Ohjelmaton perjantai

Kesäviikonloppu. Ohjelmaton perjantai.

Siispä aamulenkki minun tämän kesän lempireitille: kotoa Oulujokivartta Saarelan uudelle sillalle, ja toista puolta jokivartta takaisin. Reilun tunnin lenkki, ja paljon kaunista katseltavaa, jollei muuta niin ainakin joki.

Siellä kuten kaikkialla nyt: tien varrella horsmia, apilaa, tuota kellan vaaleaa hörhökukkaa, jonka nimen tiedän, mutten nyt muista, lumpeita lupiineja,  …

Pysähtelen ja tänään sattui sopivasti voimalaitoksen yksi patoluukku olevan auki! Sitä sitten kuvaamaan. Ja välillä kävelemään pitkin, poikin Ainolan puistoa.

Kotiin tullessa taas katselin ilolla portinpielien pelakuita, ja pihaa muutenkin. Muistinpa kuvatakin ennen kuin aloitin tuossa autotallin edessä mattojen pesun. Onhan komeat pelakuut?

Kunhan puolen tusinaa mattoa olin saanut pestyksi ja kuivumaan, tupsahti pikkuperhe käymään. Apsu oli vanhempineen ja serkkunsa kanssa ollut Ranualla (jääkarhu oli ollut hereillä!) ja Rovaniemellä, joten olipa kiva kuunnella kokemuksia. Ja sitte oli nurmella oltava hippasilla ja piilosilla, – jätskiä ja mansikoitakin maistelimme.

Iltapäivän lopulla sitten Pehtoorin ja minun sapuska: sellaista nuoruuden ja lasten alakouluajan herkkuruokaa kuin jauhelihacrepsejä. En tiedä, mistä moisen jutun keksin, – en ole vuosiin tehnyt. Mutta olihan ne hyviä. Ja samalla taikinalla jälkkäri. Lettuja ja mansikoita tykötarpeineen.

Kuukausi on mansikoista nautittu. Lähes joka päivä. Hyvä, pitkä mansikkavuosi. Litraakaan en ole pakastanut, enkä pakasta. Nautimme tuoreista – monin tavoin – niin kauan kuin niitä riittää, ja sitten loppuu. Kunnes tulee uusi kaunis. Nyt nautitaan vihdoin tulleesta kesästä… Niin hyvä.

Sadetta peläten vesien äärelle

Pitkään aiottu kotiseuturetki vol. XX, joka olisi samalla tähänastisen sähköpyöräilykesän pisin (80 km) ja jota olin suunnitellut ja sopinut tälle päivälle, oli aamulla vaakalaudalla. Sääkartat ja sateellitutkat näyttivät iltapäiväksi vesisadetta ja ukkoskuuroja. Ajatuksena kun oli ajella systerin tykö Iihin uimaan, mutta sen verran sokerinen olen, etten halunnut sateeseen ajelemaan ja kuvailemaan. Kyllä minä sitten kuitenkin uhmasin sadetta: Iihin menin, uimaan en.

Haukiputaan sillalla. Kiiminkijoki aamulla lähes tyyni.
Huom. Pyöräkoriin juuri sopiva Fjällrävenin repun ”kamerainsertti”,
josta voin kameran ja objektiivit kätevästi ottaa esiin kuvaushetkiin.
Kamerakotelon päälle sitten vielä pikkuinen cityreppu (kuvassa se roikkuu satulassa).

Iin keskustassa kiertelin ja hätäisesti (lue: huonosti) kuvailin. Ajelin ympäristötaidepuistossa ja pappilantiellä, Haminassakin kävin. Kirkkoon olisin halunnut sisälle, kun näitä Oulun naapuriseurakuntien kirkkoja (Kiiminki, Oulunsalo, Kempele, Haukipudas, Turkansaari) olen tänä kesänä käynyt katselemassa ja monia sisältäkin kuvaamassa, mutta olipa tämäkin kirkko rempan alla, joten ei sisäänpääsyä. Mantereen puolelta alkoi nousta pilviä , joten mietin, jatkanko sittenkään matkaa sisaren luo asti vai käännynkö jo kotimatkalle? Päätin ajella jokisuuhun – uimaan?

Ei, en uimaan. Uikkarit oli kyllä mukana, mutta kun en halunnut jäädä kovin pitkäksi aikaa, saunan lämmityksineen kaikkineen, oli melko kylmäkin ja koko ajan oli sateen uhka olemassa. Sitä paitsi pikkuisen mietin, että jos oikein paikalleni jämähdän, jaksanko polkea takaisin…

Sisaren talo on niin kaukana nelostiestä, että siellä on hiljaisempaa kuin meillä Lapissa. Meidän mökkipihaan kun sopivalla (tai paremminkin sopimattomalla) säällä kuuluu pikitien ääret, rekkojen ujellus ja moottoripyörien hurina. Niinpä istumme hiljaisella terassillaan, vaihtelimme kuulumisia, minä mehutankkasin ja ihailin pihansa pioneja. Ja vettä. Hiljaa virtaa Iijoki…

Paluumatkalla sitten jo sähköapua polkemiseen, ja vain pieni sateenräpsähdys. Kotiuduin hyvissä ajoin iltapäivällä, ja kotiuduin mustikkapiirakan tuoksuiseen kotiin. Muropohjaisen (pensas)mustikkapiirakan Pehtoori oli leiponut. Kertoo siitä, kuinka perso Pehtoori on mustikkapiirakalle, leipoo vaikka ite!

Sade on pyörinyt koko päivän sääkartoilla, mutta ei jaksa sataa. Olen jo toivonutkin sitä: ei tarvitsisi lähteä yrttimaata kastelemaan ja sateella oli hyvä vain vetäytyä nojatuoliin lukemaan ja olemaan. Sen verran väsyttää tien päällä kulkeminen, että ei viitsisi mitään tehdä.

Etniset-kierros jatkuu…

Eilen jatkui pitkään virellä ollut ”Oulun etniset ravintolat” -kierroksemme. Toistakymmentä on jo testattu, saman verran ehkä testaamatta.

Eilen vuorossa Oulun – ja Suomen – ainoa bangladeslainen ravintola Fuchka. Se on vähän piilossa, Nummikadulla. Se on ollut Oulussa, samassa paikkaa, jo yli neljä vuotta, ja vasta nyt sinne eka kertaa. Kesätiistaina lounasajan lopulla sinne olisi mahtunut muitakin, vaikka ravintola onkin aika pieni. Pari kolme take away ruoanhakijaa siinä ollessamme kuitenkin kävi.

Pidän paikan mustavalkoisesta simppelistä sisustuksesta, ja siitä, että siellä on raikasta ja siistiä. Tosi siistiä, yleensäkin ja erityisesti verrattuna moniin muihin aasialaisiin paikkoihin.

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Minulla ei mennessä oikein ollut minkäänlaista käsitystä millaista on bangladeshiläinen ruoka. Jotain nepalilaisen ja intialaisen kaltaista? – Noh, eilisen yhden kokemuksen perusteella kyllä ja ei. Riisiä ei meidän annoksissamme näkynyt, chiliä ja currya ei ollut kaiken alleen peittävänä makuna, ja ideana nimenomaan, että itse voi säädellä tulisuuden määrää. Tamarind-kastike (Tamarind sauce: tamarind, sugar, salt, chili) joka taitaa tulla useimpiin annoksiin tuodaan pikkulasissa, josta sitten voi itse annostella.

Lounasvaihtoehtoja oli monenlaisia, ja kuten tavallista otimme erilaiset – nimenomaan koska halusimme testata. Minulla oli ”Combo”, johon tulee pieni hyvä alkusalaatti ja juoma sekä neljä fuchkaa (= pieniä nyyttejä, joissa on perunaa ja valinnan mukaan joko kanaa, kasvista, härkää) ja sitten niiden yhteydessä keitto (valittavana oli tomaatti, linssi tai fuchka (= perunaa ja joitain muuta). Pehtoori otti munakas-aterian, johon tuli munakas (kanamuna, sipuli, chili), ja parathaleipä. Molemmat lounaspaketit maksoivat 9,90 €.

Ruoka oli kevyttä, sopivan mausteista, makoisaa ja ennen maistamattoman makuista. Yksinkertaisesti se oli hyvää. Palvelu oli ystävällistä, kohteliaaksikin sanoisin.

Kaiken kaikkiaan hyvä kokemus. Ja ehdottomasti haluan käydä kokeilemassa myös illallismenua. Annokset on isompia, ja erilaisia näyttää olevan paljon, – ja mangolassia! Ravintolassa on myös viinejä, joten juhlavampikin illastaminen onnistuu.

Haarukoita melkein neljä. Siis

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Elämyksiä

Eilen illalla kun palasin leffasta, oli Merijalinrannassa hyvin kaunis valo. Hiljainen, tyyni tunnelma. Kesäilta. Ja minä ajatuksissani vielä Elton Johnin maailmassa. Ja olen niin iloinen, että kävimme konsertissaan Helsingissä 

Rocketman -elokuva on Elton Johnin elämästä noin 45-vuotiaaksi. Se on hyvä elokuva, ei mikään suurenmoistakin suurenmoisempi, mutta se on oikein hyvä. Harvoin ajattelen leffasta tullessa, että voisin katsoa vaikka heti uudelleen. Tästä ajattelin. Luulen, että se olisi mielestäni toisella katsomiskerralla vielä parempi. Periaatteessa suunnilleen tiesin Eltonin elämänvaiheet, mutta kaiken tapahtuneen volyymi on valtaisampi kuin ajattelin. Elton John on itse todennut elokuvasta: ”On ilmeistä ettei kaikki ole totta, mutta se on totuus”. Hän on itse tuottanut elokuvan ja mm. hyväksyt Taron Egertonin esittämään itseään ja myös kiittäen hyväksynyt Egertonin tulkinnat lauluistaan.

Ja Taron Egerton on se, miksi voisin mennä uudelleen leffaan. Eilen katselin Eltonin Johnin elämästä kertovaa rohkeaa ja rokkaavaa elokuvaa, mutta toisella kerralla keskittyisn Egertoniin ja hänen tapaansa laulaa. Pidin valtavasti. Joten niinpä tänään aamulla meni pitkästi toista tuntia, kun katselin netistä hänen haastattelujaan ja duettojaan Elton Johnin kanssa. Elokuvan lopussa on uusi biisikin ( Youtube ), ja senkin he laulavat (myös elokuvassa) yhdessä.

Lopulta sitten sain lähdetyksi päivän pyörälenkille. Olipa mukava reitti.

