Roomaa ristiin rastiin

Ajatus aamiaisesta Rooman kattojen yllä, hotellin kattoterassilla, oli kiehtova. Mutta jäi ajatukseksi, oli sen verran vilpoista ja tummia pilviä taivaalla, että tyydyimme katselemaan näkymiä ikkunoiden takaa.

Vähän ennen kymmentä olimme taas valmiita Rooman valloitukseen, tai ainakin lauantaiseen tapaan torille ja halliin. Siispä ensin kävelimme Campo di Fiorille. Silloin jo satoi, mutta kojut ovat onneksi isojen varjojen alla. Kaunis värikäs ruokatori se on. Paljon turisteja ja paljon paikallisia.

Sade taukosi ja jatkoimme matkaa kohti Testacciota.

Largo Argentiinan tienoilla oli vielä aika hiljaista, – lauantaiaamu Roomassa ei ole vilkkaimpia hetkiä.

Piazza Venetsian jälkeen kun alkoi taas ripsiä, menimme pysäkille ja katselimme näytöltä, että bussi 30 tulee kolmen minuutin päästä: siispä mennään sillä kohti mercatoa.

Ja opimme siinä – tihkusateen samalla muuttuessa rankkasateeksi – että Rooman minuutit ovatkin jotain ihan muuta kuin mitä meidän kellot näyttävät. Lopulta bussi tuli ja pääsimme Pyramidille asti ja siitä sitten tepastellen halliin.

Oli kyllä käymisen väärti. Ja kyllä minä niin toivoin, että olisimmekin majoittuneet johonkin huoneistoon; olisi voinut ostella kaikkea kokattavaa. No ei ostettu mitään, kunhan kierreltiin ja ihasteltiin. Ei mikään arkkitehtooninen ilo silmille, mutta voi niitä ruokatiskejä!

Sateen tauottua, lämpötilan noustua lähelle + 20 astetta ja auringon jo pilkistellessä lähdimme kiertämään Monte Testacciota. Se on antiikin ”jätevuori”. Se on syntynyt liki 2000 sitten kun roomalaiset ovat käyttäneet aluetta (silloisen sataman läheisyydessä?) saviruukkujen kaatopaikkana. Vuoren seinämässä on muutamia ravintoloita, yökerhoja, klubeja, mutta eipä ne aamupäivällä paljon ”näyttäytyneet”; suljettuja ovia, kylttejä vain.

Monten ”takana” oli vähän rähjäisempää asumusta ja varastoa ja sen näköistä etten pimeällä siellä haluaisi liikkua. Erilaista Roomaahan olemme nyt halunneetkin nähdä.

Siirtolapuutarha? 😉

Liuimme takaisin kohti Centro Storicoa, kohti lounaspaikkaa. Ja kuten meillä on tapana, käytämme suhteettoman paljon aikaa ruokapaikan hakemiseen. Siitäkin huolimatta että koko Rooman on täynnä trattorioita, hosterioita, ristoranteja, pizzerioita ja katukeittiöitä.

Päädyimme lopulta Il Ficoon. Ja valitsimme antipastilautasen. Oi, että. Niin hyvää. Tänään erilaisia friteerattuja kesäkurpitsan kukkia (oik. yläreuna) kuin eilen, ja niiden kanssa jotain makeaa (marja?)kastiketta.

Ja taas jaksettiin. Päätimme lähteä kohti Hadrianuksen mausoleumia (Castel Sant’ Angelo), jossa emme ole ennen käyneet. Kolmen vartin jonotuksen ja 28 euron maksamisen jälkeen pääsimme isoon Hadrianuksen leposijaan, linnoitukseen, vankilaan, myöhemmmin paavien palatsiin, jonne kulkee Vatikaanista salakäytävä. Eikös Dan Brownin Enkelit ja demonit -kirja pääty siihen, että pahis putoaa mausoleumin tornista Tevereen? Ja eikös Tosca-oopperakin sijoitu tuonne? Parasta meille oli näköalat.

Tuolta laskeuduttua ja siirryttyä kohti hotellia (kuvan oikeassa reunassa Ponte Umberto I ja lähellä  (tuolla puolen jokea) on tämä hotellimme) alkoi kello olla jo puoliviisi.

Jalkojen lepuutusta, kuvien purkua ja postausta pari tuntia.

