Leffaan farkuissa

Käytiinpä Pehtoorin kanssa leffassa. Starissa katsomassa Downton Abbey.

Se oli hyvin odotusten mukainen. Ehkä vielä enemmän sellainen pukukavalkadi-, lavastus-, ajankuva- ja miljööspektaakkeli kuin  odotinkin, ehkä enemmän ”viihteellinen” kuin odotin. Draamaa oli, mutta se oli kepeän oloista, päälleliimattua, mutta pitihän kahden tunnin elokuvassa toki olla tapahtumia … Kaikkinensa: tykkäsinhän minä tietysti. Kovastikin. Ja oli niin mukava tavata kaikkia… 😉

Mutta kun oltiin lähdössä siine, oli hassu tunne, että pitäisi oikeastaan ”pukeutua”. Siis että kotifarkuissa ja jumpperissa ei viitsisikään lähteä. Teatteriinhan tulee yleensä laitettua vähän parempaa päälle, sellaisella smart casual -meiningillä, jakkua tai pikkumustaa tunikaa, etc. mutta eipä kyllä elokuviin.

Paitsi joskus nuorena, mutta silloin leffailta olikin treffi-ilta, ja SE oli se pääsyy huolehtia ylleen parhaat sammarit 😉 tai juuri se sen talven uusi neule. Mutta tänään ei nyt oikeastaan ollut sellaista treffifiilistä, vaan koska Downton Abbey! Joku tyköistuva samettijakku olis ollut passeli! 😀 No ei vaiskaan, mutta tuli kuitenkin mieleen.

 

Ja tämmönen testi:    TESTI TÄÄLLÄ

Oli ihan pakko tehdä, terveisin Mrs. Hughes

 

 

Maailman paras ruoka?

Syksy, kylmä, syksy, kylmä, syksy…

Enemmän kylmä kuin syksy – ainakin niin tuntui aamulenkillä. Huolimatta siitä, että olin jo pukeutunut goretexiin, toppaan, hanskoihin. En ole vielä valmis kylmään, syksyyn olisin. Mutta en kylmään, mutta ei auta.

D-vitamiinit on jo dosetissa, kynttilät keittiössä ja takkahuoneessa, kuvaukset siirtyneet rannoilta ja tienvarsilta ”studioon”, nyt on epätoivoinen pähkäily, mitä minä sitten teen kun tulee liukasta ja liian kylmää, ettei enää voi pyöräillä. Tai siis monihan voi, mutta minä en. Ei ole tässä iässä ja tällä kunnolla pakkaskelin pyöräilijäksi. Mutta jos vielä tämän syyskuun, pääsisin tavoitteeseen. Mutta mistä uusi tavoite? Niitä on vielä(kin) oltava.

Iltapäivä kuluikin sitten kotipiisin lämmössä. Olinpa taas keksinyt kokkailla jotain aasialaista: Aasia Marketin hyllyistä olin hankkinut monen moista kokeiltavaa. Vähän tuntuu, että lopultakin parasta oli, mitä Apsu sai jälkkäriksi: sellaisia indonesialaisia? Koala-keksejä, joissa on suklaatahnaa sisällä. 😀

Pääruokana oli kanaa, ohjeen löysin Kokit ja potit -blogista. Tämä indonesialainen ruoka (naudanliha versio) on CNN:n kyselyssä valittu maailman parhaaksi ruoaksi. Arvelen, että äänestäjät ovat syöneet parempitaitoisen kokin keitoksia kuin minun tämän päiväinen broileriversio, jota pikkuperhe ja ruoka”vieraana” ollut systeri kyllä kuitenkin hyväksi kehuivat. Oli se hyvää, mutta kaukana mistään ”maailman parhaasta”. Ohessa oli sitten kaikenmoista muuta kokeilemisen arvoista, ja kehittämisen väärtiä.

 

Tuosta maailman 50 parhaan listasta juteltiin, ja mietittiin otantaa: miksi aasialaiset ruoat jyräävät? – Aasialaisia on paljon, myös Aasian ulkopuolella. Ja aasialaista ruokaa syödään ”kaikkialla”.

Laskeskelin listasta, että 22 noista olen nauttinut paikan päällä ja 40 muutoin, useimmat jopa itse tehnyt. Eikä näistä taida mikään olla mun mielestä ”maailman paras”… Mikähän se olisi? Ehkä pohjoisen hienovaraisesti savustettu rautu, puikulaperunat ja korvasienikastike tai ehkä italialainen jäätelö tai toast skagen … ja onhan se toki niin, että seura, tunnelma, nälkä osaltaan määrittävät, mikä on parasta.

Jo alakoulussa kavereiden ”ystäväkirjaa” täyttäessä piti täyttää kohta ”Lempiruokani”. Mikä se nyt on? Maailman paras ruoka sinun mielestäsi?  Auttaisiko päättämistä, jos sanottaisiin, että saat ”viimeisen aterian” – mikä olisi se paras ruoka, jonka haluaisit, jos saisit valita vain yhden?

Perhechatistä ja ruokapöytäkeskustelusta vielä kommentteja keskustelun avaamiseksi…

Jos joku kysyis huomenna aamulla, niin varmaan se olis rauhassa syöty leipä ja kahvi.

Kyllä Ramen nousee itellä top 3, mutta ei mulla varmaan mitään semmosta maailman parasta. Totta kai useammasta ruuasta on tullu maistettua eri versioita … niin joku on ollu niistä se paras, mutta eeei.

Paha kyllä sanoa. Kyllä se siitä tilanteesta myös riippuu tosi paljon, että mikä on maailman paras 🤔 Esimerkiksi mökillä korvasienimuhennos ja poro ois ihan ekoja mikä edelleen tulee mieleen, mut ei ne ois parhaat Meksikossa. Vaikka ois valmistettu tismalleen samoista raaka-aineista samoilla menetelmillä. Siellä jotkut carnitas-tacot ois se paras.

Niinpä. Kesällä ei tee mieli tuhtia lihapataa mutta tammikuussa se vois olla just parasta.

Kaikkea pientä hyvää (graavilohileipiä) ja jälkkäriksi jätskiä.

Maailman parasta voi olla vaikka aamupuuro. Aisteihin vaikuttaa ympäristö, seura, olotila.. jne.

Seura ja ympäristö, tunnelma vaikuttaa hyvin paljon.. Jos nyt joku käskis päättää viimeisen aterian, niin kunnon poronkäristys ja muusi puolukkasurvoksella.

Mikäs on lukijoiden mielipide, tuntuma ”maailman parhaasta ruoasta”?  Jos saisit valita vain yhden?

Keittiössä ja internetissä

Otinpa tänään selfien! Per favore!

Taas kerran uudenlainen jääkaapintyhjennyslasagne. Pohjalla tämä ohje. Varioin aika lailla, tein savulohesta, lisäsin kokonaisen pieneksi hakkelukseksi pilkotun kesäkurpitsan, sipulin, valkosipulinkynnen, vähensin pinaattia, lisäsin purkin ruokakermaa. Ja mitä nyt sattui jääkaapissa olemaan. Aika hyvää tuli. Ja pastalevyt Lidlin tuorepastalevyjä. Suosittelen.

Sitten tein (oikeastaan huomiseksi) jälkkäriksi omppupiirakan. Minulla on monia hyväksi koettuja ohjeita, taitaa kaikissa kolmessa keittokirjassani olla joku omppupiirakan ohje, mutta halusin jotain uutta. Surffailin, ja päädyin tekemään tämän ohjeen mukaan, semminkin kun kaapissa on mantelijauhepussi, joka jo keikkui parasta ennen lukemissa. Kovasti ohjetta jutussa hehkutettiin (”siis niin järkyttävän hyvää”, – noh, aika hyvää tuli, ja voi olla paranee, kun saa vielä tekeytyä, mutta taitaa jäädä tähän kokeiluun tämä… Kardemumma vaniljakastikkeen päällä oma keksintöni (”kuvausrekvisiittaa”), eikä kovin huono ollutkaan…

Aamupäivällä oli täydentelemässä Tuira-kuvakansiotani. Ja otinpa sitten kuvan myös ”syntymäpaikastani”. Tuossa alla olevan kuvan erkkerillisessä huoneessa olen syntynyt, – niin kuin nyt suunnilleen kaikki muutkin Oulussa vuosina 1926 – 1975 syntyneet.

Kun sitten hakusanoitin ”Nukkelaksi” kutsutun Tuiran synnytyslaitoksen kuvia laittaakseni otoksiani kuvapankkiin, satuin törmäämään Kalevassa liki 10 vuotta sitten olleeseen yleisöosastokirjoitukseen:

Ärsyttää aivan suunnattomasti kuulla, kun jotkut Oulussa asuvat leuhkivat jo kauan sitten lakkautetulla Tuiran synnytyslaitoksella syntymisillään. Tekisi suorastaan mieli tintata turpaan moisia omahyväisiä itsensä jalustalle nostajia.

Olkoonkin ehkä provo, mutta että sitten tähän juttuun on tullut vielä 80 vastaustakin!  Ja se mikä minun kannaltani on nolointa, jäin lukemaan tuon jutun ja vielä vastauksetkin. Sortuuko muut tällaiseen? Tuollaisten ”juttutupien” lukemiseen? Minulle käy nykyään tosi harvoin, mutta ehkä kertoo ettei nyt ole oikein tarmokas olo. Eikä tullut edes lähdettyä leffaan: Downton Abbey on ollut monta (= kolme) päivää ohjelmistossa, mutta en vieläkään ole saanut lippuja hankittua! Ensi viikolla!

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

Tähän kuvan alla käyty kommentointi.

(Tässä on hyvä mahdollisuus kertoa, että jos täällä blogissa klikkaa kuvan auki, on siellä alla kommentointimahdollisuus, joka jää lukijolilta ja usein minultakin piiloon. Toivottavasti kovin monta kertaa ne eivät ole minulla jääneet huomioimatta. Mutta kannattaa kommentoida (mikä on minusta tosi mukavaa) suoraan postauksen alle.

 

Kuvat kertovat toista…

Kovin aikaansaapa päivä tuntui olevan. Tein ja touhusin, ja nyt kun yritän miettiä, mitäs oikein olenkaan tehnyt, ei tule mieleen muuta kuin, että koko päivän on ollut nälkä, tai siis on tehnyt mieli syödä, ja koko päivän olen myös syönyt. Ja sehän ei ole kovin hyvä juttu.

Muistikortilla päivä näyttää paljon terveellisemmältä kuin todellisuus, huolimatta siitä, että ulkona en ottanut yhtään kuvaa, vaikka kolmetuntisen syksyisessä säässä vietinkin.

Ehkä huomenna sanallisempi päivä.

Kuvattavia syötäviä

Nyt on se aika vuodesta, jolloin on ihana käydä kaupassa: hevi-tiski on runsauden sarvi, josta on varata valita. Kaikkia vihanneksia, juureksia, kasviksia. Ihanan värisiä, tuoreita, houkuttelevat kokkaamaan. Minulla menee pitkä tovi valitessa yksilöitä. Ihan kuin ranskalaisilla perheenäideillä: jokainen tomaatti, sitruuna ja kurpitsa pitää valita tarkkaan. Minulle on tärkeää myös se, että ne ovat kauniita kuvattavia, ja sopivia malliltaan, etteivät pyöri pöydällä, vaan pysyvät sommitelmassa.

Tarkoitus oli tänään kuvailla sadonkorjuuajan herkkuja, ja sitten minulla olikin epälukuinen määrä enemmän ja vähemmän eksoottisia hedelmiä studion pöydällä…

Ja sitten ostin yhden paksoin. Eikä aavistustakaan mitä siitä tekisin? Ihan vaan lisukkeen broilerille tms. ? Joku aasialainen resepti pitänee etsiä – tai kehittää. 😉 Mutta se on jotenkin kaunis kuvattava, paljon kauniimpi kuin tavis-kiinankaali. Milloinhan viimeksi olen ostanut sitä? Tooooosi kauan sitten, ja muistatteko millainen hittijuttu se oli 80-luvulla? Ei ollut silloin tietoakaan mistään jäävuorisalaatista, rucolasta tai romainesta. Kiinankaali jyräsi. Mutta sukulaisensa paksoi (= pinaattikiinankaali) on parempaa.

