Rodos

Matkalla kotiin, ja takauma eiliseen

Istun lentokoneessa, Bulgarian ilmatilassa, iho vielä muistaa viikon lämmön, se tuntuukin siinä. Lentokoneen käytävän toisella puolella Pehtoori torkkuu, takana nuokkuu pikkuperhe; Apsu unessa, vanhempansa surffailevat, Norwegianilla se on lennollakin mahdollista.

Tänään aamiaisella olimme vain nuoren parin kanssa, heidän kun oli lähdettävä ennen meitä kohti Rodoksen kenttää – Helsingin kone lähti kolme tuntia ennen kuin meidän Oulun kone. Ja taas iso ilon tunne tämän reissun sujuvista aikatauluista…

(Tämä kuva eiliseltä Lindoksen reissulle lähdöstä…)

Meillä (minulla) aikaa vielä ennen kentälle lähtöä kulkea rannalla, vuorten juurella, hotellin puutarhassa. Mietin että onkohan tämä minun viimeinen aamuni Kreikassa – koskaan. Tässä iässä miettii tällaisia yhä useammin. Keikka on ollut minulle, meille, useimmiten hyvä, niin nytkin. Mutta. Ehkä emme ihan heti lähde Kreikkaan uudestaan. On vielä niin paljon paikkoja, joissa haluan käydä… Seuraavaksi, mihin?

Lähdimme hotellilta hyvissä ajoin kohti Rodoksen lentokenttää, ajatuksena käydä kaupungin laitamilla olevalla hautausmaalla, tankata vuokra-auto, palauttaa se, ja ehtiä vielä tax-freehen. Reissulla kun ei ole juuri shoppailtu (eilen pieni pöytäliina ja valkoiset, löysät puuvilllahousut), joten edes lentokentältä jotain herkkuja kotiin vietäväksi.

Hautausmaa unohdettiin – syystä että? Sattuipa Apsulle pieni pahoinvointi kesken automatkan. Eipä hätää: mukana kaksi isoa pulloa vettä, Savetteja, vaihtovaatteet ja reipas poika. Tien laidassa voi pojan ”suihkutttaa”. Ja mikä myös mukavaa, autovuokraamossa eivät olleet moksiskaan sotkusta: ”Don´t worry, no problem”, eikä mikään siivouskustannuksia. Kättelivät ja halasivat Apsun ja toivottivat hyvää kotimatkaa. Viikon aikana kyllä havaittiin moneen kertaan, että etelässä lapsiin suhtaudutaan edelleen vallan mukavasti. Ja kun Apsu osasi vielä kaikille sanoa ”helou” ja ”kiitos”, joten sai muidenkin kuin matkaseurueemme sydämet sulamaan.

Kaiken kaikkiaan matkalla on ollut iso, ehkä isoin, riemu kokea kaikkea pojanpojan kautta. Niin minä oletin ja toivoinkin jo lähtiessä, ja niin on käynyt: Apsun silmin Rodos oli vielä elämyksellisempi kuin jos olisi oltu kahden hengen reissulla.

Rodoksen lentokenttä ja sen toiminta ei ollut ihan toimivimmasta päästä, mutta olihan meillä aikaa. Sen verran, että ostin itselleni uuden parfyymin, ensi perjantain vieraille fetaa, oliiveja ja pistaaseja. Voi kunpa olisi voinut vielä ostaa laatikollisen tomaatteja ja pienen ämpärillisen kreikkalaista jogurttia.

Tähän loppuun vielä kuvia eiliseltä. Läppäri kun kuitenkin täyttyi (mistä voi johtua?), eikä kuvien lataaminen onnistunut enää ollenkaan… Ja kun illalla vielä netti pätki, vain kännyllä pääsin nettiin. Reissubloggaajan olot ovat kyllä vuosien varrella parantuneet. Ei tarvitse enää iltamyöhällä hipsiä hotellin aulaan saatikka respan takahuoneeseen lähettämään postausta. Sellaista oli vielä esim. Lissabonin reissulla ja Agadirissa… Ja New Yorkin toisella reissulla… Nyt sujui eiliseen iltaan asti ongelmitta.

Mutta siis; eilen toinen Lindoksen käynti. Nyt kapuaminen Akropolille. Eipä voi väittää turvalliseksi sitä reittiä. Se oli lyhyempi ja ehkä vähemmän jyrkkäkin kuin nousu Tsampika-luostarille toissapäivänä, mutta kaiteeton, ruuhkainen ja kivet kovin liukkaita. Onneksi koko Teletappi-ryhmämme ei sinne lähtenytkään.

Tulipa taas muistoja menneestä. Nyt olin kyllä tosi huonosti perehtynyt kohteeseen etukäteen. Mutta maisemat! Tällä reissullahan olen kuvaillut ihan tavattoman vähän, mutta tuolla tuli kuvatuksi.

Ja sitten: tämän viikon yksi kuvahaasteista on ”vanhus”. Kuinka ollakkaan! Mikä on sitten aiheuttanut sen, että olen ihan poikkeuksellisen usein asettautunut kameran eteen, ja ajattelinpa, että Akropolis, temppelin rauniot ja minä olisimme yhdessä hyvä aihe tähän teemaan. Ja  Esikoinen oli kyllä parempi kuvauskohde.

