Onhan se joskus – sellainen pari tuhatta vuotta sitten – ollut. Ja siitä suuruuden ajasta ja suuruudesta on vielä jälkiä.
Roomaa paremmin tunnen vain Helsinkiä (ja nykyisin ehkä pikkuruista Torniota 😉 ). Edes Turkua tai Tamperetta en tunne siten kuin Roomaa. Tai siis kaupunkien keskustoja. Enhän toki tiedä Roomastakaan oikeastaan mitään Centro Storicon ulkopuolelta. Ja pääsin siis – ainakin vielä kerran – Roomaan. Haluanko sinne vielä? Kyllä minä taidan haluta. En ehkä tänä vuonna, mutta jo muutaman vuoden päästä… Ehkä.
Viime viikkoinen matkamme sinne oli todellakin loma. Ei suorittamista. Ei vaikka käveltiinkin kuudenpäivän aikana yli 100 kilometriä. Ja lisäksi ajeltiin vielä busseillakin. Ei vaikka otinkin pitkästi yli tuhat kuvaa (joiden joukossa on paljon enemmän surkeita räpsyjä kuin laatuotoksia).
Rooma on minusta, minulle, helppo. Se on aika rento. Roomalaiset osaavat elää turistien kanssa. Ja antavat turistien elää Roomassa.
Kaupunki oli minusta nyt sotkuisempi kuin aiemmin, – vai johtuuko tunne vain siitä, että me kiertelimme nyt vähän enemmän ”laidoilla”. Esimerkiksi Colosseumin takana oleva puisto, samoin kuin Janiculum-kukkulan puistot ja kadut olivat roskaisia, puistot hoitamattomia. Villa Borghesessa oli siistejä ja vähemmän siistejä paikkoja, paljon kaunista katseltavaa, ja hyvä paikka rauhoittua keskustan melusta sivussa.
RUoka on yksi Rooman (ja ylipäätään Italian) parhaita puolia. Jo raaka-aineiden katselu, Campo di’ Fiorilla kiertely, kymmenien herkkukauppojen näyteikkunoiden ja tuotteiden näkeminenkin on minulle ilo.
Sattuipa kohdalle putiikki, jossa myytiin kaikkea kallista gourmetia. Enkä edes sortunut! Musta tryffeli suunnilleen saman hintaista kuin matsutake Tokiossa. Ja sitten tuollainen minulle uusi tuttavuus kuin Bottarga. SItä oli sekä tonnikalan että mullon. Siis kuivattua mätiä. Muutaman ristoranten listallakin sitä näytti antipastilistalla olevan, mutta jäi testaamatta. Siis jo senkin takia lähdettävä vielä joskus käymään.
Uusia, nimenomaan ”artesaani”-jäätelöliikkeitä oli tullut montakin. Pizzerioissa ei ollut kotsoneita (vai mitä ne uudet on), eikä kebabpizzoja, ei majoneesikastikkeita, ei mitään muutakaan uutta. Miksi olisi kun perinteiset, puu-uunissa paistetut ohutpohjaiset ovat hyviä, erinomaisia, ja halpojakin. Varsinkin jos menee vähänkään turistinähtävyyksiä kauemmas.
Mutta ei Italiakaan enää ole mikään halpa lomakohde. Viini ja taksikyyti on halvempaa kuin Suomessa, ja ruokakin, mutta vaatteet ja bussikyyti (3 päivän kortti 18 euroa, oliko Helsingissä päiväkortti 7 €?). Turiskohteiden pääsyliput ihan yhtä kalliita kuin missä tahansa muualla, paitsi että Lontoossa taitaa olla kaikkein kalleinta.
Ja kuten aiemmin jo oli puhetta: Roomassa on parasta vain olla ja kuljeksia. La Dolce Vita – makeaa elämää, mutta ennen kaikkea Dolce far niente – suloinen joutilaisuus.
Oulussa on lähes yhtä kylmä, itse asiassa kylmempi kuin Roomassa – tai Helsingissä.
Mutta on täällä poissaollessamme ollut ihanan lämmin – viikossa valkovuokot aidanvierustallamme ovat ryhtyneet kukkimaan, Pehtoorin oli tänään jo leikattava nurmi ja keittiön ikkunasta näkymä on vielä hennon vihreä ja raikas, yrttipenkeissä on jo elämää, raparperipiirakallekin alkaa piakkoin olla aika. Hienosti on tänne kesä tullut (ja nyt kyllä jo ainakin hetkeksi myös mennyt).
Kotona on mukavaa myös tila, – tyttären nurkissa (= olohuoneessa) ja hotellissa asuessa ei tilaa kaipaakaan, mutta kotiin tullessa se tuntuu hyvälle. Ja täällä on hiljaista ja siistiä. Ja ihan itse sai tehdä ruokaa. Jos kohta on todettava, että minusta on mielusta myös ravintoloissa syöminen. Mutta aika aikaansa…
Heräsimme, kun oli ”pakko”, vähän ennen viittä tänä aamuna; konsertin ja sieltä palautumisen jälkeen oli päästy unille juuri ennen puolta yötä 🙂 . Aamulla pikaisesti peseydyimme, puimme, heitimme tyttärelle heipat ja lähdimme lentokentälle. Emme edes yrittäneet etsiä reittiä lentokenttäjunalle, bussia n:o 615 tai Finnairin bussia, vaan tilasimme suosiolla taksin Vetehisenkujan nurkalle: 40 euroa ja olimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalla ja ennen yhdeksää kotona. Jo pihalla tuoksui raikkaalle ja puhtaalle.
Minun oli päästävä (ennen sadetta) ulos, joten katsoin ”ihan välttämättömäksi” heti aamupäivällä polkea Pateniemeen piipahtamaan pikkuperheen luona – onhan tänään Apsun 4-vuotispäivä, jota tosin juhlitaan vasta huomenna. Mutta vein tuliaisia ja ihastelin pojan vanhemmiltaan saamaa ISOa Lego-pakettia, kärsin rökäletappion Kimblessä ja palailin kotiin.
Eiliseen juhlatunnelmaan on vielä palatakseni.
Siis. Kesällä 1997 me olimme ystäväperheen kanssa Italiassa, – olimme vuokranneet talon Garda-järven rannalta (Malcesinesta) kahdeksi viikoksi. Juuri noihin aikoihin Andrea Bocelli oli ”rantautunut” Suomeen ja mekin M:n kanssa olimme hänet löytäneet, ääneensä ihastuneet. Joten meillä oli CD-soittimessa suunnilleen jatkuvalla soitolla Andrea Bocellia. Tai musiikkiinsa kuului ainakin niihin tummeneviin, lämpimiin iltoihin, kun istuimme Gardan talomme terassilla illallisen jälkeen, niihin hetkiin kun Juniori ja Tyär sekä ystäväperheen varhaisteini, silloin Spice Girls -fani, tyttäremme kaima, tärkeä ihminen meillekin, puuhasivat omiaan ja me aikuiset nautimme yömyssyksi lasilliset Pastista (ranskalaista anisviinaa, – paljon parempaa kuin ouzo, raki tai suomalainen Anis). Ja silloin soi Bocelli. Ja nimenomaan Con Te Partirò
Sitä minä odotin eilen. Konsertti kesti väliajan kanssa melkein kaksi ja puoli tuntia, ja minä odotin ja odotin. Ensimmäinen ”puoliaika” oli komeaa, pääasiassa oopperamusiikkia, ”morte”-sana toistui monta kertaa, eikä AB kertaakaan ”ottanut yleisöään”, hän ”vain” lauloi.
Ehdottomasti on kerrottava, että lavalla oli myös Lohjan monikymmenpäinen kaupunginorkesteri sekä lähes sadan hengen sekakuoro ja muutama kaunis, huikeaääninen naislaulaja, mutta silti. Mieletön ääni, helpon näköinen ja kuuloinen mielettömän komea laulanta, mutta… kylmiä väreitä ei tullut. Hartwall-areenalla oli varmasti lähemmäs 10 000 kuulijaa, ..
Orkesterin ja kuoron, sekä naissolistien lisäksi on mainittava huikeat kuvat ja klassikkofilmipätkät, joita screenille näytettiin… Jollei oltaisi edellisenä päivänä tultu Roomasta, olisin varmastikin varannut matkan sinne jo eilen illalla. Ja sen ainoan kerran kun maestro ”spiikkasi” oli kun hän esitteli poikansa, Matteo on ensimmäisestä avioiliitosta, nyt 22-vuotias komistus, joka lauloi kuin … ei kuin isänsä mutta komeasti kyllä. Niin hieno! (täällä Matteon laulua...)
Ja konsertin loppu, erityisesti encoret, olivat sitten pelkkää huikeaa musiikin ja muistojen ilotulitusta, huikeaa lahjakkuutta, – istuin vain ja tuijotin, ja hiljaa mielessäni kiittelin lapsia, jotka tämän kokemuksen olivat meille hankkineet. Ja kun viimeisenä tuli Nessun Dorma, oli minun(kin) jo kyyneleitä pyyhittävä. Nyt se Stendhalin syndrooma tai muuten vain pieni tunnemyrsky. Vielä tänäänkin välillä värisyttänyt. En hevin unohda.
Omnes vero viae Roman ducunt? Vievätkö todella kaikki tiet Roomaan?
Pari vuotta ennen kuin minä pidin blogia, kirjoitin Moleskineen, paperiseen päiväkirjaani, tammikuun alussa 2006:
Colosseum ja Sikstiiniläiskappelin freskot ovat Rooman kävijöiden must-jutut. Ne on nähtävä, ne ovat sen arvoisia. Ne nähdäksemme meidän ei nyt tarvinnut tällä matkalla [4 pv vuodenvaihteessa 2006] jonottaa: ne on nähty. Ensi kerralla on vielä enemmän paikkoja, nähtävyyksiä, tunnelmia, jotka on jo koettu. Silti minä haluan sinne vielä. Oli suurenmoista käydä siellä koko perhe yhdessä, tällä kertaa taas erilainen Rooman matka. Ehkä ensi kerralla menen syksyllä, menen yksin? Tai aloitan alusta ja lähden P:n kanssa kahdestaan …
Minä olen halunnut sinne neljästi aiemminkin: P:n kanssa kahdesti (elokuussa 1978 ja toukokuussa 1989), ja sitten erikseen molempien teinien kanssa: ensin S:n kanssa 2003 ja sitten viime pääsiäisenä (2005) T:n kanssa.
Nyt on kuitenkin tunne, että ei ole kesken mitään. Voin olla rauhassa. Arrivederci Roma! Mutta todellakin vain näkemiin. Kolikot on Treviin heitetty. — eikä tämä rakkauteni Roomaan ole sammunut.
Ehkä tämäkään matka ei aivan selittänyt Rooma-intohimoani. Joitakin syitä sentään tunnistin: Rooman sää, ruoka, La Dolce Vita, historia, kirkot, yöt. …kävely niissä ja niiden välissä.
Ehkä tämä johdanto kertoo, mistä on kyse. Kyllä, kyllä me taas olemme lähdössä Roomaan.
Ensimmäinen kerta oli juuri silloin, kun olin saanut tietää, että olen päässyt yliopistoon lukemaan historiaa: elokuussa 1978 olimme Eurooppaan suuntautuneella kuukauden telttaretkellä pari päivää Roomassa, seuraava kerta toukokuussa 1989, jolloin odotin esikoista, sitten pääsiäiset molempien lasten kanssa erikseen silloin kuin olivat 13-vuotiaita. Niiden reissujen rahat teinit tienasivat itse: käytiin Hiukkavaaran, Höyhtyän ja torin kirppiksillä useana viikonloppuna myymässä (silloin piti itse olla pöydän takana) heidän lelujaan, pelejään, suksiaan, kirjojaan, vaatteitaan ja kaikkea muuta kotoa kierrätettäväksi joutavaa). Se oli oikein hyvä projekti molempien kanssa. Oppivat hankkimaan matkarahoja. 😉 Ja yhteistä puuhaa oli se kirpparitouhu.