 

Taas uusiakin pätkiä – ja taas minä ajattelin, kuinka ihanaa olisi asua veden äärellä.

Kuvassa Maikkulan kartano. Siellä vietin karonkkani. Jo 15 vuotta siitäkin.

Pehtoori oli polkenut tänään Haukiputaalle, mutta iltapäivällä lähdimme sitten vielä yhteiselle ajelulle. Mentiin kaupungille syömään. Oulun etniset ravintolat -kierros on vielä kesken. Tänään oli vuorossa bangladeshilainen ravintola – kirjoittelen huomenna siitä…

Kaupungista pohjimme kohti Nallikaria ja Möljää. Siellä on Igloo -kahvila, ja se on ollut aina aamuisin/aamupäivisin kiinni, kun olen ohi ajellut, joten ajattelin, että mennään jälkkärikahville iltapäivällä. Ei ollut auki tänäänkään. 🙁

 

Pilvet roikkuivat kovin alhaalla, tummanpuhuvina näyttivät uhkaavilta, mutta ei tullut tälle päivälle sadetta.

Iltasella kuvahaasteita ja Vastavaloa, äänikirjaa… kesä on jo puolessa.

Kirja vei mennessään

Olen ihan toisessa maailmassa. Juuri loppui John Willims´in romaani ”Stoner”. Se ilmestyi alunperin vuonna 1965, mutta käännettiin suomeksi vasta jokunen vuosi sitten, ja sen jälkeen yksi jos toinenkin tuttuni kertoi (FB:ssa, Insta-stooreissa tai kasvokkain) lukevansa sitä. Ja annoin itseni ymmärätää, että se vaikuttava, vähän niin kuin kulttikirja. Olen jo viikkoja sitten ladannut äänikirjan puhelimeeni, mutta vasta perjantaina aloitin. Ei olisi kannattanut aloittaa. Tai siis, että se ei ole kesäkirja. Se pitäisi lukea syksyllä, – syyslukukauden keskellä.

Se on melankolinen, välillä surullinen, ei apaattinen – enimmäkseen kuitenkin vain alakuloinen. Tai onko sittenkään? Se on jotenkin tumma kirja, tai tummanharmaa. Ei ahdistava, eikä pitkäveteinen, mutta puuduttavuuden raja on hyvin lähellä. Silti kirja vie syvälle omaan maailmaansa.

En tiedä, miten ei-yliopistolainen ja akateemista maailmaa tuntematon kirjan kokee, mutta minä koin hyvin vahvasti. Vaikka on kyse amerikkalaisesta elämänmenosta ja oman sukupolveni edeltävistä vuosikymmenistä, oli kirja kuitenkin hyvin läheinen. Se pistää miettimään. Ja se kertoo hyvin, kuinka tärkeää on se, että saa tehdä työtä, josta pitää. Juuri sellaista työtä, jossa on sisältöä ja joka siten ei aina, ei useinkaan, edes tunnu työltä, syystä tai toisesta tuntuu elämältä, hyvältä elämältä. Ja tuntuu oman elämän työltä. Niin kuin minusta omani tuntui joskus vuosia sitten  …

Nyt kun olen kerran poissa tästä maailmasta, ajattelin lähteä yhteen toiseen maailmaan: palata omaan nuoruuteeni. Liki elinikäisen fanitukseni kohteen leffan lähden katsomaan nyt. ”Rocketman” – here I come!

Hiljalleen hiljenee

Koti on hiljennyt, jääkaappi tyhjentynyt, juhlat ohi.

Olen saanut kokata ja kestitä, mikä toki on minulle mieluista. Mielelläni hemmottelen läheisiä herkuttelulla, jonka päälle ymmärtävät. 😉 Juhannus, mökkiviikonloppu, jolloin tytär oli mankelimatkansa loppusuoralla huilaamassa ja voimaantumassa mökin ruokapöydässä, saunassa ja levossa, seruraavana viikonloppuna äidin ”kesäretki” Rantapeltoon ja samalla muitakin ruokavieraita (= perhettä) ruokapöydässä, keskiviikkona viinikerho, eilen Juniorin valmistujaiskekkerit,  — olkoonkin, että ovat olleet aika pienimuotoisia kinkereitä, mutta yhtä kaikki: nyt minulla on toviksi (ainakin viikoksi!!) kokkausinto (ja nimenomaan siihen liittyvä roudaaminen ja suunnittelu) hiipunut.

Mutta kuinka onkaan jo ikävä … Olisi Tyär voinut jäädä vielä, Apsukin toiseksi yöksi, ja pikkuperheen kanssa, nyt kun Juniorillakin on lomaviikko, olisi voitu joku päivä porukalla grillailla etc. Semminkin kun ehkä jopa hieman lämpenee. Mutta nyt Mum´s Hotellissa ei ole enää vieraita eikä omia.

Apsun yökylä sujui hyvin. Ja heti herättyään aamuseitsemältä ilmoitti papalleen, että nyt mennään saunaan. ”Miesten vuoro” oli jo ennen aamiaista. Aamiaisen jälkeen kummitäti (ja mummi) saivat jakaa sen riemun, että vihdoin haettiin autotallin hyllystä ”aarrearkku”, josta on puhuttu jo kauan. Iso muovinen arkku on täynnä Esikoisen ja Juniorin Legoja, joita ei ole hävitetty, ei myyty, ei kierrätetty ja joista on vain pieni kenkälaatikollinen aiemmin haettu käyttöön. Tänään oli sitten aika avata koko arkku! Siinäpä se aamupäivä vierähti.

Sitten oli aika Apsun ja papan viedä Tyär asemalle, tänään kohti Helsinkiä juna kulki ajallaan toisin kuin tänne päin tullessa perjantaina. Samaan aikaan minä kävin lenkillä pyörällä ja kävelemällä Ainolan puistossa, hautausmaalla ja Oulujokivarressa, ja tuntui jo hieman lämpenevältä.

Iltapäivällä vielä rääppiäisistä iso kattaus, joten Apsun vanhemmat ja sisko sekä (varhaisteini) tätinsä tulivat syömään. Ja voi kunpa olisitte nähneet sen ilon, mikä kahdeksan kuukauden ikäisellä Eeviksellä oli kun näki veljensä, jota oli kuulemma kotona etsiskellyt. Ja kuinka Apsu halasikaan siskoaan. Ja kuinka halusi kaikille esitellä hienon majan, jonka tätinsä olohuoneeseen oli rakentanut, ja jossa Apsu oli yönsä nukkunut. Ja siellä piti mumminkin käydä vielä aamupäivällä vähän lukemassa Apsulle…  😉

Nyt on iso osa kesän juhlahetkistä vietetty, nyt nautiskellaan olosta ja elosta vähän tasaisemmin…

Valmistujaisjuhlan päivä

Tänään on ollut juhlapäivä. Vietimme pienimuotoisia valmistujaisia. Viimeinkin.

Juniori halusi viettää insinööriksi valmistumistaan perhepiirissä ja nimenomaan siten, että myös systerinsä olisi paikalla. Kun alkukesän pyörän selässä polkenut Esikoinen oli kotikotosalla ja Juniorilla alkoi kesäloma oli aika juhlia.

Ja Juniori kutsui sitten lopulta myös parhaan kaverinsa (kahden hengen samppanjakerhon V:n), niinpä meitä oli kuusi aikuista sekä Apsu ja Eevis juhlapöydässä. Olin koettanut parhaani mukaan kokkailla kaikkea Juniorin mieluista: alkupaloissa ottaen huomioon mieltymyksensä samppanjaan. Ajattelin, että avaamme juhlan kunniaksi jonkin erinomaisen vuosikertasamppanjan … ja mitä tekee poika? – Tuo tullessaan Jerobeamin: Heikkisen Kallea (Charles Heidsieck) kolmen litran pullon!!!

Oli sellaisen tilannut Saksasta jo toisen opiskeluvuotensa lopulla, ja päättänyt että sitten valmistujaisissa se avataan. Olipa mukava, että vanhemmat saivat olla siinä seurassa, jossa se tapahtui. Sitten perheen kaksi koneinsinööriä (isä ja poika) kilistelivät siinä kuin me muutkin, ja sitten söimme.

Sitruunakakun (joka ei oikein onnistunut) lisäksi jälkkärinä oli suklaamoussea. Se onnistui.

Aika monenlaista oli muutenkin tarjolla. Höpötimme, vuorotellen höpötimme lasten kanssa, viimeistelimme ruokaa, söimme. Ja mukavan illan lopuksi Aatu jäi kuin jäikin yökylään, kuten oli jo viikolla luvannut. Kun kerran ”Saanakin on”.

Valmistujaiset ovat hyvä vaihe elämässä. Yksi etappi prosessissa. Ja niin se vain meidän Juniorikin, varasijalta AMKiin päässyt, nyt jo kahden lapsi isä, melkein koko opiskeluajan duunia tehnyt, hieman tavallista vanhempi valmistuja, on koulunsa – ainakin tällä erää – kunnialla läpi saanut. Hyvällehän se tuntuu.

Kesäherkkuja

Koskapa meillä on – taas – juhlaviikonloppu, niin heräsin varhain, jotta ehdin puuhailla kaiken tarpeellisen ennen kuin Tyär saapuisi Helsingistä kello kolmen junalla. Niinpä olin jo aamukahdeksalta Kiviniemen kalasatamassa pieni kylmälaukku pyörän tarakalla. Ei ollut Kalapuohi auki, auvautuu klo 11. Jäi kalat ostamatta.
Sitten laatimaan perusteellista kauppalappua ja kohti kaupungin ruokatarvikekeitaita – autolla. Turhaan touhusin niin tarmokkaana: aamupäivällä tuli perhewhatsappiin viesti toisensa perään, ja niissä junan myöhästymistunnit lisääntyivät yksi kerrallaan. Lopulta VR sai junaan jarrut kuntoon ja se pääsi lähtemään 3½ tuntia myöhässä. Joten minullakin oli sitten aikaa viettää hyvinkin parituntinen äidin luona.
Vielä auringon kotipiazzalle paistaessa istahdimme ruokapöytään, juna ja tytär sen mukana kun pääsivät Ouluun. Tänään sitten vain kolmen hengen vähän vaatimattomampi perjantaipäivällinen.
Alkuperäissuunnitelman kala sattuneesta syystä vaihtui tuoremakkaraan ja grillattuun haloumiin, joka oli osa uutta (ainakin meillä uutta) salaattia.

