Olipa nostalginen, ajatuksia ja muistoja, kyyneleitä ja ilon läikähdyksiä herättävä juhla tänään.
Koskettavia alumnien puheita, kohtaamisia, nuorten musiikkiesityksiä ja lopuksi pianotaiteilija Risto Laurialan huikea Sibeliuksen oma sovitus Finlandiasta.
En oikein tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan sitä, että kyynelehdin ison ajan kahden tunnin juhlasta. Enkä ollenkaan odottanut niin hienoja puheita. Onkohan minulla joku ”puhevaje” yliopistovuosien jälkeen? Siis ettei ole tullut vuosikausiin kuultua hyviä esitelmiä, retorisesti hienoja ja ajateltuja puheita, älykkäitä lektioita, ajatuksia herättäviä kommentteja?
Noh, odotin kuvista paljon, mutta parhaat kuvat olivatkin meidän kotialbumista! Meidän yhteiset ´vanhojen päivät 1976´ kuvasi Pehtoori, – silloinen luokkakaverini, seuraavana syksynä jo poikakaverini. Mutta kyllä muistakin kuvista tuli muistoja, hetkiä teinin elämästä. Tuiran yhteiskoulussa ja Merikosken lukiossa tuli sentään vietettyä yhdeksän vuotta – koko nuoruus. Kasvettua aikuiseksi. Ainakin melkein kasvettua…
Tänään monelta esiintyjältä, entiseltä merikoskelaiselta kysyttiin, mitä kokivat saaneensa lukiovuosiltaan? – Hienoja vastauksia liittyen yhteisöllisyyteen, oman itsensä löytämiseen, tulevaisuuden hienoiseen selkiytymiseen, – moni (aika nuori meidän kannalta) kyllä mainitsi myös elinikäisten ystävien saamisen, mutta eipä kukaan todennut saaneensa miestä! Tai vaimoa!
Sitähän me Pehtoorin kanssa mietittiin, etteihän se ole vain se opillinen anti, joka kouluvuosilta muistetaan. Semminkin kun tiedetään, että meidän lisäksemme on monia muitakin, jotka ovat kouluvuosina aloittaneet seurustelun ja ovat edelleen kimpassa. Mm. veljeni ja kälyni ovat sellaisia, meidän luokkakavereissa on monia kaltaisiamme liki puolivuosisataa kimpassa kulkeneita.
Merikosken eliittilukion (aika hyvä uusi epiteetti tuiralaiselle, enemmänkin tavalliselle, yhteisölliselle koulullemme) ”rentoutta, muttei velttoutta” muisteltiin tänään. Muisteltiin hyvällä ja kehuttiin, sopivaa löysyyttä (”sai kokeilla”, ”etsiä itseään”, ”oli tilaa olla”). Ja tilastoilla tuli todistetuksi, että oli erinomaisen tavallista tuplata yksi lukion luokista. Niin tein. Pehtoori ei, mutta kävi yo-kirjoituksissa kolme kertaa… 🙂
Tämän päivän ohjelma näyttää ehkä vähän puuduttavalta, ”vain” puheita, ja väliin jotain musiikkiesityksiä, mutta päinvastoin, ohjelma oli ja puheenvuorot olivat, useimmat, kerrassaan hyviä. Jos kyynelehdin, niin se on merkki hyvästä puheesta. Ja minähän tänään pyyhin silmäkulmia tuon tuostakin. Taas tuli herättyä siihen tosiasiaan, kuinka tärkeää hyvä, lähes ilmainen, lähes kaikille mahdollinen koulutus on. Kuinka se on arvokasta, että on mahdollisuus valita. Sillä on moninkertaiset seuraukset koko maalle…
Tässä meidän lukion ekan luokan, siis kutosen luokkakuva, jonka ottohetkellä ei VIELÄ seurusteltu, – mutta vuosi tämän jälkeen kyllä. Siitä on pian 47 vuotta!! Löydätkö?
Hyvänen aika! Kesäkuun ensimmäinen, armas aikakin on jo (periaatteessa ja perinteen mukaan) eilen koittanut, ja kesäisen vihreältä ja aurinkoiselta näyttää, mutta miltä tuntuu? – En tiedä! Kylmältä. Purevalta. Jotenkin ”väärältä”. Ihan hyytävän kylmältä.
Viime vuonna me oltiin tähän aikaan aika autiolla Saariselällä, mm. hieno patikka Jorpulipäälle, maastosähköpyörät parina päivänä ja sielläkin puhkesi silloin kesä. Tänään siellä on satanut ihan kunnolla lunta. (Liekkö tämä videolinkki aukenee? KLIKS Joka tapauksessa vaikuttava lumipyry Kaunispään huipulla kuvattuna.) Onhan tässä taas ollut aietta sinnekin päin suunnata jossain välissä, mutta hiihtämään en nyt kaipaa. Joten ei vielä kiirettä ”ylös”.
Mutta tänään iltapäivällä oli Oulussa pakko siirtyä koneen äärestä ulos. Hyytävä ja kova tuuli eivät olleet esteitä keskeyttää muistikorttien valtaisan kuvamäärän jaottelua toisaalta kehitettäviin ja toisaalta deletoiviin, ja aloittamaan editointi. Mutta jo Kaijonharjun suoralla olivat kädet – hanskoista huolimatta – jäätyneet ohjaustankoon ja ruskettunut kasvojeni iho punoitti ja kirveli poskissa, ihan kuin jäisessä tihkussa olisi ajellut.