Tuon yllä mainitun, vuodenvaihteen 2006, jälkeen oltiin seuraavan kerran jo 2007 elokuussa, kun oli Pehtoorin tasavuosijuhlat Toscanassa. Lensimme ensin Roomaan ja olimme myös paluumatkalla yötä siellä. Kesällä 2010 olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa neljä päivää, ja siitä on jo blogissakin matkakertomus. Joten minulle tämä on nyt on seitsemäs kerta. Moneskohan kerta Italiassa? (Garda (1997), Milano (2007), Sisilia (2008), Umbria (2012), Liguria (2015), — ainakin nuo.)
Miksi TAAS sinne. Sitähän tammikuussa kovasti pohdimme… ja teiltä lukijoilta reissuehdotuksia kyselin. Ja vielä silloin (niin kuin aika ajoin edelleen) elän tätä ikäkriisiäni, pelkoa ajan loppumisesta, tulin todenneeksi Pehtoorille ”haluan vielä kerran nähdä Rooman”. Vielä kerran. Ainakin tämän kerran. Viikon päästä jo olemme siellä. Sitähän jo eilen pohdimme. Eilenkin. Pyörälenkeillä nappikuulokkeista olen reilun viikon kuunnellut ”Learn Italian with Paul Noble” [on muuten hyvä äänikirja ja kurssi]. Säätiedotuksia tsekkailemme, olen jo pari viikkoa aloittanut ”ruutuaikani” seurailemalla Campo de´Fiorin webcam´sta kuinka vihannes- ja kukkakauppiaat pystyttelevät kojujaan ja kuinka Pantheonin piazzalle aamuauringon säteet talojen välistä juuri ja juuri osuvat.
Nyt edessä kituviikko. Mutta onhan se niinkin, että jo odottaminen on mukavaa…
Elena Ferranten neliosainen Napoli-sarja tuli eilen illalla minun osaltani kokonaan luetuksi. Vihdoin. Jouduin aina kirjojen välissä odottelemaan ja lukemaan jotain muuta (Liisa Väisänen kirjoja ja Digikuva-lehtiä lähinnä), kun Pehtoorilta odottelin kirjaa. Olemme siis molemmat lukeneet koko sarjan, ja molemmat pidimme. Kovastikin.
Varsinkin ensimmäistä lukiessa minua sekä häiritsi, että kiehtoi kirjan nopea, melkein juoksemalla etenevä teksti. Ihan kuin olisin kuullut pulputtavan italiankielisen äänen koko ajan taustalla, – tai melkein kuin kirjaa olisi luettu kiireisellä italialaisella aksentilla. Tekstin, juonen ja tapahtumien eteneminen, vuosien ja päivien kuluminen kulkivat minusta paikka paikoin hyvin eritahtisesti. Välillä kirjojen minä, Elena – Lenú, viipyy jossakin tapahtumassa tai päivässä sivu- ja lukukaupalla, ja välillä muutamassa sivussa käydään läpi monen vuoden tapahtumat kaikkien henkilöiden osalta. Se ei oikeastaan haittaa, mutta jossain vaiheessa ryhdyin kiinnittämään siihen huomiota.
Kirja avasi silmiä Italian – ja koko Euroopan – taloudellis-sosiaaliseen sekä poliittiseen muutokseen toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 2000-luvun alkuun. Olkoonkin, että kirja ei ole raportti tai dokumentaarinen teos, vaan se on fiktiivinen tarina kahden napolilaistytön ystävyydestä, se on siis ehkä myös historiallinen romaani. Linan ja Lenún elämänkulku ja ystävyys, viha-rakkaussuhde ja kehitystarina ovat yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Italiassa – Napolissa – elämä on ollut hyvinkin erilaista kuin Suomessa II maailmansodan jälkeen. Erityisesti väkivalta ja naisten heikko ja alisteinen asema olivat Italiassa paljon pahempia kuin monissa muissa maissa. Toisaalta niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa, ja oikeastaan varsinkin Suomessa, koulutuksella oli merkittävä osuus sosiaalisessa ja taloudellisessa nousussa. Tosin Italiassa koulutuksen saaminen oli paljon vaikeampaa kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa.
Pehtoorin kanssa molemmat panimmme merkille, että Ferranten kirjoissa ei syödä juuri ollenkaan, vain tyttöjen ollessa teinejä ja nuoria aikuisia he kävivät joskus ystäviensä kanssa pizzalla, ei muuta. Edes niistä pizzoista ei kerrottu. Mikä on oikeastaan vähän erikoista italialaisessa kirjallisuudessa. 🙂
Mutta tänään me söimme italialaista ruokaa. Meillä oli ruokatreffit keskenämme asema-aukion Toscana-ravintolassa. Oulun etniset ravintolat -sarjassamme vihdoin Toscana. Yhteen aikaan (silloin kun opiskelimme kansalaisopistossa italiaa) kävimme siellä aika useinkin. Pehtoori kuulemma kävi muutama vuosi sitten jonkun kerran minun Tornion kouluviikonloppujeni aikana.
Tänään oli korkea aika mennä sinne. Olimme vähän ”huonoon” aikaan: lounaan jälkeen ja ennen iltasyöjiä, siis neljän tienoilla. Siellä ei ollut ketään muita kuin me. Mutta palvelu olikin sitten varsin sujuvaa, juuri sopivasti etenevää. Tilasimme vain pääruoat, mutta saimme alkuun oikein hyvät, isohkot bruschettat (tomaattihakkelusta ja leipää uunissa).
Listalla on antipastoja, pastoja, pizzoja, lihaa, kalaa, äyriäisiä, kanaa, – ihan sitä kaikkea sitä, mitä Italiassakin trattorioissa on. Ja se, mistä tykkäsin oli, että taustalla soi – sopivan hiljaa – joku italialainen radiokanava. Olisipa sivupöydillä ollut vielä La Repubblica tai La Gazzetta dello Sport tai joitakin muita italialaisia sanomalehtiä.
No entäs ruoka? Ruoka oli hyvää. Me molemmat otimme pastaa: minulle Spaghetti alla Matriciana (en yksinkertaisesti raskinut ottaa äyriäispasta-annosta, sillä se maksoi liki 40 €!) ja Pehtoorille Pasta Carbonara con pancetta. Pehtoorin Carbonara oli täyteläisempi ja parempi kuin minun annokseni, jolle olisin toivonut lisää makua, tiedättekö sellaista ”uutteisuutta”, syvyyttä. Pasta oli ideaali ´al dente´, mutta kastike ei minua häikäissyt, pecorinoa olisin toivonut paljon lisää. Ihan vaatimattomuuttani voin todeta, että teen itse parempaa Matricianaa… Mutta ei tuokaan huonoa ollut.
Jälkiruoaksi riitti espressot, jotka olivat ok, eivät mitään ultimaattisen buono nekään.
Viinilista jäi testaamatta; se vaikutti lyhyeltä, mutta perustellusti valitulta: laadukkaita italialaisia viinejä tarjolla. Ja A-oikeudetkin.
Paikka on siisti ja viihtyisä, palvelu ainakin tänään ja aiemmillakin kerroilla hyvää ja sujuvaa.
Italialaisuudesta, tunnelmasta, siisteydestä (kankaiset lautausliinat!) ja listan monipuolisuudesta pisteitä, samoin alkupalasta. Ilman niitä olisi ehkä ollut vain 3 -, nyt sitten plussan verran kolmosen yli, 3+
Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Ja laskiaisesta alkaa paasto. Pääsiäisen ajankohdan puolestaan määrittää niin sanottu ”pääsiäissääntö”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuuluu näin: pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Tänä vuonna se tarkoittaa pääsiäisen ”venymistä” huhtikuun puoliväliin, ja siksipä laskiainen on nyt näin myöhään; niinkin myöhään kuin Kalevalan päivänä, helmikuun viimeisenä.
Ja laskiaisen ruokana on Suomessa perinteisesti ollut hernesoppa ja laskiaispullat (niiden historiasta kerroin täällä).
Hernesoppaa en nyt kuitenkaan halunnut ryhtyä keittelemään, enkä syömään 🙂 , vaan vähän oikaisin ja – yllätys, yllätys – valitsin italialaisen, tarkemmin ottaen toscanalaisen papukeiton, ribollitan, tämän viikon jokaviikkoiseksi sopaksemme. Semminkin kun sen väri sopii kuvakollaasiini paremmin. 😀
klikkaamalla kuvat suurenevat
Ribollita tarkoittaa ”uudelleen keitetty” ja yhden hyllyssäni olevan keittokirjan (Maggie Beer & Stephanie Alexander, Toscanalainen keittiö, tarinoilla höystettyjä ruokaohjeita) mukaan ribollita on ”lämmitettyä minestronea, johon on lisätty leipää, jolloin siitä on saatu ruokaisampaa”. Minestrone on minusta kyllä ihan eri soppa kuin ribollita. Ribollita on ensisijaisesti papusoppa ja kaalisoppa, mitä minestrone todellakaan ei ole.
Italia-keittokirjoja minulla on jos vaikka ja kuinka, on Ellaa, Jamieta, Sikkeä, Kolmea tenoria, Saku Tuomista ja on Leslie Forbesia (ehkä mieluisin). On italialaisia, on suomalaisia, on käännöksiä, uusia ja vanhoja (eikä kuvassa edes kaikki), mutta lopultakin aika harvassa noista oli ribollitan ohjetta. Niinpä taas keittelin oman version. Ja sellainen ribollita oikeasti – ihan kuten minestronekin – Italiassa onkin: jokainen tekee omanlaisensa.
Ribollita kuuluu ”cucina poveraan” ~ kansankeittiöön, köyhään keittiöön, talonpoikaiskeittiöön. Ihan aitoon kuuluisi kai käyttää ´cavolo neroa´ eli mustaa kaalta, jota meidänkin marketissa aina joskus on, mutta ei nyt, joten vaihdoin sen tilalle lehtikaalin.
Ja tyydyin käyttämään purkkipapuja, liottamalla kuivista voisi tulla vielä parempaa, mutta kyllä tämä pikaversiokin pakkaspäivänä nälän hyvin vei.
Pilko sipulit, porkkanat ja varsiselleri, ja laita ne kuullottumaan oliiviöljyyn kattilaan. Sekoita joukkoon tomaattimurske, pavut ja hetken kuluttua silputtu lehtikaali.
Keitä hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia. Jos keitosta on tulossa muhennos tai pata, lisää kasvislientä.
Lisää lopuksi leipäkuutiot ja hauduta vielä 5–10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla ja halutessasi ripauksella pereroncinoa tai chiliä ja ennen tarjolle viemistä lisää ribollitaan pieni loraus hyvää oliiviöljyä: se tekee keitosta kauniin kiiltävän ja samettisen. Ja anna keiton tovi jäähtyä, liian kuumana maut eivät pääse oikeuksiinsa.
Jos talossa on chiantia, vieraita tai viikonloppu, tai jollei teillä on olla reissun jälkeisellä viinittömällä viikolla niin kuin täällä, niin tämän kanssa ehdottomasti lasillinen tai kaksi hyvää chiantia kuuluu asiaan. Parmesan-lastut ovat ”cucina poverassa” luksusta, mutta kyllä niitäkin voisin suositella. Ainakin ”kuvausteknisesti” ne olivat tärkeitä. 😉
Tämä oli nyt yhdeksäs soppa tässä sarjassa. Ei yllä kärkikolmikkoon, mutta arkikeittona, hernekeiton korvikkeena ja vaihtoehtona, puoltaa paikkansa.
Minun on tunnustettava – olen käyttänyt Knorrin minestrone -pussikeittoja – jopa säännöllisesti useamman vuoden ajan. Kun ennen ylioppilaskirjoituksia muutin pois kotikotoa, muutin omilleni, niin useimmiten söin koululla, sittemmin OKL:n opiskelijaruokalassa ja Hilikussa, ja välillä kävin kotikotonakin syömässä. Mutta aika usein koetin kokkailla itsekin. Ja silloin yksi vakkarisapuskoista oli Knorrin Minestrone, jonka sekaan pilkoin HK:n nakkeja. Voi tätä soveltamisen loputonta riemua jo silloin!