Mansikka-haloumi-salaatti

vihersalaattia
rucolaruukku
iso pala vesimelonia
pala cantaloupemelonia
mansikoita
Haloumi-juustoa (Lidlin yrttihaloumi on hyvä valinta!) 
Pilko ja kokoa edellä olevista salaattipohja, ja grillaa tai paista pannulla haloumi. 
Salaattikastike 
3 rkl oliiviöljyä
3 rkl valkoista balmicoa
2 rkl hienonnettua minttua
pippuria myllystä
Sekoita aineet ja kaada salaatin päälle juuri ennen tarjolle tuomista. 
Oikein hyvä salaatti makkaran oheen, tai lounassalaatiksi…
Ja jälkkäri: viikolla selaillessani (ranskalaisen keittiön) keittokirjojani etsien huomiseen juhlapöytään evästä sattui paristakin eri kirjasta lähes samankaltainen ohje uudenlaiseen passionhedelmäherkkuun, jollaiset tänään juuri äsken söimme. Tarkistamatta ohjeita tarkemmin tein suunnilleen näin:

Passionhedelmäjälkkäri (2 – 3 pientä annosta) 

3 dl (Valion) kreikkalaista jugurttia 
1 – 2 rkl tomusokeria
puolikkaan sitruunan mehu
1 dl (kuohu)kermaa
2 – 3 passionhedelmää

Valuta jukurttia kahvinsuodattimella vuoratussa siivilässä pari tuntia. 
Sekoita jukurttiin sokeri ja sitruunan mehu keskenään.
Annostele laseihin vuorotellen jukurttiseos ja passionhedelmän liha.
Anna seoksen maustua jääkaapissa tunnin ajan.

Helppoa ja hyvää, eikä kovinkaan makeaa, mutta jälkkkäriherkku silti.

 

Iltapäivästä lähtien Oulussa on tuntunut melkein kesältä. Se on hyvä tunne.

Viinikerhon käytyä

Viinikerhon maistelun järjestelyvastuu oli meillä: teemaksi valitsin kesäviinit ja Etelä-Afrikan. Sieltä tulee hyviä valkkareita, jotka sopivat kesäisten salaattien ja keittojen kanssa tarjottavaksi ja sieltä tulee hyviä, lämpimiä punaviinejä, jotka on  kuin tehty grillattujen liharuokien makua täydentämään. Ja yksi tärkeä syy oli se, että meillä on ollut jemmattuna syksyllä 2009 Kapkaupungista ostettu erittäin kallis punaviini (Rust en Vrede 1694 vuosikertaa 2006), jonka halusin saada jo maisteluun, ettei viini ehdi etikoitua. Ja tälle viinille sitten ostin pari verrokkia.

Ei ollut etikkaa, ja olisi voinut olla vielä muutaman vuoden kypsymässä vielä pehmeämmäksi, mutta todettiin kyllä erinomaiseksi. Kuten myös muut melkein kaikki muutkin. Eikä kukaan valittanut ruoastakaan, joka oli kyllä aika vähän etelä-afrikkalainen. Jälkkärinä ollut sitruuna-marenkikakku sai kiitosta ja kehuja, ja sen ohessa tarjoamani etelä-afrikkalainen Amarula-tilkkanen sopi tarkoitukseensa oikein hyvin. Mutta sen kakun teko!! Ohjeen otin uudesta keittokirjastani ”Viikonloppu lautasella”, jonka tekijän Teemu Auran uralla ko. kakulla on ollut käänteentekevä vaikutus. Ja minä tykkään sitruunakakuista, -piiraista ja -juomista ja ylipäätään sitruunasta.

Hyvin harvoin valitsen monimutkaisia ohjeita, mutta nyt tämä sivun mittainen rimpsu ei pelottanut. Mutta toista kertaa en tähän ryhdy. Kakku vaati viisi eri vatkausta, valkoisia ja keltuaisia erikseen, vesihauteessa kypsennystä, jäähdyttämistä ja paistamista ja huh huh! Ei vaikeaa, mutta tiskiä ihan hirveästi ja aikaa vaati enemmän kuin mikään aiemmin tekemäni kakku. (Kuva eilisessä postauksessa ja Instassa.)

Eiliset vieraat toivat parikin kimppua kotipuutarhoistaan. Tämä yrttimaan kimppu on kaunis ja hyvä idea. Minullakin löytyisi takapihalta melkein kaikki samat yrtit, mutta enpä ole tällaista keksinyt/osannut sitoa. Otin kuvia, eri versioita. Nyt pikagallup: kumpi kuva miellyttää sinua enemmän? Tumma vai vaalea?


Shoppailemassa

Aamupäivä vierähti shoppailemassa, ja mm. puhelinliittymäasioita hoidellessa. Ja nyt vinkkinä muillekin, vaikka kaikki muut tämän taitavat tietääkin: netti- ja mobiililiittymien hintoja kannattaa kilpailuttaa ainakin parin vuoden välein. Kännyliittymä, laajakaista, Telia-viihdepaketti (Netflix etc.) ja vielä iPadin sim-kortti on tullut hankituksi eri aikoina, täydennettynä, vaihdettuna ja keskitettyä eri operaattoreilta Telialle. Tänään sitten vihdoin menin liikkeeseen (ja jonotin reilun tovin) ja kerroin tiskin takana olevalle nuorelle miehelle, että nyt pitäisi saada kokonaisedullinen paketti ja yhteislaskutus etc. Ja sain. Yhteensä 20 % halvemmalla kuukausimaksulla koko setin.  Kaveri sanoikin, että näitä on kyllä hyvä aina välillä tarkistuttaa, – koska kamppishintoja voi hyödyntää.

Myös äidin liittymäasiat kuntoon = luopuminen lankapuhelimesta ja mokkulasta ja kännykkään aiempaa halvelmpi liittymäpaketti. Näiden jälkeen kehotin Pehtooria menemään känny- ja tablettiliittymiensä kanssa oman operaattorinsa putiikkiin ja sanomaan,että kuukausimaksua olisi tarpeen alentaa, ja molemmista liittymien hinnoista lähti vitonen kuukaudessa.

Toinen tärkeä asia oli ripsivärin osto. Alkutalven Wienin matkalle mennessä ostin Helsinki-Vantaan tax freestä omaa, lemppari ripsariani kolmen kappaleen paketin, joka maksoi vain vähän enemmän kuin yksi maksaa ”maissa”. Ja kylläpä olin tyytyväinen löydettyäni noin hienon tarjouksen. Kunnes: ensimmäinen mascara oli ihan hailakka, tuntui, että putkilo oli puolillaan ja siinäkin vain ”lantrattua” mustaa. Koetin kuitenkin käyttää suunnilleen loppuun, monia, monia monia kerroksia harjaten. Toinen mascara ja harja olivat edellisen vastakohta: paksua tönkkiä, todella vaikea saada säällistä jälkeä. Paakkuuntui ja oli kauhean näköistä: parin viikon jälkeen heitin putkilon pois. Ja kolmas oli samanlainen.

Onko muille käynyt näin? Ostan todella harvoin mitään meikkejä tax freestä, parfyymejä kyllä, mutta en meikkejä. Ja tuntuu, että tämän kokemuksen jälkeen en enää ollenkaan kajoa ainakan ripsiväreihin.

Muuta ensiarvoisen tarpeellista hankittavaa oli uusi muistikortinlukija mökkiläppäriin, ja mökille myös yksi lautanen. Eevikselle oma lautanen. Elokuussa on toiveissa, että tytteli-tom pääsee eka kertaa mökille, ja pitäähän siellä silloin olla kaksi lasten lautasta.

Partioaitan muuttomyynnistä menin hakemaan kamerareppuun remmiä, mutta eipä siellä ollut: mukavan oloinen patikka- ja pyöräilypusero kylläkin.

Iltapäivällä kävimme Pehtoorin kanssa torin kansainvälisillä ruokamarkkinoilla: ja päädyimme ottamaan pizza-slicet. Olisi kannattanut päätyä johonkin muuhun. Vaikka kreikkalaisten kojun antimiin. Mutta lähti sentään nälkä.

Koitelissa kotitöitä paossa ;)

Merkillisen kauan kului aamusta aikaa ennen kuin sain rästiin kerääntyneet tiedottajan hommat hoidetuksi. No oli siinä hyvä puolensakin: ehtipä ilma edes vähän lämmetä. Tuulinen keli oli kyllä Pehtoorin päivän urakointia ajatellen hyvä, sillä hän oli päättänyt, että tänään on se päivä, jolloin pesee ikkunat. Meillähän on muutaman vuoden ollut diili, että hän pesee ikkunat ja minä maksan illallisen ravintola Uleåborgissa. Minusta tämä jos joku on erinomaisen hyvä sopimus. 🙂

Omalla ”aielistallani” oli tälle päivälle Koitelin retki, enkä sitten antanut sään estää sitä. Kerrospukeutumista ja hanskat käteen, ja eikun vastatuuleen kohti Kiiminkiä ja Koitelinkoskea. Pakkasin mukaan useamman objektiivin (BTW: se Haukiputaalla hajonnut laajakulma on palautunut korjaamosta eikä remontti vienyt valokuvaustoimintaani konkurssiin. 😉 ) ajatuksena ottaa ”taidekuvia” koskesta ja maisemasta, mutta enhän sitten edes minijalustaa muistanut, joten vähän häneksi meni kuvaussuunnitelma. Toisaalta onneksi aurinko alkoi juuri perille päästyäni paistaa.

Koskenrannalla ja saarissa oli aika paljon vierailijoita, ulkoilijoita ja turisteja (asuntoautoilijoita). Ja alajuoksulla kolme tai neljä maahanmuuttajaperhettä. Miehet sytyttelivät nuotiopaikalla tulia, lapset kiertelivät kallioilla ja pelasivat nurmella, naiset kävelivät metsäpoluilla. Kun sitten vajaan tunnin päästä olin lähdössä takaisin, ja pakkasin heidän ”leirinsä” lähellä olevan pyörätelineen luona kamppeitani pyöräkoriin, säätelin puhelimen trackeriä ja käynnistin Bookbeatin saavutti huumaavaan herkullinen tuoksu hajuaistini. Notskipaikalla miehillä oli isot lihavartaat kypsymässä. Naiset ja lapset levittelivät huopia nurmelle, ja etsivät astioita retkikasseistaan, miehet olivat jo kattaneet itselleen nuotiopaikan pöydälle… Ei ihan tavallinen ”paistetaan makkarat” -retki. 😉 Onneksi olin sentään käynyt Sahansaaressa olevassa Tunnelmatuvassa pullakahvilla, että en ihan tolkuttomassa nälissäni kuolannut.

Ilta kulunut sometellessa, Vastavalossa, tehdessä keskiviikon viininmaistiaisiin prujua ja etsiessä teemaan sopivien ruokien reseptejä. Tulee kyllä mielenkiintoinen maistelu. Olisipa vain aurinkoinen ilta.

