Jotain pientä sentään. Kuvatilauksia olen tehnyt; kortteja tein ja tilasin.
Elmeriä kävin uudessa kodissaan tervehtimässä ja ruokkimassa ottovanhempien ollessa reissussa. Olipas konnulilla siellä hyvät oltavat. Samalla kävin kaupassa, ja taas mietin, että miksi mennä ”vieraaseen” kauppaan. Sieltä ei löydä mitään.
Jotta blogin anti ei olisi yhtä mitäänsanomaton kuin tämän päivän aikaansaannokseni, niin tähän muutama kuva Tahvosta, joka on nyt jo 2½ kk. Hymypoika on.
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
Ja sitten, jo kovasti syyskuun Ligurian patikkamatkaa odotellessa, katselin viime syyslomamatkan kuvia. Sainpa ne vihdoinkin ladatuksi tuonne kuvasivustolleni. Lähdehän nojatuolimatkalle Mallorcan patikointipoluille. Tahvokin oli siellä jo mukana. 😉 Vain yksi patikkapäivä jäi Miniältä väliin aamupahoinvoinnin vuoksi. …
Eilinen kotiinpaluu aika nihkeissä, tai tarkemmin ottaen nuoskaisissa, tunnelmissa. Pimeää, märkää, räntäistä, ja sellainen pieni lisäriesa, ettei Juniorin laukku sitten Ouluun tullutkaan. Ei ole tullut vieläkään. Reissun tehneillä patikkakamppeilla ja muutamalla iltavermeellä tai uikkashortseilla ei niin kiire, eikä huoli niistä, mutta kamerankin muistikortteineen, satoine kuvineen, poika oli laukkuun pakannut. 🙁
Toinen riesa, että Pehtoorin kanssa toimme flunssan lämpimältä Välimereltä syystalviseen pohjoiseen. Pehtoorilla jo torstainailtana päänsärkyä, perjantaina silti vuorille, silloin minulla vilunväreitä ja väsyä, päänsärkyä. Eilen molemmat kurkkupastillien, nenäsuihkeiden, särkylääkkeiden ja kuumien juomien ja – hyvä on – viinienkin turvin lensimme kotiin. Nyt Pehtoori jo toipumassa, minulla edelleen aika voipunut ja kovin, kovin kurkkukipuinen olo. Silti huomista vallan työntäyteistä päivää olen yritellyt valmistella. Kuume kun ei nouse, niin en oikein levätäkään osaa. 🙂
”Toisella kädellä” olen myös reissun kuvatiedostoja selaillut…
Ja ruoka- ja juomakuvia koettanut kuvakansioista purkaa. Pitkästi yli tuhat kuvaa viikon aikana otin vanhalla isolla järkkärilläni (ja muutamina päivinä vuorilla mukana zoomikin), mutta iltakuvat ja ruokakuvat olen ottanut joko puhelimen kameralla tai ”Pikku Makella” (= Canon G1 X), joka on kyllä iltakuvien ottamisessa ihan pitelemätön.
Aamiaiset meidän hotellissa enemmän kuin kelvollisia. Parasta olivat valmiiksi paloitellut hedelmät. Minulla meni aika vähillä hiilareilla aamiaiset,
mutta näistä pikkuhyvistä ei voinut kieltäytyä. Oikealla on paikallinen erikoisuus. Höyhenenkevyt leivonnainen, jossa on valniljakreemiä sisällä. Niitä on monenlaisia versioita (mm. kierteisiä (alla)) ja niiden nimi on ”emsaimadas”.
After hike -juomista muutama kuva…
Cavaa ja ”livenä” puristettua appelsiinimehua. Yhdessä tai erikseen. Sangriakin yhtenä päivänä pöydässä. Ja Juniori katsoi after hikeillä oluensa ansainneensa.
Ja tapaksia. Ne eivät olleet mitään pikkupiperryksiä. Tässä vain kolme annosta, jotka jaettiin. Miniällekin mustekalarenkaita kokeeksi ja maistuivatkin. 😉
Palmassa kävimme El Corte Inglesin ”Herkussa”, jossa oli tällainen maisteluautomaatti. Kaivelimme tietysti taskunpohjia, jotta kolikoita olisi löytynyt, mutta sitten hokasimme, että maistiaiset olivat ilmaisia! Onnistuisiko Suomessa? Mahtaisi perjantaisin olla jonoa maistelemassa…. 😉
El Corte Inglesin ”Herkussa” myös Iberian kinkkua. Ei ole ihan tavallisen keittokinkun hinnassa.
