Lappi – Tuulestatemmattua

Maalissa

Hiihdot on nyt hiihdelty. Tavoitehan oli yli 600 km, mutta tuloksen jäämiseen vajaaksi vaikuttivat monet ulkoiset tekijät, mm. sellainenkin pikku juttu, ettei ole ollut Oulussa eikä Lapissa latuja, tai niitä on ollut paljon tavallista vähemmän ja ne saatiin paljon tavallista myöhemmin.

Myös tammikuun mökkiviikkojen pitkä, kireä pakkasjakso piti minut pois niiltäkin laduilta, joita edes oli. Kausi alkoi vasta helmikuussa, ja silloin olin pari viikkoa Järvenpään reissulla. Selityksiä siis on!

Neljän ladun risteyksessä (Laanila, Hirvaskuru, Vahtamapää, Rumakuru) oli perinteinen pääsiäisen latukahvila (Saariselän VPK), mutta hiihtelin ohi, johti Luulammen tupaa ja kahvilaa.

Mutta nyt on kausi lopussa. Ehkä huomennakin käyn vielä kympin nautiskelemassa – sikäli kuin massiivisen Vaskoolihiihdon kilpahiihtäjien sekaan mahdun… Mutta muutoin pääsiäisen aikaan en enää hiihdä, en vaikka nyt olisi mitä parhaimmat säät ja kelit. Minulla kun on seuraavina päivinä parempaakin ja merkityksellisempää tekemistä kuin sivakointi pitkin tuntureiden kupeita ja kurujen pohjia, ja parempaakin seuraa kuin äänikirjat ja omat ajatukset.

Huomenna Juniori perheineen tulee! Joten silloin kun minulla on mahdollisuus mummeilla ja kokkailla perheelle hiihtäminen ei ole vaihtoehto. Hyvillä mielin vien sukset liiteriin, monot kaapin perälle ja olen ihan tyytyväinen tämän talven kilometrimäärään.

Rumakurun molemmilla tuvilla ja notskipaikoilla oli paljon hiihtäjiä evästelemässä ja huilaamassa.

Kiilopää Luulammelta päin.

Minä jaksoin Luulammelle asti … Kahvila ihan täysi. Ja minun tunnelmointiin ihan liikaa ääntä. Lapin luontoahan tuokin on, siellä voisi nauttia retkeilystä ja rupattelusta, ei kilpaa kailottaessa. Kahvin ja lohileivän nautittuani lähdin paluumatkalle. Sää paras mahdollinen, melkein juhlallinen, keli kohtuullinen, – kaikkea muuta kuin lentävä!

Samaa reittiä takaisin: yhteensä 23 km. Heittämällä yli ”tarkistetun tavoitteen”.

”Pressikuvan” 😂 ja mitalin kilometreineen yhdessä tekoälyn kanssa värkkäilin. Eivät tunturit, eikä hiihtäjä ole oikein näköisiä, mutta sukset on oranssit ja mitalissa oikeat kilometrit! Hiihto on hyvä harrastus.

Huomenna saavat kilpailuhenkisemmät, parempikuntoiset hiihdellä kilpaa Vaskoolihiihdossa, mitä ryhdyn viettämään pääsiäislepoa ja -eloa.

PS. Ja samaan aikaan toisaalla: Pehtoori on täälläkin kävellyt talvikävelyreittejä ja pikkuteitä pitkin melkein saman kuin minä hiihtänyt. Kukin tavallaan.

Omaan tahtiin

Kyllä minä niin toivoisin, että viitsisin – vihdoinkin – joku päivä ottaa oikean kameran mukaan. Se kyllä venyttäisi ja viivyttäisi hiihtolenkkiin käytettyä aikaa, mutta mitäpä siitä. Eihän nämä minun lenkkini mitään ”kellotettuja” ole muutenkaan. Kahvitauko Kiilopään juurella Suomen Ladun majalla, ja autolla ladun alkuun ja takaisin (Kakslauttasen parkkipaikalle) vei hyvinkin reilut kaksi tuntia, kai. 🙂 Mutta mitäpä väliä vaikka menikin.

