Kesälomamatkalla jossain Itä-Suomessa

Kesäaamut ja kesäillatkin tuntuvat olevan vaikeita nukkua. Illalla ei malta, aamulla herää kuin on niin valoisaa, aurinkoista ja tietää tulevan lämpimän päivän. Tänään on kyllä ollut melkoinen tuuli, ei kylläkään kylmä.

lähes koko päivän olen ollut ulkona, illansuussa istahdin vihdoin koneelle ja nyt on kesälomareissumme kuvakansiot jotensakaan kuosissa. ”Kuvatekstit” ovat edeltävien päivien blogipostauksissa.

Meidän Sinivuokko-mökistä Valkealammen rannalta on kuvia myös sisältä (pikkukamarista ei ole 🙁 ). Siitä jäi kyllä hyvät muistot. Se oli hyvin varusteltu, ja neljälle hengelle hyvä majapaikka. Ja kuten jo moneen kertaan olen hehkutellut tällä mökillä oli oma ranta, laituri ja soutuvene. Päärakennuksen (entinen koulu) yhteydessä on pieni kioski-baari, siinä on myös respa koko alueelle. Muitakin majoitusmahdollisuuksia, mökkejä ja leirintäalue.

Monta kertaa reissulla kaipasin heinäseipäitä pelloille, kun kerran oli aika nostalgista muutenkin automatkailla kotimaasas heinäkuussa. No Kolin (Ahmovaaran) mökin seinällä oli mökistä kuva vuodelta 1965 ja siinä (Hildan) pelloilla niitä oli. 🙂

rpt

 

Reissun kolme kuvakansiota – poikkeuksellisen jäsentymätöntä räpsimistä näyttää olleen. Mutta minähän olinkin lomalla. 😀

LINKKI KUVIIN 

Savo Tour tehty

 

On ”Suven ja runon päivä”

Kun tänään Savo Tourimme kotimatkalla oli Koljonvirran taistelupaikalle viitoitus, olihan sinne poikettava. Jo penskana Sven Dufva -runo, tai varmaankin enemmän sen perusteella tehty elokuva, jotenkin kosketti. Koljonvirrasta ei tietenkään mitään tietoa, Suomen sodan taistelupaikan nimi vain jäi mieleen, – ja sympaattinen Sven Dufva, jota näytteli Veikko Sinisalo.

”Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
”Älyä kyll’ ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan,
pää huono oli”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan.”

 

Kartano oli vähän kulahtaneen oloinen, paljon erilaisia kulkupelejä pihapiirissä. Hoksasin, etten ole ollut millään muotoa sähköpyöräilyn eturintamassa. Ainakin sukupolvi, jollei parikin, ennen minua, on päässyt nauttimaan sähköpyöräilyn ilosta!

Koljonvirran kartanossa on majoitusta, leirintäalue ja uimaranta, joka kyllä houkutti, mutta emme uimaan jääneet, vaan matka jatkui kohti kotia.

Ennen Koljonvirtaa olimme jo pysähtyneet Iisalmessa. Golden Domen bysanttilainen ravintola ja sen lounas houkuttivat, mutta oli vielä liian varhaista kunnon lounaalle. Katselimme katutaidetta, kaupungin läpi kulkevan puistokadun varrella ja keskellä oli paljon erilaisia tilataideteoksia.

Tietysti kävimme torilla, torikahvilassa syömässä jätskit ja Kauppahallista ostamassa pari pientä kukkoa. Vain seitsemän euroa kappale, ja ihan huippuruokaa ovat. Niitä nautimme kotiin päästyä. Lohikukko ja porokukko olivat oikein makoisia, tein niille kermaviilisoosia ja salaattia oheen. Sopiva piste Savon retken päätteeksi.

Kauppahallissa oli myös Ponsse. Pikkuista vaille, että Apsulle sellaisen tuliaiseksi hankimme ja Vieremällä oli käytävä Ponssen tuotantolaitokset katselemassa. Olihan Einarin Vidgrenin Ponsse-elämäkerta koko nelipäiväisen Pohjois-Karjala – Savo – turneemme tausta”musiikkina”. Juuri parahiksi äänikirja loppui kun Ouluun tulimme.

Koko lomareissun helli helle, joka erityisesti minulle sopi oikein hyvin. Ainoastaan hotellilaivan pieni, siisti, just sopiva hytti oli turhan lämmin viime yönä. Mutta pikku juttu sekin. Aurinkoinen Pohjois-Karjala ja Savo olivat leppoisia, lupsakoita, vieraanvaraisia, ystävällisiä – ihan kuten kaikki kliseiset mainoslauseet väittävätkin.

Kotiin oli hyvä tulla.

PS    Eilisessä postauksessa on nyt kuvat mukana. 

Vielä tämäkin ilo – laivalla

Vielä oli mahdollisuus uida. Aamu alkoi sillä, että vuorollamme tepastelimme järveen! Jo aamupuolikahdeksalta (Valkealammen) mökkipihamme mittarissa +22 C. Olin varannut mökin ”omasiivouksella” (ostettu siivous olisi ollut 60 €, joten meillä pieni touhutuokio uinnin, pakkauksen ja aamupalan jälkeen). Mutta niinhän me lähdetään omaltakin mökiltä, siivoten, joten osattiinhan me. 😉

Alkuperäisessä suunnitelmassa oli viimeistään tänään ajella Lieksaan, mutta tyydyimme lyhennettyyn versioon: Nurmekseen ja Bombaan. Helteinen maanantaiaamupäivä Juukassa (paikalliset taivuttavat sen noin, me taivuttaisimme Juuassa) koettiin, pieni lenkki Puu-Juukan uinuvassa kylässä. Idyllistä, rauhallista, melkein pelottavan hiljaista. Mutta kaunista siellä oli.

Bomballakin näytti hiljaiselta, vasta puoleltapäivin avautuivat näyttelyt, ravintolat, kahvilat. Kiertelimme, muistelimme. Ja emme muistaneet. Kumpikaan ei muistanut sitä, missä mökissä 80-luvun alussa oli asuttu. Väliäkö sillä?

Mutta oli otettava toisintokuva samasta kohdasta kuin vuosikymmeniä sitten (ks. kesän 1981 kuva täältä)

Edelleen miljöö viehättävä. Ja siellä oli kaksi mielenkiintoista näyttelyä. Karhutarinoita ja Karjalanliiton näyttely. Jälkimmäinen, aikalaiskuvineen, evakkotaipaleesta (Näyttely Karjalaisevakkojen matkassa 1939-1945) kosketti. Kirsti Timosen ”Karhutarinoita” -valokuvanäyttely oli sympaattinen, taidokas, vähän kadehdittavakin.

Toriputiikissa ja Itä-Karjalan kädentaitajien puodissa katselin feresejä, olipa yksi minulle kovasti mieleenikin. Tummansininen, pienillä valkoisilla kukilla… Ehkä käyttökertoja ei kuitenkaan olisi tiedossa kovinkaan tiuhaan.

Sitten paluu etelämmäs: paluu Kuopioon! Taas yllätyimme, kuinka vähän asutusta näiden teiden varrella onkaan. Auton lämpömittari kohosi yli +30 c.  Aina vaan enempi sellainen olo, että ollaan ulkomailla.

Varsinkin kun ajelimme laivasatamaan, ja kannoimme laukkumme hyttiin! Ensi yö nukutaan laivalla! Tosin ihan vaan satamassa. Hotellilaiva Wuoksi on lomasen viimeinen tavallisesta poikkeava majapaikkamme. Hytti on pieni, niinhän ne laivoilla on, se on siisti, vain vähän keinuu.

Niin ajoissa olimme, että ehdimme valokuvakeskuksen näyttelyyn! Martin Barrin maailmaa kiertänyt valokuvanäyttely ”Life´s a beach” on mitä mainioin kesälomaan sopiva kokemus. Tykkäsin kovasti.

Koska on maanantai, on moni tuntemamme, kokemamme hyvä ruokapaikka kiinni ja koska olemme turisteja, lähdimme Puijolle. Siellä ravintolassa oli lupauksena lähiruoka-buffet, hyvä pääruoka ja vielä joku jälkkärikin. Olisi lomamme juhlaillallisen aika. Ja se oli juhlaillallinen. Puijontornin huipulla pyörimme – paikallaan istuen, katselimme Kallaveden (vähäistä) veneliikennettä. Lomailu on niin mukavaa!

Paluu botskille. Meillä on täällä aurinkoterassi, johon kaikki majoittujat saavat tulla, halutessaan tuoda omat eväänsä ja juomassankin. Aika monella on. Rantakadun iltalämmössä kulkee paikallisia, turisteja, aasialaisiakin. Kielten sekamelskaa, savon murretta, leppoisaa, leppeää oloa.

 

Kolilla patikoimassa – vihdoin!

Järnefeltin mäntyä etsimässä

Kolin kansallispuiston symboli, Mäkrävaaran laella kasvava Järnefeltin mänty, jäi tänään näkemättä ja kuvaamatta. Emme edes olleet Mäkrävaaralla. Mutta kansallismaisemassa, kareliaanisen taiteen, Suomen maalaustaiteen kultakauden, maisemassa kuljimme. Nautimme lämmöstä, maisemista, reissutunnelmasta. Olimme Kolilla, koko päivän. Patikoimme, ajelimme maisemahissillä, kävelimme Kolin satamaan. Kävelimme takaisin ala-asemalle, ja taas vähän patikointia.

Pääsin Kolin huipuille, Ukko-, Akka- ja Paha-Kolille, aurinko paistoi, Pielinen kimmelsi, leppeä tuuli leyhytteli, kaunis kotimaa, loman tuntu, ilo liikkumisesta, hullun huoleton olo.

Tovin mietin patikkamatkoja ties minne: Bad Gasteiniin, Sisiliaan, La Gomeralle, Kitzbüheliin… Nytkö vasta ymmärrän, että 300 kilometrin päässä kotoa on jotain näin hienoa. – Olenhan minä aavistellut, siksi täällä nyt. Ei enää ole vain haave. Tuntui hyvälle istuskella tuolla.

Koli huiputettu!

Mm. Uuron kierros oli oikein sopiva helteisenä päivänä kuljettavaksi: monenlaista maisemaa, polkua, nousua ja laskua mahtui reitille. Myös mielialassa lasku, – kerron joskus.

Oheisia iloja 

Välillä oli syötävä, että jaksaa: Kolin Satamaravintola oli oiva valinta ruokapaikaksi. Terassilla varjoa, näkymä Pieliselle, alakerran terassilla kaksi örveltävää suomalaista äijänkörilästä kohtuullisen tolkuttomassa humalassa sunnuntai-iltapäivä kahdelta: saatiin oheistoimintona ruokaa odotellessa  sellainen kesäteatterimeininki kuunnellessamme  (pakosta) heidän juttelujaan ja puhelujaan kavereille. Onneksi väsähtivät aika nopsasti – saatiin ruokarauha. Muikkuja ja uusia perunoita. Lähiruokaa, hyvää ruokaa. Lupsakkaa, leppoisaa, hyvää palvelua.

Neljän jälkeen olimme Kolin kylällä. Alkuperäisessä matkasuunnitelmassa oli museo, veistospuisto etc. mutta! Useinhan sää muuttaa matkan reittiä ja ohjelmaa, ja niin on todellakin tehnyt tällä lomasellammekin. Olemme jättäneet ajelematta Lieksaan, Nurmekseen, jättäneet käymättä yhdessä jos toisessakin ”kulttuurikohteessa”, olemme vain uineet (montakohan kertaa tänäänkin, heti aamukahdeksalta ensimmäisen kerran, nyt kymmeneltä viimeisen), veden lämpötila +22 C – 27 C), patikoineet, soudelleet (minäkin!), nauttineet maisemista, mökistä, pihapiiristä, saunasta terasseineen. Museoihin voi mennä talvellakin!

Kolin kansallismaisemassa

Valamon aamupäivä

Valamon aurinkoiseen aamuun heräsin turhan aikaisin, noh, eilisen postauksen kakkososa valmistui.

Kahdeksan aikoihin luostarin Trapesta-ravintolaan aamiaiselle, söimme luostapihassa, istuen valkoisilla puukalusteilla, kukkalaitteiden keskellä, sinisen taivaan alla. Olisin iloinnnut vielä kirkonkellojen soitosta, mutta ei ollut niiden aika. Tuohus-kaupassa kävimme ostoksilla, pieniä tuliaisia ja katselimme viinimyymälän tuotteita. Vain yhden lopulta ostimme, ihan kannatussyistä. Valamon viineistä on maistelukokemusta, eivätkä marjaviinit oikein ole meidän makunystyröille mieluisimpia.

Puoliyhdeltätoista alkoi kierros, jonka opasti pappismunkki. Ja hän oli hyvä! Puolentoista tunnin aikana opin paljon uutta Valamosta, ortodoksisesta uskosta ja kirkkotaiteesta, lempeästi, järkevästi- kuten hän itse sanoi, hauskasti, selkeästi kertoi ja johdatti. Hämmennykseni hiipui.

Puolelta päivin jätimme Valamon, ajelimme Joensuuhun. Torille Marttojen telttakahvilaan piiraspalat nauttimaan. Olipa hyvä lounas.

+ 30 C helteessä käveleskelimme keskustassa, kävimme Sokoksella ruokakaupassa, ja matka jatkui kohti pohjoista.

Kolille patikoimaan, järvenrantaan uimaan 

Siitä olen puhunut kauan. Patikoimaan Kolille ja asumaan järven rantaan. Sinivuokko mökki löytyi lopulta. Ratkaiseva peruste valinnalle oli esittelytekstin tämä lause: ”Erillinen puusauna omassa pihassa, järven rannalla.” Tämä  on  parempi  kuin  nettikuvat  antoivat  toivoa.

Tästä on noin 10 kilometriä Kolille, jonne emme sitten tänään vielä lähteneetkään. Meillä on oma laituri, joten en halunnut minnekään muualle.

Otimme pari tuntia aurinkoa, uitiin monta kertaa, ja illansuussa kävelylle: järven (Valkealampi) ympärireitillä ja soratiellä.

Emme lähteneet kylille syömään, vaan kaikella rotissöörin pätevyydelläni katoin meille lauantai-illan dinnerin järvenrannalle. 🙂

Sen jälkeen soutelemaan. Meillä on oma mökki, sauna, laituri ja vielä venekin!! Niin hyvä. Pehtoori souti (”siitä ei tule kuin katastrofi jos sinä soudat” ilmoitti kun ilmoitin haluavani osallistua aktiivisesti veneretkeemme). Oli niin hyvä, tyyni järvi, aurinkoa, lämmintä, hiljaista, rauhaisaa, suvi-ilta.

Lämmitimme saunan. Monta kertaa saunasta uimaan. Nyt on syvä väsy. Huomenna Kolille!

 

PS. Kuvia on paljon lisää, ensi viikkoon niiden julkaisu…

 

”Minä lähden Pohjois-Karjalaan”…

On melkein kaksi vuotta siitä, kun olen edellisen kerran pakannut kamppeita muualle kuin mökille lähtöä varten. Lokakuussa 2019 olimme Madeiralla, ja sen jälkeen yöpymisiä on ollut vain kotona ja mökillä (niin ja se viime kesän kaksi yötä Tampereen airbnbeessä). Mökille ei tarvitse juuri pakata: siellä on kaikki pesuvehkeet, peruskamppeet, patikkatarpeet (mm. kengät, reput), suurin osa tarpeellisesta tietotekniikkatarpeistosta, luonnollisesti petivaatteet, pyyhkeet etc.

MUTTA NYT. Olemme lähdössä neljäksi yöksi pois kotoa, ja pakkaamista on ihan hirveästi! Majapaikat ovat luostari, laiva ja mökki;  erityisesti mökkimajoitus vaatii kaikenmoista ”asumisirtaimistoa” = lakanat, pyyhkeet, vähän aamiais- ja saunavermeitä etc. Ja bloggaamista ja kuvatoimitusta varten on eräskin piuha, laturi, liitin, kovalevy etc. Toivottavasti olen muistanut kaiken. Onneksi Pehtoori on iät ajat huolehtinut omista kamppeistaan, joten niistä minun ei tarvitse murehtia.

Tästä marmatuksesta huolimatta on kyllä mukava lähteä. Näin kesälomafiilis jatkuu.