Näin siitä huolimatta, että aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Joten häthätää tunnin tärväsin tehokasta projektiaikaa liikkumiseen ja muutamaan puistopysähdykseen kunnes joutuin palasin sitätiloihin.
Tänään oli se iso kuvauskeikka, joka oli yksi syy meidän Provencen loman vaihtamiseksi Kroatiaan ja varhentamiseksi viime viikolle. Ranskan reissu olisi ollut tällä viikolla, joten Oulun uuden Oikeustalon avajaisjuhla ja kuvaaminen, sekä aamupäivän henkilökunnalle suunnatussa juhlassa että iltapäivän-illan kutsuvierasjuhlassa, olisi ollut jonkun muun homma kuin minun, jos olisimme lähteneet aiotulle polkupyöräreissulle Ranskaan.
Toinen syy siitä aikeesta luopumiseen ja pyöräilyn vaihtaminen kävelyyn (käveltiin Kroatiassa muuten melkein 100 kilometriä (76 km on melkein 100 🙂 ) oli pelkoni ja epäilyni sen suhteen, miten minun resu olkapääni viikon intensiivisen pyöräilyn kestäisi; noh, tuskin olisi pärjännyt kovin hyvin, kun sen kanssa saa kipuilla aamuöisin edelleenkin, myös Kroatian lämmössä ihan ilman pyöräilyäkään.
Joten hyvä kun ollaan tänään oltu Oulussa ja olin suhteellisen toimintakykyisenä myös viime viikolla reissussa. Siispä tänään kuvaushommissa Oikeustalolla hienoissa 300 + 300 hengen juhlissa.
Samalla sain kuulla Oulun ja Pohjanmaan oikeushallinnon kehityksestä, historioitsija minussa tykkäsi kovasti, kun ohjelmassa oli monessa kohtaa menneiden vuosikymmenten ja satojen vaiheista asiaa ja anekdootteja, ja myös selvitystä vaiheista, jotka tämän uuden talon aikaansaamiseen on läpikäyty. Ihan erityisen kiinnostavaa oli kuulla arkkitehtien ja taiteilijoiden näkemyksiä ja taustoitusta töilleen ja ratkaisuilleen.
Talo on hieno! Ajatuksella suunniteltu, turvallisesti jyhkeä olematta raskas, levollinen ja siellä on monia hienoja kuvataideteoksia. Ja kuten aiemmin jo paljastinkin henkilökunnan taukotilassa on minun ottamastani valokuvasta tehty tapettiseinä. Sitäkin sai tänään juhlia. 🙂
Seitsemässä istuntosalissa ja aulan seinillä on Otto Karvosen tilateos ”Kuin kaikkialla virtaava vesi”.
Kai Rentolan työt ovat vanerille painettuja isoja tauluja. Hienoja nekin. Tekoprosessi ainakin minulle ennestään tuntematon.
Ja valokuvia oli toisen ja kolmannen kerroksen tiloissa toki muiltakin kuin minulta – seinänkokoisia ei tietääkseni muita. 🙂
Illan juhla oli myös ruokajuhla, tovin söinkin ja sen voimalla vielä tässä jo perannut kuvasaalista, huomenna homma jatkuu. Hyvä päivä tänään.
Päivä kulunut ulkoilmassa – ilta postausta kootessa 🙂
Kävimme jo aamuusta puutarhalla, kaikkia kesäkukkia ei vielä uskalla laitella purkkeihin, mutta jotain sentään. Enimmät ovat vielä siis suojassa terassilla – vähän kuin lupauksena, että kyllä tässä vielä kesään päästään. Pihahommia tänään, kunnes iltapäivällä jokunen tunti kului tuulisilla rannoilla ja vihreissä puistoissa.
Ja sitten vielä yksi postaus Kroatiasta … Valitettavasti suurin osa ravintoloissa otetuista kuvistani ovat kännykkäkuvia, ja minähän en sillä osaa kunnolla kuvata. Voisin tietysti syyttää sitäkin, että luurini alkaa olla jo aika vanha, mutta kun koskaan en ole sillä saanut sellaisia kuvia kuin olisin halunnut, joten ei voi syyttää kuin itseään.
Mutta saa kännyllä metkojakin kuvia. Löysin ruokakuvien joukosta tällaisen yhden ottamani panoraamaotoksenkin. Ette tainneet tietää että Adrianmerellä aaltoilu on ihan omanlaistaan! 😀
Splitin ravintoloista ja ruoasta
Mehän söimme joka päivä ulkona, ei ollut mitään puolihoitoa saatikka all inclusivea, vain aika vaatimaton aamiainen.
Kahdesti jätimme senkin väliin: söimme jääkaappiin hankkimia pikkusuolaisia ja lounas/retkieväitä koska lähdimme Krkaan ennen kuin aamiaista oli edes katettu ja yhtenä aamuna kävelimme Rivalle ja nautimme vain cappuccinot ja croissantit. Jos syö päivän pääaterian iltakahdeksalta suunnilleen juuri ennen nukkumaanmenoa, ei aamukahdeksalta ole kummoinenkaan nälkä.
Pikkuruisen hotellin pikkuruinen aamupalapöytä. Kahvikoneesta sai hyvää kahvia ja tuoremehu oli todella, todella hyvää…
Rantakadun kahvilassa perjantaiaamuna lämmin croissant ja cappuccino. Mitään muuta ei tarvinnutkaan.