 

~~~~~~~~~~~~

 

klo 21.15 paikallista aikaa. Kävimme syömässä. Pizzalla. En tiedä, oliko paras pizza ikinä, mutta lähelle. Tuttu ravintola Da Fransesca. Ihan niin kuin Roomassa ei olisi tuhansia muitakin, mutta tuonne piti – taas – päästä.

Ja kävimme vielä iltakävelyllä Teveren (Tiberin) rannassa. Aika samettinen ilta, ei sadetta. Rooma on hyvä.

Siamo a Roma

@Rome

Hotellimme on Genio. Valitsemme sen, koska se on Finnairin Plus -hotelli, mikä tarkoittaa, että lentojen yhteydessä se on hinta-laatusuhteeltaan oikeinkin hyvä. Ja siksi, että meillä on siitä – nimenomaan hyvä – kokemus vuosien takaa. Olimme täällä myös uutena vuonna 2006. Lennot Oulu – Helsinki – Rooma ja takaisin sekä kuusi yötä neljän tähden, keskeisellä paikalla olevassa hotellissa yhteensä vähän yli 800 euroa. Hotelli tuossa ylhäällä näkyvässä kartassa Ponte Umberto I kohdalla (Via Zanardelli).

Kun olen viettänyt Roomassa monta aiempaakin lomaa, ei nyt ole tarvetta pomppia nähtävyydeltä toiselle, ei jonotella museoihin ja Colosseumille, ei ole välttämätöntä käydä Espanjalaisilla portailla tai Piazza Barberinilla. Mutta on mahdollista. Katsotaan nyt.

Ajatuksena oli jo varatessa, että vietämme toukokuun lopun viikon Roomassa ulkona. Kierrellään puistoissa, patikoidaan Trasterveressä, kiivetään Janiculum-kukkulalle, ja muillekin, vuokrataan pyörät Villa Borghesessa. Liikutaan paljon ja syödään hyvin. Ja minä kuvaan. Kuvaan paljon valoisia, aurinkoisia kuvia. Katsotaan nyt. Säätiedotus lupaa seuraaville viidelle päivälläe sadetta, ukkosta, sumua, mutta myös aurinkoa pilvien välistä. Vähän kuten Wienissä joulukuussa. Mutta sää on sellainen kun on, joten aamuisin katsomme, mitä teemme, mihin lähdemme. Siis ei minuutti aikataulutettua kaupunkilomaa.

Kone laskeutui Fiuminicioon Leonardo da Vincin kentälle melkein minuutilleen aikataulussa. Ja hotellissa olimme kahdeksan ja puoli tuntia sen jälkeen kun olimme kotoa lähteneet (klo 4.30).

Saimme huoneen heti. Bravo. Veimme laukut, vähän siistiydyimme, kamppeiden reivausta ja kun kerran vielä ei satanut lähdimme ensin kohti ruusutarhaa….

… juuri purin kuvia (258), liitän niitä vielä ja kerron mitä tänään näimme. Mutta nyt lähdemme syömään, meillä on tapaaminen.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt hotelliin palattua, nettiyhteyttä, kuvien lataamista, kaikkea somettamiseen tarpeellista säädelty, huomenna jo parempi yhteys ja raportointi.

Tänään oli sittenkin täysin sateeton päivä, melkein helle. Erinomainen kaupunkilomapäivä. Kävelyä sen 20 000 askelta. Paljon vanhaa (heh, Roomassa) ja uuttakin nähty. Kun oli tuo sateen uhka oli sellainen ”Carpe diem” -fiilis koko päivän: nautitaan kaksin verrroin auringosta, lämmöstä, sateettomuudesta.

Hieman meni etsimiseksi mutta me löysimme ensin ruusutarhan ja sitten protestanttien (non catholic) hautausmaan. Molemmat auringossa. Ruusutarhassa kävin melkein päivälleen 30 vuotta sitten jolloin odotin esikoista ja jolloin Pehtoori  vasta opetteli puutarhurointia. Tänään näimme paikan uusin, vanhentunein silmin. Ja se oli niin hieno. Lähetimme kiitokset vinkistä latinan opettajalleni, silloiselle Villa Lanten johtajalle. Ilman häntä emme varmaan vieläkään olisi paikasta tienneet mitään.

Siellä on 1100 ruusulajia. 1100!! Se on iso. Se on kaunis. Taustalla Circus Maximus ja sypressit, ja sininen taivas ja aurinko! En osaa kertoa kuinka hieno. Harmittaa, etten osaa. Mutta se on! Käykää siellä. Toukokuussa.

Jos rosario oli ensi sijaisesti Pehtoorin käyntikohdelistalla kärkisijalla, niin minulla oli Non Catholic Cimitario. Protestanttien hautausmaa. Sinne on haudattu 1800- ja 1900-luvulla Roomaan ja muualle Italiaan tulleita, innoistusta ja miljöötä hakemaan tulleita, mutta tääällä tai muualla Italiassa menehtyneitä, taiteilijoita ja muita (nuorena kuolleita) suurmiehiä ja -naisia etc.

Mm. englantilaiset romantiikan aikakauden nuorena kuolleet runoilijat (Keates, Shelley) ovat sinne saaneet viimeisen leposijansa, samoin italialainen Antonio Gramsci, jonka vallankumouksellisesta ajatuksista (vankilapäiväkirjat) olen sosiologian tenteissä osoittanut oppineisuuttani. 😉  Mistä alkaa olla piakkoin 40 vuotta. Auts.

Mutta siis. Niin kaunis, koskettava. levollinen, rauhoittava hautalehto. Ehdottomasti käymisen arvoinen.

Paljon muuta ehdimme nähdä ja kokea: mm. Piazza Navonan niiiiiin ylihintaiset virvokkeet (Aperol spitz ja olut), … ja sitten kun iltapäivän lopulla palaamme voipuneina hotellille, ovella tapaamme sisareni ja miehensä. Toki tiesimme, että hekin ovat täällä. Menimme hotellin kattoterassille vaihtamaan kuulumiset ja nauttimaan lasilliset Ferraria. Mitä muistoja!!! Pieni tauko ja sitten ristoranteen, josta olimme jo kotona sopineet.

Eikä tuottanut pettymystä. Systeri osaa italiaa – oikeasti, ja hän hoiteli tilaukset. Ja kyllä me söimme hyvin, erinomaisesti. Paikka oli täynnä – italialaisia. Ei yhtään amerikkalaista tai japanilaista, vaan italialaisia perheitä ja nuoria porukoita. Perfetto.

Olisi vielä niin paljon kerrottavaa, mutta ei vain jaksa. Liki vuorokausi ympäri on tullut valvottua ja liikuttua. A Domani!

Lähtölaskenta

Bannerikuva vaihdettu, laukku pakattu, kotona, harrastuksissa ja lähipiirissä asiat hoidettu. Lähtöselvitys tehty ja säätiedotusta tarkkailtu (vähän murheellisena), mutta silti niin iloisena, että matkaan päästään.

Herätys on huomenna klo 4.

Yritän päivitellä blogia, eiköhän se onnistu. Ja jos kiinnostaa, niin luulenpa, että Instagramin stooreissa on välähdyksiä tulevien päivien tunnelmista, joten sieltä kauttakin voi nojatuolimatkailua harrastaa.

Ci vediamo a domani!

 

Pyöräillen ja kuunnellen

Minulla on ollut BookBeat vajaat kaksi kuukautta ja sähköpyörä melkein viisi viikkoa. Ne liittyvät hyvin läheisesti yhteen, sillä pyöräillessäni kuuntelen kirjoja. Kuuntelen kirjoja myös kuvia tehdessäni ja siivotessani, joskus ruokaa laittaessanikin.

Olen kuunnellut 15 kirjaa, niiden lisäksi jättänyt pari alkuunsa kesken ja ”Learn Italian´ia” kuuntelen päivittäin, ehkä noin tunnin päivässä, toistaen uudelleen ja uudelleen samoja kohtia.

Pyörän mittarissa on lähes 800 kilometriä.

Ehkä jo nämä numeeriset tiedot kertovat, että olen erinomaisen tyytyväinen molempiin hankintoihin ja että ne eivät ole jääneet turhan panteiksi ulkovarastoon tai puhelimen appi-rivistöön.

Luetut/kuunnellut

Niina Mero, Englantilainen romanssi
Kate Morton, Kellontekijän tytär
Ina Westman ja Katja Lahti, Arkisatuja aikuisille
Mia Kankimäki, Naiset joita ajattelen öisin
Enni Mustosen sarja: Nimettömät, Lipunkantajat, Mustasukkaiset, Sidotut, Parittomat
Juha Itkonen, Ihmettä kaikki
Eve Hietamiehen trilogia: Yösyöttö, Tarhapäivä, Hammaskeiju
Mari Veitola, Veitola
Laura Frimanja  Anton Vanha-Majamaa, Mikael Gabriel – Alasti
Michelle Obama, Minun tarinani

Kaikista noista on esittely mm. BookBeatin sivulla… ja noista vanhimmistahan olen jo mielipiteitäni lausunutkin, mutta neljä viimeistä ovat vielä kommentoimatta. Niistä ensimmäisenä ja koko listan ehdottomasti parhaana kirjana on hehkutettava Mia Kankimäen kirjaa ”Naiset, joita ajattelin öisin”.  Se niin hieno, monitasoinen, älykäs, hauskakin. Se on tietokirja, mutta se on myös matkoja (Japani, Italia, Afrikka ….) kulttuurihistoriaa, feminismiä, lisää matkoja, menneiden vuosisatojen naisia ja yli 40-vuotiaan naisen matka myös itseensä. Faktaa ja fiktiota – samassa kirjassa, mikä ei ole kirjallisuuden lajina kovinkaan yleinen ja  mitä on varmasti myös vaikeaa kirjoittaa.

Ihan suurenmoinen kirja. Sitä minulle täällä blogissa suositteli Anu, ja myös sisareni vinkkasi sen pariin. Minä voisin jatkaa suositusta yleisesti kaikille, mutta jotenkin tuntuu, että erityisesti myös Sadulle. Vaikka emme ”livenä” tunnekaan, tuli minulla monta kertaa kirjaa lukiessani mieleen, että hänelle tästä pitää mainita. 😉 Nyt kun opettajalla pian alkaa kesälomakin?

Westmanin ja Lahden ”Arkisatuja aikuisille” on sekin vähän uudenlainen kirja. Novelleja arjesta, mutta myös satuja. Jutuissa oli usein jännä ”yllätys” tai ”the end” – kuten hyvässä novellissa tai sadussa on. Tämä voisi sopia lyhyiden bussi- tai junatyömatkojen ”lukemistoksi”.