Kello alkoi olla yli puolenpäivän kun laskeuduimme, ja crepes-paikka tuorepuristettuine appelsiinimehuineen houkutti erityisesti pikkuperhettä. Minulle siinä hyvä hetki käydä sillä aikaa kiertelemässä ja kuvailemassa valkoiseksi kalkittujen talojen välissä, ja löytämässä Festaan uusi liina.

Iltapäivän aluksi palasimme hotellille: oli aika altaalle. Hotellialueella oli myös ns. ”rauhoitettu alue”, jossa ei saanut melskata, ja totta puhuen sinne eivät lapset olleet kovinkaan tervetulleita. Apsun päiväunien aikana me olimme nuorenparin kanssa siellä tunteroisen, josta minä tosin olin ison ajan meressä: oikein snorklailinkin. Mitään muuta kuin sameaa merivettä näkeneenä. Mutta meressä uiminen, kelluminen, on ihanaa! Se on niin ihanaa.

Iltapäivän loppu sitten taas meidän ”partsilla”. Minä ja tyär kävimme vielä vesipuistossa kokemassa liukumäet, ja niinhän siinä kävi, että olin ainoa, joka sen korkeimman laskin. 😉 Tietysti!

Aperitiivi nautitiin vielä ”oman altaan” reunalla. Vävykokelaan tarjoama samppanja maistui viikon aikana koettujen kreikkalaisten viinien maistelujen jälkeen aivan tavattoman hyvälle. Aurinko paistoi, ja kaikki oli hyvin.

Ja illaksi meillä oli varaus resortin ”erikoisravintolaan”. All Inclusiveen kuului kaikki: loputon, runsas, Thalassa-ravintolan tarjonta, sekä allasbaarin ja Snack Barin ”välipalat”. Ja All Inclusiveen kuului myös yksi illallinen joko italialaisessa Trattoriassa, kreikkalaisessa Tavernassa tai aasialaisessa Lagoonissa. Varaussysteemi oli kovin vaikea ja paikkoja vähän, mutta me kuitenkin eiliselle illalle saimme pöydän Tavernasta. Ja huh huh. Olipa hyvää ruokaa, ja paljon. Kaikkia kreikkalaisen keittiön klassikkoja ja uusiakin testattavia. Ei mättöbuffaa vaan pöytiin tarjoiltuna makoisia annoksia. (Koostettu ruokapostaus on vielä tulossa — )

Nuoren parin kanssa vielä cappuccinolle aulan loungeen ja viimeinen synttäriviikon päivä oli ohi. Yöllä tuuli kovasti, joku kolisi terassin nurkkaan, painajaiset palasivat, mutta lopultakin ihan hyvin nukuttu yö.

Aamulla aurinko taas niin hieno, että pieni toive muutamasta lisäpäivästä häivähti mielessä.

Mutta eipä täällä aurinkoisessa Oulussakaan mitään vikaa ole.

Miten viikko voi kulua niin nopeasti?

Juhlaviikko on lopuillaan. Huomenna on aika lähteä, palata.

Ja meidän seitsemän hengen seurueemme hajaantuu, on aika palata koteihimme.

Moni meistä heräsi tähän aamuun ukkosen jyristessä – en kuulunut ”useimpiin” sillä olin täälläkin yöllä – kuviteltujen ja todelllisten – huolten takia ollut hereillä eräänkin tovin, eräänkin tunnin, joten ukkonen ei minua herättänyt.

Sade oli tauonnut aamukahville mennessämme, ja tuoksu oli huumaava! Yhteispäätöksellä lähdimme ”aamupäivän autoretkelle” eli ajelimme toistamiseen Lindokseen. Puolisen tuntia ja olimme maailmanperintökohteen pienillä kujilla matkalla Akropoliille. Doorilainen temppelialue huokutti vain minua, Pehtooria ja tyärtä. Maisemat olivat taas mitä hienoimmat, meri turkoosi, historian havina todellista.

Luulenpa että linnoitukselle pääsymaksu (12 €) karkoitti monet, ei sentään meitä. Kannattihan se.

Sitten toki shoppailua ja osalle porukasta crepes-nutella -tauko.

Kaikkinensa parituntinen vierähti nopeasti. Kuvia ja juttuja on vielä paljon, myös loppupäivän uinneista ja illallisesta ( tässä hotellissa! Ja laadukasta oli… )

Kuvien liittäminen ei nyt onnistu, mutta palaan huomenna asiaan ..

 

Pienen kanssa suuri päivä

Kun tänään palasimme aamupäiväretkeltä (joka kyllä venähti puolikahteen), totesin Pehtoorille, että voisi tänne jäädä vielä toiseksikin viikoksi kaksistaan: käveltäisiin (vielä enemmän) ja oltaisiin vaan. Mikä ehkä kertoo siitä, että tänäänkin on ollut hyvä päivä, ja paluu kotiin on jo lähellä.