Sadetta pidätellessä tällaisia hommia.

Ja kontakteja historiatieteiden maailmaankin. Vielä joku pitää minua suomalaisen arjen historian asiantuntijana. Tulipa samalla muistoja omista tutkimusretkistä Kemiyhtiön arkistoissa. Kuulin myös, että mieletön, aika ainutlaatuinen henkilöarkisto, jota kävin Kemissä ainakin kymmenen kertaa tutkimassa (kellarissa, jossa mielestäni oli kyllä hiiriä ja rottiakin!, ja ainakin aina alkutalvesta vettä lattioilla), on nyt suljettu ja aineisto alkaa olla käyttökelvotonta homeitiöiden vuoksi. Ei hämmästytä. Surettaa kylläkin.

Jäähyväiset kesälle

Jäähyväiset kesälle. Ne taisivat olla tänään. Kotipihalla lämpömittari oli iltapäivällä jo lähellä hellerajaa.

Aamurutiinien jälkeen lähdin syysmarkkinoille ja kauppaan – vaikka en minä tosin juuri mitään yhden hengen huushollissani tarvitse. Varsinkaan kun tälle päivälle oli ruokatreffit ystävän kanssa. Meidän molempien miehet  ovat mökillä; toinen Pudasjärvellä, toinen Hangasojalla*, joten nyt oli oikein oivallinen hetki toteuttaa pitkään aiottu tapaaminen ja kuulumisten vaihto hyvän ruoan äärellä. Menimme Fuckhaan. Keskikesällä kävimme siellä Pehtoorin kanssa lounasaikaan (kommentointi täällä), ja tänään olimme neljän aikoihin eli a la carte -menu käytössä. Tänään siis sain jälkkäriksi sen mangolassin, jota jäin viimeksi kaipaamaan.

Kaikki oli hyvää. Seura ja jutut luonnollisesti, mutta myös ruoka. Ehkä vielä parempaa kuin edellisellä kerralla. Tänään söimme alkuun jumalaisen hyvää chili-valkosipuliparathaa. Se on lättänää leipää, jota dipataan jukurttiraitaan. Chili maistuu, mutta hienostuneesti. Ja ihan erilailla kuin esimerkiksi meksikolaisessa tai intialaisessa ruoassa. Ehdottomasti kannattaa ottaa alkuun.

Pääruoaksi otin jälleen combo-aterian, samoin kuin vegetaristi-ystäväni. Minulla fuckhissa lihaa ja kasviksia, hänellä kalaa ja kasviksia. Myös tästä olimme yhtä mieltä, että ruoka maistuu ihan omanlaiseltaan, hyvältä.

Mangolassiin päästyä olimme jo omat ja lähipiirin kuulumiset päivittäneet,  ja oli pian aika lähteä kulkemaan kohti bussipysäkkiä josta minä sitten vielä ”kuvamutkan” kautta ajelin kotiin. Lämpö vielä helli.

*  Pehtoori kyseli jo viime viikolla, jotta lähdetäänkö ruskaa katsomaan möksälle, ja kun en oikein vastaillut, ainoastaan mutisin ja tupisin jotain, ymmärsi mies, että mieluusti voisin olla muutaman päivän yksiksenikin, ja ilmoitti sitten viikonloppuna, että josko hän lähtee maanantaina ajelemaan ylös. Kannatin oivallista ajatusta, ja olin iloinen siitä, että ukkeli edelleen ymmärtää, että aika ajoin on hyväksi, kun saan olla ihan itekseni muutaman päivän: niinpä hän lähti maanantaiaamuna ajelemaan  kohti pohjoista autolla ja minä junalla kohti etelää. Näin se parisuhde toimii. 😀

 

Kautta rantain

Kauttarantain kiersin tänään, – tosin en juuri rantoja nähnyt. Päinvastoin jotensakin kohtuullisen puuduttavaa peltomaisemaa: Ketolanperänsuora oli 2,4 km viivasuoraa pikitietä keskellä peltoja! Raskaana roikkuvat pilvet tekivät maiseman harmaaksi, – onneksi tuuli ei sentään ollut paha. Aika lämminkin oli, ja minulle ihan uusi maailmankolkka. Tyrnävän Murrossa kävin, eikä taida olla ihan heti aihetta käydä toista kertaa.

Muistiinpanoja matkan varrelta

  • Perillä Murrossa pikkusieviä, idyllisiä, kohtuullisen kokoisia, puisia omakotitaloja. Mäntykankaalla. Väljästi vierekkäin, aika uusia, kai 2000-luvulla rakennettuja. Pihat hoidettuja.
  • Ei koko kylässä kauppaa, saatikka kahvilaa (paluumatkalla 10 km päässä oli sitten käytävä Zeppelinissä lounasleivällä).
  • Rauhanyhdistys ja rukoushuone kyllä on. Koulu ja päiväkoti samoin. Murrossa asuu pihapiireistä päätellen paljon lapsiperheitä: pihoilla hiekkalaatikoita, tramboliineja, kiikkuja, pyöriä – paljon.
  • Puolukoita ihan kylänraitin pientareilla. Jokunen tattikin vilahti matkan varrella.
  • Hassuja teiden nimiä: Voidekuja, Opintie, Muinaisranta, Etupyörä ja Kauttarantain.
  • Vain kerran teki mieli ryhtyä kameralaukun aukaisemiseen ja kuvaamiseen: yhden vanhan talon liiterin ikkunalaudalla oli puuhevosia. Juuri sellaisia kuin Eemeli vuoleskeli… En kehdannut pihapiiriin tepastella kuvailemaan.

  • Kurjet olivat vielä kauempana kuin eilisellä Utajärvi – Muhos -retkellä. Ja kun eilinen huikea kurkien kokoontuminen pellolle ja etelään lähtö tuli niin huonosti tallennettua kuviin, niin tänään en edes yrittänyt. Eilen niitä oli kymmeniä, varmaan satojakin Muhoksen eteläpuolella. Oli kyllä hienoa seurata niitä… Olivat vaan hyvin kaukana tiestä.

Muutenkin eilinen lenkki = junalla Utajärvelle – eka kertaa elämässä pyörä junaan mukaan (mitä tytär edellä, sitä äiti perässä) – ja sitten polkien kotiin, oli tätä päivää mielenkiintoisempi, ja maisemat olivat vaihtelevammat, ja sääkin suotuisampi.

Muhoksen kirkon takapihalla eväs- ja kuvaustauolla.

Ei tullut kalliiksi tämä huvi: 8 € junamatka ja 5 € pyörämaksu.

Eikä tarvinnut ajella edestakaisin samaa raittia (kuten tänään) ja totta puhuen, en olisi helposti jaksanutkaan reilun 70 kilometrin matkaa edestakaisin. Yhteen suuntaankin minulla meni yli kolme tuntia polkien, ja pysähdykset, evästauot, kuvailut ja kylillä kiertelyt, kaikenlaiset chillailut päälle. 😉

Mutta ulkonaolo on mukavaa, liikkuminenkin. Huomenna on kyllä jo taas vähän asetuttava.

Kesäkuvakilpailu 2019 – tulokset ja palkintojen jako

Kesäkuvakisa 2019 on päätöksessä. Tässä vielä kysymykset, kuvat ja oikeat vastaukset (lainaukset eri henkilöiltä… ) .

1. Missä ja mikä? (2 pist.)

Nokelassa: Näkyy Kiskopolunsillalta (kevyenliikenteensilta) ja tie taitaa olla Ratamestarintie. ”Rakennus” on käytöstä poistettu Nokelan ratapihan vesitorni.

2. Missä ja miksi minulle tärkeä? (2 pist.) 

 Turkansaaren kirkko Turkansaaren ulkomuseo alueella. Vihkikirkkonne, siksi tärkeä.

Niinpä. Kuten mieheni aina toteaa: historioitsijan kanssa kun menee naimisiin, niin vihitään museossa (tarina linkin takana) ja häämatkalle lähdetään antiikin raunioille (Kreeta).

3. Missä ja mikä? (2 pist.)

 Kiiminkijoella, Koitelinkosken alue, Sahasaari. Kuvassa Koitelin Tunnelmatupa, kahden kosken keskellä. Kesäkahvila ja tilausravintola.

Siellä olen tänä kesänä käynyt parikin kertaa,  – korvapuustit on hyviä. Ja kahvi! Ja kaiken kaikkiaan käymisen arvoinen paikka. Sekin.

4. a ja b) Mitä nämä ovat? (Molemmista 1½ pistettä = 3 pist.)

Tässä oli sitten vaikein kysymys. B-kohdan tiesi moni, eli se on sohjolapio, mutalapio. Mutta a? Ihan tarkkaan sitä ei tiennyt kukaan. Sekin kyllä liittyy kalastukseen kuten muutamat oikein arvelivatkin

Se on ns.  harrilauta, jota käytetään siika-, harjus- ja taimenpitoisissa vesissä soutamalla tai moottorilla vetäen. Täällä on moderni versio siitä.

5. Mikä joki ja missä lossi? (2 pist.)

Oulujoki, Pikkaralan lossi.

Sehän se. Meninpä tänäänkin siitä ohi.

6. Mikä ja missä? (2 pist.)

Linnukkapatsas. Muistomerkki Limingassa. Pystytetty 1934 muistoksi venäläisten tekemästä hävitysretkestä.

Patsas pystytetiin vuonna 1934 muistoksi venäläisten tekemästä hävitysretkestä vanhan vihan aikana vuonna 1496. Se sijaitsee Linnukkamäellä paikalla, jossa olivat Limingan toinen ja kolmas kirkko. Ne tuhoutuivat ns. pitkän vihan aikana 28. joulukuuta 1589 ja 25. marraskuuta 1592. Muistomerkin on suunnitellut liminkalaissyntyinen arkkitehti Niilo Kokko.

7. Missä ja miksi erikoinen/aika ainutlaatuinen? (2 pist.)

Oulunsalo Toivolan talo, uuni on suuri (ja on kyllä nuo koriste kolotkin minusta erikoiset sekä nämä uunit enimmäkseen olen nähnyt valkoisena)

Ihan täydellinen vastaus. Pääsin Toivolaan isoa uunia katsomaan juhannuksen jälkeisellä viikolla. Talon isäntä kertoi, että uunissa saatettiin paistaa toistakymmentä leipää kerralla, ja joskus se lämmitettiin siten, että vastapäisestä ikkunasta uuniin pukattiin kokonaisia puunrunkoja – ei tarvinnut tehdä puita. 😉

8. Missä? (1 pist.) 

Kellon kalasatama, joka on yksi retkieni kohteena useimmin ollut paikka.

9. Missä ja mikä? (2 pist.)

Tämä on Vanhan Raahen laitamilla oleva Keskuskoulu. Sodan aikana sotasairaala.

10. Missä ja mikä? (2 pist.)

Tämä on Mikael Toppeliuksen maalaus Haukiputaan kuvakirkon katossa, ihan keskellä kirkkoa. Se on ”opaion”. Opaioniksi nimitetään (yleensä) kirkon kupolissa olevaa aukkoa tai valoikkunaa (vrt. Pantheon Roomassa). Haukiputaan kirkkomaalauksista kirjoitettaessa tästäkin puhutaan nimenomaan opaionina.

Vain Erjan vastauksessa se oli mainittu, mutta kaksi pistettä sai jo Haukiputaan kirkon ja sen maalaukset mainitsemalla.

11. Missä ja mikä tuo keskellä kulkeva raja on? (2 pist.) 

Tämä oli sitten ratkaiseva kysymys!!   Vain yhdessä paperissa oli tämä kokonaan oikein. Moni tiesi, että kuva on Vanhasta Raahesta, mutta tuon rajan tiesi vain yksi. Vastaus oli varsin tyhjentävä:

Raahessa ns. vanha Raahe, puu Raahe. Raja on vanhan Raahen ensimmäisen asemakaavan muistona. Ensimmäisessä asemakaavassa toteutui maanmittari Claes Claessonin suunnittelema ruutukaava, kuusi korttelia; eli nykyisten Saaristokadun, Koulukadun, Kirkkokadun ja Rantakadun rajaama alue.

