Jokohan on ”joulunalusaika”?

Reilu viikko ensimmäiseen adventtiin, eikä minulla ole vielä paperista joulukalenteria hankittuna. Ei vaikka eilen ja tänään olen kulkenut monissa liikkeissä ja putiikeissa, joissa oli myynnissä kalentereita. Minä tulin vain keskittyneeksi myyntihommiin, joten ostokset jäivät välistä. Joskopa tässä viikonlopun tullessa saisin ostetuksi kalenterin.

Viikonloppu on kyllä niin täynnä ohjelmaa, tekemistä ja menemistä, että en oikein tiedä, miten kaikkeen ehdin. Jo tänään aloitin lauantai-illan juhlan valmistelun; on viinikerhon 28-vuotisjuhlat, ja tänä vuonna pidetään kuten usein ennenkin meillä. Viime vuonna oltiin ko. viikonloppu Tampereella, jossa Billy Elliot Tampereen Työväen Teatterissa ja ravintola C! Lisäksi Salud ja Piemonte, kuljeskelua pitkin Tamperetta, ystävien seuraa, viiniä, shoppailua, – kaikkinensa melkoinen juhla oli se. Niinpä nyt onkin pienimuotoisemman synttärikekkerin aika.

Eilen vihdoin keksin viineille teeman, ruokamenu on poikkeuksellisen helppo ja ainakin määrällisesti hyvinkin vaatimaton, mutta tekemisensä siinäkin. Ja saattaahan se olla, että huomenissa jo vähän innostun köksäämään, kun tämän kalenteri- ja korttitouhun olen nyt saanut rullaamaan.

Huomenna siis siivous- ja roudauspäivä, viinitietoprujun tekeminen ja kakkupohjat voisin leipoa – ja ehkä jopa kattaa pöydän. Se on aina vähän tavallista monimutkaisempaa silloin kun on samana iltana ensin viinitasting, joka jossain vaiheessa liukuu illalliseksi. Paperit ja pisteytykset vaihtuvat lautasiin ja ruokaan – viini säilyy koko ajan. 😉 Mahdollisimman paljon haluan tehdä valmiiksi – saan sitten istua rauhassa nauttimassa.

Perjantaina päivällä on minituparit, ja vielä illaksi kaupungille. On LUMO! Yksi parhaita, ellei paras, vuosittainen yleisötapahtuma Oulussa. Lauantaina aamupäivällä saattaisin ehtiä käydä Oulunsalossa, jossa on maalaismarkkinat ja illalla ne synttärijuhlat. Ja sunnuntaina avautuu pieni joulupuoti, iltapäivällä pikkuperhe tulee syömään ja ehkä illalla vielä uudelleen LUMOa ihastelemaan ja kuvaamaan.

Mitä luultavimmin viikonlopun kuvasaaliista osa päätyy blogini joulukalenteriin, jonka jossain muodossa olen taas ajatellut kasata. Vähän mietin sellaista, että olisikohan teistä bloginlukijoista apua? – Josko kertoisit oman ja/tai perheesi parhaan tai edes kovasti tykätyn jouluruoan, -leivonnaisen, -herkun, -karkin tai -juoman, mieluusti vielä jonkun ”ei-niin-tavallisen”. Lähetä minulle resepti tai kuva tai jouluviinin tai muun juoman nimi, jouluiseen herkutteluun liittyvä tarina, tai linkki jonnekin jouluiseen juttuun tai tapahtumaan, niin yritän visualisoida (=kuvata) sen ja luvallasi jakaa reseptin tai vinkin jouluherkusta, ehkä jopa itsekin sen tehdä. Lähetä juttu/kuva/linkki/resepti suoraan minulle sähköpostiin (reija at satokangas.fi) tai kommentoi tähän alle tai joulukuussa joku päivä tai ilta kun idea tulee mieleen. Kaikkien jotenkinkaan osallistuneiden kesken voisin arpota uudeksi vuodeksi kuohuviinipullon tai lähettää kalenterin – ihan miten arvonnan voittaja haluaa. Siis tämmöinen talkoilla tehty joulukalenteri? Onnistuisikohan?

