Niitä näitä

Hyvästi jää

On taas aika jättää hyvästit, on aika toivottaa hyvää taivasmatkaa.

Hyvä ystäväni, ystävämme, johon vuosikymmeniä sitten tutustuimme, on nukkunut pois.

Meillä oli vuosikymmenten ikäero, olimme hyvin erilaisissa töissä, sinun lapsesi jo muuttivat pois kotikotoa, kun me vasta haaveilimme omistamme, eivätkä harrastuksemmekaan meitä yhdistäneet.

Mutta me ystävystyimme helposti heti silloin, kun meistä 39 vuotta sitten tuli naapuruksia. Ja olihan meillä heti alussa yhteinen matka, taival, projekti; se oli sillon, kun sinä ja R. aloititte talonrakennushommat Rantapellossa yhtä aikaa meidän kanssamme. Vuonna 1986 ja pitkälle vielä seuraavanakin vuonna meillä Pehtoorin kanssa kuluivat kaikki illat, viikonloput ja lomat raksalla, ja niinhän sinäkin olit usein teidän tontilla ja rakennuksella hommissa ja me kaksistaan kärräsimme tasatahtia tiiliä muurareille valmiiksi. Vuoden 1986 kesäloma vietettiin samassa ´kohteessa´. Koko vuoden päivät kahvittelimme yhdessä meidän raksalla, rakentamisen riemua ja raskautta kertaillen, kuulumisia vaihdellen.

Seuraavat kymmenen vuotta meidän lapsettomuusaikana, ja vielä sitten lastemme pikkulapsiaikanakin, olit(te) meille ja meidän lapsille tärkeitä. Olit meidän esikoiselle melkein varamummi tai isotäti, ja miehesi, jolle lapsemme antoivat nimen Rölli, oli hänkin osa meidän arkea ja juhlaa.

Olit mukava. Seurassasi oli leppoisaa ja mukavaa. Ilahduit monista pienistä asioista ja tuokioista: lämpimästä saaristolaisleivästä, yllättävästä prosecco-tuokiosta vappupäivän haravointiurakoiden keskellä, yhteisistä pyöräretkistä kasvitieteelliseen puutarhaan, siitä, että kerroin juuri sinulle suunnilleen ensimmäisenä, että meidän esikoinen saa sisaruksen, ilahduit kirjalainoista ja jopa siitä, että houkuttelin sinut monta kertaa mukaani kuuntelemaan monia historiaesitelmiä. Ja sinulla oli sellainen luontainen tapa, että kerroit ilahtuneesi, kiitit kohtaamisista, sanoit aidosti miltä tuntui.

Toki sinä joskus tupisit ja tuohduitkin: syynä epäoikeudenmukaisuus, hienostelevat asiakkaat, poliitikot, muurari, sää… Mutta senkin teit aika hiljaisesti, itseäsi korostelematta.

Teimme neljästään, joskus meidän jälkikasvu mukana, monia yhteisiä pikkureissuja: Tornion asuntomessuille, Iihin (sekä Finninkariin että Ronttiin), Weindorfiin 😊, meidän mökille (montakin kertaa) ja kävimme yhdessä teatterissa, konserteissa ja hiihtämässä (laskiaishiihto!!). Naapuruus kantoi Rantapeltoa kauemmaksikin.

Nyt sinä olet lähtenyt, yksin. Siirryit tuonilmaisiin, – kuten taisit jo toivoakin.

Surettaa. Surin jo silloin kun muutitte pois naapuristamme. Eihän ystävyytemme siihen romahtanut, mutta sen jälkeen tapasimme harvemmin kuin ennen; vain muutamia kertoja vuodessa, puolin ja toisin kyläillen. Nyt on suru, tietysti. Ajatuksissamme on muistoja, muistoja, paljon mukavia muistoja, ja mieli kiitollisena ystävyydestäsi.

