Italia

Omnes viae Romam ducunt?

– kaikki tiet vievät Roomaan?

Laskin, että se oli  nyt viidestoista matkani Italiaan, tämä viimeisin siis.
Tässä kohtaa matkaksi lasken sen, jos maassa on ollut vähintää kaksi yötä.
Aika monta kertaa Italia on valikoitunut matkakohteeksi jotenkin merkittävässä elämän vaiheessa…

1978 Roomassa ja Riminillä Pehtoorin kanssa autoreissulla Euroopassa elokuussa – olin juuri saanut tietää opiskelupaikasta historian laitokselle
1980 Venetsiassa (Mestressä) autoreissuilla matkalla Itäblogissa elokuussa poikkesimme pariksi päiväksi Italiaan, jossa myös veljeni oli silloin kaverinsa kanssa
– kanditutkinto oli valmis
1989 Roomassa kaksistaan viikko toukokuussa – odotin esikoista
1997 Venetossa Garda-järvellä (Malsecine) perhetuttujen kanssa kaksi viikkoa vuokratalossa kesäkuussa – Keminmaan historia oli vihdoin valmis!
2003 Roomassa pääsiäisviikko 13-vuotiaan tyttären kanssa (matkarahat hänelle tienattiin kirpparihommilla) – sain lehtorin viran
2005 Roomassa pääsiäisviikko 13-vuotiaan pojan kanssa (matkarahat hänelle tienattiin kirpparihommilla) – sain yliopistonlehtorin viran
2006 Roomassa uusi vuosi koko perheen kanssa – ei mitään merkittävää?
2007 Milanossa pidennetty viikonloppu Pehtoorin kanssa helmikuussa – italian alkeiskurssi suoritettu 😀
2007 Toscanassa (Arezzossa) elokuussa viikoksi vuokrattuna pieni linna, jonne ystävät tulivat viettämään Pehtoorin viiskymppisiä
2008 Sisiliassa (Taormina) syyslomalla viikko Pehtoorin, Juniorin ja tämän mopokaverin kanssa
2010 Roomassa viikonloppu (kahden ystäväpariskunnan kanssa) ja me jatkoimme Pehtoorin kanssa vielä muutamaksi päiväksi Toscanaan
2012 Umbriassa kolme viikkoa vuokratalossa: vuorotteluvapaavuoden toukokuun matka.
2015 Liguriassa viikon patikkareissulla syyskuun lopussa – olin sanoutunut irti yliopistolta ja aloitin ammattiopiston Torniossa
2019 Roomassa toukokuussa viikko Pehtoorin kanssa (systeri kaverinsa kanssa yhtäaikaa pari päivää)
2021 Lombardissa – Esikoinen ja Juniori aveceineen – tähänkin liittyy tärkeä elämänvaihe.

Kerronpa siitä lähipäivinä…

Puolet Italian reissuista on suuntautunut Roomaan. Voisin mennä sinnekin uudelleen, myös Sardiniassa olisi mukava käydä, Marchessa myös ja Italian Alpeilla.

Reissuhaave jo lähellä toteutumistaan. Melkein kolme vuotta tullut säästettyä rahaa ja luontoa, kun ei olla lennelty ja huideltu maailmalla.

Koronan rajoittaessa matkustelua sopeuduimme, jopa minäkin, aika hyvin kotoiluun, eikä edes Helsingissä tullut käytyä. Reissaamattomuuteen varsinkin viime vuonna vaikutti myös oma ja varsinkin äidin enempi vähempi epävakaa terveys. Ei niin, ettenkö olisi periaatteessa voinut viikoksi jättää vierailut äidin luona, kotonaan, sairaalassa ja hoivakodissa; varsinkin  kun hänelle saatiin kesän lopulla paikka hoivakotiin, jossa minulla ei ollut ”mitään tekemistä”. Mutta juuri siellä käynnit liki joka toinen päivä tuntuivat tärkeille, – itselle ja äidille.

Ja käytiinhän me Pehtoorin kanssa mökillä montakin kertaa viime vuonnakin. Sinne aiotut reissut oli tarvittaessa helppo siirtää ja tulla kesken poiskin, kun oli akuutti tilanne. Viime vuoden alkukesällä,  jolloin koronatilanne olisi jo mahdollistanut reissaamisen, alkoi olla sellainen epävarma tunne, että en uskaltanut mihinkään kauas varata matkaa: peruuntumisen uhka tuntui olevan koko ajan mahdollinen, äidin pitkän evakkotaipaleen loppumatka oli jo hyvin epävakaata, enkä minä reissussa olisi osannut edes ihan huoletonna olla. Tuntui kaikin puolin parhaalta pysytellä edelleen kotosalla.

