Lappi

Makumuistoissa Aanaar

Mökkielon tekemiset ovat riippuvaisia säästä, kelistä ja sateista. Tänään ne määrittivät olemista ja tekemistä siten, että koko päivää ei oltu ulkona. Ei edes isointa osaa. Mutta mahdollistivat hyötyliikuntaa pihapiirissä ja purolle asti sen verran, ettei tarvinnut lähteä erikseen kävelylle. Pehtoori on eilen ja tänään ollut enimmäkseen katoilla, minä ihan maanpinnalla.

Mainitsemisen arvoista on pitkät yöunet ja Netflix sarja Musta kuningatar. Se on hyvä. Hienosti kuvattu, mielenkiintoinen, sopivasti merkillinen. Mitähän seuraavaksi katsoisimme?

Tämän päivän pyryisellä pihalla en kuvaillut, joten olkoon kuvaraporttina toissapäiväisen Inarin retkemme ruokakertomus. Inarin keskustassa, hotelli Kultahovin yhteydessä oleva ravintola Aanaar valittin viime vuonna vuoden ravintolaksi. Gastronomisen seuran valinta on hyvin harvoin ollut Helsingin ulkopuolella, muutaman kerran Turussa ja Tampereella, mutta nyt Aanaar on parhaaksi valittu. Ja viiden kerran kokemuksella emme kyseenalaista, päinvastoin.

Se on fine-dining-ravintola, mutta ei mitään pönötyspaikka,  Mekin siellä villapuseroissa, suoraan pikkupatikalta, tälläytymättä (toki kävin vessassa toppahousut vaihtamassa vähän kevyempiin :D). Rento mutta asiakkaita palvellaan hyvin. Hintataso on laaturavintolan mukainen, mutta ei Helsingin tai Tampereen tavoin pilvissä.

Lappilaisia raaka-aineita kunnoittaen selkeitä makuja, ja häivähdys molekyyli-gastronomiaa mukana.

Vaikka usein ravintolassa valitsemme samoja annoksia, eilen emme niin tehneet.

Minulla alussa fenkolia ja siiamätiä, sekä kuningasrapua voiemulsiossa. Kuningasrapua! Sitä oli riittävästi, siian mätiä olisin suonut saavani enemmänkin. Ne tarjoiltiin retro-astioista, kuten 70-luvulla katkarapucocktail. Pehtoorin alkuruokana oli poronkieli-toast, jossa matsutakea sekä poron vasanmaksasta liemi. Aromeja, makuja yllin kyllin.

Minulla pääruokana hauki-kuningasrapupullia, jotka olisivat jääneet vähän vaisuiksi jollei punajuuripyree olisi tukenut ja ollut niin täydellinen makupari. Lehtikaalisipsit ja paahdettu keltajuuri sekä kermainen kastike täydensivät annoksen! Kyllä pidin, hyvin paljon. Pehtoorilla Inarin siikaa, paistettuja kasviksia ja porkkana-sitruunavaahtoa. Näytti fairyltä, mutta maistui raikkaasti sitruunalta – eli normi sitruunalohko molekyyleiksi muokattuna? – tämän sanoin tarjoilijallekin, joka ei kuitenkaan katsonut minua paheksuvasti, vaan naureskeli hyväntahtoisesti. Niin ainakin tulkitsin. 🙂

Pehtoori tilasi vielä jälkiruoan: suklaamoussea, hilloja, suklaata, kaurakeksiä(?) – kaikkea hyvää.

Iloksemme emme olleet ainoat sunnuntai-iltapäivän asiakkaat, muutamissa muissakin pöydissä oli gourmetista nauttijoita.

Oli niin juhlaa (taas!! De Gamlas Hem muutama viikko sitten) syödä ravintolassa hyvin. Niinhän lomalla kuuluu tehdäkin, eikö? – Jos ikinä liikut täällä päin, harkitse vakavasti myös Aanaaria. En ole ihan varma, onko hyvä vai huono asia, että täältä möksältämme on sinne tunnin ajomatka: ainakin säästämme koska jokaisella mökkiviikolla ei tule Inariin asti lähdettyä. 🙂

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Inarin hautausmaalla

Ei tarvitse lähteä kauas matkalle, että voi nähdä jotain uutta, mielenkiintoista, historian havinaa, … Hautausmaabongari kävi eilen eka kertaa ikinä ”mökkinaapurissa” = Inarin seurakunnan hautausmaalla, joka onkin Ivalossa. Inarissa on kirkko, ja sankarihautalehto, mutta varsinainen hautausmaa on Ivalossa. Siellä siis eilen.

Lumipeitteiset hautakivet, muistomerkit, paasit ja ristit kertoivat paikallishistoriasta, paikallisten vaiheista yli sadan vuoden ajalta (hautuumaa perustettu 1905).

Siellä on haudat ripoteltu vähän ”miten sattuu” – pääpuoli itään-länteen, etelään – pohjoiseen, ortodoksihaudat, veteraanien haudat, sukuhaudat, sotilaishaudat, uudet ja vanhat haudat yhdessä ja erikseen. Ei mitään asemaan ja varallisuuteen liittyviä erillisalueita, ei aitoja, ei rajoja.

Oikeastaan voisi sanoa, että melkoinen tilkkutäkki koko pieni Ivalojoen rantatöyräällä, ennen Kirkonkylää, oleva hautausmaa on.

Hyvin sinne sopii venäläisten sotilaiden betoninen hautapaasi (kummasti tuli mieleen termi ”Stalinin hammas”) kuin kullankaivajien muistomerkki, kirkonmiesten ja saamelaisten haudat, Petsamon siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä haudat, – hautojen vinoristit: Gauriloffit ja Lietoffit ovat saaneet leposijansa.

Samoin siellä on ”Muistopaasi … niiden muistoksi, joiden tuhka tai tuhkauurna on kätketty Inarin erämaihin”, Jobin sanat ”Jumala on heittänyt minut maahan ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa” (Job 30:19) on kaiverrettu luonnonkiveen.

Hangessa kulkiessa, kuvaillessa, ihan yhtäkkiä vaatimattomasta puurististä tunnistin tutun nimen: Lauri Kock! Hetken mietittyäni tajusin kenestä oli kyse!  Sama mies, joka joskus 1970-luvulla veti minulta sijoiltaan lähteneen sormen paikoilleen – ihan huomaattamani!

Tämä Lauri – Lasse –  oli Saariselän hissillä töissä ”monitoimimiehenä” kuten löytämässäni artikkelissa todetaankin… Olin 15 – 16 -vuotias ja kaaduin mäessä, jotenkin käsi jäi alleni, ja tunsin jo noustessani, että vasemman käden keskisormi rupesi turpoamaan. Laskettelin hiihtohissin juurella olleeseen vuokraamoon/huoltotakennukseen, jossa veljen kanssa oltiin niin tuttuja, että saimme käydä siellä ”oleskelemassa”/lämmittelemässä/kioskilta ostetut kaakaot juomassa ja istahdin penkille ja valittelin kaatumista ja hämmästelin turpoavaa sormeani. Tämä Lasse sanoi, että ”näytähän”, otti kädestäni kiinni, tunnusteli, nykäisi yhtäkkiä ja hups! – sijoiltaan lähtenyt sormi oli taas kunnossa. 🙂  Olisipa eilen ollut hautakynttilä mukana: Lassen muistolle olisin kynttilän sytyttänyt.

Monta muutakin tuttua hautausmaalla tapasimme. Mm. Ivalon legendaarisen ”Kenkä-Asun” pariskunnan hautakivi sattui kohdalle. Iäkäs, yli 90-vuotiaaksi elänyt pariskunta kuoli kuukauden välein, ja rouva piti kauppaa viimeisin vuosiin asti ….

Hautausmaalla on myös espanjantautiin kuolleiden joukkohauta ja risti sen muistoksi: Inarissa kuoli muutamassa kuukaudessa kymmenesosa väestöstä. (ks. artikkeli – koskettavan ajankohtainen on).

Myös Ylä-Lapin kullankaivajat ovat saaneet oman muistomerkkinsä Inarin hautausmaalle. Muistomerkin päällä oleva lumiaihio kätkee sisälleen ristin. Lapin historian ystävät ovat pystyttäneet tämän vuonna 2002 ”kaikkien Lapissa kultaa kaivaneiden miesten ja naisten muistolle”. Muistomerkillä olevat luonnonkivet ovat jokaisen muistomerkkihankkeeseen osallistuneen henkilön ja yhteisön siihen muuraamia.

Eikä liene ole hämmästyttävää, että löysin myös (paljon) uusia (paljolti saamelaisia) nimiä kokoelmiini: Ilo Uljas ja Inga Rosalie saavat miettimään, millaista on heidän elämänsä näillä seuduilla, tuntureiden katveessa ollut.

Lasten haudat sykähdyttävät aina: pieni Mattus ei ollut ehtinyt saada kasteessa etunimeään ennen kuin menehtyi.

Lupasin ja vaadin, itselleni ja itseltäni, että käyn tuolla toistamiseen pian. Kesällä, – silloin kun lumi ei peitä luonnonvaraisen hautausmaan kaikkia kiviä. Ehkä elämät ja tarinat heräävät paremminkin eloon, ajateltaviksi.

Inarilla, Inarissa

Lupasi pakkasta, ja sen lisäksi tuulta: tuntuisi kuin – 26 C. Hiihto ei siis ollut vaihtoehto tämän päivän pääohjelmanumeroksi.

Tänään olisi siis juuri oikea päivä tehdä päiväretki Inarille (kuten sanonta kuuluu) ja Inariin. Aurinkoa ja kimmeltäviä hankia oli säätiedotuksen mukaan mahdollista nähdä. Niiden toivossa, ajatuksena kuvailla postikorttimaisemia, lähdimme ajelemaan ensin Ivaloon ja K-kauppaan (valikoimat ja hinnat paikallista Kuukkelia sopuisammat), minkä jälkeen kohti Inaria. Kovin monta kertaa siellä ei ole talvella käyty, joten siksikin sinne nyt.

Koko matkan, koko päivän, pilvet peittivät auringon, mutta välillä näkyvillä pilkahdus sinistä taivasta.

Ivalossa kävimme myös hautausmaalla. Erilainen kuin mikään ennen. Kerron siitä(kin) huomenna. Kuvien kera luonnollisesti.

Matka kohti Inaria jatkui.

Kirkonkylän läpi ajoimme ilman, että yhtäkään autoa olisi tullut vastaan. Noh, eihän sunnuntain puolipäivä mikään liikennehuippu ole muuallakaan…

Menesjärvelle käännyimme, ja sitten kohti Jäniskoskea. Hyytävää siellä oli! Oi, Juutua!

Pienen patikan teimme Korteslammelle, – ja olihan niin hyvä kun oli Sorellit! Ei palellut ollenkaan, kasvoja sentään kuitenkin.

