Roma caput mundi

Roma capus mundi – Rooma maailman napa?

Onhan se joskus – sellainen pari tuhatta vuotta sitten – ollut. Ja siitä suuruuden ajasta ja suuruudesta on vielä jälkiä.

Roomaa paremmin tunnen vain Helsinkiä (ja nykyisin ehkä pikkuruista Torniota 😉 ). Edes Turkua tai Tamperetta en tunne siten kuin Roomaa. Tai siis kaupunkien keskustoja. Enhän toki tiedä Roomastakaan oikeastaan mitään Centro Storicon ulkopuolelta. Ja pääsin siis – ainakin vielä kerran – Roomaan. Haluanko sinne vielä? Kyllä minä taidan haluta. En ehkä tänä vuonna, mutta jo muutaman vuoden päästä… Ehkä.

Viime viikkoinen matkamme sinne oli todellakin loma. Ei suorittamista. Ei vaikka käveltiinkin kuudenpäivän aikana yli 100 kilometriä. Ja lisäksi ajeltiin vielä busseillakin. Ei vaikka otinkin pitkästi yli tuhat kuvaa (joiden joukossa on paljon enemmän surkeita räpsyjä kuin laatuotoksia).

Rooma on minusta, minulle, helppo. Se on aika rento. Roomalaiset osaavat elää turistien kanssa. Ja antavat turistien elää Roomassa.

Kaupunki oli minusta nyt sotkuisempi kuin aiemmin, – vai johtuuko tunne vain siitä, että me kiertelimme nyt vähän enemmän ”laidoilla”. Esimerkiksi Colosseumin takana oleva puisto, samoin kuin Janiculum-kukkulan puistot ja kadut olivat roskaisia, puistot hoitamattomia. Villa Borghesessa oli siistejä ja vähemmän siistejä paikkoja, paljon kaunista katseltavaa, ja hyvä paikka rauhoittua keskustan melusta sivussa.

RUoka on yksi Rooman (ja ylipäätään Italian) parhaita puolia. Jo raaka-aineiden katselu, Campo di’ Fiorilla kiertely, kymmenien herkkukauppojen näyteikkunoiden ja tuotteiden näkeminenkin on minulle ilo.

Sattuipa kohdalle putiikki, jossa myytiin kaikkea kallista gourmetia. Enkä edes sortunut! Musta tryffeli suunnilleen saman hintaista kuin matsutake Tokiossa. Ja sitten tuollainen minulle uusi tuttavuus kuin Bottarga. SItä oli sekä tonnikalan että mullon. Siis kuivattua mätiä. Muutaman ristoranten listallakin sitä näytti antipastilistalla olevan, mutta jäi testaamatta. Siis jo senkin takia lähdettävä vielä joskus käymään.

Uusia, nimenomaan ”artesaani”-jäätelöliikkeitä oli tullut montakin. Pizzerioissa ei ollut kotsoneita (vai mitä ne uudet on), eikä kebabpizzoja, ei majoneesikastikkeita, ei mitään muutakaan uutta. Miksi olisi kun perinteiset, puu-uunissa paistetut ohutpohjaiset ovat hyviä, erinomaisia, ja halpojakin. Varsinkin jos menee vähänkään turistinähtävyyksiä kauemmas.

Mutta ei Italiakaan enää ole mikään halpa lomakohde. Viini ja taksikyyti on halvempaa kuin Suomessa, ja ruokakin, mutta vaatteet ja bussikyyti (3 päivän kortti 18 euroa, oliko Helsingissä päiväkortti 7 €?). Turiskohteiden pääsyliput ihan yhtä kalliita kuin missä tahansa muualla, paitsi että Lontoossa taitaa olla kaikkein kalleinta.

Ja kuten aiemmin jo oli puhetta: Roomassa on parasta vain olla ja kuljeksia. La Dolce Vita – makeaa elämää, mutta ennen kaikkea Dolce far niente – suloinen joutilaisuus.

