Niitä näitä

Pari toukokuista päivää

Eilen paljon ”ajantasaistettavia” tapaamisia, kohtaamisia, pankkiasioita, lääkäreitä, kuulumisten ja tuntojen vaihtamista, hyvää tekeviä keskusteluja – ja hiljaisuuttakin. Mutta päällimmäisenä tunne puhumisesta. Monisanaisesta, monimerkityksellisestä, helpottavasta, tärkeä, merkityksellisestä, kipeästä, parantavasta, repivästä ja eheyttävästä puhumisesta, ja kuuntelemisesta.

Tänään onkin ollut sitten enimmäkseen hiljaista, – vaikka mummeiluakin oli tovi iltapäivällä (lapsenlapsen kanssa hammashoitajan luona). Ja äsken tovin ihan ”seurassa”, ihmisten ilmoilla .

Päivät sen mittaisia kuin toukokuussa kuuluu ollakin. Tänään pyörälenkillä sadetta, tuulta, tummia pilviä, pestyjä reittejä, pieniä jääpaakkuja jossain ojien reunoilla, pölyä, pölyä, uppouttava äänikirja (kuinka hyvä juttu!) ja paluureitillä jo lämmin, sinistä taivasta, – tuntui keväältä. Ja kaikki tämä puolessatoista tunnissa.

 

Ravintolat Ruoka ja viini

Hyvää näinä päivinä

Merenrannassa melkein jo lämmin, – eikä mieli raskas, eikä tyhjä. Lauantaiaamuna pyöräilin matkakahvi mukanani Kellon Kiviniemen rantaan hengittelemään, lähettelemään terveisiä – ties minne.

Eilen ja tänään ”ruokapäiviä”, pitkästä aikaa oikein huolella.

Eilen Pehtoori vei minut ulos syömään: sain synttäri-illallisen Uleåborgissa. Meillä kun jäi viime kesänä ”ikkunanpesupäivällinen” monestakin syystä käymättä, niin eilen oli hyvä aika se ”kuitata alta pois”, ennen kuin piakkoin on uusi pesupäivä. Eilen ei vielä todellakaan voitu ravintolan ulkoterassilla istuskella, mutta olikin varsin mukavaa ja tunnelmallista illastaa rantamakasiinin vanhojen, lempeiden hirsiseinien suojassa, oli rauhoittavaa nauttia hyvästä ruoasta. Uleåborgin T & P ovat jo hyviä tuttuja, kuulumisia vaihdellaan, me saadaan hyvää palvelua ja ruokaa siellä; eilen oli poikkeuksellisen hyvä käydä siellä.

Erityisesti nuo tomaatti-fenkoli-arancinit olivat mieleeni. Koskaan en itse ole mitään arancineja tehnyt, joten siksikin halusin niitä. Ja että Amarone kasvisruoan kanssa! Oi, että. Molto bene.

Ja tänään: muksut, Juniori ja R. tulivat syömään. Tortillat ovat lasten herkkua, ja siksipä tänään pitkästä aikaa tein niitä, tykötarpeineen. Uudenlaisen avokadolisukkeen tein, ja varsinkin aikuisille se maistui oikeinkin hyvin. Jospa joskus viitsisin kokeilla tehdä tortilla-lätytkin itse? Sellaiset, joita saatiin Mexico Cityssä.

Tämän päivän iloja myös kukat – muitakin kuin osanottokukkia, jotka nekin kaikki ovat olleet lohduttavia, myötäeläviä, tietysti myös suruun liittyviä (kiitos niistä tätäkin kautta kaikille) – joita nuoret toivat tullessaan. Ja lasten kortit! Eepikin oli itse osannut tekstit mummin korttiin kirjoittaa. Hyvälle sellainen tuntuu, tietysti.

