soi minulle pieniä pysähdyksiä, samoin hiljaisuuden kuuntelu. Tasan kahdelta, neljän tunnin ja 17 000 askeleen jälkeen olimme takaisin mökillä. Ja tunnustettava on, että viimeisen puolen tunnin aikana jo väsytti.

Samoja polkuja, samaan suuntaan, rinnakkain ja peräkkäin, pitkospuilla ja ilman on vuosikymmenet kuljettu. Aviossa jo 40 vuotta, yhdessä 47 vuotta. Sitä minä eilenkin mietin, ihan ääneen, miten kaltaiseni, näin nuori on voinut jo noin kauan olla naimisissakin! 😀

Aurinko alkoi paistaa juuri kun saavuimme pihalle. Pehtoori oli hankkinut hienon Philponnatin samppanjan (70 % pinoir noir, 30 % chardonnay, vuosikerta 2016). Varmasti miljöö, juhlapäivä, patikka vaikuttivat makutuntumaan, mutta kyllä oli yksi parhaista maistamistamme. Ei hevin unohdu. Ja kuinka hienoa, että nyt meidän uudelta patiolta näkee ja kuulee puron, siinä leppoisasti istuskellessa.

Perhechatti lauloi, oikeastaan koko päivän, mutta tuossa istuskellessamme. Yli sata viestiä taisi kulkea… 🙂

Täällä aurinko on vielä korkeammalla, päivä melkein tunnin pitempi kuin Oulussa, mutta kyllä neljän jälkeen jo viileni niin että hankkiuduimme saunaan, pulahtamaan, vähän parempia ylle ja sitten kylille. Saariselän aika uusi italialais-lappilainen Fieno oli tavoitteena. Lappilais-italialainen huippupizza olisi ollut mieleen, ja sopinut päivän teeman ja hirmuiseen nälkään mitä parhaimmin, mutta Fieno oli kiinni. Okei, mennään rotissööriravintola Kaltioon. Kiinni. Holiday Clubin Rakka-ketjuravintola ei minua innostanut, joten mentiin Pirkon Pirttiin. Ei olisi kannattanut, ei ainakaan tilata pizzaa. Se ei maistunut oikein miltään, tai siis maistui rasvalle. No jäipähän tämäkin hääpäiväpäivällinen mieleen.

Palasimme mökille, samppanjaa oli vielä, ja sen jälkeen löytyi hyvää naposteluruokaa jääkaapista.

Sen pituinen se, ja he elivät elämänsä loppuun asti. Toivottavasti  yhdessä ja yhtä onnellisesti kuin tähänkin asti. 🙂

Maanantai mökkipihassa

Aamusella näytti tulevan mitä parhain elokuinen, aurinkoinen päivä. Mie pyörin pihalla, mietin mille alkaisin, ensin sienijahtiin (eilen jo poimittiin muutama oikein hyvä herkkutatti) vai kaarnikkametsään, ehkä sittenkin voisin vähän maalailla, pieniä vanhoja puujuttuja (jakkara, leipäkori, harjanvarret etc.), ja sitten unohduinkin siivoilemaan liiteriä ja varastoa.

Kunhan olin savottaemäntänä Pehtoorille, joka sai tänään pation viimeisenkin osan valmiiksi, lounaan tehtyä ja tarjoiltua suoraan työmaalle, jäinkin puronrantaan maisemointihommiin – melkoista kivisouvia (ihan mukavaa oli kun pystyin sentään jotain tekemään) riitti sitten koko pitkäksi iltapäiväksi, – ja sienestys jäi.

Naapuriraksalla hommia tekevä timpuri kutsuttiin iltapäiväkahville ja piirakalle patiotyömaalle, – tarinoita paikallisista oli mukava kuunnella.

Ja samaan aikaan toisaalla: ”Lähes naapuri”, mökkinaapuri yläjuoksulta, oli ollut Sotajoen suunnalla sienestämässä ”yli oman tarpeen”. Ja minä sain iltapäivällä tekstiviestin, että kelpaako tatit? – No joo, okei, mikseipä! 🙂

Niinpä kun olimme iltasen syöneet, lähdin sienestämään: kävelin puolisen kilometriä ja hain sienet. Kiitos naapuriin! Nyt ne ovat jo pannun kautta pakastettuna. Näistä nautimme vielä monta hyvää tattiruokaa!

Ja taas on väsy. Hyvä, terve väsy.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Suomen luonnon päivässä paljon

Suomen luonnon päivä.

Sumuinen aamu purolla. Lauantai, työleiriviikossa Pehtoorillakin vain puolikas päivä.

Aamupäivällä mie lähdin aurinkoisille patikkapoluille… Kyllähän se taas maistui. Urupäällä olin yhtä aikaa MTB-tapahtumaan osallistuvien kanssa. Paljon reippaita pyöräilijöitä yhtä aikaa kanssani liikkeellä. Mutta emme me toisiamme häirinneet.

 

 

Puolelta päivin palasin mökille, hain Pehtoorin ja sitten Kiilopäälle. Nuku yö ulkona -happening siellä.

Kuinkas ollakkaan, me ostimme sieltä poron taljan! Kyllä!

Ja sitten suuntasimme katsomaan jenkkiautoja, joita ei alkuiltapäivästä montakaan ollut, joten Kaunispään Huipulle lounasleiville.

Iltapäiväksi paluu mökkipihaan, syömään ja hommiin, – ja niinhän ne tuolitkin tulivat valmiiksi!!