Aamu avautui kauniina, lämpimänä, liki helteisenä ja Pehtoorin kanssa olimme (poikkeuksellisesti) aamiaisella ennen muita ja ilmoittelimmme vain, että olemme lähdössä autolla aamupäiväretkelle, – onko muita lähtijöitä? Ja kaikki ilmoittautuivat!

Siispä starttasimme retkelle koko porukka  ja ajelimme kohti etelää; eilisen vuoren huiputuksen taakse tai oikeastaan viereen, jos katselee meidän terassilta (huomenna laitan kuvan tähän). Siis kohti Tsampikan luostaria. Sinne ei hotellilta ole kuin reilun viiden kilometrin matka,  – luulin, että autolla pääsee huipulle asti, – ei päässyt.

Vaikkei tiedetty, kuinka paljon matkaa parkkipaikalta Santa Marian (hylätyn) nunnaluostarin luo olisi, päätimme Pehtoorin, Juniorin ja Apsun kanssa lähteä kapuamaan ylös. Ja sitä kapuamistahan riitti. Ettekä ehkä usko, mutta niin vain Apsu, the Patikoija, nousi vuoren huipulle. Vain vähän papan ja isin avittamana. Hoplaa!

Mutta poikahan on jo ennen syntymäänsä ollut mukana patikkareiteillä Välimeren alueen vuorilla: Mallorcan syksyssä 2014 Miniä odotti esikoistaan ja vaelsi vuorelta toiselle melkein viikon, vain yhden aamun pahoinvointi piti poissa patikkaretkiltämme.

Tänään parinkymmenen minuutin nousun jälkeen ainoa, jolla EI huipulla ollut hiki, oli Apsu. Mutta kylläpä kannatti.

Tsampikan nunnaluostarin kirkko on pyhitetty Neitsyt Marialle. Legendan mukaan luostari on pyhitetty hänelle nimenomaan siksi, että lapseton pariskunta sai lapsen viimein kun Neitsyt Maria ilmestyi näillä vuorilla vaimolle liekkien loimussa (tsambika ~liekkien loimu). Niinpä paikka on edelleen lapsettomien pyhiinvaelluskohde. Ehkä sekin oli syynä, että kapuaminen vuoren huipulle miehen, pojan ja pojanpojan kanssa oli minulle ihan erityisen merkityksellistä. Ja me kävimme Apsun kanssa sytyttämässä pienen kirkon aulassa kynttilän sekä Maisalle että isopapalle, jota Apsu ei koskaan ole tavannutkaan.

Tällaisia soisi patikkareittien useamminkin olevan. 🙂

Kunhan olimme takaisin vuorenrinteessä, jossa Ooppelimme oli parkissa ja muu seurue seuraamassa kilipukkien ja paikallisten elämää, lähdimme kohti Falirakia. Se mainitaan monissa oppaissa ja tiedoissa Rodoksen trendikkäimmäksi rantakohteeksi. Me päätimme ”kuitata” sen puolenpäivän proseccolla (lue: aperol sprizillä ja/tai jäätelöllä ja/tai smoothiella).

Löysimme mitä mukavimman rantakahvilan (Porto Bello), jonka isäntä oli silmin nähden vaikuttunut kamerastani: ”Oletko reportteri?” – Toki, tai ainakin jotain sinne päin. Ja sen jälkeeen saimme mitä mainiointa palvelua. Ja ehkä upeimmat aperolit, joita olen koskaan nähnyt ja nauttinut.

Kiertelimme vielä kylän kaduilla, rannalla. Sitten paluu hotellin lounasbuffan ääreen ja unosille. Aamukuudelta herääminen kun ei lomallakaan jätä rauhaan, aamulla on herättävä aikaisin.  Mutta päikkärit on sitten tarpeen, ja hyvää se muutenkin tekee  lomalla torkahdella.

Uintia ”omalla altaalla” ja kävelyä merenrannassa, Yatzya ja lukemista, höpöttelyä ja huilaamista.

Illalla taas välttelimme hotellin All Inclusivea, ja menimme lähitienoon tavernaan moussakalle, souvlakille ja horiatikille. Ja nauttimaan sirtakin soitosta ja sinivalkoisesta miljööstä. Kuvat siitä huomenissa. …

Nyt unille. Huomenna viimeinen Kolymbia-päivä, jolle on paljon aikeita…. Olisipa yhtä lämmin (+ 28 C plusmiinus neljä astetta) kuin tänään… Ehkä viikon lämpimin päivä on nyt ollut.

Mistä on synttäripäivä tehty?

Olemme juuri palanneet Lindoksesta, Lähdimme sinne iltapäivän lopulla, Juniori vei meidät Ooppelilla turvallisesti perille, ja järjesti jopa kuvausmahdollisuuksia matkalla …

Päivään on mahtunut paljon kun ajoissa aloittaa. … Liiankin aikaisin hereillä. Seitsemän jälkeen avautui ravintolan aamiainen,  ja sitä ennen ehdimme kierrellä hotellialueella. Aamu oli aurinkoinen.