Aurinko paistoi, välillä luisti todella hyvin: juuri ne osuudet, joissa latukone oli yön räntäsateen jälkeen käynyt ja joissa oli myötätuuli ja alamäki. Ja sitten ne osuudet, joissa oli nihkeää öistä nuoskaa ladulla, kova, puuskainen, vastainen lounaistuuli ja kapuamista Niilanpään kuvetta tai Ahopään reunan latua, olivat ihan kuntoliikuntaa, eikä juuri niinä hetkinä kovinkaan paljon hiihtämisen iloa. Silti, ja sen vuoksi: hyvä oli hiihtäjän hiihdellä.

Gallerian kuvat suurenevat klikkaamalla…

* (Rengaslenkki Kakslauttanen – Sivakkaojan laavu – Kiilopää –
Kiilo-oja – Poroaidan portti – Kakslauttanen = 15 km)

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Hiihtämisen ilo

Mökkiaamussa herääminen puoliseitsemältä, samoihin aikoihin kuin useimmiten kotonakin.

Tällä kertaa meillä on aikeissa ja toiveissa olla ennätyspitkä pätkä täällä: ei ole mitään ´pakottavaa´, ei edes mitään odotettua, ei mieluisaa tekemistä/tapaamista, minkä vuoksi olisi oltava Oulussa ennen kuin vasta pääsiäisen jälkeen. Edessä on kolmeviikkoinen talviloma Hangasojan varrella Saariselän maisemissa liikkuen ja mökkielämänmenosta nauttien. Jos kaikki menee hyvin, saammepa vielä Juniorin perheen tänne pääsiäiseksi iloksemme ja seuraksemme.

Koskaan ennen emme ole olleet täällä näin kauan yhtäjaksoisesti. Hyvin lähelle pääsin kevättalvella 1989, jolloin vietimme talvilomaa Pehtoorin kanssa kahdestaan vajaan viikon, minkä jälkeen mies lähti Ouluun töihin ja minä jäin yksikseni pieneen, vanhaan Alatuuli-mökkiin (purettu tämän Myötätuulen alta jo yli 20 vuotta sitten).

Olin silloin päätoiminen Keminmaan paikallishistorian kirjoittaja, ja tuolloin harvinainen ”etätyöntekijä”. Odotin syksyllä syntyvää esikoista ja nautin yksinolosta. Melkein pari viikkoa heräsin aamuviiden-kuuden aikoihin, aloitin lukemisen ja kirjoittamisen, iltapäivällä kävin hiihtämässä 5 – 8 km, saunoin, söin ja iltasella saatoin vielä vähän lukea jotain tutkimuskirjallisuutta, hyvin varhain painuin unille. Ehkä esikoiselle on noista viikoista jäänyt Lapin hulluus -itu, joka on kyllä kasvanut ja voinut aika hyvin.

Eilen tänne tullessamme oli vaikea uskoa, että on vasta maaliskuu. Toki täällä on vielä talvista, mutta hanget ovat pudonneet ja ovat painavia: ei mitään kimmeltäviä, kantavia kestohankia vaan upottavia ja raskaita nietoksia. Ja roskaisia! Varsinkin täällä meidän mökkiperällä hangilla on havuja, risuja, kaatuneita pikkupuita, oksia – joku myrsky on riepotellut pihapiirin rujon näköiseksi.

Yöllä oli ollut jokunen aste pakkasta, joten aamupäivällä Pieranvaaran – Prospektorin kympin lenkillä oli melkein lentävä luisto. Kun täällä tammikuussa hiihtelin puoliksi hoitamattomilla laduilla ja kipakoina pakkaspäivinä alamäetkin oli hiihtämällä hiihdettävä, ja aikaa samaiseen kympin lenkkiin kului melkein puolitoista tuntia, ja tänään sivakoin saman reitin reilussa tunnissa, vaikka monet ylämäet olivat jo aika ´lipsuvia´. Toki on hiihtokuntokin parempi, mutta enimmäkseen ´vauhdin hurmaa´ toi leppoisa sää, näkyi vähän sinistä taivastakin ja oli hyvä luisto.