Ja sitten illan lopuksi kutsu ”Lähes naapurin” luo muinaistulille! Nehän sopivat tänne paremmin kuin venetsialaiset! Puron taas huuruinen (savuinen 🙂 ) sävy toivat muinaistulitunnelmaa. Oikein sopiva piipahdus elokuun lopun iltaan.

 

Lappi Mökkielämää

Touhuiluja hiljaisessa mökkipihassa

Koskapa tänään on ripsutellut vettä, työkoneet ovat olleet koko päivän hiljaa, pihapiirissä on ollut rauhallista ja juuri sellaista elokuun lempeää lämpöä, samettista säätä, kuin olen toivonutkin, välillä paistoikin ja kun minullakin oli ihan hommia tehtävänä 🙂 , niin enhän minä mihinkään sitten malttanut lähteä kulkemaan. Nautinpahan mökkielosta ihan kympillä.

Varhaisen aamiaisen jälkeen tein lounasruoaksi valmiiksi sienipiirakan. Soveltelin ohjeen yhdistellen yhtä sun toista reseptiä, joten melkein voin väittää omakseni. 🙂 Jotensakin näin se valmistui.

Piirakka metsäsienistä (koivunpunikkitattipiirakka)

Pohja

  • 125 g voita
  • 2½ dl vehnäjauhoja
  • 2 rkl kylmää vettä
  • 1 tl (kuivattua)rakuunaa, kotona olisi ollut tuoretta! Sitä enemmän. 

Täyte

  • iso kulhollinen puhdistettuja ja pilkottuja metsäsieniä (minulla oli sekä enimmäkseen koivun- että männynpunikkitatteja)
  • 2 salottisipulia
  • 1 rkl voita
  • 1 tl persilladea (tai jos on persiljaa niin sitten sitä ja suolaa)
  •  mustapippuria myllystä
  • 1 prk Creme Fraichea 
  • kananmunaa
  • ½ pkt Koskenlaskijaa
  1. Nypi hieman pehmennyt voi ja jauhot sekä rakuuna. Lisää lopuksi vesi. Sekoita taikina tasaiseksi.
  2. Taputtele taikina piirasvuoan (Ø 26–28 cm) pohjalle ja reunoille
  3. Laita hienonnetut sienet pannulle. Kuumenna hitaasti ja huolella. Anna ylimääräisen nesteen haihtua.
  4. Hienonna sipuli. Lisää pannulle sienten sekaan voi ja sipuli. Kuullota. Mausta. Ota pannu levyltä ja anna jäähtyä.
  5. Sekoita sieniseokseen ranskankerma, munat ja sokeripalan kokoiseksi leikelty Koskenlaskija. Maista täytettä, lisää tarvittaessa suolaa. Kaada täyte taikinapohjalle.
  6. Paista uunin ala/keskiosassa 200 asteessa n. 40 min.

Ja piirakan kanssa sopi tavattoman hyvin Nugan Dreamer´s Chardonnay  Siinä on vähän tammea, sopivasti hedelmäisyyttä, vähän toffeetakin. Viinisuositus tuli ihan perhepiiristä, ja sikälikin hyvä, että sitäpä oli Saariselän pikku-Alkossakin. Hetki lounaan jälkeen huilailtiin ja siinä samassa pihaan kurvasi Kaukokiito! Tilaamani tuolit tulivat, joten ei muuta kuin rakentelemaan!

En ole tainnut koskaan koota yhtäkään IKEA-kalustetta, enkä paljon muitakaan huonekaluja, mutta katsoin asiaksi nämä kaksi tuolia kasata, koska Pehtoorilla oli isompia hommia puronrannassa.

Kaksi Eko-tuolia olivat tarjouksessa ja palikkaversio vähän valmiiksi koottuja halvempi, joten sellaiset sitten tilasin jokunen viikko sitten. Sitä paitsi niissä on tavattoman hyvä istua. Tänään olin oikein tyytyväinen, en niinkään siitä, että tuon rakenneltavan version tilasin, vaan siitä, että en sittenkään tilannut mustia.

Kokoaminen oli oikeastaan aika mukavaa: vähän kuin kirjoneuleen tai nettisivujen teko tai Tetriksen peluu! Oi, Tetris! Kuinkahan monta sataa tuntia sitä joskus aikoinaan olen pelannut! No, mutta tänään ei Tetriksen peluukokemuksesta juuri ollut apua. 😀 Voi hyvänen aika. Mutta eipä minulla ollut kiirettä, ihan hyvin ehdin loppumetreillä purkaa toisesta reunasta ja sitten toisesta. Enkä voi väittää olleeni mitenkään erityisen nopea tässä. Mutta onnistuin!

Kun mökkitiellä ei ole trafiikkia eikä meteliä, oli pihalla seurana lapintiaisia, sopulikin vilahti!, oravat tietysti, käpytikka. Keltaistakin jo koivuissa, eilen näin jo punaisena hehkuvia riekonmarjoja, … Ruska on hiljalleen tuloillaan.

Tänään on ”Nuku Yö Ulkona” -tapahtuma ja venetsialaisten vieton aika. Eipä koske meitä. Nukumme mökissä.

Huomenna on ainakin puoliksi ”vapaapäivä”. Ehkä Kiilopäälle – ehkä pieni patikka? ja siellä on jotkut markkinat, joissa kuulemma porontaljoja ”kirppishintaan”. Mietin, että noihin uusiin tuoleihin voisivat olla aika hyvät?