Kun tässä pari viikkoa sitten havahduin siihen, että juuri tämä viikonvaihde olisi meille sopiva, vapaa, kaikin tavoin ”tyhjä” viikonloppu, ryhdyin etsimään matkakohdetta ja majapaikkoja. Ensimmäinen ajatus oli Punkalaidun ja Koli. Ajatuksena oli yöpyä Punkalaitumen (entisessä valtion)hotellissa, jota nykyisin luotsaa Saimi Höijer. Yritinkin sinne varausta, tein sen, vahvistus tuli KOLME päivää varauksen jälkeen, joten olin jo ehtinyt muuttaa suunnittelmia ja peruin Punkaharjun. Koli on edelleen rengasmatkan ohjelmassa.

Punkaharjun lisäksi moni muukin aikeissa ja toiveissa ollut majapaikka oli täyteen buukattu, mutta vakaasti uskon, että löysin meille ainakin sijainniltaan soppelit yösijat. Moni vinkki, joita tänne blogiin sain, ovat olleet vaikuttamassa reittisuunnitelmaan ja kohdevalintoihin. Katsotaan nyt, kuinka paljon ja mitä aiotusta toteutuu. Kartan alueella on joka tapauksessa tarkoitus neljä vuorokautta viettää.

 

Historia näyttää tässä toistavan itseään, sillä edellinen reissu näille seuduin tehtiin kesällä 1981. Se oli ensimmäinen yhteinen kesämme, jolloin emme tehneet mitään matkaa ulkomaille, vaan lomailimme kotimaassa. 1977 olimme Tanskassa,  vuonna 1978 Roomaan asti läpi Euroopan auto-teltta-yhdistelmällä, seuraavana kesänä Ranska-Englanti-Alankomaat ja kihlautuminen Finnjetillä, vuonna 1980 hurja reissu silloisiin Itäblogin maihin.

Kesän 1981 Pohjois-Karjalaan matkaaminen ei johtunut ilmastoahdistuksesta, ei maailman virustilanteesta, vaan ihan henkilökohtaisesta elämänmuutoksesta: muutimme sinä kesänä yhteen asumaan ja kaksiomme sisustukseen kului sen vuoden säästöt.

Lisäkulu samaisena vuonna minulle oli kansallispuvun hankkiminen. Kaukolan puku oli sitten pakattava mukaan, kun lähdimme viettämään juhannusta Bomban talolle. Kalevala oli kesäteatterissa, minulla kansallispuku ja menimme vielä Lieksaan vai Joensuuhun? Karjalan liiton kesäjuhlaa seuraamaan.

On siinä kuulkaa 23-vuotias historian kandi ja historian laitoksen tuntiopettaja ollut kansallistunteen, historiatietoisuuden, sukujuurten kunnioituksen tai minkä lie huumassa!  😀 😀

Leppävirrallakin on samalla reissulla käyty, kuten kuvat todistavat.

Kolilta on niin surkeita kuvia, ja hyvin hatarasti muistikuvia, että on korkea aika käydä kansallismaisemaa katsomassa ja kuvaamassa heti kohta näin pian edellisen kerran ja kymmenien ulkomaan matkojen jälkeen.

Viikonloppuna toivon raportoivani aurinkoiselta Kolilta! Liittykäähän virtuaalisesti mukaan matkaan!

”Minä lähden Pohjois-Karjalaan”…  didi-dam-didi-dam, didi-dam-dam-dam …

Matkamuistoissa, matkakuvat vievät

Hyvät blogilukijat, pahoittelen. Nyt ei tekstiä pysty tuottamaan.

Olen eksynyt tuhansien, kymmenientuhansien kuvieni pariin; itse asiassa muutaman sadantuhannen kuvan kuva-arkistooni humahdin jo alkuillasta. Ja siellä olen. Eikä poispääsyä taida olla ennen kuin uni pakottaa luopumaan matkailusta menneessä.

Nimenomaan reissukuvia olen selaillut. Enkä ainoastaan niitä matkakuvakertomuksia jotka olen julkaissutkin, joko täällä blogissa tai ”vanhalla” matkasivullani, vaan nimenomaan arkistossa oleviin kuviin. Sellaisiin, joita en ole muistanutkaan.

Laajahko matkasivuni, jos haluat ”nojatuolimatkailla” on tässä: KLIKS.   Ja uudempia (vuoden 2015 jälkeisiä reissuja on täällä). Valitse vain haluatko kaukomatkoille, valtamerten taa tai ehkä sittenkin Italiaan. Kuten tässä: Matkalla Umbriaan kolmeksi viikoksi.

Tämä on yksi viehättävimmistä hotelleista joissa koskaan olen ollut. Ja hotelliöitä elämässä on hyvinkin ollut vuoden, parin verran.

Keväällä 2012 Riva del Garda ja hotelli BellaVista.

Todellakin ”kaunis näkymä” ~ bella vista.

Umbrian kuvasivusto ei ole tuolla edellä linkkaamani Matkasivuston alla (linkki kuviin on rikki, enkä nyt osaa korjata).

Umbrian kuviin toimiva linkki on tässä, per favore.

Paluun jälkeen

Pikku reissunkin jälkeen kotosalla kotiinpaluuhommia: puutarhaa, kauppaa, Caritasta, pyöräilyä, pyykkiä, postia, puheluita. Ja blogipostausten täydentämistä. Ensinnäkin: sunnuntain postauksesta puuttuivat kuvat, jotka nyt olen liittänyt mukaan (ja koettanut korjata kasapäin lyöntivirheitä tekstistä).  Käyhän katsomassa kuvat… KLIKS

Ja lupasin kuvia myös meidän majapaikasta. Tällä kertaa ei hotelliyöpymistä – halusin kokeilla, eikä edullisempi hintakaan haitannut, joten päädyin varaamaan netin kautta meille pikkuisen ”huoneiston”. Nettiin hakusanoiksi ”airbnb Tampere” ja valinnan varaa vaikka ja kuinka. (Airbnb on maailmanlaajuinen yhteisö, joka vuokraa huoneita, huoneistoja, taloja matkailijoiden käyttöön. Sen kautta päädyin varaamaan meille kahdeksi yöksi yösijan).

Ensin hain ihan keskustasta, mutta sitten panin suodattimeen myös ”ilmainen pysäköinti” ja luovuin Wifistä. Vaihtoehtoja oli edelleen monia. Ehkä asiakaskommentit ”todella siisti” ja ”hyvä sijainti” olivat lopulta ratkaisevat tekijät tämän Nekalassa olevan pikku asunnon valinnalle. Rustiikkisuus kiehtoi myös, ja tulipa lomasesta sitten sellainen Suomen teollistumisen alkuvaiheeseen liittyvä myös asumisen kautta (Serlachius-museot, ravintola Tampella, työläisasuntoalueen puukerrostaloalue…. )

Ja kyllä tämä oli ainakin tällä kertaa oikeinkin hyvä ratkaisu. Tykkäsin että oli tilaa (vrt. kahden hengen hotellihuone esim. Scandic, Sokos-hotelli etc.), pieni keittiö, vähän kodinomainen olo. Diskopallo ja vessan oven ”vapaa”-lukko merkillisiä, pieniä kivoja yksityiskohtia, jotka todellakin erosivat standard-hotellimajoituksesta. Ja ainakin tämän asunnon haltijan kanssa viestintä ja asiat hoituivat sujuvasti. Parkki oli ilmainen, bussi kulki melkein oven edestä, pyörätkin käytössä ja kävelymatka keskustaan ihan sopiva. Rauhallista, vanhaa asutusta…

Ja sitten tällainen nuorekas (?) remontti. Tyylitönkö? No enpä sanoisi, minusta ihan raikas ja reipas.

Keittiössä oli kaikki tarpeellinen, jopa kahvia ja kauraryynejä ”talon puolesta”.

Se wifi, sitähän ei ollut. Ja kuten tiedätte, bloggaajalle se olisi kuitenkin hyvä (ks. se sunnuntain postaus)… 😉 Mutta minähän tiesin, ettei täällä sitä olisi.

Luulenpa, että käytämme airbnb-systeemiä toistekin.

Soon moro – näkemisiin Tampere

Minilomasen viimeinen päivä:  toissa-aamuna lähdimme aurinkoisesta Oulusta, tänään tiistaiehtoolla palasimme aurinkoiseen Ouluun, 2½ vrk ja 1300 km 🙂 . Kilometrimäärästä huolimatta tänäänkin lomamme teema ”nautitaan matkalla olosta” edelleen voimassa. Emme – vastoin tapojamme – ponkaisseet heti herättyämme autoon ja hurruutelleet kotiin yksin tein, vaan viivyimme kohteessa.

Kunhan olimme hellahuoneen keittiössä (palaan huomenna vielä tähän airbnb-kokemukseen) nauttineet pienen aamupalan, lähdimme Tampereen keskustaan, tarkemmin ottaen ajelemaan Pispalaan ja Pyynikille.

Eipä olla pariinkymmeneen vuoteen siellä ajeltu. Aamun kakkoskahville autolla (vaikka olisi kyllä ollut houkuttelevan näköinen kuntopolkukin) Pyynikin Näkötornin juurelle ja ”maankuulujen” munkkien äärelle: ”Munkki päivässä pitää nutturan löysällä.”  Maistoinpa minäkin ja vaikken todellakaan ole munkkien ystävä, nämä olivat hyviä. Jopa Kaunispään Huipun munkit jäävät kakkosiksi: ei nimittäin rasva maistunut. Voiko olla ”raikkaita munkkeja”? – Pyynikillä on.

Kauppahallissa oli luonnollisesti piipahdettava. Ja sen jälkeen kello olikin tarpeeksi, että ”Culinaria – Keittiöelämää” -kauppa oli jo avoinna. Kuten monta kertaa ennenkin ostin sieltä kassillisen kuivamuonaa (pastaa, balsamicoa, risottoriisiä, bruschettakastiketta), lautasliinoja, huippuraastimen ja pienen suklaan… Kyllä nyt taas italialaisilla herkuilla voi perhettä ruokkia.

Seuraavaksi Kapteenskaan. Etsimäni T-paita löytyi. Kuinka monta St. Jamesin vaatetta olen vuosikymmenien varrella Kapteenskoista (Hki, Turku, Jyväskylä + Butiken på Landet Fiskarsissa ja Korpikylässä, Övertorneå) ostanut. Eikä siinä vielä vielä kaikki: Pihtiputaalla on Outlet-myymälä, jossa on myös Kapteenskan valikoiman vaatteita. Ja löysinpä sieltä hupparitakin! Kolmella kympillä! Tuossa T-paidassa ”se juttu” on tuo kaula-aukko: tykkään tuosta kulmikkuudesta.

Pehtoorikin löysi itselleen mökkitakin muutamalla kympillä. Ihan pelkkää säästöä on tämä loma ollut. 😀 Ei olla ennen tuossa Pihtiputaan Outletissa käyty, kannattaa kyllä. Myös Lumene ja Finlayson hyvillä tuotteilla, alennetuilla hinnoilla ko. paikassa.

No jos vaateostoksista selvittiin lomalla vähin menoerin, niin ruokakuluissa ei ole säästelty. Tämän päiväinen  gourmet-lomamme kohde oli Jyväskylässä ravintola Pöllöwaari. Kaksi paistinkääntäjien kapitulia on Jyväskylässä vietetty ja kaupungin läpi usein ruoka-aikaan ajeltu, mutta Pöllöwaariin emme ole päässeet tutustumaan.

Tänään lounastimme siellä, ei mitään Nesteen baarin lohileipää ja kahvia, vaan muutaman ruokalajin lounas valkoisten pöytäliinojen ravintolassa. Olipa minun mieleiseni ravintola: pienehkö, fiini, silti aika rento, kauniit kattaukset, rauhallinen, ruokaa (ja asiakasta) kunnioittava tarjoilutahti. Hyvin valmistettua, turhia kikkailematonta (pääosin suomalaista) ruokaa. Kampasimpukat kukkakaalimoussella alkuun ja pääruoaksi paistettua siikaa ja uusia perunoita, – jujuna oli juuripersilja-herakastike, nams. Pehtoorilla vielä jälkkärinä paahdettua valkosuklaata, mansikoita ja kauragranolaa…

Matka Ouluun jatkui, pysähdys Pihtiputaalla, muutama sadekuuro, huikeita pilvimuodostelmia, paljon liikennettä, ei saksalaisia matkailuautoja, ei ruotsalaisia kaahareita, ei italialaisia tai ranskalaisia turisteja, paljon rekkoja. Mutta kotona taas. Kesälomamatka tehty. 🙂

Museot ja ruoka ovat lomanautintoja

Nekalan hellahuoneessa nukuimme hyvin, ja aamuseitsemältä taivas sininen, sää näytti kesäiseltä. Hyvä retkipäivä tulossa. Reissun pääkohde Serlachius-museot Mäntässä – vihdoin! Kyllä kannatti. Kyllä, todellakin ennemmin kannattaa ajaa Tampereelta Mänttään kuin Tuuriin! Tunnin päässä molemmat, mutta Mänttään toivon toistekin pääseväni, Tuuriin ei tarvetta tutustua uudelleen.

Gustaf ja Gösta museot ovat kolmen kilometrin välein, lisäksi tavoitteena nähdä (ja ehkä kokea) Mäntän Klubi sekä Vuorenmaja.

Gustaf-museo on ihan Mäntän keskustassa. Serlachius-tehtaiden vanha pääkonttorirakennus on komea ja sen näyttelyt on todella, todella hyvin rakennettu. Neljä erilaista kokonaisuutta: Selluportin takana, Olli ja Bucklan (Ehrströmien elämä ja taide), Paperiperkele (TÄMÄ oli erityisen hienosti toteutettu) ja Apteekkarin kauppahuone (kaikenmoista kokeiltavaa, opittavaa!!, myös kouluikäisille hieno kokonaisuus).  Animaatioita, muistitietoa, kuvia, esineitä, tekemistä, kokemista, pienoisnäytelmiä; teollisuustuotanto ja sen muutokset ja niihin liittyneet sosiaaliset, polittiset, taloudellisest, kulttuuriset muutokset esitetty hienosti. Pehtooristakin mitä parhain esillepano… Minulle paljon tuttua ja ”läheistä”, ja monta kertaa mietin, että olisinpa käynyt täällä jo silloin kun opetin ”Suomen teollistumisen sosiaalihistoriaa” ja tein väitöskirjaa teollisuusyhteisöistä… Mutta ovat nämä tuttuja ja mielenkiintoisia asioita menneiltä vuosikymmeniltä ihan kaikille (suomalaisille).

Göstä-museo on sekä komeassa kartanossa että uudessa galleriarakennuksessa (vaikuttava sekin), joissa esillä klassikoita ja vaihtuvissa näyttelyissä nykytaiteilijoita.  Nanna Hännisen ”How about the future?” valokuvanäyttely oli hyvin paljon mieleeni. Pidin kovasti hänen digitaalisista vedoksistaan.

Tämä teos ”3o km towards Rovaniemi City” pysäytti. Ja Petri Eskelisen ”elävät” teokset olivat hauskoja, elämänmakuisia, yksi niistä ylitse muiden:  kuin minun minun mielenmaisemani anno domini 2020.

Ja iso ilo oli kun pääsimme tänään pyöräilemäänkin. Serlachius-museoiden välisellä taipaleella on muutaman kilometrin kävelyreitti (joka alunperin oli tarkoitus kulkea, mutta kun oli sadekuurojen jatkuva uhka ja todellisuus) niin mieluusti lainasimme museokaupasta meille Jopot!

Kun oli muutaman kilometrin matka poljettu Gustafista Göraniin, oli lounaskahvin aika: mitä viehättävin kahvila museon pihapiirissä (kuvassa takana), aurinko paistoi, sopivasti muitakin turisteja, kaunis puutarha ympärillä… Suomessako tosiaan olemme?

Iltapäivällä vielä läheiseen käsityökeskukseen, kotiin tuliainen, pyöräilyyn liittyvä sekin, näette vielä. Piipahdimme sateen jo alettua myös Mäntän Klubilla, ihan vaan katselemassa, ja sitten ajoimme Vuorenmajalle. Oikea hütte keskellä Pirkanmaata. Olisipa ollut auki, siellä kun saa kuulemma oikeita Flammen Kücheneitä etc. Kun ei ollut auki, ajelimme (sateessa) Tampereelle.

