Showing: 1 - 50 of 278 RESULTS
Historiaa Lappi Mökkielämää Muistikuvia

Iiskonlompolo

Viime viikonloppuna sekä täällä blogissa että Saariselkä-FB-ryhmässä julkaisemaani kalenteriarvontaan saivat osallistua kaikki: ei väliä, tiesikö lammen oikean nimen vai ei, pelkkä kommentointi toi osallistumisen arvontaan.

Vastauksissa (joita tuli yhteensä yli puolensataa!) esitettiin Pessinlampea, Luulampea, Kelolampea, Rönkönlampea, lampea Aurora-polun alussa, varrella tai lopussa, olikohan siellä Kuukkelilampikin arvuuteltuna oikeaksi vaihtoehdoksi,  – ja myös Iiskonlampi oli mainittu useissa kommenteissa.

Kyseessä tosiaan on Iiskonlampi.

Ja voittaja on: Sanna Kolehmainen, jolle tieto voitosta on jo mennyt.

Näissäkin kuvissa, lammen eri rannoilta, tämä Saariselän keskustassa oleva, Aurora-polulle näkyvä, lampi tosiaan on. Se on Kummituskämpän ja Kelotuvan ”takana”. Kelo-oja lähtee Kelolammesta, juuri siitä, jossa kesällä on uimaranta,  ja se kulkee kylätien sivuitse ja laskee Luttojokeen. Ja Luttojokeen laskee myös puro Iisakinlompolosta.

Iiskonlompolon rannalla on Lapland Safariksen Aurora Cabin , tulistelupaikka ja kotarakennelmia.

Lompolo-sanalla tarkoitetaan järvimäistä suvantoa joen varrella ja sanaa käytetään erityisesti Peräpohjolan murteissa. Paljonhan lompoloita on pitkin Lappia, ja Lompolo onkin lainasana (pohjois)saamen luobbal-sanasta.

Iisko on saamelainen miehen nimi ja tällä hetkellä se on 39 suomalaismiehellä etunimenä. Nimen etymologia on Iisak/Iisakki-nimessä. JOS Iiskonlompolo pitäisi kääntää suomeksi, se olisi sitten Iisakinlampi.

Kuva Iiskonlompolosta on tämän vuoden (2023) Saariselkä-kalenterissa lokakuun kuvana. Ja sitä varten vasta viime vuonna itsekin otin selvää tutun lammen nimestä. Liskolammeksi sitä yksi informantti väitti, – jostain matkailuun liittyvästä riitajutusta olisi ollut kyse, ja sukunimestä olisi väännetty ”haukkumanimi” lammelle. Mutta kuulostaa kyllä vähintäänkin urbaanilta legendalta. Tuo Iiskon lompolo on paljon uskottavampi. Pyyntikulttuurissa vesistöjä ja pyyntipaikkoja nimettiin hyvinkin tavallisesti paikan nautinnasta vastaavan mukaan. Esihistoriallisena aikana (ja toki myöhemminkin) suku, perhe tai kotakunta pyyntikauden eleli omalla nautinta-alueellaan, jossa vaihtoi asuinpaikkaa kalastuksen ja metsästyksen tarpeiden mukaan. Kyse on siis myös jutaamisesta.

Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Onneksi syitä olla ulkona

Talvi on jo ihan lähellä, iltapäivällä melkein tuntui, kuinka se laskeutuu tänne meidän lintukotoon.

Hangasojan pulputus on vähän vaimeampaa, kohmeisempaa kuin vielä viikko sitten, pakkasasteita aamulla puolenkymmentä. Mutta aurinkoa! Aurinkoa oli aamupurollakin, – siellä mietin sitä ajatustani, toivettani avantouinnin aloittamisesta. Ja ratkaisu löytyi: ei ole minusta moiseen.

Mutta ulkoilemaan kyllä. Pitkälle iltapäivään olimme ulkona. Tunturissa, metsässä, purolla, pihapiirissä. Joskus kolmen jälkeen kun auringon lämpö taas hiipui, tuli sellainen tunne kuin penskana: en halua sisälle! Vähän  jo palelee ja väsyttääkin, mutta ei sisälle. Nälkähän se  nytkin keskeytti hyvät ulkoilut.

Lintukodosta puheenollen. Toissapäivänä kun lähdimme pihapiiristä, sattui kohdalle metso, jonka ”kaikki” = Pehtoori ja ”Lähes naapuri” ovat nähneet useinkin, minäkin kuullut, mutta nyt kohtasimme ensimmäistä kertaa. Minähän en mikään lintukuvaaja ole, mutta yritinpä kuitenkin.

Ja sitten kun edellisellä mökkireissulla ”Lähes naapurin” pihassa opin, miten kuukkelit saadaan pihapiiriin ja paikalleen kuvattaviksi, niin olen viikon varrella yrittänyt saada niitä linssin eteen …

Juju on se, että laittaa (suolatonta) koiranmakkaraa murusina hyvään kuvauslokaatioon. Ovat kyllä persoja moiselle herkulle. Aiemmin olen nähnyt kuukkeleita meidän notksipaikalla syömässä makkaraa kädestä ja varastelemassa pieniä parmesankeksejä tarjoiluastiasta, mutta nyt on menty ihan tarjoillen vain koiranmakkaraa.

Kerran kun patikkapolulla (Koiranjuomalammella muutama vuosi sitten) syötin kuukkeleita patikkaeväillä, tulin miettineeksi, että onkohan se kovasti epäeettistä, luonnon vastaista etc. Kyselimme sitten asiasta muutamilta lintuharrastajaystäviltä (biologeja, birdlife-aktiiveja, luonnonsuojelun ammattilaisia) ja he totesivat, että saa niitä ruokkia. Siispä nyt olen muutamina päivinä kattanut myös kuukkeleille, ei vain tiaisille ja oraville, einettä. Ja nähnyt melkoisia kerjäämisesityksiä.

Kyllä minä vielä opin näitäkin kuvaamaan. Tässä jo harjoituksen tuloksia.

 

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Lokakuun ikimuistoinen patikka

Jo aamu lupasi hyvää.

Aurinko näkyi monen päivän tauon jälkeen jo seitsemän jälkeen. Pakkasaamuun villaa ja muuta lämmin ylle, ja sitten kameran kanssa purolle. Huurteinen talven tulon tuntuinen aamu, mutta jotenkin lupaus hyvästä päivästä.

Tänään kummallisesti ”vapaapäivä”-olo, joten päätimme lähteä kunnon patikalle.

Lokakuussakin Saariselällä voi pakkasyön jälkeisessä maisemassa patikoida nauttien näkemästään ja liikkumisesta.

Tänään polku vei Iisakkipään huiputuksen kautta Pääsiäiskuruun (jonka laavu olikin purettu!), Pietarinvaaraa kiertäen Tammukkaojan vartta pitkin Vellinsärpimän tuvalle, sieltä Luttojoen vartta pitkin takaisin Saariselän keskustaan. Oikeastaan sellaisia maisemia, varsinkin loppuosaltaan, joita tulee talvella hiihdetyksi. Nyt ihan uusin silmin.

Kilometrejä melkein 20 ja paljon, paljon kauniita näkymiä, aurinkoa, pieniä ilahduttavia ennennäkemättömiä ja tuttuja yksityiskohtia … näimme vihreän kannon, koskikaran, jääkiteitä hiekassa, porot polullaan, muurahaisyhdyskunnan Luttojoen varressa (montako kekoa näet yhdessä kuvassa?! – niitä on siellä paljon!), kivisiä ja pehmeitä polkuja.

Taas kerran: täällä on hyvä!

Ja lopuksi vielä aurinko ja sen sivuauringot! Kamerani lauloi ja tein otoksista kansion.

Tervetuloa patikalle mukaan klikkaamalla  Tästä!

Mökkielämää

Koettua ja nautittua

[Artikkelikuva yllä, joku tuntematon lampi aika lähellä isoa pikitietä]

Aamupäivä kalsea, kylmä, kuutamoisen yön jälkeen vähän väsynytkin.

Aiottu patikkareitti vaihtui teemaan ”ajellaan nyt jonnekin, oisko uusia paikkoja, kunhan nyt ulkoillaan”. – Kuukkelilampi!

Eikös kuulostakin mukavalta kohteelta. Siellä se on Kuutuantien varressa, legendaarisen Lintu-Antin paikka, jossa hän paistoi lettuja ja teki kauniita lastulintuja, kuukkeleitahan ne olivat. Äitini kävi siellä useastikin, joskus kai hiihtäenkin (Saariselkä – Luttotupa – Kuukkelilampi), mutta ainakin ystävänsä kanssa ruska-aikana autolla.

Me on ajeltu tienviitan ohi vuosikymmeniä, ja Lintu-Antti on jo kai edesmennyt käsityöneuvoksen arvonkin saanut, mutta tänään ajateltiin ajella sinne  – autolla. Kerran ennen on fatbikeilla ajettu sen ohi Moitakurun autiotuvalle mennessä. Tai ajettu? – Mie talutin koko Palopään rakkaisen rinteen, ei ollut voimia, eikä sähköapuja! Sentään taluttaa jaksoin. Ja silloin pikku retkeltä aika hienoa kuviakin (mm. samasta kohtaa kuva kuin alla), Sää oli vähän eri kuin tänään!

Tänään ajelimme autolla Moitakurun tienoolla olevan husky-tilan läheiselle parkkipaikalle, aikeena kulkea Kuukkelilammen ympäri, kuvailla idylliseksi ajattelemaani maisemaa, nauttia hiljaisuudesta ja kohtaamattomuuksista. Mutta! Huskyfarmilla on varmasti sata koiraa, tai noh, ainakin kymmeniä ja taas  kymmeniä ja meteli ihan kamala.

Tämä lampi on husky-farmin vieressä, ei siis Kuukkelilampi.

Ja kaksi kertaa väistelimme tilan valjakoita: huskyt tarvitsevat liikuntaa, joten koirafarmareiden on sulan kelin aikana laitettava valjakko mönkkärin eteen ja eikun savisille teille, patikkapoluille ja moottorikelkkaurille ulkoiluttamaan ja treenauttamaan koiria. Ehkä meidän ulkoilu ei ollut ihan sitä, mitä olimme Kuukkelinlammen visiitiltä ajatelleet. Noh, ei kai siinä: nyt se on nähty, liki yhteen ääneen totesimme, ettei tarvitse enää siellä käydä.

Iltapäivällä mökkipihassa paljon viihtyisämpää, hiljaisempaa ja liikuntaakin saatiin järjestelyksi. Vielä vähän maisemointia viemärityömaan tienoilla ja muuta pientä puuhastelua. En olisi uskonut, että ihan lintukuvaajaksi minäkin heittäydyn (palaan kuvien kera asiaan). Välillä ripsutteli vettä, välillä paistoi, välillä melkein räntää. Ja sitten saunan ja sapuskan aika. Ja auringon.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Ne eivät puhu mitään eivätkä välitä kenestäkään. Ne vain kulkevat kulkemistaan ja heiluttavat tassujaan ja tuijottavat taivaanrantaan. Isä sanoo etteivät ne pääse koskaan sinne mihin ovat menossa ja kaipaavat aina johonkin…”            (Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)

Täällä me taas mökkimaisemisssa mennään jonnekin, – tällä kertaa ei kaivata mihinkään muualle, – toki kaivataan vaikka ketä.
Me ja hattivatit.
   ( = Pikkutorvijäkälät (Cladonia fimbriata))

 

 

Mökkielämää Niitä näitä Ruoka ja viini

Metsissä ja tuntureilla – ja ruokapöydässä

Ei aina voi paistaa. Tänään ei voinut.

Näin ollen päivän tarve metsässä kulkemiselle, tai ylipäätään liikkumiselle, tuli täytettyä aika vaatimattomasti.

Pehtoori puuhasteli koko päivän liiterissä ja teki puulaatikon/penkin uudelle patiolle, joten lähdin iltapäivällä sateen tauottua yksikseni kululle. Autolla ajelin ”lähtöpisteisiin”: Iisakkipään juurelle, Kutturantienvarteen Kultareitille ja vielä Laaniojan eli Piispanojan rannalle. Kiertelin ja kuvailin tuttuja paikkoja, eri valossa, eri vuodenaikana, kunhan vain kuljin. Ei vastaantulijoita, ei äänikirjoja, ei mitään muuta kuin metsä, purot, rakkarinteet, pehmeät polut, helppo olo.

Editoin tänään myös sunnuntaisen sumusateisen Kiilopään – Ahopään -patikan kuvia. Sumussa on jotain hyvin kuvauksellista.

Ja kurussa, jonka nimeä en vieläkään tiedä, ollessamme tuli joku valaistuminen: kuvassa on värit. Se oli kyllä hyvin viehättävä kuru sekin. Kuruissa jääkauden jäljet usein näkyvät jyhkeinä ja samalla myös kauniina, esim. kivilatomukselta näyttävä peruskallion pätkä. Tuollaiset ovat vaikuttavia, turvallisiakin – jotain pysyvää. Todella pysyvää.

Värit on myös ensimmäisen kuvan vähän kummallisissa pitkospuissa. Tuo ”rimpsu” on frisbeegolf-radan varrelta. Oikeastaan aika jännä. Onhan siinä saamelaisissa käsitöissä usein käytettyjä värejä, joten sittenkin sopii, minusta ainakin. Ja väriä on vielä mustikanvarvuissa: vastavaloon näyttää kuin olisi pieniä liekkejä. Kyllä täällä vielä pieniä ruskapisteitä siis on. Maaruskaa nimenomaan, ja Ivalossa oli vielä lehdet puissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Nyt kun ei ole paljonkaan tekemistä (kalenteriahan yms. kuvaprojekteja voisi kyllä tehdä, mutten läppärillä paljon viitsi, jälkeä joutuu sitten kuitenkin paikkomaan, joten olen satsaillut ruoanlaittoon. Pehtoori on kyllä saanut hyvin syödäkseen… Tietysti itsekin samalla. Mm. riimiporoa kahdella tavalla.

Persilja-pinjansiemen-karkea suola murskeeksi ja tiukasti poronfileen pintaan, sitten tiukka kelmutus ja pakkaseen. Noin tuntia ennen tarjoilua sulamaan jääkaappiin ja sitten ohuen ohuita siivuja. Yllä annoksessa rucolaa, hunajamelonia, sokeroituja puolukoita, vihreitä (Lidlin) tomaatteja ja maldon-suolahiutaleita. Tämä sunnuntainen oli parempi.

Huono ei ollut alla oleva tämänpäiväinenkään: riimiporon alle Kuukkelin rieskaa, voita, rucolaa, hunajamelonia, karpaloita, pinjansiemeniä.

Pääruokana rapeaksi paistettua siikaa, puikulaperunoita ja munakastiketta. Ja jälkkäriksi oli vielä sitä samaa lakkakakkua. Meneehän se näin mökkioloissa. 😀

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Maanantaiaamupäivän patikka

On talven tuntua. Mökillä – kohtuullisen matkan päässä Napapiiriltä pohjoiseen – niin kuuluu ollakin. Lokakuu on täällä jo lumikuukausi, se on jo talven alku. Niin sen kuuluukin olla, eikä se nyt niin kauheaa ole. Päinvastoin. Tänään, pakkasyön (- 4 C meillä alin) jälkeen aamusella oli tunturissa kirkasta ja kuulasta. Raikasta ja reipasta.

Pitkästä aikaa päätimme lähteä kohti Niilanpäätä. Tuntureiden huippujen lisäksi oli alempanakin mukavaa ja kaunista katseltavaa. Sekä riekkoja että riekonmarjoja. Polun reunoilla jääriitettä, oltiin ”rutskuilla” – kuinka moni tämän jutun tietääkään? – Oliko se niin, että vain oululaiset osaa olla rutskuilla? No me oltiin.

Ja nähtiin riekkoparvi. Niitä oli ainakin tusina patikkareitin sivupolulla. Ja onneksi minulla tele kamerassa, eihän 70 – 200 millinen mikään lintuobjektiivi ole, mutta nämä olivat niin rauhallisia, kesyjä pelottomia, että aika lähelle pääsin.

Tämä kanssapatikoija oli kertakaikkisen hauska. Teputteli pelotta vastaan, vakain askelin. Riekolla on tuollaiset karvajalat, ja punainen kaari silmän yläpuolella, kiiruna ei ole karvajalka. Olen vihdoin tämmöisenkin oppinut.

Riekkoja ja riekonmarjoja.

Patikalta palattua istahdimme toviksi puronrannalle, uudelle patiolle. Totesimme patikan hyväksi, ja puron solinan aina vain hyvää tekeväksi. Muistimme että on maanantai, – jotenkin se antoi päivään vielä lisää arvostettavaa. Siis että me voidaan olla täällä, tuosta vaan. Että voimme nauttia syksystä mökin pihapiirissä – eikä juuri nyt akuuttia huolta, ei tarvetta olla missään muualla.

Siinä ohessa lämmittelimme meidän luksussaunan. 😉 Rantasaunasta mie pulahdin puroon, kuten joka päivä kuluneen viikon aikana. Ja olihan se kylmää, ihan yhtä kylmää kuin nyt on pimeää, sysipimeää. On syksy. Takana pakkasyö. Liekö koskaan ennen olen kokenut + 3-asteista luonnonvettä. Tuskin. Silti mietin, että josko sittenkin kokeilisin Oulussakin avantouintia. En tiedä. Kuten sanottu, kylmää oli (noin minuutin sitä kokeilin). Kuitenkin jokin siinä kiehtoo.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, nyt takkatulen ääreen neulomaan. Elämä on.

Lappi Mökkielämää Muistikuvia Valokuvaus

Nili, arvonta ja sumusade

Lähtökohtaisesti sää näytti aamusella aika kalsealle. Sumuiselle, sateiselle tai ainakin sumusateiselle. Mutta me on jo monta päivää (to-pe-la) pyöritty lähinnä pihapiirissä, joten oli jo korkea aika päästä tunturiin, metsään, kulkemaan.

Meni kuitenkin melkein puolillepäivin ennenkuin sain arvonnan (ks. alla) laadituksi  ja sitä varten www-sivut päivitetyksi, ennen kuin pääsimme lähtemään. Ajeltiin Kiilopäälle, tai siis sen parkkipaikalle, ja uudelle reitille (ennen näkemättömän frisbeeradan läpi) kohti – Mariankurua! Taas! Nyt Kiilopäältä päin, eikä mökiltä kuten esim. hääpäivänä kuukausi sitten. Mariankuru on tämän kesä-syyskauden juttu.

EDIT 2.10. aamulla. Ei me oltu Mariankurulla, joka on kartassa ympyröidyllä alueella, vaan kohdassa, johon nuoli näyttää. Tietääkö joku tämän kurun nimeä? 

 

 

Tiedättekö, onkos siitä ollut puhettakin, että Pehtoorissa on sellainen juke-box -ominaisuus. Kun häneltä kysyy, miten se menikään se ”yl´ kasteisten vuorten… ” jota koulussa ja partiossa laulettiin, niin Pehtoori laulaa sen. Ainakin kerran ennenkin olen juuri tätä toivonut, ja laulun saanut kuulla. Niin tänäänkin.

Olipa mukava huiputus tänään, tänäänkin. Kuvat sitten huomenissa, tai tiistaina.

Nili – mökkipihassa uusi hieno juttu

Tälle päivälle lupasin kuvat meidän uudesta nilistä.

Niliaitta tai patsasaitta on pieni pylvään päähän nostettu pieni aitta, useimmiten ruoka-aitta. Niitä näkee vieläkin näillä leveysasteilla talojen pihoissa. Ja mökkien pihoissa, joissa niiden arvo ja käyttötarkoitus lienee ensisijaisesti olla tuomassa tunnelmaa, luoda aitoa lappilaisen miljöön tuntua.

Meidän mökkinaapurin (Nimiloppu) pihapiirissä on ollut niliaitta ”aina”, ja olen saanut luvan kanssa sitä kuvailla ja käyttää sekä joulukorteissa että kirjan (taka)kannessa.  Täällä blogissakin on siitä ollut usein kuvia, joko Tomafoin (meidän mökkikotitonttu) kanssa tai ilman. Joskus olen toivonut sellaista joululahjaksi tai jotain… Mies on sanonut, ettei osaa salvoa, ja homma unohtui. Sitten nilistä tulikin Pehtoorille itselleen ”hanke” = hän on etsinyt tekijää ja taitajaa. Ja viime syksynä sellaisen tapasi. Sodankyläläinen H., joka on ollut tuossa naapurimökin uudisrakennusta tekemässä, nilin meille teki. Ja pystytti.

Se on niin huolella tehty, se on kuin ”pihakoru”. Oulun seudulla tuollainen ei pihapiiriin sopisikaan, mutta täällä se on just hyvä. Meillä siitä ei tule ruokavarasto, paitsi ehkä jos on sulan aikaan enemmän porukkaa, niin voidaan käyttää ”kylmäkomerona” ja olen varma että muksujen kanssa me saamme sen mukaan tarinoihin ja tekemisiin, mutta on sille myös muukin funktio kuin ”pihapatsastelu”.

Siinä on auton lämpöpaikka ja tarvittaessa myös latauspiste. Ja hyvänen aika, kuinka paljon revinkään siitä riemua – varsinkin talviaikaan kuvaillessa.

 

Pehtoori suunnitteli niliin tunnelmavalaistuksenkin, ja parahiksi kolmen kuukauden lupausten ja hoputtelun jälkeen paikallinen sähkäri kävi viime keskiviikkona juuri ennen tänne tuloamme parin tunnin homman hoitamassa. 🙂

Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun meillä on kokemusta siitä, että lappilaiset eivät muka hoitaisi hommiaan ajallaan ja kunnolla. Sekä mökkirakentamisessa että pienemmissäkin hommissa, esim. juuri tämä nili, kaikki sovitut hommat ovat hoituneet ajallaan, siististi ja ammattitaidolla.

Ja varsinkin tämä nili.

Arvonta

Onhan siitä ollut monta kertaa jo puhetta, aietta ja uhkausta, että hiljalleen lopettelen kuvaushommat, tai ainakin lopettelen Muistikuvia-yritykseni toiminnan. Etten enää tienaa ja tilauksesta tee kuvauksia, kortteja, kalentereita. Että ihan vaan kuvailen omaksi ilokseni, oppiakseni ja toki kuvailen näitä päivittäisiä höpinöitäni kuvittamaan.