Oliivisato oli kypsymässä ja niitä riitti!!!
Kävimme myös parissa kauppahallissa:
Minä söin koko viikon äyriäisia ja kalaa… viimeisen illan ”hakea” (= kummeliturska?) lukuunottamatta kaikki olivat hyviä, erinomaisia, sardiinitkin.
Meriahven.
Tonnikala.
Ja tämä oli torstai-illan hienon ravintolan huippuannos. ”Päivän kala”. Sille ei ollut edes englannin kielistä nimeä. Necroksi kutsuivat. Sanoivat mallorcalaiseksi erikoisuudeksi, joka on musta iso kala, mutta liha on valkoista. Kuhan ja turskan välimuoto maultaan. Voisin syödä toistekin.
Es Faro ravintola majakan juurella oli hieno, enimmäkseen kalaruokiin erikoistunut, mutta Miniälle Wellingtonin pihvi maistui.
Wellingtonhan kuuluu kääriä voitaikinakuoreen, Es Farossa se oli tehty näin.
Jälkkäreissä usein manteleita, jäätelöä, omenoita,
Porkkanakakku aseteltu ja koristeltu siten, että vaikutti erikoisemmaltakin.
Tässä mantelipohja oli vähän tahmainen, mutta tuo valkoinen ”täyte” pehmeää marenkia. Kyllä tykkäsin kovasti.
Torstaina olimme Agapantossa. Kaunis, tyylikäs, hyvätasoinen fine dining -paikka.
Juniorin jälkkäri: Mojito-jäädyke, johon kaadettiin kuohuvaa!
Miten tuo poika tuommoisen päälle on oppinutkaan??!
Port de Sóllerin Aimia-hotellin parvekkeelle ei kuulu linnunlaulu, on pimeää ja on kovin kylmääkin (+12 C). Eikä soi aamukahdeksan kirkonkello, kuten viikon ajan on tehnyt. On vasta viisi aamulla. Tunnin olisi vielä saanut nukkua, mutta ei ole unta.
Paluu kotiin …
Matka saaren halki meidän kalastajakylästä saaren pääkaupunkiin sujui hyvin. Samoin La Palman lentokentän muodollisuudet: turvatarkastukset ja laukkujen lähetys suoraan Ouluun. Ei ole ollut aina mikään itsestäänselvyys, ei ollut tänäänkään, mutta virkailija teki töitä ja löysi kuin löysikin Oulun maailmankartalta. Lentokentällä pitkästä aikaa kuultiin suomea. Port de Sóllerissä kun ei suomalaisia juuri ollut, mitä emme pitänee huonona asiana. 🙂
La Palman kenttä on ISO. Saari elää turismilla ja se näkyy myös kentällä. Töihin ja appivanhemmille ostimme suklaat, viinikerholle maisteltavaa. Muutoin tuliaisia meilllä ei nyt ollut hankittavana kun nuoret on völökisä (= mukana) ja tyär vielä itsekin reissussa [oli menneellä viikolla sanonut itsensä irti! On siis jo tulollaan kohti kotia :)].
Kone pakkaantui täyteen pohjoisen loskaan ja kylmään palaavia lomalaisia. Mallorcan sesonki myös lopuillaan. Hiipuminen näkyi jo kuluneella viikolla, mikä ei meitä haitannut.
Mallorcan lomassa moni asia oli erinomaista, ja myös se, että lento sinne ei kestä kuin neljä tuntia. Sen aikana ehdin työstää matkakuvia, joita vain nippanappa tuhat … Näette niitä vielä. 😉
Lauantai-iltapäivällä oltiin Helsinki-Vantaalla: aika syödä jotain. Menimme lentokentän ravintolaan, ja söimme hyvin. Vielä kerran tällä lomalla. Ja maksoimme PALJON enemmän kuin Espanjassa. Espanja (jopa turistien Mallorca) on edelleen edullinen suomalaisille.
Nyt ollaan portilla 30. Oulun kone lähtee kohta. Tämä matka alkaa olla tässä.
Viimeinen patikkapäivä. Tarkoituksena oli tehdä vähän sellainen lyhyempi päivä, jotta olisimme yhden kieppeillä jo aftterhikellä ja lounaalla takaisin kylässä. Perjantai-iltapäivää tarkoitus viettää altaalla, hiljalleen pakkaillen ja vielä kerran illalla rauhassa hyvin syöden.
