Käytiinpä Pehtoorin kanssa leffassa. Starissa katsomassa Downton Abbey.

Se oli hyvin odotusten mukainen. Ehkä vielä enemmän sellainen pukukavalkadi-, lavastus-, ajankuva- ja miljööspektaakkeli kuin  odotinkin, ehkä enemmän ”viihteellinen” kuin odotin. Draamaa oli, mutta se oli kepeän oloista, päälleliimattua, mutta pitihän kahden tunnin elokuvassa toki olla tapahtumia … Kaikkinensa: tykkäsinhän minä tietysti. Kovastikin. Ja oli niin mukava tavata kaikkia… 😉

Mutta kun oltiin lähdössä siine, oli hassu tunne, että pitäisi oikeastaan ”pukeutua”. Siis että kotifarkuissa ja jumpperissa ei viitsisikään lähteä. Teatteriinhan tulee yleensä laitettua vähän parempaa päälle, sellaisella smart casual -meiningillä, jakkua tai pikkumustaa tunikaa, etc. mutta eipä kyllä elokuviin.

Paitsi joskus nuorena, mutta silloin leffailta olikin treffi-ilta, ja SE oli se pääsyy huolehtia ylleen parhaat sammarit 😉 tai juuri se sen talven uusi neule. Mutta tänään ei nyt oikeastaan ollut sellaista treffifiilistä, vaan koska Downton Abbey! Joku tyköistuva samettijakku olis ollut passeli! 😀 No ei vaiskaan, mutta tuli kuitenkin mieleen.

Ja tämmönen testi:    TESTI TÄÄLLÄ

Oli ihan pakko tehdä, terveisin Mrs. Hughes

Kovin aikaansaapa päivä tuntui olevan. Tein ja touhusin, ja nyt kun yritän miettiä, mitäs oikein olenkaan tehnyt, ei tule mieleen muuta kuin, että koko päivän on ollut nälkä, tai siis on tehnyt mieli syödä, ja koko päivän olen myös syönyt. Ja sehän ei ole kovin hyvä juttu.

Muistikortilla päivä näyttää paljon terveellisemmältä kuin todellisuus, huolimatta siitä, että ulkona en ottanut yhtään kuvaa, vaikka kolmetuntisen syksyisessä säässä vietinkin.

Ehkä huomenna sanallisempi päivä.

Syyskuun ensimmäinen viikko ja minä matkasin aamulla kohti Linnanmaata ja yliopistoa. Ja sitten -vieläkin siirtääkseni ”minun” työpaikkani uuteen sijaintiin tutustumista, työkavereiden tapaamista ja ehkä jokun ännännen vuoden opiskelijan kohtaamista – ajattelenkin, etten turhaa mene heitä keskelle lukukauden aloituksen kiirettä häiritsemään. Niinpä parkkeerasin pyöräni puutarhan portin viereen ja lähdin nauttimaan syyskuun vahvoista, tummista väreistä. Monet kasvit kukkivat vielä ja puissa jo keltaisia ja oransseja lehtiä; värikylläistä ja kaunista siellä oli. Kävellessä ja kuvaillessa ei tuntunut kylmältä, oli aika tyventä ja aurinkoista. Harmitti, ettei ollut purkkikahvia mukana. Ehkä joku aamu kun menen vielä ”paikkomaan” kuvauksiani.

Puutarhalta ajelin Caritakseen ja sieltä juuri ennen iltapäivän sadetta Eurokankaaseen! Ja sain kuin sainkin verhot tilatuksi. Tosin homma ei sujunut kovinkaan sutjakasti. Löysin ensin kauniin italialaisen kankaan, ei ihan koboltinsinisen, mutta melkein. Siis juuri oikea. Ja sitä ei sitten ollutkaan edes tilattavissa. Myyjän kanssa etsimme pitkän tovin vastaavaa, ja löytyihän se. Vieläpä palonkestävä. Ja kun jo mitta- ja tilaustiedot oli täydennetty ilmeni, että kankaan hinta oli 295 euroa metri!! Huolimatta ettei sitä tarvita kuin pariin pieneen työhuoneeni ikkunan kappaan niin päätin kuitenkin jättää tilaamatta; olisi ompelun kanssa tullut maksamaan liki 400 euroa. No way!! Ja eikun uudelleen selaamaan näytekansioita ja liparetelinettä. Ja löytyihän se kangas. Eikä hinta ompeluineen ja tarvikkeineen tule maksamaan satastakaan. Ja nyt olen vihdoin saanut tämän tehdyksi! Kun valinnassa meni tarpeeksi kauan aikaa ehti sadekin jo tauota. Tosin alkaakseen sitten uudelleen. Aamun aurinko tuntuu nyt kaukaiselta.