Hellahuoneessamme pidättelimme tovin sadetta, ja sen lakattua lähdimme Nyssellä kohti keskustaa. Ruokapaikaksi valikoitui ravintola Tampella. Se on juuri siellä, mistä nimikin kertoo. Siis ihan keskustassa, ennen käymätön, kokematon. Eikä valittamista tämänpäiväisen jälkeen. Otin ”pelkän” alkupalan. Se oli tällainen!!

AlkuPALASSA oli pastramia, jättirapuja, vaikka mitä marinoitua, bruschetta, … ja oikeasti kaikki maut olivat hyviä. Niissä todella oli makua. Pehtoorin kala-annos, samoin kuin jälkkäri, köyhät ritarit, kuulemma hyviä. Voimme suositella, miljöökin hyvä, valoisa, korkea, loft.

Ja ehdittiin kuin ehdittiinkin vielä Stockalle. Se oli reissun toinen ”must”-toivekohde. Vähän hätäiseksi jäi, mutta säästyipä rahaa. Jotain kuitenkin löysin – tosin totesin, että en sittenkään voi maksaa T-paidasta 129 euroa. 😀 Stocka ja mun kummalliset mieltymykseni…. Mutta hei, en ostanut sitä! 😉 Pienille pyjamat, Pehtoorille kirja, systerille minituliainen, valkoiset kengät itselle, jotka eivät sitten kuitenkaan ole valkoiset sekä herkkuja kotiin.  Ehkä huomenna on vielä sittenkin piipahdettava Kauppahallissa, Kapteenskassa ja Keittiöelämässä … eihän tänne shoppaamaan ole tultu, mutta kuitenkin– jotain hemmottelua kotiin, ruokavieraille, ja itsellekin. Loma, you know.

Kesälomamatkalla

Lomamatkalla jossain … Meidän kesälomareissu on nyt!

Ainahan se reissuun lähtö jännittää, mutta tänään onnistuimme kuin onnistuimmekin nukkumaan melkein seitsemään, ja hyvissä ajoin ennen yhdeksää olimme baanalla.

Tämän pienen reissumme  kohteena on Tampere, ykköstavoite käydä  – vihdoin – Serlachius-museoissa. Muutoin ei suurempia suunnitelmia. Niin ja tavoitteena olla liikkeellä, nauttia matkalla olosta, viipyä ”kohteissa”, jotka kohdalle sattuvat. Ei mitään aikataulutettua, ei mitään ”must”, paitsi tuo Serlachius.

Uutta näkökulmaa haettiin reittivalinnalla ja majapaikalla. Niin paljon kuin me molemmat olemme aikaa yhdessä ja erikseen maanteillä viettäneetkin (minä matkalla ja takaisin Etelä-Suomeen jo lapsuudessani) niin silti onnistuimme tänään taivaltamaan ennen kulkemattomia taipaleita.

(Ja nyt.. Taas. Matkaläppäri päivittää, kuvat eivät lataudu, ja todellakaan kännykällä en ryhdy postaamaan,… )

Joka tapauksessa: päivä matkalla, illalla saapuminen Tampereelle. Monena kesänä teimme reissuja teemalla ”kartanokierros”, sitten ja ohessa boutique-hotelleja, ja nyt; eka kertaa ikinä nettivaraus airbnb. Asustamme Tampereella puisessa vanhassa kerrostalossa, Nekalassa, muutama kilometri keskustasta.

Palaan kaikkeen huomenna, jos netti etc. ryhtyvät yhteistyöhön kanssani… …)

(Edit ja jatkoa yllä olevaan: ma aamupäivä matkalla Mänttään ja Serlachiuksen museoihin. Kuvat tulevat myöhemmin.)

Matkalla kohti Ylivieskaa Pehtoori luetteli metsätaipaleiden tai soiden kohdalla milloin ja kenen sukulaisen kanssa oli käynyt ko. paikassa mustikassa, puolukassa, hillassa, metsästämässä… Mistä olivat hakeneet kesän ensimmäiset uudet perunat, missä oli asunut ennustaja jne. Poikkesimme päätieltä Tuomiperälle; siellä oli Pehtoorin mummula, anoppini kotimökki.

Minun lapsuusmuistoni maantieltä liittyvät lähinnä huoltoasemiin, siltoihin, losseihin, … ei marjametsiin tai sukulaisiin. Niitä oli sitten vasta ihan eteläisimmässä Suomessa.

Ylivieskasta matka jatkui molemmille aika lailla tuntemattomia tiepätkiä: Toholampi, Kaustinen, Kauhava, Lapua, Kuortane, Alavus. Kierrettiin kirkonkylien kautta, ja jollei kohdalla ollut ukkoskuuroa, kuten kyllä aika monta kertaa oli, pysähdyimmekin toviksi.

Taide Vionoja Toholammilla oli hyvä paikka tauolle. Viehättävä taiteilijakoti ja näyttely, kahvila pihapiirissä. Aurinkoa ja maaseudun hiljaisuutta. Muuten hyvä kokemus mutta taidenäyttelyn lippumymälässä joku nuori pojankloppi kysyi minulla: Eläkeläis- vai tavallinen lippu? – Eläkeläis??!! Hmph! 😀

Kaustisen kirkolla ja hautuumaalla kävin keirtelemässä vähän kauemminkin. Olipa vaikuttava, koskettavakin, kaunis, sinivalkoinen hautakumpu kirkkomaalla. Tietämättä arvelin sen olevan sotaveteraanin hautapaikka.

Yksi suunniteltu kohde oli Tuuri. Keskisen Kyläkauppa on meillä jäänyt aiemmin käymättä. Nyt on käyty. Tuskin tarvitsee käydä toista kertaa. Ihan mieletön kauppakeskus, sellainen Disneylandien, ulkomaiden Outlettien, Ikean, ja ties minkä kaiken sekoitus.

.

Ihmisiä aika paljon, ja tavaraa niin paljon, että rupesi ahdistamaan kun yritin löytää pienille tuliaisiksi pyjamat ja itselle T-paidan ja kotiin uuden vessapaperirullatelineen. Valinnanvaraa liikaa, tilaa liikaa, ihmisiä liikaa. Kävimme yhdessä monista kuppiloista (Vanhan ajan kahvila) sämpylälounaalla. Kahvilan seinillä lasivitreeneissä muistoja tuovia tuotteita.

Sippi-Boston

 

Monta hyvää…

Sadekuurojen muuttuessa rankemmiksi jatkoimme kohti Tamperetta: Ähtäri, Virrat, Ruovesi – kappaleita kauneinta Suomea. Kuuden jälkeen Tampere: Nekala. Pieni keittiö, miniatyyrivessa, jossa myös suihku, sekä kunnon kokoinen huone ~ sellainen vanhan puukerrostalon toisen kerroksen vanha ”hellahuone”, joka sisustettu raikkaasti ja joka on oikeinkin siisti. Kahden yön hinta sama kuin keskustan persoonattomissa ketjuhotellissa yksi yö.

Kävelimme keskustaan ja Hämeenpuiston laidalla olevaan Gastro Pub Tuulensuuhun (niitä harvoja ravintoloita, jotka sunnuntai-iltana auki). Kerran ennenkin olemme siellä käyneet. Iltakahdeksan aikaan ravintola liki täynnä, – kaikilla muilla jotain erikoisoluita laseissa, puheensorinaa, kesäisiä kasvoja, kaupunkikulttuurin tuntua…  Meillä lasilliset alsacelaista valkkaria ja rustiikkia bistroruokaa. Melkein kuin ulkomailla, – kesälomamatkalla, kyllä!

Bom dia – vielä kerran Madeira, por favor!

Madeirasta vielä kerran. Nyt kuvakansiot ovat jotensakin kunnossa, nekin kertonevat, miksi Madeiraa niin lämpimästi voin suositella lomakohteeksi.

Meillehän Madeira on mieluisa lomakohde paljolti hyvien patikkamahdollisuuksien vuoksi. Mahdollisuuksia on paljon ja reittejä monenlaisia, ja (levada)polut on aika helposti saavutettavissa Funchalista. Ehdottomasti kannattaa vaikka vain yhtenä päivänä hankkiutua levadareitille.

Täällä on hyvä suomalainen blogi, jossa paljon tietoa levadoista ja niillä vaeltamisesta. Hyväksi havaittiin Rolf Goetzin kirja Madeira, retkeilyopas, 50 kauneinta levada- ja vuoristoreittiä.  Ostin ja latasin sen puhelimeeni (sitä saa myös kirjakirjana), joten se kulki helposti mukana, ja reittejä oli helppo seurailla. Muutamissa kohdissa kirja opasti hieman pieleen, esim. Camicha-patikalla reitillä oli jokunen vuosi sitten roihunut metsäpalo, mikä oli muuttanut reitin kulkua, mutta löysimme takaisin polulle aika helposti.

Levadojen varrella on pieniä kyliä, erilaisia metsätaipaleita, näkymiä merelle, kallioita, paljon kukkia, nytkin vielä agapanthukset ja hortensiat kukkivat villeinä, eucalyptykset tuoksuivat, ruskaiset viini- ja pengerviljelykset tekivät maisemaan tilkkutäkkejä, purot solisivat. Funchalissa ja Monten rinteillä on huikeita puutarhoja.

Cabo Girãolle turistit yleensä viedään: onhan siellä Euroopan korkein suora pudotus (580 m) ja komea näköalapaikka. Me kävimme siellä jo syksyllä 2003, silloin turistikiertoajelulla ja sumu oli niin kova, ettei mitään näkynyt. Tällä kertaa käveltiin sinne levadoja pitkin. Ja näköala oli hieno!

Lähes joka iltapäivä Funchalin satamaan, joka on ihan keskustassa, tulee yksi tai kaksi risteilyalusta, joten satamassa ja rantapromenadilla on elämää. Museoita ja kauppakeskuksia riittää kaupungissa. Mitäkö sieltä kannattaa ostaa? No Madeiraa! 😀 Ja kenkiä, kuulemma. Korkista on tehty kaikkea mitä ajatella saattaa. Ostin yhden vyön.

Ja sitten Eevikselle ja Apsulle tuliaisia, ihania lasten vaatteita ja vaatekauppoja on paljon, niin ja ostin niitä passionhedelmiä. Kukkia ei tällä kertaa tuotu, mutta kyllä paluulennolla monella niitä näytti olevan kotiin tuomisina.

Ruoka ja juoma ovat erinomaisia, ja ravintolassa syöminen (jopa turistialueilla: Lido, Rua do Santa Maria ja vanha kaupunki) on halvempaa kuin Suomessa, suunnilleen Italian hinnoissa. Hedelmiä on kaikkialla, hotellin aamisella ja kauppahallissa – ne ovat mehukkaita, makeita ja puoli-ilmaisia. Kalaruoka on herkullista: espada (mustahuotrakala (näkyy kauppahallikuvissa) tarjotaan mieluusti banaanin tai mangon kera, ja pitäähän sekin testata, mutta mielummin madeiralaisittain = ilman hedelmiä. Jäätelö on hyvää.

Paikallinen leipä bolo on vehnäleipää, joka perusmuodosssaan tarjoillaan usein ennen kuin (alku)ruoka tarjoillaan. Se on lämmin halkaistu pyöreä leipä, jonka välissä on valkosipulia (kohtuullisesti) ja joskus hunajaa. Joskus todella hyvää, joskus mitäänsanomatonta. Sitä myydään myös täytettynä, isoina versioina.

Madeiralla on rauhallista, ja madeiralaiset eivät meuhkaa kuten minun mielestäni espanjalaiset usein tekevät. Funchal – vaikka onkin saaren pääkaupunki ja yli 100 000 asukkaan kaupunki (+ turistit päälle) –  on leppoisa, kaunis, historiallinen ja siisti. Tällä kertaa siellä ei – sattuneesta syystä – ollut juurikaan brittejä, joita edellisillä kerroilla oli selkeästi eniten. Nyt oli paljon saksalaisia, tai ainakin saksankielisiä ja pohjoismaalaisia. Ei aasialaisia eikä jenkkejä. Siis varsin rauhallista menoa.

Ja saarella on paljon pieniä kyliä, joihin pääsee paikallisbussilla tai vuokra-autolla. Saari on vain 60 x 40 km, joten päivässäkin sen kiertää, mutta näkemistä riittää kuljettavaksi useammallekin autoilupäivälle.

Ja Madeiran sää? Me ollaan nyt oltu yhteensä kolme viikkoa siellä, ja lähes joka päivä on satanut. Mutta sade on yleensä/useimmiten vain pieni iltapäiväräpsähdys. Saaren pohjoispuolla sataa enemmän ja usein, siksihän ne levadatkin on tehty! 🙂 Tällä lomalla San Lorenzon niemimaan patikalla satoi mennessä niin paljon, että se jo haittasi kulkemista, esti näkemästä ja harmitti, mutta palatessa sää oli (enimmäkseen) lämmin ja aurinkoinen. Korkeuserotkin jo ehkä näkyvät kuvissa. Mutta kaikkinensa Madeiran ilmanala on mitä miellyttävin, leppeä ja lempeä.

 

Ja hyväksi (?) lopuksi: minähän en juuri selfieitä harrastele, liekö koskaan ennen sellaista peilin kautta olen ottanut, saatikka ravintolan vessassa, mutta sellainenkin tuli viimeisenä Funchalin iltana tehtyä.

Casa Portugese -ravintolassa, kuten monessa muussakin paikassa Madeiralla ja Portugalissa, on kauniita sinivalkoisia azulejoja – kaakeleita. Ja siinä käsiä pestessäni huomasin, että olinpa sävyttänyt pukeutumiseni ihan täydellisesti – vessan kaakeleihin! 😀 😀

Tästä kuvakansioihin – mukavaa nojatuolimatkaa!

(kansion eka kuva kaksoisklikkaamalla auki, ja sitten oikean reunan nuolella isosta kuvasta toiseen…)

Madeira ei oikein onnistu

Nyt kyllä hieman harmittaa…

Olen käyttänyt sateisesta lauantaista ison osan, isoimman osan, Madeira-kuvaston saamiseksi valmiiksi, toiveenani tarjoilla – vihdoin – nojatuolimatka aurinkoon ja patikkapoluille, mutta!

Kaksi aiemmin tekemääni kansiota ovat ok, mutta tänään ”valmistuneet” kolme ovat väreiltään ihan karseita. Jossain (missä hitossa?!) on jo bugi, täppä väärässä paikassa, tallennuksessa tai jossain väriprofiilissa joku ongelma, jonka olen todennäköisesti ihan itse saanut aikaiseksi, ja nyt kuvat ovat julkaisukelvottomia. Argh!

Tässä kuitenkin maistiaisia. …

 

 

 

 

 

 

Tämä viimeinen kuva symboloikoon tietoliikenneverkkoja, bittiavaruutta, piuhoja koneissa ja minussa jotka ovat jotenkin sekaisin, koska kuvakansiot ovat vielä kesken.

Tässä linkki kahteen ensimmäiseen kuvakansioon… KLIKS

 

onhan niissäkin valoa ja lämpöä ihan eri lailla kuin lokakuisessa kotimaassa…

Klikkaa kansiossa ensimmäinen kuva auki,

 – sen jälkeen voit klikata oikean reunan nuolesta kuvasta toiseen. Mukavaa matkan alkua…

 

Castanheiro ja Funchal jäivät…

Hotelli Castanheiron (suom. ~ kastanja) aamiainen viimeistä kertaa – ainakin tällä lomalla. Sekä hotelli että sen aamiaiset ovat suositeltavia. Jos lomalla ykkösjuttu ei ole auringonotto ja meressä uinti, ei parveke merinäköalalla eikä rantakatu, jonka varrella on rantahotelleja ja niiden oheispalveluja vieri vieressä, niin Castanheiro on kyllä hyvä valinta.

