Laskiaistiistain soppa: ribollita, per favor

Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Ja laskiaisesta alkaa paasto. Pääsiäisen ajankohdan puolestaan määrittää niin sanottu ”pääsiäissääntö”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuuluu näin: pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Tänä vuonna se tarkoittaa pääsiäisen ”venymistä” huhtikuun puoliväliin, ja siksipä laskiainen on nyt näin myöhään; niinkin myöhään kuin Kalevalan päivänä, helmikuun viimeisenä.

Ja laskiaisen ruokana on Suomessa perinteisesti ollut hernesoppa ja laskiaispullat (niiden historiasta kerroin täällä).

Hernesoppaa en nyt kuitenkaan halunnut ryhtyä keittelemään, enkä syömään 🙂 , vaan vähän oikaisin ja – yllätys, yllätys – valitsin italialaisen, tarkemmin ottaen toscanalaisen papukeiton, ribollitan, tämän viikon jokaviikkoiseksi sopaksemme. Semminkin kun sen väri sopii kuvakollaasiini paremmin. 😀

klikkaamalla kuvat suurenevat

Ribollita tarkoittaa ”uudelleen keitetty” ja yhden hyllyssäni olevan keittokirjan (Maggie Beer & Stephanie Alexander, Toscanalainen keittiö, tarinoilla höystettyjä ruokaohjeita) mukaan ribollita on ”lämmitettyä minestronea, johon on lisätty leipää, jolloin siitä on saatu ruokaisampaa”. Minestrone on minusta kyllä ihan eri soppa kuin ribollita. Ribollita on ensisijaisesti papusoppa ja kaalisoppa, mitä minestrone todellakaan ei ole.

Italia-keittokirjoja minulla on jos vaikka ja kuinka, on Ellaa, Jamieta, Sikkeä, Kolmea tenoria, Saku Tuomista ja on Leslie Forbesia (ehkä mieluisin). On italialaisia, on suomalaisia, on käännöksiä, uusia ja vanhoja (eikä kuvassa edes kaikki), mutta lopultakin aika harvassa noista oli ribollitan ohjetta. Niinpä taas keittelin oman version. Ja sellainen ribollita oikeasti – ihan kuten minestronekin – Italiassa onkin: jokainen tekee omanlaisensa.

Ribollita kuuluu ”cucina poveraan” ~ kansankeittiöön, köyhään keittiöön, talonpoikaiskeittiöön. Ihan aitoon kuuluisi kai käyttää ´cavolo neroa´ eli mustaa kaalta, jota meidänkin marketissa aina joskus on, mutta ei nyt, joten vaihdoin sen tilalle lehtikaalin.

Ja tyydyin käyttämään purkkipapuja, liottamalla kuivista voisi tulla vielä parempaa, mutta kyllä tämä pikaversiokin pakkaspäivänä nälän hyvin vei.

Ribollita
(tästä riittää monelle 4 – 6)

Ainekset

1 prk valkoisia papuja
2 punasipulia
2 valkosipulinkynttä
2 varsisellerin vartta
2 porkkanaa
1 pss (200 g) lehtikaalta
oliiviöljyä
2 tl suolaa
mustapippuria
(peperoncinoa)
1 prk tomaattimursketta
5 – 6 dl kasvislientä (fondista tai Puljonki)
kuivahtanutta rustiikki- tai paesano-leipää, patonkia tms.

Pilko sipulit, porkkanat ja varsiselleri, ja laita ne kuullottumaan oliiviöljyyn kattilaan. Sekoita joukkoon tomaattimurske, pavut ja hetken kuluttua silputtu lehtikaali.

Keitä hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia. Jos keitosta on tulossa muhennos tai pata, lisää kasvislientä.

Lisää lopuksi leipäkuutiot ja hauduta vielä 5–10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla ja halutessasi ripauksella pereroncinoa tai chiliä ja ennen tarjolle viemistä lisää ribollitaan pieni loraus hyvää oliiviöljyä: se tekee keitosta kauniin kiiltävän ja samettisen. Ja anna keiton tovi jäähtyä, liian kuumana maut eivät pääse oikeuksiinsa.

Jos talossa on chiantia, vieraita tai viikonloppu, tai jollei teillä on olla reissun jälkeisellä viinittömällä viikolla niin kuin täällä, niin tämän kanssa ehdottomasti lasillinen tai kaksi hyvää chiantia kuuluu asiaan. Parmesan-lastut ovat ”cucina poverassa” luksusta, mutta kyllä niitäkin voisin suositella. Ainakin ”kuvausteknisesti” ne olivat tärkeitä. 😉

Tämä oli nyt yhdeksäs soppa tässä sarjassa. Ei yllä kärkikolmikkoon, mutta arkikeittona, hernekeiton korvikkeena ja vaihtoehtona, puoltaa paikkansa.

Bon Appetito, amici! 



Viikon soppa – italialainen minestrone

Minun on tunnustettava – olen käyttänyt Knorrin minestrone -pussikeittoja – jopa säännöllisesti useamman vuoden ajan. Kun ennen ylioppilaskirjoituksia muutin pois kotikotoa, muutin omilleni, niin useimmiten söin koululla, sittemmin OKL:n opiskelijaruokalassa ja Hilikussa, ja välillä kävin kotikotonakin syömässä. Mutta aika usein koetin kokkailla itsekin. Ja silloin yksi vakkarisapuskoista oli Knorrin Minestrone, jonka sekaan pilkoin HK:n nakkeja. Voi tätä soveltamisen loputonta riemua jo silloin!

No mutta eipä tässä enempää pimeästä menneisyydestäni, vaan nyt on ”Jokaviikkoinen soppamme” -sarjan ensimmäisen italialaisen keiton vuoro, per favor. Eikä minkä tahansa keiton, vaan keittojen keiton: minestrone. Eikä tehdä pussikeitosta.

Tein keittoa viime viikolla systerin luona – taas yksi influenssapotilas, joka sai influenssan rokotteesta huolimatta – ja jäimme pohtimaan, mistä nimi ´minestrone´ oikein tulee. Sisareni on suorittanut italian kielen yliopistollisen kielikokeen ja kun aikamme surffailimme pääsimme lopputulemaan, että oikeastaan se on ”keittojen keitto” ~ minestra on keitto, keittää… ´Minestra milanese´ on milanolainen keitto, joka tainnut kyllä parilla Milanon reissulla jäädä väliin… Ehkä kun menen sen kolmannen kerran, menenköhän koskaan?, maistan keiton ja samalla pääsen vihdoin sinne hautausmaalle kuvaamaan.

Minestronea on varmaan niin monenlaisia kuin on ”mammoja”, vuodenaikoja, maakuntia, vuodentuloja, lempparivihanneksia ja keittiöitä. Tämä soppa on loputtomasti varioitavissa. Tässä siis suuntaa-antavia ainesmääriä ja ohjeistus. Ja tämä, jos joku, keitto on parempaa seuraavana päivänä.

Vuosikymmenien Minestrone

oliiviöljyä
puolikas valkokaali
2 porkkanaa
2 sipulia
3 valkosipulin kynttä
1 prk tomaattipyreetä
1 litra vettä
2 prk (Mutti) tomaattimurskaa
2 lihaliemi tai kasvisfondia
mustapippuria
ehkä suolaa
2 tl sokeria
purjo
paprika
200 g palvikinkkua
2 dl rakettispaghettia
kourallinen persiljaa

Keiton pinnalle sekoita keskenään 1 prk raejuustoa, 2 rkl luonnonjukurttia, 2 rkl pestoa, 1 tl sokeria.

Suikaloi kaali ja porkkana. Leikkaa halkaistut sipulit ohuiksi siivuiksi. Hienonna valkosipulin kynnet. Kuumenna oliiviöljy, lisää kaali, porkkana, sipulit ja tomaattipyree ja kuullota. Lisää joukkoon vesi, tomaattimurske, fondi, pippuria ja sokeri.

Keitä hiljalleen vartin verran. Sillä aikaa pilko purjo, paprika ja kinkku. Lisää ne ja pasta sekä palvikinkku keittoon, keittele 10–15 minuuttia.

Kun tuot tarjolle, laita pinnalle runsaasti persiljaa ja raejuustopestoa. Se on hyvää, ei kannata fuskata sen suhteen. Ja sopii moniin muihinkin keittoihin. Valion sivuilta tuon olen oppinut. Ja patonkia – naturalmente!

Tästä tulee iso annos. Joten ehkä jää pakastettavaakin. Eikä kovasti kärsi siitäkään. Erinomainen eväskeitto. Loputtomiin varioitavissa – keitä omanlaisesi keittojen keitto!

Buon appetito!


Hyviä syitä paluulle

Sateen jälkeen

Yöllä oli satanut. Kovasti.

Lapin hellekesä loppui eilen illalla. Tai ainakin taukosi. Sateen ääni kuului yöllä unen läpi – sekin on mökillä mukavaa. Tiettyyn rajaan asti luonnollisesti.

Olimme päättäneet lähteä muutenkin alas, ei sade meitä kotimatkalle ajanut. Jo eilen pakkasimme, lukitsimme liiterin, saunan, pakkasimme vähät tavaramme, jääkaapintyhjennys letutkin paistoin vielä iltasella.

Hilloja ja lettuja

Olimme ajoissa liikkeellä, ja ajoissa kotona. Matka meni sujuvasti, viis tuntia ja vartti Tuulentuvan pihasta Rantapeltoon. Jossa jo ennen yhtä. Oli hyvä aika tulla pelastamaan kukat, leikkaamaan nurmi, tekemään rutkasti tiedotushommia, joita olen siirtänyt ja siirtänyt, nyt on maanantaihin asti aikaa tehdä yhtä sun toista rästien purkamiseksi. Ja siinä välissä on parit juhlatkin; nehän ne tietysti olivat yksi syy, että Ouluun palasimme.

Ja hyvä, ellei paras, syy oli tietysti Aapeli, jota ei oltu nähty yli viikkoon. Apsu oli tässä välissä käynyt ekan junamatkansakin; piipahtanut serkkunsa häissä Vantaalla. Mutta olipa se ilo sitten yhdessä tänään syödä ja pitkään leikkiä ja laulaa. Aapeli laulaa, ei mummi. 😉

Aapeli-4

Aapeli-3
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Hyvät kuvahaastesivun ystävät! Erityisesti Maisa ja Katri H., joka jo lähetti sekä omat lomakuvansa että kommentoi minun ja Maisan kuvia ja Jarin, joka myös ehti kommentoida. Onnistuin äsken deletoimaan koko ”Kesälomakansion”. Kertakaikkisesti tuhoamaan. Anteeksi! Voitko Katri H. lähettää kuvasi uudelleen. Minä laitan tänään, huomenna omat ja Maisan kuvat uudelleen. Ja te jotka ette ole vielä lähetelleet kesälomakuvia niin pistäkäähän tulemaan. Koetan olla töpeksimättä vastaisuudessa.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Perjantai. TGIF. Nyt todellakin niin.

Vielä tänään kaikenmoista, ei-niin-mieltä-ylentävää, mutta sitten iltapäivän lopulla vetäydyin ruokakorillisen kanssa Festaan, ja rentous, hyvä olo, kokkaamisen riemu ja sitten parin tunnin päästä hyvin syömisen ilo ja nautinto, olivat läsnä. Siinä me kaksin istuksimme, mietettiin, muisteltiin.

Minullakin on ollut hirmuinen Italian-ikävä, ja  ajattelin tänään taltuttaa sitä italialaisella safkalla: viikolla tovin italialaisten keittokirjojen -hyllyäni plärättyäni, päädyin valitsemaan ruoan Jamie Oliverin (jonka kaikki keittokirjat minulla on) – ”Jamie Italiassa” -kirjasta. Ruoan nimi on Pollo alla Cacciatora, – hieman mietin/mietimme, miksi se on ”Metsästäjän kanaa?”. Rosmariini, oliivit, sardelli, valkosipuli? – Mikä ruoasta tekee metsästäjän ruoan?

Cacciatora1

Ei sieniä, eikä metsän riistaa. Eilen meidän omasta Toppilan K-marketista ostimme (tarjouksesta) luomukanaa, kaksi kokonaista, jotka Pehtoori eilen oikeaoppisesti pieni (lue: paloitteli), ja minä pistin (lue: laitoin) marinadiin.

Tänään sitten varsinainen valmistusoperaatio.Ei kovin isotöistä, mutta tiedättekös, en ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää kuin tänään. Pollon oheen tein ohra-risottoriisi-parsa-Liguriasta tuotu parmagiano reggano -risoton. Pelkästään se oli taivaallista. Vaikka itse sanonkin. Se OLI taivaallista.

Nautinnon kruunasi kiireetön hetki, ja Peppoli. Marinadiin käytin chiantia kuten kuuluikin: Peppolia puolet halvempi chianti Fontanella sopi marinadiin, mutta Peppoli!, jolla on meille liki kulttiviinin maine, oli ruoan kanssa enemmän kuin hyvää.

Cacciatora-5

Nyt kun on joku ihmeen tiedonsiirto-ongelma kuvien kanssa, liitän muutaman kuvan lisää huomenna.  Samoin kuin reseptin kirjoittelen tähän huomenna… Suosittelen täällä piipahtamista, oli sen verran hyvää …

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pollo alla cacciatora

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tässäpä nyt ohjeet.

Pollo alla Cacciatora

(tästä annoksesta riittää varmasti kuudelle)

2 (luomu/jyvä)broileria (tai 2 kg paloina)
merisuolaa ja rouhittua mustapippuria
8 laakerinlehteä
2 – 4 rosmariininoksaa
3 murskattua + 2 viipaloitua valkosipulin kynttä
½ pullollista chiantia
vehnäjauhoja
oliiviöljyä
1 prk sardellia (tai anjovista)
½ prk mustia kivettömiä oliiveja
2 tlk säilöttyjä luumutomaatteja

Pollo alla cacciatora-7

 

 

 

 

 

 

 

Mausta broilerpalat suolalla ja pippurilla. Pane palat kulhoon, samoin laakerinlehdet,rosmariininoksat, murskatut valkosipulin kynnet (3) ja kaada viini päälle. Jätä yöksi jääkaappiin.

Kuumenna uuni 180 asteeseen, valuta ja kuivaa broilerpalat, ja jauhota ne. Paista oliiviöljyssä niihin ruskea pinta. Paista myös viipaloidut valkosipulin kynnet.

Laita uunipataan pohjalle oliiviöljyä, ja sitten kaikki aineet, myös marinadiviini.

Puolitoista tuntia uunissa ja sitten ruoka on valmis. Jamie kehottaa tarjoamaan salaatin tai valkoisten papujen (englantilaiset!!) kanssa, ja toteaa lopuksi ”tarjoa ruokajuomaksi runsaasti chiantia”. Minä täsmentäisin vielä: tarjoa Pèppolia!

Lisukkeeksi EI papuja vaan risottoa (tai ohrattoa), johon lisäsin lopuksi erikseen kiehautetut, kylmän veden alla huuhdotut (säilyttää rapsakkuuden ja värin) parsat ja Liguriasta Parman torilta ostettua Parmagiano Regganoa! Ja insalta caprese (puhvelinmaitomozzarella) -salaattia.

Pollo alla cacciatora-6

Cucina Italiana – Ligurian reissun ruokamuistoja

Tällä Italian matkalla (19. – 26.9.2015), joka oli kai viidestoista reissu, joka kokonaan tai osittain suuntautui saapasmaahan, ei enää tullut koettua mitään erityisiä uusia tuttavuuksia, eikä ligurialaiseen keittiöön tullut erityisesti perehdyttyä. Päivät oltiin vuorilla, metsissä, rannikon patikkapoluilla ja iltaisin menimme syömään sinne, minne meidät vietiin.

Mutta tässä tuokiokuvia, satunnaisia havaintoja viikon varrelta.

Cucina Italiana_-2

Espresso.
Missään muualla se ei ole samanlaista kuin Italiassa.

Cucina Italiana_-3

Milanossa, joka ei edes ole merenrantakaupunki, söin ehkä elämäni parhaan äyriäispastan.

Cucina Italiana_-4

Huoltoasemilla myydään oliiviöljyä ja moottoriöljyä, yhtä isoissa kanistereissa molempia.

Cucina Italiana_-10

Cucina Italiana_-5

Öylättipastaa. En ole koskaan maistanut, – ostin kotiin pussillisen testattavaksi.

TEMA-matkojen vaellusmatkoihin kuuluu, että opas ostaa aamulla monta kassillista hedelmiä, vihanneksia, leikkeleitä, paikallisia juustoja ja tahnoja, säilykkeitä, vähän viiniä, leipää ja/tai focacciaa ja sitten eväät jaetaan kaikkien reppuihin ennenkuin poluille lähdetään. Kun on lounaan aika, tehdään yhdessä lounasbuffet. Piknik on hyvä systeemi. Erinomaisen hyvä.

