Grand Diner 2018

Kaksipäiväinen ruokajuhlaviikonloppu ”Kiss of Fire – Tulella, savulla ja rakkaudella” on eletty ja nautittu.

Jyväskylän Suurkapitulista on palattu kotiin. Paistinkääntäjän vuotuinen kohokohta on takana; hyviä makuja ja muistoja jäi tästä viikonlopusta. Onhan ilo, että mekin pääsimme mukaan!

Eilinen Grand Diner 350 hengelle Jyväskylän Paviljongissa oli huikea. Tämä oli yhdestoista kapituli, jossa me Pehtoorin kanssa olimme mukana. Eihän kapituleita varsinaisesti mitenkään rankata, mutta eilisen illallisen menu on yksi parhaista, jollei liki paras, jonka paistinkääntäjäkäädyt kaulassa olen tullut syöneeksi, – tai paremminkin nauttineeksi.

Illan annokset eivät olleet ainoastaan makuaistia helliviä ja kiitossanoja aikaansaavia, vaan myös kauniita katsella (ja kuvata). Enkä ole ainoa, joka mainesanoja dinneristä jakoi. Meidän kahdeksan hengen pöytäseurueemme, jossa oli sekä ammattilaisia että harrastajia, oli kyllä yksimielisesti mielissään ja ihastunutkin makumaailmasta.

”Pyykkipoika”amunen oli ensimmäinen kapituliteeman ”Savulla, tulella ja rakkaudella” ilmentymä, – hento savun maku oli nimenomaan kylmäsavustetussa muikunmädissä. Menuun merkitty ”koivunlehti” ei maistunut, mutta vihreä puuteri suupalan pinnalla oli visuaalisesti pieni hyvä lisä. Ja Pehtoori keräsi pyykkipojat naapurilautasiltakin: pyöräilijällä on käyttöä niille. 😀

Seuraavaksi ankkarillette (rillette = ylikypsä, revitty liha (vähän kuin nyhtö) joka on prässätty levyksi) oli sydämen syrjässä ja olihan sekin makoisaa; ankan rasva toi mehevyyttä ja annos oli sopivan kokoinen. Joskus tuntuu, että tämä kylmä alkuruoka on turhan pieni piperrys, mutta nyt siitä tuli mieleen, että se oli ”lujasti lempeä”. Siinä oli syömistä. Ja taas kaunis asettelu, kaunis annos. Ja tämä valokuvaaja kirosi, ettei sittenkin ollut tunkenut pieneen juhlakäsilaukkuunsa ainakin yhtä ylimääräistä vaihto-objektiivia, jolle olisi ollut käyttöä myös illan lopussa… Mutta annoinpa itselleni luvan vain nauttia.

Tässä vaiheessa pöytäseurueessa tuli todetuksi, että päivälliselle tullessa ei oikeastaan ollut mikään erityinen nälkä, hyvästä ravitsevasta lounaasta kun ei lopultakaan ollut kuin muutama tunti, mutta illallisella oikeasti ”nälkä  kasvoi syödessä”; innostus ja odotus ennen jokaista ruokalajia oli hyvä ja iloinen.

Ja ruokia ei tarvinnut odotella turhan kauan; aikataulu piti hyvin, mikä ei kapituleissa, eikä muillakaan isoilla illallisilla ole ollut mikään itsestäänselvyys. Ja se, mistä minä pidin erityisesti, oli se, että jokainen annos ja siihen kuuluva viini, esiteltiin kunnolla, sopivan lyhyesti ja hyvin perustellen. Siinäpä oppikin ruoan ja juoman yhdistämisestä uutta, kun kuuli, miksi juuri se viini oli valittu ruoan makua täydentämään ja tukemaan. Ja kahden edellisen kapitulin (1/2018 ja kesä 2016) järjestävänä osapuolena osasin katsoa ja arvostaa monia pieniä ”huomaamattomia” asioita kuten esimerkiksi menun koostamaista, juhlatilan valaistusta, ”verhoilua” ja akustiikkaa.

Seuraavana oli rapukeitto, jonka ohessa oli makea, rapea fenkoli. Tämä oli minulle ehkä kaikkein makoisin annos. Ui-jui, voisin viikon syödä tuollaista keittoa ainoana ruokanani.

