Oulun yliopiston avajaisjuhla oli tänään. En osallistunut. En ole ennenkään, en koskaan 35 yliopistovuoteni aikanakaan. En tänäänkään, luonnollisestikaan en.
Mutta jotain uutta olen kokenut, oppinut ja löytänyt tänään!
Mökkiaamussa mietittiin, minne tänään? Oli huikean kaunista ja aurinkoista, kun lähdimme kymmenen aikoihin suuntasimme Kiilopään parkkipaikalle, ja sieltä tutulle reitille. Eiköhän joka kesä/syksy ole Luulammelle patikoitu. Sinne ja sieltä pääsee useampaakin reittiä: päädyttiin ”alempaan” polkuun. Ja kunhan Kiilopään ja Ahopäiden välisen ”satulan” korkeimmalla kohdalla oltiin, ja alkoi laskeutuminen kohti Luulampea, viimeinen kilometri ja me poikkesimme polulta. Ja löysimme uuden kurun. Meille uusi, toki jo jääkauden jälkiä sekin.
Kettukuru se on. Mistä lie saanut nimensä? Kurun muoto vähän kuin ketun häntä? Ainakin pitkä, syvä, komea, rakkainen, aika jyrkkäreunainenkin. Vaikuttava. Hieno.
Ja vaikea kuvattava, droonikamera olisi ollut tarpeen! Postauksen alin kuva on alhaalta; otin sen 2.4.2026 hiihtoladun varresta.
Hiljalleen kuljettiin, paikoin hyvinkin kivistä ja rakkaista, mutta niin upeaa ja avaraa.
Viikko alkoi pakkasella; eilen aamukuudelta mittarissa oli – 4 C. Sehän lupasi sinistä taivasta ja auringonpaistetta. Tämän hyvän lisäksi oli vielä tyventä, täysin tuuletonta myös tuntureiden laella.
Tutuilla tuntureilla Ei tullut mieleenkään tehdä muuta kuin lähteä tepastelemaan, mutta minne? Päädyttiin Urupää – Palopää -polulle. Valinnassa etusijalla: ei niinkään vaativuus tai ´vaatimattomuus´, vaan pääasia valinnassa oli, että näkisi kauas. Ja olisi paljakkaa (= tunturin puuton osa) sekä puustoa, mielellään ruskan värjäämiä rinteitä.
Lämpöasteita oli jo kymmenkunta, tuntui, ettei mitään hätää, ei huolta, mihinkään ei sattunut, kiireetön maanantai.
Myöhäinen lounas notskilla ja sitten muutoinkin pihapiirissä sekä lähimetsässä iltapäivällä.
Sienestyspäivä
Tänään tiistaina on satanut. Oikeastaan koko päivän. Aamupäivän olimme tahoillamme [Pehtoori Rönkönlammen suunnalla, minä ajelin Kutturantien varteen ja sieltä metsään] sienessä. Eikä aamupäivän heikko sade juuri haitannut, kun oli sopivat kamppeet.
Parin tunnin haahuilun tuloksena molemmilla punikki- ja ruskotatteja kuivuriin sen verran, että kolmeen risottoon niistä riittää. Ei ainoatakaan herkkutattia!! Lisäksi kangas-, haapa- ja punarouskuja likoon ja huomenna ryöppäykseen. Eiköhän yksi purkillinen suolasieniä saada. Hyvä että edes vähän.
Oma poro
Meidän ”paliskunnassa” on nyt oma poro. Yksi poro. Pehtoori on sellaisesta puhunut pitkään, ja nyt hän on sellaisen saanut, itse asiassa itse tehnyt. Tätäkin kautta kiitos ratkaisevasta avusta raaka-ainehankinnassa sille kenelle kiitos kuuluu. 😊
Syyssunnuntain patikka Kiilopää juurelta, Suomen ladun majan edestä kohti Ahopäitä ja Poliisikurun lampea. Sataa ripsutteli, aurinko paistoi, paljakassa tuuli kylmästi pohjoisesta ja tyvenessä tuntui melkein kesältä. Lapin luonto on! 💚
Klikkaa ensimmäistä kuvaa, saat kuvakarusellin auki ja kuvat isommiksi.
