Aamupurolla oli usvaa, syksyn kosteutta, mutta vielä värejä, – ja tunnelmaa.
Eihän me vielä tänään maltettu kotimatkalle lähteä, kun ei mitään akuuttia ollut. Viikon lämpimin päivä, eniten aurinkoakin, eikä vieläkään sadetta. Tänään ei mitään erityisen kunnianhimoista tavoitetta reitin tai kuvausten suhteen: mentäiskö vaikka Vahtamapäälle Iisakkipään kuvetta ja sitten Hirvaskurun kautta takaisin? – Mennään vaan.
Matkaa taittui 11 kilometriä, eikä vauhtia liikaa, kuin ei myöskään korkeuseroa (vähän reilut sata metriä 295 < 427), näkymät eivät ihan niin huikeita kuin edellisinä päivinä. Ja ruskakin alkaa jo hiipua, lehtiruskaa enää hyvin vähän. Vaivaiskoivut jo ruskeita, tunturikoivuissa vain siellä täällä lehdet tallella.
Hirvaskurussa kovin erinäköistä kuin talven tykkylumien aikaan.
Päivän teemana minulla oli kuvailla polkuja. Toki olen muinakin päivinä niitä kuvannut, mutta tänään ”keskityin niihin”. Ehkäpä ensi viikolla kotosalla saan aikaiseksi niistä koosteen.
Iltapäivällä saimme jo auringon säteitä reitille, melkein lämminkin. Kolmetuntisen jälkeen paluu pihapiiriin.
Pehtoori lämmitteli saunaa, minä viimeistelin ”laituria” ja kiviprojekti tältä erää valmiina. Tosin kottikärryt sain kivikuorman kanssa hajalle, olivatkin kyllä jo repaleiset, keposet, ruosteiset muutenkin, joten ei isoa vahinkoa.
Nyt vielä ”viimeiset valssit” ( =TTK) tälle lomalle, ja huomenna palajamme etelään.
Koko päivä ulkosalla, paljon askeliakin, mutta tänään ei ole ollut patikkapäivä.
Aamusella ajelin Kutturan tien varteen ja parkkeerasin auton lanssipaikan sivuun, painuin korin kanssa metsään. En ajatellutkaan löytäväni sieniä ja puolukoita on lähimetsissäkin, mutta etsiskelin poropallojäkälää. Eihän sitä näillä seuduin juuri ole, eikä minulla kyllä ollut mitään lupaa sen poimintaankaan. Sehän ei kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin, joten lupa pitäisi olla. Muita aineksia ulkokoristeisiin (joulukoristeisiinkin!) löysin.
Tunteroisen nautin metsässä kulkemisesta, sitten piipahdin kylillä (tyttären, joka tulee tänne reilun päästä, synttärilahjan hankinta). Loppupäivän mökin pihapiirissä.
Alkuviikon kovat tuulet ovat vieneet lehdet puista, ja vaikkei meillä tässä montaa koivua olekaan, niin keltaisia kottikärrylliskuormia tuli aika monta. Pehtoori putsaili rännit ja muita talviteloille liittyviä hommia. Sitten sytytteli nuotion, se tuoksu!!, ja paisteli puron rannalla makkaraa, kuten täällä niin usein tapana on. Notskilounaan sijaan minä mutustulen banaania: niiden kiintiö alkaa olla jo täynnä!
Oli aivan tyven, ja lämpimin päivä tälle viikolle (+ 8 C). Se innosti jatkamaan jatkuvasti vireillä olevia ”maisemointiprojektejani”. Mm. puron ylittävän sillan penkereet vaativat vahvistusta: roudailin kiviä ja hiekkaa mökkitontin toiselta reunalta ja purosta. Kivihommissa tuli ihan lämmin, mutta tuntuipa hyvälle tehdä myös yläkropalla jotain. Toki askellustakin riitti.
Illansuussa sadekuuro ja nälkä saivat siirtymään sisätiloihin. Pakastimen antimista ja jääkaapin ”jämistä” tein porovorschmackia ja jälkkäriksi lettuja Hangasojan tapaan.
Totesimme (eilisen jälkimainingeissa), että turha lähteä kovin usein ravintolaan syömään, jossa möksälläkin saa näin helposti hyvää, ellei jopa parempaa.
Aamupuuron äärellä päivän agendalla ensimmäinen päätettävä asia oli, mennäänkö patikalle ja mihin? Äänin 2 – 0 päätimme lähteä, ja yllättäen kahdelta eri taholta sama ehdotus kohteesta: Jorpulipää. ”Ei olla pitkään aikaan käyty” (PP:n kanssa edellisen kerran).
Ajelimme 30 km etelään, Tankavaaraan ja juuri kun olimme kohteessa, alkoi sataa, vähän enemmän kuin tihuuttaa. Viitsitäänkö lähteä ollenkaan? – Kävellään edes vähän. Siis sadeviitat ylle ja menoksi.
Alempi reitti olisi vienyt suoraan tunturin laelle, mutta koska tuuli, tihuutti ja koska oli epävarmaa, viitsitäänkö edes kauaa tepastella, käännyimmekin ylemmälle reitille: Geologiselle polulle, jota emme koskaan aiemmin ole kokonaan tepastelleet. Se nousee hiljalleen ylös, korkeuskäyrät eivät kovin tiuhassa kuitenkaan. Käveltyämme pari kilometriä sade hiipui ja maisema alkoi vihdoin muuttua edes vähän ”geologiseksi”.
Koiranjuomalammen rannalla oli aika lounastauolle ja samalla hetkellä, kun Elovena-keksipatukan paperin sain auki, istui kuukkeli laavun kelopenkillä: ”Ai, oiskohan täällä evästä meillekin?”
Ja saatuaan keksimuruja oli vähän sen näköinen, että tässäkö kaikki?
Enempää ei ollut meillekään tarjolla, joten jatkoimme matkaa.
Jorpulipään paljakka sumun peitossa, joten lähdimme paluumatkalle kohti Tankasuota. Se on jylhän, kauniin karu. Siinä on minusta kansallismaiseman aineksia. Se on jotenkin kotoinen, merkillisellä tavalla turvallinen. Mun lempparisuo.
On ylitettävä suo. Kahlaa, rakenna pitkospuut. Tilaa silta, maalauta kaistat. Lennä, ja kun olet kuivalla taas, mieti.
(Juice Leskinen)
Minä lensin ja mietin. Paljon mietin tänäänkin. Mutta hyvillä mielin mietin, ’lentäen’.
Ja pysyin tukevasti patikkapolulla. 🙂
Tänään korkeuseroa sopivasti, patikan pituus melkein liian lyhyt (7 km), mutta kyllä taputeltiin toisiamme olalle, että polulle edes lähdettiin alkumatkan sateesta huolimatta. Taas tänään tuli mieleen, kuinka on hienoa, kun (nykyisin) on niin hyviä kamppeita, varusteita, kenkiä, reppuja, eväitä, että joka säällä on kelpo kulkea.
Iltapäivällä perhe-chatissa viestit kulkivat vilkkaasti ja niitä oli paljon, systerin ja ystävienkin kanssa viestien vaihtoa. Ja kuinka iloiseksi tulinkaan, kun äiti soitti. Hän soitti, en minä.
~~~~~~~~~~~~
Illansuussa lähdimme ulos syömään. Minusta on täällä Saariselällä tullut aika huono lähtemään ulos syömään, koska ravintoloiden ruokalistalla on yleensä (vain) niitä samoja ruokia, joita itse kokkailen mökillä. Näitä samoja silloin kun meillä on perhettä tai ystäviä täällä ”vieraina”: poroa, nieriää, lohta, puikulaperunoita, sieniä, puolukoita, hilloja. Toisaalta yritän ajatella, ettö on hyvä tukea paikallisia ja oppia jotain uutta noiden raaka-aineiden valmistukseen liittyvää, joten tänään ulos syömään!
Kaunispään huipulla on reilut puolenkymmentä vuotta ollut Star Arctic Hotel, jota me nimitämme Kiinan muuriksi, koska kaukaa se näyttää muurilta, koska osa sen rahoittajista on kiinalaisia ja koska se(kin) on suunnattu paljolti aasialaisille matkailijoille. Olemme kerran käyneet ravintolassa sisällä (PP:n kanssa kaakaolla ja proseccolla), mutta nyt halusimme testaamaan hotellin Kaunis-ravintolan ruokatarjontaa.
Maisemat on hienot. Selkeällä kelillä varmaan vielä paremmat.
Otimme molemmat alkuun ”Ylikypsää hirven lapaa, savu-selleripyrettä sekä pikkelöityä selleriä”. Annos oli kaunis, siinä oli monia tekemistä vaativia komponentteja ja se oli hyvää, oikein hyvää. Mutta oliko liha hirveä, ei se ainakaan ollut ”ylikypsää”, vaan se oli palvattua lihaa. Harmittaa, etten siellä tajunnut, miksi annos lopulta oli pettymys. Siis siksi, että se ei ollut mitä luulin saavani.
Pääruoaksi olisi voinut valita mm. ”perinteisen käristyksen” tai ”poron filettä”, mutta kun teen niitä itse – aika usein vielä – ja muutenkin olen nykyisin entistä enemmän kalaruoan suosija, tilasin paistettua haukea. Se oli paneroitu hyvin, rapeaksi, mutta jäimme miettimään, miltä se kala maistui, perunat ja porkkanat al dente, melkein liiankin raakoja ja punajuurikastike perushyvää. Näin kirjoitettuna kuulostaa tylymmältä kuin olikaan, ehkä minulla odotukset olivat liian korkealla, mutta soveltaen ystävän aikaa sitten lausumaa mainiota arvostelua eräästä viinistä voin todeta: ”Voin syödä toistekin, mutten tavoittele”.
Laanilan Kievari tai Kaltio, tai ehkä Pirkon Pirtti, voivat ensi kerralla olla meidän valintamme täällä. Tai Petronella, jos oikein haluamme gourmetia ja olemme valmiita maksamaan siitä. 🙂
Tästä huolimatta, kaiken kaikkiaan hyvälle maistuu olo täällä.