Uusia kortteja en ole tehnyt vuoteen, enkä enää tee Oulu-kalenteriakaan, mutta nyt tämän mökkioleilun aikana ja toissaviikolla kuvataulua Kiilopää-Luulampi-reitiltä asiakkaalle työstäessäni päätin, että sittenkin, vielä kerran.

Siis Saariselkä kuvissa vuodelle 2024 -seinäkalenterini on kuin onkin tekeillä.

Se valmistunee ja tulee myyntiin marraskuun vaihteessa.

Ja sitä voi jo ennakkotilata tästä osoitteesta

https://www.muistikuvia.fi/kortti-ja…/1996-2/

Kalenteri on palkintona myös arvonnassa. Miksetpä osallistuisi? – Täällä blogissa tai FB:n Saariselkä-ryhmässä.

Arvonta!

Kuka tietää missä tämä paikka on? Mikä sen nimi on?

Kuva eiliseltä (la 30.9.203) aamulta.

Kaikkien arvanneiden/tietäneiden kesken arvon yhden Saariselkä kuvissa 2024 -kalenterin. Ei tarvitse tietää, kunhan osallistut! 🙂
Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen.

Arvonta-aikaa on viikko ja se päättyy lauantaina 7.10.

Voittaja julkistetaan tällä sivulla sekä FB:ssa Saariselkä-ryhmässä, jossa on sama arvonta.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Kakkuja ja kohtaamisia

Ei ole ollut mitäänsanomaton lauantai. On ollut paljon mainittavaa.

Aloitetaan nyt vaikka kakusta. Ansaitsee maininnan. Tämän kakun pohjat tein mökkipakkaseen jo maaliskuussa, silloin kun oli se lumilinna, silloin kun oli taas paljon muutakin valmiina. Jäi kakku täyttämättä, jäi paljon muutakin väliin.

Nyt kun taas kerran olen tyhjentelemässä mökin kaappien varmuusvarastoja, tein tämän. Siis varmuusvarastokakku: puolivuotta vanhat pohjat pakkasesta, hieman överi mascarpone, erinomaisia pakastehilloja, vispikerma, joka ei ehkä ihan tuoreinta, väliin laskiaispullia varten hankittua mantelimassaa murusina, ja mitähän vielä. ”Tule hyvä kakku”. Ja tulihan siitä.

Pehtoori on juuri ja juuri saanut syödyksi ison vuoallisen kauraomppumössöä, jonka tein heti tänne tullessamme kotoa roudatuista omien omppupuiden ompuista. Takuuvarmasti sokeria ja voita, ja paljon hyvää makua. Totesimme, että Valion vaniljakastike on paras. Sittenkin. Jollei siis tee itse. En tehnyt, – joku roti se on mökkikokkailuissakin!.

Pikkuisen harmittaa, kun en hoksannut tarjota kakkua yllättäen pihapiiriin tulleelle seurueelle, joista yhdellä oli syntymäpäiväkin. Iltapäivällä – aamupäivän lyhyen patikkamme jälkeen –  Pehtoori oli pilkkomasa tuulenkaatoja ja kaivureiden jälkeisiä kaadettuja koivuja ja minä edelleen, vieläkin, taas toivoin ja yritin maisemoida runneltuja mökkitien reunoja, kun neljän hengen lenkkeilyporukka mökkitiellä …

Yksi heistä ”tunnusti” löytäneensä tämän blogini ja huomanneensa, että ollaan melkein mökkinaapureita. Ja olihan meillä paljon, todella paljon muutakin yhteistä. Hän on näillä kairoilla kolmannen polven mökkiläisiä, ja hänen isovanhempansa ja minun vanhempani olivat hyvinkin tuttuja. Isovanhempansa ja heidän sukunsa ovat minulle (ja toki Pehtoorillekin) tuttuja; Oulun onnikkaliikenne ja tämä mökkitienoo… Hyvinkin puolituntinen vierähti höpötellessä. Jatkanemme joskus toiste.

Olipa mukava kohtaaminen, enkä hoksannut kakkua tarjota. Mutta avioliittoneuvontaa, kuulemma  😀 Heh! Juuri tänään patikkapolun varrella olikin tällainen.

Tämä tapaaminen oli Tuulestatemmattua-blogin kannalta hauska: kolmas ”mökkinaapuri”, johon tutustuin blogin ansiosta. Lähinaapurit molemmin puolin on toki on tunnettu, ylisukupolvisestikin, mutta sitten on blogin kautta tullut uusia tuttavuuksia: ensinnäkin ”Lähes naapuri” tuosta yläjuoksulta, muutaman sadan metrin päästä, jonka kanssa on jo oltu useinkin tekemisissä.

Ja sitten aika uusi tuttavuus, kotipaikaltaan aika kaukainen, ihan Keski-Euroopasta asti 🙂 , mutta mökkisijainniltaan vain noin kilometrin päässä Ylä-Hangasojantienvarressa. Sitten tänään kolmas lähitienoon mökkiläinen, etelänpuolelta, Aho-ojan ja Hangasojan varresta, ihan meidän tattikankaiden huudeilta. Lapinhulluus geeneissä?  – Ehkäpä.

 

Kuukkelit ovat ruvenneet tyrkyiksi. Palaan niihin lähipäivinä. Ja huomenna: huomenna on tiedossa arvonta. Olen päättänyt tänään että teen – sittenkin – vielä Saariselkä-kalenterin. Arvonta liittyy siihen. Ja huomennea kerron – kuvin – meidän uudesta nilistä! Se on niin kaunis.

Mökkielämää Niitä näitä

Mökkipihakin on luonto :)

Sumuinen, tihkusateinen, aika toimelias päivä.

Maisemointihommat ja pihan siivous alkavat olla tehtynä. Mökkipiha nyt mieluisa. Tai noh, kunttaa voisin tilata muutaman sata neliötä mökkitien reunamille, mutta enpä sittenkään. Luotetaan siihen, että luonto korjaa, mitä kaivureiden jälkeen on mennyt rikki. Ja pihapiirissä kaikki on nyt hyvin, oikeastaan oikeinkin hyvin.

Välillä sadetta pidätellessä vähän astetta paremman sapuskan esivalmistelua. Voiko mökillä olla ”kotitöitä”? – Noh, jotain sellaista kuitenkin.

Takaisin pihalle, juuri parahiksi näin ja kuulin puolensadan hanhen kaakuttavan ohi, kaksi isoa komeaa auraa lensi ohi. Ja sitä olen ihmetellyt, että täällä kuuluu vielä linnunlaulua. Aamuin illoin. Ja lintulaudalla on ruuhkaa! Oravat ovat jossain?, mutta tavistinttejä ja lapintiaisia pyrähtelee aamuin iltapäivin ja kuukkeleita!

Palaan kuukkeleihin ja niiden kuvaukseen vielä tulevina päivinä.

Puronrantaan uuden pation lähelle vielä maisemointia, sinnekin. Ennallistaminen, tai rikotun luonnon korjaaminen, tekeminen ja touhuaminen ovat olleet mukavia. Varsinkin kun on ollut hiljaista ja rauhallista.

Niin rauhallista, että pitkähkö tepastelu puronvartta yläjuoksua kohti ja paluu kostean metsän kautta takaisin kestikin aika kauan. Rauhallisesti. Ja kuvaillen Hangasojan monimuotoista kulkua, pulputusta ja solinaa.

Ja sitten, kun on perjantai, ja muutenkin. Syötiin hyvin ja aika pitkään.

Vain elämää.  Elämä on. Ja Ellinoorasta pidän entistä enemmän.

Mökkielämää

Inarilaisia?

Eihän se taaskaan mennyt niin kuin oli suunniteltu.

Suunnitelmissa ei ollut käydä Ivalossa, ei (vielä) tarvetta rautakauppaan tai muihinkaan kauppoihin. Muttaku. Pehtoori oli valvonut suunnilleen koko yön, koska hammassärky. Ihan hirmunen hammassärky. Mökin lääkekaapin buranat ja panadolit oli napsinut ”kuin karkkia”, totesi itse. Pakastimesta oli  löytänyt mun kylmägeelit (olkapää, you know), ja tasan aamukahdeksalta alkoi soitella Ivalon hammaslääkäreille. Ja heti kerralla tärppäsi: yhdeltä aika.

Katsoin parhaaksi tuon särkylääkecocktailin jälkeen ja jääpakkauksen pitelemisen vuoksi lähteä sairaskuljettajaksi. Ja samalla hakemaan multaa yms. ja käymään sitten kaupassakin, – eipähän tarvi erikseen ensi viikolla lähteä sinne ajelemaan.

[Ivalojoki täysin tyven]

Ivalon hammaslääkäriä meidän mökkikunnasta kukaan ei ole tainnut aiemmin tarvitakaan. Puolentunnin ajomatkan aikana kertailtiin mitä kaikkia lääkärikokemuksia on ollut ja mitä muita kunnan tarjoamia palveluja on tullut vuosikymmenten varrella käytettyä.

Vähän surkuhupaisia piirteitäkin niissä on: joskus 1970-1980-vaihteen molemmin puolin Pehtoori kaatui laskettelurinteessä pahasti, niin pahasti, että Ivalon TK:een ajeltiin. Lääkäri ei kuvannut jalkaa, mutta aikoi kipsata sen nilkasta nivusiin asti. Pehtoori ei suostunut, kävi kotiin palattua Oulussa kuvauttamassa jalan, – ei todellakaan kokojalkakipsin tarvetta. Samoihin aikoihin myös veljeni kaatui rinteessä, ja Ivalon TK:ssa todettiin, ettei olkapäässä pahempia vaurioita, ”ehkä venähtänyt ja kannattaa käydä sitten Oulussa kuvauttamassa”. No olihan se solisluu sitten kuitenkin murtunut.

Hyviäkin kokemuksia samaisesta TK:sta syksyltä 1993. Mie olin lasten kanssa (Tyär 4 v. ja Juniori 2½ v.) kanssa keskenään mökillä. Niksautin selkäni pedatessa vuodesohvaa (miksi ihmeessä se piti päiviksi mukata pedata?), ja niksautin selän tosi pahasti. Eihän silloin ollut mitään kännyköitä, eikä lähimökeissäkään ketään…  Siispä kulautin lasten Panadolia ainakin kolminkertaisen annoksen, ja jollain ilveellä sain pojankin nostetuksi turvaistuimeen, ja ajelimme Ivaloon.

Kaiken kukkuraksi elettiin aikaa, jolloin pojalla oli korvatulehdusrumban vuoksi kohtuullinen valkotakkikammo, ja mietin kovasti, miten selviäisimme terveyskeskukseen menosta. Niinpä päätin ajaa suoraan TK:n pääoven eteen parkkiin, onnistuin nousemaan ratista ja jätin lapset autoon ja jo ovella vastaan tuli sairaanhoitaja/vastaaottoapulainen tms. ja selitin tilanteen. Tämä enkelihoitaja johdatti lapset aulan leikkipaikalle, järjesti minut lääkärin vastaanotolle (kortisonipiikki selkään sekä kipuvoidetta ja tablettia veden kera). Tauottelimme tovin leikkipaikalla ja olin taas toimintakuntoinen. Ivalon TK on sen jälkeen ollut minulle ison kiitoksen paikka aina ohi ajellessa.

Tuli tuolloin muuten mieleen, että olikohan ihan järkevää olla muksujen kanssa keskenään viettämässä ruskalomaa aika lailla syrjästä kaikesta. No oli meillä ihan mukava – ja ikimuistoinen – reissu. Pehtoorikin liittyi seuraan viikonloppuna, ja oli sitten kotimatkalla kuskina, eihän se mun naksahtanut selkäni ihan noin vain ollut tervehtynyt.

Ivalon terveyspalveluita Tyärkin on myöhemmin käyttänyt: koronatestaus ensimmäisenä koronasyksynä, äitiysneuvola viime tammikuussa, vauvaultraan etätyöläiset ajelivat Rovaniemelle. Ivalon poliisilaitokselta etätyöläiset/opiselijat hakivat passit ennen meidän Lombardian reissua ja Ivalon kappalainen vihki heidät Saariselään kappelissa toissakesänä. He sekä minä olemme käyttäneet Ivalon kirjastoa ja sen kopiointipalveluja tehdessä kirjoitus- ja opiskeluhommia mökillä.

Mökkikunnan palveluita on tullut koko porukan voimin käytetyksi. Inari on siis melkein kakkoskotikunta. 🙂

Mökkielämää

Paluu pohjoiseen

Matka pohjoiseen. Se kulkee aina kevyemmin, nopeammin, iloisempana kuin paluu etelään, helpompaa on mennä kuin lähteä pois. Pohjoiseen ajellaan  ylös, odotuksen jälkeen rajalliseksi ajaksi mökille, alas ajetaan arkeen, takaisin tuttuakin tavallisempaan, – kotiin. Menomatkalla auton radiossa soi monia lempparibiisejä, juontajat ovat hauskoja, uutisetkin poikkeuksellisen positiivisia. Palatessa eivät: eivät biisit, eivät juontajat, eivät uutiset. Eivät kuulosta hyville.

Mökille meno on vähän sellainen hiljainen siirtyminen, mieli hiipuu hiljalleen mökkimoodiin, liukuminen alkaa jo pakatessa, kotona ruokia etukäteen tehdessä ja kaupasta hakiessa, mutta toisin päin on erilaista. Mökiltä lähtö on äkillinen repäisy, oven läimäytys kiinni, puhumattomuus jatkuu pitkälle mennessä kohti  etelää. Lähtöpäivän aamuna autoon istahtaessa on jo luopumista, ei useinkaan kohtaamisen odottamista kuten menomatkalle lähtiessä.

Nyt ollaan hiljaisella Hangasojalla.

Olimme jo alkuiltapäivästä, pienen hetken matkalla säikähdys, mutta sitten taas valoisin mielin. Napapiirin jälkeen sumuinen sää vaihtui auringoksi, ja ruska hehkui vielä, ainakin paikka paikoin. Liki koboltinsininen taivas, kurpitsanväriset koivut, sitruunankeltaiset haavat ja musta asfaltti. Ei huono.

Mietimme, ollaanko koskaan ennen näin lyhyen poissaolon jälkeen palattu mökille. Elo-syyskuun vaihteessa lähdettiin täältä, ja nyt alle neljän viikon jälkeen palaamme. Nyt näin. Onni on, kun tällainen on mahdollista. Tätä ennen ja pian tämän jälkeen Järvenpää.

Illan hämärtymiseen ja yhtäkkiseen viilenemiseen asti touhuttiin pihalla, purolla (uppotukki on selätetty!) ja ihan erityisesti maisemoiden sitä sotkua, jonka vesijohto-viemäröintiporukka on mökkitienvarteen tehnyt ja jättänyt. Onneksi myös kääntöpaikan kaksi aihkia – oikeastaan vain ne – ovat ylväästi säilyttäneet asemansa. Nuotiossa poltettiin  kauniit katajat, jotka ovat kaivureiden jälkeen mennyttä, sekä paljon myrskyn jälkeistä roskaa tontilta.

Mutta eipä siinä mitään, nyt on rauha palannut tänne. Ei ole kaivureita, ei sisälle asti kuuluvaa meteliä, ei työmiehiä töissään pihapiirissä ja mökkitiellä. Homma on tehty ja ohi. Purossa on vettä kuin keväisin, viime viikon lumisateen sulamisvedet näkyvät maastossa ja purossa.

Nyt on hyvä. Ainahan täällä, – nyt vielä parempi kuin viimeksi.

 

Mökkielämää

Mökiltä palattua, mökkiä sisustettua

Olemme kotona. Koti tuntuu taas isolta, ja nyt illan tultua melko hämärältä Lapin valoisten iltojen jälkeen.

Kotimatkalla 

Oli tultava. Mutta on hyviäkin syitä sille: huomenaamulla kahdeksalta muksut ovat täällä brunssilla. Emme siis tulleet turhaan.

Ja mökille pääsee uudelleen, – aika piankin. Ehkä. Toivottavasti.

Matka sujui nopeasti, huolimatta siitä, etten ajanut kilometriäkään. Kemiin asti satoi, minun mielestäni niinkin paljon, että oli vesiliirron uhkakin, semminkin kun meillä oli peräkärry. Ihan suosiolla ja mielelläni annoin Pehtoorin ajella. Tavallisesti en osuudestani luovu; minusta on mukava ajaa. Mukavaa juuri silloin kun ei ole vesiliirron uhkaa, eikä peräkärryä.

Matkan aikana vähän perkasin kuvia – läppärillä autossa se ei ole ehkä ergonomisesti, ei valon kannalta, ei nettiyhteyksien, eikä minkään muunkaan kannalta erityisen tuloksellista, mutta kuitenkin. (BTW: ergonomiasta puheenollen. Kun pysähdyimme Peuran Essolla, tai mikä se nykyään onkaan, lounasleiville, oli aika surkuhupaisaa kuinka molemmilla kesti autosta noustessa aikamoinen tovi ennen kuin kulku oli suoraselkäistä ja ennen kuin jalat toimivat odotusten mukaisesti. Viikon, parin kanniskelu, kyykkiminen, lapiointi, kankeaminen, kapuaminen, laskeutuminen ja venyttelemätön elämä jättävät jälkensä …

Mökin sisustusjuttuja 

Menneillä viikoilla mökillä – uuden pation rakentelun ja ”sisustamisen” lisäksi – laittelin mökkiin ja pihapiiriin muutamia uusia, pieniä juttuja.

Kynttilät ovat mökillä tärkeitä. Olen kyllä jo usein vannonut, etten koskaan, ikinä, milloinkaan hanki sinne yhtäkään lyhtyä, tuikkua, kynttiläjalkaa. Mutta. Tilasinpa uudesta nettisisustuskaupasta (piaolsbo.com) tuollaisen klassisen kynttiläjalan. Vastaavia messinkisiä, reissuilta antiikkikaupoista olen ostanut [lue: Rooma x 3] kotiin, mutta nyt mökillä on tällainen vähän tukevampi. Perfetto, tai ehkä parempi ilmaus: Jo vain!

 

Jo aiemmin Tobias ja Tua (Puutarhurinmajasta) ovat kotiutuneet mökille. Nyt ne viihtyivät Myötätuulen terassilla ilta-auringossa. Ja huom. ohessa yksi monista ”jäkälä-installaatioistani”. Kaikissa niissä on joku akryyliväreillä maalaamistani kivistä. Kivistä maalattuina on Mörönpoikasen lisäksi myös saunatonttuja, leppäkerttuja, sopuleita, hiiriä. Kaikkea sitä huvittikin patikoinnin ja piharemppojen ohessa … Ehkä minä vielä kehityn. 😀

Monenlaista kokeilin… Postausten artikkelikuvissa näitä on jo näkynytkin.

Ja sitten vielä viimeiseksi yksi uusi juttu. Tuo punainen, nelikanttinen maljakko, jossa on kuivattuja tupasvilloja. Se on ihan uusi. Tai siis meillä uusi.

Tosiasiassa se on 1800-luvulta, ehkä jopa sen alkupuolelta. Mökillä on monia pieniä, punaisia yksityiskohtia, pyyhkeitä, kynttilöitä, mattoja, laseja ja nyt tämä!

Se sattui silmääni kun juuri ennen mökille lähtöä sain vihdoin myytyä vihoviimeisen äidin kuolinpesään jääneistä tauluista. Vein taulun antiikkikauppiaalle, jonka kanssa jäimme juttelemaan hänen varastonsa aarteista, sinnittelin monen kirjan kanssa, enkä ostanut, moni lasiesine kiinnosti ja tämän (sekä yhden vihreän maljakon kotiin) sitten ostin. Oli vain ostettava. Enkä kadu. Varsinkin kun tuolla punaisella nelikulmaisella, melkein kuutiolla, on tarina, joka liittyy opettajaani/kolleegaani yliopistolla. Ja esine on kaunis. Mökille just hyvä.

 

Lappi Mökkielämää

Elo-syyskuussa Lappiin

Kesän loppu. Tänäänkö se on? – Elokuun viimeinen, joten olihan se ihan sen takia, että tulee vielä käytyä uimassa, mökin rantasauna lämmitettävä. Ja nyt on sitten tämän kesän uinnit uitu! Olen siis tänäänkin pulahtunut puroon.

Vaikka tänään puron reunoja perkasin ja pohjaa taas kerran vähän ruoppasin ja puhdistelin, niin ei siinä sentään ihan altaan mittaa voi uida. Pehtoori toki kyllä kehotti uimaan rannan suuntaisesti – ´ettei nyt vaan sattuis mitään´. En edes kolaroinut tammukoiden kanssa. Niitä siinä tänään oli monia, ja aika isoja (viistoistasenttisiä?) vielä. Mutta olipa mukava. Elokuussa on.

Tässä elämänvaiheessa, tässä iässä, vuosikymmeniä Lapissa kulkeneena pidän kaikkein eniten juuri tästä vuodenajasta näillä seuduin. Tämä yksi Lapin kahdeksasta vuodenajasta, syyskesä, on jo vähän väsynyt, mutta vielä valoisa. Ilmat ovat parhaimmillaan hyvinkin lämpimät (tänään + 18 C) ja aurinkoisetkin (niin kuin tänäänkin pitkälle iltapäivään). Mutta silti on myös mukava olla mökissä, iltaisin sytytellä kynttilöitä, istuskella takkatulen ääressä.

Aamupäivän metsäretkestäni tein elämäni toisen ”kelan”, viime viikolla ekan, ja liitin Instaan. Kun lähdin korin kanssa metsään, jätin tarkoituksella kameran pois kaulalta kiikkumasta, etten taas kerran käyttäisi aikaa kuvakulmien etsimiseen ja sen sellaiseen, vaan vain kävelisin, marjastaisin ja sienestäsin jos siihen olisi mahiksia. Ja miten kävi? – Kun puhelin kuitenkin on ”pakko” (minun eksymisgeenini 🙂 ) olla mukana, niin otin sitten sillä ainakin 20 kuvaa ja kirosin, etten sittenkin ottanut oikeaa kameraa. No mutta siis kela Instassa ja FB:ssa (yritin liittää tähänkin, ei onnistunut). Ei taaskaan oikein etene tämän minun someilun vähentäminen. 

Luonto on täynnä värejä, ja metsissä antimia yllin kyllin. Eikä minkään sortin öttiäisiä. Tosin sekä naapuriraksalla käynyt sähkömies, joka on Vuotsosta (30 km tästä etelään) että tuttu timpuri, joka on Sodankylän Kelujärveltä, kertoivat, että heidän pihoillaan ei näinä viikkoina ole puhettakaan olla iltaisin ulkona, koska on niin paljon polttiaisia. Puuta koputtaen, meillä ei ole täällä ollut koskaan.