 

Jokaisella aamiaisella yksi pasteis de nata  – tänään kaksi. Ikävä niitä tulee, mutta Lidlista saa melkein yhtä hyviä. Olen kerran kokeillut näitä leipoakin. 😀

Edellisellä Madeiran lomalla oltiin Cliff Bayssä, joka oli sekin oikein hyvä (pääsy mereen uimaan, alakerrassa Michelin tähden ravintola, isot huoneet, merinäköala, upea allasalue – sijainti Lidon ja kaupungin keskustan puolivälissä), mutta kyllä tämä Castanheiro meidän patikka- ja ruokaravintolatoiveisiin vastasi vielä paremmin. Tässä iässä ja mukavuuden halussa hotellivalinta on tärkeä osa onnistunutta lomaa, – levollinen nukkuminen, hyvät aamiaiset, siisti ja iso kylppäri sekä parveke ovat tärkeitä pointteja – ja sijainti!

Aamiaiset hedelmineen, lämpimine leipineen, monenlaisine tuorepuristettuine mehuineen, puuroakin Pehtoori löysi, olivat hyvä alku päivälle. Ilman erillistä maksua olisi saanut tilattua lettuja , hedelmiä ja kermavaahtoa tai munakkaita tai parsaa ja kinkkua, mutta eipä tätä mahdollisuutta käytetty.

Alkuviikon asuimme valitsemassamme de luxe -huoneessa (20 neliöttä), jonka kylppärissä suihkukaivo ei oikein pelittänyt, minkä vuoksi/ansiosta pääsimme loppulomaksi Junior-sviittiin (30 neliötä). Kuvat jälkimmäisestä. Pienen pieneltä parvekkeelta oli näkymä kirkon ja jesuiittakoulun takapihalle.

Uima-allas oli kattoterassilla ja spa kellarikerroksessa; vaikka aioin, jäi madeira-hieronta juiliville olkapäilleni testaamatta.

 

Tänä aamuna lähdimme hotellilta yhdeksän jälkeen, ja meillä oli pari tuntia aikaa ennen kuin oli lentokenttäkuljetuksen aika. Lähdimme vielä kerran yrittämään englantilaiselle hautausmaalle: löysimme sen perjantaina lenkillämme, mutta silloin portit olivat kiinni. Tänä aamuna olivat avoinna.

 

 

Aurinkoisesta aamusta huolimatta näkymä jotenkin lohduton, – dekadenssia, rähjäisyyttä, unohdusta, hylättyjä, vieraalle maalle kulkeutuneita, sinne jääneitä, yksi oululainenkin nuori nainen sinne haudattu, … Olipa joukossa aatelisten ja yhden prinsessankin hauta.

Kun oli aikaa, kävelimme keskustan katuja ristiin rastiin – pienenä toiveenani löytää kauppa, jonka ikkunassa olin nähnyt kauniin kaulakorun. Sellainen artesaani-liike, mutta jäipä löytymättä. Säästyipä nekin kympit lentokentän tax-freehen. Perheelle jouluherkkuja! Kyllä, Madeira 15 years Malmsey ja Bolo de meil (hunajakakku). Ja Juniorille neljän pikkupullon lajitelma eri madeira-laatuja (Sercial, Verdeldo, Bual ja Malmsey) – ihan vain ammatillisen tietämyksen lisäämiseksi. 😉 Miniälle, tyttärelle ja Apsulle makeaa. 😉

Madeiran lentokenttä on siitä mukava, että siellä pääsee kattoterassille, nauttimaan vielä maisemista ja lähdön tunnelmasta, katselemaan lähteviä ja palaavia koneita.

Kone tuli lähes tunnin myöhässä; oli ollut ”ihan mahdottoman kova vastatuuli”, mutta olipa sitten paluumatkalla niin reipas myöntäinen, että lentoaikaa ei ollut ihan viittäkään tuntia. Puoli kahdeksalta meidän/Madeiran aikaa, eli puolikymmenen Suomen aikaa, olimme Helsinki-Vantaalla.

Nyt odotellaan, että pääsemme Oulun lennolle. Jos kaikki menee hyvin, ollaan Oulussa yhden aikoihin, ja kesärenkaisella Beetlellä hurruutellaan kotiin yösydännä.

Madeira oli taas meille hyvä: liikuttu ja levätty, säät suosiolliset, merenantimista nautittu ja kukkuloilla ja poluilla kuljettu. Madeira on monena vuonna valittu maailman parhaaksi lomasaareksi, voidaan kyllä mekin äänestää ykkössijan säiyttämiseksi. Tässä joku päivä kerron vielä lisää miksi.

Funchalissa – toivottavasti ei viimeistä kertaa…

Sateiseen sunnuntaiaamuun heräsimme pitkien unien jälkeen, ja aamiaisella (sisällä eka kertaa) vasta kun suurin osa tämän hotellin muistakin vieraista oli paikalla. Monina aamuina olemme (kahdeksalta) olleet hyvin harvalukuisessa seurassa.

Sade taukosi ennen kymmentä kuten säätiedotus oli luvannutkin, ja me lähdimme sunnuntaiaamukävelylle kaupungille – yhdessä. Mitä ei koskaan Oulussa kyllä tehdä. Aamukävely sunnuntaisin on kyllä tapa, mutta ei yhdessä, eikä kaupungille. Noh, tänään siis Funchalin puistoihin, rantakadulle ja vanhaan kaupunkiin.

Kaupungin puistossa (Jardim Municipal do Funchal) on Avenida Arriagan (pääkatu) varrella ja se on vanhan luostarin paikalla, ja siellä tuoksui sateen jälkeen huikealta. Ja näytti vähän syksyiseltä, mutta vain vähän. 😉

Kadun toisella puolella on The Ritz, jossa eilen istuimme …

Santa Catarinan puisto vähän ylempänä lännessä on laaja, siellä on isoja nurmikenttiä, lampi, kivettyjä nupukivikäytäviä, joiden ylle puut ja pensaat kaartuvat kauniisti. Kauniita yhden kukan kukkapenkkejä, ei rönsyilyä vaan kaunista harmoniaa…

Tuo kukka on niin Madeiran symboli minulle kuin olla ja voi. Ensimmäisen Madeiran reissun jälkeen vein töihin sen tavallisen suklaarasian lisäksi yhden tällaisen, ja muistan kuinka kollegat olivat ihastuksissaan. Veinpä myös edellisen Madeiran reissun jälkeen kuusi vuotta sitten, eikä kukaan oikeastaan isommasti reagoinut – niin moni oli itsekin jo käynyt Madeiralla – ei enää uutuuden viehätystä. Mutta ehkäpä huomenna lentokentällä muutaman ostan kotiin viemiseksi – ne kun säilyvät monta viikkoa maljakossakin.

Puolelta päivin sade palasi, ja me vetäydyimme hotellille, – postailemaan, perusteelliseen kylpyyn, kuvien purkuun, Pehtoori unosillekin, postikortit (ettei jää viime tinkaan) ja sitten kun kova sade (ei ukkosta) loppui, lähdimme taas kaduille ja kujille.

Lomaviikon viimeiseksi ruokapaikaksi valikoitui oppaan toissapäivänä mainostama Casa Portuguesa. Eipä ollut mikään kansanravintola, eikä paikallisten suosikki, mutta oikein hyvä vähän teatraalisen oloinen lopetus tälle hyvälle lomalle.

Olimme – tietysti – ensimmäiset asiakkaat pienessä ravintolassa, mutta sehän tarkoitti ystävällistä, rauhallista aloitusta dinnerillemme. Anna Bel (jo ikääntynyt – eli ikäisemme? ) lady toivotti meidät tervetulleeksi, jutusteli, suositteli ruokia ja viinejä, mutta antoi myös olla rauhassa. Kertoi toimineensa yrittäjänä samalla paikkaa pian 20 vuotta ja pian puoli vuosisataa alalla… palvelualttius oli selkäytimessä.

Liki jouluiselta näyttävän kattauksen keskellä saimme alkuun parsaa ja pikku kotiloita tai simpukoita tai mikähän noiden nimi suomeksi onkaan. Any way – me molemmat olimme tyytyväisiä. Ja viikon paras valkoviini oli Quinta do Carmo. Maksoikin se sen liki kaksi kertaa kuin mikään kuluneella viikolla (28 €).

Pääruokana meillä molemmilla douradaa. Taas kerran todettiin, että pitäisi opetella, tehdä lista, oma sanakirja näille eteläisten maiden kalaruokalistoille. Ehkä minä sen vielä teenkin. Mutta siis dourada (kultaotsa-ahven) oli niin hyvää. Siinä oli grillatun maku, siinä oli tarpeeksi suolaa, se oli sopivan kuivaa mutta mehevää. Sellaista olemme tällä viikolla saaneet ennen, aika lähelle ainakin, mutta tänään myös lisukkeet suuremmoisia. Ilman kalaakin annos olisi ollut herkullinen: ette ehkä usko, mutta täälläkin pottumuusi voi olla hyvää, ja parsakaali, ja pimpinella ja pavut ja pinaatti. Niin hyvä annos. Vähempikin olisi riittänyt.

Mutta jaksoimmehan me vielä jälkkäritkin kun oikein reippaita oltiin: tässä Pehtoorin jälkiruoka, joka oli appelsiinia ja jätskiä Grand Marnier kastikkeessa.

Aion testailla kotona – ja minun jäkiruokani! Voila – passionhedelmä-pudding. Kyselin reseptiä, ”but it´s secret” totesi rouva ravintoloitsija, ja kuitenkin kertoi yhtä sun toista siitä, mitä ruokaan tulee. Minähän kokeilen kotona, ja palaan asiaan.

Ja kun maksoimme laskua ja kun kerroin että huomenna tulen blogissani lämpimästi suosittelemaan tätä ravintolaa, me saimme tarjouksen kyydistä: for free. Ja land-lady soittaa kilautti (miehelleen?) ja saimme kuin saimmekin autokyydin hotellille. Muutaman kilometrin kävely olisi toki tehnyt meille hyvää, mutta mikseipä kyytikin… olihan ne päivän kiintiöaskeleet jo aiemmin saatu täyteen. 😉

Niinpä jaksoimme vielä hotellin kattoterassille katselemaan kuutamoa: Pehtoori kokosi minulle ”kuvausjalustan” baarin tuoleista ja pöydistä. ; ) Tässä yksi kuvaustulos.

Funchal sulkeutuu, näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Toivon mukaan vielä joskus toiste näistä maisemista…..

 

Liikkuminen jatkukoon – Monte huiputettu

Vastoin tapojamme  — olemme kuljeskelleet kaupungilla, istuskelleet yömyssyllä vielä liki kymmeneltä.

Kävimme ensin syömässä – sekin vastoin tapojamme – eräässä rantabulevardin ravintolassa, ihan ilman ennakkotutkintaa asiasta.  Ei mitään tripadvisoreita, ei kokeneiden Madeiran kävijöiden kommentteja, ei perehdytttäviä matkatoimiston oppaita, vaan ihan ilman perusteellista nettisurffailua vain istahdimme syömään. Noh, — oli se oikeasti hyvä kalalautanen, joka tilattiin kahdelle, — siinä oli äyriäisiä, simpukoita, lohta, meriahventa, espadaa… ja oheen kasviksia, jotka sitten melkein jäivät syömättä. Mutta muutoin aika hyvä.

Jälkkäriäkin päätimme tänään nauttia, mutta sitä varten vaihdoimme Ritzin terassille. Ja olipa ylellinen olo: Pehtoorille Irish Coffee ja minulle Caipiroska, joka oli tehty – uudesta suosikistani – passionhedelmästä.

Charleston ja elokuvamusiikki soivat (livenä), ilta oli samettinen, rauhallinen, täysikuu paistoi, oli hyvä, liikkunut olo (taitaa olla ennätys askelmittarissani 😉 ) ,  tunnelma sellainen vähän haikea ”loman lopulla”… Kannatti herätä – ja valvoa!! Mekin, – kerrankin.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta palataanpa aamuun.

Tälle päivällle olimme suunnitelleet viikon pisimmän patikan, ja onnistuihan se – huolimatta siitä, että lauantaisin ei paikallisliikenne (ainakaan juuri bussi numero 129) liikennöi. Niinpä ensin kävelimme Kauppahalliin; lauantaiaamun kalatorin halusin käydä kuvaamassa (palaan asiaan kuvien kera) ja haimme vähän vettä, tuoremehua ja pähkinöitä retkievääksi. Sitten teimme taksarin kanssa sopimuksen: 30 euroa kyyti Camachaan. Okei, sopii meille.

Eikä mennyt kuin parikymmentä minuuttia jyrkkää ylämäkeä kohti kukkuloita ja vuoria, ja olimme Camachan pienen kylän keskusaukiolla. Siellä oli paljon muitakin turisteja; ryhminä, vuokra-autoilla ja muutamat muut kaltaisemme valmiina patikalle.


Patikkaoppaan/kirjan opastamana löysimmme reitin alun: Levada Da Serra Faial. Sitä kohti.

Camachan kylä oli reunoiltaan aika köyhän oloinen, näimme muutakin kuin Funchalin turismilla elävää keskustaa. ja sitten metsään.

Tuollaisen ”luomulevadan” (siis ei leveitä betonireunoja) varrella oli helppo ja hyvä kävellä. Aurinko siivilöityi kauniisti polulle, tuuli leyhytteli mukavasti, vällillä tuoksui eucalyptus, välillä meri, maanviljelys. Ilmanala tuntui vaihtuvan aika tiuhaan: kuin suomalaisessa metsässä, kuin lämpimällä niityllä, kuin tuulisen suolaisen merenrannalla, savuisessa ja nokisessa metsänreunassa (metsäpalon jälkeen) …

Reitin varrella (Camacha – Monte, noin 14 – 16 km) oli muutamia pikkukyliä, joissa oli lauantaitori.

Reitillä ei ollut kovinkaan paljon kulkijoita. Mutta täällä tervehdittiin vastaantulijoita, toisin kuin Sao Laurencion reiteillä, joissa turistit vain kulkivat toistensa ohi vilkaisemattakaan .

Tapasimme suomalaispariskunnan, ruotsalaisia, vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, yksi motocrossaaja (mikä tomu- ja metelipilvi jäljessään!!) ja ikiaikainen skottipariskunta, joka oli syvän kuparinruskea, pelkkää patikoijan lihasta, varmaankin yli 80-vuotiaita, ja silmin nähden he nauttivat matkasta. Heistä oli hienoa, että ollaan samalla ”levelillä”. Siis Suomi ja Skotlanti. 😉

Yllä kuvassa eucalyptuspuun pieni oksa. Paikoin, varsinkin reitin alussa tuoksui tuore, raikas eucalyptus. Kun puu kasvaa isommaksi tuoksu hiipuu, mutta tänään kuljimme tuoreiden puuntaimien täyttämien pätkien läpi (erityisesti muutaman vuoden takaisen ison metsäpalon jälkeisellä alueella) ja siellä uudet puiden alut tuoksuivat voimakkaasti.

Levadataivalta metsässä, puiden varjostamilla poluilla, oli ehkä vähän liikaakin. Kun suunnilleen kahdeksan kilometirä oli kuljettu edellisen kuvan kaltaisessa tasaisessa, toki helpossa, liki koko ajan samankaltaisessa, tasaisessa, maitohapottomassa, leppeässä maisemassa, alkoi tuntua, että johan tämä on nähty, ja yhtäkkiä edessä tämä maisema!

Funchal jalkojen juuressa! Mutta miten ja mistä pääsemme Montelle? Opaskirja on ollut viikon aikana aika verraton, mutta näillä tienoilla (tai vähän ennen) oli vähän ongelmia….

Tämä reitin osahan on ollut meille ”kohtalokas”: kuuden vuoden takainen, ikimuistoinen, pelottavakin levada-vaellus tuskin meiltä unohtuu. Täällä kertomus siitä: KLIKS

Tänään siis osin samaa reittiä. Nyt edelistä kertaa vähemmän dramaattisin seurauksin. Pääsimme tänään Montelle. Monta tuntia ja kilometrejä siihen kului. Kahden aikoihin Apsulta tuli meille ääniviesti: ”Mummi ja pappa, miten te siellä pärjäätte?” – Oli pikkuperheen ja Esikoisen kanssa (juurikin tuon aiemman aika vaarallisen kokemuksen jälkeen viisastuneena) sovittu, että aamuisin ilmoitamme, mihin lähdemme ja milloin on aikomus palautua… Ja kiitettävästi ovat lapset vanhempien patikoinnista kyselleet koko viikon. Ja sitten Apsukin tänään. 😀

No hyvin pärjäsimme. Tässä ”viimein nousu”, kivetty tie viimeisellä kilometrillä kohti Montea. Eikä minulla mitään kannettavaa: ei edes kameraa, kun se  tämän hetken oli Pehtoorilla. 😉

Monten kirkolla kävimme.