Cucina Italiana_-6

Cucina Italiana_-7

Ei ihan joka ilta syödä yhdessä, mutta patikkaviikon maanantaina La Speziassa kävelimme koko porukka pieneen trattoriaan, jossa oli kiitettävän paljon paikallisia, …

Cucina Italiana_-16

Cucina Italiana_-17

ja antipastoksiksi bruchetta, joka oli erinomaisen mehevää, maukasta.

Cucina Italiana_-18

Me kaikki söimme primoksi simpukka-pastaa. Hyväähän sekin oli, mutta syyttävä sormi juuri sen suuntaan osoitti keskiviikkona – jolloin neljä viidesosaa ”gruppo finlandesesta” oli vatsataudin kourissa.

Cucina Italiana_-19

Trattorian isäntä osasi ottaa yleisönsä
(taustalla taulu Manarolosta, jonne menimme seuraavana aamuna).

Cucina Italiana_-20

Cucina Italiana_-21

Täytetyt muscalit olivat to-del-la hyviä. Simpukoista pitämättömätkin kehuivat.

Jossain (Manarolossako?) sattui kohdalle tällainen ravintolakyltti: Pirun viinitupa. Emme piipahtaneet.

Cucina Italiana_-25

Le Cinqua Terressä lounaan nautimme kaksistaan Cornigliassa. Siinä melkein meren aalloissa Insalata Caprece. Eikä noita tomaatteja parempia ole!!

Cucina Italiana_-27

Tiistai-iltana ei ollut järjestettyä illallista, ja me löysimme puolivahingossa tämän:

Cucina Italiana_-33

Cucina Italiana_-32

Fine-dining kalaravintola, jossa edelleen simpukat ja merenelävät maistuivat, ja varsin edulliseen hintaan.

Cucina Italiana_-35

Ja kuinkas ollakkaan: yhtäkkiä hoksaamme seinällä käädyt! Tämä on rotissööriravintola (pikkuisen tupisen, että minun jäsenkorttini on hotellissa!!).

Joka tapauksessa tämänkin kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Liguria on merenrannalla ja että merenelävät on se ”juttu”.

Tämä kattaus on patikkaviikon keskiviikolta! Meille oli järjestetty yllätys: vuorilla oli valmiina lasagnea, villisikaa (jonka moni maistanut mainitsi mauttomaksi, sitkeäksi), fritti-salvian lehtiä…

 
Cucina Italiana_-38

Cucina Italiana_-39

Pystyin kuvaamaan, mutta sen jälkeen minäkin olin osa tätä porukkaa…

Cucina Italiana_-41

Niin siinä vain kävi, että Italiassa iski mahatauti: melkein koko gruppomme poti tautia koko keskiviikon. Mekin.

Ja mikä surullisinta: juuri tuolle päivälle oli ehdolla hienot viinin ja makupalojen maistiaiset LVNAEn enotecassa.

Cucina Italiana_-42

Cucina Italiana_-44

Cucina Italiana_-45

Cucina Italiana_-43

Yläkuvassa terveiden pöytä. 

Cucina Italiana_-54

Torstaina me kaikki olimme taas valmiita pranzolle ~lounas korkealla, aamupäivän patikan jälkeen maistui. Paikallista, rustiikkia ruokaa yhdessä kannettuna, katettuna ja nautittuna oli hyvä yhdistelmä.

Cucina Italiana_-60

”La Ultima Cena” ~ viimeinen illallinen. Tällä(kin) lomalla ruoan nauttimisessa yhteisöllisyys oli enemmän kuin yksikään annos, jonka nautimme. Mikä lienee italialaisen keittiön peruspilareista….

Hajahuomioita Ligurian vaelluksen varrelta

Vielä Liguriassa… sielu (tai oliskohan vaan mieli) tulee vähän hitaampaa perässä. Päivän pyykkien, pankkiasioiden, postien, Tahvon piipahduksen, äidin luona käynnin, jääkaapin normalisoinnin, hanskojen ja lämpimän takin käyttöönoton, pyörälenkin, kaikenmoisen matkaltapaluun sälän jälkeen nyt alkaa palikat olla paikallaan. Pehtoori on – luonnollisesti – hoidellut puutarhaa, jonne minä en vielä ehtinyt. … Hiljaa mielessäni olen hyrissyt sitäkin, jotta ei tänään ollut duunia. Tänäänkään. Kandiseminaariton maanantai matkan jälkeen tuntuu etuoikeutetulta.

Matkakuvasivustoa kuten esim. La Gomera-Teneriffa ja Kitzbühel-patikkareissulta on jo olemassa, olen jo vähän aloitellut, mutta menee varmasti pitkälle ensi viikkoon ennen kuin saan valmiiksi.

Mutta tähän jotain anekdootteja, summaamista, kokemuksia, huomioita Ligurian reissusta… Tässä on vähän sitä kuvasatoa, jota yritin ottaa tavanomaisen reissukuvaamisen lisäksi. Siis teemoina olivat Italia ja ”hetket/tuokiot/yksityiskohdat”. Yhteensä kuvia on 1620, joten seulomiseen menee tovi. 🙂

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Milano-2

Ihan ensimmäiseksi on tunnustettava moka, joka Milanossa tapahtui. Minähän odotin kovasti pääseväni sen ainutlaatuiselle hautausmaalle, cimitarioon, jossa on satoja hautapatsaita, ja muistomerkkejä. Se oli ihan hotellimme vieressä ja meillä oli KOKO sunnuntai vapaata.

Ja mitä teimme? Minä (ihan itse, en voi pistää edes Pehtoorin syyksi) ehdotin, että lähdetään päiväksi kävelemään keskustaan, ehkä jotain shoppaamaan, syömään vähän, katsomaan Duomo etc. ja että palataan sitten takaisin hotellille, ja mennään tuntia ennen auringonlaskua (= klo 18) hautausmaalle: silloin olisi hieno valo kuvata, voisimme käveleskellä ja mennä sitten kahdeksan tietämillä taas syömään jotain.

Näin päätettiin tehdä. MUTTA: kun sitten kuudelta, kirkonkellojen soittaessa iltamessuun, olimme portilla, se oli kiinni!! Hautuumaalle ei enää päässyt! Oi-joi, kuinka olinkaan pahoillani. Itselleni vihainen. Vain aitojen raoista saatoin nähdä, että menetimme paljon.

IMG_6969

Italian Riviera on edellisen käynnin (1978 ajettiin läpi) jälkeen muuttunut. Mutta niinhän mekin.

2

Le Cinque Terre ~ viisi kylää olivat ainutlaatuisia.
Ainakaan sinne ei kannata elokuussa mennä:
syyskuussakin oli yllin kyllin väkeä. Kannattaa mennä aamulla.

11-2

Syyskuu on mitä mainiointa aikaa lomailla Italiassa. Pohjois-Italiassakin on vielä rantakausi, mutta ei ole liikaa turisteja, eikä vaeltamista vaikeaksi tekeviä helteitä.

11

Liguriassakin jo ruska.

Fudis

Jalkapallo on osa arkea.

Milano

Tyyli säilyy.

Italialaiset korot-2

Italialaiset naiset osaavat kävellä korkkareilla keskiaikaisen linnan kiveyksilläkin.

Italialaiset korot

Ibidem.

Carabinieri

Italiassa on edelleen moniportainen poliisijärjestelmä. Carabineereja näkyy eniten katukuvassa.

Rannikkovartiosto

Pakolaistulva ei esimerkiksi merenrantakaupunki La Speziassa, jossa asuimme neljä yötä, näkynyt muuten kun merellä ollessa; rannikkovartioston laiva kävi tsekkaamassa läheltä suunnilleen kaikki veneet ja pienet laivat jotka rannikon tuntumassa ajelivat.

2-2

Maahanmuutto näkyy kyllä keittiöissä, siivouspuuhissa, julkisissa kulkuneuvoissa. Italialaisten ravintoloiden keittiöissä ruokaa eivät tee nonnat, vaan aasialaiset nuoret naiset.

vaellus

Tämä Tema-matkojen vaelluspatikka oli niistä neljästä järjestetystä vaellusmatkareissusta joilla olemme olleet, kaikkein kevyin. Päiväpatikat/kävelyt vaihtelivat 6 – 14 kilometriin, eikä yhtenäkään päivänä ollut pahoja. pitkiä nousuja. Silti päivät olivat pitkiä (klo 8 – 10 aamulla lähtö ja paluu hotellille klo 16 – 18.30, ja sitten vielä yhteiselle sapuskalle monena iltana, joten kiirettä piti.

IMG_6818

Paljon muuta ei ehditty kuin kulkea poluilla, istua bussissa tai laivalla. Mutta mitäpä se haittasi. Sitä vartenhan tuonne mentiin. Tämä oli hyvin merellinen vaellusmatka, mikä ei todellakaan haitannut.

 

VAT – pääsin opiskelemaan!!

Perjantaina aamulla kun olimme vielä Liguriassa bussilla matkalla Portovenerestä Colle del Telegrafoon, viimeisen patikkapäivän alkupisteeseen, tulin (taas kerran) tsekanneeksi sähköpostini: jess, jess, jess!!! Kyllä meidän koko patikkagruppomme sai pian kuulla, että minulle tuli hyviä uutisia! Sitähän sitten perjantain makustelin. Olin oikein iloinen!

Ja nyt kotiin palauduttua asia myös ”mustaa-valkoisella”:

kutsu

 

Ensi viikonloppuna alkavat valokuvaajan ammattitutkintoon (VAT) valmistavat opinnot  Torniossa, ja minä olen mukana! Haku opintoihin alkoi jo keväällä. Jo silloin olin päättänyt, että haen. Elokuun alussa kokosin hakupapereita, kävin heinäkuussa Kauppahallissa ja elokuun alussa Turkansaaressa kuvailemassa, laadin motivaatiokirjettä ja mm. uusin tämän blogin Gallerian – muistatteko?, – kaiken kaikkiaan tein yhtä sun toista ylipäätään hakeakseni, mikä ei minulle ollut ihan rutiinia. Ei ole tullut haetuksi yhtään mihinkään vuosikausiin, ei vuosikymmeniin. Enemmänkin olen ollut valitsevalla puolella. Monetkohan pääsykokeet olen ollut järjestämässä? Montaakohan tutkimusapulaista palkkaamassa, monessakohan virantäyttöprosessissa mukana valitsemassa?

No mutta. Joka tapauksessa paperit, ennakkotehtävät etc. lähetin ja  niissä koetin kovasti perustella, miksi ikäiseni, yliopistosta irtisanoutuneen naisen pitäisi päästä vielä ammattiin valmistavaan koulutukseen.

Olen mahdottoman iloinen, ja motivoitunut. Ja Pehtoorikin on hyvin helpottunut. Häntä kun on selvästikin huolettanut, miten talvi tulisi menemään, jollei minulla olisi mielekästä puuhaa… no on minulla muutakin.

Ja Tahvokin kävi illansuussa vanhempineen onnittelemassa. Ihan selvästi laulaa ”paljon onneeeeaaaa vaaaaan… ”

1-14

Ehkä teillä blogissani surffailevillakin on aihetta iloon? Toivottavasti opin ottamaan oikein hyviä kuvia, uudistumaan, haastamaan itseni, oppimaan.

Ja luulenpa, että tulette kuulemaan, millaista tässä iässä on opiskella, millaista on olla välillä ”toisella puolen” katederia.

Jo huomenna on yksi iso käytännön juttu järjestettävänä; missä asun Torniossa? Koulutus kestää vappuun 2017 ja

”lähiopetusjaksoja järjestetään noin kerran kuukaudessa. Käytännössä viikonlopun kontaktiopetus järjestetään pääpiirteissään perjantai-iltapäivisin sekä lauantai- ja sunnuntaipäivien aikana. Tiiviin koulutusviikonlopun ohjelmaan kuuluu teoriaa ja käytännön harjoituksia.”

Oulusta Tornioon ajaa alle kahdessa tunnissa, mutta ei sitä pe-su haluaisi edestakaisin ajella, varsinkaan talvikeleillä, joten olisi hyvä löytää majapaikka. Mutta ehkä pakolaistulvasta huolimatta joku majapaikka opiskelijallekin löytyy…

Pojan kanssa jo oli puhetta haalarimerkeistä ja sen sellaisesta. Me perheen fuksit! 😀

PS. 1   Tahvo (vai sittenkin vain vanhempansa? ;)) tykkäsi tuliaiskamppeistaan.

1-15

PS 2. Perjantain postaus – viikon paras patikkapäivä – on täydennetty kuvin ja jutuin.

Välimereltä Perämerelle

Liki puolentoista viikon reissu ohi. Takana pitkä päivä, jonka teemana matkalla olo.

Levollisen lauantaiaamun tunnelmaan jätimme pienen Le Grazien kylän, josta Bruno tuli meitä kyyditsemään kohti Milanon Malpensan lentokenttää. Autostradalla ei juuri ruuhkaa, pääsimme hyvissä ajoin Parmaan.

1-35

Miten viehättävä, pöyhkeilemätön keskiaikainen kaupunki se olikaan. Siellä katusoittajia, italialaisia perheitä ostoksilla, olemattoman vähän turisteja, mukavasti vähän yli 20 astetta lämmintä, – tuntuiko jo syksy tuulessa?

1-33

Duomo oli iso, paljon sivukappeleita, barokkia maalauksissa, sienalaista vaiko genovalaista tyyliä seinissä, ja viereinen kastekappeli todella vaikuttava.

1-34

Sen portailla otettiin ”luokkakuva” (tai montakin… muokkailen vielä…) mukavasta gruppostamme.

1-36

Meillä Pehtoorin kanssa ykköstehtävänä löytää vihdoin Tahvolle jotain ihanaa vaatetta. Ja löysimmehän me. Lähti vähän lapasesta; kolme asukokonaisuutta; saatiin näet halvalla (60 € koko kassillinen).

Toiseksi ostamaan muutamia parmalaisia herkkuja. Parman salaattiin kenties? Laatuluokitellulle kinkulle ja juustolle nimensä antaneesta kaupungista oli noita herkkuja etsittävä. Ja ostinpa myös palasen Culatelloa, joka on vielä hienostuneempi versio tavallisesta parman kinkusta. Ja sitten Milanon kentältä vielä Bresaolaa ja iso pala juustoa.

Puolet Parmaan annetuista kolmesta tunnista käytimme ristorantessa; reissun ensimmäiset ja ainoat pizzat nautimme. Ja ehkei nyt ihan ”paras ikinä” muttei kaukanakaan. Satuimme La Duchessa -ristoranteen, jonka menun olisi mieluusti kokeillut joskus kokonaan.

AnczvmC3LoeGptdrkftVxlHuSP-VlJF8-S4fE2o7G2Bh

Puoli kolmelta hyppäsimme Brunon dösän kyytiin, ja jatkoimme kohti Milanoa. Lauantaina liikennettä vähän ja matka sujui. Kunnes: joku happening. Pronto! Liikenne pysähtyi hetkeksi kokonaan, ja kymmenen minsan jälkeen alkoi kovin hidas eteneminen.

1

Yli tunnin ajan matelimme, – vähitellen alkoi hiipiä pieni huoli, ei missään vaiheessa paniikki, mutta lennolta myöhästyminen saattoi olla jo realistinen vaihtoehto lauantai-illan ”ohjelmanumerona”. Kun Autostradan suma (Cyproc-rekka kaatunut) selvisi, Bruno ajoi minkä Mersustaan irti sai. Ja sanoi, että ehditään.

Bravo, Bruno! Ehdittiin. Ja sitten kun vielä Check-In -tiskin virkailija löysi Oulun maailmankartalta, jotta saimme buukattua laukut suoraan jatkolennolle, oli kaikki hyvin. Tutto e posto!

Hoppu merkitsi takuuvarmasti rahansäästöä: sen verran monta käsilaukku- ja huiviliikettä ehdin kentällä nähdä, että Visa olisi voinut vingahtaa, jos olisi ollut aikaa putiikkeihin pysähtyä. Yhden Amaronen (Masi Nectar 2007) sentään ehdin ostaa: se nautitaan – jos kaikki menee hyvin – toukokuussa 2017. Silloin pitäisi olla yksi projekti päätöksessään. 😉

Kone lähti ajallaan ja myötätuulessa Alpit ylitettiin ilman melko tavanomaisia höykkyytyksiä. Nyt olemme tehneet matkaa jo kellon ympäri, ja enemmänkin.

Kuten E-opas viime metreillä tavalleen ominaisella tyylillä totesi: ”Ei ollut mikään, tylsä, tavallinen ryhmämatka”. Ei ollut, ei.

(27.9.  klo 14: Eilisen patikkajuttua ja koko postaus täydennelty…  )

Huipulle – ei hullumpaa

Päivän ohjelmassa luki näin:

Nousemme bussilla Colle del Telegrafoon, josta aloitamme noin 8 kilometrin pituisen vaelluksen Parco Regionale di Portoveneressä.