Kunhan tarpeellisen määrän askelia olimme saavuttaneet ja aikaa ulkoilmassa kuluttaneet sekä minä yli 200 kuvaa ottanut, oli aika jatkaa juhlapäivää siirtymällä Aanariin. Vuoden ravintolaksi valittu hotelli Kultahovin ravintola on koettu puolenkymmentä kertaa ennenkin, eikä tämänpäiväisen jälkeenkään ole mitään syytä vältellä sitä vastaisuudessakaan. Siitäkin huomenna (tai ylihuomenna) kuvien kera lisää.

Ulkoilua, lukemista ja hyvää ruokaa – ihan lomameininki!

Mökkilauantai käynnistyi hiljalleen, puurolla ja kahvilla.

Lehtien ja somen lukemisella, säätiedotusten ja latuhuollon sivuilla surffaillen: VIHDOINKIN löysin hyvän, ajantasaisen tiedon Saariselän laduista, ja samalla myös talvikävelyreiteistä. Jälkimmäisiä on tullut ihan uusia. InfoGIS Saariselkä on myös mobiiliversiona: ja minulla nyt kännykän aloitusnäytöllä! Ehkä minä – surkea suuntavaistoinen – pysyn nyt kartalla paremmin.

Koskapa pakkasta oli reippaasti, mutta varsinkin koska oli myös tuulta, joka saisi ulkoilman tuntumaan kohtuullisen kylmältä (- 26 C), päätimme tehdä päivän ulkoilun ja urheilun kävelllen. Uusi talvikävelyreitti Laanilasta Piispanojan päivätupa- ja tulistelupaikalle (joka on ihan perustuttujuttu hiihtäessä) oli tavoitteena taapertaa. Aika hidasta oli kulku, – reitti oli vähän pehmeä, mikä osaltaan hidasti kulkua). Kahdeksan kilsan reitti Piispanojan ”takana” kulki metsässä, sen suojassa, aika tasaista maastoa, eikä kyllä kovinkaan vaihtelevia näkymiä, mutta muutama komea aihki, pehmeitä kinoksia, purojen uomia, …  – ja tämä minun silmääni sattui, pysähdytti, kännykän kameralla tallentui: kaksospuu.

Koskettikin. Niin kuin se kirjakin, jonka sain päätökseen juuri ennen kuin lenkille lähdimme. Sarah Crossanin kirja ”Yksi” on ”säeromaani”, joka kertoo siamilaisista kaksosista (ks. esittely edellisen linkin takaa). Pitkään aikaan en ole ”ääneen” itkenyt kirjan vuoksi. Tämä sai kyyneleet silmiin, hetkeksi puhumattomaksi. Kaunis, karu kirja. Tähänkään en olisi tarttunut ilman Helmet-haastetta. Tämä menee siellä kohtaan ”38. Kirja on käännetty hyvin”. Kaisa Katteluksen käännös on taitava, runollinen, herkkä, – varsinkin kun kirja rakentuu säkeistä. Kirja ja käännös  toimivat jopa äänikirjana, luettuna teksti on vielä hienompaa..

Lauantain menussa oli persikkabroileria ja mustikkamuffinseja. Ei ollut persikkabroileria, oli päärynäbroileria. Persikka ei ollut ainoa aines, joka minulta uupui tehdäkseni vanhan ohjeen mukaan meille uuniruoan. Mutta päärynöitä löytyi tölkillinen, joten ei muuta kuin soveltamaan. Ja syntyi tälläinen on uusi resepti, joka voisi sopia vaikka pääsiäispöytäänkin.

Broileria ja päärynää – pääsiäisruoka?

4 broilerin rintaleikettä (esim. Jyväbroileri ”Merisuola” tai ”Appelsiini-Rucola”)

1 prk päärynöitä sokeriliemessä
1 pss Aura-murua
1 prk (3,3 dl) ruokakermaa
2–4 valkosipulin kynttä
vähän jotain chiliä (laitoin Tabascoa ehkä 5–10 ripausta)
1 tl mango-curry-maustetta (Santa Maria)

Leikkaa rintaleikkeet isohkoiksi paloiksi ja laita uuninkestävään vuokaan/pataan.
Laita päälle valutetut, isoksi paloiksi pienityt päärynät, Aura-muru, silputut valkosipulit.
Ripottele päälle (ei ihan välttämätön) (mango-)currya ja chiliä muodossa tai toisessa.

Laita pata uuniin (+ 175 C), – noin kolme varttia.

Tarjoa salaatin ja tuoreen maalaisleivän (ja ehkä myös riisin tai couscousin) kera.

 

Eilen illalla, aika myöhään, piipahdin mökkipihassa katselemassa, josko Marsiin laskeutunutta tutkimusalusta näkyisi, tai edes kuu… Näkyihän se, kuu siis. Ja hennot, tämän talven ensimmäiset revontulet. Purolta päin niitä katselin, hakusessa olivat kuvausasetukset, mutta jotain sentään tallentui…

Ladulla

Ilta on taas.
(kuva eiliseltä iltapäivältä Aurora-polulta)

Päivät kuluvat mökkielossa nopeampaa tai ainakin ne tuntuvat lyhyemmiltä kuin kotona. Varmaan siksikin, että yöt (yöunet) vievät täällä osan vuorokauden ajasta. Yötä (= unta) on tunnin, pari enemmän kuin Oulussa. Tänäänkin hereillä vasta pitkästi kahdeksan jälkeen. Sehän on vain hyvä.

Kipristelevästä pakkasesta ( – 15 C) ja pikkuisen purevasta tuulesta huolimatta tänäänkin hiihtopäivä (Saariselkä – Hirvaspirtti – Välimaa – ja pätkä kohti Rumakurua), joten tämän talven eka kymppi tuli täyteen. Eikä (kuten kuvista voisi luulla) ollut mitään tasamaan hiihtoa. Oli enimmäkseen tiukahkoa nousua tai hulppeaa laskua.

Ja siellä oli niin kaunista. Tuntui, että jokaikinen puu, petäjä, koivunkäkkärä, kelo, aihki, mänty ja risupuska oli erikseen huolillisesti koristeltu. Niiden symmetria, niiden epäsymmetria, pienuus ja suuruus, jyhkeä tai pikkuruinen olemus olivat juuri oikeanlaisia, omanlaisiaan, sopivia ja sopusuhtaisia siinä kohdassa. Monta kertaa mielessä välähti sanapari ”ikiainen metsä” tai ”Lapin luonto” tai sitten ”maailma on kaunis”, ”kaukana kavala maailma”, ”kaikki on hyvin”, ”kuinka minulle tämä on suotu”.

Ja sitten taas teputtelin tunturin rinnettä ylös päätäkseni laskemaan vauhdilla alas. Ei ollut kylmä, ei tuntunut tuuli.

Illansuussa yli viikon kestänyt aika tarkka karanteeni rikottiin ja käväistiin Partioaitassa, Kuukkelissa ja rohjettiinpa vielä ravintolaan syömäänkin. Pirkon Pirtissä kävimme pizzalla, eikä siellä meidän, tarjoilijan ja kokin lisäksi sitten muita ollutkaan.

 

Kaunis kaamos

Olin tänään kahteen otteeseen kameran kanssa tuntureilla. Ajatuksena kuvailla aamun tähtitaivasta ja iltapäivällä valon ja värien hiipumista pimeään iltaan. Mutta taivas vetäytyi jo aamulla pilveen, ja samalla pakkanen laski (- 20 C -> -13 C), joten ei kuulaita ja kirkkaita värejä, mutta silti niin kovin kaunista. Aurinko ei vielä nouse, mutta onhan meillä kuu!

Melkein haloilmiö kehittyi Iisakkipään taakse kymmenen jälkeen, mutta pian taival kävi tavallisen harmaaksi, maisema pehmeni …

Iltapäivällä kävin vielä kävelemässä vanhan tutun Aurota-polun, jonne nyt on laitettu valaistuskin. Huurteiset puut kauniita, metsäreitti liki sadunomainen. (Kuvat vielä purkamatta…)

Siivoilin vähäsen, sauna ja sapuska ja sitten taas telkkarin ääreen. Green Book (nimi ei kyllä ole oikein onnistunut… tai ei ainakaan kovin informatiivinen) kannatti katsoa. Mietin kovasti millä sanalla sitä kuvaisin, – ehkä ”hieno” voisi olla oikea. Ei hienosteleva, päinvastoin, vähän roisikin, hauskakin, humaani, hyvä leffa. Ja siinä ohessa valmistui riddarin toinen hiha.

Kelpo maanantai.

Jäimme kaamokseen

Pakkasaamu. Oikeastaan juuri sellainen, johon täällä on vuodenvaihteen tienoolla totuttu.

Meillä ei ollut kiirettä ulos, vaan aamupäivä kului jäähyväisbrunssiin. Ystävät lähtivät paluumatkalle Ouluun, – meillä mahdollisuus jäädä mökkieloon vielä vähäksi aikaa. Ja ensimmäistä kertaa tällä mökkijaksolla pilvetön taivas, joten olihan minun päästävä katsomaan iltapäivän hetkeä, jolloin aurinko horisontin alapuolelta saa taivaankannen väreihin. Pakkasta oli sen verran (-20 C) että minun oli helppo myöntää itselleni vapaapäivä hiihdosta.

Kauniit, pehmeät pastellisävyt läntisellä taivaalla, etelässä enemmän oranssia ja punaista, enemmän draamaa ja tummiakin sävyjä.

Vaikka alhaalla olikin parikymmentä astetta pakkasta, ei Kaunispään laella ollut kymmentäkään ja kyllä pieni (= vanha) laskettelija minussa heräsi ja halusi mäkeen.

Viime vuosi oli pitkään aikaan ainoa, jolloin en ollut yhtään päivää mäessä. Me olimme mökillä tammikuun lopussa, ja sitten – sattuneesta syystä – keväthankien ja parhaiden rinnekelien aikaan kotoilimme Oulussa käymättä lähelläkään mökkiä ja laskettelumahdollisuuksia. Tänään olisi voinut lasketella ihan mainosmaisemissa. Ja aika paljon rinteissä näytti väkeä olevankin. Ehkä tänä vuonna ….

Nämä maisemat auttavat pysymään hetkessä, nauttimaan tällaisista päivistä.

Ilta on nautittu mökkielosta: telkkarista, ruoasta (keräilyeriä kylläkin), saunasta, lukemisesta, kuvailuista (haastekuva vaati tekemistä), kutomisesta. Tekemättömyydestä.

Summaamassa vuotta

Ladulla ajatuksia

Marko Leinon kirja ”Joulutarina” sopii hyviin kaamosajan yksinäisille hetkille luonnossa, jos niissä nyt ylipäätään mitään kuunneltavaa tarvitsee. Mutta on kirja hyväkin: se tuo rauhaa, varsinkin jos se on sopiva tilanteeseen. Joulutarina oli eilen ja oli tänään hiihtolenkin menomatkalla, palatessa en enää kuunnellut. Jäin miettimään viisaan kirjan sanoja.