 

Ja minäkin halusin oikean lounaan paikallisessa turistiravintolassa! Huikea katkasalaatti tuli tarpeeseen.

Funicularilla (Teleferico) laskeuduimme kaupunkiin, ja tepastelimme rannasta hotellille. Vähän ripsi vettäkin, mutta ei sillä tässä välissä mitään väliä… Aika siirtyä iltapäivätorkuille ja -uinnille hotellin kattoterassille. Ah, onnea taas kerran.

Nyt kellon lähestyessä puolta yötä matkakirjeenvaihtajanne alkaa olla unen tarpeessa. Siispä huomenissa tähänkin lisää kuvia, ja huomenna viimeisen (ukkosrintaman uhkaaman) Madeiran  päivämme kuulumisia.

Turisteillen

Turisteilua koko päivä. Tälle päivälle oli luvattu pilvistä, sadekuuroja, vähän viilenevää. Varasimme tälle päivälle Aurinkomatkojen retken, – milloinhan viimeksi on oltu?  – Auton vuokraustakin harkittiin, pyörävuokraamokin oli jo löydetty, mutta päädyimmekin tähän helppoon ja tietoa lisäävään puolipäiväretkeen. Ja hyvä valinta se oli.

Auringon noustessa olimme oikeustalon pysäkillä, josta kierros alkoi. San Antonion kaupunginosan (Ronaldon kotihuudeilla) näköalantasanteella Pico dos Barcelos (355 mpy) oli ensimmäinen pysähdys. Pilvisestä säästä huolimatta hyvä näkyvyys aika kauas, mm. eilisiin patikkamaastoihin.

Ja sitten matka yhä ylemmäs, yli kilometrin korkeuteen, ihan vaan pikkubussin kyydissä istuskellen. 😉  Eira do Serradolta on hieno näkymä Madeiran kolmen korkeimman syleilyssä olevaan Nunnien laaksoon. Ei siellä mitään nunnia kyllä ole, eikä siellä ole koskaan ollut luostariakaan, mutta vuosisatoja sitten (1500-luvulla?) sinne oli rannikon luostareista nunnia paennut merirosvoja. Siispä Nunnien laakso.

Maisema oli huikea, mutta onneksi oli kaiteet ja hyvä pieni reitti. Matkamuistomyymälän huikeista valikoimista ostimme korkkikortin ystäville ja minulle korkkivyön. Kaikkea mahdollista oli korkista. Niin kuin täällä kaikkialla näyttää olevan: lippiksiä, lenkkareita, koteloita, kortteja, solmioita, kaikkea…

Ja matka jatkui alas laaksoon (CurraL das Feiras). Pieni uinuva kylä, jonka kirkossa, hautausmaalla, kirjastossa, minimuseossa ehdimme Pehtoorin kanssa käydä vajaassa tunnissa. Turistimeininkiä!

Olipa taas kerran ihan omanlaisensa hautaustapa. Kerronpa joskus tästä ja madeiralaisten katolisessa elämästä, ja varsinkin lasten kasvatuksesta …

Kahvilassa tilasimme kahvit, kastanjakakkuset kastanjajätskillä ja -siirapilla – (nam! – todella makoisa lounas oli tuo…)

ja  sitten tilaamatta, pyytämättä ja maksamatta – saimme myös liköörimaistiaiset. Eukalyptys-likööri tuoksui ja maistui Vicksille. Eivätkä muutkaan juomat innostaneet ostoksille. 😉

Puolipäiväretken viimeinen kohde oli Christo Rei. Tämä oli vaatimattomampi ja vanhempi kuin Rio de Janeiron vastaava, tämän seuraaja. Patsas on merenrannasa ja annoimme kertoa, että kun kävelee patsaan juurelta portaat (230 porrasta) niemen kärkeen, Kristus patsaan alapuolelle, ja kapuaa takaisin ylös, niin kehon kaikki seitsemän chakraa (voimakeskusta) puhdistuu. No kyllä! Hyvää portaiden kapuaminen tuntui tekevän ainakin vähän jumissa oleville pohjelihaksille. 🙂

Palattuamme Funchaliin heti puolenpäivän jälkeen ei kaupungissa ennusteista huolimatta satanut; oli toki pilvistä – mutta lämmintä. Päätimme käydä hotellilla, minä suihkutella ja sitten lähtisimme perjantai-iltapäivän shoppailukierrokselle. Pienille ostamaan tuliaisia ja ehkä jotain herkkuja kotiin.

Ja kuinka ollakaan jo toisen kerran meidän huoneen suihkukaivo ei pelittänyt, vaan vettä valui kylppäristä huoneen puolelle. Ihan kunnolla. Jo toissapäivänä housekeeper ja kerrossiistijä olivat käyneet sitä korjailemassa, mutta eipä ollut vieläkään kunnossa. Kun olimme sitten lähdössä kaupungille, ilmoitin asiasta respassa. Emme edes isommasti reklamoineet tai valittaneet, sanoimme vain, että olisi tehtävä jotain. Ja voila! Erinäisten järjestelyjen, odottamisten ja puhelujen jälkeen saimme vaihtaa huonetta. Saimme Junior-sviitin! Viikonlopuksi muutimme toiseen lokaatioon.  😉 Hyvä oli edellinenkin huone,  mutta tämä on vielä parempi. 😉 Ja molemmille omat peitot. 😉

Kuvassa alla meidän parveke keskellä ja oikealla ”oleskelunurkkauksen” soikea ikkuna. Kyllä kelpaa….

Ja sitten kaupungille. Tällä lomalla on Funchalin keskusta oivallettu isommaksi kuin kahdellla edellisellä reissulla on tajuttu. Ja – luullakseni – edellisen kerran jälkeen on rakennettu pari kauppakeskustakin, toisessa kävimmekin tänään, mutta muutoin kiertelimme kävelykaduilla ja pienten putiikkien tienoilla. Ja löytyihän sekä Eeville että Apsulle vaatetuliaisia, Apsulle toki muutakin kuin kollege.

Ja hallissa oli luonnolilsesti käytävä. Kymmeniä, kymmeniä kuvia.

 

Tuntui, että jo nähdessä niitä kaikkia ihania, värikkäitä herdelmiä ja vihanneksia tuli ammennettua terveyttä. D-vitamiinia pelkistä väreistä? – Ehkei, mutta hyvää mieltä niistä tuli. Ja ostin kotiinkin vietäväksi passionhedelmiä – en ole ennen tiennyt, että niitä on monen värisiä ja makuisia. Sitruunapassionista aion tehdä sitä kalakastiketta, josta joku jokunen päivä sitten mainitsin.

Shoppailullakin on rajansa, parin tunnin päästä palailimme hotellille, ja siirryimme sen kattoterassille. Sitten huoneen ja pienen elvytyshetken jälkeen kohti illan ruokanautintoja… Estepades. Grillivartaat. Kaikkien Madeiran kävijöiden on tämä testattava; tänään vähän halpisversio, mutta todellakin nälkä lähti, ja hyvää oli. Viikonlopun liharuoka on nyt nautittu.

Huomenna vuorille, I hope.

 

San Lorenzo jälleen elämässämme

Olemme juuri palanneet syömästä. Katu ei kiillä sateesta, vaan ihan vaan puhtaudesta. Edelleen on lämmin (klo on 21.30 ja edelleen yli +20 C).

Ravintolan nimi oli Bistro Principal. Se on vain parin korttelin päästä hotelliltamme. Vahingossa sinne. Eikä se oikeastaan ollut mikään bistro, melkein enemmänkin fine dining, – tosin hinnat eilisen kaltaiset. Ruoka vain vielä parempaa. En muista, milloin olisin edellisen kerran syönyt niin hyvää alkuruokaa. Hanhenmaksaa kahdella tavalla.

Ihan viimeisen päälle portugalilaista saatikka madeiralaista ruokaa! 😉 Mutta olihan se hyvää, ja sen kanssa Douron alueen vahvaa muscatel-viiniä.

Pääruoaksi valitsimme tonnikalaa, sekin oli hyvää, mutta tavanomaisempaa. Ja annos ehkä turhankin iso. Jälkkäreitä emme tarvinneet.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamiaisen jälkeen sometellessa ja päivän ohjelmaa suunnitellessa luin sisareni FB-sivulta: ”On kansainvälinen kirjaviikko. Ota lähinnä oleva kirja, käännä esille sivu 52, kirjoita viides virke statukseesi.” En kirjoittanut statukseeni, mutta kommentoinpa kuitenkin. Ja ajattelin, että taitaa olla ihan erinomaisen osuva lause tälle päivälle. Ja niin olikin! Todellakin.

”If it is misty, do not despair, the weather can clear up in just a few minutes.”

Me kun olimme päättäneet lähteä tänään saaren itärannikolle, äärimmäiseen niemenkärkeen. (kuvassa Oceano Atlantica) kohdalla näkyy reitti.  Ponte de Sao Laurenco! Tehän tiedätte, tämän  Sao Laurencon (San Lorenzo – Pyhä Lauri) merkityksen meille. Kuten tytär viesteili, kun kerroimme mihin olemme menossa: ”mikään ei voi mennä pieleen kun on Lorenzo.” Sinne siis.

Canicalin pohjoispuolelta aloitimme, – patikka alkoi vesitihkussa, joka pian muuttui hyvin kastelevaksi, tiheäksi sateeksi. Ja voitte kuvitella, että tuollaisella niemellä Atlantilla tuulee. Siellä tuuli paikoin todella kovaa, sateen liukustuttamilla kohdilla, avoimilla paikoilla liki vaarallisen kovaa. Hieman jo mietimme, joska jätettäisiin koko reitti, palattaisiin Funchaliin, mutta onneksi emme.

Ensimmäisen parin kilometrin jälkeen pilvet häipyivät, sade taukosi (palatakseen toviksi paluumatkalla), aurinko paistoi ja maisemat olivat huikeat. Ja Pehtoori joka oli jättänyt ihan tätä reissua varten ostamansa uuden windstopperi-sadettakestävän-teknisen-tiesminkä-takin hotelliin, oli hyvin helpottunut, kun pääsi eroon kertakäyttösadetakista, joka patikkarepun pohjalta sentään oli löytynyt.

Minulla oli kunnon takki, mutta ei sekään mikään sadepitävä ollut, ja sateenvarjoja ei voinut ajatellakaan käyttävänsä. Olisivat olleet Atlantissa ja nurinniskoin alle aikayksikön.  Ja lopultakin eipä kastuminen ollut isokaan juttu: tuuli kuivatti vaatteet äkkiä ja kun oli kuitenkin lämmin. Ja olisittepa nähneet minun Curly girl -kampaukseni: suolainen merituuli, sade ja kova tuuli! Wuhuu! kyllä oli kuulkaa tyyliä patikoijalla!

Päivän aikana mietimme, että kyllä oli yksi hienoimmista patikkaretkistä ikinä. Ainoa ”huono puoli” oli se, että reitti ei ollut ”rengasreitti”, vaan edestakainen, mutta näkymät kyllä kestivät ihailun molempiin suuntiin.

Tämä oli kapein kohta niemimaalla.  Alemmassa kuvassa oikeassa reunassa näkyy (vain) 110 metriä korkea Morre do Furado. Nousu oli kyllä kohtuullisen napakka. Onneksi oli vaijerikaiteet, sillä tuuli ja kulunut patikkapolku olisivat olleet muutoin turhankin vaarallinen lisätekijä nousussa.

Palatessa meillä oli tosi paljon vastaantulijoita, – kaikki kun eivät lähde liikkeelle aamuyhdeksältä kuten me aamukukkujat. Mutta hyvä kun oltiin oltu ajoissa. Aika rauhassa keskenään saatiin menomatka kulkea – ja kuvailla. Minulla on reitiltä yli 100 kuvaa, ja kyllä vähän harmittaa kun tällä pikkuläppärillä en kunnolla edes näe, saatikka pysty muokkaamaan otoksiani. Mutta ensi viikolla sitten kotona…

Turkoosi meri ja tummanpuhuvat kalliot olivat vaikuttava yhdistelmä, ja kovin erilaista kuin Madeiran vehreydessä yleensä. Tuli mieleen patikointi La Comeralla ja paikoin myös Lanzarotella. Mutta kyllä oli hieno reitti.

Iltapäivän lopulla sitten paluu Funchaliin, ja hotellin altaalle. Uinti, uni, aurinko ja leppeä kaupunkituuli tekivät hyvää. Kaikkia kliseista humahteli mielessä: elämä on, patikointi on parasta, liikkumisen ilo, koska mä voin, tätä en unohda, kiitollisena tästä,  …

 

Miksi Madeiralle?

Miksi pidämme Madeirasta? Miksi ollaan täällä kolmatta kertaa, vaikka maailmalla ja Euroopassakin on vielä paljon näkemättömiä ja kokemattomia paikkoja, joissa olisi hienoa joskus käydä.

Yläkuvassa on yksi syy. Madeiralla turistit ovat osa paikallista arkea. Täällä on turistien kanssa samassa kaupungissa, bussissa, ravintolassa, rannalla madeiralaisia, eikä vain turisteja. Toki Funchal ja koko Madeira elää turismilla, ja täällä on paljon turisteja ja kaikenmoista heitä varten tehtyä, mutta silti.

Me tupsahdimme paikallisbussiin puolenpäivän jälkeen kun olimme ensin tepastelleet Camera des Lobosiin. Se on Funchalin kaunis naapurikylä, kalastajakylä, jossa kävimme myös edellisellä reissulla. Ja tiesimme, että rantaa pitkin vie kaunis reitti perille. Luolia, kivikkorantaa, promenadia ja Funchalin Lido kymmenine hotelleineen. No nyt kun hotellimme on keskustassa matkaa tuli sen kymmenisen kilometriä, plus pienet tarpomiset eestaas ja taastaas, sillä pitkä tunneli keskellä reittiä olikin suljettu, mikä aiheutti hieman ylösalas kävelyä. Mutta todettiin, että kävelemäänhän tänne on tultu. Eilen 10 km, tänään hieman yli 20 km ja huomenna? , jolloin on jo ”oikea” patikointipäivä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu. 😉

Tuosta bussikyydistä on vielä mainittava: meillähän on reissussa aina muutamia tavoitteita: 1) ainakin yksi kirkko, 2) paikallinen pieni ruokakauppa 3) ainakin yksi bussimatka 4) yksi museo. Ja näiden rastien täyttämiseksi tänään sitten päätimme palata Lobosista bussilla. Satuimme pysäkille juuri kun paikallinen – hieman kulahtanut 80-luvun – Funchaliin menevä dösä  pysähtyi. Hyppäsimme kyytiin ja maksoimme 2,20 euroa/kaupunkiin palaava patikoija ja humps! Tavallisen kokoinen ”katuri” olikin muokattu siten, että penkkejä oli rinnakkain 3 + 2. Pehtoori laski että istumapaikkoja oli ainakin 70. Ja bussi oli täynnä madeiralaisia koulusta palaavia teinejä. Käytävä keskellä autoa oli tosi kapea, eikä meille ollut istumapaikkoja. Parikymmentä minuuttia mentiin ja lujaa. Hengissä selvittiin.

Tästä hieman extreme-paluukyydistä huolimatta Lobosiin kannatti mennä ja bussilla palata.

Se on tosi viehättävä pieni kalastajakylä, ja reitti – olkoonkin, että tunneli oli kiinni ja oli kierrettävä mantereen puolelta. Tälläkin kertaa nautimme lounaaksi Nikitat (hedelmä-, alkoholi-, maito-, jääpirtelöt. Olipa raikas ja hyvä, ja vähintään yhtä paljon kaloreita kuin jäätelössä.  😉 Eikä missä tahansa paikassa niitä nautittukaan, vaan Churchillin nimikkohotellin/ravintolan terassilla. Olihan minun käytävä WInstonia tervehtimässä, sillä meillä on ”henkilökohtainen” suhde: tein ennsimmäisen proseminaarini Churchillin muistelmien pohjalta: Dardanelli-operaatio I maailmansodan ajalta oli kevättalvella 1980 osa minun elämääni. 😉

Matkan varrella havaitsimme ruskan olevan tosiasia myös Madeiralla: bougainvillekin käy kelta-oranssiksi talven tullen.

