Italia - Tuulestatemmattua

Syksyinen perjantai – italialaisilla fiiliksillä

Perjantai. Ihan niin kuin se pitäisi erikseen mainita.

Ei, ei ole ollut mikään työteliäs tai muutenkaan rankka viikko, jolloin perjantai vihdoin koittaisi. Sellaisiakin viikkoja on elämässä ollut, paljonkin. Mutta kaukana ne vuodet. Tänään vaan on tuntunut mukavalle, että on perjantai. Viikonlopun alku. Oli tällekin päivälle yksi ”iso” juttu. Olin päättänyt valmistaa huolella jotain hyvää sapuskaa, oikein viikonloppuruokaa. Ja huomiseksi meillä on tiedossa juhladinner. Joten siis selkeästi viikonloppu eroaa arjesta. Mukava niin.

Tälle perjantaille muutakin hyvää: löysin vihdoin mieluisat sukkapuikot [tämäkö on oikeasti mainitsemisen arvoista? – Mistä se, että tästä mainitsen, kertoo elämänmenostani nykyisin? – Sen että kaikki on ihan hyvin.]

Hyvää myös se, että löysin mieluisat kengät! Riekerin citylenkkarit, joilla syksyn Helsingin reissut ja hääpäiväjuhlavuoden ”grand tour” tulevat sujumaan hyvin. Enkö ole grand tourista vielä kertonut? – Enpä taida vieläkään kertoa. Sellainen on kuitenkin tulossa. Mutta kun olen oppinut tähän, jos ja jos ja jos…. -juttuun niin en vielä kovin paljon hehkuttele. Mutta kengät reissua varten on kuitenkin jo löytyneet. Olen viikon aikana pyörälenkeillä Kempeleen Zeppeliinissä ja Ritaharjun Ideaparkissa sekä netissä surffaillen mieluisia etsinyt ja tänään sitten vahingossa (sukkapuikko-ostosten vierestä) Haloselta löysin. Yesh! Kenkien löytyminen ei ole mikään pikku juttu. Tai siis on. Mutta pikku jutuistakin voi tulla iloiseksi.

Ja se ruoka. Siis pitkästä aikaa Saltimbocca alla Romana. Kuten jo tämän pihviruoan nimi kertoo, ruoka on varsin herkullista. Ruokahan nimensä mukaan suorastaan ”hyppää suuhun” [ saltare ~ hypätä ja bocca ~ suu]. Tänään tein oikein huolella ja melkein läträten marsalalla ja voilla.

Nykyisin meillä syödään kovin harvoin pihviä, ja harvoin punaviiniä. Mutta tänään! [Turhapa on sitten aamuyöllä tulla kyselemään, miltä nyt vatsassa tuntuu… 🙁 ]

Saltimbocca alla romana – syyskuussa kotona

kaksi naudan ulkofileepihviä
suolaa, pippuria
salvianlehtiä
prosciuttoa
vehnäjauhoja
tarpeeksi (50 g) voita
tarpeeksi (1 – 2 dl) marsalaviiniä

Ota pihvit hyvissä ajoin huoneen lämpöön ja nuiji sitten noin ½ sentin vahvuisiksi. Pintaan suolaa ja pippuria. Kiinnitä cocktailtikulla jokaisen pihvin toiselle puolelle pari, kolme salvianlehtiä sekä parmankinkkua. Lopuksi taputtele pihvien molemmille pinnoille vehnäjauhoja.

Kuumenna paistinpannu, lisää ainakin ruokalusikallinen tai kaksi voita ja paista pihvejä noin kaksi minuuttia puoleltaan. Laita pihvit lämpimään, kannen tai folion alle.

Lisää viini sekä muutama silputtu salvianlehti pannulle. Keitä tovi ja lisää vielä pari ruokalusikallista voita pannulle, lisää suolaa ja pippuria. Laita pihvit takaisin pannulle kastikkeen joukkoon ja anna vielä kiehahtaa.

Tänään meillä ohessa tomaattisalaattia (Modenan balsamico ei ole vain koriste!!) sekä eilisen kesäkurpitsapastan tuunaus parsakaalilla. Ja jotta ’Italia vibes’ olisi pihalle paistaneen auringon lisäksi täydellinen, niin ruoan kanssa nautimme Peppolia. Paljon muistoja, paljon makua ja sopivaa hapokkuutta ruoalle.

Kastikkeeseen tarvittavaa makeahkoa marsalaa jäi pienestäkin pullosta runsaasti, joten juustopalasen kanssa siitä sai lisää italialaisia muistoja. Semminkin kun pihapöydillä oli viime viikonloppuna keramiikkamyymälästä ostamiani pikkuisia ruukkuja. Ja torilta valkosipuleita!

Ja vielä huomiseksi luvattu lämpöä! Voidaankohan jo puhua intiaanikesästä?

[täällä olen sitä selitellyt tai siis tietoja lainaillut. Eihän se sana ole kielletty?]

Italia Niitä näitä

Italian matkoja …

Omnes viae Romam ducunt?

– kaikki tiet vievät Roomaan?

Laskin, että se oli nyt viidestoista matkani Italiaan, tämä viimeisin siis.
Tässä kohtaa matkaksi lasken sen, jos maassa on ollut vähintää kaksi yötä.
Aika monta kertaa Italia on valikoitunut matkakohteeksi jotenkin merkittävässä elämän vaiheessa…

1978 Roomassa ja Riminillä Pehtoorin kanssa autoreissulla Euroopassa elokuussa – olin juuri saanut tietää opiskelupaikasta historian laitokselle
1980 Venetsiassa (Mestressä) autoreissuilla matkalla Itäblogissa elokuussa poikkesimme pariksi päiväksi Italiaan, jossa myös veljeni oli silloin kaverinsa kanssa
– kanditutkinto oli valmis
1989 Roomassa kaksistaan viikko toukokuussa – odotin esikoista
1997 Venetossa Garda-järvellä (Malsecine) perhetuttujen kanssa kaksi viikkoa vuokratalossa kesäkuussa – Keminmaan historia oli vihdoin valmis!
2003 Roomassa pääsiäisviikko 13-vuotiaan tyttären kanssa (matkarahat hänelle tienattiin kirpparihommilla) – sain lehtorin viran
2005 Roomassa pääsiäisviikko 13-vuotiaan pojan kanssa (matkarahat hänelle tienattiin kirpparihommilla) – sain yliopistonlehtorin viran
2006 Roomassa uusi vuosi koko perheen kanssa – ei mitään merkittävää?
2007 Milanossa pidennetty viikonloppu Pehtoorin kanssa helmikuussa – italian alkeiskurssi suoritettu 😀
2007 Toscanassa (Arezzossa) elokuussa viikoksi vuokrattuna pieni linna, jonne ystävät tulivat viettämään Pehtoorin viiskymppisiä
2008 Sisiliassa (Taormina) syyslomalla viikko Pehtoorin, Juniorin ja tämän mopokaverin kanssa
2010 Roomassa viikonloppu (kahden ystäväpariskunnan kanssa) ja me jatkoimme Pehtoorin kanssa vielä muutamaksi päiväksi Toscanaan
2012 Umbriassa kolme viikkoa vuokratalossa: vuorotteluvapaavuoden toukokuun matka.
2015 Liguriassa viikon patikkareissulla syyskuun lopussa – olin sanoutunut irti yliopistolta ja aloitin ammattiopiston Torniossa
2019 Roomassa toukokuussa viikko Pehtoorin kanssa (systeri kaverinsa kanssa yhtäaikaa pari päivää)
2021 Lombardissa – Esikoinen ja Juniori aveceineen – tähänkin liittyy tärkeä elämänvaihe.

Kerronpa siitä lähipäivinä…

Puolet Italian reissuista on suuntautunut Roomaan. Voisin mennä sinnekin uudelleen, myös Sardiniassa olisi mukava käydä, Marchessa myös ja Italian Alpeilla.

Italia Lombardia Niitä näitä

Lähtövalmiina

[Kuva Toscanasta heinäkuussa 2010]

Kukkamekkoja, väljiä liuhuvia housuja, pino t-paitoja ja pellavapaitiksia, uimapuku, kaksikin, muutama pitkähihainen, parit kengät ja mahdoton määrä kaikkea ATKoota kuten Pehtoori asian ilmaisee. Pitäähän mulla olla mukana kohtuullinen kuvausvälineistö, piuhat ja akut niitä varten, lisäksi läppäri, kovalevyt, kortinlukijat, vara-akut etc. etc. Ihan vaan, että pystyn postailemaan reissusta. Tai ainakin ottamaan kuvia ja kirjoittamaan matkapäiväkirjaa. Ja eräskin putkilo ja purnukka, – vielä tärkeämpi kuin aurinkovoide on nivelgeeli. 😀 Nyt alkaa olla lähes kaikki pakattuna, vaikka vasta huomenna illansuussa lennetään Helsinkiin.

JOS mentäisiin vuokrataloon autolla, olisin pakannut vielä kassillinen kaikenmoista keittiötarviketta, muutaman ruutuliinan, maustelaatikon, wettexit ja omat veitset, mutta nyt en. Vuokratalossa on pärjättävä siellä olevilla kamoilla. Nyt talon vuokraan kuuluvat lakanat ja pyyhkeet, mutta kesällä 1999, kun menimme Alsacen Gerardemeriin, siellä ne EIVÄT olleet vakiovarustuksena. Olin kuitenkin lukenut, että alueella on poikkeuksellisen paljon ja hienoja liina- ja vuodevaateliikkeitä, joten päätin, että ei oteta pussilakanoita ollenkaan mukaan, vaan ostan sieltä meille hienot uudet, jotka sitten saavat toimia myös ”matkamuistoina” ja tarpeellisina kotiin tuomisina.

Ennen vuokratalolle menoa löysimme pienen kylän keskustasta YHDEN liikkeen, joissa oli paikallisia kangasteollisuuden tuotteita. Paikkakunta oli pieni, eivätkä kaupan tädit puhuneet englantia, enkä minä ranskaa, joten vain liinavaatepakkauksien tekstejä lueskelin ja koetin valita kaksi lasten ja kaksi aikuisten pussilakanaa. Löysinkin oikein kauniit sini-valkoiset, joissa oli höyheniä – unten maille niiden kera olisi hyvä nukahtaa ja sopisivat myös kotona makkarin väreihin. Kun illansuussa saimme avaimet vuokra-asuntoon, ryhdyin ensi töikseni petaamaan sänkyjä valmiiksi. Revin paketit auki ja — ? Kahdet sivuverhot ja kaksi pikkukappaa!! Oikein kauniit olivat. 😀

Tämänkertainen vuokratalomme on iso (kahdeksallehan sen varasinkin); siinä on viisi makuuhuonetta ja iso ruokahuone ja aika iso keittiö. Ja siinä on 11-metrinen uima-allas isohkolla pihalla. Oi, että: aamu-uinneista olen haaveillut jo kauan. Naapurustossa on muutama paikallinen talo ja lähin kylä on kilometrin päässä. Talo on mäen päällä (300 mpy) ja sieltä näkyy ympäröivää maaseutua, pääosin viininviljelyksiä. Matkaa Milanoon on noin 70 km. Meidän ”Casa” on Lombardian maakunnan eteläosissa, Pavian provinssissa ja Zenevredon kunnassa. Pienessä kunnassa on viitisensataa asukasta, eikä se todellakaan ole mikään turistikohde.

[Kuva Zenovredosta, kunnan omilta sivuilta kopio]

Syrjäinen sijainti ja aie kierrellä, ainakin jonkin verran, vaatii tietysti auton, ja sellainen on vuokrattu. Ja se onkin reissun tähän asti yllätyksellisin osa: tila-auto vuokrattiin (kalliilla hinnalla, talo sen sijaan on minusta edullinen) jo pari kuukautta sitten, saatiin vahvistus ja silti kaksi viikkoa sitten tuli tieto: ”Sori, ei onnistukaan. Meillä ei olekaan teille autoa. Koettakaa jostain toisesta kaupungista tai toiseen aikaan!!” Ihan uskomaton juttu: peruivat jo vahvistetun varauksen. Aikamme etsimme, harkittiin jo kahden henkilöauton vuokrausta, mutta lopulta löytyi yksi tila-auto. Se on vielä kalliimpi kuin ensimmäinen. Se on nyt jo maksettukin, joten luotamme siihen, että meillä tosiaan on auto lauantaina aamupäivänä Milanon Malpensan kentällä. 🙂 Sitä kohti.

Italia Niitä näitä

Lomamatkalle jonnekin Eurooppaan…

Reissuhaave jo lähellä toteutumistaan. Melkein kolme vuotta tullut säästettyä rahaa ja luontoa, kun ei olla lennelty ja huideltu maailmalla.

Koronan rajoittaessa matkustelua sopeuduimme, jopa minäkin, aika hyvin kotoiluun, eikä edes Helsingissä tullut käytyä. Reissaamattomuuteen varsinkin viime vuonna vaikutti myös oma ja varsinkin äidin enempi vähempi epävakaa terveys. Ei niin, ettenkö olisi periaatteessa voinut viikoksi jättää vierailut äidin luona, kotonaan, sairaalassa ja hoivakodissa; varsinkin kun hänelle saatiin kesän lopulla paikka hoivakotiin, jossa minulla ei ollut ”mitään tekemistä”. Mutta juuri siellä käynnit liki joka toinen päivä tuntuivat tärkeille, – itselle ja äidille.

Ja käytiinhän me Pehtoorin kanssa mökillä montakin kertaa viime vuonnakin. Sinne aiotut reissut oli tarvittaessa helppo siirtää ja tulla kesken poiskin, kun oli akuutti tilanne. Viime vuoden alkukesällä, jolloin koronatilanne olisi jo mahdollistanut reissaamisen, alkoi olla sellainen epävarma tunne, että en uskaltanut mihinkään kauas varata matkaa: peruuntumisen uhka tuntui olevan koko ajan mahdollinen, äidin pitkän evakkotaipaleen loppumatka oli jo hyvin epävakaata, enkä minä reissussa olisi osannut edes ihan huoletonna olla. Tuntui kaikin puolin parhaalta pysytellä edelleen kotosalla.

Helmikuussa tilanne oli toinen, äidin lähdettyä viimeiselle matkalleen, ja aloin etsiä meille reissukohdetta. Ensimmäisenä ajatus, että lähdetään toukokuussa Alpeille (Italiaan tai Itävaltaan) patikoimaan tai sittenkin jonnekin jo lämpimään, ehkä Sisiliaan tai Kroatiaan. Lähdetään kaksistaan.

Sitten kun oltiin hiihtolomalla mökillä ja pienetkin mukana siellä, aloinkin haaveilla, että entäs jos lähdettäisiin yhdessä heidän kanssaan, luonnollisesti Juniori ja R. mukaan, ja ehkä Tyär ja J. jos he töiltään ja opiskeluiltaan vain pääsevät ja meidän ”lapsiperheseuraan” haluavat tulla.

Koska reissuporukassa olisi neljä duunaria ja yksi eskarilainen olisikin loman ajankohta siirrettävä lomasesonkiin. Nuoret parit innostuivat, anoivat lomansa juhannukselta alkavaksi, koska juuri siihen aikaan olisi löytämäni monin tavoin meidän poppoolle oivallinen TALO vuokrattavissa. Talovaraus onnistui, lomat onnistuivat, mutta selvisi, että pienten kesäloma olisikin toisaalla juuri silloin. Suruissani haaveeni hiipumisesta jo peruin koko reissun, kunnes parin päivän jälkeen kyselin, että entäs, jos lähdettäisiinkin aikuisporukalla ja ehdoilla. Niin nyt tehdään: me, meidän aikuiset muksut, Miniä ja Vävy lähdetään lomamatkalle kimpassa!

Me ollaan vuokrattu Interhomelta/Gaia Travelsilta talo seitsemän kertaa aiemminkin: Kataloniasta 1995, Gardalta 1997, Alsacesta 1999, Loiresta 2001, Toscanasta 2007, Costa Bravalta 2009 ja Umbriasta 2011 (täällä niistä enemmän). Määrä kertonee, että talonvuokraus Euroopasta on ollut mieluista. Toscanan ja Katalonian kakkosreissua (2009) lukuun ottamatta kohteisiin on menty omalla autolla, mutta tällä kertaa ei mennä, vaan lennellään. Lennetään ylihuomenna illalla viettämään juhannusaattoa Helsinki-Vantaan lentokenttähotelliin. 😀 Ennenkokematonta sekin. Juniori ja R. tulevat samaa matkaa minun ja Pehtoorin kanssa ja aamulla tytär ja Vävy tulevat Järvenpäästä suoraan kentälle.

Ja mihinkäs lennämmekään? – Muutama blogin lukija esitti arvauksensa lomakohteestamme, ja kaikki olivat hyviä vastauksia. Kaikki mahdollisia, harkittuja vaihtoehtoja, mutta kyllähän tämä matka, tämäkin (!) matka tehdään Italiaan. (Tiinan ja MS:n vastaukset taidan palkita: minulla on käyttämättömättämiä Mari-pussukoita, jotka ovat tulleet tilaajalahjoina joskus, ja ne ehdin postittaa voittajille. Kummallekin olen joskus aiemminkin lähettänyt palkintoja – kai? mutta en löydä osoitteita, joten laitatteko minulle sähköpostilla tiedon, ja Tiina täsmäarvauksen tehneenä saa valita ensin: punainen vai sininen pussukka?)

Taitaa olla kahdestoista kerta, kun pääsen Italiaan. Juuri sinne tämän pitkän reissaamistauon jälkeen tuntuu erityisen hyvälle lähteä. Olkoonkin, että siellä on nyt tuhottoman kuuma, ja että siellä alkaa jo olla paljon turistejakin. Mutta mepä asutaankin viikko landella ja meidän talon pihassa on uima-allas (ja leikkikenttä ja jalkapallomaali).

Kerron talosta ja sen sijainnista lisää vaikka huomenna tai ylihuomenna: sen verran jo nyt, että lennämme Milanoon ja loma vietetään Lombardian maakunnassa, jossa ei olla ennen asuttukaan, – Milanossa on tosin vietty yksi pidennetty viikonloppu (2007) ja oltu yksi yö Ligurian patikkareissun aikana. Mutta nyt ei jäädäkään Milanoon, vaan suunnataan maaseudun rauhaan.

Italia Niitä näitä

Roma caput mundi

Roma capus mundi – Rooma maailman napa?

Onhan se joskus – sellainen pari tuhatta vuotta sitten – ollut. Ja siitä suuruuden ajasta ja suuruudesta on vielä jälkiä.

Roomaa paremmin tunnen vain Helsinkiä (ja nykyisin ehkä pikkuruista Torniota 😉 ). Edes Turkua tai Tamperetta en tunne siten kuin Roomaa. Tai siis kaupunkien keskustoja. Enhän toki tiedä Roomastakaan oikeastaan mitään Centro Storicon ulkopuolelta. Ja pääsin siis – ainakin vielä kerran – Roomaan. Haluanko sinne vielä? Kyllä minä taidan haluta. En ehkä tänä vuonna, mutta jo muutaman vuoden päästä… Ehkä.

Viime viikkoinen matkamme sinne oli todellakin loma. Ei suorittamista. Ei vaikka käveltiinkin kuudenpäivän aikana yli 100 kilometriä. Ja lisäksi ajeltiin vielä busseillakin. Ei vaikka otinkin pitkästi yli tuhat kuvaa (joiden joukossa on paljon enemmän surkeita räpsyjä kuin laatuotoksia).

Rooma on minusta, minulle, helppo. Se on aika rento. Roomalaiset osaavat elää turistien kanssa. Ja antavat turistien elää Roomassa.

Kaupunki oli minusta nyt sotkuisempi kuin aiemmin, – vai johtuuko tunne vain siitä, että me kiertelimme nyt vähän enemmän ”laidoilla”. Esimerkiksi Colosseumin takana oleva puisto, samoin kuin Janiculum-kukkulan puistot ja kadut olivat roskaisia, puistot hoitamattomia. Villa Borghesessa oli siistejä ja vähemmän siistejä paikkoja, paljon kaunista katseltavaa, ja hyvä paikka rauhoittua keskustan melusta sivussa.

RUoka on yksi Rooman (ja ylipäätään Italian) parhaita puolia. Jo raaka-aineiden katselu, Campo di’ Fiorilla kiertely, kymmenien herkkukauppojen näyteikkunoiden ja tuotteiden näkeminenkin on minulle ilo.

Sattuipa kohdalle putiikki, jossa myytiin kaikkea kallista gourmetia. Enkä edes sortunut! Musta tryffeli suunnilleen saman hintaista kuin matsutake Tokiossa. Ja sitten tuollainen minulle uusi tuttavuus kuin Bottarga. SItä oli sekä tonnikalan että mullon. Siis kuivattua mätiä. Muutaman ristoranten listallakin sitä näytti antipastilistalla olevan, mutta jäi testaamatta. Siis jo senkin takia lähdettävä vielä joskus käymään.

Uusia, nimenomaan ”artesaani”-jäätelöliikkeitä oli tullut montakin. Pizzerioissa ei ollut kotsoneita (vai mitä ne uudet on), eikä kebabpizzoja, ei majoneesikastikkeita, ei mitään muutakaan uutta. Miksi olisi kun perinteiset, puu-uunissa paistetut ohutpohjaiset ovat hyviä, erinomaisia, ja halpojakin. Varsinkin jos menee vähänkään turistinähtävyyksiä kauemmas.

Mutta ei Italiakaan enää ole mikään halpa lomakohde. Viini ja taksikyyti on halvempaa kuin Suomessa, ja ruokakin, mutta vaatteet ja bussikyyti (3 päivän kortti 18 euroa, oliko Helsingissä päiväkortti 7 €?). Turiskohteiden pääsyliput ihan yhtä kalliita kuin missä tahansa muualla, paitsi että Lontoossa taitaa olla kaikkein kalleinta.

Ja kuten aiemmin jo oli puhetta: Roomassa on parasta vain olla ja kuljeksia. La Dolce Vita – makeaa elämää, mutta ennen kaikkea Dolce far niente – suloinen joutilaisuus.

Italia Niitä näitä

Kotiin palattua

Oulussa on lähes yhtä kylmä, itse asiassa kylmempi kuin Roomassa – tai Helsingissä.

Mutta on täällä poissaollessamme ollut ihanan lämmin – viikossa valkovuokot aidanvierustallamme ovat ryhtyneet kukkimaan, Pehtoorin oli tänään jo leikattava nurmi ja keittiön ikkunasta näkymä on vielä hennon vihreä ja raikas, yrttipenkeissä on jo elämää, raparperipiirakallekin alkaa piakkoin olla aika. Hienosti on tänne kesä tullut (ja nyt kyllä jo ainakin hetkeksi myös mennyt).

Kotona on mukavaa myös tila, – tyttären nurkissa (= olohuoneessa) ja hotellissa asuessa ei tilaa kaipaakaan, mutta kotiin tullessa se tuntuu hyvälle. Ja täällä on hiljaista ja siistiä. Ja ihan itse sai tehdä ruokaa. Jos kohta on todettava, että minusta on mielusta myös ravintoloissa syöminen. Mutta aika aikaansa…

Heräsimme, kun oli ”pakko”, vähän ennen viittä tänä aamuna; konsertin ja sieltä palautumisen jälkeen oli päästy unille juuri ennen puolta yötä 🙂 . Aamulla pikaisesti peseydyimme, puimme, heitimme tyttärelle heipat ja lähdimme lentokentälle. Emme edes yrittäneet etsiä reittiä lentokenttäjunalle, bussia n:o 615 tai Finnairin bussia, vaan tilasimme suosiolla taksin Vetehisenkujan nurkalle: 40 euroa ja olimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalla ja ennen yhdeksää kotona. Jo pihalla tuoksui raikkaalle ja puhtaalle.

Minun oli päästävä (ennen sadetta) ulos, joten katsoin ”ihan välttämättömäksi” heti aamupäivällä polkea Pateniemeen piipahtamaan pikkuperheen luona – onhan tänään Apsun 4-vuotispäivä, jota tosin juhlitaan vasta huomenna. Mutta vein tuliaisia ja ihastelin pojan vanhemmiltaan saamaa ISOa Lego-pakettia, kärsin rökäletappion Kimblessä ja palailin kotiin.

Eiliseen juhlatunnelmaan on vielä palatakseni.

Siis. Kesällä 1997 me olimme ystäväperheen kanssa Italiassa, – olimme vuokranneet talon Garda-järven rannalta (Malcesinesta) kahdeksi viikoksi. Juuri noihin aikoihin Andrea Bocelli oli ”rantautunut” Suomeen ja mekin M:n kanssa olimme hänet löytäneet, ääneensä ihastuneet. Joten meillä oli CD-soittimessa suunnilleen jatkuvalla soitolla Andrea Bocellia. Tai musiikkiinsa kuului ainakin niihin tummeneviin, lämpimiin iltoihin, kun istuimme Gardan talomme terassilla illallisen jälkeen, niihin hetkiin kun Juniori ja Tyär sekä ystäväperheen varhaisteini, silloin Spice Girls -fani, tyttäremme kaima, tärkeä ihminen meillekin, puuhasivat omiaan ja me aikuiset nautimme yömyssyksi lasilliset Pastista (ranskalaista anisviinaa, – paljon parempaa kuin ouzo, raki tai suomalainen Anis). Ja silloin soi Bocelli. Ja nimenomaan Con Te Partirò

Sitä minä odotin eilen. Konsertti kesti väliajan kanssa melkein kaksi ja puoli tuntia, ja minä odotin ja odotin. Ensimmäinen ”puoliaika” oli komeaa, pääasiassa oopperamusiikkia, ”morte”-sana toistui monta kertaa, eikä AB kertaakaan ”ottanut yleisöään”, hän ”vain” lauloi.