Aamiaiselta liki kiireellä kohti vuorta. Synttärihuiputus alkoi merenrannasta; kerättiin pikkukiviä ”installaatiota” varten. Olinpa keksinyt, että haluan olla huipulla ”syntymäni hetkellä”. Siis: synnyin aamulla klo 9.05 tasan 60 vuotta sitten, ja tavoitteena oli olla lähitienoon korkeimmalla paikalla juuri tuolla kellonlyömällä. Jaksaisko vanha vielä? – Jaksoi. Eikä nousu kestänyt kuin sen tunnin, mutta oli siinä haasteensa.

Menimme vuoren huipulle oikeaa reunaa, mikä oli kyllä ihan kohtuu jyrkkää ja kivistä kapuamista. Irtokiviä, ja piikkipensaikkoa kapean polun reunoilla. Mutta eipä ollut aamulenkillä katupölyä! Salvia- ja oreganomättäät tuoksuivat, kostea ilma huikeaa hengittää ja vuohien määyntä saatteli kohti huippua.

Ja tasan klo 9.05 (syntymäaika) lavasteltiin tämä kuva. Skumppa jäi juomatta: vanha ei vuorilla uskalla askeltaa kuohuvissa,  … 😉

Kunhan reilun parin tunnin tiukalta, kuumalta, aika ainutlaatuisalta patikalta hotelliin palasimme oli ilo pulahtaa huoneen terassilta suoraan altaaseen, ja sitten lepoilemaan.

Päivään on kuulunut myös uinti meressä (ah onnea!) ja uinti Apsun kanssa.

Päivään on kuulunut onnitteluja, viestejä, – ystäviltä ja voitteko kuvitella entisiltä opiskelijoiltanikin!

Päivä kului nopeasti ja illansuussa kohti Lindosta.

Tyttären tehtävänä oli ollut etsiä saarelta ruokapaikka ja tehdä varaus, Juniori oli lupautunut kuljettajaksi ja niinpä suuntasimme Lindokseen. Ehdimme ennen dinneriä kierrellä, katsella, ostaa jääkaappimagneetit, kuvailla, käydä aperitiivilla…

Ja sitten mitä mainioimpaan ravintolaan. Palaan siihen toiste  …

Mutta oli siis juhlaviikkomme juhlaillallisen aika. … Meidän ”gruppomme” nimihän täällä on Teletapit. Sen taustalla on kreikan sana teleti τελετή ~ tilaisuus, juhlallisuudet, seremonia, juhla. Se tänään on ollut: ei seremonioita, ei suuria juhlallisuuksia, vaan yhdessä vietty synttäri, juhla.  Auringossa, liikkuen, leväten, kulkien, syöden, nauraen ja iloisena, vain pari kertaa kyynelehtien: aamulla kun kuuntelin vuoren rinteellä kun Apsu whatsapp-ääniviestissä laulaa mummille onnittelulaulun ja äsken ravintolassa kun perhe – saatesanoin – antoi lahjansa.

Ja suosiolla hotellille palattuamme (Lindos – Kolymbia (hotelli) väli noin ½ tuntia) päätimme, että jatkot ovat huomenna. Ei edes yömyssylle jaksettu …

Tänään vanheneminen ei  ole tuntunut ollenkaan hassummalta.

Yllätyksiä Kolumbia Beachilla

Kun olimme kaikki taas yhtäaikaa aamiaisella, auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta, mietimme päivän ohjelmaa, eikä ollut vaikeaa päättää, että tänään on aurinkopäivä. Mutta ensin käytäisiin kaupassa, – hotellissa toki on mini-market, joka ei ole edes mini, mutta halusimme oikeaan supermarkettiin hankkiaksemme kaikkea pientä tarpeellista. Ei muuta kuin Oopppelin kyytiin ja menoksi. Kaupassa kaikki näytti olevan halvempaa kuin Suomessa, ja kuten tavallista, vieraassa maassa ja tuoreiden raaka-aineiden äärellä tekisi mieli kokkailla. No nyt en kokkaile.

Teimme autolla vähän saitteria lähitienoolla ja sitten palattua hotellille yhdentoista aikoihin, me lähdimme Pehtoorin kanssa lenkille. Lähdimme merenrantaan, vaikka ei se helppoa käveltävää ole, kuin lumisohjossa Saariselän talvikävelyreiteillä, mutta hyvä on, – vähän eri. 😀 Ihana, niin ihana. Kävelimme Kolymbia Beachin toiseen päähän, ja löysimme mutkan takaa pienen kappelin, pienen sataman kupeesta. Kuin postikortista. Kuinka elämä onkaan tänään tuntunut hyvälle.

Palalimme teitä pitkin takaisin hotellille, samalla tsekkasimme reittiä iltaa varten. Ja altaalta löysimme muun porukan; tyär oli lukenut pääsykokeisiin, Juniori kuunnellut nettiluentoa tms. ja Apsu houkutellut kaikkia seurakseen uimaan.