Ja tässä on pistetaulukko!

Voittaja on Sini K. Onneksi olkoon. Ennenkin podiumilla olet ollut; lienetkö tunnet lähitienoot noin hyvin vai oletkos ihan näitä kesäkuvakisoja varten hakenut tietoja? Erja, joka kertoi työnsä puolesta näillä seuduin liikkuvansa, haastoi itsensä, eikä käyttänyt googlea. Satu, joka ei ole koskaan edes käynyt Pohjois-Suomessa, sai kaksi tasoituspistettaä ja Anna-Maija, joka kirjoitti, että ”On tosin ulkopaikkakuntalaiselle aika vaikea, vaikka kuinka yritän googlailla ja selata blogiasi (tabletti jo ihan kuuma 😉 )” sai yhden tasoituspisteen. Kati ymmärtääkseni tuntee seutuja jonkin verran, mutta otti kisan oikeasti leikkimielellä kuten kehoitinkin, ja mm. ensimmäiseen kysymykseen hänen vastauksensa on: ”Oulun juna-asema, jonne pyöräkauppias lähetti uuden pyöräsi”…  ja viimeinen ”Raja, jonka oikealla puolella ajavat oululaiset pyöräilijät ja vasemmalla muualta tulleet”. Ehkä minun blogini on tänä kesänä ollut aika pyöräilytäyteinen… Noh, sellainen oli tämäkin päivä. 😀

Ja voittaja siis on Sini K. 
Voittaja valitkoon jonkun näistä palkinnoista. 
AK saa sitten sen mikä jää jäljelle. 

1) Jarmo Pitkäsen kirja ”Makuja ja muotoja” Se on kaunis ja hieno kirja.   TAI  pullo kuohuviiniä toimitettuna lähimpään Alkoosi!

2) Seinäkalenterini ”Oulu kuvissa 2020”

Ja arvonta kaikkien osallistuneiden kesken: on tunnustettava että arvonnassa jätin Sinin ja AK:n pois. Siis vain seitsemän mukana.  Ja nipun kuvistani teettämiäni postikortteja voitti: ERJA.

Voisitteko kaikki kolme lähettää minulle postiosoitetietonne palkintojen perille toimittamiseksi.

 

Lämmin kiitos kaikille osallistuneille! Onneksi moni vastauspostissaan mainitsi kisan mukavaksi (Esim. ”Nyt kyllä yritin kaikkia keinoja, mutta osin arvailla piti siltikin. Mutta hauskaa oli!”)
Mukava tämä on järjestävän osapuolenkin mielestä. Ehkäpä ensi kesänä taas jonkinlainen.

Keittiöhommissa

Viimeiset tunnit kesäkuvakisaan osallistumiseksi ovat menossa: tähän mennessä yhdeksän osallistujaa… Aika mukavasti, mutta mukaan mahtuu vielä. Huomenna sitten oikeat vastaukset ja palkintojen jako.

Tämä sunnuntai on minulla kulunut sisällä. Sisällä koko päivä. Milloinhan edellisen kerran?

Pehtoori ja Juniori ovat olleet Iissä systerin muuttoa valmistelemassa. Minä olen puuhannut ruokaa, ja koettanut ruokastailata Porotokka-astioihin sopiviksi. Sarjaan on tullut paljon uusia astioita, tarjoiluastioita lähinnä. Niinpä meillä on tänään syöty aika lappilaista ruokaa. 😉

Ja sitten ohessa tein inkiväärishottia. Jossain nettisivulla sattui silmiin ohje, ja kun nyt eletään syksyn alkavaa flunssakautta niin mikseipä tämmöinen ”eliksiiri” voisi olla hyvä juttu. Minä kyllä vannon (myös) sinkin nimeen. Tänä vuonna kaksi flunssaa, jotka pikkuperhe ja Pehtoori ovat läpikäyneet, olen skipannut ja olen varma, että vain siitä syystä, että heti kun lähipiirissä on tautia ollut havaittavissa ja pientäkään kurkun karheutta tai nenän tukkoisuutta aistittavissa, olen laittanut sinkkitablettipurkin esille ja nauttinut päivän maksimiannoksen. Tiedä häntä, onko plasebo tai oikea teho, – ihan sama. Tehonnut on. Ja nyt lisäbuustia ja ennaltaehkäisyä  tästä.

Inkiväärishotti

140 g inkivääriä
1/2 – 1 dl hunajaa
1 l vettä
1 sitruuna

Kuori inkivääri. Raasta se karkeaksi raasteeksi kulhoon. Lisää hunaja.
Kiehauta vesi ja kaada se inkiväärin päälle. Sekoita ja anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi.
Siivilöi juoma ja purista sitruunamehu joukkoon. Säilytä se kannellisessa astiassa jääkaapissa.

Nauti shottilasillinen (noin 4 cl) aamuisin. Inkiväärishotti säilyy kylmässä hyvänä noin kaksi viikkoa.
Juoma riittää kahdeksi viikoksi kahdelle henkilölle.

Aika tujua se on, ja saa nähdä, kuinka kauan minun vatsakatarrini sietää tällaista aamuherätystä… Mutta kokeillaan.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Sain pienmehiläistarhaajatuttavalta täydennystä ja ilmeisen hyvän neuvon tähän inkiväärishottiasiaan. Ja tässä se muillekin tiedoksi:

Hunajan hyväätekevät entsyymit alkavat tuhoutua jo 40 asteessa, ja siksi sitä ei saisi sekoittaa kiehuvaan veteen. Kun seuraavan kerran teet inkiväärishottia, niin lisääpä hunaja jäähtyneeseen inkivääriliemeen, niin juoma on vielä tehokkaampi. Hunaja tappaa tehokkaasti bakteereja ja auttaa ihan sellaisenaankin kurkkukipuun ja yskään kun laittaa ruokalusikallisen hunajaa suuhun ja nielee sen sitten mahdollisimman hitaasti valuttaen.

Levollinen lauantai

Ihan mahdottoman levollinen päivä tänään. Nyt kun mietin niin ei tämä poikkea niin monista monista päivistä: posteja, pyykkiä, pyöräilyä, kaupassa käyntiä, satunnaisia (erinomaisen vapaaehtoisia) kotihommia, kuvailuja, kuvien tekemistä, hyvää ruokaa (ahvenfileet saivat pinaattikruunun 😉 ), hyvää punaviiniä, eilisen Vain elämää -jakson katselu ja ”formaattiin kuuluvat kyyneleet”, iltasadetta.

Mietin, miksi niin mukava olo? – Ehkä se on vaan asennekysymys. Ehkä se on tämä paikka elämässä, juuri tämä päivä, jolloin ei akuutteja huolia, ei murheita, ei kolotuksia, ei kaiherruksia. Juuri tänään ei mitään, mitä olisin luvannut, ei mitään mitä minulta odotettaisiin. Ihan vaan olen oleskellut. Ja olennaista, että olen sen hoksannut. Siitä se leppoisuus. 😉

Tuosta tämän päiväisestä viinistä, joka nautittiin ruoan jälkeen, – punaviini kun ei noille ahvenfileille oikein sovi, – oli tänään Linnanmaan Alkosta ostamani (kuinka ollakkaan Juniorin suosittelema) Torresin uutuusviini, joka ei olekaan Kataloniasta kuten Torresin viinit yleensä, vaan Riojasta. Altos Ibericos.

Voisin väittää että Juniori on jo pienestä oppinut torresille…  KLIKS.

VIinistä puheenollen: huomenna päättyy kesäkuvakisan vastausten jättöaika. Monia hyviä vastauksia on jo tullut, ilahduttavat minua, kiitos niistä. Vielä huomisen ehdit miettiä vaikka hupavastauksia ja postitella. Ja yksi mahdollinen palkinto on pullollinen kuohuviiniä.

Syötiin yhdessä

Perjantai-illan talkoohommat tarjoilijana sujuivat hyvin.

Olipa mukava ja makoisa ilta. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa, hyvä mieli ja leppoisa olo. Mitäpä sitä enemmän voisi toivoa? – Ehkä enemmän asiakkaita.

Mutta kaikkinensa: hyvä harrastus on minulle ollut tämä. 😉 (Eikä ole Pehtoorikaan ollut pahoillaan, ei tänäänkään. 😉 )

Syksyinen välipäivä

Välipäiväolo. Toisaalta ihan normipäivä.

Illan sataessa ja melkein myrskytessä treenailin pitkästä aikaa kuvankäsittelyjuttuja. Ei muuta.

Aamupäivälläkin oli kylmä, vielä vihreää, mutta kylmä.

Nyt kun Kesäkuvakisa on ollut viikon käynnissä on vastauksia tullut vasta kolme, ja lupaus neljännestä. Koko viikonloppu on aikaa osallistua, ja muistathan, että pelkkä yrityskin voi tuoda palkinnon: kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan kauniita postikortteja. Ja varsinaiset palkinnot ovat aika hienoja… kirja, kalenteri, kuohuviini. Osallistuhan sinäkin.

Ja muistattehan, huomenna on Syödään yhdessä -tapahtuma. Minulla meneen iltapäivästä ties kuinka myöhään siellä. joten bloginäkyvyyttä ei ehkä huomenna ole, mutta livenä!! Näkemisiin?

Ja viikonlopuksi viinivinkkikin. Muutama rose on tullut kuluneena kesänä maisteltua, vaikka eivät ihan meidän viinimakumme ykkösviinejä olekaan. Useimmat roseethan ovat maultaan kuin valkoviinejä, maistuvat hyviltä tai huonoilta valkoviineiltä, ja jos pitäisi sokkona maistella, olisi mahdoton tunnistaa roseeksi. Mutta tämä on poikkeus. Se on paitsi hyvää, se myös maistuu roseelle. Se ei ole mehumaista kauniin väristä viiniä, vaan viinillistä, hyvää roseeta. Domaine l´Idylle ei ole kepeän hintainen (15 €), mutta on hintansa väärti. Äyriäisille, kuhalle, ahvenille tai kasvisruoalle.

Sitä paitsi roseessa – jos jossakin – ”ulkoviinilliset tekijät” = viinin väri, pullon ja etiketin tyylikkyys tai muu positiivinen seikka vaikuttavat ainakin minun ostopäätökseeni. Siksi tämäkin tuli ensimmäisellä kerralla ostettua, toisella kerralla jo tiesin sen myös maultaan suun myötäiseltä. Lämmin suositus!

Syksyn alkua

Syyskuun ensimmäinen viikko ja minä matkasin aamulla kohti Linnanmaata ja yliopistoa. Ja sitten -vieläkin siirtääkseni ”minun” työpaikkani uuteen sijaintiin tutustumista, työkavereiden tapaamista ja ehkä jokun ännännen vuoden opiskelijan kohtaamista – ajattelenkin, etten turhaa mene heitä keskelle lukukauden aloituksen kiirettä häiritsemään. Niinpä parkkeerasin pyöräni puutarhan portin viereen ja lähdin nauttimaan syyskuun vahvoista, tummista väreistä. Monet kasvit kukkivat vielä ja puissa jo keltaisia ja oransseja lehtiä; värikylläistä ja kaunista siellä oli. Kävellessä ja kuvaillessa ei tuntunut kylmältä, oli aika tyventä ja aurinkoista. Harmitti, ettei ollut purkkikahvia mukana. Ehkä joku aamu kun menen vielä ”paikkomaan” kuvauksiani.