Postikorttikauppias

On vähän sellainen kaupparatsu -olo. Olen tänään kiertänyt myymässä korttejani aika moneen paikkaan. Ja ilokseni ne ovat saaneet melko hyvän vastaanoton. Yksi iso moka tai asiantuntemattomuus minulla niitä tehdessä on tapahtunut: korteissa ei ole EAN-koodia. Ja se sitten oli ainakin kahdessa paikassa korttipinkan ostamattomuuteen. 🙁 Eihän minulla ollut tullut pieneen mieleenkään että olisi pitänyt esimerkiksi postimerkin kohtaan painattaa EAN-koodi. Jos ja kun toinen iso satsi kortteja menee ensi vuonna tilaukseen, niin sitten tiedän tämänkin.

Noh, kaikissa liikkeessä ja museokaupoissa ei noita koodeja tarvita. Eikä ne blogitutut, jotka ovat kortteja tilanneet, ole koodeja kyselleet. Minun onneni on se. 😉

 

Postikorttikaupassa kortteja Oulusta

Postikortti- ja kalenterikauppa on auki!

Kaikki tilaamani postikortit ja kalenterit ovat nyt tulleet painosta, ja ihan ajallaan vielä. Olen jo aloittanut niiden jakamisen, ja jatkan posteljoonin hommia tällä viikolla täällä Oulun seudulla, mutta puolitusinaa tilausta odottavat postin kulun palaamista normaaliksi. Mutta tiedoksi, että tulossa ne jo ovat.

Yleisön pyynnöstä teen vielä toisenkin kalenteritilauksen, – vakaasti uskoen, että postilakko ehtii loppua niin ajoissa, että toinen kalenterikuorma ehtii tulla niin aikaisin ennen joulua, jotta minä puolestani ehdin toimittaa ne asiakkaille.

Postikortteja toimittelen jälleenmyyntiin yhteen sun toiseen pisteeseen Oulussa. Ja tänään ahkeroimani korttikauppa on avoinna kaikille, siis myös ”yksityisasiakkaille” – siis ihan kaikille ja samoilla hinnoilla. 

Oulun vanhat kauniit rakennukset (+ Nallikari) -projektini kortteja on nyt neljä valmiina ja myynnissä: Oulun keskusta, Myllytulli-Hupisaaret, Tuira ja Nallikari. Tekeillä on vielä monen monta muutakin… Mutta ajoitan niiden valmistumisen keväälle ja kesälle, nyt aloittelen näillä.

Tässä on Nallikari.

Käyhän katsomassa – ja tilaamassa 😉  – korttikaupasta muitakin… Kortti- ja kalenterikauppa (Muistikuvia)

Juhlakausi on alkanut!

Mummin ja Apsun humputtelupäivä tänään. Tai noh, ei päivä, vaan yhteinen konserttireissu. Maukka ja Väykkä – joista mummi ei olisi varmaan koskaan kuullutkaan, jollei olisi mummi. Olen Oulun Teatterin sähköpostituslistalla, ja jokunen viikko sitten kun tuli mainos Maukan ja Väykän ”maailmankiertuekonsertista”, kyselin vanhemmiltaan, josko Apsu tuntee nämä laulavat hahmot, ja kyllä, tuttuja ovat, joten ostinpa meille liput. Iiro Rantalan sävellykset ja Apsulle tutut hahmot – ei voi mennä pieleen, eihän?

Tänään, kun olin tyttären vienyt lentokentälle ja kotimatkalle, ajelin suoraan Pateniemeen hakemaan Apsun, ja niin pojan ensimmäinen teatteri/konserttireissu oli edessä. Etukäteen en ollut kertonut, mihin mennään, mutta jo matkalla lapsi tuntui tykästyvän ajatukseen, vaikkei edes tiennyt, mitä teatteri tai konsertti tarkoittaa…

Jo narikka oli uutta! Ja oman paikan etsiminen riviltä 8. Valaistut numerot portaiden reunoilla hämmästyttivät: ”Mikki tämmöset?” Paikat löytyivät, olimme ehkä 10 minuuttia ennen esityksen alkua ja noin 150 kertaa poika kysyi, milloin ne tulee, mistä ne tulee, tuleeko ne? – Ja tulivathan ne.

Parin ensimmäisen laulun jälkeen Apsu innostui taputtamaan ja huutelemaan vastauksia, kun Maukka ja Väykkä yleisöään puhuttivat,kun he lapsia (ja aikuisia) innostivat vuorovaikutukseen.

Ja viimeisen laulun puolivälissä, kun yleisö – Apsu mukaanlukien – taputti tahtia biisille, poika kurottautui kohti ja kuiskasi korvaani: ”Mummi – tänne tullaan uudelleen.” Ja mummi oli ihan varma, että niin tullaan, tai mennään yhdessä jonnekin toiseen konserttiin tai teatteriesitykseen vielä monta kertaa. Apsu nautti esityksestä; mummi erityisesti seurasta ja tämän innostuksesta: win-win -tilanne.