Palattuamme hotellille oli aika uinnille. Ah, onnea.

Hotellin kattoterassin altaalta on aika hulppeat näkymät… Pari tuntia auringossa, ja sitten kuvien purkuun, suihkuun, viesteilemään, huomista varten surffailua ja illansuussa takaisin keskustaan. Olin bongannut, että keskustassa on brittien hautausmaa, joka ei ehkä vedä vertoja Roomassa olevalle protestanttien hautalehdolle, mutta joka tapauksessa – tiedättehän – halusin ainakin tämän hautausmaan nähdä. Löysimme englantilaisen kirkon, mutta hautausmaa jäi vielä käymättä. Here-aplikaatio kyllä meidät johdatti – jonnekin? – mutta ei kohteeseen. No mutta on meillä vielä aikaa…

Ja sitten syömään. Tänään paikaksi valikoitui O Portao. Ja kyllä voidaan suositella. Ehdottomasti. Söimme alkuun Limpits! Pieniä simpukoita. Edellisellä matkalla nautin näistä parikin kertaa, tänään Pehtoorikin tilasi itselleen. Alkuruokana oikein hyviä. Ja pääruokana meille molemmille Espadaa

Mustahuotrakala (Aphanopus carbo) on Atlantin valtameressä elävä kalalaji. Sitä esiintyy 69:nnen ja 27:nnen pohjoisen leveyspiirin välisellä alueella. Se elää noin 200–1700 metrin syvyydessä. Pituutta kalalla voi olla jopa 110 cm. Kala on väriltään musta ja sillä on erityisesti merkille pantavat suuret silmät ja terävät hampaat. Liha on väriltään vaaleata ja miedon makuista. Kalaa kutsutaan esimerkiksi Portugalissa Espadaksi sen miekkaa muistuttavan ulkonäön vuoksi. (Wikipedia)

Se tarjotaan usein banaanin kanssa. Olen maistanut siten, mutta tänään minä otin rapu-, pippuri-, oliivi-, sipulikastikkeella (Madeira style)  ja olihan se hyvää. Ehkä vähän kuhan makuista. Ja O Portaossa oli leppoisa, rauhallinen, ystävällinen tunnelma.

Alkuruoat, leipäkori, vesi, pääruoat, pullollinen talon kalleinta (16 €) hyvää valkoviiniä, espressot, joiden oheen tuotiin tilkat Malmsey madeiraa maksoi yhteensä 68 euroa. Ravintola on vanhan kaupungin kävelykadun varrella, joten siinä voi seurata ohi kulkevia turisteja, nauttia samettisesta illasta, miettiä, että mitäs huomenna…

Siis miksikö Madeira? Paljon hienoja kohteita, kävelyyn oivallisia reittejä, paikallista arkea ympärillä, kaunista, siistiä, kasvillisuus monimuotoista ja kukkivaa, sää leppeä ja lämmin, hyvää ruokaa ja Madeiraa, suhteellisen edullista asumista ja ruokaa, puistoja ja merta. vuoria ja kaupunkielämää… Ystävällisiä ihmisiä, ei meuhkaamista, … ja edelleen niin leppeä ilmanala.

@Funchal, Madeira

Klo 2.22.  Silloin loppui uni. Jota ei ollut kertynyt vielä neljää tuntiakaan. Nukku-Matti ei tehnyt täyttä vuoroa, vaan katosi aamuyön pimeyteen. Aamuyön pimeydessä mekin sitten lähdimme liikkeelle. Kone lähti kuudelta, ja jatkolento Helsingistä kohti Madeiraa yhdeksän jälkeen.

Tax-freessä oli aie hankkia talviparfyymi, olin jo päättänyt, minkä ostan (Aqua di Parma, ´Nobile Pioni´) ja oliko sitä Finskin myymälän valikoimissa? – Ei ollut ei. Kun olin puolustuskyvyttömässä päättämättömyyden tilassa, kohdalle sattui myyjä, joka ei vastannut kemppareiden normikylmiä muoviseksi meikattuja mallinukkeja, vaan oli ystävällinen ja miellyttävästi reipas.

Kerroin hänelle, että olen iät ajat käyttänyt ja pitänyt italialaisista tuoksuista; Cucci ja Giorgio Armani ovat usein miellyttäneet, mutta mitä toteaa alan ammattilainen: ”minä katson rouvan habitusta, niin suosittelenpa tätä kypsälle naiselle juuri sopivaa …. ”  (”kypsälle naiselle”? –  aivan kyllähän minulla muutenkin on tämä ikäkriisi vielä pienesti kitumassa) ja tuoksautti pienelle pahvilapulle Guerlainin kukkaistuoksua, jossa oli hedelmää, palisanteria ja  jotain …   Keskeytin hänet ja totesin, että eikös se tuoksu myös vähän saippualle? – Eheii, ei siinä ole saippuaa vaan ambraa, ja tekee tuoksusta puhtaan. – Hmm… kysyin, että miten hän voi ne tunnistaa ja muistaa. Neljäkymmentä vuotta näitä pulloja pyöritellessä on tullut opittua… Ja kyllä, kyllä hän löysi kerralla minulle mieluisan tuoksun, ranskalaisen! No se laukussa sitten lähtöportille.

Lento Helsinki – Funchal sujui myötätuulessa aikataulua nopeammin, joten reilun viiden tunnin jälkeen kone laskeutui Madeiran poikkeuksellisen lyhyelle kiitoradalle – nykyisin kuulemma jo 2500 metriä pitkä, ja nimetty Cristiano Ronaldon mukaan. Hän kun on tältä saarelta kotoisin. Lennolla oli mukava vieruskaveri, jonka tietämys, useiden vuosittaisten Madeiran matkojen tuloksena,  ja hän kerrytti minunkin tietojani lisää. Onhan meillä jo kahden aiemman kerran perusteella jonkinlainen tuntemus ja tietämys tästä niin vehreästä, kauniista, rauhallisesta saaresta ja pääkaupungin osalta tyylikkäästä kaupungista.

Ja  lennon kapteeni Holopainen! Ainakin viisi kertaa hän otti asiakseen kuulutella ja kertoilla kaikenlaista. Ja lievittää turbulenssi- ja lentopelkoa niiltä, joilla sitä varmasti Pohjanmeren yllä oli. Olipa kyllä melkoista hetteikköä. Holopainen kertoi meille vallan leppoisaan tyyliin liikennelentokoneista, lentämisen hiilijalanjäljestä, lentokoneteknologiasta, lentämisestä, säästä, turbulensseista. Ja mm. Airbus 321 A (207 hengen) koneesta hän kertoi sen, että jos mielii sellaisen ostaa, niin ”listahinta” on suunnilleen 125 miljoonaa. Kyllä tykkäsin Holopaisen jutuista.

Tiesittekö, että tuo siiven kärjen ”nosto” on 2,5 metriä korkea, ja sen vaikutus polttoaineen kulutukseen  on merkittävä. Helsinki-Madeira – lennolla kuluu 23 000 litraa löpöä, mutta kun siivissä on tuollaiset nostot, niin 1000 litraa säästyy. 

Funchaliin laskeuduttiin paikallista aikaa vähän puolenpäivän jälkeen, – aikaero on kaksi tuntia Suomeen. Tuntui hyvälle että oli valittu tämä lomakohde, vaikka periaatteena meillä onkin, ettei kahta kertaa samaan paikkaan lähdetä Ja tämä periaatehan ei koske Roomaa.  Rooma on ikuinen. Rooma on eri juttu.

Hotellimme on Boutique hotel Castanheiro. Ihan keskellä Funchalia. Ihan keskellä. Kaupungintalon aukion vieressä.

Tämän aukion nurkalla on meidän hotelli. 

Oikein hyvälle tämä vaikuttaa. Kerron kuvien kera joku päivä lisää…

Kunhan saimmme vähän kevyempää ylle, lähdimme tepastalemaan kaupungille. Aloitimme patikointia varovasti, lämpimään ilmanalaan (+29 C) totutellen ja hakien oikeaa nesteytystasapainoa. ☀ Ensimmäisen kolmen kilometrin matkaan meni tunti.  🙂

Siirtyminen lokakuisen Oulun pyöräteiltä Madeiran lämpöön ja kävelyyn sujui aika mukavasti.

 

Olut ja bianco Sangria Golden Cafen (varmastikin koko kaupungin kallein terassikahvila) maistuivat oikein hyville, ja väsy alkoi tuntua.

Ja mitä näimmekään? Ei ole ukot korttipeliringistä mihinkään häipyneet!! 

Kävelimme hotellille, ja uimaan! Hotellin uima-allas on kattoterassilla, jossa tovin torkuimmekin. Nyt on suihkuteltu, on nälkä ja me lähdemme Rua Santa Marialle syömään jotain ihanaa paikallista kalaruokaa, ja minä liittelen kuvia sitten palattuamme – joten yöllä tai huomenna niitä tässä. Pysykäähän linjoilla. Lomakirjeenvaihtajanne on levollisena kohteessa. 😉

 

Että minä tykkään noista kivetystä aukioista ja kaduista. Ovat kovin kauniita. Ilo on tepastella. Huomenna jo vähän kauemmas. 

 

~~~~~~~~~~~~~~~~

Rua Santa Marian varrella olleessa Mozart-ravintolassa  oli miellyttävä miljöö, ystävällinen palvelu, ja erinomaista kalaruokaa: minulla meriahventa ja passionhedelmäkastiketta. Tuo kastike oli ihan uusi kokemus, on kotosalla etsittävä resepti.

Pehtoori jaksoi vielä jälkkärinkin. Suklaafondant nuottiavaimella.

 

Dolce far niente – elämä on!

22 May 2019
Papal Audience
9:30 a.m. in Saint Peter’s Square

Olisinpa katsonut jo eilen illalla  ”Papal Calendar”

No en katsonut, joten lähdin puolikahdeksan aikoihin lenkille kohti Pietarin kirkkoa, koska eilen olimme siellä liian myöhään tai siis siellä oli jo liikaa ihmisiä ja taivas ihan harmaa… Tänään aamuseitsemältä paistoi aurinko, joten ajattelin ottaa kuvausrevanssin. Mutta tänäänhän siellä vasta porukkaa olikin. Ja carabinierejä, kaupungin poliiseja, armeijan turvallisuusjoukkoja, pappeja ja nunnia, italialaisia ja turisteja. Ihan hirmuisesti kaikkia.

Tovin jonotin turvatarkastukseen, ensimmäisen läpi meninkin, toiseen jonottaessa luovutin, ja palasin aukion reunoille. Käveleskelin Vatikaanin kaduilla, ja Lungotevereä, jokivarressa, ja palasin hotellille. Ensimmäisen kerran aamiainen kattoterassilla. Ah, onnea.

Kymmeneltä lähdimme taas ”kaupunkipatikalle”. Ainoa varma kohde oli Villa Borghese. Olisi sinne ollut suorempiakin reittejä ja bussillakin olisi päässyt – onhan meillä kolmen päivän bussikortti (18 €) – mutta me kiertelimme. Kävelemäänhän tänne on tultu.

Via Margutta (Spagnalta Popololle) on sivukatu, jota kävelimme uutena vuonna 2006. Silloin en oikein ymmärtänyt, miksi sitä mainostetaan matkaoppaissa. Tänään annoimme sille toisen mahdollisuuden. Ja kyllä, ehdottomasti parempi kuin samansuuntainen Via del Corso.

Piazza del Popololla hulvahti sellainen ”dolce far niente” -fiilis. Ihana joutilaisuus. Siinä kuunneltiin katusoittajia, kuvailin saippuakuplapuhaltajaa, joka keräsi rahaa hammasremppaan, – pystyin myötäelämään, ja laittelin kolikkoja lippaaseensa, ja kuvasin saippuakuplapilviä.

Sitten kohti päivän pääkohdetta VIlla Borghesea. Iso puisto Rooman vanhan keskustan tuntumassa (ks. Bannerin kartta). Siellä kävimme tyttären kanssa keväällä 2003 ja vuokrasimme sellaisen kaksoispyörän ja kävimme myös puistossa olevassa Galleria Borghesessa – ehkä hienoin (Firenzen jälkeen ;)) veistosmuseo, jossa olen koskaan käynyt. No tänään oli alunperin ajatuksena vuokrata pyörät ja nauttia lounaspiknik jossain puiston toinen toistaan kauniimmalla nurmikentällä, puiden katveessa tai lammen rannalla, mutta kun nyt tällä  (tälläkin) lomalla kävely ollut se ykkösjuttu, niin samoilimme puistossa,  ja lopultakin nautimme vain cappuccinot yhdessä puiston kahviloista.

Lounasajan (klo 12.30 – 15.00) lopulla olimme jo paluumatkalla kohti hotellia, olimme Via Venetolla, ja Pehtoorilla oli nälkä. Siispä istahdimme Kapusiinikirkkoa (sen luuranko- yms. muut ”arteet” on käyty jo aikanaan katsomassa) vastapäätä olevan ristoranten ulkopöytään. Mahdottoman mukava paikka ja mukava olo. Jätin pastan väliin, nautin Aperolin ja jätin tilaa gelatolle. Yhtään jäätelöä emme olleet vielä täällä nauttineet, joten korkea aika tänään.

Pantheonin aukion lähellä on uusi Vechia-gourmetjäätelöbaari.

Cappuccino, crema e tiramisu. Oi-joi. Mietin, että jos huomenna vaihtaisikin vielä aamiaisen Della Palman jäätelöön. 🙂

Iltapäivän lopulla hotellille, huilausta, kuvia, postausta, pakkaustakin … ja sitten ~ ”la  ultima cena”  ~ ”viimeinen illallinen”.

Menimme ihan vain hotellin naapurikadulle, siis Navonan ”taakse”. Siinä on ristoranteja, trattorioita ja hosterioita vieri vieressä. Monena ilta on siitä ohi kävelty. Tänään ei kävelty ohi; valitsimme La Scalettan. Sekä eilen että tänään söin ”king pawn” siis  gambero ~ jättikatkoja. Eiväthän ne tänään eilisen veroisia olleet, eivät todellakaan. Eikä muutenkaan eilisen veroista. Mutta ei sittenkään huono.

Eilen olimme ekskollegani, Rooman tuntijan, kulinaristin suosittelemassa, sardinialaista ruokaa tarjoavassa,

ristorantatessa: Sapori Sardi Via Piemontella. Sitä ennen piipahdimme kuin piipahdimmekin Rinascenten kattobaarissa aperitiivilla (Berluccin Franciacorta). Oli nimittäin minun syntymäpäiväillalliseni –  Pehtoorin antaman ”lahjakortin” lunastin. Ensinnäkin aperitiivi ja miljöö olivat erinomaisia. Ilta lämmin, aurinkoa ja puheen sorinaa… (ja hieman häiritsevää tupakansavua – täällä poltetaan edelleen aika paljon. Ja sähkötupakka näyttää olevan suosiossa).

Jatkoimme Via Piemontelle, ja olimme onneksi tehneet varauksen. Olimme toki ensimmäisiä (klo 19.30 jolloin ravintola avautui), mutta tunnin päästä ravintola oli täynnä. Ruoan lisäksi illassa oli hienoa seurata pienehkön ravintolasalin elämää (kerron kunhan kotiin pääsemme –  ja kuviakin puran lisää). Illallisen jälkeen emme enää jaksaneet kävellä, emmekä edes bussikyytejä etsiä, joten otimme taksin: 8.50 euroa! Noin kolmannes siitä mitä Suomessa. Niin ja ruoka. Eturuoat, pääruoat, yhteinen jälkkäri, espressot, pullollinen valkoviiniä 85 euroa! Ja paikalla on Michelin haarukoita (eihän ne kyllä välttämättä mikään tae ole…  ;)) ja hyvä tunnelma! Palaan vielä asiaan..

Arrivederci, Roma. 

Rooman nähtävyyksiä kiertäen – aika kaukaa kuitenkin

Tämän loman ideana on ollut kierrellä ja kaarrella, vähän vältelläkin niitä tavanomaisia, Rooman must-kohteita, ja olla enimmäkseen ulkona.

Tänään kuitenkin pientä lipsumista teemasta. Lähdimme aamulenkille jo puolikahdeksan aikaan, tarkoituksena piipahtaa Pietarin kirkossa ennen kuin siellä on juuri muita turisteja. No teimmepä sitten ensin sellaisen pienen mutkan Lungotevereä pohjoiseen. Pienen! No sitten kirkkoon. Turvatarkastusjonot eivät onneksi vielä olleet kovinkaan pitkät.

Pieta.

On se vaikuttava, vaikka nykyisin ei pääse kovinkään lähelle. Tänä aamuna ei mitään Stendahlin syndromaa sen äärellä – kuten Juniorin kanssa reissussa ollessa.

Tämän lomasemme teemaan (täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin… ) liittyen oli Pietarin kirkon aukiolla oikein sporttinen nunnakin. 😉

Kirkon jälkeen Via della Conciliazionen varrella olevaan pikkuiseen kahvilaan aamiaiselle. Näytti olevan kaupungin poliisienkin aamukahvipaikka. 😉 Cappuccinot olivat kyllä erinomaiset. Kuten muutkin tarjottavat, joten skippasimme hotellin aampupalan.

Suihkuttelujen jälkeen kaupunkipatikka jatkui. Tosin vakaana aikeena, joka toteutuikin, oli myös ajella bussilla ja metrolla, mutta silti saimme toiset 10 000 askelta aika helposti kasaan. Colosseumin seuduilla käytiin, tosin kierrettiin kaikki jonot ja ihmismassat sopivan kaukaa. Siellä oli ihan valtavasti väkeä.

Lähdimme metrolla – ensin väärään suuntaan, sitten Circus Maximuksen nurkalle, taas kävellen …

Tänään ei ole tarvinnut sateenvarjoja, mutta aurinkolasit päähän ja pois, päähän ja pois. Mukavan lämmintä ja leppeää tuulta. Roomalaiset pukeutuvat edelleen toppatakkeihin, (amerikkalaiset) turistit shortseihin. Me jotain siltä väliltä.

Taas Teveren rantaan. En ole koskaan nähdyt siinä noin paljon vettä. Ja ihan virtaustakin joessa on.

Isona TIberinan saarellla piipahdimme. Via Juliaa kävelimme tovin. Tämän kauniin kadun varrella olimme ystävien kanssa yhdeksän vuotta sitten.

Poikkesimme Piazza Farneselle, ja sitten Campo d´Fiorille iltapäivällä Aperol Spritzille. Oli hyvä jo istahtaa. Katsella torin elämää. … Aperolilla kuittamisemme lounaankin – illalliselle menemme syömään oikein kunnolla. Pehtoori lupasi tarjota syntymäpäiväillalliseni täällä … Saimme viime viikolla suosituksen sardinialaisesta ravintolasta ja sinne kohta lähdemme. Kävellen? Ehkäpä. 😉

 

