Patikkapoluilla

Viime viikolla yksi puolituttu kyseli patikoinnista, ja nimenomaan patikoinnista Lapissa, ja vaihtelimme tietoja ja kokemuksia siihen liittyen. Tarkoitukseni oli ja on sen pohjalta tehdä tähän jonkinlainen kooste vinkeistä…

Meillähän Pehtoorin kanssa aika aktiivinen patikointitaival on jatkunut (vasta) vähän toistakymmentä vuotta. Sinä aikana on melkein kerran vuodessa käyty ulkomaillakin patikkareissuilla (Kitzbühel, Madeira (2 x), Kanaria, LiguriaLanzarote, Bad Gastein, Mallorca, Kroatia ja mitä näitä nyt on. Linkkien takana kuvakansiot noilta patikkareissuilta). Ohjatut patikointimatkat Alpeilla opettivat paljon – sekä kokemuksena että wanderführereiden opettamana.

Viime viikon ruskareissulla otin paljon kuvia poluista, jotta voin näyttää, kuinka erilaisia polkupohjia pelkästään Saariselällä (ja Inarissa) on. Helppoja ja haastavia, pehmeitä ja rakkakivisiä…

Nyt vain aloitin taas niin massiivisen postauksen tekemisen, että ei tälle illalle enää jaksa tehdä loppuun, kun huomenna mummin kalenterissa on aamutuuri pienten kanssa, mutta tässä nyt edes niitä polkukuvia.

Ehkä palaan polulle huomenna…

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ruska ja reissu loppusuoralla

Aamupurolla oli usvaa, syksyn kosteutta, mutta vielä värejä, – ja tunnelmaa.

Eihän me vielä tänään maltettu kotimatkalle lähteä, kun ei mitään akuuttia ollut. Viikon lämpimin päivä, eniten aurinkoakin, eikä vieläkään sadetta. Tänään ei mitään erityisen kunnianhimoista tavoitetta reitin tai kuvausten suhteen: mentäiskö vaikka Vahtamapäälle Iisakkipään kuvetta ja sitten Hirvaskurun kautta takaisin? –  Mennään vaan.

Matkaa taittui 11 kilometriä, eikä vauhtia liikaa, kuin ei myöskään korkeuseroa (vähän reilut sata metriä 295  < 427), näkymät eivät ihan niin huikeita kuin edellisinä päivinä. Ja ruskakin alkaa jo hiipua, lehtiruskaa enää hyvin vähän. Vaivaiskoivut jo ruskeita, tunturikoivuissa vain siellä täällä lehdet tallella.

Hirvaskurussa kovin erinäköistä kuin talven tykkylumien aikaan.

Päivän teemana minulla oli kuvailla polkuja. Toki olen muinakin päivinä niitä kuvannut, mutta tänään ”keskityin niihin”. Ehkäpä ensi viikolla kotosalla saan aikaiseksi niistä koosteen.

Iltapäivällä saimme jo auringon säteitä reitille, melkein lämminkin. Kolmetuntisen jälkeen paluu pihapiiriin.

Pehtoori lämmitteli saunaa, minä viimeistelin ”laituria” ja kiviprojekti tältä erää valmiina. Tosin kottikärryt sain kivikuorman kanssa hajalle, olivatkin kyllä jo repaleiset, keposet, ruosteiset muutenkin, joten ei isoa vahinkoa.

Nyt vielä ”viimeiset valssit” ( =TTK) tälle lomalle, ja huomenna palajamme etelään.

Polulla ja päivällisellä

Aamupuuron äärellä päivän agendalla ensimmäinen päätettävä asia oli, mennäänkö patikalle ja mihin? Äänin 2 – 0 päätimme lähteä, ja yllättäen kahdelta eri taholta sama ehdotus kohteesta: Jorpulipää. ”Ei olla pitkään aikaan käyty” (PP:n kanssa edellisen kerran).

Ajelimme 30 km etelään, Tankavaaraan ja juuri kun olimme kohteessa, alkoi sataa, vähän enemmän kuin tihuuttaa. Viitsitäänkö lähteä ollenkaan? – Kävellään edes vähän. Siis sadeviitat ylle ja menoksi.

Alempi reitti olisi vienyt suoraan tunturin laelle, mutta koska tuuli, tihuutti ja koska oli epävarmaa, viitsitäänkö edes kauaa tepastella, käännyimmekin ylemmälle reitille: Geologiselle polulle, jota emme koskaan aiemmin ole kokonaan tepastelleet. Se nousee hiljalleen ylös, korkeuskäyrät eivät kovin tiuhassa kuitenkaan. Käveltyämme pari kilometriä sade hiipui ja maisema alkoi vihdoin muuttua edes vähän ”geologiseksi”.

Koiranjuomalammen rannalla oli aika lounastauolle ja samalla hetkellä, kun Elovena-keksipatukan paperin sain auki, istui kuukkeli laavun kelopenkillä: ”Ai, oiskohan täällä evästä meillekin?”

Ja saatuaan keksimuruja oli vähän sen näköinen, että tässäkö kaikki?

Enempää ei ollut meillekään tarjolla, joten jatkoimme matkaa.

Jorpulipään paljakka sumun peitossa, joten lähdimme paluumatkalle kohti Tankasuota. Se on jylhän, kauniin karu. Siinä on minusta kansallismaiseman aineksia. Se on jotenkin kotoinen, merkillisellä tavalla turvallinen. Mun lempparisuo.

On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.

         (Juice Leskinen)

Minä lensin ja mietin. Paljon mietin tänäänkin. Mutta hyvillä mielin mietin, ’lentäen’.

Ja pysyin tukevasti patikkapolulla. 🙂

Tänään korkeuseroa sopivasti, patikan pituus melkein liian lyhyt (7 km), mutta kyllä taputeltiin toisiamme olalle, että polulle edes lähdettiin alkumatkan sateesta huolimatta. Taas tänään tuli mieleen, kuinka on hienoa, kun (nykyisin) on niin hyviä kamppeita, varusteita, kenkiä, reppuja, eväitä, että joka säällä on kelpo kulkea.