Eikä siinä vielä kaikki: kun ajelimme Rantapeltoon, olivat vanhemmat paikalla ja Pehtoori oli  tehnyt sapuskan. Menussa Pehtoorin luottoreseptillä ”lihakääryleet” pastan ja fetasalaatin kera, mutta jälkkäri oli ihan uutta: päärynävaahto. Hyvää oli sekin! Entä jos sekoittaisi joukkoon – ei kourallista non parelleja kuten Apsu teki – vaan Aura-murua?

Toisen päivän peräjälkeen sain istua valmiille! Mukavaa ja makoisaa… Taitaa olla joulunalus juhlakausi alkanut oikein kunnolla.

Juhlasta juhlaan

Juhlasta juhlaan… Eeviksen yksvuotissynttärit tänään, …

Turhaan oli Miniä huolehtinut tarjoiluista, – niin oli pöytä täynnä herkkuja ja päivänsankari oli valloittava, oma rauhallinen itsensä.

Synttäreiltä suoraan ystävien luo syömään ja viettämään iltaa. Kuten sanottu juhlaa juhlan perään.

Sanoivat tehneensä ruokaa ”kalaasit mielessään”, että oli ollut paineita, että miettivät niitä kaikkia sapuskoja, joita olivat meillä nauttineet… Turhia paineita, sanon minä. Tänään söimme niiiiin hyvin, uusia, avaria, ennen maistamattomia makuja. Ja aina on ilo käydä valmiille.  Kaikki oli erinomaista, mutta makumuistoihin jää fenokoli-cappucino ja markiisi. Ja toki serrano-kampelarullat. ja … ja kaikki… Eivätkä vähiten jutut. Vanha ystävyys mahdollistaa uppoamisen syviin vesiin aika nopeasti, mutta myös sen etti jää sinne upoksiin… On hyvä välillä miettiä, mitä elämälleen voi tehdä, mitä ei ja mikä vain pitää hyväksyä. Niin paljon ajatuksia…

Niin hyvä päivä.

Perjantai-iltana

Joskus on mahdottoman mukava tuntea ansainneensa perjantai-illan, tykästyä sen leppoisuuteen ja mieluisiin makuihin, hyvään seuraan. Jalkapalloa en katsele, kun siitä mitään en ymmärrä, ei kiinnosta, – toki iloinen olen, kun Suomi näyttää voittavan.

Tänään ilta tuntuu ansaitulta. Jos toissapäivänä perhepäivällisen tuunaaminen sekä eilinen verho-operaatio ja liikunta (kävely sateessa liukkailla kaduilla) sujuivat tahmaisesti tai jotensakin ’toiskeloposesti’, niin tänään oli parempi päivä. Sekä sapuska, liikunta ja verhot sujuivat ilman tupulointia. Ja niiden lisäksi paljon muutakin. Eeviksen huomisille synttäreille lohipiirakka valmistui ihan ”ohimennen”.

Ja aamulla kävin ruoka- ja lahjaostoksilla (tuliaisia myös huomiseen iltakylään), tarpeeksi aikaisin, ettei mitään joulunavajaistunnelmaa ollut vielä houkuttelemassa väkeä kauppoihin. Jossain välähti taas ajatus: tämä elämäntilanne on aikas mukava.

Ainoa kaihertava asia tänään on ollut postin lakko: kalenteritilauksesta olen huolissani. Pienemmät kalenterit ovat jo tulleet, isot eivät. Ja sitten minulla on – vihdoin – ISO postikorttitilaus tulossa. Ja sisarelle tuparilahja (äidin puolesta). Elämässäni ”ratkaisevat” lakot ovat olleet yleensä juuri ennen viikkoa 43 (syyslomaviikko) tai keväisin (ette tiedäkään, kuinka paljon AKT on elämääni vaikuttanut!) mutta että nyt pienen-pienen valokuvausyrityksen kanssa joudun taas force major -seikkojen kanssa tuskailemaan tai ainakin olemaan vähän huolissani.

Toisaalta: pieniä on murheet.