Tänään emme menneetkään isoon saliin myöhäiselle lounaalle vaan käytimme altaan lähellä olevaa Snack Baria. Olihan erinomaisen hyviä keftedesejä (kreikkalaisia lihapullia) ja muuta pientä syötävää.

Iltapäivän lopun vietimmme meidän swin-up-terassilla. Ja tänään lapset sitten tarjosivat minulle samppanjan, jonka Juniori oli huolella valinnut, tyär Helsingistä Arkadian Alkosta käynyt hankkimassa ja tänne rahdannut. Montagne (”vuori kuten  sankari”) ja ”varmasti tykkäät tästä” (85 % pinot noir). Ja todellakin se oli kuin vuori ja todellakin tykkäsin. Ja tykkäsin siitä, että lapset olivat sellaisen hankkineet.

Uimme kaikki, lepäsimme, nautimme, höpöttelimme.

Pieni lepo ja pesu ja pukeutumistauko ennen kuin lähdettiin Limanaki-ravintolaan Kolymbia-lahden toiseen  päähän. Emme siis tänään menneet edes illalliselle hotellin All Inclusiveen. Tyär soitti päivällä  ja varasi kalaravintola Limanakista pöydän ja nimenomaan terassille.

Kuinka siinä olikaan huikeaa istuskella, katsella (ja kuvailla) auringonlaskua, odotella (aavistuksen turhan kauan) ruokaa. Ja vastoin kaikkia ennusteita ja odotuksia, jossain alkoi  siinä odotellessa jyrähdellä, kuului ukkosta! Ei kai tänään? Eilenhän se piti olla? Kyllä sieltä vuorten takaa tummanpuhuvat pilvet nousivat ja me katselimme terassin bambukattoa ja varmistimme tarjoilijalta, että JOS sade tulee, onhan sisällä tilaa? – On toki. EIkä mennyt kuin reilu vartti kun ihan mieletön ulkonilma oli päällä, vettä tuli enemmän kuin muistan, ukkonen piti meteliä, salamoi. Kalaravintolan sisätiloissa nautimme mitä mainioimmasta sapuskasta, viikon parhaasta viinistä, ikimuistoisesta illasta. Apsu kysyi välillä: ”Mikä tuo ääni on?” EIkä onneksi pelännyt rajuna möyryävää ukkosta joka peitti näkyvän merelle.

Sekä Juniori että tyär totesivat että siinä on luonnonvoimat mukana kun vanhemmat täyttävät 60. Viime elokuussa Pehtoorin synttäri-iltana Tallinnassa juuri illallisemme aikana oli hurja ukkonen, ja täällä tänään synttärini aattona ihan mieletön sää.  Mutta kun olimme syöneet ja vähän ennen yhdeksää valmiita palailemaan hotellille (20 – 25 min. kävelymatka) oli sade  loppunut, ilma lämmin ja kostea. Ikimuistoinen ilta.

Retkipäivä Rodoksen kaupunkiin

Pitkien yöunien jälkeen kokoonnuimme hiljalleen resortin suuren aamiaissalin parvekkeen reunapöytään. Toisena aamuna jokainen löysi valtavasta tarjonnasta mieluistaan hyvää. Minä vasta tänään löysin sen saarekkeen, jossa on pelkkiä paikallisia herkkuja, kreikkalaista jukurttia (joka on ihan erilaista kuin Lindahlin (sinänsä hyvä) Suomessa myytävä. Ja löysin marinoituja kirsikoita ja rusinoita. Juustopiirasta. Loppuviikon syön aamiaisilla vain niitä. 😉

Ennen kymmentä lastauduimme meidän vuokra-Ooppeliin ja lähdimme kohti pohjoista. Ajatuksena että jos kerran on luvannut ukkosmyrskyä ja sadekuuroja niin ei ainakaan jäädä hotellille mököttämään. Lähdimme retkelle katselemaan saarta ja ehkä pakoon sadetta. Ja totisesti: aika hyvin onnistuimme. Sadekuurot ja ukkonen tulivat vasta kotimatkalla iltapäiväneljältä vastaan.

Olin suunnitellut reitin, josta oli varaa vaihtoehdoille ja aika paljon ehdimme nähdä.

Ihan ensimmäiseksi ajelimme (Juniori ajoi koko päivän, minä etupenkillä, Apsu halusi ehdottomasti viereensä ”Naanan”) Anthony Quinn´s Baylle. Sitä kehutaan yhdeksi Rodoksen kauneimmaksi biitsiksi, eikä turhaan. Quinn ihastui paikkaan kuvatessaan saarella elokuvaa ”Navaronen tykit” ja ostipa sen sitten itselleen. Vuonna 1982 Kreikan valtio on lunastanut kauniin poukaman takaisin omistukseensa.

Jossain vaiheessa tulee mieleen Anthony Quinn ja hänen huikea roolinsa elokuvassa ”Kerro mulle, Zorbas”. Pitäisi  katsoa se joskus uudelleen. Kirjakin on kotona hyllyssä … Miksihän se kolahti nuorena niin paljon? Oikeasti pitää  lukea se uudelleen. Kuten ehkä myös Theodoros Kallifatiksen ”Minun Kreikkani”. Oliko se kirjan nimi? – Pitää tarkistaa kotona. Sekin kirja on siellä. Ja sirtaki-musiikkia olen täällä kaivannut … missään se ei ole vielä kuulunut.