Iltapäivällä perhe-chatissa viestit kulkivat vilkkaasti ja niitä oli paljon, systerin ja ystävienkin kanssa viestien vaihtoa. Ja kuinka iloiseksi tulinkaan, kun äiti soitti. Hän soitti, en minä.

~~~~~~~~~~~~

Illansuussa lähdimme ulos syömään. Minusta on täällä Saariselällä tullut aika huono lähtemään ulos syömään, koska ravintoloiden ruokalistalla on yleensä (vain) niitä samoja ruokia, joita itse kokkailen mökillä. Näitä samoja silloin kun meillä on perhettä tai ystäviä täällä ”vieraina”: poroa, nieriää, lohta, puikulaperunoita, sieniä, puolukoita, hilloja. Toisaalta yritän ajatella, ettö on hyvä tukea paikallisia ja oppia jotain uutta noiden raaka-aineiden valmistukseen liittyvää, joten tänään ulos syömään!

Kaunispään huipulla on reilut puolenkymmentä vuotta ollut Star Arctic Hotel, jota me nimitämme Kiinan muuriksi, koska kaukaa se näyttää muurilta, koska osa sen rahoittajista on kiinalaisia ja koska se(kin) on suunnattu paljolti aasialaisille matkailijoille. Olemme kerran käyneet ravintolassa sisällä (PP:n kanssa kaakaolla ja proseccolla), mutta nyt halusimme testaamaan hotellin Kaunis-ravintolan ruokatarjontaa.

Maisemat on hienot. Selkeällä kelillä varmaan vielä paremmat.

 

Otimme molemmat alkuun ”Ylikypsää hirven lapaa, savu-selleripyrettä sekä pikkelöityä selleriä”. Annos oli kaunis, siinä oli monia tekemistä vaativia komponentteja ja se oli hyvää, oikein hyvää. Mutta oliko liha hirveä, ei se ainakaan ollut ”ylikypsää”, vaan se oli palvattua lihaa. Harmittaa, etten siellä tajunnut, miksi annos lopulta oli pettymys. Siis siksi, että se ei ollut mitä luulin saavani.

Pääruoaksi olisi voinut valita mm. ”perinteisen käristyksen” tai ”poron filettä”, mutta kun teen niitä itse – aika usein vielä – ja muutenkin olen nykyisin entistä enemmän kalaruoan suosija, tilasin paistettua haukea. Se oli paneroitu hyvin, rapeaksi, mutta jäimme miettimään, miltä se kala maistui, perunat ja porkkanat al dente, melkein liiankin raakoja ja punajuurikastike perushyvää. Näin kirjoitettuna kuulostaa tylymmältä kuin olikaan, ehkä minulla odotukset olivat liian korkealla, mutta soveltaen ystävän aikaa sitten lausumaa mainiota arvostelua eräästä viinistä voin todeta: ”Voin syödä toistekin, mutten tavoittele”.

Laanilan Kievari tai Kaltio, tai ehkä Pirkon Pirtti, voivat ensi kerralla olla meidän valintamme täällä. Tai Petronella, jos oikein haluamme gourmetia ja olemme valmiita maksamaan siitä. 🙂

Tästä huolimatta, kaiken kaikkiaan hyvälle maistuu olo täällä.

Paluu Otsamolle

Inarin aamussa

Hyvin nukuttu yö Inarinjärven rannalla, ja herääminen uuteen patikointipäivään ja aamiainen Hotel WIlderness Inarin isossa ravintolasalissa ikkunapaikalla. Minä en ole niin kovin perso ole hotelliaamiaisille, mutta tänään iloitsin monipuolisesta tarjonnasta. Paljon hyvää tarjolla, myös minun ”rajalliselle sietokyvylleni”. Koskapa tiedossa kunnon patikka, oli tankattava proteiineja, pelkkä kaurapuuro ei tänään riittänyt.

Otsamolle

Me olemme käyneet Otsamo-tunturilla kerran aiemmin. Juhannuksena 2011. Joten kymmenvuotisjuhlaa tänään siellä vietettiin. Viimeksi menimme Riutulan ja Rovajärven kautta, siis pohjoispuolelta. Se on sikäli parempi reitti, että se on vain 2,6 km suuntaansa. Tänään teimme sitten pitemmän kaavan mukaan. Ajelimme Inarin keskustasta Jäniskoskelle, ja lähdimme siitä. Kilometrejä Otsamon huipulle (417 mpy) ja takaisin tuli liki 15 km, ja aikaa kului vähän yli viisi tuntia. Tänään pysähdeltiin, syötiin huipulla päivätuvassa eväät, välilläkin istuskeltiin, kuvailin tai hengähdettiin. Loppunousu oli tymäkämpi kuin eilinen nousu Joenkieliselle, mutta kyllä taas kannatti.

Huipulla tuuli. Oikeasti tuntui, että pieni päivätupa voi nousta lentoon hetkenä minä hyvänsä, ja laella seisoskellessa oli oltava huolellinen käänteissä, ettei tuulenpuuska vienyt mennessä.

Otsamon laelta on mielestä oikeastaan vielä hienommat näkymät kuin Joenkieliseltä. Enemmän vettä, maisemassa enemmän korkeuseroja, kontrasteja, taitaa näkyä Norjaan asti. Mutusjärvelle eli Muddusjäevrille ja Inarille näkyi hienosti.

Kun tuuli oli pitkästi yli 10 m/s oli hyvä kun voitiin tovi huilata päivätuvalla. Aihku (minun ”terveystalismaanini” 🙂  kesäkuulta) silminnähden nautti retkestä.

Tänään ei ollut rengasreittiä vaan palasimme samoja polkuja kuin olimme tulleetkin. Tänään polkupohjat ehkä vähän helpommat kuin eilen, mutta kyllä rakkaa, juurakoita, kosteikkoja, vieriviä kiviä ja kaatuneita puita poluilla oli tänäänkin. Mutta muutamia kilometrejä myös lempeän pehmeää polkua, jolloin ei koko aikaa tarvitse katsella, mihin kenkänsä asettaa.

Riekonmarja on ehdoton suosikkini ruskan värittäjistä.


Aion palailla vielä näihin Inarilla tehtyihin patikoihin, viimeistään kotosalla postailen lisää kuvia ja ehkä juttuakin patikoinnista ja sen syvimmistä olemuksesta.

Jo nyt voin todeta, että se tekee hyvää, tasaannuttaa, saa ajattelemaan asioita vähän omaa pientä piiriään laajemmin, ottamaan etäisyyttä. Se tekee hyvää sielulle ja ruumiille.

Jäniskoskella vesi alhaisempana kuin koskaan on nähty, mutta kosken kuohunta on aina sykähdyttävä.

Iltapäivän lopulla ajelimme Inarista kohti Hangasojaa, jossa tänään oli satanutkin, Inarin retkellä ei paljon paistanut, mutta ei kyllä satanutkaan.

Mökille palattua tuntui kuin olisimme olleet pidemmälläkin patikkamatkalla. Hyvä matka se oli. Oikein hyvä. Nyt taas kotituntureiden huomassa.

Mökiltä matkailemaan

Lomamatkalla Saamenmaassa

Mökiltä hotelliin!

Nyt ollaan pohjoisessa, keskellä Saamenmaata. Ulkomaat ovat pari vuotta olleet meidän saavuttamattomissa, eikä tänään olla edes Helsingissä, vaikka niin oli tarkoitus. Tarkoitus oli olla Elton Johnin konsertissa. Samalla kertaa oli tavoite tavata ystäviä ja tietysti tytärtä, käydä jossain hienossa ravintolassa juhlistamassa hänen synttäreitään, ja viettää kaupunkilomaa. Lopulta olin hyvin tyytyväinen kun konsertti taas peruuntui. Niinkuin peruuntui meidän alkukuuhun suunniteltu mökki-ruska-patikkareissumme. Se oli nyt mahdollista monien vaiheiden jälkeen siirtää tälle viikolle.

Nyt ei olla edes mökillä, vaan ollaan Inarissa, ollaan oikein hotellimajoituksessa, vähän niin kuin ulkomaan patikointilomasella. 😊

Wilderness-hotelliketjulla on Utsjoella, Inarissa, Nellimissä ja Muotkassa (vai Muotkalla?) uusia majoituskomplekseja. Me valitsimme Inarin, koska halusimme patikoimaan uusiin maisemiin, uusille tuntureille, Saamenmaan sydämeen. Siis Wilderness Inari: tarjolla hotellihuone-, iglu/revontulikota-, chalet- ja kelomökkimajoitusta. Vähän mietimme ”aurora cabinia”, mutta saunallinen, olohuoneellinen chalet tuntui paremmalta meille.

Tänä vuonna on päätetty, ettei ostella hääpäivä-, synttäri- saatikka nimpparilahjoja toisillemme, kuten meillä kyllä yleensä on tapana, vaan humputellaan ravintolaillallisilla ja ehkä toistekin tällaisella ex tempore -hotellielämällä.

Eilen illalla varasin tänne yösijan. Kuvasatoa on tulossa, mutta nyt ei pysty, ei jaksa,… . … Hyvä tämä on!

Miksi Inariin? 

Saariselän ”kotitunturit” on tullut vuosien varrella patikoitua ristiin rastiin, moneen kertaan, monet kerrat vuodessa, joten ovat jo tutut, jotain uutta kaivattiin.

Saariselällä (puu)ruska on jo hiipumassa, ja Inarissa on ”aina” lämpimämpi kuin etelämpänä, lämpimämpi kuin meidän mökkimaisemissa. Olemme kerran käyneet Otsamotunturilla ja monta kertaa on aiottu lähteä uudelleen, mutta kun matka!

Ja sitten lisäksi Pehtoorin hyvä kaveri, joka on Inarin (Lemmenjoen) Menesjärvelta kotoisin, vinkkasi, että Joenkielinen on hieno tunturi kavuttavaksi, koettavaksi, neuvoi vielä, mistä aloittaa patikka ja miten päin rengasreitti kannattaa kiertää. Samalle ruskalle ei kyllä viitsisi ajella sekä Otsamon että Joenkielisen huiputukseen, mutta entäpä jos yhdistäisi peräkkäisille päiville ja yöpyisi Inarissa? – Niin tehtiin.

Aamukahdeksan jälkeen lähdimme Hangasojalta kohti pohjoista: Ivalo – Inari – Menesjärvi – Njurgulahti – Lemmenjoki ja auto parkkiin.

Joenkielinen huiputettu

Siitä polulle kohti Joenkielinen-tunturin huippua, joka on 535 metriä merenpinnan yläpuolella. Sen korkeammalle ei Suomessa ole koskaan patikoitu.

Sää pilvinen, eikä turhan lämmin, tuulinen, mutta meillä noustessa myötätuuli, vasta alaspäin tullessa vastainen. Lopultakin ihan hyvä keli, joskin ruska olisi auringossa ollut vielä leiskuvampi. Toki nytkin ihan mahdottoman hieno, ei moista ole ennen nähty.

Reitin ensimmäiset 5 – 6 kilometriä kulkivat metsässä, aika tasaisella, kosteikkoja, juurakkoja, kauniita isoja mäntyjä, muutama aihki.

Hiljalleen alkoi nousu… ja Juurakkajoen laavulla pysähdyimme ensimmäiselle tauolle, välipalalle. Nuori nuoripari (lauantaina vihityt) olivat yhtä aikaa kodassa evästelemässä. Jutustelun jälkeen matka kohti huippua jatkui.

Koivut heleämmän keltaisia kuin Saariselällä ja maaruska alkoi punaisena hallita maisemaa yhä enemmän.

Kohti tunturin lakea, paljakassa, rakka lisääntyi, mutta ei ollenkaan niin paha kuin olimme muiden matkakertomuksista lukeneet.  ja vähitellen maisema avartui: Lemmenjoen kansallispuisto, Hammastunturit, pian 360-astetta Saamenmaata, sen tunturimaisemaa jalkojen juuressa. Emmekä koskaan ennen ole nähneet sellaista leiskuvaa ruskaa, mustikan- ja juolukanvarvuista punaisena hehkuvia rinteitä, välillä jotain keltaisen kirkkautta, riekonmarjan syvää tummanpunaista. Henkeäsalpaava voi olla kliseistä, mutta en epäröi käyttää.

Lopulta huipulla! Eikä enää kuin puolet matkasta taivaltamatta.

Eikä alaspäin meno aina ole helpompaa kuin nouseminen, ei tänäänkään. Varsinkin viimeiset kolme kilometriä tuntuivat loputtomilta.

Njurgulahteen palattuamme Garmin näytti, että matkaa oli kertynyt 19 km, aikaa kulunut kuusi tuntia ja että syke oli ollut sopiva. Kameran muistikortilla melkein 200 kuvaa ja eväistä puolet syömättä. Mehän istahdimme toisen kerran (evästelemään) vasta viimeisen viiden kilometrin kohdalla. Pehtoori kun ei paljon pysähtelyistä piittaa. Minulla onneksi kamera, joka on hyvä ”tekosyy” hengähtää välillä. Toki sen + telen raahaaminen on vähän hullun hommaa. Muttaku!

Vaati voimia, vei voimia, mutta hyvänen aika, kuinka paljon patikka toikaan voimaa. Sanoisin, että voimaannutti, jollen vierastaisi moista ilmausta. 🙂

Hotelli-chaletin sauna oli hyvä, samoin ravintolan ruoka. Ainakin pääruoka. Palaan kaikkinensa tähän päivään ja sen kokemuksiin tuonnempana. Nyt on vähän venyteltävä ja nukuttava, – huomenna Otsamolle.

PS: Vinkki. Instagram-tililläni julkaisen satunnaisesti kuvia (vähän kuin näyteikkuna valokuvauksen tasooni, siis markkinointi mielessä), mutta Instastooreissa julkaisen aika usein enemmän henkilökohtaista, videoita, vinkkejä… Siispä seurantaan?  https://www.instagram.com/tuulestatemmattu/

Päiväpatikka Luulammelle

Elämä on tässä, nyt.

 

Mökkielossa nukutaan pitkät yöunet ja herätään aurinkoiseen aamuun. Parhaimmillaan näin, – niin tänäänkin.

Ensimmäisenä patikka-aamuna kuitenkin erinäisiä käynnistysvaikeuksia, kaiken tarvittavan löytäminen, pakkaaminen, pukeminen, – ja lataaminen!

Olimme Kiilopään parkkipaikalla vasta puoliyhdentoista aikaan, ja se oli aivan täynnä, kuin myös lähellä oleva varaparkki ja tien varressakin jo muutama kymmenen autoa! Kiilopään kuvetta kohti Luulampea. Lounatuuli aika kova, eikä lämmintäkään montaa astetta, mutta vähän aurinkoa, ja kaikki hyvin. Oi, että. Kyllä on tunturissa kulkeminen mun juttu. Lienenkö koskaan asiasta tullut maininneeksi. No mutta kyllä, kyllä se vaan on. 🙂

Reilun kolmen kilometrin nousun jälkeen, paliskuntarajan vaihduttua, kymmeniä kuvia otettuani alkoi louhikkoisessa maisemassa lasku kohti Luulampea. Ei näytä erämaajärveltä, mutta on mitä viehättävin paikka. Se on sellainen pieni keidas hiekkarantoineen. Esihistoriallinen muinaisjäännöskin se on.

Päivätupa oli auki, on koko syyskuun, joten poikkesimme lounastauolle: Pehtoorille munkkikahvit, minä nautin kaakaosta ja takkatulesta.

Palasimme pitemmän kautta takaisin; rengasreitin kokonaisipituudeksi Garmin näytti 11 km.

Kaupan kautta paluu mökille:  välipalaksi Kuukkelin savupororieskaa ja (Oulusta Kauppahallista roudattua) savuporoa – ei haittaa vaikka notskimakkara on ruokavalioni ulkopuolella.

Savuporolla jatkettiin sitten saunomisen jälkeenkin: savuporokastike pastalle! LappItalia-reseptiikkaa tiedättehän. Vähän muokkailin alkuperäistä (omaa) ohjetta ja nyt oli kyllä aika perfetto! Kotosalla voin kirjoitella ohjeen ja liittää kuvan.

Olihan meillä hyvä päivä, niin hyvä. Huomiseksi on suunniteltu ja valmisteltu ihan uudenlainen ”seikkailu” – pysykäähän linjoilla niin pääsette uusiin maisemiin.

Mökille!

Tänään mökkipihaan tullessamme oli meitä vastassa tällainen. Porokin hehkuvan ruskan väreissä? Vai jo joulun punaiseksi somistautunut? – Ei sentään. Poro ”keloo” sarviaan hangaten niitä puihin poistaen niistä nahkan, minkä jälkeen sarvet ovat tämän näköiset. Tämäkin oli jäsen ”rykimäpartiossa”, joka kulki pihapiirissä syöden marjoja (juolukkaa, mustikoita ja ehkä myös puolukoita, joita on nyt kyllä aika paljon).

Olimme Hangasojan huomassa jo yhden aikaan. Lähdimme kotoa pikkuisen ennen kahdeksaa, ja Rovaniemelle asti maantiellä liki dystotopiakuvaston näköistä: ei liikennettä, hieno, uusi, nyt ihan pikkuista vaille valmis Oulu – Kemi -väli oli lähes autoton. Musta, tummanpuhuva asfaltti kulki keltaisena, oranssina ja punaisena hehkuvien metsätaipaleiden ja piennarten välissä.

Matka taittui rauhallisesti, mutta joutuisasti.