Kotiin palattua

Oulussa on lähes yhtä kylmä, itse asiassa kylmempi kuin Roomassa – tai Helsingissä.

Mutta on täällä poissaollessamme ollut ihanan lämmin – viikossa valkovuokot aidanvierustallamme ovat ryhtyneet kukkimaan, Pehtoorin oli tänään jo leikattava nurmi ja keittiön ikkunasta näkymä on vielä hennon vihreä ja raikas, yrttipenkeissä on jo elämää, raparperipiirakallekin alkaa piakkoin olla aika. Hienosti on tänne kesä tullut  (ja nyt kyllä jo ainakin hetkeksi myös mennyt).

Kotona on mukavaa myös tila, – tyttären nurkissa (= olohuoneessa) ja hotellissa asuessa ei tilaa kaipaakaan, mutta kotiin tullessa se tuntuu hyvälle. Ja täällä on hiljaista ja siistiä. Ja ihan itse sai tehdä ruokaa. Jos kohta on todettava, että minusta on mielusta myös ravintoloissa syöminen. Mutta aika aikaansa…

Heräsimme, kun oli ”pakko”, vähän ennen viittä tänä aamuna; konsertin ja sieltä palautumisen jälkeen oli päästy unille juuri ennen puolta yötä 🙂 . Aamulla pikaisesti peseydyimme, puimme, heitimme tyttärelle heipat ja lähdimme lentokentälle. Emme edes yrittäneet etsiä reittiä lentokenttäjunalle, bussia n:o 615 tai Finnairin bussia, vaan tilasimme suosiolla taksin Vetehisenkujan nurkalle: 40 euroa ja olimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalla ja ennen yhdeksää kotona. Jo pihalla tuoksui raikkaalle ja puhtaalle.

Minun oli päästävä  (ennen sadetta) ulos, joten katsoin ”ihan välttämättömäksi” heti aamupäivällä polkea Pateniemeen piipahtamaan pikkuperheen luona – onhan tänään Apsun 4-vuotispäivä, jota tosin juhlitaan vasta huomenna. Mutta vein tuliaisia ja ihastelin pojan vanhemmiltaan saamaa ISOa Lego-pakettia, kärsin rökäletappion Kimblessä ja palailin kotiin.

Eiliseen juhlatunnelmaan on vielä palatakseni.

Siis. Kesällä 1997 me olimme ystäväperheen kanssa Italiassa, – olimme vuokranneet talon Garda-järven rannalta (Malcesinesta) kahdeksi viikoksi. Juuri noihin aikoihin Andrea Bocelli oli ”rantautunut” Suomeen ja mekin M:n kanssa olimme hänet löytäneet, ääneensä ihastuneet. Joten meillä oli CD-soittimessa suunnilleen jatkuvalla soitolla Andrea Bocellia. Tai musiikkiinsa kuului ainakin niihin tummeneviin, lämpimiin iltoihin, kun istuimme Gardan talomme terassilla illallisen jälkeen, niihin hetkiin kun Juniori ja Tyär sekä ystäväperheen varhaisteini, silloin Spice Girls -fani, tyttäremme kaima, tärkeä ihminen meillekin, puuhasivat omiaan ja me aikuiset nautimme yömyssyksi lasilliset Pastista (ranskalaista anisviinaa, – paljon parempaa kuin ouzo, raki tai suomalainen Anis). Ja silloin soi Bocelli.  Ja nimenomaan Con Te Partirò 

Sitä minä odotin eilen. Konsertti kesti väliajan kanssa melkein kaksi ja puoli tuntia, ja minä odotin ja odotin. Ensimmäinen ”puoliaika” oli komeaa, pääasiassa oopperamusiikkia, ”morte”-sana toistui monta kertaa, eikä AB kertaakaan ”ottanut yleisöään”, hän ”vain” lauloi.