Kesäsunnuntai

Ainolan puiston reunamilla, Plaatansaaressa. Takana näkyy Pohjois-Pohjanmaan museo.

Taas kerran niin yö niin täynnä idioottimaisia, naurettavia, vauhdikkaita, typeriä unia, että aamulla liian aikaisin herätessä, olin väsynyt. Taas kerran yöllä unen ja valveen rajamailla toivoin, että olisipa kaukosäädin, jolla voisi vaihtaa unikanavaa paremmaksi. Ei voinut. No, tästä huolimatta, lepoa oli kai kuitenkin tarpeeksi, sillä mieluusti lähdin ulos ja lenkille. Enemmän kilometrejä kuin onnistuneita kuvia. 🙁 Eikä niin tavattoman lämmintäkään. Oikeastaan ei juuri heinäkuun aamulle tuntunut.

Loppupäivä menikin sitten ruoan parissa. Sitä tehdessä, tarjotessa, vierasta (= äitiä) syömään hakiessa ja kotiin viedessä, ollessa ruokapöydässä, jossa myös pikkuperhe ja systeri miehensä kanssa. Ihan pienen hetken jossain välissä Apsun kanssa hippasilla ja Eevistä sylitellessä.

Sitten me yhdessä Apsun kanssa koristelimme kakun. Tai oikeastaan A. sai ihan itse laitella tomusokerit, kukat ja jalkapallot, joista sitten isänsä kanssa ensimmäisenä söi jalkapallot. Pinocchio (- tai Brita) – kakku on minulla usein, yleensä aina, ollut lähtökohtaisesti kuohkeampi kuin eilen iltasella leipomani, mutta ihan yhtä hyvää oli tämäkin. Toisen kerran tänä kesänä täytekakkuun tulevan kermavaahdon makeutin, paitsi meksikolaisella vaniljalla, myös ruokalusikallisella lemon curdia. Siitä tulee makeus, mutta myös raikkaus. Niin ja kakkukermikseen laitan ”aina” creme fraichea (ruokalusikallisen desiin kermaa). Tulee vähän tymäkämpi vaahto ja nyt siis myös lemon curdia. Hyvää on totesi koko pöytäseurue.

Kesäperinteitä

Tässä vähän isompien ruokajuttujen välissä (juhannus, nimipäivät mökillä, Mankelimatkaajan juhlaillallinen, huominen, keskiviikon viinikerho, ensi lauantain perhepiirin juhlapäivällinen etc… ) päätin tänään tarjota Pehtoorille ja ennen kaikkea itselleni (Because I’m worth it!! :D) juuri sellaisen kesämenun, joka on mieleiseni. Pienenä virheenä tai myönnytyksenä keittiöhenkilökunnalle (It´s me), että alkupalasushit on kaupan sushibaarista eikä croissateja ole itse paistettu. Mutta tämmöinen lerppuilu kuuluu asiaan.

Kolmen ruokalajin päivällinen erinomaisen kuohuviinin (lue: Haaparannasta ostettu halvahko, mutta vallan erinomainen samppanja!! = Palmer) kera. Alkuun muutama sushi, ja pääruoaksi Toast Skagen ja jälkkäriksi croissant mansikoilla.  Ja se on se juttu, jonka haluan jakaa ja suositella: ajattelehan vaikka kesäsunnuntaiaamiaiselle, brunssille tai ystävän kanssa iltapäivähetkessä nautittavaksi.

Tässä ohje: Tee, hanki, hae Lidlin parhaita croissanteja niin monta kuin on syöjää. Leikkaa croissant auki, voitele pehmeällä vuohenjuustolla (chevre), viipaloi ja laita kokonaisia mansikoita croissantin sisälle ja juuri ennen tarjoilua valuta mansikoiden päälle vähän juoksevaa hunajaa. Jos sinulla on kaltaiseni tarve koristella kaikki sapuska kuvauskelpoiseksi, laita pari mintunlehteä mukaan.

Niiiiiiin hyvää. Sellaisenaan, mutta samppanja (jota riitti vielä alku- ja pääruoan jälkeenkin myös jälkiruoalle) vie tämän mansikkaherkun astetta ylemmälle levelille. Eikä ole paljon kaloreita kuin croissantissa, chevressä ja hunajassa. Mansikat on ihan kevytherkkua. Samoin samppanja. Eikös Marilynkin pitänyt samppanjadieettejä aika ajoin?

Ja sitten yhteen tämän blogini kesäperinteeseen.

Kesäkuvakisa! Kaikki blogini uskolliset, vuosikausia Tuulestatemmattuja juttuja lukeneet, tietävät kesäkuvakisan. Ja kymmenet ovat siihen osallistuneetkin.

Viime vuonna se jäi välistä; miksi? – Laiskuuttani? Kiireinen kesä? Vaikeus keksiä hyvää reittiä? Joka tapauksessa viime kesänä ei ollut, mutta ainakin viitenä sitä edellisenä oli.

Kisan kulku oli seuraava: lähdin yhtenä kesäaamuna ajelemaan jonnekin (toki reittiä ja kohteita jo valinneena ja suunnitelleena) ja kuvailin pitkin 300 – 600 kilometrin matkaa, yhden päivän reissullani kohteita, joita sitten laitoin blogiin ja kyselin, mistä kuva on ja mitä se esittää? Ja palkintoja on joka kesä ollut jaossa – vaihtelevan tasoisia palkintoja.

Ilahduttavaa on ollut, että aika monille (vaikka kaikki eivät ole rohjenneet vastauksiaan lähettääkään) tämä kesäkuvakisani on ollut yksi kesän vakiojutuista, pienen pieni kesäjuttu muiden joukossa. Tämän linkin takana on ainakin joitakin aiempien kesien kisoja. Noissa postauksissa on valitettavan monta sellaista, joista puuttuvat kuvat. Eli ne ovat juuri niitä juttuja, joista parin vuoden takainen serverihaaksirikko tuhosi kuvat. Vieläkin sattuu tuo juttu!

Mutta nyt uusin ideoin kohti uusia pettymyksiä, – ei vaan reippaasti kohti uutta kisaa. Ja kisaformaattia muuttaen.

Siis: tänä kesänä kokoan kuvakilpailuun kuvat pyöräilyretkieni varrelta. Siis ei vain yhden autoretken kuvasaalis, vaan koko kesän pyöräretkien varrelta kuvia. Tavallaan helpompi, tavallaan vaikeampi. Ajattelin käyttää kuvia jo tehdyiltä retkiltä. Siis esimerkiksi kahden Liminka-retken varrelta tai Oulunsalosta tulee varmasti joku kuva myös kilpailuun. Toisaalta esimerkiksi Haaparannasta tai Ivalosta kuvia ei tule, koska niissä paikoissa en ole pyörällä käynyt enkä tule käymäänkään.

Joten kannattaa ehkä tässä jo matkan varrella seurailla, missä pyöräretkilläni kuljen. Ja koska kisan kuvat tulevat väistämättä painottumaan Oulun lähialueelle, on kauempana asuville luvassa hyvityspisteitä. Mutta kilpailuun ja sen spekseihin lisää tietoja, kunhan kisakuvat tänne blogiin kokoan, mikä tapahtunee elokuun alkupuolella. Olisipa taas ilo, jos osanottajia teistä lukijoista löytyisi. 😉

Lähimatkailua pyöräillen – taas Liminkaan

Tänään kotona. Ei kylläkään Kyllikki Virolaisen eikä edes Pirkko Koskenkylän (= Jäppinen) tyyliin, vaan enimmäkseen olin ulkona, ihan ilman kotitaloushommia.

Vein tyttären ja pyöränsä aamujunalle (klo 8.30 Oulu – Helsinki) ja sitten oli minunkin aika viikon tauon jälkeen lähteä vähän pidemmälle lenkille, semminkin kun oli mitä kaunein, joskin viileähkö (+ 14 C), kesäaamu. Ja takana mökkiviikon aikana  taas enemmän energian tankkausta kuin kulutusta – olkoonkin, että hiekan lapiointi on perinteisesti ollut minulle aika hyvää liikuntaa. 🙂 Mutta kyllä me hyvin söimmekin.

Limingassa viimeksi käydessäni jäi vähän vaivaamaan, että jäi moni kuvanottamisen paikka käyttämättä, joten ajattelin, että tänään. Mutta enpä tänään – vielä – Arboretumiin asti polkenut. Kylällä (joka perjantaina puolelta päivin oli autio kuin ydinsodan jälkeen) sentään osasin edelliskertaa helpommin hakeutua kuvaushuudeille. Ja kun keväällä kiinni ollut kesäkahvila oli nyt kesälläkin kiinni, niin käytin Erjan edellisen Limingan pyöräilyni postauksen yhteydessä kommentissaan antamaa vinkkiä ja menin ”lounaalle” Cafe Laukeuteen. Lounaaksi valitsin aurinkoisen päivän kunniaksi jätskin, – ei ollut muuta kuin mansikka-vaniljapehmistä. Jäipä se syömättä. Oli niin esanssia, niin esanssia. Mutta patiolla oli mukava istuksia.

Limingan kirkossa ei ole aiemmin tullut käytyä, joten sinne siis. Parisataa vuotta vanha (Limingan viides) kirkko on paljolti Engelin oppilaan A. F. Granstedtin kädenjälkeä. Pitkähkön tovin siellä vietin, kuvailin, kyselin poloiselta opastytöltä kaikenmoista ja sitten jatkoin matkaa.

Koskapa pilvet nousivat sisämaasta pahaenteisesti, lähdin kotimatkalle.

Kuten jo aamusella olin huomannut,kyllä nyt on hienosti rempattu vanhoja kevyen liikenteen väyliä (Ämmänväylän ja Tuiranväylän sillat). Reitti on ollut ainakin kuukauden verran suljettuina, mutta nyt! Avot!

Ja sitten tehty kokonaan uusi silta Kuusisaaresta Raatinsaaren. Nyt näkyy vanha ”hotel du Raatti” (jossa oli yksi Oulun ensimmäisistä ravintoloista) entistä paremmin. Talon historiasta täällä… KLIKS.