Tämän päivän mäkiseltä vaellusreitiltä avautuvat viikon vaikuttavimimat maisemat rannikolle ja merelle. Reitti on myös eräänlainen yhteenveto koko viikosta, sillä näemme alueet, joissa viikon aikana olemme patikoineet: Montemarcellon, Cinque Terren, Palmarian saaren ja Golfo dei Poetin lahden. Monet, erityisesti 1800-luvun englantilaiset runoilijat löysivät täältä inspiraationsa ja Lord Byronin väitetään uineen seudulla aataminasussa yleisön huvitteneisuuden sekaiseksi kauhuksi.

Vaelluksen loppuosuutta voidaan pitää vaativana, sillä polut ovat kapeita ja maasto kivistä ja korkeuseroa (alamäkeen) on noin 500 m. Sen päätteeksi saavumme takaisin kauniiseen  kylään.

Noinhan se on päivä kulunut.

Näimme kahdet häät…

(muistathan, että kuvat suurenevat klikkaamalla.)

1-3

Morsian ja – isä? Vai sittenkin sulhanen?

1-7

Näissä illalla nähdyissä häissä komeita pukuja…

1-2

Ja lämmintä oli.

Palmaria-4-2

Reippaat yli muiden 😉 kallion reunalla.

1-9

Noissa vesissä 1800-luvun alussa ilkosillaan uiskennellut runoilija, lordi Byron oli herättänyt tavattomasti mielipahaa ja pahennusta, mutta tänä päivänä hänen nimensä oli yhden sun toisen kadun, hotellin, pasticcerian nimessä ja koko lahti on ”Runoilijoiden lahti” Byronin ja muiden alueella asustelleiden taiteilijoiden mukaan. Me kyllä todettiin, että taisi olla aikansa ”tyrkky” koko lordi; julkisuushakuinen, joka sai kuuluisuutta pulahteluillaan. 🙂

1-13

Eihän se mikään ihan läpihuutojuttu ollut se tämän päivän patikka.

Se vaati aika lailla tarkkaavaisuutta. Askelmittarin mukaan päivän kokonaissaldo ei ollut kuin sen kymmenen kilometriä, eikä tänään(kään) voimat loppuneet, ei lähellekään, mutta kapea polku ja irtokivet, lopussa aika jyrkkä laskeutumiskulma, vaativat huolellista askeltamista.

Palmaria-23

Tauko paikalla.

1-10

”Vähän kuollut” korkkitammi.

IMG-20150925-WA0011

Esa ja Vesa (= rukoilijasirkka)

Patikka päättyi Porto Veneren kauniiseen kylään ja siellähän on kirkko, – kaksikin.

1-11

Toinen niistä on tämä: San Lorenzon kirkko! Kuinka ollakkaan tässäkin päivässä taas San Lorenzo on läsnä.

1-4

San Lorenzo on liittynyt niin monta kertaa ennenkin elämääni/elämäämme, erityisesti sen käännekohtiin, että alan jo uskoa kohtaloon. Tai pyhimykseen. Tai johdatukseen, tai siihen, että minä aina vain löydän Pyhän Laurin/Saint Laurentin/San Lorenzon juuri silloin kun jotain käänteentekevää tapahtuu.

1-6

Illalla nautimme vielä yhdessä jäähyväispäivällisen.

1-8

Oli ihan huippupäivä!!!
Monestakin syystä.

WP_20150925_15_52_53_Pro (1)

Niinpä LVNAEn enotecasta tuliaiseksi ostettu prosecco tulikin päivän vaelluksen jälkeen avatuksi!

Eikä päivän paistanut, aamulla kauniisti noussut aurinko, ollut vähäisin syy hienoon päivään.

Palmaria-25

Uuteen nousuun – Palmaria huiputettu

Aamulla suurin osa ”Gruppo finlandesesta” jo toipuneena, vain vähän voipuneena, valmiina uusiin huiputuksiin.

Palmaria-2

Matkatautimme oli koetellut noin neljä viidesosaa  ryhmästä, mutta tauti todettiin nopeaksi, sekä tulemaan että menemään. Taisimme joka tapauksessa Pehtoorin kanssa päästä suhteellisen helpolla.

Palmaria-5

Matkaohjelman mukaisesti tänään maiseman vaihto: oli aika jättää La Spezian satamakaupunki. Siihen ei paljon tullut tutustuttua, sen verran kiireistä on viikko ollut, – ja eilinen ei sitten mennyt ihan odotusten mukaisesti.

La Spezia on edelleen laivastotukikohta, mikä näkyi (ja kuului: tykinlaukauksia!!! – tiedä häntä miksi…)  Joka tapauksessa Mussolinilla oli tärkeä osansa kaupungin kehittämisessä ja hän olisi halunnut nimensäkin kaupungin nimeen… ei ehtinyt. Moisesta en ole pahoillani.

La Spezian hotelli ei ehkä jää muistoihimme ykkösmajapaikkana; sellainen ”yleisliittolainen” arkkitehtuuri ja satunnainen toiminnallisuus vähän häiritsivät, ja aamiaishuoneen kahvi/teeautomaateista varmasti jokaisella matkalaisella olisi sanansa sanottavana. Mutta toisaalta: eipä siellä paljon ehditty ollakaan. Aika vilkas alkuviikko on ollut.

 

Palmaria

Kävelimme satamaan, odottelimme laivaa, nautimme auringosta, odottelimme laivaa, juttelimme, odottelimme laivaa… Näinhän se Italiassa menee, mutta ei se haitannut: elämä ja matkanteko eilisen sateen ja taudin jälkeen tuntui hyvälle. Ihan erityisen hyvälle.

Palmaria-3

Pääsimme veneen kyytiin, ja sillä ensin kiersimme Palmarian saaren, jossa oli ollut luostarikin 1600-luvulla, ja nyt rannassa, Terrazzossa, jossa ei oikeastaan meidän lisäksemme ollut kuin saksalaisryhmä ja svenssoneita, oli hillitön musiikki, mistä lie kuului.

Saaressa rantoja kiersivät mukavat patikkareitit, nousuakin toki oli. Meidän mielestämme tuntui kuin mökkihuiputuksissa olisi Iisakkipäälle kiivetty ~ 150 m korkeuseroa…  Tänään viehättäviä polkuja, hienoja näkymiä merelle ja lahden toiselle puolelle, sinne, jossa toissapäivänä patikoimme.

Palmaria-16

Palmaria-15

Palmaria-22

Palmaria-10

Liguria 2

Tänään jo lounaseväät maistuivat.

Palmaria-11

Tässä ne minun ja Pehtoorin retkimukit, jotka Milanosta lauantaina ostettiin.
Yllätys, yllätys, minulla 24 – 105 mm Canon-objektiivi, – muovia tosin. 😉 Huikeat 12 euroa maksoi.

Palmaria-12

Palmaria-13

Näitä hilloja moni meistä ei eilen LVNIAn enotecassa pystynyt maistamaan, mutta tänään pääsimme testaamaan,
ja olihan tuo Cipolle juustojen kanssa ihan erityisen hyvää…

Paluureitti alaspäin. Tepastelu tuntui mukavalle, oli lämmin ja hyvä olo.

Palmaria-9

Saarelta ajelimme veneellä Portoveneren sivukylään La Grazieen.

Palmaria-19

Täällä meillä on vallan viehättävä pikku hotelli (kuvassa alla). Kylä on kohtuullisen unessa, mutta so what. Altaallakin kävin. Eka uinti tälle reissulle.

Palmaria-21

Illansuussa ei ohjelmaa, lussakkaa leppoilua. Unosetkin.

Palmaria-18

Portovenere mereltä päin.

Palmaria-17

Etualallla simpukkaviljelmiä.

Palmaria-6
Merellinen päivä. Nyt nauttimaan mereneläviä. On illallisen aika.

Huomenna viimeinen patikkapäivä.

Sadetta ja muuta Alta Vian varrella

Tälle päivälle oli luvannut sadetta, ja lupaus piti. Jo yöllä oli satanut, ja aamulla satoi. Se ei estänyt meitä lähtemästä puoliyhdeksältä bussilla sisämaahan Bolanoon.

Tänään muonavahvuus oli vain 14, josta sitten vielä päivän mittaan tippui osa pois, mutta palataanpa siihen myöhemmin.

Tunnin bussimatkan jälkeen noin puolen kilometrin korkeudessa olimme aloituspisteessä, ja patikka alkoi. Sateessa. Ensimmäinen tunti meni sadekamppeita riisuessa ja pukiessa. Lätäköidä kiertäessä ja rautatammia, kastanjoita, etanoita, karhunvatukoita, ”metsässä juokselleiden partisaanien” 🙂 hautakiviä katsellessa – paljon en kuvaillut.

Alta Via LVNAE

Reitti kulki Alta Vian vaellusreittiä ligurialaisilla vuorilla. Reitin varrelta näkymiä Varalaaksoon, Apenniineille ja Toscanaankin, mutta lopultakin kymmenen kilometrin reitti oli kohtuullisen tylsä, mikä oli kyllä tiedossa etukäteen.

Alta Via LVNAE-2

Alta Via LVNAE-9

Mutta ei se haitannut; juttuseuraa oli ja hiljalleen kapusimme yli 700 metriin, ja takaisin alas.

Alta Via LVNAE-7

Me kävelimme tuota reittiä vastapäivään…

Alta Via LVNAE-3

Kuten näillä Tema-matkoilla tapana on, meillä on lounastauko niistä eväistä, joita porukalla kannamme ylös. Yleensä syömme ulkona, mutta tänään yllätykseksemme pääsimme ”hüttelle”, jossa oli tehty meille villisikaa, lasagnea, fritti salviaa, kotiviiniä, ja kaikenmoista. Kuvasin tietysti koko kauttauksen …

Alta Via LVNAE-5

Alta Via LVNAE-4

Ja näiden kuvien ottamisen jälkeen liityin minäkin sitten niiden joukkoon, jotka oksentelivat. ”Gruppo finlandesestamme” oli tullut ”Rutto Gruppo” ;). Yhdellä jos toisella tauti oli alkanut jo aamuyöstä, minkä vuoksi aamulla  vuorille lähti vajaa joukko. Ja sitten patikalla ennen lounasta yhdellä jos toisella alkoi olla huono olo.  Lopultakin taisivat vain kuusi + opas olla ainoat ilman pahoinvointia.

Lounaspaikan herkut jäivät monella maistamatta. … Tauti kaatoi suomalaisia, reippaita vaellusnaisia.

Alta Via LVNAE-6

Meneehän se lounastauko näinkin. Mutta niin sitä tästä taas noustiin,
ja oli käveltävä alas kylään (noin 3 – 4 kilometriä).

Kovasti matkalla pohdimme, mistä tauti johtui: eilen meillä ei ollut muuta yhteistä ruokaa kuin aamiainen, tosin moni muukin oli minun lisäkseni syönyt Ligurian muscaleita (~sinisimpukoita). Joku heitti ajatuksen, että simpukat vain yrittävät takaisin Välimereen. 😉 Mutta tämä teoria ei oikein ole pätevä, sillä moni koskaan simpukoita syömätön oli kipeänä.

Minä koetin vähän itsekseni tupista ”ne maitohapot, ne maitohapot!!” Tälle reissulle lähdimme niiden osalta hyvin huolimattomasti varautuen, ja muistattehan tässä taannoin täällä Temmatussa käydyn keskustelun maitohappobakteereista sekä minun vankkumattoman mielipiteeni, joka perustuu empiiriseen kokemukseen, asiasta. Ja tämä nyt mielestäni hyvin vankasti tukee aiemmin julkistamaani tulosta. 😀

Hyvin jaksettiin kävellä koko lenkki; välillä metsän siimeksessä keventäen. Bussin lähtemistä odoteltiin hyvinkin aurinkoisissa tunnelmissa.

Alta Via LVNAE-13

Eikä siinä vielä kaikki. Eihän me vielä hotellille palattu, vaan ohjelman mukaisesti ajelimmme Bosoniin, jossa on Cantine Lvnae. Hieno viinitilan museo, maistelutila ja enoteca.

Alta Via LVNAE-16

Alta Via LVNAE-15

Saimmme  lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen Ligurian tai ainakin tämän tilan viinintuotannosta ja sen historiasta. Saimme maisteltavaksi kolme viiniä, juustoja, hilloja, prosciuttoja etc.

Enpäs maistanut, tai noh, viinillä kostutin huulet, sen verran, että saatoin todeta, että kelpo viinejä nämä olivat: vermentino ja albarola ovat paikallisia valkoviinirypäleitä, joista viinit tehdään. Myös kattava liköörivalikoima oli talossa. Ostimmepa sitten 43 prosenttista Pruni-likööriä (villiluumuista), koskapa sen kerrottiin auttavan vatsavaivoihin. Myös viinikerholle ja Viininystävien matkapulloiltaan ostin tuliaiset. Mutta kyllä kovasti suretti kun ei voinut syödä, eikä maistella mitään.

Alta Via LVNAE-11

Kastanja.

Kuuden jälkeen olimmme takaisin La Speziassa, ja koskapa ohjelmassa luki, että ”Ilta La Speziassa on omaa aikaa” olimme Pehtoorin kanssa ajatelleet lähtevämme kaupungille shoppaamaan (mm. Tahvolle tuliaisia) ja syömään jonnekin. Emmepä menneet. Raahauduimme lähikauppaan: banaania, vettä, jääteetä, Actimeliä. Siinä kaikki. Pyjamabileet hotellihuoneessa; ilta huilittu, surffailtu, nuorten kanssa chattailty. Ei jaksettu edes tuohon La Spezian rantabulevardille lähteä, vaikka aikeena oli ollut…

Alta Via LVNAE-19

Toipilaita jo ollaan. Hope so. Ja toivottavasti  kaikki muutkin jo voivat paremmin.

Le Cinque Terre – viiden kylän vaellus

Le Cinque Terre-32

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Suosittelen erittäin paljon.

Patikointi Le Cinqua Terressä (Unescon maailmanperintökohde Ligurian rannikolla) oli tämän päivän ohjelmassa, ja siltä minä (ja ymmärtääkseni moni muukin gruppomme jäsenistä) odotin eniten tältä reissulta. Enkä pettynyt!

Patikka alkoi jo hotellin ovelta: hanhenmarssia vallan topakasti menimme La Spezian kaupungin keskustan läpi rautatieasemalle. Matkalla huomiota herättävän reippaat, iloiset, juttelevat, meitäkin kouluun kutsuvat yläastelaiset italialaiset lapset olivat ilo.

Le Cinque Terre-2-2

Ehdimme kuin ehdimmekin vartin yli kahdeksan lähtevään junaan.

Ensimmäinen viiden kylän ketjusta (Riomaggiore) jätettiin väliin ja jäimme junasta Manarolan asemalla.

1 Le Cinque Terre-30

Oli aamu, eivätkä saksalaiset, amerikkalaiset eivätkä japanilaiset turistit vielä olleet liikkeellä, joten saimme tutustua pieneen kalastajakylään (joka nykyisin varmastikin elää ensisijaisesti, ainoastaan? turismista) ihan rauhassa. Leppoisa, puolipilvinen aamu ja kiertelimme kallioisilla rannoilla, kävimme cappucinolla/espressolla. Ainakin minun ilokseni löytyi myös hautausmaa! Tiedättehän, niitä minä koluan kaikkialla, missä mahdollista, eikä näin rähjäistä vielä ennen ole eteen tullut.

1 Le Cinque Terre-7

 

Manarolen rannalla ihailtiin meren aaltoja, niiden ääntä ja rannan kallioiden marmoriraidoitusta.

1 Le Cinque Terre-12

1 Le Cinque Terre-11

1 Le Cinque Terre-10

1 Le Cinque Terre-9

1 Le Cinque Terre-6

(huom. lukot)

Le Cinqua Terren kylien välillä kulkee rautatie ja patikkapolkuja. Käytimme molempia.

Ah-0wn17_GY4sAZ-7FDMd9co4P926g_qAazYZLeS805B

Lippua tarvittiin siis molempiin: sekä juniin että poluille. Riggiomaressa emme käyneet, vain mereltä paluumatkalla sen näimme, mutta muut neljä kylää kolusimme – muiden turistien tavoin.

1 Le Cinque Terre-4

Ja kameran muistikortti tuli täyteen: vajaassa viikossa olen ottanut tuhat kuvaa! Jälki ei kovin raposta, mutta aina jotain. Matkasivu tulee sitten jossain välissä reissun jälkeen….

Manarolan leppoisan aamutuokion jälkeen jatkoimme junalla Cornigliaan, joka oli se kylä, josta pidin ehkä sittenkin eniten.

