Mökkielämää

Mökkipihassa

Siellä minä eilen iltamyöhällä seisoskelin mökkipihassa, kameran ja jalustan kanssa. Katselin kännykän näytöltä revontuliennusteita, ja koetin luottaa siihen, että kyllä reposia pian näkyy. – Ei näkynyt. Mutta minä olin valmis! Ehkä ensi kerralla sitten.

Tänään aamulla kun maassa oli pehmeää valkoista lunta ja oli aamun ´blue hour´, olin taas mökkipihassa, puronrannalla. Aamu oli iltamyöhää parempi, kylmempi, mutta kuvauksellisempi. Pakkasta kymmenkunta, muttei se siltä tuntunut.

Vielä on puro sulana, ja vettä paljon.

Aamupäivä kului yhteyksien hoitamisessa, perheen ja lähipiirin kanssa, vähän Muistikuva-asioitakin (mm. aiemmin mainitsemassani projektissa olen nyt edennyt toiselle askelmalle, – montakohan niitä on, jotta pääsisi oikeasti johonkin tuotokseen… ;).

Päivän ulkoilut eriaikaisesti.  Tämä minun lenkiltäni. Olen ennenkin koettanut selittäää että Lapin kaamos ei ole pimeä, väritön – varsinkaan sen jälkeen kun lumi on maassa.

Mutta totta puhuen, kyllä neljältä on pimeää. Hassusti jotenkin turvallista pimeää. Se on hyvä aika käydä rantasaunassa, syödä pirtin pöydän ääresä ja sitten vetäytyä kutimen kanssa takkatulen tai telkkarin äärelle.

Lunta! – ja sinisiä hetkiä

Koko yön satoi lunta. Koko yön.

En toki ollut sitä todistamassa tai tarkkailemassa, en todellakaan. Päinvastoin: nukuin taas pitkään ja hartaasti. Mutta sadetta oli täytynyt kestää tuntitolkulla, sillä aamulla sitä oli ainakin kymmenen senttiä, jollei enemmänkin. Kyllä se ilahdutti heti herättyä. Maisema on valkoinen, – tai ainakin valoisan harmaa.

Silti ei vielä suksille, ei vaikka latu Laanila – Saariselkä oli tänään jo kokonaan avattu. Ja hyvänen aika, kuinka paljon siellä näytti hiihtointoilijoita olevan menossa ja tulossa. Koronapakolaisia, eläkeläisiä ja lomalaisia – muutamia ulkomaalaisiakin. Onneksi turisteja on edes jonkun verran.

Ja kyllä täällä kelpaa. Nyt on niin kaunista, pehmeää, liki tyven ja pikkupakkanen. Voiko parempaa olla? Sinisiä hetkiä ja yöksi on luvannut jopa revontulia, mutta taivas on edelleen pilvessä, vähän leijailee sellaista kimmeltävää luntakin, joten taitaa jäädä revontulet näkemättä ja kuvaamatta.

Päivän liikunta tuli lumitöiden, postireissun (kalenterit on nyt kaikki myyty!), lumipolkujen ja pihapiirin kuvausten kanssa hoidetuksi. Pikkuisen kehittelin ajatusta, josko Saariselän maamerkeistä tekisin ensi vuoden joulukortteja samalla idealla kuin Oulun tämänvuotiset? Ehkä ei ole markkinoita hallussa, ja viitsinkökään enää?

Aika varhaisessa olen tonttukuvien kanssa, mutta tämä harmaa tonttu, tunnetaan herra Routalempenä, vaati päästä ulos ja kuviin.

Meillä tietysti rantasauna ja hyvää ruokaa. On viikon aikana syöty ihan uusiakin sapuskoja, ehkä kokoilen joku päivä sellaisen ”arkeen jotain uutta” -postauksen.

Tuo punertava kranssi saunan seinällä ansaitsee erityismaininnan: se on tehty mustikanvarvuista. Kierretty kerälle ja sidottu ohuella rautalangalla. Ei, en todellakaan ole itse sellaista tehdyt, vaan ostin sen pari vuotta sitten Oulunsalon museon pihapiirin joulumarkkinoilta. Vaatii ylivuotisen ”kypsytyksen”, jotta vihreä kranssi muuttuu kauniin punaiseksi. Se oli vihreänikin kaunis (toissajouluna) ja nyt punertavana mielestäni aika hieno. Eikä näy rapistumisen merkkejäkään.