Ehdottomasti on kerrottava, että lavalla oli myös Lohjan monikymmenpäinen kaupunginorkesteri sekä lähes sadan hengen sekakuoro ja muutama kaunis, huikeaääninen naislaulaja, mutta silti. Mieletön ääni, helpon näköinen ja kuuloinen mielettömän komea laulanta, mutta… kylmiä väreitä ei tullut. Hartwall-areenalla oli varmasti lähemmäs 10 000 kuulijaa, ..

Orkesterin ja kuoron, sekä naissolistien lisäksi on mainittava huikeat kuvat ja klassikkofilmipätkät, joita screenille näytettiin… Jollei oltaisi edellisenä päivänä tultu Roomasta, olisin varmastikin varannut matkan sinne jo eilen illalla. Ja sen ainoan kerran kun maestro ”spiikkasi” oli kun hän esitteli poikansa, Matteo on ensimmäisestä avioiliitosta, nyt 22-vuotias komistus, joka lauloi kuin … ei kuin isänsä mutta komeasti kyllä. Niin hieno! (täällä Matteon laulua...)

Ja konsertin loppu, erityisesti encoret, olivat sitten pelkkää huikeaa musiikin ja muistojen ilotulitusta, huikeaa lahjakkuutta,  – istuin vain ja tuijotin, ja hiljaa mielessäni kiittelin lapsia, jotka tämän kokemuksen olivat meille hankkineet. Ja kun viimeisenä tuli Nessun Dorma, oli minun(kin) jo kyyneleitä pyyhittävä. Nyt se Stendhalin syndrooma tai muuten vain pieni tunnemyrsky. Vielä tänäänkin välillä värisyttänyt. En hevin unohda.

Omnes vero viae Roman ducunt?

Omnes vero viae Roman ducunt? Vievätkö todella kaikki tiet Roomaan? 

Pari vuotta ennen kuin minä pidin blogia, kirjoitin Moleskineen, paperiseen päiväkirjaani, tammikuun alussa 2006:

Colosseum ja Sikstiiniläiskappelin freskot ovat Rooman kävijöiden must-jutut. Ne on nähtävä, ne ovat sen arvoisia. Ne nähdäksemme meidän ei nyt tarvinnut tällä matkalla [4 pv vuodenvaihteessa 2006] jonottaa: ne on nähty. Ensi kerralla on vielä enemmän paikkoja, nähtävyyksiä, tunnelmia, jotka on jo koettu. Silti minä haluan sinne vielä. Oli suurenmoista käydä siellä koko perhe yhdessä, tällä kertaa taas erilainen Rooman matka. Ehkä ensi kerralla menen syksyllä, menen yksin? Tai aloitan alusta ja lähden P:n kanssa kahdestaan …

Minä olen halunnut sinne neljästi aiemminkin: P:n kanssa kahdesti (elokuussa 1978 ja toukokuussa 1989), ja sitten erikseen molempien teinien kanssa: ensin S:n kanssa 2003 ja sitten viime pääsiäisenä (2005) T:n kanssa.

Nyt on kuitenkin tunne, että ei ole kesken mitään. Voin olla rauhassa. Arrivederci Roma! Mutta todellakin vain näkemiin. Kolikot on Treviin heitetty.  — eikä tämä rakkauteni Roomaan ole sammunut.

Ehkä tämäkään matka ei aivan selittänyt Rooma-intohimoani. Joitakin syitä sentään tunnistin: Rooman sää, ruoka, La Dolce Vita, historia, kirkot, yöt. …kävely niissä ja niiden välissä.

Ehkä tämä johdanto kertoo, mistä on kyse. Kyllä, kyllä me taas olemme lähdössä Roomaan.