Kate Mortonin – ”lumoavan tarinankertojan” vai miten hänen luonnehdintansa oli – kirja ”Kellontekijän tytär” on melkoinen järkäle, ja se jos joku on monikerroksinen, monipolvinen, ei kronologisesti etenevä, hyvin brittiläinen, kieltämättä kiehtovasti kirjoitettu, mutta minusta tarina etenee vähän turhan paljon rönsyillen eri suuntiin. Henkilöitä, miljöitä, juonenkäänteitä on melkein liikaa. Tai kirja pitäisi lukea/kuunnella ”paikallaan”, intensiivisemmin kuin pyörän selässä tuli tehtyä. Lukijana Niina Hukkinen saattoi olla yksi syy, miksi kirja ei saavuttanut ihan varauksetonta tykkäämistäni. Hänen ikään kuin pusertaa tekstiä ulos, se ei solju… Mutta ei kirja missään tapauksessa huono ollut.

Niina Meron ”Englantilaisen romanssin” kuuntelin loppuun järjestellessäni Festaa aamusella. Se on suomalainen dekkari ja romanttinen (oliko? 😉 ) nykytarina, joka sijoittuu Englannin maaseudulle ja Tampereelle. Siinäkin oli pieni tietokirjallisuuden (kirjallisuushistorian) juonteita. Esikoiskirja, josta pidin. Pirjo Heikkilän napakka ääni sopi tähän paremmin kuin hyvin.

Melkein kaikki kirjat olen siis kuunnellut pyörän selässä. Paria umpisateista päivää lukuunottamatta olen ajanut pyörällä joka päivä vähintään tunnin. Tavallisesti parin – ja muutaman kerran kolmen, neljän -tunnin lenkin. Kaupassa ja Caritaksessa käyn pyörällä, kuvausretket ovat laajenneet naapurikuntiin ja Oulun laitamille. Olen löytänyt kotikaupungista ihan uusia alueita, idyllisiä pikkuteitä, jokivarren hyväi pyöräteitä. Kunto on parantunut, olen kasvoistani aika päivettynyt, ulkona olo on mielekästä ja raitis ilma takaa hyvän yöunen. Entäs miinukset? – Enpä ole vielä keksinyt.

Erikoisia juttuja

Tänään on ollut erikoinen päivä.

Nykyisin on erikoista, että herään kuudelta. Tänään heräsin, ja olin jo seitsemän jälkeen katselemassa Oulun kaupungin heräämistä kevätaamuun. Aamut on parhaita. Mandariinisorsat nukkuivat vielä kahdeksan jälkeenkin…

Jatkoinpa sitten matkaa,

Hupisaarillakin vielä kovin hiljaista.

Ei vielä kovin paljoa viherrä. Mutta aurinkoa kuitenkin. Ja kuljin ja kiertelin yhdeksään asti.

Sitten kampaajalle: reissutukka. Ja kaupan kautta kotiin.

Oli vähän köksäiltävää, tai siis itse halusin tehdä iltapalaa. Oulun Viininystävien tapaaminen oli tänään, ei paljon ilmoittautuneita, mutta ei myöskään tilaa, missä kokoontua. Olin luvannut, että meille saa tulla. Mitään ei odotettu, ei odotettu muuta kuin, että olisi tila; pöytä ja tuolit. Lasit ja viinit oli meille tuotu jo viikonloppuna, joten ei muuta kuin paikka oli toiveena. Mutta enhän minä osaa siten, etten mitään tarjoaisi. Pieniä tapaksia ja muuta ”kesäruokaa” tein niin paljon, että riitti tusinalle.

Ja mikä erikoista: meidän Juniori oli viinipruuvin vetäjänä. Oli valinnut viinit ja piti luennon. Hassua istua ja kuunnella kun poika puhuu asiaa, esitelmöi tai luennoi, ihan miten vaan. Mutta kyllä saatoin olla ylpeä. Ja osasi ”ottaa yleisönsä”, sai aikaan vuorovaikutuksen. Mikä ei ole ihan simppeli juttu: niin paljon olen nähnyt opiskelijoiden ja kollegoiden, tutkijoiden ja tohtoreiden juttuja katederilta että tiedän, ettei se aina vaan onnistu. Juniorillla onnistui. Onneksi onnistui [palannen asiaan tuonnempana]. Oli mukava ilta.

Nyt levolle, huomenna on aurinkoa ja pyöräilyä!!

 

Lintukuvaaja! ;)

Kun vajaa vuosi sitten pääsin kuvatoimisto Vastavalon kuvaajajoukkoon, päätin, että en sinne lintu-, kasvi- (pl. syötävät) ja auringonlaskukuvia laittele. Nyt siellä kuitenkin on ottamiani auringonlaskukuvia varmaan puolensataa, muutama kasvikuvia, mutta  tätä päivää ei ole ollut lintukuvia. Nyt on.

Kävin illansuussa Ainolassa-Myllytullissa täydentämässä ja paikkomassa vanhojen rakennusten kuvausprojektini kuvia, ja Linnansaaren pienen lammen, joenmutkan tienoilla oli ”Fjällräven-porukkaa” pitkine putkineen ja kiikareineen, mistä ymmärsin, että nyt on joku erikoinen tirppa tähtäimessä. Pysäytinpä sitten siihen minäkin, ja muutaman otoksen otin kahdesta uroksesta. Tunnistusapua sitten sain ystäviltä: mandariinisorsia ovat. Ja ”poikaparina” kuulemma liikkuvat, kertoivat paikalla olleet lintuihmiset. Hienon näköisiä olivat. Aika koreita ovat. Ja Kalevassa haastateltu ystävä, lintutieteilijä kertoi että nämä ovat erityisesti Japanissa hyvän onnen ja parisuhteen vertauskuvia.

Muutapa en tänään olekaan saanut aikaiseksi. Tai siis olen vain istunut koneella ja tehnyt niitä korttikuvia ja kuunnellut kirjaa (”Kellontekijän tytär”). Minusta on edelleen hassua tällaiset päivät, jolloin minulla ole jotain, mitä ”pitää” tai ”kuuluu” tai ”on tehtävä” tai ”on sovittu”. Se on edelleen mukava tunne.

Omnes vero viae Roman ducunt?

Omnes vero viae Roman ducunt? Vievätkö todella kaikki tiet Roomaan? 

Pari vuotta ennen kuin minä pidin blogia, kirjoitin Moleskineen, paperiseen päiväkirjaani, tammikuun alussa 2006:

Colosseum ja Sikstiiniläiskappelin freskot ovat Rooman kävijöiden must-jutut. Ne on nähtävä, ne ovat sen arvoisia. Ne nähdäksemme meidän ei nyt tarvinnut tällä matkalla [4 pv vuodenvaihteessa 2006] jonottaa: ne on nähty. Ensi kerralla on vielä enemmän paikkoja, nähtävyyksiä, tunnelmia, jotka on jo koettu. Silti minä haluan sinne vielä. Oli suurenmoista käydä siellä koko perhe yhdessä, tällä kertaa taas erilainen Rooman matka. Ehkä ensi kerralla menen syksyllä, menen yksin? Tai aloitan alusta ja lähden P:n kanssa kahdestaan …

Minä olen halunnut sinne neljästi aiemminkin: P:n kanssa kahdesti (elokuussa 1978 ja toukokuussa 1989), ja sitten erikseen molempien teinien kanssa: ensin S:n kanssa 2003 ja sitten viime pääsiäisenä (2005) T:n kanssa.

Nyt on kuitenkin tunne, että ei ole kesken mitään. Voin olla rauhassa. Arrivederci Roma! Mutta todellakin vain näkemiin. Kolikot on Treviin heitetty.  — eikä tämä rakkauteni Roomaan ole sammunut.

Ehkä tämäkään matka ei aivan selittänyt Rooma-intohimoani. Joitakin syitä sentään tunnistin: Rooman sää, ruoka, La Dolce Vita, historia, kirkot, yöt. …kävely niissä ja niiden välissä.

Ehkä tämä johdanto kertoo, mistä on kyse. Kyllä, kyllä me taas olemme lähdössä Roomaan.

Ensimmäinen kerta oli juuri silloin, kun olin saanut tietää, että olen päässyt yliopistoon lukemaan historiaa: elokuussa 1978 olimme Eurooppaan suuntautuneella kuukauden telttaretkellä pari päivää Roomassa, seuraava kerta toukokuussa 1989, jolloin odotin esikoista, sitten pääsiäiset molempien lasten kanssa erikseen silloin kuin olivat 13-vuotiaita. Niiden reissujen rahat teinit tienasivat itse: käytiin Hiukkavaaran, Höyhtyän ja torin kirppiksillä useana viikonloppuna myymässä (silloin piti itse olla pöydän takana) heidän lelujaan, pelejään, suksiaan, kirjojaan, vaatteitaan ja kaikkea muuta kotoa kierrätettäväksi joutavaa). Se oli oikein hyvä projekti molempien kanssa. Oppivat hankkimaan matkarahoja. 😉 Ja yhteistä puuhaa oli se kirpparitouhu.

Tuon yllä mainitun, vuodenvaihteen 2006, jälkeen oltiin seuraavan kerran jo 2007 elokuussa, kun oli Pehtoorin tasavuosijuhlat Toscanassa. Lensimme ensin Roomaan ja olimme myös paluumatkalla yötä siellä. Kesällä 2010 olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa neljä päivää, ja siitä on jo blogissakin matkakertomus. Joten minulle tämä on nyt on seitsemäs kerta. Moneskohan kerta Italiassa? (Garda (1997), Milano (2007), Sisilia (2008), Umbria (2012), Liguria (2015), — ainakin nuo.)

Miksi TAAS sinne. Sitähän tammikuussa kovasti pohdimme… ja teiltä lukijoilta reissuehdotuksia kyselin. Ja vielä silloin (niin kuin aika ajoin edelleen) elän tätä ikäkriisiäni, pelkoa ajan loppumisesta, tulin todenneeksi Pehtoorille ”haluan vielä kerran nähdä Rooman”. Vielä kerran. Ainakin tämän kerran. Viikon päästä jo olemme siellä. Sitähän jo eilen pohdimme. Eilenkin. Pyörälenkeillä nappikuulokkeista olen reilun viikon kuunnellut ”Learn Italian with Paul Noble” [on muuten hyvä äänikirja ja kurssi]. Säätiedotuksia tsekkailemme, olen jo pari viikkoa aloittanut ”ruutuaikani” seurailemalla Campo de´Fiorin webcam´sta kuinka vihannes- ja kukkakauppiaat pystyttelevät kojujaan ja kuinka Pantheonin piazzalle aamuauringon säteet talojen välistä juuri ja juuri osuvat.

Nyt edessä kituviikko. Mutta onhan se niinkin, että jo odottaminen on mukavaa…

Pyöräilyä ja kakkuja

Koivuissa silmut ovat pulleat, kunhan vähän saadaan lämpöä, niin sitten vihertää kunnolla. Nyt jo pieniä vihreitä hippusia teiden varsilla, pihan nurmessa, puistojen puissa. Ja iltapäivällä jo kaunista aurinkoista säätäkin.