Pieni Nikolas miettii veneessä matkalla kotisaareltaan mantereelle jäätyään orvoksi …

 

Ehkä kaikki ihmiselämässä ei olekaan niin musta-valkoista,
ehkä ei olekaan olemassa yksiselitteisesti onnellisia tai onnettomia tapahtumia.

Ehkä ne vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin kulkevat käsi kädessä:
niinkuin onnettomuus saattaa synnyttää muassaan hyviä asioita,
niin myös onni saattaa kätkeä sisälleen ikävyyksiä.

Ehkä mitään elämän sattumuksia ei pitäisikään edes yrittää luokitella heti niiden tapahduttua,
vaan katsella niitä vasta ajan ja välimatkan päästä.

Ehkä ne vasta silloin pystyy näkemään kokonaisuutena,
ehkä vasta silloin pystyy punnitsemaan, kumpaa tapahtunut loppujen lopuksi piti enemmän sisällään,
hyvää vaiko pahaa – vai kenties molempia samanveroisesti.

Tuollaisia minäkin olen tässä vuoden lopussa miettinyt, miettynyt kulunutta vuotta ja miettinyt millaisen ”loppulauseen” siitä tänne  kirjoittaisin. Ehkä en tänään tai huomenna sitä teekään, ehkä vielä koetan nähdä kokonaisuutta selvemmin… Historioitsija minussa allekirjoittaa Nikolaksen pohdinnat,  ja annan vielä aikaa pohdinnoille.

Leinon ”Joulutarina” on luokiteltu lasten ja nuorten kirjaksi, – en oikein ymmärrä miksi. Tai sitten pitäisi kuunnella/lukea enemmänkin nuorten kirjoja?

Hiihtäminen oli tänään eilistäkin mukavampaa. Pienen ohikiitävän hetken se tuntui ihan sujuvankin. Ja aamun sinisessä hämärässä, hyväkuntoisilla ja luistavilla laduilla oli tilaa ja mukava hiihtää.

Vuodenvaihteessa

Muistuipa mieleen kuluneen vuoden alusta yksi hiihtolenkiltä paluu, vähän sellainen ”sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” -juttu. Se oli se päivä, jolloin Suomen ensimmäinen korona-tartunta kirjattiin, ja juuri Saariselällä olleella henkilöllä. Silloin meillä oli jo monta muutakin huolta olemassa – mutta eipä tiedetty, mihin kaikki vielä johtaisi. Ja eihän mikään ole mitenkään päätöksessä, aika kuluu edelleen, edelleen elämänmeno muuttuu. Olin vähällä kirjoittaa ”elämä jatkuu”, mutta se ei nyt oikeastaan sovi tähän. Tänään on joulun alla menehtyneen ystävän hautajaiset Oulussa.

Ajatuksissa on ollut sekin, mutta muutoin tänään on ollut hyvä, leppoisa päivä. Ja jotain yhteenvetojakin vuodenvaihteeseen liittyen kuitenkin tein, vaikka ”loppulause” siirtyköön.

Mm. Instagram-tilini TOP Nine -kollaasi.

 

 

Kiitokset kaikille seuraajille ja tykkääjille. Instagram on minulle ennen kaikkea kuvien julkaisukanava, vähän sellainen markkinointijuttu. Tai siellä siis yritän osoittaa, että osaan kuvata. Insta-stoorit taas ovat vähän sellainen ”mini-blogi”. Siellä on hyvin satunnaisesti, hyvin vaihtelevia, aika lailla henk.koht. juttujakin – ihan ilman mitään ”linjaa”.

Tuulestatemmattuja juttuja seuraavat …

Facebook-julkaisuista olenkin melkein luopunut, mutta blogi on ja pysyy. Edelleen samanlaisena tajunnanvirtana ja kuvakavalkadina ja reseptiarkistona, ja toivottavasti joskus taas myös matkapäiväkirjana. 😉 Kaksitoista vuotta päivittäin juttuja ja kuvia. Kahdelta ensimmäiseltä ei ole tilastoa, mutta tässä sekä vuosittaiset että  keskimääräiset päivittäiset vierailut.

Jos seuraavan vuorokauden aikana blogiin tulisi 1039 vierailua, tämä vuosi 2020 olisi kolmanneksi paras kaikista. Nyt vähän sellainen jaettu pronssi. 😀 Vaikka eipä tässä mitään kilpailua. Ihan itsekseni tätä puuhastelen. Yhteensä näyttökertoja on 1 277 627 ja kommenttejakin jo melkein 13 000.

Mihinhän suuntaan huomenna hiihtelisi?

 

 

Hiihtokausi avattu!

Tänään kävimme hiihtämässä. Kunhan ensin ennätyspitkiltä yöunilta olimme heränneet ja muutoinkin käynnistyneet.

Molemmat lähdimme omalla suunnallamme, ollaan niin eritahtisia hiihtäjiä, että parempi kulkea omia latuja. Eikä itseksekseen olokaan ole pahitteeksi. Varovaisesti aloittelimme:  Pehtoori melkein paliskunnan poroaidalla asti, minä Prospektorin lenkillä. Sää mitä parhain, minun latuvalintani vähän huono sikäli, että osa reitistä oli vielä ”huollon ulkopuolella” eli latupohja oli lanattu, mutta ei ajettu latu-uria. Luistelijoille soppeli, mutta minun perinteinen, aika vaatimaton hiihtotyylini olisi suonut ladut. Noh, onneksi iso osa reitistä kuvan kaltaista. Ja kuten huomaatte, täällä ON aika pimeää. Kuvan otin noin klo 14.

Valaistun ladun osuudella oli aika paljonkin hiihtäjiä, mutta ei todellakaan mitään ”turvaväliongelmia”. Vastaantulijoissa kiinnitin kadehtien huomiota pieneen, noin 5-6-vuotiaaseen reippaaseen hiihtelijään joka oli isänsä kanssa ladulla, ainakin 2 – 3 km lähimmältä parkkipaikalta Piispanojan varrella… Ja siellä tämä pieni topakasti hiihtävä lapsi sauvoi menemään ja lauloi kirkkaalla lapsen äänellään ”Pöydän päälle veitikkaiset rientää, veitikkaiset, syövat paistia ja juovat lientä, juovat lientä …”  Ei ole minua koskaan hiihtäessä laulattanut. No ei kyllä paljon laulata muutenkaan. 🙂 Mutta lapsen ilo!!

Saunomisen, sapuskan ja leffan (Teräsleidit – kannatti katsoa), jonka ohessa kirjoneulejumpperi ylsi jo kainaloihin asti, jälkeen olen perehtynyt Helmet-lukuhaasteeseen. Moni tuttu on siihen osallistunut edeltävinä vuosina, ehkä minäkin ensi vuonna. Onko joku muu sitä harrastanut? Kokemuksia? Serkkuni Vilmaajat vol 6. -kuvaushaasteeseen olen jo lupautunut. Paljon muuta en taida luvatakaan, en aio muuhun lupautua.

Loppuvuoden lomalle

Jos minä odotin joulua, niin odotin minä tätäkin.

Mökkimatka, mökkitie, mökkipiha, mökkilumityöt, mökkisauna, mökkiolo, mökkitakka  – –

Nyt on hyvä.  Vähän sellainen ”lomalla omasta elämästä” -fiilis.

­­­­­———————

Pehtoori oli jo eilen iltasella laitellut auton, sukset yms. yms. valmiiksi, minä kamerat ja kamppeet, joten aamulla sitten enää vain useamman ruokakassin pakkaaminen mukaan, jotain sentään jätettiin tyttärellekin, joka jäi kotikotiin koodailemaan…

Nyt sitten oli sekin ilo, että Oulu – Kemi väli oli (melkein) valmis. Lussakkaa menoa, ei kyllä ollut paljon liikennettäkään, mutta nyt oli mellevä ajella. Kovin oli aamusella pimeää, vaikka hanget sentään vähän valaisevat. Jo heti Napapiirin pohjoispuolella, heti puolenpäivän jälkeen alkoi uudelleen hämärtyä. Kaamoksen etelärajahan kulkee Sodankylän ja Rovaniemen välissä, vähän Napapiirin pohjoispuolella, joten aika lailla hämärää matkantekoa lähes 500 kilometriä. Mutta kyllä se taas kannatti.

Mökillä pikkupakkanen, oikeastaan vuodenaikaan nähden aika vähän lunta, toki ihan lumitöitä tehtäväksi asti. Ulkona olisi voinut olla kauemminkin. Huomenna sitten. Nyt on aikaa täällä. Kaamos kietoo hellään huomaansa.

Mökkipihassa

Siellä minä eilen iltamyöhällä seisoskelin mökkipihassa, kameran ja jalustan kanssa. Katselin kännykän näytöltä revontuliennusteita, ja koetin luottaa siihen, että kyllä reposia pian näkyy. – Ei näkynyt. Mutta minä olin valmis! Ehkä ensi kerralla sitten.

Tänään aamulla kun maassa oli pehmeää valkoista lunta ja oli aamun ´blue hour´, olin taas mökkipihassa, puronrannalla. Aamu oli iltamyöhää parempi, kylmempi, mutta kuvauksellisempi. Pakkasta kymmenkunta, muttei se siltä tuntunut.

Vielä on puro sulana, ja vettä paljon.

Aamupäivä kului yhteyksien hoitamisessa, perheen ja lähipiirin kanssa, vähän Muistikuva-asioitakin (mm. aiemmin mainitsemassani projektissa olen nyt edennyt toiselle askelmalle, – montakohan niitä on, jotta pääsisi oikeasti johonkin tuotokseen… ;).

Päivän ulkoilut eriaikaisesti.  Tämä minun lenkiltäni. Olen ennenkin koettanut selittäää että Lapin kaamos ei ole pimeä, väritön – varsinkaan sen jälkeen kun lumi on maassa.

Mutta totta puhuen, kyllä neljältä on pimeää. Hassusti jotenkin turvallista pimeää. Se on hyvä aika käydä rantasaunassa, syödä pirtin pöydän ääresä ja sitten vetäytyä kutimen kanssa takkatulen tai telkkarin äärelle.

Lunta! – ja sinisiä hetkiä

Koko yön satoi lunta. Koko yön.

En toki ollut sitä todistamassa tai tarkkailemassa, en todellakaan. Päinvastoin: nukuin taas pitkään ja hartaasti. Mutta sadetta oli täytynyt kestää tuntitolkulla, sillä aamulla sitä oli ainakin kymmenen senttiä, jollei enemmänkin. Kyllä se ilahdutti heti herättyä. Maisema on valkoinen, – tai ainakin valoisan harmaa.

Silti ei vielä suksille, ei vaikka latu Laanila – Saariselkä oli tänään jo kokonaan avattu. Ja hyvänen aika, kuinka paljon siellä näytti hiihtointoilijoita olevan menossa ja tulossa. Koronapakolaisia, eläkeläisiä ja lomalaisia – muutamia ulkomaalaisiakin. Onneksi turisteja on edes jonkun verran.