Ehdottomasti on kerrottava, että lavalla oli myös Lohjan monikymmenpäinen kaupunginorkesteri sekä lähes sadan hengen sekakuoro ja muutama kaunis, huikeaääninen naislaulaja, mutta silti. Mieletön ääni, helpon näköinen ja kuuloinen mielettömän komea laulanta, mutta… kylmiä väreitä ei tullut. Hartwall-areenalla oli varmasti lähemmäs 10 000 kuulijaa, ..

Orkesterin ja kuoron, sekä naissolistien lisäksi on mainittava huikeat kuvat ja klassikkofilmipätkät, joita screenille näytettiin… Jollei oltaisi edellisenä päivänä tultu Roomasta, olisin varmastikin varannut matkan sinne jo eilen illalla. Ja sen ainoan kerran kun maestro ”spiikkasi” oli kun hän esitteli poikansa, Matteo on ensimmäisestä avioiliitosta, nyt 22-vuotias komistus, joka lauloi kuin … ei kuin isänsä mutta komeasti kyllä. Niin hieno! (täällä Matteon laulua...)

Ja konsertin loppu, erityisesti encoret, olivat sitten pelkkää huikeaa musiikin ja muistojen ilotulitusta, huikeaa lahjakkuutta, – istuin vain ja tuijotin, ja hiljaa mielessäni kiittelin lapsia, jotka tämän kokemuksen olivat meille hankkineet. Ja kun viimeisenä tuli Nessun Dorma, oli minun(kin) jo kyyneleitä pyyhittävä. Nyt se Stendhalin syndrooma tai muuten vain pieni tunnemyrsky. Vielä tänäänkin välillä värisyttänyt. En hevin unohda.

Italia Niitä näitä

Omnes vero viae Roman ducunt?

Omnes vero viae Roman ducunt? Vievätkö todella kaikki tiet Roomaan?

Pari vuotta ennen kuin minä pidin blogia, kirjoitin Moleskineen, paperiseen päiväkirjaani, tammikuun alussa 2006:

Colosseum ja Sikstiiniläiskappelin freskot ovat Rooman kävijöiden must-jutut. Ne on nähtävä, ne ovat sen arvoisia. Ne nähdäksemme meidän ei nyt tarvinnut tällä matkalla [4 pv vuodenvaihteessa 2006] jonottaa: ne on nähty. Ensi kerralla on vielä enemmän paikkoja, nähtävyyksiä, tunnelmia, jotka on jo koettu. Silti minä haluan sinne vielä. Oli suurenmoista käydä siellä koko perhe yhdessä, tällä kertaa taas erilainen Rooman matka. Ehkä ensi kerralla menen syksyllä, menen yksin? Tai aloitan alusta ja lähden P:n kanssa kahdestaan …

Minä olen halunnut sinne neljästi aiemminkin: P:n kanssa kahdesti (elokuussa 1978 ja toukokuussa 1989), ja sitten erikseen molempien teinien kanssa: ensin S:n kanssa 2003 ja sitten viime pääsiäisenä (2005) T:n kanssa.

Nyt on kuitenkin tunne, että ei ole kesken mitään. Voin olla rauhassa. Arrivederci Roma! Mutta todellakin vain näkemiin. Kolikot on Treviin heitetty. — eikä tämä rakkauteni Roomaan ole sammunut.

Ehkä tämäkään matka ei aivan selittänyt Rooma-intohimoani. Joitakin syitä sentään tunnistin: Rooman sää, ruoka, La Dolce Vita, historia, kirkot, yöt. …kävely niissä ja niiden välissä.

Ehkä tämä johdanto kertoo, mistä on kyse. Kyllä, kyllä me taas olemme lähdössä Roomaan.

Ensimmäinen kerta oli juuri silloin, kun olin saanut tietää, että olen päässyt yliopistoon lukemaan historiaa: elokuussa 1978 olimme Eurooppaan suuntautuneella kuukauden telttaretkellä pari päivää Roomassa, seuraava kerta toukokuussa 1989, jolloin odotin esikoista, sitten pääsiäiset molempien lasten kanssa erikseen silloin kuin olivat 13-vuotiaita. Niiden reissujen rahat teinit tienasivat itse: käytiin Hiukkavaaran, Höyhtyän ja torin kirppiksillä useana viikonloppuna myymässä (silloin piti itse olla pöydän takana) heidän lelujaan, pelejään, suksiaan, kirjojaan, vaatteitaan ja kaikkea muuta kotoa kierrätettäväksi joutavaa). Se oli oikein hyvä projekti molempien kanssa. Oppivat hankkimaan matkarahoja. 😉 Ja yhteistä puuhaa oli se kirpparitouhu.

Tuon yllä mainitun, vuodenvaihteen 2006, jälkeen oltiin seuraavan kerran jo 2007 elokuussa, kun oli Pehtoorin tasavuosijuhlat Toscanassa. Lensimme ensin Roomaan ja olimme myös paluumatkalla yötä siellä. Kesällä 2010 olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa neljä päivää, ja siitä on jo blogissakin matkakertomus. Joten minulle tämä on nyt on seitsemäs kerta. Moneskohan kerta Italiassa? (Garda (1997), Milano (2007), Sisilia (2008), Umbria (2012), Liguria (2015), — ainakin nuo.)

Miksi TAAS sinne. Sitähän tammikuussa kovasti pohdimme… ja teiltä lukijoilta reissuehdotuksia kyselin. Ja vielä silloin (niin kuin aika ajoin edelleen) elän tätä ikäkriisiäni, pelkoa ajan loppumisesta, tulin todenneeksi Pehtoorille ”haluan vielä kerran nähdä Rooman”. Vielä kerran. Ainakin tämän kerran. Viikon päästä jo olemme siellä. Sitähän jo eilen pohdimme. Eilenkin. Pyörälenkeillä nappikuulokkeista olen reilun viikon kuunnellut ”Learn Italian with Paul Noble” [on muuten hyvä äänikirja ja kurssi]. Säätiedotuksia tsekkailemme, olen jo pari viikkoa aloittanut ”ruutuaikani” seurailemalla Campo de´Fiorin webcam´sta kuinka vihannes- ja kukkakauppiaat pystyttelevät kojujaan ja kuinka Pantheonin piazzalle aamuauringon säteet talojen välistä juuri ja juuri osuvat.

Nyt edessä kituviikko. Mutta onhan se niinkin, että jo odottaminen on mukavaa…

Italia Luettua Niitä näitä Oulun etniset ravintolat

Italialaisia juttuja

Elena Ferranten neliosainen Napoli-sarja tuli eilen illalla minun osaltani kokonaan luetuksi. Vihdoin. Jouduin aina kirjojen välissä odottelemaan ja lukemaan jotain muuta (Liisa Väisänen kirjoja ja Digikuva-lehtiä lähinnä), kun Pehtoorilta odottelin kirjaa. Olemme siis molemmat lukeneet koko sarjan, ja molemmat pidimme. Kovastikin.

Varsinkin ensimmäistä lukiessa minua sekä häiritsi, että kiehtoi kirjan nopea, melkein juoksemalla etenevä teksti. Ihan kuin olisin kuullut pulputtavan italiankielisen äänen koko ajan taustalla, – tai melkein kuin kirjaa olisi luettu kiireisellä italialaisella aksentilla. Tekstin, juonen ja tapahtumien eteneminen, vuosien ja päivien kuluminen kulkivat minusta paikka paikoin hyvin eritahtisesti. Välillä kirjojen minä, Elena – Lenú, viipyy jossakin tapahtumassa tai päivässä sivu- ja lukukaupalla, ja välillä muutamassa sivussa käydään läpi monen vuoden tapahtumat kaikkien henkilöiden osalta. Se ei oikeastaan haittaa, mutta jossain vaiheessa ryhdyin kiinnittämään siihen huomiota.

Kirja avasi silmiä Italian – ja koko Euroopan – taloudellis-sosiaaliseen sekä poliittiseen muutokseen toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 2000-luvun alkuun. Olkoonkin, että kirja ei ole raportti tai dokumentaarinen teos, vaan se on fiktiivinen tarina kahden napolilaistytön ystävyydestä, se on siis ehkä myös historiallinen romaani. Linan ja Lenún elämänkulku ja ystävyys, viha-rakkaussuhde ja kehitystarina ovat yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Italiassa – Napolissa – elämä on ollut hyvinkin erilaista kuin Suomessa II maailmansodan jälkeen. Erityisesti väkivalta ja naisten heikko ja alisteinen asema olivat Italiassa paljon pahempia kuin monissa muissa maissa. Toisaalta niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa, ja oikeastaan varsinkin Suomessa, koulutuksella oli merkittävä osuus sosiaalisessa ja taloudellisessa nousussa. Tosin Italiassa koulutuksen saaminen oli paljon vaikeampaa kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa.

Pehtoorin kanssa molemmat panimmme merkille, että Ferranten kirjoissa ei syödä juuri ollenkaan, vain tyttöjen ollessa teinejä ja nuoria aikuisia he kävivät joskus ystäviensä kanssa pizzalla, ei muuta. Edes niistä pizzoista ei kerrottu. Mikä on oikeastaan vähän erikoista italialaisessa kirjallisuudessa. 🙂

Mutta tänään me söimme italialaista ruokaa. Meillä oli ruokatreffit keskenämme asema-aukion Toscana-ravintolassa. Oulun etniset ravintolat -sarjassamme vihdoin Toscana. Yhteen aikaan (silloin kun opiskelimme kansalaisopistossa italiaa) kävimme siellä aika useinkin. Pehtoori kuulemma kävi muutama vuosi sitten jonkun kerran minun Tornion kouluviikonloppujeni aikana.

Tänään oli korkea aika mennä sinne. Olimme vähän ”huonoon” aikaan: lounaan jälkeen ja ennen iltasyöjiä, siis neljän tienoilla. Siellä ei ollut ketään muita kuin me. Mutta palvelu olikin sitten varsin sujuvaa, juuri sopivasti etenevää. Tilasimme vain pääruoat, mutta saimme alkuun oikein hyvät, isohkot bruschettat (tomaattihakkelusta ja leipää uunissa).

Listalla on antipastoja, pastoja, pizzoja, lihaa, kalaa, äyriäisiä, kanaa, – ihan sitä kaikkea sitä, mitä Italiassakin trattorioissa on. Ja se, mistä tykkäsin oli, että taustalla soi – sopivan hiljaa – joku italialainen radiokanava. Olisipa sivupöydillä ollut vielä La Repubblica tai La Gazzetta dello Sport tai joitakin muita italialaisia sanomalehtiä.

No entäs ruoka? Ruoka oli hyvää. Me molemmat otimme pastaa: minulle Spaghetti alla Matriciana (en yksinkertaisesti raskinut ottaa äyriäispasta-annosta, sillä se maksoi liki 40 €!) ja Pehtoorille Pasta Carbonara con pancetta. Pehtoorin Carbonara oli täyteläisempi ja parempi kuin minun annokseni, jolle olisin toivonut lisää makua, tiedättekö sellaista ”uutteisuutta”, syvyyttä. Pasta oli ideaali ´al dente´, mutta kastike ei minua häikäissyt, pecorinoa olisin toivonut paljon lisää. Ihan vaatimattomuuttani voin todeta, että teen itse parempaa Matricianaa… Mutta ei tuokaan huonoa ollut.

Jälkiruoaksi riitti espressot, jotka olivat ok, eivät mitään ultimaattisen buono nekään.

Viinilista jäi testaamatta; se vaikutti lyhyeltä, mutta perustellusti valitulta: laadukkaita italialaisia viinejä tarjolla. Ja A-oikeudetkin.

Paikka on siisti ja viihtyisä, palvelu ainakin tänään ja aiemmillakin kerroilla hyvää ja sujuvaa.

Italialaisuudesta, tunnelmasta, siisteydestä (kankaiset lautausliinat!) ja listan monipuolisuudesta pisteitä, samoin alkupalasta. Ilman niitä olisi ehkä ollut vain 3 -, nyt sitten plussan verran kolmosen yli, 3+

Historiaa Italia Jokaviikkoinen soppamme Ruoka ja viini

Laskiaistiistain soppa: ribollita, per favor

Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Ja laskiaisesta alkaa paasto. Pääsiäisen ajankohdan puolestaan määrittää niin sanottu ”pääsiäissääntö”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuuluu näin: pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Tänä vuonna se tarkoittaa pääsiäisen ”venymistä” huhtikuun puoliväliin, ja siksipä laskiainen on nyt näin myöhään; niinkin myöhään kuin Kalevalan päivänä, helmikuun viimeisenä.

Ja laskiaisen ruokana on Suomessa perinteisesti ollut hernesoppa ja laskiaispullat (niiden historiasta kerroin täällä).

Hernesoppaa en nyt kuitenkaan halunnut ryhtyä keittelemään, enkä syömään 🙂 , vaan vähän oikaisin ja – yllätys, yllätys – valitsin italialaisen, tarkemmin ottaen toscanalaisen papukeiton, ribollitan, tämän viikon jokaviikkoiseksi sopaksemme. Semminkin kun sen väri sopii kuvakollaasiini paremmin. 😀

klikkaamalla kuvat suurenevat

Ribollita tarkoittaa ”uudelleen keitetty” ja yhden hyllyssäni olevan keittokirjan (Maggie Beer & Stephanie Alexander, Toscanalainen keittiö, tarinoilla höystettyjä ruokaohjeita) mukaan ribollita on ”lämmitettyä minestronea, johon on lisätty leipää, jolloin siitä on saatu ruokaisampaa”. Minestrone on minusta kyllä ihan eri soppa kuin ribollita. Ribollita on ensisijaisesti papusoppa ja kaalisoppa, mitä minestrone todellakaan ei ole.

Italia-keittokirjoja minulla on jos vaikka ja kuinka, on Ellaa, Jamieta, Sikkeä, Kolmea tenoria, Saku Tuomista ja on Leslie Forbesia (ehkä mieluisin). On italialaisia, on suomalaisia, on käännöksiä, uusia ja vanhoja (eikä kuvassa edes kaikki), mutta lopultakin aika harvassa noista oli ribollitan ohjetta. Niinpä taas keittelin oman version. Ja sellainen ribollita oikeasti – ihan kuten minestronekin – Italiassa onkin: jokainen tekee omanlaisensa.

Ribollita kuuluu ”cucina poveraan” ~ kansankeittiöön, köyhään keittiöön, talonpoikaiskeittiöön. Ihan aitoon kuuluisi kai käyttää ´cavolo neroa´ eli mustaa kaalta, jota meidänkin marketissa aina joskus on, mutta ei nyt, joten vaihdoin sen tilalle lehtikaalin.

Ja tyydyin käyttämään purkkipapuja, liottamalla kuivista voisi tulla vielä parempaa, mutta kyllä tämä pikaversiokin pakkaspäivänä nälän hyvin vei.

Ribollita
(tästä riittää monelle 4 – 6)

Ainekset

1 prk valkoisia papuja
2 punasipulia
2 valkosipulinkynttä
2 varsisellerin vartta
2 porkkanaa
1 pss (200 g) lehtikaalta
oliiviöljyä
2 tl suolaa
mustapippuria
(peperoncinoa)
1 prk tomaattimursketta
5 – 6 dl kasvislientä (fondista tai Puljonki)
kuivahtanutta rustiikki- tai paesano-leipää, patonkia tms.

Pilko sipulit, porkkanat ja varsiselleri, ja laita ne kuullottumaan oliiviöljyyn kattilaan. Sekoita joukkoon tomaattimurske, pavut ja hetken kuluttua silputtu lehtikaali.

Keitä hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia. Jos keitosta on tulossa muhennos tai pata, lisää kasvislientä.

Lisää lopuksi leipäkuutiot ja hauduta vielä 5–10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla ja halutessasi ripauksella pereroncinoa tai chiliä ja ennen tarjolle viemistä lisää ribollitaan pieni loraus hyvää oliiviöljyä: se tekee keitosta kauniin kiiltävän ja samettisen. Ja anna keiton tovi jäähtyä, liian kuumana maut eivät pääse oikeuksiinsa.

Jos talossa on chiantia, vieraita tai viikonloppu, tai jollei teillä on olla reissun jälkeisellä viinittömällä viikolla niin kuin täällä, niin tämän kanssa ehdottomasti lasillinen tai kaksi hyvää chiantia kuuluu asiaan. Parmesan-lastut ovat ”cucina poverassa” luksusta, mutta kyllä niitäkin voisin suositella. Ainakin ”kuvausteknisesti” ne olivat tärkeitä. 😉

Tämä oli nyt yhdeksäs soppa tässä sarjassa. Ei yllä kärkikolmikkoon, mutta arkikeittona, hernekeiton korvikkeena ja vaihtoehtona, puoltaa paikkansa.

Bon Appetito, amici!

Italia Jokaviikkoinen soppamme Niitä näitä Ruoka ja viini

Viikon soppa – italialainen minestrone

Minun on tunnustettava – olen käyttänyt Knorrin minestrone -pussikeittoja – jopa säännöllisesti useamman vuoden ajan. Kun ennen ylioppilaskirjoituksia muutin pois kotikotoa, muutin omilleni, niin useimmiten söin koululla, sittemmin OKL:n opiskelijaruokalassa ja Hilikussa, ja välillä kävin kotikotonakin syömässä. Mutta aika usein koetin kokkailla itsekin. Ja silloin yksi vakkarisapuskoista oli Knorrin Minestrone, jonka sekaan pilkoin HK:n nakkeja. Voi tätä soveltamisen loputonta riemua jo silloin!

No mutta eipä tässä enempää pimeästä menneisyydestäni, vaan nyt on ”Jokaviikkoinen soppamme” -sarjan ensimmäisen italialaisen keiton vuoro, per favor. Eikä minkä tahansa keiton, vaan keittojen keiton: minestrone. Eikä tehdä pussikeitosta.

Tein keittoa viime viikolla systerin luona – taas yksi influenssapotilas, joka sai influenssan rokotteesta huolimatta – ja jäimme pohtimaan, mistä nimi ´minestrone´ oikein tulee. Sisareni on suorittanut italian kielen yliopistollisen kielikokeen ja kun aikamme surffailimme pääsimme lopputulemaan, että oikeastaan se on ”keittojen keitto” ~ minestra on keitto, keittää… ´Minestra milanese´ on milanolainen keitto, joka tainnut kyllä parilla Milanon reissulla jäädä väliin… Ehkä kun menen sen kolmannen kerran, menenköhän koskaan?, maistan keiton ja samalla pääsen vihdoin sinne hautausmaalle kuvaamaan.

Minestronea on varmaan niin monenlaisia kuin on ”mammoja”, vuodenaikoja, maakuntia, vuodentuloja, lempparivihanneksia ja keittiöitä. Tämä soppa on loputtomasti varioitavissa. Tässä siis suuntaa-antavia ainesmääriä ja ohjeistus. Ja tämä, jos joku, keitto on parempaa seuraavana päivänä.

Vuosikymmenien Minestrone

oliiviöljyä
puolikas valkokaali
2 porkkanaa
2 sipulia
3 valkosipulin kynttä
1 prk tomaattipyreetä
1 litra vettä
2 prk (Mutti) tomaattimurskaa
2 lihaliemi tai kasvisfondia
mustapippuria
ehkä suolaa
2 tl sokeria
purjo
paprika
200 g palvikinkkua
2 dl rakettispaghettia
kourallinen persiljaa

Keiton pinnalle sekoita keskenään 1 prk raejuustoa, 2 rkl luonnonjukurttia, 2 rkl pestoa, 1 tl sokeria.

Suikaloi kaali ja porkkana. Leikkaa halkaistut sipulit ohuiksi siivuiksi. Hienonna valkosipulin kynnet. Kuumenna oliiviöljy, lisää kaali, porkkana, sipulit ja tomaattipyree ja kuullota. Lisää joukkoon vesi, tomaattimurske, fondi, pippuria ja sokeri.

Keitä hiljalleen vartin verran. Sillä aikaa pilko purjo, paprika ja kinkku. Lisää ne ja pasta sekä palvikinkku keittoon, keittele 10–15 minuuttia.

Kun tuot tarjolle, laita pinnalle runsaasti persiljaa ja raejuustopestoa. Se on hyvää, ei kannata fuskata sen suhteen. Ja sopii moniin muihinkin keittoihin. Valion sivuilta tuon olen oppinut. Ja patonkia – naturalmente!

Tästä tulee iso annos. Joten ehkä jää pakastettavaakin. Eikä kovasti kärsi siitäkään. Erinomainen eväskeitto. Loputtomiin varioitavissa – keitä omanlaisesi keittojen keitto!

Buon appetito!

Italia Lappi Niitä näitä

Hyviä syitä paluulle

Yöllä oli satanut. Kovasti.

Lapin hellekesä loppui eilen illalla. Tai ainakin taukosi. Sateen ääni kuului yöllä unen läpi – sekin on mökillä mukavaa. Tiettyyn rajaan asti luonnollisesti.

Olimme päättäneet lähteä muutenkin alas, ei sade meitä kotimatkalle ajanut. Jo eilen pakkasimme, lukitsimme liiterin, saunan, pakkasimme vähät tavaramme, jääkaapintyhjennys letutkin paistoin vielä iltasella.

Olimme ajoissa liikkeellä, ja ajoissa kotona. Matka meni sujuvasti, viis tuntia ja vartti Tuulentuvan pihasta Rantapeltoon. Jossa jo ennen yhtä. Oli hyvä aika tulla pelastamaan kukat, leikkaamaan nurmi, tekemään rutkasti tiedotushommia, joita olen siirtänyt ja siirtänyt, nyt on maanantaihin asti aikaa tehdä yhtä sun toista rästien purkamiseksi. Ja siinä välissä on parit juhlatkin; nehän ne tietysti olivat yksi syy, että Ouluun palasimme.

Ja hyvä, ellei paras, syy oli tietysti Aapeli, jota ei oltu nähty yli viikkoon. Apsu oli tässä välissä käynyt ekan junamatkansakin; piipahtanut serkkunsa häissä Vantaalla. Mutta olipa se ilo sitten yhdessä tänään syödä ja pitkään leikkiä ja laulaa. Aapeli laulaa, ei mummi. 😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Hyvät kuvahaastesivun ystävät! Erityisesti Maisa ja Katri H., joka jo lähetti sekä omat lomakuvansa että kommentoi minun ja Maisan kuvia ja Jarin, joka myös ehti kommentoida. Onnistuin äsken deletoimaan koko ”Kesälomakansion”. Kertakaikkisesti tuhoamaan. Anteeksi! Voitko Katri H. lähettää kuvasi uudelleen. Minä laitan tänään, huomenna omat ja Maisan kuvat uudelleen. Ja te jotka ette ole vielä lähetelleet kesälomakuvia niin pistäkäähän tulemaan. Koetan olla töpeksimättä vastaisuudessa.

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini

Hyvä ruoka, parempi mieli

Perjantai. TGIF. Nyt todellakin niin.

Vielä tänään kaikenmoista, ei-niin-mieltä-ylentävää, mutta sitten iltapäivän lopulla vetäydyin ruokakorillisen kanssa Festaan, ja rentous, hyvä olo, kokkaamisen riemu ja sitten parin tunnin päästä hyvin syömisen ilo ja nautinto, olivat läsnä. Siinä me kaksin istuksimme, mietettiin, muisteltiin.

Minullakin on ollut hirmuinen Italian-ikävä, ja ajattelin tänään taltuttaa sitä italialaisella safkalla: viikolla tovin italialaisten keittokirjojen -hyllyäni plärättyäni, päädyin valitsemaan ruoan Jamie Oliverin (jonka kaikki keittokirjat minulla on) – ”Jamie Italiassa” -kirjasta. Ruoan nimi on Pollo alla Cacciatora, – hieman mietin/mietimme, miksi se on ”Metsästäjän kanaa?”. Rosmariini, oliivit, sardelli, valkosipuli? – Mikä ruoasta tekee metsästäjän ruoan?

Ei sieniä, eikä metsän riistaa. Eilen meidän omasta Toppilan K-marketista ostimme (tarjouksesta) luomukanaa, kaksi kokonaista, jotka Pehtoori eilen oikeaoppisesti pieni (lue: paloitteli), ja minä pistin (lue: laitoin) marinadiin.

Tänään sitten varsinainen valmistusoperaatio.Ei kovin isotöistä, mutta tiedättekös, en ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää kuin tänään. Pollon oheen tein ohra-risottoriisi-parsa-Liguriasta tuotu parmagiano reggano -risoton. Pelkästään se oli taivaallista. Vaikka itse sanonkin. Se OLI taivaallista.

Nautinnon kruunasi kiireetön hetki, ja Peppoli. Marinadiin käytin chiantia kuten kuuluikin: Peppolia puolet halvempi chianti Fontanella sopi marinadiin, mutta Peppoli!, jolla on meille liki kulttiviinin maine, oli ruoan kanssa enemmän kuin hyvää.

Nyt kun on joku ihmeen tiedonsiirto-ongelma kuvien kanssa, liitän muutaman kuvan lisää huomenna. Samoin kuin reseptin kirjoittelen tähän huomenna… Suosittelen täällä piipahtamista, oli sen verran hyvää …

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässäpä nyt ohjeet.

Pollo alla Cacciatora

(tästä annoksesta riittää varmasti kuudelle)

2 (luomu/jyvä)broileria (tai 2 kg paloina)
merisuolaa ja rouhittua mustapippuria
8 laakerinlehteä
2 – 4 rosmariininoksaa
3 murskattua + 2 viipaloitua valkosipulin kynttä
½ pullollista chiantia
vehnäjauhoja
oliiviöljyä
1 prk sardellia (tai anjovista)
½ prk mustia kivettömiä oliiveja
2 tlk säilöttyjä luumutomaatteja

Mausta broilerpalat suolalla ja pippurilla. Pane palat kulhoon, samoin laakerinlehdet,rosmariininoksat, murskatut valkosipulin kynnet (3) ja kaada viini päälle. Jätä yöksi jääkaappiin.