Vaikka auringonpaiste ei saanut maisemaa ihan liekkeihin, oli mahdottoman hienoa. Ja Rovaniemen jälkeen, maiseman muuttuessa jo vähän kumpuilevaksi, Ounasjoen peilityynen pinnan peilatessa rantojen kelta-oranssit kaistaleet kaksinkertaisina, aloin olla varma, että saisimme kuin saisimmekin kokea taas kerran Lapin ruska-ajassa hienoja hetkiä.

Viimeistään tässä vaiheessa olimme yhtä mieltä, ettei ole taidettu aiemmin nähdä näin hienoa ruskaa. Semminkin kun nyt on yhtäaikaa sekä maa- että puuruska loistossaan. Metsän ”pohja”, pientareet ja kaukana siintävien tuntureiden rinteet punaisena. Ei vain laikkuja, vaan laajoja alueita ja pitkiä nauhoja tien sivussa.

Kunhan (valtavan suuri) tavaramäärä (mattopyykiltä matot, pesuri, kotona käytetty iso lakanapyykki, ruokaa, suodattimia, kenkiä, sänkypeitto, ja kaikki muu tavallisempi) oli saatu purettua ja paikoilleen, siirryin pihapiiriin. Ja olin syvältä asti hyvin tyytyväinen, että sain sittenkin lähdetyksi. Vaikka irtaantumien vähän pahalle tuntuikin ja lähtö arvelutti, huoletti, niin mökille tulo tuntui vain hyvältä, levolliselta, armolliselta. Lopulta, niin paljon tätä toivoneena, sain vakuutettua itselleni, että en voi Oulussa kuitenkaan suunnilleenkaan mitään tehdä, ihan hyvin voin viikon olla pois, ja että pääsen suht nopeasti takaisin jos tarve vaatii.

Ehkä juuri tämän viime metreille asti epävarmana olleen möksälle lähdön takia nyt tuntuu ihan erityisen hyvälle ja kiitolliselle, että on tämä paikka ja että tänne päästiin. Että on ehkä hienoin ruska ikinä!

”Syödään pullaa ja kuunnellaan Souvareita”

Purot ja porot, tunturit ja Tuulentupa jäivät taakse. Oli aika luopua mökkielosta,

”Herrane aika”, sanoi Eevis monta kertaa, ja vielä useammin Apsu ehdotti, että ”mennään purolle” tai ”syödään pullaa ja kuunnellaan Souvareita” [kyllä on papan vaikutusta tuollainen. 🙂 ] Kauan odotettu, vielä tavallistakin odotetumpi, mökkiviikko takana. Olisin voinut jäädä, jos olisin voinut. Mutta kotiinkin hyvä tulla. Semminkin kun täällä on vielä pari päivää tytärkin. Myös vävy J. on asustellut täällä meidän poissaollessa, mutta oli tänään ”muuttanut” kotikotiinsa siihen asti kunnes torstaina palaavat Helsinkiin. Selvästi kesäkauden loppumista havaittavissa.

Kotimatka oli tänään varsin vaiherikas: Rovaniemelle asti meni viesteillessä veljeni kanssa, ja loppumatkalla minun ajohukillani oli ihan hurjan paljon liikennettä, ulkomaalaisiakin autoja! Tuntui, että ”ei ikinä” olla kotona.

Nyt ollaan. Ja jo nyt katselen kalenterista milloin voisi lähteä takaisin ylös.

Patikoiden ja pelaten huikeassa säässä

Aamuvarhain olin purolla. Hiljainen, oma mökkiranta, Lapin kesäaamu, tyven, lauantaina pyhäaamun tuntu. Kunhan istuskelin, katselin, toki kuvailinkin.

Tuntureiden rinteet ja kurujen reunat sekä meidän mökkipuron rannat ovat kanervien värittämiä.

Kunhan ennen yhdeksää olimme aamiaisen syöneet, kuului minulle komento: ”Mummi, nyt heti purolle.” Päivän liikuntasuoritukset alkoivat kivien heittelyllä.

Onhan ne molskahdukset mukavia! Ja kyllä lapset saivat monta kertaa heittää, että mummilla ajoitus sattui kohdalle! Kultapurosta nousee lasiveistos!

Aamupäivän patikka päätettiin tehdä UKK-puiston suunnalla. Ajeltiin Kiilopääntien varteen, Ruijanpolun kohdalla olevalle levikkeelle, ja siitä lähdimme kulkemaan Sivakkaojan laavulle. Matkaa tulee vähän reilu kilometri, mikä oli pienille oikein sopiva. Eeviksellekin kun sai osan matkasta kulkea isänsä harteilla. Apsu – paras patikoija! – kulki papan kanssa edellä.

Meillä luonnollisesti eväät mukana. Ei ole retki eikä mikään, jollei ole edes pillimehua ja Elovena Kaura-karpalo-keksejä mukana. Kirjaimellisesti luonnonkaunis paikka oli lauantain lämmössä mukava kohde, jossa tovin kuljeskelimme.

Paluumatkalla Eevis kulki kanssani käsikädessä ja puhua pulputti! Meidän pikku komedienne on taas tänään saanut meidät kaikki pidättelemään naurua.

Muut palasivat möksälle lounaalle ja iltapäivälevolle (= ruutuaikaa eli Nintendo ja Pipsa Possu, – ei enää mitään päiväuniä näille), mutta Pehtoorin kanssa lähdimme Suomen Ladun majalle ja sieltä Kiilopään huipulle. Onhan täällä tunturissa liikkujia, mutta mahduttiin hyvin mukaan. Etelätuuli vilvoitti (ja piti paarmat pois), aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja oli hyvä mieli.

Sainpas samalla kertaa viimeisen kuvan ensi vuoden ”Saariselkä kuvissa” -kalenteriin. Elokuun kuva on puuttunut, ei puutu enää. Ehkä jo ensi viikolla saan sen kootuksi ja painoon. Hyvissä ajoin!

Rantasaunan ja puro”uinnin” jälkeen sapuskan tekoon ja ruokapöytään. Pitkään syötiin.

Vielä pihalle: mölökkyä, sulkapalloa, jalkapalloa, puroa, tikanheittoa. Liikuttu on, joten nyt iso väsy.

Eikä minulta mitään puutu

 

[Eilen joskus hyvin myöhään, mökkipihasta kuvattuna…]

Kello on melkein kymmenen. Siihen nähden, että viime yönä uni oli hyvin vähissä, olen tänään ollut mahdottoman reipas ja liikkkuvainen kellon ympäri. Eikä vähäisin syy siihen ole ollut se, että on ollut pari maailman parasta liikuttajaa.

Aamiaisella viivyimme pitkään, päivän ohjelmaa pohdimme… Perjantai on pyykkipäivä, siivouspäivä ja kauppapäivä myös mökkielossa. Porukalla hoitelimme hommat – lapsityövoimaa unohtamatta. Ja  jo yhdeltätoista olimme patikkapolun alussa. Eeviskin tymäkkänä seisoi vaellussauva kädessä katse suunnattuna kohti Aurora-polkua (jo kasteessa hänet on siihen liitetty. Omin sanoin: E. Aaooora Hatokanga) ) 🙂 Eikä isänsä harteilla mennyt kuin puolet kolmen kilometrin reitistä. Topakkana ihan itse taivalsi ylämäen kohti Aurora-polun huippua. Ja Apsu! Onpa ollut ilo olla mukana siinä, kuinka poika tykkää luonnossa kulkea – ja kuvata!

Aika levollisesti kuljettiin, ehdittiin kuvata, mielessäni jo näin (joululahja)kuvakirjan itselleni. 🙂 Kummituskämpän ovella ihan eri klangi kuin viime vuonna tai koskaan aiemmin: ”Mummiiiiiii, tuu. Ei oo mittään hättää!”

Kauppareissu samalla ja sitten möksälle. Pienet saivat isänsä tuunaaman lounaan, samaan aikaan minä vähän tuunasin asiakkaan kuvatilausta, ja sitten lähdimme kolmeksi keilaamaan! Minähän siitä pidän paljonkin, Pehtoorin selkäkin kesti, ja niin tuntui Apsukin tykkäävän.

 

Ja Pehtoorin kanssa olimme niin yhtä mieltä siitä, että ”onpa poika kummitätiinsä tullut”. Kyllä ovat meidän esikoinen ja ensimmäinen lapsenlapsi yhtä kilpailuhenkisiä molemmat! Ei ihan verenmaku suussa kilpailtu, mutta kyllä Apsulle oli tärkeää tietää, kuinka paljon isillä, R:llä, ja kaikilla muilla oli pisteitä.

Mökkirantaan tultuamme Juniori tarjosi ”ylläpidosta kiitokseksi” aika erinomaisen hyvän aperitiivin, jostain varastojensa uumenista oli raskinut luopua: Moët & Chandon Rose 2006.

 

Elokuun alussa Hangasojan rannalla, päivän liikkumisen jälkeen, leppeän tuulen leyhytellessä, sinitaivaan alla, saunan lämmetessä, pienten pulputtaessa lähellä oli enemmän kuin hyvä.

Pehtoorin kanssa olimme saunassa ja yhtäkkiä sinne tupsahti myös pari pientä ”saunatonttua”. Apsun kanssa kävimme pulahtamassa purossakin (+ 9 C). Tai noh, minä pulahdin, Apsu polski laiturin nokassa.

Ja sitten – kuten mökillä ollessa ainakin kerran tapana on – aika pottuvoille ja käristykselle. Eikä edes Eevikselle – poroista kovasti tykkäävälle – ollut vaikea syödä hyvin. Oli hyvää, vaikka itse sanoinkin.

Koska lapsillakin loma, voitiin vielä seitsemän jälkeen lähteä iltakävelylle. Tyvenessä, leudossa, itikattomassa, aurinkoisessa illassa kuljimme pitkin Hangasojan vartta, mökkitiellä, tuttujen mökkitienoilla.

Uskomaton sää. Olen joskus ennenkin sanonut, että elo-syyskuu on näillä tienoin mitä hienoista aikaa. Suosittelen lämpimästi, ja mietin hyvin vakavasti, kovasti toivoen, että josko taas syyskuussa pääsisimme…. ?

Pieniä puuhia, suuria tunteita

Heräsimme aurinkoiseen aamuun, lupauksia paljoon olemassa.

Ja paljon on ehdittykin. ”Slow food” -aamiaisen jälkeen lähdimme Pehtoorin kanssa Kutturantien varteen ”sieneen”. Tunnin mukavan aurinkoisen, huolettoman metsätepastelun jälkeen desi mustikoita, kaksi koivunpunikkitattia – ja se olikin sitten siinä. Käytiin vielä Aholammentien varrella, mutta eipä siellä kummoisempia saaliita. So what. Lappi on hyvä!

Näistä se oli ruoka perheelle laiteltava.

Saariselän leikkipuistossa käyneetkin olivat palautuneet mökille, joten olihan taas aika olla yhdessä ja syödä jotain. Notskilounas aurinkoisessa jo hyvinkin lämmenneessä säässä oli mukava. Istuskeltiin, välillä muksujen kanssa kahlattiin purolla, taas nuotion savuun ja harjoittelemaan puukon käyttöä. Saunan lämmitystä ja samaan aikaan, iltapäivällä lapsilla ”ruutuaikaa” (A:lla Nintendo ja E:llä ”tyttöjen huttuja” tabletilla (= Pipsa possu ja muita piirrettyjä) ).

Saunomisen jälkeen pääsimme taas ruokapöytään: keräilytaloudessa kun elellään, niin pääruokana oli tattirisottoa (punikkitattien lisäksi pakastimesta löytyi pieni pussi viimevuotisia herkkutatteja!)  – oi, että se oli hyvää ja jälkkäriksi mustikka-mangorahkaa. Kolme desiä mustikoita riittää kuudelle oikein hyvin kun vähän säveltää. 😉 Ja jo ruokapöydässä Apsu ilmoitti, että heti kun on syöty, mennään purolle. Kuksa ja puukko mukaan!

Vuolemista, purosta vesitilkkoja, kivien heittelyä, kävelyä, mustikoiden syöntiä.

Ja enhän minä sitten kuitenkaan, tämän kaiken hyvän keskellä, osaa huoletonna olla. Liekö koskaan opinkaan, voinkaan? – Vähän epäuskoisena hoksasin tällekin viikolle huolia kantautuvan.

Juniorin ja pienten kanssa kierrettiin vielä puronrannoilla – liekö Eevikselle tullut tänään pisin patikka ikinä! Ja koko ajan, kaiken ohessa, aamusta iltaan, tyttö ilmehtii, elehtii, esittää, höpöttää (josta edelleen jää iso osa ymmärtämättä)… On oma valloittava itsensä. Ja komentaa välillä hyvin topakasti: Mummi! Ja sitten halaa ja rutistaa kaikella voimalla.

Tämäkin kuva Juniorin kännykästä. Kuten huomaatte: jos on lapsenlapset mukana, ei mummi paljon ehdi kuvailla – siltäkin osin lomalla. 🙂 Ehkä huomenna koetan ryhdistäytyä asian kanssa.

Tankavaarassa päiväretkellä

Riekko, kyy (ei ikinä ennen täällä!!!), tammukka. Ja paljon muuta. Kuvien ”teko” edelleen vähän vaivalloista, ehkä kotona palaan asiaan.

Levollinen aamiainen, ja tänään minä wanderfuhrerinä vein pienen retkueemme kohti Lapin sodan tuliasemia, korsuja, vankileirien seutuja. Jotta sellainen leppoisa kesäpäivän retki meillä. 🙂  Noh, Pikku Tankavaaran karu historia ei luonnossa paljon näy, ei ahdista. Vaikka porukalla totesimme, että ei ole syytä unohtaa.

Patikalla ei aurinkoa, mutta lämmin, melkein lösö keli. Tepastelimme, juttelimme, kahvittelimme. Ja sitten minun lempparisuo: Tankasuo.

Taustalla Jorpulipää, ja melkein jalkojen juuressa riekko pesimässä. Lappi on! Ja taas ilo siitä, että ihmisiä, joiden kanssa jakaa tämä.

Kultakylään laskeuduttuamme katselimme Villin Lännen Kadun, ja korukiviostoksillakin viivähdimme tovin. Ystävä osaa kivet, mikä sai kauppiaan, ammattilaisen, ilahtumaan, myhäilemään. Kiertelimme, vaskaamaan emme ryhtyneet, mutta  Wanhan Waskoolimiehen kuppilassa ns. lounas (vrt. yhteinen puolenpäivän prosecco Piazza del Popololla eräskin vuosi sitten) sopi meille ja sitten kierros Saariselällä kylillä:  Kuukkelissa ja Kaunispäällä. Puheluita, huolta, viimeistään nyt päätös palata huomenna Ouluun.

Pientä ”laituriremonttia” mökillä, pihapiirin ”alasajoa” ja sitten aika kohtuullinen poropäivällinen ystävien tuoman shirazin ja halpis-amaronen kera. Ja juttujen: meillä paljon menneitäkin muisteltavana.

Ja jälkkäriksi Campari Soda – koska ”yhteinen Rooma”.

Nyt on luovuttava. Taas.

Kevätjuhla meilläkin!

Kun kerran on mahdollisuus, miksi ei? – Meidän kevätjuhla on tänään täällä!

Helmikuisella Inarin retkellä löysimme Jäniskoskelta reitin pienen erämaajärven rannalle, ja sinne mieli nytkin, katsomaan vähän tarkemmin, etsimään lisäpolkuja. Toki ´pelkkä´ Jäniskoski on aina vaikuttava: koivujen reunustama, korkeana kuohuva, isosti pauhaava Juutuanjoen koski pysäyttää, vie ajatukset kauas menneeseen, pakottaa olemaan kiitollinen tästä päivästä ja saa uskomaan, että huominenkin on hyvä.

Onneksi kamera vaatii tekemistä, en liikutu ylenmäärin, mutta jossain takaraivossa soi Suvivirsi ja Gaudeamus Igitur. Repun taskussa keikkuu mörönsyötti, joka on saanut nimekseen Aihku ja edellä, vieressä ja takana kulkee Pehtoori, joka kyselee, mihin sitten jatkettaisiin. Kaikki hyvin.

Siellä se meidän lauantai kului, Inarin retkellä. Ivalossa sentään näimme vähän paikallisia, kaupassa ja raitilla, mutta Inarissa saimme ajaa melkein koko kylän läpi ennen kuin näimme ainuttakaan liikkuvaa autoa tai kulkijaa. Mutta olipahan sitten ”torilla”, Näkkäläjärven kaupan ja Ylen pihapiirissä demareitten vaaliteltalla muutama pullakahvittelija.

Juutuanjoen rannalta, Jäniskosken riippusillalta, jatkoimme, emme pitkin ”perinteistä” Siidan lenkkiä, vaan kohti Ilkiäjärveä. Mistä nimi pienelle erämaajärvelle?

Istahdimme järven rantamille, korkealle harjanteelle, oli lounaskahvin aika. Nokipannutkahvit kuksasta, makkaraleivät voipaperista ja leetapullaa? – Niinhän se olisi pitänyt olla. Mutta. Meilläpä Starbucks´n Cappuccinoa pahvimukista ja marketin paistopisteen croissanteja. En kiistä, etteivätkö olisi nekin maistuneet oikein hyville. Ei ollut Piazza Navona, ei Montmartre, ei Fifth Avenue, oli parempi!

Haapakoskelle vielä jatkoimme, pientä, kapeaa rantapolkua tarvoimme. Ja ainakin itsekseni mutisin ja tupisin, että nyt on hyvä. On Lappi, vieressä joki, joka myötäilee polkua vai toisinpäin? :), kaukana siintää lumihuippuinen tunturi (Otsamo), lämmin, ei itikoita, mahdollisuus liikkua, ei kiirettä kotiin, ei mitään mille voisin tehdä mitään. Yhtäkkiä tuntuukin hyvälle, ettei minua tarvita missään.

