Lappi

Hankikanto

Laanioja on jo paikoin sula
Omia reittejä…
Hanki kantaa
Aurinko paistaa
Savottakahvila
Huipulla

 

Klikkaa ensimmäinen kuva auki, voit edetä oikean reunan nuolella eteenpäin.

Kuvat kertonevatkin, että tänään on ollut hieno ulkoilupäivä.

Ei suksia eikä lumikenkiä, vaan Savottakahvilan pihalta kävellen pitkin Laaniojan, nykyinen Piispanoja, vartta kohti tuntureita. Iltapäivän pitkä lenkki ihan eri tavoin ja eri maisemassa kuin tavallisesti. Vain jäniksen jäljet edessä. ”Vain umpihanki ..,” paitsi että kestohanki. Melkein arastelin jättää jäljet samettipintaiseen, upottamattomaan hankeen.

Vieläkin poskia kuumottaa kimmeltävillä hangilla kulkeminen, ruoka maistuu jatkuvasti, liikkumisesta terve tuntu, pieni kipu kehossa.

Lappi on.

Visiitillä ja kestohangilla

Muistatteko ajan, jolloin ihmiset kävivät toistensa luona ilmoittamatta, tulla tupsahtivat vierailulle, sunnuntaikahville tai iltasella piipahtivat? Enkä tarkoita mitään koronaa edeltävää aikaa, vaan vuosikymmenien takaisia aikoja, jolloin oli maan tapa kyläillä. Ainakaan minun lapsuudessani 60-luvulla sellainen ei ollut mitenkään tavatonta, eikä vielä 70-luvun lopullakaan, kun jo asustelin yksikseni minikaksiossani: silloin saattoi poikaystävän (= nyk. tunnetaan Pehtoorina) lisäksi joku muukin piipahtaa ”kahavilla” tai enemmänkin teellä. Ei usein, mutta joskus kuitenkin.

Nyttemmin on kovin harvinaista ”tulla tupsahtaminen”. Mutta mepä teimme tänään jotain sellaista. Tuosta vaan illansuussa lähdimme Ylähankaan, ”Lähes naapurin” mökkiraksaa tarkastamaan, piipahtamaan vanhassa mökissään, – ihan ilman ennakkovaroitusta. Emmekä tulleet hätistellyksi pois. 😀 Päinvastoin.

Saimme kutsun sisällekin: ensinnäkin rakenteilla olevaan uuteen mökkiin tekemään ”tupatarkastus” ja sitten vanhaan mökkiin päivittämään kuulumiset ja kuohuville. Tätä meidän mökkitapaamista ei kyllä kuitenkaan voi pitää niinä paheksuttuina ”etelän turistien järjestäminä korona-ajan mökkibileinä”, kaukana niistä. Enemmän oli verrattavissa 60-luvun sunnuntaivisiitteihin. Toisaalta ilman nykyajan tietotekniikkaa ja digikulttuuria tätä ei ehkä olisi tapahtunut: minähän olen tutustunut ”Lähes naapuriin” juuri tämän blogini kautta. 😉 Me Hangasojan Ylä- ja Alahangan  mökkiläiset emme tavanneet ensimmäistä kertaa ladulla, tunturissa tai lähikaupassa vaan kohtasimme Tuulestatemmattua-höpinöiden ja kuvien kautta.

Päivän muuhun ohjelmaan kuului aika varhainen hiihtolenkille lähtö: säätiedotus uhkaili, että tuuli toisi tullessaan pilviä ja lumi/räntäkuuroja iltapäiväksi, joten oli ehdittävä sitä ennen. Ja ehdittiinhän me. Molemmat tahoillamme kävimme parituntiset hiihtelemässä hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Oli kokeiltava myös laduilta poikkeamista: Ahopään laitamilla lähdin  kestohangille. Onhan se huikea lykkiä pitkin kurun pohjaa tehden ihan omaa ”latua”, uppoamatta. Josko huomenna vuokraisin liukulumisukset? Voisi olla mukavaa menoa. Kun ei vielä tarvitse Ouluunkaan lähteä. 🙂

Kuvia Saariselältä

Sivakkaoja, tunturipuro, joka yhtyy Kakslauttaseen, kulkee Kiilopään rinteiltä kohti länttä. Olin sen varren ladulla taas tänään. Ja ensimmäistä kertaa tälle reissulle roudasin mukanani myös kameran. Ykkösjuttu ei siis ollutkaan saavutetut kilometrit tai liikunta, tosin niitäkin tuli, vaan vain maisemista nauttiminen, auringonotto, kuvailu yhteen sun toiseenkin tarkoitukseen.

Olen jo pari vuotta miettinyt ja pohtinut, että tekisin seinäkalentereita Lappi/Saariselkä -kuvistani, joita on kaikista vuodenajoista, ja paljon. Mutta kun en ole keksinyt, mitä kautta saisin niitä myydyksi ja mainostetuksi, mutta NYT! Maanantaina tälle ajellessa hoksasin (nyt vasta!!), että Facebookissa on Saariselkä-ryhmä, ja mikä merkillistä, siellä saa myös mainostaa. Siellä paitsi kerrotaan vinkkejä reiteistä, julkaistaan kuvia, kerrotaan kokemuksia paikallisista palveluista, myös kaupataan kalaa, retkiä, vuokramökkejä, käsitöitä ja ties mitä, mutta EI kalentereita. Tästähän riemastuin ikihyviksi.

Minähän teen ja myyn ”Saariselkä kuvissa” -kalentereita (vrt. Oulu kuvissa)  heti marraskuun alusta lähtien. Olen jo yhden kuvan siihen valinnutkin. Bisneshommia. 🙂

Muutoin ei juuri mainittavaa: perjantai on siivouspäivä, että tuoksuu hyvälle kun on päivä petivaatteita tuuleteltu, auringossa ja valkoisten hankien kimmellyksessä.

Nyt on hyvä aika mökkeilylle

Ennen pääsiäiset oltiin ”aina” Lapissa. Viime ja tänä vuonna on ollut valtakunnallisella tasolla toive ja neuvo: ”Nyt ei ole aika lähteä mökille”. Ja mehän olemme kuuliaisia kansalaisia, ja oikeasti sitä mieltä, että koronaohjeistuksia on noudatettava, eikä siis ole pääsiäisiä parina vuonna mökillä vietetty.

Tosin ihan ainoa syy, varsinkaan tänä vuonna, ei ollut korona vaan se, että kotona oli mahdollista ja ilo viettää mummin elämää, tehdä pari päivää oikein urakalla ruokaa ja olla läheisten kanssa, ja oli mahdollista (lue: työt ei haittaa mökkiaikatauluja) lähteä pohjoiseen vasta pääsiäisen jälkeen, jolloin eteläläiset turistit jo palautuvat altistuttamasta meitä muitakin. Noh, hieman kärjistäen juuri noin. 🙂

Lähdimme aamusella, jolloin Oulussa vähän tipsutteli räntää, mikä yltyi Keminmaan jälkeen ihan silmittömäksi räntämyrskyksi! Tervolaan asti näkyvyys oli karsean vähäinen, etten sanoisi  niukka, ihan olematon ja sohjo roiskui vaarallisen kuuloisesti (tähän pelkoon minulla on paha kokemus nuoruusvuosilta, jolloin hurautin isän auton + peräkärryn + moottorikelkan katolleen huhtikuisen räntäsateen lauantaisena iltapäivänä, mutta eipä siitä sen enempää). Vaarallinen sohjo sai tänään ajelemaan huomattavasti viisaammasti kuin joskus 40 vuotta sitten! Ja ihan hyvin ehdittiin. Rollon jälkeen ajovuoroon Pehtoori, paremmalla kelillä ja vakaalla kyydillä.

Toiveissa on, että seuraavan viikon postaukset tulen tekemään tästä näkökulmasta: Myötätuulen pirtin pöydän äärestä. Josko yksi kotoa roudatuista pääsiäiskukista intoutuisi Lapin valossa kasvamaan ja kukkimaankin! 🙂

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

(Hellaakoski)

Tänään vuokrasin liukulumisukset. Kaikkea on kokeiltava. Tai no ei kaikkea, mutta nämä tuntuivat kiinnostavilta. Juuri tuonkin takia, mistä Hellaakoski runoilee: halusin umpihankeen, paljakkaan, pois laduilta, omille reiteille – uppoamatta.

Heti kymmeneltä kun Lapland Safariksen vuokraamo avautui, olin paikalla: reipas, ystävällinen nuori mies opasti ja peri 45 euron vuokran vuorokaudesta (= sukset ja sauvat). Liukulumisuksiin ei tarvitse erikseen monoja, minun uutukaiset Sorellini hän mainitsi ”just parhaiksi” tähän. Aika hoksaava ja kohteliaskin samaan hintaan. Ja oikeasti, varmasti juuri varrelliset, tukevat kengät ovat sopivimmat.

Ajelin ensin Laanilaan, josta hiihtelin (vai tepastelin?) nollakelisten, pehmeiden hankien yli muutaman puron rantaan, – taulukuvia. Heh! No eipä oikein simahtanut. Mutta yksi juttu mikä näissä suksissa minua etukäteen viehätti oli ajatus, että pääsen hankien, nimenomaan umpihankien, keskelle uppoamatta. Laduilla muiden sivakoijien joukossa en juuri ole kameraa mukana kuljettanut, laduille pysähdellyt mitään kuvaussessioita pitämään, mutta nyt oli mahis yksikseen tarpoa metsissä, kurujen pohjilla. Pari tuntia kuljin, kokeilin erilaisia pohjia, moottorikelkkareittejä, kävelyreittejä, umpihankia. Eihän se meno mitään lentävää ollut. Mutta mitä siitä. Oli helppo pysähtyä, kuvailla, kulkea – vapaana. 😉

Sukset ovat merkillinen yhdistelmä laskettelusuksia, perinteisiä murtomaasuksia, minisuksia (muistatteko 70-luvulta?), lautailua (lähinnä lukot)… näissä vuokraamissani oli karvapohjat, joten mäkien nousu oli helppoa, helpompaa kuin murtsikoilla, mutta luisto kaukana ”oikeista” suksista.