Sinne pääsemiseksi oli asemalta kivuttava 377 porrasta (noinkohan se oli?). Ei kuitenkaan paha. Ja ylhäällä nähtiin tällainen. Välittömästi lähetin nuorelle parille kuvan, että voisihan se Tahvokin patikoida. 😉

IMG_7356

1 Le Cinque Terre-16

1 Le Cinque Terre-18

Kylään tutustumisen ohessa nautimme lounaaksi tomaattibruschettat ja paljon naurua.

Ja sitten patikkapolulle. Luonto viehätti, meri kimmelsi, aurinko paistoi, patikoimisen ilo tuntui taas, ja sitten … osansa hämmästyksestä (ja myös muistikortin tilasta) saivat patikkapolulla kulkevat japainilaiset ja amerikkalaiset.

1 Le Cinque Terre-13

Suomalaiset kengittävät itsensä poluille näin…

1 Le Cinque Terre-22

Ja japanilaiset näin.

Amerikkalaisista en saanut kuvaa mutta kyllä me oikeasti porukalla ihmettelimme aika vaikeakulkuisille poluille tulleita (ei-niin-hyväkuntoisia), joilla oli remmisandaalit, ballerinat, converset tai nyörikengät. Ei ole terveellistä eikä järkevää sellainen.

Mutta me nautimme, kävelimme auringossa, emmekä olleet pahoillamme, vaikka aurinko aina välillä toviksi vetäytyi pilveen. Lämmintä kuitenkin oli, ihan hellerajoilla koko päivän.

1 Le Cinque Terre-20

1 Le Cinque Terre-19

1 Le Cinque Terre-21

Vernazzassa oli aikaa käydä kirkossa, tomaattisalaatilla (teen kotosalla erikseen  koostetun ruokapostauksen), miettiä, ostaisiko mukavan näköisen paidan ja kuljeksia korkealla rannalla.

1 Le Cinque Terre-26

1 Le Cinque Terre-25

1 Le Cinque Terre-24

1 Le Cinque Terre-23

1 Le Cinque Terre-3

E-opas oli tehnyt meille ihan lähtemättömän hienon kartan, jotta ymmärtäisimme ajoissa ja oikeaan paikkaan viimeisessä kylässä kokoontua. Monterosso oli viimeinen viidestä kylästä ja sieltä palasimme illansuussa La Speziaan laivalla. Reilun tunnin kyyti oli piste iin päälle.

1 Le Cinque Terre-28

1 Le Cinque Terre-29

Botskin lähtiessä Monterossosta näkyi hyvin kylän katolla oleva fransiskaaniluostari. Tuon luostarin pihalla en ajellut (autolla!!)  Giro Italiaa kuten tein Fransiscus Assisilaisen luostarin pihalla Umbriassakeväällä 2012.

1 Le Cinque Terre-2-5

Takaisin La SPeziassa olimme jo viiden jälkeen, eikä tänään yhteisillalllista. Löysimme Pehtoorin kanssa rotissööri-ravintolan: mereneläviä paremmasta päästä. Mutta kuten sanottu, teen ruokapostauksen erikseen reissun jälkeen.

1 Le Cinque Terre-2-3

1 Le Cinque Terre-17

1 Le Cinque Terre-5

1 Le Cinque Terre-40

Portofino – vaellusverryttelyä

Aamukahdeksalta meidän 24-hengen vaellusporukkamme (tosi iso, aiemmilla reissuilla ollut 12 – 18  hengen [tai kahden!!] ryhmiä) oli valmiina jättämään Milanon, ja lähdettiin bussilla autostradaa länteen. Reilun parituntisen bussikyydin puolivälissä Autogrillissä vessa- ja kahvitauko.

Eilen asettamani teeman mukaisesti kuvasin Italiaa ja yksityiskohtia. Mutta siis oikeasti: vain Italiassa voi pienellä huoltsikalla (ei mikään ABC-kolossi) olla niin paljon (ruoka)”kulttuuria”.

Portofino

Aamulehti.

Portofino-2

Kymmenen eri mallista pastaa ja pastalahjapaketteja; Suomessa on Myllyn paras sarvimakaroni ja Barillan Spaghetti – jos hyvin käy.

Portofino-2-3

Liguriassa ei ole sisilialaista limoncelloa, vaan Portofinon Limoncinoa. Oman Limoncello di Casani ohje on täällä.

Portofino-3

Huoltoasemalla myydään öljyä. Oliiviäljyä! 😉

Portofino-4

Italialaiset osaavat tuotteistaa: vanhat kunnon leffaklassikot ovat suklaakonvehtien mainonnassa mitä parhaimpia.

Portofino-5

Ja Baci. Suukot. Jos on käynyt Peruginan suklaatehtailla, ei voi välttyä näiden ostamiselta.

Päivän ensimmäinen päämäärä oli Santa Margherita Ligurian rannikolla. Sieltä lähdimme tepastelemaan; patikointi alkoi. Käveltiin Monte di Portofinon luonnonpuistossa Tigulliolahden yläpuolella. Reitti kivetty, helpohkoa oli.

Portofino-3-2

Ihan erilainen aloitus  kuin Bad Gasteinissa reilu vuosi sitten. Tämä minulle parempi. Toki välillä oli kunnon nousuakin. Ja yhden nousun jälkeen levähdyspaikalla tällainen – aurinkokellohan se. Mihin sain varmistuksen suoraan Oulusta, grazie Timoteus.

Portofino-16

Portofino-8

Tuossa talossa Madonna vietti 50-vuotiskekkereitään.

Portofino-4-3

Portofino-7

Portofinon (~kaunis, hyvä satama) yläpuolelta oli kaunis näköala alas hienoon huvipursisatamaan. Portofinon okranvärisiä taloja vihreine ovineen oli ilo Aperolin ääreltä katsella. Kortit Naantaliin ja Posiolle vihdoin saatiin aikaiseksi. Pikkukatujen varsilla oli paljon putiikkeja ja piazzalla miellyttävä tunnelma. Tunnelma oli ihan selvästi ”dolce far niente”. Turistinen, mutta so what.

Portofinosta pääsimme kuin pääsimmekin viiden  kieppeillä laivan kyytiin ja matkasimme puolisen tuntia  Rapalloon.

Portofino.

Portofino-17

Portofino-18

Portofino-12

(Kuvassa Rapallo) Rapallon sopimus. Kuka oikeasti muistaa, mitä ja milloin sovittiin? En minäkään muistanut, nyt tiedän.

Rapallossa Edo (bussikuskimme) jo odottikin, ja hän kyyditsi meidät La Speziaan. Täällä rantabulevardin takana olevassa hotellissa vietämme vietämme seuraavat neljä yötä.

IMG_6991-2

Kuuden jälkeen oltiin NH La Spezia-hotellilla, turha yritys kauppaan, ja sitten yhteissapuska hotellillla.

Viikko on hyvällä alulla.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Portofino-9

Mansikat. Onhan näitä nyt toki vielä Suomessakin syyskuusta huolimatta.

Portofino-10

Italiassa viemärien kannetkin tyylikkäämpiä kuin muualla?

Saluti da Milano

Myrskyisän, levottomasti nukutun yön jälkeen lähdimme Porvoonkadulta kuudelta. Tihkusateisen, syksyisen lauantaiaamun taksimatka lentokentälle sujui nopeasti. Nopeasti myös laukut drop boxiin ja turvatarkastuksesta läpi. Croissant ja kahvi edesauttoivat todellisuuteen heräämistä: hei, me ollaan jo matkalla!

Lentokentällä(kin) näki, että emme olekaan – kuten yleensä – koululaisten loma-aikaan reissaamassa: lapsiperheitä, crocs-tepastelijoita, satikkarattaita, kuulokkeet päässä laahustavia uupuneita teinejä ei näy kuin satunnaisesti. Lauantaista huolimatta liituraitaa, korkokenkiä, läppäreitä ja huoliteltuja aamukasvoja.

Milanon kone lähti ajallaan, eikä myrsky riepottanut. Alppien yli ”mentiin heittämällä… ”

Milano_-5

Vastatuulen vuoksi lento oli muutamia minuutteja myöhässä, laskeuduimme Malpensan kentälle kymmenen yli 11 (paikallista aikaa vasta kymmenen).

Tema-matkojen opas ja bussi olivat odottamassa ja viemässä meidät hotellille. Hotelli Hermitage on kolmisen kilometriä Duomolta, mutta oikein kelpo asumus.

Missä muualla kuin Italiassa, Milanossa, on kylppärissä pili-pali-saippuoiden ohessa laatu-parfyymi- ja partavesikoepakkaukset?

Milano_-6

Lauantai Milanossa oli vapaata, ei siis järjestettyä ohjelmaa. Hotelli on kolmen kilometrin päässä keskustasta, jonne ratikalla pääsi kätevästi, ihan Duomon juurelle. Siellä on käyty ennenkin; ja kuulumme niiden harvojen joukkoon, jotka ovat nauttineet proseccot Duomon katolla. Nyt ei siis tarvinnut sitä tehdä. Pysyimme maanpinnalla.

Milano_-2-2

Tänään oli sitten jo oikea kamera mukana. Olen vähän suunnitellut, että yrittäisin tällä reissulla kuvata – en ainoastaan maisemia ja rakennuksia, ruokia ja kukkia, kuten tavallisesti tahtoo patikkareissuilla tulla tehdyksi, vaan että kuvaisin (myös) teemoja (jo edellä yksi esimerkki ;)). Toki noita kaikkia edellä mainittuja, mutta että olisi kaksi teemaa, joiden alle kuvat sopisivat. Toinen teema on Italia.  Ja toinen teema on ”yksityiskohtia” tai ehkä ”tuokio”.

Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Tässä kuitenkin valikoituja otoksia tämän päivän 180 kuvan joukosta. Onhan jo aiemmin tullut mainituksi, tiettäväksi, että Italia on se minun maani. Kuvissa näkynee (mm.) niitä syitä, miksi…

Ja kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Milano_-2-3

Gelato! Italialaisen jäätelön voittanutta ei ole.

Milano_-2-4

Pasta. Tässä lounaspasta: ravioleja tonnikala- ja miekkakalatäytteellä, inkivääri-kermakastikkeessa. Nautittuna iltapäivän  auringossa, Duomon takapihalla…

Milano_-2-5

Borsalino. Ei tarvinne selitystä.

Milano_-3-2

Pane e coperto. Maan tapa.

Milano_-3-3

Nämä caffeteriat, pastisseceriat, barit, espressopaikat!

Milano_-3-4

Autot! Ja kaikki, mikä niihin liittyy! En tiedä onko missään muualla Maserati- tai muiden automerkkien boutiqueita ja loungeja!

Milano_-4

Historialla on arvonsa. Ristorantessakin.

Milano_-4-3

Jotain uuttakin aina keksitään ottaa käyttöön: pyöräparkit, joista voi vuokrata sähkö- tai tavispyöriä.

Milano_-4-4

Viini. Ei kaivanne selittelyjä tämäkään.

Milano_-5-3

Tyyliä. Kauppakeskuksissakin.

Milano_-5-4

Katolinen kirkko tuo oman viehätyksensä kulttuuriin ja matkailuun, näin ulkopuoliselle ainakin. Ja pidän siitä kun kirkonkellot lauantai-illassa soivat. Syyskuisessa lämpimässä Italian illassa. Tai sunnuntaiaamussa Umbriassa tai pääsiäispäivänä Roomassa.

Milano_-8-2

Käsilaukut! Vielä!!! en ole ostanut yhtään. Siis en tällä reissulla. Minulla ei olekaan monta muualta kuin Italiasta ostettua laukkua. Onko yhtään?

Milano_-12

Kirkot.

 

Milano_-13

Museot.

Milano_-14

Tapahtumat.

Milano_-15

Aperol ja shoppailu. Molempia yksi iltapäivän lämmössä (+24 C varjossa).

Milano_-16

Sanoinhan jo autoista… Tyylistä, lämmöstä…

Jatkuu huomenna, yksityiskohtia, Italiaa… Buona notte, amici!

Cantuccineja, Vin Santoa ja muistoja

Tuhnuisen kelin vuoksi jätin aamulenkin väliin, ja sään selkenemistä odotellessa  innostuin leipomaan muiden kotitöiden ohessa. Pitkästä aikaa tein (mm.) cantuccineja ja hoksasin juuri, etten niiden ohjetta ole tänne blogiin vielä koskaan postannutkaan. Niinpä hain LappItalia -keittokirjastani kopion tähän (klikkaa isommaksi, näet ohjeen paremmin).

Cantuccini

Tuo ohjeessa mainittu Cassonen kylä on Gardajärven rannalla ja siellä olimme kesällä 1997 (vuokratalosta ks. enemmän täältä). Alla olevassa kuvassa olemme lasten (meidän mutikaisten ja ystäväperheen ainokaisen) kanssa menossa juuri tuohon pikkukauppaan josta niitä cantuccineja sai ostaa.

 

1997 Garda_72

Tässä kuvassa ollaan Villa Paolan parvekkeella… ystäväperhe oli tuona päivänä/iltana Milanossa, me ei pienten kanssa sinne päiväreissulle haluttu/jaksettu lähteä.

1997 Garda_107

 Ja tässä vielä kuva Cassonen kylästä viime huhtikuulta, jolloin matkalla Umbriaan kävimme fiilistelemässä 15 vuoden takaisissa maisemissa… Vasemmalle kääntyvän pikkutien varrella pikkukauppa, ja korkealla rinteessä ”meidän” talo.

Italiaan II 111

Kuvan keskellä ”meidän talo”, Villa Paola.

Villa-Paola-600x400 korjattu

 Mutta palatakseni muistoista tähän tuhnuiseen lauantaihin. Tässä tämän päiväisen leipomuksen tuloksia.

Cantuccini-2

Cantuccini

Cantuccinit kuuluu kastaa Vin Santo -jälkiruokaviiniin, pyhään viiniin. Alkon listoilla näkyy olevan vain yksi Vin Santo, ja kun meilläkin juuri tuo kyseinen viini kaapissa oli, niin ihan taas vain tämän blogin vuoksi, se oli avattava ja cantuccineja siihen topattava. Toki mantelikorput ovat erinomaisen hyviä kahvin kanssakin. Tai ihan vaan sellaisenaan. Tuoreena varsinkin hurjan hyviä…

Cantuccini-3

Cantuccini-2-2

 Onneksi tuli sitten käytyä lenkilläkin, kaksintaan (!!) käveltiin kaupunkiin ja halliin hakemaan kalaa… ja Juustokuusta leikkeleitä. Niistä kerron joku päivä. Nyt takkatuli jo houkuttaa äärelleen, ottanen lasillisen Vin Santoa ja lukemattomat lehdet …

Uusia ja vanhoja kuvia: Umbrian kuukausi kuvina

Olenpas vastoin tapojani tehnyt yhden uuden uudenvuodenlupauksen. Teen kuvakirjan tästä vuodesta. Jokaisen kuukauden highlighteja tai tavanomaisuuksia kuvailen; muutaman sivullisen verran kuvaan jotain omasta ja perheen elämästä ja sitten teen niistä (Ifolorilla tai muulla kuvapalvelulla) kuvakirjan. Onhan minulla tämä blogi jo päiväkirjana, mutta enhän minä tänne juuri henkilökuvia laittele, en niitä ainutkertaisia juttuja nettiin tulosta. Paljonhan tänne kirjoittelen, paljon kuviakin laitan, mutta se ”elämä” ei ehkä näy ihan todellisena… Niinpä nyt aloitan tai ainakin yhden vuoden tallennan järjestelmällisesti jotain jokaisesta kuukaudesta.

Ajatus on kypsynyt tässä kun tein (syksyllä ja ) joulun alla kuvakirjaa meidän viime toukokuusta. Meidän Umbrian matkastamme tein liki satasivuisen kuva(ja teksti)kirjan lahjaksi nuorisolle ja ystäville, kaikille niille, jotka Villa Francossa luonamme kävivät (= kahdeksan kirjaa yhteensä).

Vanhan vuoden puolella-5

Yläkuvassa meidän makkari, alhaalla keittiö.

Perkasin 3000 kuvaa ja niistä noin 300 kelpuutin muokkauksen jälkeen kirjaan, ja editoin blogimerkinnät vihkoseksi, 50-sivuiseksi matkapäiväkirjaksi (täällä se on) ja lisäksi laitoin kuvasivustolle liki 600 kuvaa koko matkalta. Videopätkä talolta on vielä julkaisematta mutta tullenee piakkoin….

