Mökkielämässä paljon hyvää

Tänään jo aamusta ”vanhalle” (kirjaimellisesti) reitille. Kiilopäältä kohti Ahopäiden tuntureita. Halusin nähdä (ja kuulla ja tuntea) nämä tunturijärvet ja lumiset rannat uudelleen. Kuvassa on paljon luonnonhistoriaa… Kuvaus- ja viesteilytauoista huolimatta emme olleet tunturissa kuin pari tuntia, reipasta taivaltamista tuttua reittiä.

Mökille palattua minulla eilen iltainen puron puhdistus- ja maisemointiprojekti jatkui (sainhan minä ne neljä uppo”tukkia” sieltä rannalle!!). Ohessa saunan lämmitystä, leppoilua, oravan touhujen tarkkailua.

Tänään oli korkea aika tehdä ruoalle oikeaa jälkkäriä. Ja vielä korkeampi aika kutsua ”Lähes naapuri” Hangasojan yläjuoksulta lettukahveille. Siinäpä se iltapäivän loppu vierähti, – kuin olisimme tuttuja vuosikymmenten ajalta. Ehkä se on Lappi, ehkä elämäntilanne, ehkä kokemukset, – joka tapauksessa tällä toisella tapaamiskerralla olimme samalla ”levelillä” hyvin pian.  Patikkareittivinkit, korvasieniapajat, ikääntyvät vanhemmat, sääskikarkotteet, ruoka, liikenne, mökkiprojektit- ja naapurit, menneet ja tulevat elämät…

Letutkin hyviä, kermavaahto, hillat ja kaupan kastike: suolainen-karamelli (Macu) olivat niiden kanssa lyömätön yhdistelmä. Toki saimme aamupäivällä kulutetut kalorit takaisin, ja näin hyvän, helpon mökkitarjottavan nautittavaksi.

Mökkielo on hyväksi monin tavoin.

Ivalon reissu

Mökkipihassa on vielä lämmin ja kasvoja hivelee leppeä tuuli, joka pitää ne ne pienet itikat, joita eilinen helle toi, poissa iholta. Suojaisessa paikassa istuskellessa, juurikaan liikkumatta, pienet sääsket, eivät vielä kovinkaan vihaiset, käyvät niskaan ja nilkkoihin.

~~~~~~~~~~

Yksi koronan ikävä vaikutus minulle on ollut hieronnan puuttuminen. Vaikka talven kuljin tunnollisesti salilla pari kertaa viikossa, eikä näyttöpäätehommia ollut likikään, läheskään sellaisia tuntimääriä kuin aiemmin, oli hartiaseutuni yhtä kireää, kipuilevaa mössöä ja olkapää vihoitteli rapautumista. Saariselän tunturihotelli, jossa on ollut minulle ehdottomasti paras hieronpalvelu, ei ole vielä auki, mutta ko. yrittäjä ottaa vastaan myös Ivalossa, joten hankkiuduin sinne. Kyllä 30 kilometriä kannatti matkata. Oi, että. Nyt taas kelpaa pyöräillä.

Ivalon reissulle kasasin sitten muitakin asioita: mökkikaappien konmarituksen seurauksena oli kertynyt pari kassillista Esikoisen ja Juniorin vanhoja toppa- ja fleecekamppeita, samoin minun vanhoja, kulahtaneita, väljiä verkka-, collage-, kesä- yms. kamppeita. Siispä kierrätykseen. Matkalla kierrätyspisteeseen muutenkin ruuhkaisen Ivalon keskustan katukuvassa ainakin parinkymmenen poron pikku tokka kulki omaan, kaikesta piittaamattomaan tapaansa tien yli. Elinkeinotalolta tulivat…

Sitten vielä kuvapankkia varten muutama ennen kuvaamaton kohde, mm. Ivalon ortodoksinen kirkko (Ivalon ortodoksinen pyhän esipaimen Nikolaoksen kirkko). Olisipa ollut auki, ei ollut.