No mutta eipä tässä enempää pimeästä menneisyydestäni, vaan nyt on ”Jokaviikkoinen soppamme” -sarjan ensimmäisen italialaisen keiton vuoro, per favor. Eikä minkä tahansa keiton, vaan keittojen keiton: minestrone. Eikä tehdä pussikeitosta.
Tein keittoa viime viikolla systerin luona – taas yksi influenssapotilas, joka sai influenssan rokotteesta huolimatta – ja jäimme pohtimaan, mistä nimi ´minestrone´ oikein tulee. Sisareni on suorittanut italian kielen yliopistollisen kielikokeen ja kun aikamme surffailimme pääsimme lopputulemaan, että oikeastaan se on ”keittojen keitto” ~ minestra on keitto, keittää… ´Minestra milanese´ on milanolainen keitto, joka tainnut kyllä parilla Milanon reissulla jäädä väliin… Ehkä kun menen sen kolmannen kerran, menenköhän koskaan?, maistan keiton ja samalla pääsen vihdoin sinne hautausmaalle kuvaamaan.
Minestronea on varmaan niin monenlaisia kuin on ”mammoja”, vuodenaikoja, maakuntia, vuodentuloja, lempparivihanneksia ja keittiöitä. Tämä soppa on loputtomasti varioitavissa. Tässä siis suuntaa-antavia ainesmääriä ja ohjeistus. Ja tämä, jos joku, keitto on parempaa seuraavana päivänä.
Vuosikymmenien Minestrone
oliiviöljyä puolikas valkokaali 2 porkkanaa 2 sipulia 3 valkosipulin kynttä 1 prk tomaattipyreetä 1 litra vettä 2 prk (Mutti) tomaattimurskaa 2 lihaliemi tai kasvisfondia mustapippuria ehkä suolaa 2 tl sokeria purjo paprika 200 g palvikinkkua 2 dl rakettispaghettia kourallinen persiljaa
Keiton pinnalle sekoita keskenään 1 prk raejuustoa, 2 rkl luonnonjukurttia, 2 rkl pestoa, 1 tl sokeria.
Suikaloi kaali ja porkkana. Leikkaa halkaistut sipulit ohuiksi siivuiksi. Hienonna valkosipulin kynnet. Kuumenna oliiviöljy, lisää kaali, porkkana, sipulit ja tomaattipyree ja kuullota. Lisää joukkoon vesi, tomaattimurske, fondi, pippuria ja sokeri.
Keitä hiljalleen vartin verran. Sillä aikaa pilko purjo, paprika ja kinkku. Lisää ne ja pasta sekä palvikinkku keittoon, keittele 10–15 minuuttia.
Kun tuot tarjolle, laita pinnalle runsaasti persiljaa ja raejuustopestoa. Se on hyvää, ei kannata fuskata sen suhteen. Ja sopii moniin muihinkin keittoihin. Valion sivuilta tuon olen oppinut. Ja patonkia – naturalmente!
Tästä tulee iso annos. Joten ehkä jää pakastettavaakin. Eikä kovasti kärsi siitäkään. Erinomainen eväskeitto. Loputtomiin varioitavissa – keitä omanlaisesi keittojen keitto!
Lapin hellekesä loppui eilen illalla. Tai ainakin taukosi. Sateen ääni kuului yöllä unen läpi – sekin on mökillä mukavaa. Tiettyyn rajaan asti luonnollisesti.
Olimme päättäneet lähteä muutenkin alas, ei sade meitä kotimatkalle ajanut. Jo eilen pakkasimme, lukitsimme liiterin, saunan, pakkasimme vähät tavaramme, jääkaapintyhjennys letutkin paistoin vielä iltasella.
Olimme ajoissa liikkeellä, ja ajoissa kotona. Matka meni sujuvasti, viis tuntia ja vartti Tuulentuvan pihasta Rantapeltoon. Jossa jo ennen yhtä. Oli hyvä aika tulla pelastamaan kukat, leikkaamaan nurmi, tekemään rutkasti tiedotushommia, joita olen siirtänyt ja siirtänyt, nyt on maanantaihin asti aikaa tehdä yhtä sun toista rästien purkamiseksi. Ja siinä välissä on parit juhlatkin; nehän ne tietysti olivat yksi syy, että Ouluun palasimme.
Ja hyvä, ellei paras, syy oli tietysti Aapeli, jota ei oltu nähty yli viikkoon. Apsu oli tässä välissä käynyt ekan junamatkansakin; piipahtanut serkkunsa häissä Vantaalla. Mutta olipa se ilo sitten yhdessä tänään syödä ja pitkään leikkiä ja laulaa. Aapeli laulaa, ei mummi. 😉
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
PS. Hyvät kuvahaastesivun ystävät! Erityisesti Maisa ja Katri H., joka jo lähetti sekä omat lomakuvansa että kommentoi minun ja Maisan kuvia ja Jarin, joka myös ehti kommentoida. Onnistuin äsken deletoimaan koko ”Kesälomakansion”. Kertakaikkisesti tuhoamaan. Anteeksi! Voitko Katri H. lähettää kuvasi uudelleen. Minä laitan tänään, huomenna omat ja Maisan kuvat uudelleen. Ja te jotka ette ole vielä lähetelleet kesälomakuvia niin pistäkäähän tulemaan. Koetan olla töpeksimättä vastaisuudessa.
Vielä tänään kaikenmoista, ei-niin-mieltä-ylentävää, mutta sitten iltapäivän lopulla vetäydyin ruokakorillisen kanssa Festaan, ja rentous, hyvä olo, kokkaamisen riemu ja sitten parin tunnin päästä hyvin syömisen ilo ja nautinto, olivat läsnä. Siinä me kaksin istuksimme, mietettiin, muisteltiin.
Minullakin on ollut hirmuinen Italian-ikävä, ja ajattelin tänään taltuttaa sitä italialaisella safkalla: viikolla tovin italialaisten keittokirjojen -hyllyäni plärättyäni, päädyin valitsemaan ruoan Jamie Oliverin (jonka kaikki keittokirjat minulla on) – ”Jamie Italiassa” -kirjasta. Ruoan nimi on Pollo alla Cacciatora, – hieman mietin/mietimme, miksi se on ”Metsästäjän kanaa?”. Rosmariini, oliivit, sardelli, valkosipuli? – Mikä ruoasta tekee metsästäjän ruoan?
Ei sieniä, eikä metsän riistaa. Eilen meidän omasta Toppilan K-marketista ostimme (tarjouksesta) luomukanaa, kaksi kokonaista, jotka Pehtoori eilen oikeaoppisesti pieni (lue: paloitteli), ja minä pistin (lue: laitoin) marinadiin.
Tänään sitten varsinainen valmistusoperaatio.Ei kovin isotöistä, mutta tiedättekös, en ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää kuin tänään. Pollon oheen tein ohra-risottoriisi-parsa-Liguriasta tuotu parmagiano reggano -risoton. Pelkästään se oli taivaallista. Vaikka itse sanonkin. Se OLI taivaallista.
Nautinnon kruunasi kiireetön hetki, ja Peppoli. Marinadiin käytin chiantia kuten kuuluikin: Peppolia puolet halvempi chianti Fontanella sopi marinadiin, mutta Peppoli!, jolla on meille liki kulttiviinin maine, oli ruoan kanssa enemmän kuin hyvää.
Nyt kun on joku ihmeen tiedonsiirto-ongelma kuvien kanssa, liitän muutaman kuvan lisää huomenna. Samoin kuin reseptin kirjoittelen tähän huomenna… Suosittelen täällä piipahtamista, oli sen verran hyvää …
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tässäpä nyt ohjeet.
Pollo alla Cacciatora
(tästä annoksesta riittää varmasti kuudelle)
2 (luomu/jyvä)broileria (tai 2 kg paloina) merisuolaa ja rouhittua mustapippuria 8 laakerinlehteä 2 – 4 rosmariininoksaa 3 murskattua + 2 viipaloitua valkosipulin kynttä ½ pullollista chiantia vehnäjauhoja oliiviöljyä 1 prk sardellia (tai anjovista) ½ prk mustia kivettömiä oliiveja 2 tlk säilöttyjä luumutomaatteja
Mausta broilerpalat suolalla ja pippurilla. Pane palat kulhoon, samoin laakerinlehdet,rosmariininoksat, murskatut valkosipulin kynnet (3) ja kaada viini päälle. Jätä yöksi jääkaappiin.
Kuumenna uuni 180 asteeseen, valuta ja kuivaa broilerpalat, ja jauhota ne. Paista oliiviöljyssä niihin ruskea pinta. Paista myös viipaloidut valkosipulin kynnet.
Laita uunipataan pohjalle oliiviöljyä, ja sitten kaikki aineet, myös marinadiviini.
Puolitoista tuntia uunissa ja sitten ruoka on valmis. Jamie kehottaa tarjoamaan salaatin tai valkoisten papujen (englantilaiset!!) kanssa, ja toteaa lopuksi ”tarjoa ruokajuomaksi runsaasti chiantia”. Minä täsmentäisin vielä: tarjoa Pèppolia!
Lisukkeeksi EI papuja vaan risottoa (tai ohrattoa), johon lisäsin lopuksi erikseen kiehautetut, kylmän veden alla huuhdotut (säilyttää rapsakkuuden ja värin) parsat ja Liguriasta Parman torilta ostettua Parmagiano Regganoa! Ja insalta caprese (puhvelinmaitomozzarella) -salaattia.
Tällä Italian matkalla (19. – 26.9.2015), joka oli kai viidestoista reissu, joka kokonaan tai osittain suuntautui saapasmaahan, ei enää tullut koettua mitään erityisiä uusia tuttavuuksia, eikä ligurialaiseen keittiöön tullut erityisesti perehdyttyä. Päivät oltiin vuorilla, metsissä, rannikon patikkapoluilla ja iltaisin menimme syömään sinne, minne meidät vietiin.
Mutta tässä tuokiokuvia, satunnaisia havaintoja viikon varrelta.
Espresso. Missään muualla se ei ole samanlaista kuin Italiassa.
Milanossa, joka ei edes ole merenrantakaupunki, söin ehkä elämäni parhaan äyriäispastan.
Huoltoasemilla myydään oliiviöljyä ja moottoriöljyä, yhtä isoissa kanistereissa molempia.
Öylättipastaa. En ole koskaan maistanut, – ostin kotiin pussillisen testattavaksi.
TEMA-matkojen vaellusmatkoihin kuuluu, että opas ostaa aamulla monta kassillista hedelmiä, vihanneksia, leikkeleitä, paikallisia juustoja ja tahnoja, säilykkeitä, vähän viiniä, leipää ja/tai focacciaa ja sitten eväät jaetaan kaikkien reppuihin ennenkuin poluille lähdetään. Kun on lounaan aika, tehdään yhdessä lounasbuffet. Piknik on hyvä systeemi. Erinomaisen hyvä.
Ei ihan joka ilta syödä yhdessä, mutta patikkaviikon maanantaina La Speziassa kävelimme koko porukka pieneen trattoriaan, jossa oli kiitettävän paljon paikallisia, …
ja antipastoksiksi bruchetta, joka oli erinomaisen mehevää, maukasta.
Me kaikki söimme primoksi simpukka-pastaa. Hyväähän sekin oli, mutta syyttävä sormi juuri sen suuntaan osoitti keskiviikkona – jolloin neljä viidesosaa ”gruppo finlandesesta” oli vatsataudin kourissa.
Trattorian isäntä osasi ottaa yleisönsä (taustalla taulu Manarolosta, jonne menimme seuraavana aamuna).
Täytetyt muscalit olivat to-del-la hyviä. Simpukoista pitämättömätkin kehuivat.
Jossain (Manarolossako?) sattui kohdalle tällainen ravintolakyltti: Pirun viinitupa. Emme piipahtaneet.
Le Cinqua Terressä lounaan nautimme kaksistaan Cornigliassa. Siinä melkein meren aalloissa Insalata Caprece. Eikä noita tomaatteja parempia ole!!
Tiistai-iltana ei ollut järjestettyä illallista, ja me löysimme puolivahingossa tämän:
Fine-dining kalaravintola, jossa edelleen simpukat ja merenelävät maistuivat, ja varsin edulliseen hintaan.