Rapatessa roiskuu —

Touhupäivä tänään, –

heti kohta herättyä lähdin kävelemään kohti kaupunkia. Virhe! Jo kilometrin päästä alkoi sataa vettä, ja Toppilansuoran jälkeen eli noin puolimatkassa hiekoitus oli jalkakäytäviltä hiipunut ties mihin. Oli ihan mahdottoman liukasta. Se hidasti etenemistä, jopa siinä määrin, että myöhästyin kampaajalta, mitä en muista koskaan osaltani tapahtuneen. Yleensä minun luottokampaajani on myöhässä, mutta ei tietenkään tänään kun minä saavuin sateesta ja liukastellen liki 10 minuuttia myöhässä. Tästä huolimatta hiukset ovat taas sopivan mittaiset.

Ja sitten seuraavalle rastille. Systerin verhotanko- ja verhonripustusoperaatio jatkui tänään. Pehtoori oli mennessäni jo melkein saanut lisäkiskot poratuksi paikoilleen, mukana ollut Tyär avitti minua rypytysten ja nipsujen laitossa. Ja sitten päivän toinen virhe!  Minä ymmärsin väärin, ja systeri neuvoikin vähän ”ohi”, joten merkittävin aikaansaannokseni parituntisen sähläämisen tuloksena oli, että tulin nauttineeksi oikein hyvän cappuccinon ja pienen palan omenapiirakkaa. Tottahan talkoissa tarjoilut ovat tärkeä juttu! Ja päivähän se on huomennakin.

Seuraavaksi tyttären kanssa Caritakseen äidin luo. Ja sieltä sitten Pehtoori ja Apsu tulivat hakemaan meidän kotiin. Apsu kun oli kutsunut itsensä mummi-papalle kylään, kun tiesi Naanan olevan täällä. Niinpä pitkälle iltaan Pingu, Legot, piirtäminen, kuvien katselu, Mario Kart ja muu touhu olivat ohjelmassa. Jossain välissä syötiinkin, ja sitten illan tultua, kun tyttären oli jo päästävä lukemaan tenttiin, vein Apsun kotiinsa.

Olisiko jo joulukorttien aika?

https://www.vastavalo.net/galleria.php?x=191110-0839127-XW

 

 

 

Räntäsateesta yhteiseen ruokapöytään

Täysikuusta ei aamuvarhaisella ollut jäljellä kuin huonosti nukuttu yö. Pihavalo, kausivalo, omppupuuvalo, jouluvalo tai mikä ikinä lieneekään, – ja pimeys ja räntäsade. Valkoista lunta sentään vielä, mutta päivän kuluessa kauniit hanget ovat laskeutuneet, huura puista lähtenyt.

Aamun oman sisäisen mökötyksen jälkeen kuitenkin heräsin ajatukseen, että tänäänhän on juhlapäivä! Tyär tulee kotikotiin. Ja koskapa pidennetyn viikonloppunsa aikana aikatautu Juniorin työvuorojen ja meidän menojen kanssa on sellainen, ettei yhteiselle ruokapöytään istumiselle ollut mahdollista muulloin kuin tänään, niin minähän sitten kokkasin tänään. Merkillistä tupulointia oli koko kolmen ruokalajin värkkääminen, mutta lähti meillä nälkä.

Parasta oli ehkä ”Peltipiirakka ja jokirapu-lohisalaatti. Ohje on täällä.

Vielä parempaa olisi ollut, jollei piirakka olisi (minun aikataulujen väärin lukemisen vuoksi) ehtinyt jäähtyä ja jos jokiravut olisivat olleet hyviä. Mutta maistui se näinkin.

Ja parastahan meistä oli, että oltiin kaikki saman pöydän ympärillä, – paitsi että Naana ja Apsu olivat välillä lattialla, pöydän allakin. Onhan heillä tämän ”kattohommia” perinne jo pari vuotta vanha. Apsu oli päiväkodissakin kertonut, että kummitäti tulee tänään, ja oli sitten papan kanssa lentokentällä vastassa. On pitkin syksyä lähetellyt ääniviestejä Helsinkiin, että ”kuuleppa kun mulla on vähän ikäväkin sua”.

Ikävä on ollut meillä muillakin, kesällä viimeksi nähty. Nyt on päällimmäiset kuulumiset vaihdeltu, ja monta yhteistä päivää edessä.

 

Lyhyt, hyvä päivä

Aamupäivällä ulkona, sininen hetki tuokin. Aika levollista.

Ja ilta sitten ihan erilaisessa tunnelmassa.