 

Näin isoja juttuja täällä tänään. 🙂

Mökkikuplassa

Viikonloppu tulossa. Kaksin mökkieloa, ja meille tänäänkin aamukahvilla mielessä se aina tärkeä asia: ruoka. Mitä tänään ja viikonloppuna syödään?

Mökin lähikauppa Kuukkelissa on kaikenmoista hyvää, mutta tuoreesta kalasta (ja lihasta) on siellä tavallisestikin puutetta, saatikka nyt, kun moni muukin tuoretavara on vähän vähissä. Tästäpä saimme hyvän, omasta mielestämme perustellun syyn lähteä ajellulle paikalliselle ”isolle kirkolle” eli Ivaloon. Mökkipihasta sinne on se 33 kilometriä suuntaansa. Aamusaunan, lehtien luvun, ”työsähköpostien” etc. jälkeen starttasimme. Ohut, aamuyöstä satanut lumikerros valaisi maisemaa, muutama pakkasaste teki päivästä edellisiä  kirkkaamman.

Tien suolaus sai porot mukaan liikenteeseen: Magneettimäen kohdalla rekkakuski ei varmaankaan ilahtunut pakollisesta pysähdyksestä. Pitkä nousu vastamäkeen on henkilöautollakuin  ja vauhdissa ihan tuntuva: voi vain kuvitella, miten rekalla sujuu lähtö ihan pysähdyksistä…

Ivalon raitti ei perjantaina puolenpäivän aikoihin ollut järin ruuhkaisa. K-kaupassakaan ei monta asiakasta ollut, vaikka kauppa on iso ja hieno (siellä oli tänään sushiakin, mikä minusta on jotenkin hassua. Ei niin, ettenkö joskus voisi itsekin sieltä sellaisen paketillisen ostaa. Olivat kyllä tuoreen näköisiä…). Mutta kaupassa oli täysin hiljaista: meitä lukuunottamatta kaikki muut taisivat olla yksin, kaikilla oli maskit, kukaan ei keskustellut/kysellyt mitään, jopa tiskimyynnissä hyvin vaisua tupinaa, taustalla soi radio, jossa kerrottiin uusista koronarajoituksista tyyliin ”tämä on määräys, ei suositus”… Vetää hiljaiseksi, pistää miettimään. Myös sitä, kuinka etuoikeutettu on kun voi olla täällä – kaukana kavala maailma. Tosin huoli sinne, tuonne ja etäämmäskin. Mutta jo osaan vähän relata. Hoen itselleni: enhän minä voi, en vaikka totisesti olen yrittänyt ja halunnut.

Ostamme ison kirjolohen, fileoituna. Pehtoori aikoo savustaa enemmän kuin puolet, minä graavata loput. Ostamme kuhafileitäkin. Ja kynttilöitä, suklaata, hedelmiä, erikoiskahvia, gourmetjuuston, vain yhden tontun, Apsulle tuliaiskeksejä, muutaman postimerkin (suosittelen korttien lähettämistä näinä aikoina! 😉 Eikä ollenkaan mitään tausta-ajatuksia… 😉 ).

Mökille palauduttua todettiin, että onhan se ulkoiltavakin: siispä minä kamera kaulassa lähitienoolle kävelemään ja Pehtoori liiteriin, nuotiolle ja taas saunan lämmitykseen. Pakkasta vain vähän, lunta vielä vähemmän. Hiljaa virtaa Hangasoja.

Sen verran kuljimme ja touhusimme, että hämärän laskeutuessa sallimme glögikauden avattavaksi. Mökkiterassilla kahden hengen pikkujoulujen etkot. Tai ehkä sittenkin vain lasilliset (puolikkaat!) Blossan 2020 glögiä. Siinä maistuivat inkivääri ja  vihreä tee. Esittelyssä lukee, että mukana on Marrakechin torin tuoksuja. Se ei ole minulle kovinkaan hyvä houkutin: vaikuttavin ääni- ja näkökokemus Marrakechin torilta (2005) oli kun näin kuinka helteisen päivän iltana isolla toriaukiolla oli kolme, neljä hammaslääkärin tuolia keskellä toria. Oli lämmin pohjoisafrikkalainen lokakuun pimeä ilta, jonoksi asti asiakkaita ja sitten hoitajia polkemassa poraan voimaa – ihan kuin ennen poljettin Singeriin. Ei ehkä paras mielikuva glögin nauttimiseen… 😀 Mutta älkää te muut antako minun kokemusteni Marrakeshin hammaslääkäreistä pilata kokemustanne tämän vuoden Blossasta!