Tänään kävimme viemässä Saariselän kappelin (jossa sielläkin kävimme yhdessä) viereiseen muistolehtoon muistokynttilän. Hyvästi jää, L. 💚

Lappi Valokuvaus

Kuvaushommia tunturissa

Eilen (ke) aamulla mökin mittarin mukaan ulkona oli – 8 C, ja luvassa oli auringon pilkahtelua: siispä pois metsistä ja kylmistä, varjoisista kuruista, joten tepastellaan Kiilopäälle?

Ei ollut kylmä, ja aurinkokin nähtiin. Huipulla se näkyi. Puolenpäivän aikaan ei enää kovin korkealle kapua.

Ulkona. Perillä. – Noin lukee tuossa Partioaitan sponssaamassa penkissä, ja sellainen hyvä olo oli minulla.

Pari vuotta sitten, jolloin oli vähän enemmän lunta ja paljon aurinkoa, marraskuuksi ihan lämmintäkin, teimme saman huiputuksen: silloin kuvasin Canonilla.

Nyt tunturin rinteillä sumu teki maisemasta utuisen, eikä näkyvyyttä juuri ollut. Sama maisema silloin Canonilla ja nyt puhelimella.

Vasemman puoleinen kuva on ”Saariselkä kuvissa 2026” -kalenterissa juuri marraskuun kohdalla. Siitä olen ihan ylpeäkin: samassa kuvassa näkyvät Ahopään neljä isoa kurua: vasemmalla kolmen kurun rypäs: Latvakuru, Mariankuru ja Rastikuru. Ne ovat olleet usein täällä blogini sivuilla kuvina ja juttuina monia, monia kertoja. Eilen niitä EI näkynyt. 🙂

Tässä onkin hyvä samalla kertoa, varsinkin kun kyselyjäkin on jo tullut, että en enää tee kalentereita myyntiin. Perhepiiriin ja lahjoiksi taidan sellaisen vielä ehtiä tehdä, mutta kalenterikaupassani Muistikuvia-sivustolla niitä ei tänä vuonna ole.

Kun ei kalenterikuvia ole enää tarvetta kiertää kuvailemassa, oli tänäänkin vain kännykän kamera mukana. Sen ominaisuuksia opettelen käyttämään, ja teinpä Editsillä (videoiden tekosovellus) taas pienen koosteen tämän päivän pakkaspatikasta (- 16 C Prospektorin kierroksella). Vielä on paljon opettelemista ja oppimista sekä Samsungin kamerassa että videoeditoinnissa! Parin tunnin tuunaaminen ja tässä yksi harjoitustyö. 🙂

Ja tässä alla eilinen ”valkoista valkoisella” – klippi! Löydätkö kohteen!

Lappi Mökkielämää

Mökkieloon asettautumista

Tämän mökkirupeaman ensimmäinen päivä käytettiin eilen asettautumiseen, kausi/jouluvalojen virittelyyn sisälle ja ulos, muutoinkin talvivarusteiden (myös vaatteiden) esiin ottamiseen, ja tietysti rantasaunan lämmittämiseen.

Pöytäliinan (vai -maton) on tehnyt Ilse Berg, jonka käsitöitä, mattoja ja liinoja oli myynnissä Maarianhaminan merikorttelissa (Salt oli liikkeen nimi). Ei ollut ihan tavis-poppanan hintainen, mutta ei ole raaka-ainekaan mitään ”matonkuteita”. Jo ostaessani ihastelin ja ihmettelin, mistä säikeistä/langoista tämä on kudottu, mutta vasta nyt avattuani Ahvenanmaan tulisiaispakettini luin, että siihen on käytetty ”banana silk” -kuitua.

Banaanasilkki (eli banaanikuitu) tehdään banaanikasvin valevarresta, eikä siinä käytetä lainkaan silkkiäisperhosen toukkia tai eläinperäisiä aineita. Varren pehmeämmistä sisäkerroksista saadaan silkkimäisen hienoa kuitua, kun taas ulkokerrokset ovat karkeampia (niistä tehdään esimerkiksi köysiä tai mattoja). Kuidut pestään, kehrätään langaksi ja kudotaan. Se on kasvipohjainen, hengittävä, vahva ja biohajoava materiaali, vaikka se muistuttaa ulkonäöltään ja kiilloltaan silkkiä.