Usein näkee Facebookissa ja Instagramissa tuttujen ja tuntemattomien kuvia paljaista varpaista uima-altaiden lepotuoleissa tai valtamerten rannalta etelän lomillaan … Tässä minun kontribuutioni tai vastaukseni niihin. 😅
Miksikö kurun nimi on ”Poliisikuru”? – Kyseltyäni sitä jo vuosia sitten paikallisilta, annoin kertoa itselleni ja vakuuttua, että poliisit (yhdessä Rajavartioston kanssa) olisivat siellä vuosikymmeniä sitten harjoitelleet koirien kanssa pelastamaan lumivyöryn alle jääneitä. Tiedä häntä, mutta kyllä tuossa kurussa sellaiseen harjoitukseen varmasti on mahdollisuuksia.
Kaunis kuru se on. Ja aika iso (otsikkokuvaan mahtui vain osa).
Palattuamme tunturista piipahdimme kahvilla/kaakaolla Suomen ladun majasssa, joka sekin oli rempattu kesän aikana. Myös Kaunispään ylämaja Huippu on saanut uuden ilmeen. Jahka käymme siellä laittelen siitäkin kuvia…
Remonteilla on tapana laajentua, eikö? – On tullut todistetuksi, että näinhän se on.
Kuukausi sitten olimme täällä pohjoisessa tekemässä vihdoin vanhan mökin terassiremppaa ja siinä ohessa päätin maalailla mökin kylppärin katon ja ikkunanpuitteet sisäpuolelta. Hommat tuli tehtyä, ja valkoinen maali ikkunanpielissä olikin niin onnistunut juttu, että nyt tälle ruskaLOMALLE tullessa auton peräkontissa oli kuin olikin kolmen litran tömppö maalia. ”Huvila & Huussi” – projekti laajeni eilen huussista huvilankin puolelle. Siis: myös mökin pikku kamarin ja pirtin ulko-ovenpielet ja ikkunoiden (x 5) karmit ovat olleet projektinani eilen ja tänään. Nyt tuntuu siltä, että enää en laajenna: huomenna viimeistelyt ja se on siinä! Hope so.
Kun Ilmatieteen laitoksella olivat tälle päivälle uhkailleet tänne rankkoja sadekuuroja iltapäiväksi ja aamupäivän vain pientä sumua, päätimme heti aamusta kahdeksan jälkeen (kun kerran yöunet olivat loppuneet taas kesken) lähteä tunturiin. Pitkästä aikaa Iisakkipään huipulle (454 m. mpy) ja rengasreittiä takaisin. Se on parin tunnin, seitsemän kilometrin leppoisa kierros. Ajateltiin, että mukava kiivetä korkealla: ”näkee kauas, vain taivas rajana”. Heh, eihän se ihan niin mennyt.
Vasemmalla kaunis Pääsiäiskuru. Kuten näette. 😄
Aika lämmin, tyven, toki usvainen, huipulla taidettiin taivaltaa pilvessä, oikeasti, ihan ilman mitään kemikaaleja. Sadetta ei ollut, mutta rillit huurussa ja kasvoilla tuntui kosteus. Oli mahdottoman hyvä hengittää!
Kamerakin oli repussa, mutta tyydyin räpsimään puhelimella kuvia, ja mökille palattua, notskilla lounasmakkaroita (kasvisnakkeja!!) paistellessa ja aurinkoa pilvien välistä ihaillessa kokosin kuvasaaliin videoksi. Eipä kovin hääppönen, mutta ruska, sumu ja Lapin luonto sentään vilahtelevat.
Eihän se sitten satanutkaan! Muutama ripsaus vain. Tällä mökkireissulle on luvattu sadetta suunnilleen joka päiväksi, mutta hyvin on tähän asti pärjätty ilman sitäkin. Tällä kertaa sateettomuus ei olekaan ihan niiiin paljon toivottua kuin elokuun alun remppapäivänä oli, mutta emme valita jos pilvettömäksi taivas repeäisi.