Helmikuussa tilanne oli toinen, äidin lähdettyä viimeiselle matkalleen, ja aloin etsiä meille reissukohdetta. Ensimmäisenä ajatus, että lähdetään toukokuussa Alpeille (Italiaan tai Itävaltaan) patikoimaan tai sittenkin jonnekin jo lämpimään, ehkä Sisiliaan tai Kroatiaan. Lähdetään kaksistaan.

Sitten kun oltiin hiihtolomalla mökillä ja pienetkin mukana siellä, aloinkin haaveilla, että entäs jos lähdettäisiin yhdessä heidän kanssaan, luonnollisesti Juniori ja R. mukaan, ja ehkä Tyär ja J.  jos he töiltään ja opiskeluiltaan vain pääsevät ja meidän ”lapsiperheseuraan” haluavat tulla.

Koska reissuporukassa olisi neljä duunaria ja yksi eskarilainen olisikin loman ajankohta siirrettävä lomasesonkiin. Nuoret parit innostuivat, anoivat lomansa juhannukselta alkavaksi, koska juuri siihen aikaan olisi löytämäni monin tavoin meidän poppoolle oivallinen TALO vuokrattavissa. Talovaraus onnistui, lomat onnistuivat, mutta selvisi, että pienten kesäloma olisikin toisaalla juuri silloin. Suruissani haaveeni hiipumisesta jo peruin koko reissun, kunnes parin päivän jälkeen kyselin, että entäs, jos lähdettäisiinkin aikuisporukalla ja ehdoilla. Niin nyt tehdään: me, meidän aikuiset muksut, Miniä ja Vävy lähdetään lomamatkalle kimpassa!

Me ollaan vuokrattu Interhomelta/Gaia Travelsilta talo seitsemän kertaa aiemminkin: Kataloniasta 1995, Gardalta 1997, Alsacesta 1999, Loiresta 2001, Toscanasta 2007, Costa Bravalta 2009 ja Umbriasta 2011 (täällä niistä enemmän). Määrä kertonee, että talonvuokraus Euroopasta on ollut mieluista. Toscanan ja Katalonian kakkosreissua (2009) lukuun ottamatta kohteisiin on menty omalla autolla, mutta tällä kertaa ei mennä, vaan lennellään. Lennetään ylihuomenna illalla viettämään juhannusaattoa Helsinki-Vantaan lentokenttähotelliin. 😀 Ennenkokematonta sekin. Juniori ja R. tulevat samaa matkaa minun ja Pehtoorin kanssa ja aamulla tytär ja Vävy tulevat Järvenpäästä suoraan kentälle.

Ja mihinkäs lennämmekään? – Muutama blogin lukija esitti arvauksensa lomakohteestamme, ja kaikki olivat hyviä vastauksia. Kaikki mahdollisia, harkittuja vaihtoehtoja, mutta kyllähän tämä matka, tämäkin (!) matka tehdään Italiaan. (Tiinan ja MS:n vastaukset taidan palkita: minulla on käyttämättömättämiä Mari-pussukoita, jotka ovat tulleet tilaajalahjoina joskus, ja ne ehdin postittaa voittajille. Kummallekin olen joskus aiemminkin lähettänyt palkintoja – kai? mutta en löydä osoitteita, joten laitatteko minulle sähköpostilla tiedon, ja Tiina täsmäarvauksen tehneenä saa valita ensin:  punainen vai sininen pussukka?)

Taitaa olla kahdestoista kerta, kun pääsen Italiaan. Juuri sinne tämän pitkän reissaamistauon jälkeen tuntuu erityisen hyvälle lähteä. Olkoonkin, että siellä on nyt tuhottoman kuuma, ja että siellä alkaa jo olla paljon turistejakin. Mutta mepä asutaankin viikko landella ja meidän talon pihassa on uima-allas (ja leikkikenttä ja jalkapallomaali).

Kerron talosta ja sen sijainnista lisää vaikka huomenna tai ylihuomenna: sen verran jo nyt, että lennämme Milanoon ja loma vietetään Lombardian maakunnassa, jossa ei olla ennen asuttukaan, – Milanossa on tosin vietty yksi pidennetty viikonloppu (2007) ja oltu yksi yö Ligurian patikkareissun aikana. Mutta nyt ei jäädäkään Milanoon, vaan suunnataan maaseudun rauhaan.

