Tuulestatemmattua

Viime hetken pakkailua ja muuta matkaa varten.

Patikkareissuilla – ulkomaillakin – on käyty, useinkin. Joten periaatteessa kaikki, mitä tarvitaan on tiedossa ja jo olemassa. Tätä tulevaa matkaa varten olen jo hyvissä ajoin hankkinut jotain uuttakin: uudet vaellushousut, Luhdan kevyen takin (myös pyöräilykesää varten tämä tarpeen) ja sitten muutaman T-paidan. Housut ja takki ihan ok tällaiselle kompuroimisäksidentistä toipuvalle, yksikätiselle, mutta uudet T-paidat saavat jäädä kotiin. Nyt napitettavat, vetoketjulliset, ei-päänylivedettävät yläosat ovat tarpeen. Siispä anorakki, fleecepoolo, kolme hyvää laatuneuletta (sininen, punainen ja valkoinen) jäävät nekin kotiin. Onneksi on olemassa sentään muutama vielä aika hyvässä kuosissa oleva villatakki. Sadeviitta ja sadetakki lienevät Irlannissa tarpeen, ja ne on laukussa. Samoin särkylääkkeet, polvituki, Meindlit ja teleskooppisauva. Kamerakin on, laajakulmakin, mutta saapa nähdä, miten ja mitä voin kuvata.

Päiväpatikoilla, sään, reitin vaativuuden ja taukotuokioiden vaihdellessa, kerrospukeutuminen on usein tarpeen ja tavallista. Pusakoita riisutaan ja puetaan, sadeviitta vedetään päälle, otetaan pois, välipusakka otetaan pois ja laitetaankin sitten huipulla levähdellessä taas päälle. Esimerkiksi Madeiralla patikoidessa on juuri tällaista tehty, melkein huomaamatta. Ja tätä minä olen tänään pohtinut: mitä otan mukaan, miten vaatteiden vekslaaminen ja pukeminen ylipäätään onnistuu minulla. Olkapäätä kun ei saa liikuttaa, se on vielä vähän kipeäkin, vaikkei sitä rassaakaan! Siis vain tämä on ollut ongelma tässä viime tinkaan jääneessä pakkaamisessa.

Murtunut olkapää on tänään hyvin lääkittynä ”kulkenut mukana” aika lailla huomaamatta. Minulla oli onneksi juuri tälle päivälle aika luottokampaajalle: hän leikkasi tukan siten, ”ettei sitä sun paljon tarvi föönailla” ja laittoi muotoilutuotteita niin paljon, ettenköhän viikonlopun yli pärjää. Ensi viikko menköön sitten tihkusateiden kostuttaessa ja/tai tuulen tuivertaessa luonnonmukaisella tyylillä!

Nämä pikkujutut eivät vähennä sitä riemua, mikä on, kun nyt voidaan lähteä. Irlannin nummet ja kukkulat, linnat ja luonto jo huomenna! 💚🤍🧡

”Niin oikein”, toteaa irlantilainen maalaislääkäri Fingal Flahertie O’Reilly silloin kun asiat ovat tolallaan, silloin kun kaikki on hyvin. O´Reilly on kirjailija Patrick Taylorin romaanien maalaislääkäri, joka toimii Pohjois-Irlannin maaseudulla, kuvitteellisessa Ballybucklebon kylässä.

Meillähän on matkavaraus Irlantiin, ja lähtöpäivä olisi jo ylihuomenna perjantaina 8.5., mutta kohde ei ole maalaislääkärin maisemissa pohjoisessa, vaan Irlannin lounaisosassa Kerryn kreivikunnassa, jonne matka Dublinista kulkee mm. Tipperaryn kautta.

Laulun mukaan ”It’s a Long Way to Tipperary” (Youtube), ja vähän siltä tässä nyt on tuntunut. Matkavarauksen tein jo heti vuodenvaihteen jälkeen, ja yllättävänkin äkkiä tähän viikkoon tultiin, mutta tällä viikolla on ruvennut tuntumaan, että onko matka Tipperaryyn ja Killarneyhin sittenkin liian pitkä meille, – minulle!

Minä kun en nyt vaan voi maalaislääkärin tavoin todeta ”Niin oikein”. Kaikki kun ei ole kunnossa, sillä koko tämä viikko on jouduttu pohtimaan, lähdetäänkö sittenkään.

Viime lauantain kauppareissulla sattui niin, että kompastuin Prisman parkkipaikalla korokkeeseen pahemman kerran, sillä seurauksella, että silmälasien sanka irtosi, ja teki silmäkulmaan vekin, ei isoa kuitenkaan, polvessa asfaltti-ihottumaa ja sitten olkapää! Siihen sattui pahasti. Hitosti!