Siis ihan ”silkkiliina” meidän mökkipirtin pöydällä! Kuviin oli tosi vaikea saada liinan pientä hillittyä kiiltoa, mutta toivottavasti välittyy. Tykkään tosi paljon. Pikkuisen isompi olisi saanut olla, mutta hyvin menee näinkin.

Ja sitten ihan omaa ”käsityötä” mökin terassille: taas kranssihommia.😄 Kävin eilen aika pitkän lenkin metsässä etsimässä raaka-aineita, lopulta vain puolukanvarpuja pieni vasullinen, muutama katajanoksa mökkitontilta ja Oulusta (Virpiniemestä) tuotua porojäkälää metallikranssiin. Etualalla on vanha ”installaatio”, josta on mainittava pieni tumma kivi. Se on siltä ajalta kun Lappi ja koko Fennoskandia lepäili jossain nykyisen Afrikan länsirannikon tienoilla: magmavirtaukset ja mannerlaattojen liikkeet ovat syynä siihen, että meidän mökin terassillekin sellaisia voi kulkeutua.

Etualalla on vanha ”installaatio”, josta on mainittava pieni tumma kivi. Se on siltä ajalta kun Lappi ja koko Fennoskandia lepäili jossain nykyisen Afrikan länsirannikon tienoilla: magmavirtaukset ja mannerlaattojen liikkeet ovat syynä siihen, että meidän mökin terassillekin sellaisia voi kulkeutua.

Tänään paistoi aurinko ja oli viitisen astetta pakkasta. Tuntureiden rinteet ruskeita, – eivät valkoisia kuten talvella, eivät vihreitä kuten kesällä, eivät kelta-oransseja kuten syksyllä. Aika harvoin maisema tämän värisenä tulee nähtyä. Nyt on ohuen ohut lumikerros – ja valoa monta monituista tuntia. Siispä lähdimme kapuamaan Kaunispäälle. Uusitussa Huippu-ravintolassa nautittiin lohikettoa ja salaattia. Maistuivat. Ja lounaalla oli muitakin, vaikka ei kylällä eikä edes Ivalon kauppareissulla juuri liikkujia näkynyt. Pari bussilastillista turisteja oli lounastauolla yhtä aikaa. Ei ihan tavallista.

Eikä tavallista ole sekään, että olin koko päivän, myös tunturissa ilman kameraa. Olipa outo tunne kulkea … ihan ´pakko´oli puhelimella jokunen otos tallentaa. 🙂

Lappi Mökkielämää

Olipa hyvä päätös!

Nyt on ollut iso ikävä mökille, Lapin luontoon. Iso ikävä ja tarve päästä tänne. Aluksi, alunperin, aikeena oli tulla tänne jo viime viikonloppuna, eikä vähiten siitä syystä, että eilen oli Lapin keittiömestareiden Herkkupöytä Saariselän Tunturihotellissa. Viimeksi olimme siellä toissa vuonna. … Syy siihen, miksi nyt emme ko. kinkereille päästykään olivat monet. Mutta eipä niistä sen enempää… Vähältä piti, ettei tultu nytkään, mutta eilen iltasella päätimme: lähdetään. Hirmu hyvä päätös, kun nyt asiaa tarkastelee.

Lähdimme poikkeuksellisen myöhään (klo 9.40) ja lähtiessä koetimme suhtautua talvirajoituksiin ymmärtäväisesti, vain vähän pahoitellen matkanteon hidastumista ja ennen kaikkea kuuliaisesti,. Ja niin teimmekin. MUTTA lopulta: liikennettä hyvin vähän ja meillä poikkeuksellisen nopea kulku, vain yksi pysähdys: ei Sodankylän kauppaa – ja vessaa :), vain Peurassa tarkoituksenmukainen tauko = vessa ja perinteinen lohilounasleipä. Vallan hopusti toimittelimme pysähdyksen. Sodankylän jälkeen tiellä ja pientareilla poroja, vähän luntakin metsissä, ei ohitettavia, ei vastaantulijoita, ja aika marraskuista, ankeaa.