Ja kyllä täällä kelpaa. Nyt on niin kaunista, pehmeää, liki tyven ja pikkupakkanen. Voiko parempaa olla? Sinisiä hetkiä ja yöksi on luvannut jopa revontulia, mutta taivas on edelleen pilvessä, vähän leijailee sellaista kimmeltävää luntakin, joten taitaa jäädä revontulet näkemättä ja kuvaamatta.

Päivän liikunta tuli lumitöiden, postireissun (kalenterit on nyt kaikki myyty!), lumipolkujen ja pihapiirin kuvausten kanssa hoidetuksi. Pikkuisen kehittelin ajatusta, josko Saariselän maamerkeistä tekisin ensi vuoden joulukortteja samalla idealla kuin Oulun tämänvuotiset? Ehkä ei ole markkinoita hallussa, ja viitsinkökään enää?

Aika varhaisessa olen tonttukuvien kanssa, mutta tämä harmaa tonttu, tunnetaan herra Routalempenä, vaati päästä ulos ja kuviin.

Meillä tietysti rantasauna ja hyvää ruokaa. On viikon aikana syöty ihan uusiakin sapuskoja, ehkä kokoilen joku päivä sellaisen ”arkeen jotain uutta” -postauksen.

Tuo punertava kranssi saunan seinällä ansaitsee erityismaininnan: se on tehty mustikanvarvuista. Kierretty kerälle ja sidottu ohuella rautalangalla. Ei, en todellakaan ole itse sellaista tehdyt, vaan ostin sen pari vuotta sitten Oulunsalon museon pihapiirin joulumarkkinoilta. Vaatii ylivuotisen ”kypsytyksen”, jotta vihreä kranssi muuttuu kauniin punaiseksi. Se oli vihreänikin kaunis (toissajouluna) ja nyt punertavana mielestäni aika hieno. Eikä näy rapistumisen merkkejäkään.

 

Näin isoja juttuja täällä tänään. 🙂

Mökkikuplassa

Viikonloppu tulossa. Kaksin mökkieloa, ja meille tänäänkin aamukahvilla mielessä se aina tärkeä asia: ruoka. Mitä tänään ja viikonloppuna syödään?

Mökin lähikauppa Kuukkelissa on kaikenmoista hyvää, mutta tuoreesta kalasta (ja lihasta) on siellä tavallisestikin puutetta, saatikka nyt, kun moni muukin tuoretavara on vähän vähissä. Tästäpä saimme hyvän, omasta mielestämme perustellun syyn lähteä ajellulle paikalliselle ”isolle kirkolle” eli Ivaloon. Mökkipihasta sinne on se 33 kilometriä suuntaansa. Aamusaunan, lehtien luvun, ”työsähköpostien” etc. jälkeen starttasimme. Ohut, aamuyöstä satanut lumikerros valaisi maisemaa, muutama pakkasaste teki päivästä edellisiä  kirkkaamman.

Tien suolaus sai porot mukaan liikenteeseen: Magneettimäen kohdalla rekkakuski ei varmaankaan ilahtunut pakollisesta pysähdyksestä. Pitkä nousu vastamäkeen on henkilöautollakuin  ja vauhdissa ihan tuntuva: voi vain kuvitella, miten rekalla sujuu lähtö ihan pysähdyksistä…

Ivalon raitti ei perjantaina puolenpäivän aikoihin ollut järin ruuhkaisa. K-kaupassakaan ei monta asiakasta ollut, vaikka kauppa on iso ja hieno (siellä oli tänään sushiakin, mikä minusta on jotenkin hassua. Ei niin, ettenkö joskus voisi itsekin sieltä sellaisen paketillisen ostaa. Olivat kyllä tuoreen näköisiä…). Mutta kaupassa oli täysin hiljaista: meitä lukuunottamatta kaikki muut taisivat olla yksin, kaikilla oli maskit, kukaan ei keskustellut/kysellyt mitään, jopa tiskimyynnissä hyvin vaisua tupinaa, taustalla soi radio, jossa kerrottiin uusista koronarajoituksista tyyliin ”tämä on määräys, ei suositus”… Vetää hiljaiseksi, pistää miettimään. Myös sitä, kuinka etuoikeutettu on kun voi olla täällä – kaukana kavala maailma. Tosin huoli sinne, tuonne ja etäämmäskin. Mutta jo osaan vähän relata. Hoen itselleni: enhän minä voi, en vaikka totisesti olen yrittänyt ja halunnut.

Ostamme ison kirjolohen, fileoituna. Pehtoori aikoo savustaa enemmän kuin puolet, minä graavata loput. Ostamme kuhafileitäkin. Ja kynttilöitä, suklaata, hedelmiä, erikoiskahvia, gourmetjuuston, vain yhden tontun, Apsulle tuliaiskeksejä, muutaman postimerkin (suosittelen korttien lähettämistä näinä aikoina! 😉 Eikä ollenkaan mitään tausta-ajatuksia… 😉 ).

Mökille palauduttua todettiin, että onhan se ulkoiltavakin: siispä minä kamera kaulassa lähitienoolle kävelemään ja Pehtoori liiteriin, nuotiolle ja taas saunan lämmitykseen. Pakkasta vain vähän, lunta vielä vähemmän. Hiljaa virtaa Hangasoja.

Sen verran kuljimme ja touhusimme, että hämärän laskeutuessa sallimme glögikauden avattavaksi. Mökkiterassilla kahden hengen pikkujoulujen etkot. Tai ehkä sittenkin vain lasilliset (puolikkaat!) Blossan 2020 glögiä. Siinä maistuivat inkivääri ja  vihreä tee. Esittelyssä lukee, että mukana on Marrakechin torin tuoksuja. Se ei ole minulle kovinkaan hyvä houkutin: vaikuttavin ääni- ja näkökokemus Marrakechin torilta (2005) oli kun näin kuinka helteisen päivän iltana isolla toriaukiolla oli kolme, neljä hammaslääkärin tuolia keskellä toria. Oli lämmin pohjoisafrikkalainen lokakuun pimeä ilta, jonoksi asti asiakkaita ja sitten hoitajia polkemassa poraan voimaa – ihan kuin ennen poljettin Singeriin. Ei ehkä paras mielikuva glögin nauttimiseen… 😀 Mutta älkää te muut antako minun kokemusteni Marrakeshin hammaslääkäreistä pilata kokemustanne tämän vuoden Blossasta!

Saunasta olisi voinut käydä purossa uimassa. Semminkin kun vesi on poikkeuksellisen korkealla. Ei olla käyty. Eikä taideta käydä.

Kalaruoasta nauttineena, jälkikasvun kanssa viesteilleenä, ulkoilleena, saunoneena, kaukana kaikesta, television pian tarjotessa viihdeohjelmaa (Vain elämää) nautimme perjantai-illasta Hangasojan mutkan varrella olevassa mökissä, ja olemme kiitollisia, että moneen päivään ei ole kiire kotiin.

Torstainakin tunturiin

Kunhan 10 tunnin yöunien jälkeen heräsimme, alkoi kiivas 😉 suunnittelu koskien päivän ohjelmaa, mahdollisen liikunnan suuntaa. Hyvin pian olimme yhtä mieltä siitä, että ulos ja patikalle lähdetään. Semminkin kun oli pikkupakkanen, tyven, sateeton sää. Jopa pieni häivähdys sinistä taivasta näkyvissä. Mutta mihin lähdetään?

Kartat pirtin pöydälle, ja miettimään mihin voimavarat riittäisivät tai kuinka paljon lopultakaan haluaisimme tarpoa: ”Ei ihan tavisreiteille, mutta ei kovin kauaskaan.”

Päädyimme ajelemaan Kiilopään juurelle ja siitä kohti Niilanpään poroerotuspaikkaa. Ollaan käyty siellä kerran aiemminkin (9 vuotta sitten), eikä polun pohja ainakaan silloin ollut mikään patikoijan ihanne askellettava, eivätkä maisemat matalalta kovin hulppeat, mutta mennään nyt kuitenkin ja jos palataan jotenkin ”parempaa reittiä”. Kunhan aurinko nousi pakkasin kameran ja kahvia reppuun, ja sitten lähdettiin.  Ilmatieteen laitoksen sivulla luki näin:

Auringonnousu tänään 9:51. Auringonlasku tänään 13:58. Päivän pituus 4h 7min.

Noh, melkein sen ajan olimme olimme ulkona. Emmekä jääneet Niilanpään juurelle, kuten edellisellä kerralla, vaan oikeasti huiputimme tunturin. Ilman viittoja, polkuja tai muitakaan ohjeita kapusimme paljakkaa huipulle – ja kyllä kannatti.

Reilun parin tunnin ja reilun 10 kilometrin taivalluksen aikana taivaan väri ja valon määrä ehtivät muuttua moneen kertaan. Mietimme, että marraskuukin on täällä hyvä. Sekin hyvä. Omanlaisensa.

Yllä kuvassa Teräväkivenpää. Oikealle jäävät Nattaset, taakse Kiilopää. Ennen näkemätön maisema meille. Ei poroja, ei kuukkeleita, vain muutama patikoija, – paljon hyvää tekevää happea, avaruutta, taivaan värejä, liikkumisen iloja, ajatuksia – turhia murehtimatta. Ja muistin olla tyytyväinen, että minulla, meillä, on tämä mahdollisuus. Ei ole mikään itsestäänselvyys.

Torstaina mökillä ei niin erikoista ruokaa, ei muutakaan erikoista: rantasauna, tarte flambeeta, aurajuusto-vesimelonisalaattia, laatikosta lasilliset viiniä (hyvä on: toiset The Crownin äärellä), viesteilyä, ihan liikaa somea, uutisia, kuvientekoa.

Ja sitten taas sohvan nurkkaan: viimeiset joululahjavillasukat laitoin alulle. Kunhan ne saan valmiiksi, aloitan tekemään itselleni riddaria! Näin eilen kylillä yhden todella kauniin, sellaisesta haaveilen. Langat olen jo valinnut. 😀

Matkalla pohjoiseen – taas kerran

Niinpä sitä tänä aamuna matkalle päästiin, yhdeksään venyi lähtö, mutta lähdettiin kuitenkin. Tätä on taas odotettu. Onni on kun on mahdollisuus lähteä.

Ihan turhan kauas nuo viitat osoittavat: ei ole tolpassa meidän kilometrejä meidän määränpäähän. Niitä tuosta kohtaa ei ole kuin 242 km.

Pysähdyimme Napapiirillä, ja Pajakylän matkamuistomyymälästä (tällainen joulutorikokemus tänä vuonna) hain tonttuovelle ja lasten joulukalenteriin pieniä ylläreitä. Ja itselle jouluista kuvausrekvisiittaa ja uuden joulupallonkin, yhden pienen tontun ja …. Jo eilen Pehtoori sanoi pienille, itselleen ja minulle (suuta soittaakseen 🙂 ), että kunhan mummi taas pääsee mökille kaikkia tonttuja etsimään ja jututtamaan…

Nyt olen päässyt, ja uusia juttujakin on. 😉

Kiireen raja.