Kolme edellistä päivää on reippaasti patikoitu tunturissa, ja tänään aamulla niin paljon endorfiinia ja voimiakin :), että päätimme tehdä ”palauttavan suursiivouksen”. Siinä me ollaan hyviä, kaksistaan sellaiset hommat hoituu. Pehtoori oli pakannut mukaan Kärcherin tekstiilipesurimme: sohvaryhmä, nojatuoli ja muutama pikkumatto saivat uuden raikkaan, puhtaan ilmeen ja hyvän tuoksun. Melkein kuin uusia tuli niistä!
Samaan aikaan toisaalla minä siivosin muutamat keittiönkaapit ja ihan vaan venytelläkseni patikkapoluilla jumiutuneita lihaksia kuurasin mökin lattiat oikein kunnolla: juuriharjalla ja kontaten! Nyt on kaikki puunsyytkin pohjia myöten puhtaat. Lattioista tuli pehmeän ja lämpimän näköiset. Ja minulla tuli venytellyksi. Ja eiku endorfiinin määrä vain kasvoi. 🙂
Puolenpäivän jälkeen pieni mökkimme oli putipuhdas, ja pääsimme jo saunaan.
Vielä oli käytävä kylillä hakemassa täydennystä ruokavarastoihin ja etsin myös siivouspäivän kukkakimppua, mutta Pirkka-ruusut eivät nyt mulle kelvanneet. Jätin ostamatta. Syötyämme (erinomaisia prosciuttoon käärittyjä lihapullanyyttejä ja palsternakkaa) lähdin hakemaan metsästä aineksia ”installaatioon” ~ kukkakimpun korvike on tällainen. Heh, en turhaan ole käynyt yhden iltapäivän floristi-kurssia! 😀
Sitä paitsi metsässä oli mukava kulkea, kuvaillakin, josko taas Vastavaloonkin saisin ladattavia kuvia tältä reissulta. Mutta ennen kaikkea oli hyvä olla ulkona. Metsässä kova tuulikaan ei tuntunut. Eikä onneksi vieläkään sada. Varovainen täällä on tähän aikaan vuodesta metsässä kuitenkin oltava, sillä
Rykimäaikaan on syytä pysyä poissa hirvaiden tieltä ja erityisesti hirvaan ja naarasporojen välistä. Poroja havaitessa on viisainta kiertää ne rauhallisesti mahdollisimman kaukaa. – – Poroja kohti käveleminen on syysaikaan ehdottomasti syytä unohtaa. Hirvas voi ahdisteltuna kokea ihmisen uhkaavan asemaansa ja tulla päälle.
(Rykimäaika, Paliskunnat.fi)
Meidän lähimetsissä ja pihapiirissä poroja kulkee aika paljonkin. Juuri näin syksyllä, ja alkukesällä niitä näkee päivittäin. Tänään en niihin törmännyt.
Tähän aikaan vuodesta täällä on myös paljon muutakin ”aksöniä” kuin porojen rykimäaika. Tänään Saariselän ainoan ja ison kaupan, legendaarisen K-Market Kuukkelin pihalla olevassa tapahtumateltassa oli iltapäiväkolmesta viiteen tanssit ja ravintola A-oikeuksin, viideltä bingo ja sen jälkeen karaokekisan kolmas karsintaerä. Ja seitsemältä Eino Grönin kirkkokonsertti Tunturikappelissa. Ja Mettäbaarissa taitaa olla tänäänkin tanssit, ja siellä karaoke raikaa iltapäiväyhdestä lähtien joka ruskapäivä.
Me taidamme edelleen viihtyä puhtaan mökin lämmössä, takkatulen ääressä.
Hyvin nukuttu yö Inarinjärven rannalla, ja herääminen uuteen patikointipäivään ja aamiainen Hotel WIlderness Inarin isossa ravintolasalissa ikkunapaikalla. Minä en ole niin kovin perso ole hotelliaamiaisille, mutta tänään iloitsin monipuolisesta tarjonnasta. Paljon hyvää tarjolla, myös minun ”rajalliselle sietokyvylleni”. Koskapa tiedossa kunnon patikka, oli tankattava proteiineja, pelkkä kaurapuuro ei tänään riittänyt.
Otsamolle
Me olemme käyneet Otsamo-tunturilla kerran aiemmin. Juhannuksena 2011. Joten kymmenvuotisjuhlaa tänään siellä vietettiin. Viimeksi menimme Riutulan ja Rovajärven kautta, siis pohjoispuolelta. Se on sikäli parempi reitti, että se on vain 2,6 km suuntaansa. Tänään teimme sitten pitemmän kaavan mukaan. Ajelimme Inarin keskustasta Jäniskoskelle, ja lähdimme siitä. Kilometrejä Otsamon huipulle (417 mpy) ja takaisin tuli liki 15 km, ja aikaa kului vähän yli viisi tuntia. Tänään pysähdeltiin, syötiin huipulla päivätuvassa eväät, välilläkin istuskeltiin, kuvailin tai hengähdettiin. Loppunousu oli tymäkämpi kuin eilinen nousu Joenkieliselle, mutta kyllä taas kannatti.
Huipulla tuuli. Oikeasti tuntui, että pieni päivätupa voi nousta lentoon hetkenä minä hyvänsä, ja laella seisoskellessa oli oltava huolellinen käänteissä, ettei tuulenpuuska vienyt mennessä.
Otsamon laelta on mielestä oikeastaan vielä hienommat näkymät kuin Joenkieliseltä. Enemmän vettä, maisemassa enemmän korkeuseroja, kontrasteja, taitaa näkyä Norjaan asti. Mutusjärvelle eli Muddusjäevrille ja Inarille näkyi hienosti.
Kun tuuli oli pitkästi yli 10 m/s oli hyvä kun voitiin tovi huilata päivätuvalla. Aihku (minun ”terveystalismaanini” 🙂 kesäkuulta) silminnähden nautti retkestä.
Tänään ei ollut rengasreittiä vaan palasimme samoja polkuja kuin olimme tulleetkin. Tänään polkupohjat ehkä vähän helpommat kuin eilen, mutta kyllä rakkaa, juurakoita, kosteikkoja, vieriviä kiviä ja kaatuneita puita poluilla oli tänäänkin. Mutta muutamia kilometrejä myös lempeän pehmeää polkua, jolloin ei koko aikaa tarvitse katsella, mihin kenkänsä asettaa.
Riekonmarja on ehdoton suosikkini ruskan värittäjistä.
Aion palailla vielä näihin Inarilla tehtyihin patikoihin, viimeistään kotosalla postailen lisää kuvia ja ehkä juttuakin patikoinnista ja sen syvimmistä olemuksesta.
Jo nyt voin todeta, että se tekee hyvää, tasaannuttaa, saa ajattelemaan asioita vähän omaa pientä piiriään laajemmin, ottamaan etäisyyttä. Se tekee hyvää sielulle ja ruumiille.
Jäniskoskella vesi alhaisempana kuin koskaan on nähty, mutta kosken kuohunta on aina sykähdyttävä.
Iltapäivän lopulla ajelimme Inarista kohti Hangasojaa, jossa tänään oli satanutkin, Inarin retkellä ei paljon paistanut, mutta ei kyllä satanutkaan.
Mökille palattua tuntui kuin olisimme olleet pidemmälläkin patikkamatkalla. Hyvä matka se oli. Oikein hyvä. Nyt taas kotituntureiden huomassa.
Mökkielossa nukutaan pitkät yöunet ja herätään aurinkoiseen aamuun. Parhaimmillaan näin, – niin tänäänkin.
Ensimmäisenä patikka-aamuna kuitenkin erinäisiä käynnistysvaikeuksia, kaiken tarvittavan löytäminen, pakkaaminen, pukeminen, – ja lataaminen!
Olimme Kiilopään parkkipaikalla vasta puoliyhdentoista aikaan, ja se oli aivan täynnä, kuin myös lähellä oleva varaparkki ja tien varressakin jo muutama kymmenen autoa! Kiilopään kuvetta kohti Luulampea. Lounatuuli aika kova, eikä lämmintäkään montaa astetta, mutta vähän aurinkoa, ja kaikki hyvin. Oi, että. Kyllä on tunturissa kulkeminen mun juttu. Lienenkö koskaan asiasta tullut maininneeksi. No mutta kyllä, kyllä se vaan on. 🙂
Reilun kolmen kilometrin nousun jälkeen, paliskuntarajan vaihduttua, kymmeniä kuvia otettuani alkoi louhikkoisessa maisemassa lasku kohti Luulampea. Ei näytä erämaajärveltä, mutta on mitä viehättävin paikka. Se on sellainen pieni keidas hiekkarantoineen. Esihistoriallinen muinaisjäännöskin se on.
Päivätupa oli auki, on koko syyskuun, joten poikkesimme lounastauolle: Pehtoorille munkkikahvit, minä nautin kaakaosta ja takkatulesta.
Palasimme pitemmän kautta takaisin; rengasreitin kokonaisipituudeksi Garmin näytti 11 km.
Kaupan kautta paluu mökille: välipalaksi Kuukkelin savupororieskaa ja (Oulusta Kauppahallista roudattua) savuporoa – ei haittaa vaikka notskimakkara on ruokavalioni ulkopuolella.
Savuporolla jatkettiin sitten saunomisen jälkeenkin: savuporokastike pastalle! LappItalia-reseptiikkaa tiedättehän. Vähän muokkailin alkuperäistä (omaa) ohjetta ja nyt oli kyllä aika perfetto! Kotosalla voin kirjoitella ohjeen ja liittää kuvan.
Olihan meillä hyvä päivä, niin hyvä. Huomiseksi on suunniteltu ja valmisteltu ihan uudenlainen ”seikkailu” – pysykäähän linjoilla niin pääsette uusiin maisemiin.