Kun talven tulo (lue: latujen puute) sekä Oulussa että täällä Lapissa oli kuukauden myöhässä, arvelin, että asettamani kauden hiihtotavoite voisi jäädä alle tavoitteen, ja nyt kun näyttää kevät on kuukauden etuajassa ja kun tännekin on luvassa jo vesisateitakin, on uskottova, että tavoite jää varmasti paljon alle siitä mitä asetin.

Pakkoko sitä sitten on asettaa mitään tavoitteita? – Eihän se pakko, muttaku. Kyllä suorittaja minussa saa liikkumisesta lisäiloa, kun tulee tehdyksi sen, mitä itselleen lupaa, ja tietysti mielellään vähän yli. Toissavuonna hiihdin yli 700 km, viime vuonna yli 600 km, joten nyt tämän kauden alussa laitoin tavoitteeksi ”vähintään 600 km, mieluummin lähemmäs 700 km”.

Ja olenhan minä yrittänyt. Oikeastaan melkein joka päivä, kun on ollut latuja, eikä ole ollut mitään menoja (mm. Järvenpää), eikä ole satanut vettä, olen käynyt hiihtämässä. Lenkit tosin ovat olleet aika lyhyitä; enimmäkseen se kymppi, mutta myös alle sen. Nyt kun Oulussa hiihdot on hiihdelty, ja minulla on täällä tälle kaudelle enää korkeintaan 2 ½ viikkoa mahdollista hiihtää, niin kilometrejä on vasta puolet (= 340 km) tavoitteesta. Mutta minä kestän tämän! Ja kuten edellisestä hoksaatte, selittelyt on jo valmiina. 😅

Mutta samapa tuo. Aion nauttia kilometreistä ja maisemista, luonnosta ja kaikesta hyvästä mitä täällä on! Kilometritavoite on jo tehnyt tehtävänsä; liikettä on ollut!
Kuten kuvasta näkyy: ”ei riemulla rajaa” kun pääsee ladulle.

(Viisivuotiaana paljon tyylikkäämpänä kuin nykyisin: valkoiset (hiihto)kengät, punaiset hiihtohousut, äidin neuloma puna-valkoinen norjalaisneule, Tikkaselta ostetut nahkahanskat ja ”Lapin lakki” – saamelaisten naisten/tyttöjen lakki.)

Lappi Liikkuminen Neulottua

Mökkielämänmenon juhlaa

Loppiaisen jälkeinen paluu arkeen ja kaamoksen ’virallinen’ päättyminen tänään ei ole muuttanut meidän elämänmenoamme juurikaan.

Saariselkä:

Auringonnousu tänään 11:57.

Auringonlasku tänään 12:36.

Yllätykseksemme pakkanen aamulla laski aika nopeasti liki 30-pakkasasteesta alle -20 asteeseen, ja niinpä olinkin ladulla hämäränhyssyssä puolikymmenen aikoihin. Ketään muuta en puolentoista tunnin aikana nähnytkään. Luistoa ei nimeksikään, mutta ei sillä väliä: pakahduttavan kaunista oli.

Erityisen kaunista, liki idyllistä oli 1½ kilometrin yhdysladulla/metsäladulla, jonka eteläpuolen mökkituttu on tänäkin talvena kelkallaan ajanut, ja tehnyt siitä vielä piston suoraan meidän mökkipihaan. Satumaailmassa saan/saadaan hiihdellä. Ehkä Pehtoorikin sitten taas keväthangilla; nyt on tykännyt tepastella talvikävelyreiteillä, joita on ihan uusiakin tänä talvena avattu ja huollettu (ks. Saariselkä Trails).