Aamupäivällä ei ollut. Pakkoko sitä oli heti aamutuimaan lähteä äiti-kierrokselle! Pehtoorin kanssa olimme päättäneet ja äideilleimme ilmoittaneet, että tänään olisi äitienpäivävisiteerauksen aika. Siispä ensin kohti Jääliä. Satoihan se sitten loppumatkasta, mutta ei pahasti. Paluumatkalla itse asiassa enemmän. Ja taas kerran mietin, kuinka olisi lapsuudessa ollut elämä vielä ulkoilevampaa ja seikkailulillisempaa – jos olisi ollut gore-texit!

Olen kymmeniä, kymmeneniä kertoja ollut iloinen näistä nykyajan ulkoiluvermeistä: on wind-stopperia, gore-texia, vettähylkivää soft shelliä, kierrätettyä polyamiadia, mehiläisvahattua takkia, … ties mitä kaikkea. Meillä nyt oli tänään vain ihan normi goretex-takit ja sähköpyörät, joten ei pieni kohtuullienn sade yhteensä 50 km:n lenkkiä häirinnyt.

Ainoa pieni ”kauneusvirhe” oli, että kun olin äidin pyynnöstä tilannut kakun (minun leipomani eivät hänelle maistu 😉 ) niin sen kuljettaminen pyörän tarakalla (alle kilometrin matka) ei pintakosketuksetta sujunut. Mutta me uhrauduimme syömään juuri siitä kolhiintuneesta kyljestä palaset. 😉  (BTW: paitsi että Huovisella oli ihan hillittömän pitkä jono, niin siellä oli myös macarons!!! Minähän niitä vielä hankin.)

Anopillakin oli kakkua, siitäkiin siivut söimme. Joten monen viikon kakkukiintiö lienee täys. – Paitsi että parin viikon päästä on Apsun neljä vee -synttärit… 😉 Toukokuu on kakkukuu!

Iltapäivän kotimatkalla poikkesimme ”kotimarketista” hakemassa ruokatarpeita: ostimme lihatiskistä kaksi valmista hampurilaispihviä, jotka Pehtoori grillaili. Ja mitä opimme: ensi kerralla kun tekee mieli hampurilaista, pyöräilemme vaikka Kauppuriin tai Roosteriin ja tilaamme siellä, tai sitten ostamme (esim. Viskaalin) jauhelihaa ja teen pihvit itse.

Illansuussa koetin jotain kuvailla, mutta nyt on vähän ideat hukassa. Vanhoja teemoja: taiteesta ja kuohuviinistä hain innoitusta niin kuin suuremmatkin taiteilijat.  😀  Minulle ei vain – ainakaan vielä – auennut oikein mitään…

Touhupäivä

En ottanut kameraa mukaan. Mikä on ihan poikkeuksellista. Mutta onneksi en. Sillä tänään oli Apsun kanssa sen verran vauhdikas – vauhtia ja vaarallisia tilanteita (ainakin mummille)  – päivä, että oli paras keskittyä leikkimään, juoksemaan, katsomaan perään, jakamaan riemua ja pitämään huolta, että Canon olisi selvästikin ollut kolmas pyörä.

Tänään oli Apsun ja mummin humputtelupäivä. Isänsä (ainakin tällä kertaa ihan ansaitusti) Helsingissä sisarensa luona ja Grand Champagnessa ja äitinsä tänään puolivuotiaan Eeviksen kanssa viettämässä kaksin vähän levollisempaa (siivous?)päivää.

En tiedä muista asianosaisista, mutta meillä Apsun kanssa oli mukavaa. Piipahdimme ensin Caritas-isomummun luona viemässä Apsun kortin ja muuta tähdellistä ja sitten ajelimme – pitkään pohdittua (Tietomaa vai LL) Kempeleeseen Leo´s Leikkimaahan. Siellähän me reilu kolme tuntia touhuttiin. Touhuttiin niin, että mummilakin liki hiki ja paluumatkalla Apsu istui takana turvapenkillään (”en enää taavi vauvaistuinta”) ja nuokkui katsellen mummin puhelimen ruudulta ”juutupai” jottei nukahtaisi. Se ei ollut toivottavaa, jotta iltauni ei sitten karkaisi ja äidillään olisi helpompi ilta …

Tultiin vielä meille – mummipapalle – ja papan kanssa piti saada perinteinen liikennemattoleikki touhuta, ja hävittää mummi Kimblessä … vai kumpikas se oikeastaan hävisi? 🙂

Sitten söimme ja palautin pojan kotiinsa. Väsyneen pojan. Ison, pian jo nelivuotiaan. Ja kuinka siskonsa iloisin ilmein – äidin sylistä, jossa on varmasti puolet tähän astisesta elämästään viettänyt, vaikka ei mikään koliikkivauva olekaan – otti isoveljensä vastaan, takaisin kotiin.

Pieni, suuri on maailmani nykyisin.

 

Hyvä ja onnellinen elämä

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.”

Noinhan sitä väitetään. Ja niinpä sitten hyvin ja (aika) pitkään nukutun yön jälkeen terveellisesti aamupuuro ja vain kupillinen kahvia, ja eiku pyörän selkään. Kotiseutumatkailu vol. XX jatkui tänään Oulunsaloon. Hyvä oli aurinkoisessa aamussa polkea. Äänikirja (Kate Morton, Kellontekijän tytär) seurana (henkinen aktiviteettikin on hyväksi ja auttaa ennalta ehkäisemään muistisairautta). Kotiseutumuseon rakennuksien perinteikkyys, liki idyllinen pihapiiri ja toive museokahvilan aukiolosta saivat kaartamaan pihaan.

Eihän se kahvila vielä auki ollut: vasta kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun.

Pitää mennä silloin uudelleen. Tulipa toinenkin syy vierailla tuolla toistamiseen. Sattuipa nimittäin museon naapurissa olevan Toivolan talon isäntä juttusille, ja kävimme sitten hänenkin talonsa pihapiirissä. Kaunis pieni-ikkunaruutuinen, mutta muutoin iso kuisti tai porstuahan tuo oikeastaan on, on 1800-luvun jälkipuoliskon kaunista maaseutuarkkitehtuuria.

Taloa kun ei vakituisesti asuta, eikä ollut avaimia mukana, niin emme päässeet sisälle. Siellä oli komea uuni ja muutakin kiinnostavaa ja kuvattavaa, mutta kun … Mutta sain lupauksen että kun tulen kesemmällä niin pääsen sisällekin.

Kotiin palattua sitten edelleen hyvän ja pitkän elämän tavoittelu jatkui, ja söin lounaaksi vain pienehkön lautasellisen salaattia.

Sitten kuvasaaliin purkua, tuunaamista ja latailua Vastavaloon, ja ohimennen näin yhden tutun FB-seinälleen laittaman aforismin:

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.
MUTTA onnellisen elämän salaisuudet ovat valvotut yöt, kunnon juhlat, herkulliset ruoat ja viinit sekä hyvät ystävät.”

Joten vaihdoin tavoitetta: ilta kului kohti onnellista elämää. 😀 

Oli paistinkääntäjien ”kevätlukukauden” viimeinen tapahtuma: tutustuminen De Gamlas Hem -ravintolaan. Voudin ollessa estyneenä, minun oli (pakko, heh!) oltava varavoudin ominaisuudessa paikalla. No, toki muutoinkin olisin ollut läsnä. Semminkin kun olin happeningin järjestänyt. Mikä tietysti oli Pehtooristakin hyvä juttu. Välttyi kokkaamiselta tänään. Olisi ollut hänen hukinsa. 😉

Niinpä sitten vietimme illan kunnon juhlissa (tai noh, tutustuminen taloon ja kolmen ruokalajin illallinen ja viinilasilliset) hyvin ruokaystävien (mm. lapsuuden hammaslääkärini) seurassa. Ei hassumppa tämä onnellinenkaan elämä. 😉

Kylmää ja juhlaa

Kun kerran eilen illalla olin päättänyt, niin ei siinä sitten aamulla auttanut kuin pitää päätöksestä kiinni. Siispä kohti Kiviniemen kalasatamaa.

Poljn vastaan klo kahdeksan työmatkaliikennettä, mutta myötäisessä en tajunnut, kuinka oli kylmä, tai siis hyytävän kylmä. Satamassa kierrellessä ja kuvaillessa – huolimatta, että oli toppaa ja gore-texia, tumppua ja takkia, oli jäinen olo. Ja sellaista vielä aallonmurtajan kupeessa oikeasti olikin. Ja paluumatka! Auts. Jollei olisi ollut sähkösykkeliä olisin varmasti soittanut Pehtoorin hakemaan autolla kotiin, sillä olin parin tunnin lenkin jälkeen niin jäässä. Ja kotona avatessa puhelimen oli siellä ”muistoja viime vuodelta” – tiedättehän kuvaohjelmat ja some lähettävät muistoja edellisten vuosien vastaavilta päiviltä. Ja me olimme Rodoksen lämmössä. Kummasti tuntui, että olisin voinut olla siellä tänäänkin.

No melkein samalla porukalla (poislukien tytär ja silloinen poikaystävänsä) oltiin tänään ruokapöydässä. Apsu tuli kädet selän takana: ”kummasta kädestä?” Vietimme äitienpäivää (ja synttäriä) jo tänään kun Juniori lähtee viikonlopuksi Helsinkiin systerinsä tykö – ja Grand Champagneen. Astetta tavallista keskiviikkoa paremman sapuskan olin tehnyt ja lettuja jälkkäriksi,  ja Juniori toi – tietysti – samppanjan ja Miniä kauniin kukkakorin.

Ihan juhlapäivä siis. Mitä vaikutelmaa lisäsi, että viime lauantain kuvaprojekti valmistui ja kuvia (yli 100) kiiteltiin, hyvä mieli jäi tuosta projektista.

 

Opiksi ja avuksi

Palveluseteli, turvaranneke, verensokerimittarit ja Kela – kuka maksaa mitäkin. Anja-annospussit vai perinteinen dosetti? Ajanvarausjärjestelmien vaihtuva sekamelska – miten pysyt ajan tasalla? Vanhus ja sairaalajaksot. Lääkärit, vanhempasi ja sinä.

Edunvalvonta-asiakirjat ja toimiminen maistraatissa – juristiko avuksi? Pankkiyhteyden ja vastuuhenkilön synkronointi. Testamentti ja muistisairas. Mikä on kuolinpesä, entä perikunta.

Omaishoitajuudesta kieltäytyminen – miten elät asian kanssa? Mitä syytinkiläisyys tarkoittaa 2000-luvulla? Sukupolvien väliset erot ja ymmärrys – kuka huoltaa ketäkin, ja huoltaako kukaan?