Tänään mökkipihaan tullessamme oli meitä vastassa tällainen. Porokin hehkuvan ruskan väreissä? Vai jo joulun punaiseksi somistautunut? – Ei sentään. Poro ”keloo” sarviaan hangaten niitä puihin poistaen niistä nahkan, minkä jälkeen sarvet ovat tämän näköiset. Tämäkin oli jäsen ”rykimäpartiossa”, joka kulki pihapiirissä syöden marjoja (juolukkaa, mustikoita ja ehkä myös puolukoita, joita on nyt kyllä aika paljon).
Olimme Hangasojan huomassa jo yhden aikaan. Lähdimme kotoa pikkuisen ennen kahdeksaa, ja Rovaniemelle asti maantiellä liki dystotopiakuvaston näköistä: ei liikennettä, hieno, uusi, nyt ihan pikkuista vaille valmis Oulu – Kemi -väli oli lähes autoton. Musta, tummanpuhuva asfaltti kulki keltaisena, oranssina ja punaisena hehkuvien metsätaipaleiden ja piennarten välissä.
Matka taittui rauhallisesti, mutta joutuisasti.
Vaikka auringonpaiste ei saanut maisemaa ihan liekkeihin, oli mahdottoman hienoa. Ja Rovaniemen jälkeen, maiseman muuttuessa jo vähän kumpuilevaksi, Ounasjoen peilityynen pinnan peilatessa rantojen kelta-oranssit kaistaleet kaksinkertaisina, aloin olla varma, että saisimme kuin saisimmekin kokea taas kerran Lapin ruska-ajassa hienoja hetkiä.
Viimeistään tässä vaiheessa olimme yhtä mieltä, ettei ole taidettu aiemmin nähdä näin hienoa ruskaa. Semminkin kun nyt on yhtäaikaa sekä maa- että puuruska loistossaan. Metsän ”pohja”, pientareet ja kaukana siintävien tuntureiden rinteet punaisena. Ei vain laikkuja, vaan laajoja alueita ja pitkiä nauhoja tien sivussa.
Kunhan (valtavan suuri) tavaramäärä (mattopyykiltä matot, pesuri, kotona käytetty iso lakanapyykki, ruokaa, suodattimia, kenkiä, sänkypeitto, ja kaikki muu tavallisempi) oli saatu purettua ja paikoilleen, siirryin pihapiiriin. Ja olin syvältä asti hyvin tyytyväinen, että sain sittenkin lähdetyksi. Vaikka irtaantumien vähän pahalle tuntuikin ja lähtö arvelutti, huoletti, niin mökille tulo tuntui vain hyvältä, levolliselta, armolliselta. Lopulta, niin paljon tätä toivoneena, sain vakuutettua itselleni, että en voi Oulussa kuitenkaan suunnilleenkaan mitään tehdä, ihan hyvin voin viikon olla pois, ja että pääsen suht nopeasti takaisin jos tarve vaatii.
Ehkä juuri tämän viime metreille asti epävarmana olleen möksälle lähdön takia nyt tuntuu ihan erityisen hyvälle ja kiitolliselle, että on tämä paikka ja että tänne päästiin. Että on ehkä hienoin ruska ikinä!
Aamuvarhain olin purolla. Hiljainen, oma mökkiranta, Lapin kesäaamu, tyven, lauantaina pyhäaamun tuntu. Kunhan istuskelin, katselin, toki kuvailinkin.
Tuntureiden rinteet ja kurujen reunat sekä meidän mökkipuron rannat ovat kanervien värittämiä.
Kunhan ennen yhdeksää olimme aamiaisen syöneet, kuului minulle komento: ”Mummi, nyt heti purolle.” Päivän liikuntasuoritukset alkoivat kivien heittelyllä.
Onhan ne molskahdukset mukavia! Ja kyllä lapset saivat monta kertaa heittää, että mummilla ajoitus sattui kohdalle! Kultapurosta nousee lasiveistos!
Aamupäivän patikka päätettiin tehdä UKK-puiston suunnalla. Ajeltiin Kiilopääntien varteen, Ruijanpolun kohdalla olevalle levikkeelle, ja siitä lähdimme kulkemaan Sivakkaojan laavulle. Matkaa tulee vähän reilu kilometri, mikä oli pienille oikein sopiva. Eeviksellekin kun sai osan matkasta kulkea isänsä harteilla. Apsu – paras patikoija! – kulki papan kanssa edellä.
Meillä luonnollisesti eväät mukana. Ei ole retki eikä mikään, jollei ole edes pillimehua ja Elovena Kaura-karpalo-keksejä mukana. Kirjaimellisesti luonnonkaunis paikka oli lauantain lämmössä mukava kohde, jossa tovin kuljeskelimme.
Paluumatkalla Eevis kulki kanssani käsikädessä ja puhua pulputti! Meidän pikku komedienne on taas tänään saanut meidät kaikki pidättelemään naurua.
Muut palasivat möksälle lounaalle ja iltapäivälevolle (= ruutuaikaa eli Nintendo ja Pipsa Possu, – ei enää mitään päiväuniä näille), mutta Pehtoorin kanssa lähdimme Suomen Ladun majalle ja sieltä Kiilopään huipulle. Onhan täällä tunturissa liikkujia, mutta mahduttiin hyvin mukaan. Etelätuuli vilvoitti (ja piti paarmat pois), aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja oli hyvä mieli.
Sainpas samalla kertaa viimeisen kuvan ensi vuoden ”Saariselkä kuvissa” -kalenteriin. Elokuun kuva on puuttunut, ei puutu enää. Ehkä jo ensi viikolla saan sen kootuksi ja painoon. Hyvissä ajoin!
Rantasaunan ja puro”uinnin” jälkeen sapuskan tekoon ja ruokapöytään. Pitkään syötiin.
Vielä pihalle: mölökkyä, sulkapalloa, jalkapalloa, puroa, tikanheittoa. Liikuttu on, joten nyt iso väsy.
[Eilen joskus hyvin myöhään, mökkipihasta kuvattuna…]
Kello on melkein kymmenen. Siihen nähden, että viime yönä uni oli hyvin vähissä, olen tänään ollut mahdottoman reipas ja liikkkuvainen kellon ympäri. Eikä vähäisin syy siihen ole ollut se, että on ollut pari maailman parasta liikuttajaa.
Aamiaisella viivyimme pitkään, päivän ohjelmaa pohdimme… Perjantai on pyykkipäivä, siivouspäivä ja kauppapäivä myös mökkielossa. Porukalla hoitelimme hommat – lapsityövoimaa unohtamatta. Ja jo yhdeltätoista olimme patikkapolun alussa. Eeviskin tymäkkänä seisoi vaellussauva kädessä katse suunnattuna kohti Aurora-polkua (jo kasteessa hänet on siihen liitetty. Omin sanoin: E. Aaooora Hatokanga) ) 🙂 Eikä isänsä harteilla mennyt kuin puolet kolmen kilometrin reitistä. Topakkana ihan itse taivalsi ylämäen kohti Aurora-polun huippua. Ja Apsu! Onpa ollut ilo olla mukana siinä, kuinka poika tykkää luonnossa kulkea – ja kuvata!
Aika levollisesti kuljettiin, ehdittiin kuvata, mielessäni jo näin (joululahja)kuvakirjan itselleni. 🙂 Kummituskämpän ovella ihan eri klangi kuin viime vuonna tai koskaan aiemmin: ”Mummiiiiiii, tuu. Ei oo mittään hättää!”
Kauppareissu samalla ja sitten möksälle. Pienet saivat isänsä tuunaaman lounaan, samaan aikaan minä vähän tuunasin asiakkaan kuvatilausta, ja sitten lähdimme kolmeksi keilaamaan! Minähän siitä pidän paljonkin, Pehtoorin selkäkin kesti, ja niin tuntui Apsukin tykkäävän.
Ja Pehtoorin kanssa olimme niin yhtä mieltä siitä, että ”onpa poika kummitätiinsä tullut”. Kyllä ovat meidän esikoinen ja ensimmäinen lapsenlapsi yhtä kilpailuhenkisiä molemmat! Ei ihan verenmaku suussa kilpailtu, mutta kyllä Apsulle oli tärkeää tietää, kuinka paljon isillä, R:llä, ja kaikilla muilla oli pisteitä.
Mökkirantaan tultuamme Juniori tarjosi ”ylläpidosta kiitokseksi” aika erinomaisen hyvän aperitiivin, jostain varastojensa uumenista oli raskinut luopua: Moët & Chandon Rose 2006.
Elokuun alussa Hangasojan rannalla, päivän liikkumisen jälkeen, leppeän tuulen leyhytellessä, sinitaivaan alla, saunan lämmetessä, pienten pulputtaessa lähellä oli enemmän kuin hyvä.
Pehtoorin kanssa olimme saunassa ja yhtäkkiä sinne tupsahti myös pari pientä ”saunatonttua”. Apsun kanssa kävimme pulahtamassa purossakin (+ 9 C). Tai noh, minä pulahdin, Apsu polski laiturin nokassa.
Ja sitten – kuten mökillä ollessa ainakin kerran tapana on – aika pottuvoille ja käristykselle. Eikä edes Eevikselle – poroista kovasti tykkäävälle – ollut vaikea syödä hyvin. Oli hyvää, vaikka itse sanoinkin.
Koska lapsillakin loma, voitiin vielä seitsemän jälkeen lähteä iltakävelylle. Tyvenessä, leudossa, itikattomassa, aurinkoisessa illassa kuljimme pitkin Hangasojan vartta, mökkitiellä, tuttujen mökkitienoilla.
Uskomaton sää. Olen joskus ennenkin sanonut, että elo-syyskuu on näillä tienoin mitä hienoista aikaa. Suosittelen lämpimästi, ja mietin hyvin vakavasti, kovasti toivoen, että josko taas syyskuussa pääsisimme…. ?
Heräsimme aurinkoiseen aamuun, lupauksia paljoon olemassa.