Iltapäivällä surffaillin taas ”Islanninneuleet”-Face-keskusteluissa etsien kirjoneulemalliin ideoita tekeillä olevaan neuleliiviin. Ryhmässä keskustelu kävi vilkkaana myös neuleiden epäonnistuneista lopputuloksista ja varsinkin valmiiden neuleiden viimeistelypesuissa tehdyistä mokista. Noh, minullahan oli tähän keskusteluun hyvinkin oma kontribuutioni: Miniän heppaneule Roope-nallen paidaksi (ks. kuva) Oli lohdullista nähdä ja lukea etten suinkaan ole ainoa, joka on töpeksinyt pesuohjelman valinnassa.

Samaisessa ryhmässä hoksautettiin, että nythän on mitä mainion sää lumipestä islantilaisneuleet, miksei muutkin villaneuleet, joita ei kovin tiuhaan tarvi eikä kannata pestä. Lumipesu me on toki ´aina´ pääsiäisen tienoilla tehty matoille, mutta tänään eka kertaa keräsin kaikki täällä mökillä olevat ja paljolti täällä neulomanikin islanninneuleet ja kävin heittelemässä ne puron penkalle raikastumaan ja puhdistumaan.

Tyynyt ja nallet ovat olleetkin ulkotouhuissa jo viikon verran, mutta nyt Pehtoorin Riddari ja paksu Alasuq sekä kolme omaa paitaani kellivät rannalla päivän.

Sapuskan tekoon olen näillä pakkasilla käyttänyt joka päivä melkoisesti aikaa, – kolmen ruokalajin menut jatkuivat siis näin arkenakin. 🙂

Kuvien editointiin, julkaisuun ja postailuun on kulunut hyvinkin muutama tunti.

Ja illat ovat kuluneet telkkaria katsellen. Päivittäisen La Promesan lisäksi joka ilta joku elokuva suoratoistopalveluista, uutisia jopa vältellen (minä välttelen, Pehtoori ei todellakaan), ja samalla takkatulen ääressä istuskellen ja neuloen!

Hyvää mökkielämää tämä tämmöinen.

Lappi Mökkielämää

Pakkasta paossa metsässä – loppiaisena

Tänäänkin vinkkelipatikkapäivä.

Taivas oli pilvessä koko päivän, maisemassa ei värejä, ei kuulautta, ei kirkkautta, mutta silti turhan kylmä, mikä merkitsi, että hiihtäminen oli taas jätettävä väliin.

Lähdimme kaksistaan pienelle patikalle. Tänä vuonna täällä on jo nyt ennätysmäärä talvikävelyreittejä, ja yhdelle sellaisista suuntasimme. Harmaa, valkoinen luminen metsä oli pehmeä, hiljainen, lempeä. Ja siellä oli ´vain´ parinkymmentä astetta pakkasta. Hyvähän siellä. Rillithän ne oli huurussa, joten toviksi kamera Pehtoorille! Tässä tulos. 🙂

Minä puolestani otin miehestä kuvan, kun kerran ehti ensimmäisenä Iiskonlompolon rannalle.

Edellisen vinkkelipatikan jälkeen tekemääni kyselyyn on vastannut 29, ja tulos on tällainen.
Kertonee mitä? Ehkä sen että vastanneet ovat enimmäkseen pohjoisesta Suomesta?

Loppiaiskaronkka kaksin on sujunut saunoen, ruokapöydän ääressä, tänäänkin kolmen ruokalajin ”dinneri”.

Jos olet miettinyt, miksi tänään on pyhä, minkä takia loppiaista vietetään tai saatikka jos kovasti askarruttaa, miten Loppiainen, Kölnin tuomiokirkko ja Tre Kronor liittyvät yhteen, niin vilkaisehan vanha kolumnini täältä: KLIKS Tai vaikka ei askarruttaisikaan, niin juttu on silti aika jännä.

Joka tapauksessa toivottelen leppoisaa (ja jo helpottavaakin?) arkeen palautumisen aikaa.