Puutarhalta ajelin Caritakseen ja sieltä juuri ennen iltapäivän sadetta Eurokankaaseen! Ja sain kuin sainkin verhot tilatuksi. Tosin homma ei sujunut kovinkaan sutjakasti. Löysin ensin kauniin italialaisen kankaan, ei ihan koboltinsinisen, mutta melkein. Siis juuri oikea. Ja sitä ei sitten ollutkaan edes tilattavissa. Myyjän kanssa etsimme pitkän tovin vastaavaa, ja löytyihän se. Vieläpä palonkestävä. Ja kun jo mitta- ja tilaustiedot oli täydennetty ilmeni, että kankaan hinta oli 295 euroa metri!! Huolimatta ettei sitä tarvita kuin pariin pieneen työhuoneeni ikkunan kappaan niin päätin kuitenkin jättää tilaamatta; olisi ompelun kanssa tullut maksamaan liki 400 euroa. No way!! Ja eikun uudelleen selaamaan näytekansioita ja liparetelinettä. Ja löytyihän se kangas. Eikä hinta ompeluineen ja tarvikkeineen tule maksamaan satastakaan. Ja nyt olen vihdoin saanut tämän tehdyksi! Kun valinnassa meni tarpeeksi kauan aikaa ehti sadekin jo tauota. Tosin alkaakseen sitten uudelleen. Aamun aurinko tuntuu nyt kaukaiselta.

Syksy kuitenkin tuntuu, taitaa olla aika hakea kynttilä esille. Entäs kudin? – kovasti tekisi mieli, mutta nyt ei pysty, ei millään, kovakantinen kirja, mikseipä? Kesävaatteita voisi siirtää vaatekaapissa taaemmas, mutta ei pakata kokonaan pois. Saimmepa nimittäin viime viikonloppuna varatuksi matkan, joissa ainakin kesäisiä ulkoilukamppeita tarvitaan. Eikä matkalle lähtöön ole enää kuin kuukausi. Se tekee olon levolliseksi.

Monenlaista mennyttä

Täällä haisee (vai sittenkin tuoksuu) kaali, maitokaali. Nyt kun tein sitä kolmannen kesän tälle kesälle tosi ison kattilallisen, alan jo itsekin pitää siitä. Tosin en lautasellistakaan syönyt tänään, ihan vain maistelin. Mikäpä siinä, – ei se pahaa ole. Äidin toiveesta sitä olen keitellyt. Edeltävinä kesinä ”soppatykkini” ykköskeitto on hänen mielestään ollut kesäkeitto, mutta tänä vuonna meillä tuli puheeksi hänen lapsuutensa makumuistot, ja PAM! Sen jälkeen ei paljon muita keittoja kuin maitokaalia ole kulunutkaan, mitä nyt sitä kesäkeittoa, paahdettua kukkakaalikeittoa ja pinaatti-pähkinäsoppaa.

Minäkin muistan lapsuudestani kaalikeiton herkkuruokana, mutta se on sitä ”oikeaa” kaali-jauhelihakeittoa. Kotona tehtyä hyvää, hautunutta, tuhtia soppaa: ensin voissa paistettua jauhelihaa ja sipulia, sitten kaali ja lopuksi muut aineet hautumaan isoon kattilaan. Yleensä seuraavana päivänä vielä parempaa. Se on talvikaalistakin hyvää, mutta maitokaali vaatii kevät/kesäkaalia, melkein vihreää koko soppa.

Mutta kuten sanottu emme sitä tänään syöneet. Lounastimme Iissä Museokahvila Huilingissa. Tällä kertaa Pehtoorin kanssa. Olimme iltapäivällä systerin luona suunnittelemassa muuttoa ja sieltä lähdettyä ilmoitin olevani jo nälkäinen huolimatta, että aamun pyörälenkki oli kovin lyhyt: Tuiraa ristiin rastiin aamun valossa ja Canon kaverina. Käväisinpä lopuksi vielä oman koulun pihallakin. Yhdeksän vuotta tuolla tuli käytyä koulua: opiskeltua ja ennen kaikkea vietettyä aikaa. 😉

Huilingissa oli valokuvanäyttelykin (Heidi Tirin kauniita makrokuvia kukista ja kasveista) ja samalla pysähdyksellä sain kuvattua Iin kirkon Vastaloa varten. Kirkko on ollut koko kesän rempassa, eikä ole siksi aiemmin ollut ”edustavassa” kunnossa, mutta nyt oli. Sisälle en valitettavasti päässyt, mutta josko tässä syksyllä vielä yhden pyöräretkenkin tekisin sinne päin?

Tiedotus- ja kuvaushommissa

Lasaretin Virta-ravintolassa on taas perjantaina Syödään yhdessä -tapahtuma. Tiedottamista ja talkooporukan värväämistä on tänään riittänyt. Ja näyttääpä siltä, että olen taas itsekin ”salin puolella” hommissa, elikkäs tarjoiluhuki taitaa osua taas kohdalle.

Hotelli Lasaretin ravintola Virta, Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestarit ry ja Paistinkääntäjien Oulun voutikunta järjestävät tapas-illan Hotelli Lasaretin Virta-ravintolassa pe 6.9.2019. Tarjoilu alkaa klo 18.00 ja jatkuu klo 21.00 saakka. Keittiömestarit ovat suunnitelleet herkullisen menun, jossa alkuun on syksyinen tapas-lautasella on syysmakkaraa, nahkiaista, juustoa ja muita syksyisiä herkkuja. Pääruokana tarjoillaan karitsaa maukkaine lisäkkeineen ja illan kruunaa jälkiruokalautanen, jossa on tapastyylisesti monia pieniä hyviä herkkuja. Koko menun hinta on 43 euroa. Erikseen tilattuna alkuruoka 15 euroa, pääruoka 21 euroa ja jälkiruoka 10 euroa. Lisäksi on mahdollista ostaa viinipaketti ja virvokkeita. 

Tulehan sinäkin perjantaina tapasiltaan.

 

Toinen päivän ”projekti” on ollut käydä pariinkin otteeseen kuvailemassa Tuirassa. Oulun Tuirahan on valittu vuoden kaupunginosaksi, ja siksi ja muutenkin olen päättänyt tehdä siitäkin sellaisen kortin kuin keskustan vanhoista rakennuksista, Nallikarista ja Myllytullista olen jo tehnyt.

Oulussa on aika vähän jugend-rakennuksia, mutta Tuiranpuistossa vanhan kaupunginsairaalan alueella niitä on montakin: vanha hermotautisairaala Hermola on nykyisin Tuiran neuvola.

Oikeastaan pitäisi kyllä unohtaa kuvailu ja pyöräily muutamaksi päiväksi ja lähteä metsiin: tatteja tuntuvat kaikki etsivän, löytävän ja keräävän. Ja puolukoitakin näyttää olevan tarjolla monessa paikkaa… Pitää harkita.

Reseptejä

Muutama kesän kuluessa testailtu ohje on jäänyt postaamatta, ja nyt kun odottelen illan pimentymistä, kun odottelen revontulia, voin kirjailla ohjeita tänne.

Kalaaseissa oli tyrniporkkanoita kuusenkerkkäkastikkeen kera, ja ne kuluivat niin hyvin, etten silloin päässyt niitä edes maistamaan, mutta tein sitten uudelleen kun olimme pikkuperheen kanssa mökillä. Ja totesin että ovat niin hyviä ja helppoja valmistaa, että voin suositella. Ohje on tamperelaisen ravintola C:n keittiömestarin kehittämä.

Tyrniporkkanat ja kuusenkerkkäkastike

nippu kesäporkkanoita
1 osa sokeria
1 osa tyrnimehua
1 osa vettä
suolaa

kastike 

2 dl kuohukermaa
1 – 1½ dl kuusenkerkkähyytelöä

Kuori porkkanat, keitä ne kokonaisina kypsäksi liemessä, jossa on em suhteessa vettä, sokeria ja tyrnimehua sekä ripaus suolaa. 
Kastiketta varten kiehauta kerma, johon lisää kuusenkerkkähyytelöä ja keitä hiljalleen miedolla lämmöllä 10 – 15 min. ja anna sitten sakeentua. 
Sopii erinomaisen hyvin grillatun lihan kanssa. 

Basil Shrimps

700 g jättikatkarapuja
3 rkl hyvää oliiviöljyä
3 rkl voita
1 – 2 rkl Dijon sinappia
2 valkosipulin kynttä
1 – 2 dl basilikan lehtiä
1 sitruunan mehu
suolaa, valkopippuria

Hienonna basilikan lehdet ja valkosipulin kynnet pieneksi silpuksi. Sulata voi ja sekoita kaikki ainekset keskenään.
Kuori ravut ja sekoita marinadiin. Marinoi maksimissaan tunnin verran. Pidempi marinointi alkaa kypsyttää rapuja.

Työnnä ravut grillaustikkuihin ja grillaa kuumassa grillissä kunnes katkat muuttavat väriään vaalean punaiseksi.
Liian pitkään grillaaminen tekee ravuista sitkeitä.
Mitä kuumempi grilli, sen parempi. Voitele vartaita jäljelle jääneellä marinadilla grillatessa.

Ja tätä ruokaa varten kannattaa käydä siellä Aasian Marketissa.

Jukurtti-pannacotta

a la Tomi Björck

3 dl kuohukermaa
1 dl maitoa
½ dl sokeria
2 liivatelehteä
2 dl jogurttia
1 halkaistu vaniljatanko
1 dl sokeria
2 rkl vettä
Tarjolle mustikoita

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. 
Kiehauta kerma, maito ja ½ dl sokeria kattilassa.
Lisää kuumaan nesteeseen lionneet liivatteet ja halkaistu vaniljatanko. Nosta pois liedeltä ja jätä jäähtymään noin
10 minuutiksi. Sekoita jogurtti jäähtyneen pannacottamassan joukkoon.
Ota vaniljatanko pois massasta. Kaada massa laseihin.
Laita jääkaappiin hyytymään noin neljäksi tunniksi.

 

 

Ja jollet itse viitsi tehdä juhlajälkkäriä, niin kokeilehan Laplandia Vodkan tekemää jätskiä!! Hilla-, mustikka- ja espressovodkajäätelöt ovat ihan supertruperextra hyviä. Varsinkin tuo espresso. Hilla on ehkä alkoholisin ja vaatimattomin maultaan, mutta tuo espresso. Olenhan joskus kehunut sitä juomaakin, siis espressovodkaa, mutta että siitä tehty jäätelö! Ne kaikki maut ovat samettisia, ei jääkiteitä tai -hileitä, vaan tymäkkää, täyttä makua! Oulussa ei taida löytyä muualta kuin Pekurin K-kaupasta, mutta kannattaa testata.

 

Ja nyt lähden Toppilan rantaan, josko reposkauden saisi avatuksi …

Luonto, inkkarikesä ja revontulet?

Suomen luonnon päivä.

Kovasti mietin, mihin luontoon lähtisin tänään. Lopulta päädyin käymään Virpiniemessä, jossa en ole käynyt vuosiin… Olipa sinne tullut kaikkea uutta. Mutta Meriniemen uimarannalla oli parasta. Ja siellä on komea, ikiaikainen petäjä. Oiskohan siinä symboliarvoa Suomen luonnolle?

Ja samaan aikaan niin mukavan lämmintä. Voidaan kai puhua intiaanikesästä.

Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan. Suomeen käsite intiaanikesä tuli 1900-luvun alussa. Ilmiö on ollut tunnettu aiemminkin. Vanha kansa puhui Pärttylin pikkukesästä (Pertun päivän 24. elokuuta mukaan). Muissakin maissa kansanperinne tuntee jonkin, yleensä myöhäisemmän merkkipäivän, jonka aikoihin intiaanikesän uskotaan usein sattuvan ja josta johtuu siitä käytetty nimitys. (Wikipedia)

Ja intiaanikesän aikaan kotinurmella on jo ensimmäiset keltaiset lehdet, mutta pelakuut, laventeli, tähtisilmät ja begoniat kukkivat kuin keskikesällä, – ja ensimmäistä kertaa Amerikan liljat näin komeana.

 

Tälle päivälle on odotettavissa vielä jotain kaunista kuvattavaa ja katseltavaa: ei, en tarkoita venetsialaisia vaan tiedossa on roihupurkauksia!  Auringonpilkut kuulemma myrskyävät ja roihuavat, joten tänään ja/tai huomenna pitäisi olla komea taivas. Revontulia odotellessa. Nythän on myös ”Nuku ulkona” -tempaus. Jos pysyisin hereillä olisin iloinen. Katsotaan nyt, kuinka käy….

Kesäkuvakisa 2019 – kuvia pyöräretkien varrelta

Kesäkuvakisa on taas täällä!