Ja paljon on ehdittykin. ”Slow food” -aamiaisen jälkeen lähdimme Pehtoorin kanssa Kutturantien varteen ”sieneen”. Tunnin mukavan aurinkoisen, huolettoman metsätepastelun jälkeen desi mustikoita, kaksi koivunpunikkitattia – ja se olikin sitten siinä. Käytiin vielä Aholammentien varrella, mutta eipä siellä kummoisempia saaliita. So what. Lappi on hyvä!
Näistä se oli ruoka perheelle laiteltava.
Saariselän leikkipuistossa käyneetkin olivat palautuneet mökille, joten olihan taas aika olla yhdessä ja syödä jotain. Notskilounas aurinkoisessa jo hyvinkin lämmenneessä säässä oli mukava. Istuskeltiin, välillä muksujen kanssa kahlattiin purolla, taas nuotion savuun ja harjoittelemaan puukon käyttöä. Saunan lämmitystä ja samaan aikaan, iltapäivällä lapsilla ”ruutuaikaa” (A:lla Nintendo ja E:llä ”tyttöjen huttuja” tabletilla (= Pipsa possu ja muita piirrettyjä) ).
Saunomisen jälkeen pääsimme taas ruokapöytään: keräilytaloudessa kun elellään, niin pääruokana oli tattirisottoa (punikkitattien lisäksi pakastimesta löytyi pieni pussi viimevuotisia herkkutatteja!) – oi, että se oli hyvää ja jälkkäriksi mustikka-mangorahkaa. Kolme desiä mustikoita riittää kuudelle oikein hyvin kun vähän säveltää. 😉 Ja jo ruokapöydässä Apsu ilmoitti, että heti kun on syöty, mennään purolle. Kuksa ja puukko mukaan!
Ja enhän minä sitten kuitenkaan, tämän kaiken hyvän keskellä, osaa huoletonna olla. Liekö koskaan opinkaan, voinkaan? – Vähän epäuskoisena hoksasin tällekin viikolle huolia kantautuvan.
Juniorin ja pienten kanssa kierrettiin vielä puronrannoilla – liekö Eevikselle tullut tänään pisin patikka ikinä! Ja koko ajan, kaiken ohessa, aamusta iltaan, tyttö ilmehtii, elehtii, esittää, höpöttää (josta edelleen jää iso osa ymmärtämättä)… On oma valloittava itsensä. Ja komentaa välillä hyvin topakasti: Mummi! Ja sitten halaa ja rutistaa kaikella voimalla.
Tämäkin kuva Juniorin kännykästä. Kuten huomaatte: jos on lapsenlapset mukana, ei mummi paljon ehdi kuvailla – siltäkin osin lomalla. 🙂 Ehkä huomenna koetan ryhdistäytyä asian kanssa.
Koko yön satoi, aamullakin satoi. Lämpömittari näytti aamulla sentään plussaa, ei kovin paljoa, mutta plussalla kuitenkin = +7 C. Ei varsinaisesti innostanut ulkoiluun. Niinpä katselemaan Saariselän merkittäviä nähtävyyksiä: ohjelmassa Kuukkeli ja Kaunispään Huippu. 🙂
Pappa antoi muksuille humputtelurahaa, ja väistämättä Kuukkelin leluhyllyillä pitkään mietittiin, mihin rahat käytetään. Ja kuinka yllättävää: Apsu osti maasturin ja Eevis Muumi-pallon. Ja kun rahaa vielä jäikin, niin Ylämajalla vielä avaimenperä ja Muumi-peili. Kesälomareissuunhan kuuluu shoppailu, eikö vaan?
Kaunispään laella juuri ja juuri tarkenimme vihmovassa tuulessa juosta autosta kahvilaan: olihan ne munkit ostettava! Ja maistuivathan ne.
Palasimme mökille. Lounasaika. Ja kahdelta aukeni kylpylä! Olimme siellä melkein ensimmäisiä. Mutta jo puolen tunnin jälkeen oli ilmeisen selvää, että moni muukin lapsiperhe kaipasi lämmintä sateensuojaa… Puolitoistatuntinen lilluttiin, ja muksut kyllä nauttivat. Ja me aikuiset nautimme lasten riemusta. Molemmat pienet ovat jo melkoisia vesipetoja. Paluumatkalla mökille minulla oli ilon ja onnen hetki, kun Apsu hiljaa tarrasi käsivarteeni, eikä irti päästänyt. Siinä istuttiin liki auton takapenkillä ja ainakin minulla oli niin hyvä.
Mökillä lasten herkkuruokaa (tortilloja) ja jälkkäriksi eilen Rovaniemen Chocodelistä haettu kolmen suklaan kakku. R:n lauantaisia synttäreitä vietettiin pienimuotoisesti… Uskonette että maistui.
Samaan aikaan sade lakkasi, lämpöasteet kaksinkertaistuivat joten ei mitään syytä, etteikö olisi lähdetty purolle, pihalle, lintujen ruokintaan, Tuupo-Heikkiä juoksemaan, tikanheittoon, – ja taas purolle.
Ja ennen iltapalaa vielä Souvarit soi! Pappa (mokoma) on saanut myös Apsun diggamaan Souvareita, eikä niitä ilman voida edes leikkiä. Kautta aikain meidän kaikki mökkivieraat, aikanaan myös lasten teinikaverit, ovat altistuneet Souvareille, ja muistavat sen vieläkin. Kaiken lisäksi hyvällä. 😀
Saamenmaan portilla, Vuotson saamelaiskylän eteläpuolella olimme iltapäivä kahden jälkeen. Bures Boahtin ~ ´tervetuloa´lukee tienvarrella. Minulla oli ollut jo monta sataa kilometriä sitä ennen sellainen olo, että Lappiin on hyvä kulkea, siellä on hyvä. Mökki ja luonto eivät ole pahoillaan, vaikka taas tulemme.
Viimeiset viisi viikkoa mökkiä ovat asuttaneet Tyär avokkinsa (nyt jo virallisesti avopuoliso) kanssa, ja nyt meidän vuoro. He puolestaan asettuivat asumaan Rantapeltoon, talonvahdeiksi, Helsingin yksiön ahtaudesta ja kuumuudestakin, ja korona-aallonharjalta pois asumaan ja ”etätöilemään” kotikotona. Sujuu oikein hyvin näin.
Ja meillä Hangasojalla ilo ja elo kasvoivat ja suurenivat, kun illansuussa pienet tulivat! Eivät sentään keskenään, vaan isänsä sekä R. mukanaan. Olinpa ehtinyt lettukestit laittaa valmiiksi, tervetuliaiseksi ja R:n kolmekymppisten juhlistamiseksi. Lapset olivat – vain tovin – varauksellisia, Eevis kovin hiljainen, kunnes Apsu pian muisti, mitä kaikkea voidaankaan tehdä. Eikä todellakaan ollut mitään vaikeuksia repiä mummi mukaan: kuinka minä olen tätä päivää ja tulevaa viikkoa odottanutkaan!
Ehdottomasti piti lähteä kahdestaan purolle heittelemään kiviä, kahlailemaan kumpparit jalassa, syömään metsänreunaan mustikoita, heittämään tikkaa… Ihan sama, että on aika kylmä (+ 10 C) ja ripsi vettä. Ei mitään väliä. Mummiiiiii, tuu! Leipäkiviä heiteltiin, kerrottiin kuulumisia, katseltiin kun komea tumma hirvas oli tikkatauluseinän vieressä syömässä heinää,… Kaukana kavala maailma ja sen murheet!
Riekko, kyy (ei ikinä ennen täällä!!!), tammukka. Ja paljon muuta. Kuvien ”teko” edelleen vähän vaivalloista, ehkä kotona palaan asiaan.
Levollinen aamiainen, ja tänään minä wanderfuhrerinä vein pienen retkueemme kohti Lapin sodan tuliasemia, korsuja, vankileirien seutuja. Jotta sellainen leppoisa kesäpäivän retki meillä. 🙂 Noh, Pikku Tankavaaran karu historia ei luonnossa paljon näy, ei ahdista. Vaikka porukalla totesimme, että ei ole syytä unohtaa.
Patikalla ei aurinkoa, mutta lämmin, melkein lösö keli. Tepastelimme, juttelimme, kahvittelimme. Ja sitten minun lempparisuo: Tankasuo.
Taustalla Jorpulipää, ja melkein jalkojen juuressa riekko pesimässä. Lappi on! Ja taas ilo siitä, että ihmisiä, joiden kanssa jakaa tämä.
Kultakylään laskeuduttuamme katselimme Villin Lännen Kadun, ja korukiviostoksillakin viivähdimme tovin. Ystävä osaa kivet, mikä sai kauppiaan, ammattilaisen, ilahtumaan, myhäilemään. Kiertelimme, vaskaamaan emme ryhtyneet, mutta Wanhan Waskoolimiehen kuppilassa ns. lounas (vrt. yhteinen puolenpäivän prosecco Piazza del Popololla eräskin vuosi sitten) sopi meille ja sitten kierros Saariselällä kylillä: Kuukkelissa ja Kaunispäällä. Puheluita, huolta, viimeistään nyt päätös palata huomenna Ouluun.
Pientä ”laituriremonttia” mökillä, pihapiirin ”alasajoa” ja sitten aika kohtuullinen poropäivällinen ystävien tuoman shirazin ja halpis-amaronen kera. Ja juttujen: meillä paljon menneitäkin muisteltavana.
Ja jälkkäriksi Campari Soda – koska ”yhteinen Rooma”.
Todellakin maanantaiko? – Mökkimaanantai. Eivät nekään yleensä näin hienoja ole. Ei elämässä maanantait ole tällaisia. Ei yleensä. Soisin muistavani. Muistamisesta, muistista, on tänään puhuttu paljonkin. Myös puhelimessa.
Jos vain kerron, että kaiken muun hyvän kruunasi käen kukunta, kun äsken istuimme mökkiterassilla jälkiruokia nauttien auringon paistaessa vielä korkealta. Kaiken muun hyvän lisäksi – kaiken muun linnunlaulun, auringonpaisteen ja huikean kesäkelin lisäksi vielä nautimme siitäkin. Kaiken muun.