Roma capus mundi – Rooma maailman napa?

Onhan se joskus – sellainen pari tuhatta vuotta sitten – ollut. Ja siitä suuruuden ajasta ja suuruudesta on vielä jälkiä.

Roomaa paremmin tunnen vain Helsinkiä (ja nykyisin ehkä pikkuruista Torniota 😉 ). Edes Turkua tai Tamperetta en tunne siten kuin Roomaa. Tai siis kaupunkien keskustoja. Enhän toki tiedä Roomastakaan oikeastaan mitään Centro Storicon ulkopuolelta. Ja pääsin siis – ainakin vielä kerran – Roomaan. Haluanko sinne vielä? Kyllä minä taidan haluta. En ehkä tänä vuonna, mutta jo muutaman vuoden päästä… Ehkä.

Viime viikkoinen matkamme sinne oli todellakin loma. Ei suorittamista. Ei vaikka käveltiinkin kuudenpäivän aikana yli 100 kilometriä. Ja lisäksi ajeltiin vielä busseillakin. Ei vaikka otinkin pitkästi yli tuhat kuvaa (joiden joukossa on paljon enemmän surkeita räpsyjä kuin laatuotoksia).

Rooma on minusta, minulle, helppo. Se on aika rento. Roomalaiset osaavat elää turistien kanssa. Ja antavat turistien elää Roomassa.

Kaupunki oli minusta nyt sotkuisempi kuin aiemmin, – vai johtuuko tunne vain siitä, että me kiertelimme nyt vähän enemmän ”laidoilla”. Esimerkiksi Colosseumin takana oleva puisto, samoin kuin Janiculum-kukkulan puistot ja kadut olivat roskaisia, puistot hoitamattomia. Villa Borghesessa oli siistejä ja vähemmän siistejä paikkoja, paljon kaunista katseltavaa, ja hyvä paikka rauhoittua keskustan melusta sivussa.

RUoka on yksi Rooman (ja ylipäätään Italian) parhaita puolia. Jo raaka-aineiden katselu, Campo di’ Fiorilla kiertely, kymmenien herkkukauppojen näyteikkunoiden ja tuotteiden näkeminenkin on minulle ilo.

Sattuipa kohdalle putiikki, jossa myytiin kaikkea kallista gourmetia. Enkä edes sortunut! Musta tryffeli suunnilleen saman hintaista kuin matsutake Tokiossa. Ja sitten tuollainen minulle uusi tuttavuus kuin Bottarga. SItä oli sekä tonnikalan että mullon. Siis kuivattua mätiä. Muutaman ristoranten listallakin sitä näytti antipastilistalla olevan, mutta jäi testaamatta. Siis jo senkin takia lähdettävä vielä joskus käymään.

Uusia, nimenomaan ”artesaani”-jäätelöliikkeitä oli tullut montakin. Pizzerioissa ei ollut kotsoneita (vai mitä ne uudet on), eikä kebabpizzoja, ei majoneesikastikkeita, ei mitään muutakaan uutta. Miksi olisi kun perinteiset, puu-uunissa paistetut ohutpohjaiset ovat hyviä, erinomaisia, ja halpojakin. Varsinkin jos menee vähänkään turistinähtävyyksiä kauemmas.

Mutta ei Italiakaan enää ole mikään halpa lomakohde. Viini ja taksikyyti on halvempaa kuin Suomessa, ja ruokakin, mutta vaatteet ja bussikyyti (3 päivän kortti 18 euroa, oliko Helsingissä päiväkortti 7 €?). Turiskohteiden pääsyliput ihan yhtä kalliita kuin missä tahansa muualla, paitsi että Lontoossa taitaa olla kaikkein kalleinta.

Ja kuten aiemmin jo oli puhetta: Roomassa on parasta vain olla ja kuljeksia. La Dolce Vita – makeaa elämää, mutta ennen kaikkea Dolce far niente – suloinen joutilaisuus.

Oulussa on lähes yhtä kylmä, itse asiassa kylmempi kuin Roomassa – tai Helsingissä.

Mutta on täällä poissaollessamme ollut ihanan lämmin – viikossa valkovuokot aidanvierustallamme ovat ryhtyneet kukkimaan, Pehtoorin oli tänään jo leikattava nurmi ja keittiön ikkunasta näkymä on vielä hennon vihreä ja raikas, yrttipenkeissä on jo elämää, raparperipiirakallekin alkaa piakkoin olla aika. Hienosti on tänne kesä tullut  (ja nyt kyllä jo ainakin hetkeksi myös mennyt).