Ja ehkäpä käväisemme kylilläkin: siellä nyt tapahtuma, jolla tässä maailmantilanteessa vähän pahalta kalskahtava nimi ”Rautaa rajalle” Jenkkiautojen kokoontumisajot on nyt.

Tai sitten vain chillailen mökkipihassa… 🙂

Mökkielämää Niitä näitä

Hommauksia

Sadepäivä. Siten pilvinenkin, joten oikein hyvä ikkunoiden pesupäivä. Semminkin kun ikkunat aukeavat sisäänpäin.

Sehän ei ole millään muotoa itsestäänselvyys, että se olen juuri minä, joka meillä pesee ikkunat. Se on enemmänkin poikkeus. Kotonahan meillä pesee useimmin Pehtoori, toiseksi useinmiten meidän oma hyvä siivooja, ja sitten minä, en muista milloin viimeksi.

Kotona pesen vain meidän pikkuisen piha-Huvilan ikkunat. Ja olenhan kertonut syyn tälle vakiintuneeksi muodostuneelle käytännölle?  Tiedätkö syyn, miksi minä en pese meillä ikkunoita, vaan mielummin tarjoan kerran kesässä illallisen Uleåborgissa Pehtoorille, joka ne pesee?

Nyt voit äänestää, kerronko jutun huomenna (tai ylihuomenna). 🙂 🙂 🙂

Täällä mökillä ikkunanpesusta on koronavuosina huolehtinut Tyär, joka täällä miehensä kanssa asusteli aika paljon muutamina edellisinä vuosina ja jolla on melkein ammatillinen pätevyys ikkunanpesijänä: hän kun oli yhden lukiovuosien kesän oululaisten pankkien (ja muiden liikehuoneistojen) ikkunanpesijänä ja toisen kesän onnikoiden pesijänä.

Äitini tunnettiin liki maanisena ikkunanpesijänä, – varsinkin täällä pohjoisessa. Muistanpa yhden kevättalven, jolloin hän vastikään eläkkeelle jäätyään, oli täällä kevättalven pakkasilla ja auton sisälämmittimen turvin pesi Tuulentuvan ikkunoita reilussa -20 asteen pakkassäässä, sillä seurauksella, että sai liki keuhkokuumeen.

Siis, sekä tyttäreni että äitini (ja mieheni) ovat huomattavasti minua parempia näissä hommissa. Mutta, kyllä minäkin osaan, tänäänkin. Nämä Myötätuulen ikkunat ovat vähän isotöiset: ulkopokissa kun on kuusi pikkuruutua, mutta so what. Nyt on puhdasta. Siinä ohessa taas savottaemäntänä huolehdin tavallistakin perusteellisemmin siitä, että Pehtoorilla on hyvää ja voimaannuttavaa ruokaa. Ukkeli teki täyden työpäivän vesisateessa tulipaikkaa kooten ja koolinkeja tehden.

Aamulla puurolautasten äärellä Pehtoorille ääneen pohdin, että onnistuvatkohan viemärimiehet (joita tänäänkin oli ainakin puolitusinaa, ihan liki  tuossa pihapiirissä ja välillä siinäkin, katkasemaan meiltä vielä sähköjohdot? – Onnistuivathan ne!!

Tuossa kuvassa reunoilla olevat komeat aihkit (vanhat petäjät) näkyvät tästä pihaltamme, ne on kauniita, arvokkaita puita, joiden soisin säilyvän myllerryksestä huolimatta. Sanoinkin asiasta työmaan esihenkilölle, joka vähän naureskeli minulle, käytkö halailemassa niitä iltaisin? Sanoin, että saatanpa käydäkin… Mutta oikeasti ne on komeat, kauniit, kotoisat. Ne on meidän yli 300-vuotiaan voimapuun sisaruksia, ja ansaitsevat tulla säilytetyksi.

Niiden edessä, meidän pihalta lähtiessä (paitsi ettei meiltä autolla lähdetä. Auto on tuolla kauempana mökkitiellä) on nyt tällaista! Ja kaikesta lähtee melkoinen meteli!

Nyt tuntuu melkein nololle, että vielä viime syksynä tein juuri tuosta polkua lähimetsään, päällystin lehdillä, haravoin ja maisemoin kauniiksi – kunnan puolella olevaa kaistaletta. Sen siitä saa, kun menee naapurin puolelle …

Ja tuossa kohtaa, jossa on kaivuri ja monttu, leivittelin muutama vuosi sitten puolenkymmentä kuutiota hiekkaa ja maisemoin meidän kääntöpaikkaa. Haravoinkin pinnan kauniiksi! Noh. Kaikkea sitä.

Eihän nämä mitään maailmoja kaatavia juttuja ole, mutta kyllä silti oikeasti tekee vähän kipeää katsella ja kuunnella tätä melkein ulko-oven edessä.

Huomenna tunturiin, ihan varmasti.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Tunturissa yksikseni

Jo vain sitä voisi viettää päivän toisinkin. Eikä kulkea kurujen pohjia, eikä kavuta kilometrikaupalla tunturin kuvetta ylös, toista alas.

Toisaalta kyllä sitä voi ihan hyvin kurulle päästyä istuksia hyvinkin tunteroisen kuunnellen ei mitään. Ei kuule edes järripeipon narinaa. Ei mitään. Ihan hyvin voi. Siinä viettää tiistaita katsellen laajaa Lapinmaata ymmärtäen olla hiljaa itsekin.