Retki- ja satunnainen lounas näistä eväistä pari kertaa…
Ravintola Konoba Favola on Stadi Gradin reunalla, lähellä rantaa, ja se valikoitui ruokapaikaksemme, koska ulkopöydät olivat sateenuhan (turhan) takia suojaisat, ihan seinän vieressä, ja toisaalta siitä oli hyvä näkymä aukiolle: on mukava seurailla ohikulkevia…
Minä halusin scampeja kroatilaisittain (= tomaatti-viinikastikkeessa) ja Pehtoorilla (taas kerran seabass = meriahventa). Onhan tuollaisessa scampiannoksessa askartelua, mutta oheen tuotiin hyvät sakset, pihdit ja paljon sitruunaisia kosteuspyyhkeitä ja leipää jumalaisen soosin kaapimiseen.
Scampeissa, sakeassa kastikkeessa ja leivässä oli kuitenkin vähän syömistä, että sain varsin helposti perusteltua itselleni, että voin syödä jälkkäriksi rantakadun gelateriasta jätskin.
Hyvää oli, melkein kuin Italiassa. Ehkä vielä parempaa olisi ollut Emilialla, mutta me emme olleet bonganneet tätä kioskia vielä silloin. Joka kerta sen ohitse kulkiessamme sinne oli pitkä jono, yhtenä iltana laskin noin 50 hengen jonottavan – eivät varmaankaan turhaan. Tripadvisor antaa pisteiksi 5/5.
Emilianan kioski on meidän ”virallisen” juhlaillallisen naapurissa.
Ravintola Bokeriaan oli tehtävä varaus, huolimatta että se on aika iso (kahdessa kerroksessa), mutta kyllä kannatti.
Parempaa burrataa en ole koskaan syönyt: en Roomassa, en Milanossa, en Siciliassa, saatikka kotona 🙂 . Helsingin Bas-Bas -ravintolassa tyttären kanssa joskun 7 v. ? sitten melkein yhtä hyvää. Annos oli niiiiin kaunis, olisipa kuvakin!
Mustekalarisottoa en tainnut koskaan ennen syödä. Voisin kyllä syödä vielä usein. Ravintolassa oli puheensorinaa, juhlatunnelmaa monessa pöydässä, erittäin avoin ja mukava tarjoilija, hyvä viinivalinnan apu, hieno miljöö… Tykättiin kovasti.
Splitissa oli kaikissa ravintoloissa vain miestarjoilijoita, ja sisäänheittäjät poikkeuksetta naisia. Mistä lie johtuu? Yleensä hyvä, ystävällinen palvelu, mitä ei esimerkiksi aina Italiassa saatikka Ranskassa saa. Sikälikin kuin muistan joskus vuosikausien takaisilta matkoilta.
Bokerian lisäksi toinen ravintola jota voimme ehdottomasti suositella on Trattoria Tavulin. Siellähän me kävimme heti lauantaina lounaalla, ja sitten toisen kerran torstaina. On aika poikkeuksellista että käydään viikon aikana kahteen kertaaan samassa ravintolassa, varsinkaan jos sellainen valtava määrä valinnan varaa kuin Splitissä on. Tämäkin on Diocletianuksen palatsin muurien sisäpuolella, yksi pienen aukion monista ravintoloista. Eka kerralla söimme perunoita ja mustekalarenkaita, viimeisenä iltana tilasimme kalavadin kahdelle.
Siinä oli simpukoita, tonnikalapihvi, mustekalan lonkero, pietarinkalan (engl. John Dory fileet (tuossa ottimien alla), muutama scampi, pikkusimpukoita (nuo valkoiset, en tiedä niiden nimiä…) … Melkein kaiken jaksoimme syödä. Ennen kokematon oli tuo pietarinkala, joka on kai aika harvinaista, jopa nelikiloinen ja hyvälle se maistui, vähän kuin siikaa, vähän kuin ahventa… Kala on wikipedian mukaan
”saanut nimensä kylkilaikkuihinsa liittyneen uskomuksen mukaan. Tarinan mukaan Jeesus kehotti apostoli Pietaria pyydystämään yhden kalan verojen maksamista varten. Pietari pyydysti kalan ja sen suussa oli hopeakolikko, jolla verot pystyttiin maksamaan. Samalla Pietarin sormenjäljistä jäivät merkit kalan kylkiin.”
Viimeisen illan ravintola oli samalla aukiolla kuin tuo em. Tavulin, Adriatic sushi & Oyster Bar oli kallein paikka missä käytiin ja siinä oli sellaista fine-dining-meininkiä. Runsaus koski lähinnä hintatasoa, tarjoilun tasoa ja ruoan makua. Annoskoko oli toisaalta meille siinä vaiheessa oikein hyvä. Seabass ja tonnikala, ja lisukkeeksi kulhollinen grillattuja vihanneksia. Viimeiseen asti merenelävillä…
Pehtoori tilasi suklaakakkua jälkkäriksi ja huomaavainen tarjoilija toi minullekin haarukan. Pakkohan se oli sitten maistaa. Ei valittamista! Pohjassa oli jotain ”crispiä” – oikein suunmyötäistä oli tämäkin.
Koko viikko syötiin hyvin, aika kevyesti, ei kertaakaan lihaa, vaan joka päivä mereneläviä – bistrotyylistä ruokaa oikeastaan kaikki, lukuunottamatta tuota viimeisen illan hifistelyä. Pastaa ja risottoa sai jokapaikassa, erikseen oli paljon pizzerioita, hampurilaisravintoloita (muita kuin ketjuja) oli myös. Ainakin toukokuussa useimpiin mahtui jonottolematta, varailematta. Kaiken kaikkiaan kyllä juhlamatkamme oli myös juhlaa myös ruoan osalta.