Mutta eihän se ihan niin mennyt.
Oli päätetty aloittaa patikka Fornalutxista. Niin tehtiinkin. Ensin ostettiin kylän pikkukaupasta energiajuomaa ja croissantit, banaaneja ja vettä …
Sitten jälleen napakka nousu (kuten suunnilleen joka aamu tällä viikolla), about puoli tuntia. Sen jälkeen alkoi pari kilometriä pitkä alamäki, asfaltoitua pikkutietä. Niin oli tarkoituskin. Bianiaraixin kylässä olimme risteyksessä, josta patikkaoppaassa todettiin, että ”suosittelemme poikkeamista rotkoon”. Ja edelleen suosituksena : ”One of the most beautiful spots on the island”. Ja mehän poikkesimme. Nousimme. Nousimme. Maisemat huikeita. Polut kivisiä … mennessä ladottuja, palatessa eivät todellakaan.
Aurinkokin alkoi jo paistaa laakson pohjalle, näkyä liki kilometriin kohoavien vuorten väliin. Jatkoimme nousua katettua kivipolkua. Rotko alkoi hahmottua. Ja jossain välissä tajusimme, että ollaan reitillä, jolla noustaan yli puoleen kilometriin, kierretään rotkon keskellä oleva vuori… Eikä polut enää kivettyjä, eikä aurinkoa näkyvissä.
Mutta eihän me enää periksi annettu. Ja tänään, kuten koko viikolla, on ollut ilo se, kuinka nuoripari on ollut reipas, innokaskin, marisematon, hyväkuntoinen, ja jokapäivä innokkaana jatkamaan ja kapuamaan…
Löydettiinhän sitä tällekin reissulle luola.Vähän paremmin seurauksin kuin vuosi sitten Madeiralla. Juniorin kanssa oltiin jo menossa tutustumaan lähemmin: Pehtoori ja Miniä varoittelivat… tultiin pois. 😉
Ja rotkopatikka jatkui.
Barranc de Biniaraix oli hieno, mutta paikoin tylsä, paikoin liki vaarallinen, alas tullessa pari kilometriä polkua, jolla kiviä, rullaavia kiviä, metsän siimeksessä, jyrkkää, tarkkuutta vaativaa. Mutta eivätpä seuralaiseni valittaneet, en siis kehdannut minäkään.
Coll d´en Se (453 mpy) tuli huiputettua. Tai jos tarkkoja ollaan niin sen viereisen vuoren (Cornador Gran 956 mpy) rinteillä tepasteltua. About 22 000 askelta. 10 km? 15 km? vaikea sanoa, mutta patikoitiin.
Biniaraixissa istahdimme pienen kylän ainoan kuppilan patiolle; tuoremehu (lasilliseen menee kolme appelsiinia), cava ja olut olivat ansaittuja.
Kohti Solleria ja puolivälissä tilasimme taksin. Oli jo melkein viisi tuntia kävelty. …
Altaalla iltapäivän lopuksi.
Illalla vielä syömään neljästään: Randemar-ravintola tarjosi parastaan. Välimeren illan lämmössä (fleeceviltit sylissä) kertasimme viikkoa, totesimmme hyväksi, seuran erinomaiseksi, olotilan liki unenomaiseksi, toisiamme liikkumisesta kehuimme ikihyviksi, kuuntelimme livemusiikkia, katselimme ”kotirannan” kaunista iltaa, kuuntelimme laineiden liplatusta.
Mallorcan länsirannikolla, meidän kylästä etelään on pieni Deián kylä. Taiteilijoiden kylä. Ja sinne aamulla hurautimme taksilla, mutkaista rantatietä parinkymmenen minuutin matka. Ja taksimies piti omaa sightseeing-opastustaan spanglismillä niin, että jäi ymmärrys meillä kovin vähäksi, mutta osasi hän kysyttyäni meille neuvoa, missä on kylän hautausmaa ja mistä alkaa patikkapolku rantaan.
Tämän reissun hautausmaakohteeksi valikoitui juuri Deián hautalehto, koskapa taiteilijakylässä vaikuttaneilla artisteilla on siellä muistokiviä tai jopa hautoja. Taas erilainen kirkkomaa. (ks. edellisten reissujen esim. Meksiko tai Itävalta)
Monet taiteilijat näyttivät eläneen hyvin vanhoiksi, kun taas ”tavallisten” haudoissa silmiinpistävävää oli aika alhainen elinikä.