Saunasta olisi voinut käydä purossa uimassa. Semminkin kun vesi on poikkeuksellisen korkealla. Ei olla käyty. Eikä taideta käydä.

Kalaruoasta nauttineena, jälkikasvun kanssa viesteilleenä, ulkoilleena, saunoneena, kaukana kaikesta, television pian tarjotessa viihdeohjelmaa (Vain elämää) nautimme perjantai-illasta Hangasojan mutkan varrella olevassa mökissä, ja olemme kiitollisia, että moneen päivään ei ole kiire kotiin.

Torstainakin tunturiin

Kunhan 10 tunnin yöunien jälkeen heräsimme, alkoi kiivas 😉 suunnittelu koskien päivän ohjelmaa, mahdollisen liikunnan suuntaa. Hyvin pian olimme yhtä mieltä siitä, että ulos ja patikalle lähdetään. Semminkin kun oli pikkupakkanen, tyven, sateeton sää. Jopa pieni häivähdys sinistä taivasta näkyvissä. Mutta mihin lähdetään?

Kartat pirtin pöydälle, ja miettimään mihin voimavarat riittäisivät tai kuinka paljon lopultakaan haluaisimme tarpoa: ”Ei ihan tavisreiteille, mutta ei kovin kauaskaan.”

Päädyimme ajelemaan Kiilopään juurelle ja siitä kohti Niilanpään poroerotuspaikkaa. Ollaan käyty siellä kerran aiemminkin (9 vuotta sitten), eikä polun pohja ainakaan silloin ollut mikään patikoijan ihanne askellettava, eivätkä maisemat matalalta kovin hulppeat, mutta mennään nyt kuitenkin ja jos palataan jotenkin ”parempaa reittiä”. Kunhan aurinko nousi pakkasin kameran ja kahvia reppuun, ja sitten lähdettiin.  Ilmatieteen laitoksen sivulla luki näin:

Auringonnousu tänään 9:51. Auringonlasku tänään 13:58. Päivän pituus 4h 7min.

Noh, melkein sen ajan olimme olimme ulkona. Emmekä jääneet Niilanpään juurelle, kuten edellisellä kerralla, vaan oikeasti huiputimme tunturin. Ilman viittoja, polkuja tai muitakaan ohjeita kapusimme paljakkaa huipulle – ja kyllä kannatti.

Reilun parin tunnin ja reilun 10 kilometrin taivalluksen aikana taivaan väri ja valon määrä ehtivät muuttua moneen kertaan. Mietimme, että marraskuukin on täällä hyvä. Sekin hyvä. Omanlaisensa.

Yllä kuvassa Teräväkivenpää. Oikealle jäävät Nattaset, taakse Kiilopää. Ennen näkemätön maisema meille. Ei poroja, ei kuukkeleita, vain muutama patikoija, – paljon hyvää tekevää happea, avaruutta, taivaan värejä, liikkumisen iloja, ajatuksia – turhia murehtimatta. Ja muistin olla tyytyväinen, että minulla, meillä, on tämä mahdollisuus. Ei ole mikään itsestäänselvyys.

Torstaina mökillä ei niin erikoista ruokaa, ei muutakaan erikoista: rantasauna, tarte flambeeta, aurajuusto-vesimelonisalaattia, laatikosta lasilliset viiniä (hyvä on: toiset The Crownin äärellä), viesteilyä, ihan liikaa somea, uutisia, kuvientekoa.

Ja sitten taas sohvan nurkkaan: viimeiset joululahjavillasukat laitoin alulle. Kunhan ne saan valmiiksi, aloitan tekemään itselleni riddaria! Näin eilen kylillä yhden todella kauniin, sellaisesta haaveilen. Langat olen jo valinnut. 😀

Mökkeilyä marraskuussa

Sääennusteen ja omien havaintojen perusteella näytti siltä, että keskipäivällä olisi tovi sateetonta, ja samalla suhteellisen valoisaa, joten mehän sovitimme reippailumme juuri niihin pariin tuntiin, jolloin tällaiset suotuisat olosuhteet olivat luvassa. Ei muuta kuin autolla Saariselän keskustaan, josta sitten suuntasimme tunturiin.