~~~~~~~~~~

Kerran ope, aina ope? – Ehkä. Siksikin linkitän tämän. Pandemian aikana olen näitä juttuja miettinyt, satunnaisesti myötäelänyt. Janne Saarikiven kolumni Hesarissa, se on mahdottoman hyvä.

Pienen pieni patikka, – Kuusitunturi

Aamiaispöydästä katselimme kun turkin väriään vaihtava orava (niitä on tässä mökkipihapiirissä monia) nautti aamupalaansa. Samalla mietimme, mihin ja mitä tänään. Hieman levotonkin mieli, mutta jotain olisi keksittävä.

Oli hyvä aloittaa siivouksella! Viikonlopuksi mökkiin puhdas ja raikas olo! Ei muuta kuin matot ulos, imuri laulamaan ja rätti heilumaan. Reilu tunti ja olimme tyytyväisiä tulokseeen. Viikonloppu alkakoon!

Sen kunniaksi – ja eilisen rankahkon pyöräilyn jälkeen – tuntui, että olisi tasaisella patikointi hyväksi. En halunnut mihinkään vitikkoon, halusin ”näkymiä”, halusin uusia polkuja. Siispä huiputtamaan Kuusitunturi. Se on juuri se, joka näkyy Kaunispään huipulta, lumiaidan takana, Magneettimäen eteläpuolella. Kävin siellä yksikseni liukulumisuksilla kevättalvella ja nyt tuntui hyvälle idealle lähteä sinne pienelle patikkalenkille.

Ja se oli kuin olikin mukava taivallettava. Parituntinen kului kun kuljimme. Leppeästä tuulesta, huikeasta lämmöstä nautimme. Molemmilla, liki liikuttava yhtäaikaisesti, tuli mieleen  ja tuntuun se, kun on kulkemassa jossain Alpeilla: ympärillä lumihuippuisia vuoria/tuntureita, tuuli leyhyttlee, aurinko porottaa siniseltä taivaalta, mutta ei polta… Liikkumisen ilo,

Mökille palattua tärkeitä puheluja, helpotus, sauna, hyvää ruokaa. Voi kunpa muistaisin, mitä kaikkea lihapullataikinaan laitoinkaan.

Kuusitunturilla ON muutama kuusi, ne ovat pieniä, eivätkä edes näy kuvissa (miksi tunturin nimi on Kuusitunturi?). Mutta ei siellä ole paljon muitakaan puita. Muutama mänty, enemmän koivuja, ja eihän paljakassa puita kuulu ollakaan. Ja yhtäkkiä: käki kukkuu!! Olipa ilo! Jälleen: kaunis, karu Lapinmaa kiehtoo.

Fatbikella helteisessä tunturissa

Pyöräretkipäivä tänään!

Teimme huolella eväät (kun yksikään kuppila, taukopaikka, päivätupa ei ole vielä auki), varustauduimme varasukin, villapuseroin, kartoin, luonnollisesti juomapullot ja kuksat reppuihin. Sekä tietysti kamera. Reittisuunnitelma oli tehty jo eilen (Lue: minä olin tehnyt 🙂 ), mutta eihän se tullut pitämään. Onneksi ja valitettavasti, mutta hyvä reissu oli. Onneksi oli varavaatteita, – lämpötila kun nousi vain + 28 C-asteeseen. 🙂

Aamukymmeneltä olimme Saariselän hissiasemalla. Siellä on Luontolomien toinen toimipiste, ja sieltä olin meille fat-biket varannut. Ajatuksena oli, että kierrellään ”aika alhaalla”, helppoja reittejä, päivä chillaillaan pyörien kans, tauotellaan, syödään eväitä ja nautitaan.