Rannalla suhteellisen rauhallista, niin kuin muillakin nähtävyyksillä. Moneen kertaan Pehtoorin kans todettiin, että ”Kuinka täällä olisi  ahdasta ja kuumaa elokuussa!”

Biitsiltä matka jatkui Koskineaun pieneen kylään: kaipasin ”aitoa” kreikkalaista maalaismaisemaa tai pientä kylää, joka ei olisi ihan turismin hapattama. Ja siellä tuota tunnelmaa oli.

Kylän kirkko käytiin katsomassa. Olimme aika ihastuneita.

Ja matka jatkui kohti Rodoksen  kaupunkia. Vastoin odotuksia se olikin tosi iso kaupunki. Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, ajoimme pitkin rantaa pitkään ennen kuin löysimme isolle autollemme parkin.

Matkalla vanhaan kaupunkiin katselimme kaupungin katuja ja paikallisten elämänmenoa. Sitähän oli tavattoman vähän nähtävissä kaiken turistielämän takaa. Rodos elää matkailulla, ja se ei jäänyt epäselväksi! Ja kuinka paljon suomalaisia ravintoloita ja myymälöitä – ja suomalaisia – katukuvassa olikaan. Minä en ole tiennyt, että Rodos on suomalaisille Teneriffan veroinen matkailukohde.

Tämä ei ehkä ole se, mitä tulimme hakemaan.  Niinpä menimmekin perikreikkalaiseen ravintolaan lounaalle. Kana-souvlakien, pizzojen, limpparien, oluen, retsinan (mitä muistoja!!!!) jälkeen lasku oli huikeat 56 euroa.

Niillä eväillä jaksoi kohti vanhaa kaupunkia.

Sieltä on paljon kuvia! Nyt vain nämä muutamat… kotona sitten lisää.

Maailmanperintökohde, keskiaikainen Rodos jäi aika lailla kaiken krääsän ja ravintoloiden alle ja piiloon, mutta muutamia viehättäviä, oikeasti vanhoja välähdyksiä näkymässä oli.

EIkä edelleenkään satanut! Toisin kuin oli Kolymbiassa tehnyt. Ja ukkosmyrsky oli poissaollessamme ollut tosiasia. Kotimatkalla pilvet vielä uhkaavia.

Ilta on kuitenkin ollut sateeton, ja kuinka mukava olikaan pulahtaa iltauinnille suoraan hotellihuoneesta ennen illalliselle menoa.  Swin-up on aika makee juttu.

Helioksen saarella auringossa, myrskyn uhatessa

Rodos on Helioksen saari. Ja Helioshan on antiikin kreikkalaisessa mytologiassa nimenomaan auringon jumala. Saarella on 300 päivää vuodessa aurinkoa.

Tänäänkin on ollut, vaikka säätiedotukset lupasivat tälle päivälle ja huomiselle ”rankkoja ukkosmyrskyjä”, ajoittain erittäin voimakkaita myrskyjä ja sadetta. Aamu oli kaunis ja aika lämminkin. Kun pikkuperheen kanssa olimme aamiaisen jälkeen kävelyllä lähistön pikkuteillä alkoi taivaalle kertyä tummia pilviä, jyrähtelikin. Ja tuli muutama tippa vettäkin.

Apsuhan tuntee suunnilleen kaikki automerkit, ainakin ne joita Suomessa eniten on.  Täälläkin niitä on kerrattu liikenteessä ja hotellin parkkipaikalla. Sitten tänään tulin paikalle kun Apsu ja pappa olivat katselemassa autovuokraamon mainostaulua, josta poika luetteli autoja ja sitten siinä oli hieno kerman värinen Beetle Cabriolet. Minullahan on Beetle, tosin vanhempaa mallia (kuusvuotias se jo on) kuin tuossa kuvassa, eikä mikään avomalli  ja minun on graniitinharmaa, mutta Apsu hihkuu kuvan ääressä: ”Avomummin auto”!  Olemme tässä koettaneet porukalla pohtia, mikä oikein on ”avomummi”. 😀

Puolen päivän jälkeen oli kuitenkin jo niin hyvä ilma että lähdimme (minun ja Apsun päikkäreiden jälkeen) hotellin isolle allasalueelle. Välillä pilviä sen verran, että oli aurinkotuolissa hetkeksi vedettävä rantapyyhe lämmittämään.

Ja Apsu oli lasten lämmitetyssä altaassa, ja voi sitä riemun määrää! Poika oli oikeastaan eilen eka kertaa kunnolla uimassa, ja tänään jo uskalsi ja osasi renkaalla ja kellukkeilla ihan itsekseen polskia. Ei mitään vesipelkoa.

Päivä siis mennyt enemmän vähemmän auringossa kelliessä.

Sentään vähän kiertelin hotellialueen viheralueilla. Oleanterit jo kukkivat. Luonnollisesti. Ja sitten tällainen jännä pulloharjan näköinen kukka kasvaa meidän oven pielessä.