Syksy kuitenkin tuntuu, taitaa olla aika hakea kynttilä esille. Entäs kudin? – kovasti tekisi mieli, mutta nyt ei pysty, ei millään, kovakantinen kirja, mikseipä? Kesävaatteita voisi siirtää vaatekaapissa taaemmas, mutta ei pakata kokonaan pois. Saimmepa nimittäin viime viikonloppuna varatuksi matkan, joissa ainakin kesäisiä ulkoilukamppeita tarvitaan. Eikä matkalle lähtöön ole enää kuin kuukausi. Se tekee olon levolliseksi.

Täällä haisee (vai sittenkin tuoksuu) kaali, maitokaali. Nyt kun tein sitä kolmannen kesän tälle kesälle tosi ison kattilallisen, alan jo itsekin pitää siitä. Tosin en lautasellistakaan syönyt tänään, ihan vain maistelin. Mikäpä siinä, – ei se pahaa ole. Äidin toiveesta sitä olen keitellyt. Edeltävinä kesinä ”soppatykkini” ykköskeitto on hänen mielestään ollut kesäkeitto, mutta tänä vuonna meillä tuli puheeksi hänen lapsuutensa makumuistot, ja PAM! Sen jälkeen ei paljon muita keittoja kuin maitokaalia ole kulunutkaan, mitä nyt sitä kesäkeittoa, paahdettua kukkakaalikeittoa ja pinaatti-pähkinäsoppaa.

Minäkin muistan lapsuudestani kaalikeiton herkkuruokana, mutta se on sitä ”oikeaa” kaali-jauhelihakeittoa. Kotona tehtyä hyvää, hautunutta, tuhtia soppaa: ensin voissa paistettua jauhelihaa ja sipulia, sitten kaali ja lopuksi muut aineet hautumaan isoon kattilaan. Yleensä seuraavana päivänä vielä parempaa. Se on talvikaalistakin hyvää, mutta maitokaali vaatii kevät/kesäkaalia, melkein vihreää koko soppa.

Mutta kuten sanottu emme sitä tänään syöneet. Lounastimme Iissä Museokahvila Huilingissa. Tällä kertaa Pehtoorin kanssa. Olimme iltapäivällä systerin luona suunnittelemassa muuttoa ja sieltä lähdettyä ilmoitin olevani jo nälkäinen huolimatta, että aamun pyörälenkki oli kovin lyhyt: Tuiraa ristiin rastiin aamun valossa ja Canon kaverina. Käväisinpä lopuksi vielä oman koulun pihallakin. Yhdeksän vuotta tuolla tuli käytyä koulua: opiskeltua ja ennen kaikkea vietettyä aikaa. 😉

Huilingissa oli valokuvanäyttelykin (Heidi Tirin kauniita makrokuvia kukista ja kasveista) ja samalla pysähdyksellä sain kuvattua Iin kirkon Vastaloa varten. Kirkko on ollut koko kesän rempassa, eikä ole siksi aiemmin ollut ”edustavassa” kunnossa, mutta nyt oli. Sisälle en valitettavasti päässyt, mutta josko tässä syksyllä vielä yhden pyöräretkenkin tekisin sinne päin?

Lasaretin Virta-ravintolassa on taas perjantaina Syödään yhdessä -tapahtuma. Tiedottamista ja talkooporukan värväämistä on tänään riittänyt. Ja näyttääpä siltä, että olen taas itsekin ”salin puolella” hommissa, elikkäs tarjoiluhuki taitaa osua taas kohdalle.