No joo, menihän se noinkin, mutta kyllä välillä meni ihan urheiluksi! Latupohjat, joita pitkin ajelimme, olivatkin paikoin kohtuullisen, odottamattoman lumisia, vetisiä, mutaisia, kivisiä, upottavia. Saa nähdä, tuleeko minun luottomaastokengistäni enää kunnollisia, – sen verran vettä ja mutaa tuli niillä tänään hörpättyä. Lumessa oli kyllä hyvä puhdistella… .

Mutta oli lämmin, ei mitään öttiäisiä, pyörät toimi, reitit muunneltavissa (enimmäkseen vaikeammiksi 😉 ), uusiakin, huikeita maisemia, eikä ketään muita. Tuntui että ”pyöräilytaustaustasta” oli etua.

[Hirvaskuru, joka oli vielä pari kuukautta sitten oli mitä mainioin ja helpoin paikka – hiihdellä, ei ollut tänään niinkään helppokulkuinen. Talutteluksi meni.]

Lopultakin viiden tunnin polkemisen (monine, lyhyine taukoineen) jälkeen olimme taivaltaneet vain 30 km. Oulussa se tarkoittaa puolentoista tunnin lenkkiä Haukiputaalle, mutta tänään ei mentykään asfalttia, eikä kevyenliikenteen väyliä. Nyt on väsy, mutta hyvä sellainen.

Mökillä saunaan, ja minä pulahdin purossakin. Talviturkki heitetty. Oikeasti oli aika lämmintä (+ 7 C). On vieläkin. Kun tässä mökkiterassilla istuskelen… Luulen että tämän päivän muistan kauan. Toivon niin.

Hyvillä mielin helteellä Hangasojalla

Tänään Iisakkipäälle kavutessa auringon ympärillä oli pieni halo, ja näkyi lentokone taivaalla! Niitä ei juuri ole näkynyt viime aikoina. Halo ja lentokoneen jättämä tiivistymisjuova tuntuivat jotenkin hyviltä merkeiltä. Reippaasti kohti huippua! Siellä eteen avautui sinisävyinen laaja, lämmin Lapinmaa. Palatessa tunturipuron kimmellyksen yllä tunturikoivussa jo pienet vihreät silmut. 

Aamulla oli yksi viikon kohokohta, kun saimme olla Teamsillä mukana Apsun kevätjuhlassa. Parhaalla tahdollakaan ei voi väittää, että ”lähetys” olisi ollut onnistunut: ääni oli hukassa, kuvassa näkyi kerrallaan vain pieni osa päiväkotiryhmästä, esitysten taustamusiikki ei kuulunut, mutta me nähtiin liki hellyttävää touhuamista, ja lapset saivat nähdä vilauksen ”yleisöstä”; lapsille tuntui olevan tärkeää, että isit, äidit ja isovanhemmat olivat ruudun takana. Meillekin oli tärkeää saada olla edes näin läsnä. Ja onneksi tekniset ongelmat olleet täällä Hangasojan yhteyksissä.

Teams-kevätjuhlan jälkeen siis tunturiin, josta iltapäivällä ”laskeuduttuamme” kylille näimme muutaman muunkin turistin, mökkeilijän, paikallisen; Iisakkipään poluilla ja laella ei ollut ketään meidän lisäksi. Postiin vein Katin ja Annelin palkintopaketit – Saariselän postissa asiointi on AINA yhdenlainen ”tapaus”. Niin tänäänkin. Jos olisin halunnut, olisin saanut eräätkin käyttätunnukset ja salasanat käyttööni ihan vaan kuuntelemalla ja muistiinmerkitsemällä. En katsonut tarpeelliseksi niitä vohkia.

Sitten (lääkärikierron jälkeen) aika puhelulle, puheluille. Levoton, huolissani olen. Nyt paljon vähemmän kuin ennen noita puheluja. Tämä on kolmas kerta reilun puolen vuoden aikana täällä Hangasojalla ollessamme, kun äitini on joutunut sairaalaan. Toki muitakin kertoja vuoden aikana on ollut, mutta juuri nämä kerrat, kun olen täällä ja hän on joutunut osastolle, ovat ollet vaikeita (minulle): 500 km välissä vie levollisuuden hiiteen. Mietin, pitäisikö palata kotiin, mitä voisin tehdä, syyllistynkin. Tällä kertaa ehkä enemmän kuin aiemmin. Mutta nyt, ainakin tänään, puhelujen jälkeen, uskon, että kyllä tämä taas tästä. Tilanne rauhoittunut, hoito tehoaa…

Niinpä iltapäivän auringossa, helteessä, kun mökkiterassin mittari näytti +28 C, lämmittelin hyvillä mielin saunaa, laittelin salaattia valmiiksi. Saunottuamme Pehtoori grillasi, istuimme terassilla, – leppeän tuulen tehdessä säästä entistäkin nautinnollisempaa. Suunnittelimme huomista reissua: vuokra-fatbiket on varattu!

Ja hei! Oulu on vuonna 2026 Euroopan kulttuuripääkaupunki!! Sekin on hyvä juttu. Oikein hyvä juttu.

Patikkakausi avattu

Grüss Gott!

Noin on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kun on vaeltamassa Alpeilla. Jopa Kanarian saarilla, Gomeralla ja Lanzarotella, on kuultu tuota tervehdystä käytettävän. Ja  toki me on tervehditty takaisin, vaikka joskus on hieman arveluttanutkin. Tai siis… kun grüss gott käännettynä suomeksi on ”Jumalan terve”, joka puolestaan on varsin eksklusiivinen tervehdys, jollaista ainakin Pohjois-Pohjanmaalla käyttävät (vain) vanhoillislestadiolaiset keskenään. Ei siis ihan meidän juttu.

Mutta tänään ei tarvinnut miettiä ketä ja miten tervehditään. Koko liki 10 km reissulla näimme vain yhden nuorenparin, joka tuli fatbikeilla vastaan ja me vain heippasimme puolin ja toisin. Se oli siinä tämän päivän kohtaamiset.

Toki puheluita, montakin ja moneen suuntaan heti aamusta. Ja viestejä (perhechatti on vilkas) pitkin päivää, mutta ei kohtaamisia.

Koetimme valita reitin, joka olisi ainakin osin ennen kulkematon, ei kovia nousuja eikä upottavia soita tai muita kosteita paikkoja. Vaikka maasto ja metsänpohjat ovat aika kuivia, sulamisvesien kohdilla, purojen rannoilla, soilla ja hetteiköillä on vielä kosteaa, jopa upottovan märkää.

Talvella löysin/löysimme Sivakkaojan varren reitin ja siellä olevan laavun, joten päätimme tänään käydä sillä suunnalla tepastelemassa pätkän Ruijanpolkua, ja toiveena oli paistella laavulla  lounasmakkarat. Niin teimme, hyvin onnistui.

Nykyteknologia (kännykät ja google) mahdollistivat tulenteko-oikeuden tarkistuksen. Luettiin, että nyt on menossa ruohikkopalovaroitus ja että se koskee nimenomaan avotulentekoa. Miten määritellään avotuli? – Tämän sivuston perusteella päättelimme, että laavun edessä ollut rautainen grillipaikka EI ollut avotuleksi luokiteltava (ks. kuva: Pehtoori vie loput hiillokset Sivakkaojaan… 😉 ) ja niinpä tulistelimme rauhassa.

Polku (latupohja) vei takaisin kohti Suomen Ladun majaa Kiilopään juurelle. Matkalla komea mäntymetsä, joka näytti liki veistokselliselta, poikkeuksellisen korkeita ja suoria petäjiä. Kaunis, hyväntuoksuinen metsä, jossa varvut nousivat lumenpainaman jälkeen kohti lyhyttä Lapin kesää. Parempi on patikoida, kuin hiihtäjän hiihdellä, vaikka kyllä molemmat jo maistuvat. Huomenna ehkä maastopyöräilemään!

Kiilopään etelä- ja länsirinteilläkin vielä lumilaikkuja, mutta kyllä jo kesäkuulta tuntuu. Riddari oli patikan lopulla jo ihan liian kuuma!!

 

Hankikanto

 

Klikkaa ensimmäinen kuva auki, voit edetä oikean reunan nuolella eteenpäin.

Kuvat kertonevatkin, että tänään on ollut hieno ulkoilupäivä.

Ei suksia eikä lumikenkiä, vaan Savottakahvilan pihalta kävellen pitkin Laaniojan, nykyinen Piispanoja, vartta kohti tuntureita. Iltapäivän pitkä lenkki ihan eri tavoin ja eri maisemassa kuin tavallisesti. Vain jäniksen jäljet edessä. ”Vain umpihanki ..,” paitsi että kestohanki. Melkein arastelin jättää jäljet samettipintaiseen, upottamattomaan hankeen.

Vieläkin poskia kuumottaa kimmeltävillä hangilla kulkeminen, ruoka maistuu jatkuvasti, liikkumisesta terve tuntu, pieni kipu kehossa.

Lappi on.

Visiitillä ja kestohangilla

Muistatteko ajan, jolloin ihmiset kävivät toistensa luona ilmoittamatta, tulla tupsahtivat vierailulle, sunnuntaikahville tai iltasella piipahtivat? Enkä tarkoita mitään koronaa edeltävää aikaa, vaan vuosikymmenien takaisia aikoja, jolloin oli maan tapa kyläillä. Ainakaan minun lapsuudessani 60-luvulla sellainen ei ollut mitenkään tavatonta, eikä vielä 70-luvun lopullakaan, kun jo asustelin yksikseni minikaksiossani: silloin saattoi poikaystävän (= nyk. tunnetaan Pehtoorina) lisäksi joku muukin piipahtaa ”kahavilla” tai enemmänkin teellä. Ei usein, mutta joskus kuitenkin.

Nyttemmin on kovin harvinaista ”tulla tupsahtaminen”. Mutta mepä teimme tänään jotain sellaista. Tuosta vaan illansuussa lähdimme Ylähankaan, ”Lähes naapurin” mökkiraksaa tarkastamaan, piipahtamaan vanhassa mökissään, – ihan ilman ennakkovaroitusta. Emmekä tulleet hätistellyksi pois. 😀 Päinvastoin.

Saimme kutsun sisällekin: ensinnäkin rakenteilla olevaan uuteen mökkiin tekemään ”tupatarkastus” ja sitten vanhaan mökkiin päivittämään kuulumiset ja kuohuville. Tätä meidän mökkitapaamista ei kyllä kuitenkaan voi pitää niinä paheksuttuina ”etelän turistien järjestäminä korona-ajan mökkibileinä”, kaukana niistä. Enemmän oli verrattavissa 60-luvun sunnuntaivisiitteihin. Toisaalta ilman nykyajan tietotekniikkaa ja digikulttuuria tätä ei ehkä olisi tapahtunut: minähän olen tutustunut ”Lähes naapuriin” juuri tämän blogini kautta. 😉 Me Hangasojan Ylä- ja Alahangan  mökkiläiset emme tavanneet ensimmäistä kertaa ladulla, tunturissa tai lähikaupassa vaan kohtasimme Tuulestatemmattua-höpinöiden ja kuvien kautta.