Tällä lähimatkailureissullani keksin ratkaisun minua askarruttaneeseen ongelmaan: ”Miten tänä vuonna käy perinteisen kesäkuvakilpailun”. Ja keksin vastauksen. Huomenna julistan ”kisakutsun”. Kannattaa siis pysyä linjoilla… 😉

Mankelimatkaajan palautuminen

Mökillä tällä erää viimeinen päivä oli eilen. Mankelimatkaajan eilisen onnistuneen maaliin pääsyn jälkeen, kun Nuorgamista iltapäivän lopulla palasimme mökille, saunoimme ja söimme, nautimme samppanjat, vielä viiniäkin. Harmillisen maailmanlaajuisen netin takkuilun vuoksi vähän tuskailimme tyttären kanssa blogipostausten parissa, ja kun ne saatiin tehdyksi, oltiin aika kypsiä unille. Kolmeviikkoisen polkutaipaleensa tehnyt tytär sekä kuitenkin, ainakin vähän, huolessa myötäelänyt äiti, olivat aika varhain kypsiä nukkumaan. Pehtoorihan nyt on iltauninen periaatteessa aina, joten mikseipä eilenkin.

Heräsimme viileään aamuun ja valmiita lähtemään kohti Oulua. Matkalla tyttärelle vielä tuli viestejä ja onnitteluja, vielä juteltiin projektistaan ja sen onnistumisen perusteista, ja aika monta kertaa Rovaniemi – Sodankylä välillä Tyär totesi ”tämä mäki oli kyllä aika rankka” tai ”tässä tuuli vastaan niin kovasti, että alamäessäkin oli poljettava”. Ja minä katselin taas olemattomia pientareita ja melkoisen vilkasta liikennettä (asuntoautoja ja rekkoja) ja olin hyvin, hyvin tyytyväinen, että nyt oltiin jo matkalla kohti kotia ja Suomen läpi polkenut mukana autossa ja pyöränsä telineessä auton takana.

Emme kuitenkaan ihan suoraan Ouluun tulleet. Jo melkein perinteinen (onhan viides kerta jo perinne?) heinäkuinen lounas Kukkolaforssenilla oli tänään ohjelmassa. Esikoinen ei ole koskaan ajellut Haaparannasta Ruotsin puolta pohjoiseen (n. 15 km) saatikka käynyt Kukkolaforssenin lounaalla, mutta tänään oli aika sille. Vahinko, että paikan päällä tihuutti vettä, mutta eihän se sisällä haitannut. Toinen vahinko oli, että ravintolan lounasbuffetista olivat kalaruoat poistuneet. Aiemmin siellä on ollut silliä, savusiikaa, lohta, muikkuja, milloin mitäkin toinen toistaan parempaa kala-alkupalaa. Ei ollut enää. Salaattipöytä oli kyllä tästä huolimatta runsas ja makoisa. Pääruokavaihtoehtoja kaksi, lounaaseen kuului myös alkukeitto ja jälkkärikahvit. Paikka on viehättävä, mukavasti ruotsalainen. Ja koko lysti oli 160 Skr eli alle 17 euroa. Edelleen voidaan suositella.

Ja säästäminen 😉 sen kun jatkui. Ajelimme Haaparantaan. Ja Systemiin. Ensi viikon viininmaistiaisia ja elokuun kalaaseja varten roudasimme viinejä, ja Coopista vähän herkkuja.

Illansuussa vehreällä kotipihalla. Hassua, että lapsi ei halunnut sitten pyörälenkille lähteä. Minä halusin. Olipa mukava, kun parin autossa istumispäivän jälkeen pääsi taas ulos.

Pitkän matkan ilta

Tänään maali. Helpotus ja huokaus.

Aamusella heräsimme hyvinkin ajoissa: sapuskan esivalmisteluja (lettutaikina turpoamaan, korvasienten ryöppäys etc.), retkikorin pakkaus, lämpimiä, kuivia vaatteita ja kengät kassiin ja eikun menoksi. Ensin Ivaloon, hakemaan kukkalei (tai voitonseppele tai miksi sitä haluaakaan nimittää).

Ja sitten kiihtyvässä sateessa kohti Suomi-neidon päälakea. Sinnehän se tytärkin on menossa. Lähtenyt aamusella Utsjoelta. Meillä matkaa liki 250 km, hänellä alle 50 km. Me autolla, mutta Tyär pyörällä. Viimeinen päivä kolmen viikon projektistaan, ja huoltotiimillekin tärkeä päivä. Pehtoori ajoi mennen tullen, ja minulla oli toive samalla reissulla nauttia maisemista ja kuvailla yhtä sun toista. Kuvatoimistotarpeisiin olisi ollut monta suunniteltua kohdetta, … mutta kun

Kaunispään pohjoispuolella ”vain” sumua, ja sitten Ivalon jälkeen – koko päivän – rutkaa sadetta. No meillehän se merkitsi vain kuvauskelvotonta keliä, tyttärelle vielä viimeisille kilometreille asti astetta – tai parikymmentä astetta – tavallista tiukempaa taivaltamista.

Mutta kuinka olimmekaan yhtä aikaa Nuorgamissa! Juuri kun mankelimatkaaja oli kunnan rajalla, olimme samalla suoralla.

Ihan Norjan (ja EU:n) rajalle asti (siis Nuorgamin pohjoispuolelle) matkansa jatkui. Vasta sitten pysähtyi, ja salli tulla kukitetuksi ja sitten oli valmis  samppanjalasillisen nauttimaan: takanaan 1558 kilometriä ja kolme viikkoa polkemista. Ja kyllä oli helpottunut hymy ja olo.

Melkoinen pentu on meillä. Niin iloisia puolestaan ja ylpeitä olemme.

”Tuolta tulin!”

Hakaniemen rannasta tänne!

Ja sitten paluumatka mökille. Eikä se sade mihinkään loppunut. Utsjoella on oma eksoottinen raitti, Tenojoki-varsi on kaunis, Utsjoen kirkko ja kirkkotuvat ovat aika ainutlaatuisia, Kaamasentiellä on kuvauksellisia maisemia, – silloin kun näkee jotain. Eipä siis muuta kuin ajelimme, emme kuvailleet, emme turisteilleet, kuten aie oli ollut, mutta saimme kuunnella tyttären kokemuksia ja tuntemuksia, varsinkin tästä Oulun pohjoispuolisesta taipaleesta.

Mutta yhtä kaikki ”Mankelimatka läpi Suomen” on nyt tehty. Eikä ketään hämmästyttäne, että mökillä oli rantasauna ja erityisesti polkijan herkkuruokia päivällispöydässä.

Ja Mankelimatkan loppusuora (ja koko reissu) on täällä:

KLIKS.

 

Mökkiharrastus

Muistan, kuinka kymmenen – tai ehkä jo 20 – vuotta sitten luin joskus lehdistä tai kuulin jonkun kertovan, että joku ”harrastaa mökkeilyä”. Silloin mietin kovasti, miten ihmeessä voi ”harrastaa mökkeilyä”. Silloin minulle mökkeily tarkoitti enimmäkseen äidin mökillä vietettyjä hiihtoloman puolikkaita tai vuoropääsiäisiä (vuorotellen veljeni perheen kanssa) täällä Hangasojalla. Äiti väistyi lastensa edestä, kun tänne tulimme lapsinemme laskettelemaan, hiihtämäään, oleilemaan – hän oli laittanut kaiken valmiiksi, siivosi ennen ja jälkeen lähtömme (tai siivosi uudestaan ja isommasti, vaikka me omasta mielestämme pidimme hyvinkin huolen ainakin omista sotkuistamme 😉 ), piti huolen että klapeja (ihan vaikka vain kriisiaikojen varalle asti) oli tarpeeksi. Tiedättehän ”Polttopuut eivät ole leikin asia”)) ja että vessapaperia oli tarpeeksi 😉 ).

Joskus harvoin olimme täällä syksyllä, emme koskaan kesällä. Äiti oli, mutta me emme. Noin niin kuin enimmäkseen se meni noin. Ja joskus kävimme isäni mökillä Iissä – minä monena kesänä vietin päivän tai pari lasten kanssa siellä. Iskä ei silloin useinkaan ollut paikalla, mutta mieluusti päästi meidät mökilleen. Me ´olimme´, emme harrastaneet

Kesä 2006 oli ensimmäinen,  jolloin meidän perhe alkoi ”harrastaa mökkeilyä”. Ehkä sen voisi joskus ilmaista niinkin, että meillä on nyt toistakymmentä vuotta ollut  500 kilometrin päässä kotoamme loputon työleiri, jonka toiminnasta olemme ihan itse vastuussa tai sitten niin, että on oikeasti kiva touhuta kaikenlaista pientä ja vähän isompaa (vaikka nyt kokonaisen mökin tai ehkä enemmänkin kakkoskodin) rakentamista. Useimmiten ei tule ajatelleeksi täällä puuhailua rasitteeksi tai työksi, siis me ”harrastamme mökkeilyä”. Niin olemme tänäänkin tehneet.

Hiekkakuorma ja mullat on levitetty, heinääkin vähän kylvetty ja aamupäivä meni mökin siivouksessa, kunnolla on nyt kuurattu. Ikkunat pesty, matot hakattu, lattia luututtu, — kaiken kaikkiaan ihanan puhdasta ja kirkasta on nyt. Harrastaminen tuntuu ja tuoksuukin hyvälle.

Siiinä ne on vierekkäin: oikealla Tuulentupa ja vasemmalla tämä meidän Myötätuuli. Näettehän kesän lämmön  …

Illansuussa kävin kameran kanssa purolla, vähän lähimetsässä, pitkästä aikaa makrokuvia, kukkakuvia, kun niille oli vähän tarvettakin… Ja kulleroitakin! Ja puron kimmellystä.

Mieluisaa mökkieloa

Päivän agendalla oli käynti Ivalossa ja puuhailua pihapiirissä, toiveissa sateetonta säätä, rantasaunaa ja hyvää ruokaa.

Aamiaispöydässä istuskelimme aika pitkään, olimme kaikki kolme aika hyvin nukkuneita, eikä kellään kiirettä. Ei edes tänään pyöräilymatkansa loppusuoralle lähtevällä tyttärellä. Hiljalleen aloimme touhuta lähtöä. Olin luvannut, että teen tälle mökkiviikolle aiotun, tälle viikolle tarpeellisen, Ivalon reissun juuri tänään, mikä mahdollisti, että saatoin avittaa matkaansa viemällä pyörän ”satulalaukun” (vain toinen enää mukana loppumatkalle) Ivaloon, jossa voisimme vielä treffata kahvilla.