Ja reilusti alle kuusi tuntia matkantekoon kului, melkein kuin kesäkelillä ja -rajoituksilla.

Juuri kun pimeä alkoi laskeutua Lapin tuntureiden notkelmiin, nelostiellekin, käännyimme mökkitielle. Mökkihöperöt ovat tyytyväisiä ja valmiina huomenna tunturiin – tai vain takkatulen ääreen. Koska me voidaan!


Liikkuminen Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Pyöräilykausi ohi, – ja 8 v. synttärit

Se oli siinä! Pyöräilykausi 2026 on nyt ohi! Tänään jäähyväispyöräily, – ei ollut kylmä, mutta oli tuntuma, että voi olla liukasta. Monena edellisenäkin vuonna olen lopetellut sykkelöinnin marraskuun eka viikon jälkeen, niin nytkin. Vaikka ei tämä(kään) luopuminen ihan kivuitta mene. Ehkä siksikin tänään kolme tuntia kierrellen ja kaarrellen tuttuja reittejä. Canon oli kaverina.

Aurinko paistoi. Päin. Kohti. Vaakasuorassa. Puolenpäivän aikaan nousee enää tälle korkeudelle.

Tällekin pyöräilykaudelle asetin tavoitteen (3500 km), mutta enhän päässyt lähellekään. Meriselityksiä (toki ihan oikeitakin) on. Mm. se, että kausi katkesi heti alkuunsa kuudeksi viikoksi touko-kesäkuussa, koska solisluun murtuma! Silti ajokilometrejä sentään melkein 2900 km. En valita. Mutta… noh, ehkäpä ensi kaudella terveempänä. Ja sähköpyöräily on mun juttu: kesästä 2019 lähtien yhteensä 28 000 km pitkin poikin Oulun seudun ja naapurikuntien pyöräteitä. Lämpimästi ja jo aika vankalla kokemuksella voin suositella tätä liikuntamuotoa.

Toinen ”merkkipaalu” pyöräilykauden lopun lisäksi on ollut Eepin, pojantyttären, 8-vee synttärit. Jo eilen iltasella nähtiin, mutta vasta tänään oikein juhlittiin. Menutoive oli esitetty jo aika päiviä sitten: tortilloja ja mansikkakakkua, sekä Nutella-pullaa tietysti. Melkein kaikki jo eilen tein valmiiksi, joten siksikin aamupäivä ´pyhitetty´ pyöräilylle.

Vakaa aie on hankkia kuntosalikortti, – latuja odotellessa. Saapa nähdä. Minä kun kaipaan ulkoilmaa, vaihtuvia maisemia, kuvattavia kohteita, jotta viitsisin liikkua. Kuntiksella niitä ei ole. Kohti talvea kuitenkin…

Niitä näitä

Onnistumisia … ehkä

On tunnustettava, että minulla on jo yhdenlainen joulukalenteri olemassa. Se on pöytäkoneen näytöllä aamuisin aukeava joulukuusikuva, ja sen myötä näytöllä alkaa lumisade (My Christmas Tree on sen nimi). Se näyttää myös päivät, joita jouluun on: nyt niitä on enää 49.

Ja jouluun liittyy myös se, että jo pari viikkoa sitten jostain internetin syövereistä (neulesivustoilta) silmiini sattui neulottu (joulu)kranssi. Hankin langat ja ajattelin tekeväni mökille neulotun vihreän palmikkoneulekranssin. Ja voisin väittää, että viime vuosina noin 30 kirjoneulevillapaitaa ja about 30 villasukat neulottuani, saatikka edellisten vuosikymmenten monet, monet neuleet (myös palmikkoneuletta) takanani, osaan kutoa mutta olihan tämän aloitus melkoista äpöstämistä! Aloitin, purin, alotin, purin kunnes lopulta annoin periksi ja istuin kudin kädessä tietokoneen näytön äärelle ja voilà! Puolessa tunnissa ymmärsin, mitä ohjeen merkit tarkoittivat ja kaksikin kranssia tuli nopeasti valmiiksi. (Ohje ja video täällä)