Rollaattorien varaosat ja jarruvaijerin kiristys – kotikonstit avuksi. Liikkumisen ja hygienian perus- ja apuvälineiden hankkiminen – tunne apuvälinelainaamo. Tena- ja muut kätevät verkkokaupat. Kuulolaitteiden ja niiden huollon ABC. Miten näkökeskuksen asiakkaaksi pääsee?

Kodinhoitajat ja kotisairaanhoitajat – kommunikointi ja sen muodot. Palvelutalon ruokatarjonta – uhka vai mahdollisuus? Hoitotahto ja -testamentti, hautaussuunnitelma ja niiden muutokset.

Silloin kun (yli 30 vuotta sitten!) työpaikallani, jossa periaatteessa kaikki olivat kirjojen suurkuluttajia ja kirjojen tekijöitä, saivat tietää, että odotan esikoistani, kyselivät kahvikeskustelussa, että joko olen käynyt lainaamassa kaikki raskaus-, synnytys-, vauvanhoito- ja kasvatusoppaat. Tiesivät, että minäkin tukeudun kirjoihin monissa asioissa. Mutta en ollut käynyt – vielä. Toki sitten joitakin vauvanhoito-oppaita tyttären koliikin aikoihin ja myöhemminkin lueskelin. Opaskirjoja – yhteen jos toiseenkin asiaan – on tullut luettua.

Viimeisten viiden vuoden, ja erityisesti ihan viimeksi kuluneen vuoden aikana, olemme Pehtoorin kanssa moneen kertaa todenneet, että pitäisi olla hyvä selkokielinen, mutta silti perusteellinen opas. Minähän vihjasin yhdessä postauksessani kun asia taas eskaloitui, että olen keksinyt varman myyntimenestyksen saavuttavan kirjaidean. Ja tuossa yllä olisi jo otsikoitakin valmiina sellaiseen. Sellainen ”Vanhusvanhempien asioiden ja elämän hoito ja hallinta – keskipitkä oppimäärä” – pelkästään ihan kaikkien käytännön ja viranomaisasioiden opas.

Kevät on palannut

Tänään Kuivasjärven rannalla oli kaunista. Ja muistinpa siellä ollessani, että me oltiin siellä joskus pentuina kesäisin uimassa. Iskä vei puolen päivän aikoihin autolla ja haki iltapäivän lopulla pois. Ei usein mutta muutaman kerran.

Kuivasjärveltä ajelin Pyykösjärven uimaralle. Ja siellä oli niin kesäisiä pilviä, että tuli oikein hyvä mieli niitä katsellessa. Melkein olisi voinut heittäytyä selälleen rannalle, ja ryhtyä katselemaan, miltä pilvet oikein näyttivät.

Kaikenlaista juoksevaa asiaa, ja kirjeitä suuntaan jos toiseenkin, ja vasta iltapäivän lopulla pääsin käsiksi lauantaisten kuvien työstämiseen…  Ja homma jatkuu.

Sinisävyistä onnea tänään!

Kohti kesää. 

Tänään pääsi jo pyöräilemäänkin. Ihan hirmu kylmä vastatuuli oli kyllä mennessä, mutta kauniita – enää hyvin vähän lumipeitteisiä – näkymiä sattui kohdalle.

Juhlat ja arki, sunnuntait ja pyhät, vaput ja viikonloput, välillä tuntuu että yöt ja päivätkin ovat ihan tuhannen sekaisin ja hurlumhei. Ja tämä jatkuu, eilen pitkälle iltaan kuvauskeikalla, ja merkillisesti vanhusta nelituntinen seisominen väsytti ihan fyysisestikin… Semminkin kun aamulla olin pari tuntia ollut kiertelemässä ulkona, joten simahdin kovin varhain. Mutta unia! Karmeita unia: hautausmaista, perutuista matkoista, sairastumisista, kyvyttömyydestä kuvien käsittelyyn, kaikkea mahdollista sekaisin.

Sellaisen yön jälkeen ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulos raittiiseen (todella raittiiseen) ilmaan ulkoilemaan.

Iltapäivällä eilisten etc. kuvien muokkkaamista ja sitten kohti Oulunsaloa. Arki vai juhla? Juhlapäivä taas.  The 15th Botrytis Ouluensis Challenge Tasting.

Kun Juniori meitä sinne vei, sanoin, että olen lähdössä hakemaan pronssia. Ja sen sain! Ja vielä enemmän iloa tuotti ruoka. Taas kerran saimme Oulunsalon kestiystävyyspaikassa huikean ”iltapalan”. Valkoista parsaa, savulohta, sienisalaattia, tsatsikia… Ja ne kaikki olivat niin hyviä. Ja jälkkäriksi vielä mustikkakakkua!! Piste sininsävyisen onnen päivän päälle!

 

 

 

Kovin erilainen lauantai

Päivä alkoi varhain. Olin Ainolan portilla jo paljon ennen kahdeksaa.

Kaunis, kirkas, aurinkoinen pakkasaamu. Toukokuun neljäs!

Autolla olin ajellut kaupungille, ei puhettakaan että olisin uskaltanut lähteä pyörällä liuskastelemaan. Kiertelin ja kuljin pitkin Hupisaaria. Ihan epätodellinen olo.

Ja iltapäivällä ajelin sitten Kiiminkiin. Autolla edelleen, ja mustiin pukeutuneena.

Hautajaiset siellä olivat. Sellaiset, etten ole ennen nähnyt. Paljon opin elämästä ja kuolemasta. Olisinpa oppinut kuvaamisestakin, luulen että opinkin. Valokuvaaja liikuttui, mikä ei ehkä ole hyvä asia. Valokuvaaja ei ollut koskaan tavannut saattoväestä ketään, eikä koskaan ole tavannut vainajaa, mutta nyt tuntuu, että olisi ehkä halunnut tutustua…

Aika isot hautajaiset olivat. Ja minä yritin parhaani kuvatakseni ne.

Toukokuinen lumi

Kaupungin web cam teatterin katolta kohti Kauppatoria tänään (TOUKOKUUN 3. päivän iltana!!) näytti tältä.

En siis sittenkään pyöräillyt tänään Haukiputaalle tai Muhokselle – kuten olin toivonut tekeväni ja viikon to-do-listaan merkinnyt. Mutta kyllä sinne vielä ehdin.

Nyt ei enää sada kuin vähän, ja sade on lähempänä vettä kuin lunta. Jota kuitenkin on tullut melkein 10 senttiä tänään. Joskus meidän piazzalla on vietetty Vappua ja sen jälkeistä viikonloppua ulkona, runsaan vierasjoukon istuksiessa pihalla kesävermeissään, nauttien lämmöstä ja auringosta. Ja toki ruoasta ja juomastakin.

Ihan yliarvostettua moinen kevään hehkuttelu.

Meillä mitään ilmaston lämpenemistä ole. Ihan mennään niinkuin ainakin 1860-luvun katovuosina… Mikään ole muuttunut,… Paitsi tietysti on.

Ja lopultakaan en antanut moisen takatalven kovin paljoa häiritä perjantaitani. Ne pätkät kun oli autolla ajeltava, tein sen kesärenkailla varsin hissuksiin, nautin aamuvarhaisella kaupassa käynnin rauhasta, ja siitä, ettei sittenkään tarvinnut tehdä tänään kovin kummoisia.

JA tsädää! Minun vanha läppärini pelittää. Annoin periksi, ja Data Groupissa saivat kaiken toimimaan, tosin pientä korvausta vastaan, mutta minun ei tarvitse edes harkita uuden läppärin hankkimista, mikä teille blogini reissuraporttien seuraajillekin on iloinen asia. Kahden viikon päästä saatte (toivottovasti) kuulumiset vähemmän lumisista maisemista.

Nyt toivon kovasti, että huomenna ei ainakaan sada mitään, sillä minulla on kuvauskeikka – osin ulkona. Huomiseen….

Arktinen toukokuun alku

Aurinko paistaa, muutaman pienen säteen verran aina välillä, koko ajan tuulee kovasti, pohjoisesta, meri hohkaa kylmää ja aina välillä sataa vähän luntakin.

Välttyäkseni hypotermialta tai edes tavalliselta palelemiselta, päätin heti aamusta, että tänään en ulos lähde.

Iäisyysprojekteja oli muutamiakin, jottei ihan uunin pankolla makailuun ole päivä huvennut.

Kun reissu lähenee, alkaa kokous/reissuläppärin kertakaikkinen päivittäminen olla jo akuutti asia. Kovalevy ihan täynnä, eikä ohjelmat enää pyöri, eikä sitä enää saa nettiin kytkeytymään millään keinolla. Siispä tyhjennys ja tehdasasetusten palautus. No eihän ne 2010-luvun alun asetukset oikein pelittäneet, joten asensin käyttistä myöten kaiken uudelleen. Ja aika hyvin kaikki pyörikin, – kunnes sitten uudelleen asennettu Light Room (kuvankäsittelyohjelma) ei avaudu. Se on oikein asennettu etc. – mutta yksi ajuri, tai aputiedosto tai mikä api- .dll -tiedosto lieneekään puuttuu. Löysin internetin uumenenista, maksoinkin siitä, että sain automatiikka-asennuksen, mutta eipä pelitä.

Että turhauttaa. Ja vähän kiukuttaakin. Tuli niin monta kertaa mieleen 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun duunihommat; silloin kun oli meidän laitoksella paljolti minun vastuullani (ihan hullua!) kaikenmoiset ohjelmistojen (muistaako kukaan WP5.1!! 😉 ) asennukset. Ja aina oli ajurit hukassa. Tai no, ei aina. Mutta juuri ne olivat se ratkaiseva hommia hankaloittava tekijä.

Vielä en uutta läppäriä sentään lähtenyt hakemaan! Ehkä huomenna uusilla silmillä vielä yritän jotain kikka kakkosta.

Toinen pitkään ”härkää sarvista” -otetta  vaatinut homma on ollut äidin ”haastattelujen” litterointi, tai paremminkin muistiinpanojeni puhtaaksi ja sujuvaksi kirjoittaminen. Eikä muisteluita edes ole (vielä) paljon, mutta silti en saanut sitäkään tänään loppuun tai siis tämän hetkisen tilanteen tasalle.

 

Pari vuotta kuvan ottamisen jälkeen äiti aloitti kansakoulun juuri tässä rakennuksessa. Ja siellä sitten pitkän evakkomatkan ja Tanskan sotalapsi-vuosien jälkeen 13-vuotiaana suoritti koulunsa loppuun ennen kuin oli taas lähdettävä….

 

Kylmä vappupäivä lämpimästi sisällä

Vappupäivä. Ei niin perinteinen.

Kerta kaikkiaan en tarennut lähteä katsomaan ja/tai kuvaamaan vanhoja autoja.