Kotona on mukavaa myös tila, – tyttären nurkissa (= olohuoneessa) ja hotellissa asuessa ei tilaa kaipaakaan, mutta kotiin tullessa se tuntuu hyvälle. Ja täällä on hiljaista ja siistiä. Ja ihan itse sai tehdä ruokaa. Jos kohta on todettava, että minusta on mielusta myös ravintoloissa syöminen. Mutta aika aikaansa…

Heräsimme, kun oli ”pakko”, vähän ennen viittä tänä aamuna; konsertin ja sieltä palautumisen jälkeen oli päästy unille juuri ennen puolta yötä 🙂 . Aamulla pikaisesti peseydyimme, puimme, heitimme tyttärelle heipat ja lähdimme lentokentälle. Emme edes yrittäneet etsiä reittiä lentokenttäjunalle, bussia n:o 615 tai Finnairin bussia, vaan tilasimme suosiolla taksin Vetehisenkujan nurkalle: 40 euroa ja olimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalla ja ennen yhdeksää kotona. Jo pihalla tuoksui raikkaalle ja puhtaalle.

Minun oli päästävä  (ennen sadetta) ulos, joten katsoin ”ihan välttämättömäksi” heti aamupäivällä polkea Pateniemeen piipahtamaan pikkuperheen luona – onhan tänään Apsun 4-vuotispäivä, jota tosin juhlitaan vasta huomenna. Mutta vein tuliaisia ja ihastelin pojan vanhemmiltaan saamaa ISOa Lego-pakettia, kärsin rökäletappion Kimblessä ja palailin kotiin.

Eiliseen juhlatunnelmaan on vielä palatakseni.

Siis. Kesällä 1997 me olimme ystäväperheen kanssa Italiassa, – olimme vuokranneet talon Garda-järven rannalta (Malcesinesta) kahdeksi viikoksi. Juuri noihin aikoihin Andrea Bocelli oli ”rantautunut” Suomeen ja mekin M:n kanssa olimme hänet löytäneet, ääneensä ihastuneet. Joten meillä oli CD-soittimessa suunnilleen jatkuvalla soitolla Andrea Bocellia. Tai musiikkiinsa kuului ainakin niihin tummeneviin, lämpimiin iltoihin, kun istuimme Gardan talomme terassilla illallisen jälkeen, niihin hetkiin kun Juniori ja Tyär sekä ystäväperheen varhaisteini, silloin Spice Girls -fani, tyttäremme kaima, tärkeä ihminen meillekin, puuhasivat omiaan ja me aikuiset nautimme yömyssyksi lasilliset Pastista (ranskalaista anisviinaa, – paljon parempaa kuin ouzo, raki tai suomalainen Anis). Ja silloin soi Bocelli.  Ja nimenomaan Con Te Partirò 

Sitä minä odotin eilen. Konsertti kesti väliajan kanssa melkein kaksi ja puoli tuntia, ja minä odotin ja odotin. Ensimmäinen ”puoliaika” oli komeaa, pääasiassa oopperamusiikkia, ”morte”-sana toistui monta kertaa, eikä AB kertaakaan ”ottanut yleisöään”, hän ”vain” lauloi.

Ehdottomasti on kerrottava, että lavalla oli myös Lohjan monikymmenpäinen kaupunginorkesteri sekä lähes sadan hengen sekakuoro ja muutama kaunis, huikeaääninen naislaulaja, mutta silti. Mieletön ääni, helpon näköinen ja kuuloinen mielettömän komea laulanta, mutta… kylmiä väreitä ei tullut. Hartwall-areenalla oli varmasti lähemmäs 10 000 kuulijaa, ..

Orkesterin ja kuoron, sekä naissolistien lisäksi on mainittava huikeat kuvat ja klassikkofilmipätkät, joita screenille näytettiin… Jollei oltaisi edellisenä päivänä tultu Roomasta, olisin varmastikin varannut matkan sinne jo eilen illalla. Ja sen ainoan kerran kun maestro ”spiikkasi” oli kun hän esitteli poikansa, Matteo on ensimmäisestä avioiliitosta, nyt 22-vuotias komistus, joka lauloi kuin … ei kuin isänsä mutta komeasti kyllä. Niin hieno! (täällä Matteon laulua...)