Ylitimme tykky/säilölumiladun, jolla näytti käyvän kuhina. Keski-iältään 75-vuotiaat suihkivat ladulla hurjaa vauhtia intopinkeänä. Me katselimme – ihan vain vähän liki ”alkuasukas”-ilme kasvoilla kummissamme moista touhua – ja lähdimme patikalle Aurorapolulle, ja siitä mutkin ja kiertäen etäämmälle …

Tulinpa  tepastellessa miettineeksi, kuinka kauan kestää, että menneiden vuosien, hyvien muistojen päälle tulee uusia kokemuksia ja onnenhetkiä siten, etteivät vanhat, onnen hetkiin liittyvät muistikuvat enää tee kipeää?

Aurorapolun sivussa, Kelo-ojan varressa on lampi (jonka nimeä emme ole vieläkään onnistuneet selvittämään), jossa oli tänään ihan luulasilta näyttävä jääkerros rannoilla ja ohut riite koko lammen pinnalla.

Ei paljon ole leuhkimista kelissä, eikä maisemissa – ei edes lenkin pituudessa. Olisiko 7 km saatu taaperreltua…?

Mutta edelleen!!: Me olimme ulkona! Juuri niiden kahden lilki sateettoman ja lähes valoisan tunnin aikana, jotka keskipäivällä täällä olivat tarkoin havannoiden nähtävissä. Totta puhuen välillä tihuutti ja satoi jotain rännänsekaista jäähilettä, mutta ei ollut kylmä, tosin tunturin kupeessa aika tuulista, kurun pohjalla  kuitenkin suojaisaa.

Patikkapoluilla ei ollut ruuhkaa, – toki muutamia vastaantulijoita.

Mökkiloman kohokohta on ehdottomasti Kuukkelissa ostoksilla käynti. Ruokakaupoissa käyntihän on kansainvälisestikin näinä aikoina yksi harvoista päivien kohokohdista ja ”ulostuloista”, joita on luvallisesti mahdollista suorittaa, mutta Kuukkeli on aina spesiaali juttu. Luonnollisesti olimme varautuneet käsidesillä ja maskeilla, kuten noin fifty-sixty kaupan muistakin asiakkaista. Ja ihan – kuten tavallista – saimme melkein kaiken tarvitsemamme hankituksi.

Myös ainekset Coq au vin´iä varten. Eilisen Master Chefin innoittamana päätin tehdä tänään kukkoa viinissä – toki hyvin arkisen version verrattuna esim. siihen Julia Child´n klassikkoon, jonka teimme joskus 80-luvulla. Oi, että se oli ruokaharrastuneisuuteni alkumetreillä huikea kokemus. 😉

Mutta kuten sanottu, tänään arkiversio – Kuukkelin raaka-ainetarjonnan varassa oleva versio. Hyvää sekin oli.

Ruoasta puheenollen: juuri päättyi melkein parituntinen rotissöörien ruokakurssi – se toimi Teamsillä etänä tänne metsän keskellekin. Aiheena oli jouluruoat. Monia retroruokia heräsi muistoissani eloon, ehkäpä jotain värkkäilen ja täällä blogissa ohjeita julkaisen. Jouluviinisuosituksia vartenkin olemme Pehtoorin kanssa jo varautuneet: täällä mökillä on muutama pullollinen, jotka on tarkoitus kuvata ja maistella juuri niitä varten. Niihin palaan joulukuun alkupuolella.

Kohti levollisia päiviä

Kynttilän valoa, jouluvaloja, pihavaloja – – valoja pimeyteen. Luonnon valoa on kovin vähän, ja sekin on harmaata.

Eilen tulomatkalla vihreät pellot ja Kemi- ja Ounasjoen vedenkorkeus hämmästyttivät; keväinen väri ja vesistöjen tulvakorkeus eivät yleensä kuulu marraskuuhun.

Tänään maisema ja sää on jo ollut enemmän marraskuinen. Märkää, sateista, liki myrskytuulista ja pimeää. Tunnin lenkki lumettomassa metsässä, aika lämpimässä, mutta silti ajoittain jäisessä vesisateessa, Hangasojan vartta kohti Pieravaaraa ja mutkan kautta takaisin, sai riittää tämän päivän ulkoiluksi ja urheiluksi. Valoisaa aikaa ei ole kuin muutama tunti puolenpäivän molemmin puolin – muutoin on mustaa. Hyvin mustaa. Ja tuulista

Pyykkiä, petivaatteiden vaihtoa, valojen laittelua, keittiön kaappien ”inventaariota”, läppärin ja sen ohjelmien päivitystä ja muuta huushollausta on onneksi ollut.