Tykkään näistä. Sillä seurauksella, että tänään kävin etsimässä lisää ko. lankaa (Drops Snow) ajatuksena tehdä mökille kaksi syvänpunaista kranssia. Siellä ne voisivat olla vaikka ympärivuotisia … Pyörälenkillä oli pari muutakin kohdetta ja sitten kohti Ruskon Puuiloa. Eihän siellä ollut oikeaa väriä, joten kohti Lyöttyä! Ei sielläkään. Kaupan pyöräparkissa oli otettava puhelin ja Google esiin: mistä löytyy oikea lanka? – Kärkkäinen! Minähän olen jo vuosikymmenen Kärkkäistä boikotoinut, mutta niin vain tänään sinne poljin! Mitäpä sitä ei harrastuksen ja mökin viihtyisyyden vuoksi tekisi! – Siellä oli punaista lankaa, mutta se ei ollut sellaista punaista (burgundin?), jota kaipasin, joten luovutin ja ostin vihreää ja valkoista. Ne menevät mökillä ympärivuotisena.

Mutta onneksi kilometrejä pyörän mittariin kertyi. Onhan se koetettava liikkumistakin harrastaa, kilometrejä kartutettava. Kamerakin on ollut taas mukana.

Merikosken voimalaitoksen patoluukut ovat olleet monta viikkoa avoinna, ja tulvavesi on tehnyt Ainolan puistosta uudella tavalla viehättävän, – ainakin kuvauksellisen.

Liikkumisen ilo (välttämättömyys?) mielessä eilenkin keksin itselleni kohteen, mihin pyöräillä (hitonmoisessa pohjoistuulessa kotimatka!!). Olin lukenut, että Kempeleessä, jonne aika usein pyöräilen Robert´s Coffeen jääkahvit mielessäni, on Wanillan Kirppis, jossa on myös vintagea!

Olen kerran aiemminkin yrittänyt löytää tämän, – silloin ilman karttapalvelua, mutta nyt karttasovelluksen avulla koetin löytää perille. Normisti kotoa Kempeleen keskustaan (jonka tyvessä ko. kirppari on) matkaa kertyy tasan 20 km. Eilen meni 23 km ennen kuin olin perillä. Eräskin sivutie tuli ajeltua! Kirppari oli siisti, -ja valtava. Mutta vintage? – Okei, löysin yhden kauniin vanhan Karhulan lasin ruskea pullon (7 €). Noh, hyvä kirja koko puolensataa kilometriä, ei paljoakaan rahankulua, joten ehkä sittenkin win-win.

Oulu Valokuvaus

Sumujen silloilla

Eihän minun oikeastaan pitänyt tänään pyörälenkille lähteä, – huilipäivä piti siltä osin olla.

Mutta kun iltapäivällä olin jo virastoasioilla käynyt, siivoushommia tehnyt ja kun ulkona oli jo muutama lämpöaste ja kun vielä näytti upea, aika poikkeuksellinen sumu tekevän maisemasta kuvauksellisen, lähdin sittenkin.

Canon pyörän satulalaukkuun ja menoksi. Kilometrejä ei tullut kahtakymmentäkään, aikaa kului hyvinkin melkein kaksi tuntia ja muistikortille kertyi liki 100 otosta. Eivät kuvat ihan sellaisia ole kuin luulin onnistuneeni ottamaan, mutta näkyy näissä marraskuun pimeys, syksyinen maisema, baanojen ja puistojen pyörätiet.

Kallerian kuvat suurenevat klikkaamalla.

Niitä näitä

Menneet meissä

Ihan vaan muistutus: jos jotakuta kiinnostaa, miksi pyhäinpäivänä on kurpitsoita pitkin poikin pihoja, ja kaikkea oranssia kaupoissa, niin täältä selitys siihen!

Toinen ajankohtainen asia, josta tuli mieleen, että tästä on JO yli 700 vuotta, eikä vieläkään ole mitään opittu.