Nuorempana, teininä ja pitkään sen jälkeenkin, huhtikuu, viikot 14–16 olivat mieluisimpia pohjoisessa: keväthanget, rinteet parhaimmillaan, matkailusesongin huipussa monia hyviä juttuja, menoa ja meininkiä, ja jo pelkkä sana kevättalvi! Valoa ja iloa, eikö vain?

Siis onko tämä kesän lopun aika, luonnon hiipuminen talven edeltä, luopumisen, leppoisan raukeuden aika, ja sadonkorjuun päivät mielihyvää ja mielenrauhaa tuovaa siksi, että itsekin on jo luopumassa monesta, raukeus alkaa olla usein hyvä tunne, tasaantuminen, tasaisemman lämmön ja valon viikot tuovat seesteisyyttä. Voi vain nauttia kaikesta ympärillä, kulkea metsissä ja istuksia tunturin laella. Ei ole ”pakko” osallistua.

Ei ole pakko, mutta tuntuu, että tänäänkin olen koko päivän ”osallistunut”. Ihan itse päiväni täyttänyt kaikella mieluisalla ja vähän merkitykselliselläkin. Perheen joulupöytään on nyt kaarnikkahyytelö poron paistin oheen tehty. Tänään täydensin edellisten päivien vaatimatonta keräilysaalista, ja pari purkillista hyytelöä niistä sain tehdyksi. Samalla aamupäivän metsäretkellä löysin – sieltä samasta perinteisestä, äidin opastamasta paikasta – karvarouskuja, ja täydentelin kangasrouskuilla niin paljon, että muutamat isot suolasienisalaatit saan syksyn ja joulun juhlapöytiin tehdyksi.

Mutta lyhyesti: elo-syyskuun vaihteessa, varsinkin silloin, tänne kannattaa tulla. On ollut taas niin hyvä.

Mökkielämää Niitä näitä

Valmiin äärellä

Nyt on puolitoista viikkoa oltu mökillä. Tuntuu siltä, että kolme päivää. Ja tuntuu siltä, että ensi viikko menisi vielä ihan heittämällä. Semminkin kun tämän reissun tavoite on saavutettu: patio on valmis, ainakin tämä ensimmäinen osa, kakkososa ehkä sitten joskus, ehkä tuttu timpuri tekee sen, mutta jo  nyt meidän notskipaikasta on tullut ihan luksuspatio.

Nyt voisi ryhtyä luppoilemaan ja ruskalomailemaan oikein kunnolla. Vaikka mukavia ovat nämäkin päivät olleet. Pehtoorille paljon työteliäämpiä kuin minulle, joka olen kuitenkin kulkenut, kuvaillut ja keräillyt metsissä ja tuntureilla, nauttinut myös yksin kulkemisesta ja pakosalla kaivurien metelistä.

Kävinpä tänään kaivurimiesten kanssa työpalaverinkin; luulenpa, että pääsimme yhteiseen ymmärrykseen mökkitiemme loppupätkän tulvan ehkäisy- ja maisemointijutuista. Toivotaan hyvää lopputulemaa. 🙂

Tänään meillä viimeistelyä, siivoilua, multien levitystä, maisemointia etc, ja sitten neljän jälkeen, ennen saunaan menoa istuskelimme tyytyväisenä uudella patiolla.

Tässä ensin kaksi kuvaa viime syksyltä …

Yläkuva rantasaunan ovelta notskipaikalle ja alempi toisin päin.

 

Isoin ”ongelma” tuossa vanhassa, toki hyvinkin luonnonmukaisessa, notskipaikassa oli se, että siitä ei nähnyt purolle, ei muutoin kuin seisoskellen ja katsellen. Se oli hyvin muhkurainen, kalteva, aika ahdaskin – toki me yleensä vain kaksin siinä… Eikä tuo kaivonrengas nuotion kehikkona oikeastaan koskaan ole varsinaisesti hivellyt silmääni.

Mutta eilen oli uuden kanssa aika valmista. Tämä verrattuna siihen että saatiin kuntat paikoilleen… Ks. alempana.

Myöhemmistä, tämänpäiväisistä kuvista näkee, kuinka tärkeää oli, että kuntta oli tallessa ja ehjää. Varsinkin kuin näillä leveysasteilla uuden kasvattaminen kestää todella kauan.

Pitkään tästä on puhuttu, kauan suunniteltu; mie ideoinut ja suunnitellut, Pehtoori ”insiröinyt”, ystävät avuksi piirtäneet kuvia. Budjetoitu, aiottu teetättää, lopulta Pehtoori päätti (pikku kaivurin apua lukuunottamatta) tehdä itse. Minun osuuteni on ollut lähinnä ruokahuolto ja maisemointi (kiviä ja multaa, paikasta A paikkaan B!).

Kuten kunnon bloggaajan, jolla on kaupallista yhteistyötä, kuuluukin, kerron, että lauta, jota patio on, on porolautaa. Ja tulisija on Lakka Roihu, kelopöytä ja penkit ovat vanhoja, jostain 70-luvulta, porontalja Inga-Briitta Maggalta ja tuolit Ekotuoleja.

Niin, ja eihän minulla ole mitään kaupallista yhteistyötä näiden toimijoiden kanssa. Ihan itse näihin ollaan päädytty, sopuhintaisiksi ja meidän tarkoitukseen sopiviksi todettu.

Huominen vielä hifistellään … Vielä ehdin metsään, ehkä tunturiin.

[Otsikkokuva tältä aamulta purolle mennessä. Olen vain heräillyt kovin varhain: ei malttaisi nukkua, kun on kaikkea mukavaa tekemistä… 🙂 ]

Lappi Mökkielämää

Ruskaa ja patio pihassa

Milloin ruska alkaa Lapissa, erityisesti Saariselällä tai Koilliskairassa, on jokavuotinen keskustelun aihe esim. Saariselkä FB-ryhmässä. Toki keskustelua käydään laajemmissakin yhteyksissä.

Pehtoorilla on oma vankkumaton mielipiteensä: ruska alkaa kymmenes päivä syyskuuta kello 12. (Täsmällinen kun ukkeli on… Huoh. 😉 ) .

Joka tapauksessa mie näin eilen ensimmäiset pudonneet keltaiset lehdet. Tosin lehtien putoamista saattoi edesauttaa oravien temmellys pihakoivussa. Sen muutamat oksat kellastuivat jo viikko sitten olleen kylmän yön jäljiltä. Samaisessa puussa on auringonkukansiemeniä sisältävä ruokintapallo, johon linnut harvoin uskaltavat – oravilla on sellainen ylivalta.

 

Tosin nyt illansuussa kuuden aikoihin, kun kaivurimiehet VIHDOIN lopettelivat vuoden kestäneitä hommiaan (huomenna tullenevat enää vain ´siistimään´) ja sammuttivat isot keltaiset dinosauruksensa, niin lapintiaiset jo pyörähtelivät pihapuissa. Ehkäpä kuukkelitkin palaavat.

Viimeksi niitä olen nähnyt lauantaina muinaistulilla mökkinaapurin yläjuoksulla olevassa pihassa. NYT miekin tiedän, miten ne houkutellaan ihan kuvattavaksi asti. Odottakaapas vain!

Tänään luontohavainnot ovat olleet aika vähäiset, – aamuvarhain lähdimme käväisemään Ivalossa. Alunperin piti olla vain minun roudausreissu: multaa ja muuta sen sellaista, mutta Pehtoorikin päätti huilailla ja lähti mukaan. Löysimme kaiken tarvitsemamme, ja sitten maisemointia notskipaikalla. Viime viikolla irrotettu kuntta oli siisteissä pinoissa, tosi isoina palasina rantasaunan ja notskipaikan tienoilla, joten siitä sitten (sateessa) kunttapaakuilla peittelimme pation reunoja.

Onneksi oli omat kuntat: ”siirtovarvikon” hinta ainakin täällä kansallispuiston kupeessa on suunnilleen samoissa hinnoissa kuin parketti.

Pehtoori kärräsi peitesoraa tienvarresta ja totesi useammin kuin kerran, että olisipa hyvä jos vaimo vielä voisi kärrätä, ”on sen verran raskasta”. 🙂 En kärrännyt, mutta olipa mukava kuitenkin olla touhuamassa ja maisemoimassa.

 

Luulenpa, että huomenissa jo voin julkaista kuvan ”valmiista” patiosta. Tai ainakin ensimmäinen vaihe alkaa piakkoin olla valmis.

PS. Patio sana ei ole kovin ”lappilainen” eikä monet ”etelän vetelätkään” sitä tunne, tai eivät ainakaan käytä. Sen syyn, miksi oululaisilla on patio siinä kun muilla on terde tai  terassi, olen postaillut täällä.

 

Lappi Mökkielämää

Patikalla ja pihalla – juhlaa ja arkea

Eiliseen palatakseni…

Hääpäivä patikoiden, pizzalla ja Philponnatilla

Hääpäivä alkoi puurolla ja kahvilla kuten kaikki muutkin päivät, mitään etukäteisohjelmaa tai suunnitelmaa ei ollut – paitsi että mennään ulos syömään.

Koska oli luvattu sateetonta, jopa aurinkoista säätä, päätimme lähteä pikku patikalle, tulla sitten mökkipihaan viettämään uuden pation harjakaisia, nauttimaan lasilliset samppanjaa puronrannassa, saunoa ja sitten lähteä hyvissä ajoin syömään.

Lähdimme kohti Marian kurua. Minulle jo kolmas kerta tälle kesälle… Jotenkin päädyimme kulkemaan mökkipuronvartta kohti jääjärveä, jääkauden aikana tai oikeastaan sen jälkeen sulamisvesistä syntynyttä Latvakurun pohjalla olevaa järveä, josta Hangasojamme saa alkunsa. (kuvassa vain pieni pätkä kurusta)

Latvakuru käveltiin (kai eka kertaa ikinä?) ihan päätyyn asti ja vähän vahingossa löydettiin Latvakurun autiotupakin. Hyvin oli piilossa.

Sieltä sitten jatkettiin pidemmän kautta, välillä hyvinkin tymäkästi nousten, välillä kurujen pohjille rakkaista rinnettä pitkin laskeutuen. Se on just sitä, mistä en oikein pidä, siksi koska en oikein hallitse sitä, mutta lopultakin hitaasti, varovaisesti turvallisesti alas.

Jokunen taukokin pidettiin, mutta melkein koko ajan tepasteltiin, kavuttiin, laskeuduttiin, – kamera soi minulle pieniä pysähdyksiä, samoin hiljaisuuden kuuntelu. Tasan kahdelta, neljän tunnin ja 17 000 askeleen jälkeen olimme takaisin mökillä. Ja tunnustettava on, että viimeisen puolen tunnin aikana jo väsytti.

Samoja polkuja, samaan suuntaan, rinnakkain ja peräkkäin, pitkospuilla ja ilman on vuosikymmenet kuljettu. Aviossa jo 40 vuotta, yhdessä 47 vuotta. Sitä minä eilenkin mietin, ihan ääneen, miten kaltaiseni, näin nuori on voinut jo noin kauan olla naimisissakin! 😀

Aurinko alkoi paistaa juuri kun saavuimme pihalle. Pehtoori oli hankkinut hienon Philponnatin samppanjan (70 % pinoir noir, 30 % chardonnay, vuosikerta 2016). Varmasti miljöö, juhlapäivä, patikka vaikuttivat makutuntumaan, mutta kyllä oli yksi parhaista maistamistamme. Ei hevin unohdu. Ja kuinka hienoa, että nyt meidän uudelta patiolta näkee ja kuulee puron, siinä leppoisasti istuskellessa.

Perhechatti lauloi, oikeastaan koko päivän, mutta tuossa istuskellessamme. Yli sata viestiä taisi kulkea… 🙂

Täällä aurinko on vielä korkeammalla, päivä melkein tunnin pitempi kuin Oulussa, mutta kyllä neljän jälkeen jo viileni niin että hankkiuduimme saunaan, pulahtamaan, vähän parempia ylle ja sitten kylille. Saariselän aika uusi italialais-lappilainen Fieno oli tavoitteena. Lappilais-italialainen huippupizza olisi ollut mieleen, ja sopinut päivän teeman ja hirmuiseen nälkään mitä parhaimmin, mutta Fieno oli kiinni. Okei, mennään rotissööriravintola Kaltioon. Kiinni. Holiday Clubin Rakka-ketjuravintola ei minua innostanut, joten mentiin Pirkon Pirttiin. Ei olisi kannattanut, ei ainakaan tilata pizzaa. Se ei maistunut oikein miltään, tai siis maistui rasvalle. No jäipähän tämäkin hääpäiväpäivällinen mieleen.

Palasimme mökille, samppanjaa oli vielä, ja sen jälkeen löytyi hyvää naposteluruokaa jääkaapista.

Sen pituinen se, ja he elivät elämänsä loppuun asti. Toivottavasti  yhdessä ja yhtä onnellisesti kuin tähänkin asti. 🙂

Maanantai mökkipihassa

Aamusella näytti tulevan mitä parhain elokuinen, aurinkoinen päivä. Mie pyörin pihalla, mietin mille alkaisin, ensin sienijahtiin (eilen jo poimittiin muutama oikein hyvä herkkutatti) vai kaarnikkametsään, ehkä sittenkin voisin vähän maalailla, pieniä vanhoja puujuttuja (jakkara, leipäkori, harjanvarret etc.), ja sitten unohduinkin siivoilemaan liiteriä ja varastoa.

Kunhan olin savottaemäntänä Pehtoorille, joka sai tänään pation viimeisenkin osan valmiiksi, lounaan tehtyä ja tarjoiltua suoraan työmaalle, jäinkin puronrantaan maisemointihommiin – melkoista kivisouvia (ihan mukavaa oli kun pystyin sentään jotain tekemään) riitti sitten koko pitkäksi iltapäiväksi, – ja sienestys jäi.

Naapuriraksalla hommia tekevä timpuri kutsuttiin iltapäiväkahville ja piirakalle patiotyömaalle, – tarinoita paikallisista oli mukava kuunnella.

Ja samaan aikaan toisaalla: ”Lähes naapuri”, mökkinaapuri yläjuoksulta, oli ollut Sotajoen suunnalla sienestämässä ”yli oman tarpeen”. Ja minä sain iltapäivällä tekstiviestin, että kelpaako tatit? – No joo, okei, mikseipä! 🙂

Niinpä kun olimme iltasen syöneet, lähdin sienestämään: kävelin puolisen kilometriä ja hain sienet. Kiitos naapuriin! Nyt ne ovat jo pannun kautta pakastettuna. Näistä nautimme vielä monta hyvää tattiruokaa!

Ja taas on väsy. Hyvä, terve väsy.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Suomen luonnon päivässä paljon

Suomen luonnon päivä.

Sumuinen aamu purolla. Lauantai, työleiriviikossa Pehtoorillakin vain puolikas päivä.

Aamupäivällä mie lähdin aurinkoisille patikkapoluille… Kyllähän se taas maistui. Urupäällä olin yhtä aikaa MTB-tapahtumaan osallistuvien kanssa. Paljon reippaita pyöräilijöitä yhtä aikaa kanssani liikkeellä. Mutta emme me toisiamme häirinneet.

 

 

Puolelta päivin palasin mökille, hain Pehtoorin ja sitten Kiilopäälle. Nuku yö ulkona -happening siellä.

Kuinkas ollakkaan, me ostimme sieltä poron taljan! Kyllä!

Ja sitten suuntasimme katsomaan jenkkiautoja, joita ei alkuiltapäivästä montakaan ollut, joten Kaunispään Huipulle lounasleiville.

Iltapäiväksi paluu mökkipihaan, syömään ja hommiin, – ja niinhän ne tuolitkin tulivat valmiiksi!!

Ja sitten illan lopuksi kutsu ”Lähes naapurin” luo muinaistulille! Nehän sopivat tänne paremmin kuin venetsialaiset! Puron taas huuruinen (savuinen 🙂 ) sävy toivat muinaistulitunnelmaa. Oikein sopiva piipahdus elokuun lopun iltaan.

 

Lappi Mökkielämää

Touhuiluja hiljaisessa mökkipihassa

Koskapa tänään on ripsutellut vettä, työkoneet ovat olleet koko päivän hiljaa, pihapiirissä on ollut rauhallista ja juuri sellaista elokuun lempeää lämpöä, samettista säätä, kuin olen toivonutkin, välillä paistoikin ja kun minullakin oli ihan hommia tehtävänä 🙂 , niin enhän minä mihinkään sitten malttanut lähteä kulkemaan. Nautinpahan mökkielosta ihan kympillä.

Varhaisen aamiaisen jälkeen tein lounasruoaksi valmiiksi sienipiirakan. Soveltelin ohjeen yhdistellen yhtä sun toista reseptiä, joten melkein voin väittää omakseni. 🙂 Jotensakin näin se valmistui.

Piirakka metsäsienistä (koivunpunikkitattipiirakka)

Pohja

  • 125 g voita
  • 2½ dl vehnäjauhoja
  • 2 rkl kylmää vettä
  • 1 tl (kuivattua)rakuunaa, kotona olisi ollut tuoretta! Sitä enemmän. 

Täyte

  • iso kulhollinen puhdistettuja ja pilkottuja metsäsieniä (minulla oli sekä enimmäkseen koivun- että männynpunikkitatteja)
  • 2 salottisipulia
  • 1 rkl voita
  • 1 tl persilladea (tai jos on persiljaa niin sitten sitä ja suolaa)
  •  mustapippuria myllystä
  • 1 prk Creme Fraichea 
  • kananmunaa
  • ½ pkt Koskenlaskijaa
  1. Nypi hieman pehmennyt voi ja jauhot sekä rakuuna. Lisää lopuksi vesi. Sekoita taikina tasaiseksi.
  2. Taputtele taikina piirasvuoan (Ø 26–28 cm) pohjalle ja reunoille
  3. Laita hienonnetut sienet pannulle. Kuumenna hitaasti ja huolella. Anna ylimääräisen nesteen haihtua.
  4. Hienonna sipuli. Lisää pannulle sienten sekaan voi ja sipuli. Kuullota. Mausta. Ota pannu levyltä ja anna jäähtyä.
  5. Sekoita sieniseokseen ranskankerma, munat ja sokeripalan kokoiseksi leikelty Koskenlaskija. Maista täytettä, lisää tarvittaessa suolaa. Kaada täyte taikinapohjalle.
  6. Paista uunin ala/keskiosassa 200 asteessa n. 40 min.

Ja piirakan kanssa sopi tavattoman hyvin Nugan Dreamer´s Chardonnay  Siinä on vähän tammea, sopivasti hedelmäisyyttä, vähän toffeetakin. Viinisuositus tuli ihan perhepiiristä, ja sikälikin hyvä, että sitäpä oli Saariselän pikku-Alkossakin. Hetki lounaan jälkeen huilailtiin ja siinä samassa pihaan kurvasi Kaukokiito! Tilaamani tuolit tulivat, joten ei muuta kuin rakentelemaan!

En ole tainnut koskaan koota yhtäkään IKEA-kalustetta, enkä paljon muitakaan huonekaluja, mutta katsoin asiaksi nämä kaksi tuolia kasata, koska Pehtoorilla oli isompia hommia puronrannassa.

Kaksi Eko-tuolia olivat tarjouksessa ja palikkaversio vähän valmiiksi koottuja halvempi, joten sellaiset sitten tilasin jokunen viikko sitten. Sitä paitsi niissä on tavattoman hyvä istua. Tänään olin oikein tyytyväinen, en niinkään siitä, että tuon rakenneltavan version tilasin, vaan siitä, että en sittenkään tilannut mustia.

Kokoaminen oli oikeastaan aika mukavaa: vähän kuin kirjoneuleen tai nettisivujen teko tai Tetriksen peluu! Oi, Tetris! Kuinkahan monta sataa tuntia sitä joskus aikoinaan olen pelannut! No, mutta tänään ei Tetriksen peluukokemuksesta juuri ollut apua. 😀 Voi hyvänen aika. Mutta eipä minulla ollut kiirettä, ihan hyvin ehdin loppumetreillä purkaa toisesta reunasta ja sitten toisesta. Enkä voi väittää olleeni mitenkään erityisen nopea tässä. Mutta onnistuin!

Kun mökkitiellä ei ole trafiikkia eikä meteliä, oli pihalla seurana lapintiaisia, sopulikin vilahti!, oravat tietysti, käpytikka. Keltaistakin jo koivuissa, eilen näin jo punaisena hehkuvia riekonmarjoja, … Ruska on hiljalleen tuloillaan.

Tänään on ”Nuku Yö Ulkona” -tapahtuma ja venetsialaisten vieton aika. Eipä koske meitä. Nukumme mökissä.

Huomenna on ainakin puoliksi ”vapaapäivä”. Ehkä Kiilopäälle – ehkä pieni patikka? ja siellä on jotkut markkinat, joissa kuulemma porontaljoja ”kirppishintaan”. Mietin, että noihin uusiin tuoleihin voisivat olla aika hyvät?

Ja ehkäpä käväisemme kylilläkin: siellä nyt tapahtuma, jolla tässä maailmantilanteessa vähän pahalta kalskahtava nimi ”Rautaa rajalle” Jenkkiautojen kokoontumisajot on nyt.

Tai sitten vain chillailen mökkipihassa… 🙂

Mökkielämää Niitä näitä

Hommauksia

Sadepäivä. Siten pilvinenkin, joten oikein hyvä ikkunoiden pesupäivä. Semminkin kun ikkunat aukeavat sisäänpäin.

Sehän ei ole millään muotoa itsestäänselvyys, että se olen juuri minä, joka meillä pesee ikkunat. Se on enemmänkin poikkeus. Kotonahan meillä pesee useimmin Pehtoori, toiseksi useinmiten meidän oma hyvä siivooja, ja sitten minä, en muista milloin viimeksi.

Kotona pesen vain meidän pikkuisen piha-Huvilan ikkunat. Ja olenhan kertonut syyn tälle vakiintuneeksi muodostuneelle käytännölle?  Tiedätkö syyn, miksi minä en pese meillä ikkunoita, vaan mielummin tarjoan kerran kesässä illallisen Uleåborgissa Pehtoorille, joka ne pesee?