Ja kuinkas ollakkaan: yhtäkkiä hoksaamme seinällä käädyt! Tämä on rotissööriravintola (pikkuisen tupisen, että minun jäsenkorttini on hotellissa!!).
Joka tapauksessa tämänkin kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Liguria on merenrannalla ja että merenelävät on se ”juttu”.
Tämä kattaus on patikkaviikon keskiviikolta! Meille oli järjestetty yllätys: vuorilla oli valmiina lasagnea, villisikaa (jonka moni maistanut mainitsi mauttomaksi, sitkeäksi), fritti-salvian lehtiä…
Pystyin kuvaamaan, mutta sen jälkeen minäkin olin osa tätä porukkaa…
Niin siinä vain kävi, että Italiassa iski mahatauti: melkein koko gruppomme poti tautia koko keskiviikon. Mekin.
Ja mikä surullisinta: juuri tuolle päivälle oli ehdolla hienot viinin ja makupalojen maistiaiset LVNAEn enotecassa.
Yläkuvassa terveiden pöytä.
Torstaina me kaikki olimme taas valmiita pranzolle ~lounas korkealla, aamupäivän patikan jälkeen maistui. Paikallista, rustiikkia ruokaa yhdessä kannettuna, katettuna ja nautittuna oli hyvä yhdistelmä.
”La Ultima Cena” ~ viimeinen illallinen. Tällä(kin) lomalla ruoan nauttimisessa yhteisöllisyys oli enemmän kuin yksikään annos, jonka nautimme. Mikä lienee italialaisen keittiön peruspilareista….
Vielä Liguriassa… sielu (tai oliskohan vaan mieli) tulee vähän hitaampaa perässä. Päivän pyykkien, pankkiasioiden, postien, Tahvon piipahduksen, äidin luona käynnin, jääkaapin normalisoinnin, hanskojen ja lämpimän takin käyttöönoton, pyörälenkin, kaikenmoisen matkaltapaluun sälän jälkeen nyt alkaa palikat olla paikallaan. Pehtoori on – luonnollisesti – hoidellut puutarhaa, jonne minä en vielä ehtinyt. … Hiljaa mielessäni olen hyrissyt sitäkin, jotta ei tänään ollut duunia. Tänäänkään. Kandiseminaariton maanantai matkan jälkeen tuntuu etuoikeutetulta.
Matkakuvasivustoa kuten esim. La Gomera-Teneriffa ja Kitzbühel-patikkareissulta on jo olemassa, olen jo vähän aloitellut, mutta menee varmasti pitkälle ensi viikkoon ennen kuin saan valmiiksi.
Mutta tähän jotain anekdootteja, summaamista, kokemuksia, huomioita Ligurian reissusta… Tässä on vähän sitä kuvasatoa, jota yritin ottaa tavanomaisen reissukuvaamisen lisäksi. Siis teemoina olivat Italia ja ”hetket/tuokiot/yksityiskohdat”. Yhteensä kuvia on 1620, joten seulomiseen menee tovi. 🙂
Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.
Ihan ensimmäiseksi on tunnustettava moka, joka Milanossa tapahtui. Minähän odotin kovasti pääseväni sen ainutlaatuiselle hautausmaalle, cimitarioon, jossa on satoja hautapatsaita, ja muistomerkkejä. Se oli ihan hotellimme vieressä ja meillä oli KOKO sunnuntai vapaata.
Ja mitä teimme? Minä (ihan itse, en voi pistää edes Pehtoorin syyksi) ehdotin, että lähdetään päiväksi kävelemään keskustaan, ehkä jotain shoppaamaan, syömään vähän, katsomaan Duomo etc. ja että palataan sitten takaisin hotellille, ja mennään tuntia ennen auringonlaskua (= klo 18) hautausmaalle: silloin olisi hieno valo kuvata, voisimme käveleskellä ja mennä sitten kahdeksan tietämillä taas syömään jotain.
Näin päätettiin tehdä. MUTTA: kun sitten kuudelta, kirkonkellojen soittaessa iltamessuun, olimme portilla, se oli kiinni!! Hautuumaalle ei enää päässyt! Oi-joi, kuinka olinkaan pahoillani. Itselleni vihainen. Vain aitojen raoista saatoin nähdä, että menetimme paljon.
Italian Riviera on edellisen käynnin (1978 ajettiin läpi) jälkeen muuttunut. Mutta niinhän mekin.
Le Cinque Terre ~ viisi kylää olivat ainutlaatuisia. Ainakaan sinne ei kannata elokuussa mennä: syyskuussakin oli yllin kyllin väkeä. Kannattaa mennä aamulla.
Syyskuu on mitä mainiointa aikaa lomailla Italiassa. Pohjois-Italiassakin on vielä rantakausi, mutta ei ole liikaa turisteja, eikä vaeltamista vaikeaksi tekeviä helteitä.
Liguriassakin jo ruska.
Jalkapallo on osa arkea.
Tyyli säilyy.
Italialaiset naiset osaavat kävellä korkkareilla keskiaikaisen linnan kiveyksilläkin.
Ibidem.
Italiassa on edelleen moniportainen poliisijärjestelmä. Carabineereja näkyy eniten katukuvassa.
Pakolaistulva ei esimerkiksi merenrantakaupunki La Speziassa, jossa asuimme neljä yötä, näkynyt muuten kun merellä ollessa; rannikkovartioston laiva kävi tsekkaamassa läheltä suunnilleen kaikki veneet ja pienet laivat jotka rannikon tuntumassa ajelivat.
Maahanmuutto näkyy kyllä keittiöissä, siivouspuuhissa, julkisissa kulkuneuvoissa. Italialaisten ravintoloiden keittiöissä ruokaa eivät tee nonnat, vaan aasialaiset nuoret naiset.
Tämä Tema-matkojen vaelluspatikka oli niistä neljästä järjestetystä vaellusmatkareissusta joilla olemme olleet, kaikkein kevyin. Päiväpatikat/kävelyt vaihtelivat 6 – 14 kilometriin, eikä yhtenäkään päivänä ollut pahoja. pitkiä nousuja. Silti päivät olivat pitkiä (klo 8 – 10 aamulla lähtö ja paluu hotellille klo 16 – 18.30, ja sitten vielä yhteiselle sapuskalle monena iltana, joten kiirettä piti.
Paljon muuta ei ehditty kuin kulkea poluilla, istua bussissa tai laivalla. Mutta mitäpä se haittasi. Sitä vartenhan tuonne mentiin. Tämä oli hyvin merellinen vaellusmatka, mikä ei todellakaan haitannut.
Perjantaina aamulla kun olimme vielä Liguriassa bussilla matkalla Portovenerestä Colle del Telegrafoon, viimeisen patikkapäivän alkupisteeseen, tulin (taas kerran) tsekanneeksi sähköpostini: jess, jess, jess!!! Kyllä meidän koko patikkagruppomme sai pian kuulla, että minulle tuli hyviä uutisia! Sitähän sitten perjantain makustelin. Olin oikein iloinen!
Ja nyt kotiin palauduttua asia myös ”mustaa-valkoisella”:
Ensi viikonloppuna alkavat valokuvaajan ammattitutkintoon (VAT) valmistavat opinnot Torniossa, ja minä olen mukana! Haku opintoihin alkoi jo keväällä. Jo silloin olin päättänyt, että haen. Elokuun alussa kokosin hakupapereita, kävin heinäkuussa Kauppahallissa ja elokuun alussa Turkansaaressa kuvailemassa, laadin motivaatiokirjettä ja mm. uusin tämän blogin Gallerian – muistatteko?, – kaiken kaikkiaan tein yhtä sun toista ylipäätään hakeakseni, mikä ei minulle ollut ihan rutiinia. Ei ole tullut haetuksi yhtään mihinkään vuosikausiin, ei vuosikymmeniin. Enemmänkin olen ollut valitsevalla puolella. Monetkohan pääsykokeet olen ollut järjestämässä? Montaakohan tutkimusapulaista palkkaamassa, monessakohan virantäyttöprosessissa mukana valitsemassa?
No mutta. Joka tapauksessa paperit, ennakkotehtävät etc. lähetin ja niissä koetin kovasti perustella, miksi ikäiseni, yliopistosta irtisanoutuneen naisen pitäisi päästä vielä ammattiin valmistavaan koulutukseen.
Olen mahdottoman iloinen, ja motivoitunut. Ja Pehtoorikin on hyvin helpottunut. Häntä kun on selvästikin huolettanut, miten talvi tulisi menemään, jollei minulla olisi mielekästä puuhaa… no on minulla muutakin.
Ja Tahvokin kävi illansuussa vanhempineen onnittelemassa. Ihan selvästi laulaa ”paljon onneeeeaaaa vaaaaan… ”
Ehkä teillä blogissani surffailevillakin on aihetta iloon? Toivottavasti opin ottamaan oikein hyviä kuvia, uudistumaan, haastamaan itseni, oppimaan.
Ja luulenpa, että tulette kuulemaan, millaista tässä iässä on opiskella, millaista on olla välillä ”toisella puolen” katederia.
Jo huomenna on yksi iso käytännön juttu järjestettävänä; missä asun Torniossa? Koulutus kestää vappuun 2017 ja
”lähiopetusjaksoja järjestetään noin kerran kuukaudessa. Käytännössä viikonlopun kontaktiopetus järjestetään pääpiirteissään perjantai-iltapäivisin sekä lauantai- ja sunnuntaipäivien aikana. Tiiviin koulutusviikonlopun ohjelmaan kuuluu teoriaa ja käytännön harjoituksia.”
Oulusta Tornioon ajaa alle kahdessa tunnissa, mutta ei sitä pe-su haluaisi edestakaisin ajella, varsinkaan talvikeleillä, joten olisi hyvä löytää majapaikka. Mutta ehkä pakolaistulvasta huolimatta joku majapaikka opiskelijallekin löytyy…
Pojan kanssa jo oli puhetta haalarimerkeistä ja sen sellaisesta. Me perheen fuksit! 😀
PS. 1 Tahvo (vai sittenkin vain vanhempansa? ;)) tykkäsi tuliaiskamppeistaan.
PS 2. Perjantain postaus – viikon paras patikkapäivä – on täydennetty kuvin ja jutuin.
Liki puolentoista viikon reissu ohi. Takana pitkä päivä, jonka teemana matkalla olo.
Levollisen lauantaiaamun tunnelmaan jätimme pienen Le Grazien kylän, josta Bruno tuli meitä kyyditsemään kohti Milanon Malpensan lentokenttää. Autostradalla ei juuri ruuhkaa, pääsimme hyvissä ajoin Parmaan.
Miten viehättävä, pöyhkeilemätön keskiaikainen kaupunki se olikaan. Siellä katusoittajia, italialaisia perheitä ostoksilla, olemattoman vähän turisteja, mukavasti vähän yli 20 astetta lämmintä, – tuntuiko jo syksy tuulessa?
Duomo oli iso, paljon sivukappeleita, barokkia maalauksissa, sienalaista vaiko genovalaista tyyliä seinissä, ja viereinen kastekappeli todella vaikuttava.
Sen portailla otettiin ”luokkakuva” (tai montakin… muokkailen vielä…) mukavasta gruppostamme.
Meillä Pehtoorin kanssa ykköstehtävänä löytää vihdoin Tahvolle jotain ihanaa vaatetta. Ja löysimmehän me. Lähti vähän lapasesta; kolme asukokonaisuutta; saatiin näet halvalla (60 € koko kassillinen).
Toiseksi ostamaan muutamia parmalaisia herkkuja. Parman salaattiin kenties? Laatuluokitellulle kinkulle ja juustolle nimensä antaneesta kaupungista oli noita herkkuja etsittävä. Ja ostinpa myös palasen Culatelloa, joka on vielä hienostuneempi versio tavallisesta parman kinkusta. Ja sitten Milanon kentältä vielä Bresaolaa ja iso pala juustoa.