 

Vuosien varrella olen tässä kohtaa koettanut ottaa kuvaa – toivonut saavani otoksen ilman Napapiirin rajalla keikkuvia aasialaisia ja muita turisteja, mutta en ole koskaan onnistunut. Noh, tänään ei ollut kameraa, oli vain kännykkä, mutta ei yhtäkään turistia lähimaillakaan…

Sateista ja harmaata oli Rollossa ja koko matkan, Sodankylän jälkeen vielä usvaa ja sumua. Jotenkin matka tuntui tavattoman pitkältä: Oulu – Kemi välillä edelleen paljon 50 km rajoituksia, ja talvirajoituksia, jotka alkumatkasta tuntuivat ihan turhilta: sula, hiljainen tie vähän liikennettä, hyvä näkyvyys… Sitten Sodankylän jälkeen (klo kahden jälkeen) kun oli jo melkein pimeä, oli sumua, poroja, (onneksi Pehtoorin ajovuoro) olikin satasen rajoitus. Kyllä kaipaisin sellaisia sään, liikennemäärien etc. mukaan päivittyviä sähköisiä nopeusrajoituksia. Niiden merkitys erityisesti näillä pohjoisen taipaleilla olisi iso. Luulenpa, että juuri ankea, harmaa ja pimeä tienvarsien maisema vähän latisti matkanteon tunnelmaa. Toisaalta oli lomatunnelmaa, vapaa vähäisistäkin velvoitteista fiilis…

Sodankylässä kävimme K-kaupassa ja siellä oli (maanantaiksi) aika paljon asiakkaita ja KAIKILLA oli maskit – myös iäkkäillä miehillä, mikä ei Oulussa ole mikään itsestäänselvyys.

Hangasojalle tulimme tyttären ja poikaystävänsä jättämään mökkiin, ja me kaksi järjestyksen ihmistä iloitsimme, kun kaikki, ainakin melkein 😉 , oli kondiksessa ja järjestyksessä. Niin se Siperia –  tai vanhemmat 😀 – opettaa. Tai ehkä on sittenkin kyse siitä, että esikoinen tuntee vanhempansa ja hoksasi kiitellä kuukauden mökkiylöspidosta jättämällä paikat siistiksi. Edelleen minusta tuntuu  mahdottoman mukavalle, että täällä kuukauden tykkäsivät duunailla.

Mökkeydyimme aika nopeasti, ei ollut lumitöitäkään, eikä paljon roudattua ruokaa yms… Kunhan taas nettiyhteydet saimme toimivaksi oli  (eilen julkaistun) The Crownin neljännen tuotantokauden ensimmäisen jakson vuoro. Nyt on tiedoksi joka illalle tunti hyvää suoratoistoviihdettä. Ja tiedossa myös ulkoilua, lepoa ja Lapin rauhaa. (ihan niinkuin Oulussa olisi kovastikin vilskettä ja velvollisuuksia… 🙂 )

Pohjoista eloa koko päivä

Tänään korkeammalle kuin eilen. Nuorten kanssa aloitimme Saariselän aakkosista: Kaunispään Huippu. Aamupäivällä vielä pilvessä, mutta tyven. Ja tunturit liekeissä.

Jossain vaiheessa sateen uhka oli todellinen, mutta tummat pilvet tekivät puiden väriloiston entistäkin kauniimmaksi, kirkkaaksi.

Iltapäivällä mökkiterassilla tovi, jo ihan lämmintä (hyvä on, meillä on mökkiterassilla lämmittimet 😉 ). Ja sauna! Sen lisäksi tänään muutamia muitakin uusia ”rasteja” uudelle mökkiläiselle. Niihin kuului mm. kuukkeli pihapiirissä, porolasagne ruokapöydässä (mistä hän totesi: ”erittäin siedettävä”, mikä minusta oli kyllä mukava kuulla), Nattasten bongaus Kaunispäältä käsin, Huipun jättimunkki, Rönkönlammen lenkki, …

Enimmäkseen hyvää … värinää vähän. Mutta any way sunnuntai, ja sunnuntai kestää tänään iltaan asti. Huomenna? – Saapa nähdä.

Beaivi – aurinkoa ja terveyttä

”Beaivia eli Aurinkoa on pidetty saamelaisessa muinaisuskossa jumaluutena. Sitä on palveltu poronhoidon menestymiseksi ja sairastapauksissa. Sen kunniaksi syötiin myös kevättalvella uhriateria, aurinkopuuro.” (Wikipedia)

Eilen iltapäivällä tein mökkipihaan beaivin, saamelaisten auringon symbolin. Pitkään se on ollut aikeissa, – eilen sille oli aika ja tarve. Idean taustalla on joskus vuosia, vuosia sitten Oulun Hietasaaressa Steiner-koulun pihalla näkemässäni tähdessä. Se oli isompi, mutta vähemmistä aineksista koottu ja se oli ”vain” tähti. Joka tapauksessa tykkäsin ideasta. Ja nyt mökkipihassa, ison voimapuun juuressa, on tämmöinen ”kukkapenkki”, pihakoriste. Aurinko!

Meillä ei syöty sen kunniaksi aurinkopuuroa, eihän ole kevättalvikaan, mutta hyvin syötiin. Me kun saimme tänne mökkieloon ”vieraita”. Tyär ja poikakaverinsa tulivat eilen iltajunalla Helsingistä Ouluun, ja tänään ajelivat mun autolla tänne. Niin iloinen olen heidän tulostaan, kovasti olen tätä odottanut. J. on eka kertaa sitten lapsuutensa ja Sodankylän armeija-aikansa jälkeen Lapissa.

Keskipäivällä odotellessa ehdimme käydä Pehtoorin kanssa  lähitunturilla, pieni patikka Ruijanpolun pätkää ja sitten kohti Ahopäätä.

 

 

”Meidän oma” Hangasoja yläjuoksulla…

Vaikka ei paistanut, ruska loisti ja oli hyvä kulkea. Tosin runsaahkoa viesteilyä suuntaan ja toiseen, huolta ja helpotusta. Enimmäkseen kuitenkin luonnon tarkkailua… Ja kuvaamista. Ja Pehtoori yllätti valokuvaajan. 😀

Liikkuminen ja luonto tekevät hyvää!

Aamulla purolla,  … levollinen, melkein pakahduttava elämänilon ja kiitollisuuden tunne. Olin siellä aika kauan, vaikka oli pakkasyön jälkeen aika kylmä. Mutta niin kaunista, mukavaa odotettavaa, uusi patikkapäivä edessä. Koivujen keltaiset lehdet satoivat kuin isoja räntähiutaleita leijailisi. Minä vain hengittelin ja nautin.

Niin kaunista, pientä ja suurta. Hyvän ja ilon odotusta. Ihan loman tunnetta. Mutta sitten, aika äkkiä, yhtäkkiä …  –  ja nyt kyllä sellainen tunne, että ei kannattaisi nuolaista ennen kuin.

Kaikesta huolimatta lähdimme patikalle. Reitin valintakriteerinä, että on nähtävä kauas, on päästävä korkealle. Minulla on vakaa tunne, että koskaan ennen ei ole ollut näin kaunista

Värejä, valoa, vaeltamista…

Tunturissa paljon turisteja, todella paljon, kymmeniä vastaantulijoita. Sehän on tietysti hyvä. Eikä silti mitään vaikeuksia pitää turvavälejä. On koko Koilliskaira tilaa!

Kiilopään keskuksen myymälästä ostimme postikortteja, pienille lähetellään. Mietimme e-fatbikejen vuokrausta tuleville päiville, mutta eipä moiseen ryhdytty. Mökille palauduimme. Pehtoorilla iski ikkunoiden pesu moodi, jolta minä varjelluin. 😉 Toteutuin vihdoin yhden, vähäisen luovuuteni, pitkäaikaisen aikeen. Metsäterapiaa, pihan siistimistä, ulkoilua, yksin oloa ja hyvänen aika, luovuutta! Se on valmis, – julkaisen huomenna!

Iso Hangasselkä (347 mpy) huiputettu – kahteenkin kertaan

Mökin aamukahvipöydässä [taas kerran aika varhain… ]:

P(ehtoori): Mitäs tänään? Mihin mennään? Mennäänkö mihinkään?

M(inä): Joo, mennään. Tietysti. Huomenna ehkä sataa, silloin on Suuri Siivouspäivä, joten huomenna vain mökillä. Mutta ei tänäänkään mihinkään kovin kauas, mulla on se hieroja iltapäivällä, sitä ennen sauna ja pitäis kuitenkin käydä taas kaupassa ennen sitä…

P: Tunturiin, sieneen, pyöräilemään?

M: Johonkin lähelle, ehkä voitaisiin käydä Kultareitillä etsimässä karvarouskuja,…

Ja kellon käydessä jo yhdeksää… Pehtoori heittäydyttyään Wander Führerin -rooliin esittelee kartasta reittiä…

P: Mennään tästä Kultareitille, kohti Tolosjokea, käännytään ja kierretään  Hangasselkä – tai mennään sen rinteitä kohti – tähän ja tästä tähän ja sitten linjaa pitkin takaisin. … Ei oo tunturissa, mutta kävellään, tästä viis kilometriä, tuosta kilometri, muutama tuosta… hyvin ehditään.

M: Ok. Menee tovi, lähdetään sitten.

Ja vartin yli yhdeksän lähdettiin. Ei satanut, ei paistanut, oli hyvä hengittää, luonto kovin keltainen. Iso Hangasselkä huiputettiin metsäautotietä pitkin aika helposti, toki nousua, mutta no problem. Ei sieltä mihinkään nähnyt, eikä sieniäkään näkynyt. Saavuttiin Tolosjoen rantaan, jossa valtavärinä keltainen. Sieniäkin löydettiin, melkein kymmenen. 😉  Ruska, ulkoilma, Lappi ja liikkuminen – patikka jatkuu.

Ylä- ja alakuvan maisemissa ollaan Vihaisen-Seppäsen mailla. Olisipa mukava tietää Vihaisesta Seppäsestä jotain. Miksi hän on jättänyt nimensä Tolosjoen rannoille? Miksi Vihainen?

Historiasta tietämättömänä ja kun Pehtoorin kanssa ollaan liikkeellä, ei turhia pysähdellä, eikä tänään niin kovin vaihtelevia maisemiakaan, että olisin kameran kanssa innostunut, joten taival taittui reippaasti.

Palatessa ylitimme Ison Hangasselän toiseen kertaan, minkä seurauksena syntyi mielenkiintoista materiaalia tutkittavaksi uudesta Garminista. Ilokseni se näyttää myös korkeuserot, nousut ja laskut, tietysti sykkeet, askeleet, kulutetut kalorit, minuutit, kilometrit, ajan ja ties mitä kaikkea. Jossain vaiheessa aloin kyllä huolestua, miten käy iltapäivän aikataulujen.

Mutta hyvin ehdin. Ja mikä ilo kun kolmen tunnin liki tauoton taivaltaminen ei juuri väsyttänyt, pysyin ukkelin perässä ihan hyvin. Ei huolta turvaetäisyyksistä kanssakulkijoihin, näkyi vain muutama ihminen, pari poroa – siinä kaikki mitä reitillä tuli vastaan.