Ja konsertin loppu, erityisesti encoret, olivat sitten pelkkää huikeaa musiikin ja muistojen ilotulitusta, huikeaa lahjakkuutta,  – istuin vain ja tuijotin, ja hiljaa mielessäni kiittelin lapsia, jotka tämän kokemuksen olivat meille hankkineet. Ja kun viimeisenä tuli Nessun Dorma, oli minun(kin) jo kyyneleitä pyyhittävä. Nyt se Stendhalin syndrooma tai muuten vain pieni tunnemyrsky. Vielä tänäänkin välillä värisyttänyt. En hevin unohda.

Omnes vero viae Roman ducunt? Vievätkö todella kaikki tiet Roomaan? 

Pari vuotta ennen kuin minä pidin blogia, kirjoitin Moleskineen, paperiseen päiväkirjaani, tammikuun alussa 2006:

Colosseum ja Sikstiiniläiskappelin freskot ovat Rooman kävijöiden must-jutut. Ne on nähtävä, ne ovat sen arvoisia. Ne nähdäksemme meidän ei nyt tarvinnut tällä matkalla [4 pv vuodenvaihteessa 2006] jonottaa: ne on nähty. Ensi kerralla on vielä enemmän paikkoja, nähtävyyksiä, tunnelmia, jotka on jo koettu. Silti minä haluan sinne vielä. Oli suurenmoista käydä siellä koko perhe yhdessä, tällä kertaa taas erilainen Rooman matka. Ehkä ensi kerralla menen syksyllä, menen yksin? Tai aloitan alusta ja lähden P:n kanssa kahdestaan …

Minä olen halunnut sinne neljästi aiemminkin: P:n kanssa kahdesti (elokuussa 1978 ja toukokuussa 1989), ja sitten erikseen molempien teinien kanssa: ensin S:n kanssa 2003 ja sitten viime pääsiäisenä (2005) T:n kanssa.

Nyt on kuitenkin tunne, että ei ole kesken mitään. Voin olla rauhassa. Arrivederci Roma! Mutta todellakin vain näkemiin. Kolikot on Treviin heitetty.  — eikä tämä rakkauteni Roomaan ole sammunut.

Ehkä tämäkään matka ei aivan selittänyt Rooma-intohimoani. Joitakin syitä sentään tunnistin: Rooman sää, ruoka, La Dolce Vita, historia, kirkot, yöt. …kävely niissä ja niiden välissä.

Ehkä tämä johdanto kertoo, mistä on kyse. Kyllä, kyllä me taas olemme lähdössä Roomaan.

Ensimmäinen kerta oli juuri silloin, kun olin saanut tietää, että olen päässyt yliopistoon lukemaan historiaa: elokuussa 1978 olimme Eurooppaan suuntautuneella kuukauden telttaretkellä pari päivää Roomassa, seuraava kerta toukokuussa 1989, jolloin odotin esikoista, sitten pääsiäiset molempien lasten kanssa erikseen silloin kuin olivat 13-vuotiaita. Niiden reissujen rahat teinit tienasivat itse: käytiin Hiukkavaaran, Höyhtyän ja torin kirppiksillä useana viikonloppuna myymässä (silloin piti itse olla pöydän takana) heidän lelujaan, pelejään, suksiaan, kirjojaan, vaatteitaan ja kaikkea muuta kotoa kierrätettäväksi joutavaa). Se oli oikein hyvä projekti molempien kanssa. Oppivat hankkimaan matkarahoja. 😉 Ja yhteistä puuhaa oli se kirpparitouhu.

Tuon yllä mainitun, vuodenvaihteen 2006, jälkeen oltiin seuraavan kerran jo 2007 elokuussa, kun oli Pehtoorin tasavuosijuhlat Toscanassa. Lensimme ensin Roomaan ja olimme myös paluumatkalla yötä siellä. Kesällä 2010 olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa neljä päivää, ja siitä on jo blogissakin matkakertomus. Joten minulle tämä on nyt on seitsemäs kerta. Moneskohan kerta Italiassa? (Garda (1997), Milano (2007), Sisilia (2008), Umbria (2012), Liguria (2015), — ainakin nuo.)