Pitkän, viipyilevän aamiaisen aikana päätimme, että tänään huiputtaisimme Ahopään. Ajattelimme, että siinä olisi mahdollisuus ystäville näyttää Saariselän tunturimaisemat ”yhdellä silmäyksellä”, keskeltä. Ja todellakin: tänään näkyvyys kymmeniä kilometrejä.
Hiljalleen kuljimme, höpöttelimme. Auringosta, hiljaisuudesta nauttien. Ja sitten: tsadaa! Ahopään granuliittikurun keskellä tunturilampi. Sen rannalle oli hyvä istahtaa.
Mökille palauduttua tuttu koreografia: notskilounas, saunan lämmitys, jotkut taisivat ottaa nokosetkin 🙂 , sauna ja purossa pulahdukset, pitkä päivällinen, jonka parasta antia oli Oulusta roudattu Perämeren lohi ~ hybridi lohi. (Hybridi = savustettu, loimutettu, grillattu. Pehtoori teki tuon kaiken yksillä tulilla. 😀 ). Sitä ennen erinomaista italialaista Franciacortaa ja sen oheen varhaisperunoita, sipulikastiketta, tsatsikia, patonkia, savupororieskaa, fetasalaattia. Yhtä mieltä olimme, että juhannustunnelmaa, hyvää ruokaa. Laitan huomenna kuvia….
Ja jälkkäriksi vadelmapossetia (edelleen se on nopea ja helppo, mökkiruokakin) – ja käen kukuntaa, lämmintä, itikatonta iltaa – minikalaasit meillä oli tänään maanantaina.
Prosecco on kylmässä ja lapakset valmiita. Eikä ole kyse pelkästään valmistautumisesta mahdollisiin MM-lätkän kultajuhliin.
Odottelemme ystäviä saapuviksi. Heidän kanssaan on muutaman päivän yhteistä mökkieloa yritetty vuosia. Milloin työt, milloin lapset, milloin vanhemmat, milloin korona, milloin sairastuminen on ollut esteenä, ja niinhän se meinasi tälläkin kertaa peruuntua tämä, mutta nyt tulevat.
Koko päivä ei todellakaan ole mennyt heidän tuloaan valmistellessa, mutta onpahan puuhattu alta pois viimeisetkin tämän reissun to-do-listalla olleet mökin ”kunnossapito-” yms. asiat. Ikkunoita ei ole pesty, eikä mattojakaan, mutta muutoin kondiksessa jutut. Viikolla kävi nuohooja, likakaivon tyhjennysautokin ja klapeja tulikin jo kevättalvella, joten perusjutut kunnossa.
Tänään aamupäivällä Pehtoori kävi tepastelemassa meidän vakkari-korvasieniapajilla, ja pari litraa toi tullessaan. Ainakaan juhannuksena ei tarvitse turvautua ostosieniin. Minä kävin pyörällä Kuukkelissa, ja hoksasin viimeistään silloin, että helle on jo ohi. Menomatkalla pohjoistuuli oli aika tymäkkä, mutta aurinkoa sinitaivaalta. Iltapäivällä jo tyveni, ja lämpö palasi.
Kävin iltakävelyllä metsässä, jossa viime sunnuntaina oli vielä paljon lumilaikkuja on nyt vaivaiskoivutkin jo saaneet pienet hiirenkorvat… Mutta ei itikoita. Hyvä täällä vielä muutama päivä.
Kun kerran on mahdollisuus, miksi ei? – Meidän kevätjuhla on tänään täällä!
Helmikuisella Inarin retkellä löysimme Jäniskoskelta reitin pienen erämaajärven rannalle, ja sinne mieli nytkin, katsomaan vähän tarkemmin, etsimään lisäpolkuja. Toki ´pelkkä´ Jäniskoski on aina vaikuttava: koivujen reunustama, korkeana kuohuva, isosti pauhaava Juutuanjoen koski pysäyttää, vie ajatukset kauas menneeseen, pakottaa olemaan kiitollinen tästä päivästä ja saa uskomaan, että huominenkin on hyvä.
Onneksi kamera vaatii tekemistä, en liikutu ylenmäärin, mutta jossain takaraivossa soi Suvivirsi ja Gaudeamus Igitur. Repun taskussa keikkuu mörönsyötti, joka on saanut nimekseen Aihku ja edellä, vieressä ja takana kulkee Pehtoori, joka kyselee, mihin sitten jatkettaisiin. Kaikki hyvin.
Siellä se meidän lauantai kului, Inarin retkellä. Ivalossa sentään näimme vähän paikallisia, kaupassa ja raitilla, mutta Inarissa saimme ajaa melkein koko kylän läpi ennen kuin näimme ainuttakaan liikkuvaa autoa tai kulkijaa. Mutta olipahan sitten ”torilla”, Näkkäläjärven kaupan ja Ylen pihapiirissä demareitten vaaliteltalla muutama pullakahvittelija.
Juutuanjoen rannalta, Jäniskosken riippusillalta, jatkoimme, emme pitkin ”perinteistä” Siidan lenkkiä, vaan kohti Ilkiäjärveä. Mistä nimi pienelle erämaajärvelle?
Istahdimme järven rantamille, korkealle harjanteelle, oli lounaskahvin aika. Nokipannutkahvit kuksasta, makkaraleivät voipaperista ja leetapullaa? – Niinhän se olisi pitänyt olla. Mutta. Meilläpä Starbucks´n Cappuccinoa pahvimukista ja marketin paistopisteen croissanteja. En kiistä, etteivätkö olisi nekin maistuneet oikein hyville. Ei ollut Piazza Navona, ei Montmartre, ei Fifth Avenue, oli parempi!
Haapakoskelle vielä jatkoimme, pientä, kapeaa rantapolkua tarvoimme. Ja ainakin itsekseni mutisin ja tupisin, että nyt on hyvä. On Lappi, vieressä joki, joka myötäilee polkua vai toisinpäin? :), kaukana siintää lumihuippuinen tunturi (Otsamo), lämmin, ei itikoita, mahdollisuus liikkua, ei kiirettä kotiin, ei mitään mille voisin tehdä mitään. Yhtäkkiä tuntuukin hyvälle, ettei minua tarvita missään.
~~~~~~~~~~
Kerran ope, aina ope? – Ehkä. Siksikin linkitän tämän. Pandemian aikana olen näitä juttuja miettinyt, satunnaisesti myötäelänyt. Janne Saarikiven kolumni Hesarissa, se on mahdottoman hyvä.
Aamiaispöydästä katselimme kun turkin väriään vaihtava orava (niitä on tässä mökkipihapiirissä monia) nautti aamupalaansa. Samalla mietimme, mihin ja mitä tänään. Hieman levotonkin mieli, mutta jotain olisi keksittävä.
Oli hyvä aloittaa siivouksella! Viikonlopuksi mökkiin puhdas ja raikas olo! Ei muuta kuin matot ulos, imuri laulamaan ja rätti heilumaan. Reilu tunti ja olimme tyytyväisiä tulokseeen. Viikonloppu alkakoon!
Sen kunniaksi – ja eilisen rankahkon pyöräilyn jälkeen – tuntui, että olisi tasaisella patikointi hyväksi. En halunnut mihinkään vitikkoon, halusin ”näkymiä”, halusin uusia polkuja. Siispä huiputtamaan Kuusitunturi. Se on juuri se, joka näkyy Kaunispään huipulta, lumiaidan takana, Magneettimäen eteläpuolella. Kävin siellä yksikseni liukulumisuksilla kevättalvella ja nyt tuntui hyvälle idealle lähteä sinne pienelle patikkalenkille.
Ja se oli kuin olikin mukava taivallettava. Parituntinen kului kun kuljimme. Leppeästä tuulesta, huikeasta lämmöstä nautimme. Molemmilla, liki liikuttava yhtäaikaisesti, tuli mieleen ja tuntuun se, kun on kulkemassa jossain Alpeilla: ympärillä lumihuippuisia vuoria/tuntureita, tuuli leyhyttlee, aurinko porottaa siniseltä taivaalta, mutta ei polta… Liikkumisen ilo,
Mökille palattua tärkeitä puheluja, helpotus, sauna, hyvää ruokaa. Voi kunpa muistaisin, mitä kaikkea lihapullataikinaan laitoinkaan.
Kuusitunturilla ON muutama kuusi, ne ovat pieniä, eivätkä edes näy kuvissa (miksi tunturin nimi on Kuusitunturi?). Mutta ei siellä ole paljon muitakaan puita. Muutama mänty, enemmän koivuja, ja eihän paljakassa puita kuulu ollakaan. Ja yhtäkkiä: käki kukkuu!! Olipa ilo! Jälleen: kaunis, karu Lapinmaa kiehtoo.
Teimme huolella eväät (kun yksikään kuppila, taukopaikka, päivätupa ei ole vielä auki), varustauduimme varasukin, villapuseroin, kartoin, luonnollisesti juomapullot ja kuksat reppuihin. Sekä tietysti kamera. Reittisuunnitelma oli tehty jo eilen (Lue: minä olin tehnyt 🙂 ), mutta eihän se tullut pitämään. Onneksi ja valitettavasti, mutta hyvä reissu oli. Onneksi oli varavaatteita, – lämpötila kun nousi vain + 28 C-asteeseen. 🙂
Aamukymmeneltä olimme Saariselän hissiasemalla. Siellä on Luontolomien toinen toimipiste, ja sieltä olin meille fat-biket varannut. Ajatuksena oli, että kierrellään ”aika alhaalla”, helppoja reittejä, päivä chillaillaan pyörien kans, tauotellaan, syödään eväitä ja nautitaan.
No joo, menihän se noinkin, mutta kyllä välillä meni ihan urheiluksi! Latupohjat, joita pitkin ajelimme, olivatkin paikoin kohtuullisen, odottamattoman lumisia, vetisiä, mutaisia, kivisiä, upottavia. Saa nähdä, tuleeko minun luottomaastokengistäni enää kunnollisia, – sen verran vettä ja mutaa tuli niillä tänään hörpättyä. Lumessa oli kyllä hyvä puhdistella… .