Karitsantournedoksen oheen tuotiin kastikekulho! Sehän se on yleensä/aina/usein/toistuvasti toiveena, että ravintolassa saisi (varsinkin) pääruoan kanssa lisää/enemmän kastiketta. Ja me saimme jo lounaalla lupauksen, että niin tulee illalla käymään, ja voilà! Todellakin. Juuri kun karitsanliha alkoi ”huutaa” oheensa lisää hyväksi todettua timjamikastiketta, tarjoilija toi pöytäämme kastikekannun! Ah, onnea!

Tämähän se oli sitten se annos, josta Pehtoori eniten riemastui: pitää kokeilla kotonakin! Selevä!

Sitten vuorossa tämä juustolautanen, joka oli sekin kaunis, väreiltään, maultaan. Paikallinen cheddar oli aika kova, keskellä oleva olutbriossi meitä hieman mietitytti (miksi se oli mukana?), sinihomejuusto kuorrutteineen oli ihan silkkaa nautintoa, ja vadelmat! Ne sopivat tähän hyvin, erityisesti sinihomejuuston kanssa (tosin eivät olleet ihan lakritsin veroisia, – meidän tämän kesä ”The Juttu”), mutta vadelmista kehkeytyi keskustelu, jonka lopputulemaksi ymmärsin, että piakkoin yhdessä oululaisessa kilpiravintolassa saadaan jälkiruokaa, jossa on ”aurinkokuivattuja vadelmia” muodossa tai toisessa. 😀

Ja sitten varsinainen makea jälkiruoka!

Vaniljaomenaa, kristallisoitua valkosuklaata, kauraa ja gini (Arctic Gin) sorbettia. Tämä oli jotenkin ristiriitainen: ”omena luonnottoman värinen, sittenkin kiehtova, sorbetti maistui saippualle, ei kun sitten ihanasti katajalle, valkosuklaa on ”so-last-season”, mutta kylläpä se taas maistui.” Ja lopulta kaiken söin isolla ilolla!

Paistinkääntäjissä on sekin hyvä puoli, että siellä muistetaan myös niitä, jotka ovat juhlaillan tehneet. Lopuksi kiitetään kaikkia niitä, joille kiitos kuuluu: keittiö- ja salihenkilökunta marssii illan lopuksi saamaan aplodit ja kuulemaan kiitokset.  Kaikki 350 paistinkääntäjää aveceinen taputtivat kun puolensataa illan makunautinnoista vastannutta nuorta! ammattilaista tulivat ison salin reunalle käteltäväksi ja kiitettäväksi.

Kyllä tämä Grand Diner jää mieleen, hyvillä mielin sitä tulee vielä usein yksin ja yhdessä muistelluksi.

Eikä vain ruoan takia. Tutustuimme taas uusiin ihmisiin, vanhojen tuttujen ”ruokahistoriasta” opimme uutta – intohimo ruokaan yhdistää. Illassa oli juhlavuutta, mutta ei turhaa pönötystä. Paljon kaunista ja lämpöä. ”Savua, tulta ja rakkautta!” Juuri niin.

(Lounaan ja eilisen Amicalin postaukset klikkausten takana.)

Paistinkääntäjyys on hieno asia!

Aamiainen (lähinnä kahvia ja viinirypäleitä), lenkki torille ja Harjulle, Polarn o. Pyretistä tuliaisia, lounas kilpiravintola Albassa, kampaaja ja Grand Dinner Paviljongissa. Niistä oli Suurkapitulin toinen päivä tehty. Aamukahdeksalta vielä satoi, mutta yhdeksän jälkeen lenkille lähtiessä se oli jo toennut, iltapäivällä kaunis kesäinen päivä, Jyväskylän paljon Oulua vilkkaammassa keskustassa tuntui kuin olisi ollut ulkomailla.

Ravintola Alba on Jyväsjärven rannalla, yliopistokampusta vastapäätä ja päälle päin ei olisi voinut arvata, kuinka viihtyisä ja valoisa ravintola ison hotellikompleksin sisällä on. Ja ruoka? Kaikille Jyväskylän neljälle kilpiravintolalle joihin meidät 350 kapitulivierasta oli jaettu, oli annettu neuvo siten, että alkuruoassa oli oltava savun makua ja pääruoka kirjolohta ja jälkkärissä mustikkaa ja juomissa oli oltava jonkun paikallisen pienpanimon olutta. Ja kyllähän Albassa olivat onnistuneet. Todellakin.