Korkealla oli tuo hauta-alue.
Kirkossakin piipahdimme. Kovin kulahtanut oli, mutta kylä oli kaunis, pieniä idyllisiä näkymiä…
Ja sitten laskeuduimme laaksooon ja kohti merta.
Ja mikä hieno lahdenpoukama vajaan tunnin päästä olikaan edessä!
Toivottavasti pieni videopätkäni avautuu. 🙂
Espressot nautimme ja pojan kanssa kuvasimme aaltoja pitkään ja hartaasti. Kuuntelimme meren pauhua. Hieno paikka oli tuo!
Paluu Deiáan eri reittiä, nousu ei ollut paha, eikä sellaista kivimöpelikköä kuin viime päivinä on edessä ollut kilometri toisensa jälkeen.
Pehtoori & Poika ketterinä… 😉
Deiásta paluu Port de Sólleriin paikallisbussilla. Kolmen vartin kyyti Sollerin kautta maksoi euro kuuskymmentä. Dösän laatu ja puhtaus eivät kovin raposia, mutta kuski oli taitava ajelelemaan mutkaisella iltapäivän alussa jo vilkkaalla (maantiepyöräilijät!) rantatiellä.
Omalle kylälle palatessa siellä näyttivät torstaimarkkinat jatkuvan: yhtä lailla myynnissä kukkia, vihanneksia, vöitä ja huiveja, koruja ja koristeita kuin lihaa ja juustoja. Lämmintä yli + 25 C. Ja mitkä EU-direktiivit muka kieltävät elintarvikkeiden myynnin liikenteen keskellä helteellä?
Iltapäivän vietimme altaalla ja biitsillä. Uiminen on patikoijan jaloille hyvää palautumista.
Nyt alkaa hiljalleen valmistautuminen illalliselle. Aikeena on päästä yhteen tämän kylän parhaista ravintoloista … Adios.
Jo lähtiessä, matkaa suunnitellessa, oli päätetty, että yksi päivä käytetään tutustuen La Palmaan – Mallorcan ja koko Baleaarien saariryhmän pääkaupunkiin, jossa on 400 000 asukasta ja paljon nähtävää.
Tämä päivä valikoitui city-päiväksi senkin takia, että oli luvannut pilvistä, sateen uhkakin oli olemassa… Taksilla hurautimme saaren laidalta toiselle. Junallakin olisi päässyt, mutta se oli paljon kalliimpi kuin taksi ja ”säästetyt” rahat käytimme Sightseeing-bussilippuihin.
Kun pääsimme Placa Espanjalle ostimme liput doubledeckeriin ja lähdimme sen katolla kiertämään Palman katuja ja katselemaan nähtävyyksiä. Näinhän on niin monessa kaupungissa tehty ennenkin… Hyvin toimi nytkin – yleissilmäys kaupungista saatiin helposti.
Jäimme pois La Seun goottilaisen katedraalin kohdalla.
Kuvia räpsiessä ja turistiostoksia tehden kuljeksimme: jääkaappimagneetitn ja kaksi pienen pientä, sinistä, lasia artesaaniputiikista ostin.
Lounaalle päätimme mennä – ei suinkaan tapaksille, vaan – Hard Rock -cafeeseen. Mietimme Pehtoorin kanssa, jotta olikohan meille kymmenes vai kahdestoista vai sittenkin jo kolmastoista HRC? – Rooma (minulla jo neljä kertaa), New York (kahdesti), Helsinki, Madrid, Dubai, Barcelona, Lissabon, Lontoo, Pariisi, Milano, Malta, Praha, Peking, … No joka tapauksessa lounas, kuvat !! ja paidat paikallisesta HRC:sta saatiin.
Sitten kävellen kohti historiallista keskustaa. Miniän päivänä ”patikkareittien” kivet paljon helpompia käveltäväksi kuin meidän muiden reiteillä. 😉
Mutta yhtäkaikki: me kaikki olimme sitä mieltä että paljon raskaampaa on kaupungissa tepastelu kuin vuorilla. Melu, ja pakokaasu, ostoksien ahdistus ja asfaltti eivät ole hyväksi. Toisaalta. Olipa mukava nähdä tämäkin kaupunki. Ja pitkästä aikaa käydä El Corte Inglesissa. Sehän on espanjalaisten Stocka.