Ensimmäinen kerta oli juuri silloin, kun olin saanut tietää, että olen päässyt yliopistoon lukemaan historiaa: elokuussa 1978 olimme Eurooppaan suuntautuneella kuukauden telttaretkellä pari päivää Roomassa, seuraava kerta toukokuussa 1989, jolloin odotin esikoista, sitten pääsiäiset molempien lasten kanssa erikseen silloin kuin olivat 13-vuotiaita. Niiden reissujen rahat teinit tienasivat itse: käytiin Hiukkavaaran, Höyhtyän ja torin kirppiksillä useana viikonloppuna myymässä (silloin piti itse olla pöydän takana) heidän lelujaan, pelejään, suksiaan, kirjojaan, vaatteitaan ja kaikkea muuta kotoa kierrätettäväksi joutavaa). Se oli oikein hyvä projekti molempien kanssa. Oppivat hankkimaan matkarahoja. 😉 Ja yhteistä puuhaa oli se kirpparitouhu.

Tuon yllä mainitun, vuodenvaihteen 2006, jälkeen oltiin seuraavan kerran jo 2007 elokuussa, kun oli Pehtoorin tasavuosijuhlat Toscanassa. Lensimme ensin Roomaan ja olimme myös paluumatkalla yötä siellä. Kesällä 2010 olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa neljä päivää, ja siitä on jo blogissakin matkakertomus. Joten minulle tämä on nyt on seitsemäs kerta. Moneskohan kerta Italiassa? (Garda (1997), Milano (2007), Sisilia (2008), Umbria (2012), Liguria (2015), — ainakin nuo.)

Miksi TAAS sinne. Sitähän tammikuussa kovasti pohdimme… ja teiltä lukijoilta reissuehdotuksia kyselin. Ja vielä silloin (niin kuin aika ajoin edelleen) elän tätä ikäkriisiäni, pelkoa ajan loppumisesta, tulin todenneeksi Pehtoorille ”haluan vielä kerran nähdä Rooman”. Vielä kerran. Ainakin tämän kerran. Viikon päästä jo olemme siellä. Sitähän jo eilen pohdimme. Eilenkin. Pyörälenkeillä nappikuulokkeista olen reilun viikon kuunnellut ”Learn Italian with Paul Noble” [on muuten hyvä äänikirja ja kurssi]. Säätiedotuksia tsekkailemme, olen jo pari viikkoa aloittanut ”ruutuaikani” seurailemalla Campo de´Fiorin webcam´sta kuinka vihannes- ja kukkakauppiaat pystyttelevät kojujaan ja kuinka Pantheonin piazzalle aamuauringon säteet talojen välistä juuri ja juuri osuvat.

Nyt edessä kituviikko. Mutta onhan se niinkin, että jo odottaminen on mukavaa…

Italialaisia juttuja

Elena Ferranten neliosainen Napoli-sarja tuli eilen illalla minun osaltani kokonaan luetuksi. Vihdoin. Jouduin aina kirjojen välissä odottelemaan ja lukemaan jotain muuta (Liisa Väisänen kirjoja ja Digikuva-lehtiä lähinnä), kun Pehtoorilta odottelin kirjaa. Olemme siis molemmat lukeneet koko sarjan, ja molemmat pidimme. Kovastikin.

Varsinkin ensimmäistä lukiessa minua sekä häiritsi, että kiehtoi kirjan nopea, melkein juoksemalla etenevä teksti. Ihan kuin olisin kuullut pulputtavan italiankielisen äänen koko ajan taustalla, – tai melkein kuin kirjaa olisi luettu kiireisellä italialaisella aksentilla. Tekstin, juonen ja tapahtumien eteneminen, vuosien ja päivien kuluminen kulkivat minusta paikka paikoin hyvin eritahtisesti. Välillä kirjojen minä, Elena – Lenú, viipyy jossakin tapahtumassa tai päivässä sivu- ja lukukaupalla, ja välillä muutamassa sivussa käydään läpi monen vuoden tapahtumat kaikkien henkilöiden osalta. Se ei oikeastaan haittaa, mutta jossain vaiheessa ryhdyin kiinnittämään siihen huomiota.