Nyt voit äänestää, kerronko jutun huomenna (tai ylihuomenna). 🙂 🙂 🙂

Täällä mökillä ikkunanpesusta on koronavuosina huolehtinut Tyär, joka täällä miehensä kanssa asusteli aika paljon muutamina edellisinä vuosina ja jolla on melkein ammatillinen pätevyys ikkunanpesijänä: hän kun oli yhden lukiovuosien kesän oululaisten pankkien (ja muiden liikehuoneistojen) ikkunanpesijänä ja toisen kesän onnikoiden pesijänä.

Äitini tunnettiin liki maanisena ikkunanpesijänä, – varsinkin täällä pohjoisessa. Muistanpa yhden kevättalven, jolloin hän vastikään eläkkeelle jäätyään, oli täällä kevättalven pakkasilla ja auton sisälämmittimen turvin pesi Tuulentuvan ikkunoita reilussa -20 asteen pakkassäässä, sillä seurauksella, että sai liki keuhkokuumeen.

Siis, sekä tyttäreni että äitini (ja mieheni) ovat huomattavasti minua parempia näissä hommissa. Mutta, kyllä minäkin osaan, tänäänkin. Nämä Myötätuulen ikkunat ovat vähän isotöiset: ulkopokissa kun on kuusi pikkuruutua, mutta so what. Nyt on puhdasta. Siinä ohessa taas savottaemäntänä huolehdin tavallistakin perusteellisemmin siitä, että Pehtoorilla on hyvää ja voimaannuttavaa ruokaa. Ukkeli teki täyden työpäivän vesisateessa tulipaikkaa kooten ja koolinkeja tehden.

Aamulla puurolautasten äärellä Pehtoorille ääneen pohdin, että onnistuvatkohan viemärimiehet (joita tänäänkin oli ainakin puolitusinaa, ihan liki  tuossa pihapiirissä ja välillä siinäkin, katkasemaan meiltä vielä sähköjohdot? – Onnistuivathan ne!!

Tuossa kuvassa reunoilla olevat komeat aihkit (vanhat petäjät) näkyvät tästä pihaltamme, ne on kauniita, arvokkaita puita, joiden soisin säilyvän myllerryksestä huolimatta. Sanoinkin asiasta työmaan esihenkilölle, joka vähän naureskeli minulle, käytkö halailemassa niitä iltaisin? Sanoin, että saatanpa käydäkin… Mutta oikeasti ne on komeat, kauniit, kotoisat. Ne on meidän yli 300-vuotiaan voimapuun sisaruksia, ja ansaitsevat tulla säilytetyksi.

Niiden edessä, meidän pihalta lähtiessä (paitsi ettei meiltä autolla lähdetä. Auto on tuolla kauempana mökkitiellä) on nyt tällaista! Ja kaikesta lähtee melkoinen meteli!

Nyt tuntuu melkein nololle, että vielä viime syksynä tein juuri tuosta polkua lähimetsään, päällystin lehdillä, haravoin ja maisemoin kauniiksi – kunnan puolella olevaa kaistaletta. Sen siitä saa, kun menee naapurin puolelle …

Ja tuossa kohtaa, jossa on kaivuri ja monttu, leivittelin muutama vuosi sitten puolenkymmentä kuutiota hiekkaa ja maisemoin meidän kääntöpaikkaa. Haravoinkin pinnan kauniiksi! Noh. Kaikkea sitä.

Eihän nämä mitään maailmoja kaatavia juttuja ole, mutta kyllä silti oikeasti tekee vähän kipeää katsella ja kuunnella tätä melkein ulko-oven edessä.

Huomenna tunturiin, ihan varmasti.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Tunturissa yksikseni

Jo vain sitä voisi viettää päivän toisinkin. Eikä kulkea kurujen pohjia, eikä kavuta kilometrikaupalla tunturin kuvetta ylös, toista alas.

Toisaalta kyllä sitä voi ihan hyvin kurulle päästyä istuksia hyvinkin tunteroisen kuunnellen ei mitään. Ei kuule edes järripeipon narinaa. Ei mitään. Ihan hyvin voi. Siinä viettää tiistaita katsellen laajaa Lapinmaata ymmärtäen olla hiljaa itsekin.

Patikka Marian kurulle. Tämmöiseksi sitä on tullut.

”Meidän” Hangasoja. Sen kupeessa kuljin, ihan uusiakin polkuja. Enimmäkseen kurun pohjia aamun vaakasuorassa valossa. Ihan itsekseni, yksikseni.

Mariankurun löysimme vasta viime kesäkuussa, jolloin siellä oli vielä kurun pohjalla jäätä ja lunta. Silloin korkeuserojen kuvaaminen oli jotenkin helpompaa. Tänään ei onnistunut, mutta ei sillä väliä. Sain kuitenkin olla siellä. Aika kauankin.

Tänäänkin harmittelin kun en voinut olla Pehtoorille kaverina pation teossa, tämmöisiä raksa- ja remonttihommia (mm. meidän koti 🙂 ) on usein tehty yhdessä ja mie olen ihan erikoistunut kärräämään, kärräämään kiviä, laastia, tiiliä, hiekkaa, multaa (äitienpäivien multakuormat, – ne ei unohdu!), mutta nyt ei enää voi, nyt en enää saa (olkapää, prkl!) .

Ja tänäänkin olisi vakaalle kokemukselleni ollut käyttöä, mutta onneksi paikallinen maansiirtoammattilainen tuli minikaivurin kanssa pariksi tunniksi poistamaan kuntan ja puolisen metriä maata tulevan pation paikalta. Onneksi minikaivuri ja sen käyttäjä löytyi, sillä täällä maaperä on mahdottoman kivistä, rakkaista ja tavattoman työlästä kaivettavaa. Pikkuisen on siitä kokemusta, en huoli vaikken sitä saakaan enää tehdä. Otin tänään ”havainnekuvankin” maaperän kivisyydestä tepastelessani pätkän latupohjaa kohti Ahopäätä. Tästä näkee hyvin kuinka ´moreenista´ Saariselän maasto pintakerroksen alla on.

Kun en kerran raksalle päässyt, leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan evääksi pation rakennushommiin ja lähdin: patikoin tunturissa paossa työntekoa, tien meteliä ja maiseman turmelua.

Aika harvoin yksikseni – ainakaan kesällä – kuljen tunturissa, mutta tänään lähdin. Ja olihan se hienoakin. Enkä eksynyt.

Löysin uusia polkuja, täydellisen hiljaisuuden, hyviä ajatuksia. Ja väsyn. Pitkästä aikaa liikkumisesta väsy. Se tuntuu oikein hyvälle.

Mökkielämää

Metelistä metsään

Tekemisen meininkiä 

Oli herättävä – ja herättiinhän me muutenkin – ajoissa. Kuudelta. Olisi riittänyt varttia vaille kahdeksankin, jolloin tuli lautakuorma ja uuteen tulisijaan kivet. Pehtoori on raivannut notskipaikkaa, paaluttanut, mitannut korot, kaatanut yhden koivun – niitä ei montaa meidän tontilla ole, nyt meni tämäkin. Kantanut lautakuorman rantaan … Mie en ole tehnyt asian eteen muuta kuin ruokkinut rempan tekijän.

Aamusella kävin kylillä, kaupassa. Kuitenkin, vaikka muka peräkärryllinen kaikkea tarpeellista tuotiin Oulusta jo lauantaina. Ajelin samalla koko kierroksen: kylän kiertävän kierroksen. Onkohan se noin 1,5 km? – Eipä motariviikonlopun jälkeen maanantaiaamuna raitilla kulkijoita näkynyt.

Metsään halusin mennä… 

Mökkipihassa on nyt melkoinen meteli, aamuseitsemästä iltaseitsemään, – ahkeria on vesijohto-viemärintekoporukka. Kahden kaivinkoneen ja puolenkymmenen työmiehen voimin ovat tänään(kin) tuossa melkein meidän pihalla koneillaan möyrineet. Kyllä, kyllä minua on tämä meteli hieman rieponut, mutta ymmärränhän toki. Sattui vaan surkeasti, että JUST kun me ollaan viettämässä kauniita, aika lämpimiäkin elokuun päiviä täällä, mieluusti pihapiirissä touhuten, syöden, saunoen, uiden etc. niin tämä jo vuoden kestänyt remppa on JUST nyt meidän kohdalla. Melkein terassilla. Eikä tämä koske millään muotoa meitä – oma porakaivo, luonnonkaivo ja jätehuolto ovat toimivia jo nyt.

Eilen kun koneiden meteliä ei ollut, kävi kuukkelipariskunta meitä tervehtimässä, västäräkki kulki kanssani pihalla koko päivän, ja orava piipahti tuon tuostakin ruokintapaikalla norkoilemassa, ikään kuin vihjaillen, että tarjoilu olisi suotavaa. Tänään vain orava on ollut pihassa: toinhan sille Kuukkelista 2 kg auringonkukansiemeniä.

Lintujen tavoin minäkin katsoin parhaaksi häipyä metsään. Toivekkaana korin, pikku ämpärin ja puukon kanssa lähdin kohti vakioapajia. Ja? Saalis? – Yhden karvarouskun, yhden haaparouskun, ei ainuttakaan kangasrouskua, muutaman punikkitatin, pari kangastattia, yhden ihan matsutaken näköisen (vain näköisen) valmuskan, löysin. Mustikoita kourallinen, söin pois saman tien, hyvin vähän kaarnikoita! 🙁 Viime vuonna oltiin pari viikkoa aiemmin ja marjastus- ja varsinkin sienestys oli todella onnekasta. Ei tänään.

Mutta metsä. Johan siellä kulkeminen on juhlaa. Varsinkin niin kauniina päivänä kuin tänään. Nelostie-valaistulatu Ahopäänoja ja Ylä-Hangosojan uoma ovat ne rajat joiden välissä minulla on ”lupa” kulkea. Tuossa neliössä en eksy. Pari tuntia hissuksiin tepastelin. Ei tuntureille – vielä. Ei mitään kunnon patikkaa. Mutta metsä, hiljainen metsä.

 

Illan tullen seesteisempää 

Puoliseitsemän aikaan koneet hiljenivät, fosforiliivi-ukot alkoivat tehdä lähtöä, joten siirryin terassille, vähän kivihommia. Ja metsästä tuoduista varvuista, kaarnasta, kävyistä, Oulusta roudatusta jäkälästä purkkeihin pieniä ”istutuksia”.

Ja meillä on liiterin nurkalla Mörönpoikanenkin.

Pehtoori – hyvin kummallista minusta – vähän taas pyörittelee päätään näiden mun maahisten, tonttujen ja möronpoikasten kans, mutta ihan sama. Eepi (melkein 5 v.), jolle kuvan lähetin, oli heti kiinnostunut missä tämä oikein on. 😀 Sitäpaitsi tuo on tavattoman ujo ja hiljainen, ei yhtään mörise edes terassilla käydessään…

Lappi Mökkielämää Paistinkääntäjät Ruoka ja viini Valokuvaus

Gourmetia Sodankylän Sattasessa

Joskus sattuu hyvin. Tälle päivälle sattui.

Juuri tälle päivälle, jolloin meillä oli aiekin lähteä kohti pohjoista, sattui Sodankylän Sattasessa olemaan rotissööritapahtuma: Lapin Gourmetkokit -herkkupuodille on myönnetty rotissööri-kilpi, mikä ei todellakaan ole ihan tavallista. Ja tämän päivän kokemuksen perusteella olen (kuten 40 muutakin läsnäollutta) vakuuttunut, että Gourmetkokit ovat todellakin kilpensä ansainneet. Kilven luovutustilaisuus alkoi puolelta päivin, – pitemmittä puheitta, siinä nyt ei turhan kauan mennyt.

Mutta se lounas! Juhlaruoka! Hyvin harvoin saa näin hyvää, suunmyötäistä, huolella tehtyä, konstailematonta ruokaa. Ja koko kokonaisuus! Kaikki oli hyvää. Jopa poronsaparo! Tai oikeastaan varsinkin se. Kypsyydet, annosten komponenttinen harmonia, tuoreus, kaikki!

Mie, joka en tykkää rössystä (oululainen veripalttu), söin rapeita poropalttukuutioita varsin mielelläni ja puikula-varhaisperunat! Ennen kokematon juttu. Olihan ne muikean makoisia. Pikkuisen olivat voissa paahdettuja. Jo vain, paljon parempaa kuin karkki.

Ja isäntäpari! Meille tuttuja muista rotissööritapahtumista: ja he osaavat houstata! Tai parempi olisi sanoa, että olivat hyviä väärtejä. Ruokaväärtejä. Ammattilaisia, jotka laittavat ruokaa täydestä sydämestä. Ja sanakin on hallussa. Isännällä varsinkin. Oli siis hauskaakin.

Ja meillä oli tuttuja jututettavaksi ja halattavaksi (korona kaukana menneessä tärvelemästä tilaisuuksia ja tunnelmaa) ja saimme rovaniemeläisiä rotissöörejä pöytäseuraksi. Reilu kolmituntinen vierähti hopusti tällä taukopaikalla. Hyvässä seurassa, mahdottoman hyvin syöden, ruoan päälle ymmärtävien seurassa ja vielä lappilaisia iskelmiä livenä kuunnellen. Ai että.

Ei ollut mitään kiirettä jatkaa matkaa mökille. Ja sitten kun lähdettiin, käytiin vielä kilven saaneessa herkkupuodissa ostamassa poromakkaraa ja muita herkkuja. Ja käymme kyllä vastakin.

Puolineljän aikoihin olimme varsin kylläisiä ja hyvin hyvällä mielin, ja aika jatkaa viimeiset sata kilometriä mökkipihaan.

Mökkilauantai-iltana ei ollut tarvetta kokata yhtään mitään. Pihalla touhuiltiin, purettiin iso osa tavaroista (peräkärryllinen niitä on, koska se notskiremppa odottaa) ja sitten mie tappelin taas netin kanssa. Rotissööri-tapahtuma oli minulle myös vähän työkeikka, joten kuvasatoa perkasin, editoin ja toimittelin eteenpäin tiedottamista varten.

Ruokaystävyys on mahdottoman mukavaa. Lapissakin.

 

Lappi Mökkielämää Puutarhahommia Valokuvaus

Kotiin kuitenkin hyvä palata

Nyt kun elämäntilanne on sellainen, että voi valita, onko kotona vai onko mökillä, kun voi melkein täysin oman maun mukaan olla mökillä neljä päivää tai kaksi viikkoa, kun siellä voi käydä esimerkiksi vain pääsiäisenä ja uutenavuonna, ehkä myös maaliskuussa, tai voi viettää siellä noin viisi, kuusi kertaa vuodessa viikon tai 10 päivää, siten, että lähes neljännes vuodesta kuluu Hangasojan rannalla, luulisi olevan hyvinkin helppoa vaihtaa maisemaa tuntureiden juurelta takaisin kaupunkielämään ihan noin vain. Niinhän sitä voisi ajatella. Mutta eihän se kyllä ihan niin mene.

Että oli tänään jotenkin vaikeaa lähteä kohti kotia. Tai siis helposti lähtö kävi: herättiin kuudelta ja seitsemältä oli auto pakattu, aamupurolla käyty, aamupuuro syöty, mökki asetettu ”off-tilaan” ja oltiin valmiita ajelemaan kotiin. Tuosta vaan. Jo Sodankylässä pystyin muodostamaan kokonaisia lauseita ihan ilman pienintäkään tupinaa siitä, että miksi ei sittenkin lähdetty vasta huomenna tai perjantaina.

Ja kaiken kukkuraksi, meidän ei ollut mikään pakko lähteä tänään. Ei töitä, ei vanhushuoltoa, ei kuvauskeikkoja, ei perhepäivähoitoa. Silti.

Ja kyllä huomiseksi on nyt sitten kuitenkin sovittu, että haen muksut jo aamusta äitinsä luota ja vietämme yhteisen kesälomapäivän! Tämä teki kotiinpaluun merkitykselliseksi ja huominen tuntuu hyvälle jo nyt. Ja lauantaina meillä on yhdet juhlat tai siis juhliin meno ja Tyär (sekä Vävy) tulevat Ouluun lauantaina.

Tänään oli hyvä tulla – ja ajoissa vielä – niin nyt on ehditty piha pestä paksusta männyn siitepölystä ja laittaa puutarhassa nurmet ja kukat kuntoon, jotta huomenna voidaan pelata ja olla ulkona lasten kanssa, kun kerran on lämminkin.

[Ilmakkiaavan kohdalla hetken pysähdys: löydä kuvasta kurki!   Jokaisella kokeneella kuvaajallahan, joka haluaa kuvata lintuja, on luonnollisesti laajakulmaobjektiivi kamerassa ja tele pakattuna jonnekin auton takaluukun perällä olevaan kameralaukkuun! On kuvassa se kurkikin, mutta kun ei ollut sitä teleä. mutta tuo suokin on kaunis, eikö? 😀 ]

Paluumatkalla maisema vihertyi kilometri kilometriltä ja voikukkien, kulleroiden (Simoon asti) ja koiranputkien koristamat pientareet olivat mukavia katsella. Ajeltiinpa Haaparannan kautta: haettiin juhannussillit, katkaherkkuja, keksejä, muksuille spessukarkkeja, kutunjuustoa ja Systemistä olennaisesti Suomen hintoja halvempia viinejä. Emme olleet suinkaan ainoat suomalaiset, neljällä kassalla jonoksi asti kesälomalaisia.

Mökkireissun kuvat ehdin jo siirtää muistikorteilta kotikoneelle: pitkästä aikaa todella paljon kuvia Saariselältä. Vielä varmaan niistä joitakin tänne ripottelen lähipäivinä. Pöytäkone ja kunnon näyttö sekä nopea nettiyhteys ovat kotona mökkieloa parempia, mikä on tietysti yksi mukava asia kotona.

Pehtoorikin on palannut valokuvausharrastuksen pariin. Hänhän se aikoinaan minutkin siihen johdatti. Ja nyt hän on erikoistunut yhteen teemaan: hän valokuvaa valokuvaajaa valokuvaamassa. Huoh! En ole järin innostunut tästä uudesta jutusta, mutta näitä kuvia on jo aika paljon. Tämä kuva on Ahopäänrinteiltä sunnuntaina, eikä valokuvaajan kuva tästä äpöstyksestä huolimatta ole edes kummoinen. 😀

Toissapäiväiseen postaukseen pyydettiin selitystä, joten laitanpa sen nyt tähän.

Kyse on kuvasta, jossa on pyörä, kelo ja hiihdon kieltävä liikennemerkki: kerroin, että se aina jaksaa hymyilyttää tai ainakin kummastuttaa. Miksikö?  No kun tuo merkki on sijoitettu varsin hassusti, ja näyttää siltä, että tuo latupohja (talvella latu) olisi kielletty hiihtäjiltä. Vaikka juuri siinä on yksi eniten hiihdetty pätkä Saariselän tuntureilla. Merkin oikea paikka olisi 10 metriä oikealle, josta lähtee vain kesäreitti, ei kunnostettua latua.

Kotipihalla kontrasti Lapin karuun kauneuteen suorastaan rävähti kun autotallin nurkalta astuin sisäpihalle: nyt se laajakulma oli tarpeen!

Koristeomenapuu kukoistaa kauniimpana kuin koskaan, mihin on syynsä sen oikealta puolelta kaadettujen kuusten. Kaksi okakuusta ovat pois varjostamasta, ja nyt omppupuu on hurjan hieno, minusta jotenkin majesteettinen.

Kyllä kotonakin on hyvä.

 

Lappi Mökkielämää

Mökillä ja metsässä

Tiistaiko? Ainakin työpäivä jos kuuntelee mökkipihaan kantautuvia ääniä. Jo kahdeksalta kaivinkoneen kalke ja kuorkkureiden liikenne kantautuu puron toiselta puolelta.

Puron kaksi haaraa kulkee meidän mökkitontin läpi; toinen etualalla leveämpi ja matalampi, talvella jäätyvä uoma ja toinen pitkospuiden päässä kapea, syvempi, talvellakin sulana pysyvä haara. Siinä on ”uimapaikka” ja vedenottopaikka. ja heti sen takana on mökkitie, joka jatkuu oikealle, ylittää puron ja kaartuu meille.

Ja tien varrelle on reilu puoli vuotta tehty viemäröintöitä. Tänään näytti, että joutuivat aukaisemaan paikoitellen uudelleen jo kertaalleen tehdyn pätkän – nimenomaan meidän kohdalta. Se siitä minun aikeestani ”uida” tänäänkin.

Kuvissa näkyvä silta on Pehtoorin rakentama ”Jätkän tuikku”. Tiedättehän Rovaniemellä Ounasjoen ylittävän Jätkänkynttilän. Meillä täällä vähän vaatimattomampi, ja nuorempi.

Tänään perkasin puroa, rakentelin pikkukosken kiviä taas uuteen asentoon, ja yhtäkkiä iski ihan hillitön ikävä Apsua, melkein kipuna tuntui. Viime elokuussa tehtiin patoja ja koskia yhdessä, kauan aikaa. Juteltiin ja suunniteltiin. Noh, pian nähdään, mutta Oulussa, ei purolla.

Muutoin tänään vielä työleirikategoriaan liittyviä hommia: Pehtoorilla mm. terassilaudoituksen putsausta, minulla saunanpesua ja sen sellaista.

Iltapäivällä lähdimme käväisemään vielä metsässä. Jos on viikkoa ennen Lapin mökille tuloa kuunnellut kirjan ”Suomalainen metsäkylpy” ei voi olla uskomatta sitä tieteellisestikin todistettua ja itse koettua ja ymmärrettyä juttua, että metsä yksinkertaisesti tekee hyvää. Ja lisäksi – kuten kirjan esittelyssä todetaan –

”metsä avartaa ymmärrystä omasta itsestämme, maailmasta ja elämästä. Teos tarjoaa tehokkaita työkaluja immuniteetin vahvistamiseen, stressin ja ajankäytön hallintaan sekä elämänsuunnan tarkistamiseen.”

No tämäpä! Sitä paitsi löysimme muutaman korvasienen, pussillisen kuusenkerkkiä (pikkelöin ne jo, tulette kuulemaan vielä…),

sain kuvia, liikuttiin, nautittiin kelpo säästä ja Lapin luonnosta.

Hillan lisäksi näyttää tulevan mustikkaa…

Ilta-aurinko paistaa nyt kauniisti. Vielä toviksi ulos…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Pyöräretki – ei ihan helpoimman kautta

Kerran kesässä, ainakin kerran.