Kävin myös Kaunispään päällä, ajatuksena kulkea Urupäälle, mutta tuuli oli niiiiiiin kova, että en kauas edennyt, muutama kuva, mm. alla oleva, johon olen merkinnyt iltapäivän kohteeni ja sitten ajelin toviksi mökille, josta Pehtoori oli lähtenyt perinteiselle lenkille.

Lähdinpä siis uudelleen, uusi mahdollisuus lumiliukusuksille. Minulla oli nimenomaan sukset, eikä kengät, joita niitäkin on. Ja luulenpa, että tänne tuntureille ja niillä kulkuun sukset ovat paremmat kuin kengät. Ehkä pitää niitäkin joskus testata.

Ajelin Kaunispään ohi, kohti pohjoista Urupään ja Magneettimäen kohdalla olevalle parkkipaikalle, jossa olen käynyt kymmeniä ja kymmeniä kertoja kuvailemassa, ja miettinyt että olisipa mukava nähdä mitä lumiaidan takana on.

Tänään sitten sinne yrittämään. Ja tuntureitahan siellä. Yllättävää! Siellä on mm. Kuusitunturi, jonka rinteillä en nähnyt ainuttakaan kuusta. Toisaalta eihän paljakassa kuulu puita ollakkaan. (Paljakka on saamen kieltä ja tarkoittaa metsärajan yläpuolelle nousevaa tunturin puutonta lakialuetta. Wikipedia).

 

Tunturissa, pakkasen ja viiman silottomassa ja rouhimassa rinteessä, oli parempi kulkea kuin alhaalla kurujen nuoskaisessa, pehmeässä hangessa. Olipa ilo! Tuuli oli kova, mutta lämmin, aurinkoa, avara maisema, laaja tunturimaisema, – oi, että.

’

 

Nyt olisi vielä luvassa revontulia. Tuskinpa tänä yönä tarvii niitä lähteä pihalla vartoomaan. Eilen illalla – minä kuuhullu – kukuin puolille öin, kävin pihalla kamera kaverina. Kovin olivat hentoisia vihreät juovat. No mutta reposia kuitenkin.

Ja omasta mielestäni ihan kelpo otos ”Uneton Hangasojalla”.

Hitaasti hiihdellen

Hiihtopäivä. Tänäänkin. Oli hyvä, että lähdimme (tahoillemme) jo aamupäivällä, iltapäivän puolella pilvistyi, lämpeni, nyt liki sataa vettä.

Valitsin reitikseni Kakslauttanen* – (Sivakkaojan vartta kohti)  Niilanpää – Kiilopää. Minulle ennen kulkematon, hiihtämätön, reitti/latu. Niilanpäällä on käyty patikalla, – itse asiassa ihan vastikään –  mutta ei hiihtämässä.

Tänään tarkoitukseni oli parin kilometrin jälkeen jättää Kakslauttanen ja lähteä kulkemaan Sivakkaojan rantamilla, mutta kuten oheisesta kartasta näkyy, minähän Tievatuvan ja Muotkan majan kohdalla ”hukkasin” oikean ladun ja tein pienen mutkan. Oli aika sitkasta kulku tuon mutkan ajan. 😉 Mutta sitten takaisin oikealle ladulle.

Kameraa ei ollut mukana, Huaweilla räpsin samalla kun hissuksiin hiihtelin ja nousin kohti edessä olevaa Niilanpäätä. Kilometrien mittainen nousu (282 mpy – > 435 mpy näyttää Garmin) sujui leppoisasti: ”Ei se matka tapa, vaan vauhti”. Minulla vauhti ja syke sopivalla tasolla, joten ehdin ja pystyin nauttimaan … Ja lopussa vIimeiset pari kilometriä Kiilopään juurelle, Suomen ladun majalla, olikin hulppeaa laskua.

Kovin oli hiljaista laduilla tänään, eilen liki tyhjää (vaihtopäivä). Meillä vielä vähän aikaa täällä, ei kiirettä, ei kaipuuta Ouluun.

Näin jännittäviä vaiheita tänään. 😀

Jossain näillä kohdin (Muotkan maja näkyy takana)  hukkasin oikean ladun… 🙂

Mutta pian taas reitillä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

  • Kakslauttanen on joki, joka laskee Tolosjokeen. Nimen historiallisista perusteista täällä lyhyt juttuni.

Huikea hiihtolomapäivä

Yksi kuva kertoo enemmän kuin sata (vai onko se tuhat?) sanaa.

Miksipä siis turhia tänään sanoittaisin tätä päivää… En osaisi kuitenkaan.

Kävin aamusella kaupassa, Kuukkeliin olivat legendaariset kuulutukset palanneet. Ne on täytynyt joskus kuulla, jotta ymmärtää, mistä kummasta on kyse. Mutta siis: ne ovat taas läsnä, mikä monelle (= Tyär 🙂 ) on ilosanoma. Tosin potkukelkka kaljakaapin päältä on edelleen pois. Mutta siis: samalla kauppareissulla ajelin Kaunispään etelärinteelle. Kannattihan se, semminkin kun oli kamera mukana.

Kauppareissulta palauduttua suunnittelimme Pehtoorin kanssa hiihtolenkkejä, molemmille oma, mutta että kohtaisimme palatessa. Meidän eritahtinen hiihto ja minulle (tänään) lisähidasteena patikkareppu, jossa kamera hidastamassa vauhtia. Ei niinkään painonsa vuoksi, vaan koska tiesin pysähteleväni kuvaamaan. Sopivat ladut löytyivät, ja eikun Savottakahvilan pihaan auto parkkiin ja me molemmat ladulle: minä etelään, Pehtoori itään.

Kuten sanoin: en osaa sanoittaa. Vaikka yrittäisin jäisi volyymi puoleen siitä, mikä oli tunnelma, fiilis, ilo ja mielenrauha.

Tästä välistä puuttuvat kuvat meidän after skistä ja rantasaunasta. Nekin päivän kaiken muun hyvän tasolla: jos valittaisin, olisin surkimus.

Päivän ”gourmet” (heh!) oli tarte flambee, mutta modifioitu mökki/Lappi-tyyliseksi. Täytteenä poro-chorizo ja toisessa Tenon lohta. Erityismaininta pohjan ohuudesta: liki läpikuultava. Mökkiolosuhteissa sain sittenkin onnistumaan. 🙂

Aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi. Ei todellakaan mene. Tänään on mennyt.

Luonnossa liikuttuen

Enhän minä löytänyt latua kohti Vihaisen-Seppäsen maata ja Tolosjokea; aikeena oli hiihtää Pikku-Harriojan kodalle. Olen käynyt siellä edellisen, yhden ainoan kerran about 35 vuotta sitten. No en käynyt sitten tänäänkään, – ehkä tässä joku päivä. Ehkä olikin hyvä, etten sinne mennyt, vaan hiihdin Laanilasta Ahopäille (Ahopäitä on tosiaan monta, ymmärtääkseni kolme) ja sieltä sitten Prospektorin ladulle. Nousin korkeammelle tunturiin.

Oli lämmin, oli tyven. Ja ylimaallisen kaunista. Kyllä, juuri ylimaallinen minulle tuli mieleen. Ja minä itkupilli hiihdin kyyneleet silmissä. Eikä ne kyyneleet todellakaan johtuneet vauhdin huumasta, eikä edes kimmeltävistä hangista (eka kertaa aurinkolasit tänä vuonna!!), vaan ihan liikutuksesta. Hiljalleen hiljainen kiitollisuus tästä! Kaikesta: liikkumisen mahdollisuudesta, luonnosta, kauneudesta, sinivalkoisesta, puhtaasta, keväästä, lämmöstä, auringosta, puista, tuntureista, sinitaivaasta, hiljaisuudesta, Lapista, hyvistä laduista, maisemista, kaikesta.

 

Mökille palauduttua pääsin Pehtoorin lämmittämään rantasaunaan. Ukkeli oli aamupäivän purkanut vanhan mökin seinustalta Ratko-pumpun irti – on vuosikymmenien palveluksen jälkeen vaihdettava. Siis pumppu, ei Pehtoori! 🙂

Kehittelin uuden lohiruoan – lohifileeseen (halkaisin sen mahdollisimman leveäksi) rullailin poro-chorizo-viipaleita, sivelin sisäpintaan vähän dijon-sinappia ja lisäksi vielä parmesaania raasteena. Puoli tuntia uunissa (+ 200 C), samalle pellille pakastelohkoperunoita.

Lisäksi ja tarjolle kananmunilla höystettyä vihersalaattia.

Ihan vierastarjoiluunkin kelvollinen ruoka oli tuo.

Makumuistoissa Aanaar

Mökkielon tekemiset ovat riippuvaisia säästä, kelistä ja sateista. Tänään ne määrittivät olemista ja tekemistä siten, että koko päivää ei oltu ulkona. Ei edes isointa osaa. Mutta mahdollistivat hyötyliikuntaa pihapiirissä ja purolle asti sen verran, ettei tarvinnut lähteä erikseen kävelylle. Pehtoori on eilen ja tänään ollut enimmäkseen katoilla, minä ihan maanpinnalla.

Mainitsemisen arvoista on pitkät yöunet ja Netflix sarja Musta kuningatar. Se on hyvä. Hienosti kuvattu, mielenkiintoinen, sopivasti merkillinen. Mitähän seuraavaksi katsoisimme?

Tämän päivän pyryisellä pihalla en kuvaillut, joten olkoon kuvaraporttina toissapäiväisen Inarin retkemme ruokakertomus. Inarin keskustassa, hotelli Kultahovin yhteydessä oleva ravintola Aanaar valittin viime vuonna vuoden ravintolaksi. Gastronomisen seuran valinta on hyvin harvoin ollut Helsingin ulkopuolella, muutaman kerran Turussa ja Tampereella, mutta nyt Aanaar on parhaaksi valittu. Ja viiden kerran kokemuksella emme kyseenalaista, päinvastoin.