Vain pienen pieni pyrähdys Nallikarissa, jossa rannasta sentään lähteneet jäät. Ei ulkoilijoita, ei vappuilijoita, puhumattakaan brunssipiknik-ihmisistä. Meitä taisi siellä olla kymmenen henkeä. Enkä todellakaan viihtynyt kauaa…

Heti puolelta päivin siirryin Festaan tekemään meidän vappupäivällistä – pikkuperhe tulisi syömään, ja vaikka menuni ei ollut erityisen kunnianhimoinen, oli siinä puuhastelua.

”Lohta kolmella tavalla”. Alkuun tällainen lautasellinen, jossa (itse) limegraavattua lohta ja lohitartaria smetanassa. Ja sitten tuo kelmussa kypsennetty kananmuna. Kerran ennenkin olen tehnyt. Silloin tuli kauniimpia, nytkin hyviä. Ohessa myös saaristolaisleipää ja patonkia, joka oli Apsusta parasta tässä vaiheessa. Alkuruoan kanssa meillä oli Piper Heidsieck Cuvée Essentiel – samppanjalle vapun lisäksi toinenkin syy: olin joskus luvannut Juniorille, että sitten kun … 🙂 Nyt oli se kun.

Pääruoaksi hiiligrillattua lohta, oheen avokadomousse, puikuloita, pinaattia. Apsu tykkäsi nakeista, joita vain hänelle oli tarjolla, ja Eevis uudesta tuttavuudesta: peruna-porkkanapiltistä.

Jälkkärin tekivät Miniä ja Pehtoori. Miniä (joka reseptin oli löytänyt) teki kaiken muun, mutta Pehtoori paistoi ”munkit”. Minä en ole rasvakattiloiden kanssa paras mahdollinen toimija. Turhan vaarallista touhua minulla. Ja hyviähän niistä tuli. Olen tainnut vain kerran elämässä tehdä munkkeja (mikä kertoo siitä, etten ole oikein munkkien ystävä), mutta näitä voisin joskus tehdä itsekin. Ohje on täällä. Kyllähän nämä maistuvat varmasti muulloinkin kuin vappuna.

 

 

Perinteet ovat hyväksi

Niinpä. Perinteet ovat hyväksi, tosin on hyväksi myös modifioida niitä. Sitäkin olemme tänään tehneet.

Perinne on vappuaattona käydä ystäväpariskunnan luona. Johonkin maailman aikaan siellä oltiin alkuillasta liki aamuyöhön.

Tänään siellä oltiin alkuiltapäivästä alkuiltaan. Nautimme kuohuvasta, hyvistä tarjoiluista ja hyvästä seurasta. Tänä vappuaattona ei satanut eikä ollut sietämättömän kylmä. Ei liene hämmästyttävää, että keskusteltiin yo-lakin käytöstä vappuna. Oli sukupolvieroja, oliko muita? Ei kai. Kaikkinensa oli hyvä.

Kalaasiystäviä ja extyökavereita oli mukava nähhä. Mukava kun ei tarvinnut laittaa ruokaa. Mukava kun oli hyvää ruokaa. Viiniä, ja seuraa.

Ja sitten oli meidän aika vaihtaa seuraavalle rastille. Ajelimme Välivainion Alkon kautta (Junioria ei näkynyt?) ex-naapureiden luo mukanamme pullollinen kuohuviiniä. Eivät pahastuneet, että perinteistä pidettiin kiinni; heidän kanssaan on vapun kuohuva nautittu muutaman vuosikymmenen ajan. Perinteistä ON hyvä pitää kiinni. Päivitimme kuulumiset, joimme tippaleipäkahvit, juoruilimme, joimme skumppaa ja ymmärsimme, miksi aina olemme tulleet toimeen. Kuulosta melkein joululta, mutta on vappu!

Sitä teille kaikille! Hyvää, antoisaa vappua! Se on kuitenkin hyvä juhla.

Hyvää arkea

Sen jälkeen kun päivän hommat sain tehdyksi (paitsi että vieläkin on pyykit silittämättä), ison lasagnen rakennelluksi ja paistetuksi, ja kun sitä aika varhain iltapäivällä söimme, pidin pienen lukutauon, – ja sitten pyörän selkään.

Ajoin Alakylän kautta Kiiminkiin, ja samaa reittiä takaisin. Alkupäästä hyvinkin tuttua, mutta sitten pyörätie vie Jylkynkankaan läpi. Ei ole mikään kovin uusi asuinalue Oulussa, eikä meiltä sinne ole kuin 5 – 8 km, mutta enpä ole koskaan ennen käynyt. Liikkuminen avartaa. 😉

Sen jälkeen olikin ajeltava maantien penkereellä Alakylään asti – kymmenkunta kilometriä – mistä en pidä. Varsinkaan kun tuolla tiellä liikkuu paljon isoja avolavarekkoja hiekkalastissa. Mutta sitten Alakylä – Kiiminki väli oli kaunista pätkää: Kiiminkijokivarressa kulkevaa ja uudehkoa asfalttia pyörätiellä. Joessa kova virtaus, jäät lähteneet ja tulvavesi korkealla.

Iltakuuden aikaan Kiimingin kaunis paanukattoinen kirkko ja kirkkomaa olivat viehättäviä. Kuljeskelin kauan. Enkä juurikaan kuvannut. Katselin ja lueskelin hautakiviä.

Jotakin sporttijuomaa oli matkaeväänä, ja sitten paluumatkalle. Lieviä alamäkiä ja myötätuulta joten tuntia ja vartti niin olin kotona. Nyt on punaset posket ja terveesti väsy. Ja on tosi vaikea uskoa että huomenna on vappuaatto.

Niin kuluu aika…

Miten nämä päivät kuluvat niin nopeasti?

Miten kilometrejä pyörän mittariin kertyy niin nopeasti?

Kirjoja vilisee ohi korvien nopeammin kuin ehdin sulattaa…

Eevis jo istuu ruokapöydässä, Apsun kanssa puhalletaan ilmapalloja ja poika on jo paljon parempi kuin mumminsa. Päätettiin, että vappupäivänä puhallellaan saippuakuplia. Kevät. Ja lapsenlapset jo isoja.

Lumet ovat pihalta lähes häipyneet (toki Pehtoorilla on osuutensa siihen).

Mereltä on jo lähteneet jäät. Ihan rannassa toki vielä jäätä ja vähän kauempanakin, mutta siinä välissä on sula. Siinä välissä on sininen, sula vesi!

Siellä minä Möljän huudeillakin tänään kuljin. Aika kylmä kuitenkin. Ei meri kertaheitolla lämpene. On vielä huhtikuu.

Silti tänään vähän vietimme vappua, tai siis Apsulle olin ostanut kaupasta taikuri-ilmapalloja ja pienen pumpun. Meinasi pojalla jäädä ruoka (tarte flambee etc. ja jälkkäriksi kaupan tippaleipiä ja pieniä suklaadonitseja) syömättä kun pallot olivat niin mukavia.

Niin se aika rientää.

”Vappu tulee, tule sinäkin!”

Aika lailla ulkoilua tämä päivä, olkoonkin, että ei niin kovin lämmintä ole ollut.

Mutta keväältä tuntui: ajelin aamupäivän pyörälenkiltä ja Caritaksesta kotiin Torin Lihamestarin kaupan kautta (halliremontin takia nyt Isokadulla) ja sitten Kauppatorille. Iltapäivän lämmössä ja vappua kohti mentäessä olikin  juuri alkamassa Teekkaritorvien konsertti: ”olemme nyt jäähyväiskiertueella, tämä on viimeinen kerta kun esiinnymme, [tässä vaiheessa runsas yleisö näytti murheelliselta ja yllättyneeltä], tämä on viimeinen vappukeikkamme 2010-luvulla.”

Teekkareillakin on verbaliikka hallussa. 😉 Ja isointa torvea koko poppoossa soittaa humanisti. ”Meiltä” valmistunut H. on vappuja ja keikkoja kokenut. 😉 Niin hienosti soitti koko Teekkaritorvien joukko. Metsäkukkien tahtiin  tanssivat ja letkajenkkaa vetivät kymmenet auringosta nauttivat opiskelijat ja muut oululaiset.

Opiskelijavappua katsellessa, Enni Mustosen kirjoja viime päivinä kuunnellessa, Lapin sodan päättymispäivänä, jostain lähtee häivähdys omaan menneeseen. Ikävä yliopistomaailmaan, historian pariin, tekemisiin ”omien” opiskelijoiden kanssa, tutkimuksen tekoon, jopa kiireiseen toukokuuhun, tekemiseen ja tuloksiin… Mutta äkkiä havahdun: eihän sitten olisi mahdollista viettää päiviä ulkona. Ja karistan ikävän, ja nautin keväästä.

Kunhan iltapäivän lopulla olimme Pehtoorin kanssa syöneet mainioita grillattuja kebakoita (sieltä Lihamestarilta) ja oheisherkkuja, päätimme lähteä kimpassa pienelle pyörälenkille: halusin nähdä pikkuperheen uuden rempatun eteisen. Ja Juniori ymmärsi tarjota lasilliset kuohuvaa. Ja minä hävisin – ihan yrittämättä – Apsulle kolme neljästä Kimblestä.

Palatessa kiertelimme Pateniemen rantoja. Tuuli jo aika kylmästi. Keväästä vain häivähdys, mutta Teekkaritorvien slogan: ”Vappu tulee, tule sinäkin!” on mainio. Vappua kohti, ystävät!

Pyöräilyn huumassa

Lämmin, ihana, aurinkoinen, oma perjantai.

Yhdeksältä lähdin, puoli kolmelta palasin. Hieman töpeksin menomatkalla: reittivalinta oli tarkoitus olla suorempi, lyhempi, mutta toisaalta – tulipahan kunnon lenkki:  yhteensä 75 km ja pikkusen reilu neljä tuntia polkien! Osin avustuksella, osin pelkästään omalla lihasvoimalla ja sinnillä.

Minulla on nyt ollut sähköpyörä kaksi viikkoa ja olen ajanut sillä yhteensä 360 km. Siis sen verran kuin tavallisesti koko kesänä. Olen ”lopettanut” kävelyn (tosin esim. tänään Limingassa kolmisen kilometriä kävelyäkin) – ainakin tässä alkuhuumassa näin. Puolet noista 360 kilometristä olen polkenut ihan ”tavallisesti” – siis ilman apuja. Tuskin tämmöinen jatkuu kovin kauan, mutta vaikka putoaisi puoleen, on uusi pyörä lisännyt liikkuvuuttani olennaisesti.

Lähtiessä lämmintä oli puolet siitä kuin palatessa (+18 C), oli tyven, ja kotiin päin polkiessa Limingan lakeuksien läpi oli vastaistakin, mutta olihan minulla silloin moottori apuna. Ja dopingia. Allergialääkitys on nyt oltava kaksinkertainen; melkein kuin norjalaisilla hiihtäjillä. 😉