Tänään oli aika vuokrata pyörät. Sähköavusteiset täysinjousitetut maastopyörät (ei fatbiket). Viime kesänä Siulatalon alakerran ebikerentalista vuokrasimme mieleiset, joten sinne tänäkin aamuna. Ja saimme ”omat” pyörät, – arvelimme kolme tuntia tunturissa polkemista riittävän, joten ei koko päivän vuokrausta. Sää mitä parhain, ja pääosin minun ideoimalleni reitille lähdimme Saariselän keskustasta.

Polkujen ja latujen vanhan lähtöpisteen kohdalla on nyt remontti, – ja hieno onkin uusi tuleva ”portti” (ks. kuva täältä). Onhan lähes pömpöösi, mutta ehkä sitten valmiina sopii maisemaan.

Kiersimme rakennustyömaan, lähdimme ajelemaan – melkein hihkuen liikkumisen helppoudesta – kohti Laanilaa. Siellä Savottakahvilan nurkalta ylös tiukka nousu, joka suksilla saa vetämään henkeä eräänkin kerran (hiihtokoulusta huolimatta 😉 )  ja tuntemaan rytmihäiriöisen pumpun todella epävireiseksi, mutta tänään harjaantuneen citypyöräilijän ottein ja sähköavusteisen pyörän avittamana kilometrin nousu meni ”heittämällä”. Vastainen etelätuuli tuntui vain hyvälle.

Jatkoimme Pieranvaaran ohi kohti Ahopäätä ja sitten minun ”lempiylängölleni”, siis sinne missä hiihtäminen on mieluisinta, jossa on kauneinta, helppokulkuista, jossa on kimmeltäviä, pehmeitä hankia ja kulkevaa latua. Ja mitä siellä tänään oli? – Rakkaa, kiperiä pieniä laskuja, vettä, liukasta savea, teräviä kivenlohkareita. (Pahimmissa paikoissa ei kuvailla… )

No ei (vielä) mitään kovin vaikeaa…

Tässä oli pakko pysähtyä kuvaamaan! Liki ikoninen paikka. Laanilasta ja Laanilaan hiihtävät Rumankurun kävijät tämän varmaan tunnistavat. Tänään tuo hiihtokieltomerkki entistä hymyilyttävämpi. Ja alkava haloilmiökin vielä tupsahti kuvaan.

(edit 13.6.: Tuohon liikennenmerkkiin ja sen huvittavuuteen liittyen on tullut kyselyitä.
Siis: Se jaksaa minua aina hymyilyttää, sillä se on sijoitettu vähän hassusti, ja näyttää, että tuo latupohja (talvella latu) olisi kielletty hiihtäjiltä. Vaikka juuri siinä on yksi eniten hiihdetty pätkä näillä tuntureilla. Merkin oikea paikka olisi 10 metriä oikealle, josta lähtee vain kesäreitti, ei kunnostettua latua. Ei mitään sen kummallisempaa, mutta aina tuo merkki tunkee kuviinkin. 🙂 )

Matka jatkui kohti neljänladunristeystä ja sen lampea.

Ja siitä sitten Iisakkipään (taakse), – ihan minun valitsemani reitti. Ja kun ajatuksena oli vain nautiskella, – ”silla lailla” lussakasti, helposti, sähkön avittamana kulkea maisemia katsellen, niin johan oli reittivalinta jotensakin huono. Vaikea keksiä selityksiä…

Mutta niin vain huipulle noustiin, oli huolella jokainen rakkakivinen polunpätkä otettava, jottei olisi ylämäessä haveria sattunut. Eikä oikeastaan laskukaan ollut helppo, varsinkaan kun siellä on niitä liikkuvia kivenmurikoita. Mutta kiitos hyvän maastopyörän ja jonkinlaisen viisivuotisen runsaan pyöräilykokemuksen minäkin selvisin alas kaatumatta.

Meillä oli vielä kolme varttia vuokrausaikaa jäljellä, joten vihdoin kohti Kaunispään Huippua, jonka munkeista Pehtoori oli jo monta päivää puhunut. Puolivälissä nousua totesin, että sähköstä huolimatta tuntuu, että nousua on! Ja palatessa hurruutellessamme asfalttia, vasten aika hurjaa vastatuulta, oli ohjaustangosta pidettävä kunnolla kiinni.

Tästä kaikesta huolimatta, kannattaa kokeilla. Nimenomaan täysjousitettua, – ainakin aluksi varmadtikin kolmituntinen (- munkki/lohileipäpysähdys) riittää. Ja reittivalinta voisi olla vaikka sellainen kuin meillä viime kesänä: silloin pyöräilimme kolmessa tunnissa 35 kilometriä, tänään 25 km. Mutta olihan hyvä. Korkealla ja kauas. Liikkumisen ilo.

Iltapäivällä mökkihöperöilyä. Pehtoori tervauspuuhissa, minä kameran kanssa, hyvää ruokaa, pihalla lämmintä, – ja muutama sääski!!! Siitä huolimatta ei vieläkään kohti Oulua, – siellä niitä on vielä enemmän. Eikä ole keittiön ikkunan alla tällaisen elämää seurattavana. 🙂

Lappi Mökkielämää

Mökkielämää kesän lämmössä

Eilen iltasella sain beaivin valmiiksi: hain lähimetsästä viimeiset osaset.
Tiedä häntä, kuinka paljon tämä hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttaa, mutta jo tekemisestä tulee hyvä mieli,
ja onhan kaikki silmää jotenkinkaan miellyttävä ympärillä hyväksi.

Saariselälle tuli tänään kunnolla kesä, – eikä vieläkään itikoita.

Tuli lämmin, leppeä etelätuuli helli, oli korkea taivas ja syvä toive, että joku seisauttaisi kellot.

Aamupurolla kuljeskelin ja aamupalalla päätimme, että tänään kävellään jonnekin ”ylös”, josta näkee kohti ääretöntä ja sen yli. Ei mihinkään metsäreiteille, vaan vanhat, lähituntureiden takuuvarmat maisemapolut kelpaavat oikein hyvin.

Siispä autolla Kiilopäälle, ja sieltä Poropolulle (merkitty teemapolku) kohti Ahopäännokkia.

Viime ja toissavuonna kävimme ystävien kanssa tällä samalla, vähän piilossa olevalla sulamisvesilammella. Nyt siellä oli hyvin vähän vettä ja viimevuotista vähemmän luntakin. Tämänkään kurun/lammen nimeä ei tiedetä.

Mutta nyt on tiedossa se toissapäivänä näyttämäni kurun nimi: Facebookin Saariselkä-ryhmässä paikallinen opas kertoi: ”Latvakurusta seuraava on Mariankuru, nimetty erään oppaan mukaan (epävirallinen nimi), siitä seuraava matalampi kuru on Rastikuru. Ahopäillä on monta nimetöntä kurua, vain epäviralliset nimet käytössä.” Taas on opittu uutta.

Patikka ei ollut rankka, ei millään muotoa; melkein leijumiselta se tuntui, mutta silti tuntui sen jälkeen hyvälle nauttia mökkipihassa afterhiking-kuohuvat. Istuimme auringossa, viesteilimme nuorten kanssa ja arvuuttelimme, lämmitetäänkö heti sauna vai käydäänkö vielä pieni lenkki – josko niitä korvasieniä olisi vielä? – Metsässsä kävely kannattaa aina, vaikka saalis jäikin aika vaatimattomaksi.

Sitten sen saunan aika.

Kun kerran on kesä (+23 C mökin varjonpuolen mittarissa), niin olihan se uitava. Tai siis edes pulahdettava. Hangasojan vesi yllättävänkin lämmintä = +11 C, joten talviturkki on heitetty.

Ja sunnuntaisapuska syötiin illansuussa terassilla. Juhlapäivä kaikin puolin.

Tässä on sitten opiskeltu vielä jääkauden jättämistä jäljistä: mihinkäs suuntaan se maankuori oikein runttaantuikaan jään vetäytyessä?

Ja pohdittu, mihinhän huomenna. Ei ainakaan Ouluun! 🙂

 

 

Mökkielämää Reseptit Ruoka ja viini

Maan ja taivaan välillä

Kesälauantai oli jo varhain aurinkoinen, mutta aamuöisen havahtumisen jälkeen paluu uneen vielä muutamaksi tunniksi. Pitkä aamiainen, kahvi maistuu täällä erinomaisen hyvälle, koska niin hyvä pohjavesi.

Pientä puuhastelua, enimmäkseen pihapiirissä ennen kuin saimme aikaan päätöksen lähteä pikkupatikalle ja lounaspiknikille (= eväsleivät eilisen rääppiäisistä reppuun) kohti Urupäätä ja Palopäätä. Magneettimäen parkkipaikalta yhä ylös yrittäen. Tämä oli neljäs kertamme tälle reitille. Viime vuonna oli kuvausvire siellä ihan eri luokkaa kuin tänään.

Siellä taivas tuntuu olevan tavallistakin korkeammalla, mutta maassakin on katseltavaa.

Tunturikoivun nöyrä maata pitkin kulkeva kasvu paljakassa pelastaa sen elämälle. Hanget peittävät ja painavat sen entistäkin matalakasvuisemmaksi. Mutta lehti on jo ”täysi”.

Tällä kertaa palasimme Palopäältä uutta reittiä, pohjoisempaa kiersimme ja törmäsimme uuteen kuruun. Tai ehkä se on vain sulamisvesisuoma. Joka tapauksessa se oli tiukasti lumessa, liki jäässä.

Ja pilvet! Yläpilviä, keskipilviä, lentokoneen tiivistymisjuovia, halo – oikealla Kaunispään huippu. Täällä on tilaa hengittää, hämmästellä, kummastella ja voida hyvin.

Iltapäivällä minulla sienien ryöppäysoperaatio. Sen lisäksi, että Pehtoori on poiminut muutaman litran, eilinen vieraamme toi tullessaan – iloksemme – toisen samanlaisen satsin. Nyt perheen juhannus, mutta myös joulu on turvattu. Ainakin korvasienimuhennoksen osalta. Ja riittää näistä vielä muihinkin juhlapöytiin…

Ryöppäyshomman ohessa tein tämänvuotista Beaivia. Muutamana edellisenä vuonna olen tehnyt sen vasta elo-syyskuun mökkielon aikana, mutta nyt jo tänään. Se on vielä vähän vaiheessa. Kunhan valmistuu, laittelen kuvan.

Ruokaa ei paljon tarvinnut tänään laittaa: eiliseltä oli rääppiäisiä riittämiin. Jopa yksi jälkkäri. Ensimmäistä kertaa tein hillapossetia, ja ilokseni se onnistui ja oli ihan hyvää. Taitaa jäädä mökin menulistalle pysyvästi. Pääsiäiseksi olin varuille jo kotona leiponut pieniä lime-valkosuklaakakkusia ja niitä oli vielä pakkasessa muutama, joten lisäsin ne possetin oheen. Ei ollenkaan hassumpi yhdistelmä!

Hillaposset

4  annosta

noin 2 dl hilloja (tai valmista hillasosetta) + ½ dl vettä
½ – 1 dl sitruunamehua
(2 cl lakkalikööriä)
4 dl kuohukermaa
1½ dl sokeria

Kiehauta hillat pienessä vesitilkassa ja painele seos siivilän läpi kulhoon,
johon lisäät sitruunamehun.
Mittaa kerma ja sokeri kattilaan.
Lämmitä seos kiehumispisteeseen.
Anna kiehua 2 – 3 minuuttia sekoitellen.
Ota kattila pois liedeltä. Sekoita joukkoon hilla-sitruunasose.
Maista seosta ja lisää tarvittaessa sokeria, tai lisää pieni loraus lakkalikööriä, – se vahvistaa hillan makua.

Anna jäähtyä noin 15 minuuttia.
Kaada seos tarjoiluastioihin. Peitä kelmulla.
Nosta viileään ja anna hyytyä vähintään 3 tuntia.
Tarjoa sellaisenaan, tai hillojen ja tai kermavaahdon kera.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Lapin kesä saatu alkuun

On kaunis, kullankeltainen iltavalo. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla Hangasoja kylpee ilta-auringossa, vielä kymmeneltä.

Tänään on ollut paljon kaikkea hyvää.

Kunhan erinäisistä valmisteluista (patikkaa ja päivällistä varten) olin selvinnyt, suoriuduimme kohti Pieranvaaraa, Ahopäätä ja Kiilopäätä.

Ensin mökkipuron rantaa yläjuoksua kohti, pois polulta – katse tarkkana etsien korvasieniä, sitten pieni pätkä Ruijanpolkua, taas poikkeama polulta vähän ylemmäs, ja ensimmäiset pikkuruiset sienet löydettiin. Koko ajan järripeippo narisi puissa, käki on kukkunut vain iltaisin, – että tykkään siitä kukunnasta.

Tässä vaiheessa talvikamppeisiin pukeutuminen alkoi tuntua hätävarjelun liioittelulta, joten riddari reppuun ja matka jatkui.

Kerrankin minä edellä, Pehtoori löysi sieniä ja jäi jälkeen, minä kameran kanssa omaa reittiä – ja merkityksellistä on, että tiesin koko ajan missä olen, mihin suuntaan on kuljettava. Sellainem ei ole minun kohdallani mitenkään itsestäänselvyys.

Jatkoin kohti Ahopäätä ja sen kyljessä olevaa kurua kohti. Kurun nimi on hakusessa, Latvakuru se ei kai ole… Ehkä huomenna jo tiedän. Hyvin vaikuttava se on.

Pilvet uhkaavia (pilvibongarin on taas opiskeltava tunnistamisen kanssa) mutta ei se satanut. Lapin kesä.

Kuvissa eivät näy korkeuserot kunnolla. Etualan kiveltä lampeen on monta metriä. (Tässä vaiheessa hoksautus: tälläkin reissulla Instagramini stooreissa on videoita.)

Tauottelimme, kurun suojassa oli tyventä, hienoja uutisia ystäviltä, Juniorikin reissultaan viesteili. Ja me jatkoimme matkaa. Paluumatkalla muutama sieni lisää, jo tuttuja tienoita.

Ja melkein nelituntiselta reissulta palatessa, juuri kun pääsimme mökkipihaan, ryöpsähti kunnon sadekuuro. Ajoitus aika hieno!

Ja johan oli aika saunan lämmitykselle, pieniä pihapuuhia ja myöhäinen kenttälounas: rieska ja savuporosuikaleet arjen luksusta.

Alkoi hiljalleen paistaa aurinko, värejä ja sinistä taivasta. Alkoi tuntua kesältä.

Illansuussa saimme yläjuoksulta vieraan, blogin lukijoillekin tutun ”Lähes naapurin”. Hyvä syy laittaa hyvää ruokaa. Toki otimme maljat Hangasojalle ja Lapin kesälle. Bestheimin rose sopii varmasti myös kaupunkikuohuvaksi. 🙂

Aloiteltiin lapaksilla, pääruoaksi Pehtoorin grillaamaa lohta, jolle olin tehnyt tykötarpeita ja niiden joukossa yksi uusi juttu: feta-kesäkurpitsavartaat. Olivat niin hyviä. että teen toistekin.

Myös jälkkäri oli uusi: ei lemonposset, ei edes vadelmaposset vaan hillaposset! Se onnistui!! Kaikki kaksi 🙂 maistelijaa tykkäsivät! Kirjoittelen ohjeen kuvan kera huomenna…

Mökkielämää

Työleiriosuus hoideltu

Aamuseitsemältä Hangasojan rannassa näyttää keväältä, ei ihan kesältä. Mutta kummallisen kotoinen maisema tämä jo on.

Pienen, pre-aamiainen ulkoilun jälkeen vetäydyin sisälle, ja luontohavainnot saivat jäädä. Oli sen verran kylmää (edelleen alle +10 C), että totesin sään oikein sopivaksi huushollailla ”pakolliset” alta pois.

Pyykkiä, imurointia, talvivaatteiden siirtelyä yläkomeroon, ja niinhän siinä kävi kuten remonteissa: pienestä alkanut johtaa homman leviämiseen. Lähti siis lapasesta. Puolelta päivin, kun Pehtoori näytti olevan pihalla kaivuuhommissa, päätin siirtyä Tuulentuvan puolelle – ikkunoiden pesu ja vuosisiivous. No nyt on tehty. Eikä mitään hammasta-purren -tekemistä, – päinvastoin: mökit reippaasti siivottu ja mieli hyvä. Ja tuoksuupa nyt liinavaatehyllyt laventelille! Sitä oli Splitissä myynnissä pienissä nyyteissä ja pulloissa kaikkialla, tulinpa muutaman pussukan ostaneeksi, mökki on saanut tuliaisensa. 🙂

 Nyt voidaan taas vuosi seikkailla ulkosalla ja/tai makoilla sohvalla takkatulen ääressä, –  tai ehkä ruokapöydässä viettää aikaa.

Toki tänäänkin söimme: pikaisesti tein meille kukkakaalitortilloja (ohje täällä) – niiden kanssa eilisen käristyksen jämät ja salaattia. Ei ollenkaan huono. Ja ruokaseuraakin meillä oli: tämä tummanpuhuva, aika valtavan kokoinen orava osaa tehdä syömisestä akrobaattiesityksen. Tuosta se koukkasi ylös, edelleen roikkuen takajaloistaan, mökin ikkunasta hakemaan lisää auringonkukansiemeniä ja takaisin riippumaan ja puputtamaan evästä.

Huomennakin saamme ruokaseuraa, vähemmän akrobatiaa, vähemmän puputtamista, mutta aivan yhtä paljon hangasojalaista. 🙂

Tänään ruoan jälkeen päätimme – sittenkin – vielä käväistä Ivalossa: rautakauppa-asiaa kun oli päivän touhujen ohessa kertynyt pitkä muistilapullinen. Mm. muurahaismyrkkyä, sillä Tuulentuvassa oli murkkuja – monia, tulivat jostain lattiarakosesta. Kuinka moni muu kaltaiseni on lapsena saanut kesämökille mentäessä ensitöikseen suhautella pahvisesta DDT-purkista tuholaismyrkkyä mökin nurkkiin? – Tänään Ivalon K-raudasta löytyi Raid-sprayta, toivottavasti yhtä tehokasta kuin ”Täystuho” 60-luvulla.

Taas oli vähän haastavaa päästä mökkitien perältä kohti nelostietä: meidän idyllinen Alahanka-risteys oli puoliviiden aikoihin tänään tällainen. …

Aika nopeasti kaivankoneen kuski sai tien vapaaksi ja koneensa pois edestä. Tuosta näkyy, millaista maaperä täällä jääkauden myllertämän Saariselän tienoilla on. Ei ole helppoa kaivettavaa, kokemusta on. Pehtoorilla tältäkin päivältä.

Ivalosta löytyi kaikki tarpeellinen, eikä koko reissuun kulunut pariakaan tuntia. Nyt huomisen jälkkärin tekoon, jotta se ehtii tekeentyä – taas uusia kokeiluja, ja huomenna patikalle. Huomenna ei ehkä enää sada räntää, eikä rakeita kuten nyt (kl0 19).

Mökkielämää Niitä näitä

Mökin sisustusta

Aamupäivällä satoi räntää. Kyllä, hyhmäistä märkää räntää. Annettiin sataa.

Lähdettiin käymään kylillä, Kuukkelissakin. Uusi, uljas Kuukkeli ei nousekaan tuhkasta vielä marraskuuksi, kuulemma ehkä vuodenvaihteeksi, –  ehkä. Tänään kylillä aamusella oli niin vähän väkeä, että pieni kioski riittäisi päivittäistavarakaupaksi. Autio oli Saariselän keskusta.

Kauppareissun jälkeen sain uuden islantilaislangoista neulomani ja sitten huovuttamani tyynynpäällisen ommeltua kiinni ja paikalleen.

Kokeeksi siirsin sen ”tohtorin tuolista” myös kamarin käsinojalliseen tuoliiin: ja sopii sinnekin. Siis syksyllä puikoille uusi, toinen tyyny. Samoilla väreillä ja kuviolla taidan tehdä.

Puolenpäivän aikaan taivas selkeni, joten pihahommiin. Monta tuntia meni siihen, että sain pihan siivotuksi mieleisekseni. Tänä vuonna tein sen mitä olen monta vuotta aikonut: harvensin kuntassa olevan suopursun määrää aika lailla. Ehkä se on jotenkin väärin, luonnonvaraiseksi tarkoitettua kunttaa ei saisi (kai?) harventaa, mutta mie tein mustikalle ja juolukalle tilaa. Suopursu sisäänkäynnin edessä on minusta ollut sellaista ”risukkoa”, josta olen halunnut eroon ja tänään sen tein. En kadu.

Pehtoori lähti jossain välissä korvasienten metsästykseen, palasi joskus kolmen jälkeen muutaman litran kanssa. Hyvä alku. 🙂 Käydään vielä joku päivä yrittämässä josko löytyisi lisää. …

Rantasaunan (ah, onnea!!) ja sapuskan jälkeen ripustin vanhaan mökkiin, Tuulentupaan, uudet verhot. Miehän jo viime kesänä niistä kirjoittelin. .. Vanhat olivat ruudulliset kapat, mutta nyt on kevyempää.

Tässä vielä pieni yksityiskohta (uudemman) mökin sisustuksesta, viime kesänä ostin Hailuodon retkellä tällaisen:

Se on Meri Tuuli Calamniuksen teos, jolla on kaksi nimeä: joko ”Perintö” tai ”Vetää kaikista nurkista”. Kuvasin sen ulkona jotta yksityiskohdat pääsevät oikeuksiin, mutta mökissä se on kirjahyvllyn päädyssä. Se ei ole iso, mutta minulle se on iso ilo siinä missä on. ArtKirjaMeren töistä ja työtavoista artikkeli täällä KLIKS

 

Josko sitä huomenna tarkenisi ja ehtisi tunturiin?

 

 

Mökkielämää Niitä näitä

Kulleroiden aikaan

Jo aika monena vuonna – kun on ollut mahdollisuus valita, kun on ollut mahdollista, ollaan oltu kesäkuun alussa mökillä. Kulleroiden aikaan, korvasienten aikaan, itikattomaan aikaan, valoisan aikaan ollaan täällä viihdytty. Niinpä nytkin pyrimme ja saimme järkätyksi siten, että saatoimme mökkimaisemiin tänään ajella.

Niin täpinöissään olimme molemmat, että jo aamuviideltä oltiin puurolautasten äärellä ja kuudelta jo motarilla kohti pohjoista. Ihan liian aikaisin, vai olimmeko sittenkään?