Se on fine-dining-ravintola, mutta ei mitään pönötyspaikka,  Mekin siellä villapuseroissa, suoraan pikkupatikalta, tälläytymättä (toki kävin vessassa toppahousut vaihtamassa vähän kevyempiin :D). Rento mutta asiakkaita palvellaan hyvin. Hintataso on laaturavintolan mukainen, mutta ei Helsingin tai Tampereen tavoin pilvissä.

Lappilaisia raaka-aineita kunnoittaen selkeitä makuja, ja häivähdys molekyyli-gastronomiaa mukana.

Vaikka usein ravintolassa valitsemme samoja annoksia, eilen emme niin tehneet.

Minulla alussa fenkolia ja siiamätiä, sekä kuningasrapua voiemulsiossa. Kuningasrapua! Sitä oli riittävästi, siian mätiä olisin suonut saavani enemmänkin. Ne tarjoiltiin retro-astioista, kuten 70-luvulla katkarapucocktail. Pehtoorin alkuruokana oli poronkieli-toast, jossa matsutakea sekä poron vasanmaksasta liemi. Aromeja, makuja yllin kyllin.

Minulla pääruokana hauki-kuningasrapupullia, jotka olisivat jääneet vähän vaisuiksi jollei punajuuripyree olisi tukenut ja ollut niin täydellinen makupari. Lehtikaalisipsit ja paahdettu keltajuuri sekä kermainen kastike täydensivät annoksen! Kyllä pidin, hyvin paljon. Pehtoorilla Inarin siikaa, paistettuja kasviksia ja porkkana-sitruunavaahtoa. Näytti fairyltä, mutta maistui raikkaasti sitruunalta – eli normi sitruunalohko molekyyleiksi muokattuna? – tämän sanoin tarjoilijallekin, joka ei kuitenkaan katsonut minua paheksuvasti, vaan naureskeli hyväntahtoisesti. Niin ainakin tulkitsin. 🙂

Pehtoori tilasi vielä jälkiruoan: suklaamoussea, hilloja, suklaata, kaurakeksiä(?) – kaikkea hyvää.

Iloksemme emme olleet ainoat sunnuntai-iltapäivän asiakkaat, muutamissa muissakin pöydissä oli gourmetista nauttijoita.

Oli niin juhlaa (taas!! De Gamlas Hem muutama viikko sitten) syödä ravintolassa hyvin. Niinhän lomalla kuuluu tehdäkin, eikö? – Jos ikinä liikut täällä päin, harkitse vakavasti myös Aanaaria. En ole ihan varma, onko hyvä vai huono asia, että täältä möksältämme on sinne tunnin ajomatka: ainakin säästämme koska jokaisella mökkiviikolla ei tule Inariin asti lähdettyä. 🙂

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Inarin hautausmaalla

Ei tarvitse lähteä kauas matkalle, että voi nähdä jotain uutta, mielenkiintoista, historian havinaa, … Hautausmaabongari kävi eilen eka kertaa ikinä ”mökkinaapurissa” = Inarin seurakunnan hautausmaalla, joka onkin Ivalossa. Inarissa on kirkko, ja sankarihautalehto, mutta varsinainen hautausmaa on Ivalossa. Siellä siis eilen.

Lumipeitteiset hautakivet, muistomerkit, paasit ja ristit kertoivat paikallishistoriasta, paikallisten vaiheista yli sadan vuoden ajalta (hautuumaa perustettu 1905).

Siellä on haudat ripoteltu vähän ”miten sattuu” – pääpuoli itään-länteen, etelään – pohjoiseen, ortodoksihaudat, veteraanien haudat, sukuhaudat, sotilaishaudat, uudet ja vanhat haudat yhdessä ja erikseen. Ei mitään asemaan ja varallisuuteen liittyviä erillisalueita, ei aitoja, ei rajoja.

Oikeastaan voisi sanoa, että melkoinen tilkkutäkki koko pieni Ivalojoen rantatöyräällä, ennen Kirkonkylää, oleva hautausmaa on.

Hyvin sinne sopii venäläisten sotilaiden betoninen hautapaasi (kummasti tuli mieleen termi ”Stalinin hammas”) kuin kullankaivajien muistomerkki, kirkonmiesten ja saamelaisten haudat, Petsamon siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä haudat, – hautojen vinoristit: Gauriloffit ja Lietoffit ovat saaneet leposijansa.

Samoin siellä on ”Muistopaasi … niiden muistoksi, joiden tuhka tai tuhkauurna on kätketty Inarin erämaihin”, Jobin sanat ”Jumala on heittänyt minut maahan ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa” (Job 30:19) on kaiverrettu luonnonkiveen.

Hangessa kulkiessa, kuvaillessa, ihan yhtäkkiä vaatimattomasta puurististä tunnistin tutun nimen: Lauri Kock! Hetken mietittyäni tajusin kenestä oli kyse!  Sama mies, joka joskus 1970-luvulla veti minulta sijoiltaan lähteneen sormen paikoilleen – ihan huomaattamani!

Tämä Lauri – Lasse –  oli Saariselän hissillä töissä ”monitoimimiehenä” kuten löytämässäni artikkelissa todetaankin… Olin 15 – 16 -vuotias ja kaaduin mäessä, jotenkin käsi jäi alleni, ja tunsin jo noustessani, että vasemman käden keskisormi rupesi turpoamaan. Laskettelin hiihtohissin juurella olleeseen vuokraamoon/huoltotakennukseen, jossa veljen kanssa oltiin niin tuttuja, että saimme käydä siellä ”oleskelemassa”/lämmittelemässä/kioskilta ostetut kaakaot juomassa ja istahdin penkille ja valittelin kaatumista ja hämmästelin turpoavaa sormeani. Tämä Lasse sanoi, että ”näytähän”, otti kädestäni kiinni, tunnusteli, nykäisi yhtäkkiä ja hups! – sijoiltaan lähtenyt sormi oli taas kunnossa. 🙂  Olisipa eilen ollut hautakynttilä mukana: Lassen muistolle olisin kynttilän sytyttänyt.

Monta muutakin tuttua hautausmaalla tapasimme. Mm. Ivalon legendaarisen ”Kenkä-Asun” pariskunnan hautakivi sattui kohdalle. Iäkäs, yli 90-vuotiaaksi elänyt pariskunta kuoli kuukauden välein, ja rouva piti kauppaa viimeisin vuosiin asti ….

Hautausmaalla on myös espanjantautiin kuolleiden joukkohauta ja risti sen muistoksi: Inarissa kuoli muutamassa kuukaudessa kymmenesosa väestöstä. (ks. artikkeli – koskettavan ajankohtainen on).

Myös Ylä-Lapin kullankaivajat ovat saaneet oman muistomerkkinsä Inarin hautausmaalle. Muistomerkin päällä oleva lumiaihio kätkee sisälleen ristin. Lapin historian ystävät ovat pystyttäneet tämän vuonna 2002 ”kaikkien Lapissa kultaa kaivaneiden miesten ja naisten muistolle”. Muistomerkillä olevat luonnonkivet ovat jokaisen muistomerkkihankkeeseen osallistuneen henkilön ja yhteisön siihen muuraamia.

Eikä liene ole hämmästyttävää, että löysin myös (paljon) uusia (paljolti saamelaisia) nimiä kokoelmiini: Ilo Uljas ja Inga Rosalie saavat miettimään, millaista on heidän elämänsä näillä seuduilla, tuntureiden katveessa ollut.

Lasten haudat sykähdyttävät aina: pieni Mattus ei ollut ehtinyt saada kasteessa etunimeään ennen kuin menehtyi.

Lupasin ja vaadin, itselleni ja itseltäni, että käyn tuolla toistamiseen pian. Kesällä, – silloin kun lumi ei peitä luonnonvaraisen hautausmaan kaikkia kiviä. Ehkä elämät ja tarinat heräävät paremminkin eloon, ajateltaviksi.

Inarilla, Inarissa

Lupasi pakkasta, ja sen lisäksi tuulta: tuntuisi kuin – 26 C. Hiihto ei siis ollut vaihtoehto tämän päivän pääohjelmanumeroksi.

Tänään olisi siis juuri oikea päivä tehdä päiväretki Inarille (kuten sanonta kuuluu) ja Inariin. Aurinkoa ja kimmeltäviä hankia oli säätiedotuksen mukaan mahdollista nähdä. Niiden toivossa, ajatuksena kuvailla postikorttimaisemia, lähdimme ajelemaan ensin Ivaloon ja K-kauppaan (valikoimat ja hinnat paikallista Kuukkelia sopuisammat), minkä jälkeen kohti Inaria. Kovin monta kertaa siellä ei ole talvella käyty, joten siksikin sinne nyt.

Koko matkan, koko päivän, pilvet peittivät auringon, mutta välillä näkyvillä pilkahdus sinistä taivasta.

Ivalossa kävimme myös hautausmaalla. Erilainen kuin mikään ennen. Kerron siitä(kin) huomenna. Kuvien kera luonnollisesti.

Matka kohti Inaria jatkui.

Kirkonkylän läpi ajoimme ilman, että yhtäkään autoa olisi tullut vastaan. Noh, eihän sunnuntain puolipäivä mikään liikennehuippu ole muuallakaan…

Menesjärvelle käännyimme, ja sitten kohti Jäniskoskea. Hyytävää siellä oli! Oi, Juutua!

Pienen patikan teimme Korteslammelle, – ja olihan niin hyvä kun oli Sorellit! Ei palellut ollenkaan, kasvoja sentään kuitenkin.

Kunhan tarpeellisen määrän askelia olimme saavuttaneet ja aikaa ulkoilmassa kuluttaneet sekä minä yli 200 kuvaa ottanut, oli aika jatkaa juhlapäivää siirtymällä Aanariin. Vuoden ravintolaksi valittu hotelli Kultahovin ravintola on koettu puolenkymmentä kertaa ennenkin, eikä tämänpäiväisen jälkeenkään ole mitään syytä vältellä sitä vastaisuudessakaan. Siitäkin huomenna (tai ylihuomenna) kuvien kera lisää.