Niitä näitä

Syntymäpäiväkortteja

Jos kaikki olisi toisin, olisin ehkä lähettänyt tänään sisareni 59-vuotissyntymäpäivänä hänelle runokortin. Tai oltaisiin menty cappuccinoille ja croissanteille Robert´s Coffeeseen tai oltaisiin vaihdettu vain viestit, tai useampikin, kuten tehtiin kaikkina aamuina, arkena ja pyhänä, aina, ainakin viimeiset viisi vuotta.  Joka ikinen aamu.

Nyt, tämän vuoden toukokuussa, kun minun synttärini ovat edelleen kaksi päivää sisareni syntymäpäivän jälkeen, ajattelen tai minulla on tavattoman vahvasti sellainen tunne, että systeri näkee mun ikävän, ja lähettää minulle tämän. Hän kun osasi aina myötäelää.

Ja hän sanoisi, että  ”lakkaa murhettumast, ota valo vasta”.   Muistaisi, että Heli Laaksonen osasi meidän molempien mielestä sanoittaa tärkeitä asioita hyvin, usein hauskastikin, – ja ajatuksella.

En lakkaa murhettumasta, mutta valon otan vastaan. Josko jo huomenna mustarastas taas tarkenisi laulaa?

Niitä näitä

Uuden edessä, hyvästien jälkeen

Koskaan ennen ei ole suru ollut näin raastava; en ole koskaan sisartani läheisempää menettänytkään. Ensimmäiset päivät, ja yöt, olivat tuskaisia, liki kivuliaita.

Se, että koko ajan, kaikki viisi pitkää viikkoa, ennen hautajaisia, oli läheisiä läsnä, myötäelämässä, suremassa, puhumassa ja kuuntelemassa, omia tuntojaan kertomassa, halaamassa, yhdessä itkemässä, nessupaketteja esillä pitämässä, taas kuuntelemassa, ja ”vaatimassa” pitämään kiinni arjesta, lohdutti ja auttoi käsittelemään ja käsittämään kuoleman todellisuuden.

Vaikka ehkä ulospäin ei ole siltä näyttänytkään, niin aika sulkeutunut olen ollut suruksi taipuneeseen tuskaani. Varsinkin tyttären luona vietettyjen päivien ja mökille ”pakenemisen” välisinä päivinä suru ja stressitila tekivät yöunet hyvin lyhyiksi. Yleensäkin nukkuminen on heikoin lenkki minun pärjäämisessäni ”poikkeusoloissa”, niin nytkin.

Aika pienten hautajaisten järjestely oli enimmäkseen herkkää, merkillisesti helpottavaakin surutyötä; koin, että me saimme tehdä viimeisen palveluksen järjestäessämme hänen näköisensä, kauniit, rauhalliset hautajaiset. Taustalla taisi minulla olla ajatus, että jo saattomatkaa suunnitellessa hyvästellään, tehdään jotain konkreettista ja samalla jo jätetään jäähyväisiä, hiljalleen murennellaan surua pieniksi palasiksi.

Oikeastaan heti ryhdyin huomaamattani miettimään myös muistopuhetta, vaikka hyvin tiedän, että kyynelehtimiseni, itkuherkkyyteni ja liikuttumiseni on yleensä aina siinä määrin vuolasta, että saattaisin muistotilaisuudessa joutua jättämään koko muistelun väliin. Silti taas kerran kirjoittaminen teki hyvää, mutta tekstistä ei tullut hyvää, silti surua tuli sanoitettua, ikävää itkettyä paperille. Viikkojen varrella karsin tekstini sellaiseksi, että pystyin sen äänen särkymättä, vain välillä syvään hengitellen ja vähän niiskuttaen, pitämään.

Vaikka kuinka tuntee, että edesmenneelle läheisellehän niitä hautajaisia järjestetään, niin tosiasiassahan hautajaiset ovat nimenomaan jälkeenjääneille, surun kohdanneille tärkeä rituaali. Hengellisyys kuoleman kohdatessa auttaa monia.