Kylän raitilla käveleskelin, mansikkakioskilta hain paitsi mansikoita myös huippuhyviä siikli-perunoita. Ja paluumatkalla lentokentäntien risteyksestä poimin vielä tuoreet kullerot mökkimaljakkoon.

   [Vilkas Ivalontie]

Kiitollisena että korona-tilanne Suomessa on nyt näin hyvässä vaiheessa. On mahdollisuus liikkua, tehdä ostoksia, päästä hierojalle, nähdä elämänmenoa, – olla mökillä.

Juhannuksen lopulla

Lapin helle on hellinyt. Suvisunnuntain aamu yöttömän, mutta ei unettoman, yön jälkeen oli lämmin!

Moni (turisti) tulee Lappiin tähän aikaan vuodesta – juuri tänään on muuten vuoden pisin päivä – ihailemaan yötöntä yötä. Meille yö ei ollut yötön, eikä uneton, mikä on sekin Lapin ansiota. Eilinen patikka toi levon ja unen. Lapin luonnosta on kiittäminen monesta…

Kun jo aamulla oli selvää, että päivästä tulee lämmin, päätimme, että on pyöräilypäivä, ei metsänsiimeksessä  tai kurujen pohjillasamoilua, saatikka mökissä tai mökkipihassa kuljailua. Siispä ulos ja ylös!

Startti tavan mukaisesti puolikymmeneltä, ja sitten polkien kohti Kaunispäätä! Siellä on Huippu-kahvila avattu, joten tavoitteena oli polkea sinne lounaskahville ajatuksella  ”kannata paikallista yrittäjää”. Mehän olemme täällä melkein paikallisia, joten ei muuta kuin kohti tunturin huippua. 😉  Jotta homma ei olisi käynyt turhan helpoksi ja jotta tulisi nautittua luonnosta, teimme pienen mutkan: saimme 10 kilometrin matkasta 15 kilometriä. Ja kyllä minun on todettava, että viimeisten kilometrien pätkillä, juuri ennen Kaunispään huippua, meni pyörän taluttamiseksi: ei vaan jaksa tiukkoja nousuja. Mutta liikkumista se taluttelukin on!

Huipulla lohileivät takuuvarmasti hyviä. Ja sitten alas. Minusta alaspäin meno on melkein aina vaikeampaa, vaarallisempaa, vaativampaa kuin ylös taapertaminen. Niinpä Pehtoori oli paljon ennen minua Saariselän keskustassa. Siitä sitten tasatahtia kohti mökkiä. Muutamissa nousuissa kaipasin kovasti sähköavusteista sykkeliäni, mutta mökkipihassa helteisen, hyvän lenkin jälkeen oli vähän sankari olo: jaksoinhan minäkin… 25 km, josta melkein puolet nousua. Olkoonkin, että talutin välillä. … 😉 Mutta olennaista on liike, eikös? 🙂

Iltapäivällä sellainen harvinainen juttu, että ihan otin aurinkoa mökkiterassilla. Lämpömittari näytti lähes +30 C, ei itikoita, ei tekemistä, hyvä pod cast  – ihan vaan olin. Niin hyvä.

Saunan lämmitin (melkein vain tuoksun takia 😉 ) ja sitten taas syötiin. Mökkielossa syöminen on ”Tärkeä Asia” kuten Nalle Puh sanoisi. Meillekin se on tärkeä asia. Tänään menussa oma poimimia korvasieniä, poronfilettä ja uusia perunoita. Menetteli. 😀

Haaste, joka muuttui matkalla

”Rannaton erämaa asuinmaana, Pyhät Nattaset pohjoisen äärillä, sininen taivas kattona. On Sompiossa aavaa ja jänkää. Mutta on myös iänkaikkista korpea. Rimpiset aapamaat antavat kulkijalle kumminkin uutta väkeä ja voimaa.”
                              Samuli Paulaharju teoksessaan Sompio, 1939.