Ulkoilua, lukemista ja hyvää ruokaa – ihan lomameininki!

Mökkilauantai käynnistyi hiljalleen, puurolla ja kahvilla.

Lehtien ja somen lukemisella, säätiedotusten ja latuhuollon sivuilla surffaillen: VIHDOINKIN löysin hyvän, ajantasaisen tiedon Saariselän laduista, ja samalla myös talvikävelyreiteistä. Jälkimmäisiä on tullut ihan uusia. InfoGIS Saariselkä on myös mobiiliversiona: ja minulla nyt kännykän aloitusnäytöllä! Ehkä minä – surkea suuntavaistoinen – pysyn nyt kartalla paremmin.

Koskapa pakkasta oli reippaasti, mutta varsinkin koska oli myös tuulta, joka saisi ulkoilman tuntumaan kohtuullisen kylmältä (- 26 C), päätimme tehdä päivän ulkoilun ja urheilun kävelllen. Uusi talvikävelyreitti Laanilasta Piispanojan päivätupa- ja tulistelupaikalle (joka on ihan perustuttujuttu hiihtäessä) oli tavoitteena taapertaa. Aika hidasta oli kulku, – reitti oli vähän pehmeä, mikä osaltaan hidasti kulkua). Kahdeksan kilsan reitti Piispanojan ”takana” kulki metsässä, sen suojassa, aika tasaista maastoa, eikä kyllä kovinkaan vaihtelevia näkymiä, mutta muutama komea aihki, pehmeitä kinoksia, purojen uomia, …  – ja tämä minun silmääni sattui, pysähdytti, kännykän kameralla tallentui: kaksospuu.

Koskettikin. Niin kuin se kirjakin, jonka sain päätökseen juuri ennen kuin lenkille lähdimme. Sarah Crossanin kirja ”Yksi” on ”säeromaani”, joka kertoo siamilaisista kaksosista (ks. esittely edellisen linkin takaa). Pitkään aikaan en ole ”ääneen” itkenyt kirjan vuoksi. Tämä sai kyyneleet silmiin, hetkeksi puhumattomaksi. Kaunis, karu kirja. Tähänkään en olisi tarttunut ilman Helmet-haastetta. Tämä menee siellä kohtaan ”38. Kirja on käännetty hyvin”. Kaisa Katteluksen käännös on taitava, runollinen, herkkä, – varsinkin kun kirja rakentuu säkeistä. Kirja ja käännös  toimivat jopa äänikirjana, luettuna teksti on vielä hienompaa..

Lauantain menussa oli persikkabroileria ja mustikkamuffinseja. Ei ollut persikkabroileria, oli päärynäbroileria. Persikka ei ollut ainoa aines, joka minulta uupui tehdäkseni vanhan ohjeen mukaan meille uuniruoan. Mutta päärynöitä löytyi tölkillinen, joten ei muuta kuin soveltamaan. Ja syntyi tälläinen on uusi resepti, joka voisi sopia vaikka pääsiäispöytäänkin.

Broileria ja päärynää – pääsiäisruoka?

4 broilerin rintaleikettä (esim. Jyväbroileri ”Merisuola” tai ”Appelsiini-Rucola”)

1 prk päärynöitä sokeriliemessä
1 pss Aura-murua
1 prk (3,3 dl) ruokakermaa
2–4 valkosipulin kynttä
vähän jotain chiliä (laitoin Tabascoa ehkä 5–10 ripausta)
1 tl mango-curry-maustetta (Santa Maria)

Leikkaa rintaleikkeet isohkoiksi paloiksi ja laita uuninkestävään vuokaan/pataan.
Laita päälle valutetut, isoksi paloiksi pienityt päärynät, Aura-muru, silputut valkosipulit.
Ripottele päälle (ei ihan välttämätön) (mango-)currya ja chiliä muodossa tai toisessa.

Laita pata uuniin (+ 175 C), – noin kolme varttia.

Tarjoa salaatin ja tuoreen maalaisleivän (ja ehkä myös riisin tai couscousin) kera.

 

Eilen illalla, aika myöhään, piipahdin mökkipihassa katselemassa, josko Marsiin laskeutunutta tutkimusalusta näkyisi, tai edes kuu… Näkyihän se, kuu siis. Ja hennot, tämän talven ensimmäiset revontulet. Purolta päin niitä katselin, hakusessa olivat kuvausasetukset, mutta jotain sentään tallentui…

Ladulla

Ilta on taas.
(kuva eiliseltä iltapäivältä Aurora-polulta)

Päivät kuluvat mökkielossa nopeampaa tai ainakin ne tuntuvat lyhyemmiltä kuin kotona. Varmaan siksikin, että yöt (yöunet) vievät täällä osan vuorokauden ajasta. Yötä (= unta) on tunnin, pari enemmän kuin Oulussa. Tänäänkin hereillä vasta pitkästi kahdeksan jälkeen. Sehän on vain hyvä.

Kipristelevästä pakkasesta ( – 15 C) ja pikkuisen purevasta tuulesta huolimatta tänäänkin hiihtopäivä (Saariselkä – Hirvaspirtti – Välimaa – ja pätkä kohti Rumakurua), joten tämän talven eka kymppi tuli täyteen. Eikä (kuten kuvista voisi luulla) ollut mitään tasamaan hiihtoa. Oli enimmäkseen tiukahkoa nousua tai hulppeaa laskua.

Ja siellä oli niin kaunista. Tuntui, että jokaikinen puu, petäjä, koivunkäkkärä, kelo, aihki, mänty ja risupuska oli erikseen huolillisesti koristeltu. Niiden symmetria, niiden epäsymmetria, pienuus ja suuruus, jyhkeä tai pikkuruinen olemus olivat juuri oikeanlaisia, omanlaisiaan, sopivia ja sopusuhtaisia siinä kohdassa. Monta kertaa mielessä välähti sanapari ”ikiainen metsä” tai ”Lapin luonto” tai sitten ”maailma on kaunis”, ”kaukana kavala maailma”, ”kaikki on hyvin”, ”kuinka minulle tämä on suotu”.

Ja sitten taas teputtelin tunturin rinnettä ylös päätäkseni laskemaan vauhdilla alas. Ei ollut kylmä, ei tuntunut tuuli.

Illansuussa yli viikon kestänyt aika tarkka karanteeni rikottiin ja käväistiin Partioaitassa, Kuukkelissa ja rohjettiinpa vielä ravintolaan syömäänkin. Pirkon Pirtissä kävimme pizzalla, eikä siellä meidän, tarjoilijan ja kokin lisäksi sitten muita ollutkaan.

 

Kaunis kaamos

Olin tänään kahteen otteeseen kameran kanssa tuntureilla. Ajatuksena kuvailla aamun tähtitaivasta ja iltapäivällä valon ja värien hiipumista pimeään iltaan. Mutta taivas vetäytyi jo aamulla pilveen, ja samalla pakkanen laski (- 20 C -> -13 C), joten ei kuulaita ja kirkkaita värejä, mutta silti niin kovin kaunista. Aurinko ei vielä nouse, mutta onhan meillä kuu!

Melkein haloilmiö kehittyi Iisakkipään taakse kymmenen jälkeen, mutta pian taival kävi tavallisen harmaaksi, maisema pehmeni …

Iltapäivällä kävin vielä kävelemässä vanhan tutun Aurota-polun, jonne nyt on laitettu valaistuskin. Huurteiset puut kauniita, metsäreitti liki sadunomainen. (Kuvat vielä purkamatta…)

Siivoilin vähäsen, sauna ja sapuska ja sitten taas telkkarin ääreen. Green Book (nimi ei kyllä ole oikein onnistunut… tai ei ainakaan kovin informatiivinen) kannatti katsoa. Mietin kovasti millä sanalla sitä kuvaisin, – ehkä ”hieno” voisi olla oikea. Ei hienosteleva, päinvastoin, vähän roisikin, hauskakin, humaani, hyvä leffa. Ja siinä ohessa valmistui riddarin toinen hiha.

Kelpo maanantai.

Jäimme kaamokseen

Pakkasaamu. Oikeastaan juuri sellainen, johon täällä on vuodenvaihteen tienoolla totuttu.

Meillä ei ollut kiirettä ulos, vaan aamupäivä kului jäähyväisbrunssiin. Ystävät lähtivät paluumatkalle Ouluun, – meillä mahdollisuus jäädä mökkieloon vielä vähäksi aikaa. Ja ensimmäistä kertaa tällä mökkijaksolla pilvetön taivas, joten olihan minun päästävä katsomaan iltapäivän hetkeä, jolloin aurinko horisontin alapuolelta saa taivaankannen väreihin. Pakkasta oli sen verran (-20 C) että minun oli helppo myöntää itselleni vapaapäivä hiihdosta.

Kauniit, pehmeät pastellisävyt läntisellä taivaalla, etelässä enemmän oranssia ja punaista, enemmän draamaa ja tummiakin sävyjä.

Vaikka alhaalla olikin parikymmentä astetta pakkasta, ei Kaunispään laella ollut kymmentäkään ja kyllä pieni (= vanha) laskettelija minussa heräsi ja halusi mäkeen.

Viime vuosi oli pitkään aikaan ainoa, jolloin en ollut yhtään päivää mäessä. Me olimme mökillä tammikuun lopussa, ja sitten – sattuneesta syystä – keväthankien ja parhaiden rinnekelien aikaan kotoilimme Oulussa käymättä lähelläkään mökkiä ja laskettelumahdollisuuksia. Tänään olisi voinut lasketella ihan mainosmaisemissa. Ja aika paljon rinteissä näytti väkeä olevankin. Ehkä tänä vuonna ….

Nämä maisemat auttavat pysymään hetkessä, nauttimaan tällaisista päivistä.

Ilta on nautittu mökkielosta: telkkarista, ruoasta (keräilyeriä kylläkin), saunasta, lukemisesta, kuvailuista (haastekuva vaati tekemistä), kutomisesta. Tekemättömyydestä.