Pöytäseura oli mitä mainiointa, ravintola valoisa, ruoka hyvää, viini (ei olut) maistui. Erityisesti jäi mieleen eturuoka ja sen savupalsternakkakreemi. Ja se että kirjolohen voi paistaa ideaalikypsäksi ja nahan rapeaksi. Kyllä olivat minulle mieluisia lounasruokia.

Kävely Albasta takaisin hotellille (Alexandra) teki hyvää ja oli ilo. Kaunis järvenranta. Kaunis ilma. Hyvä elämä.

Ja sitten kampaajalle, pieni lepo, kuvienpurkua ja käsittelyä, ja sitten eiku  syömään!!!

Paviljonkiin puoliseitsemäksi. Iltapukuja, smokkeja, puheensorinaa, aurinkoa, odotusta,  ystäviä, ruokajuhlaa, yhteisöllisyyttä, kuplia, naurua, uusia tuttavuuksia,… Ja Grand Dinner! Nyt (lauantaina juuri ennen puolta yötä) voin todeta: olipa hieno päivä. Hieno lounas, vielä hienompi illallinen. Palaan huomenna yksityiskohtiin! Kiitos Jyväskylä, kiitos paistinkääntäjät!

Jyväskylän kapituli on avattu!

Kohti ”Tulella, savulla ja rakkaudella” -suurkapitulia Jyväskylään. Odotuksissa hyvä ruoka, tuttujen ja ystävien seura, uusien ihmisten tapaaminen ja samppanjakin kuuluu kapituliviikonloppuihin. Ja tietysti kuuluu myös kuvaaminen, sekä paistinkääntäjille, lehtiartikkeliin, itselle ja ehkäpä myös Vastavaloon.

Kotimaanmatkailua (mökkireissuja lukuunottamatta ei ollakaan harrastettu pitkään  aikaan… Edes Helsingissä ei ole käyty sitten viime vuoden elokuun. Eikä tänä kesänä olla kyllä paljon eikä kauas  Rantapellon auringosta ole liikuttu. Vain yksi mökkireissukin…

Nyt kuitenkin Suomen Ateenassa, Jyväskylässä, Päijänteen (?) rannalla. Täällä edellisen kerran puhujamatkalla – ja kapitulissa. Edellisen kerran Jyväskylällä oli vuoro järjestää tämä paistinkääntäjien vuosittainen yhteinen tapahtuma vuosikokous, ja kaksi-kolmipäiväinen ruokajuhla, kesällä 2012. Siihen liittyy paljon hyviä muistoja, mutta sitten myös ikimuistoinen ”kampaamokatastrofi”. Ja onko nyt käymässä samoin? Siis että tukka ei olekaan hyvin huomisella Grand Dinnerillä? Ehei, Kävimme iltapäivällä lenkillä, ”kaupunkipatikalla”

Harjun päällä ja Seminaarimäellä, ja matkalla sinne muutamassa kampaamossa: ja voila! Huomiseksi on aika kampaamoon. Katsotaan mikä on tulos, sitä paitsi minulla on kaunis vanha, viiden vuoden välein kapitulissa  mukana ja päällä ollut puku. No problem!

Tänään Diner Amical on Tuomiojärven rannalla. Ei vielä iltapukua, eikä Pehtoorilla smokkia. Kapitulin paras tapahtuma on yleensä Amical. Tänäänkin oli ilo tavata ja jutella monien kanssa. Ensin oululaisten  kanssa, sitten monien muiden, Jokin tässäkin harrastuksessa kiehtoo, siitä koetin montaa illan mittaan haastatella…

 

 

Liikkeelle lähdössä

Lämmin päivä, jonka aloitin kuvatoimituksilla ja muulla kirjeenvaihdolla. Lenkille kuitenkin mieli, tosin sain lopulta lähdetyksi vasta puolelta päivin. Ja se olikin ihan hyvä aika. Toisaalta olisi kannattanut lähteä liikkeelle vasta nyt: illan valot näkyvät, Kortteli Haipakka tuo kaikkea mukavaa keskustaan, on taiteiden yö, Pikisaaressa Design-markkinat, big band Valkean nurkilla, samppanja pop up -maistiaiset Puistolan Delissä ja ties mitä. Eilen iltayöstä oli Tuirassa jo nähty ja kuvattu revontuliakin! Mutta ei. Täällä me kotosalla nyssötetään. Ja pakataan.