Vanhan vuoden puolella-4

 

Umbrian matkasivu matkapäiväkirjoineen ja kuvalinkkeineen on täällä. Sieltä pääset myös kuvapankkiin: tervetuloa kevääseen ja valoon: KLIKS.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Uutena vuonna Espanjassa syödään viinirypäleitä muodossa jos toisessa. Ei ihme. Ovatkin nyt erinomaisen hyviä. Josko tarvitset loppiaiseksi hyvän jälkkäriohjeen niin kokeilehan tästä… Edellyttäen ettei tipaton tammikuu ole alkanut…

Vanhan vuoden puolella-3

 

Viinirypälesalaatti

1  kg tummia ja vaaleita rypäleitä

4 dl vettä
1½–2 dl sokeria
2 kanelitankoa
1 dl sitruslikööriä

kastike

300 g ranskankermaa
½ dl sokeria
2–3 rkl sitruslikööriä

Irrota rypäleet tertuista, pese ne ja aseta lasimaljaan. Keitä vettä, sokeria ja kanelitankoja noin 15 minuuttia. Mausta liemi liköörillä ja kaada kuumana rypäleiden päälle. Anna maustua viileässä pari tuntia. Vatkaa ranskankerma ja sokeri pehmeäksi vaahdoksi ja mausta kastike liköörillä ja tarjoile se erikseen.

Leffalauantai

Woody Allenin käsikirjoittama ja ohjaama ”To Rome with Love” on hulppea komedia*, jossa pääosassa on Rooma. Tai ainakin minulle se oli tärkeintä. Eihän tämä älyllisesti tai elokuvataiteen kannalta niitä merkittävimpiä leffoja ole, mutta ei ollut mitään ko. iltapäivänäytöksen suomaa viihdettä vastaankaan. Päinvastoin. Hetken tulin miettineeksi, että oliko se syyslomaksi valittu Lontoo sittenkään fiksu valinta, miksi ei sittenkin Rooma!

Elokuva alkaa Piazza Venetzialta (kuvat kahden vuoden takaa, jolloin satuimme ko. piazzalle juuri keskelle mielenosoitusta) ja päättyy Espanjalaisille portaille, välissä käydään melkein kaikki kliseisimmätkin nähtävyydet läpi, mutta mitäs sitten?

Allenin kyky tehdä oivaltavia, nokkelia dialogeja ei ole iän myötä hävinnyt… Monta erinomaista näyttelijää, joista kovasti pitämäni koheltaja Roberto Benigni ja kovasti vanhentunut Alec Baldwin, joka ei ikääntymisestään huolimatta ole edelleenkään vastenmielinen, tekivät näköisensä roolisuoritukset. Siis hyvää viihdettä. Naiskauneutta elokuvassa on moneenkin makuun; ja hyvin kaikki naiset osansa tekevät.

 

Italian alkeiskurssikin tuli kerrattua parissa tunnissa … Siis suosittelen.

Leffan jälkeen syömään; nuoripari sai valita paikan: Olimpos. Olen käynyt siellä vuosia, vuosia sitten, jolloin se oli vielä toisella puolen Pakkahuoneenkatua. Hieman rustiikkipaikka, ruokakin rustiikkia, annokset ihan valtavia (mikä oli osittain näköharhaa: salaattia oli PALJON muiden tykötarpeiden alla), mutta ihan hyvää kaikki oli.

____________________________________

* Synopsiksessa sanotaan näin:

To Rome With Love on yhteen maailman hurmaavimmista kaupungeista sijoittuva kaleidoskooppinen komedia, jota tähdittävät mm. Alec Baldwin ja Penélope Cruz sekä elokuvan ohjaaja Woody Allen. Elokuva marssittaa valkokankaalle koko joukon erilaisia ihmisiä, joiden koko elämä mullistuu yllättäviä sattumuksia täynnä olevien seikkailujen myötä.

Tutustumme mm. Roomassa lomailevaan, tunnettuun amerikkalaiseen arkkitehtiin (Alec Baldwin), jonka Rooman reissu muuttuu aikamatkaksi hänen omaan nuoruuteensa; keskiluokkaiseen ja perin tavalliseen roomalaiseen mieheen (Roberto Benigni), josta yhtäkkiä tuleekin superjulkkis; nuoriin rakastavaisiin, jotka joutuvat tahoillaan kummallisten ja romanttisten kohtaamisten kieputukseen sekä jo eläköityneeseen, amerikkalaiseen oopperaohjaajaan (Woody Allen), joka haluaa tehdä haudankaivajasta laulajatähden.

Suklaamatkalle?

Vaikka tänään syksyn alakulo, johon allaolevassa – viime viikon Kalevassa julkaistussa – kolumnissani viittaankin, tuntuu mukavan kaukaiselta, jopa epätodennäköiseltä, pistän jutun kuitenkin tähän, etten unohda… Näitä juttujani kun kuitenkin lukee aika moni Kalevan levikkialueen ulkopuolinenkin…

_______________________________________

 

Suklaamatkalle?

 

Jo ennen kuin edellinen lomakausi on ohitsekaan, on hyvä haaveilla seuraavasta lomasta,  ehkä matkastakin. Miten olisi suklaamatka Italiaan?

Lokakuun lopussa (vko 43), juuri silloin kun on koulujen ja muiden oppilaitosten syyslomaviikko, järjestetään Keski-Italiassa, Perugian kaupungissa kansainvälinen suklaafestivaali iChoc (International Chocolate Exhibition 19. – 28.10.2012).

Koko kaunis Perugian kaupunki muuttuu suklaiseksi. Sinne virtaa muualta Italiasta, koko Euroopasta ja sen ulkopuoleltakin suklaa-alan ammattilaisia ja suklaanystäviä; viikon aikana kaupungissa käy yhteensä kymmeniätuhansia vieraita herkuttelemassa. 1990-luvun puolivälistä asti järjestettyyn tapahtumaan kuuluu seminaareja, juhlia, maistiaisia, kaikkea suklaaseen liittyvän myyntiä ja kuvaavaa on, että festivaalin ohjelmalehtinen on painettu suklaantuoksuiselle kartongille.

Miksi iChocon kotipaikaksi on valikoitunut juuri Perugia? Mm. koska siellä on suklaakonvehtiteollisuutta ja -käsityötä ollut vuosikymmeniä; itse asiassa alueen suurin ja kuuluisin suklaatehdas Perugina on yli 100-vuotias. V. 2003 Peruginan tehtaalla valmistettiin maailman suurin (hulppeat 5980 kg) konvehti, joka oli jättiversio tehtaan kuuluisimmasta konvehdista, Baciosta (ital. suukko).

Jätti-Bacio rahdattiin keskiaikaisen kukkulakaupungin piazzalle ja festivaaliviikon aikana siitä lohkottiin palasia kaikille halukkaille. Baceja, joissa on pähkinä konvehdin sisällä ja jonka hopeisen käärepaperin alla on aforismeja ja rakkausviestejä, myydään Suomessakin.

Perugia on myös Italian suklaanystävien yhdistyksen (Compagnia del Cioccolato) kotipaikka ja kaupungin keskustassa on muutama (esim. Sandri) viehättävä, perinteikäs suklaapuoti; jo niiden näyteikkunat ovat nähtävyyksiä. Läheisessä Pantallan kylässä on Vannuccin suklaatehdas, joten suklaalomalla voi perehtyä myös lähitienooseen. Pahimpaan kaamosaikaan Italian matkan ja suklaan yhdistäminen ehkä auttaisi viileän kesän jälkeisessä syysalakulossa?

_________________________________

Mehän kävimme tuolla Peruginan tehtaalla. Kalevassa ei juttujeni yhteydessä kuvia julkaista, joten laittelenpa tähän muutaman ennen Temmatussakin julkaisemattoman….

Tehdaskierrokselle pääsimme italialaisen alakoululuokan kanssa…

 Tässä näkyy kuvassa se 6000 kiloinen jättikonvehti.

Matkoista puheenollen… Merkillistä on se, että meillä ei ole varattuna mihinkään matkaa. Ei mihinkään. Koko kesänä – toukokuun puolivälin jälkeen Umbriasta kotiuduttua – ei käyty missään. No, okei, mökillä ja se minun päivän kestänyt rengasmatkani Perä-Pohjolaan, mutta that´s it. Ei muuta. Ei kartanokierrosta, ei piipahdusta eteläisessä Suomessa, saatikka jossain Euroopan reissulla.

No nyt viikonlopuksi mennään Jyväskylään; perjantaiaamuna lähdetään Rotissöörien Suurkapituliin ja tullaan sunnuntaina, mutta syyslomamatkaa ei ole varattu, ei sovittu ruskareissua (eikä kyllä taideta päästäkään), eikä mitään. Lokakuussa minulla on pari työkeikkaa Helsinkiin, mutta ei lomamatkoja varattuna – vielä. 🙂

Kalaasit 2012 vol. II

Onko elämää kalaasien jälkeen? Toki, toki.

Eilen illalla kunhan keihäskisan pronssi oli varmistunut, kisastudioksi muuttunut La Festamme alkoi hiljalleen tyhjentyä. (Vaikea uskoa, että Lontoossa olisi ollut parempi tunnelma… )

Puolilta öin jo olimme pehtoorin kanssa kaksistaan, raivailimme pöytää ja täyttelimme tiskikonetta. Olimme oikein tyytyväisellä mielellä. Kuten tänään ystävien kommenteista ja kiittelyistäkin ilmeni, oli jotenkin poikkeuksellisen rento ilta, yleensäkin tällä porukalla on, mutta eilen jotain erityistä ja sitä paitsi poikkeuksellisen hyvää sapuskaa. Mitäpä muuta sitä hyvältä illalta toivoisikaan?

Ensinnäkin on mainittava muutama sananen tuomisista/synttärilahjoista… Olemme aina koettaneet muistaa sanoa, että ei tuomisia, korkeintaan tuokaa viiniä – ehkä… Mutta nyt ei ollut sanottu mitään, sillä seurauksella, että ne kolot, joita eilen nauttimamme umbrialaiset viinit viinikaappiimme tekivät, täyttyivät ystävien tuomista tuliaisista, ja sitten tuli myös lahjoja/tuliaisia.

Pehtoori sai oman ”juhlakirjansa”; hulppea vihkonen ”Pehtoori ja pehtorius” kyllä ilahduttaa. ..

Sitten saimme tällaisen:

Olemme vielä tänäänkin keskustelleet kumpi tätä käyttää ja mihin tarkoitukseen? Hyvä sillä oli nuoretkin kutsua ruokapöytään: tänään oli näet rääppiäiset ja synttärijatkot. Ja sitten minulle samppanjavispilä? Vai ymmärsinkö oikein, että tämä oli vihje, että jälkiruokien kokoa ainakin lahjan hankkineen harmaan herrasmiehen mielestä voisi vähän kasvattaa?

Eilisten jälkiruokien (Lemon posset, lakujätski, manteli-marenkikakku, italialainen jukurttikakku) ohjeet täällä olenkin jo posteillut. Samoin mustatryffeli-kastike pastalle on ollut täällä. Hieman kyllä arvelutti, että mitähän siitä tykätään; se on kuitenkin ”vähän erilaista, hieman erikoista”, mutta ehkäpä juuri se olikin illan paras ruoka. Monen mielestä ainakin. Umbriasta tilasin (kauppa.umbria.fi – palaan tähän vielä viikolla) mustia tryffelilastuja (Tartufo Nero) ja niistä kastikkeen cappellineille tein ja – perfetto! Se oli tosi hyvää.

Yksi mielenkiintoinen uutuusruoka oli focaccia. Siis ei mikään tavallinen focaccia, jonka tekemiseen meillä on joskus tytär erikoistunut, vaan uudesta Leivotaan-lehdestä löytyneen ohjeen mukaan tehty peruna-tomaatti-oregano-focaccia.

(kuvassa näkyy, miten otetaan huomioon tomaatiton ruokavalio. Hyvin simppeliä: jätetään osasta ruokaa tomaatti pois. :)) Klikkaa kuva isommaksi, näkyy kesäisen focaccion herkullisuus.

Tämä focaccio on melkein enemmän kakku/piiras kuin leipä, eikä ne pari palaa, joita kahdesta tuollaisesta lautasen kokoisesta focacciosta jäivät, olleet päivän vanhanakaan huonoja, mutta eilen – vähän vielä lämpiminä – focaccion kappaleet olivat erinomaista herkkua. Ja tässä sitten se ohje.

Perunafocaccio oman maan yrteillä (vähän varioin alkuperäisohjetta)

500 g keitettyjä, kuorittuja perunoita
8 dl vehnäjauhoja
4 rkl oliiviöljyä
7 g kuivahiivaa
3 munaa
1 tl suolaa
2 tl kuivattua oreganoa
1 dl oliiviöljyä
pikku tomaatteja
2 – 5 rkl tuoretta oreganoa
sormisuolaa

Soseuta keitetyt perunat. Sekoita niiden joukkoon jauhot, öljy, hiiva, oregano ja suola. Lopuksi munat.
Jaa taikina kahteen osaan ja painele kahteen voideltuun vuokaan.
Kohota leivinliinan alla kolme tuntia.
Voitele leivät oliiviöljyllä, painele taikinaan tomaatit ja ripottele pinnalle tuoretta oreganoa ja sormisuolaa.

Paista keskilämmöllä noin 30 minuuttia.

Tässä uuniin menossa peruna-yrtti-tomaattipaistos, jonka ohje on uudesta Italialaiset mestarit, Carluccio ja Contaldo -kirjasta. Näitäkin vuokia oli kaksi, joten tällekin päivälle jäi vähän. Ja tämä oli tänään parempaa kuin eilen. Niinkuin usein laatikkoruoille käy…

Toisena synttärikakkuna oli Manteli-marenkikakku hillojen ja vadelmien kera. Hillat sopivat paremmin kuin vadelmat. Värinsäkin puolesta. 🙂

Jälkkäriannokset olivat vielä aika pieniä; vispilänhän sain vasta eilen 🙂 Mutta lakujätski oli kyllä tiivistä ja pelitti hyvin sitruunaisen possetin kanssa. Steviaakin piti lautasille laitella, kun sitä kerran on tullut kasvateltua… 😉

Ja sananen viineistä. Viinilistasta tuli väistämättä kilpailu Lungarotti vastaan muu Umbria. Ja aika tasaiseksi se meni. Sikäli kyllä että sekä Lungarottin Torre di Giano, Vigna il Pino 2008 voitti valkoviinisarjan ihan kirkkaasti, mutta Lungarotti Brezza ja Antonellin Grechetto olivat tasapisteissä.  Tuo Grechetto miellytti meitä ja monia Villa Francon vieraita jo toukokuussa: siinä on pehmeyttä mutta myös voimaa, persikkaa ja muita hedelmiä tuoksussa, se ei ehkä ole voisuutta eikä pähkinäisyyttä, mutta jotain hyvin miellyttävää viinin pyöreyttä viinin maussa on. Ja sopi erinomaisen hyvin tryffelipastan kanssa, ihan kuin Assisissa Ristorante Pallottassa oli jo toukokuussa todettu.

Punaviineissä San Lorenzolla (Chianti Toscanasta) oli tässä porukassa hyvin paljon tunteilla osuutta asiaan, joten sen saamat kommentit eivät ole ihan objektiivisia :)) Mutta kaksi muuta viiniä kävivät maistelussa hyvin tasaväkisen taiston: (taas Umbria-verkkokaupasta tilattu) Adantin Montefalco rosso (joka on tehty paikallisista Sagrantino-rypäleistä) pärjäsi erinomaisen hyvin Lungarottin palkintoja ja mainesanoja keränneen Sangiovese-viinin Rubesco Riservan kanssa. Kun viinikerhon kanssa maistoimme Rubescon, pohdimme hieman oliko ko. pullo korkkivikainen, mutta ainakaan eilinen pullo ei ollut. Me pehtoorin kanssa pidimme Rubescosta enemmän, mutta aika monelle valmiimpi/kypsyneempi, silti hieman karkea, hiiligrillatun entrecoten makua hyvin mukaileva Montefalcon Rosso sai kannattajia, jopa siinä määrin, että oli ihan pienestä kiiinni että viinirekkaa Umbriasta ei vielä tilattu. :=)

_______________________________

Iltapäivän ihanassa auringossa vielä nuorten kanssa herkuttelimme, mutta pilvisen aamupäivän lopulla kävin lenkillä. Tai siis ajelin autolla Tuiranrantaan ajatuksena kierrellä ja kuvailla jokivarressa, erityisesti menin katsomaan ohijuoksutusta. Ja sinne jäin. Lenkki jäi kovin olemattomaksi. Patoluukut ovat olleet poikkeuksellisen monta päivää auki, poikkeullisen kylmä ja sateinen kesä on saanut aikaan tulvakorkeudet, joten nyt oululaisilla on ollut mahdollisuus nähdä häivähdys siitä, millaista oli ennen kuin Merikosken voimalaitos 1940-luvulla sulki jokisuun…  Tässä yksi kuva niistä sadasta jotka tänään otin; huomenissa lisää.