Kuumenna uuni 180 asteeseen, valuta ja kuivaa broilerpalat, ja jauhota ne. Paista oliiviöljyssä niihin ruskea pinta. Paista myös viipaloidut valkosipulin kynnet.

Laita uunipataan pohjalle oliiviöljyä, ja sitten kaikki aineet, myös marinadiviini.

Puolitoista tuntia uunissa ja sitten ruoka on valmis. Jamie kehottaa tarjoamaan salaatin tai valkoisten papujen (englantilaiset!!) kanssa, ja toteaa lopuksi ”tarjoa ruokajuomaksi runsaasti chiantia”. Minä täsmentäisin vielä: tarjoa Pèppolia!

Lisukkeeksi EI papuja vaan risottoa (tai ohrattoa), johon lisäsin lopuksi erikseen kiehautetut, kylmän veden alla huuhdotut (säilyttää rapsakkuuden ja värin) parsat ja Liguriasta Parman torilta ostettua Parmagiano Regganoa! Ja insalta caprese (puhvelinmaitomozzarella) -salaattia.

Italia Ruoka ja viini

Cucina Italiana – Ligurian reissun ruokamuistoja

Tällä Italian matkalla (19. – 26.9.2015), joka oli kai viidestoista reissu, joka kokonaan tai osittain suuntautui saapasmaahan, ei enää tullut koettua mitään erityisiä uusia tuttavuuksia, eikä ligurialaiseen keittiöön tullut erityisesti perehdyttyä. Päivät oltiin vuorilla, metsissä, rannikon patikkapoluilla ja iltaisin menimme syömään sinne, minne meidät vietiin.

Mutta tässä tuokiokuvia, satunnaisia havaintoja viikon varrelta.

Espresso.
Missään muualla se ei ole samanlaista kuin Italiassa.

Milanossa, joka ei edes ole merenrantakaupunki, söin ehkä elämäni parhaan äyriäispastan.

Huoltoasemilla myydään oliiviöljyä ja moottoriöljyä, yhtä isoissa kanistereissa molempia.

Öylättipastaa. En ole koskaan maistanut, – ostin kotiin pussillisen testattavaksi.

TEMA-matkojen vaellusmatkoihin kuuluu, että opas ostaa aamulla monta kassillista hedelmiä, vihanneksia, leikkeleitä, paikallisia juustoja ja tahnoja, säilykkeitä, vähän viiniä, leipää ja/tai focacciaa ja sitten eväät jaetaan kaikkien reppuihin ennenkuin poluille lähdetään. Kun on lounaan aika, tehdään yhdessä lounasbuffet. Piknik on hyvä systeemi. Erinomaisen hyvä.

Ei ihan joka ilta syödä yhdessä, mutta patikkaviikon maanantaina La Speziassa kävelimme koko porukka pieneen trattoriaan, jossa oli kiitettävän paljon paikallisia, …

ja antipastoksiksi bruchetta, joka oli erinomaisen mehevää, maukasta.

Me kaikki söimme primoksi simpukka-pastaa. Hyväähän sekin oli, mutta syyttävä sormi juuri sen suuntaan osoitti keskiviikkona – jolloin neljä viidesosaa ”gruppo finlandesesta” oli vatsataudin kourissa.

Trattorian isäntä osasi ottaa yleisönsä
(taustalla taulu Manarolosta, jonne menimme seuraavana aamuna).

Täytetyt muscalit olivat to-del-la hyviä. Simpukoista pitämättömätkin kehuivat.

Jossain (Manarolossako?) sattui kohdalle tällainen ravintolakyltti: Pirun viinitupa. Emme piipahtaneet.

Le Cinqua Terressä lounaan nautimme kaksistaan Cornigliassa. Siinä melkein meren aalloissa Insalata Caprece. Eikä noita tomaatteja parempia ole!!

Tiistai-iltana ei ollut järjestettyä illallista, ja me löysimme puolivahingossa tämän:

Fine-dining kalaravintola, jossa edelleen simpukat ja merenelävät maistuivat, ja varsin edulliseen hintaan.

Ja kuinkas ollakkaan: yhtäkkiä hoksaamme seinällä käädyt! Tämä on rotissööriravintola (pikkuisen tupisen, että minun jäsenkorttini on hotellissa!!).

Joka tapauksessa tämänkin kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Liguria on merenrannalla ja että merenelävät on se ”juttu”.

Tämä kattaus on patikkaviikon keskiviikolta! Meille oli järjestetty yllätys: vuorilla oli valmiina lasagnea, villisikaa (jonka moni maistanut mainitsi mauttomaksi, sitkeäksi), fritti-salvian lehtiä…

Pystyin kuvaamaan, mutta sen jälkeen minäkin olin osa tätä porukkaa…

Niin siinä vain kävi, että Italiassa iski mahatauti: melkein koko gruppomme poti tautia koko keskiviikon. Mekin.

Ja mikä surullisinta: juuri tuolle päivälle oli ehdolla hienot viinin ja makupalojen maistiaiset LVNAEn enotecassa.

Yläkuvassa terveiden pöytä.

Torstaina me kaikki olimme taas valmiita pranzolle ~lounas korkealla, aamupäivän patikan jälkeen maistui. Paikallista, rustiikkia ruokaa yhdessä kannettuna, katettuna ja nautittuna oli hyvä yhdistelmä.

”La Ultima Cena” ~ viimeinen illallinen. Tällä(kin) lomalla ruoan nauttimisessa yhteisöllisyys oli enemmän kuin yksikään annos, jonka nautimme. Mikä lienee italialaisen keittiön peruspilareista….

Italia Liikkuminen Niitä näitä Valokuvaus

Hajahuomioita Ligurian vaelluksen varrelta

Vielä Liguriassa… sielu (tai oliskohan vaan mieli) tulee vähän hitaampaa perässä. Päivän pyykkien, pankkiasioiden, postien, Tahvon piipahduksen, äidin luona käynnin, jääkaapin normalisoinnin, hanskojen ja lämpimän takin käyttöönoton, pyörälenkin, kaikenmoisen matkaltapaluun sälän jälkeen nyt alkaa palikat olla paikallaan. Pehtoori on – luonnollisesti – hoidellut puutarhaa, jonne minä en vielä ehtinyt. … Hiljaa mielessäni olen hyrissyt sitäkin, jotta ei tänään ollut duunia. Tänäänkään. Kandiseminaariton maanantai matkan jälkeen tuntuu etuoikeutetulta.

Matkakuvasivustoa kuten esim. La Gomera-Teneriffa ja Kitzbühel-patikkareissulta on jo olemassa, olen jo vähän aloitellut, mutta menee varmasti pitkälle ensi viikkoon ennen kuin saan valmiiksi.

Mutta tähän jotain anekdootteja, summaamista, kokemuksia, huomioita Ligurian reissusta… Tässä on vähän sitä kuvasatoa, jota yritin ottaa tavanomaisen reissukuvaamisen lisäksi. Siis teemoina olivat Italia ja ”hetket/tuokiot/yksityiskohdat”. Yhteensä kuvia on 1620, joten seulomiseen menee tovi. 🙂

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Ihan ensimmäiseksi on tunnustettava moka, joka Milanossa tapahtui. Minähän odotin kovasti pääseväni sen ainutlaatuiselle hautausmaalle, cimitarioon, jossa on satoja hautapatsaita, ja muistomerkkejä. Se oli ihan hotellimme vieressä ja meillä oli KOKO sunnuntai vapaata.

Ja mitä teimme? Minä (ihan itse, en voi pistää edes Pehtoorin syyksi) ehdotin, että lähdetään päiväksi kävelemään keskustaan, ehkä jotain shoppaamaan, syömään vähän, katsomaan Duomo etc. ja että palataan sitten takaisin hotellille, ja mennään tuntia ennen auringonlaskua (= klo 18) hautausmaalle: silloin olisi hieno valo kuvata, voisimme käveleskellä ja mennä sitten kahdeksan tietämillä taas syömään jotain.

Näin päätettiin tehdä. MUTTA: kun sitten kuudelta, kirkonkellojen soittaessa iltamessuun, olimme portilla, se oli kiinni!! Hautuumaalle ei enää päässyt! Oi-joi, kuinka olinkaan pahoillani. Itselleni vihainen. Vain aitojen raoista saatoin nähdä, että menetimme paljon.

Italian Riviera on edellisen käynnin (1978 ajettiin läpi) jälkeen muuttunut. Mutta niinhän mekin.

Le Cinque Terre ~ viisi kylää olivat ainutlaatuisia.
Ainakaan sinne ei kannata elokuussa mennä:
syyskuussakin oli yllin kyllin väkeä. Kannattaa mennä aamulla.

Syyskuu on mitä mainiointa aikaa lomailla Italiassa. Pohjois-Italiassakin on vielä rantakausi, mutta ei ole liikaa turisteja, eikä vaeltamista vaikeaksi tekeviä helteitä.

Liguriassakin jo ruska.

Jalkapallo on osa arkea.

Tyyli säilyy.

Italialaiset naiset osaavat kävellä korkkareilla keskiaikaisen linnan kiveyksilläkin.

Ibidem.

Italiassa on edelleen moniportainen poliisijärjestelmä. Carabineereja näkyy eniten katukuvassa.

Pakolaistulva ei esimerkiksi merenrantakaupunki La Speziassa, jossa asuimme neljä yötä, näkynyt muuten kun merellä ollessa; rannikkovartioston laiva kävi tsekkaamassa läheltä suunnilleen kaikki veneet ja pienet laivat jotka rannikon tuntumassa ajelivat.

Maahanmuutto näkyy kyllä keittiöissä, siivouspuuhissa, julkisissa kulkuneuvoissa. Italialaisten ravintoloiden keittiöissä ruokaa eivät tee nonnat, vaan aasialaiset nuoret naiset.

Tämä Tema-matkojen vaelluspatikka oli niistä neljästä järjestetystä vaellusmatkareissusta joilla olemme olleet, kaikkein kevyin. Päiväpatikat/kävelyt vaihtelivat 6 – 14 kilometriin, eikä yhtenäkään päivänä ollut pahoja. pitkiä nousuja. Silti päivät olivat pitkiä (klo 8 – 10 aamulla lähtö ja paluu hotellille klo 16 – 18.30, ja sitten vielä yhteiselle sapuskalle monena iltana, joten kiirettä piti.

Paljon muuta ei ehditty kuin kulkea poluilla, istua bussissa tai laivalla. Mutta mitäpä se haittasi. Sitä vartenhan tuonne mentiin. Tämä oli hyvin merellinen vaellusmatka, mikä ei todellakaan haitannut.

Isovanhemmuus Italia Niitä näitä VAT

VAT – pääsin opiskelemaan!!

Perjantaina aamulla kun olimme vielä Liguriassa bussilla matkalla Portovenerestä Colle del Telegrafoon, viimeisen patikkapäivän alkupisteeseen, tulin (taas kerran) tsekanneeksi sähköpostini: jess, jess, jess!!! Kyllä meidän koko patikkagruppomme sai pian kuulla, että minulle tuli hyviä uutisia! Sitähän sitten perjantain makustelin. Olin oikein iloinen!

Ja nyt kotiin palauduttua asia myös ”mustaa-valkoisella”:

Ensi viikonloppuna alkavat valokuvaajan ammattitutkintoon (VAT) valmistavat opinnot Torniossa, ja minä olen mukana! Haku opintoihin alkoi jo keväällä. Jo silloin olin päättänyt, että haen. Elokuun alussa kokosin hakupapereita, kävin heinäkuussa Kauppahallissa ja elokuun alussa Turkansaaressa kuvailemassa, laadin motivaatiokirjettä ja mm. uusin tämän blogin Gallerian – muistatteko?, – kaiken kaikkiaan tein yhtä sun toista ylipäätään hakeakseni, mikä ei minulle ollut ihan rutiinia. Ei ole tullut haetuksi yhtään mihinkään vuosikausiin, ei vuosikymmeniin. Enemmänkin olen ollut valitsevalla puolella. Monetkohan pääsykokeet olen ollut järjestämässä? Montaakohan tutkimusapulaista palkkaamassa, monessakohan virantäyttöprosessissa mukana valitsemassa?

No mutta. Joka tapauksessa paperit, ennakkotehtävät etc. lähetin ja niissä koetin kovasti perustella, miksi ikäiseni, yliopistosta irtisanoutuneen naisen pitäisi päästä vielä ammattiin valmistavaan koulutukseen.

Olen mahdottoman iloinen, ja motivoitunut. Ja Pehtoorikin on hyvin helpottunut. Häntä kun on selvästikin huolettanut, miten talvi tulisi menemään, jollei minulla olisi mielekästä puuhaa… no on minulla muutakin.

Ja Tahvokin kävi illansuussa vanhempineen onnittelemassa. Ihan selvästi laulaa ”paljon onneeeeaaaa vaaaaan… ”

Ehkä teillä blogissani surffailevillakin on aihetta iloon? Toivottavasti opin ottamaan oikein hyviä kuvia, uudistumaan, haastamaan itseni, oppimaan.

Ja luulenpa, että tulette kuulemaan, millaista tässä iässä on opiskella, millaista on olla välillä ”toisella puolen” katederia.

Jo huomenna on yksi iso käytännön juttu järjestettävänä; missä asun Torniossa? Koulutus kestää vappuun 2017 ja

”lähiopetusjaksoja järjestetään noin kerran kuukaudessa. Käytännössä viikonlopun kontaktiopetus järjestetään pääpiirteissään perjantai-iltapäivisin sekä lauantai- ja sunnuntaipäivien aikana. Tiiviin koulutusviikonlopun ohjelmaan kuuluu teoriaa ja käytännön harjoituksia.”

Oulusta Tornioon ajaa alle kahdessa tunnissa, mutta ei sitä pe-su haluaisi edestakaisin ajella, varsinkaan talvikeleillä, joten olisi hyvä löytää majapaikka. Mutta ehkä pakolaistulvasta huolimatta joku majapaikka opiskelijallekin löytyy…

Pojan kanssa jo oli puhetta haalarimerkeistä ja sen sellaisesta. Me perheen fuksit! 😀

PS. 1 Tahvo (vai sittenkin vain vanhempansa? ;)) tykkäsi tuliaiskamppeistaan.

PS 2. Perjantain postaus – viikon paras patikkapäivä – on täydennetty kuvin ja jutuin.

Italia Ruoka ja viini

Välimereltä Perämerelle

Liki puolentoista viikon reissu ohi. Takana pitkä päivä, jonka teemana matkalla olo.

Levollisen lauantaiaamun tunnelmaan jätimme pienen Le Grazien kylän, josta Bruno tuli meitä kyyditsemään kohti Milanon Malpensan lentokenttää. Autostradalla ei juuri ruuhkaa, pääsimme hyvissä ajoin Parmaan.

Miten viehättävä, pöyhkeilemätön keskiaikainen kaupunki se olikaan. Siellä katusoittajia, italialaisia perheitä ostoksilla, olemattoman vähän turisteja, mukavasti vähän yli 20 astetta lämmintä, – tuntuiko jo syksy tuulessa?

Duomo oli iso, paljon sivukappeleita, barokkia maalauksissa, sienalaista vaiko genovalaista tyyliä seinissä, ja viereinen kastekappeli todella vaikuttava.

Sen portailla otettiin ”luokkakuva” (tai montakin… muokkailen vielä…) mukavasta gruppostamme.

Meillä Pehtoorin kanssa ykköstehtävänä löytää vihdoin Tahvolle jotain ihanaa vaatetta. Ja löysimmehän me. Lähti vähän lapasesta; kolme asukokonaisuutta; saatiin näet halvalla (60 € koko kassillinen).

Toiseksi ostamaan muutamia parmalaisia herkkuja. Parman salaattiin kenties? Laatuluokitellulle kinkulle ja juustolle nimensä antaneesta kaupungista oli noita herkkuja etsittävä. Ja ostinpa myös palasen Culatelloa, joka on vielä hienostuneempi versio tavallisesta parman kinkusta. Ja sitten Milanon kentältä vielä Bresaolaa ja iso pala juustoa.

Puolet Parmaan annetuista kolmesta tunnista käytimme ristorantessa; reissun ensimmäiset ja ainoat pizzat nautimme. Ja ehkei nyt ihan ”paras ikinä” muttei kaukanakaan. Satuimme La Duchessa -ristoranteen, jonka menun olisi mieluusti kokeillut joskus kokonaan.

Puoli kolmelta hyppäsimme Brunon dösän kyytiin, ja jatkoimme kohti Milanoa. Lauantaina liikennettä vähän ja matka sujui. Kunnes: joku happening. Pronto! Liikenne pysähtyi hetkeksi kokonaan, ja kymmenen minsan jälkeen alkoi kovin hidas eteneminen.

Yli tunnin ajan matelimme, – vähitellen alkoi hiipiä pieni huoli, ei missään vaiheessa paniikki, mutta lennolta myöhästyminen saattoi olla jo realistinen vaihtoehto lauantai-illan ”ohjelmanumerona”. Kun Autostradan suma (Cyproc-rekka kaatunut) selvisi, Bruno ajoi minkä Mersustaan irti sai. Ja sanoi, että ehditään.

Bravo, Bruno! Ehdittiin. Ja sitten kun vielä Check-In -tiskin virkailija löysi Oulun maailmankartalta, jotta saimme buukattua laukut suoraan jatkolennolle, oli kaikki hyvin. Tutto e posto!

Hoppu merkitsi takuuvarmasti rahansäästöä: sen verran monta käsilaukku- ja huiviliikettä ehdin kentällä nähdä, että Visa olisi voinut vingahtaa, jos olisi ollut aikaa putiikkeihin pysähtyä. Yhden Amaronen (Masi Nectar 2007) sentään ehdin ostaa: se nautitaan – jos kaikki menee hyvin – toukokuussa 2017. Silloin pitäisi olla yksi projekti päätöksessään. 😉

Kone lähti ajallaan ja myötätuulessa Alpit ylitettiin ilman melko tavanomaisia höykkyytyksiä. Nyt olemme tehneet matkaa jo kellon ympäri, ja enemmänkin.

Kuten E-opas viime metreillä tavalleen ominaisella tyylillä totesi: ”Ei ollut mikään, tylsä, tavallinen ryhmämatka”. Ei ollut, ei.

(27.9. klo 14: Eilisen patikkajuttua ja koko postaus täydennelty… )

Italia Niitä näitä

Huipulle – ei hullumpaa

Päivän ohjelmassa luki näin:

Nousemme bussilla Colle del Telegrafoon, josta aloitamme noin 8 kilometrin pituisen vaelluksen Parco Regionale di Portoveneressä.
Tämän päivän mäkiseltä vaellusreitiltä avautuvat viikon vaikuttavimimat maisemat rannikolle ja merelle. Reitti on myös eräänlainen yhteenveto koko viikosta, sillä näemme alueet, joissa viikon aikana olemme patikoineet: Montemarcellon, Cinque Terren, Palmarian saaren ja Golfo dei Poetin lahden. Monet, erityisesti 1800-luvun englantilaiset runoilijat löysivät täältä inspiraationsa ja Lord Byronin väitetään uineen seudulla aataminasussa yleisön huvitteneisuuden sekaiseksi kauhuksi.
Vaelluksen loppuosuutta voidaan pitää vaativana, sillä polut ovat kapeita ja maasto kivistä ja korkeuseroa (alamäkeen) on noin 500 m. Sen päätteeksi saavumme takaisin kauniiseen kylään.

Noinhan se on päivä kulunut.

Näimme kahdet häät…

(muistathan, että kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Morsian ja – isä? Vai sittenkin sulhanen?

Näissä illalla nähdyissä häissä komeita pukuja…

Ja lämmintä oli.

Reippaat yli muiden 😉 kallion reunalla.

Noissa vesissä 1800-luvun alussa ilkosillaan uiskennellut runoilija, lordi Byron oli herättänyt tavattomasti mielipahaa ja pahennusta, mutta tänä päivänä hänen nimensä oli yhden sun toisen kadun, hotellin, pasticcerian nimessä ja koko lahti on ”Runoilijoiden lahti” Byronin ja muiden alueella asustelleiden taiteilijoiden mukaan. Me kyllä todettiin, että taisi olla aikansa ”tyrkky” koko lordi; julkisuushakuinen, joka sai kuuluisuutta pulahteluillaan. 🙂

Eihän se mikään ihan läpihuutojuttu ollut se tämän päivän patikka.

Se vaati aika lailla tarkkaavaisuutta. Askelmittarin mukaan päivän kokonaissaldo ei ollut kuin sen kymmenen kilometriä, eikä tänään(kään) voimat loppuneet, ei lähellekään, mutta kapea polku ja irtokivet, lopussa aika jyrkkä laskeutumiskulma, vaativat huolellista askeltamista.

Tauko paikalla.

”Vähän kuollut” korkkitammi.

Esa ja Vesa (= rukoilijasirkka)

Patikka päättyi Porto Veneren kauniiseen kylään ja siellähän on kirkko, – kaksikin.

Toinen niistä on tämä: San Lorenzon kirkko! Kuinka ollakkaan tässäkin päivässä taas San Lorenzo on läsnä.

San Lorenzo on liittynyt niin monta kertaa ennenkin elämääni/elämäämme, erityisesti sen käännekohtiin, että alan jo uskoa kohtaloon. Tai pyhimykseen. Tai johdatukseen, tai siihen, että minä aina vain löydän Pyhän Laurin/Saint Laurentin/San Lorenzon juuri silloin kun jotain käänteentekevää tapahtuu.

Illalla nautimme vielä yhdessä jäähyväispäivällisen.

Oli ihan huippupäivä!!!
Monestakin syystä.

Niinpä LVNAEn enotecasta tuliaiseksi ostettu prosecco tulikin päivän vaelluksen jälkeen avatuksi!

Eikä päivän paistanut, aamulla kauniisti noussut aurinko, ollut vähäisin syy hienoon päivään.

Italia Niitä näitä

Uuteen nousuun – Palmaria huiputettu

Aamulla suurin osa ”Gruppo finlandesesta” jo toipuneena, vain vähän voipuneena, valmiina uusiin huiputuksiin.

Matkatautimme oli koetellut noin neljä viidesosaa ryhmästä, mutta tauti todettiin nopeaksi, sekä tulemaan että menemään. Taisimme joka tapauksessa Pehtoorin kanssa päästä suhteellisen helpolla.

Matkaohjelman mukaisesti tänään maiseman vaihto: oli aika jättää La Spezian satamakaupunki. Siihen ei paljon tullut tutustuttua, sen verran kiireistä on viikko ollut, – ja eilinen ei sitten mennyt ihan odotusten mukaisesti.

La Spezia on edelleen laivastotukikohta, mikä näkyi (ja kuului: tykinlaukauksia!!! – tiedä häntä miksi…) Joka tapauksessa Mussolinilla oli tärkeä osansa kaupungin kehittämisessä ja hän olisi halunnut nimensäkin kaupungin nimeen… ei ehtinyt. Moisesta en ole pahoillani.

La Spezian hotelli ei ehkä jää muistoihimme ykkösmajapaikkana; sellainen ”yleisliittolainen” arkkitehtuuri ja satunnainen toiminnallisuus vähän häiritsivät, ja aamiaishuoneen kahvi/teeautomaateista varmasti jokaisella matkalaisella olisi sanansa sanottavana. Mutta toisaalta: eipä siellä paljon ehditty ollakaan. Aika vilkas alkuviikko on ollut.

Kävelimme satamaan, odottelimme laivaa, nautimme auringosta, odottelimme laivaa, juttelimme, odottelimme laivaa… Näinhän se Italiassa menee, mutta ei se haitannut: elämä ja matkanteko eilisen sateen ja taudin jälkeen tuntui hyvälle. Ihan erityisen hyvälle.

Pääsimme veneen kyytiin, ja sillä ensin kiersimme Palmarian saaren, jossa oli ollut luostarikin 1600-luvulla, ja nyt rannassa, Terrazzossa, jossa ei oikeastaan meidän lisäksemme ollut kuin saksalaisryhmä ja svenssoneita, oli hillitön musiikki, mistä lie kuului.

Saaressa rantoja kiersivät mukavat patikkareitit, nousuakin toki oli. Meidän mielestämme tuntui kuin mökkihuiputuksissa olisi Iisakkipäälle kiivetty ~ 150 m korkeuseroa… Tänään viehättäviä polkuja, hienoja näkymiä merelle ja lahden toiselle puolelle, sinne, jossa toissapäivänä patikoimme.

Tänään jo lounaseväät maistuivat.

Tässä ne minun ja Pehtoorin retkimukit, jotka Milanosta lauantaina ostettiin.
Yllätys, yllätys, minulla 24 – 105 mm Canon-objektiivi, – muovia tosin. 😉 Huikeat 12 euroa maksoi.

Näitä hilloja moni meistä ei eilen LVNIAn enotecassa pystynyt maistamaan, mutta tänään pääsimme testaamaan,
ja olihan tuo Cipolle juustojen kanssa ihan erityisen hyvää…

Paluureitti alaspäin. Tepastelu tuntui mukavalle, oli lämmin ja hyvä olo.

Saarelta ajelimme veneellä Portoveneren sivukylään La Grazieen.

Täällä meillä on vallan viehättävä pikku hotelli (kuvassa alla). Kylä on kohtuullisen unessa, mutta so what. Altaallakin kävin. Eka uinti tälle reissulle.

Illansuussa ei ohjelmaa, lussakkaa leppoilua. Unosetkin.

Portovenere mereltä päin.

Etualallla simpukkaviljelmiä.

Merellinen päivä. Nyt nauttimaan mereneläviä. On illallisen aika.

Huomenna viimeinen patikkapäivä.

Italia Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

Sadetta ja muuta Alta Vian varrella

Tälle päivälle oli luvannut sadetta, ja lupaus piti. Jo yöllä oli satanut, ja aamulla satoi. Se ei estänyt meitä lähtemästä puoliyhdeksältä bussilla sisämaahan Bolanoon.