Tyär lähti mökiltä kahdeksan jälkeen, minä reilusti yhdeksän jälkeen ja ehdin käydä K-raudassa hakemassa multaa etc. ennen kuin tapasimme Ivalon S-marketin kahvilassa, joka yhdessä todettiin vähintäänkin epäviihtyisäksi ja jonka cappuccinot eivät ihan vastanneet odotuksiamme. Noh, kofeiinia kuitenkin. Sen jälkeen Mankelimatkaaja otti autosta laukkunsa, asetteli sen pyöränsä päälle ja huikkasi, että ”Nuorgamissa nähdään”. Sitä varten tein pieniä ostoksia Ivalon kaupoissa, ja  palasin ruokakaupan kautta mökille.

Ja niinhän se on ollut taas todettava, että ei ole fysiikka enää tässä iässä, tämmöisellä liikkumisella ihan priimaa, sillä kolmen päivän lapioinnin jälkeen tulee muistutus partiellista repeämästä etc., joka ei ole vaivannut aikoihin. Mikä sai aikaan sen, että kun Pehtoori iltapäivällä aloitellessani hiekkakasan ja Ivalosta tuomieni neljän multasäkin levittämistä ”täsmäkohteisiin”, sanoi, että ”Voin lapioida hiekan kun sanot, mihin kärrätään”, olin kovin tyytyväinen. Olkapäässä kuului ihan selvästi hyvää hyrinää.

Niinpä sitten kimpassa teimme puron ylittävän sillan (Jätkan tuikku) alkupäähän ihan uuden ”rampin”. Ja loputkin hiekat löysivät paikkansa ja sain maisemoida ja hienosäätää polkujen reunoja, täydentää monttuja, poistaa kiviä ja täyttää niiden jättämiä monttuja. Ohessa lämmittelin tämän päivän kärrääjälle (ja toki itsellenikin) saunan. Iltapäiväksi oli siis toivottua liikkumista, eikä olkapää silti ”hajonnut”. Jossain välissä satoi, vähän. Nyt jo sataa reilusti enemmän.

Eikä sitten muuta. Paitsi että sauna ja savukalaa, hyvää valkoviiniä (Xynisteri) lasillinen, pari, – ja pienet unoset! Kesäloma. 😉

Tässä eilistä postausta kommentoineelle Toinille – ja toki muillekin – suopursuja Lapin illasta. Tänään poimin Ivalon reissulla tien varresta kulleroita… Nekin on ihana. Kuuluvat minun alkukesän mökki-iloihin. Ehkäpä huomenissa kuvia niistä.

Ai niin: Mankelimatkan loppusuoraa voi vielä seurata. kliks.

Aurinkoinen mökkisunnuntai

Mitähän tälle sunnuntaille keksisi? – Päätin lähteä Laanilan Kultareitille.

Kulta-Jaskan mökillä olen käynyt ennenkin. Yksin ja yhdessä. Hänen elämänsä on aika ainutlaatuinen. Ks. alla oleva postaus.

Lähdön pitkittämistä

Tuossa edellisessä postauksessa ei ole kuvaa hänen saunastaan… Siispä tässä.  Se on meidän rantasaunan kokoinen, mutta meillä on kuitenkin vähän huoliteltumpi. Mutta tämä oli Jaskan sauna 30 vuotta. Ja se, kuten vastaava mökkinsä ovat viiden kilometrin päässä pikitiestä ja talvella umpihankien takana.

Päivän pyöräilykierros oli melko lyhyt, mutta reitti on vähän vaikeakulkuinen, olkoonkin, että täällä on käytettävissä oikein jousitettu maastopyörä. Niinpä pyörälenkin jälkeen oli aikaa ja energiaa muuhunkin.

Kun iltapäivälläkin paistoi aurinko, eikä edelleenkään ollut sääskiä, oli hyvä jatkaa projektini parissa.

Perinteinen multakuorma

Mökkitien päässä, meidän kohdalla on tiessä monttuja, tulvaveden rapauttamaa kivistä (rumaa) röpellystä ja mökkipihalla, varsinkin puronrannassa on monttuja, jotka kaipasivat täytettä (olen monta vuotta koettanut niitä lehdillä ja neulasilla täyttää, mutta tulos on ollut aika vaatimaton), joten pyysin Pehtooria tilaamaan minulle hiekkakuorman mökille. Ihan itse pyysin! Ja sehän tuli perjantaina melkein heti, kun itse olimme perillä. Ja siitähän on minulle ollut iloa ja tekemistä. Ja vielä on pari kuutiota lapioitavana.

Pehtoori hoiteli lähitienoon tuulenkaadoista saunapuita, ja Tyär lepuutti jalkojaan, kävi kylillä (urheilu)hierojallakin, kun olin sellaisen hänelle hommannut. Ja sitten taas vain olimme, chillailimme, völläilimme.

Ja illansuussa sitten jo paljon edellisiä päiviä vaatimattomampi sapuska: paljon kasviksia eri muodoissaan ja Artesaani Gouda-makkaraa. Sepä olikin hyvää. Ja avasimme tutun tuoteasiantuntijan (Juniori) suositteleman viinin: ihan täsmäviini tähän kesään ja tähän seuraan. Portugalilainen vinho verde Escapada. Rose. Kepeä, kelpo, kesäviini. Escapada tarkoittaa pakoa, mutta myös tempausta. Joten sopii oikein hyvin ”pyörällä läpi Suomen” -ideaan. Eikä maksa paljon. Ja siinä on pyörän kuva! 😀

Suopursujen kukkiessa, valon määrän edelleen hämmästyttäessä ja mökkisunnuntaina rauhassa …

Vaihtuvat kesäkelit

Kesäkuun viimeinen lauantai, Lapin kesä. Niinpä: aamulla +11 C, vesisadetta ja harmaata. Joten eipä mitenkään intopinkeänä tunturiin suunnattu. Tyttären kanssa lähdimme kylille, Kuukkeliin kauppaan, Partioaittaan etsimään tarvikkeita, joita ei löytynyt, mutta nimipäiväsankarille löytyi uusi mökkipaita ja vielä Nesteelle vaihtamaan kaasupullo. Hieman pelonsekaisin tuntein katselimme, kun nuori nainen, joka huoltsikan pihan reunalla olevalla kaasupullokaapille tuli avaamaan oven ja etsimään oikean kokoista vaihtopulloa, poltteli samalla tupakkaa. Onneksi mikään ei räjähtänyt, ja nyt grilli taas pelittää.

Puolelta päivin Tyär aloitti tentin: kesätentin saattoi suorittaa etänä, ja kolmen tunnin jälkeen mankelimatkailija oli ”tienannut” viisi opintopistettä. En voi kuin ihmetellä. Sillä aikaa tein sapuskan esivalmisteluja, kannoin saunalle puita ja vettä ja touhusin oman pihaprojektini parissa. Vesisateessa. Samaan aikaan Pehtoori lähti kulkemaan kohti korvasieniapajaamme palaten parin tunnin päästä: ”Eipä siellä montakaan ollut”.

Iltapäivällä sade taukosi, pilvet repesivät ja sinistä taivasta näkyi yhä enemmän. Saunoimme. Söimme. Söimme aika hyvin.

”Ota nyt se kuva, että päästään syömään.”

Jälkkäri (= purkkiin tehty ”nimipäivätäytekakku” 🙂 ) nautittiin mökin terassilla. Ja sitten mies ja tytär, jompi kumpi?, molemmat yhdessä?, rupesivat puhumaan, että nyt lähdetään iltapyöräilylle kun kerran on niin mainio keli. Kieltäydyin jyrkästi lähtemästä mihinkään kylille (”Olen tänään ulkoillut ja liikkunut ihan tarpeeksi.”). Ja koetin Suomen läpi polkijallekin selittää, että eikös pitänyt olla palautumistpäiviä ennen loppusuoraa… Mutta eihän se mikään järkipuhe pätenyt, kun isä ja tytär olivat päättäneet, että Panimolle lähdetään ”yhille”. Minähän EN mihinkään lähde, ja samalla puin kamppeet päälle, etsin pyöräkypäräni ja ehdin mukaan oikein hyvin. Puolisen tuntia, kahdeksisen kilometriä ja olimme Panimolla.

Ei varsinaista lauantai-illan ruuhkaa. Nautimme lasilliset, mietimme tovin, josko mentäisiin vielä O´Poro -pubiin, mutta jätimme väliin ja poljimme takaisin mökille. Pyöräilykesä siis täälläkin. Ja kesäkin taas. Ainakin näin iltasella.

 

Huoltotiimi Hangasojalla

Ei niin, että kovin vakavasti ottaisimme tätä Suomen läpi pyörällä polkevan tyttäremme huoltotiimitehtävää, mutta heräsimmepä hyvinkin reilusti ennen kuutta, ja seitsemältä jo käännyimme motarille kohti pohjoista. Eikä ollut ajetttu (= minun ajohuki) kuin parikymmentä kilometriä ja totesin, että siirrymme vast´edeskin (uudestaan) aamuaikaisiin lähtöihin: olipa ilo ajella valossa ja vähässä liikenteessä.

Rovaniemellä meillä oli ensimmäinen ”tehtävä”: ajelimme Ounasvaara Chaletsiin ja haimme repun. Tyär oli eilen sieltä lähtiessään jättänyt toisen repun tarakkapainostaan sinne, kun kerran olimme luvanneet sen hakea pois tullessamme pohjoiseen. Pohjoisen mäkien ja tuntureiden matkalla jokainen kilo poljettavana painaa, joten saatoimme näin edes vähän helpottaa kulkemistaan…

Ja sitten Ylä-Postojoen jälkeen näimme jo kaukaa kapealla pientareella polkevan yksinäisen pyöräilijän – matkalla Sodankylästä Hangasojalle. Pienen tovin tienposkessa juttelimme, vielä kuormaansa kevensimme, ja me lähdimme autolla ja tytär pyörällä kohti mökkiä.

Hangasojalla kaikki hyvin. Alle kolme viikkoa oli täältä lähdöstämme, joten ei paljoakaan ”paluutoimenpiteitä”. Minulla on täällä tälle reissulle ihan oma projektini (johon joudutte lukiessanne vielä palaamaan ja jonka parissa sain tänään liikunnan tarpeeni tyydytetyksi) ja sitten illan tullen, pienen raekuuron saattelemana, ilman sääskiä, valon määrän ollessa huikea, elon tuntuessa perjantailta, ryhdyimme odottelemaan lasta saapuvaksi mökin pihapiiriin.

Ja kun jo loppusuoralla oleva mankelimatkailija tänne saapui, oli aika mökkisapuskalle. Oli muuten mahdottoman hyvää. Ehkä ulkoilu lisäsi nautittavuutta?  😉

Tässä minun ”taiteellinen” tulkintani Hangasojasta tänä iltana. Mieheni ei ymmärtänyt. Insinöörit ei ymmärrä? Mutta minulle se on rakas puro, jonka äärelle on hyvä tulla. Olkoonkin, että kuvaa ottaessa ei enää ollut kovin lämmin. Mutta ei satanut, ja on valoisaa. Edelleen todella valoisaa. On viikonloppu Hangasojalla, eikä isompaa huolta mistään. On hyvä.