Kroatialaiset viinit ovat ihan kelpoja, tällä lomalla nautittiin lähes ainoastaan valkoisia, jotka ovat kyllä aika kevyitä, Posip-rypäleestä (= sama kuin unkarilainen furmint) valmistetut sopivat äyriäisruoille hyvin, Bokeriassa nautimme Chardonnay & Malvasia & Sauvignon blanc -sekoiteviinin vuodelta 2019. Se OLI todella hyvä viini!
Muitakin nautintoaineita olisi ollut saatavilla, mutta eipä ollut tarvetta kokeilla.
Hotellin nurkalla oli tuo Wine & Truffles Shop – josta haimme yhtenä päivänä patikkapäivän jälkeen hotellihuoneeseen kylmän valkoviinin, tryffeleitä ei sieltä enää tarvinnut ostaa, sillä niitä ja mustia valkosipuleita hankittiin tuliaisiksi jo ensimmäisenä iltana viini- ja ruokamessuilla käydessä. Mustaa tryffeliä Kroatiassa käytetään paljon ruoanlaitossa. Kastikkeissa, kuorrutteissa, jopa jäätelössä. Se tuoksuu ravintolakaduilla iltaisin. Vähän makea maku ei ehkä ole ihan minun lempparia, toki sitä silloin tällöin hyvin käytettynä mielellään syö. Ostinpa itsellenikin yhden purkin koekäyttöön.
Kaikkinensa: kyllä Kroatiaan, Splitiin ainakin, voi tehdä myös gourmetruokamatkan! Merimatkan, patikkamatkan, rantalomamatkan, kaupunkilomamatkan, mutta myös ruokamatkan.
Vielä tänäänkin kahden maan vaiheilla; Kroatian lämpöä ja patikkapolkuja kaivaten, mutta kotonakin taas kaikkea hyvää kovasti arvostaen.
Ja sitäpaitsi: eilen Eevis oli tunteroisen kanssani kun isänsä ja veljensä olivat sulkapalloa pelaamassa, ja kun pahoittelin ääneen, että oli järkyttävän kylmää, eikä auringosta tietoakaan, niin tyttö päätti piirtää minulle auringon.
Se on tänäänkin paistanut, – ihan niin kuin oikeakin.
Tänään kuvien tekoa, pyöräillen fyssarille – mutkien kautta.
Tuomet kukassa!
Uikkareita en ole sentään vielä satulalaukkuun pakannut – ei taida vielä viikkoihin olla tarvetta täällä.
Ei tarvita kuin viikko ulkomailla ja kaiken viherryksen tulo kaupunkiin, niin kotikaupunkikin näyttäytyy taas hyvinkin mieluisana paikka asua ja elää. Tai on minusta oikeastaan aina ollut hyvä paikka.
Kroatiassa moneen kertaan todettiin, että onneksi sinne ei Venäjä ole keksinyt ulottaa avustus- ja vapautustoimiaan. Splitissä on rakennuskannassa tai elämänmenossa enää hyvin vähän sellaista ”yleisliittolaista” tunnelmaa, jota Itä-Euroopan valtioissa kylmän sodan, Varsovan liiton ja sosialismin aikana oli. Jugoslavian hajoamisotien jälkeen maa on parissa vuosikymmenessä muuttunut: minusta se näyttää nyt vähän kuin Italian pikkuserkulta, maalaisserkulta. Ainakin Adrianmeren rannikon osalta näin, sisämaassahan me ei olla juuri käytykään – ainoastaan läpi kuljettu päiväretkelle Bosnia-Hertsegovinaan.
Jatkan kuvien muokkailua, yritän ehkä jo huomenna kansiot julkaista, sillä loppuviikko meneekin vähän kuin työhommissa.
Koti tuntuu isolta, kaikki hyvin siistiltä, piha vihreältä, sää hyytävän kylmältä, valo paljolta, lapsenlapsi sylissä rakkaalta, kaikinpuolinen liikkumattomuus oudolta.
Kotiuduimme eilen kymmenen jälkeen, – nyt päällimmäisenä tunne, että olipa helppo, aurinkoinen, liikkuva, lämmin, monenlaista tarjonnut, huoleton, herkullinen, paljon kulkemisen viikko.
Kuvasatoa olen alkanut hiljalleen purkaa, pyykit jo pesty, ensiapu puutarhalle annettu, ja ruokaakin eka kertaa viikkoon kokattu.
Kertauksena, tiivistettynä, viikon anti. Tuokiokuvia, mielikuvia, tunnelmia, iloja…
Lauantai – hotelli ja tutustuminen kaupunkiin, viinimessut, vesisade, merikrotti.
Sunnuntai – Splitin keskusta. Tutustumien kaupunkiin paremmin, Diocletianuksen linnoitus, puistoja, rantoja, rantapromenadi, satama, kimmeltävä meri, valkoiset laivat, komeat jahdit. (Terassi ja ukkonen).
Maanantai –patikka Marjan-kukkulalle, monenlaisia polkuja, hienoja näkymiä merelle, hiljaisuutta, linnunlaulua, pieniä näkymiä, mukavia polkuja ja Bene-ranta ja sen kahvila-ravintola. Illan lämmössä Riva – rantabulevardi ja gelatoa (italialaista jäätelöä). Italia-vibes!
Tiistai – kaupungissa, torilla ja kauppahallissa, rannalla, paikallisten kanssa kaupungissa, arjessa mukana ja keskenään illallisella. Aurinkoa, merta ja uimista. Diocletianuksen linnoitus, katedraali, krypta ja peristyylipiha. Hautausmaa ja piipahdus Marjan-kukkulan näköalatasanteella. Juhlaillallinen burrata ja mustekalarisottoa – ravintolassa, joka ei hevin unohdu.