(Enhän täällä blogissa juuri politiikkaan, yhteiskunnallisiin asioihin, somelööppeihin ota kantaa, enkä jaa kommentteja, mutta juuri näinä päivinä tuli mieleen…)

Ensimmäinen Suomessa julkaistu asiakirja on juuri tämä [huom: viimeinen lause!!]:

Kohti parempia aikoja.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuka oli Birger Jaarli? (suora lainaus täältä)

”Birger Magnusson syntyi arvovaltaiseen Bjelbo-sukuun, joka hallitsi itäistä Götanmaata. Hänen isänsä Magnus Minnesköld kuului Ruotsin vaikutusvaltaisiin aatelisiin, ja perheellä oli läheiset suhteet kuningashuoneeseen.

Birgerin ura sai ratkaisevan käänteen, kun hänestä tuli Ruotsin jaarli eli valtakunnanmarsalkka (1248–1266). Tämä asema antoi hänelle lähes kuninkaalliset valtuudet, sillä hänen tehtävänsä oli huolehtia sekä valtakunnan sotilaallisesta puolustuksesta että sisäisestä järjestyksestä.”

Ja hän antoi tämän suojelukirjeen valtakunnan itäiseen(kin) osaan, – nimenomaan naisille! Turhaan?

Niitä näitä

Sydän syrjällään

”Paras versio itsestään” Tuon luonnehdinnan tai kuvauksen olen viime aikoina lukenut monesta kirjasta, artikkelista, somejutusta. Ja se on ensin mietityttänyt, ja sitten alkanut kummasti ärsyttää. Onko se hyvä asia, jos jostakin sanotaan, että hän oli tavatessa ”paras versio itsestään”? Tarkoitetaanko sillä, että ko. henkilö on yleensä jotain negatiivista, mutta ´kerrankin´ vaikutti olevan ihan mukiinmenevä tyyppi? Tai jos joku sanoo itsestään, että ”olin paras versio itsestäni”, niin tarkoittaako se, että hän onnistui poikkeuksellisen hyvin jossakin tehtävässä, kilpailussa, työssä, treffeillä?

Se, miksi minua tuo rassaa tai melkein ärsyttää se, että jos joku on ”versio” itsestään, niin eikö hän ole jotenkin epäaito, tekemällä tekeytynyt jonkinlaiseksi, jopa odotusten mukaiseksi vain miellyttääkseen muita? Onko se sitten hyvä asia? Eikö ainakin itselleen voi todeta olevansa riittävä tai oman elämänsä sankari! Tai kun on syytä ja iloa onnistumisesta tai hyvän elämän tunnusta, voi sanoa ainakin itselleen, että ”olen nyt parhaimmillani” tai ”tähän minä pystyn!” Ei mitään versioita.

Tämä pohdinta pulpahti pinnalle toissaviikolla, kun melkein tulin tupisseeksi ”tämä on paras versio itsestäni”. Ja mihin se liittyi? – Siihen kun sain labratulokset (kymmeniä verikokeita, sydän ultra, luuntiheysmittaus, EKG). Vastaanotolla kardiologi ei puhunut mistään ”versiosta”, vaan sanoi, että aiempiin tuloksiinkin verrattuna näyttää hyvälle: luuntiheys edelleen osteopeniatasolla, ei siis (vielä) osteoporoosiakaan, ravintoarvot, kalsiumit, kolesterolit, ferritiinit, kaikki hyvin, jollei erinomaisia. Paras versio! Huolimatta siitä, että sydämeni on syrjällään!

Ja niinpä sitten jäinkin miettimään kaikkia sydämeen liittyviä sanontoja: ”kivi putosi sydämeltä”, ”sydän kurkussa”, ”särkynyt sydän”, ”suuri sydän”, ”kylmät kädet, lämmin sydän”, ”sydän paikallaan”, ”sydänkäpyseni”, ”sydän karrella”, ”sydänjuuria myöten” – ja sydän syrjällään 💗.