Kirja avasi silmiä Italian – ja koko Euroopan – taloudellis-sosiaaliseen sekä poliittiseen muutokseen toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 2000-luvun alkuun. Olkoonkin, että kirja ei ole raportti tai dokumentaarinen teos, vaan se on fiktiivinen tarina kahden napolilaistytön ystävyydestä, se on siis ehkä myös historiallinen romaani. Linan ja Lenún elämänkulku ja ystävyys, viha-rakkaussuhde ja kehitystarina ovat yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Italiassa – Napolissa – elämä on ollut hyvinkin erilaista kuin Suomessa  II maailmansodan jälkeen. Erityisesti väkivalta ja naisten heikko ja alisteinen asema olivat Italiassa paljon pahempia kuin monissa muissa maissa. Toisaalta niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa, ja oikeastaan varsinkin Suomessa, koulutuksella oli merkittävä osuus sosiaalisessa ja taloudellisessa nousussa. Tosin Italiassa koulutuksen saaminen oli paljon vaikeampaa kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa.

Pehtoorin kanssa molemmat panimmme merkille, että Ferranten kirjoissa ei syödä juuri ollenkaan, vain tyttöjen ollessa teinejä ja nuoria aikuisia he kävivät joskus ystäviensä kanssa pizzalla, ei muuta. Edes niistä pizzoista ei kerrottu. Mikä on oikeastaan vähän erikoista italialaisessa kirjallisuudessa. 🙂

Mutta tänään me söimme italialaista ruokaa. Meillä oli ruokatreffit keskenämme asema-aukion Toscana-ravintolassa. Oulun etniset ravintolat -sarjassamme vihdoin Toscana. Yhteen aikaan (silloin kun opiskelimme kansalaisopistossa italiaa) kävimme siellä aika useinkin. Pehtoori kuulemma kävi muutama vuosi sitten jonkun kerran minun Tornion kouluviikonloppujeni aikana.

Tänään oli korkea aika mennä sinne. Olimme vähän ”huonoon” aikaan: lounaan jälkeen ja ennen iltasyöjiä, siis neljän tienoilla. Siellä ei ollut ketään muita kuin me. Mutta palvelu olikin sitten varsin sujuvaa, juuri sopivasti etenevää. Tilasimme vain pääruoat, mutta saimme alkuun oikein hyvät, isohkot bruschettat (tomaattihakkelusta ja leipää uunissa).

Listalla on antipastoja, pastoja, pizzoja, lihaa, kalaa, äyriäisiä, kanaa, – ihan sitä kaikkea sitä, mitä Italiassakin trattorioissa on. Ja se, mistä tykkäsin oli, että taustalla soi – sopivan hiljaa – joku italialainen radiokanava. Olisipa sivupöydillä ollut vielä La Repubblica tai La Gazzetta dello Sport tai joitakin muita italialaisia sanomalehtiä.

No entäs ruoka? Ruoka oli hyvää. Me molemmat otimme pastaa: minulle Spaghetti alla Matriciana (en yksinkertaisesti raskinut ottaa äyriäispasta-annosta, sillä se maksoi liki 40 €!) ja Pehtoorille Pasta Carbonara con pancetta. Pehtoorin Carbonara oli täyteläisempi ja parempi kuin minun annokseni, jolle olisin toivonut lisää makua, tiedättekö sellaista ”uutteisuutta”, syvyyttä. Pasta oli ideaali ´al dente´, mutta kastike ei minua häikäissyt, pecorinoa olisin toivonut paljon lisää. Ihan vaatimattomuuttani voin todeta, että teen itse parempaa Matricianaa… Mutta ei tuokaan huonoa ollut.

Jälkiruoaksi riitti espressot, jotka olivat ok, eivät mitään ultimaattisen buono nekään.