Miksi TAAS sinne. Sitähän tammikuussa kovasti pohdimme… ja teiltä lukijoilta reissuehdotuksia kyselin. Ja vielä silloin (niin kuin aika ajoin edelleen) elän tätä ikäkriisiäni, pelkoa ajan loppumisesta, tulin todenneeksi Pehtoorille ”haluan vielä kerran nähdä Rooman”. Vielä kerran. Ainakin tämän kerran. Viikon päästä jo olemme siellä. Sitähän jo eilen pohdimme. Eilenkin. Pyörälenkeillä nappikuulokkeista olen reilun viikon kuunnellut ”Learn Italian with Paul Noble” [on muuten hyvä äänikirja ja kurssi]. Säätiedotuksia tsekkailemme, olen jo pari viikkoa aloittanut ”ruutuaikani” seurailemalla Campo de´Fiorin webcam´sta kuinka vihannes- ja kukkakauppiaat pystyttelevät kojujaan ja kuinka Pantheonin piazzalle aamuauringon säteet talojen välistä juuri ja juuri osuvat.

Nyt edessä kituviikko. Mutta onhan se niinkin, että jo odottaminen on mukavaa…

Päivän ohjelmassa luki näin:

Nousemme bussilla Colle del Telegrafoon, josta aloitamme noin 8 kilometrin pituisen vaelluksen Parco Regionale di Portoveneressä.

Tämän päivän mäkiseltä vaellusreitiltä avautuvat viikon vaikuttavimimat maisemat rannikolle ja merelle. Reitti on myös eräänlainen yhteenveto koko viikosta, sillä näemme alueet, joissa viikon aikana olemme patikoineet: Montemarcellon, Cinque Terren, Palmarian saaren ja Golfo dei Poetin lahden. Monet, erityisesti 1800-luvun englantilaiset runoilijat löysivät täältä inspiraationsa ja Lord Byronin väitetään uineen seudulla aataminasussa yleisön huvitteneisuuden sekaiseksi kauhuksi.

Vaelluksen loppuosuutta voidaan pitää vaativana, sillä polut ovat kapeita ja maasto kivistä ja korkeuseroa (alamäkeen) on noin 500 m. Sen päätteeksi saavumme takaisin kauniiseen  kylään.

Noinhan se on päivä kulunut.

Näimme kahdet häät…

(muistathan, että kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Morsian ja – isä? Vai sittenkin sulhanen?

Näissä illalla nähdyissä häissä komeita pukuja…

Ja lämmintä oli.

Reippaat yli muiden 😉 kallion reunalla.

Noissa vesissä 1800-luvun alussa ilkosillaan uiskennellut runoilija, lordi Byron oli herättänyt tavattomasti mielipahaa ja pahennusta, mutta tänä päivänä hänen nimensä oli yhden sun toisen kadun, hotellin, pasticcerian nimessä ja koko lahti on ”Runoilijoiden lahti” Byronin ja muiden alueella asustelleiden taiteilijoiden mukaan. Me kyllä todettiin, että taisi olla aikansa ”tyrkky” koko lordi; julkisuushakuinen, joka sai kuuluisuutta pulahteluillaan. 🙂

Eihän se mikään ihan läpihuutojuttu ollut se tämän päivän patikka.

Se vaati aika lailla tarkkaavaisuutta. Askelmittarin mukaan päivän kokonaissaldo ei ollut kuin sen kymmenen kilometriä, eikä tänään(kään) voimat loppuneet, ei lähellekään, mutta kapea polku ja irtokivet, lopussa aika jyrkkä laskeutumiskulma, vaativat huolellista askeltamista.

Tauko paikalla.

”Vähän kuollut” korkkitammi.

Esa ja Vesa (= rukoilijasirkka)

Patikka päättyi Porto Veneren kauniiseen kylään ja siellähän on kirkko, – kaksikin.

Toinen niistä on tämä: San Lorenzon kirkko! Kuinka ollakkaan tässäkin päivässä taas San Lorenzo on läsnä.

San Lorenzo on liittynyt niin monta kertaa ennenkin elämääni/elämäämme, erityisesti sen käännekohtiin, että alan jo uskoa kohtaloon. Tai pyhimykseen. Tai johdatukseen, tai siihen, että minä aina vain löydän Pyhän Laurin/Saint Laurentin/San Lorenzon juuri silloin kun jotain käänteentekevää tapahtuu.

Illalla nautimme vielä yhdessä jäähyväispäivällisen.

Oli ihan huippupäivä!!!
Monestakin syystä.

Niinpä LVNAEn enotecasta tuliaiseksi ostettu prosecco tulikin päivän vaelluksen jälkeen avatuksi!

Eikä päivän paistanut, aamulla kauniisti noussut aurinko, ollut vähäisin syy hienoon päivään.