Puolelta päivin aurinko tuli näkyviin…

Pääsin hierojalle, nyt taas yläselkä ja olkapäät toimivat, ”hengittävät”. Kaupassa kävin sen jälkeen, ja mikä hula-baloo kylillä olikaan! Kuukkelissa telttoja parkkipaikalla, niissä iltapäivätanssit ja Souvarit soittaa! A-oikeudet ja ohjelmaa, ja turvavälit tietysti. Jonoja neljän aikaan iltapäivällä! Aivan ennennäkemätöntä  – vaikka eräskin ruska-aika täällä on tullut oltua. En osallistunut, vaan mökille joutuin…

”Tunturien, metsien ja aapojen maa”

Mutta vielä kauempaa, Nattastunturien tuolta puolen, siintävät mahtavat Raututunturit sekä Saariselän pitkä taivaanrannan täyteinen juonto. Ne kumottavat pohjoisen ääriltä kohta kuin maanrajoilta. Siellä onkin, valtatunturien yöpuolella, jo toinen Lappi, Taka Lappi, Inarinmaa, yöpuolenmaa, josta päivä ensiksi pakenee. Toinen on täällä päiväpuolella, päiväpuolenmaa.

Tämä päiväpuolen suuri erämaa, tunturien, metsien ja aapojen maa, on Sompio, ikivanha Sompion-Lappi…

             (Samuli Paulaharju, Sompio)

Sodankylän ja Inarin rajalla, paliskuntarajalla, Kiilopään rinteillä.

Aamupäivällä pilvistä ja riittämiin mökkipuuhaa, jotta patikalle lähtö siirtyi siihen, että aurinko jo rohkeni näyttäytyä. Sen myötä kultaiset, oranssit, punaiset, ruskean- ja ruosteenpunaiset tunturien rinteet leimahtivat väreihin, paikoin melkein liekkeihin.

Päivän patikaksi valikoitui taivallus Kiilopään juurelta kohti Luulampea ja takaisin. Ajelimme Kiilopään juurelle, eikä koskaan, ei koskaan Suomen ladun pihalla, Kiilopään keskuksessa ole ollut sellaista määrää autoja! Ei edes pääsiäisten aikoihin. Iso parkki täynnä, ja autoja vielä tiensivussa monta sataa metriä. Retkeily ja kotimaan matkailu ovat nyt in!

Luulammella ei kovin taajaan ole käyty, ehkä kerran vuodessa tai joka toinen vuosi, mutta tämän päivän jälkeen se on nyt minun suosikkireittini. Aiemmin suosikkina oli ensin Iisakkipää, sitten Pikku Tankavaara, seuraavaksi Pyhä-Nattanen, lopylta Jorpulipää, ja Kiilopään huipulle kapauaminen on aina, kesät, talvet, hyvä ”pikkuinen lenkki”,

Mutta siis: Luulammelle kannattaa ehdottomasti kulkea niin päin, että ensin lyhempi, suorempi, profiililtaan jyrkempi reitti kohti Luulampea ja paluu pidemmän kautta. Siten näkee paremmin, on helpompi kulkea. Aika hyvä kulku-ura sinne ylipäätään on, tosin palatessa paikoin sorakiveä niin, että ei paljon maisemia voi katsella, vaan on katseltava sitä, ettei kompastu.

Lammen rannalla on taukotupa ja kahvila, ja iloksemme olimme jo etukäteen hoksanneet, että se on auki, joten emme ottaneet eväitä mukaan. Liki täydellä tuvalla päädyimme lettuihin ja kahviin, – kahvi hyvää, mutta, mutta … kyllä siitä letusta sentään sen verran energiaa, että paluumatkan kuusi kilometriä jaksoimme … Semminkin kun minulla matkalla oli kymmeniä hidastuksia, = kuvaustaukoja. Neljän tunnin patikalta 161 kuvaa! 🙂

Melkoinen etelätuuli puhalsi, ahavoitti kasvoja, teki ilmasta raikkaan, muttei kylmän. Hieno syksyinen sää.

Tässä tunturipuron alku, lähde pulppuaa jostain …

Hullun hienoa kulkea, katsella, hengittää, liikkua, olla kiitollinen tästä kaikesta, nauttia. Päiväpuolen maalla tänään … eikä huomisesta tiedetä.

Kohti ääretöntä ja sen yli!

Tälle oli tarvetta

 

Joka syksyinen tavoite ja toive on ollut päästä ruska-aikana mökille. Melkein aina viimeisten parin vuosikymmenen aikana se on onnistunut: joko parin päivän pikainen pyrähdys tai viikko vierähtäen tuntureilla ja mökissä. Aina mökkireissu tuntuu olevan tarpeen ja toivottu, niin nytkin. Ja vaikka nykyisin on paljon enemmän JOS-sanalla kuin KUN-sanalla alkavia lauseita, niin tällä kertaa jossittelu oli turhaa. Me lähdimme kuin lähdimmekin aamusella ajelemaan.

Eikä liikennettä ollut nimeksikään. Oulu – Kemi -tieprojektin keskenolosta huolimatta ehdimme Rovaniemelle 2½ tunnissa. Ei tarvetta pysähtyä kauaakaan, pikainen lounaskahvittelu ja matka jatkui sujuvasti, sillä kaikki ruokatarpeetkin oltiin jo eilen aamulla roudattu valmiiksi kotiin. Lisäksi mukaan vain porolasagne ja pullaa pakkasesta, ja eikun menoksi.

Poroja tuntui olevan liikkeellä enemmän kuin autoja, ainakin enemmän kuin rekkoja, matkailuautoja tai turistibusseja. Jotta siten poikkeuksellista. Rovaniemen jälkeen koivut jo keltaisia, paikoin raikkaita, valoisia.

Kilometri kilometriltä mielenrauha lisääntyi. Ajatus viikosta mökillä rauhoittaa kummasti. Luvassa liikkumista väsyyn asti, lepoa ja levollisia unia. Toiveissa saada tänne seuraa ensi viikonlopuksi. Ilolla odotan… Erakoitumisellakin on rajansa.

Kunhan oli mökille asetettu, vähän syötykin, oli aika metsälle, purolle, luonnolle, hiljaisuudelle, liikkumiselle. Niin hyvä!

Ja karvarouskuja! Ah, onnea! Niin paljon, että ensi viikonlopun ja joulun suolasienisalaatti on jo turvattu. Lisääkin soisin keräileväni. Mustikoitakin vielä puronrannassa… Sateen jälkeiset pisarat kimmelsivät kauniisti.

Mökkielämässä paljon hyvää

Tänään jo aamusta ”vanhalle” (kirjaimellisesti) reitille. Kiilopäältä kohti Ahopäiden tuntureita. Halusin nähdä (ja kuulla ja tuntea) nämä tunturijärvet ja lumiset rannat uudelleen. Kuvassa on paljon luonnonhistoriaa… Kuvaus- ja viesteilytauoista huolimatta emme olleet tunturissa kuin pari tuntia, reipasta taivaltamista tuttua reittiä.

Mökille palattua minulla eilen iltainen puron puhdistus- ja maisemointiprojekti jatkui (sainhan minä ne neljä uppo”tukkia” sieltä rannalle!!). Ohessa saunan lämmitystä, leppoilua, oravan touhujen tarkkailua.

Tänään oli korkea aika tehdä ruoalle oikeaa jälkkäriä. Ja vielä korkeampi aika kutsua ”Lähes naapuri” Hangasojan yläjuoksulta lettukahveille. Siinäpä se iltapäivän loppu vierähti, – kuin olisimme tuttuja vuosikymmenten ajalta. Ehkä se on Lappi, ehkä elämäntilanne, ehkä kokemukset, – joka tapauksessa tällä toisella tapaamiskerralla olimme samalla ”levelillä” hyvin pian.  Patikkareittivinkit, korvasieniapajat, ikääntyvät vanhemmat, sääskikarkotteet, ruoka, liikenne, mökkiprojektit- ja naapurit, menneet ja tulevat elämät…

Letutkin hyviä, kermavaahto, hillat ja kaupan kastike: suolainen-karamelli (Macu) olivat niiden kanssa lyömätön yhdistelmä. Toki saimme aamupäivällä kulutetut kalorit takaisin, ja näin hyvän, helpon mökkitarjottavan nautittavaksi.

Mökkielo on hyväksi monin tavoin.