Päivän muuhun ohjelmaan kuului aika varhainen hiihtolenkille lähtö: säätiedotus uhkaili, että tuuli toisi tullessaan pilviä ja lumi/räntäkuuroja iltapäiväksi, joten oli ehdittävä sitä ennen. Ja ehdittiinhän me. Molemmat tahoillamme kävimme parituntiset hiihtelemässä hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Oli kokeiltava myös laduilta poikkeamista: Ahopään laitamilla lähdin  kestohangille. Onhan se huikea lykkiä pitkin kurun pohjaa tehden ihan omaa ”latua”, uppoamatta. Josko huomenna vuokraisin liukulumisukset? Voisi olla mukavaa menoa. Kun ei vielä tarvitse Ouluunkaan lähteä. 🙂

Kuvia Saariselältä

Sivakkaoja, tunturipuro, joka yhtyy Kakslauttaseen, kulkee Kiilopään rinteiltä kohti länttä. Olin sen varren ladulla taas tänään. Ja ensimmäistä kertaa tälle reissulle roudasin mukanani myös kameran. Ykkösjuttu ei siis ollutkaan saavutetut kilometrit tai liikunta, tosin niitäkin tuli, vaan vain maisemista nauttiminen, auringonotto, kuvailu yhteen sun toiseenkin tarkoitukseen.

Olen jo pari vuotta miettinyt ja pohtinut, että tekisin seinäkalentereita Lappi/Saariselkä -kuvistani, joita on kaikista vuodenajoista, ja paljon. Mutta kun en ole keksinyt, mitä kautta saisin niitä myydyksi ja mainostetuksi, mutta NYT! Maanantaina tälle ajellessa hoksasin (nyt vasta!!), että Facebookissa on Saariselkä-ryhmä, ja mikä merkillistä, siellä saa myös mainostaa. Siellä paitsi kerrotaan vinkkejä reiteistä, julkaistaan kuvia, kerrotaan kokemuksia paikallisista palveluista, myös kaupataan kalaa, retkiä, vuokramökkejä, käsitöitä ja ties mitä, mutta EI kalentereita. Tästähän riemastuin ikihyviksi.

Minähän teen ja myyn ”Saariselkä kuvissa” -kalentereita (vrt. Oulu kuvissa)  heti marraskuun alusta lähtien. Olen jo yhden kuvan siihen valinnutkin. Bisneshommia. 🙂

Muutoin ei juuri mainittavaa: perjantai on siivouspäivä, että tuoksuu hyvälle kun on päivä petivaatteita tuuleteltu, auringossa ja valkoisten hankien kimmellyksessä.

Nyt on hyvä aika mökkeilylle

Ennen pääsiäiset oltiin ”aina” Lapissa. Viime ja tänä vuonna on ollut valtakunnallisella tasolla toive ja neuvo: ”Nyt ei ole aika lähteä mökille”. Ja mehän olemme kuuliaisia kansalaisia, ja oikeasti sitä mieltä, että koronaohjeistuksia on noudatettava, eikä siis ole pääsiäisiä parina vuonna mökillä vietetty.

Tosin ihan ainoa syy, varsinkaan tänä vuonna, ei ollut korona vaan se, että kotona oli mahdollista ja ilo viettää mummin elämää, tehdä pari päivää oikein urakalla ruokaa ja olla läheisten kanssa, ja oli mahdollista (lue: työt ei haittaa mökkiaikatauluja) lähteä pohjoiseen vasta pääsiäisen jälkeen, jolloin eteläläiset turistit jo palautuvat altistuttamasta meitä muitakin. Noh, hieman kärjistäen juuri noin. 🙂

Lähdimme aamusella, jolloin Oulussa vähän tipsutteli räntää, mikä yltyi Keminmaan jälkeen ihan silmittömäksi räntämyrskyksi! Tervolaan asti näkyvyys oli karsean vähäinen, etten sanoisi  niukka, ihan olematon ja sohjo roiskui vaarallisen kuuloisesti (tähän pelkoon minulla on paha kokemus nuoruusvuosilta, jolloin hurautin isän auton + peräkärryn + moottorikelkan katolleen huhtikuisen räntäsateen lauantaisena iltapäivänä, mutta eipä siitä sen enempää). Vaarallinen sohjo sai tänään ajelemaan huomattavasti viisaammasti kuin joskus 40 vuotta sitten! Ja ihan hyvin ehdittiin. Rollon jälkeen ajovuoroon Pehtoori, paremmalla kelillä ja vakaalla kyydillä.

Toiveissa on, että seuraavan viikon postaukset tulen tekemään tästä näkökulmasta: Myötätuulen pirtin pöydän äärestä. Josko yksi kotoa roudatuista pääsiäiskukista intoutuisi Lapin valossa kasvamaan ja kukkimaankin! 🙂

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

(Hellaakoski)

Tänään vuokrasin liukulumisukset. Kaikkea on kokeiltava. Tai no ei kaikkea, mutta nämä tuntuivat kiinnostavilta. Juuri tuonkin takia, mistä Hellaakoski runoilee: halusin umpihankeen, paljakkaan, pois laduilta, omille reiteille – uppoamatta.

Heti kymmeneltä kun Lapland Safariksen vuokraamo avautui, olin paikalla: reipas, ystävällinen nuori mies opasti ja peri 45 euron vuokran vuorokaudesta (= sukset ja sauvat). Liukulumisuksiin ei tarvitse erikseen monoja, minun uutukaiset Sorellini hän mainitsi ”just parhaiksi” tähän. Aika hoksaava ja kohteliaskin samaan hintaan. Ja oikeasti, varmasti juuri varrelliset, tukevat kengät ovat sopivimmat.

Ajelin ensin Laanilaan, josta hiihtelin (vai tepastelin?) nollakelisten, pehmeiden hankien yli muutaman puron rantaan, – taulukuvia. Heh! No eipä oikein simahtanut. Mutta yksi juttu mikä näissä suksissa minua etukäteen viehätti oli ajatus, että pääsen hankien, nimenomaan umpihankien, keskelle uppoamatta. Laduilla muiden sivakoijien joukossa en juuri ole kameraa mukana kuljettanut, laduille pysähdellyt mitään kuvaussessioita pitämään, mutta nyt oli mahis yksikseen tarpoa metsissä, kurujen pohjilla. Pari tuntia kuljin, kokeilin erilaisia pohjia, moottorikelkkareittejä, kävelyreittejä, umpihankia. Eihän se meno mitään lentävää ollut. Mutta mitä siitä. Oli helppo pysähtyä, kuvailla, kulkea – vapaana. 😉

Sukset ovat merkillinen yhdistelmä laskettelusuksia, perinteisiä murtomaasuksia, minisuksia (muistatteko 70-luvulta?), lautailua (lähinnä lukot)… näissä vuokraamissani oli karvapohjat, joten mäkien nousu oli helppoa, helpompaa kuin murtsikoilla, mutta luisto kaukana ”oikeista” suksista.

Kävin myös Kaunispään päällä, ajatuksena kulkea Urupäälle, mutta tuuli oli niiiiiiin kova, että en kauas edennyt, muutama kuva, mm. alla oleva, johon olen merkinnyt iltapäivän kohteeni ja sitten ajelin toviksi mökille, josta Pehtoori oli lähtenyt perinteiselle lenkille.

Lähdinpä siis uudelleen, uusi mahdollisuus lumiliukusuksille. Minulla oli nimenomaan sukset, eikä kengät, joita niitäkin on. Ja luulenpa, että tänne tuntureille ja niillä kulkuun sukset ovat paremmat kuin kengät. Ehkä pitää niitäkin joskus testata.

Ajelin Kaunispään ohi, kohti pohjoista Urupään ja Magneettimäen kohdalla olevalle parkkipaikalle, jossa olen käynyt kymmeniä ja kymmeniä kertoja kuvailemassa, ja miettinyt että olisipa mukava nähdä mitä lumiaidan takana on.

Tänään sitten sinne yrittämään. Ja tuntureitahan siellä. Yllättävää! Siellä on mm. Kuusitunturi, jonka rinteillä en nähnyt ainuttakaan kuusta. Toisaalta eihän paljakassa kuulu puita ollakkaan. (Paljakka on saamen kieltä ja tarkoittaa metsärajan yläpuolelle nousevaa tunturin puutonta lakialuetta. Wikipedia).

 

Tunturissa, pakkasen ja viiman silottomassa ja rouhimassa rinteessä, oli parempi kulkea kuin alhaalla kurujen nuoskaisessa, pehmeässä hangessa. Olipa ilo! Tuuli oli kova, mutta lämmin, aurinkoa, avara maisema, laaja tunturimaisema, – oi, että.

 

Nyt olisi vielä luvassa revontulia. Tuskinpa tänä yönä tarvii niitä lähteä pihalla vartoomaan. Eilen illalla – minä kuuhullu – kukuin puolille öin, kävin pihalla kamera kaverina. Kovin olivat hentoisia vihreät juovat. No mutta reposia kuitenkin.

Ja omasta mielestäni ihan kelpo otos ”Uneton Hangasojalla”.

Hitaasti hiihdellen

Hiihtopäivä. Tänäänkin. Oli hyvä, että lähdimme (tahoillemme) jo aamupäivällä, iltapäivän puolella pilvistyi, lämpeni, nyt liki sataa vettä.

Valitsin reitikseni Kakslauttanen* – (Sivakkaojan vartta kohti)  Niilanpää – Kiilopää. Minulle ennen kulkematon, hiihtämätön, reitti/latu. Niilanpäällä on käyty patikalla, – itse asiassa ihan vastikään –  mutta ei hiihtämässä.

Tänään tarkoitukseni oli parin kilometrin jälkeen jättää Kakslauttanen ja lähteä kulkemaan Sivakkaojan rantamilla, mutta kuten oheisesta kartasta näkyy, minähän Tievatuvan ja Muotkan majan kohdalla ”hukkasin” oikean ladun ja tein pienen mutkan. Oli aika sitkasta kulku tuon mutkan ajan. 😉 Mutta sitten takaisin oikealle ladulle.

Kameraa ei ollut mukana, Huaweilla räpsin samalla kun hissuksiin hiihtelin ja nousin kohti edessä olevaa Niilanpäätä. Kilometrien mittainen nousu (282 mpy – > 435 mpy näyttää Garmin) sujui leppoisasti: ”Ei se matka tapa, vaan vauhti”. Minulla vauhti ja syke sopivalla tasolla, joten ehdin ja pystyin nauttimaan … Ja lopussa vIimeiset pari kilometriä Kiilopään juurelle, Suomen ladun majalla, olikin hulppeaa laskua.

Kovin oli hiljaista laduilla tänään, eilen liki tyhjää (vaihtopäivä). Meillä vielä vähän aikaa täällä, ei kiirettä, ei kaipuuta Ouluun.