Patikka Marian kurulle. Tämmöiseksi sitä on tullut.

”Meidän” Hangasoja. Sen kupeessa kuljin, ihan uusiakin polkuja. Enimmäkseen kurun pohjia aamun vaakasuorassa valossa. Ihan itsekseni, yksikseni.

Mariankurun löysimme vasta viime kesäkuussa, jolloin siellä oli vielä kurun pohjalla jäätä ja lunta. Silloin korkeuserojen kuvaaminen oli jotenkin helpompaa. Tänään ei onnistunut, mutta ei sillä väliä. Sain kuitenkin olla siellä. Aika kauankin.

Tänäänkin harmittelin kun en voinut olla Pehtoorille kaverina pation teossa, tämmöisiä raksa- ja remonttihommia (mm. meidän koti 🙂 ) on usein tehty yhdessä ja mie olen ihan erikoistunut kärräämään, kärräämään kiviä, laastia, tiiliä, hiekkaa, multaa (äitienpäivien multakuormat, – ne ei unohdu!), mutta nyt ei enää voi, nyt en enää saa (olkapää, prkl!) .

Ja tänäänkin olisi vakaalle kokemukselleni ollut käyttöä, mutta onneksi paikallinen maansiirtoammattilainen tuli minikaivurin kanssa pariksi tunniksi poistamaan kuntan ja puolisen metriä maata tulevan pation paikalta. Onneksi minikaivuri ja sen käyttäjä löytyi, sillä täällä maaperä on mahdottoman kivistä, rakkaista ja tavattoman työlästä kaivettavaa. Pikkuisen on siitä kokemusta, en huoli vaikken sitä saakaan enää tehdä. Otin tänään ”havainnekuvankin” maaperän kivisyydestä tepastelessani pätkän latupohjaa kohti Ahopäätä. Tästä näkee hyvin kuinka ´moreenista´ Saariselän maasto pintakerroksen alla on.

Kun en kerran raksalle päässyt, leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan evääksi pation rakennushommiin ja lähdin: patikoin tunturissa paossa työntekoa, tien meteliä ja maiseman turmelua.

Aika harvoin yksikseni – ainakaan kesällä – kuljen tunturissa, mutta tänään lähdin. Ja olihan se hienoakin. Enkä eksynyt.

Löysin uusia polkuja, täydellisen hiljaisuuden, hyviä ajatuksia. Ja väsyn. Pitkästä aikaa liikkumisesta väsy. Se tuntuu oikein hyvälle.

Mökkielämää

Metelistä metsään

Tekemisen meininkiä 

Oli herättävä – ja herättiinhän me muutenkin – ajoissa. Kuudelta. Olisi riittänyt varttia vaille kahdeksankin, jolloin tuli lautakuorma ja uuteen tulisijaan kivet. Pehtoori on raivannut notskipaikkaa, paaluttanut, mitannut korot, kaatanut yhden koivun – niitä ei montaa meidän tontilla ole, nyt meni tämäkin. Kantanut lautakuorman rantaan … Mie en ole tehnyt asian eteen muuta kuin ruokkinut rempan tekijän.

Aamusella kävin kylillä, kaupassa. Kuitenkin, vaikka muka peräkärryllinen kaikkea tarpeellista tuotiin Oulusta jo lauantaina. Ajelin samalla koko kierroksen: kylän kiertävän kierroksen. Onkohan se noin 1,5 km? – Eipä motariviikonlopun jälkeen maanantaiaamuna raitilla kulkijoita näkynyt.

Metsään halusin mennä… 

Mökkipihassa on nyt melkoinen meteli, aamuseitsemästä iltaseitsemään, – ahkeria on vesijohto-viemärintekoporukka. Kahden kaivinkoneen ja puolenkymmenen työmiehen voimin ovat tänään(kin) tuossa melkein meidän pihalla koneillaan möyrineet. Kyllä, kyllä minua on tämä meteli hieman rieponut, mutta ymmärränhän toki. Sattui vaan surkeasti, että JUST kun me ollaan viettämässä kauniita, aika lämpimiäkin elokuun päiviä täällä, mieluusti pihapiirissä touhuten, syöden, saunoen, uiden etc. niin tämä jo vuoden kestänyt remppa on JUST nyt meidän kohdalla. Melkein terassilla. Eikä tämä koske millään muotoa meitä – oma porakaivo, luonnonkaivo ja jätehuolto ovat toimivia jo nyt.

Eilen kun koneiden meteliä ei ollut, kävi kuukkelipariskunta meitä tervehtimässä, västäräkki kulki kanssani pihalla koko päivän, ja orava piipahti tuon tuostakin ruokintapaikalla norkoilemassa, ikään kuin vihjaillen, että tarjoilu olisi suotavaa. Tänään vain orava on ollut pihassa: toinhan sille Kuukkelista 2 kg auringonkukansiemeniä.

Lintujen tavoin minäkin katsoin parhaaksi häipyä metsään. Toivekkaana korin, pikku ämpärin ja puukon kanssa lähdin kohti vakioapajia. Ja? Saalis? – Yhden karvarouskun, yhden haaparouskun, ei ainuttakaan kangasrouskua, muutaman punikkitatin, pari kangastattia, yhden ihan matsutaken näköisen (vain näköisen) valmuskan, löysin. Mustikoita kourallinen, söin pois saman tien, hyvin vähän kaarnikoita! 🙁 Viime vuonna oltiin pari viikkoa aiemmin ja marjastus- ja varsinkin sienestys oli todella onnekasta. Ei tänään.