Minulle lauantaisessa siunaus- ja muistotilaisuudessa surun yhteisöllisyys, jaettu tuki ja perheen huolenpito tekivät hyvää, jotenkin avasivat käpertymiseni surun kuplasta. Yhdessä kaivattiin, kunnioitettiin, muisteltiin, hiljennyttiin kanttorin soittaessa (kuten sisareni toivoikin) Anssi Tikanmäen Aamu lakeuksilla’.

Monelle hautajaiset merkitsevät epämääräisen, epätodellisen ”välitilan”, surun repaleisuuden, päättymistä. Niin minullekin. Nyt kun läheinen on saateltu taivasmatkalleen, on rauhaa hiljalleen toipua ja nyt on opeteltava elämään uudenlaisessa elämässä arjessa ja juhlassa, sellaisessa maailmassa, jossa minulla ei ole sisarta. Se, että oma perhe on surussa mukana ja tukena, auttaa.

Opeteltavaa on paljon. Esimerkiksi sellainenkin asia, että systerille ei enää viesteillä. Viimeisen viiden viikon aikana olen varmaankin joka ikisenä päivänä, ainakin kerran tai useammankin, ollut puhelin kädessä ajatellen ”kysäisenpä systeriltä, mitä mieltä hän on …” tai ”muistatko, miten äidin hautajaisten...”   tai ”haluaisitko, että kutsutaan myös…

Eilen oli tavattoman tyhjä olo, tänään taas jo syvää ikävää.

Pienet, siniset kukat olivat sisareni lempikukkia. Eihän hän mikään ”kukkaihminen” ollutkaan,
mutta lemmikeistä, eteläntähdista ja valkoisista ruusuista hän piti.

Niitä näitä

Valoisaa matkaa, sisareni

Lempeä, luova, levoton,
ajatteleva, kaunis, sinnikäs,
herkkä, hyvä, rakas,
ainoa sisareni…

Tänään hänet saateltiin taivasmatkalle, – tuonilmaisiin.
Hänelle vihdoin rauha ja lepo.

Minä ja se kuollut kuulumme yhteen.
Katkerien narsissien maku kielelläni
toistaa: mennyttä, mennyttä, mennyttä, mennyttä…
Otan hänen uurnastaan tuhkaa kahmaloni täyteen
ja kohotan sen taivasta kohden: Mitä on minulla tässä?
Valkoiset pilvet, kerääntykää sinertävien kuilujen ylle:
todistakaa, todistakaa,
että se on tuhkaa, joka oli auringon valoa.

                             (Edith Södergran, Mennyttä, 1929)

 

Niitä näitä

Pieniä juttua, ja aurinkoa

Toisin kuin Etelä-Suomessa Oulussa ei ole tänään satanut, – ei vettä, ei räntää, ei lunta. Siniseltä taivaalta aurinko on paistanut, tosin ei kovinkaan lämpimästi. Liekö koskaan ennen tullut ajatelluksi vappua niin vähän kuin tänä vappuaattona.

Iltapäivällä kuitenkin suuntasin pyörälenkin niin, että ajelin yliopiston kampuksen kautta, ja näkyihän siellä haalarikansaa. Sellaisesta tulee hyvä mieli. Nimimerkillä melkein 40 vuotta yliopistolaisena elämästään elänyt. Haalarikansaa oli sitten kaupungin laitamilla ja keskustassakin, jossa kävin viimeisiä pikkujuttuja lauantaita varten hoitelemassa.

Pitkän illan olen omasta mielestäni touhunnut kovastikin, – ja ainoa näkyvä aikaansaannos on että sain laitetuksi auringonkukan siemenet multaan – katse kohti kesää kuitenkin.

Niitä näitä

Aika kulkee jo

Sanomakellojen aikaan. Puistossa, ja merenrannassa auringon laskiessa. Yksin. Hengitellen syvään.