Puolet Parmaan annetuista kolmesta tunnista käytimme ristorantessa; reissun ensimmäiset ja ainoat pizzat nautimme. Ja ehkei nyt ihan ”paras ikinä” muttei kaukanakaan. Satuimme La Duchessa -ristoranteen, jonka menun olisi mieluusti kokeillut joskus kokonaan.
Puoli kolmelta hyppäsimme Brunon dösän kyytiin, ja jatkoimme kohti Milanoa. Lauantaina liikennettä vähän ja matka sujui. Kunnes: joku happening. Pronto! Liikenne pysähtyi hetkeksi kokonaan, ja kymmenen minsan jälkeen alkoi kovin hidas eteneminen.
Yli tunnin ajan matelimme, – vähitellen alkoi hiipiä pieni huoli, ei missään vaiheessa paniikki, mutta lennolta myöhästyminen saattoi olla jo realistinen vaihtoehto lauantai-illan ”ohjelmanumerona”. Kun Autostradan suma (Cyproc-rekka kaatunut) selvisi, Bruno ajoi minkä Mersustaan irti sai. Ja sanoi, että ehditään.
Bravo, Bruno! Ehdittiin. Ja sitten kun vielä Check-In -tiskin virkailija löysi Oulun maailmankartalta, jotta saimme buukattua laukut suoraan jatkolennolle, oli kaikki hyvin. Tutto e posto!
Hoppu merkitsi takuuvarmasti rahansäästöä: sen verran monta käsilaukku- ja huiviliikettä ehdin kentällä nähdä, että Visa olisi voinut vingahtaa, jos olisi ollut aikaa putiikkeihin pysähtyä. Yhden Amaronen (Masi Nectar 2007) sentään ehdin ostaa: se nautitaan – jos kaikki menee hyvin – toukokuussa 2017. Silloin pitäisi olla yksi projekti päätöksessään. 😉
Kone lähti ajallaan ja myötätuulessa Alpit ylitettiin ilman melko tavanomaisia höykkyytyksiä. Nyt olemme tehneet matkaa jo kellon ympäri, ja enemmänkin.
Kuten E-opas viime metreillä tavalleen ominaisella tyylillä totesi: ”Ei ollut mikään, tylsä, tavallinen ryhmämatka”. Ei ollut, ei.
(27.9. klo 14: Eilisen patikkajuttua ja koko postaus täydennelty… )
Nousemme bussilla Colle del Telegrafoon, josta aloitamme noin 8 kilometrin pituisen vaelluksen Parco Regionale di Portoveneressä.
Tämän päivän mäkiseltä vaellusreitiltä avautuvat viikon vaikuttavimimat maisemat rannikolle ja merelle. Reitti on myös eräänlainen yhteenveto koko viikosta, sillä näemme alueet, joissa viikon aikana olemme patikoineet: Montemarcellon, Cinque Terren, Palmarian saaren ja Golfo dei Poetin lahden. Monet, erityisesti 1800-luvun englantilaiset runoilijat löysivät täältä inspiraationsa ja Lord Byronin väitetään uineen seudulla aataminasussa yleisön huvitteneisuuden sekaiseksi kauhuksi.
Vaelluksen loppuosuutta voidaan pitää vaativana, sillä polut ovat kapeita ja maasto kivistä ja korkeuseroa (alamäkeen) on noin 500 m. Sen päätteeksi saavumme takaisin kauniiseen kylään.
Noinhan se on päivä kulunut.
Näimme kahdet häät…
(muistathan, että kuvat suurenevat klikkaamalla.)
Morsian ja – isä? Vai sittenkin sulhanen?
Näissä illalla nähdyissä häissä komeita pukuja…
Ja lämmintä oli.
Reippaat yli muiden 😉 kallion reunalla.
Noissa vesissä 1800-luvun alussa ilkosillaan uiskennellut runoilija, lordi Byron oli herättänyt tavattomasti mielipahaa ja pahennusta, mutta tänä päivänä hänen nimensä oli yhden sun toisen kadun, hotellin, pasticcerian nimessä ja koko lahti on ”Runoilijoiden lahti” Byronin ja muiden alueella asustelleiden taiteilijoiden mukaan. Me kyllä todettiin, että taisi olla aikansa ”tyrkky” koko lordi; julkisuushakuinen, joka sai kuuluisuutta pulahteluillaan. 🙂
Eihän se mikään ihan läpihuutojuttu ollut se tämän päivän patikka.
Se vaati aika lailla tarkkaavaisuutta. Askelmittarin mukaan päivän kokonaissaldo ei ollut kuin sen kymmenen kilometriä, eikä tänään(kään) voimat loppuneet, ei lähellekään, mutta kapea polku ja irtokivet, lopussa aika jyrkkä laskeutumiskulma, vaativat huolellista askeltamista.
Tauko paikalla.
”Vähän kuollut” korkkitammi.
Esa ja Vesa (= rukoilijasirkka)
Patikka päättyi Porto Veneren kauniiseen kylään ja siellähän on kirkko, – kaksikin.
Toinen niistä on tämä: San Lorenzon kirkko! Kuinka ollakkaan tässäkin päivässä taas San Lorenzo on läsnä.
San Lorenzo on liittynyt niin monta kertaa ennenkin elämääni/elämäämme, erityisesti sen käännekohtiin, että alan jo uskoa kohtaloon. Tai pyhimykseen. Tai johdatukseen, tai siihen, että minä aina vain löydän Pyhän Laurin/Saint Laurentin/San Lorenzon juuri silloin kun jotain käänteentekevää tapahtuu.
Illalla nautimme vielä yhdessä jäähyväispäivällisen.
Oli ihan huippupäivä!!! Monestakin syystä.
Niinpä LVNAEn enotecasta tuliaiseksi ostettu prosecco tulikin päivän vaelluksen jälkeen avatuksi!
Eikä päivän paistanut, aamulla kauniisti noussut aurinko, ollut vähäisin syy hienoon päivään.
Aamulla suurin osa ”Gruppo finlandesesta” jo toipuneena, vain vähän voipuneena, valmiina uusiin huiputuksiin.
Matkatautimme oli koetellut noin neljä viidesosaa ryhmästä, mutta tauti todettiin nopeaksi, sekä tulemaan että menemään. Taisimme joka tapauksessa Pehtoorin kanssa päästä suhteellisen helpolla.
Matkaohjelman mukaisesti tänään maiseman vaihto: oli aika jättää La Spezian satamakaupunki. Siihen ei paljon tullut tutustuttua, sen verran kiireistä on viikko ollut, – ja eilinen ei sitten mennyt ihan odotusten mukaisesti.
La Spezia on edelleen laivastotukikohta, mikä näkyi (ja kuului: tykinlaukauksia!!! – tiedä häntä miksi…) Joka tapauksessa Mussolinilla oli tärkeä osansa kaupungin kehittämisessä ja hän olisi halunnut nimensäkin kaupungin nimeen… ei ehtinyt. Moisesta en ole pahoillani.
La Spezian hotelli ei ehkä jää muistoihimme ykkösmajapaikkana; sellainen ”yleisliittolainen” arkkitehtuuri ja satunnainen toiminnallisuus vähän häiritsivät, ja aamiaishuoneen kahvi/teeautomaateista varmasti jokaisella matkalaisella olisi sanansa sanottavana. Mutta toisaalta: eipä siellä paljon ehditty ollakaan. Aika vilkas alkuviikko on ollut.
Kävelimme satamaan, odottelimme laivaa, nautimme auringosta, odottelimme laivaa, juttelimme, odottelimme laivaa… Näinhän se Italiassa menee, mutta ei se haitannut: elämä ja matkanteko eilisen sateen ja taudin jälkeen tuntui hyvälle. Ihan erityisen hyvälle.
Pääsimme veneen kyytiin, ja sillä ensin kiersimme Palmarian saaren, jossa oli ollut luostarikin 1600-luvulla, ja nyt rannassa, Terrazzossa, jossa ei oikeastaan meidän lisäksemme ollut kuin saksalaisryhmä ja svenssoneita, oli hillitön musiikki, mistä lie kuului.
Saaressa rantoja kiersivät mukavat patikkareitit, nousuakin toki oli. Meidän mielestämme tuntui kuin mökkihuiputuksissa olisi Iisakkipäälle kiivetty ~ 150 m korkeuseroa… Tänään viehättäviä polkuja, hienoja näkymiä merelle ja lahden toiselle puolelle, sinne, jossa toissapäivänä patikoimme.
Tänään jo lounaseväät maistuivat.
Tässä ne minun ja Pehtoorin retkimukit, jotka Milanosta lauantaina ostettiin. Yllätys, yllätys, minulla 24 – 105 mm Canon-objektiivi, – muovia tosin. 😉 Huikeat 12 euroa maksoi.
Näitä hilloja moni meistä ei eilen LVNIAn enotecassa pystynyt maistamaan, mutta tänään pääsimme testaamaan, ja olihan tuo Cipolle juustojen kanssa ihan erityisen hyvää…
Paluureitti alaspäin. Tepastelu tuntui mukavalle, oli lämmin ja hyvä olo.
Saarelta ajelimme veneellä Portoveneren sivukylään La Grazieen.
Täällä meillä on vallan viehättävä pikku hotelli (kuvassa alla). Kylä on kohtuullisen unessa, mutta so what. Altaallakin kävin. Eka uinti tälle reissulle.
Illansuussa ei ohjelmaa, lussakkaa leppoilua. Unosetkin.
Portovenere mereltä päin.
Etualallla simpukkaviljelmiä.
Merellinen päivä. Nyt nauttimaan mereneläviä. On illallisen aika.
Tälle päivälle oli luvannut sadetta, ja lupaus piti. Jo yöllä oli satanut, ja aamulla satoi. Se ei estänyt meitä lähtemästä puoliyhdeksältä bussilla sisämaahan Bolanoon.
Tänään muonavahvuus oli vain 14, josta sitten vielä päivän mittaan tippui osa pois, mutta palataanpa siihen myöhemmin.
Tunnin bussimatkan jälkeen noin puolen kilometrin korkeudessa olimme aloituspisteessä, ja patikka alkoi. Sateessa. Ensimmäinen tunti meni sadekamppeita riisuessa ja pukiessa. Lätäköidä kiertäessä ja rautatammia, kastanjoita, etanoita, karhunvatukoita, ”metsässä juokselleiden partisaanien” 🙂 hautakiviä katsellessa – paljon en kuvaillut.
Reitti kulki Alta Vian vaellusreittiä ligurialaisilla vuorilla. Reitin varrelta näkymiä Varalaaksoon, Apenniineille ja Toscanaankin, mutta lopultakin kymmenen kilometrin reitti oli kohtuullisen tylsä, mikä oli kyllä tiedossa etukäteen.
Mutta ei se haitannut; juttuseuraa oli ja hiljalleen kapusimme yli 700 metriin, ja takaisin alas.
Me kävelimme tuota reittiä vastapäivään…
Kuten näillä Tema-matkoilla tapana on, meillä on lounastauko niistä eväistä, joita porukalla kannamme ylös. Yleensä syömme ulkona, mutta tänään yllätykseksemme pääsimme ”hüttelle”, jossa oli tehty meille villisikaa, lasagnea, fritti salviaa, kotiviiniä, ja kaikenmoista. Kuvasin tietysti koko kauttauksen …
Ja näiden kuvien ottamisen jälkeen liityin minäkin sitten niiden joukkoon, jotka oksentelivat. ”Gruppo finlandesestamme” oli tullut ”Rutto Gruppo” ;). Yhdellä jos toisella tauti oli alkanut jo aamuyöstä, minkä vuoksi aamulla vuorille lähti vajaa joukko. Ja sitten patikalla ennen lounasta yhdellä jos toisella alkoi olla huono olo. Lopultakin taisivat vain kuusi + opas olla ainoat ilman pahoinvointia.
Lounaspaikan herkut jäivät monella maistamatta. … Tauti kaatoi suomalaisia, reippaita vaellusnaisia.
Meneehän se lounastauko näinkin. Mutta niin sitä tästä taas noustiin, ja oli käveltävä alas kylään (noin 3 – 4 kilometriä).