Hotelli Lasaretin ravintola Virta, Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestarit ry ja Paistinkääntäjien Oulun voutikunta järjestävät tapas-illan Hotelli Lasaretin Virta-ravintolassa pe 6.9.2019. Tarjoilu alkaa klo 18.00 ja jatkuu klo 21.00 saakka. Keittiömestarit ovat suunnitelleet herkullisen menun, jossa alkuun on syksyinen tapas-lautasella on syysmakkaraa, nahkiaista, juustoa ja muita syksyisiä herkkuja. Pääruokana tarjoillaan karitsaa maukkaine lisäkkeineen ja illan kruunaa jälkiruokalautanen, jossa on tapastyylisesti monia pieniä hyviä herkkuja. Koko menun hinta on 43 euroa. Erikseen tilattuna alkuruoka 15 euroa, pääruoka 21 euroa ja jälkiruoka 10 euroa. Lisäksi on mahdollista ostaa viinipaketti ja virvokkeita. 

Tulehan sinäkin perjantaina tapasiltaan.

Toinen päivän ”projekti” on ollut käydä pariinkin otteeseen kuvailemassa Tuirassa. Oulun Tuirahan on valittu vuoden kaupunginosaksi, ja siksi ja muutenkin olen päättänyt tehdä siitäkin sellaisen kortin kuin keskustan vanhoista rakennuksista, Nallikarista ja Myllytullista olen jo tehnyt.

Oulussa on aika vähän jugend-rakennuksia, mutta Tuiranpuistossa vanhan kaupunginsairaalan alueella niitä on montakin: vanha hermotautisairaala Hermola on nykyisin Tuiran neuvola.

Oikeastaan pitäisi kyllä unohtaa kuvailu ja pyöräily muutamaksi päiväksi ja lähteä metsiin: tatteja tuntuvat kaikki etsivän, löytävän ja keräävän. Ja puolukoitakin näyttää olevan tarjolla monessa paikkaa… Pitää harkita.

Suomen luonnon päivä.

Kovasti mietin, mihin luontoon lähtisin tänään. Lopulta päädyin käymään Virpiniemessä, jossa en ole käynyt vuosiin… Olipa sinne tullut kaikkea uutta. Mutta Meriniemen uimarannalla oli parasta. Ja siellä on komea, ikiaikainen petäjä. Oiskohan siinä symboliarvoa Suomen luonnolle?

Ja samaan aikaan niin mukavan lämmintä. Voidaan kai puhua intiaanikesästä.

Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan. Suomeen käsite intiaanikesä tuli 1900-luvun alussa. Ilmiö on ollut tunnettu aiemminkin. Vanha kansa puhui Pärttylin pikkukesästä (Pertun päivän 24. elokuuta mukaan). Muissakin maissa kansanperinne tuntee jonkin, yleensä myöhäisemmän merkkipäivän, jonka aikoihin intiaanikesän uskotaan usein sattuvan ja josta johtuu siitä käytetty nimitys. (Wikipedia)

Ja intiaanikesän aikaan kotinurmella on jo ensimmäiset keltaiset lehdet, mutta pelakuut, laventeli, tähtisilmät ja begoniat kukkivat kuin keskikesällä, – ja ensimmäistä kertaa Amerikan liljat näin komeana.

Tälle päivälle on odotettavissa vielä jotain kaunista kuvattavaa ja katseltavaa: ei, en tarkoita venetsialaisia vaan tiedossa on roihupurkauksia!  Auringonpilkut kuulemma myrskyävät ja roihuavat, joten tänään ja/tai huomenna pitäisi olla komea taivas. Revontulia odotellessa. Nythän on myös ”Nuku ulkona” -tempaus. Jos pysyisin hereillä olisin iloinen. Katsotaan nyt, kuinka käy….

Prologi:
meidän esikoisella oli ala-asteikäisenä Muumi-herätyskello, jonka herätysääni oli: ”Hyvä päivä tänään”! Sellainen on tänäänkin ollut.

Aurinko, ja lämpö.

Varhainen herääminen, ja pihalle. Noh, kuitenkin takaisin keittiön pöydän ääreen aamukahville.

Sykkelöimään, kohti yliopiston puutarhaa. Sielläpä pitkähkö tovi vierähti: puiston penkillä istuskelin ja tyttären kanssa chattailin. PHP-muutoksista ja Windows7:n tuen loppumisesta. TAAS on tehtävä isoja muutoksia sekä softaan että rautaan. En tykkää, ja arveluttaakin vähän. Ehkä turvaudun ammattilaisapuun, – ja vien sorvin liikkeeseen.

Ja sitten puutarhalla oli paljon katseltavaa ja kuvattavaa.