Lappi Mökkielämää

Kauppareissu Ivaloon

Välipäivä. Maanantai. Loppiaisaatto.
Arki. Pakkaspäivä, kovan pakkasen päivä.
Kaunis päivä. Pyykkipäivä. Kauppapäivä.
Mitä ihmettä tänään tehtäisiin -päivä!

Kymmeneltä lähdimme käymään kaupassa.

Ylä-Lapin kaupallinen keskus houkutti ohittamaan lähikauppakeskus Kuukkelin; ajeltiin Ivalo Cityyn. Ajeltiin sinne koska lähikaupassa ei myydä jääkaapin lamppuja, ei sukkia, eikä Tarocco-veriappelsiineja. Ja haluttiin nähdä maisemia; taas kerran sanomattoman kaunista koko reilun 30 kilometrin matkan.

Ivalossa vietetään tänä vuonna 150-vuotisjuhlia. Ivalo on Inarin kunnan kaupallinen, hallinnollinen, kirkollinen, liikenteellinen keskus, jollaiseksi se muotoutui varsin pian Inarin kunnan historian alkuvaiheessa jo 1800-luvun lopussa. Varsin vilkas paikka siis. 🙂

Ei kuitenkaan välimaanantaina pakkasmittarin näyttäessä – 34 C.

Tuohon Nellimin tienviittaan liittyen pitää kertoa yksi outo juttu. Tai minusta ainakin on vähän hassua ja outoa, että Saariselkä FB-ryhmässä mm. britit ja keskieurooppalaiset kertoessaan hienosta Lapin lomastaan ja kaikista harrastamistaan aktiviteeteista innokkaina ja ilahtuneita, ainakin muutamat heistä kertovat pettyneensä paljonkin, kun eivät aikeistaan/toiveistaan huolimatta sittenkään päässeet käymään Nellimissä JA NIMENOMAAN Venäjän rajalla.

Aivan kuin se olisi oikeastikin kovin kiehtova nähtävyys tai kokemisen paikka! Me kävimme toissasyksynä Nellimissä, ja siellä Venäjän rajallakin, mutta nimenomaan Nellim me haluttiin nähdä, EMME Venäjän rajaa. Päinvastoin: sen näkeminen ja hyvin konkreettisesti sen tajuaminen, kuinka lähellä se onkaan, oli oikeastaan aika ikävä kokemus!

Ivalosta löysimme tarvitsemamme, ja paluumatkalla mökille oltiin Kaunispään kohdalla vähän ennen kahtatoista. Päätimme ajella Huippu-ravintolaan lounaskahville/kaakaolle. Ja mitä näemmekään! Aurinko! Ilmatieteen laitoksen mukaan kaamos loppuu vasta keskiviikkona 7.1. mutta jo tänään aurinko oli selvästi horisontin yläpuolella. Näin siitä huolimatta, että Nattasten tunturiryhmä on ”välissä”.

Joka tapauksessa kaamos lopuillaan. Olisipa tämä pakkasjaksokin!

Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Mansikkakuun metsästyksessä

Pitkien yöunien jälkeen heräsimme mökin lämmössä. Ulkolämpömittari kertoi, että ulkona ei ole lämmin. Ei edes houkutteleva pirteä pikkupakkanen, vaan että on kylmä, tai oikein kylymä, kuten Oulun murteella ruukaamme sanua. Koko päivän mittarit ovat näyttäneet lähelle – 30 C.

Aurinkokin lähetteli oranssinpunaisia terveisiä eteläisellä taivaalla, horisontin alta ja vihjaili jo pian tulevansa. Ehkä jo keskiviikkona nähdään.

Kylmästä huolimatta halusin siis ulos kuvailemaan. Kylillä ja Kaunispäällä oli onneksi vähän lämpöisempää. Aurora-polulla ja keskustan kaduilla kävelimme, Kaunispään huipulle autolle, ja siellä kuljettiin pitkä tovi.