Mökkireissulle lähdössä

Lopulta hyvinkin kesäinen päivä, vaikka aamulla toisenlaiseksi luulin.

Koskapa huomenissa lähdemme (taas) mökille, on tänään ollut valmistelupäivä. Aamupäivä ensin äidin asioilla ja luona: varmuusvarastot täydennetty ja muut tarpeelliset toimet ja seuranpito hoidettu.

Sitten mökille kauppa-asiat ja pakkaaminen valmiiksi, kukkien kastelu ja muu kodin ”alasajo”. Tarkoitus on lähteä heti aamusta, että ehdimme mökille ennen kuin Tyär on pyörällään siellä. 😉 Että ehditään saada sauna lämpiämään, ja ruoka valmiiksi, kun mankelimatkaaja saapuu Hangasojan varteen huollettavaksi. Illansuussa omalta pyörälenkiltäni palattua, tuli häneltä vähän huolestuttava viesti, mutta nyt (klo 20.20) on kuitenkin onneksi juuri päässyt kaverinsa kanssa Sodankylään ja majapaikkaan.

 

Kotiseuturetkillä

Kotiseuturetket ja liikkuminen ovat eilen ja tänään vieneet huonotuulisuutta, aurinkoiset ja tuuliset päivät ovat kuluneet Haukiputaalla ja Oulunsalossa.

Eilen ajatuksena oli ajella Haukiputaalle, ja siellä vielä rannalle Inkonnokkaan (minulle koskaan käymätön paikka), ja mukana tietysti kamera, objektiiveja ja vähän kuvausrekvisiittaakin. Kun näin kirkolla Tapuli-kahvilan ja avoimen kirkon, päätin, että käynkin siellä ensin lounaskahvilla ja jatkan sitten pikkuteitä rantaan.

Kirkossa olen käynyt aika usein ennenkin, mm. taidehistorian opiskelijana sekä opettajana oman oppiaineen palautepäiväretkellä, ja aina se vaan jaksaa säväyttää. 1700-luvun lopussa Mikael Toppeliuksen maalama kirkkotaide on vahvaa, ja saa pohtimaan, kuinka paljon tuon ajan ihmisten uskonkäsityksiin ja Jumalan pelkoon (tai Jeesuksen armoon) kuvakirkon seinät ovat vaikuttaneet. Miesten puolella on vanhatestamentillisia aiheita ja naisten puolella uuden testamentin kuvittamista.  Monissa kuvissa on käytetty malleina aikalaishaukiputaalaisia, jotka maksoivat näistä töistä.

Viimeiseen tuomioon (alla) Toppelius on (tutkijoiden mukaan) sijoittanut myös omia viestejään: oikealla kuvatussa helvetissa on Iin kirkkoneuvoston jäseniä, koska seurakunta maksoi silloisen kappeliseurakunnan (= Haukipudas) kirkkoa maalanneelle Toppeliukselle liian vähän.

Ja itsensä/oman kuvansa Toppelius maalasi taivaaseen.  Alla yksityiskohta isommasta kuvasta, ja siinä Toppelius näkyy kun hän on selin nousemassa ylösnousemukseen tuon ”kannen” alta.

Kirkossa kuvaillessani, aika pitkään, olin ihan vähällä, etten kironnut isosti ja ääneen: minun laajakulmaobjektiivini hajosi. Se sama, joka jo keväällä pragasi ja maksoi yli 300 euron laskun. Nyt zoom vain ryhtyi pyörimään tyhjää ja joku helisee. Oikeasti ketutti niin mahdottomasti. Ja huoli siitä, että koko obiska on sittenkin jo tiensä päässä, on edelleen iso. Se on kallis, hyvin kallis objektiivi. Ja sitä olen tainnut viimeiset pari vuotta käyttää kaikkein eniten. Tuntureilla ja reissuissa, merenrannassa ja rakennuksia kuvatessa ehdoton. Ja nuohan ne enimmäkseen ovat mun kuvausaiheita. Huonotuulisuus palasi humahtaen.

Menin sitten pullakahville. Jo esimieheni oli opettanut, että pulla lohduttaa.

Mutta sen verran kiukkuinen olin, etten risan objektiivin kanssa (kyllä minulla oli kaksi muuta obiskaa pyörän tarakan laukussani) mihinkään rannan lenkille enää halunnut, vaan lähdin polkemaan kotiin.

Kotiin päästyä pakkasin objektiivin – taas – pakettiin, vein postiin ja lähetin JAS-tekniikkaan arvioitavaksi, kannattaako korjata?

Tänään sitten suunta olikin etelään. Jo toukokuussa kävin Oulunsalon kotiseutumuseolla ja silloin jäi naapuritalo Toivolan iso uuni ja muutama muu näkemisen arvoinen harvinaisuus näkemättä. Kun isäntä oli luvannut, että kesällä voisin päästää niitä katsomaan ja kuvaamaan, soittelin hänelle kotoa lähtiessäni. Niinpä sitten treffasimme puolelta päivin. Ja todellakin: uuni oli valtava, ja valtava oli myös venäläisemigranteilta ostettu kaappi. Ja toimiva jukeboxin pirtissä oli! Olipa mukava pitkästä aikaa päästä historian havinaan tällaisessa yksityistalossakin.

Sitten jatkoin museon puolelle. Ihan ensimmäiseksi taas lounaskahvit. Museorakennuksessa on pieni pirttikahvila, jossa oli monenlaisia kotitekoisia leipomuksia ja suolapaloja. Pihapiirissä istuskelin, kiertelin ja kuvailin. Mutkan kautta sitten kotiin.

Pyöräily vie siis historian äärellekin.

Tyttärellä pyöräily vie edelleen kohti Nuorgamia. Tänään jo Rovaniemelle, huomenna taitaa edessä yksi reissun rankimmista päivistä. Ei kyllä eilenkään mikään pelkkää pyöräilyn iloa ollut ollut. Mutta yli 1000 kilometriä on jo takana. Täällä matkastaan edelleen raporttia päivittäin.

Juhannus- ja kesäruokia

Juhannusviikonlopun muutamat uudet ruokakokeilut ovat Teemu Auran uudesta keittokirjasta ”Viikonloppu lautasella”, jonka sain Pehtoorilta syntymäpäivälahjaksi toukokuussa.

Lohi-avocado-ohje kuulosti jo ohjeena sellaiselta, että yhteensä liki pari vuotta Meksikossa asunut tytär saattaisi pitää. Ja todellakin piti. Ja maistui se muillekin. Se oli alkuruokana, ja siihen tulleet popparit maistuivat myös juhlasamppanjan kanssa.

Enpä ikinä ennen ole poppareita voisulalla valellut. Tulihan niistä rasvaisia, ja hyviä. Ja sopivat lohen kanssa hyvin yhteen.

Lohiceviche avokadon ja poppareiden kanssa

400 g merilohta
½ ruukkua tuoretta korianteria
suolaa

Cevicheliemi
½ punainen chili
2 x 2 cm pala inkivääriä
½ pieni punasipuli
2 rkl kalakastiketta
2 rkl soijakastiketta
2 rkl oliiviöljyä
2 limen mehua

Voipopparit
50 g voita
pussillinen valmiita poppareita

2 avokadoa
½ ruukkua tuoretta korianteria

Tee cevicheliemi: hienonna chili, kuorittu inkivääri ja punasipuli. Laita kulhoon ja lisää päälle maustekastikkeet, öljy ja limemehu. Sekoita.
Poista lohesta nahka, ruodot ja harmaa rasva. Leikkaa kuutioiksi (noin 2 x 2 cm). Laita kuutiot raakakypsymään liemeen. Alkuperäisohjeessa lukee, että muutamaksi minuutiksi, mutta minä pidin ainakin puoli tuntia. Lisää mukaan myös korianteria ja vähän suolaa.

Valmista popcornit. Niitä varten sulata voi kattilassa, ja sekoittele kunnes se alkaa tuoksua pähkinäiseltä ja muuttuu väriltään kullanruskeaksi. Anna vähän jäähtyä ja kaada poppareiden päälle. Sekoittele.
Halkaise avocadot ja poista siemen napauttamalla sitä kevyesti veitsellä, ja silloin siemen jää terään kiinni.

Laita ceviche (joko annoslautasille tai) tarjoiluastiaan, ja lusikoi avocado paloina annoksen päälle. Koristele runsaasti korianterilla. Viimeiseksi päälle popcornit.

Ja sitten se tiramisu, joka Auran kirjassa on nimellä

”Taivaallinen tiramisu”

Sokerikakkukeksit
Tee sokerikakkupohja (tässä minun versiossani oikaisin).

2 kananmunaa
1 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
½ tl leivinjauhetta

Mousse
4 keltuaista
125 g sokeria
4/5 dl marsalaviiniä
2 prk mascarponea
2½ dl kermaa

Kostutukseen
3 – 4 dl espressoa tai vahvaa kahvia

Koristeluun
(tummaa) kaakaojauhetta

Vaahdota kananmunat ja sokeri. Siivilöi ja kääntele jauhot mukaan.
Pursottele taikinasta noin 10 cm pätkiä leivinpaperille, ja paista 180-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia. Anna jäähtyä.
Laita vesikattiila tulelle, sekoita metallisessa kulhossa keltuaiset, sokeri ja marsala. Kuumenna keltuaismassaa kunnes se alkaa saostua, ja tarttuu hieman pohjaan kiinni.
Siirrä kulho pois liedeltä, anna vähän jäähtyä. Lisää joukkoon mascarpone. Vaahdota kerma ja kääntele sekaan.
Lado sopivaan vuokaan/tarjoiluastiaan keksejä ja vaahtoa kerroksiin, siten että viimeinen kerros on moussea.
Laita mousse yöksi jääkaappiin. Ennen tarjolle vientiä sihtaa pinnalle kaakaota.