Huomenna oli myrskyä tai ei, olemme ajatelleet lähtevämme ajelulle ja katsomaan saarta vähän Kolymbian ulkopuolellekin.

 

 

Juhlamatkalle koko perhe

Täällä Kolymbia, Rodos!

Olkoonkin että Norvegianin koneellinen oli täynnä oululaisia tai ainakin pohjoissuomalaisia, ja puolet matkustajista lapsiperheitä (isovanhempineen monet muutkin kuin me) niin kyllä suora lento kohteesta kotikenttä kohteeseen lomapaikka on jo sekin juhlaa. Ja varhaisaamussamme kaikki sujui hyvin ja helposti.

Jo matkalla lentokentälle ja -kentällä Apsulla oli niin monta kummasteltavaa ja hämmästeltävää asiaa, että voin vain kuvitella, miten tuleva viikko on meille täynnä ”oho”-, ”kato, mummi”- ja ”voi jeehu” -huudahduksia.

Kalsean, kolean Oulun ja neljän tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Rodoksen kentälle etuajassa, ja sitten etsimään laukkuja, rattaita, Helsingin nuortaparia ja vuokra-autoa. Kaikki löytyivät! Ja kuinka matkatavarahihnalla kulkevat laukut, ja Apsun vetolaukku viimeisenä!, olikaan jännä juttu.

Seuraava jännityksen paikka olikin, ovatko huoneet toiveiden ja tilausten mukaiset: pikkuperheelle terassillinen, nuorelle parille parvekkeellinen ja meille terassillinen, jossa on swim-up! Ja onko huoneet vierekkäin ja auringon puolella. Melkein kaikilta osin toteutui, nuori  pari on meistä aika etäällä, mutta eiköhän me täällä viikko pärjätä.

Matkaa Rodoksen lentokentältä tänne meidän hotellille on reilut 20 km ja kylän nimi on Kolymbia. Hotelli on ihan rannalla ja valtavan vesipuiston vieressä. Meillä on vesipuistoon ilmainen sisäänpääsy, eikä hotellistammekaan altaita puutu. Joten eiköhän uitua tule. Sikäli kuin sää suosii … Hotellin vieressä on myös pieni ”vuori”, ensimmäinen huiputettava kohde tälle reissulle?

Iltapäivällä lämmintä riitti hellerajalle asti. Kuinka se tuntuukaan hyvälle.

Sitten majoittumisesta ja päivien kulusta täällä vielä sellainen juttu, että matkavarausta tehdessä päädyin lopulta myös siihen, että meillä on täällä All Inclusive. Sekin vastoin minun ”reissufilosofiaani”. On meillä sellainen ollut joskus aiemminkin (Agadirissa Marokossa ja Playa del Carmenissa Meksikossa, joihin molempiin oli syynsä 😉 ) ja nyt ajattelin, että kun meidän porukassa on pari nuorta miestä, jotka tarvitsevat ruokaa aika tiuhasti, meissä on patikoijia ja kulkijoita jotka eivät aina ole yhtä aikaa lähdössä syömään muiden kanssa, on pääsykokeisiin altaalla lukija, on Apsu, jonka päikkärit on usein juuri meidän muiden lounasaikaan etc.  niin aina ei niin helposti porukkaa yhteen saada syömään…

Ja valittu majapaikka on aika syrjässä mistään ravintolahoukutuksista, joskin toki varmasti sekä Lindoksessa että Rodoksessa käydään joku ilta syömässä, ja – viime kädessä – tämä All Inclusive taitaa tulla kaikkein edullisimmaksikin. Ja niin paljon kuin tykkään kokata (myös reissuissa) niin nyt minulla on siitäkin loma.

Tänään olemme jo myöhäisen lounaan ja äsken myös illallisen valtavasta buffasta nauttia. Odotusten mukaista. En usko, että jäämme nälkäisiksi, mutta varmasti käymme myös jossain hotellin ulkopuolella syömässä.

Ja me olemme uineet. Me kaikki. Minä ja Apsu uitiin aika pitkään meidän swin-up-altaassa! Niitä riemun kiljahduksia ja sitä iloa! Oi että!

 ¨¨¨

Ja me muistimme kuin muistimmekin! Apsu oli jo lähtenyt vanhempiensa kanssa nukkumaan, mutta me nuorenparin kanssa menimme vielä yhteen monista ulkoravintoloista yömyssyille ja arvonta yhdeksän (MS, Sini, Satu, Kati, Leena, Hissu, Anneli, Tiina, Marketta) arvontaan osallistuneen kesken suoritettiin. Ja voitto meni ANNELILLE! Onneksi olkoon. Lähetätkö minulle jossain välissä osoitteesi, niin postittelen tuliaisien kunhan täältä kotiudumme.

Ja matkamme kohteena on?

Italia? Niinhän kaikki ovat arvelleet. Ja niin arveli perhekin silloin kun tietokilpailukysymyksiin vastasivat.