Mutta oli lämmin, ei mitään öttiäisiä, pyörät toimi, reitit muunneltavissa (enimmäkseen vaikeammiksi 😉 ), uusiakin, huikeita maisemia, eikä ketään muita. Tuntui että ”pyöräilytaustaustasta” oli etua.
[Hirvaskuru, joka oli vielä pari kuukautta sitten oli mitä mainioin ja helpoin paikka – hiihdellä, ei ollut tänään niinkään helppokulkuinen. Talutteluksi meni.]
Lopultakin viiden tunnin polkemisen (monine, lyhyine taukoineen) jälkeen olimme taivaltaneet vain 30 km. Oulussa se tarkoittaa puolentoista tunnin lenkkiä Haukiputaalle, mutta tänään ei mentykään asfalttia, eikä kevyenliikenteen väyliä. Nyt on väsy, mutta hyvä sellainen.
Mökillä saunaan, ja minä pulahdin purossakin. Talviturkki heitetty. Oikeasti oli aika lämmintä (+ 7 C). On vieläkin. Kun tässä mökkiterassilla istuskelen… Luulen että tämän päivän muistan kauan. Toivon niin.
Tänään Iisakkipäälle kavutessa auringon ympärillä oli pieni halo, ja näkyi lentokone taivaalla! Niitä ei juuri ole näkynyt viime aikoina. Halo ja lentokoneen jättämä tiivistymisjuova tuntuivat jotenkin hyviltä merkeiltä. Reippaasti kohti huippua! Siellä eteen avautui sinisävyinen laaja, lämmin Lapinmaa. Palatessa tunturipuron kimmellyksen yllä tunturikoivussa jo pienet vihreät silmut.
Aamulla oli yksi viikon kohokohta, kun saimme olla Teamsillä mukana Apsun kevätjuhlassa. Parhaalla tahdollakaan ei voi väittää, että ”lähetys” olisi ollut onnistunut: ääni oli hukassa, kuvassa näkyi kerrallaan vain pieni osa päiväkotiryhmästä, esitysten taustamusiikki ei kuulunut, mutta me nähtiin liki hellyttävää touhuamista, ja lapset saivat nähdä vilauksen ”yleisöstä”; lapsille tuntui olevan tärkeää, että isit, äidit ja isovanhemmat olivat ruudun takana. Meillekin oli tärkeää saada olla edes näin läsnä. Ja onneksi tekniset ongelmat olleet täällä Hangasojan yhteyksissä.
Teams-kevätjuhlan jälkeen siis tunturiin, josta iltapäivällä ”laskeuduttuamme” kylille näimme muutaman muunkin turistin, mökkeilijän, paikallisen; Iisakkipään poluilla ja laella ei ollut ketään meidän lisäksi. Postiin vein Katin ja Annelin palkintopaketit – Saariselän postissa asiointi on AINA yhdenlainen ”tapaus”. Niin tänäänkin. Jos olisin halunnut, olisin saanut eräätkin käyttätunnukset ja salasanat käyttööni ihan vaan kuuntelemalla ja muistiinmerkitsemällä. En katsonut tarpeelliseksi niitä vohkia.
Sitten (lääkärikierron jälkeen) aika puhelulle, puheluille. Levoton, huolissani olen. Nyt paljon vähemmän kuin ennen noita puheluja. Tämä on kolmas kerta reilun puolen vuoden aikana täällä Hangasojalla ollessamme, kun äitini on joutunut sairaalaan. Toki muitakin kertoja vuoden aikana on ollut, mutta juuri nämä kerrat, kun olen täällä ja hän on joutunut osastolle, ovat ollet vaikeita (minulle): 500 km välissä vie levollisuuden hiiteen. Mietin, pitäisikö palata kotiin, mitä voisin tehdä, syyllistynkin. Tällä kertaa ehkä enemmän kuin aiemmin. Mutta nyt, ainakin tänään, puhelujen jälkeen, uskon, että kyllä tämä taas tästä. Tilanne rauhoittunut, hoito tehoaa…
Niinpä iltapäivän auringossa, helteessä, kun mökkiterassin mittari näytti +28 C, lämmittelin hyvillä mielin saunaa, laittelin salaattia valmiiksi. Saunottuamme Pehtoori grillasi, istuimme terassilla, – leppeän tuulen tehdessä säästä entistäkin nautinnollisempaa. Suunnittelimme huomista reissua: vuokra-fatbiket on varattu!
Ja hei! Oulu on vuonna 2026 Euroopan kulttuuripääkaupunki!! Sekin on hyvä juttu. Oikein hyvä juttu.
Noin on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kun on vaeltamassa Alpeilla. Jopa Kanarian saarilla, Gomeralla ja Lanzarotella, on kuultu tuota tervehdystä käytettävän. Ja toki me on tervehditty takaisin, vaikka joskus on hieman arveluttanutkin. Tai siis… kun grüss gott käännettynä suomeksi on ”Jumalan terve”, joka puolestaan on varsin eksklusiivinen tervehdys, jollaista ainakin Pohjois-Pohjanmaalla käyttävät (vain) vanhoillislestadiolaiset keskenään. Ei siis ihan meidän juttu.
Mutta tänään ei tarvinnut miettiä ketä ja miten tervehditään. Koko liki 10 km reissulla näimme vain yhden nuorenparin, joka tuli fatbikeilla vastaan ja me vain heippasimme puolin ja toisin. Se oli siinä tämän päivän kohtaamiset.
Toki puheluita, montakin ja moneen suuntaan heti aamusta. Ja viestejä (perhechatti on vilkas) pitkin päivää, mutta ei kohtaamisia.
Koetimme valita reitin, joka olisi ainakin osin ennen kulkematon, ei kovia nousuja eikä upottavia soita tai muita kosteita paikkoja. Vaikka maasto ja metsänpohjat ovat aika kuivia, sulamisvesien kohdilla, purojen rannoilla, soilla ja hetteiköillä on vielä kosteaa, jopa upottovan märkää.
Talvella löysin/löysimme Sivakkaojan varren reitin ja siellä olevan laavun, joten päätimme tänään käydä sillä suunnalla tepastelemassa pätkän Ruijanpolkua, ja toiveena oli paistella laavulla lounasmakkarat. Niin teimme, hyvin onnistui.
Nykyteknologia (kännykät ja google) mahdollistivat tulenteko-oikeuden tarkistuksen. Luettiin, että nyt on menossa ruohikkopalovaroitus ja että se koskee nimenomaan avotulentekoa. Miten määritellään avotuli? – Tämän sivuston perusteella päättelimme, että laavun edessä ollut rautainen grillipaikka EI ollut avotuleksi luokiteltava (ks. kuva: Pehtoori vie loput hiillokset Sivakkaojaan… 😉 ) ja niinpä tulistelimme rauhassa.
Polku (latupohja) vei takaisin kohti Suomen Ladun majaa Kiilopään juurelle. Matkalla komea mäntymetsä, joka näytti liki veistokselliselta, poikkeuksellisen korkeita ja suoria petäjiä. Kaunis, hyväntuoksuinen metsä, jossa varvut nousivat lumenpainaman jälkeen kohti lyhyttä Lapin kesää. Parempi on patikoida, kuin hiihtäjän hiihdellä, vaikka kyllä molemmat jo maistuvat. Huomenna ehkä maastopyöräilemään!
Kiilopään etelä- ja länsirinteilläkin vielä lumilaikkuja, mutta kyllä jo kesäkuulta tuntuu. Riddari oli patikan lopulla jo ihan liian kuuma!!
Mökki on yleensä painajaisvapaata vyöhykettä, mutta viime yö meni kyllä aika tykyttävissä tunnelmissa. Kuudelta revin itseni irti unista, kauan sen jälkeenkin vielä valju ja ahdistava olo. Ei kuulu mökkieloon tuollaiset unet, olot ja sanat. No mutta…
Aikani arvoin mille ryhtyisin, ja kun sääennuste näytti, että juuri tänään täällä olisi pilvisin ja viilein päivän tällä viikolla, ajattelin että voin ”uhrata” aamupäivän varmuusvarastojen yms., yms. hankkimiseen Ivalosta, Pehtoori jäi rakentelemaan terassille puista säilytyslaatikkoa.
Ennen lähtöäni pakkasimme mukaan pari säkillistä vaatteita, mattoja ja muuta ylimääräistä, jotka otin kyytiin ja vein Ivalon kierrätyspisteelle. Samalla vaatekaapeissa untuvatakit ja tamppa- ja toppahousut taustalle, kesäisempiä kamppeita esille. Myös muutamat harvat pikkuliinat ja tilpehöörit joulu- ja pääsiäiskoristeet vaihtuivat kesäisempiin, tupasvilloja ja Onhan huomenna jo kesäkuu! Mitä on kyllä vielä luonnosta uskoa.
Paluukuormaan sitten ruokaa, herkkkuja, siivoustarpeita, viiniä, apteekista tarpeita. Ja multaakin hain. Puutarhan lahjamyymälästä poimin pienen Bukowskin nallen: mörönsyötiksi. Kotona minulla on Toni Thorvaldsson, joka tosin on nyt Eeviksellä, mutta tänään tuntui, että tännekin tarvitsen sellaisen. Tälle karhunpojalle olisi hyvä saada nimi. Tämä ei taida olla Thorvaldssonin sukua, vaan jotain ihan muuta, mutta minä selvitän kyllä.
Iltapäivällä onnistuin haravoimalla saamaan rakon käteen, aika noloa. Mutta kertoopa siitä, että nyt mökkipiha on siisti, haravoitu, oksat kerätty ja terassit siivottu. Kesän eka rantasauna tuntui juhlalliselta, vielä en uskaltautunut puroon, josko voitaisiin olla niin kauan, että vähän vielä lämpenee.
Klikkaa ensimmäinen kuva auki, voit edetä oikean reunan nuolella eteenpäin.