Mutta metsä. Johan siellä kulkeminen on juhlaa. Varsinkin niin kauniina päivänä kuin tänään. Nelostie-valaistulatu Ahopäänoja ja Ylä-Hangosojan uoma ovat ne rajat joiden välissä minulla on ”lupa” kulkea. Tuossa neliössä en eksy. Pari tuntia hissuksiin tepastelin. Ei tuntureille – vielä. Ei mitään kunnon patikkaa. Mutta metsä, hiljainen metsä.

 

Illan tullen seesteisempää 

Puoliseitsemän aikaan koneet hiljenivät, fosforiliivi-ukot alkoivat tehdä lähtöä, joten siirryin terassille, vähän kivihommia. Ja metsästä tuoduista varvuista, kaarnasta, kävyistä, Oulusta roudatusta jäkälästä purkkeihin pieniä ”istutuksia”.

Ja meillä on liiterin nurkalla Mörönpoikanenkin.

Pehtoori – hyvin kummallista minusta – vähän taas pyörittelee päätään näiden mun maahisten, tonttujen ja möronpoikasten kans, mutta ihan sama. Eepi (melkein 5 v.), jolle kuvan lähetin, oli heti kiinnostunut missä tämä oikein on. 😀 Sitäpaitsi tuo on tavattoman ujo ja hiljainen, ei yhtään mörise edes terassilla käydessään…

Lappi Mökkielämää Rotissöörit Ruoka ja viini Valokuvaus

Gourmetia Sodankylän Sattasessa

Joskus sattuu hyvin. Tälle päivälle sattui.

Juuri tälle päivälle, jolloin meillä oli aiekin lähteä kohti pohjoista, sattui Sodankylän Sattasessa olemaan rotissööritapahtuma: Lapin Gourmetkokit -herkkupuodille on myönnetty rotissööri-kilpi, mikä ei todellakaan ole ihan tavallista. Ja tämän päivän kokemuksen perusteella olen (kuten 40 muutakin läsnäollutta) vakuuttunut, että Gourmetkokit ovat todellakin kilpensä ansainneet. Kilven luovutustilaisuus alkoi puolelta päivin, – pitemmittä puheitta, siinä nyt ei turhan kauan mennyt.

Mutta se lounas! Juhlaruoka! Hyvin harvoin saa näin hyvää, suunmyötäistä, huolella tehtyä, konstailematonta ruokaa. Ja koko kokonaisuus! Kaikki oli hyvää. Jopa poronsaparo! Tai oikeastaan varsinkin se. Kypsyydet, annosten komponenttinen harmonia, tuoreus, kaikki!

Mie, joka en tykkää rössystä (oululainen veripalttu), söin rapeita poropalttukuutioita varsin mielelläni ja puikula-varhaisperunat! Ennen kokematon juttu. Olihan ne muikean makoisia. Pikkuisen olivat voissa paahdettuja. Jo vain, paljon parempaa kuin karkki.

Ja isäntäpari! Meille tuttuja muista rotissööritapahtumista: ja he osaavat houstata! Tai parempi olisi sanoa, että olivat hyviä väärtejä. Ruokaväärtejä. Ammattilaisia, jotka laittavat ruokaa täydestä sydämestä. Ja sanakin on hallussa. Isännällä varsinkin. Oli siis hauskaakin.

Ja meillä oli tuttuja jututettavaksi ja halattavaksi (korona kaukana menneessä tärvelemästä tilaisuuksia ja tunnelmaa) ja saimme rovaniemeläisiä rotissöörejä pöytäseuraksi. Reilu kolmituntinen vierähti hopusti tällä taukopaikalla. Hyvässä seurassa, mahdottoman hyvin syöden, ruoan päälle ymmärtävien seurassa ja vielä lappilaisia iskelmiä livenä kuunnellen. Ai että.

Ei ollut mitään kiirettä jatkaa matkaa mökille. Ja sitten kun lähdettiin, käytiin vielä kilven saaneessa herkkupuodissa ostamassa poromakkaraa ja muita herkkuja. Ja käymme kyllä vastakin.

Puolineljän aikoihin olimme varsin kylläisiä ja hyvin hyvällä mielin, ja aika jatkaa viimeiset sata kilometriä mökkipihaan.

Mökkilauantai-iltana ei ollut tarvetta kokata yhtään mitään. Pihalla touhuiltiin, purettiin iso osa tavaroista (peräkärryllinen niitä on, koska se notskiremppa odottaa) ja sitten mie tappelin taas netin kanssa. Rotissööri-tapahtuma oli minulle myös vähän työkeikka, joten kuvasatoa perkasin, editoin ja toimittelin eteenpäin tiedottamista varten.

Ruokaystävyys on mahdottoman mukavaa. Lapissakin.

 

Lappi Mökkielämää Puutarhahommia Valokuvaus

Kotiin kuitenkin hyvä palata

Nyt kun elämäntilanne on sellainen, että voi valita, onko kotona vai onko mökillä, kun voi melkein täysin oman maun mukaan olla mökillä neljä päivää tai kaksi viikkoa, kun siellä voi käydä esimerkiksi vain pääsiäisenä ja uutenavuonna, ehkä myös maaliskuussa, tai voi viettää siellä noin viisi, kuusi kertaa vuodessa viikon tai 10 päivää, siten, että lähes neljännes vuodesta kuluu Hangasojan rannalla, luulisi olevan hyvinkin helppoa vaihtaa maisemaa tuntureiden juurelta takaisin kaupunkielämään ihan noin vain. Niinhän sitä voisi ajatella. Mutta eihän se kyllä ihan niin mene.