Puutarhalta päätin polkea kohti Jääliä, – anopille tervehdyskäynnille. Eipä minun paljon tarvinnut jutella, kunhan kuuntelin. 😉

Kotimatkalla kiertelin ja kaartelin, yritin imeä tätä lämpöä, varastoida, kulkea, aistia, nauttia.

Kotipiazzalla Parman salaattia ja kasvislasagnea, tuntui kuin jossain etelässä oltaisiin.

Se tunne vain vahvistui, kun saimme kutsun ystävien luo Oulujoenrannalle, tai oikeastaan murtoveden äärelle. Joka tapauksessa aurinkoisella parvekkeella lasilliset, paritkin 😉 sopivat ihan poikkeuksellisen huikean, helteisen torstai-illan eloon. Höpöttelyä, rupattelua, kuulumisten vaihtoa, tulevista ja menneistä juttua. Niin mukava.

Toisaalta on vähän sellainen ”Näkemiin, kesä!” -olo. Haikeutta ilmassa. Kuitenkin: hyvä päivä tänään.

Taas vietetään tasavuosijuhlaa. Olenko kertonut meidän kihlajaisista? Niistä on nyt 40 vuotta.

Kesällä 1979 olimme seurustelleet kolmisen vuotta, kun olimme lähdössä kolmatta kertaa Eurooppaan telttaretkelle. Silloin olimme molemmat opiskelleet vuoden, Pehtoori (22 v.) tekulla ja minä (21 v.) yliopistolla, olimme molemmat tehneet  vapusta asti rutkasti töitä ja elokuu oli tarkoitus reissata Englannissa, Ranskassa, Alankomaissa. Ennen matkalle lähtöä poikaystäväni tuli kysäisseeksi (lue: kosineeksi), jotta mites jos mentäisiin reissussa kihloihin? – Enhän minä – noin äkikseltään 🙂 – ollut sellaista tullut pohtineeksi ja sanoin, että ehditäänhän tuota, en minä vielä taida…

Sitten kun oli kolme viikkoa reissattu ristiin rastiin, seikkailtu, sattumuksista toiseen kuljettu, hyvin toimeen tultu, vielä rakastuneita ja oltiin jo paluumatkalla kotiin ja opintojen pariin majoittuneina Amsterdamin lentokentän läheisellä leirintäalueella ja olimme telttaillallisen (papuja ja sipulia, ihanaa rapeaa leipää ja juustoa) jälkeen paikallisen ravitsemusliikkeen baarissa drinksuilla ja matka tuntui menneen oikein hyvin tulinkin minä sanoneeksi (vuorostani kosineeksi 😀 ), että jos sittenkin mentäisiin kihloihin. – Eikä poikaystävällä ollut mitään sitä vastaan.

Meillä oli kotimatkaa varten ostettu laivaliput Finnjetille (joka oli silloin ihan uusi) ja päätimme, että laivallahan se olisi hienoa sormukset vaihtaa. Ne hankittiin pienestä Bad Segebergin kaupungista Pohjois-Saksasta matkalla Travemündeen, josta laiva iltasella maanantaina 27.8. lähtisi. Aamupäivällä kävelimme paikalliseen kultasepänliikkeeseen ja olin sanakirjasta etsinyt tarpeelliset sanat sormusten hankintaa varten: ”Verlobungsring, bitte!”

Sormukset (14 karaattia riitti meidän matkabudjettiimme vallan mainiosti) löytyivät: minun sormustani piti suurentaa ja poikaystäväni sormusta kaventaa. Kun jätimme sormukset liikkeeseen näiden operaatioiden tekemiseksi, meillä oli aikaa kulkea keskustassa ja käydä vähän syömässä. Koskapa rahat olivat kovin vähissä ja koska halusimme säästää vielä jotain laivalle ”kihlajaisillallista” varten, niin päätimme mennä paikalliseen Imbissiin (saksalainen makkarakoppiketju). Ja taas minun koko lukion kestänyt saksan tunneilla istumiseni (huom. ei oppimiseni) oli kovaa valuuttaa. Päätimme tilata molemmille yhden bratwurstin ja yhdet ranskalaiset puoliksi. Ja mitä saimme?? Kaksi makkaraa sekä isot annokset ranskalaisia molemmille. Noh, niillä jaksettiin laivalle, jossa vielä vähän söimme ja sitten tanssimme saksalaisten eläkeläisten kanssa Udo Jürgens´n – Heiraten Wollte Er Nicht -biisin tahtiin.  Biisihän (ja sanat!) on sama kuin Tapani Kansan Naimisiin tahdo en. Mutta niin me kihlauduimme – aika tarkalleen 40 vuotta sitten ja tasan neljä vuotta tuon jälkeen olikin sitten häät. Jürgensin laulannasta huolimatta. 😀