Kuvat kertonevatkin, että tänään on ollut hieno ulkoilupäivä.
Ei suksia eikä lumikenkiä, vaan Savottakahvilan pihalta kävellen pitkin Laaniojan, nykyinen Piispanoja, vartta kohti tuntureita. Iltapäivän pitkä lenkki ihan eri tavoin ja eri maisemassa kuin tavallisesti. Vain jäniksen jäljet edessä. ”Vain umpihanki ..,” paitsi että kestohanki. Melkein arastelin jättää jäljet samettipintaiseen, upottamattomaan hankeen.
Vieläkin poskia kuumottaa kimmeltävillä hangilla kulkeminen, ruoka maistuu jatkuvasti, liikkumisesta terve tuntu, pieni kipu kehossa.
Tänään olisi ollut hieno päivä mennä mäkeen, ja vakavasti sitä harkitsinkin, mutta kuinka ollakkaan, enhän minä ollut pakannut toppakamppeita mukaan. Kotona vein toppahousut, untuvatakin sekä myös laskettelukypärän alle tulevan kypärämyssyn jo autotalliin kesäsäilöön; ”me hiihtäjät emme mitään toppaa enää huhtikuussa tarvitse”. Ei tullut pieneen mieleenkään, että rinteessähän niille olisi ollut käyttöä. Näin ollen: nyt tuli toinen peräkkäinen vuosi ilman lasketteluja!
Siispä hiihtämään. Luttojokivartta kohti Vellinsärpimäojan päivätupaa. Helposti jo kulkee hiihto, semminkin kun en tänäänkään ottanut Canonia kaveriksi. Patikalla kamera kulkee kyllä kätevästi mukana (varsinkin kun ainakin varaobjektiivi on Pehtoorilla reppukannossa) mutta hiihtäessä se roikkuessa olalla häiritsee menoa. Jos sen pakkaa reppuun, sinne se tahtoo jäädäkin: ei kesken sivakoinnin tule esille otetuksi. Otin videoklipinkin tähän liitettäväksi, mutta eihän se nyt onnistu. Ainakaan vielä.
Päivätuvan ovessa oli lappu, että vain neljä kerrallaan sisälle, mutta eipä ollut muita lisäkseni, vaikka en ihan kovin aikaisin ollutkaan liikkeellä. Ei ollut eväitäkään, joten minäkin saman tien paluumatkalle. Ja mökillä odottikin jo lämmin sauna. Pehtoori oli touhunnut pihapiirissä, perannut liiteristä kamoja kierrätykseen ja lämmittänyt minulle saunan.
Illansuussa lähdin vielä käymään Kaunispäällä, toiveissa saada ilta-auringon kuvia: minullahan niitä ei tuolta olekaan varmasti kuin muutama sata, mutta kuitenkin. Ulos vielä toviksi. Ja voila!
Muistatteko ajan, jolloin ihmiset kävivät toistensa luona ilmoittamatta, tulla tupsahtivat vierailulle, sunnuntaikahville tai iltasella piipahtivat? Enkä tarkoita mitään koronaa edeltävää aikaa, vaan vuosikymmenien takaisia aikoja, jolloin oli maan tapa kyläillä. Ainakaan minun lapsuudessani 60-luvulla sellainen ei ollut mitenkään tavatonta, eikä vielä 70-luvun lopullakaan, kun jo asustelin yksikseni minikaksiossani: silloin saattoi poikaystävän (= nyk. tunnetaan Pehtoorina) lisäksi joku muukin piipahtaa ”kahavilla” tai enemmänkin teellä. Ei usein, mutta joskus kuitenkin.
Nyttemmin on kovin harvinaista ”tulla tupsahtaminen”. Mutta mepä teimme tänään jotain sellaista. Tuosta vaan illansuussa lähdimme Ylähankaan, ”Lähes naapurin” mökkiraksaa tarkastamaan, piipahtamaan vanhassa mökissään, – ihan ilman ennakkovaroitusta. Emmekä tulleet hätistellyksi pois. 😀 Päinvastoin.
Saimme kutsun sisällekin: ensinnäkin rakenteilla olevaan uuteen mökkiin tekemään ”tupatarkastus” ja sitten vanhaan mökkiin päivittämään kuulumiset ja kuohuville. Tätä meidän mökkitapaamista ei kyllä kuitenkaan voi pitää niinä paheksuttuina ”etelän turistien järjestäminä korona-ajan mökkibileinä”, kaukana niistä. Enemmän oli verrattavissa 60-luvun sunnuntaivisiitteihin. Toisaalta ilman nykyajan tietotekniikkaa ja digikulttuuria tätä ei ehkä olisi tapahtunut: minähän olen tutustunut ”Lähes naapuriin” juuri tämän blogini kautta. 😉 Me Hangasojan Ylä- ja Alahangan mökkiläiset emme tavanneet ensimmäistä kertaa ladulla, tunturissa tai lähikaupassa vaan kohtasimme Tuulestatemmattua-höpinöiden ja kuvien kautta.
Päivän muuhun ohjelmaan kuului aika varhainen hiihtolenkille lähtö: säätiedotus uhkaili, että tuuli toisi tullessaan pilviä ja lumi/räntäkuuroja iltapäiväksi, joten oli ehdittävä sitä ennen. Ja ehdittiinhän me. Molemmat tahoillamme kävimme parituntiset hiihtelemässä hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Oli kokeiltava myös laduilta poikkeamista: Ahopään laitamilla lähdin kestohangille. Onhan se huikea lykkiä pitkin kurun pohjaa tehden ihan omaa ”latua”, uppoamatta. Josko huomenna vuokraisin liukulumisukset? Voisi olla mukavaa menoa. Kun ei vielä tarvitse Ouluunkaan lähteä. 🙂
Viinipäiväntasaus? Mitä ihmettä? – Olen joskus (Viini-lehdestä? Viinitollon kirjasta? Jostain ruoka-viiniblogista? Any way,) jostain ohimennen siitä lukenut. Ja eilen illalla silmiin sattui Hellanjaviinilasinvälissä -blogista, johon aina satunnaisesti törmään, että tämänvuotinen *Viinipäiväntasaus* on juuri tänään 10.4.
Siitäpä (ja yhdestä valokuvaajien ruokakuvapostauksesta) nappasin idean: vietetään tänään teemapäivää! Koska tälle päivälle ennustettiin (ja ”lupaus” on todella pitänyt) surkeaa ulkoilukeliä, ei ollut mitään intoa lähteä ladulle, semminkin kun oli oikeasti asiaa Ivalon rautakauppaan ja apteekkiin, eikä Kuukkelia monipuolisempi, parempi ja huokeampi ruokakauppa ollut huono houkutin sekään, joten käytetään päivä ruoalle ja viinille. Siispä kauppalappuun myös pikkupullolliset viiniä ja ruokatarpeita tätä haastetta varten.
Ivalon Alkon valikoimat eivät ole – varsinkaan pienten viinipullojen osalta – kovinkaan kummoiset, mutta löysimme yhden samppanjan, yhden valko- ja yhden punaviinin. Haasteessa on ideana, että hyvästellään punaviinit, huuhdellaan ne alas samppanjalla ja siirrytään kesäisiin valkoviineihin.
Pikkuisen tuo järjestys ja viinien määrä kahden hengen mökkipäivälliselle oli haaste. Semminkin kun jo Oulussa olin hankkinut tänne, juuri tälle päivälle ankkaa ja Juniorin suosituksella sille sopivan punaviinin, sekä bongannut uuden Philadelphia-tuorejuuston, joka houkutti kokeilemaan sitä luomuherkkusienten kanssa.
Nämä olivat siis valmiina.
Ja nämä pikkupullolliset tänään ostettiin.
Päivän ohjelmahan meni lopulta (karkeasti ottaen) niin, että käytin aamupäivän reseptien ja viinien etsimiseen, haastoin viinikerhomme jäseniä mukaan virtuaalimaisteluun, kävimme Ivalossa, iltapäivän kokkailin ja illansuussa oli aika tasailla… 🙂 Koko päivä ihan vaan ruoan ja viinin parissa. Ei mitään liikuntaa, ei ulkoilua, ei hyödyllistä puuhastelua, vaan keittiöhommissa tavalla taia toisella koko päivä. Harrastellen kuitenkin.
Lopulta poikkesimme ohjelmasta: ensinnäkin nautimme heti aluksi, alkuruoan kanssa samppanjaa. Martellin Prestige -samppanja on todella hyvä, hinta-laatusuhteeltaan oikeinkin kelvollinen. Alkuruoaksi paistoin croissanteja (jotka ovat minusta yleensäkin yksi parhaista samppanjan kumppaneista) ja täytin ne salaatilla, hipaisulla wasabia, teelusikallisella majoneesia ja savulammasviipaleilla.
Mehän sitten jätimme siirtymättä valkoviiniin, pikkupullo jäi jääkaappiin, ja avasimme kuin avasimmekin ison punaviinin, joka oli täsmäviini Confit de Canardille (ankankoivet purkissa). (Oulun Sokoksen Herkusta pääsiäisen alla ostettu tarjouksesta. 🙂 )
Tein oheen valkosipuli-kermaperunoita (milloinhan edellisen kerran? – 20 vuotta sitten?) sekä luomuherkkusieniä tryffelituorejuustolla! Niin ja vielä täytetyt pikkupaprikat: täytteenä sinihomejuustoa ja fetaa. Olihan hyvä kokonaisuus!!
Ankalle on usein suosituksena pinot noit tai voimakas, täyteläinen riesling, mutta tämä chianti oli uusi, tutustumisen arvoinen, ”pyöreähkö” sangiovese-viini, joka pärjäsi ankan rasvaisuudelle kerrassaan mallikkaasti. Kannattaa muistaa San Cirino! Voisin tarjoilla myös esim. prosciuttopizzan kanssa.
Viinitasauspäivähän ”kuuluisi” päättää valkoisella, kohottaen malja tulevalle:
Kohota punaisella malja menneelle, puhdista aistit samppanjalla ja kohota valkoisella malja tulevalle. Nauti viinit ruoan kanssa. ..