Paulaharju oli oikeassa ”Pyhät Nattaset … antavat väkeä ja voimaa”. Voimaa sieltä sain. Paulaharju ei liene kulkenut samoja polkuja, tai polkujen aihioita, kun me tänään, koska ei mainitse siitä kivirakkojen määrästä, ei kevättulvaisista kurujen pohjista, ei louhikoista. Tai ehkä ne eivät erätaipaleiden kulkijalle olleetkaan mitään mainitsemisen arvoisia. Minulle ne olivat, ne opettivat, panivat miettimään, harkitsemaan….

[Polku on osa Ruijan reittiä – 1800-luvun lopulla Etelä-Lapista Jäämeren rannalle kulkeneiden (osin myöhempiä kveenejä)
taival kohti parempaa elämää ja elantoa… Reitillä paljon näitä kivipaasitolppia.]

Nattastunturit ovat Saariselän ja Koilliskairan kulkijoille ”aina” näkyvissä. Ne ovat meillä takkaluukussa, ne ovat tarinoissa ja tauluissa, patikoiden ja päiväretkien kohteita, ikiaikaisen Ruijan polun kupeessa… Niistä on kirjoitettu, niitä on kuvattu. Olemme kavunneet aika usein Pyhä-Nattaselle, ja olen siitä sanonut, että se on minulle melkein sakraalinen paikka, pyhä paikka, tärkeä paikka. Ja usein on puhuttu, aiottu, että kiipeämme naapuritunturille: Terävä-Nattanen on Nattasista korkein (554 mpy), ja toinen niistä, jotka näkyvät Kaunispäältä etelään.

Eilen illalla tämän päivän patikkaareissua suunnitellessa ehdottelin, että josko nyt, joko nyt vihdoin, nyt kun vielä jaksamme…  Puolikymmeneltä lähdimme mökkpihasta, tunti kului ennen kuin Vuotson kautta Sompiojärventietä olimme ajelleet reitin alkupisteeseen Sompiojärven rannalle. Ja siitä se lähti. Metsään, kohti Nattasten tuntureita, – ehkä – kohti Terävä-Nattasen huippua. Ja kyllä, kyllä minä vielä tuossa vaiheessa näin itseni tunturin laella  katselemassa 360-astetta kaikkialle ympärillä, pyytämässä Pehtooria ottamaan kuvan ”minä jaksoin kuin jaksoinkin huipulle” -tyyliin. Että vielä jaksaisin ja ehtisin tämänkin elämässäni tehdä ja kokea…

[kuvassa korkeusero ja rakka eivät näy 🙁 ]

Ensimmäisen tunnin aikana saimme kuljetuksi pikkuisen reilun kaksi kilometriä. Kaksi kilometriä tunnissa!!! Eikä siinä ollut edes nousua. Hiljalleen Terävä-Nattasen valloittajan egoni alkoi murentua. Siinä jokaista askelta miettiessä, eteen katsoessa, varovasti askeltaessa, hiljalleen edetessä mietin, että niinhän se olikin… ”ei aina se määränpää, vaan matkalla olo”.

Eihän minun ole mikään pakko sinne huipulle jaksaa, enhän ole sitä kenellekään velkaa, haasteita voi olla, mutta aina ne eivät ole voitettavissa, pakkoko minun on? Vain minä itse olen taas tämänkin keksinyt; Terävä-Nattasen huiputtamisen puuttuminen kokemuksistani/ehtimisistäni ei ehkä sittenkään ole edes omanarvontunnon kannalta kauhean iso juttu. Voisinkohan myöntää, että minä en vaan jaksa tai ettei se ainakaan ole turvallista? – Olisiko jopa ihan viisasta myöntää heikkoutensa? Myöntää, ettei minusta ole tähän(kään).

Askel kerrallaan (niitä tuli melkein 27 000) olin huolellisempi, rauhallisempi, vanhempi, itsellenikin helpompi.