(Täällä on entisiä kilpailuja.)

Tänä vuonna kisan kaikki kuvat ovat pyöräretkieni varrelta, joten eivät voi olla kovin kaukaa. Mökillä tunturissa ja Saariselän teillä ajellut pyöräreissut eivät ole mukana.

Kuvissa on maisemia, museoita, kirkkoja, kulttuurikohteita yms. – näistä retkistähän olen täällä blogissa kirjoitellut pitkin kesää. Tänä vuonna kuvat ovat vielä lähempänä Oulua kuin aiemmin: pisimmän pyöräretkeni kohde on ollut Raahe, joten kaikki kuvat ovat joko Oulusta tai korkeintaan 100 kilometrin päässä Oulusta. Näin ollen oululaiset ja pohjoissuomalaiset ovat kilpailussa etulyöntiasemassa, joten reiluuden vuoksi – kuten tapana on – annan hyvityspisteitä siten, että jos et ole koskaan asunut Oulun tai Lapin läänissä, saat yhden lähtöpisteen ja jos koskaan et ole edes käynyt, saat kaksi lisäpistettä. Ja vinkkinä, että melkein kaikkiin kysymyksiin on vastaus löydettävissä täältä Tuulestatemmatusta. 😉

Ilmoittele vastauksesi suoraan minulle sähköpostilla (reija at satokangas.fi), mutta laita myös kommenttilaatikkoon alas (vaikka nimimerkillä) ilmoittautuminen osallistumisesta, jotta arvonta on sitten reilu, kun kaikki näkevät, ketkä ovat kisaan osallistuneet, ja toki muutkin kommentit ovat tavalliseen tapaan tervetulleita. Kilpailuaikaa on ensi viikon sunnuntaihin (8.9.) puoleen yöhön asti voit lähetellä vastauksia. Maanantaina 9.9.2019 on sitten tulosten julkistus!

Tälläkin kertaa palkintoja on kaksi, ja niistä voittaja saa ensin valita haluamansa, ja toiseksi eniten pisteitä saanut saa jäljelle jääneen. Jos pistemäärät ovat tasan niin sitten arvotaan voittaja.

1) Jarmo Pitkäsen kirja ”Makuja ja muotoja” Se on kaunis ja hieno kirja. Olen ostanut sen itselle, ja saanut toisen lahjaksi, joten raskin luopua…  tai pullo kuohuviiniä toimitettuna lähimpään Alkoosi!

         2) Seinäkalenterini ”Oulu kuvissa 2020” 

Ja huom. kaikkien osallistuneiden kesken arvon 10 postikortin (onnittelu- ja maisemakortteja kuvistani) nipun.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä kysymykset ja kuvat

Alla 11 tehtävää, joiden kuvat eivät ole kulku- ja/tai aikajärjestyksessä. Tiedätkö tai arvaatko, mistä ne ovat ja mitä ne esittävät?

Kuvista saatavat pisteet vaihtelevat: 1 – 3 pistettä/kysymys, ja pisteet on merkitty sulkuihin kysymyksen/kysymysten perään.

Maksimipistemäärä on 22 (+ mahdolliset kotipaikkahyvityspisteet = 2 pist.).

Googlea, sukulaisia, kavereita kaikkea mahdollista on luvallista ja varmaan tarpeenkin käyttää.

1. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

2. Missä ja miksi minulle tärkeä? (2 pist.) 

 

3. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

4. a ja b) Mitä nämä ovat? (Molemmista 1½ pistettä = 3 pist.)

 

5. Mikä joki ja missä lossi? (2 pist.)

 

6. Mikä ja missä? (2 pist.)

 

7. Missä ja miksi erikoinen/aika ainutlaatuinen? (2 pist.)

 

8. Missä? (1 pist.) 

 

9. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

10. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

11. Missä ja mikä tuo keskellä kulkeva raja on? (2 pist.) 

Tässä toisessakin kuvassa näkyvät kadussa nuo viivat, jotka ovat rajana, mutta siis mikä raja ja missä?

Toivottavasti tästä on taas iloa, ja toivottavasti mukaan tulee paljon osallistujia!

Huomenna tai sunnuntaina postailen sitten vihdoin, pitkästä aikaa reseptejä.

Viikonloppua ja kilpailuiloa kaikille!

Hyvä päivä tänään

Prologi:
meidän esikoisella oli ala-asteikäisenä Muumi-herätyskello, jonka herätysääni oli: ”Hyvä päivä tänään”! Sellainen on tänäänkin ollut.

Aurinko, ja lämpö.

Varhainen herääminen, ja pihalle. Noh, kuitenkin takaisin keittiön pöydän ääreen aamukahville.

Sykkelöimään, kohti yliopiston puutarhaa. Sielläpä pitkähkö tovi vierähti: puiston penkillä istuskelin ja tyttären kanssa chattailin. PHP-muutoksista ja Windows7:n tuen loppumisesta. TAAS on tehtävä isoja muutoksia sekä softaan että rautaan. En tykkää, ja arveluttaakin vähän. Ehkä turvaudun ammattilaisapuun, – ja vien sorvin liikkeeseen.

Ja sitten puutarhalla oli paljon katseltavaa ja kuvattavaa.

Puutarhalta päätin polkea kohti Jääliä, – anopille tervehdyskäynnille. Eipä minun paljon tarvinnut jutella, kunhan kuuntelin. 😉

Kotimatkalla kiertelin ja kaartelin, yritin imeä tätä lämpöä, varastoida, kulkea, aistia, nauttia.

Kotipiazzalla Parman salaattia ja kasvislasagnea, tuntui kuin jossain etelässä oltaisiin.

Se tunne vain vahvistui, kun saimme kutsun ystävien luo Oulujoenrannalle, tai oikeastaan murtoveden äärelle. Joka tapauksessa aurinkoisella parvekkeella lasilliset, paritkin 😉 sopivat ihan poikkeuksellisen huikean, helteisen torstai-illan eloon. Höpöttelyä, rupattelua, kuulumisten vaihtoa, tulevista ja menneistä juttua. Niin mukava.

Toisaalta on vähän sellainen ”Näkemiin, kesä!” -olo. Haikeutta ilmassa. Kuitenkin: hyvä päivä tänään.

Oulussa on paljon kaunista

Maantie vaatii kulkemaan.

Ylläoleva kuva on eiliseltä reissulta, mutta kyllä tänäänkin on tullut pariin kertaan oltua pyörän kanssa liikenteessä.

Aamupäivällä me molemmat olimme tahoillamme äitiemme ”hommissa”. Pehtoori puushowissa ja minä kauppa-asioilla ja Caritaksessa. Kun oli pesula-asiakin, niin kävin samalla stopilla kaupassa Valkean uudistetussa Herkussa, jossa tosin vasta nyt iltasella oli viralliset avajaiset. Toisin kuin aiemmin olin antanut itselleni kertoa, ei kauppaa oltukaan supistettu ja ”ajettu alemmas”, vaan päinvastoin hyvältä näytti monilta osin. Deli ja valmisruokapiste taisi olla ainoa osa, joka oli melkein deletoitu. Mutta sepä ei minua juuri koskekaan, en ole tainnut siitä koskaan mitään ostaakaan.

Iltapäiväksi olimme sitten sopineet Villa Eevilään iltapäiväkahvitreffit; molemmat pyöräilimme sinne tahoiltamme.

Se on viimeistä viikkoa auki tälle kesälle, ja siellä oli kyllä sekä pihalla että sisällä kahvittelijoita ja suolapalan nauttijoita.

Ja äsken piti vielä käydä Möljällä katselemassa ulkoilijoita ja uimareita elokuun samettisessa illassa. Lämmintä, tyventä, vahvoja vihreän sävyjä, leppoisaa, auringon kultaama maisema.

Vielä muistan …

Taas vietetään tasavuosijuhlaa. Olenko kertonut meidän kihlajaisista? Niistä on nyt 40 vuotta.

Kesällä 1979 olimme seurustelleet kolmisen vuotta, kun olimme lähdössä kolmatta kertaa Eurooppaan telttaretkelle. Silloin olimme molemmat opiskelleet vuoden, Pehtoori (22 v.) tekulla ja minä (21 v.) yliopistolla, olimme molemmat tehneet  vapusta asti rutkasti töitä ja elokuu oli tarkoitus reissata Englannissa, Ranskassa, Alankomaissa. Ennen matkalle lähtöä poikaystäväni tuli kysäisseeksi (lue: kosineeksi), jotta mites jos mentäisiin reissussa kihloihin? – Enhän minä – noin äkikseltään 🙂 – ollut sellaista tullut pohtineeksi ja sanoin, että ehditäänhän tuota, en minä vielä taida…

Sitten kun oli kolme viikkoa reissattu ristiin rastiin, seikkailtu, sattumuksista toiseen kuljettu, hyvin toimeen tultu, vielä rakastuneita ja oltiin jo paluumatkalla kotiin ja opintojen pariin majoittuneina Amsterdamin lentokentän läheisellä leirintäalueella ja olimme telttaillallisen (papuja ja sipulia, ihanaa rapeaa leipää ja juustoa) jälkeen paikallisen ravitsemusliikkeen baarissa drinksuilla ja matka tuntui menneen oikein hyvin tulinkin minä sanoneeksi (vuorostani kosineeksi 😀 ), että jos sittenkin mentäisiin kihloihin. – Eikä poikaystävällä ollut mitään sitä vastaan.

Meillä oli kotimatkaa varten ostettu laivaliput Finnjetille (joka oli silloin ihan uusi) ja päätimme, että laivallahan se olisi hienoa sormukset vaihtaa. Ne hankittiin pienestä Bad Segebergin kaupungista Pohjois-Saksasta matkalla Travemündeen, josta laiva iltasella maanantaina 27.8. lähtisi. Aamupäivällä kävelimme paikalliseen kultasepänliikkeeseen ja olin sanakirjasta etsinyt tarpeelliset sanat sormusten hankintaa varten: ”Verlobungsring, bitte!”

Sormukset (14 karaattia riitti meidän matkabudjettiimme vallan mainiosti) löytyivät: minun sormustani piti suurentaa ja poikaystäväni sormusta kaventaa. Kun jätimme sormukset liikkeeseen näiden operaatioiden tekemiseksi, meillä oli aikaa kulkea keskustassa ja käydä vähän syömässä. Koskapa rahat olivat kovin vähissä ja koska halusimme säästää vielä jotain laivalle ”kihlajaisillallista” varten, niin päätimme mennä paikalliseen Imbissiin (saksalainen makkarakoppiketju). Ja taas minun koko lukion kestänyt saksan tunneilla istumiseni (huom. ei oppimiseni) oli kovaa valuuttaa. Päätimme tilata molemmille yhden bratwurstin ja yhdet ranskalaiset puoliksi. Ja mitä saimme?? Kaksi makkaraa sekä isot annokset ranskalaisia molemmille. Noh, niillä jaksettiin laivalle, jossa vielä vähän söimme ja sitten tanssimme saksalaisten eläkeläisten kanssa Udo Jürgens´n – Heiraten Wollte Er Nicht -biisin tahtiin.  Biisihän (ja sanat!) on sama kuin Tapani Kansan Naimisiin tahdo en. Mutta niin me kihlauduimme – aika tarkalleen 40 vuotta sitten ja tasan neljä vuotta tuon jälkeen olikin sitten häät. Jürgensin laulannasta huolimatta. 😀

Nyt viikonloppuna Rovaniemellä päätimme, että kapitulissa olisi juhlaa ihan kylliksi, joten tämä juhlapäivä voitaisiin viettää matalalla profiililla, mutta kun Pehtoori kuitenkin toi ruusut, ne minulle ”ainoat oikeat” (syvänpunaiset pitkät ruusut), katsoin minä hyväksi tehdä meille tavallista tiistaita paremman sapuskan.

Muutoin päivä on vietetty liikkuen: Pehtoori on poistanut vanhat vuorimännyt ja istuttanut uudet (”seuraavat 36 vuotta saavat kasvaa”) ja minä kävin lossikyydillä = poljin Pikkaralaan ja pääsin oikean lossin kyytiin. Kesä on palannut, mikä ilahduttaa kovasti.