Tälle mökkilomaselle tultiin ruskaLOMALLE! Edellisella kerralla pari viikkoa täällä kuluivat työleirin merkeissä, ja sitten lopuksi muutama päivä ystävien kanssa ´oleillen´, kulkien kultamailla, tunturissa, notskipaikalla höpötellen ja paistellen makkaraa, illansuussa yhteisen pöydän ääressä. Nyt on ajatuksena, että chillaillaan, patikoidaan, ehkä vielä vähän maalaus- ja talkkarihommia muutenkin, mutta vankka aie oli lähinnä sienestää, patikoida päivittäin ja loppuaika luppoilla.
Sienestystä on jo yritetty. Lähimetsässä olen piipahdellut jo kolmena iltana, eilen käytiin aamupäivällä meidän ”mustatorvisieniapajalla”. Nope! – Ei yhtäkään sientä koko metikössä! Ruskaa toki jo on. Ja kun välillä aurinko on pilpahdellut pilvien lomasta, niin näyttää keltaiselle, vihreälle, kauniille syksylle. Puron varressa makrolinssin kanssa näkee paljon…
Riekonmarja tunnustaa väriä!
Tänään oli aie huiputtaa joku lähituntureista, mutta koskapa – taas – sateen uhka oli iso ja kokopäiväksi kirjattu, niin päätimmekin siirtää Ivalon viikottaisen kauppareissun just tälle aamupäivälle. Eikä se sittenkään satanut. Ei kyllä ollut kovin aurinkoistakaan. 😅
Iltapäivällä mökkipihassa tyventä, auringon pilkahduksia, + 17 C, ihan hyvin tarkeni terassilla syödä.
Lapista oli palattava maalikyliin, kotiin. Alkuviikon päivät vietettiin mökillä ja tuntureilla ystävien kanssa, paljon puhuttiin, liikuttiin, koettiin, nähtiin, istuskeltiin puronrannassa, voimaannuttiinkin, nautittiin ruoasta ja Lapin luonnosta. Ja auringosta! Myös sen hetkittäisestä pimennyksestä – olipa mökkipiha jotenkin aavemaisen näköinen muutaman minuutin. Ennenkokematonta.
Tiistaina kävimme Sateenkaarenpääntien päässä, kultakentällä. Siellä on tehty ensimmäinen valtaus 1870-1880-luvun vaihteessa, ja siellä saa kokeilla vaskaamista, tutustua erilaisiin kiviin ja kullanhuuhdontaan. Paikka on rustiikkinen, ei enää turistikohteena kovinkaan tunnettu, mutta – mikä tärkeintä – ystävä sai kokeilla vaskausta. (Me kävimme siellä Pehtoorin kanssa viime kesänä, ks. postaus ja kuvia siltä päivältä.)
Eilisen retkikohde oli Vuotson kautta Sompion tietä kohti Pyhä-Nattasen parkkipaikkaa ja sitten huipulle. Meille se taisi olla jo neljäs vai peräti viides kerta, mutta aina se mykistää ja sitten saa pian jo huokailemaan sen vaikuttavuutta, pyhyyttäkin.
Jo paluumatkalla, jolloin Pehtoori ajoi koko matkan, koska peräkärry ja minä lueskelin matskuja ensi viikonlopun esitelmää/haastattelua varten, tuntui ”ruuhkaiselta”. Ja pienellä pyörälenkillä illansuussa tuntui, että tiet, pyörätiet ja koko kaupunki on ”liian” vilkas, ruuhkainen, valtavasti ihmisiä, ääniä,… Parin viikon mökkeily tekee vähän araksi. 🙂
Hiihdot on nyt hiihdelty. Tavoitehan oli yli 600 km, mutta tuloksen jäämiseen vajaaksi vaikuttivat monet ulkoiset tekijät, mm. sellainenkin pikku juttu, ettei ole ollut Oulussa eikä Lapissa latuja, tai niitä on ollut paljon tavallista vähemmän ja ne saatiin paljon tavallista myöhemmin.
Myös tammikuun mökkiviikkojen pitkä, kireä pakkasjakso piti minut pois niiltäkin laduilta, joita edes oli. Kausi alkoi vasta helmikuussa, ja silloin olin pari viikkoa Järvenpään reissulla. Selityksiä siis on!
Neljän ladun risteyksessä (Laanila, Hirvaskuru, Vahtamapää, Rumakuru) oli perinteinen pääsiäisen latukahvila (Saariselän VPK), mutta hiihtelin ohi, johti Luulammen tupaa ja kahvilaa.