Näin jännittäviä vaiheita tänään. 😀

Jossain näillä kohdin (Muotkan maja näkyy takana)  hukkasin oikean ladun… 🙂

Mutta pian taas reitillä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

  • Kakslauttanen on joki, joka laskee Tolosjokeen. Nimen historiallisista perusteista täällä lyhyt juttuni.

Huikea hiihtolomapäivä

Yksi kuva kertoo enemmän kuin sata (vai onko se tuhat?) sanaa.

Miksipä siis turhia tänään sanoittaisin tätä päivää… En osaisi kuitenkaan.

Kävin aamusella kaupassa, Kuukkeliin olivat legendaariset kuulutukset palanneet. Ne on täytynyt joskus kuulla, jotta ymmärtää, mistä kummasta on kyse. Mutta siis: ne ovat taas läsnä, mikä monelle (= Tyär 🙂 ) on ilosanoma. Tosin potkukelkka kaljakaapin päältä on edelleen pois. Mutta siis: samalla kauppareissulla ajelin Kaunispään etelärinteelle. Kannattihan se, semminkin kun oli kamera mukana.

Kauppareissulta palauduttua suunnittelimme Pehtoorin kanssa hiihtolenkkejä, molemmille oma, mutta että kohtaisimme palatessa. Meidän eritahtinen hiihto ja minulle (tänään) lisähidasteena patikkareppu, jossa kamera hidastamassa vauhtia. Ei niinkään painonsa vuoksi, vaan koska tiesin pysähteleväni kuvaamaan. Sopivat ladut löytyivät, ja eikun Savottakahvilan pihaan auto parkkiin ja me molemmat ladulle: minä etelään, Pehtoori itään.

Kuten sanoin: en osaa sanoittaa. Vaikka yrittäisin jäisi volyymi puoleen siitä, mikä oli tunnelma, fiilis, ilo ja mielenrauha.

Tästä välistä puuttuvat kuvat meidän after skistä ja rantasaunasta. Nekin päivän kaiken muun hyvän tasolla: jos valittaisin, olisin surkimus.

Päivän ”gourmet” (heh!) oli tarte flambee, mutta modifioitu mökki/Lappi-tyyliseksi. Täytteenä poro-chorizo ja toisessa Tenon lohta. Erityismaininta pohjan ohuudesta: liki läpikuultava. Mökkiolosuhteissa sain sittenkin onnistumaan. 🙂

Aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi. Ei todellakaan mene. Tänään on mennyt.

Luonnossa liikuttuen

Enhän minä löytänyt latua kohti Vihaisen-Seppäsen maata ja Tolosjokea; aikeena oli hiihtää Pikku-Harriojan kodalle. Olen käynyt siellä edellisen, yhden ainoan kerran about 35 vuotta sitten. No en käynyt sitten tänäänkään, – ehkä tässä joku päivä. Ehkä olikin hyvä, etten sinne mennyt, vaan hiihdin Laanilasta Ahopäille (Ahopäitä on tosiaan monta, ymmärtääkseni kolme) ja sieltä sitten Prospektorin ladulle. Nousin korkeammelle tunturiin.

Oli lämmin, oli tyven. Ja ylimaallisen kaunista. Kyllä, juuri ylimaallinen minulle tuli mieleen. Ja minä itkupilli hiihdin kyyneleet silmissä. Eikä ne kyyneleet todellakaan johtuneet vauhdin huumasta, eikä edes kimmeltävistä hangista (eka kertaa aurinkolasit tänä vuonna!!), vaan ihan liikutuksesta. Hiljalleen hiljainen kiitollisuus tästä! Kaikesta: liikkumisen mahdollisuudesta, luonnosta, kauneudesta, sinivalkoisesta, puhtaasta, keväästä, lämmöstä, auringosta, puista, tuntureista, sinitaivaasta, hiljaisuudesta, Lapista, hyvistä laduista, maisemista, kaikesta.

 

Mökille palauduttua pääsin Pehtoorin lämmittämään rantasaunaan. Ukkeli oli aamupäivän purkanut vanhan mökin seinustalta Ratko-pumpun irti – on vuosikymmenien palveluksen jälkeen vaihdettava. Siis pumppu, ei Pehtoori! 🙂

Kehittelin uuden lohiruoan – lohifileeseen (halkaisin sen mahdollisimman leveäksi) rullailin poro-chorizo-viipaleita, sivelin sisäpintaan vähän dijon-sinappia ja lisäksi vielä parmesaania raasteena. Puoli tuntia uunissa (+ 200 C), samalle pellille pakastelohkoperunoita.

Lisäksi ja tarjolle kananmunilla höystettyä vihersalaattia.

Ihan vierastarjoiluunkin kelvollinen ruoka oli tuo.

Makumuistoissa Aanaar

Mökkielon tekemiset ovat riippuvaisia säästä, kelistä ja sateista. Tänään ne määrittivät olemista ja tekemistä siten, että koko päivää ei oltu ulkona. Ei edes isointa osaa. Mutta mahdollistivat hyötyliikuntaa pihapiirissä ja purolle asti sen verran, ettei tarvinnut lähteä erikseen kävelylle. Pehtoori on eilen ja tänään ollut enimmäkseen katoilla, minä ihan maanpinnalla.

Mainitsemisen arvoista on pitkät yöunet ja Netflix sarja Musta kuningatar. Se on hyvä. Hienosti kuvattu, mielenkiintoinen, sopivasti merkillinen. Mitähän seuraavaksi katsoisimme?

Tämän päivän pyryisellä pihalla en kuvaillut, joten olkoon kuvaraporttina toissapäiväisen Inarin retkemme ruokakertomus. Inarin keskustassa, hotelli Kultahovin yhteydessä oleva ravintola Aanaar valittin viime vuonna vuoden ravintolaksi. Gastronomisen seuran valinta on hyvin harvoin ollut Helsingin ulkopuolella, muutaman kerran Turussa ja Tampereella, mutta nyt Aanaar on parhaaksi valittu. Ja viiden kerran kokemuksella emme kyseenalaista, päinvastoin.

Se on fine-dining-ravintola, mutta ei mitään pönötyspaikka,  Mekin siellä villapuseroissa, suoraan pikkupatikalta, tälläytymättä (toki kävin vessassa toppahousut vaihtamassa vähän kevyempiin :D). Rento mutta asiakkaita palvellaan hyvin. Hintataso on laaturavintolan mukainen, mutta ei Helsingin tai Tampereen tavoin pilvissä.

Lappilaisia raaka-aineita kunnoittaen selkeitä makuja, ja häivähdys molekyyli-gastronomiaa mukana.

Vaikka usein ravintolassa valitsemme samoja annoksia, eilen emme niin tehneet.

Minulla alussa fenkolia ja siiamätiä, sekä kuningasrapua voiemulsiossa. Kuningasrapua! Sitä oli riittävästi, siian mätiä olisin suonut saavani enemmänkin. Ne tarjoiltiin retro-astioista, kuten 70-luvulla katkarapucocktail. Pehtoorin alkuruokana oli poronkieli-toast, jossa matsutakea sekä poron vasanmaksasta liemi. Aromeja, makuja yllin kyllin.

Minulla pääruokana hauki-kuningasrapupullia, jotka olisivat jääneet vähän vaisuiksi jollei punajuuripyree olisi tukenut ja ollut niin täydellinen makupari. Lehtikaalisipsit ja paahdettu keltajuuri sekä kermainen kastike täydensivät annoksen! Kyllä pidin, hyvin paljon. Pehtoorilla Inarin siikaa, paistettuja kasviksia ja porkkana-sitruunavaahtoa. Näytti fairyltä, mutta maistui raikkaasti sitruunalta – eli normi sitruunalohko molekyyleiksi muokattuna? – tämän sanoin tarjoilijallekin, joka ei kuitenkaan katsonut minua paheksuvasti, vaan naureskeli hyväntahtoisesti. Niin ainakin tulkitsin. 🙂

Pehtoori tilasi vielä jälkiruoan: suklaamoussea, hilloja, suklaata, kaurakeksiä(?) – kaikkea hyvää.

Iloksemme emme olleet ainoat sunnuntai-iltapäivän asiakkaat, muutamissa muissakin pöydissä oli gourmetista nauttijoita.

Oli niin juhlaa (taas!! De Gamlas Hem muutama viikko sitten) syödä ravintolassa hyvin. Niinhän lomalla kuuluu tehdäkin, eikö? – Jos ikinä liikut täällä päin, harkitse vakavasti myös Aanaaria. En ole ihan varma, onko hyvä vai huono asia, että täältä möksältämme on sinne tunnin ajomatka: ainakin säästämme koska jokaisella mökkiviikolla ei tule Inariin asti lähdettyä. 🙂

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Inarin hautausmaalla

Ei tarvitse lähteä kauas matkalle, että voi nähdä jotain uutta, mielenkiintoista, historian havinaa, … Hautausmaabongari kävi eilen eka kertaa ikinä ”mökkinaapurissa” = Inarin seurakunnan hautausmaalla, joka onkin Ivalossa. Inarissa on kirkko, ja sankarihautalehto, mutta varsinainen hautausmaa on Ivalossa. Siellä siis eilen.

Lumipeitteiset hautakivet, muistomerkit, paasit ja ristit kertoivat paikallishistoriasta, paikallisten vaiheista yli sadan vuoden ajalta (hautuumaa perustettu 1905).

Siellä on haudat ripoteltu vähän ”miten sattuu” – pääpuoli itään-länteen, etelään – pohjoiseen, ortodoksihaudat, veteraanien haudat, sukuhaudat, sotilaishaudat, uudet ja vanhat haudat yhdessä ja erikseen. Ei mitään asemaan ja varallisuuteen liittyviä erillisalueita, ei aitoja, ei rajoja.

Oikeastaan voisi sanoa, että melkoinen tilkkutäkki koko pieni Ivalojoen rantatöyräällä, ennen Kirkonkylää, oleva hautausmaa on.

Hyvin sinne sopii venäläisten sotilaiden betoninen hautapaasi (kummasti tuli mieleen termi ”Stalinin hammas”) kuin kullankaivajien muistomerkki, kirkonmiesten ja saamelaisten haudat, Petsamon siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä haudat, – hautojen vinoristit: Gauriloffit ja Lietoffit ovat saaneet leposijansa.

Samoin siellä on ”Muistopaasi … niiden muistoksi, joiden tuhka tai tuhkauurna on kätketty Inarin erämaihin”, Jobin sanat ”Jumala on heittänyt minut maahan ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa” (Job 30:19) on kaiverrettu luonnonkiveen.

Hangessa kulkiessa, kuvaillessa, ihan yhtäkkiä vaatimattomasta puurististä tunnistin tutun nimen: Lauri Kock! Hetken mietittyäni tajusin kenestä oli kyse!  Sama mies, joka joskus 1970-luvulla veti minulta sijoiltaan lähteneen sormen paikoilleen – ihan huomaattamani!