Jälkipuintia

Tänään on ollut jälkihoidon aika. Viikonlopun juhlivan vieton seuraksena on ollut a) kapituliin liittyvien juttujen hoitamista, viestittämistä, kuvapakettien kokoamista, postitusta, kirjeenvaihtoa ja puheluita ja b) kotiin ja arkeen paluuseen liittyviä juttuja.

Kapitulista vielä tänne blogiinkin tiedoksi, että se eiliseen että lauantaiseen postaukseen olen liitellyt kuvia ja tekstiäkin, ja sitten eilisessä postauksessa on linkki Oulun voutikunnan kuvasivustolle, jonne kapitulin kuvia olen tänään tehnyt ja lataillut. Ja taas kerran miettinyt sitä, miten tupuloimiseksi kaikki tekeminen on mennyt. Tuntitolkulla aikaa touhuihin, jotka eivät kyllä pitäisi kestää niin kauaa.

Viikonloppuna pyöräily jäi aika vähäiseksi, vaikka perjantaina aamuvarhain ehdin käydäkin Oulujokivarren lenkkini polkaisemassa. Eilen iltasella yritin vähän pitempää lenkkiä, mutta se kutistui vajaan tunnin mittaiseksi, sillä rankkasade iski juuri kun olin Seelannin risteyksessä, joten katsoin parhaaksi palata kotiin.

Rovaniemen hotellissa olisi ollut pyöriä käytettävänä, mutta siellä me tyydyimme vain tepastelemaan Ounasjokivarressa ja muualla kaupungissa.

Tänään sitten mittariin kertyi 35 km, sillä sää liki kesäinen ja Sofia Lundbergin kirja ”Punainen osoitekirja” mieluisaa kuunneltavaa. Ja kävinpä lenkin ohessa systerin ja Pehtoorin kanssa katselemassa sisaren uuden kodin – tai siis asunnon, jonka aikoo hankkia. Jos talonsa Iissä on ollut mieleeni ja huikealla paikalla, niin on tämä uusikin! Kaupunkiin paluumuuttaja muuttaakin sitten ihan keskelle!

 

Hajamietteitä Rovaniemeltä palauduttua

Olemme palanneet kotiin. Palanneet takaisin tavalliseen elämään. Kaksi päivää liki 400 muun ruokafriikin, harrastajan ja ammattilaisen kanssa ruoan ja juoman parissa, juhlassa ja jonkinlaisessa mukavassa kuplassa, vähän epätodellisessa olossa, – lomalla kaikesta. Ja niinkin lähellä kuin Rovaniemellä, mikä teki kapitulista tavallistakin nautittavamman: vain 2½ tunnin matka kotoa. Ei lentoja, ei junamatkoja, ei reissaamista jonnekin Suomen eteläreunalle… 😉

Kapituli oli kiireetön, mikä korostui eilisen illan Grand Dinerillä: kello oli melkein iltayksitoista ennen kuin kaksi ensimmäistä ruokalajia oli saatu nautituksi.

Kello oli yksi yöllä, kun koko illallinen oli ohi ja Conseiller Culinairen ja Echansonin toimesta sali- ja keittiöhenkilökunta oli asianmukaisesti kiitetty ja kehuttu, ja me olimme saaneet pöytäseuran hyvästeltyä ja jälleennäkemiset toivoteltua.

Mukavan kuuloista tanssimusiikkia ja hyvää seuraa olisi ollut vielä tarjolla, mutta me kävelimme muutaman korttelin pätkän omaan hotelliin ja yöpuulle. Vielä yöllä jaksoin tupista, että patikkakengät ja goretex ovat minulle luontaisempia juttuja kuin korkkarit ja pitkä silkkipuku, mutta… toisaalta hiljaa mielessäni myönsin, että onhan kapituleissa juuri tämä pieni ja isompikin glamour ”se juttu”. Tietysti on. Glamour ja iltapuvut ovat tärkeä osa juhlaa.

Pitkän illallisen aikana ehdimme (ainakin MH ja minä 😀 ) höpöttää kaikkea hupaa. Ei oikeastaan ole ihme, että ääneni oli vielä kotimatkallakin käheänä. Mutta ehdimme lauantaisen illan kuluessa, kaiken muun ohessa, pitkän illallisen aikana, vähän pohtia paistinkääntäjyyden syvintä olemusta: miksi me itse kukin ollaan mukana. Miksi hankkiudumme kapituliin, hommaamme pukupussillisen pukukoodiin sopivia kamppeita, maksamme matkoista, majoituksesta ja kapitulitapahtumista, mikä tarkoittaa yleensä yhteensä kolmea gastronomista, kulinaarista ja enologista kokemusta sekä rahanmenoa.

Osalle, ehkä noin neljännekselle noin 400 hengen kapitulin muonavahvuudesta, tapahtuma on ainakin osittain ammatillinen kokemus, mutta suurimmalle osalle (avecit ja harrastajat) se on ”vain” harrastukseen ja elämäntapaan liittyvä juhlaviikonloppu. Ruokafesta, jubilaari, ystävien tapaaminen paikallisten kulinaaristen nautintojen äärellä. Se on leppoisaa yhteisöllisyyttä samanhenkisten kanssa. Uuden oppimistakin.

Mitäs minä opin tai tulin kerranneeksi tässä kymmenennessä kapitulissani?

  • Tunturikonjakki on kuivahkoa kotimaista yhden tähden jaloviinaa.
  • Lusikallinen puolukkasurvosta tattikeiton pinnalla tuo mukavan uudenlaisen raikkauden ja hapokkuuden keittoon.
  • Sinihomejuustomuru hyvän poronpaistikäristyksen päällä on mitä mainioin makulisä ruokaan, joka muutoinkin on yksi lemppari(mökki)ruoistani. Mitäs jos laittaisin sinihomejuustoa myös vierasruokabravuuriini eli poro(npaisti)lasagneen? Minähän kokeilen!
  • Jos kalassa on mudan makua tai se muutoin kaipaa hieman happoa, on siihen hyvä apu, kun lorauttaa pienen tilkan nestettä oliivipurkista. Aina kalan raikastamiseksi ei tarvitse, eikä kannata, käyttää sitruunaa.
  • Jos teet järjestössä hyvin ja paljon töitä, sinut voidaan valita pestiin, jossa saat tehdä vielä enemmän hommia. Toisaalta on mahdollista olla mukana aktiivisena jäsenenä vuosikymmeniä joutumatta työläisiin luottamustoimiin. (Nimenomaan tämä on kohta, jonka määräsin itselleni kotiläksyksi ja pohdittavaksi… 😉 )
  • Toisin kuin koko läheinen pöytäseurue ja minä ajattelimme, aina ei olekaan hyvä, että lautanen on lämmitetty. Esim. eilen, kun tarjolle tuli (minun mielestäni ehkä koko kapitulin hienon ja eniten makuhermojani hellivä annos = ) riimiporoa erinomaisen ihanassa ja aromikkaassa riekkoliemessä koristeltuna käsittämättömän hyvällä punajuurisipsillä, olimme hieman pahoillamme, että lautanen oli ihan kylmä, mikä tarkoitti, että riimiporon päälle kaadettu jumalainen kuuma, höyryävä liemi jäähtyi siinä samassa kun se kohtasi kylmän posliinin. Mutta opimmepa loppuillasta, että jos riimiporo olisi laitettu kuumalle lautaselle, se olisi siinä kypsynyt, mikä ei todellakaan ole hyväksi. Siis mieluummin jäähtyvä liemi lautasella kuin siinä kypsyvä raakaliha. Ja edelleen: lopultakin tämä aika pieni annos oli makumuistoihin jäävä…

  • Älä koskaan yritä yhtä aikaa olla juhliva ja illallisesta nauttiva kapitulivieras ja valokuvaaja. Etkö vielä ole oppinut!!!!
  • Lopeta urputtaminen korkkareista: opettele nousemaan niillä portaat tai jätä ne kotiin.
  • Namelaka viittaa japanilaiseen keittiöön, pehmeään kermamaiseen, vaahtoiseen koostumukseen ja usein (ymmärtääkseni) se liitetään juuri valkosuklaaseen. Ja ainakin eilen se oli ihan mahdottoman hyvä asia. 😉 (ks. menu)

  • Astia, jossa ruoka tarjotaan, on osa (maku)elämystä. Tämän olen oikeastaan tiennytkin, mutta käsitykseni vahvistui Grand Dinerillä …  alkuruoan ”kalapaletti” viehätti kovasti, samoin päre, jolla illallisen varsin makoisa juusto ja erityisen hyvä mustikkahillo(ke) tarjottiin.

  • Jos nahkiainen ”leivotaan” terriiniin ja sen ohessa on mätiä ja sokerisuolattua rautua, hauen nahkaa sekä poikkeuksellisen hyvää rieskaa ja (paahdettua?) voita lasissa, niin myös nahkiaisia välttelevät henkilöt (= Pehtoori) voivat mieltyä annokseen.
  • Älä ikinä, älä enää koskaan kuvittele, että löydät vieraasta kaupungista kampaajan, joka ymmärtää, miten hiuksesi ”toimivat”.
  • Jos välttelet liharuokaa arjessasi, niin ei tarvitse hämmästyä, että juhlaillallisella pääruoaksi tarjotut isohkot, aika suolattomat karitsanlihapalaset eivät uppoa, vaikka kohteliaasti ja urhoollisesti vähän turhan hilloisen punaviinin avustuksella yritätkin saada ne syödyksi. Mutta ole tavattoman iloinen siitä, että annoksen keskellä on maustettu, sopivan rasvainen ”rullan viipale”, joka tyydyttää lihanhimosi suurenmoisesti. Nauti siitä, että se oli niin hyvää!
  • Illalliselle tullessa ei kannata vaihtaa plaseerattua paikkaa sillä syyllä, että saisit paikan ”jossa on parempi valo annoskuvauksia varten”. Valot sammutetaan tai ainakin himmenetään joka tapauksessa, joten kun et kehtaa käyttää salamaa, kuvaat puolet annoksista kännykällä, vaikka olet muka ammattilaisena raahannut mukanasi ison osan kamerakalustostasi iltapuvun helmoissa illalliselle (lue: olet kauniisti pyytänyt miestäsi kantamaan kameralaukkua).

Huomaatteko, olen taas oppinut. Ja ennen kaikkea nauttinut! Ruoasta, seurasta, viineistä, tutuista ympäri Suomea. Ehdimme oikeasti kohdata ja tavata monia ”vain kapituli”tuttuja  helsinkiläisiä, monia lappilaisia, lahtelaisia, tamperelaisia, jyväskyläläisiä, oman voutikunnan paistinkääntäjiä – osa jo, melkein, läheisiä…

Jo nyt mietin, että ajatukseni siitä, että tämä kymmenes suurkapituli, jossa sain (vaikken installaatioon osallistunutkaan) käätyihini ”commandeur”-lätkän, tunnustuksen aktiivisesta toiminnasta, olisi ehkä viimeinen, johon pitkään aikaan tulemme osallistumaan, ei ehkä olekaan kovin hyvä. Ehkä pian taas – sittenkin – mennään jonnekin… 😉

Ensi kesänä Helsinkiin? Voitaisiin asustella tyttären luona? — Tai ehkä ei sittenkään. Jokatapauksessa nyt on viikonlopusta hyvä maku – kirjaimellisesti. Kiitos Rovaniemi.

Kiitos kuksistakin! Hieno kapitulilahja. Meidän patikkareput Lapin mökkimaisemissa ovat ihan uudella levelillä näiden kuksien myötä. Kiitos kaikki ystävät, joiden kanssa viikonloppua vietimme. Olipa mukava, olipa makoisa.

PS. Kapitulin perjantain ja lauantain kokemuksia on lisää täällä (pe) ja täällä (la)

PS 2. Oulun voutikunnan sivulla on kuvakavalkadi. Huom. yllä oleva opetus:
”Älä koskaan yritä yhtä aikaa olla juhliva ja illallisesta nauttiva kapitulivieras ja valokuvaaja.” 😀

Kapitulin toinen päivä …

Terveiset Kiireettömästä kapitulista aurinkoiselta Rovaniemeltä. Kapitulista on 2/3 nautittu.