Keskiviikko – retkipäivä. Vuokra-auton nouto (naapurikadulta), retkelle kohti Thorigia, pikkukylien kautta motarille, ja keskipäivän tunnit kulkien, kävellen, historiallista keskustaa katsellen, venetsialaista arkkitehtuuria ihaillen, aurinkoa, Saint Lorenzin katedraali, espresso keskusaukiolla, italialainen tunnelma, linnoitus, meri, lisää idyllisiä kujia ja kulkemista, kaksi kertaa päivässä huippuruokaa.
Torstai – patikkapäivä. Krkan kansallispuisto, hiljainen metsä, hiljaa virtaava vihreä joki, vähän kulkijoita, kävelemisen helppous ja ilo, lämpö, aurinko, linnunlaulu ja perillepääsy, ennennäkemätön vesiputous, putoukset, turismista huolimatta iso juttu, uintia. Takaisin kaupungin lempeään historialliseen sykkeeseen.
Perjantai – meripäivä. Katamariinilla Hvarin saarelle. Lisää historiaa, luontoa, kulkemista, aurinkoa, hyvää ruokaa, kapeita kujia, linnunlaulua, kimmeltvää merta ja entistä enemmän lämpöä.
Lauantai – kotiinpaluun päivä. Vaikka ei oikeastaan olisi huvittanut, oli jätettävä Split, oli lennettävä Kroatista Helsinkiin, odotettava pitkään konetta Ouluun, jonne kuitenkin hyvä palatakin.
Viikon Splitin lomaan mahtuu paljon, monenlaista. Heti aluksi totesin, että monin tavoin loma siellä vertautuu Madeiran Funchaliin.
Elämää ja oloa keskellä paikallisten elämää, ei pelkkää turistirantaa, lidoa, biitsiä tai kesälomakeskusta. Kaupungissa on vilkas vene- ja laivasatama, risteilyaluksia, vanha historiallinen keskusta, lempeä, lämmin, merituulen vilvoittama ilmasto, sadekuuroja, puistoja ja kauniita puutarhoja. Ja pienen matkan päässä upeita patikkareittejä, vuoria, luonnonpuistoja.4
Eikä Kroatiakaan ole enää halpa. Vuodenvaihteessa siellä on siirrytty euroon, ja ehkä juuri sen myötä hintataso – ainakin matkailijan tarpeiden kannalta hyvinkin suomalaista tasoa. Autonvuokraus ja bensan hinta (95E oli 1,32 €) olivat halvempia, samoin vihannekset, hedelmät, viini halvempia, mutta ravintolaruoka ja taksi lähes Suomen hinnoissa. Ravintoloihin ja ruokaan palaan ehkä huomisessa postauksessa…
Tänään kotiruoan äärellä mietimme Splitin top 10 -listaa lomailijan, ja erityisesti meidän, kannalta.
Ennenkaikkea monipuolisuus – ei pelkkä rantaloma
Lyhyt matka ( 3 t. Helsinki – Split)
Meri
Paljon hyviä reittejä käveltäväksi sekä luonnossa että kaupungissa
Viimeinen loma-aamu Kroatiassa, lauantaiaamu Splitin Veli Varos -kaupunginosassa, oli tänään jo aamukuuden jälkeen aurinkoinen, hieman tuulinen tosin.
Ei, ei me mihinkään aamulenkille lähdetty, hotellihuoneemme terassilla katselimme merelle ja todettiin, että kyllä tähän kaupunkiin voisi tulla toistekin. Ainakin Kroatiaan. Hotellikokemuskin hyvä, vaikkei sittenkään ihan sitä, mitä olimme ostaneet, maksaneet.
Valinnassa isossa osassa oli hyvä sijainti ja näkymä merelle. Olkoonkin, ettei ollut omaa parveketta, niin ainakin oma ”terassiluukku”. Ja Aurinkomatkojen sivujen perusteella lähin uimaranta olisi 100 metrin päässä, ja kattoterassi käytettävissä auringonottoon ja oleiluun. Lupa viedä sinne omia eväitä tai tilata hotellin respasta jotain, – joten olihan meillä ajatuksena viettää kaupungin kattojen yllä aikaa, pienen boutiquehotellin rauhassa, päivän retkien jälkeen vetäytyä iltapäiväaurinkoon levolle toviksi.
(videon latautuminen kestää tovin. Äänet päälle… 😉 )
Ja niinhän me heti sunnuntaiaamuna, loman ensimmäisenä aamuna aamiaisen jälkeen noustiin katolle tutustumaan kattoterassiin: pyhäaamun auringossa ihailimme maisemaa ja hotellin sijaintia ”kaiken keskellä”. Iltapäivällä tepastelun jälkeen mie menin sinne auringonottoon, toviksi huilaamaan, kännykässä äänikirja ladattuna, luonnostelemaan bloggausta.
Vajaan tunnin ehdin katolla yksikseni olla, kunnes hoksasin lähestyvät ukkospilvet ja puhelimen akun loppuvan piakkoin, – siispä päätös palata huoneeseen.
Hissi ei kuitenkaan lukuisista yrityksistäni huolimatta nouse kattoterassille, joten päätän mennä portaita. MUTTA: eihän sieltä ollut portaita alas! Ei edes palotikkaita. Soitanpa siis kelloa, jolla pitäisi saada respasta joku terassille hakemaan tilaus. En tarvinnut mitään, en mitään muuta kuin avautuvan hissin.
Alkoi jo tuulla, lämpö laski, auringon lämmittämä iho palella.