Että oli tänään jotenkin vaikeaa lähteä kohti kotia. Tai siis helposti lähtö kävi: herättiin kuudelta ja seitsemältä oli auto pakattu, aamupurolla käyty, aamupuuro syöty, mökki asetettu ”off-tilaan” ja oltiin valmiita ajelemaan kotiin. Tuosta vaan. Jo Sodankylässä pystyin muodostamaan kokonaisia lauseita ihan ilman pienintäkään tupinaa siitä, että miksi ei sittenkin lähdetty vasta huomenna tai perjantaina.

Ja kaiken kukkuraksi, meidän ei ollut mikään pakko lähteä tänään. Ei töitä, ei vanhushuoltoa, ei kuvauskeikkoja, ei perhepäivähoitoa. Silti.

Ja kyllä huomiseksi on nyt sitten kuitenkin sovittu, että haen muksut jo aamusta äitinsä luota ja vietämme yhteisen kesälomapäivän! Tämä teki kotiinpaluun merkitykselliseksi ja huominen tuntuu hyvälle jo nyt. Ja lauantaina meillä on yhdet juhlat tai siis juhliin meno ja Tyär (sekä Vävy) tulevat Ouluun lauantaina.

Tänään oli hyvä tulla – ja ajoissa vielä – niin nyt on ehditty piha pestä paksusta männyn siitepölystä ja laittaa puutarhassa nurmet ja kukat kuntoon, jotta huomenna voidaan pelata ja olla ulkona lasten kanssa, kun kerran on lämminkin.

[Ilmakkiaavan kohdalla hetken pysähdys: löydä kuvasta kurki!   Jokaisella kokeneella kuvaajallahan, joka haluaa kuvata lintuja, on luonnollisesti laajakulmaobjektiivi kamerassa ja tele pakattuna jonnekin auton takaluukun perällä olevaan kameralaukkuun! On kuvassa se kurkikin, mutta kun ei ollut sitä teleä. mutta tuo suokin on kaunis, eikö? 😀 ]

Paluumatkalla maisema vihertyi kilometri kilometriltä ja voikukkien, kulleroiden (Simoon asti) ja koiranputkien koristamat pientareet olivat mukavia katsella. Ajeltiinpa Haaparannan kautta: haettiin juhannussillit, katkaherkkuja, keksejä, muksuille spessukarkkeja, kutunjuustoa ja Systemistä olennaisesti Suomen hintoja halvempia viinejä. Emme olleet suinkaan ainoat suomalaiset, neljällä kassalla jonoksi asti kesälomalaisia.

Mökkireissun kuvat ehdin jo siirtää muistikorteilta kotikoneelle: pitkästä aikaa todella paljon kuvia Saariselältä. Vielä varmaan niistä joitakin tänne ripottelen lähipäivinä. Pöytäkone ja kunnon näyttö sekä nopea nettiyhteys ovat kotona mökkieloa parempia, mikä on tietysti yksi mukava asia kotona.

Pehtoorikin on palannut valokuvausharrastuksen pariin. Hänhän se aikoinaan minutkin siihen johdatti. Ja nyt hän on erikoistunut yhteen teemaan: hän valokuvaa valokuvaajaa valokuvaamassa. Huoh! En ole järin innostunut tästä uudesta jutusta, mutta näitä kuvia on jo aika paljon. Tämä kuva on Ahopäänrinteiltä sunnuntaina, eikä valokuvaajan kuva tästä äpöstyksestä huolimatta ole edes kummoinen. 😀

Toissapäiväiseen postaukseen pyydettiin selitystä, joten laitanpa sen nyt tähän.

Kyse on kuvasta, jossa on pyörä, kelo ja hiihdon kieltävä liikennemerkki: kerroin, että se aina jaksaa hymyilyttää tai ainakin kummastuttaa. Miksikö?  No kun tuo merkki on sijoitettu varsin hassusti, ja näyttää siltä, että tuo latupohja (talvella latu) olisi kielletty hiihtäjiltä. Vaikka juuri siinä on yksi eniten hiihdetty pätkä Saariselän tuntureilla. Merkin oikea paikka olisi 10 metriä oikealle, josta lähtee vain kesäreitti, ei kunnostettua latua.

Kotipihalla kontrasti Lapin karuun kauneuteen suorastaan rävähti kun autotallin nurkalta astuin sisäpihalle: nyt se laajakulma oli tarpeen!

Koristeomenapuu kukoistaa kauniimpana kuin koskaan, mihin on syynsä sen oikealta puolelta kaadettujen kuusten. Kaksi okakuusta ovat pois varjostamasta, ja nyt omppupuu on hurjan hieno, minusta jotenkin majesteettinen.

Kyllä kotonakin on hyvä.

 

Lappi Mökkielämää

Mökillä ja metsässä

Tiistaiko? Ainakin työpäivä jos kuuntelee mökkipihaan kantautuvia ääniä. Jo kahdeksalta kaivinkoneen kalke ja kuorkkureiden liikenne kantautuu puron toiselta puolelta.