Matkalla ei tarvinnut edes käydä kaupassa, kävin eilen, joten ennen puoltapäivää olimme Hangasojalla. Näin huolimatta siitä, että viivähdimme tovin Vaattunkikönkään taukopaikalla Napapiirin tuntumassa – äidilläni oli mökkimatkoillaan tapana siellä nauttia termarikahvit ja leivät, – ei mennyt turhaan markkoja huoltoasemien kahviloihin.  🙂

Ja kieltämättä paikka on kaunis. On vuosia siitä, kun on viimeksi siellä pysähdytty: tänään oli hyvä aika sille.

Raudanjoki virtasi ja Ystävyyden sillalla oli kaunista katsella kosken kuohuja.

Patikkapolkujakin tuosta lähtee, mutta meillä jo kiire kohti ”omia” polkuja. Matka jatkui hyvin vähäliikenteisellä tiellä. Satunnaisesti saksalaisia ja sveitsiläisiä asuntoautoja, muutamia ranskalaisia, hyvin vähän ketään muita Sodankylän pohjoispuolella. Poroja, yksinäisiä poroja, ja yksi pieni, ihan vitivalkoinen hädin tuskin jaloillaan pysyvä vasa (enhän ehtinyt kuvata 🙁 ) , yksi pitkän matkan pyöräilijä, yksi motoristi, jokunen bussi, muutama rekka.

Perillä karun kaunista, ja kylmää!! + 7 C! Ja remontteja joka puolella! Mökkitienvarren viemäröinti joka jo pääsiäisenä oli vireillä,on taas vauhdissa, ja tässä Alahangantien varrella, jossa on neljä mökkitonttia, joista meidän on yksi, on kahdessa muussa remonttia ja uuden rakentamista, joten ylimmäisenä mökkipihassa ei kuulu puron pulputus kuten tavallista. Mutta aika aikaansa kutakin.

Mökkipihassa on talven myrskyjen jäljiltä paljon oksan ja puun kappaleita, roskaa ja risua kottikärrykaupalla. Siinäpä minulle jumppaa moneksi tunniksi.

Illansuussa kävi timpuri neuvonpidossa: uutta on tulossa ja suunnitteilla meidänkin tontille. Niitä palaveerasimme, kerron kuvien kera lisää kunhan asiat etenevät.

Nyt uni vie …

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Hankikantoa

Hiihdolle hyvästit!

Tänään vielä kerran lempireitille, Pieranvaaran reunaa kohti Ahopäätä ja Vävypäätä, ”ylängöllä” pitkään nautiskellen, pysähdellen, kuunnellen. Lisämutkan kautta takaisin mökille ja rantasaunaan.

Ei tänään mikään hyvä hiihtokeli ollut. Taisi olla ensimmäistä kertaa tälle reissulle, kun oli kunnon hankikanto. Yöpakkanen teki hangista kimmeltäviä, kantavia. Kestohangille en poikennut, – mutta elämä kantaa.

Ja hiihtäminenkin. Vallan mainiolta tuntui vähän haastavasta vesi-pakkaskelista huolimatta.  Tänään kauden päätös: huomenna Ouluun ja sukset jääkööt mökin liiteriin.

Lopultakin tästä tuli paras hiihtovuosi minun ´urallani´ ikinä. Oikeat, tosihiihtäjät eivät kilometrejä laske, eivät niillä leuhki (kuin vasta kolmannessa lauseessa :D) mutta minä olen laskenut joka ikisen tänä talvena suksimani kilometrin, niin Oulussa kuin täällä Saariselän tuntureillakin.

En yritäkkään väittää, että ne olisivat olleet pelkkää iloa ja liikkumisen riemua. On ollut pimeitä aamuja, pyryä, purevaa pakkasta, kertakaikkista räpeltämistä kaikki nousut ja epävakaita laskuja siellä sun täällä. Mutta myös letkeää, rauhallista liikkumista, sujuvaa sivakointia, lentävää keliä, aika yksikseen luonnossa (jopa Auranmajan laduilla) kulkemista, lepoa ladulla, aina parempaa kun edestakaisin Koskelantiellä tepastalu. Äänikirjan siivittämänä sivakoimista, punaisia poskia, kalorinkulutusta, nälän hankkimista, raitista ilmaa, – ja täällä tuntureilla ja niiden kupeessa kaikki hyvä potenssiin monta – lisäksi maisemat, luonto, valo, hyvä hämärä, huikea aurinko.

Ei mitään laturaivoa havaittuna, täällä mökkimaisemissa useimmat – ”tuntureiden elinkautiset”, Lapin kävijät luonnostaan – tervehtivät, saattavat latujen risteyskohdassa muutaman sanan vaihtaakin.

Tavoitteenani oli hiihtää enemmän kuin viime vuonna – haastoin siis taas vain itseni. Tänä vuonna en ollut ladulla ihan niin usein kuin viime vuonna, koska —  tiedättehän: ”urheilija ei tervettä päivää näe”, ja lisäksi oli kalusto-ohjelmia: sukset huollossa silloin kun oli parhaat kelit, sukset mökillä kun minä Oulussa tai toisinpäin. Tai jotain muuta enemmän tai vähemmän motivaatio-ongelmaksi laskettavaa. Mutta tänä vuonna hiihtelin vähän pitempiä lenkkejä kuin viime vuonna. Ja kun viime vuonna kilometrejä tuli noin 600 niin nyt heittämällä enemmän. 😀  Reilusti yli 600 (= 638) km! Ei meillä lasketa :D, mutta … Me (harrastelija)hiihtäjät nyt vaan ollaan tarkkoja kilometreistä. Tai me suorittajat tykkäämme välitavoitteista tai jotain… Satoja hyvän mielen kilometrejä joka tapauksessa.

Oikeasti yritän siis selittää, että hiihtäminenkin on hyvää elämää. Ainakin on ollut minulle. Suosittelen kokeilemaan.

 

”Miksi aina pitäisi pysyä ladulla? 

Hanki kyllä kantaa, 

ja elämä.”

 

(Piirrokset ja aforismit Maija Paavilainen)

 

Hangasojalle taas hyvästit

Lähtösauna tänään. Ei ehkä tarvinne ryhtyä kirjoittamaan ylistystä sille. Vakilukijat lienevät jo kyllästyneet moisen pikku mökkerön ikiaikaiseen hehkutukseen. Totean vain, että johan se oli taas hyvä.

 

Purolle kävin äsken heittämässä hyvästit. Kimmeltävän hankikannon alla hiljaa virtaa Hangasoja.

Tänä vuonna sulassa paikassakin vesi tosi matalalla. Ja kuului metson nakutus. Se on kuulunut pitkin viikkoa – yleensä joskus päivän valoisimpaan aikaan, mutta äsken hiljaisessa illassa taas. Pehtoori on muutamanakin päivänä kierrellyt metsässä liukulumisuksilla sitä etsimässä, mutta ei havaintoja.

Nyt alkaa tämä luppoilu täällä olla lopuillaan: kunnes jälleen palaamme.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Täällä vielä tänäänkin!

[Artikkelikuva neljän ladun risteyksestä]

On pääsiäisen toinen pyhä, eikä tänään ollut syytä lähteä alas, ei lähteä ajelemaan Ouluun. Ei töitä, ei kandiseminaaria, ei kokoussumaa, ei Torniossa valokuvausopintojen lähiopetusjaksoa, ei yhdistystoiminnassa vuosikokouksen valmistelua, ei toimintakertomusten tekoa, ei kuvauskeikkoja, ei hammaslääkäriä, ei mitään pelottavia tutkimuksia, ei perhepäivähoitoa, ei äidistä huolehtimisjuttuja eikä sairaalakäyntejä, ei kertakaikkisesti mitään syytä lähteä Ouluun.

Vaikka moni noista syistä ovat olleet mieluisia perusteita sulkea mökin ovet ja palata kotiin, tänään olen ollut ihan mahdottoman mielissäni, kun ei ollut mitään tarvetta lähteä pois Hangasojan varrelta, ei syytä vielä jättää tuntureita. Tänään tämän reissun huikein auringonpaiste, mitä kaunein – vai komein – kevättalven päivä.

Yhä ylös yrittää: Iisakkipää, tulossa olen!

Ja ladun varressa jo vihersikin!

Hirvaskurun pohjalla näkyi hyvin, miksi juuri näillä kohdin on aika vaikea patikoida tai pyöräillä keväisin tai alkukesästä: hetteikkö, lähde, puronpätkä on jo tähän aikaan vuodesta hyvinkin kosteaa, joten kun lumet molemmin puolin tuntureilta sulavat, on kurussa vettä yli saappaanvarren. Koettu on.

Olen joskus tainnut kertoakin, että en ole kovinkaan mielelläni kuvattavana ja että ollaan tehty perheen ja Pehtoorin kanssa kaksistaan viikon tai parinkin reissuja, joilta on satoja kuvia, eikä minusta yhtäkään. Paitsi, että viimeisen kymmenen vuoden ajalta, jolloin olen raahannut mukanani isoa, painavaa järkkäriä teleputken kanssa, on käynyt enemmän kuin kymmenen kertaa, että kun piipahdan vessaan, annan kameran Pehtoorille todeten ”piäppä tuota, käyn vessassa” ja sitten, kun astun vessan ovesta ulos, mies on kamera valmiina ja kliks! Ainakin Japanista, Rumakurulta, Umbriasta, Tampereelta, on kuva kun tulen vessasta: monet vessan ovet laadukkaina backgroundeina! Että sellaisia turistikuvia. Tänään en käynyt Tuulentuvassa pissalla, mutta silti minusta on kuva (itse asiassa useampikin!) vanhan mökin portailta. Tämä historiallinen tapahtuma tässä!  Ja tausta on paljon parempi kuin vessojen ovet.

Huolimatta siitä, että edelleen on oltu  vain ihan kaksistaan,  olen tykännyt kokkailla kaikenmoista. Tänään pääruokana pääsiäisen klassikkoa; parsarisottoa, karitsanfileitä (rosmaniinin ja valkosipulin kanssa) ja tomaatti-granapadano-juustoa balsamicokastikkeella. Olispa vielä ollut juureen leivottua leipää, ei ollut, mutta punaviiniä oli.

Usein mökillä syödään juhlaruokana lähiruokaa: Inarin Menesjärveltä poronfilettä, Lapin puikulamuusia, itse poimittuja korvasieniä Pieranvaaralta ja kaarnikkahyytelöä tehtynä Kutturantien varren marjoista, mutta tänään uusseelantilaista karitsaa tuotuna Oulusta, italialaista risottoa, parmesaania ja balsamicoa, espanjalaista parsaa, perulaista syrah-viiniä. Mutta en aio syyllistyä, en todellakaan. Hyvää oli, oikein hyvää.

Aurinko paistaa vieläkin korkealta, – tuntuu keväälle, hyvälle.

Lappi Mökkielämää

Pääsiäispupuja ja muuta leppoisaa

No niin, NYT on pääsiäinen. Pääsiäispäivä, joka sekin on ollut yhtä lämmin, aurinkoinen ja herkullinen kuin edeltävän ns. piinaviikon päivätkin. Aamukahvipöydässä katselimme taviokuurnien aamiaispuuhia meidän lintulaudalla, oravan aamutouhuja ja mietimme millehän me ryhtyisimme?

Lähdimme tahoillemme liikkeelle, myös Pehtoori tänään hiihtämään, mutta edelleen on parempi, että hiihtelemme, lenkkeilemme, pyöräilemme eri aikaisesti ja kumpikin omaan tahtiin, omaan suuntaan. Patikointi taitaa nykyisin olla ainoa liikuntalaji, jossa meidän askellus, vauhti, kunto ja tempperamentti kulkevat tasatahtia. 🙂 Tämä on hyväksi havaittu tapa ja takaa, että saan tarvitsemiani yksinolon hetkiä.

Niinpä tuossa Pieranvaaran alarinteellä vastakkain hiihtelimme yhdentoista jälkeen. Totesimme, että olisi kannattanut lähteä liikkeelle aikaisemmin, sen verran pehmoisia alkoivat ladut siihen aikaan jo olla. Mutta toisaalta: so what! Oli lämmintä, aurinkoista, hiljaista.

Otin aika monta videopätkääkin, mutta … enpä kehtaa julkaista, ovat sen verran suttua nuo rainat. Kuin pahinkin vapinatauti olisi käsissä.

Mökkiasukkaina meillä (lue: minulla) on jo vuosikausia ollut pieni tontttuarmeija, jonka tunnetuimmat tontut, täällä blogissakin usein vierailleet, ovat Tomafoi, Iisakki ja Routalempi, jotka ovat kaikki eri-ikäisiä ja niiden nimet liittyvät kovin monenlaisiin tilanteisiin. Lisäksi ympäri Suomea asettunut tonttuveljessarja Olli, Valtteri ja Voltti kuuluvat ”perhepiipiiriin”. Valtteri on ainoa Hangasojalle jäänyt.

Mutta nyt pupuille piti saada nimipari. Yritin kehitellä johdannaisia saamelaisista nimistä ja tuulesta, jotenkin niiden yhdistelmää etsin – löytämättä. Lopulta (oikeasti aika pitkän surffailun ja kirjojen laraamisen jälkeen) päädyin siihen, että he ovat Tobias ja Tua. Tobias (saamelainen pojan nimi on Tobejas). Ja Tua? Se on lyhentymä latinalaisesta nimestä Perpetua, joka merkitsee ’kestävää’, ’ainaista’ ja ’pysyvää’. Se on myös saamelaisten käyttämä tyttöjen etunimi.  Siis tässä kuvassa ovat Tobias (isä) ja Tua (tytär).

Pehtoori ei enää jaksa edes päätään pyöritellä näiden minun maahis- ja tonttujuttujeni kanssa. Mutta ei sillä väliä. 🙂 Eipä ole pahakseen noita pikku otuksia pistänyt.

 

Hyvin sovimme saman pöydän ääreen, iltapäivän aurinkoon mökkiterasille nauttimaan aperitiiviksi lasilliset Codorniun uutta cavaa. Tai liekkö uusi, mutta ainakin Suomessa uusi. Maistuihan se, mutta ei kirjautunut toistekin hankittavaksi. Ehkä kotipihan piazzalla kesähelteellä maistuisi paremmalta kuin hankien keskellä. Ei se huono ole.

Pääruokana tänään kuhaa ja mustajuuripyrettä. Oheen salaatti, jossa kananmunaa. Myös pikkubambupyyn munia olin varannut sitä varten, mutta löytyivätkö ne? – Nope! En edes yritä selitellä. Jossain ne ovat. Olkoot.

Nyt jo väsy. Olisi hieno ilta lähteä kävelylle mökkitielle, mutta ei pysty. Tai ei viitsi. Siis leffa ja kudin.

Aurinkoista mieltä ja pääsiäisen jatkoa kaikille!

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Reseptit Ruoka ja viini

Lankalauantai mökkikeittiössä ja Sivakkaojalla (mm.)

Pääsiäiskokko ja Staalo

Lankalauantai. Ei olla värjätty lankoja, kuten kansanperinteen mukaan tapana on ollut, mutta pääsiäiskokko (notski) meillä oli hätyyttämässä noitia ja pahahenkisiä maahisia pois puronrannaltamme.

Täällä kairassa taitaa Staalo olla noitajengin ykköspahis. Se on Lapinmaassa tunnettu saamelaisen muinaisuskon isokokoinen, tyhmänpuoleinen, ahne ja pahantahtoinen haltija, jota tavataan useimmiten joulun aikoihin, talven pimeinä päivinä, eikä niinkään pääsiäisenä. Ehkäpä juuri pääsiäiskokot pitävät sen piilossa, pois ihmisten ilmoilta?

Pääsiäisen herkuttelua

Pääsiäispaasto päättyy pääsiäisyönä. Mehän ei olla mitään paastoa pidettykään, joten omalla ihan perinteisellä pääsiäistavallamme vähän arkiruokaa parempaa on syöty jo tänäänkin. Pääsiäinen kun on minusta paljon monipuolisempi ja herkullisempi ruokajuhla kuin joulu.

Jo aamiaisella aloitin herkuttelun. Pehtoori ei puurosta luovu, eikä ainakaan sitä mämmiin vaihda. Ei edes lakumämmiin. Mutta minulle maistui: lakumämmiä ja vispikermaa. Nam!

Päivän menussa lohikeitto (Harri Syrjäsen), ruisleipää (Kuukkelin) ja gourmetvoita (Président) ja hillasemifreddo (minun)!

Kannatti tuoda Oulun Kauppahallista (vakumoitu + pakastus – hyvin säilyy maut) lohet ihan tätä varten. Ohje siis täällä.

Hillat Pudasjärven Livolta – eivät todellakaan ole meidän poimimia. Nuo koristeet ”symboloivat” itikoita hillasuolla  – niistä meidän ei ole tarvinnut kärsiä. Kiitos taas Voikukkatielle. 🙂

Ja viininä Franchetto La Capelina Soave Ronca-Monte Calvarina  2021. Se on venetolainen 18 euron viini, jolle ei ole suosituksina ole lohi vaan pasta ja juusto. Ensi kerralla lohisopalle joku toinen viini, mutta silti tämä viini kyllä miellytti.

Ja hiihtämässä kävin Sivakkaojan suunnalla. Olisi kannattanut lähteä heti aamusta. Puolenpäivän aikaan näillä lämpöasteilla alkaa olla jo melkoisen märät ladut, mikä merkitsee karvapohjasuksille pitkissä alamäissä melkein vaaratilanteita. Tökkii aika yllättäen. Mutta mie hiihtelin hissuksiin, rauhassa, kuvaillen, todellakin nautiskellen, ilman isompia ajatuksia, ahdistuksia, ei (enää 😀 ) suorittamispaineita/kilometritavoitteita. Kunhan hiihtelin, – uusia oppeja harjoitelllen.

 

Lappi Mökkielämää Reseptit Ruoka ja viini

Aurinkoinen, kaunis, hiljainen pitkäperjantai

Hiljainen päivä – pitkäperjantai lämmössä ja valossa. Menisköhän tämän päivän postaus ihan vaan näin kuvien kertomana.

Kelo

Tämä kelo metsässä, kulkiessa liukulumisuksilla kohti Rönkönlampea, haastoi! Tuntui melkein pröystäilevän…. Kiertelin ja kuvailin.

Ja kyllä me sitten ystävystyimme.

Pitkäperjantai ei ole ollut ”lajityypillinen”. Poikkeavaa on ollut hulvaton auringonpaiste, iltapäivällä varjon puolella +10 asteen lämpö, liki tyven, paitsi tunturien laella, liisterimäinen keli, haahuilu siellä ja täällä, kaksin syöminen. Hyvin syöminen ei ole poikkeus. 😀

Piispanojalle mennessä tässä kohtaa on usein huhtikuussa näkynyt koskikara, kaksikin. Ei näkynyt tänään. Mutta väliäkö sillä. Kaunis oli puro.

Pääsiäisruokaa

Oulusta Torin Lihamestarilta ostettu pakastettu kokonainen jyväbroileri valmistui kohtuullisen voikimpaleen ja yrttien kera vallan hyväksi. Tuplasin ohjeen valkosipulimäärän ja tuntuu, että mökin seinätkin vielä tuoksuvat rosmariinille ja valkosipulille! Oheen parsaa ja salaattia. Kun oltiin vain kaksin, en innostunut jälkkäriä tekemään. Ehkä  sitten huomenna, viimeistään pääsiäispäivänä.

 

KOKONAINEN JYVÄBROILERI UUNISSA (ohje Soppa 365)

1 broileri (noin 1,4 kg)
1 sitruuna

Yrttivoi
 1 sitruunan hienoksi raastettu kuori
 2 dl silputtuja yrttejä (timjami, basilika, persilja, rosmariini)
 2 puristettua valkosipulinkynttä
1/2 tl mustapippuria
 100 g pehmeää voita
Lisäksi
 oliiviöljyä
 suolaa
  1. Lämmitä uuni 225 asteeseen. Pyyhi broileri talouspaperilla sisältä ja päältä. Pese sitruuna huolellisesti harjalla, kuivaa ja leikkaa lohkoiksi. Valmista yrttivoi sekoittamalla kaikki aineet yhteen.
  2. Leikkaa broilerin nahkaan viilto. Hiero reilu puolet yrttiseoksesta nahan alle. Tee koipiin muutama viilto ja hiero viiltoihin yrttivoita.
  3. Levitä loppu yrttivoi broilerin päälle. Ripottele päälle vähän suolaa ja mustapippuria ja sivele broileri oliiviöljyllä.
  4. Ripottele broilerin sisälle suolaa ja työnnä lopuksi sitruunalohkot vatsaontelosta broilerin sisään.
  5. Sido koivet paistilangalla yhteen. Nosta broileri voideltuun uunivuokaan. Paista broileria uunin keskitasolla noin 15 minuuttia. Alenna uunin lämpö 180 asteeseen ja jatka paistamista noin tunti. Valele broileria ja kasviksia paistamisen aikana voisulalla tai oliiviöljyllä.

Vinkki: Paistoaika vaihtelee broilerin koon mukaan. Mitä suurempi lintu sitä pidempi paistoaika. Kokeile broilerin kypsyyttä työntämällä hammastikku broilerin paksuimpaan kohtaan. Kirkas lihasneste on kypsän lihan merkki, punertava kertoo, että kypsennystä on jatkettava.

Lappi Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini

Kiirastorstain touhuja

Jos eilen olikin pirttipäivä, niin tänään kiirastorstaina sitten pois pirtistä koko päivän.

Kiirastorstai? Siis kiire? Vai onko se Jeesuksen kärsimyshistoriassa ”kiirastuli-päivä” vai mistä nimi tälle päivälle?

Kiirastorstaina pihamaalta karkotettiin pahansuopia voimia edustanut »kiira». Pihamaan puhdistuksessa käytettiin tulta, katajaa, tervaa ja kiliseviä lehmänkelloja, jotka saivat »pahat henget pakenemaan seudulta».

Kiirastorstain tapojen on tulkittu olevan kansanomainen muoto katolilaisesta synteja puhdistavasta rituaalista. Tavoissa voi nähdä myös yhtäläisyyksiä slaavilaisten ja balttilaisten kansojen kevätperinteisiin, joissa vanhan talven symboli poltetaan tai karkotetaan kevään tieltä.
Kansan keskuudessa kiirastorstai on ollut yleisemminkin puhdistamispäivä. Karjalaiset ja hämäläiset tekivät kiirastorstaina suursiivouksen, jossa joka nurkka pestiin ja siistittiin.