Mutta nyt on kausi lopussa. Ehkä huomennakin käyn vielä kympin nautiskelemassa – sikäli kuin massiivisen Vaskoolihiihdon kilpahiihtäjien sekaan mahdun… Mutta muutoin pääsiäisen aikaan en enää hiihdä, en vaikka nyt olisi mitä parhaimmat säät ja kelit. Minulla kun on seuraavina päivinä parempaakin ja merkityksellisempää tekemistä kuin sivakointi pitkin tuntureiden kupeita ja kurujen pohjia, ja parempaakin seuraa kuin äänikirjat ja omat ajatukset.
Huomenna Juniori perheineen tulee! Joten silloin kun minulla on mahdollisuus mummeilla ja kokkailla perheelle hiihtäminen ei ole vaihtoehto. Hyvillä mielin vien sukset liiteriin, monot kaapin perälle ja olen ihan tyytyväinen tämän talven kilometrimäärään.
Rumakurun molemmilla tuvilla ja notskipaikoilla oli paljon hiihtäjiä evästelemässä ja huilaamassa.
Kiilopää Luulammelta päin.
Minä jaksoin Luulammelle asti … Kahvila ihan täysi. Ja minun tunnelmointiin ihan liikaa ääntä. Lapin luontoahan tuokin on, siellä voisi nauttia retkeilystä ja rupattelusta, ei kilpaa kailottaessa. Kahvin ja lohileivän nautittuani lähdin paluumatkalle. Sää paras mahdollinen, melkein juhlallinen, keli kohtuullinen, – kaikkea muuta kuin lentävä!
Samaa reittiä takaisin: yhteensä 23 km. Heittämällä yli ”tarkistetun tavoitteen”.
”Pressikuvan” 😂 ja mitalin kilometreineen yhdessä tekoälyn kanssa värkkäilin. Eivät tunturit, eikä hiihtäjä ole oikein näköisiä, mutta sukset on oranssit ja mitalissa oikeat kilometrit! Hiihto on hyvä harrastus.
Huomenna saavat kilpailuhenkisemmät, parempikuntoiset hiihdellä kilpaa Vaskoolihiihdossa, mitä ryhdyn viettämään pääsiäislepoa ja -eloa.
PS. Ja samaan aikaan toisaalla: Pehtoori on täälläkin kävellyt talvikävelyreittejä ja pikkuteitä pitkin melkein saman kuin minä hiihtänyt. Kukin tavallaan.
Kyllä minä niin toivoisin, että viitsisin – vihdoinkin – joku päivä ottaa oikean kameran mukaan. Se kyllä venyttäisi ja viivyttäisi hiihtolenkkiin käytettyä aikaa, mutta mitäpä siitä. Eihän nämä minun lenkkini mitään ”kellotettuja” ole muutenkaan. Kahvitauko Kiilopään juurella Suomen Ladun majalla, ja autolla ladun alkuun ja takaisin (Kakslauttasen parkkipaikalle) vei hyvinkin reilut kaksi tuntia, kai. 🙂 Mutta mitäpä väliä vaikka menikin.
Aurinko paistoi, välillä luisti todella hyvin: juuri ne osuudet, joissa latukone oli yön räntäsateen jälkeen käynyt ja joissa oli myötätuuli ja alamäki. Ja sitten ne osuudet, joissa oli nihkeää öistä nuoskaa ladulla, kova, puuskainen, vastainen lounaistuuli ja kapuamista Niilanpään kuvetta tai Ahopään reunan latua, olivat ihan kuntoliikuntaa, eikä juuri niinä hetkinä kovinkaan paljon hiihtämisen iloa. Silti, ja sen vuoksi: hyvä oli hiihtäjän hiihdellä.
Mökkiaamussa herääminen puoliseitsemältä, samoihin aikoihin kuin useimmiten kotonakin.