Minulla on kuulemma suuri sydän, sen kardiologi on sanonut jo jokunen vuosi sitten (2020). Sydämeni lyö välillä todella tiheätahtisesti, eikä suinkaan aina rytmissä, sen eteisessä on pientä ylimääräistä värinää ja onhan se falskannut aiemminkin, mutta nyt tuli tieto, että jo toinenkin läppä on vähän ”nuokahtanut”. Siis ”särkynythän” sydämeni on. Mutta täysin uusi juttu minulle oli se, että se on syrjällään. Sydämeni ei siis ”ole paikallaan”, vaan se on aika iso, se on vähän särkynyt ja se on selvästi syrjällään.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini Viini

Ruokaviikonlopun lopulla

Eilen lauantaina, jolloin EI ollut mikään erityinen juhlapäivä, toki Juniori tuli perheineen syömään, riemastuin jo aamusta kokkailemaan. Ajatuksena olikin, että teen vähän tavallista enemmän, kokeilen ja kokkaan samalla kertaa vähän tuleviinkin päiviin, ja sehän lähti sitten lapasesta, vieläpä aika lailla pahasti. Siinä se päivä hurahti, enkä edes lenkille ehtinyt. Noh, tänään ei sitten tarvinnutkaan keittiössä viettää aikaa, joten pyöräilyyn ja muuhun puuhailuun olen hyvin ehtinyt.

Eilen aloitin leipomalla mustikkapiirakan (ja pullaa). Sitä olivat Aa & Ee toivoneet jälkkäriksi kun perjantaina asiasta kyselin. Hehän voisivat joka kerta syödä vanhan ajan vaniljajäätelöä, ja vain sitä, jälkkäriksi, mutta kun jo jotain muuta halusin välillä tarjota. Siispä pakastemustikoista pullataikinapohjaan mustikkapiirakkaa ja oheen vispattua vaniljakastiketta, mikä on kyllä vähän vastoin ´perinteitä´. Eihän pullataikinapiirakalle mitään kastiketta tarvita, mutta olihan se hyvää: Milda oli eka kertaa kokeilussa, ostan toistekin.

Toinen jälkkäri oli croissantboston tai lakupiiras tai pullavati tai mikähän lieneekään. Viikko sitten tein vastaavan Valion Juusto Kreemistä, ja nyt sitten lakutoffeesta. Taikina on valmista tavaraa: Danerolles Croissants -putkilosta taikina auki, levitä päälle haluttu kreemi (tai joku muu täyte), rullaa pötköiksi ja leikkaa noin 2 – 3 cm kiekkoja ja asettele vuokaan. Tähän mun pienehköön vuokaan riittää yksi Danerolles ja melkein koko purkki kreemiä. Voitele pinta kananmunalla, ja suolaiseen versioon seesaminsiemeniä pintaan.

Juustokreemistä on moneksi; ihan vaan vaikka lämpimiin leipiin tai sipailu paahtoleivän päälle, ja Valion sivulla on monta kokeilemisen arvoista vinkkiä.

Koska on sadonkorjuu/kurpitsajuhla jo lähellä, oli menussa myös kurpitsaa: sekä uutta valkoista (perunamuusikurpitsa) että vihreää (bataattikurpitsa) uutta, kotimaista kurpitsaa.

Perunamuussikurpitsa ja bataattikurpitsa valmistuvat nopeasti; meillä kokeilussa helpoin versio: puolita kurpitsa, poista siemenet ja rihmat, laita pellille leikkauspuoli alaspäin, uunin lämpö 200 C – 225 C (30 – 40 min.), koverra sisus, lisää vähän voita, vähän suolaa ja muussi on valmis.

Tänään kahdestaankin nautimme yhtä kausiherkkua, sadonkorjuuruokaa: juuripersiljaa parmesaani-mantelijauhekuorrutteella. Kannattaisi tehdä useamminkin, on sekä kalan että lihan hyvä lisäke. Ja hyvä syksyn kasvisruoka, jota on taidettu syödä ainakin kahdesti on palsternakkapasta. Tällä hetkellä mun parhaita arkiruokia.

Ja viinivinkkikin olisi antaa: argentiinalainen Viognier-rypäleestä tehty hedelmäinen silti raikas valkkari on hinta-laatusuhteeltaankin oikein hyvä: Escorihuela.