Nyt viikonloppuna Rovaniemellä päätimme, että kapitulissa olisi juhlaa ihan kylliksi, joten tämä juhlapäivä voitaisiin viettää matalalla profiililla, mutta kun Pehtoori kuitenkin toi ruusut, ne minulle ”ainoat oikeat” (syvänpunaiset pitkät ruusut), katsoin minä hyväksi tehdä meille tavallista tiistaita paremman sapuskan.

Muutoin päivä on vietetty liikkuen: Pehtoori on poistanut vanhat vuorimännyt ja istuttanut uudet (”seuraavat 36 vuotta saavat kasvaa”) ja minä kävin lossikyydillä = poljin Pikkaralaan ja pääsin oikean lossin kyytiin. Kesä on palannut, mikä ilahduttaa kovasti.

Tänään on ollut jälkihoidon aika. Viikonlopun juhlivan vieton seuraksena on ollut a) kapituliin liittyvien juttujen hoitamista, viestittämistä, kuvapakettien kokoamista, postitusta, kirjeenvaihtoa ja puheluita ja b) kotiin ja arkeen paluuseen liittyviä juttuja.

Kapitulista vielä tänne blogiinkin tiedoksi, että se eiliseen että lauantaiseen postaukseen olen liitellyt kuvia ja tekstiäkin, ja sitten eilisessä postauksessa on linkki Oulun voutikunnan kuvasivustolle, jonne kapitulin kuvia olen tänään tehnyt ja lataillut. Ja taas kerran miettinyt sitä, miten tupuloimiseksi kaikki tekeminen on mennyt. Tuntitolkulla aikaa touhuihin, jotka eivät kyllä pitäisi kestää niin kauaa.

Viikonloppuna pyöräily jäi aika vähäiseksi, vaikka perjantaina aamuvarhain ehdin käydäkin Oulujokivarren lenkkini polkaisemassa. Eilen iltasella yritin vähän pitempää lenkkiä, mutta se kutistui vajaan tunnin mittaiseksi, sillä rankkasade iski juuri kun olin Seelannin risteyksessä, joten katsoin parhaaksi palata kotiin.

Rovaniemen hotellissa olisi ollut pyöriä käytettävänä, mutta siellä me tyydyimme vain tepastelemaan Ounasjokivarressa ja muualla kaupungissa.

Tänään sitten mittariin kertyi 35 km, sillä sää liki kesäinen ja Sofia Lundbergin kirja ”Punainen osoitekirja” mieluisaa kuunneltavaa. Ja kävinpä lenkin ohessa systerin ja Pehtoorin kanssa katselemassa sisaren uuden kodin – tai siis asunnon, jonka aikoo hankkia. Jos talonsa Iissä on ollut mieleeni ja huikealla paikalla, niin on tämä uusikin! Kaupunkiin paluumuuttaja muuttaakin sitten ihan keskelle!

Ennen kotimatkalle lähtöä käytiin vielä juoksemassa rannassa: ”Mummiiiiiii, ota kiinni!”

Kotiinpaluu pilvisessä säässä ja hyvässä seurassa; Apsuhan halusi tulla mummin ja papan kyydillä. Katseltiin maisemia, kuunneltiin Risto Räppääjää, höpöteltiin ja yksi pojan mielipuuhia on katsella puhelimesta perhechatin kuvia ja kuunnella vanhoja ääniviestejä. Yritin ehdottaa myös jotain niinkin vanhanaikaista kuin autojen kilpalaskentaa: minulle punaiset autot ja Apsulle mustat, viidestä poikki. Meidän sukupolven ehkä tavallisin ajomatkojen hupi, mutta ei diginatiivia oikein innostanut moinen tylsyys. Mutta lopultakin aika hyvin poika pitkän ajomatkan sieti.

Vuotson hyvän matkan -toivotus”hässäkkä” on uusittu.