~~~~~~~~~~~~~~~~

Edit: klo 22 … Olipa hieno ja hyvä ilta

Sunnuntaina tavallista pitempi lenkki

Yöllä hotellihuoneeseen kantautui kadulta ääniä, juhlijoita, nuoria, musiikkia, jotain… mutta varsinaisesti uni ei keskeytynyt… yhdeksän tunnin yöunen jälkeen reipas olo ja avasin ikkunaluukut!

Reipasta sadetta jatkui aamiaisen ajan, emmekä siis sittenkään lähteneet heti yhdeksältä vialeille ja Rooman kukkuloille patikoimaan. Lähdimme vasta kun sade taukosi puoli kymmenen jälkeen… 😉

Päivän ohjelmaksi olimme päättäneet ”kierrellään katselemassa ne ”tavalliset” ”. Siispä kohti Pantheonia ja Tazza de Oroa.

Pantheon, kaikkien jumalten temppeli. Merkillisesti se liikauttaa. Ja tässäkin kohtaa, kuten monta muutakin kertaa tänään ja eilen, sanoin Pehtoorille, että loppujen lopuksi pilvet ovat (valokuvaajalle) parempi kuin kirkas sinitaivas ja jyrkät varjot. Pilvistä saa dramatiikkaa, taustaa, kulissia, – ja suojaa kohteelle.

Jatkoimme matkaa. Ja Tazza d ´Oro ei sunnuntaiaamuna kymmenen jälkeen ollutkaan auki!!??

Sitten kuinka ollakkaan: satuimme Kansallisarkiston kohdalle. Olihan se edes pihalla käytävä. Katselin kun joku opettaja (yliopiston lehtori?) johdatti ekskursiolaisiaan kohti ”pyhättöä”  –  kuvan otettua suuntasimme toisaalle. Hymyilin sisäisesti. 😉

Tepastellessa löysimmme myös Basilika San Lorenzon  – meille tärkeä pyhimys tuo  San Lorenzo. Sielläkin oli sunnuntaiaamun päivän messu…

Sitten Espanjalaiset portaat ja Pincio. Jossain välissä räpsäytti taas vettä, taas taukosi, kylmä ei ollut, eikä sade juuri kastellut. Kävelimme, ja taas kävelimme.

Via Frattinalla olisi yksi astiakauppa minua kiehtonut, mutta Pehtoori huiteli jo kaukana… ehkä sinne huomenna….

Sikäli jännä, että minä olen meistä kahdesta se, joka yleensä olen täysin hukassa, eksyksissä, suunnista sekaisin, mutta nyt näinä päivinä se onkin ollut Pehtoori enemmän pihalla. Ehkäpä minun aika lailla runsaampi Roomassa kulkemiseni on tässä eduksi…

Pinciolla kuului ukkosen jylinää, mutta sitten tämän päivän sateet loppuivat, ja lämmintäkin jo oli.

Kuinkahan monta kertaa olen/olemme yrittäneet Piazza del Popolon kaksoiskirkkkoihin, mutta aina on ollut joku syy, miksi ne ovat olleet kiinni. Tänään

Kuitenkin kävimme molemmissa: toisessa messu, jossa oli niin kaunista laulua. Todella.

Ja ”kirkkokahvit”  nautimme Via Ripettan enotecassa (Buccone). Sielläkin joskus vuosia, vuosia sitten olen piipahtanut (ostanut viinikerholle amaronen), tänään nautimme lasilliset Greco di Tufoa.

Sitten oli piipahdettava katsomassa hotelli (Mozart, via dei greci) jossa oltiin Juniorin kanssa pääsiäisenä 2005. Sitten Via del Crocelle, – ostoskatu, kävelykatu. Kävelimme, emme ostaneet mitään. Ja hämmästelimme, että kannabistakin myydään – noin vain.

Sateenvarjot olivat jo repussa, ja oli aika ottaa esille aurinkolasit. Hyvä.

Fontana di Trevi ja kohti Vittorio Emmanuelin sokerikakkua (sekin oli kuvattava, tällä kertaa toivottavasti paremmin kuin ikinä ennen), Campodiglio ja sieltä sitten näkymä Forum Romanumille.

Hiljalleen kohti hotellia, alkoi jo oikeasti väsyttää, monta tuntia kävelyä. Ja päätimme, että on sittenkin lounaan aika. L´Arcano lähellä Pantheonia oli myöhäisen lounaamme paikka. Minulle burrata ja Pehtoorille Pasta Carbonara – sellaiset ”must”-jutut molemmille. Ja molemmat olimme erinomaisen tyytyväisiä. Tilasimme myös lasilliset viiniä….  Ja saimme valtaisat ”saavilliset” erinomaisen hyvää morellinoa. Kyllä sitten taas jaksoi. 😉

Mutkan kautta hotellille, jossa olimme vasta viiden aikoihin; hyvä aika siirtyä hotellin kattoterassille. Mukana rove mansikoita ja skumppaa. Ajattelin kirjoitella blogia, valita kuvia, mutta auringossa ja tuulessa olimme lopulta vain tovin: lasten ja tuttujen kanssa  chattailyä, ja sitten huoneeseen huilaamaan.

Illan tullen kuitenkin jaksoimme vielä iltakävelylle. Ei ole meidän juttu yleensä, mutta tänään valtiovierailu Vatikaaniin. Emme kuitenkaan, sittenkään, menneet mihinkään syömään, joten ihan kuntoilupäivä on ollut, kilometrejä enemmän kuin Lapin tuntureilla….

Ylitimmme Teveren, piipahdimme Pietarin kirkon pihalla, kävelimmme lämpimässä illassa. Ja niin epätodellista. A domani, mi amici!

 

Roomaa ristiin rastiin

Ajatus aamiaisesta Rooman kattojen yllä, hotellin kattoterassilla, oli kiehtova. Mutta jäi ajatukseksi, oli sen verran vilpoista ja tummia pilviä taivaalla, että tyydyimme katselemaan näkymiä ikkunoiden takaa.

Vähän ennen kymmentä olimme taas valmiita Rooman valloitukseen, tai ainakin lauantaiseen tapaan torille ja halliin. Siispä ensin kävelimme Campo di Fiorille. Silloin jo satoi, mutta kojut ovat onneksi isojen varjojen alla. Kaunis värikäs ruokatori se on. Paljon turisteja ja paljon paikallisia.

Sade taukosi ja jatkoimme matkaa kohti Testacciota.

Largo Argentiinan tienoilla oli vielä aika hiljaista, – lauantaiaamu Roomassa ei ole vilkkaimpia hetkiä.

Piazza Venetsian jälkeen kun alkoi taas ripsiä, menimme pysäkille ja katselimme näytöltä, että bussi 30 tulee kolmen minuutin päästä: siispä mennään sillä kohti mercatoa.

Ja opimme siinä – tihkusateen samalla muuttuessa rankkasateeksi – että Rooman minuutit ovatkin jotain ihan muuta kuin mitä meidän kellot näyttävät. Lopulta bussi tuli ja pääsimme Pyramidille asti ja siitä sitten tepastellen halliin.

Oli kyllä käymisen väärti. Ja kyllä minä niin toivoin, että olisimmekin majoittuneet johonkin huoneistoon; olisi voinut ostella kaikkea kokattavaa. No ei ostettu mitään, kunhan kierreltiin ja ihasteltiin. Ei mikään arkkitehtooninen ilo silmille, mutta voi niitä ruokatiskejä!

Sateen tauottua, lämpötilan noustua lähelle + 20 astetta ja auringon jo pilkistellessä lähdimme kiertämään Monte Testacciota. Se on antiikin ”jätevuori”. Se on syntynyt liki 2000 sitten kun roomalaiset ovat käyttäneet aluetta (silloisen sataman läheisyydessä?) saviruukkujen kaatopaikkana. Vuoren seinämässä on muutamia ravintoloita, yökerhoja, klubeja, mutta eipä ne aamupäivällä paljon ”näyttäytyneet”; suljettuja ovia, kylttejä vain.

Monten ”takana” oli vähän rähjäisempää asumusta ja varastoa ja sen näköistä etten pimeällä siellä haluaisi liikkua. Erilaista Roomaahan olemme nyt halunneetkin nähdä.

Siirtolapuutarha? 😉

Liuimme takaisin kohti Centro Storicoa, kohti lounaspaikkaa. Ja kuten meillä on tapana, käytämme suhteettoman paljon aikaa ruokapaikan hakemiseen. Siitäkin huolimatta että koko Rooman on täynnä trattorioita, hosterioita, ristoranteja, pizzerioita ja katukeittiöitä.

Päädyimme lopulta Il Ficoon. Ja valitsimme antipastilautasen. Oi, että. Niin hyvää. Tänään erilaisia friteerattuja kesäkurpitsan kukkia (oik. yläreuna) kuin eilen, ja niiden kanssa jotain makeaa (marja?)kastiketta.

Ja taas jaksettiin. Päätimme lähteä kohti Hadrianuksen mausoleumia (Castel Sant’ Angelo), jossa emme ole ennen käyneet. Kolmen vartin jonotuksen ja 28 euron maksamisen jälkeen pääsimme isoon Hadrianuksen leposijaan, linnoitukseen, vankilaan, myöhemmmin paavien palatsiin, jonne kulkee Vatikaanista salakäytävä. Eikös Dan Brownin Enkelit ja demonit -kirja pääty siihen, että pahis putoaa mausoleumin tornista Tevereen? Ja eikös Tosca-oopperakin sijoitu tuonne? Parasta meille oli näköalat.

Tuolta laskeuduttua ja siirryttyä kohti hotellia (kuvan oikeassa reunassa Ponte Umberto I ja lähellä  (tuolla puolen jokea) on tämä hotellimme) alkoi kello olla jo puoliviisi.

Jalkojen lepuutusta, kuvien purkua ja postausta pari tuntia.