Terävä-Nattasen juurella (1,5 km huipulta) on nuotiopaikka, jossa lopulta lounastimme. Kahvia, näkkäriä, suolaista, pullaa, paljon nestettä ja pientä huilausta ja ihan yhtä mieltä, että ei mitään tarvetta kavuta huipulle. Ylös olisi ehkä jaksettukin, mutta miten alas? Kivirakkaa laskeutuminen on vaarallistakin. Ja miten sitten vielä jaksettaisiin paluumatka? Tämä reitti kun ei ollut vain tepastelua – väsymys, huolimattomuus voi koitua kompuroinniksi, ja miten pääset pois nyrjähtäneen nilkan kanssa?

Siis. Reitti on ehdottomasti huikean kokemuksen väärti, mutta jalkaan kunnon, varrelliset vaelluskengät, juotavaa, aikaa, tarkkaa askeltamista … Ja toive sääskettömästä ja paarmattomasta kelistä niin kuin meillä oli tänään. Itikoiden huitominen ei edesauttaisi turvallista etenemistä. Aurinkoinen, sopivan lämmin (+ 18 – 20 C) sää kannattaa laittaa listalle. 🙂

 

Ja olisipa ollut edes yksi vaellus- tai kävelysauva mukana, olisi auttanut varsinkin tulvapaikkoja ja puroja ylittäessä. Oli vähän hataraa välillä ilman sellaista. Kuvassa se helpoin niistä kolmesta ylityksestä.

Viiden tunnin taivalluksen (melkein 14 km) jälkeen oltiin takaisin Sompiojärven rannassa. Niin hyvä olo. Niin hyvä ilma. Niin hyvä palata mökille. Ja hirmuinen nälkä!

Mökkiterassilla. Tyven, lämmin. Hyvää ruokaa, ansaitut skumpat, terve väsy, levätyt ajatukset. Tämä juhannuspäivä on ollut hyvä.

Juhannusaatto Hangasojan huomassa

Juhannusaatto 2020.

Vuotuisjuhlat, ruokajuhlat, vuotuiset ruokajuhlat ovat minulle tärkeitä monin tavoin. Minulle ruokafriikille, ruoalla juhlistajalle, ruoalla rakastajalle, perhejuhlien viettäjälle, juhlista tykkääjälle …

Tänä juhannuksena juhlaa vietämme kaksistaan …

Jotta vähintäänkin kelvollisen menun saimme aikaiseksi oli aamulla ajeltava käväisemään Ivalon hyvin varustellussa K-marketissa sekä paikallisella ”torilla” = kioski päätien sivussa. Ja kaiken haluamamme saimme: nieriä, uudet perunat, mansikat, sipulinippu, pinaattia, tilliä.

Ei ollut Ivalon raitilla ruuhkaa, ei kaupassakaan juuri ketään. Sen verran ihmiseloa, että mökille palatessa muistimme sentään kädet pestä. Siitäkö on tänä keväänä tullut joku mittari? – Mittari kansalaistottelevaisuudelle, koronan pelolle, yhteisvastuulle, opitulle käyttäytymiselle, tavalle?  – Ehkä niin.

Pehtoori lähti metsään (palasi pienen korvasienisaaliin kanssa) ja minä jäin tekemään juhannussiivousta. Moneen edelliseen vuoteen verrattuna voisin luennehtia moista tämänpäiväistä puuhastaelua pintaraapaisuksi. Mutta siivottu on, mökissä tuoksuu puhdas.

Sitten jatkamaan pihapuuhia; viileässä(kin) säässä pienehkö raivailu ja touhu tekee hyvää: kropalle ja metsänreunalle tekee hyvää, siistiä tuli sekä ulkona että sisällä.

Juhannusaattoon kuuluu sauna ja vihta. Meillä on täällä jemmassa ollut jo talvella ostettu eukalyptys-vihta! Niin epäisänmaallista, epäsuomalaiskansallista, mutta kun kerran oli ostettu… Eihän se – tietenkään – koivulle tuoksunut, eikä tuntunut, mutta ihan kelpo vihtomisväline oli tuo. Pehmeä, erikoisen tuoksuinen, mutta oli se vihta. Edes sellainen. Sopi tämän juhannuksen teemaan oikein hyvin. Erilainen. Kelvollinen.