Eikä sitä pakkaamista olekaan ihan vähän: viikonlopuksi lähdetään (vain) Jyväskylään, ja minulla on matkalaukullinen vaatteita, kenkiä, kameravermeitä, kaikkia ulkokuoren restaurointiin tarpeellisia tarpeita. On siis kapituliviikonloppu. Monien vaiheiden jälkeen minun ilmoittautumiseni (Rodokselta käsin) onnistui, joten meillekin on paikat 350 muun juhlijan joukossa. Kaksi edellistä kapitulia, joissa ollaan oltu, ovatkin olleet Oulussa, joten enemmän vähemmän staffina olin, mutta nyt vain vieraaksi. Tosin yhden lehtijutun tapahtumasta olen saanut myydyksi, joten viikonlopun aikana pari pientä haastattelua ja muutama kuva, mutta pikkujuttuja.

Lenkillä olin siis kaupungilla, ja enimmäkseen suuntasin kameraani kohti yläilmoja. Nykyisen kaupungintalon Hallituskadun puoleisella seinällä on näin komea korinttilaisten pylväiden rivistö.

 

Ja vanhan kaupungintalon (alunperin kauppias Granbergin talon) fasadissa on komea vaakuna, josta uudella (keväällä ostetulla) objektiivilla ylsin ottamaan lähikuvan.

 

Se, kuten koko kolmas kerros, on tehty vasta 1890-luvun lopulla (alemmat kerrokset aika heti Oulun 1882 palon jälkeen), uusgotiikka jää usein katselematta.  Kauppias Granbergin konkurssin jälkeen 1890-luvulla, ja kaupunki osti siinä vaiheessa rakennuksen ja rakennutti tuon kolmannen kerroksen. Kaupungintalon lisäksi siinä toimi aikanaan poliisilaitos ja kauppakoulukin. Sotien jälkeen kun kaupungin virastot oli siirretty kaudun toiselle puolen nykyiseen kaupungintaloon, jäi tämä rakennus yksin poliiseille. Joskus 80-luvulla talosta tuli NUKU (nuoriso- ja kulttuuritalo), nyt kulttuuritalo Valve. Siellä on hyvä kahvio- ja bistro (Konst o. Deli), vaihtuvia valokuvanäyttelyitä ja paljon muuta, mutta kannattaa katsella ulkopäin, ja ylös. 😉

Terveystarkastus

 

Sadonkorjuun lasagne

Hirmu huonosti taas keskityn yhtään mihinkään… Merkillistä puuhastelua siellä ja täällä.

Aamulla yhdessä tyttären kanssa kävimme kauppa-asiat ja sitten äidin luo. Sen jälkeen vaihtoehtoja oli monia, ja enpä saanut oikein päätettyä mitään, vaan toimittelin taas kuvia Vastavaloon. Ja tein ohessa ruoan valmiiksi: minulla kun oli illansuussa kampaaja. Ja teinpä  – taas kerran – jääkaapintyhjennyslasagnen. Semminkin kun tyttärelle tiedän kasvisruokien maistuvan, kun kasvikset on nyt mitä parhaita ja kun nyt tällä erää oli viimeinen yhteinen safka täällä.

Ja tulipa siitä niin hyvää, että minun pitäisi kuulemma kirjoitella resepti. Ei mikään helppo tehtävä, mutta minäpä yritän.

Kasvislasagne (kolmelle tai neljälle)

2 – 3 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulin kynttä murskattuna
1 isohko palsternakka
2 porkkanaa 
4 kesäsipulia 
2 – 3 tomaattia
suolaa (1 tl) ja pippuria myllystä
yrttejä (omalta kasvimaalta ruohosipulia, basilikaa, lehtipersiljaa — voi toki vaihdella. Näitä oli puolisen desiä silputtuna)
1 prk Kolmen juuston ruokakermaa
2 – 3 dl punaleima Emmental-raastetta

lasagnelevyjä (kymmenen?)