Matkalla kuuntelin Kempeleeseen asti kirjaa, mutta sitten pistin kuulokkeet pois, kuuntelin kevään ääniä, vimmattua linnun laulua, tuulen suhinaa, maaseudun hiljaisuutta. Näin ihan uusia maisemia – Teppolan tien varressa melkoisia linna-asumuksia – isoja omakotitaloja, yhtä luulin kappeliksi! Jokunen pelto oli jo kynnetty, Pohjanmaan lakeudet olivat aika ankeita, mutta näyttivät keväältä. Lupaus kesästä oli olemassa. Kempele – Liminka välin sain polkea melkein ilman vastaantulijoita, merkillinen oma rauha. Ja kevät! Sininen taivas, päin paistava aurinko.

Limingassa oli paljon katseltavaa ja kuvattavaa. Toisaalta tuttu paikka minulle ja Canonille. Kuusi vuotta sitten, kun äiti siirrettiin OYSista (vai kaupunginsairaalasta?) yllättäen (tilanpuutteen vuoksi) Limingan TK:n vuodeosastolle, kävin parin viikon ajan liki päivittäin Limingassa – välillä ihan varmana, että sille tielle äiti jää, mutta niin vain keuhkokuume ja moni muu juttu helpotti. Noilla reissuilla ajelin (autolla) sitten kylällä ja kävin myös kävelyllä ja kuvaamassa museoalueella, arboretumissa ja hautausmaalla.

Museoalueelta ja idylliseltä rantatieltä (kannattaa ehdottomasti käydä!!) lähdettyäni kyselin paikallisilta kahvilaa tai konditoriaa, jossa olisin voinut jotain lounaakseni syödä ja kahvitella virkistyäkseni kotimatkalle, mutta koko Limingan keskustassa ei taida mitään kuppilaa olla. Ei minulle ainakaan osattu neuvoa muuta kuin ”onhan tuossa kasitien varressa ABC”. No sinne en polkenut.

Niinpä kotiin palattua oli ilo Pehtoorin hommaamasta ja grillaamasta nieriästä ja minun tekemistäni lisukkeista, rose-viinistä ja piha-auringosta (eka kertaa syötiin kotipiazzalla) ihan ylivertainen. Melkein kuin ulkomailla olisi.

Ja  tiedättekös mitä? – Pehtoori on eilen myynyt viime vuonna ostamassa fatbiken ja ostanut sähköpyörän!! Ja oli tänään käynyt sillä Jäälissä äitinsä luona. Tiedän yhden toisenkin aktiiviliikkujan, joka on minun innostamanani hankkinut sähköpyörän. Kuume leviää. 😉

BTW: Minun vanha, hyvä Crescent olisi myynnissä: tarviiko joku 7-vaihteista tyylikästä ja laadukasta Crescent Rissa -pyörää (linkin takana melkein vastaava)? Hinta on 275 €. Laitan tähän huomenna kuvan… Laita sähköpostia jos pyörälle on tarvetta.

Nyt kyllä väsyttää, jo ajatus 75 kilometristä tuntuu minulle mahdottomalle, mutta niin hyvälle, että sen tein. Ja Vastavaloon on paljon uusia kuvia!

Kamerahommia …

Aamulla oli kello soimassa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Seitsemältä heräsin muutenkin – kuten tavallista. Tänään sille vaan oli tarvetta, sillä olin luvannut viedä tyttären asemalle.

Äkkiä oli mukava viikko kulunut. Kyllä se aina vieläkin tulee pieni ikävä kun lähtee. Mutta jo kuukauden päästä näemme: palatessa reissusta (enää kolme viikkoa ja ollaan jo kohteessa!) olemme pari yötä luonaan.

Ajelin aamusella Nallikariin. Aamun valossa muutama rakennus kuviin. Nallikarin ja Hietasaaren kautta ajelin myös päivällä pyöräretkellä ja vielä illalla palatessa kaupungista kokouksesta. Ja harkitsen, josko vielä neljännenkin kerran kävisin siellä tai tuossa Meri-Toppilan rannassa: Saharan hiekkamyrsky kun kuulemma lennättää tänne hiekkamurusia, jotka tekevät auringonlaskusta poikkeuksellisen hienon. Saa nähdä, viitsinkö lähteä.

Pyörällä ajelin kaupunkiin ja kiertelin näillä huudeleilla. Ylioppilastalo Rauhala (kuinka paljon muistoja siihen liittyykään!) ansaitsee paikkansa korteissa. Minun kuvakorttisarjani kaksi uutta kohdetta joita vasta kuvailen, ovat Hupisaaret (ja ehkä Myllytulli) sekä Hietasaaren huvilat. Ennen kesää yritän saada viisi tai kuusi korttia/kuvaa valmiiksi. Saapa nähdä ehdinkö. Jos juhannukseksi?

PS. Ks. eiliseen postaukseen pieni ”jälkikirjoitus + kuva” vastauksena kommenttiin. 😉

Reppusi sisältö kertoo kaiken?

Silloin 10 – 15 vuotta sitten, kun blogimaailma syntyi (tai ainakin minä tulin siitä tietoiseksi), blogeissa oli paljon kaikenlaisia haasteita: valokuva-, ruoka-, käsityö-, runo-, lenkki-, kirja- yms. haasteita. Ja sitten sellaisia ”laita kuva työpöydästäsi, jääkaapistasi (sisältä), autostasi, huiveistasi, kirjahyllystäsi etc”. En oikein niitä ymmärtänyt. Silloin seurailin aika monia, vähän samankaltaisia kuin blogeja kuin tämä omani. Siis kaikkea juttua arjesta ja juhlasta, – itse en vielä ollut mukana tai siis en ollut bloggaja. Enkä siis osallistunut haasteisiin (vasta sitten kun alkoi ”Valokuvatorstai” ja myöhemmin ruokahaaste).

Kerran oli sellainen haaste, että kerro (tai kuvaa) käsilaukkusi sisältö. En ymmärtänyt oikein sitäkään, mutta silti, nyt julkaisen kuvan cityreppuni sisällöstä, ”large edition” ~ sellaisena kuin se on laajimmillaan, esimerkiksi mökille lähtiessä. Usein tämän kaiken lisäksi sinne sullon vielä kamerankin, siis järkkärin enkä mitään pikkupokkaria. Ja puhelin näyttää puuttuvan. Ja kynä, sillä se pikkuruisessa lokerossa repun sivutaskussa, joten on jäänyt sinne, kun nämä tähän kaadoin.

Näin paljon asioita, jotka pitäisi pysyä tallessa!

Käsilaukun tai repun sisältö kuulemma kertoo ihmisestä paljon. Itse voisin tulkita tätä oman reppuni pussukkamäärää siten, että olen yhden sortin diginatiivi ja järjestyksestä pitävä. Ja varsin tietoinen omasta kyvystäni hukata – ainakin tilapäisesti – kaikkea koko ajan.

Sitä paitsi ulkoinen kovalevy (vas. ylh.) tarvitsee suojan/pehmusteen. Kuten myös virtapankki (kirkkaansininen keskellä). Molempiin huovutetut pussit olen ostanut Kaunispään matkamuistomyymälästä. Nappikuulokkeet tarvitsevat kotelon, – ovat muuten tuhannen solmussa. Pyöreä vetoketjullinen kotelo on Clas Ohlsonilta (3 €).

Keskellä kameran varalaturi ja muistikortteja, – hyvä olla pussukassa nekin: ovat pieniä tilpehöörejä, jotka häviävät laukun pohjalle ilman Tallinnasta ostettua pientä huopapussia, jonka vetoketjussa on pieni matkamuisto NYCistä. Matkamuistoja Meksikosta ovat palleroavaimenperät: pyörän ja autotallin avain sekä kotiavain + Verisuren lätkä ja pieni muistitikku roikkuvat Meksikosta tuoduissa kestävissä ja värikkäissä narulenkeissä. Auton avaimessa on ”integroitu” kotelo. Huulipuna ja Metropolitan museokaupasta ostettu pikkupeili ovat Lontoon matkalta Harrodsilta ostetussa mustassa pussukassa.

Kalenteri, huulirasva (jota käytän myös käsieni pieniin haavoihin) ja aurinkolasit ovat välttämättömiä. Pankkikortti ja ajokortti ovat pienessä hyvässä korttikotelossa ja Muistikuvia-käyntikortit Helsingin Grand Champagne -tapahtumassa saadussa peltikotelossa. Hyvänaama-”tyynyssä” on pikkuinen kauppakassi, mutta mikä ihme on tuo samettinen kukkapussi! Se on niin hyvä! Ostettu WIenistä Sissi-museon kaupasta. Ihan Sissin tyylinenkin, eikö? Ja siellä minulla on auto-, lento- ja junamatkoja sekä kotoisia kyläilyjä varten harmaat villasukat. 😀

Ja kaikkein uusin, tuiki tarpeellinen huopajuttu on vasemmalla: sähköpyörän ”mittaristo” on irrotettavissa ja kannattaa irrottaa aina kun jättää pyörän parkkiin: ovat kuulemma helposti varastettuja. Tietysti heti aluksi mietin, millaisen suojakotelon ja mistä sille hommaisin. Ja voila!! Kaikenlaisia käsityötä harrastava sisareni antoi minulle pari kuukautta sitten huovuttamansa, nimikoimansa avainkotelon, mutta sehän onkin kuin mallipiirustuksista tehty pyöräni matkamittaria varten! Niin hyvä!

Reppuni on siis myös melkoinen matkamuistovarasto. Matkamuistoja käytössä, ovat käytännöllisiä muistoja, ovat arkea ilahduttamassa sekä suojaa ja järjestystä tuomassa.

Tämmöistä tänään kun en parempaakaan postattavaa keksinyt. 😉

 

cof

Edit (25.4.2019 klo20.30)

Tässä (väliaikainen) kuva vastauksena alla olevaan Katrin kommenttiin.

Työhuoneen ”vaate”huone on työ-, opiskelu-, harrastus-, yms. romppeiden varasto. Siellä ei ole pussukoita, mutta laatikoita. Huom. Juniorin töistään tuomat isot puulaatikot. Erinomaisia säilytyslaatikoita!  Loput sitten Ikeasta. Ja onhan siellä sellainen laatikko, jota Katri tarkoitti? Ei tosin kynttilöitä varten (niitä varten on keittiönkaapissa iso pajukori 🙂 ) vaan Photos. Siellä kylläkin on vanhat rillit ja kännykät.

Eikä tässä vielä kaikki, myös autotallissa ja isossa vaatehuoneessa on laatikoita. Isompia laatikoita. 😉 Olen siis paitsi pussukka- myös laatikkoihminen. 😀

Jäät jo lähdöllä

”Iijoesta on jo lähteneet jäät”, – systeri kertoi, kun aamupäivällä piipahti kuva-asioiden takia.

Ja Kuivasjärvessä on jäänpinnalla jo paljon vettä, toisessa päässä järveä ei enää ollenkaan jäätä, hoksasin ihan itse kun kiersin järven tänään. Aika lämmintä, ja ihanan aurinkoista on ollut.

Järjestelyjä, asioista sopimista, suunnittelua. Ei mitään ihmeellistä. Keväältä alkaa tuntua. On ilo kun voi olla ulkona.