Summaamassa vuotta

Ladulla ajatuksia

Marko Leinon kirja ”Joulutarina” sopii hyviin kaamosajan yksinäisille hetkille luonnossa, jos niissä nyt ylipäätään mitään kuunneltavaa tarvitsee. Mutta on kirja hyväkin: se tuo rauhaa, varsinkin jos se on sopiva tilanteeseen. Joulutarina oli eilen ja oli tänään hiihtolenkin menomatkalla, palatessa en enää kuunnellut. Jäin miettimään viisaan kirjan sanoja.

Pieni Nikolas miettii veneessä matkalla kotisaareltaan mantereelle jäätyään orvoksi …

 

Ehkä kaikki ihmiselämässä ei olekaan niin musta-valkoista,
ehkä ei olekaan olemassa yksiselitteisesti onnellisia tai onnettomia tapahtumia.

Ehkä ne vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin kulkevat käsi kädessä:
niinkuin onnettomuus saattaa synnyttää muassaan hyviä asioita,
niin myös onni saattaa kätkeä sisälleen ikävyyksiä.

Ehkä mitään elämän sattumuksia ei pitäisikään edes yrittää luokitella heti niiden tapahduttua,
vaan katsella niitä vasta ajan ja välimatkan päästä.

Ehkä ne vasta silloin pystyy näkemään kokonaisuutena,
ehkä vasta silloin pystyy punnitsemaan, kumpaa tapahtunut loppujen lopuksi piti enemmän sisällään,
hyvää vaiko pahaa – vai kenties molempia samanveroisesti.

Tuollaisia minäkin olen tässä vuoden lopussa miettinyt, miettynyt kulunutta vuotta ja miettinyt millaisen ”loppulauseen” siitä tänne  kirjoittaisin. Ehkä en tänään tai huomenna sitä teekään, ehkä vielä koetan nähdä kokonaisuutta selvemmin… Historioitsija minussa allekirjoittaa Nikolaksen pohdinnat,  ja annan vielä aikaa pohdinnoille.

Leinon ”Joulutarina” on luokiteltu lasten ja nuorten kirjaksi, – en oikein ymmärrä miksi. Tai sitten pitäisi kuunnella/lukea enemmänkin nuorten kirjoja?

Hiihtäminen oli tänään eilistäkin mukavampaa. Pienen ohikiitävän hetken se tuntui ihan sujuvankin. Ja aamun sinisessä hämärässä, hyväkuntoisilla ja luistavilla laduilla oli tilaa ja mukava hiihtää.

Vuodenvaihteessa

Muistuipa mieleen kuluneen vuoden alusta yksi hiihtolenkiltä paluu, vähän sellainen ”sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” -juttu. Se oli se päivä, jolloin Suomen ensimmäinen korona-tartunta kirjattiin, ja juuri Saariselällä olleella henkilöllä. Silloin meillä oli jo monta muutakin huolta olemassa – mutta eipä tiedetty, mihin kaikki vielä johtaisi. Ja eihän mikään ole mitenkään päätöksessä, aika kuluu edelleen, edelleen elämänmeno muuttuu. Olin vähällä kirjoittaa ”elämä jatkuu”, mutta se ei nyt oikeastaan sovi tähän. Tänään on joulun alla menehtyneen ystävän hautajaiset Oulussa.

Ajatuksissa on ollut sekin, mutta muutoin tänään on ollut hyvä, leppoisa päivä. Ja jotain yhteenvetojakin vuodenvaihteeseen liittyen kuitenkin tein, vaikka ”loppulause” siirtyköön.

Mm. Instagram-tilini TOP Nine -kollaasi.

 

 

Kiitokset kaikille seuraajille ja tykkääjille. Instagram on minulle ennen kaikkea kuvien julkaisukanava, vähän sellainen markkinointijuttu. Tai siellä siis yritän osoittaa, että osaan kuvata. Insta-stoorit taas ovat vähän sellainen ”mini-blogi”. Siellä on hyvin satunnaisesti, hyvin vaihtelevia, aika lailla henk.koht. juttujakin – ihan ilman mitään ”linjaa”.

Tuulestatemmattuja juttuja seuraavat …

Facebook-julkaisuista olenkin melkein luopunut, mutta blogi on ja pysyy. Edelleen samanlaisena tajunnanvirtana ja kuvakavalkadina ja reseptiarkistona, ja toivottavasti joskus taas myös matkapäiväkirjana. 😉 Kaksitoista vuotta päivittäin juttuja ja kuvia. Kahdelta ensimmäiseltä ei ole tilastoa, mutta tässä sekä vuosittaiset että  keskimääräiset päivittäiset vierailut.

Jos seuraavan vuorokauden aikana blogiin tulisi 1039 vierailua, tämä vuosi 2020 olisi kolmanneksi paras kaikista. Nyt vähän sellainen jaettu pronssi. 😀 Vaikka eipä tässä mitään kilpailua. Ihan itsekseni tätä puuhastelen. Yhteensä näyttökertoja on 1 277 627 ja kommenttejakin jo melkein 13 000.

Mihinhän suuntaan huomenna hiihtelisi?

 

 

Hiihtokausi avattu!

Tänään kävimme hiihtämässä. Kunhan ensin ennätyspitkiltä yöunilta olimme heränneet ja muutoinkin käynnistyneet.

Molemmat lähdimme omalla suunnallamme, ollaan niin eritahtisia hiihtäjiä, että parempi kulkea omia latuja. Eikä itseksekseen olokaan ole pahitteeksi. Varovaisesti aloittelimme:  Pehtoori melkein paliskunnan poroaidalla asti, minä Prospektorin lenkillä. Sää mitä parhain, minun latuvalintani vähän huono sikäli, että osa reitistä oli vielä ”huollon ulkopuolella” eli latupohja oli lanattu, mutta ei ajettu latu-uria. Luistelijoille soppeli, mutta minun perinteinen, aika vaatimaton hiihtotyylini olisi suonut ladut. Noh, onneksi iso osa reitistä kuvan kaltaista. Ja kuten huomaatte, täällä ON aika pimeää. Kuvan otin noin klo 14.

Valaistun ladun osuudella oli aika paljonkin hiihtäjiä, mutta ei todellakaan mitään ”turvaväliongelmia”. Vastaantulijoissa kiinnitin kadehtien huomiota pieneen, noin 5-6-vuotiaaseen reippaaseen hiihtelijään joka oli isänsä kanssa ladulla, ainakin 2 – 3 km lähimmältä parkkipaikalta Piispanojan varrella… Ja siellä tämä pieni topakasti hiihtävä lapsi sauvoi menemään ja lauloi kirkkaalla lapsen äänellään ”Pöydän päälle veitikkaiset rientää, veitikkaiset, syövat paistia ja juovat lientä, juovat lientä …”  Ei ole minua koskaan hiihtäessä laulattanut. No ei kyllä paljon laulata muutenkaan. 🙂 Mutta lapsen ilo!!

Saunomisen, sapuskan ja leffan (Teräsleidit – kannatti katsoa), jonka ohessa kirjoneulejumpperi ylsi jo kainaloihin asti, jälkeen olen perehtynyt Helmet-lukuhaasteeseen. Moni tuttu on siihen osallistunut edeltävinä vuosina, ehkä minäkin ensi vuonna. Onko joku muu sitä harrastanut? Kokemuksia? Serkkuni Vilmaajat vol 6. -kuvaushaasteeseen olen jo lupautunut. Paljon muuta en taida luvatakaan, en aio muuhun lupautua.

Loppuvuoden lomalle

Jos minä odotin joulua, niin odotin minä tätäkin.

Mökkimatka, mökkitie, mökkipiha, mökkilumityöt, mökkisauna, mökkiolo, mökkitakka  – –

Nyt on hyvä.  Vähän sellainen ”lomalla omasta elämästä” -fiilis.

­­­­­———————

Pehtoori oli jo eilen iltasella laitellut auton, sukset yms. yms. valmiiksi, minä kamerat ja kamppeet, joten aamulla sitten enää vain useamman ruokakassin pakkaaminen mukaan, jotain sentään jätettiin tyttärellekin, joka jäi kotikotiin koodailemaan…

Nyt sitten oli sekin ilo, että Oulu – Kemi väli oli (melkein) valmis. Lussakkaa menoa, ei kyllä ollut paljon liikennettäkään, mutta nyt oli mellevä ajella. Kovin oli aamusella pimeää, vaikka hanget sentään vähän valaisevat. Jo heti Napapiirin pohjoispuolella, heti puolenpäivän jälkeen alkoi uudelleen hämärtyä. Kaamoksen etelärajahan kulkee Sodankylän ja Rovaniemen välissä, vähän Napapiirin pohjoispuolella, joten aika lailla hämärää matkantekoa lähes 500 kilometriä. Mutta kyllä se taas kannatti.

Mökillä pikkupakkanen, oikeastaan vuodenaikaan nähden aika vähän lunta, toki ihan lumitöitä tehtäväksi asti. Ulkona olisi voinut olla kauemminkin. Huomenna sitten. Nyt on aikaa täällä. Kaamos kietoo hellään huomaansa.

Mökkipihassa

Siellä minä eilen iltamyöhällä seisoskelin mökkipihassa, kameran ja jalustan kanssa. Katselin kännykän näytöltä revontuliennusteita, ja koetin luottaa siihen, että kyllä reposia pian näkyy. – Ei näkynyt. Mutta minä olin valmis! Ehkä ensi kerralla sitten.

Tänään aamulla kun maassa oli pehmeää valkoista lunta ja oli aamun ´blue hour´, olin taas mökkipihassa, puronrannalla. Aamu oli iltamyöhää parempi, kylmempi, mutta kuvauksellisempi. Pakkasta kymmenkunta, muttei se siltä tuntunut.

Vielä on puro sulana, ja vettä paljon.

Aamupäivä kului yhteyksien hoitamisessa, perheen ja lähipiirin kanssa, vähän Muistikuva-asioitakin (mm. aiemmin mainitsemassani projektissa olen nyt edennyt toiselle askelmalle, – montakohan niitä on, jotta pääsisi oikeasti johonkin tuotokseen… ;).