Kuori ja silppua vihannekset. Kuullota ensin sipulit öljyssä, lisää sitten palsternakka ja porkkanakuutiot, lopuksi tomaatit. Hauduttele ja sekoittele noin 5 – 10 minuuttia, lisää tomaatit ja suola ja pippuri. Taas vähän aikaa sekoittelua. Ja sitten kerma. Keittele miedolla lämmöllä varttitunnin verran. Lisää soosin sekaan emmental. 

Lado kerroksittain vuokaan soosia ja lasagnelevyjä, pinnalle vielä vähän juustoraastetta. 

Sitten 175-asteiseen uuniin puoleksi tunniksi. 

Jätin lasagnen uuniin tekeytymään siksi aikaa, että kävin kaupungissa raidoittamassa ja leikkauttamassa hiukseni – vihdoinkin! Kun palasin lämmittelin vielä lasagnen mikrossa kuumassa, ja oheen olikin salaattia. Hyvää oli! Kasvikset ja vihannekset rulettavat nyt.

Kuvaahan siitä en hoksannut ottaa.

Tämmöisen lyhyehköllä kaupunkikävelylenkillä. Jotenkin symboloi kesän hiipumista…

 

 

Kreikkalaista Oulussa

Kylmältä tuntuva ilma (+15 C) ja toistuva veden ripsuttelu ovat saaneet päivän tuntumaan kovin syksyiseltä, ja sallineet ulkoilun välttämisen. Enpä ole juuri koneen äärestä ja keittiöstä poistunut.

Lupasinpa tänään raportoida meidän eilisestä ravintola Crecianin kokemuksesta. Jo pian parikymmentä vuotta Crecian on ollut samalla paikalla Kirkkokadulla (toinen ravintola Zeppelinissä). Ja me on käyty tässä ihanan kreikkalaisesti, nimenomaan Kreeta, Santorini ja saaristotyyliin sisustetussa ravintolassa usein. Ennen eilistä ei kyllä pitkään aikaan. Se on niitä harvoja oululaisia ravintoloita, jotka ovat auki sunnuntaisin.

Olimme siellä neljän aikoihin, ja jos ottaa huomioon varatut pöydät, niin se olisi lähes täysi. Silti palvelu toimi ihan sopivaa tahtia, oli ystävällistä ja osasi ottaa huomion myös seurueen nuorimmaisen. Joka kyllä keskittyi lähinnä omenamehuun ja jätskiannokseen. 😉

Me muut (tytärtä lukuunottamatta, joka soi kasvispadan salaatin kera) söimme aika valtavan ison annoksen, jossa on monia kreikkalaisen keittiön pieniä herkkuja. (pahoittelen annoskuvien vähyyttä ja tämän ainokaisen surkeutta, mutta nyt kävi näin.)

Crecian on sellainen keskihintainen (tuo yllä oleva lautanen jossa liharuokana lammasta maksaa 23 euroa). Vihannekset olivat tuoreita, rakkaita ja hyviä ja kreikkalaiset spesialiteetit (tsatsiki, dolmades, pita, etc) olivat oikein hyviä.

Retsina ei maistunut niin hyvälle kuin helteisenä päivänä Rodoksen kaupungissa lounaalla, mutta punaviini oli oikein suunmyötäistä, pehmeää ja maistui lämpimältä. Nimenomaan maistui, ei tuntunut ylilämpöiseltä.

Menu on aika laaja, ja siinä on kyllä kaikki ne jutut joita Kreikassa käyneet varmasti haluavat vielä kotiin palattuaankin joskus maistella ja syödä. Talvisin Crecianissa on brunsseja viinkonloppuisin ja lounaslistakin on arkisin. Se on tietysti edullisempi kuin a la carte – tasoa ei olla testattu, mutta ei ole mitään syytä olettaa etteikö sekin olisi makoisa.

Kaikki me kuusi olimme sitä mieltä että paikkaa voi suositella. Ei se ole mikään fine dining – eikä kuulukaan olla, vaan ihana sinivalkoinen kreikkalainen taverna. Niinpä haarukoita tulee peräti neljä.