 

On tähdenlentojen yö – La Notte delle Stelle Cadenti

Elokuun kymmenes, pehtoorin synttärin aatto, Laurin päivä. San Lorenzon marttyyrikuoleman muistopäivä.  Lainaan seuraavassa omasta tekstistäni pätkän

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti)  Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Viikonlopuksi on luvattu Suomeenkin tähdenlentoja.

http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/viikonvaihteessa-tiedossa-tahdenlentoja/602241/

Niitä odotellessa ja San Lorenzon vuoksihan meilläkin huomenna kestit. Ihan vaan uskonnollisista syistä vietämme La Festan huomenna. Ihan vaan …

Gruppo San Lorenzo  (ks. täältä, mistä on kysymys) tulee liki kokonaisuudessaan (12/14) huomenna viettämään kalaaseja, San Lorenzon päivää, pehtoorin ja yhden toisen gruppomme jäsenen synttäreitä. Ja koskapa Umbrian kylämme Collazzone oli (sekin) suojeluspyhimys San Lorenzon, keittiömestareiden suojelijan, suojeluksessa, niin luonnollisesti huomisen menun ja vino-listan teemana on Umbria. Ihan loogista.

Kuvat ovat Collazzonen kirkosta ja luostarista. Klikkaamalla suurenevat ja näet yläkuvassa San Lorenzon tunnistamista helpottavan (epiteetin, apposition tai mikä lieneekään, tunnisteen?) halstarin.

Yritimme reissussa löytää San Lorenzo -patsaan, -pienoisveistoksen, -matkamuistopyhimyksen, mutta turhaan. Fransiskuksia oli joka putiikissa, mutta San Lorenzoa ei näkynyt.

Näkyisipä viikonloppuna tähdenlentoja.

Cucina Italiana ja piknikkuvia

Auringon helliessä, pitkän aamulenkin jälkeen vietin aikaa kotipiazzalla ja siirsin bloggauspisteeni tähän. Juuri tänään oli oikea tunnelma kirjoitella italialaisen keittiön antimista.

Ensinnäkin mustatryffelikastike pastalle – ainakin tämä ruoka jäi Umbrian toukokuusta meidän kesäruokalistalle. Kastike  kuuluisi tarjota nimenomaan spaghetin tai spaghettinin (ohuenohuen spaghettin) kanssa, mutta meillä oli toissapäivänä tätä tehdessäni kaapissa vain pappardellea, ja kyllä se senkin kanssa sopi erinomaisen hyvin. (kuva täällä)

Mustatryffelikastike pastalle

8 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä murskattuna
3 sardellifilettä hienonnettuna (aitoa sardellia eikä mitään Abban-janssonin-kiusaus-anjoviksia)
pieni purkki mustatryffeliä. (Alkupeäisohjeessa on 150 g!! mutta eihän semmoisia määriä raski käyttää. Edelliseen kokeiluuni käytin isohkon Umbriasta ostamani purkin), mutta nyt oli tyytyminen Stockalta ostettuun pikkupurkkiin, joka sekin maksoi jo vitosen. Mutta  siitäkin maku lähti (käytin myös liemen johon mustatryffeli oli säilötty)).

Kuumenna oliiviöljy pannulla, ja paista siinä valkosipuleita kunnes ne ovat ruskeita, eivät palaneita kuitenkaan :). Ota valkospipulit pois öljystä ja alenna lämpötilaa. Lisää hieman jäähtyneeseen öljyyn sardellit. Sekoittele niin, että ne muhentuvat öljyyn. Nosta pannu levyltä ja lisää joukkoon pienksi silputtua tryffelisientä ja tarvittaessa mausta kevyesti suolalla.  Valuta  keitetty spaghetti ja sekoita kastike joukkoon. Parmesaania ja mustapippuria voi tarvita. …Minä en tarvinnut.

Sitten toinen italialaisen keittiön herkku:

Torta di Verdure – makea pinaattipiiras

Toscanalaisen keittiön erikoisuuksia on makea pinaattipiiras, jonka ohjeen olen vuosia sitten löytänyt Leslie Forbesin iki-ihanasta ”Toscanan herkut” -kirjasta. Se oli varmaan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt toscanalaisen keittiön keittokirja. Torta di Verdurea meillä syötiin usein rapukesteillä tai kalaaseissa, mutta nyt se on ollut unohduksissa muutamia vuosia. Eiliseksi niitä kuitenkin tein parikin. Ja kyllä tämä hieman erikoinen piiras herätti ihmetystä ja, ainakin vähän, ihastustakin.

Pohja:
300 g vehnäjauhoja
80 g sokeria
100 g notkistettua voita
2 munankeltuaista
hyppysellinen suolaa
Täyte:
200 g kesäkurpitsoja
300 g pinaattia
75 g sokeria
50 g pinjansiemeniä
30 g rusinoita
1 kevyesti vispattu muna
2 rkl raastettua appelsiininkuorta
2 rkl parmesaaniraastetta
½ tl kanelia
½ tl muskottia
30 g voita
hyppysellinen suolaa
Tee taikinapohja-aineista taikina ja jätä se huoneenlämpöön pariksi tun-
niksi (en tosiaankaan tiedä miksi, mutta näin olen tehnyt). Pilko täytettä
varten kesäkurpitsa ja pinaatti (tai sulata se). Hauduta pehmeäksi vois-
sa. Anna seoksen jäähtyä. Lisää siihen  sitten muut aineet.
Taikinapohja piirakkavuokaan (ohjeessa kehotetaan KAULIMAAN
ristikko piirakan päälle. En ole ikinä saanut taikinasta kaulittavaa, joten
olen murustellut noin ¼ osan taikinasta täytteen päälle).

Paista 200-asteisessa uunissa 30– – 45 min.
Tarjoa pehmenneen vaniljaKERMAjäätelön tai vispatun vispikerman kanssa.

Tässä yhteydessä olisi varmaan hyvä sauma esitellä vähän ”välineurheilua”, joka minulla liittyy nimenomaan italialaisen keittiön yhteyteen. Parmesaanin raastamisesta muutama sananen. Yleensähän sillä tarkoitetaan sellaista liki jauhoksi raastettua juustoa, mutta meillä on jo vuosia parmesanraastetta tehty myös vähän ”isompana” versiona. Eli lastujen ja raasteen välimuoto on tämmöiset hiutaleet. Juuri tällaisia niiden pitää olla meillä paljon vierasruokana (esim. viime vuoden Rtissööri-piknikille tein tätäkin)  tarjottuun Parman salaattiin  ja tällaisena laittelen useimmiten myös pastan päälle.

Kuvassa näkyy myös vempain, jolla tätä juustohiutaletta saa aikaiseksi. Niitä on ainakin Stockalla ja Oulun Lysti-putiikissa myynnissä. On pysynyt vuosia terävänä. Sillä saa myös suklaasta hyvin lastuja – esim. italialaisen suklaakakun päälle. Ja toinen ”innovaatio” on säilytellä pinjansiemeniä tällaisessa pullossa. Sen voi nostaa pöytään joten jokainen voi salaattiin siitä kaadella, ja sitten se on helppo nostaa  jääkaappiin (jossa niitä haluan säilyttää).

Ja sittenhän ei tarvinne sanoa, että aceto balsamico ja pippurimylly oliiviöljyn ohella ovat niitä joita ilman ei italialaista ruokaa voi oikein tehdä…

Sitten lupasin tähän muutamia otoksia eiliseltä …

Henkilökuvia en tänne blogiini periaatteesta paljon yleensäkään laittele, en nytkään.
Tulevat aikanaan Rotissööri-sivuille.

Eikä täällä blogissa ole viiden vuoden aikana paljon meitsistäkään kuvia näkynyt,
niitä kun minulla tulee harvoin otettua 🙂
mutta eilen H. pyysi kamerani lainaan ja otti kuvia,
sellaisia, joissa minäkin olen.
Siispä tehdään nyt tuplapoikkeus.

On vaan niin hienoa,
että on lämmintä ja että on syönyt erinomaisesti
hyvässä seurassa.

Villa Francon salaatteja

Olen luvannut jo monta kertaa niitä kesäsalaattien reseptejä. Näistä me nautimme Umbriassa, näistä kannattaa nauttia Suomen suvessa, jahka me se kesä vielä tännekin saadaan … tänään on aamulenkin jälkeen ollut niiiiiin kylmä ja nyt sataakin. Mutta siis, aurinkoisempiin tunnelmiin. (Helatorstain kattaus…)

 

Kaikki kolme Umbrian viikkoa söimme paljon salaatteja. Lounaalla (erityisesti silloin kun olimme talolla) oli vain kaksi salaattia ja ehkä focacciaa tai pizzapaloja lähikaupasta, ei muuta, ja se olikin jo aika hyvää. Varsinkin toinen salaatti oli yleensä edellisen illan ruoan jämistä rakenneltu…

Vein mukanani kaksi keittokirjaa, jotka osoittautuivatkin oivallisiksi innostajiksi: vanhat opukset olivat Marja Lindforsin ”All´Italiana, Ruokaa Italiasta” ja ”Cucina Povera (köyhä keittiö), Ruokia Etelä-Italiasta”. 

Suurentamalla kuvan näet myös viinipullon etiketin: menomatkalla pysähdyimme Europa Brückellä ja turistikaupassa silmäni sattuivat ko. viiniin: Sankt Laurent! Siis taas San Lorenzo alias Pyhä Lauri! Kun tiesimme, että saamme vieraaksemme GSL:n (Gruppo San Lorenzo) jäseniä, oli viini ostettava. Ko. viinin helatorstain aattona villiparsan ja fenkoli-pecorinosalaatin kanssa nautimme,  ja sehän olikin vallan erinomaista.

Siispä tulomatkalla pysähdyimme uudelleen Europa Brückellä – ihan vaan pissalla – mutta tulihan se tuliaisviini kalaasiporukalle ostettua… 😉

Mutta salaateista piti kirjoittamani: ensiksikin Insalata Caprese, tomaatti-mozzarella -salaatti. Onhan se klisee, mutta Italiassa se on jotain ihan muuta kuin Suomessa, jossa se on usein tehtävä ”lentotomaateista”. Erityisesti esikoisemme ja ystävänsä Klippan olivat sen perään. Varmaan söivät sitä joka päivä. Ja vaikka nuoret naiset ovat hoikkia kuin mitkä, ei mozzarrellaa ollut koskaan liikaa. Perugian ristorantessa salaatti tarjottiin näin:

 Villa Francossa ko. salaatista tehtiin kahden ja neljän ja seitsemän hengen (yläkuvassa) versioita.

Sitten yksi parhaista salaateista nautitiin kun oli nuorenparin lounasköksävuoro.

Salaattipohja pussista, vähän rucolaa, paljon hunajamelonia, minitomaatteja, purkista pikkusipuleita, kurkkukuutioita, ja sitten se juju: Parman kinkku (prosciutto) viipaleet levitetään leivinpaperin päälle ja sen jälkeen ne käytetään uunissa (~200 C) noin 5  – 10 minuuttia (eivät saa kärähtää), kinkkuviipaleiden annetaan hetki jäähtyä ja sitten ne silputaan salaatin päälle. Pinjansiemenet, basilikasilppu ja mustapippuri sekä luonnollisesti oliiviöljy ja balsamico viimeistelevät salaatin. Siitä ei jäänyt mitään, ei mitään. (Huonohkossa kuvassa keskellä).

Salaatteihin voitaneen lukea myös salsat ja crostinit. Tytär teki yhtenä iltana crostineja.

 Tomaattihakkelus uunissa paahdettujen patonginpalasten päällä: se on siinä. Hakkeluksen voi tehdä monin tavoin. Yksi äärimmäisen hyvä versio hakkeluksesta on ns.

Leilan salsa

2½ dl tomaatteja pieninä palasina (kanta ja siemenet pois)
½ dl purjoa tai kesäsipulia
2 valkosipulin kynttä
1½ dl rypsiöljyä
½ dl punaviinietikkaa
2–3 tl hunajaa
2 rkl silputtua tuoretta basilikaa
suolaa, mustapippurirouhetta

Kaikki aineet vain sekaisin.

Tämä on siis hyvää myös tuoreen patongin tai esimerkiksi tomaatti-mozzarella-salaatin kanssa. Se säilyy muutaman päivän jääkaapissa. Jos säilyy. 😉

Tein sitä tänäänkin. Sen resepti on myös LappItalia-keittokirjassani. Tänään otin itsekin ko. opuksen esille pitkästä aikaa. Ja voin kyllä suositella. Siellä on monta hyvää kesäreseptiä. Katso vaikka. Jollei sinulla ole ko. kirjasta itsellessäsi niin se on nettiversiona täällä KLIKS)

Ja sitten ohje, jota en ole tainnut ennen kirjoitella, vaikka hyvänen aika!! olisi kyllä kannattanut!

Meillä kaikilla jää joskus pastaa, jota ei viitsisi heittää poiskaan, mutta josta saa seuraavan päivän lounaan, eväsruoan, alkusalaatin tai jotain. Tämäkin idea on noista edellisistä keittokirjoista, mutta olen soveltanut lämpimän ruoan salaatiksi. Tätä olen tarjonnut Umbriassa, Toscanassa, Hangasojalla, Rantapellossa … ja aina siitä on tykätty.

Sitruunapastasalaatti tai jotain sinnepäin

Kun pastaa jää laita se kylmään, mutta lorauta sen joukkoon oliiviöljyä – sopivasti. Riippuu pastan määrästa. 2 -5 rkl lienee aika sopiva.  Kun seuraavana päivänä on salaatin aika,  sekoita keskenään yksi silputtu valkosipulin kynsi, 2 dl turkkilaista (tms) jukurttia, puolikkaan sitruunan raastettu kuori ja vähän sitruunamehua. Sekoita tämä kasti pastaan ja sekoita pasta salaatin joukkoon. Salaatiksi sopii hyvin joku kaupan valmis pussisalaatti ja lisäksi kurkkua, ehkä tomaattia, mitä mieli tekee, mitä kaapissa sattuu olemaan. T’ämä ON hyvää. Miehetkin pitävät tästä 😉

Ja sitten vielä salaatti jonka M. teki Villa Francossa. Ohje edelleen noista em. kirjoista ja on erikseen mainittava että Italiassa toukokuussa fenkolit olivat jotain ihan muuta kuin meillä täällä talvella… siis kannattaa valita tuoreita, pieniä, herkullisia…

Fenkoli-pecorinosalaatti

2 – 3 fenkolia

Kastike

7 rkl oliiviöljyä
1 tl dijoninsinappia
½ tl suolaa
mustapippuria
2 rkl sitruunamehua tai valkoviinietikkaa
1 valkosipulinkynsi
1 dl pecorinolastuja
persiljaa (sileälehtistä luonnollisesti jos italialaista ruokaa tehdään… ;))

Sekoita öljyn joukoon sinappi, suola, mustapippuri, sitruunamehu ja valkosipuli silputtuna.
Huuhtele fenkolit, leikkaat suikaleiksi. Nosta suikaleet kulhoon, kaada kastike päälle ja ripottele pinnalle persilja ja pecorino.

Mukavahan se oli Italiassa salaatteja(kin) tehdä kun raaka-aineet (ainakin siellä landella)  olivat ensiluokkaisia ja varsin edullisia. Todin lauantaimarkkinoilta ostin tällaisen satsin ja maksoi 10 euroa. Mitä yksin parsanippu maksaa Suomessa? Viisi euroa?

Ai niin, tein tänään myös Saltimbocca alla Romanaa…

Ehkäpä siitä kerron ja resepteeraan joku toinen kerta.

 

Ruokaa teoriassa

Kaikki Umbriasta tilaamamme viinit tulivat tänään! Eikä yhtään ollut särkynyt, ei matkalla, mutta hyvin pakattuja pakkauksia purkaessamme ihan itse yhteistyössä pudotimme pullon (halvinta) punaviiniä eteisen klinkkerilattialle. Tuoksusta päätellen hyvä viini.  Mutta siis: shippaaminen Italiasta toimii. Viinit tulivat pikkuisen reilussa viikossa ja kotiovelle asti.

Tänään on myös Umbriassa asuvien suomalaisten verkkokauppa uudistettu. Sieltä voi tilata viinejä ja monia Umbrian herkkuja: Umbrian herkkukauppa Vielä en ole itse tilannut heidän kauttaan mitään, mutta varmasti tässä kesän/syksyn päälle pistän tilauksen  vetämään. Mustatryffeli-pastaa ainakin voisi mieluusti syödä jälleen.

Minäkin olen ahkeroinut www-ruoka-asioissa tänään: rotissöörien Oulun voutikunnan -sivuja olen koettanut laitella uuteen, modistettuun formaattiin: http://www.rotisseurs.fi/oulu/voutineuvosto/  Meillä kun oli tänään voutineuvoston kokouskin, joten oli hyvä saada homma järjestykseen.

Ja Kalevan ruokakolumninkin pistin aluelle, balsamicosta taidan sen tehdä. Siitä muistinkin, että tänne on laittamatta se reissun aikana julkaistu juttu, joten sepä tähän loppuun.