Jonkinlaiseen retriittitunnelmaan yritän päästä – päästää ja päästä irti…

Matkalla pohjoiseen – taas kerran

Niinpä sitä tänä aamuna matkalle päästiin, yhdeksään venyi lähtö, mutta lähdettiin kuitenkin. Tätä on taas odotettu. Onni on kun on mahdollisuus lähteä.

Ihan turhan kauas nuo viitat osoittavat: ei ole tolpassa meidän kilometrejä meidän määränpäähän. Niitä tuosta kohtaa ei ole kuin 242 km.

Pysähdyimme Napapiirillä, ja Pajakylän matkamuistomyymälästä (tällainen joulutorikokemus tänä vuonna) hain tonttuovelle ja lasten joulukalenteriin pieniä ylläreitä. Ja itselle jouluista kuvausrekvisiittaa ja uuden joulupallonkin, yhden pienen tontun ja …. Jo eilen Pehtoori sanoi pienille, itselleen ja minulle (suuta soittaakseen 🙂 ), että kunhan mummi taas pääsee mökille kaikkia tonttuja etsimään ja jututtamaan…

Nyt olen päässyt, ja uusia juttujakin on. 😉

Kiireen raja.

 

Vuosien varrella olen tässä kohtaa koettanut ottaa kuvaa – toivonut saavani otoksen ilman Napapiirin rajalla keikkuvia aasialaisia ja muita turisteja, mutta en ole koskaan onnistunut. Noh, tänään ei ollut kameraa, oli vain kännykkä, mutta ei yhtäkään turistia lähimaillakaan…

Sateista ja harmaata oli Rollossa ja koko matkan, Sodankylän jälkeen vielä usvaa ja sumua. Jotenkin matka tuntui tavattoman pitkältä: Oulu – Kemi välillä edelleen paljon 50 km rajoituksia, ja talvirajoituksia, jotka alkumatkasta tuntuivat ihan turhilta: sula, hiljainen tie vähän liikennettä, hyvä näkyvyys… Sitten Sodankylän jälkeen (klo kahden jälkeen) kun oli jo melkein pimeä, oli sumua, poroja, (onneksi Pehtoorin ajovuoro) olikin satasen rajoitus. Kyllä kaipaisin sellaisia sään, liikennemäärien etc. mukaan päivittyviä sähköisiä nopeusrajoituksia. Niiden merkitys erityisesti näillä pohjoisen taipaleilla olisi iso. Luulenpa, että juuri ankea, harmaa ja pimeä tienvarsien maisema vähän latisti matkanteon tunnelmaa. Toisaalta oli lomatunnelmaa, vapaa vähäisistäkin velvoitteista fiilis…

Sodankylässä kävimme K-kaupassa ja siellä oli (maanantaiksi) aika paljon asiakkaita ja KAIKILLA oli maskit – myös iäkkäillä miehillä, mikä ei Oulussa ole mikään itsestäänselvyys.

Hangasojalle tulimme tyttären ja poikaystävänsä jättämään mökkiin, ja me kaksi järjestyksen ihmistä iloitsimme, kun kaikki, ainakin melkein 😉 , oli kondiksessa ja järjestyksessä. Niin se Siperia –  tai vanhemmat 😀 – opettaa. Tai ehkä on sittenkin kyse siitä, että esikoinen tuntee vanhempansa ja hoksasi kiitellä kuukauden mökkiylöspidosta jättämällä paikat siistiksi. Edelleen minusta tuntuu  mahdottoman mukavalle, että täällä kuukauden tykkäsivät duunailla.

Mökkeydyimme aika nopeasti, ei ollut lumitöitäkään, eikä paljon roudattua ruokaa yms… Kunhan taas nettiyhteydet saimme toimivaksi oli  (eilen julkaistun) The Crownin neljännen tuotantokauden ensimmäisen jakson vuoro. Nyt on tiedoksi joka illalle tunti hyvää suoratoistoviihdettä. Ja tiedossa myös ulkoilua, lepoa ja Lapin rauhaa. (ihan niinkuin Oulussa olisi kovastikin vilskettä ja velvollisuuksia… 🙂 )