Tällä kertaa meillä on aikeissa ja toiveissa olla ennätyspitkä pätkä täällä: ei ole mitään ´pakottavaa´, ei edes mitään odotettua, ei mieluisaa tekemistä/tapaamista, minkä vuoksi olisi oltava Oulussa ennen kuin vasta pääsiäisen jälkeen. Edessä on kolmeviikkoinen talviloma Hangasojan varrella Saariselän maisemissa liikkuen ja mökkielämänmenosta nauttien. Jos kaikki menee hyvin, saammepa vielä Juniorin perheen tänne pääsiäiseksi iloksemme ja seuraksemme.
Koskaan ennen emme ole olleet täällä näin kauan yhtäjaksoisesti. Hyvin lähelle pääsin kevättalvella 1989, jolloin vietimme talvilomaa Pehtoorin kanssa kahdestaan vajaan viikon, minkä jälkeen mies lähti Ouluun töihin ja minä jäin yksikseni pieneen, vanhaan Alatuuli-mökkiin (purettu tämän Myötätuulen alta jo yli 20 vuotta sitten).
Olin silloin päätoiminen Keminmaan paikallishistorian kirjoittaja, ja tuolloin harvinainen ”etätyöntekijä”. Odotin syksyllä syntyvää esikoista ja nautin yksinolosta. Melkein pari viikkoa heräsin aamuviiden-kuuden aikoihin, aloitin lukemisen ja kirjoittamisen, iltapäivällä kävin hiihtämässä 5 – 8 km, saunoin, söin ja iltasella saatoin vielä vähän lukea jotain tutkimuskirjallisuutta, hyvin varhain painuin unille. Ehkä esikoiselle on noista viikoista jäänyt Lapin hulluus -itu, joka on kyllä kasvanut ja voinut aika hyvin.
Eilen tänne tullessamme oli vaikea uskoa, että on vasta maaliskuu. Toki täällä on vielä talvista, mutta hanget ovat pudonneet ja ovat painavia: ei mitään kimmeltäviä, kantavia kestohankia vaan upottavia ja raskaita nietoksia. Ja roskaisia! Varsinkin täällä meidän mökkiperällä hangilla on havuja, risuja, kaatuneita pikkupuita, oksia – joku myrsky on riepotellut pihapiirin rujon näköiseksi.
Yöllä oli ollut jokunen aste pakkasta, joten aamupäivällä Pieranvaaran – Prospektorin kympin lenkillä oli melkein lentävä luisto. Kun täällä tammikuussa hiihtelin puoliksi hoitamattomilla laduilla ja kipakoina pakkaspäivinä alamäetkin oli hiihtämällä hiihdettävä, ja aikaa samaiseen kympin lenkkiin kului melkein puolitoista tuntia, ja tänään sivakoin saman reitin reilussa tunnissa, vaikka monet ylämäet olivat jo aika ´lipsuvia´. Toki on hiihtokuntokin parempi, mutta enimmäkseen ´vauhdin hurmaa´ toi leppoisa sää, näkyi vähän sinistä taivastakin ja oli hyvä luisto.
Kun talven tulo (lue: latujen puute) sekä Oulussa että täällä Lapissa oli kuukauden myöhässä, arvelin, että asettamani kauden hiihtotavoite voisi jäädä alle tavoitteen, ja nyt kun näyttää kevät on kuukauden etuajassa ja kun tännekin on luvassa jo vesisateitakin, on uskottova, että tavoite jää varmasti paljon alle siitä mitä asetin.
Pakkoko sitä sitten on asettaa mitään tavoitteita? – Eihän se pakko, muttaku. Kyllä suorittaja minussa saa liikkumisesta lisäiloa, kun tulee tehdyksi sen, mitä itselleen lupaa, ja tietysti mielellään vähän yli. Toissavuonna hiihdin yli 700 km, viime vuonna yli 600 km, joten nyt tämän kauden alussa laitoin tavoitteeksi ”vähintään 600 km, mieluummin lähemmäs 700 km”.