Kovasti matkalla pohdimme, mistä tauti johtui: eilen meillä ei ollut muuta yhteistä ruokaa kuin aamiainen, tosin moni muukin oli minun lisäkseni syönyt Ligurian muscaleita (~sinisimpukoita). Joku heitti ajatuksen, että simpukat vain yrittävät takaisin Välimereen. 😉 Mutta tämä teoria ei oikein ole pätevä, sillä moni koskaan simpukoita syömätön oli kipeänä.
Minä koetin vähän itsekseni tupista ”ne maitohapot, ne maitohapot!!” Tälle reissulle lähdimme niiden osalta hyvin huolimattomasti varautuen, ja muistattehan tässä taannoin täällä Temmatussa käydyn keskustelun maitohappobakteereista sekä minun vankkumattoman mielipiteeni, joka perustuu empiiriseen kokemukseen, asiasta. Ja tämä nyt mielestäni hyvin vankasti tukee aiemmin julkistamaani tulosta. 😀
Hyvin jaksettiin kävellä koko lenkki; välillä metsän siimeksessä keventäen. Bussin lähtemistä odoteltiin hyvinkin aurinkoisissa tunnelmissa.
Eikä siinä vielä kaikki. Eihän me vielä hotellille palattu, vaan ohjelman mukaisesti ajelimmme Bosoniin, jossa on Cantine Lvnae. Hieno viinitilan museo, maistelutila ja enoteca.
Saimmme lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen Ligurian tai ainakin tämän tilan viinintuotannosta ja sen historiasta. Saimme maisteltavaksi kolme viiniä, juustoja, hilloja, prosciuttoja etc.
Enpäs maistanut, tai noh, viinillä kostutin huulet, sen verran, että saatoin todeta, että kelpo viinejä nämä olivat: vermentino ja albarola ovat paikallisia valkoviinirypäleitä, joista viinit tehdään. Myös kattava liköörivalikoima oli talossa. Ostimmepa sitten 43 prosenttista Pruni-likööriä (villiluumuista), koskapa sen kerrottiin auttavan vatsavaivoihin. Myös viinikerholle ja Viininystävien matkapulloiltaan ostin tuliaiset. Mutta kyllä kovasti suretti kun ei voinut syödä, eikä maistella mitään.
Kastanja.
Kuuden jälkeen olimmme takaisin La Speziassa, ja koskapa ohjelmassa luki, että ”Ilta La Speziassa on omaa aikaa” olimme Pehtoorin kanssa ajatelleet lähtevämme kaupungille shoppaamaan (mm. Tahvolle tuliaisia) ja syömään jonnekin. Emmepä menneet. Raahauduimme lähikauppaan: banaania, vettä, jääteetä, Actimeliä. Siinä kaikki. Pyjamabileet hotellihuoneessa; ilta huilittu, surffailtu, nuorten kanssa chattailty. Ei jaksettu edes tuohon La Spezian rantabulevardille lähteä, vaikka aikeena oli ollut…
Toipilaita jo ollaan. Hope so. Ja toivottavasti kaikki muutkin jo voivat paremmin.
Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Suosittelen erittäin paljon.
Patikointi Le Cinqua Terressä (Unescon maailmanperintökohde Ligurian rannikolla) oli tämän päivän ohjelmassa, ja siltä minä (ja ymmärtääkseni moni muukin gruppomme jäsenistä) odotin eniten tältä reissulta. Enkä pettynyt!
Patikka alkoi jo hotellin ovelta: hanhenmarssia vallan topakasti menimme La Spezian kaupungin keskustan läpi rautatieasemalle. Matkalla huomiota herättävän reippaat, iloiset, juttelevat, meitäkin kouluun kutsuvat yläastelaiset italialaiset lapset olivat ilo.
Ehdimme kuin ehdimmekin vartin yli kahdeksan lähtevään junaan.
Ensimmäinen viiden kylän ketjusta (Riomaggiore) jätettiin väliin ja jäimme junasta Manarolan asemalla.
Oli aamu, eivätkä saksalaiset, amerikkalaiset eivätkä japanilaiset turistit vielä olleet liikkeellä, joten saimme tutustua pieneen kalastajakylään (joka nykyisin varmastikin elää ensisijaisesti, ainoastaan? turismista) ihan rauhassa. Leppoisa, puolipilvinen aamu ja kiertelimme kallioisilla rannoilla, kävimme cappucinolla/espressolla. Ainakin minun ilokseni löytyi myös hautausmaa! Tiedättehän, niitä minä koluan kaikkialla, missä mahdollista, eikä näin rähjäistä vielä ennen ole eteen tullut.
Manarolen rannalla ihailtiin meren aaltoja, niiden ääntä ja rannan kallioiden marmoriraidoitusta.
(huom. lukot)
Le Cinqua Terren kylien välillä kulkee rautatie ja patikkapolkuja. Käytimme molempia.
Lippua tarvittiin siis molempiin: sekä juniin että poluille. Riggiomaressa emme käyneet, vain mereltä paluumatkalla sen näimme, mutta muut neljä kylää kolusimme – muiden turistien tavoin.
Ja kameran muistikortti tuli täyteen: vajaassa viikossa olen ottanut tuhat kuvaa! Jälki ei kovin raposta, mutta aina jotain. Matkasivu tulee sitten jossain välissä reissun jälkeen….
Manarolan leppoisan aamutuokion jälkeen jatkoimme junalla Cornigliaan, joka oli se kylä, josta pidin ehkä sittenkin eniten.
Sinne pääsemiseksi oli asemalta kivuttava 377 porrasta (noinkohan se oli?). Ei kuitenkaan paha. Ja ylhäällä nähtiin tällainen. Välittömästi lähetin nuorelle parille kuvan, että voisihan se Tahvokin patikoida. 😉
Kylään tutustumisen ohessa nautimme lounaaksi tomaattibruschettat ja paljon naurua.
Ja sitten patikkapolulle. Luonto viehätti, meri kimmelsi, aurinko paistoi, patikoimisen ilo tuntui taas, ja sitten … osansa hämmästyksestä (ja myös muistikortin tilasta) saivat patikkapolulla kulkevat japainilaiset ja amerikkalaiset.
Suomalaiset kengittävät itsensä poluille näin…
Ja japanilaiset näin.
Amerikkalaisista en saanut kuvaa mutta kyllä me oikeasti porukalla ihmettelimme aika vaikeakulkuisille poluille tulleita (ei-niin-hyväkuntoisia), joilla oli remmisandaalit, ballerinat, converset tai nyörikengät. Ei ole terveellistä eikä järkevää sellainen.
Mutta me nautimme, kävelimme auringossa, emmekä olleet pahoillamme, vaikka aurinko aina välillä toviksi vetäytyi pilveen. Lämmintä kuitenkin oli, ihan hellerajoilla koko päivän.
Vernazzassa oli aikaa käydä kirkossa, tomaattisalaatilla (teen kotosalla erikseen koostetun ruokapostauksen), miettiä, ostaisiko mukavan näköisen paidan ja kuljeksia korkealla rannalla.
E-opas oli tehnyt meille ihan lähtemättömän hienon kartan, jotta ymmärtäisimme ajoissa ja oikeaan paikkaan viimeisessä kylässä kokoontua. Monterosso oli viimeinen viidestä kylästä ja sieltä palasimme illansuussa La Speziaan laivalla. Reilun tunnin kyyti oli piste iin päälle.
Botskin lähtiessä Monterossosta näkyi hyvin kylän katolla oleva fransiskaaniluostari. Tuon luostarin pihalla en ajellut (autolla!!) Giro Italiaa kuten tein Fransiscus Assisilaisen luostarin pihalla Umbriassakeväällä 2012.
Takaisin La SPeziassa olimme jo viiden jälkeen, eikä tänään yhteisillalllista. Löysimme Pehtoorin kanssa rotissööri-ravintolan: mereneläviä paremmasta päästä. Mutta kuten sanottu, teen ruokapostauksen erikseen reissun jälkeen.
Aamukahdeksalta meidän 24-hengen vaellusporukkamme (tosi iso, aiemmilla reissuilla ollut 12 – 18 hengen [tai kahden!!] ryhmiä) oli valmiina jättämään Milanon, ja lähdettiin bussilla autostradaa länteen. Reilun parituntisen bussikyydin puolivälissä Autogrillissä vessa- ja kahvitauko.
Eilen asettamani teeman mukaisesti kuvasin Italiaa ja yksityiskohtia. Mutta siis oikeasti: vain Italiassa voi pienellä huoltsikalla (ei mikään ABC-kolossi) olla niin paljon (ruoka)”kulttuuria”.
Aamulehti.
Kymmenen eri mallista pastaa ja pastalahjapaketteja; Suomessa on Myllyn paras sarvimakaroni ja Barillan Spaghetti – jos hyvin käy.
Liguriassa ei ole sisilialaista limoncelloa, vaan Portofinon Limoncinoa. Oman Limoncello di Casani ohje on täällä.
Huoltoasemalla myydään öljyä. Oliiviäljyä! 😉
Italialaiset osaavat tuotteistaa: vanhat kunnon leffaklassikot ovat suklaakonvehtien mainonnassa mitä parhaimpia.
Ja Baci. Suukot. Jos on käynyt Peruginan suklaatehtailla, ei voi välttyä näiden ostamiselta.
Päivän ensimmäinen päämäärä oli Santa Margherita Ligurian rannikolla. Sieltä lähdimme tepastelemaan; patikointi alkoi. Käveltiin Monte di Portofinon luonnonpuistossa Tigulliolahden yläpuolella. Reitti kivetty, helpohkoa oli.
Ihan erilainen aloitus kuin Bad Gasteinissa reilu vuosi sitten. Tämä minulle parempi. Toki välillä oli kunnon nousuakin. Ja yhden nousun jälkeen levähdyspaikalla tällainen – aurinkokellohan se. Mihin sain varmistuksen suoraan Oulusta, grazie Timoteus.
Tuossa talossa Madonna vietti 50-vuotiskekkereitään.
Portofinon (~kaunis, hyvä satama) yläpuolelta oli kaunis näköala alas hienoon huvipursisatamaan. Portofinon okranvärisiä taloja vihreine ovineen oli ilo Aperolin ääreltä katsella. Kortit Naantaliin ja Posiolle vihdoin saatiin aikaiseksi. Pikkukatujen varsilla oli paljon putiikkeja ja piazzalla miellyttävä tunnelma. Tunnelma oli ihan selvästi ”dolce far niente”. Turistinen, mutta so what.
Portofinosta pääsimme kuin pääsimmekin viiden kieppeillä laivan kyytiin ja matkasimme puolisen tuntia Rapalloon.
Portofino.
(Kuvassa Rapallo) Rapallon sopimus. Kuka oikeasti muistaa, mitä ja milloin sovittiin? En minäkään muistanut, nyt tiedän.
Rapallossa Edo (bussikuskimme) jo odottikin, ja hän kyyditsi meidät La Speziaan. Täällä rantabulevardin takana olevassa hotellissa vietämme vietämme seuraavat neljä yötä.
Kuuden jälkeen oltiin NH La Spezia-hotellilla, turha yritys kauppaan, ja sitten yhteissapuska hotellillla.
Viikko on hyvällä alulla.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Mansikat. Onhan näitä nyt toki vielä Suomessakin syyskuusta huolimatta.
Italiassa viemärien kannetkin tyylikkäämpiä kuin muualla?
Myrskyisän, levottomasti nukutun yön jälkeen lähdimme Porvoonkadulta kuudelta. Tihkusateisen, syksyisen lauantaiaamun taksimatka lentokentälle sujui nopeasti. Nopeasti myös laukut drop boxiin ja turvatarkastuksesta läpi. Croissant ja kahvi edesauttoivat todellisuuteen heräämistä: hei, me ollaan jo matkalla!
Lentokentällä(kin) näki, että emme olekaan – kuten yleensä – koululaisten loma-aikaan reissaamassa: lapsiperheitä, crocs-tepastelijoita, satikkarattaita, kuulokkeet päässä laahustavia uupuneita teinejä ei näy kuin satunnaisesti. Lauantaista huolimatta liituraitaa, korkokenkiä, läppäreitä ja huoliteltuja aamukasvoja.