Lähde: Taivaannaula

Karjalaisista sukujuuristani huolimatta en ole tänään tehnyt mitään suursiivousta, vaikka muutoin melkein kiire kyllä on ollutkin.

Pehtoori sen sijaan (taas kerran etsittyään syitä vältellä hiihtämistä) on perinteiden vaatimusten mukaisesti siivoillut pihapiiriä! Ja kattoja.

Varsin myöhäisen (täysikuu tai mikä lie valvotti) aamupalan jälkeen lähdettiin kymmenen tienoilla käymään tämän mökkiviikon ”pakollinen” Ivalon reissu. Ihan samat kuviot kuin viimeksikin: Extrapiste (lankoja, ja jotain keltaista), apteekki (ainahan sieltä jotain tarvitaan), Alko (ks. ed.) ja ruokakauppa (tällä kertaa vain hevi ja maitotuotteet, sekä tetet – kaikkea pääsiäisekstraruokaa on kaapit täynnä, joten ei kala- tai lihatiskiä tarvittu).

Mökillä nautimme lounasleivät ja hedelmät, ja sitten tahoillemme: Pehtoori Tuulentuvan katolle ja mie Kiilopäälle – tunturiin ja katsomaan sen valokuvanäyttelyn.

Vaikka tunturissa tuulikin, oli tunturin suojapuolen rinteillä mahdottoman lämmin. Iltapäivän edetessä jo nuoskaista. Ei haitannut. Hissuksiin kuljin. Hiljaa tupisin tyytyväisenä.

Pysähtelin, kuvailin. Paliskuntaraja kerrankin täältä suunnasta.

Pääsiäispupun jäljet!

 

Tunturissa pikku tunturi ja kimmeltävät hanget.

Kiilopäällä Suomen Ladun majalla on Ilkka T. Rantasen valokuvanäyttely ”Minun luontoni”. Valokuvataiteilija oli itse paikalla, eikä liene ihme, että meillä oli juteltavaa Saariselän luontokuvauskohteista ja kuvaamisesta. Niin paljon, että tulin aika huolimattomasti ja valikoiden lukeneeni kuviin liittyviä tekstejä, tunnelmia maisemista, luonnosta, kuvaajan omasta luontosuhteesta. Ne muutamat tekstit, jotka luin, olivat kyllä varsin samaistuttavia. Kuvaushetken tuntoja sanoitettu paljon paremmin kuin mitä minä ikinä osaisin. Ja inspiraatiotakin näyttelystä. Tällä viikolla toinen suositus Paratiisikurulle patikointiin. 😉

Palauduttuani mökille ja suihkuttelujen jälkeen teimme yhteispäätöksen: nyt on pizzapäivä. Siispä kylille, – ja Fienoon! Tämä oli viides kerta. Oli nälkä, mutta ei tälläkään kertaa mitään moitteen sanaa. Ei mitään. Meillä tuntuu olevan jo kanta-asiakas-status. 🙂 Sekin tuntuu mukavalle. Olenko jo aiemmin muistanut kehua heidän espressoaan. No nyt voisin. Sekin on perfetto.

Huomenna olisi Vaskoolihiihto ja (mökki)tiehoitokunnankokous. En ole koskaan osallistunut kumpaankaan, enkä osallistu huomennakaan. Ehkä Vaskoolihiihto ei tuki Sivakkaojan latua? – Tai entäs jos Vellinsärpimälle. Yleensä pitkäperjantai täällä on tuiskupäivä, myräkkäpäivä, pimeä päivä. Mutta huomenna tuskin on ”yleensä”.

Nyt lasillinen tai kaksi punaviiniä, Eeviksen islantilainen neule puikolle  ja jonkun sarjan pätkä Netflixista ja luulenpa, että Nukku-Matti on tänä iltana jo hyvin varhain mun kaveri.

Buona Pasqua, amici! 

Mökkielämää

Päivä enimmäkseen mökkihöperönä

Niinhän tässä nyt kävi, että hiihtäminen on tänään ollutkin Pehtoorin vastuulla. Minulla on ollut pirttipäivä (muistatteko?) 

Ajattelin kyllä lähteä käymään Ivalossa, käväistä Kiilopään huudeilla kuvailemassa ja katsomassa siellä olevaa valokuvanäyttelyä, mietin sitäkin, että onkohan Kakslauttasen (West Village) uusi, Euroopan suurin yksityinen Planetario auki? Jotain noista, mutta enpä sitten mitään tuollaisia turistihommia.

Koko päivän on ollut pilvistä, tosin lämmintä, joten olen pyörinyt vain tässä pihapiirissä ja pirtissä.

Mies vielä ladulle lähtiessään huikkaili: ”Sitten et ala mitään siivoilemaan, Tuulentuvan suursiivous joutaa jäädä kesään”. Kyllä on vähän ikävää tuollainen komentelu. 🙁  Mutta enpä ole sitten siivonnut, pääsiäiskoristeita vain etsiskelin esille ja tein jo nyt yhden pääsiäiseksi aioituista ruoista (karitsanfileitä, valkosipulia ja uunijuureksia, punaviinikastiketta). Niinpä tälle päivälle aiottu Fienoon pizzalle meno siirtyi tuleviin päiviin.

Äänikirjat ja kudin ovat saaneet huomiota, samoin mökkiläppärin kansioiden järjestely ja etsiskelin kuvia ”Mökkikirjaa” varten. Ajatuksissani on pitkään ollut koota Tuulentuvan ja Myötätuulen, ja Alatuulenkin menneiltä vuosikymmeniltä kuvakirja perheelle vaikka ens jouluksi. Reprokuvailin jo vanhoista täällä olevista albumeista muutamia vanhoja otoksia. Joululahjahommia jo nyt?  Ja Saariselkä-kalenteritilauksiakin on jo listalla. 🙂 Aika hyvissä ajoin olen, eikö?

Tässä on se meidän ensimmäinen mökki tällä tontilla, itse asiassa suunnilleen juuri tässä tämän uuden Myötätuulen pirtin paikalla.

Sen äiti osti vuonna 1983, ja se sai myöhemmin nimekseen Alatuuli. Se purettiin 2006, jolloin sen paikalle ryhdyttiin rakentamaan Myötätuulta. Tämä valmistui tasan 16 vuotta sitten. Pääsiäinen 2007 vietettiin ensimmäistä kertaa tässä tontin kolmannessa mökissämme (alakuvasssa vasemmalla).

Alla oleva kuva eiliseltä, vasemmalla Myötäuuli, oikealla Tuulentupa. Polku rantasaunalle näyttää lumenkorkeuden.
BTW: rantasauna tuli kaupassa tuon Alatuulen mukana. Ja sitä EI todellakaan ole purettu, eikä pureta.

Tähän kansioista vielä yksi vanha revontulikuva(, jossa näkyy myös liiteri). On nimittäin revontulihälytys taas tullut, joten pakkaanpa itseni toppaan, kunhan vähän pimenee ja lähden vielä toviksi kameran kanssa puronrantaan.

 

 

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Uusia juttuja

Huhtikuun tiistai. Ei tunnu tiistailta. Eikä ihan tavalliselta mökkielon päivältä.

Tulevaa historiaa tänään

Minullahan on tässä blogissa muutamat ihan omat, ihan vain itselleni asettamani rajat niille asioille, joista täällä kirjoittelen, yksi niistä on ollut se, etten juuri poliittisiin asioihin täällä ota kantaa (Paavo V.  ja muutama muu poikkeus on joskus ollut 🙂 ), mutta nyt on kyllä todettava, että olipa hyvä mieli katsella tänään Suomen NATOon liittymisseremonioita. Pieni suuri asia. Vai sittenkin oikeasti suuri. Historiankirjoittajat sitä joskus saavat pohtia ja argumentoida, mutta tämä historiankirjoittaja on nyt vähän turvallisemmalla mielellä maailman turvallisuuspoliittisessa tässä päivässä.

Eikä siinä vielä kaikki!

Tänään monta muutakin hyvää asiaa.

Hiihtokoulussa

Olen tänäänkin hiihdellyt. Ihan itsekseni, sekä koulussa!

Elinikäinen oppiminen on ollut mantra, jonka tulin yliopistovuosinani oppineeksi ja sisäistäneeksi, ja jota koetin opiskelijoillenikin painottaa, mutta että vielä näillä vuosilla hiihtokouluun. Toki olen käynyt lasketteluopissa,  slalomin (!!) alkeiskurssilla ja ”edistyneen” yksityisopetuksessa, lautailuopissakin, mutta että murtsikkaa opettelemaan tässä iässä ja näillä kilometreillä! Nöyrä tuntuma kuitenkin oli, että ainahan on varaa ottaa vastaan neuvoja, saattaisipa niistä olla iloakin – ja vauhtia ladulle! 🙂

Oli oikein hyvä kokemus. Melkein Saariselkä – Laanila -”parfyymilatu” väli hiihdettiin edestakaisin, ja siinä käytiin tekniikat läpi, kokeiltiin, sain katsoa mallisuorituksia, tulin ohjatuksi. Kerroin opellle, että lähdin hiihtokouluun ihan vaan sen takia, että vävykin on käynyt, ja että meillä on hänen kanssaan vähän hiihto niinku yhteinen harrastus ja vähän ”niinku skabakin”. Kerrassaan fiksu opettaja sanoi lopuksi, että ”voit sanoa vävylle, että moni asia oli kyllä ihan hyvin jo lähtiessä” 😁

Silti, ehkä kuitenkin, opin ainakin kaksi asiaa tekemään uudella, paljon entistä paremmalla tavalla: ”Vuorohiihdossa pitää opetella kunnolla pysymään yhdellä suksella liu’un päällä”. Ja nousuissa pitää  ”astua kunnolla, pysyä aika pystyssä, suorana ja kädet melkein kiinni kyljissä.” Eli lipsu enää. Ei ainakaan niin helposti kuin ennen, haarakäynti tullenee vähenemään. Nyt vaan pitää saada opit kehon muistiin ja ”automaattisiksi”. Onneksi kelejä ja latuja treenaamiselle näyttää olevan vielä jäljellä.

Tuulesta temmatut jutut elävöityvät 

Blogini pitkän historian vaiheissa on ollut monia hyviä juttuja, elämäntapahan tämä. Tämä on vienyt kolumnistiksi, esitelmöimään, tästä on tullut oma reseptiarkisto, matkapäiväkirjojen julkaisufoorumi (ennen vain nettisivut), tämä on tuonut kommenttaattorituttavuuksia, voisikohan teitä monia sanoa ”virtuaalitutuiksi/ystäviksi”, on löytynyt uusia Insta- ja FB-seurattavia/seuraajia, muutamien kanssa on vuosien varrella viesteilty ohi kommenttilaatikoiden, kiitos näistä kaikista – sitten on ollut muutamia uusia kohtaamisia ihan livenä.

Ennen tätä päivää niitä on ollut kolme: Katri (ja Pasi!), Jarin ja Lähes naapuri. Heitä tuskin olisin tavannut ilman näitä päivittäisiä höpinöitäni. Tänään neljäs! Lapin luonto ja Hangasojan varrella mökkeily – niistä postaamisen ”seurauksena” tänään mahdottoman mukava lounastapaaminen Kaunispään Huippu-ravintolassa. Ihan ulkomailta asti blogiani seurataan! Vähänkö olen otettu.

Mökin ikkunasta

Tämä talvi on ollut pitkästä aikaa runsas revontulivuosi – tai siis, että niitä on näkynyt usein ja hyvin etelässäkin. Ja joka kerta minä olen ne missannut. Huolimatta, että puhelimessa on revontulivahti. Yleensä olen ollut nukkumassa tai en ole iltasella enää pitänyt puhelinta lähettyvillä tai taivas on (Oulussa) ollut pilvessä juuri silloin kuin taivaalla on ollut reposia. Eiliselle illalle niistä tuli hälytys. Liian myöhään. Olin juuri sammuttelemassa pihavaloja, hampaiden pesulla ja menossa nukkumaan kun mökki-ikkunasta näkyi jotain sini-vihreää… En enää jaksanut lähteä. Olkoot tämän vuoden reposet. Ensi talvena sitten.

Tuossa meidän mökin uudesta ikkunasta olen kyllä tälläkin lomasella ollut iloinen. Ehkä juuri näin kevään valon ja kimmenltävien hankien aikana se on parhaimmillaan. Nojatuolissa istuskellen, lapsenlapsille neuloen voi nauttia ihan ”in situ”, ihan omalla paikallaan näkymästä ulos.

Ja kyllä, kyllä rantasaunakin on jo lämmitetty.

Hyvä tikkutiistai.

(Pääsiäisviikon tikkutiistaina vuollut päreet tuovat tulevaan onnea. Tänään sitä ei ole vaikea uskoa.) 

Lappi Mökkielämää

Maisemajuttuja

Sielunmaisema? Mielimaisema? Mielenmaisema?

Metsässä kulkiessa, tunturissa kuvaillessa mietin, tarkoitetaanko sielunmaisemalla ja mielenmaisemalla samaa asiaa. Mielimaisema? – Käytetäänkö sellaista sanaa? Mie ehkä voin näistä maisemista sellaista käyttää, mutta onko mielimaisema sittenkään sama kuin sielunmaisemani? – Eikös se ole merenrannassa? En siis itsekään tiedä. 😀

Toinen huomio maisemia katsellessa: jo eilisen tulomatkan aikana monen monta kertaa päivittelin, kuinka valo Napapiirin pohjoispuolella on niin paljon ”puhtaampaa”, kirkkaampaa, kontrastisempaa kuin vaikka Oulussa. Kuinka täällä näkee paljon kauemmas. Sitten mieleen hiipi ajatus, että ehkä se johtuikin vain uusista aurinkolaseista! 😀 Näen paremmin, koska minulla on uudet vahvuudet rilleissä? – Ei niin kovin erikoista. Ei olekaan Lapin ainutlaatuisuudesta kyse? Ihan turhaa hypetystäkö?

”Oma latu”

Pehtoori hiihteli jo eilen kerran ja tänään aamupäivällä kaksi kertaa edestakaisin metsän läpi Rönkönlammelle. Siitä pääsee sitten suoraan latuverkoston laduille, – kohti Kiilopäätä tai kohti Laanilaa.  Ei siis välttämättä tarvitse ajella autolla latuparkkeihin vaan voin lähteä melkein mökkipihasta omalle yhdysladulle. Miekin kävin tänään iltapäivällä tuon, yhteen suuntaan reilun parin kilometrin ladun, liukulumisuksilla, joten nyt latu on jo hyvin ”tampattu”, että voi murtsikoilla hiihtää.

Sekä Tyttärellä että Vävyllä on täällä mökin liiterissa liukulumisukset ja niitä on lainattu. Hiihtelin niillä myös ohi meidän ”oman ladun”, ihan vaan umpihangessa kiertelin ja kuvailin. Johan on sekin mukavaa. Kaukana mistään suorittamisesta.

Etelärinteellä

Piipahdin myös kylillä, koskapa pakettiautomaattiin oli tullut – lankoja!! Nousin sitten vielä Etelärinteelle. Siellä aattelin, että juuri siellä ehkä oli jotain minun mielenmaisemaani, ainakin mieluista maisemaa. Melkoinen länsi/lounatuuli pyöritti lunta, nietokset ja kinokset kuin Alppien profiili.

Lunta, aurinkoa, lämpöaste (tasan yksi).

Tienvarsimaisemista päivitystä

Nelostienvarren metsänkaadoille, jotka olivat menossa helmikuun reissullamme, selvisi syy: tien varteen vedetään uudet sähkölinjat. Missä entiset on kulkeneet? Maan alla?

Kuukkelin palaneella tontilla ei ole tehty vielä mitään. Kaivinkone seisoo lumenpeitossa – ehkä odotellen toukokuuta. Kova touhu alkanee viimeistään silloin, sillä  marraskuussa pitäisi uusi kauppa olla valmis. Tänään Siulan rakennuksessa olevassa väistötila-Kuukkelissa oli ihan mahdottomasti porukkaa. Kuin perjantai-iltapäivisin kaupungin marketissa.

Meidän mökkitiellä menossa oleva vesijohtoremppa on pysähdyksissä: Catepillari, pakettiautot ja miehet ovat poissa. Ei haittaa vaikka touhuavat vasta sitten kun me ollaan pois täältä.

Että näin vilkasta arkea täällä! 🙂

 

Lappi Mökkielämää

Pääsiäiseksi pohjoiseen

Pitkästä aikaa, – pääsiäiseksi mökille.

Edellisen kerran ollaan oltu pääsiäinen möksällä kevättalvella 2017. Silloinkin olimme kaksistaan, silloin Pehtoori oli se, joka hiihti, minä tein lumitöitä ja olin muutaman kerran rinteessä, mutta keskeistä näyttää olleen valmistautuminen (kolmanteen?) näyttötutkintoon. Voi sitä opiskelijan elämää! Eivät  olleet minulle helppoja nuo tutkinnot! Pääsiäisen pyhätkin niitä piti ressata. 😀 Vaikka taisi se silloinkin Napapiirin stressirajan ylittäminen tuoda rentoutta oloon.

Koulukin tuli sitten suoritetuksi, tutkinto jo ”heti” syksyllä läpi, mutta oli muita syitä viettää pääsiäinen Oulussa. Joka kerta kai se, että lapset ja lapsenlapset olivat Oulussa: Tyär käymässä ja/tai perhepäivähoidon tarvetta etc. Ehkä sekin, että pääsiäinen (ja kymppiviikko) ei enää ole ollut ainoa aika, jolloin meillä/minulla on ollut mahdollisuus olla irti töistä, vaan ollaan voitu valita keväthangille lähtö vähän rauhallisempina viikkoina. Ja sitten tietysti korona: kolme vuotta sitten oltiin kotona – aika arkana lähtemään edes kauppaan.

Mutta tämän vuoden kierrossa oli juuri nyt sopiva välämä, ei mitään, mikä olisi ollut perusteltu syy viettää pääsiäinen Oulussa!

Palmusunnuntain aamusella olimme varhain tien päällä. Aurinkoa siniseltä taivaalta, kimmeltäviä valkoisia hankia koko matkan, täysin sulat tiet, ei juurikaan liikennettä, ei tarvetta edes kaupassa käynnille, matka sujui nopsasti ja jo ennen kahta olimme Hangasojalla.

Mökkitien varren melkein joka mökin pihassa auto. On sesonki.

Pääsiäinen on kyllä juuri se aika vuodesta, jolloin minä/me hurahdimme Lappiin. Teinivuosina pääsiäiset vanhempien ja sisarusten kanssa Laanihovin takapihalla asuntovaunuelämää, Pehtoorin ensimmäinen lentomatka ikinä (armeijakeväänä 1977), oli tulo pääsiäiseksi Saariselälle (silloin Finnair lensi Oulu – Ivalo -väliä), sitten vaihtelevia majoituksia, mökkieloa jo 1980-luvun puolivälistä, vaihtelevilla kokoonpanoilla… Useimmiten pääsiäisenä. Esikoinen oli eka kertaa täällä keväällä 1990 ja ikää hämellä oli tasan puoli vuotta. Altistaminen Lapille ja mökkielämälle Hangasojan varrella aloitettiin varhain. Se on tuottanut tuloksia.

Hyvällehän tämä taas tuntuu.

Ehdinpä jo sprintin – tai Prospektorin lenkin – käydä hiihtämässäkin. Olipa mukava. Tänään ei kameraa mukana, mutta tässä jo ”latukuvavaroitus”. Tunturikuvilta tuskin vältytte tulevalla viikolla.  🙂

Mökkielämää

Näkemisiin

Niinhän siinä sitten kävi, että vetovoima (mahdollisuus nähdä lapsenlapsia lomalla) ja työntötekijä (ihan hillitön lumimyräkkä heti aamusta) saivat meidät tekemään päätöksen lähteä aiottua aiemmin kohti Oulua ja kotia. Alunperin paluun piti olla tiistaina, jolloin muksut ja Juniori olisivat lähteneet kyydillämme Rovaniemelle asti, sitten siirrettiin lähtöä maanantaille kun ei ollutkaan matkaseuraa ja kun tulin perjantaina luvanneeksi, että olen tiistaina aamuna kuvauskeikalla Oulussa. Ja sitten vielä yksi päivä lumimyräkän tultua supistettiin – kylläkin poikkeuksellisen pitkää – mökkieloa, ja ajeltiinkin jo tänään kotiin.

Lumilinna jäi pihaan – sisustusta en Pehtoorin tekemään kolmen tähden lumi-igluun rakennellut – porontaljat ja lyhdyt olivat kyllä valmiina. … Hiihtotavoite jäi ratkaisevaa 15 kilometriä vaille saavuttamatta ja paljon herkkuja (= lasten karkkeja ja brunssitarpeita) roudattavaksi kotiin, mutta kyllä luonnossa liikkuminen ja mökin arjessa melko tekemätön oleilu taas olivat hyväksi. En muista, milloin olisin viettänyt melkein kaksi viikkoa niin saamattomana kuin nyt. Ei se ihan helposti mennyt, eikä ollut ollut aikeena, mutta niin vain kävi. Sentään hiihdin ja tein ruokaa, niin ja postaukset, joka päivä (pl. yksi hiihdoton päivä), mutta siinä kaikki. Olen ihmeissäni. 😀

Toiveissa on vielä näille lumille ja laduille sinne päästä, mutta katsellaan…

Kotimatkalla ajokeli poikkeuksellisen huono, ei kovinkaan liukas, mutta pöllyävää lunta ja paljon liikennettä, myös rekkoja. En millään muotoa vastustellut, kun Pehtoori ilmoitti, että mielellään ajaa myös Rovaniemeltä kotiin asti, – sainpahan kutoa koko matkan. Ja muutama tunti kuunneltiin Antin koulumatkaa (Antti Holman Koulumatka-podcastia). Kummallisesti Holman käsikirjoittamatonta (oikeestiko se on sellaista?) höpinää jaksaa kuunnella ja jutuilleen nauraa.

Huomenna ehkä nähdään muksujakin. Että semmoinen toive vielä.

Historiaa Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Hiihtopäivä Piispanojan tienoilla

MM-ladulla suomalaisia, Saariselän laduilla ei juuri ketään.

Aamupäivän odottelin hiutaloinnin (säätiedotuksessa tällä viikolla kuultu uussana!) hiipumista, – ei hiipunut. Puolenpäivän jälkeen edelleen ”pyrylöi” heikosti, mutta siitä huolimatta päätin lähteä ladulle. Kyllä kannatti. Samaan aikaan MM-ladulla suomalaisia, mutta Saariselän laduilla ei juuri ketään.