Tämä Lauri – Lasse –  oli Saariselän hissillä töissä ”monitoimimiehenä” kuten löytämässäni artikkelissa todetaankin… Olin 15 – 16 -vuotias ja kaaduin mäessä, jotenkin käsi jäi alleni, ja tunsin jo noustessani, että vasemman käden keskisormi rupesi turpoamaan. Laskettelin hiihtohissin juurella olleeseen vuokraamoon/huoltotakennukseen, jossa veljen kanssa oltiin niin tuttuja, että saimme käydä siellä ”oleskelemassa”/lämmittelemässä/kioskilta ostetut kaakaot juomassa ja istahdin penkille ja valittelin kaatumista ja hämmästelin turpoavaa sormeani. Tämä Lasse sanoi, että ”näytähän”, otti kädestäni kiinni, tunnusteli, nykäisi yhtäkkiä ja hups! – sijoiltaan lähtenyt sormi oli taas kunnossa. 🙂  Olisipa eilen ollut hautakynttilä mukana: Lassen muistolle olisin kynttilän sytyttänyt.

Monta muutakin tuttua hautausmaalla tapasimme. Mm. Ivalon legendaarisen ”Kenkä-Asun” pariskunnan hautakivi sattui kohdalle. Iäkäs, yli 90-vuotiaaksi elänyt pariskunta kuoli kuukauden välein, ja rouva piti kauppaa viimeisin vuosiin asti ….

Hautausmaalla on myös espanjantautiin kuolleiden joukkohauta ja risti sen muistoksi: Inarissa kuoli muutamassa kuukaudessa kymmenesosa väestöstä. (ks. artikkeli – koskettavan ajankohtainen on).

Myös Ylä-Lapin kullankaivajat ovat saaneet oman muistomerkkinsä Inarin hautausmaalle. Muistomerkin päällä oleva lumiaihio kätkee sisälleen ristin. Lapin historian ystävät ovat pystyttäneet tämän vuonna 2002 ”kaikkien Lapissa kultaa kaivaneiden miesten ja naisten muistolle”. Muistomerkillä olevat luonnonkivet ovat jokaisen muistomerkkihankkeeseen osallistuneen henkilön ja yhteisön siihen muuraamia.

Eikä liene ole hämmästyttävää, että löysin myös (paljon) uusia (paljolti saamelaisia) nimiä kokoelmiini: Ilo Uljas ja Inga Rosalie saavat miettimään, millaista on heidän elämänsä näillä seuduilla, tuntureiden katveessa ollut.

Lasten haudat sykähdyttävät aina: pieni Mattus ei ollut ehtinyt saada kasteessa etunimeään ennen kuin menehtyi.

Lupasin ja vaadin, itselleni ja itseltäni, että käyn tuolla toistamiseen pian. Kesällä, – silloin kun lumi ei peitä luonnonvaraisen hautausmaan kaikkia kiviä. Ehkä elämät ja tarinat heräävät paremminkin eloon, ajateltaviksi.

Inarilla, Inarissa

Lupasi pakkasta, ja sen lisäksi tuulta: tuntuisi kuin – 26 C. Hiihto ei siis ollut vaihtoehto tämän päivän pääohjelmanumeroksi.

Tänään olisi siis juuri oikea päivä tehdä päiväretki Inarille (kuten sanonta kuuluu) ja Inariin. Aurinkoa ja kimmeltäviä hankia oli säätiedotuksen mukaan mahdollista nähdä. Niiden toivossa, ajatuksena kuvailla postikorttimaisemia, lähdimme ajelemaan ensin Ivaloon ja K-kauppaan (valikoimat ja hinnat paikallista Kuukkelia sopuisammat), minkä jälkeen kohti Inaria. Kovin monta kertaa siellä ei ole talvella käyty, joten siksikin sinne nyt.

Koko matkan, koko päivän, pilvet peittivät auringon, mutta välillä näkyvillä pilkahdus sinistä taivasta.

Ivalossa kävimme myös hautausmaalla. Erilainen kuin mikään ennen. Kerron siitä(kin) huomenna. Kuvien kera luonnollisesti.

Matka kohti Inaria jatkui.

Kirkonkylän läpi ajoimme ilman, että yhtäkään autoa olisi tullut vastaan. Noh, eihän sunnuntain puolipäivä mikään liikennehuippu ole muuallakaan…

Menesjärvelle käännyimme, ja sitten kohti Jäniskoskea. Hyytävää siellä oli! Oi, Juutua!

Pienen patikan teimme Korteslammelle, – ja olihan niin hyvä kun oli Sorellit! Ei palellut ollenkaan, kasvoja sentään kuitenkin.

Kunhan tarpeellisen määrän askelia olimme saavuttaneet ja aikaa ulkoilmassa kuluttaneet sekä minä yli 200 kuvaa ottanut, oli aika jatkaa juhlapäivää siirtymällä Aanariin. Vuoden ravintolaksi valittu hotelli Kultahovin ravintola on koettu puolenkymmentä kertaa ennenkin, eikä tämänpäiväisen jälkeenkään ole mitään syytä vältellä sitä vastaisuudessakaan. Siitäkin huomenna (tai ylihuomenna) kuvien kera lisää.

Ulkoilua, lukemista ja hyvää ruokaa – ihan lomameininki!

Mökkilauantai käynnistyi hiljalleen, puurolla ja kahvilla.

Lehtien ja somen lukemisella, säätiedotusten ja latuhuollon sivuilla surffaillen: VIHDOINKIN löysin hyvän, ajantasaisen tiedon Saariselän laduista, ja samalla myös talvikävelyreiteistä. Jälkimmäisiä on tullut ihan uusia. InfoGIS Saariselkä on myös mobiiliversiona: ja minulla nyt kännykän aloitusnäytöllä! Ehkä minä – surkea suuntavaistoinen – pysyn nyt kartalla paremmin.

Koskapa pakkasta oli reippaasti, mutta varsinkin koska oli myös tuulta, joka saisi ulkoilman tuntumaan kohtuullisen kylmältä (- 26 C), päätimme tehdä päivän ulkoilun ja urheilun kävelllen. Uusi talvikävelyreitti Laanilasta Piispanojan päivätupa- ja tulistelupaikalle (joka on ihan perustuttujuttu hiihtäessä) oli tavoitteena taapertaa. Aika hidasta oli kulku, – reitti oli vähän pehmeä, mikä osaltaan hidasti kulkua). Kahdeksan kilsan reitti Piispanojan ”takana” kulki metsässä, sen suojassa, aika tasaista maastoa, eikä kyllä kovinkaan vaihtelevia näkymiä, mutta muutama komea aihki, pehmeitä kinoksia, purojen uomia, …  – ja tämä minun silmääni sattui, pysähdytti, kännykän kameralla tallentui: kaksospuu.

Koskettikin. Niin kuin se kirjakin, jonka sain päätökseen juuri ennen kuin lenkille lähdimme. Sarah Crossanin kirja ”Yksi” on ”säeromaani”, joka kertoo siamilaisista kaksosista (ks. esittely edellisen linkin takaa). Pitkään aikaan en ole ”ääneen” itkenyt kirjan vuoksi. Tämä sai kyyneleet silmiin, hetkeksi puhumattomaksi. Kaunis, karu kirja. Tähänkään en olisi tarttunut ilman Helmet-haastetta. Tämä menee siellä kohtaan ”38. Kirja on käännetty hyvin”. Kaisa Katteluksen käännös on taitava, runollinen, herkkä, – varsinkin kun kirja rakentuu säkeistä. Kirja ja käännös  toimivat jopa äänikirjana, luettuna teksti on vielä hienompaa..

Lauantain menussa oli persikkabroileria ja mustikkamuffinseja. Ei ollut persikkabroileria, oli päärynäbroileria. Persikka ei ollut ainoa aines, joka minulta uupui tehdäkseni vanhan ohjeen mukaan meille uuniruoan. Mutta päärynöitä löytyi tölkillinen, joten ei muuta kuin soveltamaan. Ja syntyi tälläinen on uusi resepti, joka voisi sopia vaikka pääsiäispöytäänkin.

Broileria ja päärynää – pääsiäisruoka?

4 broilerin rintaleikettä (esim. Jyväbroileri ”Merisuola” tai ”Appelsiini-Rucola”)

1 prk päärynöitä sokeriliemessä
1 pss Aura-murua
1 prk (3,3 dl) ruokakermaa
2–4 valkosipulin kynttä
vähän jotain chiliä (laitoin Tabascoa ehkä 5–10 ripausta)
1 tl mango-curry-maustetta (Santa Maria)

Leikkaa rintaleikkeet isohkoiksi paloiksi ja laita uuninkestävään vuokaan/pataan.
Laita päälle valutetut, isoksi paloiksi pienityt päärynät, Aura-muru, silputut valkosipulit.
Ripottele päälle (ei ihan välttämätön) (mango-)currya ja chiliä muodossa tai toisessa.

Laita pata uuniin (+ 175 C), – noin kolme varttia.

Tarjoa salaatin ja tuoreen maalaisleivän (ja ehkä myös riisin tai couscousin) kera.

 

Eilen illalla, aika myöhään, piipahdin mökkipihassa katselemassa, josko Marsiin laskeutunutta tutkimusalusta näkyisi, tai edes kuu… Näkyihän se, kuu siis. Ja hennot, tämän talven ensimmäiset revontulet. Purolta päin niitä katselin, hakusessa olivat kuvausasetukset, mutta jotain sentään tallentui…

Ladulla

Ilta on taas.
(kuva eiliseltä iltapäivältä Aurora-polulta)

Päivät kuluvat mökkielossa nopeampaa tai ainakin ne tuntuvat lyhyemmiltä kuin kotona. Varmaan siksikin, että yöt (yöunet) vievät täällä osan vuorokauden ajasta. Yötä (= unta) on tunnin, pari enemmän kuin Oulussa. Tänäänkin hereillä vasta pitkästi kahdeksan jälkeen. Sehän on vain hyvä.

Kipristelevästä pakkasesta ( – 15 C) ja pikkuisen purevasta tuulesta huolimatta tänäänkin hiihtopäivä (Saariselkä – Hirvaspirtti – Välimaa – ja pätkä kohti Rumakurua), joten tämän talven eka kymppi tuli täyteen. Eikä (kuten kuvista voisi luulla) ollut mitään tasamaan hiihtoa. Oli enimmäkseen tiukahkoa nousua tai hulppeaa laskua.

Ja siellä oli niin kaunista. Tuntui, että jokaikinen puu, petäjä, koivunkäkkärä, kelo, aihki, mänty ja risupuska oli erikseen huolillisesti koristeltu. Niiden symmetria, niiden epäsymmetria, pienuus ja suuruus, jyhkeä tai pikkuruinen olemus olivat juuri oikeanlaisia, omanlaisiaan, sopivia ja sopusuhtaisia siinä kohdassa. Monta kertaa mielessä välähti sanapari ”ikiainen metsä” tai ”Lapin luonto” tai sitten ”maailma on kaunis”, ”kaukana kavala maailma”, ”kaikki on hyvin”, ”kuinka minulle tämä on suotu”.

Ja sitten taas teputtelin tunturin rinnettä ylös päätäkseni laskemaan vauhdilla alas. Ei ollut kylmä, ei tuntunut tuuli.

Illansuussa yli viikon kestänyt aika tarkka karanteeni rikottiin ja käväistiin Partioaitassa, Kuukkelissa ja rohjettiinpa vielä ravintolaan syömäänkin. Pirkon Pirtissä kävimme pizzalla, eikä siellä meidän, tarjoilijan ja kokin lisäksi sitten muita ollutkaan.