Tänään muonavahvuus oli vain 14, josta sitten vielä päivän mittaan tippui osa pois, mutta palataanpa siihen myöhemmin.

Tunnin bussimatkan jälkeen noin puolen kilometrin korkeudessa olimme aloituspisteessä, ja patikka alkoi. Sateessa. Ensimmäinen tunti meni sadekamppeita riisuessa ja pukiessa. Lätäköidä kiertäessä ja rautatammia, kastanjoita, etanoita, karhunvatukoita, ”metsässä juokselleiden partisaanien” 🙂 hautakiviä katsellessa – paljon en kuvaillut.

Reitti kulki Alta Vian vaellusreittiä ligurialaisilla vuorilla. Reitin varrelta näkymiä Varalaaksoon, Apenniineille ja Toscanaankin, mutta lopultakin kymmenen kilometrin reitti oli kohtuullisen tylsä, mikä oli kyllä tiedossa etukäteen.

Mutta ei se haitannut; juttuseuraa oli ja hiljalleen kapusimme yli 700 metriin, ja takaisin alas.

Me kävelimme tuota reittiä vastapäivään…

Kuten näillä Tema-matkoilla tapana on, meillä on lounastauko niistä eväistä, joita porukalla kannamme ylös. Yleensä syömme ulkona, mutta tänään yllätykseksemme pääsimme ”hüttelle”, jossa oli tehty meille villisikaa, lasagnea, fritti salviaa, kotiviiniä, ja kaikenmoista. Kuvasin tietysti koko kauttauksen …

Ja näiden kuvien ottamisen jälkeen liityin minäkin sitten niiden joukkoon, jotka oksentelivat. ”Gruppo finlandesestamme” oli tullut ”Rutto Gruppo” ;). Yhdellä jos toisella tauti oli alkanut jo aamuyöstä, minkä vuoksi aamulla vuorille lähti vajaa joukko. Ja sitten patikalla ennen lounasta yhdellä jos toisella alkoi olla huono olo. Lopultakin taisivat vain kuusi + opas olla ainoat ilman pahoinvointia.

Lounaspaikan herkut jäivät monella maistamatta. … Tauti kaatoi suomalaisia, reippaita vaellusnaisia.

Meneehän se lounastauko näinkin. Mutta niin sitä tästä taas noustiin,
ja oli käveltävä alas kylään (noin 3 – 4 kilometriä).

Kovasti matkalla pohdimme, mistä tauti johtui: eilen meillä ei ollut muuta yhteistä ruokaa kuin aamiainen, tosin moni muukin oli minun lisäkseni syönyt Ligurian muscaleita (~sinisimpukoita). Joku heitti ajatuksen, että simpukat vain yrittävät takaisin Välimereen. 😉 Mutta tämä teoria ei oikein ole pätevä, sillä moni koskaan simpukoita syömätön oli kipeänä.

Minä koetin vähän itsekseni tupista ”ne maitohapot, ne maitohapot!!” Tälle reissulle lähdimme niiden osalta hyvin huolimattomasti varautuen, ja muistattehan tässä taannoin täällä Temmatussa käydyn keskustelun maitohappobakteereista sekä minun vankkumattoman mielipiteeni, joka perustuu empiiriseen kokemukseen, asiasta. Ja tämä nyt mielestäni hyvin vankasti tukee aiemmin julkistamaani tulosta. 😀

Hyvin jaksettiin kävellä koko lenkki; välillä metsän siimeksessä keventäen. Bussin lähtemistä odoteltiin hyvinkin aurinkoisissa tunnelmissa.

Eikä siinä vielä kaikki. Eihän me vielä hotellille palattu, vaan ohjelman mukaisesti ajelimmme Bosoniin, jossa on Cantine Lvnae. Hieno viinitilan museo, maistelutila ja enoteca.

Saimmme lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen Ligurian tai ainakin tämän tilan viinintuotannosta ja sen historiasta. Saimme maisteltavaksi kolme viiniä, juustoja, hilloja, prosciuttoja etc.

Enpäs maistanut, tai noh, viinillä kostutin huulet, sen verran, että saatoin todeta, että kelpo viinejä nämä olivat: vermentino ja albarola ovat paikallisia valkoviinirypäleitä, joista viinit tehdään. Myös kattava liköörivalikoima oli talossa. Ostimmepa sitten 43 prosenttista Pruni-likööriä (villiluumuista), koskapa sen kerrottiin auttavan vatsavaivoihin. Myös viinikerholle ja Viininystävien matkapulloiltaan ostin tuliaiset. Mutta kyllä kovasti suretti kun ei voinut syödä, eikä maistella mitään.

Kastanja.

Kuuden jälkeen olimmme takaisin La Speziassa, ja koskapa ohjelmassa luki, että ”Ilta La Speziassa on omaa aikaa” olimme Pehtoorin kanssa ajatelleet lähtevämme kaupungille shoppaamaan (mm. Tahvolle tuliaisia) ja syömään jonnekin. Emmepä menneet. Raahauduimme lähikauppaan: banaania, vettä, jääteetä, Actimeliä. Siinä kaikki. Pyjamabileet hotellihuoneessa; ilta huilittu, surffailtu, nuorten kanssa chattailty. Ei jaksettu edes tuohon La Spezian rantabulevardille lähteä, vaikka aikeena oli ollut…

Toipilaita jo ollaan. Hope so. Ja toivottavasti kaikki muutkin jo voivat paremmin.

Italia Liikkuminen Niitä näitä

Le Cinque Terre – viiden kylän vaellus

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Suosittelen erittäin paljon.

Patikointi Le Cinqua Terressä (Unescon maailmanperintökohde Ligurian rannikolla) oli tämän päivän ohjelmassa, ja siltä minä (ja ymmärtääkseni moni muukin gruppomme jäsenistä) odotin eniten tältä reissulta. Enkä pettynyt!

Patikka alkoi jo hotellin ovelta: hanhenmarssia vallan topakasti menimme La Spezian kaupungin keskustan läpi rautatieasemalle. Matkalla huomiota herättävän reippaat, iloiset, juttelevat, meitäkin kouluun kutsuvat yläastelaiset italialaiset lapset olivat ilo.

Ehdimme kuin ehdimmekin vartin yli kahdeksan lähtevään junaan.

Ensimmäinen viiden kylän ketjusta (Riomaggiore) jätettiin väliin ja jäimme junasta Manarolan asemalla.

Oli aamu, eivätkä saksalaiset, amerikkalaiset eivätkä japanilaiset turistit vielä olleet liikkeellä, joten saimme tutustua pieneen kalastajakylään (joka nykyisin varmastikin elää ensisijaisesti, ainoastaan? turismista) ihan rauhassa. Leppoisa, puolipilvinen aamu ja kiertelimme kallioisilla rannoilla, kävimme cappucinolla/espressolla. Ainakin minun ilokseni löytyi myös hautausmaa! Tiedättehän, niitä minä koluan kaikkialla, missä mahdollista, eikä näin rähjäistä vielä ennen ole eteen tullut.

Manarolen rannalla ihailtiin meren aaltoja, niiden ääntä ja rannan kallioiden marmoriraidoitusta.

(huom. lukot)

Le Cinqua Terren kylien välillä kulkee rautatie ja patikkapolkuja. Käytimme molempia.

Lippua tarvittiin siis molempiin: sekä juniin että poluille. Riggiomaressa emme käyneet, vain mereltä paluumatkalla sen näimme, mutta muut neljä kylää kolusimme – muiden turistien tavoin.

Ja kameran muistikortti tuli täyteen: vajaassa viikossa olen ottanut tuhat kuvaa! Jälki ei kovin raposta, mutta aina jotain. Matkasivu tulee sitten jossain välissä reissun jälkeen….

Manarolan leppoisan aamutuokion jälkeen jatkoimme junalla Cornigliaan, joka oli se kylä, josta pidin ehkä sittenkin eniten.

Sinne pääsemiseksi oli asemalta kivuttava 377 porrasta (noinkohan se oli?). Ei kuitenkaan paha. Ja ylhäällä nähtiin tällainen. Välittömästi lähetin nuorelle parille kuvan, että voisihan se Tahvokin patikoida. 😉

Kylään tutustumisen ohessa nautimme lounaaksi tomaattibruschettat ja paljon naurua.

Ja sitten patikkapolulle. Luonto viehätti, meri kimmelsi, aurinko paistoi, patikoimisen ilo tuntui taas, ja sitten … osansa hämmästyksestä (ja myös muistikortin tilasta) saivat patikkapolulla kulkevat japainilaiset ja amerikkalaiset.

Suomalaiset kengittävät itsensä poluille näin…

Ja japanilaiset näin.

Amerikkalaisista en saanut kuvaa mutta kyllä me oikeasti porukalla ihmettelimme aika vaikeakulkuisille poluille tulleita (ei-niin-hyväkuntoisia), joilla oli remmisandaalit, ballerinat, converset tai nyörikengät. Ei ole terveellistä eikä järkevää sellainen.

Mutta me nautimme, kävelimme auringossa, emmekä olleet pahoillamme, vaikka aurinko aina välillä toviksi vetäytyi pilveen. Lämmintä kuitenkin oli, ihan hellerajoilla koko päivän.

Vernazzassa oli aikaa käydä kirkossa, tomaattisalaatilla (teen kotosalla erikseen koostetun ruokapostauksen), miettiä, ostaisiko mukavan näköisen paidan ja kuljeksia korkealla rannalla.

E-opas oli tehnyt meille ihan lähtemättömän hienon kartan, jotta ymmärtäisimme ajoissa ja oikeaan paikkaan viimeisessä kylässä kokoontua. Monterosso oli viimeinen viidestä kylästä ja sieltä palasimme illansuussa La Speziaan laivalla. Reilun tunnin kyyti oli piste iin päälle.

Botskin lähtiessä Monterossosta näkyi hyvin kylän katolla oleva fransiskaaniluostari. Tuon luostarin pihalla en ajellut (autolla!!) Giro Italiaa kuten tein Fransiscus Assisilaisen luostarin pihalla Umbriassakeväällä 2012.

Takaisin La SPeziassa olimme jo viiden jälkeen, eikä tänään yhteisillalllista. Löysimme Pehtoorin kanssa rotissööri-ravintolan: mereneläviä paremmasta päästä. Mutta kuten sanottu, teen ruokapostauksen erikseen reissun jälkeen.

Italia Niitä näitä

Portofino – vaellusverryttelyä

Aamukahdeksalta meidän 24-hengen vaellusporukkamme (tosi iso, aiemmilla reissuilla ollut 12 – 18 hengen [tai kahden!!] ryhmiä) oli valmiina jättämään Milanon, ja lähdettiin bussilla autostradaa länteen. Reilun parituntisen bussikyydin puolivälissä Autogrillissä vessa- ja kahvitauko.

Eilen asettamani teeman mukaisesti kuvasin Italiaa ja yksityiskohtia. Mutta siis oikeasti: vain Italiassa voi pienellä huoltsikalla (ei mikään ABC-kolossi) olla niin paljon (ruoka)”kulttuuria”.

Aamulehti.

Kymmenen eri mallista pastaa ja pastalahjapaketteja; Suomessa on Myllyn paras sarvimakaroni ja Barillan Spaghetti – jos hyvin käy.

Liguriassa ei ole sisilialaista limoncelloa, vaan Portofinon Limoncinoa. Oman Limoncello di Casani ohje on täällä.

Huoltoasemalla myydään öljyä. Oliiviäljyä! 😉

Italialaiset osaavat tuotteistaa: vanhat kunnon leffaklassikot ovat suklaakonvehtien mainonnassa mitä parhaimpia.

Ja Baci. Suukot. Jos on käynyt Peruginan suklaatehtailla, ei voi välttyä näiden ostamiselta.

Päivän ensimmäinen päämäärä oli Santa Margherita Ligurian rannikolla. Sieltä lähdimme tepastelemaan; patikointi alkoi. Käveltiin Monte di Portofinon luonnonpuistossa Tigulliolahden yläpuolella. Reitti kivetty, helpohkoa oli.

Ihan erilainen aloitus kuin Bad Gasteinissa reilu vuosi sitten. Tämä minulle parempi. Toki välillä oli kunnon nousuakin. Ja yhden nousun jälkeen levähdyspaikalla tällainen – aurinkokellohan se. Mihin sain varmistuksen suoraan Oulusta, grazie Timoteus.

Tuossa talossa Madonna vietti 50-vuotiskekkereitään.

Portofinon (~kaunis, hyvä satama) yläpuolelta oli kaunis näköala alas hienoon huvipursisatamaan. Portofinon okranvärisiä taloja vihreine ovineen oli ilo Aperolin ääreltä katsella. Kortit Naantaliin ja Posiolle vihdoin saatiin aikaiseksi. Pikkukatujen varsilla oli paljon putiikkeja ja piazzalla miellyttävä tunnelma. Tunnelma oli ihan selvästi ”dolce far niente”. Turistinen, mutta so what.

Portofinosta pääsimme kuin pääsimmekin viiden kieppeillä laivan kyytiin ja matkasimme puolisen tuntia Rapalloon.

Portofino.

(Kuvassa Rapallo) Rapallon sopimus. Kuka oikeasti muistaa, mitä ja milloin sovittiin? En minäkään muistanut, nyt tiedän.

Rapallossa Edo (bussikuskimme) jo odottikin, ja hän kyyditsi meidät La Speziaan. Täällä rantabulevardin takana olevassa hotellissa vietämme vietämme seuraavat neljä yötä.

Kuuden jälkeen oltiin NH La Spezia-hotellilla, turha yritys kauppaan, ja sitten yhteissapuska hotellillla.

Viikko on hyvällä alulla.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mansikat. Onhan näitä nyt toki vielä Suomessakin syyskuusta huolimatta.

Italiassa viemärien kannetkin tyylikkäämpiä kuin muualla?

Italia

Saluti da Milano

Myrskyisän, levottomasti nukutun yön jälkeen lähdimme Porvoonkadulta kuudelta. Tihkusateisen, syksyisen lauantaiaamun taksimatka lentokentälle sujui nopeasti. Nopeasti myös laukut drop boxiin ja turvatarkastuksesta läpi. Croissant ja kahvi edesauttoivat todellisuuteen heräämistä: hei, me ollaan jo matkalla!

Lentokentällä(kin) näki, että emme olekaan – kuten yleensä – koululaisten loma-aikaan reissaamassa: lapsiperheitä, crocs-tepastelijoita, satikkarattaita, kuulokkeet päässä laahustavia uupuneita teinejä ei näy kuin satunnaisesti. Lauantaista huolimatta liituraitaa, korkokenkiä, läppäreitä ja huoliteltuja aamukasvoja.

Milanon kone lähti ajallaan, eikä myrsky riepottanut. Alppien yli ”mentiin heittämällä… ”

Vastatuulen vuoksi lento oli muutamia minuutteja myöhässä, laskeuduimme Malpensan kentälle kymmenen yli 11 (paikallista aikaa vasta kymmenen).

Tema-matkojen opas ja bussi olivat odottamassa ja viemässä meidät hotellille. Hotelli Hermitage on kolmisen kilometriä Duomolta, mutta oikein kelpo asumus.

Missä muualla kuin Italiassa, Milanossa, on kylppärissä pili-pali-saippuoiden ohessa laatu-parfyymi- ja partavesikoepakkaukset?

Lauantai Milanossa oli vapaata, ei siis järjestettyä ohjelmaa. Hotelli on kolmen kilometrin päässä keskustasta, jonne ratikalla pääsi kätevästi, ihan Duomon juurelle. Siellä on käyty ennenkin; ja kuulumme niiden harvojen joukkoon, jotka ovat nauttineet proseccot Duomon katolla. Nyt ei siis tarvinnut sitä tehdä. Pysyimme maanpinnalla.

Tänään oli sitten jo oikea kamera mukana. Olen vähän suunnitellut, että yrittäisin tällä reissulla kuvata – en ainoastaan maisemia ja rakennuksia, ruokia ja kukkia, kuten tavallisesti tahtoo patikkareissuilla tulla tehdyksi, vaan että kuvaisin (myös) teemoja (jo edellä yksi esimerkki ;)). Toki noita kaikkia edellä mainittuja, mutta että olisi kaksi teemaa, joiden alle kuvat sopisivat. Toinen teema on Italia. Ja toinen teema on ”yksityiskohtia” tai ehkä ”tuokio”.

Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Tässä kuitenkin valikoituja otoksia tämän päivän 180 kuvan joukosta. Onhan jo aiemmin tullut mainituksi, tiettäväksi, että Italia on se minun maani. Kuvissa näkynee (mm.) niitä syitä, miksi…

Ja kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Gelato! Italialaisen jäätelön voittanutta ei ole.

Pasta. Tässä lounaspasta: ravioleja tonnikala- ja miekkakalatäytteellä, inkivääri-kermakastikkeessa. Nautittuna iltapäivän auringossa, Duomon takapihalla…

Borsalino. Ei tarvinne selitystä.

Pane e coperto. Maan tapa.

Nämä caffeteriat, pastisseceriat, barit, espressopaikat!

Autot! Ja kaikki, mikä niihin liittyy! En tiedä onko missään muualla Maserati- tai muiden automerkkien boutiqueita ja loungeja!

Historialla on arvonsa. Ristorantessakin.

Jotain uuttakin aina keksitään ottaa käyttöön: pyöräparkit, joista voi vuokrata sähkö- tai tavispyöriä.

Viini. Ei kaivanne selittelyjä tämäkään.

Tyyliä. Kauppakeskuksissakin.

Katolinen kirkko tuo oman viehätyksensä kulttuuriin ja matkailuun, näin ulkopuoliselle ainakin. Ja pidän siitä kun kirkonkellot lauantai-illassa soivat. Syyskuisessa lämpimässä Italian illassa. Tai sunnuntaiaamussa Umbriassa tai pääsiäispäivänä Roomassa.

Käsilaukut! Vielä!!! en ole ostanut yhtään. Siis en tällä reissulla. Minulla ei olekaan monta muualta kuin Italiasta ostettua laukkua. Onko yhtään?

Kirkot.

Museot.

Tapahtumat.

Aperol ja shoppailu. Molempia yksi iltapäivän lämmössä (+24 C varjossa).

Sanoinhan jo autoista… Tyylistä, lämmöstä…

Jatkuu huomenna, yksityiskohtia, Italiaa… Buona notte, amici!

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini

Cantuccineja, Vin Santoa ja muistoja

Tuhnuisen kelin vuoksi jätin aamulenkin väliin, ja sään selkenemistä odotellessa innostuin leipomaan muiden kotitöiden ohessa. Pitkästä aikaa tein (mm.) cantuccineja ja hoksasin juuri, etten niiden ohjetta ole tänne blogiin vielä koskaan postannutkaan. Niinpä hain LappItalia -keittokirjastani kopion tähän (klikkaa isommaksi, näet ohjeen paremmin).

Tuo ohjeessa mainittu Cassonen kylä on Gardajärven rannalla ja siellä olimme kesällä 1997 (vuokratalosta ks. enemmän täältä). Alla olevassa kuvassa olemme lasten (meidän mutikaisten ja ystäväperheen ainokaisen) kanssa menossa juuri tuohon pikkukauppaan josta niitä cantuccineja sai ostaa.

Tässä kuvassa ollaan Villa Paolan parvekkeella… ystäväperhe oli tuona päivänä/iltana Milanossa, me ei pienten kanssa sinne päiväreissulle haluttu/jaksettu lähteä.

Ja tässä vielä kuva Cassonen kylästä viime huhtikuulta, jolloin matkalla Umbriaan kävimme fiilistelemässä 15 vuoden takaisissa maisemissa… Vasemmalle kääntyvän pikkutien varrella pikkukauppa, ja korkealla rinteessä ”meidän” talo.

Kuvan keskellä ”meidän talo”, Villa Paola.

Mutta palatakseni muistoista tähän tuhnuiseen lauantaihin. Tässä tämän päiväisen leipomuksen tuloksia.

Cantuccinit kuuluu kastaa Vin Santo -jälkiruokaviiniin, pyhään viiniin. Alkon listoilla näkyy olevan vain yksi Vin Santo, ja kun meilläkin juuri tuo kyseinen viini kaapissa oli, niin ihan taas vain tämän blogin vuoksi, se oli avattava ja cantuccineja siihen topattava. Toki mantelikorput ovat erinomaisen hyviä kahvin kanssakin. Tai ihan vaan sellaisenaan. Tuoreena varsinkin hurjan hyviä…

Onneksi tuli sitten käytyä lenkilläkin, kaksintaan (!!) käveltiin kaupunkiin ja halliin hakemaan kalaa… ja Juustokuusta leikkeleitä. Niistä kerron joku päivä. Nyt takkatuli jo houkuttaa äärelleen, ottanen lasillisen Vin Santoa ja lukemattomat lehdet …

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Uusia ja vanhoja kuvia: Umbrian kuukausi kuvina

Olenpas vastoin tapojani tehnyt yhden uuden uudenvuodenlupauksen. Teen kuvakirjan tästä vuodesta. Jokaisen kuukauden highlighteja tai tavanomaisuuksia kuvailen; muutaman sivullisen verran kuvaan jotain omasta ja perheen elämästä ja sitten teen niistä (Ifolorilla tai muulla kuvapalvelulla) kuvakirjan. Onhan minulla tämä blogi jo päiväkirjana, mutta enhän minä tänne juuri henkilökuvia laittele, en niitä ainutkertaisia juttuja nettiin tulosta. Paljonhan tänne kirjoittelen, paljon kuviakin laitan, mutta se ”elämä” ei ehkä näy ihan todellisena… Niinpä nyt aloitan tai ainakin yhden vuoden tallennan järjestelmällisesti jotain jokaisesta kuukaudesta.

Ajatus on kypsynyt tässä kun tein (syksyllä ja ) joulun alla kuvakirjaa meidän viime toukokuusta. Meidän Umbrian matkastamme tein liki satasivuisen kuva(ja teksti)kirjan lahjaksi nuorisolle ja ystäville, kaikille niille, jotka Villa Francossa luonamme kävivät (= kahdeksan kirjaa yhteensä).

Yläkuvassa meidän makkari, alhaalla keittiö.

Perkasin 3000 kuvaa ja niistä noin 300 kelpuutin muokkauksen jälkeen kirjaan, ja editoin blogimerkinnät vihkoseksi, 50-sivuiseksi matkapäiväkirjaksi (täällä se on) ja lisäksi laitoin kuvasivustolle liki 600 kuvaa koko matkalta. Videopätkä talolta on vielä julkaisematta mutta tullenee piakkoin….

Umbrian matkasivu matkapäiväkirjoineen ja kuvalinkkeineen on täällä. Sieltä pääset myös kuvapankkiin: tervetuloa kevääseen ja valoon: KLIKS.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Uutena vuonna Espanjassa syödään viinirypäleitä muodossa jos toisessa. Ei ihme. Ovatkin nyt erinomaisen hyviä. Josko tarvitset loppiaiseksi hyvän jälkkäriohjeen niin kokeilehan tästä… Edellyttäen ettei tipaton tammikuu ole alkanut…

Viinirypälesalaatti

1 kg tummia ja vaaleita rypäleitä

4 dl vettä
1½–2 dl sokeria
2 kanelitankoa
1 dl sitruslikööriä

kastike

300 g ranskankermaa
½ dl sokeria
2–3 rkl sitruslikööriä

Irrota rypäleet tertuista, pese ne ja aseta lasimaljaan. Keitä vettä, sokeria ja kanelitankoja noin 15 minuuttia. Mausta liemi liköörillä ja kaada kuumana rypäleiden päälle. Anna maustua viileässä pari tuntia. Vatkaa ranskankerma ja sokeri pehmeäksi vaahdoksi ja mausta kastike liköörillä ja tarjoile se erikseen.

Italia Niitä näitä

Leffalauantai

Woody Allenin käsikirjoittama ja ohjaama ”To Rome with Love” on hulppea komedia*, jossa pääosassa on Rooma. Tai ainakin minulle se oli tärkeintä. Eihän tämä älyllisesti tai elokuvataiteen kannalta niitä merkittävimpiä leffoja ole, mutta ei ollut mitään ko. iltapäivänäytöksen suomaa viihdettä vastaankaan. Päinvastoin. Hetken tulin miettineeksi, että oliko se syyslomaksi valittu Lontoo sittenkään fiksu valinta, miksi ei sittenkin Rooma!

Elokuva alkaa Piazza Venetzialta (kuvat kahden vuoden takaa, jolloin satuimme ko. piazzalle juuri keskelle mielenosoitusta) ja päättyy Espanjalaisille portaille, välissä käydään melkein kaikki kliseisimmätkin nähtävyydet läpi, mutta mitäs sitten?

Allenin kyky tehdä oivaltavia, nokkelia dialogeja ei ole iän myötä hävinnyt… Monta erinomaista näyttelijää, joista kovasti pitämäni koheltaja Roberto Benigni ja kovasti vanhentunut Alec Baldwin, joka ei ikääntymisestään huolimatta ole edelleenkään vastenmielinen, tekivät näköisensä roolisuoritukset. Siis hyvää viihdettä. Naiskauneutta elokuvassa on moneenkin makuun; ja hyvin kaikki naiset osansa tekevät.

Italian alkeiskurssikin tuli kerrattua parissa tunnissa … Siis suosittelen.

Leffan jälkeen syömään; nuoripari sai valita paikan: Olimpos. Olen käynyt siellä vuosia, vuosia sitten, jolloin se oli vielä toisella puolen Pakkahuoneenkatua. Hieman rustiikkipaikka, ruokakin rustiikkia, annokset ihan valtavia (mikä oli osittain näköharhaa: salaattia oli PALJON muiden tykötarpeiden alla), mutta ihan hyvää kaikki oli.