Mehän olemme vielä kiinni menneessä, ja onhan täällä mökkimaisemissa vielä vahvasti ”punaviini”-vuodenaika, joten chiantin loppu nautittiin juusto-lakritsilautasen äärellä. On unohtunut koronat ja muut kurjat jutut! Mökkikuplassa kokkaillen, hyvin syöden ja viinistä nauttien, huomista hiihtokeliä jo odotellen …
Sivakkaoja, tunturipuro, joka yhtyy Kakslauttaseen, kulkee Kiilopään rinteiltä kohti länttä. Olin sen varren ladulla taas tänään. Ja ensimmäistä kertaa tälle reissulle roudasin mukanani myös kameran. Ykkösjuttu ei siis ollutkaan saavutetut kilometrit tai liikunta, tosin niitäkin tuli, vaan vain maisemista nauttiminen, auringonotto, kuvailu yhteen sun toiseenkin tarkoitukseen.
Olen jo pari vuotta miettinyt ja pohtinut, että tekisin seinäkalentereita Lappi/Saariselkä -kuvistani, joita on kaikista vuodenajoista, ja paljon. Mutta kun en ole keksinyt, mitä kautta saisin niitä myydyksi ja mainostetuksi, mutta NYT! Maanantaina tälle ajellessa hoksasin (nyt vasta!!), että Facebookissa on Saariselkä-ryhmä, ja mikä merkillistä, siellä saa myös mainostaa. Siellä paitsi kerrotaan vinkkejä reiteistä, julkaistaan kuvia, kerrotaan kokemuksia paikallisista palveluista, myös kaupataan kalaa, retkiä, vuokramökkejä, käsitöitä ja ties mitä, mutta EI kalentereita. Tästähän riemastuin ikihyviksi.
Minähän teen ja myyn ”Saariselkä kuvissa” -kalentereita (vrt. Oulu kuvissa) heti marraskuun alusta lähtien. Olen jo yhden kuvan siihen valinnutkin. Bisneshommia. 🙂
Muutoin ei juuri mainittavaa: perjantai on siivouspäivä, että tuoksuu hyvälle kun on päivä petivaatteita tuuleteltu, auringossa ja valkoisten hankien kimmellyksessä.
Nyt on käsittämätön valo. Pohjoisen valkoinen kaunis valo. Nyt vasta. Ei ole viime päivinä näkynyt.
Kaksi päivää on oltu täällä. Ja suunnilleen koko ajan on satanut. Lunta, räntää, tuiskua, tuulta, tihkua. Silti.
Silti on oltu ulkona. Pehtoori enimmäkseen rantasaunassa. Kyllä. Mutta ei saunonut, vaan tehnyt remppaa. Lattia on vaihtunut uudeksi. Seuraavat 20 vuotta taas pärjäträän. Tai ainakin sauna pärjää. Meistä ei tiedä.
Mutta olipa mukava tänäänkin – hieman harhailevan – hiihtolenkkini jälkeen, iltapäivällä taas yltyneessä lumi/räntäsateessa valmiille löylyille hipsiä.
Tarkoitukseni oli tehdä vain pikkuinen lenkki, semminkin kun edelleenkin satoi lumi-räntää, joka vain hetkeksi tokeni… Kakslauttanen – Tievatupa – Kakslauttanen – tuollainen pikku sprintti oli tarkoituksena.
Noh, minun loistavalla kartanlukutaidoillani (ja vuosikymmenien paikallistuntemuksellani!!!!) kävi kuitenkin niin, että tulin lopulta hiihtäneeksi niin paljon, että tämän vuoden latukilometritavoitteeni tuli täyteen. Huolimatta siitä, että tuuli kääntyi vastaiseksi, että alkoi taas sataa, että en edelleenkään ole mikään hyvä hiihtäjä, että minulla ei ollut mukana mitään juotavaa. Siis tuhannen amatööri. Mutta hyvä mieli kun tuli hiihdetyksi, liikutuksi.
Tässä suunnilleen kaikki, mitä olen tänään saanut aikaiseksi. Hiihtolenkki Luttotuvalle.
Lunta riitttää, ja sitä tuli viime yönä ja aamulla ainakin viisi senttiä lisää. Niinpä kaikkialla on valkoiset, pehmeät hanget, jotka keskipäivällä hetken kimmelsivätkin. Vain hetken, muutoin pilvistä ja juuri ja juuri pakkasen puolella. Ladulla oli melkoinen vilske. En suinkaan ole ainoa, jota tänä vuonna on löytänyt hiihtämisen!
Laskettelurinteiden parkkipaikat ihan täynnä autoja, hissien ala-aseman kahvila ihan täynnä tauottajia, lounastajia, kaakaon ja vohvelin nauttijoita, nuoria näytti enimmäkseen olevan. Etälukiolaiset ja -opiskelijat?
Pehtoori on päivän ollut Puuha-Pete ja raksa-ukko: rantasaunan lahonnut lattia on pois, ja uusikin jo melkein paikallaan. En ole osallistunut talkoisiin, sen verran vain, että sapuskan duunarille tein. Pirkka pakaste-tonnikalapihvit osoittautuivat oikeinkin hyviksi. Niitä hankin toistekin pakkaseen ”varalle”.
Ennen pääsiäiset oltiin ”aina” Lapissa. Viime ja tänä vuonna on ollut valtakunnallisella tasolla toive ja neuvo: ”Nyt ei ole aika lähteä mökille”. Ja mehän olemme kuuliaisia kansalaisia, ja oikeasti sitä mieltä, että koronaohjeistuksia on noudatettava, eikä siis ole pääsiäisiä parina vuonna mökillä vietetty.
Tosin ihan ainoa syy, varsinkaan tänä vuonna, ei ollut korona vaan se, että kotona oli mahdollista ja ilo viettää mummin elämää, tehdä pari päivää oikein urakalla ruokaa ja olla läheisten kanssa, ja oli mahdollista (lue: työt ei haittaa mökkiaikatauluja) lähteä pohjoiseen vasta pääsiäisen jälkeen, jolloin eteläläiset turistit jo palautuvat altistuttamasta meitä muitakin. Noh, hieman kärjistäen juuri noin. 🙂
Lähdimme aamusella, jolloin Oulussa vähän tipsutteli räntää, mikä yltyi Keminmaan jälkeen ihan silmittömäksi räntämyrskyksi! Tervolaan asti näkyvyys oli karsean vähäinen, etten sanoisi niukka, ihan olematon ja sohjo roiskui vaarallisen kuuloisesti (tähän pelkoon minulla on paha kokemus nuoruusvuosilta, jolloin hurautin isän auton + peräkärryn + moottorikelkan katolleen huhtikuisen räntäsateen lauantaisena iltapäivänä, mutta eipä siitä sen enempää). Vaarallinen sohjo sai tänään ajelemaan huomattavasti viisaammasti kuin joskus 40 vuotta sitten! Ja ihan hyvin ehdittiin. Rollon jälkeen ajovuoroon Pehtoori, paremmalla kelillä ja vakaalla kyydillä.
Toiveissa on, että seuraavan viikon postaukset tulen tekemään tästä näkökulmasta: Myötätuulen pirtin pöydän äärestä. Josko yksi kotoa roudatuista pääsiäiskukista intoutuisi Lapin valossa kasvamaan ja kukkimaankin! 🙂
Lapin valo ja sen erilaiset muodot ja ilmiöt ovat olleet viimeisen vuorokauden aikana keskeisiä.
Eilen illalla, sittenkin, alkoi revontulinäytös, jota en voinut sittenkään vastustaa. Koetin mökkipihassa, mökkitien varrella reposia kuvailla, hakeutua hyvään kohtaan ja aina tunsin olevani väärässä paikkaa. Eilen ei sentään ollut niin pelottavaa kuin toissailtana, jolloin pimeässä, liki vesisateisessa, lauhassa ja tuulisessa iltayössä puiden oksilta tippuvat vetiset tykkykimpaleet tömähtelivät maahan säikäyttäen useammin kerran. Yksin valottomassa (paitsi kuu!) maisemassa, märkien lumimöhkäleiden tippuessa maahan mutta myös niskaan oli vähän turhaa jännää. No eilen ei sellaista, mutta oli niin kova tuuli, että kameran jalustaa oli pidettävä paikallaan, jottei kuvista olisi tullut ihan sutta ja sekundaa.
Että tällaiset vähän häävimmät pihavalot meillä täällä Hangasojan varrella.
Menihän se sitten taas aika myöhään, mutta aamun auringonpaisteessa, pikkupakkasessa, tuulen tyynnyttyä aamuyön aikana ja kunhan se oli vienyt loputkin lumet puista, oli taas intoa lähteä ulos. Ja iltapäivällä ladulle.
Neljän ladun risteys: Hirvaspirtti.
Ei maskille tarvetta, aurinkolaseille kylläkin.
Ja eikun uusia valoilmiöitä.
Rumakurulla oli komea haloilmiö. Ja päivätupa täynnä hiihtäjiä tauolla.
Enpä edes yrittänyt tunkea sisälle, tovin huilasin kämpän edustalla, ja sitten matka jatkui. Piispanojalla oli JONO tupaan. EIhän se iso tupa olekaan, ja ehkä oli jotain turvavälejä tms. mutta silti, että hiihtelijät oikein jonottivat! Kaikkea sitä.
Nyt sukset on pakattu pussiin ja autoon. Lähdemme mekin turvaväleilemään, ihmisten ilmoille. Kaksi viikkoa on mennyt nopeasti, – lähes ilman kontakteja. Ehkä vain kerran aiemmin olen ollut täällä yhteen menoon näin kauan (esikoista odottaessa, etätöissä jo silloin, kevättalvella 1989). Mutta voisinpa olla toistekin. Toisaalta nyt ei ihan niin paljon tympäise lähteä kuin tavallisesti. Lappi ja mökkielo on tehnyt hyvää.