Eilinen Diner Amical Santa Claus -hotellissa oli mukava ja makoisa.

Kuohuviinietkot olivat menestys. Ja yhteiskuvankin sain otettua. 😉

Paljon ehdittiin tavata ja jutella ihmisten kanssa, löytää vanhoja ja uusia tuttuja. Ainoa ”iso” ongelma oli juhlatilan akustiikka tai siis se, että ohjelmanumeroista ei kuulunut juuri mitään ja että puheensorina oli välillä todella kova, joten jutteleminen oli välillä ihan tekemisessä.

Ruokana oli – yllättävää, eikö? – poronkäristystä ja pottuvoita. Hyvää oli. Todella hyvää. Se kun voi olla aika karmeetakin. Mutta nyt oli paistikäristystä, jonka paistamisessa oli käytetty myös poron ”kuuta”  ( = pintarasvaa) eli omassa rasvassaan paistaminen antoi hyvän maun. Ja hyvä lisä annoksessa oli aurajuusto. Erinomainen lisä. Pitää kokeilla kotonakin.

Viihdyimme kymmeneen asti, – mikä takasi, että yöunesta tuli riittävä. Tänään yhdeksän aikoihin hotellin aamiaiselle. Edelleen olen sitä mieltä, että tässä hotellissa on paras hotelliaamiainen ikinä. Ennenkin olen tätä kehunut, ja hoksauttanut, että sinne voi mennä vaikkei hotellissa yöpyisikään (edellisen linkin takana ohje).

Aamupäivällä, ennen puolenpäivän lounasta, kävimme Pehtoorin kanssa liki parin tunnin kävelyllä, vähän tutustuttiin Rovaniemeen. Ja hankittiin pienille tuliaisia.

Ja puolelta päivin olikin jo aika lounaalle. Sieltä kuvat alla. Neljästä lounaspaikasta – Arctic Light Hotellin (siis meidän hotellin) ravintola, Roka, Monte Rosa ja Metsäpirtti (Napapiirillä) – meille osui Roka. Sen on ihan Roin keskustassa, Sampoaukion laidalla. Kaikilla neljällä ravintolalla oli yksi ”pakollinen” raaka-aine, ja se oli siika. Meidän ravintolan menu oli sama kuin meidän mökkimenumme aika usein on, varsinkin silloin kun meillä on mökillä vieraita: tattikeittoa, siikaa ja pottuvoita ja jälkkäriksi Lakka Creme Brûlee. Mutta on myönnettävä (eikä edes pitkin hampain 🙂 ) että Rokassa oli astetta, jollei kahtakin parempi tulos kuin minun kokkailuni Lapin möksällä.

 

Nyt (klo 18.15)  on jo hopusti lähdettävä illalliselle. 😀  Huomenna sitten lisää juttua ja kuvia!

Kiireetön kapituli

”Kiireetön kapituli” on Lapin voutikunnan järjestämän paistinkääntäjien vuotuisen kokoontumisen teemalause. On kymmenen vuotta siitä, kun olimme ensimmäisessä rotissöörikapitulissamme Oloksella elokuussa 2009, jolloin sain (ensimmäiset) käätyni. Sen jälkeen olemme käyneet lähes kaikissa suurkapituleissa (= kesäkapituli), vain Karjalan voutikunnan kapituli Kotka-Hamina kaksi vuotta sitten on jäänyt väliin) ja kahdessa talvikapitulissa (Kuusamo ja Oulu, jossa tosin olin lähinnä järjestävänä ja valokuvaavana osapuolena).

Oulun voutikunnan tiedottajana olen ollut jo kahdeksan vai jo yhdeksän vuotta. Osallistunut lähes kaikkiin tilaisuuksiin, touhunnut ja toiminut aktiivisesti. Näillä meriiteillä minulla olisi huomenna mahdollisuus käydä installointitilaisuudessa pokkaamassa käätyihin uusi laatta. Ilmoitin kuitenkin, että jätän väliin, – minulle riittää oikein hyvin, että saan sen Oulussa jossain vähemmän pönöttävässä tilaisuudessa, eikä tarvitse huomenna iltapäivää istua iltapuku päällä katsomassa kymmenien jäsenten ritariksi lyöntiä.

Viisi kertaa installoinnissa olen ollut mukana (oma (Olos 2009), alajärjestö OMGDn jäsenyys ja siitä merkiksi  taste-vin -kippo käätyihin (Ruka 2011), pressen siniset käädyt (Jyväskylä 2012), ystävälle käädyt (Turku 2013)  ja sitten Oulun talvikapituli (2018). Ja vahva tunne on että tämän kapitulin jälkeen tulee taukoa osallistumiselle. Ensi vuonna, kun aion jättää pressen hommatkin. Noh, saa nähdä.

Mutta siis: nyt ilolla mukana.

Lähdimme kotoa hyvissä ajoin. Heti kun olin saanut pakatuksi. Herra varjelkoon sitä vaatteiden, kenkien ja asusteiden määrää! Kapitulissa kun on (ainakin) kolme tapahtumaa, joihin kaikkiin on vähän erilainen pukukoodi (Diner Amical (pe), lounas (la) ja (installointi ja) Grand Diner (lauantai-ilta). Yleensä ja niin nytkin olin hyvissä ajoin sovitellut ja valinnut, mitä otan mukaan. Yleensä valinta on ollut vaikeaa koska ”mikään ei mahdu päälle”, ”allit häiritsee”, ”korkkarit ei oo mun juttu”, ”tarvisin uuden saalin, keepin tai boleron tai JONKU” (ennestään niitä on kai kahdeksan)”. Aina on kuitenkin viikonlopun garderobi tullut kasattua ja kapituli hyvin juhlittua.

Tänään sitten oli kolme uutta viime hetken ongelmaa, jotka pistivät testaamaan ja pohtimaan kaikki valinnat uusiksi. ”Kesäkapituli onkin SYKSYISESSÄ kelissä – en varmaan tarkene kesämekossa!”, ”tämä iltapuku roikkuu”, ”jos molemmat laitettaiski ne itävaltalaistakit”. Huoh!

Ja sitten yhtäkkiä ymmärsin lopettaa: meillä on edessä juhlaviikonloppu, jossa näemme paljon tuttuja ja ystäviä, tutustumme uusiin herkuttelijoihin, pääsemme syömään hyvin, itse asiassa mitä todennäköisimmin erinomaisesti, saamme istua illallisella, jossa kaikki on harkittu ja valmistettu tarkoin ja huolella, ympärillä ja seurana on kauniisti pukeutuneita ruokaystäviä, joiden kanssa juttujen aiheet eivät lopu. Meillä on tämä mahdollisuus. Siispä suu kiinni, kamppeet ja korkkarit (ja kahdet muut kengät 😉 ) laukkuun ja kohti juhlaa! Nauti kun kerran saat ja voit!

Tällä kertaa ajoimme Rovaniemelle Pudasjärven – Ranuan kautta. Ranualle asti satoi, reilusti.

Kapitulin päähotelli on Santa Claus, mutta me asumme parin korttelin päässä Arctic Light Hotellissa. Ja siellä asuu moni muukin tuttu, – mihin olemme suosituksinemme osasyyllisiä. Kunhan saimme juhlavaatteet hengareihin oikenemaan, lähdettiin ilmoittautumaan ja tapaamaan tuttuja. Ja minulla muutamia ”hommiakin” varmistettavana. Olen järjestellyt oman voutikunnan jäsenille kuohuviinietkot kuuden jälkeen ennen kuin alkaa illan varsinainen juhlaa ”Diner Amical”, jonka teemana on ”Rovaniemen markkinat”. Niille kohta!

Kirjakesän saldo

Kirjojen kesä. Pyöräilyn kesä. Kotikesä. Lähimatkailukesä. Valokuvauskesä.

Minulla on ollut puhelimessani BookBeat -äänikirjatili nyt viitisen kuukautta, ja sinä aikana olen lukenut kolme ”oikeaa” kirjaa ja kuunnellut 50 äänikirjaa, mikä merkitsee noin kymmenen kirjan kuukausivauhtia. Kolme päivää per kirja. En ole koskaan lukenut näin paljoa näin lyhyessä ajassa. Enimmäkseen olen kuunnellut pyöräillessä, mutta myös kotona ja pihalla puuhaillessa sekä kuvia tehdessä. Enin osa luettujen listan kirjoista on romaaneja. Ensimmäiset kymmenen kirjaa kommentoinkin jo toukokuussa:  TÄÄLLÄ

BookBeatissa kirjoja on mahdollista pisteyttää asteikolla 1 – 5. Olen melkein kaikille antanut pisteitä, mutta skaalani on kapea 3 – 5. Muutaman olen keskeyttänyt aika alkuunsa, ovat siis olleet ”huonoja” tai eivät ole sittenkään kiinnostaneet. Kolmonen arvostelussani tarkoittaa mitäänsanomatonta, nelonen oikein hyvää ja vitonen on kirja, josta olen nauttinut kovasti ja jota mielelläni suosittelen.

Ensimmäisenä on mainittava Jojo Moyes. Olen kuunnellut kaikki kuusi hänen suomenkielistä kirjaansa. Olen pitänyt niistä kaikista, mutta nimenomaan trilogia (Kerro minulle jotain hyvää, Jos olisit tässä ja Elä rohkeasti) ja varsinkin sen ensimmäinen kirja kiehtoivat kovasti. Olkootkin että olivat yhden sortin rakkausromaaneja, ei niin ”realistisia”, ei mitään samaistuttavaa, jne. mutta niissä oli jotain koukuttavaa. Ehkä päähenkilö Louisa Clark oli niin ”hyvä tyyppi”, oikeasti ”hyvä ihminen”, että ihastuin häneen. Ja Mervi Takatalon hienovaraisesti ”ääninäyttelevä” luku miellyttää minua.

Tavallaan historiallinen romaani on Kathryn Stockettin ”Piiat”. Se sijoittuu 1960-luvun Missisippiin, jossa mustat kotiapulaiset ja valkoiset kotirouvat elävät maailman ja arvojen muuttuessa. Kirja on paksu, mutta parikymppisen valkoisen nuoren naisen Skeeterin murtautuminen irti vanhoista kaavoista ja asemista on kuvattu hyvin, osana isompaa yhteiskunnallista ja sosiaalista muutosta joka Yhdysvaltojen etelävaltioissa tuolloin tapahtui. Tästä on kuulemma tehty elokuvakin, haluaisinpa nähdä.

Jotenkin tämän kanssa rinnakkainen on Kevin Kwan´n ”Ökyrikkaat aasialaiset”. Ihan hulvaton kirja. Esittelyssä todetaan ytimekkäästi: ”Megaluokan ilmiöksi noussut romanttinen komedia seuraa kekseliäitä juonitteluja naimakauppojen kulisseissa.” Mutta kyllä minä tässäkin näen myös kuvauksen arjesta, tai maailmasta ja maailmankuvasta. Tosin hyvin erikoisen ja pienen populan maailmasta. Varsinkin tästä tehdyn elokuvan haen vielä joskus katseltavaksi. Jo niiden vaatteiden takia!!!!

Kolmas – ja täysin erilainen – historiallinen romaani on Minna Rytisalon ”Lempi”. Se on kaukana romanttisesta komediasta, se on kertomus sodasta, naisista, Lapista. Se on rakenteeltaan taiten tehty, eri näkökulmat pistävät lukijat ajattelemaan ja muistamaan, että koskaan ei ole yhtä totuutta. Rytisalo kirjoittaa – verevästi? En tiedä oikeaa sanaa, mutta teksti on juuri niin raastavaa tai rakastavaa kuin sen kuuluukin olla. Tämä on hieno kirja. Vaikea uskoa esikoiskirjaksi.

Ihan kummallinen kirja on  ”Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Gail Honeyman)”. Se kertoo yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Tätä kuunnellessa tuli mieleen, miten kukaan voi keksiä tällaista Eleanoria. Tämä kirja ei naurata, mutta on jotenkin kummallisesti hauska. Ehkä minulla on outo huumorintaju.