Ivalon reissu

Mökkipihassa on vielä lämmin ja kasvoja hivelee leppeä tuuli, joka pitää ne ne pienet itikat, joita eilinen helle toi, poissa iholta. Suojaisessa paikassa istuskellessa, juurikaan liikkumatta, pienet sääsket, eivät vielä kovinkaan vihaiset, käyvät niskaan ja nilkkoihin.

~~~~~~~~~~

Yksi koronan ikävä vaikutus minulle on ollut hieronnan puuttuminen. Vaikka talven kuljin tunnollisesti salilla pari kertaa viikossa, eikä näyttöpäätehommia ollut likikään, läheskään sellaisia tuntimääriä kuin aiemmin, oli hartiaseutuni yhtä kireää, kipuilevaa mössöä ja olkapää vihoitteli rapautumista. Saariselän tunturihotelli, jossa on ollut minulle ehdottomasti paras hieronpalvelu, ei ole vielä auki, mutta ko. yrittäjä ottaa vastaan myös Ivalossa, joten hankkiuduin sinne. Kyllä 30 kilometriä kannatti matkata. Oi, että. Nyt taas kelpaa pyöräillä.

Ivalon reissulle kasasin sitten muitakin asioita: mökkikaappien konmarituksen seurauksena oli kertynyt pari kassillista Esikoisen ja Juniorin vanhoja toppa- ja fleecekamppeita, samoin minun vanhoja, kulahtaneita, väljiä verkka-, collage-, kesä- yms. kamppeita. Siispä kierrätykseen. Matkalla kierrätyspisteeseen muutenkin ruuhkaisen Ivalon keskustan katukuvassa ainakin parinkymmenen poron pikku tokka kulki omaan, kaikesta piittaamattomaan tapaansa tien yli. Elinkeinotalolta tulivat…

Sitten vielä kuvapankkia varten muutama ennen kuvaamaton kohde, mm. Ivalon ortodoksinen kirkko (Ivalon ortodoksinen pyhän esipaimen Nikolaoksen kirkko). Olisipa ollut auki, ei ollut.

Kylän raitilla käveleskelin, mansikkakioskilta hain paitsi mansikoita myös huippuhyviä siikli-perunoita. Ja paluumatkalla lentokentäntien risteyksestä poimin vielä tuoreet kullerot mökkimaljakkoon.

   [Vilkas Ivalontie]

Kiitollisena että korona-tilanne Suomessa on nyt näin hyvässä vaiheessa. On mahdollisuus liikkua, tehdä ostoksia, päästä hierojalle, nähdä elämänmenoa, – olla mökillä.

Juhannuksen lopulla

Lapin helle on hellinyt. Suvisunnuntain aamu yöttömän, mutta ei unettoman, yön jälkeen oli lämmin!

Moni (turisti) tulee Lappiin tähän aikaan vuodesta – juuri tänään on muuten vuoden pisin päivä – ihailemaan yötöntä yötä. Meille yö ei ollut yötön, eikä uneton, mikä on sekin Lapin ansiota. Eilinen patikka toi levon ja unen. Lapin luonnosta on kiittäminen monesta…

Kun jo aamulla oli selvää, että päivästä tulee lämmin, päätimme, että on pyöräilypäivä, ei metsänsiimeksessä  tai kurujen pohjillasamoilua, saatikka mökissä tai mökkipihassa kuljailua. Siispä ulos ja ylös!

Startti tavan mukaisesti puolikymmeneltä, ja sitten polkien kohti Kaunispäätä! Siellä on Huippu-kahvila avattu, joten tavoitteena oli polkea sinne lounaskahville ajatuksella  ”kannata paikallista yrittäjää”. Mehän olemme täällä melkein paikallisia, joten ei muuta kuin kohti tunturin huippua. 😉  Jotta homma ei olisi käynyt turhan helpoksi ja jotta tulisi nautittua luonnosta, teimme pienen mutkan: saimme 10 kilometrin matkasta 15 kilometriä. Ja kyllä minun on todettava, että viimeisten kilometrien pätkillä, juuri ennen Kaunispään huippua, meni pyörän taluttamiseksi: ei vaan jaksa tiukkoja nousuja. Mutta liikkumista se taluttelukin on!

Huipulla lohileivät takuuvarmasti hyviä. Ja sitten alas. Minusta alaspäin meno on melkein aina vaikeampaa, vaarallisempaa, vaativampaa kuin ylös taapertaminen. Niinpä Pehtoori oli paljon ennen minua Saariselän keskustassa. Siitä sitten tasatahtia kohti mökkiä. Muutamissa nousuissa kaipasin kovasti sähköavusteista sykkeliäni, mutta mökkipihassa helteisen, hyvän lenkin jälkeen oli vähän sankari olo: jaksoinhan minäkin… 25 km, josta melkein puolet nousua. Olkoonkin, että talutin välillä. … 😉 Mutta olennaista on liike, eikös? 🙂

Iltapäivällä sellainen harvinainen juttu, että ihan otin aurinkoa mökkiterassilla. Lämpömittari näytti lähes +30 C, ei itikoita, ei tekemistä, hyvä pod cast  – ihan vaan olin. Niin hyvä.

Saunan lämmitin (melkein vain tuoksun takia 😉 ) ja sitten taas syötiin. Mökkielossa syöminen on ”Tärkeä Asia” kuten Nalle Puh sanoisi. Meillekin se on tärkeä asia. Tänään menussa oma poimimia korvasieniä, poronfilettä ja uusia perunoita. Menetteli. 😀

Haaste, joka muuttui matkalla

”Rannaton erämaa asuinmaana, Pyhät Nattaset pohjoisen äärillä, sininen taivas kattona. On Sompiossa aavaa ja jänkää. Mutta on myös iänkaikkista korpea. Rimpiset aapamaat antavat kulkijalle kumminkin uutta väkeä ja voimaa.”
                              Samuli Paulaharju teoksessaan Sompio, 1939.

Paulaharju oli oikeassa ”Pyhät Nattaset … antavat väkeä ja voimaa”. Voimaa sieltä sain. Paulaharju ei liene kulkenut samoja polkuja, tai polkujen aihioita, kun me tänään, koska ei mainitse siitä kivirakkojen määrästä, ei kevättulvaisista kurujen pohjista, ei louhikoista. Tai ehkä ne eivät erätaipaleiden kulkijalle olleetkaan mitään mainitsemisen arvoisia. Minulle ne olivat, ne opettivat, panivat miettimään, harkitsemaan….

[Polku on osa Ruijan reittiä – 1800-luvun lopulla Etelä-Lapista Jäämeren rannalle kulkeneiden (osin myöhempiä kveenejä)
taival kohti parempaa elämää ja elantoa… Reitillä paljon näitä kivipaasitolppia.]

Nattastunturit ovat Saariselän ja Koilliskairan kulkijoille ”aina” näkyvissä. Ne ovat meillä takkaluukussa, ne ovat tarinoissa ja tauluissa, patikoiden ja päiväretkien kohteita, ikiaikaisen Ruijan polun kupeessa… Niistä on kirjoitettu, niitä on kuvattu. Olemme kavunneet aika usein Pyhä-Nattaselle, ja olen siitä sanonut, että se on minulle melkein sakraalinen paikka, pyhä paikka, tärkeä paikka. Ja usein on puhuttu, aiottu, että kiipeämme naapuritunturille: Terävä-Nattanen on Nattasista korkein (554 mpy), ja toinen niistä, jotka näkyvät Kaunispäältä etelään.

Eilen illalla tämän päivän patikkaareissua suunnitellessa ehdottelin, että josko nyt, joko nyt vihdoin, nyt kun vielä jaksamme…  Puolikymmeneltä lähdimme mökkpihasta, tunti kului ennen kuin Vuotson kautta Sompiojärventietä olimme ajelleet reitin alkupisteeseen Sompiojärven rannalle. Ja siitä se lähti. Metsään, kohti Nattasten tuntureita, – ehkä – kohti Terävä-Nattasen huippua. Ja kyllä, kyllä minä vielä tuossa vaiheessa näin itseni tunturin laella  katselemassa 360-astetta kaikkialle ympärillä, pyytämässä Pehtooria ottamaan kuvan ”minä jaksoin kuin jaksoinkin huipulle” -tyyliin. Että vielä jaksaisin ja ehtisin tämänkin elämässäni tehdä ja kokea…

[kuvassa korkeusero ja rakka eivät näy 🙁 ]

Ensimmäisen tunnin aikana saimme kuljetuksi pikkuisen reilun kaksi kilometriä. Kaksi kilometriä tunnissa!!! Eikä siinä ollut edes nousua. Hiljalleen Terävä-Nattasen valloittajan egoni alkoi murentua. Siinä jokaista askelta miettiessä, eteen katsoessa, varovasti askeltaessa, hiljalleen edetessä mietin, että niinhän se olikin… ”ei aina se määränpää, vaan matkalla olo”.

Eihän minun ole mikään pakko sinne huipulle jaksaa, enhän ole sitä kenellekään velkaa, haasteita voi olla, mutta aina ne eivät ole voitettavissa, pakkoko minun on? Vain minä itse olen taas tämänkin keksinyt; Terävä-Nattasen huiputtamisen puuttuminen kokemuksistani/ehtimisistäni ei ehkä sittenkään ole edes omanarvontunnon kannalta kauhean iso juttu. Voisinkohan myöntää, että minä en vaan jaksa tai ettei se ainakaan ole turvallista? – Olisiko jopa ihan viisasta myöntää heikkoutensa? Myöntää, ettei minusta ole tähän(kään).

Askel kerrallaan (niitä tuli melkein 27 000) olin huolellisempi, rauhallisempi, vanhempi, itsellenikin helpompi.

Terävä-Nattasen juurella (1,5 km huipulta) on nuotiopaikka, jossa lopulta lounastimme. Kahvia, näkkäriä, suolaista, pullaa, paljon nestettä ja pientä huilausta ja ihan yhtä mieltä, että ei mitään tarvetta kavuta huipulle. Ylös olisi ehkä jaksettukin, mutta miten alas? Kivirakkaa laskeutuminen on vaarallistakin. Ja miten sitten vielä jaksettaisiin paluumatka? Tämä reitti kun ei ollut vain tepastelua – väsymys, huolimattomuus voi koitua kompuroinniksi, ja miten pääset pois nyrjähtäneen nilkan kanssa?

Siis. Reitti on ehdottomasti huikean kokemuksen väärti, mutta jalkaan kunnon, varrelliset vaelluskengät, juotavaa, aikaa, tarkkaa askeltamista … Ja toive sääskettömästä ja paarmattomasta kelistä niin kuin meillä oli tänään. Itikoiden huitominen ei edesauttaisi turvallista etenemistä. Aurinkoinen, sopivan lämmin (+ 18 – 20 C) sää kannattaa laittaa listalle. 🙂

 

Ja olisipa ollut edes yksi vaellus- tai kävelysauva mukana, olisi auttanut varsinkin tulvapaikkoja ja puroja ylittäessä. Oli vähän hataraa välillä ilman sellaista. Kuvassa se helpoin niistä kolmesta ylityksestä.

Viiden tunnin taivalluksen (melkein 14 km) jälkeen oltiin takaisin Sompiojärven rannassa. Niin hyvä olo. Niin hyvä ilma. Niin hyvä palata mökille. Ja hirmuinen nälkä!

Mökkiterassilla. Tyven, lämmin. Hyvää ruokaa, ansaitut skumpat, terve väsy, levätyt ajatukset. Tämä juhannuspäivä on ollut hyvä.

Juhannusaatto Hangasojan huomassa

Juhannusaatto 2020.

Vuotuisjuhlat, ruokajuhlat, vuotuiset ruokajuhlat ovat minulle tärkeitä monin tavoin. Minulle ruokafriikille, ruoalla juhlistajalle, ruoalla rakastajalle, perhejuhlien viettäjälle, juhlista tykkääjälle …

Tänä juhannuksena juhlaa vietämme kaksistaan …

Jotta vähintäänkin kelvollisen menun saimme aikaiseksi oli aamulla ajeltava käväisemään Ivalon hyvin varustellussa K-marketissa sekä paikallisella ”torilla” = kioski päätien sivussa. Ja kaiken haluamamme saimme: nieriä, uudet perunat, mansikat, sipulinippu, pinaattia, tilliä.