Sitä pinkkiä ”mansikkakuutahan” olen oikeastaan koko päivän etsinyt linssini eteen. Ainakaan minä en sitä ole täällä nähnyt, muuta kuin joissakin somekuvissa Oulusta ja etelämpää. Liekö niin, että täällä on ”liian” puhdasta, valkoista, väritöntä, liian pakkasta, liian kuivaa?

Kuun valo siivilöityy Maahan tavallista paksumman ja ehkä myös kosteamman kaasukehän läpi ennen kuin se saapuu Maan pinnalle. Sininen valo siroaa, ja silmään päätyvä valo on enimmäkseen punertavaa.
(Tieteen Kuvalehti)

Tavattoman kaunista silti on ollut, ja saatiinpahan ulkoiltua sentään viitisen kilometriä.

NÄinä muutamina, kireinä pakkaspäivinä olen viettänyt telkkarin ja somen ääressä enemmän kuin yleensä kokonaisen viikon tai kahden aikana!

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä Valokuvaus

Vinkkelipatikka Kiilopäälle

Vinkkelipatikka ei ole ihan uusi ”liikuntamuoto” minulle: kerran aiemminkin olen tepastellut, paremminkin kahlannut, jopa Kiilopäälle, vinkkelit jalassa.

Alkumatkasta porot koettivat johdatella Niilanpään ladulle, mutta enpä tällä kertaa sinne.

[Kuvassa Ahopää]

Myös ainakin Iisakkipää ja Kaunispää on tullut huiputetuksi huopatossut jalassa. Näin siitä huolimatta, etteiväthän vinkkelit mitkään patikkakengät ole. Ja tänään varsinkin alastulo oli vähän humplahtelua ja rauhallista tarpomista, sillä oli mentävä hangen puolelle, koska polulla luisto oli turhankin vauhdikasta.

Noustessa vastaan tuli mm. turisti, siis oikein turistituristi, yksin italialainen miesoletettu, ja muutaman sanan vaihdoimme. Hän ihmetteli vaelluskenkiäni (hänellä oli varrelliset Meindlit – siis tekijä!) ja esittelin omia huopikkaitani, enkä todellakaan löytänyt sanaa englanniksi saatikka italiaksi. Noh, hän uskoi, että ovat lämipimät! Hän oli tulossa jo alaspäin huipulta ja kertoi, että ylhäällä – huipulla – on KYLMÄ, ja siellä tuulee. Sanoin niin arvelevanikin. 🙂

Vinkkelit taitaa olla enimmäkseen pohjoinen ilmaus? Mitä ne sinulle ovat?

Vinkkeleistä viis, tai siis ehkä juuri niiden ansioista, olipa hyvä olla ulkona, liikkua. Ylhäällä tosiaan oli kylmä, ja siellä tuuli, mutta eipä pakkanen oikeastaan purrut, ja kuten sanottu: ylhäällä on yleensä aina lämpimämpää kuin alhaalla. Esim. tänään mökkipihassa pakkasta liki kaksinkertaisesti verrattuna siihhen mitä oli Kiilopään huipulla ( – 16 C huipulla ja mökkipihassa – 28 C).

[Millään en saanut laajakulmalla kunnolla kuvaan vinkkaa ja tunturin laella kulkevaa pistelevää lumituiskua.]

Edellinen Kiilopään huiputus olikin vähän erilaisissa olosuhteissa; kesäkuun alussa mentiin kaksistaan pojanpojan kanssa. Aika ainutkertainen juttu oli se.

[Olen viime päivinä kuvaillut kuuta eri lokaatiossa, eri aikoina päivää – vähän kuin harjoituksena, etsien hyvää kuvakulmaa, sillä huomiseksi on luvattu täysikuu, eikä mitä tahansa kuutamoa, vaan luvassa on mansikkakuu! Saapa nähdä!]