Parikymmentä minuuttia odottelen, ja näen hissin jumittuneen kolmoseen (terassi on nelosessa). Kännykässä on vielä vähän virtaa, siispä laitan Pehtoorille viestin: ”menetkös repsaan ja sanot, että olen loukussa katolla, ukkonen jo alullaan, eikä hissi toimi.”
Kuluu reilu puoli tuntia, hissi kolahtelee, ja Pehtoori ilmoittaa, että huoltohenkilö on tullut. ISO plussa, että hän tuli nopeaa, vaikka oli sunnuntai. Puhelimeni hiipuu, minua palelee, ja vähän jo pelottaakin, ja tulee mieleen, että entä jos olisi tulipalo, entä jos olisi iltamyöhä tai vaikka kiire aamulennolle. Entä jos ei olisi ollut puhelinta, entä jos olisin ollut yksin reissussa.
Samaan aikaan toisaalla Pehtoori oli respassa kysellyt, mikä on tilanne, joko vaimo pian pääsisi pois katolta. Tuolloin huoltomies oli jo kulkenut hissillä, – mutta ilmeisesti vasta tässä vaiheessa hänelle oli tehty tiettäväksi, että mie olen siellä odottamassa pois pääsyä kattoterassilla. Menee vielä aikaa…
Lopulta, reilusti yli tunnin jälkeen, hissin ovi avautui, ja pääsin seisomaan hissikopin katolle. Huoltomies käski seisoa tukevasti ja olla koskematta seiniin – luulen ainakin, että niin hän sanoi. Yhteistä kieltä meillä ei ollut. Erinäisten pienten vähän pelottavien rysähdysten (ylös ja alas) jälkeen pääsimme kolmanteen kerrokseen ja minä ulos. Huh!
Pian kuumaan suihkuun ja rauhoittumaan. Sitten nousi pieni kiukku: katolle en enää uskalla, joten hotellilla päivänpaisteessa istuskelu, auringonotto, auringonlaskujen kuvaaminen, etc. etc. ei ainakaan minulta onnistuisi. Ei minulla ole ollut, eikä ole vieläkään, mitään hissifobiaa, mutta silti …
Hotellissa on niin monia muita hyviä, erinomaisia, puolia, että en oikopäätä ryhtynyt Aurinkomatkoille soittelemaan, reklamaatiota tekemään, hotellin vaihtoa vaatimaan.
Mutta katolle en enää mennyt. Onneksi meillä oli oma ”terassieriömme”, mutta ei siinä aurinkoa otettu. Yksi hotellinvalintaan olennaisesti vaikuttanut tekijä oli pettänyt. ☹
Galeria Valeria oli kuitenkin oikein hyvä, ja sijainti ihan paras!
Hotelli on ihan parhaalla paikalla: Veli Varos -kaupunginosa on Stadi Gradin (vanha kaupunki) vieressä, melkein hotellin ovelta lähtee polku Marjan-kukkulalle, autovuokraamoon näkyi ikkunastamme, parkkihalli vieressä, rantabulevardi ja näkymä merelle suoraan edessä. Huoneemme oli hieno, isohko, kylppäri iso ja hyvä. Pikkusen alkuviikosta takkusi siivous yms. mutta pikkujuttuja.
Aamiainen kovin vaatimaton, mutta eipä me isompaa kaivattukaan, kahvi ja tuoremehu erinomaisia, ja kun illallinen oli syöty joskus kahdeksan, yhdeksän aikoihin, ei seuraavana aamuna puuroa tai kovin isoa leipävalikoimaa tarvittu.
Ja tässsä meidän huipputerassi.
Laittelen vielä huomenna ja maanantainakin kuvia ja arvioita… Nyt kuulutus Oulun koneelle.
On aika palata kesän alkuun. Ja jatkaa seuraavatkin 40 vuotta kimpassa reissuja samaan suuntaan. Merenrantoihin, tuntureille, metropoleihin, ruokapöytiin, kotiin, uusiin seikkailuihin, turvalliseen arkeen…
Tänään Pehtoorilla olisi ollut Tekun luokkakokous ja minulla LähiTapiola -historiaprojektin isot juhlat – Oulussa molemmat.
Ja mehän lähdimmekin Hvarin saarelle.
Eilen iltapäivällä tilasin Jadrolinijan katamariinille liput: klo 9.30 lähtö ja paluu lähti saarelta klo 14 (65 min. suuntaansa). Edestakaisin kahden hengen liput maksoivat 80 €.
Olimme kolme ja puolituntia kauniin Hvarin saaren pääkaupungissa. Ehdimme reilut pari tuntia kulkea ja kierrellä, ja tunti meni lounastaessa rauhassa.
Kuten kaikki muukin myös satama on lähellä hotelliamme. Tänäänkin jätimme hotellin aamupalan väliin, kävelimme yhteen rantakatu Rivan kahviloista, nautimme rauhallisessa aamussa cappuccinot ja lämpimät, rapeat croissantit ja sitten siirryimme satamaan odottelemaan lähtöä.
Hvarin kaupunki näytti elävän turismilla. Mutta historian havinaa sielläkin. Lämpötila nousi jo hellerajan yläpuolelle, mutta leppeä merituuli takasi, ettei ollut tukahduttavan kuumaa tepastella.
Kauniita, kunnostettuja rakennuksia 1300-luvulta lähtien. Linnoituksen ajoitusta en hoksannut edes etsiä.
Ja vihdoin pääsin kuvailemaan unikkojakin. Aina ne minua ilahduttavat.