Tänään on taas hiihtolomasesongissa ollut vaihtopäivä ja samaan aikaan MM-hiihdot telkkarissa, joten siksikin meitä ladulla olijoita oli kovin vähän. Näin siitä huolimatta, että tänään on kansallinen hiihtopäivä, jonka tavoitteena saada miljoona kilometriä kokoon. Oman pienen, pienen latupätkäni tässä tavoitteessa toteutin, kun hiihtelin Laanilan tutuilla laduilla. Ja näin kaksi kuukkeliakin. Ja tintit lauloivat! Nyt niitä on taas pihassakin. Kevättä lumisateessa.

 

Ihan kuten kotikaupunki Oulussa myös täällä mökkitienoilla on (Laanila ja) Laanioja.
Täällä ko. tunturipuro tunnetaan myös Piispanojana. Tunturipuron nimenmuutos tapahtui heinäkuun 1943 jälkeen, kun venäläisten partisaani-iskussa Oulun hiippakunnan vastavalittu piispa Yrjö Wallinmaa (ja kolme muuta postiauton kyydissä ollutta matkustajaa) sai surmansa. Ehkäpä joskus tästä täällä kirjoittelen enemmänkin, monta kertaa olen jo aikonut.
Tänään Piispanoja kulki kirkkaana, melkein kultaisena puhtaiden hankien välissä. Kansallisen hiihtopäivän osuus tuli näissä historiallisissa, niin kauniissa Lapin maisemissa suoritetuksi. Paljon muutapa sitten ei. Ihan lomaillen mennyt tämäkin päivä.
Mökkielämää

Olosuhteet huomioonottaen …

 
Vastoin toiveita ja haaveita, vastoin säätiedotuksia, vastoin tavallisia mökkipuron rantamaisemia, vastoin suunniteltua menua tämäkin päivä on sujunut aika nopeasti, aika lailla sopeutuen tilanteeseen. 
 
Emme saaneet jälkikasvua tänne, emme aurinkoa, emme mökkitien varrelle ”muumilaaksomaisia” pehmeitä hankia, emme tehdyksi, saatikka syötäväksi,  Apsun lempparia (uunilohta ja perunapalleroita) eikä mitään täytekakkua, mutta paljon muuta hyvää. 
 
Mie kävin aamusella kylillä, kuvailinkin vähän.
 
 
Eikö kenelläkään tule mieleen Vincent van Gogh?  😀 
 
Kyllä lohi teriyaki-kastikkeessa inkiväärin ja limen kera sopii Lapissakin ruokapöytään semminkin kun oli hyvä Alsacen Pinot Gris sen kanssa. Tämä viini sopinee myös esim. sushin oheen, ja mikseipä ihan ilman ruokaakin. Puolikuiva alsacelainen hyvin jäähdytettynä maistunee monelle sellaisenaankin. Kesä edesauttanee maistuvuutta. Tämä oli puolikuivuudestaan huolimatta aika raikas (tuli mieleen klassikkoviini Gustav Lorenz).
 
Ladulla tänään lähinnä ”tapoin aikaa”, –  Pehtoori on liukulumisuksilla tehnyt metsäladun Rönkönlammelle, josta hyvä jatkaa ”viralliselle” reitistölle, Tänään enemmänkin ladulla ”oloa”, hissuksiin kulkemista, ei niinkään lennokasta menoa,  – vaikka ei se sitä ole tavallisestikaan. Mutta hyvä oli hiihdellä.
 
Mökkitien surullista nykytilaa kävin myös dokumentoimassa. Etsin verrokkikuvaa tämänpäiväislle, ja vuoden 2012 maaliskuulta löytyikin otos. Pystysuoraa viivaa liikuttamalla ennen – nyt -tilanne. 
 
 
 
 
Viikonlopulta ehkä juuri ja juuri tuntuu kun oikein yrittää – olosuhteet huomioonottaen [lue: ikävän unohtaen] hyvä päivä tänäänkin. 
 
Hyvää viikonloppua kaikille! 
 
 
Isovanhemmuus Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Iloja ja suruja yhdelle päivälle

Varoituksen sana, nyt tulee kyynelehtivää vuodatusta, vuodatusta siitä, kuinka on surullinen ja surkea olo.

Jo paljon ennen joulua, kun Juniori ilmoitti töihin lomatoiveensa tälle vuodelle, merkittiin kalentereihin, että ainakin hän ja muksut, ehkä myös R. jos saa loman, tulevat hiihtoloman aikohin tänne möksälle meidän kanssa, – mekin järjestimme tulomme tänne juuri tälle viikolle.

Sekä Apsu että Eevi olivat etukäteen mielissään, moneen kertaan muisteltiin viime vuoden mukavaa lomasta, ja suunniteltiin, mitä kaikkea mukavaa taas tehdään (lumilinna, mäenlaskua mökkitien päässä, kylpylä, porofarmi, Suomen pisint pulkkamäki, Kaunispään munkit, takkatulta, poronkäristystä, kylpylää, pullaa ja Souvareita, yhdessäoloa ja pelaamista, Mario & prinsessa Peach -show, brunssiaamiaisia, Kuukkelista viikonloppukarkit, luppoilua ja lomailua). Enkä se ollut vain minä, joka näitä juttuja jatkoi ja joista innostui!

Koska R. ei saanut lomaa tähän viikonloppuun, Juniorin ja muksujen oli tarkoitus tulla huomenna junalla Rovaniemelle, josta Pehtoori heidät hakisi tänne. Näin muksujen ei tarvisi kaksistaan kärvistellä takapenkillä kuutta tuntia.

Eihän se nyt niin menekään. Jo alkuviikosta tuli tieto, että Apsulla on flunssaa, ja tänään sitten varmistui, että Eevis on sen verran (= aika lailla) kipeä, että Juniori (viisasti kylläkin, vaikka vastoin lasten toivetta) päätti, että eivät reissuun lähde. Vaikka kuinka olen jo pari päivää tähän koettanut varautua, ei nyt hyvälle tunnu.

Semminkin kun näin kävi TAAS. Vuoteen yhtäkään lasten lomaa ei ole mennyt niin kuin oli suunniteltu, toivottu.

Ja iso ongelmahan tässä taas olen minä itse: mie aina niin ootan ja värkkäilen. Ehti Pehtoorikin ison lumilinnan lapsille tehdä, mie täytekakun, ja paljon muuta. Mutta – hoen koko ajan itselleni, että eihän tämä nyt niin iso juttu ole. Ja kuitenkin ”vain” kurkunpääntulehdus tms.  Mutta ikävä muksuja on. Ihan hiton ikävä.

Yritän käyttäytyä kuin vastuullinen äiti ja mummi, enkä enää tupise. Kunhan mukelot nyt paranevat.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja tänään paljon hyvääkin. Aamupäivällä (paitsi että laittelin ruokia, täytekakun yms. huomista varten valmiiksi, – en sentään ehtinyt pedata sänkyjä valmiiksi!!) siivosin vielä kaappeja (nyt on viideksi vuodeksi nämä hommat tehty), odottelin pakkasen lauhtumista  ja sitten ladulle!!!

Sää paras mahdollinen ikinä! Ihan tyven, – 1 C, aurinko sinisieltä taivaalta, ladut priima kunnossa.

Tein eka kertaa ikinä kännykällä videokoosteen ladulla napsimistani kuvista. Olin Kakslauttasen ja Rönkönlammen huudeilla. Klikkailehan auki. Kerro jollei toimi, jotta tiedän ryhtyä opettelemaan toimivaa videon liittämistä. 🙂

Tässä vielä varmuuden vuoksi muutama still-kuva oikealla kameralla filmattuna ja kuvankäsittelyllä hifistelty.

Lappi Mökkielämää

Mökkitiellä ja ladulla

HIljaista ja ruuhkaista.

Mökkitien varrella oleva vesijohdon veto-operaatio on paitsi maisemallisesti ikävää, myös liikennöintiä vaikeuttavaa. Välillä pääsee kulkemaan ongelmitta, välillä on odotettava hyvä tovi, että kaivurin kuljettaja saa tien putsatuksi ja siirrytyksi sivuun. Aamusella pääsimme Kuukkeli-reissulla helposti ohi, mutta puolenpäivän jälkeen tie oli taas tukossa ja siltarummut Hangasojan kohdalla  myllerryksessä.

 

 

No eipä minulla kiirettä; pääsin aikani odoteltuani ohi, sekä mennessä että tullessa. Tullessa toinenkin este: lähitienoon pari vuotta vireillä ollut iso mökkiremppa/laajennus oli sekin levittäytynyt tielle katkaissen kulun. Olipa minulla aikaa odotella. Täällä kun ei kellonajoista tai aikatauluista kovastikaan väliä.

Pehtoorin lämmittämään saunaan ehdin ihan hyvin.

Saunan lämmitykseenkin kaivuriprojekti vaikutti: tänään kun oli se päivä että vesijohto- ja viemärilinjaa kaivettiin puron poikki. Mehän ollaan kaivuuväylän alajuoksulla, joten ei ole mökkipuron vesi kirkasta nyt. Mökin hanasta porakaivovettä sisältä oli tunturipuron sijaan saunalle kannettava. Tämmöisiä ensimmäisen maailman ongelmia tänään: ruuhkaa Hangasojantiellä!

Mutta ladulla ei ollut ruuhkaa. Hiihtelin Savottakahvilan pihasta Rumakurulle. Eikä montakaan vastaantulijaa, eikä taukopaikallakaan kuin muutama hiihtelijä. Kaukana parin vuoden takaiset jonot päivätuvilla: silloin esim. Piispanojalla hiihtolomalaiset odottelivat päivätuvan pihassa vuoroaan päästäkseen makkaranpaistoon tuvan sisälle tulipaikan äärelle.

 

Tänään ei korona-ajan kotimaan matkailubuumista tietoakaan: hiihtolomalaiset ovat taas lennähtäneet Kanarialle ja Thaimaahan, eikä päivätuvilla turvavälejä mittailla ja puuceet ovat auki. Siitä tietysti hyvä mieli, ja onneksi turisteja sentään näihinkin maisemiin on riittänyt. 

Jostain syystä tämä kelo on mieleiseni. Se on jonkinalainen toteemi.
Ja ladun vierellä oleva hiihdon kieltomerkki! 😀

Rumakurulle olen hiihtänyt ensimmäistä kertaa joskus 1970-luvun vaihteessa, – juuri ennen kuin ”laskettelu-urani” alkoi. Noihin aikoihin Rumakurun lenkki oli äidin vakiolenkki lumisateisina ja tuulisina päivinä. Se on aika suojaisa kuitenkin… Sen yhden kerran sen teininä hiihdin, – kunnes Järviset vaihtuivat Blizzardeihin! Tänään sitten taas perinteistä. 😉 Hyvä oli hiihdellä, käsikin toimi, vain pari pakkasastetta, välillä välähdys sinitaivaasta. Mikäpä täällä … Vielä on latuja jäljellä.

Bloggailu Mökkielämää

Myötätuulessa tuulta paossa

Huomenta! 

Se on tämän kuvan nimi! Aamu valkenee, kun vedät kuvassa olevaa viivaa vasemmalle

Tässäpä keskeisin aikaansaannos tälle päivälle: oppia tekemään tällainen ennen-jälkeen kuva ja vielä onnistua liittämään se blogiin! 

Olen myös oppinut muokkaamaan emojin, tai kaksikin. 😀  Tässä ensimmäinen ”oma tekemä”. 

 

Siis ei ’sukset ristissä’, vaan sauvat.

Olen pitänyt tänään palautumispäivän. Totta puhuen en vaan halunnut lähteä tuulisiin tuntureihin, lumipyryisiin metsiin. Niinpä olen leikkinyt tietokoneohjelmilla ja opetellut yhtä sun toista. Koetin saada tämän blogin evästekäytäntöilmoituksenkin EU:n asetusten mukaiseksi, mutta eipä vielä kunnolla pelitä. PItänee jatkaa harjoituksia. Toisaalta onnistuin liittämään Photoshoppiin uusia fontteja, kirjasimia.

Ja tein ”aforismijulisteen” harjoituksena. Feltro-fontilla Maija Paavilaisen aforismia mukaillen latumaisema Kaunispäältä. Kuva avautuu isommaksi, klikkaamalla. Tuli muuten aika hieno läppärinäytön taustakuva. Kokeilehan. 🙂 

 

Ennenkin olen kirjoittanut Maija Paavilaisen pienistä aforismikirjoista. Minulla on niitä monta, Myötätuulta-kirjaa kaksin kappalein, toinen täällä mökissä, Myötätuulessa. Sen teemana meri ja purjehtiminen, myötätuuli, – vähän sovelsin tämän osalta: puhjehtiminen vaihtui hiihtämiseksi. 

ATK-asioiden (kuten Pehtoori kaikkea tietoliikenteeseen ja tietokoneisiin liittyvää nimittää) lisäksi sentään muutakin huushollaamista. 

 

Lappi Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini

Vellinsärpimällä, Fienossa ja Cunkin kanssa maailmalla

Mökkipihassa myrskyää. Tuntureilla myrskyää. On kova myrsky. Ilmatieteen laitoksen mukaan 13 m/s, puuskissa 22 m/s. Puut ovat vaarallisen näköisesti kallellaan, hieman huolissani tarkastelin mökkipihan puita: eihän ole kaatumisuhan alaisia? Hanget ovat kyllä jo nyt täynnä roskaa, oksien kappaleita… Onneksi ei tarvetta lähteä minnekään.

Aamupäivällä fön-tuuli oli leppeä ja lempeä, menomatkalla myötäinenkin. Ja viikon paras keli. Luistoa oli. Hyvin kulki.

(klikkaamalla kartta suurenee)

Tänään hiihtelin liki tasaisella, Luttojoen rantaa myötäillen Saariselän hiihtoportilta Vellinsärpimälle. Ei ollut velliä, pieni purkki tuoremehua oli riittävä eväs. Päivätuvassa joku oli sytyttänyt piisinkin, tuoksu jo mieluinen ja mukava tuntureiden katveessa talvisessa aamupäivässä.

Ja sitten taas huomioita ”latumuodista”: italialaisnaisten toppaminihameiden lisäksi on todettava, että islantilaisneuleita on muutamia tunturissa näkynyt, enkä tänään ollut suinkaan ollut ainoana riddari ylläni!  Niinpä vain nuorehkon pariskunnan kanssa ladulle lähtenyt bichon frisee (tms.) oli puettu kauniiseen punavalkoiseen koirariddariin! Minä ja koirat! Noh, koiraladun nimellähän tuo Luttojoenvarren latu kulkeekin. Mutta hyvä oli hiihdellä.

Tänä vuonna hiihto ei ole ollut niin hyvä olkapäävaivan kuntouttaja kuin viime vuonna, ja aika lailla jumissa on koko yläselkä. MUTTA! Minun (ja oikeastaan koko perheen) ”oma” hyvä, vuosikymmenen ajan luottohierojana ollut L. on lopettanut vastaanottonsa Saariselällä. Oli siis hakeuduttava Kylpylä Aurora Spa -hoitolaan. Noh, ei huono, mutta monopoliasema näkyy myös hinnoissa!! Huoh!

Tälle päivälle oli suunniteltu ja sovittu myös ulkona syöminen. Ei ollut yhtäkään syytä, miksei oltaisi menty Fienoon. Oikeasti ehkä paras pizza ikinä! Oli minulla kyllä nälkäkin! Mutta joka tapauksessa perfetto! Sitä paitsi siellä on mukava tunnelma.

Ei viimeisten neljän mökkireissun aikana olla syöty ulkona missään muualla kuin Fienossa. Miksi olisikaan!

Ja nyt vuorossa illan leffa tai yksi jakso brittisarjaa nimeltä: Cunk on Earth. (Kiitos ES vinkistä!)

Lainaus Hesarin sivulta:

Cunk on Earth (2022), jota voi nyt seurata Netflixillä. Sen edessä tuntee välillä halua itkeä, mutta useammin kuitenkin naurattaa kovasti; niin yllättävä, absurdi ja terävä se on.

Cunk on Earthin genre on mockumentary eli muka-dokumentti, ja se parodioi perinteisiä valistusohjelmia, joissa vakava Sir David Attenborough tai Simon Schama kulkee ulkona, heiluttaa ilmeikkäästi käsiään ja puhuu sivilisaatiosta. Välillä keskustellaan asiantuntijoiden kanssa museoissa tai tutkijankammioissa.

Bloggailu Lappi Mökkielämää Valokuvaus Viini

Juhlaa ladulla ja mökillä

Hieman alkaa jo itseänikin epäilyttää, että onko latukuvien loputon sarja enää mielekästä, mielenkiintoista, tarpeellista täällä blogissa. Mutta juttuhan on niin, että perustelen kameran raahaamista hiihtolenkille mukaan a) sillä, että kuvaaminen on mitä mainioin tekosyy pysähtyä ylämäessä hengähtämään 😀 ja b) sillä, että ”pitäähän blogiin saada kuvia”. Kalenterikuvien kerääminen kun ei taida enää olla syy Canonin kuljettamiseen jokaikiseen tunturin rinteeseen ja kurunpohjaan.

Noh, joka tapauksessa. Tänään vuorossa Iisakkipään huiputus hiihdellen.

Niistä Saariselän varsin tiheän latuverkon taipaleista, jotka minä olen hiihtänyt, taitaa juuri tuo Iisakkipään lenkki olla kaikkein vaikuttavin. Alkumatka kulkee metsän läpi, kapeissa notkelmissa, vähän pimeissä kurunpätkissä ja osaksi aika tymäkästi nousten.

Muutama kilometri on pelkkää nousua! Ja mikä ilo onkaan kun on mukana kamera! On ”pakko” pysähtyä kuvaamaan.

Laskussa Iisakkipäältä kohti Kiilopäätä aurinko sai ympärilleen komean halon. Toki olen kuvankäsittelyllä sitä korostanut.

Mutta kaikkinensa hienot maisemat olivat. Pyhimyskehä kuvan vasemman reunan tunturin yllä!

Neljänladunristeyksestä alkaa hulppea laskeutuminen Hirvaskuruun. Tällaisella pakkaskelillä laskukin on hiihdettävä, mutta vauhdilla se alamäkeen sujuu.

Ja toinen kohokohta päivässä tietysti ruoka. Sunnuntaina vähän parempaa…

Tämän päivän menussa oli metsästäjän leike (Hangasojan viimeiset haaparouskut kastikkeeseen), juuripersiljaa parmesaanilla ja mantelijauheella, pikkelöityä punasipulia ja salaattia.

Viini nautittiin ennen ja jälkeen ruoan. Se kun ei ollut mitään pihviviiniä. Sain sen lahjaksi Juniorilta ja R:lta. Olivat tilanneet sen kiitokseksi minulle Saariselän Alkoon, josta kävimme sen eilisellä kauppareissulla hakemassa. Viini paljastui Alsacen Cremantiksi: Mure! Erinomainen, samppanjan veroinen, parempi kuin moni halpis samppanja. Aromia, makua, intensiivinen, pitkä jälkimaku.

Ja kun eilen mentiin kauppaan, minun oli huolehdittava, että on henkkarit mukana. Muistattehan tämän, kuinka olen ollut pahoillani, ettei minulta ikinä ole kysytty papereita. Ja eilen kysyttiin! Siitäkin iloitsin perhechatissa, kun kiittelin nuoria lahjasta. Mikä sitten sai ”tilaisuudessa” läsnäolleen Pehtoorin sepittämään Whatsappiin tarinan, joka (luvallaan) on tässä julkaistava:

Juhlava tilaisuus, Lapin Kansan toimittaja teki haastattelun ja kuvaaja tallensi tapahtuman. Saariselän VPK:n torvisoittokunta soitti fanfaarin ja isänmaallisia lauluja! Antero Kuukkelista piti unohtumattoman puheen henkkareiden kysymisen tärkeydestä ja toivotti vielä äipälle hyvää vointia sekä ojensi samalla kunniakirjan, jossa luvattiin +-2% alennuksen kaikista Kuukkelin leivonnaisista ja Sandelssin oluesta! Tilaisuus oli mieleenpainuva ja monen silmäkulmassa näin kyyneleen.🍾💐

 

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Niin hyvä tänään

Lapin hulluus … mitä se lieneekään. Mutta siihen minut on jo varhain, viimeistään teininä, opetettu. Sen opin aika helposti. Elämänikäinen hulluus tämä on ollut.

Tänään, huikean lauantain iltapäivänä, taas kerran mietin, kuinka onkaan hienoa, että näissä maisemissa kesät talvet, syksyt keväät, olen saanut jo vuosikymmeniä lomilla olla ja kulkea. Mietin, kuinka paljon elämästäni olisi puuttunut, jollei siinä Lapilla, Saariselälllä, Hangasojalla olisi ollut oma tärkeä kolonsa, kaipuunsa, olonsa, onnensa.

Rantasaunan (jonka Pehtoori oli lämmittänyt valmiiksi odottamaan paluutani hiihtolenkiltä) lauteilla sitä ääneen ajattelin, ja Pehtoori (joka melkein jokaisella Lapin reissulla on mukana ollut ja ihan yhtä lailla hurahtanut hänkin) totesi, jotta jollei olisi Lappia, olisi mökki jossain muualla ja siihen samanlainen tunne. Ehkäpä, mutta en ole ollenkaan varma. Mökki jossain Kainuun vaarojen kupeessa, Hailuodossa meren rannalla tai Savon sydämessä? MIkseipä! Mutta. Mutta kun Lappi on eri!

Hoksaathan nuo kristallit hangella? – Onnen rippusia. Valoja elämässä.

Vastoin alkuperäisiä aikeita (Iisakkipään ylitys etc.) teinkin tänään lyhyemmän lenkin. Ja otin oikean kameran mukaan. Mehupurkin, ja pari palaa suklaata. Ihan pelkkää nautintoa siis.

Tänään on vielä ollut ”vaihtopäivä”: etelän hiihtolomalaiset ovat lähteneet, keskisuomalaiset tulleet, joten laduille ei monikaan vielä ehtinyt/lähtenyt. Siellä oli mahdottoman hiljaista (äänikirjan suljin ensimmäisten minuuttien jälkeen), levollista, täysin tyventä, ilmaa kirkastava pikkupakkanen, ei luistoa juurikaan, mutta väliäkö sillä. Mie ”oleilin” ladulla melkein pari tuntia, ehkä noin 13 kilometriä, – väliäkö numeroilla.

Niin olin kiitollinen – kaikesta. Kaikesta.