____________________________________

* Synopsiksessa sanotaan näin:

To Rome With Love on yhteen maailman hurmaavimmista kaupungeista sijoittuva kaleidoskooppinen komedia, jota tähdittävät mm. Alec Baldwin ja Penélope Cruz sekä elokuvan ohjaaja Woody Allen. Elokuva marssittaa valkokankaalle koko joukon erilaisia ihmisiä, joiden koko elämä mullistuu yllättäviä sattumuksia täynnä olevien seikkailujen myötä.
Tutustumme mm. Roomassa lomailevaan, tunnettuun amerikkalaiseen arkkitehtiin (Alec Baldwin), jonka Rooman reissu muuttuu aikamatkaksi hänen omaan nuoruuteensa; keskiluokkaiseen ja perin tavalliseen roomalaiseen mieheen (Roberto Benigni), josta yhtäkkiä tuleekin superjulkkis; nuoriin rakastavaisiin, jotka joutuvat tahoillaan kummallisten ja romanttisten kohtaamisten kieputukseen sekä jo eläköityneeseen, amerikkalaiseen oopperaohjaajaan (Woody Allen), joka haluaa tehdä haudankaivajasta laulajatähden.

Italia Kolumni

Suklaamatkalle?

Vaikka tänään syksyn alakulo, johon allaolevassa – viime viikon Kalevassa julkaistussa – kolumnissani viittaankin, tuntuu mukavan kaukaiselta, jopa epätodennäköiseltä, pistän jutun kuitenkin tähän, etten unohda… Näitä juttujani kun kuitenkin lukee aika moni Kalevan levikkialueen ulkopuolinenkin…

_______________________________________

Suklaamatkalle?

Jo ennen kuin edellinen lomakausi on ohitsekaan, on hyvä haaveilla seuraavasta lomasta, ehkä matkastakin. Miten olisi suklaamatka Italiaan?

Lokakuun lopussa (vko 43), juuri silloin kun on koulujen ja muiden oppilaitosten syyslomaviikko, järjestetään Keski-Italiassa, Perugian kaupungissa kansainvälinen suklaafestivaali iChoc (International Chocolate Exhibition 19. – 28.10.2012).

Koko kaunis Perugian kaupunki muuttuu suklaiseksi. Sinne virtaa muualta Italiasta, koko Euroopasta ja sen ulkopuoleltakin suklaa-alan ammattilaisia ja suklaanystäviä; viikon aikana kaupungissa käy yhteensä kymmeniätuhansia vieraita herkuttelemassa. 1990-luvun puolivälistä asti järjestettyyn tapahtumaan kuuluu seminaareja, juhlia, maistiaisia, kaikkea suklaaseen liittyvän myyntiä ja kuvaavaa on, että festivaalin ohjelmalehtinen on painettu suklaantuoksuiselle kartongille.

Miksi iChocon kotipaikaksi on valikoitunut juuri Perugia? Mm. koska siellä on suklaakonvehtiteollisuutta ja -käsityötä ollut vuosikymmeniä; itse asiassa alueen suurin ja kuuluisin suklaatehdas Perugina on yli 100-vuotias. V. 2003 Peruginan tehtaalla valmistettiin maailman suurin (hulppeat 5980 kg) konvehti, joka oli jättiversio tehtaan kuuluisimmasta konvehdista, Baciosta (ital. suukko).

Jätti-Bacio rahdattiin keskiaikaisen kukkulakaupungin piazzalle ja festivaaliviikon aikana siitä lohkottiin palasia kaikille halukkaille. Baceja, joissa on pähkinä konvehdin sisällä ja jonka hopeisen käärepaperin alla on aforismeja ja rakkausviestejä, myydään Suomessakin.

Perugia on myös Italian suklaanystävien yhdistyksen (Compagnia del Cioccolato) kotipaikka ja kaupungin keskustassa on muutama (esim. Sandri) viehättävä, perinteikäs suklaapuoti; jo niiden näyteikkunat ovat nähtävyyksiä. Läheisessä Pantallan kylässä on Vannuccin suklaatehdas, joten suklaalomalla voi perehtyä myös lähitienooseen. Pahimpaan kaamosaikaan Italian matkan ja suklaan yhdistäminen ehkä auttaisi viileän kesän jälkeisessä syysalakulossa?

_________________________________

Mehän kävimme tuolla Peruginan tehtaalla. Kalevassa ei juttujeni yhteydessä kuvia julkaista, joten laittelenpa tähän muutaman ennen Temmatussakin julkaisemattoman….

Tehdaskierrokselle pääsimme italialaisen alakoululuokan kanssa…

Tässä näkyy kuvassa se 6000 kiloinen jättikonvehti.

Matkoista puheenollen… Merkillistä on se, että meillä ei ole varattuna mihinkään matkaa. Ei mihinkään. Koko kesänä – toukokuun puolivälin jälkeen Umbriasta kotiuduttua – ei käyty missään. No, okei, mökillä ja se minun päivän kestänyt rengasmatkani Perä-Pohjolaan, mutta that´s it. Ei muuta. Ei kartanokierrosta, ei piipahdusta eteläisessä Suomessa, saatikka jossain Euroopan reissulla.

No nyt viikonlopuksi mennään Jyväskylään; perjantaiaamuna lähdetään Rotissöörien Suurkapituliin ja tullaan sunnuntaina, mutta syyslomamatkaa ei ole varattu, ei sovittu ruskareissua (eikä kyllä taideta päästäkään), eikä mitään. Lokakuussa minulla on pari työkeikkaa Helsinkiin, mutta ei lomamatkoja varattuna – vielä. 🙂

Italia Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Kalaasit 2012 vol. II

Onko elämää kalaasien jälkeen? Toki, toki.

Eilen illalla kunhan keihäskisan pronssi oli varmistunut, kisastudioksi muuttunut La Festamme alkoi hiljalleen tyhjentyä. (Vaikea uskoa, että Lontoossa olisi ollut parempi tunnelma… )

Puolilta öin jo olimme pehtoorin kanssa kaksistaan, raivailimme pöytää ja täyttelimme tiskikonetta. Olimme oikein tyytyväisellä mielellä. Kuten tänään ystävien kommenteista ja kiittelyistäkin ilmeni, oli jotenkin poikkeuksellisen rento ilta, yleensäkin tällä porukalla on, mutta eilen jotain erityistä ja sitä paitsi poikkeuksellisen hyvää sapuskaa. Mitäpä muuta sitä hyvältä illalta toivoisikaan?

Ensinnäkin on mainittava muutama sananen tuomisista/synttärilahjoista… Olemme aina koettaneet muistaa sanoa, että ei tuomisia, korkeintaan tuokaa viiniä – ehkä… Mutta nyt ei ollut sanottu mitään, sillä seurauksella, että ne kolot, joita eilen nauttimamme umbrialaiset viinit viinikaappiimme tekivät, täyttyivät ystävien tuomista tuliaisista, ja sitten tuli myös lahjoja/tuliaisia.

Pehtoori sai oman ”juhlakirjansa”; hulppea vihkonen ”Pehtoori ja pehtorius” kyllä ilahduttaa. ..

Sitten saimme tällaisen:

Olemme vielä tänäänkin keskustelleet kumpi tätä käyttää ja mihin tarkoitukseen? Hyvä sillä oli nuoretkin kutsua ruokapöytään: tänään oli näet rääppiäiset ja synttärijatkot. Ja sitten minulle samppanjavispilä? Vai ymmärsinkö oikein, että tämä oli vihje, että jälkiruokien kokoa ainakin lahjan hankkineen harmaan herrasmiehen mielestä voisi vähän kasvattaa?

Eilisten jälkiruokien (Lemon posset, lakujätski, manteli-marenkikakku, italialainen jukurttikakku) ohjeet täällä olenkin jo posteillut. Samoin mustatryffeli-kastike pastalle on ollut täällä. Hieman kyllä arvelutti, että mitähän siitä tykätään; se on kuitenkin ”vähän erilaista, hieman erikoista”, mutta ehkäpä juuri se olikin illan paras ruoka. Monen mielestä ainakin. Umbriasta tilasin (kauppa.umbria.fi – palaan tähän vielä viikolla) mustia tryffelilastuja (Tartufo Nero) ja niistä kastikkeen cappellineille tein ja – perfetto! Se oli tosi hyvää.

Yksi mielenkiintoinen uutuusruoka oli focaccia. Siis ei mikään tavallinen focaccia, jonka tekemiseen meillä on joskus tytär erikoistunut, vaan uudesta Leivotaan-lehdestä löytyneen ohjeen mukaan tehty peruna-tomaatti-oregano-focaccia.

(kuvassa näkyy, miten otetaan huomioon tomaatiton ruokavalio. Hyvin simppeliä: jätetään osasta ruokaa tomaatti pois. :)) Klikkaa kuva isommaksi, näkyy kesäisen focaccion herkullisuus.

Tämä focaccio on melkein enemmän kakku/piiras kuin leipä, eikä ne pari palaa, joita kahdesta tuollaisesta lautasen kokoisesta focacciosta jäivät, olleet päivän vanhanakaan huonoja, mutta eilen – vähän vielä lämpiminä – focaccion kappaleet olivat erinomaista herkkua. Ja tässä sitten se ohje.

Perunafocaccio oman maan yrteillä (vähän varioin alkuperäisohjetta)

500 g keitettyjä, kuorittuja perunoita
8 dl vehnäjauhoja
4 rkl oliiviöljyä
7 g kuivahiivaa
3 munaa
1 tl suolaa
2 tl kuivattua oreganoa
1 dl oliiviöljyä
pikku tomaatteja
2 – 5 rkl tuoretta oreganoa
sormisuolaa

Soseuta keitetyt perunat. Sekoita niiden joukkoon jauhot, öljy, hiiva, oregano ja suola. Lopuksi munat.
Jaa taikina kahteen osaan ja painele kahteen voideltuun vuokaan.
Kohota leivinliinan alla kolme tuntia.
Voitele leivät oliiviöljyllä, painele taikinaan tomaatit ja ripottele pinnalle tuoretta oreganoa ja sormisuolaa.

Paista keskilämmöllä noin 30 minuuttia.

Tässä uuniin menossa peruna-yrtti-tomaattipaistos, jonka ohje on uudesta Italialaiset mestarit, Carluccio ja Contaldo -kirjasta. Näitäkin vuokia oli kaksi, joten tällekin päivälle jäi vähän. Ja tämä oli tänään parempaa kuin eilen. Niinkuin usein laatikkoruoille käy…

Toisena synttärikakkuna oli Manteli-marenkikakku hillojen ja vadelmien kera. Hillat sopivat paremmin kuin vadelmat. Värinsäkin puolesta. 🙂

Jälkkäriannokset olivat vielä aika pieniä; vispilänhän sain vasta eilen 🙂 Mutta lakujätski oli kyllä tiivistä ja pelitti hyvin sitruunaisen possetin kanssa. Steviaakin piti lautasille laitella, kun sitä kerran on tullut kasvateltua… 😉

Ja sananen viineistä. Viinilistasta tuli väistämättä kilpailu Lungarotti vastaan muu Umbria. Ja aika tasaiseksi se meni. Sikäli kyllä että sekä Lungarottin Torre di Giano, Vigna il Pino 2008 voitti valkoviinisarjan ihan kirkkaasti, mutta Lungarotti Brezza ja Antonellin Grechetto olivat tasapisteissä. Tuo Grechetto miellytti meitä ja monia Villa Francon vieraita jo toukokuussa: siinä on pehmeyttä mutta myös voimaa, persikkaa ja muita hedelmiä tuoksussa, se ei ehkä ole voisuutta eikä pähkinäisyyttä, mutta jotain hyvin miellyttävää viinin pyöreyttä viinin maussa on. Ja sopi erinomaisen hyvin tryffelipastan kanssa, ihan kuin Assisissa Ristorante Pallottassa oli jo toukokuussa todettu.

Punaviineissä San Lorenzolla (Chianti Toscanasta) oli tässä porukassa hyvin paljon tunteilla osuutta asiaan, joten sen saamat kommentit eivät ole ihan objektiivisia :)) Mutta kaksi muuta viiniä kävivät maistelussa hyvin tasaväkisen taiston: (taas Umbria-verkkokaupasta tilattu) Adantin Montefalco rosso (joka on tehty paikallisista Sagrantino-rypäleistä) pärjäsi erinomaisen hyvin Lungarottin palkintoja ja mainesanoja keränneen Sangiovese-viinin Rubesco Riservan kanssa. Kun viinikerhon kanssa maistoimme Rubescon, pohdimme hieman oliko ko. pullo korkkivikainen, mutta ainakaan eilinen pullo ei ollut. Me pehtoorin kanssa pidimme Rubescosta enemmän, mutta aika monelle valmiimpi/kypsyneempi, silti hieman karkea, hiiligrillatun entrecoten makua hyvin mukaileva Montefalcon Rosso sai kannattajia, jopa siinä määrin, että oli ihan pienestä kiiinni että viinirekkaa Umbriasta ei vielä tilattu. :=)

_______________________________

Iltapäivän ihanassa auringossa vielä nuorten kanssa herkuttelimme, mutta pilvisen aamupäivän lopulla kävin lenkillä. Tai siis ajelin autolla Tuiranrantaan ajatuksena kierrellä ja kuvailla jokivarressa, erityisesti menin katsomaan ohijuoksutusta. Ja sinne jäin. Lenkki jäi kovin olemattomaksi. Patoluukut ovat olleet poikkeuksellisen monta päivää auki, poikkeullisen kylmä ja sateinen kesä on saanut aikaan tulvakorkeudet, joten nyt oululaisilla on ollut mahdollisuus nähdä häivähdys siitä, millaista oli ennen kuin Merikosken voimalaitos 1940-luvulla sulki jokisuun… Tässä yksi kuva niistä sadasta jotka tänään otin; huomenissa lisää.

Historiaa Italia Niitä näitä

On tähdenlentojen yö – La Notte delle Stelle Cadenti

Elokuun kymmenes, pehtoorin synttärin aatto, Laurin päivä. San Lorenzon marttyyrikuoleman muistopäivä. Lainaan seuraavassa omasta tekstistäni pätkän

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti) Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Viikonlopuksi on luvattu Suomeenkin tähdenlentoja.

http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/viikonvaihteessa-tiedossa-tahdenlentoja/602241/

Niitä odotellessa ja San Lorenzon vuoksihan meilläkin huomenna kestit. Ihan vaan uskonnollisista syistä vietämme La Festan huomenna. Ihan vaan …

Gruppo San Lorenzo (ks. täältä, mistä on kysymys) tulee liki kokonaisuudessaan (12/14) huomenna viettämään kalaaseja, San Lorenzon päivää, pehtoorin ja yhden toisen gruppomme jäsenen synttäreitä. Ja koskapa Umbrian kylämme Collazzone oli (sekin) suojeluspyhimys San Lorenzon, keittiömestareiden suojelijan, suojeluksessa, niin luonnollisesti huomisen menun ja vino-listan teemana on Umbria. Ihan loogista.

Kuvat ovat Collazzonen kirkosta ja luostarista. Klikkaamalla suurenevat ja näet yläkuvassa San Lorenzon tunnistamista helpottavan (epiteetin, apposition tai mikä lieneekään, tunnisteen?) halstarin.

Yritimme reissussa löytää San Lorenzo -patsaan, -pienoisveistoksen, -matkamuistopyhimyksen, mutta turhaan. Fransiskuksia oli joka putiikissa, mutta San Lorenzoa ei näkynyt.

Näkyisipä viikonloppuna tähdenlentoja.

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini

Cucina Italiana ja piknikkuvia

Auringon helliessä, pitkän aamulenkin jälkeen vietin aikaa kotipiazzalla ja siirsin bloggauspisteeni tähän. Juuri tänään oli oikea tunnelma kirjoitella italialaisen keittiön antimista.

Ensinnäkin mustatryffelikastike pastalle – ainakin tämä ruoka jäi Umbrian toukokuusta meidän kesäruokalistalle. Kastike kuuluisi tarjota nimenomaan spaghetin tai spaghettinin (ohuenohuen spaghettin) kanssa, mutta meillä oli toissapäivänä tätä tehdessäni kaapissa vain pappardellea, ja kyllä se senkin kanssa sopi erinomaisen hyvin. (kuva täällä)

Mustatryffelikastike pastalle

8 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä murskattuna
3 sardellifilettä hienonnettuna (aitoa sardellia eikä mitään Abban-janssonin-kiusaus-anjoviksia)
pieni purkki mustatryffeliä. (Alkupeäisohjeessa on 150 g!! mutta eihän semmoisia määriä raski käyttää. Edelliseen kokeiluuni käytin isohkon Umbriasta ostamani purkin), mutta nyt oli tyytyminen Stockalta ostettuun pikkupurkkiin, joka sekin maksoi jo vitosen. Mutta siitäkin maku lähti (käytin myös liemen johon mustatryffeli oli säilötty)).

Kuumenna oliiviöljy pannulla, ja paista siinä valkosipuleita kunnes ne ovat ruskeita, eivät palaneita kuitenkaan :). Ota valkospipulit pois öljystä ja alenna lämpötilaa. Lisää hieman jäähtyneeseen öljyyn sardellit. Sekoittele niin, että ne muhentuvat öljyyn. Nosta pannu levyltä ja lisää joukkoon pienksi silputtua tryffelisientä ja tarvittaessa mausta kevyesti suolalla. Valuta keitetty spaghetti ja sekoita kastike joukkoon. Parmesaania ja mustapippuria voi tarvita. …Minä en tarvinnut.

Sitten toinen italialaisen keittiön herkku:

Torta di Verdure makea pinaattipiiras

Toscanalaisen keittiön erikoisuuksia on makea pinaattipiiras, jonka ohjeen olen vuosia sitten löytänyt Leslie Forbesin iki-ihanasta ”Toscanan herkut” -kirjasta. Se oli varmaan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt toscanalaisen keittiön keittokirja. Torta di Verdurea meillä syötiin usein rapukesteillä tai kalaaseissa, mutta nyt se on ollut unohduksissa muutamia vuosia. Eiliseksi niitä kuitenkin tein parikin. Ja kyllä tämä hieman erikoinen piiras herätti ihmetystä ja, ainakin vähän, ihastustakin.

Pohja:
300 g vehnäjauhoja
80 g sokeria
100 g notkistettua voita
2 munankeltuaista
hyppysellinen suolaa
Täyte:
200 g kesäkurpitsoja
300 g pinaattia
75 g sokeria
50 g pinjansiemeniä
30 g rusinoita
1 kevyesti vispattu muna
2 rkl raastettua appelsiininkuorta
2 rkl parmesaaniraastetta
½ tl kanelia
½ tl muskottia
30 g voita
hyppysellinen suolaa
Tee taikinapohja-aineista taikina ja jätä se huoneenlämpöön pariksi tun-
niksi (en tosiaankaan tiedä miksi, mutta näin olen tehnyt). Pilko täytettä
varten kesäkurpitsa ja pinaatti (tai sulata se). Hauduta pehmeäksi vois-
sa. Anna seoksen jäähtyä. Lisää siihen sitten muut aineet.
Taikinapohja piirakkavuokaan (ohjeessa kehotetaan KAULIMAAN
ristikko piirakan päälle. En ole ikinä saanut taikinasta kaulittavaa, joten
olen murustellut noin ¼ osan taikinasta täytteen päälle).

Paista 200-asteisessa uunissa 30 – 45 min.
Tarjoa pehmenneen vaniljaKERMAjäätelön tai vispatun vispikerman kanssa.

Tässä yhteydessä olisi varmaan hyvä sauma esitellä vähän ”välineurheilua”, joka minulla liittyy nimenomaan italialaisen keittiön yhteyteen. Parmesaanin raastamisesta muutama sananen. Yleensähän sillä tarkoitetaan sellaista liki jauhoksi raastettua juustoa, mutta meillä on jo vuosia parmesanraastetta tehty myös vähän ”isompana” versiona. Eli lastujen ja raasteen välimuoto on tämmöiset hiutaleet. Juuri tällaisia niiden pitää olla meillä paljon vierasruokana (esim. viime vuoden Rtissööri-piknikille tein tätäkin) tarjottuun Parman salaattiin ja tällaisena laittelen useimmiten myös pastan päälle.

Kuvassa näkyy myös vempain, jolla tätä juustohiutaletta saa aikaiseksi. Niitä on ainakin Stockalla ja Oulun Lysti-putiikissa myynnissä. On pysynyt vuosia terävänä. Sillä saa myös suklaasta hyvin lastuja – esim. italialaisen suklaakakun päälle. Ja toinen ”innovaatio” on säilytellä pinjansiemeniä tällaisessa pullossa. Sen voi nostaa pöytään joten jokainen voi salaattiin siitä kaadella, ja sitten se on helppo nostaa jääkaappiin (jossa niitä haluan säilyttää).

Ja sittenhän ei tarvinne sanoa, että aceto balsamico ja pippurimylly oliiviöljyn ohella ovat niitä joita ilman ei italialaista ruokaa voi oikein tehdä…

Sitten lupasin tähän muutamia otoksia eiliseltä …

Henkilökuvia en tänne blogiini periaatteesta paljon yleensäkään laittele, en nytkään.
Tulevat aikanaan Rotissööri-sivuille.

Eikä täällä blogissa ole viiden vuoden aikana paljon meitsistäkään kuvia näkynyt,
niitä kun minulla tulee harvoin otettua 🙂
mutta eilen H. pyysi kamerani lainaan ja otti kuvia,
sellaisia, joissa minäkin olen.
Siispä tehdään nyt tuplapoikkeus.

On vaan niin hienoa,
että on lämmintä ja että on syönyt erinomaisesti
hyvässä seurassa.

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini

Villa Francon salaatteja

Olen luvannut jo monta kertaa niitä kesäsalaattien reseptejä. Näistä me nautimme Umbriassa, näistä kannattaa nauttia Suomen suvessa, jahka me se kesä vielä tännekin saadaan … tänään on aamulenkin jälkeen ollut niiiiiin kylmä ja nyt sataakin. Mutta siis, aurinkoisempiin tunnelmiin. (Helatorstain kattaus…)

Kaikki kolme Umbrian viikkoa söimme paljon salaatteja. Lounaalla (erityisesti silloin kun olimme talolla) oli vain kaksi salaattia ja ehkä focacciaa tai pizzapaloja lähikaupasta, ei muuta, ja se olikin jo aika hyvää. Varsinkin toinen salaatti oli yleensä edellisen illan ruoan jämistä rakenneltu…

Vein mukanani kaksi keittokirjaa, jotka osoittautuivatkin oivallisiksi innostajiksi: vanhat opukset olivat Marja Lindforsin ”All´Italiana, Ruokaa Italiasta” ja ”Cucina Povera (köyhä keittiö), Ruokia Etelä-Italiasta”.

Suurentamalla kuvan näet myös viinipullon etiketin: menomatkalla pysähdyimme Europa Brückellä ja turistikaupassa silmäni sattuivat ko. viiniin: Sankt Laurent! Siis taas San Lorenzo alias Pyhä Lauri! Kun tiesimme, että saamme vieraaksemme GSL:n (Gruppo San Lorenzo) jäseniä, oli viini ostettava. Ko. viinin helatorstain aattona villiparsan ja fenkoli-pecorinosalaatin kanssa nautimme, ja sehän olikin vallan erinomaista.

Siispä tulomatkalla pysähdyimme uudelleen Europa Brückellä – ihan vaan pissalla – mutta tulihan se tuliaisviini kalaasiporukalle ostettua… 😉

Mutta salaateista piti kirjoittamani: ensiksikin Insalata Caprese, tomaatti-mozzarella -salaatti. Onhan se klisee, mutta Italiassa se on jotain ihan muuta kuin Suomessa, jossa se on usein tehtävä ”lentotomaateista”. Erityisesti esikoisemme ja ystävänsä Klippan olivat sen perään. Varmaan söivät sitä joka päivä. Ja vaikka nuoret naiset ovat hoikkia kuin mitkä, ei mozzarrellaa ollut koskaan liikaa. Perugian ristorantessa salaatti tarjottiin näin:

Villa Francossa ko. salaatista tehtiin kahden ja neljän ja seitsemän hengen (yläkuvassa) versioita.

Sitten yksi parhaista salaateista nautitiin kun oli nuorenparin lounasköksävuoro.

Salaattipohja pussista, vähän rucolaa, paljon hunajamelonia, minitomaatteja, purkista pikkusipuleita, kurkkukuutioita, ja sitten se juju: Parman kinkku (prosciutto) viipaleet levitetään leivinpaperin päälle ja sen jälkeen ne käytetään uunissa (~200 C) noin 5 – 10 minuuttia (eivät saa kärähtää), kinkkuviipaleiden annetaan hetki jäähtyä ja sitten ne silputaan salaatin päälle. Pinjansiemenet, basilikasilppu ja mustapippuri sekä luonnollisesti oliiviöljy ja balsamico viimeistelevät salaatin. Siitä ei jäänyt mitään, ei mitään. (Huonohkossa kuvassa keskellä).

Salaatteihin voitaneen lukea myös salsat ja crostinit. Tytär teki yhtenä iltana crostineja.

Tomaattihakkelus uunissa paahdettujen patonginpalasten päällä: se on siinä. Hakkeluksen voi tehdä monin tavoin. Yksi äärimmäisen hyvä versio hakkeluksesta on ns.

Leilan salsa

2½ dl tomaatteja pieninä palasina (kanta ja siemenet pois)
½ dl purjoa tai kesäsipulia
2 valkosipulin kynttä
1½ dl rypsiöljyä
½ dl punaviinietikkaa
2–3 tl hunajaa
2 rkl silputtua tuoretta basilikaa
suolaa, mustapippurirouhetta

Kaikki aineet vain sekaisin.

Tämä on siis hyvää myös tuoreen patongin tai esimerkiksi tomaatti-mozzarella-salaatin kanssa. Se säilyy muutaman päivän jääkaapissa. Jos säilyy. 😉

Tein sitä tänäänkin. Sen resepti on myös LappItalia-keittokirjassani. Tänään otin itsekin ko. opuksen esille pitkästä aikaa. Ja voin kyllä suositella. Siellä on monta hyvää kesäreseptiä. Katso vaikka. Jollei sinulla ole ko. kirjasta itsellessäsi niin se on nettiversiona täällä KLIKS)

Ja sitten ohje, jota en ole tainnut ennen kirjoitella, vaikka hyvänen aika!! olisi kyllä kannattanut!