Tein kuitenkin kauppareissun ja ajelin vielä kotiin. Viikonlopun söin särkylääkkeitä, enkä vasemmalla kädella paljon mitään tehnyt, yöt olivat vähän repaleisia, päivät liki itkuisia, eivät kivun vaan ketutuksen takia: ”En minä mitään kamerareppua voi reissuun ottaa mukaan, hyvä jos pystyn kivulta edes lähtemään, lähtemään ollenkaan”.

Maanantaina aamulla sitten Mehiläiseen ja oikein urheilulääkärin (parkkipaikalla kaatuminen voi olla urheilua!!) vastaanotolle: solisluun murtumahan se! Ei poikki, eikä nivelkohdasta, mutta murtunut kuitenkin. Siispä kantoside, särkylääkettä, kuuden kerran fysioterapia-lähete, kaiken kantamisen kielto, pyöräilyn kielto, pihatöiden ja mökkirempan tekoon kielto! Kuudeksi viikoksi!!

Mutta kävellä saan! Eikä lääkäri kieltänyt reissuun lähtemistä. Mutta sanoi myös, että on kyllä perusteltua jäädä poiskin. Käski tarkkailla kiputasoa ja miettiä, miten ja mitä reissussa tekee, jos sinne lähtee.

Ja sitä minä ja me on nyt tässä nämä päivät tehty. On mietitty! Tiedän, ettei tämä ole maailmoja kaatava asia. Tämä on vain yksi hitsin solisluun murtuma, vakuutuksesta on mahdollista saada korvaus peruuntuvasta matkasta (nyt jo rillitkin on vakuutuksen laskuun korjattu), jo eilen kävin muutaman kilometrin kävelylenkillä ja Irlantiin lienee mahdollista matkustaa joskus toistekin. Nyt kipu pysyy pois pelkällä Buranalla ja nivelgeelillä, mutta kyllä tämä niin ketuttaa!! Lähdön tunnelmaa ei oikein ole päässyt syntymään.

Päätös oli tehtävä tänään: lähdetään me!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”It’s a Long Way to Tipperary”
on englantilainen varieteelaulu, joka tuli suosituksi ensimmäisessä maailmansodassa. Nimi viittaa irlantilaiseen Tipperaryn kaupunkiin.

Laulu on alun perin kirjoitettu Lontoossa työskentelevän irlantilaisen työläisen valituslauluksi, jossa hän kaipasi kotimaataan.

Marssin kirjoittivat Jack Judge ja Harry Williams (Henry James Williams) vuonna 1912. Sen tekivät kuuluisaksi irlantilaisrykmentti Connaught Rangersin sotilaat, kun he marssivat Boulognen läpi 3. elokuuta 1914. Tapahtuman todisti Daily Mailin kirjeenvaihtaja George Curnock, joka raportoi siitä kaksi viikkoa myöhemmin. Kappaleen suosio kasvoi myös muun brittiarmeijan keskuudessa. 

Toisin kuin aiempien sotien, kuten toisen buurisodan, suositut laulut, se ei kannustanut sotilaita loistaviin tekoihin, vaan keskittyi sen sijaan kodin kaipaukseen (kuten aikakauden laulu ”Keep the Home Fires Burning”).

(Wikipedia ja vanha Irlannin matkaopas -kirja)

Vappuaaton kestiystävyysillan jälkeen eilen olimme kaksistaan, aika vaatimattomasti vappuperinteitä; ei lähdetty kaupungille yo-lakit päässä, ei oltu kuoroja kuuntelemassa, eikä katsomassa vappumarssia, ei aiemmin, eikä nytkään mitään vappupiknikkejä, ei jäätelökioskille hakeutumista, ei kuohuvaa missään patiolla, saatikka vappulounasta.

Erikseen lähdettiin pyörälenkeille; minä sentään sen verran vappuperinteiden parissa, että toista tuntia ajelin, kävelin, kiertelin niillä reiteillä, missä satojen vanhojen autojen letka kulki. Laiskasti kuvailin, mutta jännä, että muistikortille on tallentunut oikeastaan pelkästään jotain keltaista. Olokin oli aika aurinkoinen.

Tänään kotoilua. Pehtoori pihahommissa, minulla kauppareissu, joka ei sujunutkaan jälkiä jättämättä. Jätin sitten pyörälenkin (vaikka pyörä vihdoin taas käytössä ja kunnossa ja sää mitä parhain) vaan tein vähän kotihommia ja huolella sapuskaa meille kahdelle.

Pakastimessa oli 2 kpl maissikananrintoja (Torin Lihamestarilla on niitä pakkasessa, pkt 10 €), yrttejä aaton kokkailujen jäljiltä, fenkolia meillä on melkein aina ja nektariinit löytyivät kaupasta.