Pääsiäisen lopulla – hyvillä mielin

Myöhäinen pääsiäinen, pääsiäinen Oulussa. Onhan näitä joskus ennenkin ollut, mutta ei ikinä sellaista kuin nyt.

Paljon ulkonaoloa, paljon yhdessäoloa, paljon ruokaa – no noita kaikkia on ollut Lapin mökilläkin, mutta nyt kotosalla. Ja pääasiassa sää on suosinut.

Tänään kävimme Jäälin (iso)mummulassa; pikkuperhe kulkivat keskenään ja Pehtoori ja tytär kahdella autolla, minäkin olisin tavallisesti hypännyt kyytiin, mutta nyt on uudet tuulet. Pyörällähän minä. Mennessä polkiessa mietin, että eihän tämä nyt niin paha matka ole: toki ylämäissä laitoin sähköavustusta päälle, poljin auringossa, nautin liikkumisesta ja ulkoilmasta – ja äänikirjasta. Mietin samalla, että yli puolet tästä (yhteen suuntaan 17 – 18 km:n) matkasta anoppi aikanaan kulki sulan kelin aikaan kaupungissa pyörällä töissä kaiket päivät. Seisoi työpäivän Sokoksen kodintavara- ja astiaosastolla, eväänään kaksi palasta ruisleipää, ja polki takaisin kotiin Jääliin. Tosin oli nuorempi kuin minä – lopetti työuransa 57-vuotiaana (aloitettuaan sen 11-vuotiaana) – mutta silti. Ei ollut pyöräteitä, Kuusamon tien piennarta polki, ei ollut vaihdepyörää, sähköpyörästä ei ollut kuullutkaan, eikä toki olisi huolinutkaan, vaikka olisi ilmaiseksi saanut. Onhan huushollissaan tiskikonekin aikamoinen uutuus ja myönnytys. 😉

Kunhan oli porukalla kahviteltu, lähdin polkemaan takaisin kotiin, ja ymmärsin, miksi menomatkalla en ollut sähköä paljon käyttänyt! Palatessa vastatuuli oli liki seisauttava. Länneltä tuuli, paikoin vastaan oikein kunnolla. Oli ilo napsauttaa ”Eco” avittamaan matkantekoa.

Iltapäivällä tyär oli kaupungilla tapaamassa vanhoja koulukavereitaan, joten kokkailin vain ”normi-muonavahvuudelle = pikkuperhe + Pehtoori & minä”. Kaikkia edellisten päivien ”ylijäämiä” ja vähän uusia salaattiaineksia väliin, keitettyjä kananmunia, pakkasesta katkoja ja vähän ”sitovia” sooseja, joten tein aika hyvän salaattibuffan. Pehtoori grillasi vielä vähän makkaraa oheen. Jälkkäriksi edelleen rääppiäisiä, jätskiä, marjoja, suklaata… Juuri kun olimme aloittamassa, tytär tulikin lapsuutensa bestiksen kanssa ”katsomaan pieniä”, eivätkä olleet sittenkään syöneet kaupungilla. Buffasta riitti kaikille. Olipa ilo nähdä A:takin.

Pehtoorin ja minun konmaritus ~ varastojen/vaatehuoneiden siivous/poisto/järjestelyoperaatioiden jäljiltä oli löytynyt uusia ”kätköjä”. Mm. tyttären ”romulaatikko” ~ pelilaatikollinen ala-asteen-yläasteen aikaisia tilpehöörejä. Niitä sitten lattialla koko porukka perattiin ja ihmeteltiin: Apsulle se oli ihmeiden paikka. Marmorikuulat! Tarrat ja ties mitä! ”Miksi tämmöisiä?” Ja kyllä tyär ja ystävänsä löysivät muistoja. Jotenkin niin hieno juttu.

Nyt kohti ”arkea”. Vaikka eihän tämä elämä nyt niin arkiselta tunnu. 😉 Opiskelijakin on vielä pari päivää kotikotona. Juniorilla toki vapaat on ohi. Ja minullakin taitaa olla huomenna vähän tekemistä, joita voisi vaikka kutsua töiksi. Voisi, mutten taida. 😉

Hyvää pääsiäistä!

Pinaatti-sinihomejuustolasalaatti 

2  päärynää
4–5 retiisiä
1 granaattiomena
100 g salaattia (tai lehtikaalia
100 g babypinaattia
3/4 dl (50 g) pekaanipähkinöitä
*
Kastike:
100 g sinihomejuustoa
1 dl kuohukermaa

Valmista ensin kastike. Sekoita sauvasekoittimella juusto sekä kerma kastikkeeksi. Laita kylmään maustumaan. Jos haluat kastikkeesta löysempää, ohenna kylmällä vedellä tai kermalla.Leikkaa päärynät ja retiisit ohuen ohuiksi viipaleiksi esimerkiksi juustohöylää apua käyttäen. Irrota granaattiomenasta siemenet.

Revi lehtikaalin lehdet kulhoon ja kaada juustokastike päälle. Sekoittele hyvin, jotta kastike leviää tasaisesti.

Kokoa salaatti. Nostele puhtaaseen tarjoilukulhoon pinaattia, pekaanipähkinöitä sekä kastikkeessa pyöriteltyjä lehtikaaleja vuoron perään kauniisti sekaisin. Viimeistele granaattiomenansiemenillä ja päärynä- sekä retiisiviipaleilla.

Se oli kyllä hyvää. Ohjeesta tuli viisi tuollaista annosta, Apsulle pelkkää päärynää alkuun. Meiltä puuttui ohjeen mukaiset retiisit. Ei niin, etteikö niitä olisi ollut, mutta jäivätpä vain annokseen laittamatta. Siellä ne olivat keittiön ikkunalaudalla kauniisti viipaloituina, hoksasin ne vasta kun tiskikonetta päivällisen jälkeen jo latailimme. Niin minua. Mutta hyvää oli salaatti ilman retiisiäkin.

Pääruokana karitsaa, tsatsikia, paprika-fetasalaattia ja niin hyvää tattirisottoa. Ei turhaan ole risottoriisiä ja tattirisotto-lihaliemikuutioita Tampereelta asti rahdattu, ja pakastettuja herkkutatteja Culinarista Ivalontien varresta haettu. Hiiligrillauskausi alkoi tänään, – mikä on kyllä hyvä asia.

Ja pääsiäiseen kuuluu keltainen ja rahka. Niitä molempia oli sitten jälkkärissä. Jälkkäriin kuului myös Apsun juttuja, Eeviksen sylittelyä, yhdessä lattialla makoilua, naurua.

Maininnan ansaitsee myös punaviini: Cirrus. Maistoimme sitä Etelä-Afrikassa, – noin 10 vuotta sitten. Toimme sieltä kotiin pari pulloa, ja sittemmin olen tilannut/ostanut Alkon erikoisvalikoimasta (tai Haaparannan Systemistä vuosia sitten (vk 2011). Tänään oli aika avata se. Ja olihan se hyvää. Niin hyvää hiiligrillatun karitsan kanssa; jos jossain näet, osta ihmeessä.

Mitäkö muuta? Minäpä en ole paljon muuta tänään ehtinytkään, mitä nyt aamupäivällä pitkähköllä pyörälenkillä, jolla kuuntelin Enni Mustosen ”Nimettömät” loppuun. Se on seitsemäs BookBeat-kirjani. Enkä siitä palvelusta enää luovu. Enkä sähköpyörästä. 😉 Ihan uusi elämä on niiden myötä avautunut.

Lankalauantain lämpö sisällä ja ulkona

Lankalauantai. Pyöräilypäivä, kauppareissupäivä, leivontapäivä, perhepäivä, ruokapäivä, lämmin kevätpäivä, pyöräilyilta, patiokauden avauspäivä, kuvausilta, … Niin hieno ilta.

Tänään oli jälkkäriksi ”nyhtöpullaa”. Tein siitä pääsiäisversion.

Ensimmäisen kerran tämän tyylistä sain jokunen vuosi sitten viininmaistiaisissa. Pullaa ja punaviiniä. Se on alsacelainen (Strassbourghin kaupungin vastaanotolla kuulemma tarjottu) juttu. Ja sieltä se kantautui meidän makumaailmaamme. Ja uskokaa pois: on mahdottoman hyvä yhdistelmä. Tonnikalapääruoalta jäi tilkat punaviiniä (Pinot noir, parempi olisi joku ”hilloinen” appasimento) ja kyllä niiden kanssa maistui ihan yhtä hyvältä – paremmaltakin – kuin sitten kahvin kanssa.

Ohje, jonka perusteella tein, on Kinuskikissan sivulla: jouluversiosta jätin pois piparkakkumausteen ja vaniljasokerin vaihdoin tyttären Meksikosta tuomaan vaniljaan (palaan siihen joku päivä… ). Tähtipulla tai nyhtöpulla-nimelläkin löytyy vastaavia ohjeita, mutta juuri tämä ohje on ainakin minulla toiminut. Jokainen voi ”nyhtää” sakaran itselleen.

Kun pikkuperhe ja tyär lähtivät (Apsu sai sitten kummitätinsä yökylään 😉 ), me lähdimme Pehtoorin kanssa pyöräilemään. Ja päädyimmepä lopulta Keltaisen aitan patiolle: liekö koskaan ennen avattu patiokautta näin aikaisin. ”Yhillä” oltiin tyynessä, lämpimässä illassa tovi. Aika paljon oli väkeä torinrannassa. Pehtoori palasi kotiin, minä jäin kiertelemään rantoja, – ja yllättävää – kamera mukana.

Hyvä perjantai

Onhan minulla kymmenen tai ehkä viisikymmentä tai ehkä sittekin 150 kuvaa tältä päivältä. Pyörälenkiltä, Oulun tyhjästä pitkäperjantain aamusta, rannoilta, meren jäästä, puistojen lumesta, rakennuksista ilman (kuvaajaa) häiritseviä liikkkuvia muuttujia (= ihmisiä ja autoja), tilaa ja valoa kuvailla…

Puolelta päivin kotiin palattua pikkuperhe oli jo ”majoittunut” meille, – Juniori kokkaamaan, muut leikkimään ja oleilemaan.

Kummitäti  (= tytär) oli varattu ihan vain Apsun pelikaveriksi – ja kaveriksi yleensäkin. Kun kysyin, eikö voitaisi piirtää yhdessä, ilmoitti poika, että ”piirrän sitten mummin kans kun Saana ei oo täällä”.  Ja olinhan mustasukkainen!

Istuimme, vietimme aikaa ruokapöydässä ja sen huudeilla pitkään: Juniori tarjoili keittiön terveisiä (itsetehtyjä) perunalastuja, sitten alkupaloiksi erilaisia bruschettoja. Ja entäs pääruoka: mureaksi, ylipehmeäksi kypsynyttä osso buccoa! Niin hyvää – ja täyttävää. Tarjoili huolella valitsemiaan viinejä alkuun ja ruoan kanssa: YYA-sopimuksen merkeissä. Opparin kanssa yhdessä puuhailu tuotti tällaistakin hyvää tulosta. 😉

Taas huilasimme, hippasta, pelejä, jutustustetiin. Ja jälkkärin aikakin koitti: Miniän panna cotta oli oikein hyvää.

Aivan, ei ole meillä paastoa vietetty. Mutta paljon minulla on!