On mennyt melkein pari kuukautta (pisin aika  sen jälkeen kun A. syntyi), jolloin en ole pojan lapsia nähnyt, olen ollut pois – ja poissaoleva. Ikävä – molemmin puolin, mikä nyt tuntuu kummallisesti hyvältä – on ollut jo kova. Hyvä oli kertoa, halata ja jutella. Yhdessä istua ruokapöytään, höpötellä. Puhella jo tulevasta kesästä.

 

Niitä näitä

Takaisin luontoon, – eiku elämään

Pyöräilykausi on alkanut. Kun kuukausi sitten olin Järvenpäässä, Pehtoori oli käyttänyt mun sykkelin huollossa, ja mm. jarrujen parannuksessa, laakereiden ja kettingin vaihdossa ja toinen rengaskin oli todettu vaihtamista vaativaksi. Neljän vuoden ja melkein 20 tuhannen kilometrin jälkeen pyöräkin, jos kohta ajelijakin, tarvii kunnostusta ja kuntoutusta. 🙂

Hyvä oli siis käyttää liikkeessä: tuli pyörälle ainakin pari vuotta lisää toimivaa käyttöikää. Nyt on pyörätiet putsattu, joten Oulujokivarrella on hyvä aamupäivisin ulkoilla ja ajella. Ja pitkästä aikaa äänikirjakin oli auki.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja me on oltu ilta ”kylässä”: ystävien kanssa ystävän luona. Ollaan oltu ihmisten ilmoilla. Olipa hyvä olla pois tästä surun kuplasta. Jutella ja tulla kuulluksi, saada myötäeloa, halata ja olla ajattelematta.

Tärkeä ilta, merkityksellinen ilta. Ystävyys kantaa.

 

 

Muistikuvia

Palatessa matkatöissä

Kevättalven mökkipäivät ohi: pääsiäisretriittiä, hiihtolomaa, omissa maailmoissa, luonnossa luppoilua, tasaantumista, mökkihöperöilyä, kaksistaan mökkioleilua, muistamista ja unohtamista, valoakin.

Kotimatka tavallista pidempi, tai siinä oli yksi aikaa vienyt ”mutka”.  Rovaniemeltä poikkesimme Kuusamontien varteen muutaman kymmenen kilometriä. Siellä on uusi turistiresortti (Silver Birch Resort), jonka keittiön ja ravintolan tiloja laitteita olin lupautunut kuvaamaan. Siis reissutöissä. 🙂 Aika metka paikka oli tuo.

Metokselle tämäkin projekti. Edellinen vastaava kuvaussessio oli helmikuussa Saariselän Kuukkeli Bistrossa. Artikkeli, johon tuolloin ottamani kuvat liittyivät, on nyt julkaistu Metoksen sivuilla.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Kauden loppuhuipennus

Se on puolimaraton! Tai vähän ylikin = 24 km.

Hiihdin aurinkoisessa aamupäivän pikkupakkasessa Piispanojan ja Rumakurun kautta Luulammelle.

Olen nyt niin hiihtäjää, niin hiihtäjää.

Rumakurulle (kuvassa) olen toki tänäkin talvena sivakoinut, useinkin, mutta siitä on matkaa Luulammelle vielä viisi kilomeriä. Patikoitu sinne on melkein joka kesä ja maastopyörillä ajeltu, mutta että murtsikalla!

Kun oli niin hieno keli ja aika varma tuntuma, että Luulammella on latukahvila auki, päätin jatkaa. Nousuja mutta mukavia laskujakin matkalla on. Ja onneksi maja oli auki: en tiiä, miten olisin ilman kahvia ja pullaa jaksanut takaisin,  huom. Rumakurulta paluumatkan nousut! Minullahan ei tietenkään ollut mukana mitään juotavaa, ei energiapatukkaa, ei suklaata, ei smoothieta.

Tai no olisin jaksanut, mutta … parempi että oli vähän luomudopingia. Näin hiihdosta jäi hyvä mieli ja olo.