Viinilista jäi testaamatta; se vaikutti lyhyeltä, mutta perustellusti valitulta: laadukkaita italialaisia viinejä tarjolla. Ja A-oikeudetkin.

Paikka on siisti ja viihtyisä, palvelu ainakin tänään ja aiemmillakin kerroilla hyvää ja sujuvaa.

Italialaisuudesta, tunnelmasta, siisteydestä (kankaiset lautausliinat!) ja listan monipuolisuudesta pisteitä, samoin alkupalasta. Ilman niitä olisi ehkä ollut vain 3 -, nyt sitten plussan verran kolmosen yli, 3+

Laskiaistiistain soppa: ribollita, per favor

Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Ja laskiaisesta alkaa paasto. Pääsiäisen ajankohdan puolestaan määrittää niin sanottu ”pääsiäissääntö”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuuluu näin: pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Tänä vuonna se tarkoittaa pääsiäisen ”venymistä” huhtikuun puoliväliin, ja siksipä laskiainen on nyt näin myöhään; niinkin myöhään kuin Kalevalan päivänä, helmikuun viimeisenä.

Ja laskiaisen ruokana on Suomessa perinteisesti ollut hernesoppa ja laskiaispullat (niiden historiasta kerroin täällä).

Hernesoppaa en nyt kuitenkaan halunnut ryhtyä keittelemään, enkä syömään 🙂 , vaan vähän oikaisin ja – yllätys, yllätys – valitsin italialaisen, tarkemmin ottaen toscanalaisen papukeiton, ribollitan, tämän viikon jokaviikkoiseksi sopaksemme. Semminkin kun sen väri sopii kuvakollaasiini paremmin. 😀

klikkaamalla kuvat suurenevat

Ribollita tarkoittaa ”uudelleen keitetty” ja yhden hyllyssäni olevan keittokirjan (Maggie Beer & Stephanie Alexander, Toscanalainen keittiö, tarinoilla höystettyjä ruokaohjeita) mukaan ribollita on ”lämmitettyä minestronea, johon on lisätty leipää, jolloin siitä on saatu ruokaisampaa”. Minestrone on minusta kyllä ihan eri soppa kuin ribollita. Ribollita on ensisijaisesti papusoppa ja kaalisoppa, mitä minestrone todellakaan ei ole.

Italia-keittokirjoja minulla on jos vaikka ja kuinka, on Ellaa, Jamieta, Sikkeä, Kolmea tenoria, Saku Tuomista ja on Leslie Forbesia (ehkä mieluisin). On italialaisia, on suomalaisia, on käännöksiä, uusia ja vanhoja (eikä kuvassa edes kaikki), mutta lopultakin aika harvassa noista oli ribollitan ohjetta. Niinpä taas keittelin oman version. Ja sellainen ribollita oikeasti – ihan kuten minestronekin – Italiassa onkin: jokainen tekee omanlaisensa.

Ribollita kuuluu ”cucina poveraan” ~ kansankeittiöön, köyhään keittiöön, talonpoikaiskeittiöön. Ihan aitoon kuuluisi kai käyttää ´cavolo neroa´ eli mustaa kaalta, jota meidänkin marketissa aina joskus on, mutta ei nyt, joten vaihdoin sen tilalle lehtikaalin.

Ja tyydyin käyttämään purkkipapuja, liottamalla kuivista voisi tulla vielä parempaa, mutta kyllä tämä pikaversiokin pakkaspäivänä nälän hyvin vei.

Ribollita
(tästä riittää monelle 4 – 6)

Ainekset

1 prk valkoisia papuja
2 punasipulia
2 valkosipulinkynttä
2 varsisellerin vartta
2 porkkanaa
1 pss (200 g) lehtikaalta
oliiviöljyä
2 tl suolaa
mustapippuria
(peperoncinoa)
1 prk tomaattimursketta
5 – 6 dl kasvislientä (fondista tai Puljonki)
kuivahtanutta rustiikki- tai paesano-leipää, patonkia tms.