Ja sattuipa kohdalle myös Chocolat Factoryn myymälä: joulukakun suklaa-minttu on nyt hankittu. 😉
Illansuussa istahdimme taksiin (45 euroa suuntaansa) ja palasimme meidän maalaiseen, r, aikkaiseen, rauhalliseen pikku kyläämme. J:) a erityisesti nuoripari totesi pariinkiin kertaan, että onneksi ei oltu varattu lomaa Palmaan vaan tänne ”sivuun”.
Tiistai oli Juniorin päivä. Tulihan siitä taas erilainen kuin edellisistä.
Aamulla taksilla naapurikylä Fornalutxiiin, joka on alhaalla laaksossa, vuorten keskellä. Tavattoman viehättävä kylä olikin. Pieni ja kivinen. 🙂
Sieltä kohtuullisen topakka reilun tunnin nousu, tasatahtia auringon kanssa, vuoren rinteeseen näköalapaikalle Mirador de des Barques. Virvokkeiden aika.
Ja paluumatkalle kohti Solleria. Oliivilehtoja ja kivisiä polkuja riitti. Maaseudun rauhaa, lampaiden kellojen kilkatusta, linnun laulua, maatalojen pihalla pensaita ja puita, yhdellä laaja mehi- ja kaktuskasvien hieno puutarha, jonka vierustaa pääsi kävelemään. Pengerrettyjä rinteitä ja kylätiepätkiä.
Ruskareissuhan tästäkin sitten tuli. 🙂
Mitä nämä? Näyttävät tammenterhoilta, mutta pensas jossa kasvavat ovat ihan erilaisia kuin tammet.
Patikka päättyi Sólleriin puolikahden kieppeissä. Neljä tuntia oli taas vaellettu ja oli lounaan aika. pastaa ja salaatteja. Sitten taas taksilla asfalttipätkä (5 km) takaisin Portaan.
Iltapäivän lopullla vuokrasimme tunniksi neljän hengen polkulaitteen ja lähdimme merille”. Pojat polki, me saimme Miniän kanssa istua takapenkillä ja kuvailla. Uitiinkin. Merivesi lahdenpoukamassa lämmintä ja suolaista. Kyllä oli mukava uida. Pitää joku päivä vuorilta palatessa mennäkin biitsille eikä altaalle. Jos sää enää suosii.. vähän viilenevää on kyllä luvannut.
Tämän postauksen ylimmäisessä kuvassa näkyvällä lahdella ajeltiin. Ja sitten päivän päätteeksi mentiin kuvan keskellä näkyvän majakan juurelle syömään. Ravintola Es Faro oli hieno valkoisten pöytäliinojen kalaravintola (teen kotona erillisen ruokapostauksen tämän viikon makumuistoista), josta huikeat näkymät pimenevään Välimeren iltaan.
Kuvan yläreunssa, melkein keskellä näkyy valopiste: siellä oli se Miradores, jossa aamulla otin ensimmäisen kuvan ja jossa oltiin tauolla. Merenlahti oli tullut kierretyksi.
Tramuntana-vuoristo on Unescon maailmanperintökohde. Ja tänään se oli meidän patikkapäivämme kohde.
Tänään oli ”minun päiväni”, eilen Pehtoorin.
Kartassa keskellä näkyy punainen neliö. Se on sen ympyrän varrella, jonka tänään kiersimme. Ja pikkuisen poikkesimme välillä. Kaikkiaan kilometrejä taisi tulla sellaiset viitisentoista. Liki viisi tuntia oltiin turneella.
Aamusumu kaunis kuin mikä.
Melkein kuin Toscanassa tai Umbriassa.
Oliivilehdoissa polttelivat oksia, ja katku oli välillä aika kova. Ja se aamusumukin vielä himmensi maisemaa.
Klikkaile ihmeessä kuvat isommiksi.
Yhä ylemmäs noustessa sumu ja savu hälvenivät. Hiki lisääntyi. Nousua. Lisää nousua.
Kivipengermiä matkan varrella enemmän kuin paljon.
Sitten saavuimme patikan lakipisteeseen: Son Bledaan ja Capella de Castelloon.