Meillä kaikilla jää joskus pastaa, jota ei viitsisi heittää poiskaan, mutta josta saa seuraavan päivän lounaan, eväsruoan, alkusalaatin tai jotain. Tämäkin idea on noista edellisistä keittokirjoista, mutta olen soveltanut lämpimän ruoan salaatiksi. Tätä olen tarjonnut Umbriassa, Toscanassa, Hangasojalla, Rantapellossa … ja aina siitä on tykätty.

Sitruunapastasalaatti tai jotain sinnepäin

Kun pastaa jää laita se kylmään, mutta lorauta sen joukkoon oliiviöljyä – sopivasti. Riippuu pastan määrästa. 2 -5 rkl lienee aika sopiva. Kun seuraavana päivänä on salaatin aika, sekoita keskenään yksi silputtu valkosipulin kynsi, 2 dl turkkilaista (tms) jukurttia, puolikkaan sitruunan raastettu kuori ja vähän sitruunamehua. Sekoita tämä kasti pastaan ja sekoita pasta salaatin joukkoon. Salaatiksi sopii hyvin joku kaupan valmis pussisalaatti ja lisäksi kurkkua, ehkä tomaattia, mitä mieli tekee, mitä kaapissa sattuu olemaan. T’ämä ON hyvää. Miehetkin pitävät tästä 😉

Ja sitten vielä salaatti jonka M. teki Villa Francossa. Ohje edelleen noista em. kirjoista ja on erikseen mainittava että Italiassa toukokuussa fenkolit olivat jotain ihan muuta kuin meillä täällä talvella… siis kannattaa valita tuoreita, pieniä, herkullisia…

Fenkoli-pecorinosalaatti

2 – 3 fenkolia

Kastike

7 rkl oliiviöljyä
1 tl dijoninsinappia
½ tl suolaa
mustapippuria
2 rkl sitruunamehua tai valkoviinietikkaa
1 valkosipulinkynsi
1 dl pecorinolastuja
persiljaa (sileälehtistä luonnollisesti jos italialaista ruokaa tehdään… ;))

Sekoita öljyn joukoon sinappi, suola, mustapippuri, sitruunamehu ja valkosipuli silputtuna.
Huuhtele fenkolit, leikkaat suikaleiksi. Nosta suikaleet kulhoon, kaada kastike päälle ja ripottele pinnalle persilja ja pecorino.

Mukavahan se oli Italiassa salaatteja(kin) tehdä kun raaka-aineet (ainakin siellä landella) olivat ensiluokkaisia ja varsin edullisia. Todin lauantaimarkkinoilta ostin tällaisen satsin ja maksoi 10 euroa. Mitä yksin parsanippu maksaa Suomessa? Viisi euroa?

Ai niin, tein tänään myös Saltimbocca alla Romanaa…

Ehkäpä siitä kerron ja resepteeraan joku toinen kerta.

Italia Kolumni Valokuvaus

Ruokaa teoriassa

Kaikki Umbriasta tilaamamme viinit tulivat tänään! Eikä yhtään ollut särkynyt, ei matkalla, mutta hyvin pakattuja pakkauksia purkaessamme ihan itse yhteistyössä pudotimme pullon (halvinta) punaviiniä eteisen klinkkerilattialle. Tuoksusta päätellen hyvä viini. Mutta siis: shippaaminen Italiasta toimii. Viinit tulivat pikkuisen reilussa viikossa ja kotiovelle asti.

Tänään on myös Umbriassa asuvien suomalaisten verkkokauppa uudistettu. Sieltä voi tilata viinejä ja monia Umbrian herkkuja: Umbrian herkkukauppa Vielä en ole itse tilannut heidän kauttaan mitään, mutta varmasti tässä kesän/syksyn päälle pistän tilauksen vetämään. Mustatryffeli-pastaa ainakin voisi mieluusti syödä jälleen.

Minäkin olen ahkeroinut www-ruoka-asioissa tänään: rotissöörien Oulun voutikunnan -sivuja olen koettanut laitella uuteen, modistettuun formaattiin: http://www.rotisseurs.fi/oulu/voutineuvosto/ Meillä kun oli tänään voutineuvoston kokouskin, joten oli hyvä saada homma järjestykseen.

Ja Kalevan ruokakolumninkin pistin aluelle, balsamicosta taidan sen tehdä. Siitä muistinkin, että tänne on laittamatta se reissun aikana julkaistu juttu, joten sepä tähän loppuun.

_______________________________________________

(3.5.2012 Kalevassa julkaistu)

Ruokakuvia

Ruoan kuvaaminen mainoksiin, lehtiin, ruokablogeihin ja keittokirjoihin vaatii onnistuakseen taitoa, kärsivällisyyttä ja nipullisen niksejä. Jotta salaatti saadaan näyttämään raikkaalta, on kuvaushetkellä hyvä olla vesi- tai öljysuihkepullo käytettävissä. Keiton kuvaaminen höyryävänä merkitsee usein, että syöjä saa sopan eteensä kylmänä. Annoskuva, jossa värit toistuvat oikein ja herkullisesti, vaatii luonnonvaloa, joten ruokapöytä ei olekaan se oikea paikka kuvien ottamiseen, vaan lautanen on parasta kiikuttaa ikkunalaudalle. Nämä jutut ovat monelle kotikokille ja harrastelijakuvaajalle tuttuja juttuja.

Ammattikuvaajat tekevät kuvat, ruokakuvatkin, ammattitaidolla – luonnollisesti. Lisäksi digitaalisen median ja keittokirjojen ruokakuvien teossa on usein mukana ruokastailisti. Suomessakin heitä on jo muutamia. Esimerkiksi Sara La Fontain ja Teresa Välimäki paitsi laittavat myös stailaavat ruokaa. Ruokabloggaaja (Liemessä-blogi) ja ammattikuvaaja Jenni Häyrinen on erikoistunut nimenomaan ruokakuvaukseen.

Ihan oma ruokakuvauksen muoto ja haasteet ovat kyseessä silloin, kun kuvataan televisiosarjan tai elokuvan ruokakohtauksia. Salattujen elämien Sievisen Lassen hirvipaisti ainakin kuulostaa ja näyttääkin ylivertaisen hyvältä, mutta entä jos kyseinen kohtaus on pitänyt kuvata kolme tai kuusikin kertaa, miten ruoka on saatu pysymään edelleen makoisana. Voidaankin kysyä, onko se edes oikeasti ollut makoisaa? Entäs isojen lastenjuhlien kuvaaminen elokuvaan? Miten ihmeessä jäätelöannokset eivät sula lapsinäyttelijöiden käsiin? On hyvin mahdollista, että jätski onkin (värjättyä)perunamuusia.

Ihan omat keinonsa vaaditaan silloin kun pihvi on saatava näyttämään aidosti epäonnistuneelta ja sitkeältä. Roolihenkilö voi tietysi näytellä leikkaavansa sitkeää pihviä, mutta kun pihvin sisään pujauttaa sivusta hammastikun, niin leikkaaminen oikeasti on vaikeaa.

Nämä kaikki ja monta muuta asiaa ruokakuvauksesta kerrotaan televisiosarja Täydellisten naisten -keittokirjassa. Näitä juttuja luettuani en enää koskaan voi katsoa mitään ruokaotoksia samalla miettimättä, miten kuvaus on tehty.

_______________________

Tämä äitinpäivänä Todissa syömäni jälkiruoka oli yksi parhaista ikinä. Kuvaamiseen en paljon satsannut. Keskityin nauttimaan herkusta.

Italia Niitä näitä

Puutarha, viinikisa ja spondeus

Miksi minun perennapenkeissäni (niissä kahdessa metsänreunassa olevassa, jotka meidän pihalla on minun vastuulleni pitkän harkinnan jälkeen luovutettu) kasvaa koivuja, haapoja ja saniaisia, mutta pehtoorin monessa, isossa penkissä kasvaa vain kauniita ja terveitä perennoja, joista monet jo kukkivatkin kauniisti? Että perennapenkeissä ei muka kuulu kasvaa haapoja saatikka maahumalaa tai heiniä? Miten niin ei kuulu? Ihan yliarvostettuja tuollainen luontainen ja ahkera puutarhanhoito jota pehtoori harrastaa. Ei vaan saa koivuja kasvamaan kukkapenkeissä. Ei vaan osaa! Muka puutarhapalkintoja pokannut montakin. Hmph!

Reippaan ja aika pitkänkin aamupäiväurheilun jälkeen siis oltu puutarhassa; ihana ilma. Ei itikoita, vielä. Siitepölyä on, ihan mielettömästi on, mutta siedätyshoitomentaliteetilla olen ulkona ollut. Ja Xyzal rulettaa!

Orvokeita minäkin osaan istuttaa. (Denim jump)

Ja valkovuokkojakin meillä on: monta. Ja tästä aamulla poimin kolme ja vein murmelille. Joten melkein voi sanoa, että meillä on ”valkovuokkokenttä”.
Että ei voi? – Monella Oulussa ei kasva ollenkaan valkovuokkoja, joten seitsemän voi olla kenttä.

Kristallihelmiäkin löysin takapihalta.

Tähän on sitten vielä liiteltävä muutama kuva meidän Assisin Giro-taipaleesta… KP toimitti kuvia. Minä kun en oikein ehtinyt kuvaamaan… 🙂 Eiköhän tämä nyt siitä legendaarisesta Assisin ajelusta riitä ….

Ja sitten on vielä hieman kehuskeltava.

Illansuussa vietimme tovin Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Onkin viime aikoina tullut niin vähän viinejä maisteltua. 🙂 Ja tänään oli jokavuotinen Challenge. Viinitietouskilpailu (Botrytis Ouluensis 8th CHALLENGE) : oli sokkomaistajaisissa tunnistettava viinin rypäle, maa, alue, tuottaja, jne. Tämä oli kahdeksas kerta kun tämä kilpailu meidän 10 hengen porukan kesken järjestettiin. Olen aiemmin sijoittunut surkeasti: ei yhtään mitalisijaa lakkarissa. Mutta tänään: Umbrian korkeanpaikanleirin jälkeen! Voitin! Selkeästi paras. Ja pehtoori kakkonen. Ei ole mennyt meillä kuukauden treenikausi hukkaan. 😉

Ja ruokatarjoilu: jotain niinkin yksinkertaista kuin vihersalaattia ja savustetttua lohta. Mutta ne olivat erinomaisen hyviä. Onneksemme emme olleet juuri mitään päivällä ehtineet syödä.

Ja sitten vielä: lisäilo meille molemmille oli kun saimme varmistuksen, että mekin olemme ”spondeja”*. Me nimittäin näimme viimeisenä Villa Francon päivänä pihallamme tämän näköisen linnun:

Harjalintu. Tiesittehän sen? Me sen näimme ihan itse, ja tänään saimme E:lta varmistuksen, että harjalintuhan se. Siis nyt tunnetaan sekä viinejä että lintuja. Heh!

Ja tunnetaan ainakin hyvä olo.

*[ (lintuslangi) Sponde on lintuslangin keskeinen ja paljon käytetty termi. Se tulee adjektiivista spontaani, ja sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti hyvää lajia, joka on havaittu spontaanisti eli ilman, että siitä on ollut etukäteen tietoa. Spondet ovat linturetkeilyn suola, ja maistuvat paljon paremmilta kuin pinnat, joita on varta vasten lähdetty hakemaan. ]

Hautausmailla Historiaa Italia

Cimitario – hautaustapa italialaisittain

Kauheasti kaikkea uutta tapahtunut täällä kotikaupungissa kuukauden aikana: Rajahaudan lenkin varrella on siistitty rantavitikkoa, viime syysmyrskyjen kaatamat puut on viety pois, Stockan parkkihallissa on remontti ja Herkussa on hyllyjen paikkoja vaihdettu, hautausmaalla tutulla reitillä on monta uutta hautakiveä, Kauppahallissa uutta Toscanan patonkia (jossa oli onneksi suolaa toisin kuin Toscanan ja Umbrian leivissä paikanpäällä), Caritaksen edestä epämääräinen pensasryteikkö poistettu, Citymarketin (ei Prisman kuten eilen annoin ymmärtää ja kuten eilen itsekin vielä luulin) edessä on paleleva, mutta palveleva mansikan myyjä (Espanjan mansikat eivät ihan niin hyviä kuin Italiassa). Mutta yksi on ja pysyy: DNA:n asiakaspalvelun pitkät jonot! Kolme varttia ei ole homma eikä mikään! Ihan normijuttu. Mutta ehkäpä homma sentään korjaantui.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta tuosta hautausmaa-jutusta tulikin mieleeni, että olen luvannut kertoa Umbrian – ja monien muidenkin Italian maakuntien – hautalehdoista.

Parin kilometrin päässä taloltamme – alaspäin, siis kohti Pantallan kylän keskustaa – oli pieni aidattu hautausalue, sypressien reunustama hautapaikkojen alue. Kukkulalla. (huom autot parkkipaikalla, niitä oli aina)

(muistuttelen taas että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pantallan lisäksi taloltamme kävelymatkan päässä olivat Piedicollen ja Collazzonen hautalehdot. Collepepen kylän hautapaikoilla kävimme autolla. Nämä hautauspaikat olivat aina kukkulalla.

Collazzonen hautausmaalle vei autotiekin, mutta tämä polku näytti johtavan suoraan taivaaseen, … vai hautaanko?

Nämä hautalehdot eivät ole ihan sellaisia hautausmaita, mihin me olemme tottuneet, vaan niissä on perheillä omat pienet hautakappelit tai sitten hauta-arkut on pantu seiniin. Marmori- ja graniittikappeleita ja -muureja.

Ja kukkia. Tuoreita kukkia, sekä noissa kappeleissa sisällä että hautaseinien lokeroissa. Jatkuvasti tuoreita kukkia. Joka kerta kun ajoimme tai kävelimme Pantallan hautalehdon ohi, oli parkkipaikalla vähintään pari autoa. Sunnuntaisin – ennen ja jälkeen messun – parkkipaikalla oli jatkuvasti trafiikkia. Nuorehkot miehet, perheiden isät, näyttivät useimmiten haudalle kukkia vievän. Eivät viipyneet kauan – mutta veivät kukat. Olisiko sosiaalisella paineella pienessä yhteisössä osansa? Jos perheen/suvun kappelissa tai nonnan haudalla ei kukkia vaihdettu tarpeeksi tiuhaan, miten yhteisö reagoi?

Meille hieman oudolta näyttivät kuvat, jotka oli hautapaaseihin kiinnitetty. Joskus hautakivi kertoi myös ammatista, sitä ei ollut merkitty ”tittelinä” kiveen, kuten Suomessa usein tapana on, vaan se kerrottiin kuvassa. Tällaiset olivat kyllä harvinaisuuksia.

Italialaisia hautausmaita on nähty muuallakin. Kaksi vuotta sitten Montalcinossa kävin lukitun portin takaa kuvaamassa tällaisen: siellä on hautaseinät ja hautapaadet (maan päällä) mutta ei kappeleita (vähävaraisempia kuin umbrialaiset?)

Vähän samankaltaisia olivat hautapaadet Sisiliassa Forza d’Agron korkeilla rinteillä (syksyllä 2008 siellä).

Myös tulomatkalla, esimerkiksi lauantaina Mantovassa, näimme samanlaisia hautalehtoja kuin Umbriassa oli. Mantovan hautausmaan portilla oli vielä iso kukkakauppakin.
Pantallan ja Collazzonen perhekappelit olivat komeita – ja varmasti kalliitakin. Ja yhtä isohkoa perhehautaa muurattiin koko sen ajan kuin me kylällä asuimme.

Tästä kuvasta pidän. Kuvanakin. Lasten haudoissa ei yleensä ollutkaan kuvia.

RIP. Rest in peace ja sama latinaksi:

Italia

Hiljalleen paluu todellisuuteen: Umbria on eletty

Il Viaggio Grande on tehty! Tai oikeastaan: se ei ollut ”vain” matka. Se oli pala elämää. Se oli unelma, joka toteutui. Sellaista ei ole koskaan ennen tehty, eikä se enää samanlaisena, onnellisena toukokuuna koskaan enää toistu. Eikä tarvikaan. Se oli hieno kuukausi. Kaikille niille, jotka sen onnistumisen tavalla tai toisella mahdollistivat, lähetämme kiitoksia….

Tänään aamulla laiva oli Vuosaaren komeassa, uljaassa, uudessa satamassa puoli yhdeksältä ja puoli tuntia sen jälkeen me olimme jälleen tien päällä. Kovin hiljaiselta vaikutti Helsinki – Oulu väli. Vuorotellen taas huristeltiin ja tänään aikataulu piti; neljältä olimme Rantapellossa. ”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” (merimaskulainen sananlasku, muistattehan).

Meidän ympyrä oli hieno. Numeroina:

– 6350 kilometriä auton mittariin
– 23 yötä Italiassa, 4 laivoilla, 2 Saksassa
– Villa Francossa kävi 14 vierasta
– ylimääräisiä kiloja tuli joitakin
– nolla Buranaa tai mitään muutakaan ”ylimääräistä” lääkettä
– 3 kassillista ruoka- ja viinituliaisia (+ shipatut jotka toivottavasti joskus tulevat)
– vähintään 10 km kävelyä päivittäin
– neljää päivää lukuunottamatta uintia enemmän tai vähemmän
– kaksi luettua kirjaa
– postauksia kaikkina 29 päivänä
– rahaa kului kaikkinensa tuhansia euroja
– yli 3000 kuvaa tuli otettua
– yksi huikea ”ralli” Assisissa ajettua
– kymmeniä ihania tomaatteja, monia uusia ruokia, vain kaksi pizzaa nautittua

Ei sairastumisia (pari nuhaista vierasta toisella viikolla, ei muuta), ei pieniäkään onnettomuuksia, ei tavaroiden katoamisia, ei yllättäviä rahanmenoja.

Paljon enemmän näkemistä ja kokemista kuin oli odotettukaan. Paljon enemmän aurinkoa ja lämpöä kuin uskalsimme toivoa.

Siis mistä meidän Umbrian matka oli tehty?
Se oli tehty keväästä, kukista, italialaisista herkuista, auringosta, ystävistä, lämmöstä, linnunlaulusta, proseccosta, kauniista miljöistä, rautatieasemakäynneistä, kulttuurimaisemista, historiasta, keskiaikaisista pienistä kylistä, vanhoista linnakaupungeista, tekemättömyydestä, levosta vaikkei ehkä niinkään unesta, rauhasta, tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, kulkemisesta, olemisesta, San Lorenzon läsnäolosta, aamu-uinneista, yhteisesti tehdyistä ja nautituista illallisista ja (ehkä kaikkein parhaista) hetkistä aamulenkeillä. Kauniin Umbrian kauniissa maisemassa yksin, yhdessä kaikkien Villan asukkaiden kanssa, kaksistaan tai Juniorin mukanaollessa… Aamulenkit olivat minulle ehkä sitä parasta … Niissä oli jotain ainutlaatuista.

Minä elän tätä reissua vielä kauan, joten varoittelen jo nyt teitä hyvät blogilukijat, joudutte vielä viivähtämään Umbriassa … Tulossa on salaattiohjeita ja kuvia cimitarioista, takaumia samettisiin iltoihin ja aurinkoisiin aamuihin, puheensorinaan ja maaseudun rauhaan, unikkopelloille ja viinitiloille, niitä kaikkia tulee vielä olemaan. Ja kuvia. Paljon kuvia (KLIKS, Umbrian kuvasivustolle tästä)

Tänään sokerina pohjalla, jo moneen kertaan lupaamani:

Giro d´Italian Assisin etapin maaliintulo Audilla.

Klikkaa video auki TÄSTÄ

(lataus kestää pienen tovin, video pari minuuttia)

(Kiitos E. videoinnista ja luovutuksesta blogiin!)

Videon tapahtumiin johtavat vaiheet on kerrottu täällä.

Italia Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Matkamietteissä matkalla kotiin

Itämeri aurinkoinen heti aamusta. Mutta tuulinen, niin tuulinen että laivan ulkokansilla on tullut piipahdettua vain muutaman kerran. Kertakaikkisen tekemätön merellinen päivä.

Europalink on ihan samanlainen laiva kuin menessä Finnladykin; nyt vain on sekä matkustajia että rekkoja varmasti kaksi, kolme kertaa niin paljon kuin mennessä. Ja meillä aika lailla eri fiilis. Nyt on matka takana, paluu kotiin. Ei huono fiilis tämäkään, mutta …

Kuukauden kestänyt pitkä matka, minulle jo kymmenes Italian matka, on ohi. Ihan erilainen matka kuin mikään koskaan, – olenkin pohtinut monta kertaa että onkohan tämän hienon, monin elämyksien, levollisen, aurinkoisen, maaseudun rauhan ja kauniin ympäristön (sekä maisemat että Villa), hyvän seuran ja oman rauhan jälkeen enää tyytyväinen mihinkään. Toisaalta mietin, että tuota kaikkeahan meillä on Hangasojallakin. 🙂

Eilen maanantai-iltana Lyypekissä auringon laskiessa (tosin paljon myöhemmin kuin Umbriassa jossa pimeä oli yhdeksältä) mietimme, että niin Kiinan kuin USAn matkat saatikka Etelä-Afrikan reissu ovat olleet tavattoman hienoja ja että Peruun me edelleen haluamme ja Japaniinkin, mutta lopultakin Euroopassa reissaaminen on kovin antoisaa ja sopii meille. Patikkaretki Skotlannin nummilla ja ryhmämatka Islantiin, laivamatka Hurtigrutenilla ja vuokratalo Napolinlahdelta – esimerkiksi – olisivat sellaisia jotka meille sopisivat.

Sitä paitsi kotimaanmatkailukin on mukavaa: viime kesän Naantali–Turku -turnee tai edellisten kesien kartanokierrokset ovat olleet mieluisia, hienoja paikkoja nähty, tuokioita eletty, uusiin ihmisiin tutustuttu. Ja Lyypekkiin, Berliiniin tai Hampuriin olisi kiva piipahtaa joulutorille, ja nyt kun Oulusta on suorat lennot Köpikseen niin siellä olisi mukava käydä, ehkä vuokrata auto ja pitkästä aikaa kierrellä Tanskankin maaseudulla. Sinne on kyllä yksi kahden viikon matka aikanaan jo tehtykin (ennen pehtoorin armeijaan menoa kesällä 1976).

Ja Italiaan voisin toki aina lähteä, sen yhdennentoistakin kerran. Tämän Umbrian kuukauden jälkeen olemme entistä vakuuttuneempia että toukokuussa tai kesäkuun alkupuolella matkailu sinne ja siellä on varmaankin parasta aikaa. Luonto on niin kaunis, tosin nythän meillä oli ihan tavattoman hyvä tuuri: koko loman aikana oli keskimääräistä lämpimämpää, eivätkä muutamat sateet meiltä ”pilanneet” mitään. Vuosikymmeniin ei Keski-Italiassa ole ollut niin helteistä toukokuuta kuin nyt.

Vaikka ajatukset viivähtelevät enimmäkseen kuluneissa viikoissa, niin välillä minä muistan vallan erinomaisen hyvin ja vähän ahdistuneenakin, että vuorottelusta on kaksi kuukautta jäljellä… Siispä Hangasoja taitaa olla se ainoa reissukohde pitkään aikaan. Paitsi että kesäkuun puolivälissä on työreissu (kongressimatka) Lahteen – miksi minä olen luvannut mennä esitelmöimään? Kahden tunnin luentokin pitäisi sitä varten valmistella… Auts!

Mutta vielä on kesää jäljellä, sehän vasta alkaa Suomessa. Sitä kohti. Huomenna illalla jo Rantapellossa. Toivottavasti lumet on sulaneet 🙂 Mökiltähän ne eivät vielä ole.

Pian lähdemme laivan illalliselle: syön vadillisen katkoja ja vähän juustoja, nautin lasillisen Loiren laakson Pouilly Fume -vallkoviiniä ja lasillisen toscanalaista La Volte 2007 IGT-viiniä ja sitten loppuu tämä herkuttelukuukausi ja alkaa kurinpalautus ruoka- ja viinielämässä!

Italia

Arrivederci Umrbia

Todellakin vain näkemisiin, me tulemme vielä, ihan varmasti.

Kolme kaunista ja lämmintä viikkoa vietimme ihanassa rauhassa, keskellä Umbrian kukkulaista, vehreää maisemaa.

Pientä haikeutta lähtiessä kuitenkin oli. Onneksi aamu oli aurinkoinen, joten portilla saimme vielä viimeisen kerran katsella kaunista villaamme aamuauringon valossa.

Lenkille ja uimaan olisi vielä haluttanut mennä, mutta ei auttanut, vaan kohti pohjoista oli lähdettävä.

Pohjoisesta ja uimapaikasta puheenollen: mökkinaapurimme lähetti eilen sähköpostilla kuvan meidän mökin rannasta Hangasojalta, sielläkin olisi nyt uimapaikalla tarpeeksi vettä… uuh. Vaihtoehtoja siis on!

Kotimatkalle oli luvattu puolipilvistä, mutta liki koko päivän paistoi. Ajoimme ”itäistä” reittiä, Cesena – San Marino – Bologna – Trento. Autostradaa suurimmaksi osaksi, liikennettä vähän ja neljä kaistaa vetivät hyvin. Mantovan kohdalla poikkesimme pois moottoritieltä: kannatti poiketa. Ei, ei sen ison Outlet-keskittymän takia (ihan samanlainen kuin Toscanan kompleksi) vaan sen, että kaupungissa oli paljon katseltavaa. Se vaikutti varsin viehättävältä, vauraalta, komeita taloja ja vielä komeampia puutarhoja kaikilla niillä alueilla joiden läpi ajelimme.