 

~~~~~~~~~~~~

 

klo 21.15 paikallista aikaa. Kävimme syömässä. Pizzalla. En tiedä, oliko paras pizza ikinä, mutta lähelle. Tuttu ravintola Da Fransesca. Ihan niin kuin Roomassa ei olisi tuhansia muitakin, mutta tuonne piti – taas – päästä.

Ja kävimme vielä iltakävelyllä Teveren (Tiberin) rannassa. Aika samettinen ilta, ei sadetta. Rooma on hyvä.

Siamo a Roma

@Rome

Hotellimme on Genio. Valitsemme sen, koska se on Finnairin Plus -hotelli, mikä tarkoittaa, että lentojen yhteydessä se on hinta-laatusuhteeltaan oikeinkin hyvä. Ja siksi, että meillä on siitä – nimenomaan hyvä – kokemus vuosien takaa. Olimme täällä myös uutena vuonna 2006. Lennot Oulu – Helsinki – Rooma ja takaisin sekä kuusi yötä neljän tähden, keskeisellä paikalla olevassa hotellissa yhteensä vähän yli 800 euroa. Hotelli tuossa ylhäällä näkyvässä kartassa Ponte Umberto I kohdalla (Via Zanardelli).

Kun olen viettänyt Roomassa monta aiempaakin lomaa, ei nyt ole tarvetta pomppia nähtävyydeltä toiselle, ei jonotella museoihin ja Colosseumille, ei ole välttämätöntä käydä Espanjalaisilla portailla tai Piazza Barberinilla. Mutta on mahdollista. Katsotaan nyt.

Ajatuksena oli jo varatessa, että vietämme toukokuun lopun viikon Roomassa ulkona. Kierrellään puistoissa, patikoidaan Trasterveressä, kiivetään Janiculum-kukkulalle, ja muillekin, vuokrataan pyörät Villa Borghesessa. Liikutaan paljon ja syödään hyvin. Ja minä kuvaan. Kuvaan paljon valoisia, aurinkoisia kuvia. Katsotaan nyt. Säätiedotus lupaa seuraaville viidelle päivälläe sadetta, ukkosta, sumua, mutta myös aurinkoa pilvien välistä. Vähän kuten Wienissä joulukuussa. Mutta sää on sellainen kun on, joten aamuisin katsomme, mitä teemme, mihin lähdemme. Siis ei minuutti aikataulutettua kaupunkilomaa.

Kone laskeutui Fiuminicioon Leonardo da Vincin kentälle melkein minuutilleen aikataulussa. Ja hotellissa olimme kahdeksan ja puoli tuntia sen jälkeen kun olimme kotoa lähteneet (klo 4.30).

Saimme huoneen heti. Bravo. Veimme laukut, vähän siistiydyimme, kamppeiden reivausta ja kun kerran vielä ei satanut lähdimme ensin kohti ruusutarhaa….

… juuri purin kuvia (258), liitän niitä vielä ja kerron mitä tänään näimme. Mutta nyt lähdemme syömään, meillä on tapaaminen.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt hotelliin palattua, nettiyhteyttä, kuvien lataamista, kaikkea somettamiseen tarpeellista säädelty, huomenna jo parempi yhteys ja raportointi.

Tänään oli sittenkin täysin sateeton päivä, melkein helle. Erinomainen kaupunkilomapäivä. Kävelyä sen 20 000 askelta. Paljon vanhaa (heh, Roomassa) ja uuttakin nähty. Kun oli tuo sateen uhka oli sellainen ”Carpe diem” -fiilis koko päivän: nautitaan kaksin verrroin auringosta, lämmöstä, sateettomuudesta.

Hieman meni etsimiseksi mutta me löysimme ensin ruusutarhan ja sitten protestanttien (non catholic) hautausmaan. Molemmat auringossa. Ruusutarhassa kävin melkein päivälleen 30 vuotta sitten jolloin odotin esikoista ja jolloin Pehtoori  vasta opetteli puutarhurointia. Tänään näimme paikan uusin, vanhentunein silmin. Ja se oli niin hieno. Lähetimme kiitokset vinkistä latinan opettajalleni, silloiselle Villa Lanten johtajalle. Ilman häntä emme varmaan vieläkään olisi paikasta tienneet mitään.

Siellä on 1100 ruusulajia. 1100!! Se on iso. Se on kaunis. Taustalla Circus Maximus ja sypressit, ja sininen taivas ja aurinko! En osaa kertoa kuinka hieno. Harmittaa, etten osaa. Mutta se on! Käykää siellä. Toukokuussa.

Jos rosario oli ensi sijaisesti Pehtoorin käyntikohdelistalla kärkisijalla, niin minulla oli Non Catholic Cimitario. Protestanttien hautausmaa. Sinne on haudattu 1800- ja 1900-luvulla Roomaan ja muualle Italiaan tulleita, innoistusta ja miljöötä hakemaan tulleita, mutta tääällä tai muualla Italiassa menehtyneitä, taiteilijoita ja muita (nuorena kuolleita) suurmiehiä ja -naisia etc.

Mm. englantilaiset romantiikan aikakauden nuorena kuolleet runoilijat (Keates, Shelley) ovat sinne saaneet viimeisen leposijansa, samoin italialainen Antonio Gramsci, jonka vallankumouksellisesta ajatuksista (vankilapäiväkirjat) olen sosiologian tenteissä osoittanut oppineisuuttani. 😉  Mistä alkaa olla piakkoin 40 vuotta. Auts.

Mutta siis. Niin kaunis, koskettava. levollinen, rauhoittava hautalehto. Ehdottomasti käymisen arvoinen.

Paljon muuta ehdimme nähdä ja kokea: mm. Piazza Navonan niiiiiin ylihintaiset virvokkeet (Aperol spitz ja olut), … ja sitten kun iltapäivän lopulla palaamme voipuneina hotellille, ovella tapaamme sisareni ja miehensä. Toki tiesimme, että hekin ovat täällä. Menimme hotellin kattoterassille vaihtamaan kuulumiset ja nauttimaan lasilliset Ferraria. Mitä muistoja!!! Pieni tauko ja sitten ristoranteen, josta olimme jo kotona sopineet.

Eikä tuottanut pettymystä. Systeri osaa italiaa – oikeasti, ja hän hoiteli tilaukset. Ja kyllä me söimme hyvin, erinomaisesti. Paikka oli täynnä – italialaisia. Ei yhtään amerikkalaista tai japanilaista, vaan italialaisia perheitä ja nuoria porukoita. Perfetto.

Olisi vielä niin paljon kerrottavaa, mutta ei vain jaksa. Liki vuorokausi ympäri on tullut valvottua ja liikuttua. A Domani!

Lähtölaskenta

Bannerikuva vaihdettu, laukku pakattu, kotona, harrastuksissa ja lähipiirissä asiat hoidettu. Lähtöselvitys tehty ja säätiedotusta tarkkailtu (vähän murheellisena), mutta silti niin iloisena, että matkaan päästään.

Herätys on huomenna klo 4.

Yritän päivitellä blogia, eiköhän se onnistu. Ja jos kiinnostaa, niin luulenpa, että Instagramin stooreissa on välähdyksiä tulevien päivien tunnelmista, joten sieltä kauttakin voi nojatuolimatkailua harrastaa.

Ci vediamo a domani!

 

Saariselälle, mutta minne muualle?

Aamulla ladulla (hiihtämässä), illalla mäessä (kuvaamassa). Siinä välissä siivottiin ja saunottiin.

Mennessä satoi, pian kyllä loppui… Olipa mukava hiihtää. Hyvin varovasti aloittelin kauden.

Illansuussa lähdin katselemaan Suomen pisimmän pulkkamäen valaisua. Olipa vaikea löytää kuvakulmaa. Tässä sitten yksi onnistuneimmista, vasemmassa reunassa vain pätkä liki kahden kilometrin mäestä, jossa oli iltaviideltä aika paljon nuoria ja lapsia. Kuvan sininen valo vaihtuu revontulten väreissä… vihreäksi, punaiseksi taas siniseksi… Aika hieno on. Ja oikealla ”Saariselkä City! tai siis osa siitä.

Ja laskettelukeskuksessa alhaalla oli kovin erinäköistä kuin niinä harvoina keskiviikkoina, jolloin 70- ja 80-luvulla oli ”iltamäki”. Niihin piti ostaa vielä erikseen korotetuilla hinnoilla liput.

Yritän siis taas kertoa, että Lappi on hieno paikka käydä. Meille nykyisin jo enemmänkin kuin käyntipaikka; pari kuukautta vuodesta täällä.

Se ei tee mahdottomaksi sitä, että edelleen on halu reissata. Ainahan me on reissattu, joten se lienee osa elämäämme … jos Luoja suo, ja jos oma ja läheisten terveys sallii ja jos varoja löytyy, niin aikeissa on tänäkin vuonna käydä ainakin yhden kerran reissussa, ehkäpä jopa ulkomailla.

Toisin kuin tapana on, meillä ei ole nyt varattuna yhtään matkaa. EI YHTÄÄN. Mikä minua jo hivenen ahdistaa. Vähän olemme jo asiasta keskustelleet, mutta mikään ei ole vielä varmaa, eikä mikään erityinen kohde edes vakavasti harkinnassa.

Niinpä: vuodenvaihteen arvonnan ajattelin järjestää tämän teeman ympärille. Semminkin kun minulla on yksi hieno palkinto jaettavaksi. Ostaessani takin sain kaupan päällisinä cashmir-huivin, ison sellaisen (en muista mittoja – huivi on kotona, ei täällä mökillä – laitan tietoja/ehkä jopa kuvan kunhan kotiudutaan) mutta minulla on ennestään melkein samanlainen. Jos tuntuu, että huivilla ei ole käyttöä voit voittaessasi ja halutessasi vaihtaa sen Oulu kuvissa -kalenteriin.

Ja mikä on arvonnan ydin?

Suosittele meille tämän vuotista reissua. Nimenomaan sellaista kohdetta, jossa olet itse käynyt. Se voi olla kotimaassa, ulkomailla, lähellä tai kaukana. Valmismatka, räätälöity matka, omatoimimatka, automatka, kaupunkiloma, rantaloma, patikkaloma, löhöloma. Se voi olla paikka, missä me olemme jo käyneet aiemmin, mutta myös täysin uusi maa tai kaupunki, ranta tai rengasmatka.

Saat yhden lipukkeen arvontaan pelkästään nimeämällä kohteen. Toisen lipukkeen saat, jos kerrot, MIKSI itse pidit paikasta ja kolmannen lipukkeen, kun kerrot, miksi juuri meille sitä suosittelet. Kaikkien osallistuneiden kesken suoritetaan arvonta sunnuntaina 13.1.2019. Vastausten  (kommentoi tähän postaukseen) on oltava perillä ko. päivänä puolenpäivän aikaan.

Jouluostoksilla

Wien olisi ollut – ainakin periaatteessa – mitä oivallisin jouluostosten teolle. Isoja tavarataloja, kauppapasaaseja, kilometrien mittainen Mariahilfer Strasse, joka on (kuulemma, – mehän ei edes käyty) täynnä putiikkeja, merkkiliikkeitä, pari kadullista maailman muotitalojen (Gucci, Vuitton, …),

monia outlet-myymälöitä, uniikkeja putiikkeja, kaupungin aukiot täytetty kojuilla, joilla mitä mukavimpia käsitöitä ja joulukoristeita.– ja mitä me teemme? Saamme ostetuksi toisillemme joululahjat. Ja muutaman muun pienen paketin, vähän herkkuja.

Näyteikkunaostoksia toki teimme Wienissäkin. Bongasin mm. mukavannäköiset ”city-lenkkarit”, melkein juhlakengät seuraavalle sulalle kelille. Lähemmin tarkasteltuani (lue: kun näin hinnan) totesin, että olivatkin oikeastaan aika töpön näköiset. 😀

 

Schönnbrunnin joulutorilta sitten ostin kaulimen. 😉

Niinpä sitten on ollut kohdattava jouluostokset koti-Suomessa. Sitä paitsi minusta on ihana antaa lahjoja. Nuoriso kun oikeasti tarviikin – ja Apsulle tietysti! Siis ei muuta kuin tänään heti aamusta kaupungille vakaana aikomuksena hankkia paketoitavia juttuja. Eikä tänään niin paha ollut olla shoppaamassakaan. Lähes kuusi tuntia ja monta sataa euroa kulutin kaupungilla. Ja kävin jopa Kärkkäisellä, joka on ollut minulla jo vuosikausia boikotissa. Mm. sen kytkökset Magneetti-lehteen (ja sen edeltäjiin ja seuraajiin. Muistatteko vielä sen henk. koht. jutun kun kuvani pöllittiin täältä blogista, muutettiin ja liitettiin rasistisen jutun yhteyteen Magneetti-lehdessä ? Mutta tänään siis kuitenkin Kärkkäiselle. Ja miksikö? No kun siellä on se Volkkari-sarja, jota Apsu on toivonut ja jota ei muiden kauppojen lelulehdissä ole näkynyt ja jonka Beetle-mummi tietysti halusi pojalle joululahjaksi ostaa.

Nyt melkein kaikki lahjat on jo paketoitukin.

JOULUKALENTERI 2018 

Terveisiä joulupukilta (Wienistä)

Wienin kuvasatoa

Olen tässä illan valinnut ja muokkaillut Wienin kuvia. Kahden ensimmäisen päivän sato pitäisi (huom. pitäisi) olla suunnilleen valmiina… En paljon selittele. Edellisten päivien päiväkirjamerkinnät kertonevat mstä näissä on kyse…  Huomenissa kuvamatka jatkuu. Toivottavasti. Sillä on ollut vähän ”ruuhkaista” tämä muutaman päivän jälkeinen kotiinpaluu… 

Ai niin, ennen kuin alatte katsella noita ottamiani ”still”-kuvia, tässä puhelimen, tai siis Googlen, ihan itsekseen tekemä ”elokuva” matkalla. Heti alkuun on kuva meistä ja tyttären kuudesta mökkivieraasta, jotka tapasimme Helsingin lentokentällä matkan aluksi…  KLIKS (oikean reunimmainen)

Ja tässä sitten satunnaisia otoksia matkan varrelta. 
Klikkaa ensimmäinen kuva isoksi, ja sitten voit liikkua oikean reunan nuolella eteenpäin. .. 

Joulutoreilta palattua

Kotona ollaan. Ja tässä ensimmäinen kooste matkalta:
”Hajahuomiota Wienistä ja wieniläisistä – ja joulutoreista”

 

Nuorilla on oikeat kengät, varrelliset talvikengät, bootsit, nilkkurit, eikä vain Conversen tennareita ja nilkat paljaina, kuten suomalaisilla teineillä ja vähän vanhemmillakin nuorilla tuppaa olemaan.

(Yllättävän?) monilla wieniläisnaisilla on botoxia huulissa. Minusta se on hassun näköistä. Oletin, että wieniläiset (naiset) ovat tyylikkäämpiä.  Toisaalta keli ei oikein ollut suosiollinen tyylikkyydelle. 
Tai ehkä me näimmekin vain turisteja? – Kaltaisiamme läskipohjakengissä ja toppatakeissa kulkevia matkailijoita Italiasta, Englannista, itäisistä naapurimaista (slaavialaisia kieliä puhuvia oli paljon)?

Wienissä tuuli yllättävän paljon, ja kovaa. Vain viimeisenä päivänä oli lähes tyventä. Sadettakin oli enemmän kuin olin osannut ajatella tähän vuodenaikaan kuuluvaksi. Jopa vedensekaista räntää. En tiedä, oliko se poikkeuksellista vai tavallista, joka tapauksessa sateenvarjo ei turhaan ollut mukana.

Ei nuoret, eivätkä muutkaan, kulje kadulla koko aikaa kännyköihin tuijotellen. Toki kännyköitä katsellaan ja pysäkeillä ja metrossa niitä räplätään, mutta ei koko aikaa, eikä kävellessä.

 

Joulutoreja oli paljon enemmän kuin olimme osanneet odottaa. Mekin kävimme ainakin kymmenellä. Niitä oli monenlaisia: St. Stephansdomin ja Schönnenbrunnin aukiolla taisivat olla samaa ”sarjaa”: tummanvihreitä kojuja, mukit molemmissa punaisia saappaita ja sydämiä, paljon teollisia tuotteita ja ne olivat paljolti samoja näiden kahden ”ketjun” toreilla. 

 

Meidän ”omalla” Am Hofin torilla oli enemmän ruokaa ja juomaa kuin muilla missä kävimme. Se oli ainoa tori, jossa oli samppanjabaari ja ihania juustoja muutamassakin kojussa. Mukit olivat vähän gootti-henkisiä; yhden glühweinin nautimme viimeisenä iltana puoliksi.  Ja pari juustoa ostimme kotiin tuomisiksi.

Viereisellä torilla oli pelkkiä BIO-tuotteita (mitä sitten tarkoittikaan) ja käsitöitä, joiden tekijät itse olivat kojuissa. Belvederen linnan pihalla oli aika isoja kojuja ja mukit vähän kuin lasten mukeja. Innere Stadtissa oli aika monta valkoisten kojujen toria, niistä oli mielestäni enemmän ”helyjä”,  lasisia koristeita, koruja ja sisustustuotteita jne. kuin muilla toreilla. 

Suurin torialue on Raatihuoneen torilla, jossa on myös luistinkenttä, huvipuisto, kahvila, paljon kaikkea. Sen läpi vain kävelimme. Jotenkin ahdisti. 

Vähän hämmästytti se, että niissä vähissä kaupoissa, joissa käytiin, eivät soineet joululaulut. Eikä noilla toreillakaan ollut ämyreitä, joista olisivat  ”kulkuset” tai ”White Christmas” raikunut. Tonttuja oli aika vähän, enkeleitä ja jouluseimien hahmoja sitäkin enemmän – mikä nyt ei oikeastaan hämmästytä.

Jouluvaloja, kynttelikköjä ikkunoissa tai tuikkivia valonauhoja parvekkeiden kaiteilla ei ollut oikeastaan ollenkaan. Joulutähtiä ja muita kukkia oli monissa ravintoloissa, hotellin respassa, kauppojen tiskillä jne.

Ravintoloissa tarjoilu ja koko touhu sujui nopeasti ja jouhevasti.

Wien on hyvin siisti kaupunki. Mihin varmasti vaikuttaa se, että joka korttelissa on roskis ja roskaamisesta saa 50 € rikesakon. Ja graffiteja ei juuri nähty. Aika paljon tupakoijia oli, muutamat ravintolat näyttivät sallivat tupakoinnin, ja ihmiset polttivat kadulla kävellessäänkin. Sellaista ei paljon Suomessa enää näe.

Hintataso (keskustan alueella) on vähintäänkin Suomen hinnoissa, paitsi että ruoka ja viini olivat sekä kaupassa että ravintolassa halvempia kuin Suomessa.

 

Tänään lähtöaamulla sitten vielä suihkuttelut, nopea pakkaaminen, aamiainen ja hotellin respan kautta tilattu vakihintainen (44 €) taksi lentokentälle. Olimme todella hyvissä ajoin; reilusti yli kaksi tuntia ennen lennon lähtöä, mutta bag droppiin pitkä ja hidas jono. Silti jäi aikaa vielä käydä kahvilla ja ostella muutamia herkkuja tax freestä.

Oulun lennolle ehdittiin hyvin, mutta lento lähti myöhässä, kun odoteltiin pari matkustajaa. Milloin ja millä perusteella noin tehdään? – No mutta kuuden jälkeen kotona Rantapellossa. Siis reilut kymmenen tuntia kohteesta kotiin. Ei yölentoja, ei pitkiä vaihtoja, varsin hyvin sopi meille.

Hyvä reissu, oikein hyvä. Wieniin voisin lähteä toistekin; nyt jo osaisi vähän liikkuakin, ja olisi vielä paljon nähtävää, siellä on hyvä kävellä. 😉 

Ehkä seuraava reissu joskus keväiseen Wieniin? Tai kyllä olisi jo Rooman vuoro! 🙂

PS. Näitä Wien-postauksiani lukiessa pitäisi soida taustalla tämä… KLIKS