Ja olenhan minä yrittänyt. Oikeastaan melkein joka päivä, kun on ollut latuja, eikä ole ollut mitään menoja (mm. Järvenpää), eikä ole satanut vettä, olen käynyt hiihtämässä. Lenkit tosin ovat olleet aika lyhyitä; enimmäkseen se kymppi, mutta myös alle sen. Nyt kun Oulussa hiihdot on hiihdelty, ja minulla on täällä tälle kaudelle enää korkeintaan 2 ½ viikkoa mahdollista hiihtää, niin kilometrejä on vasta puolet (= 340 km) tavoitteesta. Mutta minä kestän tämän! Ja kuten edellisestä hoksaatte, selittelyt on jo valmiina. 😅
Mutta samapa tuo. Aion nauttia kilometreistä ja maisemista, luonnosta ja kaikesta hyvästä mitä täällä on! Kilometritavoite on jo tehnyt tehtävänsä; liikettä on ollut! Kuten kuvasta näkyy: ”ei riemulla rajaa” kun pääsee ladulle.
(Viisivuotiaana paljon tyylikkäämpänä kuin nykyisin: valkoiset (hiihto)kengät, punaiset hiihtohousut, äidin neuloma puna-valkoinen norjalaisneule, Tikkaselta ostetut nahkahanskat ja ”Lapin lakki” – saamelaisten naisten/tyttöjen lakki.)
Loppiaisen jälkeinen paluu arkeen ja kaamoksen ’virallinen’ päättyminen tänään ei ole muuttanut meidän elämänmenoamme juurikaan.
Saariselkä:
Auringonnousu tänään 11:57.
Auringonlasku tänään 12:36.
Yllätykseksemme pakkanen aamulla laski aika nopeasti liki 30-pakkasasteesta alle -20 asteeseen, ja niinpä olinkin ladulla hämäränhyssyssä puolikymmenen aikoihin. Ketään muuta en puolentoista tunnin aikana nähnytkään. Luistoa ei nimeksikään, mutta ei sillä väliä: pakahduttavan kaunista oli.
Erityisen kaunista, liki idyllistä oli 1½ kilometrin yhdysladulla/metsäladulla, jonka eteläpuolen mökkituttu on tänäkin talvena kelkallaan ajanut, ja tehnyt siitä vielä piston suoraan meidän mökkipihaan. Satumaailmassa saan/saadaan hiihdellä. Ehkä Pehtoorikin sitten taas keväthangilla; nyt on tykännyt tepastella talvikävelyreiteillä, joita on ihan uusiakin tänä talvena avattu ja huollettu (ks. Saariselkä Trails).
Iltapäivällä surffaillin taas ”Islanninneuleet”-Face-keskusteluissa etsien kirjoneulemalliin ideoita tekeillä olevaan neuleliiviin. Ryhmässä keskustelu kävi vilkkaana myös neuleiden epäonnistuneista lopputuloksista ja varsinkin valmiiden neuleiden viimeistelypesuissa tehdyistä mokista. Noh, minullahan oli tähän keskusteluun hyvinkin oma kontribuutioni: Miniän heppaneule Roope-nallen paidaksi (ks. kuva) Oli lohdullista nähdä ja lukea etten suinkaan ole ainoa, joka on töpeksinyt pesuohjelman valinnassa.
Samaisessa ryhmässä hoksautettiin, että nythän on mitä mainion sää lumipestä islantilaisneuleet, miksei muutkin villaneuleet, joita ei kovin tiuhaan tarvi eikä kannata pestä. Lumipesu me on toki ´aina´ pääsiäisen tienoilla tehty matoille, mutta tänään eka kertaa keräsin kaikki täällä mökillä olevat ja paljolti täällä neulomanikin islanninneuleet ja kävin heittelemässä ne puron penkalle raikastumaan ja puhdistumaan.
Tyynyt ja nallet ovat olleetkin ulkotouhuissa jo viikon verran, mutta nyt Pehtoorin Riddari ja paksu Alasuq sekä kolme omaa paitaani kellivät rannalla päivän.
Sapuskan tekoon olen näillä pakkasilla käyttänyt joka päivä melkoisesti aikaa, – kolmen ruokalajin menut jatkuivat siis näin arkenakin. 🙂
Kuvien editointiin, julkaisuun ja postailuun on kulunut hyvinkin muutama tunti.
Ja illat ovat kuluneet telkkaria katsellen. Päivittäisen La Promesan lisäksi joka ilta joku elokuva suoratoistopalveluista, uutisia jopa vältellen (minä välttelen, Pehtoori ei todellakaan), ja samalla takkatulen ääressä istuskellen ja neuloen!