Pilko sipulit, porkkanat ja varsiselleri, ja laita ne kuullottumaan oliiviöljyyn kattilaan. Sekoita joukkoon tomaattimurske, pavut ja hetken kuluttua silputtu lehtikaali.

Keitä hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia. Jos keitosta on tulossa muhennos tai pata, lisää kasvislientä.

Lisää lopuksi leipäkuutiot ja hauduta vielä 5–10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla ja halutessasi ripauksella pereroncinoa tai chiliä ja ennen tarjolle viemistä lisää ribollitaan pieni loraus hyvää oliiviöljyä: se tekee keitosta kauniin kiiltävän ja samettisen. Ja anna keiton tovi jäähtyä, liian kuumana maut eivät pääse oikeuksiinsa.

Jos talossa on chiantia, vieraita tai viikonloppu, tai jollei teillä on olla reissun jälkeisellä viinittömällä viikolla niin kuin täällä, niin tämän kanssa ehdottomasti lasillinen tai kaksi hyvää chiantia kuuluu asiaan. Parmesan-lastut ovat ”cucina poverassa” luksusta, mutta kyllä niitäkin voisin suositella. Ainakin ”kuvausteknisesti” ne olivat tärkeitä. 😉

Tämä oli nyt yhdeksäs soppa tässä sarjassa. Ei yllä kärkikolmikkoon, mutta arkikeittona, hernekeiton korvikkeena ja vaihtoehtona, puoltaa paikkansa.

Bon Appetito, amici! 



Viikon soppa – italialainen minestrone

Minun on tunnustettava – olen käyttänyt Knorrin minestrone -pussikeittoja – jopa säännöllisesti useamman vuoden ajan. Kun ennen ylioppilaskirjoituksia muutin pois kotikotoa, muutin omilleni, niin useimmiten söin koululla, sittemmin OKL:n opiskelijaruokalassa ja Hilikussa, ja välillä kävin kotikotonakin syömässä. Mutta aika usein koetin kokkailla itsekin. Ja silloin yksi vakkarisapuskoista oli Knorrin Minestrone, jonka sekaan pilkoin HK:n nakkeja. Voi tätä soveltamisen loputonta riemua jo silloin!

No mutta eipä tässä enempää pimeästä menneisyydestäni, vaan nyt on ”Jokaviikkoinen soppamme” -sarjan ensimmäisen italialaisen keiton vuoro, per favor. Eikä minkä tahansa keiton, vaan keittojen keiton: minestrone. Eikä tehdä pussikeitosta.

Tein keittoa viime viikolla systerin luona – taas yksi influenssapotilas, joka sai influenssan rokotteesta huolimatta – ja jäimme pohtimaan, mistä nimi ´minestrone´ oikein tulee. Sisareni on suorittanut italian kielen yliopistollisen kielikokeen ja kun aikamme surffailimme pääsimme lopputulemaan, että oikeastaan se on ”keittojen keitto” ~ minestra on keitto, keittää… ´Minestra milanese´ on milanolainen keitto, joka tainnut kyllä parilla Milanon reissulla jäädä väliin… Ehkä kun menen sen kolmannen kerran, menenköhän koskaan?, maistan keiton ja samalla pääsen vihdoin sinne hautausmaalle kuvaamaan.

Minestronea on varmaan niin monenlaisia kuin on ”mammoja”, vuodenaikoja, maakuntia, vuodentuloja, lempparivihanneksia ja keittiöitä. Tämä soppa on loputtomasti varioitavissa. Tässä siis suuntaa-antavia ainesmääriä ja ohjeistus. Ja tämä, jos joku, keitto on parempaa seuraavana päivänä.