Ruoan äärellä viihdyimme, – niinkuin toki juhannuksena(kin) kuuluu, teimme suunnitelmia huomiselle kunnon patikalle, ehkä lähdemme, ehkä emme. Sehän tässä elämänvaiheessa on hyväksi: voi mennä tai olla menemättä.

Lapin helteessä ihan oma triathlon :)

Triathlon on uinnin, pyöräilyn ja juoksun yhdistelmälaji. Lajiin kuuluu eripituisia matkoja: täysmatkaan kuuluu 3,8 kilometriä uintia ja 180 kilometriä pyöräilyä sekä maratonjuoksu.

–  Wikipedia

Tuo on virallinen triatholonin määritelmä. 😉

Meillä tänään ihan oma kolmilaji-päivä, ihan omilla säännöillä ja suoritustavoilla, mikä tarkoitti seuraavaa: kaksi tuntia patikointia Tankavaarassa, tunti pyöräilyä Saariselän Laanilassa ja 10 sekuntia pulahdusta mökkipurossa (suoraan saunasta).

Lappia on tänään helle hellinyt. Jo aamulla purolla oli lämmin, leppeä tuuli mökkiterassilla siten, että harkitsin aamukahvia portailla… Lähdimme (Pehtoorin johdattamana) ensimmäiselle rastille kohti Tankavaaraa. Niin tuttuja polkuja, joita oli uusittukin ja joilla on  paljon muistoja, monien kanssa … Tänään emme tavanneet ketään, kunhan tepastelimme aika topakasti, huipulla tauottelua, kahvia ja kuvia. Sekä ylös että alas kulkiessa totesimme talven lumikuorman ja kevään myrskyjen tehneen tuhojaan. Rinteillä kaatuneita puita, polkujen yli runkoja ja kaikenmoista roskaa ja risua pitkin matkaa… Luonto on taas näyttänyt voimansa. Mutta hyvä oli kulkijan kulkea. Kävi mielessä, että tämä maisema on meidän juhannuskallio tai siis juhannustunturi, … niin usein täällä on viimeisen vuosikymmenen aikana juuri näinä päivinä käyty…

Paluumatkalla mökille Pehtoori pysäytti – liki pyytämättä tai tiukasti mainitsematta  😉 – sillä kohtaa, jossa oli ojanpenkalla tuoreita kulleroita. Nyt on mökkipirtin ikkunalla tuoreet kukat. Kovasti niistä pidän. Mikähän siinä että keltaisten kukkien ”välttelijälle” kullerot ovat kovin läheisiä, tärkeitä.

Mökillä kevyttä kenttälounasta (ruisleipää ei voita mikään!) ja sitten vielä tunturiin: pyörät esille ja polkemaan. After hike -piipahdus Savottakahvilassa, jossa oli sekä kullankaivajia että turisteja (jee!! Lappi elpyy!). Ja sitten möksälle saunan lämmitykseen. Helteisellä pihalla ja lähimetsässä kulkiessa saunaa odotellessa…

Samalla sapuskaa… ei niin monenlaista, mutta paljon ja hyvää. Oulun Torin lihamestarilta tuotua tender-filettä, voi-sokerissa kypsytettyä sipulia, home-made aromivoita ja runsasta salaattia. Meille triathlonisteille mitä mainiointa ruokaa! Auringossa, mökkipihalla. En reklamoi. 😉

Valossa ja liikkeessä

Liikkumisen iloa, uuden kokemista Lapin kesässä, luonnon määrätessä tahdin.