Päivän ulkoilut eriaikaisesti.  Tämä minun lenkiltäni. Olen ennenkin koettanut selittäää että Lapin kaamos ei ole pimeä, väritön – varsinkaan sen jälkeen kun lumi on maassa.

Mutta totta puhuen, kyllä neljältä on pimeää. Hassusti jotenkin turvallista pimeää. Se on hyvä aika käydä rantasaunassa, syödä pirtin pöydän ääresä ja sitten vetäytyä kutimen kanssa takkatulen tai telkkarin äärelle.

Lunta! – ja sinisiä hetkiä

Koko yön satoi lunta. Koko yön.

En toki ollut sitä todistamassa tai tarkkailemassa, en todellakaan. Päinvastoin: nukuin taas pitkään ja hartaasti. Mutta sadetta oli täytynyt kestää tuntitolkulla, sillä aamulla sitä oli ainakin kymmenen senttiä, jollei enemmänkin. Kyllä se ilahdutti heti herättyä. Maisema on valkoinen, – tai ainakin valoisan harmaa.

Silti ei vielä suksille, ei vaikka latu Laanila – Saariselkä oli tänään jo kokonaan avattu. Ja hyvänen aika, kuinka paljon siellä näytti hiihtointoilijoita olevan menossa ja tulossa. Koronapakolaisia, eläkeläisiä ja lomalaisia – muutamia ulkomaalaisiakin. Onneksi turisteja on edes jonkun verran.

Ja kyllä täällä kelpaa. Nyt on niin kaunista, pehmeää, liki tyven ja pikkupakkanen. Voiko parempaa olla? Sinisiä hetkiä ja yöksi on luvannut jopa revontulia, mutta taivas on edelleen pilvessä, vähän leijailee sellaista kimmeltävää luntakin, joten taitaa jäädä revontulet näkemättä ja kuvaamatta.

Päivän liikunta tuli lumitöiden, postireissun (kalenterit on nyt kaikki myyty!), lumipolkujen ja pihapiirin kuvausten kanssa hoidetuksi. Pikkuisen kehittelin ajatusta, josko Saariselän maamerkeistä tekisin ensi vuoden joulukortteja samalla idealla kuin Oulun tämänvuotiset? Ehkä ei ole markkinoita hallussa, ja viitsinkökään enää?

Aika varhaisessa olen tonttukuvien kanssa, mutta tämä harmaa tonttu, tunnetaan herra Routalempenä, vaati päästä ulos ja kuviin.

Meillä tietysti rantasauna ja hyvää ruokaa. On viikon aikana syöty ihan uusiakin sapuskoja, ehkä kokoilen joku päivä sellaisen ”arkeen jotain uutta” -postauksen.

Tuo punertava kranssi saunan seinällä ansaitsee erityismaininnan: se on tehty mustikanvarvuista. Kierretty kerälle ja sidottu ohuella rautalangalla. Ei, en todellakaan ole itse sellaista tehdyt, vaan ostin sen pari vuotta sitten Oulunsalon museon pihapiirin joulumarkkinoilta. Vaatii ylivuotisen ”kypsytyksen”, jotta vihreä kranssi muuttuu kauniin punaiseksi. Se oli vihreänikin kaunis (toissajouluna) ja nyt punertavana mielestäni aika hieno. Eikä näy rapistumisen merkkejäkään.

 

Näin isoja juttuja täällä tänään. 🙂

Mökkikuplassa

Viikonloppu tulossa. Kaksin mökkieloa, ja meille tänäänkin aamukahvilla mielessä se aina tärkeä asia: ruoka. Mitä tänään ja viikonloppuna syödään?

Mökin lähikauppa Kuukkelissa on kaikenmoista hyvää, mutta tuoreesta kalasta (ja lihasta) on siellä tavallisestikin puutetta, saatikka nyt, kun moni muukin tuoretavara on vähän vähissä. Tästäpä saimme hyvän, omasta mielestämme perustellun syyn lähteä ajellulle paikalliselle ”isolle kirkolle” eli Ivaloon. Mökkipihasta sinne on se 33 kilometriä suuntaansa. Aamusaunan, lehtien luvun, ”työsähköpostien” etc. jälkeen starttasimme. Ohut, aamuyöstä satanut lumikerros valaisi maisemaa, muutama pakkasaste teki päivästä edellisiä  kirkkaamman.

Tien suolaus sai porot mukaan liikenteeseen: Magneettimäen kohdalla rekkakuski ei varmaankaan ilahtunut pakollisesta pysähdyksestä. Pitkä nousu vastamäkeen on henkilöautollakuin  ja vauhdissa ihan tuntuva: voi vain kuvitella, miten rekalla sujuu lähtö ihan pysähdyksistä…

Ivalon raitti ei perjantaina puolenpäivän aikoihin ollut järin ruuhkaisa. K-kaupassakaan ei monta asiakasta ollut, vaikka kauppa on iso ja hieno (siellä oli tänään sushiakin, mikä minusta on jotenkin hassua. Ei niin, ettenkö joskus voisi itsekin sieltä sellaisen paketillisen ostaa. Olivat kyllä tuoreen näköisiä…). Mutta kaupassa oli täysin hiljaista: meitä lukuunottamatta kaikki muut taisivat olla yksin, kaikilla oli maskit, kukaan ei keskustellut/kysellyt mitään, jopa tiskimyynnissä hyvin vaisua tupinaa, taustalla soi radio, jossa kerrottiin uusista koronarajoituksista tyyliin ”tämä on määräys, ei suositus”… Vetää hiljaiseksi, pistää miettimään. Myös sitä, kuinka etuoikeutettu on kun voi olla täällä – kaukana kavala maailma. Tosin huoli sinne, tuonne ja etäämmäskin. Mutta jo osaan vähän relata. Hoen itselleni: enhän minä voi, en vaikka totisesti olen yrittänyt ja halunnut.

Ostamme ison kirjolohen, fileoituna. Pehtoori aikoo savustaa enemmän kuin puolet, minä graavata loput. Ostamme kuhafileitäkin. Ja kynttilöitä, suklaata, hedelmiä, erikoiskahvia, gourmetjuuston, vain yhden tontun, Apsulle tuliaiskeksejä, muutaman postimerkin (suosittelen korttien lähettämistä näinä aikoina! 😉 Eikä ollenkaan mitään tausta-ajatuksia… 😉 ).

Mökille palauduttua todettiin, että onhan se ulkoiltavakin: siispä minä kamera kaulassa lähitienoolle kävelemään ja Pehtoori liiteriin, nuotiolle ja taas saunan lämmitykseen. Pakkasta vain vähän, lunta vielä vähemmän. Hiljaa virtaa Hangasoja.

Sen verran kuljimme ja touhusimme, että hämärän laskeutuessa sallimme glögikauden avattavaksi. Mökkiterassilla kahden hengen pikkujoulujen etkot. Tai ehkä sittenkin vain lasilliset (puolikkaat!) Blossan 2020 glögiä. Siinä maistuivat inkivääri ja  vihreä tee. Esittelyssä lukee, että mukana on Marrakechin torin tuoksuja. Se ei ole minulle kovinkaan hyvä houkutin: vaikuttavin ääni- ja näkökokemus Marrakechin torilta (2005) oli kun näin kuinka helteisen päivän iltana isolla toriaukiolla oli kolme, neljä hammaslääkärin tuolia keskellä toria. Oli lämmin pohjoisafrikkalainen lokakuun pimeä ilta, jonoksi asti asiakkaita ja sitten hoitajia polkemassa poraan voimaa – ihan kuin ennen poljettin Singeriin. Ei ehkä paras mielikuva glögin nauttimiseen… 😀 Mutta älkää te muut antako minun kokemusteni Marrakeshin hammaslääkäreistä pilata kokemustanne tämän vuoden Blossasta!

Saunasta olisi voinut käydä purossa uimassa. Semminkin kun vesi on poikkeuksellisen korkealla. Ei olla käyty. Eikä taideta käydä.

Kalaruoasta nauttineena, jälkikasvun kanssa viesteilleenä, ulkoilleena, saunoneena, kaukana kaikesta, television pian tarjotessa viihdeohjelmaa (Vain elämää) nautimme perjantai-illasta Hangasojan mutkan varrella olevassa mökissä, ja olemme kiitollisia, että moneen päivään ei ole kiire kotiin.

Torstainakin tunturiin

Kunhan 10 tunnin yöunien jälkeen heräsimme, alkoi kiivas 😉 suunnittelu koskien päivän ohjelmaa, mahdollisen liikunnan suuntaa. Hyvin pian olimme yhtä mieltä siitä, että ulos ja patikalle lähdetään. Semminkin kun oli pikkupakkanen, tyven, sateeton sää. Jopa pieni häivähdys sinistä taivasta näkyvissä. Mutta mihin lähdetään?

Kartat pirtin pöydälle, ja miettimään mihin voimavarat riittäisivät tai kuinka paljon lopultakaan haluaisimme tarpoa: ”Ei ihan tavisreiteille, mutta ei kovin kauaskaan.”

Päädyimme ajelemaan Kiilopään juurelle ja siitä kohti Niilanpään poroerotuspaikkaa. Ollaan käyty siellä kerran aiemminkin (9 vuotta sitten), eikä polun pohja ainakaan silloin ollut mikään patikoijan ihanne askellettava, eivätkä maisemat matalalta kovin hulppeat, mutta mennään nyt kuitenkin ja jos palataan jotenkin ”parempaa reittiä”. Kunhan aurinko nousi pakkasin kameran ja kahvia reppuun, ja sitten lähdettiin.  Ilmatieteen laitoksen sivulla luki näin:

Auringonnousu tänään 9:51. Auringonlasku tänään 13:58. Päivän pituus 4h 7min.

Noh, melkein sen ajan olimme olimme ulkona. Emmekä jääneet Niilanpään juurelle, kuten edellisellä kerralla, vaan oikeasti huiputimme tunturin. Ilman viittoja, polkuja tai muitakaan ohjeita kapusimme paljakkaa huipulle – ja kyllä kannatti.