Ehkä se, että päivät tuntuvat lyhyiltä, on osoitus siitä, että ne kuluvat nopeasti – ja mieluisesti. Ulkoillen, ja illalla (ent.) Lääninhallituksen talossa. Erinomaisen kohtuullinen, ja paljon uutta opettava, viininmaisteluilta oli tänään. Monastrell – ammattilaisen opettamana. Kyllä tästä opetuksesta jotain lastuja, tai pitäisikö sanoa pisaroita, tänne blogiinkin vielä kantautuu…

Ja toistuvasti (jo kolmas kerta) miljöö viehättää…

Hiljaisuus, kaipuu ja mennyt

Fotomaraton: Hiljaisuus.

Eihän tämä oikeastaan kuvana ole (taaskaan) minun mukavuusalueeni (siis kuvausmukavuus 😉 ) ulkopuolella, mutta parempaa en nyt osaa. Olisikohan ollut helpompi, jos oltaisiin mökillä? Siellä lumisade on vieläkin hiljaisempaa, mutta onhan tässä kuvassa ainakin kaksinkertainen hiljaisuus? – Minähän en taida elämässäni enää hiljaisuutta koskaan kuulla. Tinnitus tuntuu (vai luulenko minä vain) näin pimeänä vuodenaikana (jolloin olen tietysti enemmän sisällä) olevan voimakkaampaa kuin kesällä. Kesäisin ei ole ajatustensa kanssa hiljaa, silloin on enemmän elämää ja ääntä, ja siksi hiljaisuuden puuttumista ei huomaa. Onko kehäpäätelmä? Ehkä. Ihan omaa argumentaatiota…

Toinenkin fotomaratonin tuloksista puuttunut kuva valmistui tänään. Kaipuu. Ainainen kaipuu reissuun. Ja mennytkin on joskus kaipauksen kohteena. Runokirjatkin kertonevat jonkinlaisesta kaipuusta?

Tämä kuva syntyi, kun mietin ja kehittelin yhtä tilaustyötä. Olisiko tässä idea: ”Kirjahylly sisustustauluna”. Tästä voisi tehdä niin monenlaisia/värisiä/teemaisia versioita. Tai keittiöön voisi tehdä astiahyllyistä vastaavia.  Tuossa kohtaa hyllyssäni on Berlin ja Ireland -kirjat: nekin kohteita, joihin kaipuu. Niissä ei olla koskaan käyty.

En itse hoksannutkaan, mutta Pehtoori hoksautti, että minullahan on tässä työhuoneessani kirjahylly tauluna.

Tuossa grafiikkatyössä ei ole mitään tavallisia kirjoja, vaan Iin seurakunnan kirkonkirjoja arkiston hyllyssä. Sen on tehnyt Iin kirkkoherran vaimo Kaija Elo, joka on kuvataiteilija ja runoilija. Kun kirjoittamani Iin seurakunnan historia vuonna 1998 valmistui, sain julkistamistilaisuudessa taulun lahjaksi.

Toinen lahja, joka tuon monivuotisen, paljolti amanuenssin viran ohessa kirjoittamani kirjaprojektin jälkeen sain (lue: ostin itselleni), oli uudet laskettelusukset. 😉 Niitä ei enää meidän mökkiliiteristä tai autotallista löydy, kiertoon ovat joutuneet. Niiden jälkeen olen ostanut curverit, joilla viime talvena taisin käydä kahdesti rinteessä.

Iin historiaa vuotta aiemmin valmistuneen – vielä pidemmän ja isomman – projektin, Keminmaan historian valmistuttua, ostin silloinkin itselleni palkkiorahoista lahjan: kapean, kultaisen rannerenkaan. Nytkin se on ranteessani. 😉

Mitä opimme tästä? Taide ja korut pysyvät, urheiluvälineet eivät. Hmmmm…. olikohnan tämä nyt mitenkään erityisen hyvä opetus. 😀

 

 

Papanpäivä

”Mummi, laita se kamera pois jo. Ei enää naurata nämä kuvailujutut. ”

Näin vakava isänpäivä/papanpäivä vieras meillä tänään oli. Tosin vain juuri kuvan ottamisen hetken vakavana … Ja päivänsankari on hänkin. Tänään tämä meidän toinen iki-ihana lapsenlapsi (Tauno Tyttö Satokangas, kuten veljensä häntä kauan puhutteli) täytti vuoden. Viikon päästä sitten juhlitaan synttäreitä… Eeviksellä on ihan yhtä paljon hiuksia kuin isällään ja tädillään yksivuotiskuvissa.

Perhepiirissä tämäkin sunnuntai, ja ruoan merkeissä – kuten tavallista.