Puron kaksi haaraa kulkee meidän mökkitontin läpi; toinen etualalla leveämpi ja matalampi, talvella jäätyvä uoma ja toinen pitkospuiden päässä kapea, syvempi, talvellakin sulana pysyvä haara. Siinä on ”uimapaikka” ja vedenottopaikka. ja heti sen takana on mökkitie, joka jatkuu oikealle, ylittää puron ja kaartuu meille.

Ja tien varrelle on reilu puoli vuotta tehty viemäröintöitä. Tänään näytti, että joutuivat aukaisemaan paikoitellen uudelleen jo kertaalleen tehdyn pätkän – nimenomaan meidän kohdalta. Se siitä minun aikeestani ”uida” tänäänkin.

Kuvissa näkyvä silta on Pehtoorin rakentama ”Jätkän tuikku”. Tiedättehän Rovaniemellä Ounasjoen ylittävän Jätkänkynttilän. Meillä täällä vähän vaatimattomampi, ja nuorempi.

Tänään perkasin puroa, rakentelin pikkukosken kiviä taas uuteen asentoon, ja yhtäkkiä iski ihan hillitön ikävä Apsua, melkein kipuna tuntui. Viime elokuussa tehtiin patoja ja koskia yhdessä, kauan aikaa. Juteltiin ja suunniteltiin. Noh, pian nähdään, mutta Oulussa, ei purolla.

Muutoin tänään vielä työleirikategoriaan liittyviä hommia: Pehtoorilla mm. terassilaudoituksen putsausta, minulla saunanpesua ja sen sellaista.

Iltapäivällä lähdimme käväisemään vielä metsässä. Jos on viikkoa ennen Lapin mökille tuloa kuunnellut kirjan ”Suomalainen metsäkylpy” ei voi olla uskomatta sitä tieteellisestikin todistettua ja itse koettua ja ymmärrettyä juttua, että metsä yksinkertaisesti tekee hyvää. Ja lisäksi – kuten kirjan esittelyssä todetaan –

”metsä avartaa ymmärrystä omasta itsestämme, maailmasta ja elämästä. Teos tarjoaa tehokkaita työkaluja immuniteetin vahvistamiseen, stressin ja ajankäytön hallintaan sekä elämänsuunnan tarkistamiseen.”

No tämäpä! Sitä paitsi löysimme muutaman korvasienen, pussillisen kuusenkerkkiä (pikkelöin ne jo, tulette kuulemaan vielä…),

sain kuvia, liikuttiin, nautittiin kelpo säästä ja Lapin luonnosta.

Hillan lisäksi näyttää tulevan mustikkaa…

Ilta-aurinko paistaa nyt kauniisti. Vielä toviksi ulos…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Pyöräretki – ei ihan helpoimman kautta

Kerran kesässä, ainakin kerran.

Tänään oli aika vuokrata pyörät. Sähköavusteiset täysinjousitetut maastopyörät (ei fatbiket). Viime kesänä Siulatalon alakerran ebikerentalista vuokrasimme mieleiset, joten sinne tänäkin aamuna. Ja saimme ”omat” pyörät, – arvelimme kolme tuntia tunturissa polkemista riittävän, joten ei koko päivän vuokrausta. Sää mitä parhain, ja pääosin minun ideoimalleni reitille lähdimme Saariselän keskustasta.

Polkujen ja latujen vanhan lähtöpisteen kohdalla on nyt remontti, – ja hieno onkin uusi tuleva ”portti” (ks. kuva täältä). Onhan lähes pömpöösi, mutta ehkä sitten valmiina sopii maisemaan.

Kiersimme rakennustyömaan, lähdimme ajelemaan – melkein hihkuen liikkumisen helppoudesta – kohti Laanilaa. Siellä Savottakahvilan nurkalta ylös tiukka nousu, joka suksilla saa vetämään henkeä eräänkin kerran (hiihtokoulusta huolimatta 😉 )  ja tuntemaan rytmihäiriöisen pumpun todella epävireiseksi, mutta tänään harjaantuneen citypyöräilijän ottein ja sähköavusteisen pyörän avittamana kilometrin nousu meni ”heittämällä”. Vastainen etelätuuli tuntui vain hyvälle.

Jatkoimme Pieranvaaran ohi kohti Ahopäätä ja sitten minun ”lempiylängölleni”, siis sinne missä hiihtäminen on mieluisinta, jossa on kauneinta, helppokulkuista, jossa on kimmeltäviä, pehmeitä hankia ja kulkevaa latua. Ja mitä siellä tänään oli? – Rakkaa, kiperiä pieniä laskuja, vettä, liukasta savea, teräviä kivenlohkareita. (Pahimmissa paikoissa ei kuvailla… )

No ei (vielä) mitään kovin vaikeaa…

Tässä oli pakko pysähtyä kuvaamaan! Liki ikoninen paikka. Laanilasta ja Laanilaan hiihtävät Rumankurun kävijät tämän varmaan tunnistavat. Tänään tuo hiihtokieltomerkki entistä hymyilyttävämpi. Ja alkava haloilmiökin vielä tupsahti kuvaan.

(edit 13.6.: Tuohon liikennenmerkkiin ja sen huvittavuuteen liittyen on tullut kyselyitä.
Siis: Se jaksaa minua aina hymyilyttää, sillä se on sijoitettu vähän hassusti, ja näyttää, että tuo latupohja (talvella latu) olisi kielletty hiihtäjiltä. Vaikka juuri siinä on yksi eniten hiihdetty pätkä näillä tuntureilla. Merkin oikea paikka olisi 10 metriä oikealle, josta lähtee vain kesäreitti, ei kunnostettua latua. Ei mitään sen kummallisempaa, mutta aina tuo merkki tunkee kuviinkin. 🙂 )

Matka jatkui kohti neljänladunristeystä ja sen lampea.