_______________________________________________

(3.5.2012 Kalevassa julkaistu)

Ruokakuvia

Ruoan kuvaaminen mainoksiin, lehtiin, ruokablogeihin ja keittokirjoihin vaatii onnistuakseen taitoa, kärsivällisyyttä ja nipullisen niksejä. Jotta salaatti saadaan näyttämään raikkaalta, on kuvaushetkellä hyvä olla vesi- tai öljysuihkepullo käytettävissä. Keiton kuvaaminen höyryävänä merkitsee usein, että syöjä saa sopan eteensä kylmänä. Annoskuva, jossa värit toistuvat oikein ja herkullisesti, vaatii luonnonvaloa, joten ruokapöytä ei olekaan se oikea paikka kuvien ottamiseen, vaan lautanen on parasta kiikuttaa ikkunalaudalle. Nämä jutut ovat monelle kotikokille ja harrastelijakuvaajalle tuttuja juttuja.

Ammattikuvaajat tekevät kuvat, ruokakuvatkin, ammattitaidolla – luonnollisesti. Lisäksi digitaalisen median ja keittokirjojen ruokakuvien teossa on usein mukana ruokastailisti. Suomessakin heitä on jo muutamia. Esimerkiksi Sara La Fontain ja Teresa Välimäki paitsi laittavat myös stailaavat ruokaa. Ruokabloggaaja (Liemessä-blogi) ja ammattikuvaaja Jenni Häyrinen on erikoistunut nimenomaan ruokakuvaukseen.

Ihan oma ruokakuvauksen muoto ja haasteet ovat kyseessä silloin, kun kuvataan televisiosarjan tai elokuvan ruokakohtauksia. Salattujen elämien Sievisen Lassen hirvipaisti ainakin kuulostaa ja näyttääkin ylivertaisen hyvältä, mutta entä jos kyseinen kohtaus on pitänyt kuvata kolme tai kuusikin kertaa, miten ruoka on saatu pysymään edelleen makoisana. Voidaankin kysyä, onko se edes oikeasti ollut makoisaa? Entäs isojen lastenjuhlien kuvaaminen elokuvaan? Miten ihmeessä jäätelöannokset eivät sula lapsinäyttelijöiden käsiin? On hyvin mahdollista, että jätski onkin (värjättyä)perunamuusia.

Ihan omat keinonsa vaaditaan silloin kun pihvi on saatava näyttämään aidosti epäonnistuneelta ja sitkeältä. Roolihenkilö voi tietysi näytellä leikkaavansa sitkeää pihviä, mutta kun pihvin sisään pujauttaa sivusta hammastikun, niin leikkaaminen oikeasti on vaikeaa.

Nämä kaikki ja monta muuta asiaa ruokakuvauksesta kerrotaan televisiosarja Täydellisten naisten -keittokirjassa. Näitä juttuja luettuani en enää koskaan voi katsoa mitään ruokaotoksia samalla miettimättä, miten kuvaus on tehty.

_______________________

Tämä äitinpäivänä Todissa syömäni jälkiruoka oli yksi parhaista ikinä. Kuvaamiseen en paljon satsannut. Keskityin nauttimaan herkusta.

Puutarha, viinikisa ja spondeus

Miksi minun perennapenkeissäni (niissä kahdessa metsänreunassa olevassa, jotka meidän pihalla on minun vastuulleni pitkän harkinnan jälkeen luovutettu) kasvaa koivuja, haapoja ja saniaisia, mutta pehtoorin monessa, isossa penkissä kasvaa vain kauniita ja terveitä perennoja, joista monet jo kukkivatkin kauniisti? Että perennapenkeissä ei muka kuulu kasvaa haapoja saatikka maahumalaa tai heiniä? Miten niin ei kuulu? Ihan yliarvostettuja tuollainen luontainen ja ahkera puutarhanhoito jota pehtoori harrastaa. Ei vaan saa koivuja kasvamaan kukkapenkeissä. Ei vaan osaa! Muka puutarhapalkintoja pokannut montakin. Hmph!

Reippaan ja aika pitkänkin aamupäiväurheilun jälkeen siis oltu puutarhassa; ihana ilma. Ei itikoita, vielä. Siitepölyä on, ihan mielettömästi on, mutta siedätyshoitomentaliteetilla olen ulkona ollut. Ja Xyzal rulettaa!

Orvokeita minäkin osaan istuttaa. (Denim jump)

 Ja valkovuokkojakin meillä on: monta. Ja tästä aamulla poimin kolme ja vein murmelille. Joten melkein voi sanoa, että meillä on ”valkovuokkokenttä”.
Että ei voi? – Monella Oulussa ei kasva ollenkaan valkovuokkoja, joten seitsemän voi olla kenttä.

 Kristallihelmiäkin löysin takapihalta.

Tähän on sitten vielä liiteltävä muutama kuva meidän Assisin Giro-taipaleesta… KP toimitti kuvia. Minä kun en oikein ehtinyt kuvaamaan… 🙂 Eiköhän tämä nyt siitä legendaarisesta Assisin ajelusta riitä ….

Ja sitten on vielä hieman kehuskeltava.

Illansuussa vietimme tovin Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Onkin viime aikoina tullut niin vähän viinejä maisteltua. 🙂 Ja tänään oli jokavuotinen Challenge. Viinitietouskilpailu  (Botrytis Ouluensis 8th CHALLENGE) : oli sokkomaistajaisissa tunnistettava viinin rypäle, maa, alue, tuottaja, jne. Tämä oli kahdeksas kerta kun tämä kilpailu   meidän 10 hengen porukan kesken järjestettiin. Olen aiemmin sijoittunut surkeasti: ei yhtään mitalisijaa lakkarissa. Mutta tänään: Umbrian korkeanpaikanleirin jälkeen! Voitin! Selkeästi paras. Ja pehtoori kakkonen. Ei ole mennyt meillä kuukauden treenikausi hukkaan. 😉

Ja ruokatarjoilu: jotain niinkin yksinkertaista kuin vihersalaattia ja savustetttua lohta. Mutta ne olivat erinomaisen hyviä. Onneksemme emme olleet juuri mitään päivällä ehtineet syödä.

Ja sitten vielä:  lisäilo meille molemmille oli kun saimme varmistuksen,  että mekin olemme ”spondeja”*. Me nimittäin näimme viimeisenä Villa Francon päivänä pihallamme tämän näköisen linnun:

Harjalintu. Tiesittehän sen? Me sen näimme ihan itse, ja tänään saimme E:lta varmistuksen, että harjalintuhan se.  Siis nyt tunnetaan sekä viinejä että lintuja. Heh!

Ja tunnetaan ainakin hyvä olo.

*[ (lintuslangi) Sponde on lintuslangin keskeinen ja paljon käytetty termi. Se tulee adjektiivista spontaani, ja sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti hyvää lajia, joka on havaittu spontaanisti eli ilman, että siitä on ollut etukäteen tietoa. Spondet ovat linturetkeilyn suola, ja maistuvat paljon paremmilta kuin pinnat, joita on varta vasten lähdetty hakemaan. ]

Cimitario – hautaustapa italialaisittain

Kauheasti kaikkea uutta tapahtunut täällä kotikaupungissa kuukauden aikana: Rajahaudan lenkin varrella on siistitty rantavitikkoa, viime syysmyrskyjen kaatamat puut on viety pois, Stockan parkkihallissa on remontti ja Herkussa on hyllyjen paikkoja vaihdettu, hautausmaalla tutulla reitillä on monta uutta hautakiveä,  Kauppahallissa uutta Toscanan patonkia (jossa oli onneksi suolaa toisin kuin Toscanan ja Umbrian leivissä paikanpäällä), Caritaksen edestä epämääräinen pensasryteikkö poistettu, Citymarketin (ei Prisman kuten eilen annoin ymmärtää ja kuten eilen itsekin vielä luulin) edessä on paleleva, mutta palveleva mansikan myyjä (Espanjan mansikat eivät ihan niin hyviä kuin Italiassa). Mutta yksi on ja pysyy: DNA:n asiakaspalvelun pitkät jonot! Kolme varttia ei ole homma eikä mikään! Ihan normijuttu. Mutta ehkäpä homma sentään korjaantui.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta tuosta hautausmaa-jutusta tulikin mieleeni, että olen luvannut kertoa Umbrian  – ja monien muidenkin Italian maakuntien – hautalehdoista.

Parin kilometrin päässä taloltamme – alaspäin, siis kohti Pantallan kylän keskustaa – oli pieni aidattu hautausalue, sypressien reunustama hautapaikkojen alue. Kukkulalla. (huom autot parkkipaikalla, niitä oli aina)

(muistuttelen taas että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pantallan lisäksi taloltamme kävelymatkan päässä olivat Piedicollen ja Collazzonen hautalehdot. Collepepen kylän hautapaikoilla kävimme autolla. Nämä hautauspaikat olivat aina kukkulalla.

Collazzonen hautausmaalle vei autotiekin, mutta tämä polku näytti johtavan suoraan taivaaseen, … vai hautaanko?

 Nämä hautalehdot eivät ole ihan sellaisia hautausmaita, mihin me olemme tottuneet, vaan niissä on perheillä omat pienet hautakappelit tai sitten hauta-arkut on pantu seiniin. Marmori- ja graniittikappeleita ja -muureja.

 

Ja kukkia. Tuoreita kukkia, sekä noissa kappeleissa sisällä että hautaseinien lokeroissa. Jatkuvasti tuoreita kukkia.  Joka kerta kun ajoimme tai kävelimme  Pantallan hautalehdon ohi, oli parkkipaikalla vähintään pari autoa. Sunnuntaisin – ennen ja jälkeen messun – parkkipaikalla oli jatkuvasti trafiikkia. Nuorehkot miehet, perheiden isät, näyttivät useimmiten haudalle kukkia vievän. Eivät viipyneet kauan – mutta veivät kukat. Olisiko sosiaalisella paineella pienessä yhteisössä osansa? Jos perheen/suvun kappelissa tai nonnan haudalla ei kukkia vaihdettu tarpeeksi tiuhaan, miten yhteisö reagoi?

Meille hieman oudolta näyttivät kuvat, jotka oli hautapaaseihin kiinnitetty. Joskus hautakivi kertoi myös ammatista, sitä ei ollut merkitty ”tittelinä” kiveen, kuten Suomessa usein tapana on, vaan se kerrottiin kuvassa. Tällaiset olivat kyllä  harvinaisuuksia.

 

Italialaisia hautausmaita on nähty muuallakin. Kaksi vuotta sitten Montalcinossa kävin lukitun portin takaa kuvaamassa tällaisen: siellä on hautaseinät ja hautapaadet (maan päällä) mutta ei kappeleita (vähävaraisempia kuin umbrialaiset?)

 Vähän samankaltaisia olivat hautapaadet Sisiliassa Forza d’Agron korkeilla rinteillä (syksyllä 2008 siellä).

Myös tulomatkalla, esimerkiksi lauantaina Mantovassa, näimme samanlaisia hautalehtoja kuin Umbriassa oli. Mantovan hautausmaan portilla oli vielä iso kukkakauppakin.
Pantallan ja Collazzonen perhekappelit olivat komeita  – ja varmasti kalliitakin. Ja yhtä isohkoa perhehautaa muurattiin koko sen ajan kuin me kylällä asuimme.

 

Tästä kuvasta pidän. Kuvanakin. Lasten haudoissa ei yleensä ollutkaan kuvia.

 

RIP.  Rest in peace ja sama latinaksi:

Hiljalleen paluu todellisuuteen: Umbria on eletty

Il Viaggio Grande on tehty! Tai oikeastaan:  se ei ollut ”vain” matka. Se oli pala elämää. Se oli unelma, joka toteutui. Sellaista ei ole koskaan ennen tehty, eikä se enää samanlaisena, onnellisena toukokuuna koskaan enää toistu. Eikä tarvikaan. Se oli hieno kuukausi. Kaikille niille, jotka sen onnistumisen tavalla tai toisella mahdollistivat, lähetämme kiitoksia….

Tänään aamulla laiva oli Vuosaaren komeassa, uljaassa, uudessa  satamassa puoli yhdeksältä ja puoli tuntia sen jälkeen me olimme  jälleen tien päällä. Kovin hiljaiselta vaikutti Helsinki – Oulu väli.  Vuorotellen taas huristeltiin ja tänään aikataulu piti; neljältä olimme  Rantapellossa. ”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” (merimaskulainen sananlasku, muistattehan).

Meidän ympyrä oli hieno. Numeroina:

– 6350 kilometriä auton mittariin
– 23 yötä Italiassa, 4 laivoilla, 2 Saksassa
– Villa Francossa kävi 14 vierasta
– ylimääräisiä kiloja tuli joitakin
– nolla Buranaa tai mitään muutakaan ”ylimääräistä” lääkettä
– 3 kassillista ruoka- ja viinituliaisia (+ shipatut jotka toivottavasti joskus tulevat)
– vähintään 10 km kävelyä päivittäin
– neljää päivää lukuunottamatta uintia enemmän tai vähemmän
– kaksi luettua kirjaa
– postauksia kaikkina 29 päivänä
– rahaa kului kaikkinensa tuhansia euroja
– yli 3000 kuvaa tuli otettua
– yksi huikea ”ralli” Assisissa ajettua
– kymmeniä ihania tomaatteja, monia uusia ruokia, vain kaksi pizzaa nautittua

Ei sairastumisia (pari nuhaista vierasta toisella viikolla, ei muuta), ei pieniäkään onnettomuuksia, ei tavaroiden katoamisia, ei yllättäviä rahanmenoja.

Paljon enemmän näkemistä ja kokemista kuin oli odotettukaan. Paljon enemmän aurinkoa ja lämpöä kuin uskalsimme toivoa.

Siis mistä meidän Umbrian matka oli tehty?
Se oli tehty keväästä, kukista, italialaisista herkuista, auringosta, ystävistä, lämmöstä, linnunlaulusta, proseccosta, kauniista miljöistä, rautatieasemakäynneistä, kulttuurimaisemista, historiasta, keskiaikaisista pienistä kylistä, vanhoista linnakaupungeista, tekemättömyydestä, levosta vaikkei ehkä niinkään unesta, rauhasta, tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, kulkemisesta, olemisesta, San Lorenzon läsnäolosta,  aamu-uinneista, yhteisesti tehdyistä ja nautituista illallisista ja (ehkä kaikkein parhaista) hetkistä aamulenkeillä. Kauniin Umbrian kauniissa maisemassa yksin, yhdessä kaikkien Villan asukkaiden kanssa, kaksistaan tai Juniorin mukanaollessa… Aamulenkit olivat minulle ehkä sitä parasta … Niissä oli jotain ainutlaatuista.

Minä elän tätä reissua vielä kauan, joten varoittelen jo nyt teitä hyvät blogilukijat, joudutte vielä viivähtämään Umbriassa … Tulossa on salaattiohjeita ja kuvia cimitarioista, takaumia samettisiin iltoihin ja aurinkoisiin aamuihin, puheensorinaan ja maaseudun rauhaan, unikkopelloille ja viinitiloille,  niitä kaikkia tulee vielä olemaan.  Ja kuvia.  Paljon kuvia (KLIKS, Umbrian kuvasivustolle tästä)

Tänään sokerina pohjalla, jo moneen kertaan lupaamani:

Giro d´Italian Assisin etapin maaliintulo Audilla.

Klikkaa video auki TÄSTÄ

(lataus kestää pienen tovin, video pari minuuttia)

(Kiitos E. videoinnista ja luovutuksesta blogiin!)

 Videon tapahtumiin johtavat vaiheet on kerrottu täällä.

Matkamietteissä matkalla kotiin

Itämeri aurinkoinen heti aamusta. Mutta tuulinen, niin tuulinen että laivan ulkokansilla on tullut piipahdettua vain muutaman kerran. Kertakaikkisen tekemätön merellinen päivä.

Europalink on ihan samanlainen laiva kuin menessä Finnladykin; nyt vain on sekä matkustajia että rekkoja varmasti kaksi, kolme kertaa niin paljon kuin mennessä. Ja meillä aika lailla eri fiilis. Nyt on matka takana, paluu kotiin. Ei huono fiilis tämäkään, mutta …

Kuukauden kestänyt pitkä matka, minulle jo kymmenes Italian matka, on ohi. Ihan erilainen matka kuin mikään koskaan, – olenkin pohtinut monta kertaa että onkohan tämän hienon, monin elämyksien, levollisen, aurinkoisen, maaseudun rauhan ja kauniin ympäristön (sekä maisemat että Villa), hyvän seuran ja oman rauhan jälkeen enää tyytyväinen mihinkään. Toisaalta mietin, että tuota kaikkeahan meillä on Hangasojallakin. 🙂

Eilen maanantai-iltana Lyypekissä auringon laskiessa (tosin paljon myöhemmin kuin Umbriassa jossa pimeä oli yhdeksältä) mietimme, että niin Kiinan kuin USAn matkat saatikka Etelä-Afrikan reissu ovat olleet tavattoman hienoja ja että Peruun me edelleen haluamme ja Japaniinkin, mutta lopultakin Euroopassa reissaaminen on kovin antoisaa ja sopii meille. Patikkaretki Skotlannin nummilla ja ryhmämatka Islantiin, laivamatka Hurtigrutenilla ja vuokratalo Napolinlahdelta – esimerkiksi – olisivat sellaisia jotka meille sopisivat.