Tällainen installaatio yhden talon pihalla. 🙂
Kirkoissa ei käyty sisällä, eikä yhdessäkään museossa… Kiertelimme rannoilla ja sokkeloisilla kujilla.
Laskeuduttuamme takaisin alas aukiolle jatkoimme kohti fransiskaaniluostaria ja hautausmaata, mutta tänään minua viehätti paljon enemmän turkoosi ranta. Kirkas Adrianmeren välke.
Yhden aikoihin oli hakeuduttava jonnekin lounaalle.
Valinnanvaraa oli liiankin kanssa.
Hyvä, todella viehättävä paikka löytyi, – sitruuna- ja mandariinipuiden alla sisäpihalla.
Minulla reissun ensimmäinen pasta.
Ja sitten paluumatkalle. Kolmen jälkeen katamariini oli takaisin Splitin rannassa.
Käveltiin hotellille, jonne Pehtoori jäi huilimaan, mutta minä lähdin vielä kävelemään. Lähibiitsille on melkein parin kilometrin matka, en mennyt uimaan, mutta nauttimaan auringosta ja pienistä mainingeista, merestä! Lopulta taisi tulla kuljettua viikon ennätysmäärä kilometrejä.
Illan tullen aika vielä syömään jotain: vahingossa satuttiin hienoon adrialais-aasialaiseen ravintolaan, joka taitaa olla kaupungin ainoa, jossa saa myös sushia, mutta ei todellakaan tilattu sitä. Minulla pikkutonnikalaa (tataki tonno) ja Pehtoorilla vaihteeksi seabas. (kuvat liittelen… )
Päivän merellinen teema jatkui myös illallisella. Ravintolan miljöö, kattaus, tarjoilu – kaikki olivat erittäin tyylikästä, mutta ei pönötystä. Noh, viinilasit ehkä vähän… 🙂
Samettisessa illassa jo yhdeksäksi hotellille – väsy on nyt. Huomenna vielä matkalla…
Heräsin aamulla kesken unen, jossa olin kuulevinani auton tiukat jarrutusäänet ja törmäyksen. Hieman kirosin turhan varhaista heräämistä (klo 6), mutta siirryin ”terassiluukkumme” ihailemaan tyyntä merta, ja pian Pehtoorikin hereillä.
Päivän ohjelmassa oli retki Krkan kansallispuistoon. Emme jääneet odottelemaan kahdeksalta katettavaa aamupalaa, vaan nautimme huoneemme jääkaapista vähän retkieväitä, banaaneja, paikallista prosciuttoa, tuoremehua, pikkutomaatteja (niin hyviä!!!) ja suklaata, pakkasimme patikointi- ja uimakamppeet, kameran etc. ja lähdimme hakemaan viereisestä parkkihallista vuokra-automme.
Ja kuinka ollakkaan, siinä melkein meidän hotellihuoneen nurkalla oli kuin olikin vielä selvityksessä kolari, jossa hollantilainen ja paikallinen sporttinen auto olivat ajaneet aika pahannäköisen kolarin. On täytynyt ajaa todella lujaa, että jälki oli niin pahaa kuin oli. Siis en ollutkaan nähnyt unta!
Lähtiessä otimme vielä yhteisselfien ja lähetettiin Apsulle 8-vuotisonnittelut! Kahdeksan!
Kohti pohjoista, kohti kansallispuistoa. Lyhyestä nimestään huolimatta Krkan kansallispuisto on iso. Kooltaan ja vaikuttavuudeltaan.
Kaupungissa aamun työmatkalaisia, liikennettä puolikahdeksalta jo paljon.
Yritimme löytää reitin ohi mootttoritien, jokunen kylän väli siten ajeltiin, mutta lopulta päädyimme hienolle A1:lle, jossa ei juuri muuta liikennettä kuin 150 kilometriä tunnissa ajelevia Lexuksia, Bemareita, Mersuja, Audeja, isoja prätkiä, isoja Skodia ja meidän lisäksemme muutama hissuksiin ajeleva vuokra-autoileva turisti.
Haimme liput, saimme ohjeet ja kartan: kohti Skradinski Bukin vesiputouksia. Mutta heti alkuun satuttiin hautausmaan kulmille, joten kävimme ensiksi siellä. Olipa aika nuupahtanut, kuivahtanut. Ihan erilainen kuin esim. Igranen vuoristohautausmaa, jossa syksyllä 2017 kävimme. Kunhan kotiudumme ja perkailen kuvia, niin laittelen näkvyille…
Patikkareitti kulki Krka-joen rantaa, oli hiljjaista, vihreä jokiuoma, pinjametsä, lintujen laulu, noin 23 C ja liikkumisen ilo!
Ja noin neljän kilometrin jälkeen saavuimme reittimme kohteeseen: Skradinski Buk -vesiputoukselle. Se on 800 m pitkä ja korkeusero on 46 metriä. Se oli vaikuttava. Todella hieno.
Kuvaajakin tuli kuvatuksi.
Vesiputouksille pääsee myös bussilla ja jokilaivalla, mikä selittää sen. että kohteessa oli paljon, paljon väkeä.
Mutta mahduimme mukaan. Kiertelimme, kuvailimme, katselimme, – ja kun alkoi olla jo lounasaika istahdimme paikalla olleista kojuista ostettujen eväiden äärelle: pieni tonnikalasalaatti ja Nutella-creps puoliksi!! Kaikkea sitä. Ja hyväähän se oli.
Koska kansallispuiston lipunhintaan kuului myös jokilaivakyyti ajattelimme nauttia paluumatkan sen kyydissä, mutta jono seuraavalle paatille oli noin tunnin, joten päätimme kävellä takaisinkin päin.