Mutta kerronpa ensin vähän matkan valintaperusteista. Kohteen valinnassa kolme tärkeintä perustetta olivat lämpö, matkanteon helppous ja sujuvuus sekä paikan ja maisemien kauneus. Ja majapaikan valintaan vaikuttivat edullinen hinta, uima-allas ja myös tasokkuus (tässä iässä ei enää retkeilymajoissa asuta 🙂 ) .

JOS olisin saanut valita hinnalla millä hyvänsä (= halvalla) ja hyvillä, nopeilla lennoilla, niin silloin olisin varmaankin varannut matkan Sisiliaan. Siis Italiaan 😉 . Ja vuokrannut sieltä ison talon isoine pihoine ja uima-altaineen ja vuokrannut meille auton. Mutta kun seitsemälle hengelle sellainen tulee jo tosi kalliiksi ja yhteydet eivät ole mitenkään nopeat (= olisi yövyttävä välillä Helsingissä ja/tai lennettävä öiseen aikaan),  niin siirryin etsimään muita vaihtoehtoja, ja Kroatia alkoi viime syksyn ihanan kokemuksen jälkeen kiehtoa, mutta … onko varmasti uima-allaspäiviä? Onko tarpeeksi lämmintä? Onko meille kaikille hyvät mahikset viihtyä, olla ja liikkua?

Ei siis kaupunkilomaa, ei patikkalomaa (ainakaan koko aikaa), ei vuokratalolomaa. Siis ei ollenkaan minun tyyliseni valinta.

Eikä me lähdetä Espanjaan, ei Kataloniaan, ei Kroatiaan, ei Irlantiin, ei Floridaan, ei Barcelonaan, ei Mallorcalle, ei Itävaltaan, ei Teneriffalle, ei Milanoon, ei Champagneen, ei Caprille, ei Korsikalle, ei Provenceen, eikä edes Firenzeen. Kaikkia noita paikkoja on arvauskisassa ehdotettu, ja kaikki nuo kiehtovat, ainakin puolessa niista on jo käytykin, mutta ei me mennä mihinkään noista.

Eikä edes mihinkään Italiassa. Me lähdemme huomenna Kreikkaan!

Erittäin painava tekijä matkan valinnassa oli sen helppous. Lennämme aamupäivällä suoraan Oulusta Rodokselle, ja viikon päästä lauantaina iltapäivällä takaisin Ouluun. Ilman välilaskuja, ilman jatkolentojen tai väliyöpymisten hintoja. Tytär ja vävykokelas tulevat Helsingistä suoraan Rodokselle, jossa tapaamme huomenna puolenpäivän jälkeen. Lento Oulusta perille 4½ tuntia. Vuokra-auto Rodoksen lentokentälle koko poppoolle on jo viikoksi varattu.

Me emme asu vuokratalossa, emmekä missään pienessä idyllisessä boutique-hotellissa, joita olen muutaman kerran suosinut ja jotka ovat olleet mitä viehättävimpiä, vaan meille on varattuna kolme huonetta valtavasta ****+  rantahotellista aika lailla keskellä-ei-mitään, Rodoksen rannikolla ja merenrannassa. Aivan: ei ollenkaan minun tapaistani. Mutta onneksi koko perheestä tämä olikin aikas hyvä valinta. Ja tänään onkin ollut meidän Teletappi-ryhmällä vilkasta keskustelua, (Miniä kirjoitti: ”A. kuunteli kun mun puhelin kilkatti näitä wappeja:”voi jeehu, täjän tunnee postia” ”) – olen aistivinani matkan odotusta muillakin kuin minulla.

Parakalo, hyvät blogini seuraajat! Huomisesta lähtien kuulumisia Välimereltä!

EPILOGI

Tämä on nyt sitten kuudes matka Kreikkaan (jos lasketaan Kyproskin kreikkalaiseksi, vaikka itsenäinen valtio onkin). Ensimmäiseni tein heti reippaasti matkanjohtajana: 24-vuotiaana melkein maisterina kahden viikon matka Kreikkaan. Ei mikään turistireissu jonnekin pikkusaarelle, vaan historian laitoksen ekskursio, jolle osallistui 40 henkeä ja jonka aikana kierrettiin Peloponnesoksella, saaristossa (Mykene, Mykonos), Delfoi, Olympia, Sparta, … ja tietysti Ateenassa muutamia päiviä. Onneksi minulla oli kollega, niistä päivistä ystäväksi tullut, toisena matkanjohtajana, ja kihlattunikin mukana. Seuraavat reissut Kreeta, Kypros, Santorini, Halkidiki – noista vähän juttua ja kuviakin täällä. Lapsetkin jo mukana…

Kaupunkireissulta Kreikkaan

Vaikka ensi viikko lienee itäisellä Välimerellä viileämpi kuin tämä tai reissumme jälkeinen, niin olen varma, että siellä on lämpimämpi ja vähemmän räntäsateinen kuin Oulu tänään.

 

 

Kuvat kotipihalta iltapäivällä… Lähetän huomenna verrokit. 😉

καληνύχτα

Kalinihta! Hyvää yötä …