Reilun parin tunnin ja reilun 10 kilometrin taivalluksen aikana taivaan väri ja valon määrä ehtivät muuttua moneen kertaan. Mietimme, että marraskuukin on täällä hyvä. Sekin hyvä. Omanlaisensa.

Yllä kuvassa Teräväkivenpää. Oikealle jäävät Nattaset, taakse Kiilopää. Ennen näkemätön maisema meille. Ei poroja, ei kuukkeleita, vain muutama patikoija, – paljon hyvää tekevää happea, avaruutta, taivaan värejä, liikkumisen iloja, ajatuksia – turhia murehtimatta. Ja muistin olla tyytyväinen, että minulla, meillä, on tämä mahdollisuus. Ei ole mikään itsestäänselvyys.

Torstaina mökillä ei niin erikoista ruokaa, ei muutakaan erikoista: rantasauna, tarte flambeeta, aurajuusto-vesimelonisalaattia, laatikosta lasilliset viiniä (hyvä on: toiset The Crownin äärellä), viesteilyä, ihan liikaa somea, uutisia, kuvientekoa.

Ja sitten taas sohvan nurkkaan: viimeiset joululahjavillasukat laitoin alulle. Kunhan ne saan valmiiksi, aloitan tekemään itselleni riddaria! Näin eilen kylillä yhden todella kauniin, sellaisesta haaveilen. Langat olen jo valinnut. 😀

Matkalla pohjoiseen – taas kerran

Niinpä sitä tänä aamuna matkalle päästiin, yhdeksään venyi lähtö, mutta lähdettiin kuitenkin. Tätä on taas odotettu. Onni on kun on mahdollisuus lähteä.

Ihan turhan kauas nuo viitat osoittavat: ei ole tolpassa meidän kilometrejä meidän määränpäähän. Niitä tuosta kohtaa ei ole kuin 242 km.

Pysähdyimme Napapiirillä, ja Pajakylän matkamuistomyymälästä (tällainen joulutorikokemus tänä vuonna) hain tonttuovelle ja lasten joulukalenteriin pieniä ylläreitä. Ja itselle jouluista kuvausrekvisiittaa ja uuden joulupallonkin, yhden pienen tontun ja …. Jo eilen Pehtoori sanoi pienille, itselleen ja minulle (suuta soittaakseen 🙂 ), että kunhan mummi taas pääsee mökille kaikkia tonttuja etsimään ja jututtamaan…

Nyt olen päässyt, ja uusia juttujakin on. 😉

Kiireen raja.

 

Vuosien varrella olen tässä kohtaa koettanut ottaa kuvaa – toivonut saavani otoksen ilman Napapiirin rajalla keikkuvia aasialaisia ja muita turisteja, mutta en ole koskaan onnistunut. Noh, tänään ei ollut kameraa, oli vain kännykkä, mutta ei yhtäkään turistia lähimaillakaan…

Sateista ja harmaata oli Rollossa ja koko matkan, Sodankylän jälkeen vielä usvaa ja sumua. Jotenkin matka tuntui tavattoman pitkältä: Oulu – Kemi välillä edelleen paljon 50 km rajoituksia, ja talvirajoituksia, jotka alkumatkasta tuntuivat ihan turhilta: sula, hiljainen tie vähän liikennettä, hyvä näkyvyys… Sitten Sodankylän jälkeen (klo kahden jälkeen) kun oli jo melkein pimeä, oli sumua, poroja, (onneksi Pehtoorin ajovuoro) olikin satasen rajoitus. Kyllä kaipaisin sellaisia sään, liikennemäärien etc. mukaan päivittyviä sähköisiä nopeusrajoituksia. Niiden merkitys erityisesti näillä pohjoisen taipaleilla olisi iso. Luulenpa, että juuri ankea, harmaa ja pimeä tienvarsien maisema vähän latisti matkanteon tunnelmaa. Toisaalta oli lomatunnelmaa, vapaa vähäisistäkin velvoitteista fiilis…

Sodankylässä kävimme K-kaupassa ja siellä oli (maanantaiksi) aika paljon asiakkaita ja KAIKILLA oli maskit – myös iäkkäillä miehillä, mikä ei Oulussa ole mikään itsestäänselvyys.

Hangasojalle tulimme tyttären ja poikaystävänsä jättämään mökkiin, ja me kaksi järjestyksen ihmistä iloitsimme, kun kaikki, ainakin melkein 😉 , oli kondiksessa ja järjestyksessä. Niin se Siperia –  tai vanhemmat 😀 – opettaa. Tai ehkä on sittenkin kyse siitä, että esikoinen tuntee vanhempansa ja hoksasi kiitellä kuukauden mökkiylöspidosta jättämällä paikat siistiksi. Edelleen minusta tuntuu  mahdottoman mukavalle, että täällä kuukauden tykkäsivät duunailla.

Mökkeydyimme aika nopeasti, ei ollut lumitöitäkään, eikä paljon roudattua ruokaa yms… Kunhan taas nettiyhteydet saimme toimivaksi oli  (eilen julkaistun) The Crownin neljännen tuotantokauden ensimmäisen jakson vuoro. Nyt on tiedoksi joka illalle tunti hyvää suoratoistoviihdettä. Ja tiedossa myös ulkoilua, lepoa ja Lapin rauhaa. (ihan niinkuin Oulussa olisi kovastikin vilskettä ja velvollisuuksia… 🙂 )

Pohjoista eloa koko päivä

Tänään korkeammalle kuin eilen. Nuorten kanssa aloitimme Saariselän aakkosista: Kaunispään Huippu. Aamupäivällä vielä pilvessä, mutta tyven. Ja tunturit liekeissä.

Jossain vaiheessa sateen uhka oli todellinen, mutta tummat pilvet tekivät puiden väriloiston entistäkin kauniimmaksi, kirkkaaksi.

Iltapäivällä mökkiterassilla tovi, jo ihan lämmintä (hyvä on, meillä on mökkiterassilla lämmittimet 😉 ). Ja sauna! Sen lisäksi tänään muutamia muitakin uusia ”rasteja” uudelle mökkiläiselle. Niihin kuului mm. kuukkeli pihapiirissä, porolasagne ruokapöydässä (mistä hän totesi: ”erittäin siedettävä”, mikä minusta oli kyllä mukava kuulla), Nattasten bongaus Kaunispäältä käsin, Huipun jättimunkki, Rönkönlammen lenkki, …

Enimmäkseen hyvää … värinää vähän. Mutta any way sunnuntai, ja sunnuntai kestää tänään iltaan asti. Huomenna? – Saapa nähdä.

Beaivi – aurinkoa ja terveyttä

”Beaivia eli Aurinkoa on pidetty saamelaisessa muinaisuskossa jumaluutena. Sitä on palveltu poronhoidon menestymiseksi ja sairastapauksissa. Sen kunniaksi syötiin myös kevättalvella uhriateria, aurinkopuuro.” (Wikipedia)

Eilen iltapäivällä tein mökkipihaan beaivin, saamelaisten auringon symbolin. Pitkään se on ollut aikeissa, – eilen sille oli aika ja tarve. Idean taustalla on joskus vuosia, vuosia sitten Oulun Hietasaaressa Steiner-koulun pihalla näkemässäni tähdessä. Se oli isompi, mutta vähemmistä aineksista koottu ja se oli ”vain” tähti. Joka tapauksessa tykkäsin ideasta. Ja nyt mökkipihassa, ison voimapuun juuressa, on tämmöinen ”kukkapenkki”, pihakoriste. Aurinko!

Meillä ei syöty sen kunniaksi aurinkopuuroa, eihän ole kevättalvikaan, mutta hyvin syötiin. Me kun saimme tänne mökkieloon ”vieraita”. Tyär ja poikakaverinsa tulivat eilen iltajunalla Helsingistä Ouluun, ja tänään ajelivat mun autolla tänne. Niin iloinen olen heidän tulostaan, kovasti olen tätä odottanut. J. on eka kertaa sitten lapsuutensa ja Sodankylän armeija-aikansa jälkeen Lapissa.

Keskipäivällä odotellessa ehdimme käydä Pehtoorin kanssa  lähitunturilla, pieni patikka Ruijanpolun pätkää ja sitten kohti Ahopäätä.

 

 

”Meidän oma” Hangasoja yläjuoksulla…

Vaikka ei paistanut, ruska loisti ja oli hyvä kulkea. Tosin runsaahkoa viesteilyä suuntaan ja toiseen, huolta ja helpotusta. Enimmäkseen kuitenkin luonnon tarkkailua… Ja kuvaamista. Ja Pehtoori yllätti valokuvaajan. 😀

 

 

Liikkuminen ja luonto tekevät hyvää!

Aamulla purolla,  … levollinen, melkein pakahduttava elämänilon ja kiitollisuuden tunne. Olin siellä aika kauan, vaikka oli pakkasyön jälkeen aika kylmä. Mutta niin kaunista, mukavaa odotettavaa, uusi patikkapäivä edessä. Koivujen keltaiset lehdet satoivat kuin isoja räntähiutaleita leijailisi. Minä vain hengittelin ja nautin.

Niin kaunista, pientä ja suurta. Hyvän ja ilon odotusta. Ihan loman tunnetta. Mutta sitten, aika äkkiä, yhtäkkiä …  –  ja nyt kyllä sellainen tunne, että ei kannattaisi nuolaista ennen kuin.

Kaikesta huolimatta lähdimme patikalle. Reitin valintakriteerinä, että on nähtävä kauas, on päästävä korkealle. Minulla on vakaa tunne, että koskaan ennen ei ole ollut näin kaunista

Värejä, valoa, vaeltamista…

Tunturissa paljon turisteja, todella paljon, kymmeniä vastaantulijoita. Sehän on tietysti hyvä. Eikä silti mitään vaikeuksia pitää turvavälejä. On koko Koilliskaira tilaa!