Syy, miksi poikkesimme oli se, että halusin isoon supermercatoon ostamaan yhtä sun toista ruokatarviketta kotiin vietäväksi ja muutamia tuliaisia talon- ja Elmerin vahdille. Löytyihän se IperCoop, joka oli yhtä moninaisesti gourmettia tarjoava kuin oli Arezzossa (viisi vuotta sitten). Ja kuinka minua nyt harmittikaan, että Collazzonessa tai lähelläkään ei ollut mitään tuollaista. Mitä kaikkea olisikaan voitu talolla kokkailla! Tuoreita kaloja ja äyriäisiä, hyllymetreittäin erilaisia lihatuotteita, kania ja ankkaa, joita kaipasin Francon keittiössä… Ja entäs delin pienet kakkuset ja muut jälkkärit … Pehtoori tosin lohdutti että ajattelehan, kuinka paljon sitten olisi syöty ja paisuttu jos vielä nuo kaikki herkut olisivat olleet mahdollisia.

Menimme Centro Commercalin ravintola-pizzeria-pasticceheria- gelateria -siipeen ja otimme pizzapalat ja piccologelatot (jätskit) lounaaksi. Kassalla kyselivät, mistä olemme tulossa kun olemme niin ruskeita! 😉 Italiastahan me. Hih. Olihan Mantovassa toki vähän erilainen ilmanala kuin Umbriassa, mutta meistä edelleen lämmintä ja kyllä sielläkin olisi voinut päivettyä.

Iltapäivällä matka jatkui. Kohti Dolomiitti-Alppeja. Eipä ole niillä ajeltukaan kuin 34 vuotta sitten. Tarkoituksena etsiä yösija Madonna di Campodigliosta, jonne on haaveiltu joskus lähtevämme laskettelemaan tai patikoimaan. Ajateltiin että käydään nyt – kun se kerran on melkein matkan varrella – tsekkaamassa paikka. Ehkä pienesti oli ajatuksena että tehdään pikkupatikka tänäänkin. Käytiinhän me. Huiputettiin suorastaan. Noustiin 1663 mpy: autolla sittenkin – luonnollisesti ja todettiin että onhan viehättävä Alppikylä. Täynnä hotelleja ja turistihoukutuksia, urheiluvaatekauppoja ja ristoranteja. Ja kaikki KIINNI!! Jostain sivukadulta löysimme lupaavan näköisen Albergon, autojakin pihalla vaikka kuinka paljon, ja syykin selvisi: häät! Siis ei sinne.

Päätettiin että palataan samaa reittiä ja mennään ”alhaalla” olevaan kaupunkiin nimeltä Cles.

Viehättävä ja ”elossa” oleva tämä on. Hotellin etsintään meni tovi, mutta nyt ihan soppeli yösija. Tässä olisi ollut paikkakunnan kehutuin ”localita tipico prodotti” tms. ravintolakin. Siis sellainen jossa olisi ollut tarjolla tyypillisiä trentolaisia herkkkuja ja mitä me teimme? Menemme pienen kävelylenkin jälkeen piazzan toisellle puolelle: on pizzan aika! Pizza al forno (puu-uunissa paistettu ohutpohjainen pizza!!) Italia aloitettiin pizzalla Rivassa ja nyt viimeisenä Italian iltana halusimmme pizzaa. Perfetto!

Allora, Italia alkaa olkaa aika lailla eletty .. tällä kertaa. Arrivederci!

Italia

Villa Franco hiljenee

Villa Francossa (myös Il Rosetona tunnettu) on hiljaista ja autiota. Onneksi ei ole ollut kolmea edellistä viikkoa.

Makuuhuone toisensa perään on tyhjentynyt…

L:set lähtivät aamiaisen jälkeen ajelemaan Perugiaan ja sitten Roomaan ja lentäen kohti kotia. He olivat meidän viimeiset vieraat täällä. Heidänkin, jos joidenkin, kanssa on vaan kovin helppoa olla. … saimme vihdoin näiden kolmen päivän aikana päivitettyä kuulumisemme.

Meillä oli tänään eilisen lerppuilun jälkeen kunnon aamulenkki: sauvojen kanssa Pantallaan, alakylään, apteekkiin (laksatiivit jo tarpeen… ;)) ja samaa reittiä takaisin ylös. Lämmin tuli, ihan patikkameininki. Aamun viileys vaihtui lenkin aikana yli 20-asteen lämpöön, joten oli ilo käydä – vielä kerran – aamu(päivä)uinnilla.

Ja sitten alkoi Suuri Pakkaus Operaatio. Kolmen viikon aikana olemme (= olen) ehtinyt asettua taloksi oikein kunnolla; joka kaapissa ja tasolla on jotain omaa.

Auringon häivyttyä iltapäiväksi pilvien taakse päätimme tehdä vielä yhden pienen retken: mennään Torgianoon lounaalle. Siis Torgianoon toisen kerran. Tuntuu että olemme täällä käyneet kaikissa paikoissa (ainakin) kaksi kertaa: Todissa, Perugiassa, Orvietossa, Assisissa (kolmesti siellä) ja sitten lähikylissä, jotka ovat lenkkimatkan päässä, monta monituista kertaa…. kertoo mistä? niissä on niin paljon nähtävää, että voi käydä parikin kertaa.

Tänään Torgianon reissuun tuli uutta potkua kun päätettiin, että käydään samalla katsomassa Brufan Scultori a Brufa – La Strada del Vino e dell’Arte, maisemareitti, jonka varrella paljon viininviljelyksiä ja taideteoksia (meidän mielestä useimmat ruostuneita rautamötiköitä – toteaa taidehistorian opinnoissaan kovin hitaasti etenevä vuorotteluvapaalainen).

Mutta jos emme taiteen päälle niin ymmärtäneetkään niin ruoan päälle ymmärsimme. Löysimme – ihan tuhannen vahingossa – ristorante Siron Torgianon sivukadulta.

Kun kahden aikaan sinne menimme, oli sokkeloinen paikka täynnä (n. 100 henkeä?) ja meteli huumaavaa. Italialaisia työmiehiä rakentajaliivit päällään, tummapukumiehiä, perheitä, yksi isohko turistijoukkio, nuoripari, jonka anorektisen laihalla naisella Vuittonin suunnattoman (mauttoman?) suuri olkalaukku ja huikeat mustat lakerikorkkarit, muutaman naisen lounasseurue. Rustiikki perheravintola täynnä paikallisia, ja me mahduimme mukaan.

Oli aika ”autenttinen olo”. Primi piatti molemmille: minulle – taas – ravioleja ja tryffelikastiketta, jossa myös pähkinää (pitää kokeilla kotona) ja pehtoorille Norcian tuoremakkarasta tehty kastike penneille. Otimme pullollisen viiniäkin, tosin joimme siitä vajaat puolikkaan, pehtoorille tippa ja minulle pari lasillista (enemmän kuin puolet jäi pöytään). Otimme myös espressot, ja olimme yllin kyllin kylläisiä kun paikasta lähdimme. Ja lasku? Huikeat 30 euroa!

Eilisen Orvieton viinitilauksen jäätyä vähän ”vajaaksi” ajelimme vielä Cantina Lungarottiin. Lungarottin aatelissuku on hallinnut näitä ”meidän” lähiseutuja vuosisatoja, sekä taloudellisesti että muutoin. Stada del Cantinan varrella on suvun isot viinitarhat ja tuotantolaitokset. Viime vuonna Vin´Italyssä Italian toiseksi parhaaksi rankattu Rubesco Riserva 2006 (70 % Sangiovese) ja muutama muu vino tuli shipattua. Tänään tilauksen hoito tuntui olevan paljon vakaammalla pohjalla kuin eilen Orvietossa.

Paluu Villalle, viimeisiä kuvia, videoinkin, – saapa nähdä. Vessatkin halusin kuvata (pöhkö? jep, jep) ja siinä viimeistään hoksasin, että paljonpa kannatti käydä kampaajalla värjäämässä hiuksia ennen reissuamme; nyt olen PALJON blondimme kuin lähtiessä…

Illan ohjelmassa auton putsausta [pehtoori] ja pakkaamista ja kuvaamista [meitsi] – hyvin varovaista summaamistakin jo teimme: kaksi viikkoa olisi ollut liian lyhyt aika, vielä viikko olisi hyvä, mutta kyllähän täällä jo on oltukin. Ja kun Ouluunkin kuulemma on jo tullut kesä – tai ainakin alkukesän merkkejä – niin huomenissa lähdemme ajelemaan kohti Travemündea ja sitten Oulua…

Keskiviikkoiltana olisi tarkoitus olla kotona. Mutta aiomme vielä nauttia matkalla olosta, joten ehkäpä palaan huomenissa ”linjoille” Madonna di Campodigliosta… viikonloppuja kaikille teille… Umbriasta toivottelen ja kiitän mielenkiinnosta. Villa Franco hiljenee.

Italia

Jäähyväiset Orvietossa

Helatorstai Umbriassa aukeni kylmänä, mutta aurinkoisena. Merkillinen päivä tänään: ei lenkkiä, ei uintia.

Rauhaisasti aamutoimet. Aamiainen. Päiväohjelman suunnittelua yhdessä.

Tänään ensimmäiset tämän viimeisen Umbrian-viikkomme vieraat lähtivät kotiin, ja päätimmme, että on parasta tehdä niin, että ajellaan koko seitsemän hengen porukka, kahdella autolla Orvietoon, josta Rooma-Helsinki iltakoneelle lähtevät VMP ja E. saattoivat lähteä lounaan jälkeen kohti Roomaa.

Kun olimme ajelleet kauniin reitin Collazzonesta Orvietoon kello oli 11. Silloin olimme Orvieton funicularin ala-asemalla ja auton mittari näytti +19 C, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Erinomaisen oivallinen sää kaupunkiin tutustumiseen. (kuvia on taas yllin kyllin, tänään meni rikki 2500 kuvan raja!!, mutta nyt en ryhdy niitä muokkaamaan, lupaan huomiseksi…. )

Pehtoorin kanssa löysimme Duomon sivukadulta Enotecan, josta kävimme tilaamassa viinit kotiin itselle ja monille talollamme viivähtäneille: mutta Ferraria ei ollut, Antonellin viinejä ei ollut… Mikä meitä tietysti harmitti. Ehkä huomenna vielä ajelemme Torgianoon tai Montefalcoon tilaamaan, ehkä emme. Mutta mitäs me tästä piccoloenotecasta löysimmekään: San Lorenzon viinit.

Ja NYT se laukkukauppa oli auki. Ei kameralle passelia cityreppua täältäkään, mutta kesälaukun löysin. The Bridge on merkki. Tältäkin Italian matkalta siis laukku. Oikeastaan mitään muutahan en ole ostanutkaan. Mistä olen tyytyväinen. Huomenna hankin joitakin mausteita ja vähän ruokatarvikkeita, mutta ei yhtään astiaa tai vaatetta ei ole tullut hankituksi!! Ei kenkiä, ei kirjoja (ai niin paitsi yksi Assisin luostarin kirjakaupasta, keittokirja sekin… ja italiaksi. Siis ihan oppimistarkoituksessa sekin ostettu.) Va bene!

Lounas (kaniraviolit olivat jotensakin vähäisen näköisiä lautasella, mutta maultaan suuria!!) vielä ennen kuin oli jäähyväisten aika. Luulemmepa että meiltä lähtivät tyytyväiset ystävät … siitä meillä hyvä mieli…

Jäämmekö Orvietoon shoppaamaan vai palaammeko Villalle? I & M jäivät Orvietoon ja ajelivat sitten vielä Todiin, mutta me lähdimme ”kotiin”. Altaalle. Ylläpitorusketuksen hankintaan. Löhöilimmme altaan reunalla parisen tuntia, vähän jo haikeutta mielessä. Muut lähtevät, yksi toisensa perään, pian mekin.

Ilta vielä näiden ”vetaraaniystävien” kanssa. Juuri näiden joiden kanssa melkein kaikki edelliset talonvuokrausreissut on tehty… Illallinen ei niin huono, vaikka enimmäkseen kaappientyhjennysaineksia käytettiinkin. Levollista, leppoisaa helatorstai-iltaa vietimme. Mikä pieni historioitsija ja hyväntekijä I:ssä asuukaan! 😉

Nyt enää huominen. Enää yksi päivä. …

Italia Niitä näitä

Giro d´Italian etapin loppusuora – my way :)

Eilisestä seikkailusta lupasin kertoa.

Siispä: olimme eilen Assisissa ja siellä oli Giro d´Italia -kilpapyöräilyn etapin maali. Kaupunki täynnä humua ja hulinaa, jota me emme olleet osanneet odottaa, emmekä kovastikaan toivoa. Mutta sehän toi oikeastaan lisäarvoa vierailulle, tosin kaupungin ”luonne” oli täysin hukassa.

Paraateja ja marenkeja. Paljon kaikkea vaaleanpunaista.

Tv-kamerat valmiina kuvaamaan – meitä?

Kyllähän happening loi Assisiin tutustumiselle uutta tuntua. Päätimme kuitenkin, että häivymme kukkulakaupungista, luostarikaupungista ennen kuin pyöräilijät tulisivat maaliin (klo 17) ja ennen kuin valtava yleisömäärä lähtisi purkautumaan kaupungista ja parkkitaloista pois.

Jo parkkihalliin mennessä ja maksuja kassalla selvitellessä saimme varoituksia, että voisi olla vaikea päästä pois ennen kuutta, koskapa kaikki tiet olivat suljetut ja pyöräletkoille varatut. Päätimme kuitenkin yrittää.

Sitten oli vielä sellainen juttu, että päätimme, että pehtoori menee Roomasta vuokra-autolla (pienehkö musta, Italian kilvillä oleva Peugeaut) tulleiden ystävien kyytiin ja oppaaksi ja että minä ajan meidän autolla VMP ja E. kyydissä perässä.

Juuri ja juuri pääsimme ulos parkkiluolasta, kun ensimmäisen kerran saimme jännittää, pääsemmekö pois vai onko odotettava pari tuntia… Okei, lupa lähteä kaupungista saatiin: ”Ajakaa nopeasti ja VAIN kohti Perugiaa. Nopeasti.” – Mehän ajoimme.

Eikä mennnyt kauaakaan kun meidät pysäytettiin uudelleen: ”No way. Matka seis. Tässä odotatte pari tuntia.”

Mutta sitten joku järjestysmiehistä/carabineereistä päättikin, että ”okei, jos menette, niin menette NYT ja nopeasti sittenkin, ja menkää tuon edessä olevan poliisiauton ja toimitsija-auton perässä – ja vauhdilla!” – Ja niinhän sitä sitten mentiin.

I. edellä Italian-kilpisellä Pösöllä ja minä meidän autolla perässä. Siis ulospäin varmaan näytti siltä, että letkassa meni ensin poliisit, sitten järkkärit, sitten joku pieni musta toimitsija-auto ja lopuksi me neljä meidän autolla…

Ajelimme – kohti vanhaa kaupunkiako?!!! Ei voi olla totta!!

E. vieresssäni etupenkillä hoksaa, että olemme kilpapyöräreitillä! Enhän minä voinut muuta kuin ajaa. Kadun varsilla oli jo satoja ihmisiä, jotka odottivat pyöräilijöitä saapuviksi, ja me ajelemme siinä rännissä ”edestä pois”. Ja ajelemme aika lujaa, ”poliisisaattueessa”.

VMP takapenkillä keksi avata takaikkunat ja vilkutella yleisölle, jolta saimme jo paljon aplodeja. Edessä menevät ystävät pehtoori kyydissä eivät niinkään herättäneet huomiota kuin meitsi kyytiläisineen. Blondi nainen, vieressä ”turvamies” joka videoi ja takapenkillä harmaa, yleisölle vilkutteleva pariskunta, … tämmöinen seurue ulkomaalaisella autolla hurruuttelee Assisin luostarin pihalla ja vanhan kaupungin kapeita katuja, Giro d´Italian etapin loppusuoralla. 500 metriä ennen maalia meidät ohjattiin pois reitiltä, ja pian jo kaupungin muurin ulkopuolelle. Huh!

Olen ennenkin ajellut tiukoissa paikoissa, onnikallakin tiukoissa paikoissa, mutta olihan tämä jotain ihan huikeaa. Hirveääkin ehkä, vähän jännittävääkin ja hujauksessa ohi. Yleisö taputti enkä edes älynnyt isommasti pelätä tai hermoilla. Ei mennyt kauankaan kun näimme pyöräilijöiden tulevan ja lähtevän nousemaan kohti Assisia ja viimeistä paria kilometriä, jossa me olimme juuri äsken vielä autolla ajaneet.

Ihan mieletön juttu!

(E. otti ajon videolle ja K. kuvasi matkalta, laittelen vielä kuvia joskus…. )

______________________________

Tänään? Hieman rauhallisempi päivä.

Olemme ulkoilleet. Aamupäivällä porukalla lenkki Collazzoneen. Lepoa, lukua, lounasta.

Iltapäivällä osalla porukasta kävimme vielä tunnin tepastelemassa Pantallan suunnassa ja olihan se taas sitten nälkä. Porukalla teimme hurjan hyvän illallisen. Fenkoli-pecorino -salaattia ja crostineja, pääruoksi scampeja ja penne al limone, pinaatti-mozzarellaa, jälkkäriksi sitruuna pollet, maraschinomarinoituja mansikoita ja pannacotta jätskiä. Va bene!

Ja juttuja. Kaikenmoisia unijuttuja… Kömminpäs minäkin jo unille… Kilpapyöräetapin kirjeenvaihtajanne vetäytyy unille.

Huomenna Orvieto-päivä. Buona notte!

Italia

Assignanossa linturetkellä ja Assisin ralli!

Tänään palasi aurinko. Ja tänään olen kokenut jotain mitä en koskaan aiemmin, enkä varmaan koskaan tämän jälkeen!

Aamiaisen jälkeen vuorossa Umbrian toinen linturetki. Kävelimmme Assignanoon, ja montakohan lintua kuulimme, tunnistimme (lue: E. tunnisti ja kertoi meillekin). Peukaloinen, etelän satakieli, pähkinänakkeli ja ties mitä. Olisihan meillä kaksistaankin ollut mukava, mutta kyllähän meillä viidestään oli vielä mukavampaa.

Lenkin, aamu-uinnin, tyttären soiton (kuinka tulinkaan iloiseksi soitostaan, asiastaan, ilosta liki kyynelehdin) ja ”kaupunkikuntoon” laittautumisen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Assisia. Kolmatta kertaa tämän oleilun aikana. Kahdella edellisellä sateen uhka, tänään ei. Ajattelimme että nyt ”tavallisena” tiistaina, aurinkoisena tiistaina, pääsemme tutustumaan hartaaseen hiljaiseen Assisiin. Eihän se ihan niin mennyt.

Ennen kuin menimme luostarikaupunkiin kävimme tutustumassa Santa Maria della Angelin kirkkoon (jossa ei tietenkään saanut kuvata), joka oli äärimmäisen vaikuttava, ihan merkillisen iso kompleksi, kirkko kirkossa, museo, ruusupuutarha, kelvollinen matkamuistomyymälä (luulen että eräs ystäni ilahtuu tuliaisesta), ei brameilua, kerrassaan tutustumisen arvoinen 1500-luvun alun basilica.

Sieltä lähdimme kohti Assisin kaupunkia, jo sinne mennessä katselimme, jotta Giro d´Italia (vrt. Ranskan ympäriajo) on näillä seuduin joku päivä. Assisin parkkihallissa ymmärsimme, että näinhän se on: se on täällä tänään!

Koko Assisi oli vaaleanpunaisen etappivärin peittämä, ilmapalloja, viirejä, tv-kameroita, aidattuja kulkureittejä, jos jonkinlaista markkinahumua… satoja, tuhansia ihmisiä oli tullut kaupunkiin katsomaan kun tämän Italian läpi kulkevan, kolme viikkoa kestävän kilpapyöräilyn suurkisan tämän päivän matkan maali ol Assisin Piazza del Comunella. Juuri siellä, mihin oli sovittu Helsingistä Rooman kautta meille tänne tulevien ystävien tapaaminen kello kahdeksi. Viimeiset Villa Francon vieraat oli määrä tavata lounaalla Assisissa ja sitten tulla kimpassa talolle.

Tapasimmekin heidät. Kävimmme (taas) trattoria Pallottassa syömässä tagliatelle con Ragu alla Sagrantino. … Ja mitä sitten tapahtuikaan… Se on jotain ihan huikeaa…. Kerron huomenna. Yritän saada jopa videon liitetyksi…

Kun otin tämän kuvan en tiennyt mitä tulisi tunnin päästä samassa paikka tapahtumaan. Kerron huomenna. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Italia

Ukkosen kautta aurinkoiseen oloon

Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Eilen illalla vielä istuessamme illallispöydässä alkoi ukkonen.

Eikä ollut mikään pieni rytinä vaan Ukkonen isolla uulla ja rytinällä. Tuli aina uudelleen ja uudelleen päälle. Korkealta näki komeasti, kuinka salamat ristiin rastiin löivät. Talossa valot räpsyivät ja myrsky piiskasi ikkunoita.

Lämpötila laski alle kymmeneen. Syksy helteisen kesän jälkeen?

Me kuitenkin olimme valmiita nukkumaan jo varsin varhain. Mutta kahden jälkeen myrsky yltyi niin kovaksi että heräsimme … Oliivipuiden oksat viuhuivat ja viistivät maata, ikkunaluukut kolisivat, .. puolen tunnin jälkeen tyyntyi kunnes taas aamuyöllä alkoi uudelleen. Kivitalon jykevyys alkoi tuntua merkittävän hyvältä tekijältä.

Aamulla oli hyytävän kylmä. Oikeesti. Aamiaisen jälkeen ei lenkille, vaan lähdimme neljästään autolla tutustumaan lähikyliin.

Collazzonen kylä meille jo tuttu, mutta Torguiano (viinin ja oliiviöljyn ystävien mekka) olivat kohteina. Pikkuteitä kierrellen pari tuntia ajelimme.

Oliiviöljymuseo oli kiinni, viinimuseo auki, mutta meillä rajallisesti aikaa, sillä tiesimme saavamme vielä yhden vieraan Ternin asemalle. Siis puolelta päivin paluu Pantallaan, ja kauppaan. Taas kerran kärryllinen ruokaa ja juomaa…

Ystävämme E., jota oli jo odotettu kovasti, tuli kahden junalla Terniin. Oli huippua että saimme maailmaa kiertäneen, monella mantereella asuneen E:n tänne, vihdoin Italiaan. Hän kun ei ole koskaan Italiassa käynyt. Ferrarilla toivotimme tervetulleeksi, ruusu minua ilahdutti. Viinikerhomme edustus on nyt täällä. Buono!

Saamme olla isäntinä ja emäntinä täällä landella, keskellä lintuja. E. tietää ja tuntee linnut ja paljon kasvejakin, kuten lounaan jälkeen parin tunnin iltapäivälenkillä taas kerran havaitsimmme. Opimme paljon uutta, ja minustahan ei ole mitään mukavampaa kuin kävellä … Paitsi kävellä kauniissa maisemassa ja hyvässä seurassa. 😉

Ei meillä täällä Villa Francossa ole kovin hiljaisia ihmisiä parin viikon aikana muutenkaan ollut, mutta nyt ei enää tarvitse ollenkaan ajatella ”mistähän juteltaisiin”. Meitä on sen verran monta, jotka eivät arkaile juttuja aloittaessaan, monta vuosikymmeniä ystäviä olleita olemme, joten lussakkaa on istahtaa yhteisen pöydän ääreen tai kimpassa lähteä pikkuteitä kävelemään. Yhteisiä kiinnostuksia ja kysymyksiä on paljon. Ja naurua. Sitäkin on paljon. Se on hyväksi. Unikin on. Buona notte!

Italia

Äitienpäivä Umbriassa

La Cantina del Mercataccio oli meidän (äitienpäivä)lounaspaikkammme tänään. Lähdimme puolen päivän jälkeen Villalta ajelemaan kohti Todia.

Jälkiruoat olivat perfetto, eikä ravioleissa pähkinä ja tryffelikastiikkeen kanssakaan ollut mitään moittimista. Ruoan kanssa oivallinen valkoviini oli (umbrialaisesta rypäleestä tehty) Grechetto di Todi -viini. Hedelmäinen viini, johon tuli mukavasti happoja ruoan myötä. Buono!

Todin Piazza del Popololla oli antiikkimessut, mutta vältyimme ostoksilta.

Pehtoori on kauan aikaa haaveillut meidän pihalle, puutarhaan, tykkiä. Olen ehdottomasti kieltänyt moisen hankkimisen. Nyt yllytin ostamaan tämän pienen (korkeintaan metrin pituinen), mutta ei hankkinut.

Erityisen iloisia olimme kun herkkukauppa Principi oli auki.

Saimme tyttärelle toivomaansa tuliaista, ja itsellekin. Ja Villalle herkkuja. Onko tänne oikein ruokalomalle tultu? No on! Ei voi välttyä konössööriydeltä ja herkutteluilta. Pehtoori onkin jo kohta kolme viikkoa selittänyt, että ulkomaiden ruoissa ei ole kaloreita. 🙂

Kun Todiin oli tutustuttu, oli iltapäivän lopulla aika palata Collazzoneen.

Ilma viileni todella, nyt on jo kylmä (+12 C, hrrrr….)

Onneksi olimme jo aamupäivän auringossa ehtineet käydä kävelemässä tutustuttamassa VMP:n lähitienooseen, ihailemassa kumpuilevia maisemia. Ja aamu-uinnillakin muutamat olivat ehtineet käydä.