Milanon kone lähti ajallaan, eikä myrsky riepottanut. Alppien yli ”mentiin heittämällä… ”
Vastatuulen vuoksi lento oli muutamia minuutteja myöhässä, laskeuduimme Malpensan kentälle kymmenen yli 11 (paikallista aikaa vasta kymmenen).
Tema-matkojen opas ja bussi olivat odottamassa ja viemässä meidät hotellille. Hotelli Hermitage on kolmisen kilometriä Duomolta, mutta oikein kelpo asumus.
Missä muualla kuin Italiassa, Milanossa, on kylppärissä pili-pali-saippuoiden ohessa laatu-parfyymi- ja partavesikoepakkaukset?
Lauantai Milanossa oli vapaata, ei siis järjestettyä ohjelmaa. Hotelli on kolmen kilometrin päässä keskustasta, jonne ratikalla pääsi kätevästi, ihan Duomon juurelle. Siellä on käyty ennenkin; ja kuulumme niiden harvojen joukkoon, jotka ovat nauttineet proseccot Duomon katolla. Nyt ei siis tarvinnut sitä tehdä. Pysyimme maanpinnalla.
Tänään oli sitten jo oikea kamera mukana. Olen vähän suunnitellut, että yrittäisin tällä reissulla kuvata – en ainoastaan maisemia ja rakennuksia, ruokia ja kukkia, kuten tavallisesti tahtoo patikkareissuilla tulla tehdyksi, vaan että kuvaisin (myös) teemoja (jo edellä yksi esimerkki ;)). Toki noita kaikkia edellä mainittuja, mutta että olisi kaksi teemaa, joiden alle kuvat sopisivat. Toinen teema on Italia. Ja toinen teema on ”yksityiskohtia” tai ehkä ”tuokio”.
Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Tässä kuitenkin valikoituja otoksia tämän päivän 180 kuvan joukosta. Onhan jo aiemmin tullut mainituksi, tiettäväksi, että Italia on se minun maani. Kuvissa näkynee (mm.) niitä syitä, miksi…
Ja kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.
Gelato! Italialaisen jäätelön voittanutta ei ole.
Pasta. Tässä lounaspasta: ravioleja tonnikala- ja miekkakalatäytteellä, inkivääri-kermakastikkeessa. Nautittuna iltapäivän auringossa, Duomon takapihalla…
Borsalino. Ei tarvinne selitystä.
Pane e coperto. Maan tapa.
Nämä caffeteriat, pastisseceriat, barit, espressopaikat!
Autot! Ja kaikki, mikä niihin liittyy! En tiedä onko missään muualla Maserati- tai muiden automerkkien boutiqueita ja loungeja!
Historialla on arvonsa. Ristorantessakin.
Jotain uuttakin aina keksitään ottaa käyttöön: pyöräparkit, joista voi vuokrata sähkö- tai tavispyöriä.
Viini. Ei kaivanne selittelyjä tämäkään.
Tyyliä. Kauppakeskuksissakin.
Katolinen kirkko tuo oman viehätyksensä kulttuuriin ja matkailuun, näin ulkopuoliselle ainakin. Ja pidän siitä kun kirkonkellot lauantai-illassa soivat. Syyskuisessa lämpimässä Italian illassa. Tai sunnuntaiaamussa Umbriassa tai pääsiäispäivänä Roomassa.
Käsilaukut! Vielä!!! en ole ostanut yhtään. Siis en tällä reissulla. Minulla ei olekaan monta muualta kuin Italiasta ostettua laukkua. Onko yhtään?
Kirkot.
Museot.
Tapahtumat.
Aperol ja shoppailu. Molempia yksi iltapäivän lämmössä (+24 C varjossa).
Sanoinhan jo autoista… Tyylistä, lämmöstä…
Jatkuu huomenna, yksityiskohtia, Italiaa… Buona notte, amici!
Tuhnuisen kelin vuoksi jätin aamulenkin väliin, ja sään selkenemistä odotellessa innostuin leipomaan muiden kotitöiden ohessa. Pitkästä aikaa tein (mm.) cantuccineja ja hoksasin juuri, etten niiden ohjetta ole tänne blogiin vielä koskaan postannutkaan. Niinpä hain LappItalia -keittokirjastani kopion tähän (klikkaa isommaksi, näet ohjeen paremmin).
Tuo ohjeessa mainittu Cassonen kylä on Gardajärven rannalla ja siellä olimme kesällä 1997 (vuokratalosta ks. enemmän täältä). Alla olevassa kuvassa olemme lasten (meidän mutikaisten ja ystäväperheen ainokaisen) kanssa menossa juuri tuohon pikkukauppaan josta niitä cantuccineja sai ostaa.
Tässä kuvassa ollaan Villa Paolan parvekkeella… ystäväperhe oli tuona päivänä/iltana Milanossa, me ei pienten kanssa sinne päiväreissulle haluttu/jaksettu lähteä.
Ja tässä vielä kuva Cassonen kylästä viime huhtikuulta, jolloin matkalla Umbriaan kävimme fiilistelemässä 15 vuoden takaisissa maisemissa… Vasemmalle kääntyvän pikkutien varrella pikkukauppa, ja korkealla rinteessä ”meidän” talo.
Kuvan keskellä ”meidän talo”, Villa Paola.
Mutta palatakseni muistoista tähän tuhnuiseen lauantaihin. Tässä tämän päiväisen leipomuksen tuloksia.
Cantuccinit kuuluu kastaa Vin Santo -jälkiruokaviiniin, pyhään viiniin. Alkon listoilla näkyy olevan vain yksi Vin Santo, ja kun meilläkin juuri tuo kyseinen viini kaapissa oli, niin ihan taas vain tämän blogin vuoksi, se oli avattava ja cantuccineja siihen topattava. Toki mantelikorput ovat erinomaisen hyviä kahvin kanssakin. Tai ihan vaan sellaisenaan. Tuoreena varsinkin hurjan hyviä…
Onneksi tuli sitten käytyä lenkilläkin, kaksintaan (!!) käveltiin kaupunkiin ja halliin hakemaan kalaa… ja Juustokuusta leikkeleitä. Niistä kerron joku päivä. Nyt takkatuli jo houkuttaa äärelleen, ottanen lasillisen Vin Santoa ja lukemattomat lehdet …
Olenpas vastoin tapojani tehnyt yhden uuden uudenvuodenlupauksen. Teen kuvakirjan tästä vuodesta. Jokaisen kuukauden highlighteja tai tavanomaisuuksia kuvailen; muutaman sivullisen verran kuvaan jotain omasta ja perheen elämästä ja sitten teen niistä (Ifolorilla tai muulla kuvapalvelulla) kuvakirjan. Onhan minulla tämä blogi jo päiväkirjana, mutta enhän minä tänne juuri henkilökuvia laittele, en niitä ainutkertaisia juttuja nettiin tulosta. Paljonhan tänne kirjoittelen, paljon kuviakin laitan, mutta se ”elämä” ei ehkä näy ihan todellisena… Niinpä nyt aloitan tai ainakin yhden vuoden tallennan järjestelmällisesti jotain jokaisesta kuukaudesta.
Ajatus on kypsynyt tässä kun tein (syksyllä ja ) joulun alla kuvakirjaa meidän viime toukokuusta. Meidän Umbrian matkastamme tein liki satasivuisen kuva(ja teksti)kirjan lahjaksi nuorisolle ja ystäville, kaikille niille, jotka Villa Francossa luonamme kävivät (= kahdeksan kirjaa yhteensä).
Yläkuvassa meidän makkari, alhaalla keittiö.
Perkasin 3000 kuvaa ja niistä noin 300 kelpuutin muokkauksen jälkeen kirjaan, ja editoin blogimerkinnät vihkoseksi, 50-sivuiseksi matkapäiväkirjaksi (täällä se on) ja lisäksi laitoin kuvasivustolle liki 600 kuvaa koko matkalta. Videopätkä talolta on vielä julkaisematta mutta tullenee piakkoin….
Umbrian matkasivu matkapäiväkirjoineen ja kuvalinkkeineen on täällä. Sieltä pääset myös kuvapankkiin: tervetuloa kevääseen ja valoon: KLIKS.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Uutena vuonna Espanjassa syödään viinirypäleitä muodossa jos toisessa. Ei ihme. Ovatkin nyt erinomaisen hyviä. Josko tarvitset loppiaiseksi hyvän jälkkäriohjeen niin kokeilehan tästä… Edellyttäen ettei tipaton tammikuu ole alkanut…
300 g ranskankermaa ½ dl sokeria 2–3 rkl sitruslikööriä
Irrota rypäleet tertuista, pese ne ja aseta lasimaljaan. Keitä vettä, sokeria ja kanelitankoja noin 15 minuuttia. Mausta liemi liköörillä ja kaada kuumana rypäleiden päälle. Anna maustua viileässä pari tuntia. Vatkaa ranskankerma ja sokeri pehmeäksi vaahdoksi ja mausta kastike liköörillä ja tarjoile se erikseen.
Woody Allenin käsikirjoittama ja ohjaama ”To Rome with Love” on hulppea komedia*, jossa pääosassa on Rooma. Tai ainakin minulle se oli tärkeintä. Eihän tämä älyllisesti tai elokuvataiteen kannalta niitä merkittävimpiä leffoja ole, mutta ei ollut mitään ko. iltapäivänäytöksen suomaa viihdettä vastaankaan. Päinvastoin. Hetken tulin miettineeksi, että oliko se syyslomaksi valittu Lontoo sittenkään fiksu valinta, miksi ei sittenkin Rooma!
Elokuva alkaa Piazza Venetzialta (kuvat kahden vuoden takaa, jolloin satuimme ko. piazzalle juuri keskelle mielenosoitusta) ja päättyy Espanjalaisille portaille, välissä käydään melkein kaikki kliseisimmätkin nähtävyydet läpi, mutta mitäs sitten?
Allenin kyky tehdä oivaltavia, nokkelia dialogeja ei ole iän myötä hävinnyt… Monta erinomaista näyttelijää, joista kovasti pitämäni koheltaja Roberto Benigni ja kovasti vanhentunut Alec Baldwin, joka ei ikääntymisestään huolimatta ole edelleenkään vastenmielinen, tekivät näköisensä roolisuoritukset. Siis hyvää viihdettä. Naiskauneutta elokuvassa on moneenkin makuun; ja hyvin kaikki naiset osansa tekevät.
Italian alkeiskurssikin tuli kerrattua parissa tunnissa … Siis suosittelen.
Leffan jälkeen syömään; nuoripari sai valita paikan: Olimpos. Olen käynyt siellä vuosia, vuosia sitten, jolloin se oli vielä toisella puolen Pakkahuoneenkatua. Hieman rustiikkipaikka, ruokakin rustiikkia, annokset ihan valtavia (mikä oli osittain näköharhaa: salaattia oli PALJON muiden tykötarpeiden alla), mutta ihan hyvää kaikki oli.
____________________________________
* Synopsiksessa sanotaan näin:
To Rome With Love on yhteen maailman hurmaavimmista kaupungeista sijoittuva kaleidoskooppinen komedia, jota tähdittävät mm. Alec Baldwin ja Penélope Cruz sekä elokuvan ohjaaja Woody Allen. Elokuva marssittaa valkokankaalle koko joukon erilaisia ihmisiä, joiden koko elämä mullistuu yllättäviä sattumuksia täynnä olevien seikkailujen myötä.
Tutustumme mm. Roomassa lomailevaan, tunnettuun amerikkalaiseen arkkitehtiin (Alec Baldwin), jonka Rooman reissu muuttuu aikamatkaksi hänen omaan nuoruuteensa; keskiluokkaiseen ja perin tavalliseen roomalaiseen mieheen (Roberto Benigni), josta yhtäkkiä tuleekin superjulkkis; nuoriin rakastavaisiin, jotka joutuvat tahoillaan kummallisten ja romanttisten kohtaamisten kieputukseen sekä jo eläköityneeseen, amerikkalaiseen oopperaohjaajaan (Woody Allen), joka haluaa tehdä haudankaivajasta laulajatähden.