Ja siitä sitten Iisakkipään (taakse), – ihan minun valitsemani reitti. Ja kun ajatuksena oli vain nautiskella, – ”silla lailla” lussakasti, helposti, sähkön avittamana kulkea maisemia katsellen, niin johan oli reittivalinta jotensakin huono. Vaikea keksiä selityksiä…

Mutta niin vain huipulle noustiin, oli huolella jokainen rakkakivinen polunpätkä otettava, jottei olisi ylämäessä haveria sattunut. Eikä oikeastaan laskukaan ollut helppo, varsinkaan kun siellä on niitä liikkuvia kivenmurikoita. Mutta kiitos hyvän maastopyörän ja jonkinlaisen viisivuotisen runsaan pyöräilykokemuksen minäkin selvisin alas kaatumatta.

Meillä oli vielä kolme varttia vuokrausaikaa jäljellä, joten vihdoin kohti Kaunispään Huippua, jonka munkeista Pehtoori oli jo monta päivää puhunut. Puolivälissä nousua totesin, että sähköstä huolimatta tuntuu, että nousua on! Ja palatessa hurruutellessamme asfalttia, vasten aika hurjaa vastatuulta, oli ohjaustangosta pidettävä kunnolla kiinni.

Tästä kaikesta huolimatta, kannattaa kokeilla. Nimenomaan täysjousitettua, – ainakin aluksi varmadtikin kolmituntinen (- munkki/lohileipäpysähdys) riittää. Ja reittivalinta voisi olla vaikka sellainen kuin meillä viime kesänä: silloin pyöräilimme kolmessa tunnissa 35 kilometriä, tänään 25 km. Mutta olihan hyvä. Korkealla ja kauas. Liikkumisen ilo.

Iltapäivällä mökkihöperöilyä. Pehtoori tervauspuuhissa, minä kameran kanssa, hyvää ruokaa, pihalla lämmintä, – ja muutama sääski!!! Siitä huolimatta ei vieläkään kohti Oulua, – siellä niitä on vielä enemmän. Eikä ole keittiön ikkunan alla tällaisen elämää seurattavana. 🙂

Lappi Mökkielämää

Mökkielämää kesän lämmössä

Eilen iltasella sain beaivin valmiiksi: hain lähimetsästä viimeiset osaset.
Tiedä häntä, kuinka paljon tämä hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttaa, mutta jo tekemisestä tulee hyvä mieli,
ja onhan kaikki silmää jotenkinkaan miellyttävä ympärillä hyväksi.

Saariselälle tuli tänään kunnolla kesä, – eikä vieläkään itikoita.

Tuli lämmin, leppeä etelätuuli helli, oli korkea taivas ja syvä toive, että joku seisauttaisi kellot.

Aamupurolla kuljeskelin ja aamupalalla päätimme, että tänään kävellään jonnekin ”ylös”, josta näkee kohti ääretöntä ja sen yli. Ei mihinkään metsäreiteille, vaan vanhat, lähituntureiden takuuvarmat maisemapolut kelpaavat oikein hyvin.

Siispä autolla Kiilopäälle, ja sieltä Poropolulle (merkitty teemapolku) kohti Ahopäännokkia.

Viime ja toissavuonna kävimme ystävien kanssa tällä samalla, vähän piilossa olevalla sulamisvesilammella. Nyt siellä oli hyvin vähän vettä ja viimevuotista vähemmän luntakin. Tämänkään kurun/lammen nimeä ei tiedetä.

Mutta nyt on tiedossa se toissapäivänä näyttämäni kurun nimi: Facebookin Saariselkä-ryhmässä paikallinen opas kertoi: ”Latvakurusta seuraava on Mariankuru, nimetty erään oppaan mukaan (epävirallinen nimi), siitä seuraava matalampi kuru on Rastikuru. Ahopäillä on monta nimetöntä kurua, vain epäviralliset nimet käytössä.” Taas on opittu uutta.

Patikka ei ollut rankka, ei millään muotoa; melkein leijumiselta se tuntui, mutta silti tuntui sen jälkeen hyvälle nauttia mökkipihassa afterhiking-kuohuvat. Istuimme auringossa, viesteilimme nuorten kanssa ja arvuuttelimme, lämmitetäänkö heti sauna vai käydäänkö vielä pieni lenkki – josko niitä korvasieniä olisi vielä? – Metsässsä kävely kannattaa aina, vaikka saalis jäikin aika vaatimattomaksi.

Sitten sen saunan aika.

Kun kerran on kesä (+23 C mökin varjonpuolen mittarissa), niin olihan se uitava. Tai siis edes pulahdettava. Hangasojan vesi yllättävänkin lämmintä = +11 C, joten talviturkki on heitetty.

Ja sunnuntaisapuska syötiin illansuussa terassilla. Juhlapäivä kaikin puolin.

Tässä on sitten opiskeltu vielä jääkauden jättämistä jäljistä: mihinkäs suuntaan se maankuori oikein runttaantuikaan jään vetäytyessä?

Ja pohdittu, mihinhän huomenna. Ei ainakaan Ouluun! 🙂