Ja me löysimme nyt kolmannella kerralla etsimämme reitin Pantallan kirkon sisällekin. Kaunis kirkko päältä, fasadi erityisen upea, mutta sisältä näytti merkillisen kolkolta, kylpylältä ?, varastolta, mutta kynttilöitä kävimme sytyttelemässä runsaamminkin …

Italia Niitä näitä

Helteinen lauantai – poikkeuksellista täälläkin

Ikkunaluukut avattuani olen iloinen että säätiedotus oli oikeassa. On tulossa aurinkoinen lauantai, ennätyksellisen lämmintä on täällä. Olen nukkunut hyvin. Tutto e posto.

Laittelemme pehtoorin kanssa aamiaisen, kotiin lähtevät vielä kävelivät aamulla pihalla, imivät Umbrian kaunista maisemaa mielen muistipaikkoihin. Eksnaapuri, jota on parikymmentä vuotta Rölliksi meidän piireissä kutsuttu, piti oikein kiitospuheenkin. On vaan ollut niin hienoa kun ovat olleet täällä. He olivat monia, varmaan kymmeniä kertoja talonvahtina ja kesäkukkien kastelijoita, Elmerin ruokkijoita ja postin kerääjiä, kun me olimme reissussa. Ja hienoa oli, että olivat täällä yhtä aikaa meidän nuorten kanssa; olivathan eksnaapurit heille sellaisia vara- tai lisäisovanhempia vuosikausia.

Juniori ei erityisen riemastunut ollut, kun Kuopion rykmentin autokomppania Kajaanissa jo kutsuu, ja miniäkokelas aikoi jäädä välille elikkäs Roomaan. Saatikka systeri: samanlainen (pahempi?) Italian ystävä kuin mekin, suunnitteli jo seuraavaa reissua, tai pariakin. Ja kun nämä lähtivät, niin minustakin osa lähti. Tai jäi kolo, tai jotain…

Meidän oli aika lähteä lenkille, semminkin kun Gianna tuli siivoamaan taloa ja Enrico huoltamaan pihaa. Kävelimme melkein pari tuntia. Pois tieltä olimme kun muut siivosivat. Ei niin huono tilanne. Ja lämpö nousi. Tänään se nousi ennätyslukemiin: iltapäivällä palatessammme Ternistä auton mittarissa kävi + 33 C.

Mutta siis lenkin jälkeen ehdimme vielä käydä kaupassa ennen kuin lähdimme Terniin: VMP tuli Roomasta klo 14.33 junalla.

Villalla laittelimme kevyttä, myöhäistä lounasta. Olen saanut keittiöön erinomaisen apuvoiman (ei edellisissäkään mitään vikaa ollut 🙂 ) – insalata caprese, kliseistä Italia-ruokaa mutta täällä sekin on parempaa kuin kotona. Ihan kuten aamiaispöydässä porukalla todistimme: munakokkelikin on täällä parempaa kuin kotona. Pientä Italia-hurmoksellisuutta havaittavissa. Pientä. 😉

Iltauinnilla, pihapiiriin tutustumista, kuulumisten vaihtamista. Kävimme naapuritalonkin pihalla …

Hieman huolestuneena katselimme säätiedotuksia, mutta se on sitten huomisen murhe. Viimeinen Villa Francon viikko on alkanut.

Italia Niitä näitä

Vaihdon ja auringon aika

Jäähyväisten aika. Jo viideltä aamulla herään ikävään, tytär ei vielä ole edes lähtenyt ja minä jo ikävöin. Kuuden jälkeen kahvittelimme ja halailimme; pehtoori lähti viemään tyttären Terniin ja Rooman junalle. Norwegian lensi Roomasta Helsinkiin, ja edelleen Ouluun. Juuri tuli viesti että tyttö on turvallisesti kotonaan.

Gruppo Otto Matti hupenee täältä huomenna kokonaan. Viime lauantaina tulleet lähtevät huomenaamulla, mutta saamme ”paluupostissa” VMP:n tänne. Ja ensi viikolla tulee vielä kolme muuta ystävää. Näin on hyvä. Näin oli tarkoituskin.

Kun kerran olin hyvissä ajoin hereillä ajattelin käyttää hyödykseni sitä, että Pantallan A & O -kauppa aukeaa jo kahdeksalta, joten aamutuimaan kävin ostamassa mansikat, Ferrarit, tuoremakkaroita ja focacciaa. Tänään jälkkärinä kesän ensimmäinen mansikka(mascarpone)kakku.

Me jäimme Villalle kun poika ja tyttöystävänsä, systeri ja eksnaapurit lähtivät ”piipahtamaan” Perugiassa. Pari nuhanenää jaksoivat lähteä mukaan, me emme. Olihan Perugiasta löytynyt laukku sisarelle, pojalle T-paita. Pizzallakin olivat käyneet, joten me nautimme kaksistaan lounaan yläkerran terassilla. Ja olivat sitten ajelleet vähän Assisin suuntaan ja vähän vanhaan kaupunkiin ja vähän vaikka mihin, vähän sinne sun tänne, joten iltapäivällä vasta liittyivät seuraamme altaalle.

Olin ajatellut lintsata aamulenkin, mutten malttanutkaan vaan lähdin tepastelemaan Assignanoon päin. Miten tämä reitti olikin meiltä jäänyt kokeilematta. Muutaman kilometrin päästä taloltamme löytyi 1500-luvun bastioni, Mura Castellane.

Jos poikkeuksellisen lämmin toukokuu merkitsee hyvää viinisadolle, niin Umbrian vuosikerrasta 2012 tulee erinomainen.

Tänään on ollut (tulopäivää lukuun ottamatta) kaikkein helteisin päivä, mutta täällä kukkuloilla tuulee, välillä leppeästi, välillä vähän reilumminkin, joten ilmanala on varsin miellyttävä. Ja ruskettava.

Kun on tullut kovin vähän viime aikoina nukutuksi ajattelin että otan altaalla pienet unoset: ja juuri kun olin oliivipuun katveessa vaipunut aurinkoiseen uneen, pärähti hyvin lähellä ruohonleikkuri käyntiin. ”Meidän” Enricohan se siellä oli toimessaan. Enrico on talkkari, joka huolehtii näiden kolmen loma-asunnon piha- ja puutarha-alueista, oliivipuulehdosta, uima-altaan puhtaudesta ja kaikesta muusta, mikä kuuluu talkkarille. Enrico vain murahtelee muille, mutta tervehtii minua kohteliaasti. Se on mukavaa.

Ja sitten meillä on myös ”housekeeper”, taloudenhoitaja, land-lady Gianna, joka vaihtaa vesisäiliön patruunat, hommaa korjaajan telkkaria varten, toimittaa espressokeittimeen oikeanlaiset patruunat, vaihtaa kerran viikossa petivaatteet, ja käyttää matkatoimisto/agriturismoagentteja täällä. On lomasesongin alku ja viime viikolla kävi kolme eri ryhmää katsomassa tätä huushollia, … No jollei enempää trafiikkia ole niin ok. Gianna puhuu olemattoman vähän englantia, minä olemattoman vähän italiaa, mutta tulemme ymmärretyksi.

Mutta siis unoset jäi ottamatta. Otin aurinkoa. 😉 Ja allaskuvia. Tässäpä kooste.

Jäähyväisillallisella kaapintyhjennysruokia, ja sitten pienenä ”väliruokana” päärynähilloa, joka oli maustettu balsamicolla. Pecorino, hillo ja umbrialaisesta rypäleestä tehty sagrantino olivat oiva yhdistelmä. Etten sanoisi makujen harmoniaa… Ja kyllä me taas porukalla paikallisia vihanneksia ja hedelmiä kehuttiin, on ne vaan niin hyviä.

Nyt on ensimmäinen ilta kun kuuluu kaskaiden laulu. Ah, onnea!

Italia

Keskellä kaunista Umbriaa, keskellä kesää

Eilen Orvietossa, tänään Villa Francon pihalla.

Eilen hyvin varhain aamulla kuulen kun alakerrasta kuuluu kohtuullista kolinaa: Juniori on luvannut viedä J:n ja tätinsä (siis systerini) Roomaan, ja matka kohti Terniä ja Rooman junaa alkoi aikaisin. Onnistuin nukahtamaan uudelleen. Enkä kovin paljon edes päivän aikana ollut heistä huolissaan; sekä poika että sisar ovat käyneet Roomassa usein ennenkin ja viesteilivät koko ajan, joten no problem. Ja kuinka paljon olivat yhdessä päivässä ehtineet! Colosseum, Pantheon, Vatikaani ja Pietarin kirkon aukio, Espanjalaiset portaat, Trastevere, Santa Maria Maggiore, Hard Rock Cafe, Corso, Vittorio Emmanuelle…. Minulla menisi viikko noihin… 😉 Ja minä olen sentään nähnyt nuo kaikki monta kertaa aiemminkin. … 😉

Ja toivat tuliaisia, synttärilahjoja. Olivat ehtineet shoppaillakin vaikka ja kuinka. Kuten eläväisen raportin pojalta palattuaan saimme. …

Samaan aikaan toisaalla. … Me harrastimme kuntoilua aamupäivällä; me pehtoorin kanssa lenkillä, tytär ja eksnaapurit salilla, ja sitten puolelta päivin lähdimme autolla kohti Orvietoa. Puolensataa kilometriä, mutta kovin mutkaista. Perille päästyämme päätämme jättää auton ”alas” parkkiin ja mennä Funicularilla ylös. Ihan hyvä ratkaisu.

Kaupunki oli mukavasti heräämässä turistikauteen; silti leppoisaa oloa. Tärkein kohde Duomo. Kaksi vuotta sitten se jo nähty. Ja nytkin se oli vaikuttava. Tällä kertaa meillä aikaa mennä sisällekin (katsomaan vaikuttava ”Viimeinen tuomio”). Tytär ei päässyt; minihameesta on haittansa. Pikkuisemme sitten istui kirkon portailla meitä muita odotellen…

Duomon jälkeen aika Il Pranzolle. Lounaspaikkamme Vinosus oli ylläolevan bannerikuvan oikeassa laidassa.

Paikan mainio isäntä itse meille serviiserasi. Tyttären kanssa testasimme paikallista herkkua tagliatelle mustan tryffelikastikkeen kanssa. Olihan se erinomaista.

Muut nauttivat maitoporsasta insalato miston kanssa. Eivät valittaneet.

Lounaan jälkeen kävelimme Orvieton hiljaisilla kaduilla, luulen säästäneeni erinäisiä euroja koskapa oli siesta-aika, ja laukkukauppa kiinnni. Mutta ehkäpä meillä on ensi viikollakin asiaa Orvietoon. Löysimme L:lle kaivattua balsamicoa, minulle kalenterin töihin (huoh) ja nautimme lämmöstä. Oli pakko otattaa tämä kuva samalta piazzalta jossa kaksi vuotta sitten kävimme ja josta on bannerikuva…

Kaupan kautta talolle, jossa vaatimaton iltaruoka: äyriäissalaattia, herkkusienimuhennosta, leipää, jälkkäriksi mansikoita ja sen sellaista. Kun olimme lopettelemassa, Rooman kävijät palasivat: kokemuksia, tuliaisia, synttärilahjoja ja puhetta ja pulputusta….

Rooman kävijöille uni maistui aamusella, me muut kuntoilimme. Minä yksikseni Collazzoneen. Parin tunnin lenkillä liki sata kuvaa. Ja hyvä olo. Sieltä palattua nuorten kanssa kauppaan. Nuorilla lounashuki. Parman pikkusalaatti ja pizzapalat olivat menestys. (laittelen joku päivä tänne koosteen lounassalaattiemme ohjeista… ). Iltapäivä Unon pelaamista, aurinkoa, lepoilua, surffailua, uimista, kaikenmoista.

Illallisella Arezzon ankka olikin Umbrian kalkkuna, sanoivat hyväksi… Minä pidin kesäkurpitsalisäkkeestä enemmän. Ja jäätelöstä 🙂

Ai niin, poika oli yllätyksestä yllättynyt. 😉

Italia Niitä näitä

Reissu puolessa: Villa Franco on hyväksi havaittu

Umbriassa on oltu nyt puolitoista viikkoa, – ja ollaan vielä saman verran! Kahden viikon päästä vasta kotona. Reissu siis puolessa.

Tämän Villa Francon varasin jo vuosi sitten; eikä mikään pikainen, ex tempore -päätös ollutkaan. Haave oli ollut jo kauan, ja toteutus kohti toteutumistaan vei aikaa. Sekä Interhomen että Gaia Travelsin sivuilla surffailin yhden jos toisenkin illan ja viikonlopun ja etsin Villaa, joka täyttäisi kaikki asettamani vaatimukset: Italia (ei Toscana koska ollaan jo oltu siellä), lähellä Roomaa tai muuta lentokenttää, josta olisi lyhyt matka ja kohtuulliset yhteydet talolle, tarpeeksi tilaa (halusin että voidaan kutsua nuoret kavereineen ja ystäviä käymään), uima-allas, maaseutu, mutta lähellä pitää olla paljon kiinnostavia kohteita. Ja sitten päädyin tähän. Villa Franco.

Miksi tähän aikaan vuodesta: ajattelin, että vapun ja helatorstain pidennetyt viikonloput mahdollistaisivat ”vieraiden” pääsyn tänne. Oma vuorotteluvapaa, juuri toukokuu on töissä ollessa kiireisin, hektisin kuukausi, joten nyt kun kerrankin oli mahdollisuus lähteä jonnekin, niin nyt. Ja ohi sesongin ja juuri se että luonto olisi täällä kukkiva, vihreä, ei läkähdyttävä.

Villamme on keskimmäinen kolmesta loma-asunnosta. Ja sitten näiden ”yläpuolella” rinteessä (yläkuvassa vasemmalla valkoinen rakennus) on iso juhlahuoneisto/tilausravintola, jossa ei koko aikana ole ollut mitään toimintaa.

Naapurissamme on siis kaksi taloa. Tämä pieni, neljälle hengelle vuokrattava Nocio.

Ja sitten toisella puolen on Villa Gianna.

Ja tässä meidän Villa Franco.

Sisääntulossa on tämmöistä

Näillä kolmella talolla on yhteinen kuntosali kuten jo kai olen kertonutkin. Mutta nyt vapun jälkeen kun täällä ei ole ollut muita kuin me, on se ollut yksinomaan meidän käytössä.

Pehtoori, tytär ja eksnaapurit siellä aikaa viettävät…. Minä nautin ulkona kävelemisestä, uimisesta.

Mitäkö tänään on tehty, kaikenmoista, mistä kannattaisi kertoa, mutta posteilenpa niistä huomenna.

Italia

Jotenkin välipäivä :)

Nukuin myöhäiseen, tänään ei ollut minulla aamiaishukia: systeri ja tytär olivat luvanneet laitella kaiken valmiiksi, ja me pehtoorin kanssa heräilimme puoli kahdeksan tienoissa ja saimme mennä valmiille aamiaiselle.

Lenkille? Kuka lähtee? Kävelimme viileässä, syksyisen tuntuisessa aamussa Piedicolleen, tervehdimme kirkon portaiden vieressä istuvia harmaita miehiä, jotka kuorossa vastasivat Buongiorno. Piipahdimme kylän muutamalla pikkukujalla ja palasimme takaisin. Syysaamu vaihtui kesäksi. Linnut lauloivat, maisemat edelleen suurenmoiset.

Muiden liukuessa uima-altaalle jäin hetkeksi hoitelemaan tiedottajan juttujani, ja sitten liityin auringonpalvojien porukkaan. Torkuttiin, luettiin, kuunneltiin lintujen laulua, mietittiin onko tämä tottakaan, uitiin, välillä kävimme ”takapihalla” pitämässä lounastaukoa (eilisistä syntyi nopsasti pari salaattia) ja sitten osa porukasta lähti käymään Todissa, osa iltapäivälenkillä, osa jäi altaalle.

Illansuussa oli aika lähteä viettämään tuplasynttäreitä: naapurikylä Gruttista, ristoranta Le Nocista oli varattu pöytä.

Poika oli taas kuskina, kartanluku on vähän retuperällä, mutta illallispaikkaan löydettiin. Ja tuntui että koko Gruttin kylä (3 + 2) oli tullut katsomaan meidän ”gruppoamme”. Meitä oli juhlapöydässä tasan kahdeksan (otto), ja kun kerroin että meillä tunnettu termi ”OttoMatti” (pankkiautomaatti) tarkoittaa italiaksi kahdeksaa hullua, niin oli aika väistämätöntä, että juttu vei siihen, että porukastamme tuli Gruppo Otto Matti! Ja minulle kovin tärkeitä ihmisiä nämä kaikki, – siinä heitä katselin, jatkoin juttua, ettei kukaan pientä liikutustani huomaa…

Ruokaa tilattiin vähän ”hazardilla”. Alkupaloja ”otto”, pääruoaksi ”bambi” (= metsäkaurista) kahdeksalle, vähän viiniä, otimme maljan Oulunkin suuntaan, vähän aquaa, ja lopulta me kaikki vierimme ulos ristorantesta. Ja eihän se taas maksanut paljon mitään, varsinkaan meille (sisäpiirin juttu). Nauroimme niin että nämä synttärivuodet eivät edes karttuneet: nauru pidentää ikää.

Villalle ajellessa Jupiter ja Venus ja kukkuloiden kylien valot olivat jotain niin kaunista. … Once in a lifetime ….

(laittelen huomenna kuvia tältä päivältä lisää… nyt on vain mentävä nukkumaan … buona notte!)

Italia

Suklaata, synttäriä, swimming poolia

Maanantai(ko)? Sateen uhka on, yöllä oli kova myrsky, vielä kuudelta kylmä. Ja satoi.

Eikä hieman apaattista tunnelmaa auttanut, että Klippanin oli lähdettävä. Pehtoori lähti seitsemän aikaan viemään nuoren naisen Ternin rautatieasemalle… me muut laittelimme aamiaista, mietimme mitä tehdä, odottelimme synttärisankaria aamiaiselle.

Alkuperäissuunnitelman mukaan päätimme lähteä kohti Peruginan suklaatehdasta. Vuokra-Mersu-Vito kuskinaan melkein ammattikuski lähdimme kohti pohjoista.

Ja löysimmehän me! Tehdaskierrokselle päästiin alakoululaisten kanssa tutustumaan suklaan tekoon. Siellä ei saanut kuvata :(. Olisin halunnut kuvata niitä suklaaketjuja, tai sitä kuinka jonkun työtehtävänä on päivästä toiseen purkaa isoja pääsiäismunia paketista, ja laittaa ne koneeseen takaisin uusia sellofaaneja varten. Kyllä oli sekin mukava nähdä.

Rautatehtaassa ja sellutehtaassa on tullut käytyä, kymmenillä viinitiloilla, mutta nyt suklaatehdas! Ja sitä me porukalla mietimme, kuinka italialaiskoululaiset olivat koko tunnin esittelyn ja kierroksen ajan kovin hiljaa, kohteliaita ja rauhallisia. Ja kuinka opet jaksoivat ja katsoivat tarpeelliseksi säätää koko ajan!

Kierroksen jälkeen tehdasmyymälään – luonnollisesti. Kaikille meille löytyi ostettavaa….vaikkei kukaan oikein hurjaksi suklaafriikiksi tunnustautunutkaan.

Lähdimme palailemaan kohti Collazzonea. Aurinko pilvien välistä, kauniita kumpuilevia maisemia.Collepepessä pysähdyimme hautausmaalla, ja Collazzonessa kävimme kävelyllä, linnoitusmuureilla ja pienillä kujilla kävelimme, ”kylämme” kirkossa kävimme.

Sen hetken, että auto Villan pihalla pysähtyi, oli porukkamme loihtinut lounasbuffetin …ja kunhan saimme hieman suolaista ja hieman proseccoa oli aika siirtyä aurinkoiselle altaalle. Kuinka lämpö ja aurinko eilisen ja aamuisen sateen jälkeen olivatkaan mieluisia. Melkein kuului hykertelyä …

Synttäripäivästä huolimatta tänään vähän sellainen arkisempi menu: insalata tomato e bruschtetta pesto, Pasta con salmone, spinaci e mozzarella, pane ja sitten jälkkäriksi eilen Assisista ostettu ”synttärikakku” = ihanan rapea, sisältä vähän sitkeä marenki, iso marenki.

Sen lisäksi – naturalmente – mansikoita ja lime-mascarpone-kastiketta. Annoin itseni ymmärtää, että ruoka maistui. Ja sitten meidän nuoret, jotka tänäänkään eivät lähtenee Perugian iltaelämään, katselivat muumeja ja nauttivat viinistä (ristiriita? höpö, höpö), muistelivat lapsuuttaan, ja kaikin puolin lussakkaa oloa. Illan lopuksi pistettiin vielä seurueen miesten kanssa Suomen maanpuolustus ennen ja nyt kohilleen.

Nyt, huomista aurinkoa odotellessa, buona notte.

Italia

Sunnuntaiajelulle Assisiin, kauppaan ja illallinen

Sunnuntai Collazonessa. Aamu on pilvinen. Tämähän me tiedettiin.

Vähitellen Villan molemmista kerroksista kömpii hyvin nukkuneita lomalaisia keittiöön, pihalle, laitellaan aamiaista… Kahvi tuoksuu ja monella on loman aloittamisen tuntu.

Mietitään mitä tehdään, osa lähtee kuntikselle (tässä Villassa – meidän uima-altaan alla – on kuntosali joka on kolmen loma-asunnon yhteiskäytössä ja kun meidän naapureissa ei nyt ole ketään, on pieni kuntosali ja sen yhteydessä saunat (!, suomalaiset tarvitsevat saunan Umbriassakin) yksin meille.

Tänään sellainen viipyilevä aamiainen joista kovasti pidän, ja kun sitten yön kestänyt sade hiljalleen tokeni, me vanhusosasto (pehtoori, meitsi ja eksnaapurit) päätimme lähteä lenkille. Kävelimme Pantallan kirkolle ja kävimme näyttämässä ”vieraille” cimitarion (hautalehdon). Reilun tunnin lenkillä vähän ripsi, mutta vain vähän.

Villassa yhteispäätöksellä päätämme lähteä ajelulle. Menemme Assisiin. Ajetaan Folignon kautta. Viitta meidän talon nurkalta sinne näyttää 20 km. Viittahan voi olla vaikka mitä; matka Folignoon oli varmasti sen 50 km. No, olipahan saitteri. Ja vuokra-autoon mahduimme kaikki yhdeksän, joten mukava ”rekiretki” oli.

Tänään Assisi kovin erinäköinen kuin Vappupäivänä. Hiljainen, pilvinen, lussakka. San Fransiscuksen kirkossa juuri messu kun menimme sisälle. Hieno.

Alkoi olla il Pranzon aika. Lounaaksi herkkuja?

Ehei, mehän olemme reipasta ja terveellisiä elämäntapoja noudattava porukka, joten etsimme Trattorian. Sivukadun varrella viehättävä paikka, joka oli liki täynnä paikallisia, perheitä sunnuntailounaalla. Liityimme joukkoon. Odottelimme pasta-annoksiamme aika kauan, mutta kyllä se kannatti. Olimme oikein tyytyväisiä, eikä edelleenkään hinta huimannut.

Kolmen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa halki Assisin kauniin kaupungin, ja löysinhän minä kauniin puvun itselleni… Väri vain ei sopinut 🙂 Vyötäröltä just passeli. (uskokoon ken tahtoo… ;))

Kun kaduilla alkoi näyttää tältä, totesimme että on aika lähteä Supermercatoon hakemaan ruokaa ja juomaa.

Ostimme ihan hurjan paljon kaikenmoista, ja edullista on.

Villassa neljän pinnassa. Erittäin hyvin kaikki suhtautuivat ajatukseen päiväunista. Illansuussa alkoi yhteinen ruoanlaittosessio. Eikä me tänäänkään huonosti syöty. 😉

Nyt buona notte. …

Italia

Villa Francossa uusia ihmisiä

Aamulenkki auringossa, ja vitkutellen aamiainen, eilen Perugiaan bilettämään jääneet nuoret naisetkin [voi kunpa tietäisitte, kuinka minä (pöhkö) olin huolissani, ja odotin yöllä] heräsivät ajoissa, ja lähdimme alkuperäissuunnitelman mukaan Todin lauantaimarkkinoille. Sateenuhka oli olemassa, mutta siitä viis…

Todissa markkinat, ja sitten – luonnollisesti – centro storico – joka olikin varsin miellyttävä. Tytär totesi ”tämähän on leppoisan oloinen” ja niinhän se olikin.

Markkinoilta lähdimme kävelemään kohti Piazza del Popoloa.

Siellä lunch break tai siis cappuccino/espresso -tuokio. Ja aukion laidalla herkkukauppa Principi. Hmmm… Tyydyin ostamaan vain yhden vuosikertabalsamicon, joka sitten illallisella todettiinkin erinomaiseksi.

Eikä sada. Mistä olimme äärimmäisen tyytyväisiä. Ja poutasää jatkui – koko illan. Myös silloin kun Juniori vuokra-autolla kaartoi Villamme portille – mukanaan avokkinsa, sisareni ja eksnaapurit. Nyt meillä on talo täys mukavia ihmisiä! Tuosta vaan Suomen raskaasta viikon lomalle Italiaan… pientä säätämistä on ollut, mutta olen niin ylpeä että poika sai loman järjestetyksi. Kuntsareita ja supliikkia. Ennen armeijan harmaista ei kesken kaiken ulkomaille lähdetty … nyt voi lähteä… Yesh!

Oulun räntäsateesta aamuyöllä lähteneet halusivat uimaan ja meistä tuntui vaan niin mukavalle kun tämän riemun saimme tarjota. Eikä tarjottu illallinenkaan meidän keittiössä ollut kenellekään vastemielinen. Päinvastoin; liki kliseisen Italia-menun tattirisotot, grillivartaat, munakoisopaistos, insalata mista ja vaihteeksi mansikat ja jäätelö upposivat äärimmäisen hyvin.

Ennen

… ja jälkeen

Viikosta tulee varmasti hyvä.