Vaikka tänään syksyn alakulo, johon allaolevassa – viime viikon Kalevassa julkaistussa – kolumnissani viittaankin, tuntuu mukavan kaukaiselta, jopa epätodennäköiseltä, pistän jutun kuitenkin tähän, etten unohda… Näitä juttujani kun kuitenkin lukee aika moni Kalevan levikkialueen ulkopuolinenkin…
_______________________________________
Suklaamatkalle?
Jo ennen kuin edellinen lomakausi on ohitsekaan, on hyvä haaveilla seuraavasta lomasta, ehkä matkastakin. Miten olisi suklaamatka Italiaan?
Lokakuun lopussa (vko 43), juuri silloin kun on koulujen ja muiden oppilaitosten syyslomaviikko, järjestetään Keski-Italiassa, Perugian kaupungissa kansainvälinen suklaafestivaali iChoc (International Chocolate Exhibition 19. – 28.10.2012).
Koko kaunis Perugian kaupunki muuttuu suklaiseksi. Sinne virtaa muualta Italiasta, koko Euroopasta ja sen ulkopuoleltakin suklaa-alan ammattilaisia ja suklaanystäviä; viikon aikana kaupungissa käy yhteensä kymmeniätuhansia vieraita herkuttelemassa. 1990-luvun puolivälistä asti järjestettyyn tapahtumaan kuuluu seminaareja, juhlia, maistiaisia, kaikkea suklaaseen liittyvän myyntiä ja kuvaavaa on, että festivaalin ohjelmalehtinen on painettu suklaantuoksuiselle kartongille.
Miksi iChocon kotipaikaksi on valikoitunut juuri Perugia? Mm. koska siellä on suklaakonvehtiteollisuutta ja -käsityötä ollut vuosikymmeniä; itse asiassa alueen suurin ja kuuluisin suklaatehdas Perugina on yli 100-vuotias. V. 2003 Peruginan tehtaalla valmistettiin maailman suurin (hulppeat 5980 kg) konvehti, joka oli jättiversio tehtaan kuuluisimmasta konvehdista, Baciosta (ital. suukko).
Jätti-Bacio rahdattiin keskiaikaisen kukkulakaupungin piazzalle ja festivaaliviikon aikana siitä lohkottiin palasia kaikille halukkaille. Baceja, joissa on pähkinä konvehdin sisällä ja jonka hopeisen käärepaperin alla on aforismeja ja rakkausviestejä, myydään Suomessakin.
Perugia on myös Italian suklaanystävien yhdistyksen (Compagnia del Cioccolato) kotipaikka ja kaupungin keskustassa on muutama (esim. Sandri) viehättävä, perinteikäs suklaapuoti; jo niiden näyteikkunat ovat nähtävyyksiä. Läheisessä Pantallan kylässä on Vannuccin suklaatehdas, joten suklaalomalla voi perehtyä myös lähitienooseen. Pahimpaan kaamosaikaan Italian matkan ja suklaan yhdistäminen ehkä auttaisi viileän kesän jälkeisessä syysalakulossa?
_________________________________
Mehän kävimme tuolla Peruginan tehtaalla. Kalevassa ei juttujeni yhteydessä kuvia julkaista, joten laittelenpa tähän muutaman ennen Temmatussakin julkaisemattoman….
Tehdaskierrokselle pääsimme italialaisen alakoululuokan kanssa…
Tässä näkyy kuvassa se 6000 kiloinen jättikonvehti.
Matkoista puheenollen… Merkillistä on se, että meillä ei ole varattuna mihinkään matkaa. Ei mihinkään. Koko kesänä – toukokuun puolivälin jälkeen Umbriasta kotiuduttua – ei käyty missään. No, okei, mökillä ja se minun päivän kestänyt rengasmatkani Perä-Pohjolaan, mutta that´s it. Ei muuta. Ei kartanokierrosta, ei piipahdusta eteläisessä Suomessa, saatikka jossain Euroopan reissulla.
No nyt viikonlopuksi mennään Jyväskylään; perjantaiaamuna lähdetään Rotissöörien Suurkapituliin ja tullaan sunnuntaina, mutta syyslomamatkaa ei ole varattu, ei sovittu ruskareissua (eikä kyllä taideta päästäkään), eikä mitään. Lokakuussa minulla on pari työkeikkaa Helsinkiin, mutta ei lomamatkoja varattuna – vielä. 🙂
Eilen illalla kunhan keihäskisan pronssi oli varmistunut, kisastudioksi muuttunut La Festamme alkoi hiljalleen tyhjentyä. (Vaikea uskoa, että Lontoossa olisi ollut parempi tunnelma… )
Puolilta öin jo olimme pehtoorin kanssa kaksistaan, raivailimme pöytää ja täyttelimme tiskikonetta. Olimme oikein tyytyväisellä mielellä. Kuten tänään ystävien kommenteista ja kiittelyistäkin ilmeni, oli jotenkin poikkeuksellisen rento ilta, yleensäkin tällä porukalla on, mutta eilen jotain erityistä ja sitä paitsi poikkeuksellisen hyvää sapuskaa. Mitäpä muuta sitä hyvältä illalta toivoisikaan?
Ensinnäkin on mainittava muutama sananen tuomisista/synttärilahjoista… Olemme aina koettaneet muistaa sanoa, että ei tuomisia, korkeintaan tuokaa viiniä – ehkä… Mutta nyt ei ollut sanottu mitään, sillä seurauksella, että ne kolot, joita eilen nauttimamme umbrialaiset viinit viinikaappiimme tekivät, täyttyivät ystävien tuomista tuliaisista, ja sitten tuli myös lahjoja/tuliaisia.
Pehtoori sai oman ”juhlakirjansa”; hulppea vihkonen ”Pehtoori ja pehtorius” kyllä ilahduttaa. ..
Sitten saimme tällaisen:
Olemme vielä tänäänkin keskustelleet kumpi tätä käyttää ja mihin tarkoitukseen? Hyvä sillä oli nuoretkin kutsua ruokapöytään: tänään oli näet rääppiäiset ja synttärijatkot. Ja sitten minulle samppanjavispilä? Vai ymmärsinkö oikein, että tämä oli vihje, että jälkiruokien kokoa ainakin lahjan hankkineen harmaan herrasmiehen mielestä voisi vähän kasvattaa?
Eilisten jälkiruokien (Lemon posset, lakujätski, manteli-marenkikakku, italialainen jukurttikakku) ohjeet täällä olenkin jo posteillut. Samoin mustatryffeli-kastike pastalle on ollut täällä. Hieman kyllä arvelutti, että mitähän siitä tykätään; se on kuitenkin ”vähän erilaista, hieman erikoista”, mutta ehkäpä juuri se olikin illan paras ruoka. Monen mielestä ainakin. Umbriasta tilasin (kauppa.umbria.fi – palaan tähän vielä viikolla) mustia tryffelilastuja (Tartufo Nero) ja niistä kastikkeen cappellineille tein ja – perfetto! Se oli tosi hyvää.
Yksi mielenkiintoinen uutuusruoka oli focaccia. Siis ei mikään tavallinen focaccia, jonka tekemiseen meillä on joskus tytär erikoistunut, vaan uudesta Leivotaan-lehdestä löytyneen ohjeen mukaan tehty peruna-tomaatti-oregano-focaccia.
(kuvassa näkyy, miten otetaan huomioon tomaatiton ruokavalio. Hyvin simppeliä: jätetään osasta ruokaa tomaatti pois. :)) Klikkaa kuva isommaksi, näkyy kesäisen focaccion herkullisuus.
Tämä focaccio on melkein enemmän kakku/piiras kuin leipä, eikä ne pari palaa, joita kahdesta tuollaisesta lautasen kokoisesta focacciosta jäivät, olleet päivän vanhanakaan huonoja, mutta eilen – vähän vielä lämpiminä – focaccion kappaleet olivat erinomaista herkkua. Ja tässä sitten se ohje.
Perunafocaccio oman maan yrteillä (vähän varioin alkuperäisohjetta)
Soseuta keitetyt perunat. Sekoita niiden joukkoon jauhot, öljy, hiiva, oregano ja suola. Lopuksi munat. Jaa taikina kahteen osaan ja painele kahteen voideltuun vuokaan. Kohota leivinliinan alla kolme tuntia. Voitele leivät oliiviöljyllä, painele taikinaan tomaatit ja ripottele pinnalle tuoretta oreganoa ja sormisuolaa.
Paista keskilämmöllä noin 30 minuuttia.
Tässä uuniin menossa peruna-yrtti-tomaattipaistos, jonka ohje on uudesta Italialaiset mestarit, Carluccio ja Contaldo -kirjasta. Näitäkin vuokia oli kaksi, joten tällekin päivälle jäi vähän. Ja tämä oli tänään parempaa kuin eilen. Niinkuin usein laatikkoruoille käy…
Toisena synttärikakkuna oli Manteli-marenkikakku hillojen ja vadelmien kera. Hillat sopivat paremmin kuin vadelmat. Värinsäkin puolesta. 🙂
Jälkkäriannokset olivat vielä aika pieniä; vispilänhän sain vasta eilen 🙂 Mutta lakujätski oli kyllä tiivistä ja pelitti hyvin sitruunaisen possetin kanssa. Steviaakin piti lautasille laitella, kun sitä kerran on tullut kasvateltua… 😉
Ja sananen viineistä. Viinilistasta tuli väistämättä kilpailu Lungarotti vastaan muu Umbria. Ja aika tasaiseksi se meni. Sikäli kyllä että sekä Lungarottin Torre di Giano, Vigna il Pino 2008 voitti valkoviinisarjan ihan kirkkaasti, mutta Lungarotti Brezza ja Antonellin Grechetto olivat tasapisteissä. Tuo Grechetto miellytti meitä ja monia Villa Francon vieraita jo toukokuussa: siinä on pehmeyttä mutta myös voimaa, persikkaa ja muita hedelmiä tuoksussa, se ei ehkä ole voisuutta eikä pähkinäisyyttä, mutta jotain hyvin miellyttävää viinin pyöreyttä viinin maussa on. Ja sopi erinomaisen hyvin tryffelipastan kanssa, ihan kuin Assisissa Ristorante Pallottassa oli jo toukokuussa todettu.
Punaviineissä San Lorenzolla (Chianti Toscanasta) oli tässä porukassa hyvin paljon tunteilla osuutta asiaan, joten sen saamat kommentit eivät ole ihan objektiivisia :)) Mutta kaksi muuta viiniä kävivät maistelussa hyvin tasaväkisen taiston: (taas Umbria-verkkokaupasta tilattu) Adantin Montefalco rosso (joka on tehty paikallisista Sagrantino-rypäleistä) pärjäsi erinomaisen hyvin Lungarottin palkintoja ja mainesanoja keränneen Sangiovese-viinin Rubesco Riservan kanssa. Kun viinikerhon kanssa maistoimme Rubescon, pohdimme hieman oliko ko. pullo korkkivikainen, mutta ainakaan eilinen pullo ei ollut. Me pehtoorin kanssa pidimme Rubescosta enemmän, mutta aika monelle valmiimpi/kypsyneempi, silti hieman karkea, hiiligrillatun entrecoten makua hyvin mukaileva Montefalcon Rosso sai kannattajia, jopa siinä määrin, että oli ihan pienestä kiiinni että viinirekkaa Umbriasta ei vielä tilattu. :=)
_______________________________
Iltapäivän ihanassa auringossa vielä nuorten kanssa herkuttelimme, mutta pilvisen aamupäivän lopulla kävin lenkillä. Tai siis ajelin autolla Tuiranrantaan ajatuksena kierrellä ja kuvailla jokivarressa, erityisesti menin katsomaan ohijuoksutusta. Ja sinne jäin. Lenkki jäi kovin olemattomaksi. Patoluukut ovat olleet poikkeuksellisen monta päivää auki, poikkeullisen kylmä ja sateinen kesä on saanut aikaan tulvakorkeudet, joten nyt oululaisilla on ollut mahdollisuus nähdä häivähdys siitä, millaista oli ennen kuin Merikosken voimalaitos 1940-luvulla sulki jokisuun… Tässä yksi kuva niistä sadasta jotka tänään otin; huomenissa lisää.