Juhannusaattona meillä oli siis lohta monessa muodossa: alkupaloissa jääkellarin lohta, alkuruokana cevicheä ja pääruokana Perämeren lohta hiiligrillistä sen kanssa korvasienikastiketta ja uusia perunoita. Juhannuspäivänä alkuun graavilohta ja perunoita etc ja pääruoaksi flank steak. Ja sen ohessa (taas) fetatahnaa ja salaatteja (mm. vesimeloni-aurajuusto!). Sunnuntaina oli lohikiintiö jo täys, mutta ehkä ensi viikonloppuna voisi Perämeren lohi taas jo maistuakin. 😉

Rantapellossa hiljenee …

Arkeen paluu näyttäytyi perheen ”hajoamisena”, viikonlopun juhlaoleilun ja -syömisen jälkien siivoiluna, (Pehtoorilla) pihan raivaamisena, kuvaprojekti-sähköposteiluna, viinikaapin sulkemisena, kakkujen poistumisena ruokavaliosta ja silityskasan setvimisenä.

Tyttären ”Matka läpi Suomen” jatkui tänään kahden lepopäivän jälkeen kohti pohjoista; olin luvannut saatella Kiiminkiin, mutta se olikin Juniori, joka menikin vasta iltavuoroon ja joka halusi systerinsä kanssa polkea Jääliin asti ja käydä sitten samalla mummuaan katsomassa. Pihalta lähtiessä olivat kuin ”pentuna”. Tai vähän myöhemminkin …  yhdessä lähdössä.

Rovaniemelle Tyär suuntaa koukaten Koillismaan suunnan kautta – koska Kemintien remppa. Ja koska Oulu – Roi väli on niin tuttu; nyt rauhaisempia ja vähemmän tunnettujen seutujen kautta.

Minullakin tänään taas vähän pitempään polkien, mutta kuinka olikaan kylmä. Hanskat oli oltava, eikä innostanut pysähdellä kuvailemaan mitään. Ihan vaan kiertelin kaupungin laitamia. Pyöräteillä tuoksui mäntymetsä. Havuneulasia oli ihan liukastuttamiseen asti, ja paljon oksia, muutamia puitakin pyöräteiden kupeessa. Kuivasjärven takana oli yhden autokatoksen kaatunut puu, vanha pariskunta sitä kimpassa sahaili, ja mummarainen tupisi niin että kuului kauas. Kuului, vaikka minulla oli kirjakin kuuntelussa. Juhannusmyrsky on todellakin riepotellut näillä main.

Huomenna ryhdistäydyn ja kirjoittelen tänne resepteja viikonlopun kokeiluista…

Juhannuksen lopulla viilenee

Juhannusmyrsky, – enpä muista ennen sellaista kokeneeni. Mutta viime yöltä muistan terassin maton paukahduksen päin ovea, markiisien kolinan, tuulen ujelluksen. Yön myrsky mourusi vielä aamusella, ja satoikin.

No ei se estänyt mitään aiottua, ei meidän olemista juurikaan häirinnyt. No se tietysti, että olimme enimmäkseen sisällä.

Tällä päivälle oli tavallisesta sunnuntaista poikkeavaa, että Tyär on edelleen kotikotona ja että tänään vietettiin meillä nimppareita: Apsulle olin luvannut kakun tehdä, ja vähän muutakin juhlintaa… Meillähän se juhlinta yleensä liittyy ruokaan ja yhdessäoloon. Niin tänäänkin.

Illansuussa kun sade oli jo tauonnut ja näytti melkein aurinkoiselta, lähdin vielä käymään pyörälenkillä. Ja yksi idyllinen kahvila lisää minun tämän kesän ”kokoelmaani”. Koivurannan kahvilassa pysähdyin paluumatkalla. Ja olihan kylmä kotiin polkiessa – miksei minulla ollut sormikkaita?

Juhannuksen yhteiseloa

Talo on hiljentynyt (mitä nyt Novan Juhannuslista raikaa hiljalleen taustalla). Pikkuperhe lähti kotiin, Tyär kaverinsa luo. Huolimatta aika surkeasta iltapäivän säästä, olimme koossa jo aika varhain. Apsu tuli ensin Festaan, ja huuteli: ”Missä Saana?” – Noh, kummitäti löytyi sisältä, eikä sitten paljon saanut ilman veljenpojan seuraa ollakaan. 😉

Laiteltiin porukalla pöytään ruokia, Juniori oli tuonut samppanjan ja minä jatkoin eilen aloittamaani hienojen ”jemmaviinien” availua. Sain pikkuperheeltä pari vuotta sitten lahjaksi Torresin Manso-viinin, ja tuntui että tänään olisi sen päälle ymmärtäviä maistelijoita; vähän sellainen laatu korvaa määrän -fiilis. Ja se oli niin hyvää! Niin hyvää. Erinomainen lahjaviini. Mietin, minkä syyn keksin ostaakseni uuden samanlaisen viinin kaappiin kypsymään…

Ja viini oli ihan huippu makupari meidän pääruoalle. Oulun Kauppahallin lihamestari on muuttanut remonttipakoon Isollekadulle, ja parahiksi alkuviikosta FB-sivultaan bongasin ohjeen. Ja vihjaisin [= ”teet sitten näitä juhannuspäivän pääruoaksi” 😉 ] Pehtoorille.

Ja kaikki viisi (Apsu ei [vielä] ole tällaisen liharuoan ystävä) totesimme, että erinomainen ruoka, kesäruoka, vierasruoka, kalaasiruoka, juhlaruoka…  Ja tässä ohje.

Tätä ennen perinteisellä uudet perunat, graavilohi, jääkellarin lohi -linjalla.

Pitkään, rauhassa syötyämme alku- ja pääruokaa, oli aika kahville ja Miniän tuomalle kakulle. Uudenlaista mansikkakakkua. Ohje erinomaisen makoisaan juustokakkuun, jonka voi varmasti ”täyttää” muullakin kuin mansikalla on täällä. KLIKS

Ja kaiken syömisen ja olemisen ohessa Eevis istuskeli ja katseli ja ”jutteli” omiaan, kävi välillä vaunuissa pihalla päikkäreillä, tuli taas hymyilevänä itsenään takaisin mukaan seurueeseen… Apsu vaati seurakseen muistipelikavereita, oltiin ja katseltiin ulkona myrskyävää tuulta. Meneehän se juhannus näinkin.

Ja aamupäivällä oli ollut mitä kaunein kesäsää… Möljältä Nallikariin johtava polku on levennetty, tasoitettu, pyörälläkin kuljettavaksi tehty… Ilo oli kulkea.

Juhannus ja juhla

Saimme tyttären kotikotiin tänään. Tuosta vaan Helsingistä Ouluun juhannuksen viettoon pyöräillen….

Olin kertonut hänellekin, että kolmen maissa meillä olisi täällä aikamoisen hyvää ruokaa ja arvosamppanjaa tarjolla, mihin tyär vastaili aamusella Raahesta (yli 80 km meidän kotipihalta),  että ”teen kaikkeni, että ehdin ajoissa”, ja jo ennen yhtä tyär laittaa viestin: ”Limingantulli”. Siis liki kotiportilla. Ja kuulemma vasta toista kertaa tällä läpi Suomen matkallaan oli hiki. 😉

Ukkosen uhatessa, mutta ennen sitä ja väistellen, tytär oli aurinkoisena Oulussa.  …  ja pian pikkuperhekin tupsahti pihaan.

Olin jo aika päiviä sitten luvannut, että kun Juniori valmistuu insinööriksi (ja minä valmistun Torniosta) nautimme yhdessä samppanjan, joka tuli ostettua Moët Chandonin viinikellarin kaupasta Eperneaysta kahdeksan vuotta sitten! … Vuosikerta 2002 Champagnen huippuja, olin pelännyt, että tämänkin!!! ylikypsytän, mutta ei. Tänään oli kolminkertainen syy sen korkkaamiselle: tyttären puolimatkan krouvi, minun VAT ja Juniorin insinööritutkinto. Aika paljon piti odotella syitä, mutta nyt oli hyvä. Ja oli kannattanut odottaa…

 

Sitten ruokapöytään… Se tiramisu, josta jo toissapäivänä kertoilin, oli aika taivaallista. Olen tiramisuja tehnyt, maistanut, kokenut, mutta ihan vaatimattomuuttani totean, että tämä oli yksi parhaista.

Palaan menuun ja resepteihin huomenissa tai kunhan tämä iloelämä tästä taas tasaantuu.

Ihana keskikesän juhlaa, ystävät! Juhannus ja juhla on nyt.

Keskikesän juhlaa kohti

Juhannuskalat (tai ainakin osa niistä) tuli haettua Kellon Kiviniemen Kalasatamasta. Ja poljin sinne ensin vähän ”ohi”, mutta eipä haitannut oli mukava kesäinen keli (+19 C) ja hyvä kirja kuuntelussa. Itse asiassa aika kamala kirja Satu Vasantolan ”En palaa takaisin koskaan, luulen”. Neljän sukupolven tarina, yhden perheen elämä läpi koko Suomen itsenäisyyden ajan. Se on 12 tunnin kirja, ja kuuntelin sen suunnilleen vuorokaudessa. Mikä ehkä kertoo, että kirja vie. Se ei varsinaisesti ahdista, mutta ravistelee se. Pistää ajattelemaan elämää oman kuplan ulkopuolella.

Kalasataman Kalapuohi aukesi klo 11; olin satamassa vähän sitä ennen, ja pian puotiin oli jono. Sinä aikana kun jäin vielä kiertelemään ja istuskelemaan venesatamassa, paikalla kävi varmasti kymmeniä kalan ja lohisopan ostajia. Kioskissa oli maivaa ja siikaa, Puohissa lohtakin, ja kalajalosteita. Kun minulla oli kylmälaukku mukana, saatoin ajella kotiinkin päin mutkan kautta.

Vähän ruokatuunailuja: jostain sisustuslehdestä maanantaina kampaajalla näin idean kukista vanhoissa mehu-, rose-, öljy- etc-pulloissa sekä kipoissa ja laseissa. Ja sellaista sitten värkkäilin Huvilan ikkunalle. Ei tullut niin sievää kuin siinä lehtijutussa, eikä varsinkaan kuvassa näytä oikein onnistuneelta, mutta jahka nuo kukat puhkeaa kukkimaan niin katsellaanpa sitten uudelleen.

Iltapäivän lämmössä, Pehtoorin palattua omalta pyörälenkiltään, aamupäivällä pesemälleen piazzalle, nautimme  pikkupullollisen Loiren crementia, joka oli mitä hedelmäisintä ja sopivasti hapokasta, eikä ihan napsuvan kuivaa. Isossa pullossakin näyttää olevan myynnissä Alkossa ja tulee siten paljon halvemmaksi… 😉

Huomenna tyttären pyöräretki on suunnilleen puolivälissä, ja juuri sopivasti juhannukseksi ”sattuu” kotikotiin. Ja Juniorillakin töitä vain aamupäivä, joten meillähän on juhla ja juhannus täällä. Sitä valmistellessa ja odotellessa…