Sitä paitsi kotimaanmatkailukin on mukavaa: viime kesän Naantali–Turku -turnee tai edellisten kesien kartanokierrokset ovat olleet mieluisia, hienoja paikkoja nähty, tuokioita eletty, uusiin ihmisiin tutustuttu. Ja Lyypekkiin, Berliiniin tai Hampuriin olisi kiva piipahtaa joulutorille, ja nyt kun Oulusta on suorat lennot Köpikseen niin siellä olisi mukava käydä, ehkä vuokrata auto ja pitkästä aikaa kierrellä Tanskankin maaseudulla. Sinne on kyllä yksi kahden viikon matka aikanaan jo tehtykin (ennen pehtoorin armeijaan menoa kesällä 1976).

Ja Italiaan voisin toki aina lähteä, sen yhdennentoistakin  kerran. Tämän Umbrian kuukauden jälkeen olemme entistä vakuuttuneempia että toukokuussa tai kesäkuun alkupuolella matkailu sinne ja siellä on varmaankin parasta aikaa. Luonto on niin kaunis, tosin nythän meillä oli ihan tavattoman hyvä tuuri: koko loman aikana oli keskimääräistä lämpimämpää, eivätkä muutamat sateet meiltä ”pilanneet” mitään. Vuosikymmeniin ei Keski-Italiassa ole ollut niin helteistä toukokuuta kuin nyt.

 

Vaikka ajatukset viivähtelevät enimmäkseen kuluneissa viikoissa, niin välillä minä muistan vallan erinomaisen hyvin ja vähän ahdistuneenakin, että vuorottelusta on kaksi kuukautta jäljellä… Siispä Hangasoja taitaa olla se ainoa reissukohde pitkään aikaan. Paitsi että kesäkuun puolivälissä on työreissu (kongressimatka) Lahteen – miksi minä olen luvannut mennä esitelmöimään? Kahden tunnin luentokin pitäisi sitä varten valmistella… Auts!

Mutta vielä on kesää jäljellä, sehän vasta alkaa Suomessa. Sitä kohti. Huomenna illalla jo Rantapellossa. Toivottavasti lumet on sulaneet 🙂 Mökiltähän ne eivät vielä ole.

Pian lähdemme laivan illalliselle: syön vadillisen katkoja ja vähän juustoja, nautin lasillisen Loiren laakson Pouilly Fume -vallkoviiniä ja lasillisen toscanalaista La Volte 2007 IGT-viiniä ja sitten loppuu tämä herkuttelukuukausi ja alkaa kurinpalautus ruoka- ja viinielämässä!  

Arrivederci Umrbia

Todellakin vain näkemisiin, me tulemme vielä, ihan varmasti.

Kolme kaunista ja lämmintä viikkoa vietimme ihanassa rauhassa, keskellä Umbrian kukkulaista, vehreää maisemaa.

Pientä haikeutta lähtiessä kuitenkin oli. Onneksi aamu oli aurinkoinen, joten portilla saimme vielä viimeisen kerran katsella kaunista villaamme aamuauringon valossa.

 

Lenkille ja uimaan olisi vielä haluttanut mennä, mutta ei auttanut, vaan kohti pohjoista oli lähdettävä.

 

Pohjoisesta ja uimapaikasta puheenollen: mökkinaapurimme lähetti eilen sähköpostilla kuvan meidän mökin rannasta Hangasojalta, sielläkin olisi nyt uimapaikalla tarpeeksi vettä… uuh.  Vaihtoehtoja siis on!

Kotimatkalle oli luvattu puolipilvistä, mutta liki koko päivän paistoi. Ajoimme ”itäistä” reittiä, Cesena – San Marino – Bologna –  Trento. Autostradaa suurimmaksi osaksi, liikennettä vähän ja neljä kaistaa vetivät hyvin. Mantovan kohdalla poikkesimme pois moottoritieltä: kannatti poiketa. Ei, ei sen ison Outlet-keskittymän takia (ihan samanlainen kuin Toscanan kompleksi) vaan sen, että kaupungissa oli paljon katseltavaa. Se vaikutti varsin viehättävältä, vauraalta, komeita taloja ja vielä komeampia puutarhoja kaikilla niillä alueilla joiden läpi ajelimme.

Syy, miksi poikkesimme oli se, että halusin isoon supermercatoon ostamaan yhtä sun toista ruokatarviketta kotiin vietäväksi ja muutamia tuliaisia talon-  ja Elmerin vahdille. Löytyihän se IperCoop, joka oli yhtä moninaisesti gourmettia tarjoava kuin oli Arezzossa (viisi vuotta sitten). Ja kuinka minua nyt harmittikaan, että Collazzonessa tai lähelläkään ei ollut mitään tuollaista. Mitä kaikkea olisikaan voitu talolla kokkailla! Tuoreita kaloja ja äyriäisiä, hyllymetreittäin erilaisia lihatuotteita, kania ja ankkaa, joita kaipasin Francon keittiössä… Ja entäs delin pienet kakkuset ja muut jälkkärit … Pehtoori tosin lohdutti että ajattelehan, kuinka paljon sitten olisi syöty ja paisuttu jos vielä nuo kaikki herkut olisivat olleet mahdollisia.

Menimme Centro Commercalin ravintola-pizzeria-pasticceheria- gelateria -siipeen ja otimme pizzapalat ja piccologelatot (jätskit)  lounaaksi. Kassalla kyselivät, mistä olemme tulossa kun olemme niin ruskeita! 😉  Italiastahan me. Hih. Olihan Mantovassa toki vähän erilainen ilmanala kuin Umbriassa, mutta meistä edelleen lämmintä ja kyllä sielläkin olisi voinut päivettyä.

Iltapäivällä matka jatkui. Kohti Dolomiitti-Alppeja. Eipä ole niillä ajeltukaan kuin 34 vuotta sitten. Tarkoituksena etsiä yösija Madonna di Campodigliosta, jonne on haaveiltu joskus lähtevämme laskettelemaan tai patikoimaan. Ajateltiin että käydään nyt – kun se kerran on melkein matkan varrella – tsekkaamassa paikka.  Ehkä pienesti oli ajatuksena että tehdään pikkupatikka tänäänkin. Käytiinhän me. Huiputettiin suorastaan. Noustiin 1663 mpy: autolla sittenkin – luonnollisesti ja todettiin että onhan viehättävä Alppikylä. Täynnä hotelleja ja turistihoukutuksia, urheiluvaatekauppoja ja ristoranteja. Ja kaikki KIINNI!! Jostain sivukadulta löysimme lupaavan näköisen Albergon, autojakin pihalla vaikka kuinka paljon, ja syykin selvisi: häät! Siis ei sinne.

Päätettiin että palataan samaa reittiä ja mennään ”alhaalla” olevaan kaupunkiin nimeltä Cles.

Viehättävä ja ”elossa” oleva tämä on. Hotellin etsintään meni tovi, mutta nyt ihan soppeli yösija. Tässä olisi ollut paikkakunnan kehutuin ”localita tipico prodotti” tms. ravintolakin. Siis sellainen jossa olisi ollut tarjolla tyypillisiä trentolaisia herkkkuja ja mitä me teimme? Menemme pienen kävelylenkin jälkeen piazzan toisellle puolelle: on pizzan aika! Pizza al forno (puu-uunissa paistettu ohutpohjainen pizza!!) Italia aloitettiin pizzalla Rivassa ja nyt viimeisenä Italian iltana halusimmme pizzaa. Perfetto!

Allora, Italia alkaa olkaa aika lailla eletty .. tällä kertaa. Arrivederci!

Villa Franco hiljenee

Villa Francossa (myös Il Rosetona tunnettu) on hiljaista ja autiota. Onneksi ei ole ollut kolmea edellistä viikkoa.

Makuuhuone toisensa perään on tyhjentynyt…

L:set lähtivät aamiaisen jälkeen ajelemaan Perugiaan ja sitten Roomaan ja lentäen kohti kotia. He olivat meidän viimeiset vieraat täällä. Heidänkin, jos joidenkin, kanssa on vaan kovin helppoa olla. … saimme vihdoin näiden kolmen päivän aikana päivitettyä kuulumisemme.

Meillä oli tänään eilisen lerppuilun jälkeen kunnon aamulenkki: sauvojen kanssa Pantallaan, alakylään, apteekkiin (laksatiivit jo tarpeen… ;)) ja samaa reittiä takaisin ylös. Lämmin tuli, ihan patikkameininki. Aamun viileys vaihtui lenkin aikana yli 20-asteen lämpöön, joten oli ilo käydä – vielä kerran – aamu(päivä)uinnilla.

Ja sitten alkoi Suuri Pakkaus Operaatio. Kolmen viikon aikana olemme (= olen) ehtinyt asettua taloksi oikein kunnolla; joka kaapissa ja tasolla on jotain omaa.

Auringon häivyttyä iltapäiväksi pilvien taakse päätimme tehdä vielä yhden pienen retken: mennään Torgianoon lounaalle. Siis Torgianoon toisen kerran. Tuntuu että olemme täällä käyneet kaikissa paikoissa (ainakin) kaksi kertaa: Todissa, Perugiassa, Orvietossa, Assisissa (kolmesti siellä) ja sitten lähikylissä, jotka ovat lenkkimatkan päässä, monta monituista kertaa…. kertoo mistä? niissä on niin paljon nähtävää, että voi käydä parikin kertaa.

Tänään Torgianon reissuun tuli uutta potkua kun päätettiin, että käydään samalla  katsomassa Brufan Scultori a Brufa – La Strada del Vino e dell’Arte, maisemareitti, jonka varrella paljon viininviljelyksiä ja taideteoksia (meidän mielestä useimmat ruostuneita rautamötiköitä – toteaa taidehistorian opinnoissaan kovin hitaasti etenevä vuorotteluvapaalainen).

Mutta jos emme taiteen päälle niin ymmärtäneetkään niin ruoan päälle ymmärsimme. Löysimme – ihan tuhannen vahingossa – ristorante Siron Torgianon sivukadulta.

Kun kahden aikaan sinne menimme, oli sokkeloinen paikka täynnä (n. 100 henkeä?) ja meteli huumaavaa. Italialaisia työmiehiä rakentajaliivit päällään, tummapukumiehiä, perheitä, yksi isohko turistijoukkio, nuoripari, jonka anorektisen laihalla naisella Vuittonin suunnattoman (mauttoman?) suuri olkalaukku ja huikeat mustat lakerikorkkarit, muutaman naisen lounasseurue. Rustiikki perheravintola täynnä paikallisia, ja me mahduimme mukaan.

Oli aika ”autenttinen olo”. Primi piatti molemmille: minulle – taas – ravioleja ja tryffelikastiketta, jossa myös pähkinää (pitää kokeilla kotona) ja pehtoorille Norcian tuoremakkarasta tehty kastike penneille. Otimme pullollisen viiniäkin, tosin joimme siitä vajaat puolikkaan, pehtoorille tippa ja minulle pari lasillista (enemmän kuin puolet jäi pöytään). Otimme myös espressot, ja olimme yllin kyllin kylläisiä kun paikasta lähdimme. Ja lasku? Huikeat 30 euroa!

Eilisen Orvieton viinitilauksen jäätyä vähän ”vajaaksi” ajelimme vielä Cantina Lungarottiin. Lungarottin aatelissuku on hallinnut näitä ”meidän” lähiseutuja vuosisatoja, sekä taloudellisesti että muutoin. Stada del Cantinan varrella on suvun isot viinitarhat ja tuotantolaitokset. Viime vuonna Vin´Italyssä Italian toiseksi parhaaksi rankattu Rubesco Riserva 2006 (70 % Sangiovese)  ja muutama muu vino tuli shipattua. Tänään tilauksen hoito tuntui olevan paljon vakaammalla pohjalla kuin eilen Orvietossa.

Paluu Villalle, viimeisiä kuvia, videoinkin, – saapa nähdä. Vessatkin halusin kuvata (pöhkö? jep, jep) ja siinä viimeistään hoksasin, että paljonpa kannatti käydä kampaajalla värjäämässä hiuksia ennen reissuamme; nyt olen PALJON blondimme kuin lähtiessä…

Illan ohjelmassa auton putsausta [pehtoori] ja pakkaamista ja kuvaamista [meitsi] – hyvin varovaista summaamistakin jo teimme: kaksi viikkoa olisi ollut liian lyhyt aika, vielä viikko olisi hyvä, mutta kyllähän täällä jo on oltukin. Ja kun Ouluunkin kuulemma on jo tullut kesä – tai ainakin alkukesän merkkejä – niin huomenissa lähdemme ajelemaan kohti Travemündea ja sitten Oulua…

Keskiviikkoiltana olisi tarkoitus olla kotona. Mutta aiomme vielä nauttia matkalla olosta, joten ehkäpä palaan huomenissa ”linjoille” Madonna di Campodigliosta… viikonloppuja kaikille teille… Umbriasta toivottelen ja kiitän mielenkiinnosta. Villa Franco hiljenee.

Jäähyväiset Orvietossa

Helatorstai Umbriassa aukeni kylmänä, mutta aurinkoisena. Merkillinen päivä tänään: ei lenkkiä, ei uintia.

Rauhaisasti aamutoimet. Aamiainen. Päiväohjelman suunnittelua yhdessä.

Tänään ensimmäiset tämän viimeisen Umbrian-viikkomme vieraat lähtivät kotiin, ja päätimmme, että on parasta tehdä niin, että ajellaan koko seitsemän hengen porukka, kahdella autolla Orvietoon, josta Rooma-Helsinki iltakoneelle lähtevät VMP ja E. saattoivat lähteä lounaan jälkeen kohti Roomaa.

Kun olimme ajelleet kauniin reitin Collazzonesta Orvietoon kello oli 11. Silloin olimme Orvieton funicularin ala-asemalla ja auton mittari näytti +19 C, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Erinomaisen oivallinen sää kaupunkiin tutustumiseen. (kuvia on taas yllin kyllin, tänään meni rikki 2500 kuvan raja!!, mutta nyt en ryhdy niitä muokkaamaan, lupaan huomiseksi…. )

Pehtoorin kanssa löysimme Duomon sivukadulta Enotecan, josta kävimme tilaamassa viinit kotiin itselle ja monille talollamme viivähtäneille: mutta Ferraria ei ollut, Antonellin viinejä ei ollut… Mikä meitä tietysti harmitti. Ehkä huomenna vielä ajelemme Torgianoon tai Montefalcoon tilaamaan, ehkä emme. Mutta mitäs me tästä piccoloenotecasta löysimmekään: San Lorenzon viinit.

Ja NYT se laukkukauppa oli auki. Ei kameralle passelia cityreppua täältäkään, mutta kesälaukun löysin. The Bridge on merkki. Tältäkin Italian matkalta siis laukku. Oikeastaan mitään muutahan en ole ostanutkaan. Mistä olen tyytyväinen. Huomenna hankin joitakin mausteita ja vähän ruokatarvikkeita, mutta ei yhtään astiaa tai vaatetta ei ole tullut hankituksi!! Ei kenkiä, ei kirjoja (ai niin paitsi yksi Assisin luostarin kirjakaupasta, keittokirja sekin… ja italiaksi. Siis ihan oppimistarkoituksessa sekin ostettu.) Va bene!

Lounas (kaniraviolit olivat jotensakin vähäisen näköisiä lautasella, mutta maultaan suuria!!) vielä ennen kuin oli jäähyväisten aika. Luulemmepa että meiltä lähtivät tyytyväiset ystävät … siitä meillä hyvä mieli…

Jäämmekö Orvietoon shoppaamaan vai palaammeko Villalle? I & M jäivät Orvietoon ja ajelivat sitten vielä Todiin, mutta me lähdimme ”kotiin”. Altaalle. Ylläpitorusketuksen hankintaan. Löhöilimmme altaan reunalla parisen tuntia, vähän jo haikeutta mielessä. Muut lähtevät, yksi toisensa perään, pian mekin.

Ilta vielä näiden ”vetaraaniystävien” kanssa. Juuri näiden joiden kanssa melkein kaikki edelliset talonvuokrausreissut on tehty… Illallinen ei niin huono, vaikka enimmäkseen kaappientyhjennysaineksia käytettiinkin. Levollista, leppoisaa helatorstai-iltaa vietimme. Mikä pieni historioitsija ja hyväntekijä I:ssä asuukaan! 😉

Nyt enää huominen. Enää yksi päivä. …