Heinäkuun alussa, juuri kun kiipesimme Ukko-Kolin huipulle, sain puhelun, että kodinhoito oli tilannut ambulanssin ja 91-vuotias äitini oli viety päivystykseen, minkä jälkeen hän jäi sairaalaan. Viides vai kuudes sairaalajakso tämän vuoden puolella. Ja eilen hän pääsi sieltä pois. Kaupunginsairaalan osastolla B3 meni reilut kaksi kuukautta: ”koko kesä” kuten äiti sanoo. Koko kesältä se minustakin tuntuu. Äidillä on entuudestaan puolenkymmentä ”perussairautta”, nyt infektion lisäksi todettiin pari uuttakin, mm. muistisairaus.
Minä olen sanonut jo pari, kolme vuotta, että se on hiipinyt äidin elämään, mutta eipä ole ollut kliinisiä tai mitään muutakaan tutkimustietoa näiden sanomisteni taustalla. Suurin merkitys ”diagnoosillani” on ollut itselleni; olen voinut selittää sillä monia asioita.
Pitkin kesää olen käynyt suunnilleen joka toinen päivä sairaalassa äidin luona ja samalla kuulemassa hoitajilta tietoja toipumisesta, notkahduksista, tuloksista etc., ja jo heinäkuun puolella lääkäri soitteli kotiutumisasiaa: että eipä taida äidistäsi olla enää asumaan Caritaksen kodissaan, että eihän hän edes tiuhaan käyvän kodinhoidon turvin pärjää. Että olisi mietittävä, mihin kotiutetaan ja että tehostettu palveluasuminen olisi vastaisuudessa tarpeen. Eikä sitten tullut juuri muuta neuvoa tai ohjeistusta kuin että ”pitäisi saada allekirjoitus palvelukotihakemukseen”.
Luonnollisesti äitini ilmoitti minulle, että hän ei minkään kolhoosin koppiin asumaan lähde! Sain systerin ja veljen vaimoineen sivustatueksi suostuttelussa, ja elokuun alkupuolella hakemuksessa oli allekirjoitus ja prosessi saatiin alulle. Byrokratia on hidas ja minähän tietysti halusin asioiden etenevän, soittelin, olin huolissani, soittelin taas, yritin edetä, …
ja kuinka ”Isä”-elokuvaa katsoessani tunnistinkaan dialogien kaksi lausetta, jotka toistuivat kerta toisensa jälkeen ja jotka kulkivat hienovireisesti taustalla koko ajan.
Muistisairas isä: ”Minä EN tarvitse, enkä HALUA apua”.
Muistisairaan tytär: ”Minä en tiedä, mitä voin tehdä. En tiedä. En.”
Samaan aikaan kun ”opiskelin” muistisairautta, sen vaikutuksia ja sitä, mitä voin ja pitäisi tehdä, koetin selvittää, miten toimia, mihin ottaa yhteyttä, miten palvelukotiin pääsee, miten palveluseteli ”siirretään” kotisairaanhoidosta palvelukotiasumiseen, ja kaikkea muuta asiaan liittyvää ja taas kerran kaipasin kirjaa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Nyt kaipasin sitä enemmän kuin koskaan, sillä nämä asiat ovat palasina internetin ja viranomaistiedotteiden sulottomassa sekamelskassa. Em. kirjalle tarvittaisiin nyt järeä kakkososa, ja minulla alkaisi melkein olla valmiudet sen kokoamiseen. 😀 Paljon, paljon aikaa kului tähän, mutta halusin edelleen mahdollisimman hyvän hoitopaikan.