Jonas Jonassonin kirja on minusta ehkä miesten kirja. Ehkä tuntemus johtuu siitä, että siinä on sellaista artopaasilinnamaista veijaritarinaa. Ihan mahdoton kohellus, mutta sopi oikein hyvin heinäkuun lämpimien päivien pitkien pyörälenkkien ”lukemistoksi”. Jonasson on minulle uusi tuttavuus, mutta en niin ihastunut, että olisit muita kirjojaan ladannut kuunteluun. John Williamsin kirja Stoner sai minulta myös vitosen – siitä olen postannutkin jo aiemmin. Vieläkin muistan tuon kirjan tuoman tunnelman, kirjan hengen.

Aivan erilainen kuin yksikään edellisistä on Stockman Yard – Myymäläetsivän muistelmat (Antto Terras). Ihan uskomattomia faktoja Stockasta, siellä varastelevasta monenkirjavasta porukasta ja kaikesta mikä liittyy varasteluun. Kirja sisältää myös hyvin käytäntöihin opastavan ”Myymälävarkaan käsikirjan”. Terras on tekstissään sarkastinen, hauska, analyyttinen, hieman (sosiaali)rasistinenkin, mutta kaikkinensa kirja on ehdottomasti kuuntelemisen väärti. Varsinkin kun lukija on Antti Virmavirta.

Pauliina Vanhatalon (omaelämäkerrallinen) ”Toinen elämä” on hyvä kirja. Ihan kuin lukisin jostain tutusta. Se on pohdisteleva kirja, naisen elämä 40-vuotiaana… Vanhatalo kirjoittaa ”salanimellä” Veera Vaahtera romanttisia komedioita, joita niitäkin olen nyt pari kuunnellut. Ne riittänevät, mukavia pikku tarinoita, mutta ”oikean” Vanhatalon tuotanto on minulle mieluisampaa.  Satu Vasantolan kirjan ”En plaa takaisin koskaan, luulen” kuuntelin liki ahdistuneena. Se oli minulle rankka, mutta hyvin paljon silmiä avaava. Kirjan kerronta, kahden naisen elämän kuljettaminen rinnakkain on tehty taidokkaasti.

Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin” olen jo aiemmin kehunut ja sen innoittamana kuuntelin myös hänen ensimmäisen kirjansa ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”, – luulen, että siitä pitääkseen pitää joko olla käynyt Japanissa tai ainakin muuten tuntea japanilaista mentaliteettia ja arvomaailmaa edes vähän, että kirja avautuu ollenkaan. En tiedä avautuiko se minullekaan ihan tarpeeksi, mutta pidin siitä. Pidän Kankimäen tyylistä. Ja kirjan jälkeen minäkin olen laatinut luetteloita. Entistä enemmän erilaisia luetteloita. Tulette vielä törmäämään niihin. 😉

Onhan tämäkin jo yksi luettelo.

Poissa koneelta

Kahvila Kiikku Kiikkusaarella Ainolan puistossa oli tänään lounaspaikkani. Kahvila Kiikku (ent. Tuomenkukka) on edelleen mitä viehättävin paikka piipahtaa. Sisätila on vanhassa kasvihuoneessa, ja edelleen siellä on paljon kasveja, mm. kaktuksia ja mehikasveja, katossa viiniköynnöksiä. Siellä on hyvä hengittää ja hyviä leivonnaisia vitriineissä.

Korvapuustilounaan jälkeen kävin jälleen katselmassa puiston ruusutarhaa, joka edelleen kukki ja voi hyvin. Tämän ruusun nimi on Hansestadt Rostock. Hansakaupungilla on nimikkoruusunsa.

PS. Onko sinulla ollut ongelmia saada blogia auki puhelimella? Muutamia ilmoituksia siitä on tullut… Olen koettanut etsiä syytä moiseen, mutta enpä ole vielä keksinyt missä olisi jokin ruksi pielessä, ettei toimi… Onkohan se jopa syynä vierailijamäärien romahdukseen? Vai onko syynä se, että tässä kesällä on ollut monta sellaista päivää kuin eilen ja tänään, etten ole oikein ehtinyt/jaksanut/viitsinyt paneutua blogiin, mihin on syynsä ollut silläkin, että kuuntelussa on ollut niin hyvä kirja, etten ole malttanut sitä keskeyttää, vaan olen tehnyt mieluummin vaikka kotihommia, joiden ohessa kirjaa voi jatkaa. Postausta kirjoittaessa en pysty kuuntelemaan, tai pystyn, mutta en kuule mitään.

Teenpä tähän pienen kyselyn ja kartoittelen pitkästä aikaa ”lukijakäyttäytymistä”. Siis mielellään kaksi täppää: 1) millä välineellä ENIMMÄKSEEN luet ja 2) kuinka USEIN luet?


Ps. Huomenna voisin ehkä yrittää tehdä ”oikean” kunnon postauksen, ja kertoa kesälukemisteni parhaimmistosta. Ja ensi viikolla sitten julkaisen kesäkuvakisan. Niiden välissä raporttia Rovaniemeltä: Paistinkääntäjien Suurkapituliin matkaamme perjantaina.

Plan B: pizzapäivä

Takana viikon ”savottakokkina” toimiminen, aamupäivällä äidin luona ja sairaalassa käyttäminen ja sieltä palattuani halusin kunnon pyörälenkille, joten tänään mielelläni skippasin kauppa- ja keittiöhommat ja päätimme Pehtoorin kanssa mennä kaupungille syömään.

Plan B Torikadulla on kiinteistöissä, jossa on ollut Julistekauppa, Illyn kahvila, Kotipizza, Sushi-baari, ja ties mitä kaikkia. Nyt siihen on taas tehty remonttia ja kesäkuussa avattu Pizzeria & Restaurant Plan B. Pizzaa, pastaa, hampurilaisia, risottoja ja kebabia on listalla monenlaista. Paikka on auki iltakymmeneen, ja siellä on myynnissä siideriä ja olutta, ei siis A-oikeuksia. Se ei ole mikään ketjuravintola, eikä varsinaisesti etninenkään, vaikka perustajat = keittiöhenkilökunnan jäsenet lienevät jostain päin Lähi-Itää.  Joten voidaan se oikeastaan ottaa mukaan meidän Oulun etniset ravintolat -kierrokseemme.

Pizzerioita me ei ole juuri testailtukaan, – jos pizzalle Oulussa mennään, niin sitten yleensä Puistolan alakertaan Cantinaan. Eikä sen suosituimmuusasema tämänpäiväisen kokomuksen jälkeeen nyt ole mihinkään romahtamassa. Mutta ei Plan B huono ollut. Ei missään tapauksessa.

Ensinnäkin se on mukavasti rempattu, ikkunoista on mukava seurailla vilkasta katu- ja pysäkkielämää, ja melkein kasariruskea sisustus tekee lämpimän ja mukavan tunnelman. Ja paikka on – ainakin vielä – hyvinkin siisti. Kuvan onnistuin ottamaan niin, että juuri ne neljä pöytää meidän pöydän lisäksi, joissa oli asiakkaita, jäivät ulkopuolelle. Siellä siis OLI asiakkaita.

Menu on monipuolinen, ja annosten hinnat varsin kohtuullisia kympin molemmin puolin, kallein taisi olla sellainen mättöhampurilainen. Ja mikä olennaista ja parasta: annoksiin kuuluu salaattipöytä, joka ei ole sokeri-etikkaliemessä lilluvaa kaaliraastetta, vaan siinä oli paljon kaikkea hyvää antipasti-tyyppistä hyvää. Mozzarella-tomaattia, viininlehtikääryleitä, vesimelonia, perunasalaattia, ja tuossa lautasellani olevaa herkkusienisalaattia, joka oli oikeinkin hyvää. Salaattipöydästä saa halutessaan kerätä myös pääruokasalaatin.

Lopulta me molemmat päädyimme pizzoihin. Pehtoorilla Opera Special ja minulla Quatro Mare. Hyville näyttivät, ja isoille!

Niiden maistuvuus ei yltänyt salaattipöydän tasolle, mutta kelpo pizzoja olivat. Tuossa minun pizzassani nuo valkoiset eivät ole tuoremozzarellaa (olisipa ollut 😉 ) vaan smetanaa. Ihan uusi juttu minun pizza-kokemusmaailmassani. Ja taitaa jäädä ainutkertaiseksi. Yksi tuollainen lusikallinen olisi riittänyt. Loput rapsuttelin sivuun pizzan päältä. Ihan turhaa oli. Ja Pehtoorin pizzan kinkku oli sitä pizzerioissa (turhan) usein käytettävää lenkkimakkaran näköistä (ja makuista) kinkkusuikaletta. Salami oli hyvää.

Palvelu oli ystävällistä ja toimivaa. Ja huomionarvoista on että Plan B on Volt-ravintola, jos joku sellaista (osaa) käyttää. Me ei olla taidettu koskaan tilata kotiin ruokaa? Tai ehkä kerran tilattiin? Joskus on haettu itse pizzat.

No joka tapauksessa miljöö ja huippu alkusalaattipöytä nostavat arvosanaa lähelle nelosta, pizzat olivat hyvää keskitasoa, siis ehkä 3+/3½, joten olisiko sitten yleisarvosana 4 – .

Hyvää matkaa

Ennen kotimatkalle lähtöä käytiin vielä juoksemassa rannassa: ”Mummiiiiiii, ota kiinni!”

Kotiinpaluu pilvisessä säässä ja hyvässä seurassa; Apsuhan halusi tulla mummin ja papan kyydillä. Katseltiin maisemia, kuunneltiin Risto Räppääjää, höpöteltiin ja yksi pojan mielipuuhia on katsella puhelimesta perhechatin kuvia ja kuunnella vanhoja ääniviestejä. Yritin ehdottaa myös jotain niinkin vanhanaikaista kuin autojen kilpalaskentaa: minulle punaiset autot ja Apsulle mustat, viidestä poikki. Meidän sukupolven ehkä tavallisin ajomatkojen hupi, mutta ei diginatiivia oikein innostanut moinen tylsyys. Mutta lopultakin aika hyvin poika pitkän ajomatkan sieti.

 

 

 

Vuotson hyvän matkan -toivotus”hässäkkä” on uusittu.

 

Liikkumista monella suunnalla

Tänään on ollut viikon lämpimin ja aurinkoisin päivä. Ja siitä ilosta olemme liikkuneet oikein kunnolla. ”Minä voitin!” – ilmoittaa Apsu suunnilleen kaikkien tapahtumien jälkeen, aivan sama, onko menossa muistipeli, leivän syöminen, puronrantaan juokseminen tai yöunien pituus, – joskus voittotuuletus on ansaittu, aina ei, mutta tänään kyllä nelivuotias teki voittoisan suorituksen. Kävi vanhempiensa ja pikkusiskonsa kanssa ”vaunupatikalla” ja käveli reilun kuuden kilometrin lenkin tunturissa – eikä ollut moksiskaan. Vielä illalla jaksettiin kaksin kulkea purolla ja heitellä tikkaa. Ja yhdessä todeta, että ei ole kiva lähteä huomenna kotiin.

Pehtoori kulki kultareitillä kohti Kutturan tietä. Minä ajelin maastopyörälläni pitkin latupohjia ja palalin pikitietä – hillittömässä vastatuulessa. Koin sen, josta Tyär mankelimatkallaan kertoi: alamäetkin oli poljettava. Mutta olin kovin iloinen, että parinkymmenen kilsan pääosin maastolenkistä en ollut minäkään moksiskaan. Hyvälle tuntui kulkeminen. Kuvasaalis tänäänkin vaatimaton, kuten koko viikolla. Porotokkaa sentään … 😉

Ja yhdessä sapuskan tekoa, pitkään ruokapöydässä, pienten kanssa touhuamista, Eeviksen sylittelyä. Eeviksessä mökillä parasta on olleet oravat, jotkä näkyvät hänen paikaltaan ruokapöydästä. Niitä on seurannut ja hihkunut niiden liikkeitä. Ja kuukkelikin kävi lintulaudalla! Ei riemulla rajaa!