Kunhan eilinen korvasienisato saatiin ryöpätyksi ja pakkaseen, tontin tuulenkaadot pilkotuksi ja muuta ”mökin- ja pihanhoidollisia arkihommia” tehdyksi, olimme valmiita lähtemään tunturiin. Tai siis ensin kylille etsimään, josko jostain löytyisi jokin avoinna oleva vuokraamo, josta saisimme e-fatbiket. Toiveena ja tavoitteena tehdä retki tavallista pidemmälle ja korkeammelle kuin patikoiden ja omilla pyörillä jaksaisimme yhtenä päivänä kulkea.

Kyllä oli Saariselän keskusta tyhjä. Aavemaisen autio. Vieläkin. Ei avoimia hotelleja, ravintoloita, putiikkeja, eikä vuokraamoja,  paitsi että… kun olimme kuikuilemassa Lapland Safariksen oven takana ja lukemassa tiedotetta, ovi aukeni ja sporttinen nuori nainen ilmoitti, että ”olemme aina auki, kun tulee asiakkaita”. Saimme molemmille vuokrapyörät. Pehtoori vuokrasi sellaisen Juniorin kanssa jo viime elokuussa, mutta minulle aiemmin kokematon juttu. Fatbikellä olen ollut tunturissa, mutta tänään eka kertaa sähköavusteinen pyörä, joka oli kyllä ihan turbo mun omaan kaupunki-kevyt-sähköpyörääni verrattuna. Mutta turbo oli reittikin!

Noususumma tänään oli kahden tunturin huiputus, ja nimenomaan nousuissa latupohja ja /tai moottorikelkkaereitti kivinen, nyrkin kokoisia murikoita ja sulamisvesien ruoppaamia pieniä ”ojia”, – onneksi oli fatbike ja apuja. Ei ehkä paras reitti (liki 30 km yhteensä), mutta kuten reittiopppaassa lukee:

”Nauti maisemista ja ota valokuvia; Palopäältä aukeaa kaikkiin ilmansuuntiin tuntureita silmänkantamattomiin. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä idän suunnassa Venäjän tuntureille saakka. Lännessä siintää puolestaan Hammastunturin erämaa.”

Huipulla olikin jo hyvä, sileä reitti ja kaunista: tällä kertaa minäkin pääsin polkien Palopään laelle (419 mpy), edellisellä kerralla tuskainen talutus! Vaikka kyllähän tuollaisella möhkälepyörällä on myös haasteensa kulkea, olkoonkin, että kuntoni on nyt jotain ihan muuta kuin kolme vuotta sitten.

Ja kuten näkyy taustalla mm. Iisakkipään pohjoisrinteet vielä lumilaikkuisena. Tunturissa oli jotain +15 – 20 C ja aurinkoa. Siis ihan ideaalikeli kulkea.

Palauduttua kylille kävimme kuin kävimmekin kaupassa, vaikka olimme muka tuoneet ”kaiken” mukanamme. Ja meillä oli sitä paitsi täällä mökillä sekä kuivamuonaa että pakkasessa herkkuja, jotka olimme jo tammikuussa ladanneet tänne odottamaan pääsiäisviikkoa ja ystäviä saapuviksi. Silloin eivät ystävät emmekä me saapuneet. Näistä hamstrauksista huolimatta tänään oli ”pakko” käydä Kuukkelin (heikosti varustettuja) hyllyjä tsekkaamassa. Kalan ja uusien perunoiden, mansikoiden ja juhannusjuuston perässä olimme, mutta aika vähin jäivät toteutuneet toiveet… Kalaa sentään, ja tulipahan illansuusssa mökkiterassilla, Pehtoorin grillattua ja minun kokattua lisukkeita, todettua, että eipä oikeastaan haittaa, etteivät ravintolat täällä vielä ole auki (osa aukeaa juhannuksena): hyvin söimme mökkipatiollakin.

Mutta kyllä taas kerran, varsinkin tässä maailman tilanteessa, voin suositella: Lappiin kannattaa tulla, oppia siitä, nauttia siitä, elää sen rytmissä, sen valossa ja luonnossa. Antaa luonnon tehdä hyvää.