Olin pitkin päivää ilmoitellut, että palatessamme kaupunkiin haluaisin piipahtaa lähibiitsillä uimassa ennen auton palautusta, mutta ukkelihan hoksautti, että voisinhan uida Krka-joessa, onhan ihan autojen parkkipaikan lähellä uimaranta, – ei muuta kuin jokeen vain. Ja minähän menin. Oli muuten aikalailla kylmempää kuin merivesi, mutta teki todella hyvää monen tunnin patikan jälkeen.
Ja sitten paluumatkalle. Neljän tienoissa kotikadulla, jossa on sekä autovuokraamo että hotellimme. ”Heloposti”, sanoisi Juniori.
Huilailua, perhechattia, viesteilyä suuntaan jos toiseenkin, terassi-istuskelua, Pehtoori haki lähellä olevasta viini-tryffeliputiikista pullollisen Posip-rypäleestä tehtyä jääkylmää laatuviiniä, mie aloittelin postausta, tilasin huomiseksi liput, ja mietimme ruokapaikkaa.
Syömään – taas – aika varhain. Onhan huomennakin liikkumisen päivä …
Kaksi edellistä iltaa on syöty aika tyyriisti ja hienosti, mutta tänään haluttiin helposti ja runsas askelmäärä vaati tuhdimpaa ruokaa kuin scampeja. Siis tänään Gourmet Basta Bar, jossa Pehtoorille pizzaa ”tämä on erilaista kuin ikinä missään, mutta ihan hyvää” ja minulle ”pagnuttiellina Napoletana”.
Enpä ole koskaan ennen moisesta kuullutkaan. Pizzan, salaatin, leivän, pitaleivän, … ties minkä kaiken risteymä. Hyvää oli sekin.
Palasimme juuri aika jumalaiselta kalaillalliselta.
Joten päädynpä siihen, että sekä eilisen, että tämänpäiväisen iltaruoan ja sen aiemmin mainitsemani Pehtoorin ritarillisen toiminnan ”raportoinnin” teen kuvien kera joku toinen ilta, ehkä lauantaina paluumatkalla, … nyt vain lyhyesti tästä päivästä.
Thorig – kannatti käydä!
Tänään oli retkipäivä.
Naapurikadulla on autovuokraamo, josta haimme varaamamme auton aamukymmeneltä. Ihan uusi MG. Se on vuokrattuna myös huomiseksi, laitan sitten kuvan.
Thorig on 35 km päässä Splitistä pohjoiseen. Yli 2000 vuotinen asutus, yli 1000 vuotinen kaupunki, jossa vanha kaupunki (Grad) ja Riva ovat sielläkin hyvin samankaltaisia kuin täällä Splitissä – parisataavuotinen venetsialaisaika näkyy vanhan kaupungin kujilla, taloissa, palatseissa, katedraaleissa.
Museoihin ei sisälle menty, mutta Pyhän Laurentiuksen, St. Lawrencen, San Lorenzon, Pyhän Laurin katedraaliin oli – tietysti – tutustuttava. Meidän ”suojelupyhimyshän” San Lorenzo on. Oli kyllä vaikuttava katedraali, siellä oli myös toinen ”tuttu”: Fransiskus Assisilainen, jonka vaiheisiin tutustuttiin toukokuussa 2012 Umbrian lomalla. Kaikkien vanhojen kuvataiteen helmien keskellä tämä pikkuinen Fransis oli minusta kovin hellyyttävä.
Käytimme monta tuntia kuljeskeluun pikkukujilla, etsien hautausmaata, istuskellen rannassa, ja lounaalle istahdimme Rivan varren kalaravintolaan, Gastro Story (vahva suositus): Pehtoori söi katkapastaa ja minä tonnikalatartaria ja guacamolea, – paitsi, että annos oli kuin koru, se oli myös erinomaisen hyvää. Ei ollut Abban tunaa, oli tuoreesta graavattua ja maustettua. Kuvassa ei valitettavasti näy annoksen kirkas mäti – mitä lieneekään, mutta hyvää, raikasta oli.
Alla videossa keskellä paikallinen alakoulu! Ei mikään parakkiopinahjo!
Tässä kuva sen sisäänkäynnistä.
Kuten täällä Splitissäkin myös Trogirissa oli hyvin leppoisa tunnelma, kaikkialle mahtuu jonottamatta, kapeilla kujilla ei ole tungosta, eivätkä isot ryhmämatkaporukat tuki kirkkoja ja muita nähtävyyksiä. Ei vaikka Unescon maailmanperintökohteita molemmat ovatkin.
Ja tänäänkin ihan mahdottoman miellyttävä ilma: aurinko siniseltä taivaalta, leppeä tuuli, mutta ei tukahduttavaa hellettä, eikä polttavaa paistetta. Edellinen Kroatian reissu oli syyskuussa ja silloin vähän samanlaiset fiilikset. Siis jos joskus vielä tänne matkaamme – mikä ei suinkaan ole mahdoton ajatus – tulemme touko- tai syyskuussa.
Minulla oli toive, että paluumatkalla, palattuamme Splitiin, ajelisimme vielä jonkun lähibiitsin kautta: kaikki uimavehkeetkin oli mukana, mutta kyllähän se niin kävi, että navigaattori, me ja iltapäivän ruuhka motarilla saivat aikaan sen, että päädyimmekin ajelemaan suoraan hotellille.
Taas pitkä tovi terassilla istuskellen, rantakadun elämää katsellen. Kuviakin laraten…