Tänään tunturissa muistin/koin yhden toisenkin tärkeän patikan Kiilopäälle; se oli ensimmäinen niistä kerroista, jolloin M. ja K. olivat kanssamme Kiilopäällä. Tietyt paikat tuovat mieleen muistoja, mennyttä, ja tuovat taas ikävänkin, – toisaalta me tänään melkein ´juttelimme´, oikein hyväkin ´kohtaaminen´ meillä poisnukkuneen ystävän kanssa oli … Varmaan moni muukin kokee tällaista, eikö?

Mökille palatessa Pehtoorilla oli Tuulentuvan patteriremontti juuri päätöksessä. Saunaa ei kuitenkaan tänään lämmitetty, ei vaikka on perjantai. Perjantaiko? Pyhät ja arjet sekaisin, tai ei niitä erota. Mitäs huomenna? Ei huomennakaan ladulle…? No Canonin kanssa tunturiin etsimään sitä mansikkakuuta! Ehkä.

Lappi Niitä näitä Valokuvaus Viini

Pakkasessa vuosi alkuun

Vuodenvaihtuessa unen läpi kuului pauketta, ehkä mökkitieltä, todennäköisesti paljon kauempaa … Tai ehkä se oli vain unta. Ei jaksettu alkuunkaan katsoa vuodenvaihtumista edes telkkarista: ei vaikka siellä oli kotikaupungin kulttuuripääkaupunkivuoden aloitusfestarit!

Vuosi 2026 alkoi yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa, ja aamukahvin aikoihin kuun noustessa horisontin takaa tummansiniselle taivaalle.

Nyt olisi lunta ja latuja, terveyttä ja tahtoa tarpeeksi, mutta pakkasta vähän liikaa – vähän sellainen tunne, ettei hiihto kaikkein terveellisin ulkoilumuoto tällaisella säällä.

Lähdettiin yhdessä autolla liikkeelle, Pehtoori jäi jo Savottakahvilan kohdalla pois – minä kuvailin siellä tovin, ajelin sitten Saariselän keskustaan ja taas kerran kävelemään Kaunispään rinteille ja huipulle. Ylhäällä on lämpimämpää, ja varmaan eka kertaa ikinä olin siellä lähes yksin. Kummallisen hieno tunne, ja siellä oli täysin hiljaista. Ei edes tuulen ääniä.

Iltapäivä perinteisesti: presidentin puhe ja ennen kaikkea Wienin filharmoonikot! Eiliseltä säästämämme erinomainen franciacorte saten (Berlucchi, olen joskus tilannut ulkomailta) puolikas sopi juhlavaan konserttiin.

Merkillisesti täällä tuli sellainen olo, että kyllä tässä maailmassa on vielä niin paljon hyvää, että tämä uusikin vuosi pärjätään.

[Otsikkokuvassa näkyy Kiilopää. Ehkä huomenna sinne suunnalle liikkumaan.]

Lappi Mökkielämää Ruoka ja viini

Vuoden viimeisenä

Vuoden viimeinen päivä.

Se on ollut kylmä, touhukas (minulla siivouspäivä ja Pehtoorilla toisen (vieras)mökin pattereiden vaihto) – kaikesta huolimatta ulkoileva.

On siis ollut ulkoilupäivä huolimatta pakkasesta: mökkipihassa – 28 C, Ylä-Hangasojantiellä (tiedättehän vartiointipalveluhommani 😄) – 24 C, Saariselän keskustassa/Kuukkelin edessä (josta kuva kohti Kaunispään huippua) – 20 C ja tunturin huipulla – 14 C.

Lämmitimme rantasaunan, söimme vähintäänkin hyvin (porolihapullat eivät petä!! tänään kastikekin hyvä), avasimme Lombardian kesässä ´opitun´ franciakortan. Pieniä kuplia, paljon makua. Sellaistahan sitä toivoisi päiviinsä. Iloa ja hyviä tunteita. Niitä kaikki toivottelen teille hyvät Tuulestatemmatun seuraajat. Kiitos kanssakulkemisesta, kiitos seuraamisesta.

Ilon kautta, ainakin niin yritetään, ensi vuoteen.