Oheen ”klassikko” marokkolainen couscous-salaatti (sopii kesän grilliruokien ´saideriksi´ oikein hyvin. Tein ison annoksen, koska se säilyy hyvin, ja huomisen raakamakkaragrillailun oheen on näin hyvä lisuke valmiina. Ohje siihen täällä. Ja toinen ohje tässä:

Avasimme oheen myös aiemmin ystävältä saadun roseen. Se vaikuttaa olevan turvallinen ja raikas valinta kesän ruokaviiniksi. Mikseipä aurinkoisella pihalla sellaisenaan lasillinen, pari tätä; maistuu varmaan monille: Coteaux d´Aix-en-Provence.

Ollaan jo toukokuussa. Nyt on paljon mukavaa odotettavissa, toiveissa kaiken aiotun toteutuminen.

Pitkästä aikaa nämä ystävät täällä – tällä kertaa tällaisen menun äärellä.

Kyllä: edelleen kokkaileminen ja kestitseminen on minulle mieluista.

Oli oikein hyvä vappuaatto.

Homma hanskassa, ja hanskat hukassa!

Nyt ei ole ollut hanskat hukassa, usein kyllä nekin, mutta nyt on kysymys isommasta jutusta.

Olenhan useinkin tainnut kertoa kuinka olen hyvä piilottamaan, sujauttamaan, hukkaamaan, ”laittamaan talteen” kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin.

Lapsemme muistavat edelleen kertoa omilleen kuinka mummi silloin heidän lapsuudessaan piilotti yllärijoulukarkit, eikä niitä löydetty ennen kuin juhannuksena, ja silloinkin vahingossa jostain eteisen yläkaapin hyllyltä. Ja vastaavia tarinoita tuntuu heidän muistoissaan riittävän…

Myös tavaroiden, ruokien, papereiden sujauttaminen laatikkoon, kaappiin, laukkuun, koriin kuuluu minun jokapäiväiseen elämääni. En tykkää siitä, että papereita lojuu työpöydällä, tai että keittiön tasoilla on maustepurkkeja, avattuja keksipaketteja, leipäpusseja. Niiden kuuluu olla kaapissa, ja niille ON paikkansa, mutta tosiasiassa minä saatan sujauttaa leipäpussin vihanneslaatikkoon tai vaikka kattilakaappiin. Huomaamattani. Ei niin ihan hirveän usein käy, mutta on keittiössäkin tavaroita ja aineksia tullut etsityksi joskus hyvinkin kauan.

Ja sitten: kuinka monta kertaa minulla ovat olleet hukassa avaimet, sormukset, pankkikorttikotelo, käsilaukku, kameran linssisuoja, kännykkä, kirja, …

Ja nyt en ehkä uskalla sanoa ääneen, enkä kirjoittaa tähän kuin ihan himmeällä, että AINA ne ovat löytyneet. Lopulta. Tai joku muu on ne löytänyt ja minulle palauttanut, tuonut, antanut. Eihän tämä hyväonnisuus nyt vaan häviä.

Niin kuin eilenkin. Olin iltapäivällä käyttämässä pojantytärtä Dentopoliksessa hammasröntgenissä ja kaikki meni hyvin; tyttö oli reipas ja mummilla lapsen KELA-kortti tallessa jne. Hyvillä mielin lähdimme kaupungille jätskille: Robert´s Coffeen vaniljajäde oli tarkoitus testata. Hyväksi havaittiin, ja jätskit saatiin maksetuksi, kuten myös Suomalaisessa Rambon talli -kirja [olen niin iloinen ja ylpeäkin, kun sekä Eepi että Apsu lukevat mielellään ja paljon, joten aina silloin tällöin ostan heille lempparikirjoja omiksikin]. Jätskit ja kirja oli maksettava käteisellä, jota sattui olemaan laukun sivutaskussa riittävästi. Pankkikorttikoteloni ei nimittäin ollut laukussa!

Samaisessa oli kotelossa kirjastokortti, bussikortti, museokortti, ajokortti, ja kaksi pankkikorttia!
[Näitä Thin King -koteloita olen mainostanut täällä blogissa joskus vuosia sitten. Taisi kerran olla jossain arvonnassa palkintonakin.]

Illansuu sitten Pehtoorin kanssa etsittiin kotoa, soittelin Dentopolikseen, kävin kyselemässä lähikaupasta, jossa olin korttia toissapäivänä viimeksi käyttänyt. Kaikki takit, laukut, reput, auto, kaikki koluttiin ja etsittiin. Lopulta päätin että tänä aamuna suljen pankkikortit, anon uudet ja hankin väliaikaisen ajokortin ja tilaan uuden.

Ja sitten: vaikka olin eilen jo ainakin kahdesti, jollen kolmesti jo tarkastanut, niin aamulla päätin, että katson vielä kerran käsilaukun ja repun. Ja ta-daa! Repun sivutaskussa vetoketjun takaa turvasta se löytyi.

En vaan ymmärrä! Mutta olen kiitollinen, että taas löytyi.