Ei ollut Ivalon raitilla ruuhkaa, ei kaupassakaan juuri ketään. Sen verran ihmiseloa, että mökille palatessa muistimme sentään kädet pestä. Siitäkö on tänä keväänä tullut joku mittari? – Mittari kansalaistottelevaisuudelle, koronan pelolle, yhteisvastuulle, opitulle käyttäytymiselle, tavalle?  – Ehkä niin.

Pehtoori lähti metsään (palasi pienen korvasienisaaliin kanssa) ja minä jäin tekemään juhannussiivousta. Moneen edelliseen vuoteen verrattuna voisin luennehtia moista tämänpäiväistä puuhastaelua pintaraapaisuksi. Mutta siivottu on, mökissä tuoksuu puhdas.

Sitten jatkamaan pihapuuhia; viileässä(kin) säässä pienehkö raivailu ja touhu tekee hyvää: kropalle ja metsänreunalle tekee hyvää, siistiä tuli sekä ulkona että sisällä.

Juhannusaattoon kuuluu sauna ja vihta. Meillä on täällä jemmassa ollut jo talvella ostettu eukalyptys-vihta! Niin epäisänmaallista, epäsuomalaiskansallista, mutta kun kerran oli ostettu… Eihän se – tietenkään – koivulle tuoksunut, eikä tuntunut, mutta ihan kelpo vihtomisväline oli tuo. Pehmeä, erikoisen tuoksuinen, mutta oli se vihta. Edes sellainen. Sopi tämän juhannuksen teemaan oikein hyvin. Erilainen. Kelvollinen.

Ruoan äärellä viihdyimme, – niinkuin toki juhannuksena(kin) kuuluu, teimme suunnitelmia huomiselle kunnon patikalle, ehkä lähdemme, ehkä emme. Sehän tässä elämänvaiheessa on hyväksi: voi mennä tai olla menemättä.

Lapin helteessä ihan oma triathlon :)

Triathlon on uinnin, pyöräilyn ja juoksun yhdistelmälaji. Lajiin kuuluu eripituisia matkoja: täysmatkaan kuuluu 3,8 kilometriä uintia ja 180 kilometriä pyöräilyä sekä maratonjuoksu.

–  Wikipedia

Tuo on virallinen triatholonin määritelmä. 😉

Meillä tänään ihan oma kolmilaji-päivä, ihan omilla säännöillä ja suoritustavoilla, mikä tarkoitti seuraavaa: kaksi tuntia patikointia Tankavaarassa, tunti pyöräilyä Saariselän Laanilassa ja 10 sekuntia pulahdusta mökkipurossa (suoraan saunasta).

Lappia on tänään helle hellinyt. Jo aamulla purolla oli lämmin, leppeä tuuli mökkiterassilla siten, että harkitsin aamukahvia portailla… Lähdimme (Pehtoorin johdattamana) ensimmäiselle rastille kohti Tankavaaraa. Niin tuttuja polkuja, joita oli uusittukin ja joilla on  paljon muistoja, monien kanssa … Tänään emme tavanneet ketään, kunhan tepastelimme aika topakasti, huipulla tauottelua, kahvia ja kuvia. Sekä ylös että alas kulkiessa totesimme talven lumikuorman ja kevään myrskyjen tehneen tuhojaan. Rinteillä kaatuneita puita, polkujen yli runkoja ja kaikenmoista roskaa ja risua pitkin matkaa… Luonto on taas näyttänyt voimansa. Mutta hyvä oli kulkijan kulkea. Kävi mielessä, että tämä maisema on meidän juhannuskallio tai siis juhannustunturi, … niin usein täällä on viimeisen vuosikymmenen aikana juuri näinä päivinä käyty…

Paluumatkalla mökille Pehtoori pysäytti – liki pyytämättä tai tiukasti mainitsematta  😉 – sillä kohtaa, jossa oli ojanpenkalla tuoreita kulleroita. Nyt on mökkipirtin ikkunalla tuoreet kukat. Kovasti niistä pidän. Mikähän siinä että keltaisten kukkien ”välttelijälle” kullerot ovat kovin läheisiä, tärkeitä.

Mökillä kevyttä kenttälounasta (ruisleipää ei voita mikään!) ja sitten vielä tunturiin: pyörät esille ja polkemaan. After hike -piipahdus Savottakahvilassa, jossa oli sekä kullankaivajia että turisteja (jee!! Lappi elpyy!). Ja sitten möksälle saunan lämmitykseen. Helteisellä pihalla ja lähimetsässä kulkiessa saunaa odotellessa…

Samalla sapuskaa… ei niin monenlaista, mutta paljon ja hyvää. Oulun Torin lihamestarilta tuotua tender-filettä, voi-sokerissa kypsytettyä sipulia, home-made aromivoita ja runsasta salaattia. Meille triathlonisteille mitä mainiointa ruokaa! Auringossa, mökkipihalla. En reklamoi. 😉

Valossa ja liikkeessä

Liikkumisen iloa, uuden kokemista Lapin kesässä, luonnon määrätessä tahdin.

Kunhan eilinen korvasienisato saatiin ryöpätyksi ja pakkaseen, tontin tuulenkaadot pilkotuksi ja muuta ”mökin- ja pihanhoidollisia arkihommia” tehdyksi, olimme valmiita lähtemään tunturiin. Tai siis ensin kylille etsimään, josko jostain löytyisi jokin avoinna oleva vuokraamo, josta saisimme e-fatbiket. Toiveena ja tavoitteena tehdä retki tavallista pidemmälle ja korkeammelle kuin patikoiden ja omilla pyörillä jaksaisimme yhtenä päivänä kulkea.

Kyllä oli Saariselän keskusta tyhjä. Aavemaisen autio. Vieläkin. Ei avoimia hotelleja, ravintoloita, putiikkeja, eikä vuokraamoja,  paitsi että… kun olimme kuikuilemassa Lapland Safariksen oven takana ja lukemassa tiedotetta, ovi aukeni ja sporttinen nuori nainen ilmoitti, että ”olemme aina auki, kun tulee asiakkaita”. Saimme molemmille vuokrapyörät. Pehtoori vuokrasi sellaisen Juniorin kanssa jo viime elokuussa, mutta minulle aiemmin kokematon juttu. Fatbikellä olen ollut tunturissa, mutta tänään eka kertaa sähköavusteinen pyörä, joka oli kyllä ihan turbo mun omaan kaupunki-kevyt-sähköpyörääni verrattuna. Mutta turbo oli reittikin!

Noususumma tänään oli kahden tunturin huiputus, ja nimenomaan nousuissa latupohja ja /tai moottorikelkkaereitti kivinen, nyrkin kokoisia murikoita ja sulamisvesien ruoppaamia pieniä ”ojia”, – onneksi oli fatbike ja apuja. Ei ehkä paras reitti (liki 30 km yhteensä), mutta kuten reittiopppaassa lukee:

”Nauti maisemista ja ota valokuvia; Palopäältä aukeaa kaikkiin ilmansuuntiin tuntureita silmänkantamattomiin. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä idän suunnassa Venäjän tuntureille saakka. Lännessä siintää puolestaan Hammastunturin erämaa.”

Huipulla olikin jo hyvä, sileä reitti ja kaunista: tällä kertaa minäkin pääsin polkien Palopään laelle (419 mpy), edellisellä kerralla tuskainen talutus! Vaikka kyllähän tuollaisella möhkälepyörällä on myös haasteensa kulkea, olkoonkin, että kuntoni on nyt jotain ihan muuta kuin kolme vuotta sitten.

Ja kuten näkyy taustalla mm. Iisakkipään pohjoisrinteet vielä lumilaikkuisena. Tunturissa oli jotain +15 – 20 C ja aurinkoa. Siis ihan ideaalikeli kulkea.

Palauduttua kylille kävimme kuin kävimmekin kaupassa, vaikka olimme muka tuoneet ”kaiken” mukanamme. Ja meillä oli sitä paitsi täällä mökillä sekä kuivamuonaa että pakkasessa herkkuja, jotka olimme jo tammikuussa ladanneet tänne odottamaan pääsiäisviikkoa ja ystäviä saapuviksi. Silloin eivät ystävät emmekä me saapuneet. Näistä hamstrauksista huolimatta tänään oli ”pakko” käydä Kuukkelin (heikosti varustettuja) hyllyjä tsekkaamassa. Kalan ja uusien perunoiden, mansikoiden ja juhannusjuuston perässä olimme, mutta aika vähin jäivät toteutuneet toiveet… Kalaa sentään, ja tulipahan illansuusssa mökkiterassilla, Pehtoorin grillattua ja minun kokattua lisukkeita, todettua, että eipä oikeastaan haittaa, etteivät ravintolat täällä vielä ole auki (osa aukeaa juhannuksena): hyvin söimme mökkipatiollakin.

Mutta kyllä taas kerran, varsinkin tässä maailman tilanteessa, voin suositella: Lappiin kannattaa tulla, oppia siitä, nauttia siitä, elää sen rytmissä, sen valossa ja luonnossa. Antaa luonnon tehdä hyvää.

Kulleroiden ja korvasienten aikaan

Huomenta.

Valoa tulvi mökin kamariinkin niin, ettei kuuden jälkeen enää voinut nukkua, vaikka olisi kyllä vielä unta suonut saavansa. Sälekaihtimet, verhot eivät auta, sillä valoa tuntuu olevan kaikkialla, koko ajan. Valo on lempeää, kovaa, kirkasta, lämmintä, kylmää, paljastavaa, lohduttavaa, pehmeää. On Lapin kesä, on yöttömän yön aika.

Sääennuste lupasi pilvistä ja + 9 C. Koko päivän on paistanut, aamulla pihatöihin mennessä oli kylmä (+ 5 C), mutta yhteentoista mennessä kerrospukeutumisesta oli vain rippeet jäljellä. Ennätysluminen talvi (120 cm näillä tienoin), lumen paino ja kevättulvat ovat tehneet Hangasojan mökkipihoilla tuhojaan, jättäneet jälkiään. Meidän pihapiirissä ei mitään särkynyttä, vain muutama kuutio viime kesän hiekkaprojektini  maansiirroista on siirtynyt paikasta A paikkaan B, mutta roskaa, tuulenkaatoja, oksia, risuja mökkitontti ihan täynnä. Hyötyliikuntaa niitä siivotessa monta tuntia. Samalla ”pihasisustusta”, kalusteet liiteristä, metsästä oksia etc. koristeeksi, haravointia ja sen sellaista. Ei sääskiä, ei paarmoja, ei tuulta, ei sadetta. Kovin hiljaista, ei juuri linnutkaan laula, järripeipon narina jostain kaukaa…. Hyvälle tuntuu.

Puolelta päivin oli risuroskasta sytytettävä jo notski, ei muuten, mutta oli kova nälkä. Makkaranpaiston ja pienen auringossa istuskelun, ruokalevon, jälkeen lähdimme metsään: olihan se korvasienitilanne käytävä tarkistamassa. Vanhat maastopyörät liiteristä esiin, ja niillä kohti latupohjaa/metsäreittiä ja siitä sitten kävellen toisen vakiopaikkamme tienoille, tunturinkupeeseen, josta löytyi kuin löytyikin reilussa tunnissa muutama litra sieniä. Juhannuksen juhlaruoka on nyt turvattu. 😉  Loppuviikosta käydään toistamiseen toivottavasti kartuttamassa saalista.

Metsässä oli tavattoman kuivaa, maa ritisi jalkojen alla, mikä tuntui vähän oudolle, kun viime viikot on nähnyt uutiskuvia tulvivasta Lapista ja vetisistä metsistä. Toki meidän purossakin on vesi korkealla, ja olihan se saunasta sinne sitten pulahdettava. Poikkeuksellisen lämmintä (+ 9 C) oli vesi.

Onneksi meillä on edes pieni tunturipuro tässä mökin pihapiirissä. Merenrannallahan minä mieluusti mökkeilisin, joki ja järvikin olisivat ihania, mutta onneksi on edes tunturipuro. Onneksi on mökki. Paljon hyvää on…

Puronrannassa on hillakin jo kukassa. Kaunis iltavalo kimmeltää kirkkaan puroveden pinnalla.