Vuosikymmenien Minestrone

oliiviöljyä
puolikas valkokaali
2 porkkanaa
2 sipulia
3 valkosipulin kynttä
1 prk tomaattipyreetä
1 litra vettä
2 prk (Mutti) tomaattimurskaa
2 lihaliemi tai kasvisfondia
mustapippuria
ehkä suolaa
2 tl sokeria
purjo
paprika
200 g palvikinkkua
2 dl rakettispaghettia
kourallinen persiljaa

Keiton pinnalle sekoita keskenään 1 prk raejuustoa, 2 rkl luonnonjukurttia, 2 rkl pestoa, 1 tl sokeria.

Suikaloi kaali ja porkkana. Leikkaa halkaistut sipulit ohuiksi siivuiksi. Hienonna valkosipulin kynnet. Kuumenna oliiviöljy, lisää kaali, porkkana, sipulit ja tomaattipyree ja kuullota. Lisää joukkoon vesi, tomaattimurske, fondi, pippuria ja sokeri.

Keitä hiljalleen vartin verran. Sillä aikaa pilko purjo, paprika ja kinkku. Lisää ne ja pasta sekä palvikinkku keittoon, keittele 10–15 minuuttia.

Kun tuot tarjolle, laita pinnalle runsaasti persiljaa ja raejuustopestoa. Se on hyvää, ei kannata fuskata sen suhteen. Ja sopii moniin muihinkin keittoihin. Valion sivuilta tuon olen oppinut. Ja patonkia – naturalmente!

Tästä tulee iso annos. Joten ehkä jää pakastettavaakin. Eikä kovasti kärsi siitäkään. Erinomainen eväskeitto. Loputtomiin varioitavissa – keitä omanlaisesi keittojen keitto!

Buon appetito!


Hyviä syitä paluulle

Sateen jälkeen

Yöllä oli satanut. Kovasti.

Lapin hellekesä loppui eilen illalla. Tai ainakin taukosi. Sateen ääni kuului yöllä unen läpi – sekin on mökillä mukavaa. Tiettyyn rajaan asti luonnollisesti.

Olimme päättäneet lähteä muutenkin alas, ei sade meitä kotimatkalle ajanut. Jo eilen pakkasimme, lukitsimme liiterin, saunan, pakkasimme vähät tavaramme, jääkaapintyhjennys letutkin paistoin vielä iltasella.

Hilloja ja lettuja

Olimme ajoissa liikkeellä, ja ajoissa kotona. Matka meni sujuvasti, viis tuntia ja vartti Tuulentuvan pihasta Rantapeltoon. Jossa jo ennen yhtä. Oli hyvä aika tulla pelastamaan kukat, leikkaamaan nurmi, tekemään rutkasti tiedotushommia, joita olen siirtänyt ja siirtänyt, nyt on maanantaihin asti aikaa tehdä yhtä sun toista rästien purkamiseksi. Ja siinä välissä on parit juhlatkin; nehän ne tietysti olivat yksi syy, että Ouluun palasimme.

Ja hyvä, ellei paras, syy oli tietysti Aapeli, jota ei oltu nähty yli viikkoon. Apsu oli tässä välissä käynyt ekan junamatkansakin; piipahtanut serkkunsa häissä Vantaalla. Mutta olipa se ilo sitten yhdessä tänään syödä ja pitkään leikkiä ja laulaa. Aapeli laulaa, ei mummi. 😉

Aapeli-4

Aapeli-3
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Hyvät kuvahaastesivun ystävät! Erityisesti Maisa ja Katri H., joka jo lähetti sekä omat lomakuvansa että kommentoi minun ja Maisan kuvia ja Jarin, joka myös ehti kommentoida. Onnistuin äsken deletoimaan koko ”Kesälomakansion”. Kertakaikkisesti tuhoamaan. Anteeksi! Voitko Katri H. lähettää kuvasi uudelleen. Minä laitan tänään, huomenna omat ja Maisan kuvat uudelleen. Ja te jotka ette ole vielä lähetelleet kesälomakuvia niin pistäkäähän tulemaan. Koetan olla töpeksimättä vastaisuudessa.