Kappeli oli vähän ”förbi”, mutta sen yläpuolella olevassa linnassa oli pieni kahvila, jossa nautimme appelsiinimehut; vastapuristetuista appelsiineista luonnollisesti. Täällä kun nyt appelsiinit, limet, greipit, sitruunat juuri kypsyvät.
Kappelin vieressä on hotelli (keskellä ei mitään) ja sen kyljessä tavattoman viehättävä kahvila-baari, jossa paljon kauniita yksityiskohtia.
Son Bledan terassilla istuessa ilahduimme kovin, kun me kaikki neljä kaivoimme repuista puhelimet, joissa oli kuvia ja viestejä FB:ssä, Instassa, spostissa ja kaikissa kuvia ja tietoja lumesta, rännästä, pimeästä… Mallorcan kiireetön lämpö tuntui entistäkin paljon paremmalta. Kaikki on suhteellista.
Puolenpäivän pienen seisahduksen jälkeen alkoi paluumatka. Kovin kivinen, sentään alamäkeä. Tai siis sehän se (= alamäki) sattuu polviin, mutta me kolme polviongelmaista selvisimme hyvin.
Oliivilehdoissa puiden rungot meitä hämmästyttivät, ja hiljaisuus. Paitsi että välillä linnut lauloivat, paljon lauloivat. Viehätti. Sekin.
Ja sitten yhtäkkiä ”tulimme puskista”. Kuvan vasemmassa reunassa ylhäällä näkyy se Torre Picade, jossa eilen olimme. Tänään olimme lahdenpoukaman vastakkaisella puolellla, paljon vaativammalla reitillä.
Ylläolevan kuvan maisemasta tunteroinen ja sitten oltiin rannassa. Lounas. Sardiineja.
Sitten muutama tunti allaslötköilyä, lukemista, uimista. Pehtoori kävi hotellin salillakin. Aurinko ei enää ole polttava, onhan täälläkin jo syksy. Iltapäivällä voi toviksi nukahtaakin aurinkoon ilman että palaa. Tai noh, minähän nyt en pala, enkä oikein osaa nukahtaakaan. Mutta että muutkaan ei pala. 😉
Seitsemäksi syömään. La Pirate valikoitui maanantai-illan illalllispaikaksi; ja reissun paras ruoka. Otimme alkuun tapakset (we are worth it! 😉 Vain pientä tärinää lihaksissa, 😉 ) ja minulla tonnikalaa avokadon ja salsan kera. Olipas kyllä ihan erinomaisen hyvää…
Pitkien yöunien ja vähintäänkin kelvollisen aamiaisen jälkeen aika lähteä hakemaan nuoret hotelliltaan, ja lähteä ensimmäiselle patikalle Mallorcalla. Eilen katselimme oppaista, Pehtoori tutki karttaa ja päätöksenä oli lähteä noin kymmenen kilometrin reitille, kohteena Torre Picada (160 mpy). Sellainen rauhallinen aloitus.
Tovi meillä meni että reitille löysimme. Mutta ei se haitannut. Port de Sollerin reunamia kierrettiin. Ihailtiin sunnuntaiaamun auvoista näkymää, ja nautittiin lämmöstä. Bougainvillet kukkivat vielä, oleantereitakin kukkivana vielä näkyi. Merenlahti liki tyven, pikkukylä turisteineen heräili.
Kiipeilykallion kohdalle satuttiin; neljästään todettiin, jottei olisi meidän juttu.
Aika vaikuttavan näköistä puuhaa oli tuo.
Me jatkoimme turvallisesti maankamaralla, läpi oliivilehtojen, sitruspuiden välistä, pikkuista kylätietä, joka sitten vaihtui soraiseksi poluksi ja pinjametsätaipaleeksi.
Lämpötila kohosi, eikä juuri tuullut, mutta kävely tuntui hyvälle.
Torre Picada, merirosvojen tarkkailuun (1600-luvulla alunperin) rakennettu torni löytyi.
Aika hedelmäbreikille: uuden sadon mandariinit ja pikku banaanit olivat oiva eväs.
Paluumatkan loppu asfalttia, ja lisää bougainvillea.
Puoli yhden aikaan olimme takaisin kylässä. Aika after hiken!
Ja sitten hajaannuimme hotellien altaille. Lämmin jatkui.
Illalliselle ajattelimme lähteä naapurikaupunki Solleriin. Lähdettiinkin paikallisella ratikkakyydyillä (tästä kerron vielä joku päivä enemmän).