Kiilopään keskuksen myymälästä ostimme postikortteja, pienille lähetellään. Mietimme e-fatbikejen vuokrausta tuleville päiville, mutta eipä moiseen ryhdytty. Mökille palauduimme. Pehtoorilla iski ikkunoiden pesu moodi, jolta minä varjelluin. 😉 Toteutuin vihdoin yhden, vähäisen luovuuteni, pitkäaikaisen aikeen. Metsäterapiaa, pihan siistimistä, ulkoilua, yksin oloa ja hyvänen aika, luovuutta! Se on valmis, – julkaisen huomenna!

Iso Hangasselkä (347 mpy) huiputettu – kahteenkin kertaan

Mökin aamukahvipöydässä [taas kerran aika varhain… ]:

P(ehtoori): Mitäs tänään? Mihin mennään? Mennäänkö mihinkään?

M(inä): Joo, mennään. Tietysti. Huomenna ehkä sataa, silloin on Suuri Siivouspäivä, joten huomenna vain mökillä. Mutta ei tänäänkään mihinkään kovin kauas, mulla on se hieroja iltapäivällä, sitä ennen sauna ja pitäis kuitenkin käydä taas kaupassa ennen sitä…

P: Tunturiin, sieneen, pyöräilemään?

M: Johonkin lähelle, ehkä voitaisiin käydä Kultareitillä etsimässä karvarouskuja,…

Ja kellon käydessä jo yhdeksää… Pehtoori heittäydyttyään Wander Führerin -rooliin esittelee kartasta reittiä…

P: Mennään tästä Kultareitille, kohti Tolosjokea, käännytään ja kierretään  Hangasselkä – tai mennään sen rinteitä kohti – tähän ja tästä tähän ja sitten linjaa pitkin takaisin. … Ei oo tunturissa, mutta kävellään, tästä viis kilometriä, tuosta kilometri, muutama tuosta… hyvin ehditään.

M: Ok. Menee tovi, lähdetään sitten.

Ja vartin yli yhdeksän lähdettiin. Ei satanut, ei paistanut, oli hyvä hengittää, luonto kovin keltainen. Iso Hangasselkä huiputettiin metsäautotietä pitkin aika helposti, toki nousua, mutta no problem. Ei sieltä mihinkään nähnyt, eikä sieniäkään näkynyt. Saavuttiin Tolosjoen rantaan, jossa valtavärinä keltainen. Sieniäkin löydettiin, melkein kymmenen. 😉  Ruska, ulkoilma, Lappi ja liikkuminen – patikka jatkuu.

Ylä- ja alakuvan maisemissa ollaan Vihaisen-Seppäsen mailla. Olisipa mukava tietää Vihaisesta Seppäsestä jotain. Miksi hän on jättänyt nimensä Tolosjoen rannoille? Miksi Vihainen?

Historiasta tietämättömänä ja kun Pehtoorin kanssa ollaan liikkeellä, ei turhia pysähdellä, eikä tänään niin kovin vaihtelevia maisemiakaan, että olisin kameran kanssa innostunut, joten taival taittui reippaasti.

Palatessa ylitimme Ison Hangasselän toiseen kertaan, minkä seurauksena syntyi mielenkiintoista materiaalia tutkittavaksi uudesta Garminista. Ilokseni se näyttää myös korkeuserot, nousut ja laskut, tietysti sykkeet, askeleet, kulutetut kalorit, minuutit, kilometrit, ajan ja ties mitä kaikkea. Jossain vaiheessa aloin kyllä huolestua, miten käy iltapäivän aikataulujen.

Mutta hyvin ehdin. Ja mikä ilo kun kolmen tunnin liki tauoton taivaltaminen ei juuri väsyttänyt, pysyin ukkelin perässä ihan hyvin. Ei huolta turvaetäisyyksistä kanssakulkijoihin, näkyi vain muutama ihminen, pari poroa – siinä kaikki mitä reitillä tuli vastaan.


Puolelta päivin aurinko tuli näkyviin…

Pääsin hierojalle, nyt taas yläselkä ja olkapäät toimivat, ”hengittävät”. Kaupassa kävin sen jälkeen, ja mikä hula-baloo kylillä olikaan! Kuukkelissa telttoja parkkipaikalla, niissä iltapäivätanssit ja Souvarit soittaa! A-oikeudet ja ohjelmaa, ja turvavälit tietysti. Jonoja neljän aikaan iltapäivällä! Aivan ennennäkemätöntä  – vaikka eräskin ruska-aika täällä on tullut oltua. En osallistunut, vaan mökille joutuin…

”Tunturien, metsien ja aapojen maa”

Mutta vielä kauempaa, Nattastunturien tuolta puolen, siintävät mahtavat Raututunturit sekä Saariselän pitkä taivaanrannan täyteinen juonto. Ne kumottavat pohjoisen ääriltä kohta kuin maanrajoilta. Siellä onkin, valtatunturien yöpuolella, jo toinen Lappi, Taka Lappi, Inarinmaa, yöpuolenmaa, josta päivä ensiksi pakenee. Toinen on täällä päiväpuolella, päiväpuolenmaa.

Tämä päiväpuolen suuri erämaa, tunturien, metsien ja aapojen maa, on Sompio, ikivanha Sompion-Lappi…

             (Samuli Paulaharju, Sompio)

Sodankylän ja Inarin rajalla, paliskuntarajalla, Kiilopään rinteillä.

Aamupäivällä pilvistä ja riittämiin mökkipuuhaa, jotta patikalle lähtö siirtyi siihen, että aurinko jo rohkeni näyttäytyä. Sen myötä kultaiset, oranssit, punaiset, ruskean- ja ruosteenpunaiset tunturien rinteet leimahtivat väreihin, paikoin melkein liekkeihin.

Päivän patikaksi valikoitui taivallus Kiilopään juurelta kohti Luulampea ja takaisin. Ajelimme Kiilopään juurelle, eikä koskaan, ei koskaan Suomen ladun pihalla, Kiilopään keskuksessa ole ollut sellaista määrää autoja! Ei edes pääsiäisten aikoihin. Iso parkki täynnä, ja autoja vielä tiensivussa monta sataa metriä. Retkeily ja kotimaan matkailu ovat nyt in!

Luulammella ei kovin taajaan ole käyty, ehkä kerran vuodessa tai joka toinen vuosi, mutta tämän päivän jälkeen se on nyt minun suosikkireittini. Aiemmin suosikkina oli ensin Iisakkipää, sitten Pikku Tankavaara, seuraavaksi Pyhä-Nattanen, lopylta Jorpulipää, ja Kiilopään huipulle kapauaminen on aina, kesät, talvet, hyvä ”pikkuinen lenkki”,

Mutta siis: Luulammelle kannattaa ehdottomasti kulkea niin päin, että ensin lyhempi, suorempi, profiililtaan jyrkempi reitti kohti Luulampea ja paluu pidemmän kautta. Siten näkee paremmin, on helpompi kulkea. Aika hyvä kulku-ura sinne ylipäätään on, tosin palatessa paikoin sorakiveä niin, että ei paljon maisemia voi katsella, vaan on katseltava sitä, ettei kompastu.

Lammen rannalla on taukotupa ja kahvila, ja iloksemme olimme jo etukäteen hoksanneet, että se on auki, joten emme ottaneet eväitä mukaan. Liki täydellä tuvalla päädyimme lettuihin ja kahviin, – kahvi hyvää, mutta, mutta … kyllä siitä letusta sentään sen verran energiaa, että paluumatkan kuusi kilometriä jaksoimme … Semminkin kun minulla matkalla oli kymmeniä hidastuksia, = kuvaustaukoja. Neljän tunnin patikalta 161 kuvaa! 🙂

Melkoinen etelätuuli puhalsi, ahavoitti kasvoja, teki ilmasta raikkaan, muttei kylmän. Hieno syksyinen sää.

Tässä tunturipuron alku, lähde pulppuaa jostain …

Hullun hienoa kulkea, katsella, hengittää, liikkua, olla kiitollinen tästä kaikesta, nauttia. Päiväpuolen maalla tänään … eikä huomisesta tiedetä.

Kohti ääretöntä ja sen yli!

Tälle oli tarvetta

 

Joka syksyinen tavoite ja toive on ollut päästä ruska-aikana mökille. Melkein aina viimeisten parin vuosikymmenen aikana se on onnistunut: joko parin päivän pikainen pyrähdys tai viikko vierähtäen tuntureilla ja mökissä. Aina mökkireissu tuntuu olevan tarpeen ja toivottu, niin nytkin. Ja vaikka nykyisin on paljon enemmän JOS-sanalla kuin KUN-sanalla alkavia lauseita, niin tällä kertaa jossittelu oli turhaa. Me lähdimme kuin lähdimmekin aamusella ajelemaan.

Eikä liikennettä ollut nimeksikään. Oulu – Kemi -tieprojektin keskenolosta huolimatta ehdimme Rovaniemelle 2½ tunnissa. Ei tarvetta pysähtyä kauaakaan, pikainen lounaskahvittelu ja matka jatkui sujuvasti, sillä kaikki ruokatarpeetkin oltiin jo eilen aamulla roudattu valmiiksi kotiin. Lisäksi mukaan vain porolasagne ja pullaa pakkasesta, ja eikun menoksi.

Poroja tuntui olevan liikkeellä enemmän kuin autoja, ainakin enemmän kuin rekkoja, matkailuautoja tai turistibusseja. Jotta siten poikkeuksellista. Rovaniemen jälkeen koivut jo keltaisia, paikoin raikkaita, valoisia.

Kilometri kilometriltä mielenrauha lisääntyi. Ajatus viikosta mökillä rauhoittaa kummasti. Luvassa liikkumista väsyyn asti, lepoa ja levollisia unia. Toiveissa saada tänne seuraa ensi viikonlopuksi. Ilolla odotan… Erakoitumisellakin on rajansa.

Kunhan oli mökille asetettu, vähän syötykin, oli aika metsälle, purolle, luonnolle, hiljaisuudelle, liikkumiselle. Niin hyvä!

Ja karvarouskuja! Ah, onnea! Niin paljon, että ensi viikonlopun ja joulun suolasienisalaatti on jo turvattu. Lisääkin soisin keräileväni. Mustikoitakin vielä puronrannassa… Sateen jälkeiset pisarat kimmelsivät kauniisti.