Pitkä- ja lyhytaikainen laitoshoito, SAS-työryhmä, palveluohjaaja, sairaspaikka jossain lähikunnan tk:ssa, tehostettu palveluasuminen, vanhainkoti, ryhmäkoti, palvelukoti, palvelutalo, mitä kaikkea? Esperi, Caritas, Attendo, Onnenrinne, Vanhainkoti, Palvelusäätiö, Mainiokoti. Oulussa nuo kaikki tarjoavat ”tehostettua palveluasumista” ja ”ympärivuorokautista hoivaa”, jotka olivat ne tekijät, jotka äidin uuden kodin piti täyttää. Ja sitten vielä muutama muu ”henkilökohtaisempi” tarve. Voinko valita, miten valitsen, miten toimin?
On tullut pyörällä kierretyksi enemmän kuin 20 palvelukodin huudit, tullut nettisivut kolutuksi, vapaita paikkoja kysellyksi ja lopulta kolmessa paikassa käydyksikin. Neljännestä kiinnostavasta vastattiin tiedusteluihin (joita oli lukuisia) vasta kun päätös oli jo tehty.
Paljon lappusia ja lippusia, puheluita ja puhetta, suostuttelua ja suotuisia hetkiä. Ja viime viikon alussa päätös, että Vuoksi! Se olkoon äidin pitkän evakkomatkan loppusuoran koti, sinne koetetaan saada ja rakentaa mahdollisimman hyvä ja ihmisarvoinen koti loppuelämäksi. Vakuutuin talon hyvästä hengestä (se on tärkeää), minulle kerrotuista arvoista, joita halutaan toteuttaa, rauhasta, siisteydestä, tarpeellisista palveluista, sujuvasta kommunikoinnista, avoimuudesta ja kaikesta. Sinne lopulta kaikkien osapuolten hyväksyessä varasin paikan. Tämän kesän lopulla on ollut jopa varaa valita vapaista paikoista, ja tässä uudessa paikasa erinomaisen hyvää on, että palvelukoti on lähellä minua ja myös sisaruksia.
Niinpä monien vaiheiden jälkeen viime viikon torstaina Pehtoori, systeri ja minä muutimme äidin tarpeelliset tavarat ja kalusteet Caritaksesta Vuoksiin. Koetimme parhaamme mukaan tehdä mahdollisimman viihtyisän, toimivan, kaikin puolin hyvän uuden kodin äidille. Olin helpottunut, ettei tarvittu mitään ”välisijoituspaikkaa” (Hiirosenkoti tms.), koska jokainen siirto on vaikea, mieltä sekoittava. Olin hyvillä mielin, toiveikas, helpottunut.
Sovimme sairaalan ja Vuoksin kanssa, että viime perjantaina olisi äidin tulo uuteen kotiin. Ei ollut. Infektio taas! Ei puhettakaan kotiuttamisesta, vaikka sairaalasta sitä oli kuukausi hoputettu. Säikähdytti, – taas. Taas kerran, taas. Vielä tuli lisää takapakkeja, ja sitten eilen yhtäkkiä! Soittivat sairaalasta: nyt äiti kotiutetaan, onhan se paikka nyt valmiina? – On se (onneksi!!!), ja minä kotosalla ja jouten valmiina avittamaan kotiutumista taas uuteen paikkaan: Karjalan evakon matka vain jatkuu…
Eilen äidillä matka uuteen kotiin. Olin tukemassa, pelkoja hälventämässä. Asetuttiin. Oman kodin tavarat, muutamat huonekalut, lämmin peitto, oma kahvimuki… Levollisin mielin jätin äidin illalla uuteen kotiin. Evakko, joka ei ole oikein koskaan tuntenut olevansa kotona, on taas uudessa paikassa, palvelukodin huomassa.
Minulla nyt hetken levollinen olo, ja niin äitikin väitti tänään aamupäivällä hänellä olevan. Nyt saan olla avuksi, nyt saan.
Elämä on nyt näin, en olisi enempää osannut. Alakulo hiipuu, nyt elellään päivä kerrallaan.
Hyvä kun on palvelukoti, ja se on tuossa lähellä.
Huomenna taidan piipahtaa.. Elämä on.