Komea oli Sollerin tuomiokirkko, lämmintä edelleen (apteekin mittari näytti iltakuudelta 28,5 C) ja taustalla Tramountana. Istahdimme drinksuille, seurasimme espanjalaisten sunnuntai-illan viettoa, kiertelimme vähän ja sitten todettiin, että palaamme takaisin ”omaan” kylään. Sollerin kaupunkielämä autoineen, meluineen, ei meitä viehättänyt. Otimme taksin ja maksoimme noin viiden kilometrin matkasta kahdeksan euroa.
Olimme takaisin Sollerin satamassa, eli meidän omassa kylässä, Port de Sollerissa.
Ja ihan turistiravintolaan retkahdimme. Ruoka verraten edullista, ja se mistä on ihan erikseen, kuvan kera mainittava, oli viini. Ribeira deDueron punaviini vuodelta 2006 (tempranillo merlot) maksoi 12,50 euroa! Eikä kyse ole lasillisen hinnasta, vaan pullollisesta. Tavattoman hyvä viini sillä hinnalla kuin Suomessa saa lasillisen tai korkeintaan pari.
Jo ennen neljää olimme hereillä, ja hyvissä ajoin valmiina lähtemään lennolle. Nuoretkin, mutta sitten pieni haveri, vahinko. Miniällä putosi kihlasormus hotellihuoneen pöydässä olevan johtokotelon lokeroon, jumiin, tavoittamattomaan, poissaamattomaan paikkaan. Jo hieman sähläsimme, huolestuimme, respasta jo apua haimme. Ja sitten helpotus. Juniori sai kuin saikin sormuksen piilosta pois. Puolijuoksua Hiltonista terminaali kakkoseen ( noin viisi minuuttia). Sujuvasti hoituivat baggage drop ja turvatarkastus. Sitten kahvia!!
Pimeä Helsinki jäi. Ja lento kohti Välimerta ja aurinkoa alkoi ajoissa ja sujui hyvin. Auringonnousua saatiin seurata Prahan ohikin (alla kuvassa Praha).
Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.
Jossain välissä pieniä torkahduksia. Enimmäkseen vain hiljaa istumista, ajattelemista, isoja asioita miettien, lomaan laskeutumista.
Itävallan yli lennettäessä aurinko vihdoin onnistui kapuamaan horisontin yläpuolelle.
Ja ihan aikataulussa laskeuduimme Palmaan klo 9 paikallista aikaa. Meille jo kymmeneltä. Lämmintä + 22 C. Aurinkomatkojen oppaat vastassa, ja sitten ilmeni, ettei meitä tänne Port de Solleriin koko isosta lentokoneellisesta lähtenyt kuin kahdeksan: meidän poppoo + kaksi muuta pariskuntaa. Hurjaa kyytiä paikallinen chalet-bussikuski meidät kyyditsi saaren läpi. Kaksi pitkää tunnelia Tramuntana-vuoriston läpi, ja kolmessa vartissa oltiin hotelleilla.
Eikä meille tietenkään huonetta, olihan vasta aamupäivä, ja vaihtopäivänä edelliset eivät vielä lähteneet. Saimme hotellin kylpyläosastolla käydä kamppeita vaihtamassa ja jätettiin laukut respan varastoon. Lähdimme rantaan kävelemään.
Nuoret liittyivät puolelta päivin seuraamme. Kävelimme koko promenadin. Yhtä mieltä olimme, että viehättävä pieni kylä tämä on. Leppoisa tunnelma, verkkainen lauantai-iltapäivän alku. Turisteja, muttei tungokseen asti, tavallisia turisteja, ei pintaliitäjiä. Saksalaisia, englantilaisia, hyvin vähän skandinaaveja. Ei venäläisiä, ei japanilaisia.
Hiljaista, tyyntä, Välimeren sini ja taustalla vuoriston pinjamännyt ja karheat seinämät.
Kyllä me täällä viikko erinomaisesti viihdytään.
Semminkin kun kaikki mitä täällä tähän mennessä on ehditty syödä ja juoda, on maistunut erinomaisen hyvin. Sangria ei ole hyvää muualla kuin Espanjassa, siis täällä on. Ja äsken illallisravintolassa löytyi nuorelle parille pihvit, Pehtoorille kalalautanen ja minullle ”gambas mallorcalaisittain”.
Isot katkat ovat aina hyviä. Mallorcalainen sipulikastike niiden kanssa ihanaa!