Nyt sitten suosituksia tämän viikonlopun (maku)kokemuksista.

  • REKOsta ostettu Highlander nyhtöliha, jonka laitoin viime yöksi leivinuuniin, oli tänään mitä mainiointa ja juhlavinta tortilla-täytettä. Liian myöhään hoksasin, että olisi kannattanut tehdä pita-leipiä…

  • Tommasi Adorato Appassionato Bianco 2017  Tämä valkoviini saatiin ystäviltä kesän kalaaseissa, ja eilen se Pehtoorin kanssa avattiin, jätettiin tilkka myös Miniälle täksi päiväksi. Ja yhteistuumin todettiin hyväksi. Ainoa vaan, että Suomessa näyttää (tällä hetkellä) olevan vain hanapakkauksena myynnissä, lienevätkö ystävät hankkineet pullon Haaparannasta. Niin tai näin, kannattaa pitää mielessä: hedelmäinen, makoisa ja tarpeeksi hapokas, ei tunkkainen. Sellainen talvivalkoviini.

  • Jos ei innosta leipoa täytekakkua, tuulihatut ovat hyvä vaihtoehto. Kahdenlaisella täytteellä niitä oli tarjolla: minttu-suklaa-rahka-kermavaahto ja kerma-mustikka-täyte. Molemmat kelpasivat. Tuulihatuissa on tärkeää kananmunien tuoreus. Näissäkin Katan Kanalan munia. Tulevana torstaina Rekossa huikea tarjous 5 €/30 munan levy. Lämmin suositus.

Ja sitten suositus lukukokemuksesta. Elton John. Elämäkerta. Olen vaikuttunut, järkyttynyt, vakuuttunut, ja veikkaan, että viimeiset 60 sivua kirjasta on vielä TTK:n jälkeen kuunneltava. Palaan asiaan.

Kotielämää

Sitähän minä ohi kulkiessani jäin miettimään, miten tuolle heikoilla jäillä kävelleelle koiralle oli lopulta käynyt? – Pääsihän rannalle?

Toinen juttu, mitä viime päivinä lenkeilläni ”liikenneturvallisuuteen” liittyen olen miettinyt, on se, mikseivät ihmiset käytä heijastimia. Olen useinkin, jo aiemminkin, miettinyt sitä, miksei ”ympäri vuoden pimeiden iltojen maissa” (Etelä-Eurooppa etc.) käytetä heijastimia, ei edes maaseudulla, eikä paljoakaan kynttilöitä. Luulisi niiden olevan yksi arjen käytetyin juttu siellä, mutta ei.

Mutta täällä pimeässä Pohjolassa, talven tullessa, hyvät ihmiset, heijastimet kehiin: takkeihin ja laukkuihin nyt! Eikä mennä heikoille jäille…

En ollut lähelläkään jäisiä rantoja tänään, vaikkaa kaupungilla liukkailla kaduilla tepastelinkin. Ja toki kaipasin Hangasojalla olevia nastakenkiäni. Kaipasin paljon. Hangasojallahan ne. Kuten untuvatakki, vinkkelit, kunnon hanskat, etc. … Mutta liikuin silti. Ja nautin lumisista näkymistä, aika hiljaisesta kaupungista, mietin tulevaa, joululahjojakin jo.

Ja huomista ajatellen, menneessä viivähtäen, kävin haudallakin.

Iltapäivä kului taas ruoan parissa: sitä tehden ja nauttien. Huomisellekin jo tehden.

Ja tänään on Suomen suurin koti-ilta. Meilläkin taas kerran. Ja glögikausi avattu. Loimu. Ihana vadelman maku. Joulun maku.

Kahden hengen pikkujoulut

Uni loppui (taas) kesken, enkä jaksanut jäädä sitä suremaan, vaan keitin kuuden aikoihin kahvit, join ne, puin lämpimästi ylle, hyppäsin autoon ja ajelin Canonin kanssa kaupungille.

Laaniskan valaistus …

Aikeena mennä kuvailemaan mm. Mannerheimin puiston uusia ”tunnelmavaloja”. No eihän tunnelmaa ole kuin iltaisin? – tai ainakaan tänä aamuna ne eivät olleet ”päällä”. Minä kun olen siitä hassu, että tunnelmaa voi olla aamuisinkin. Pienimuotoisena osoituksena siitä se, että sytyttelen (tai Pehtoori sytyttää – riippuu kumpi herää ensin) aamuisin kynttilät sekä keittiön pöydälle että työhuoneeseen. Siispä ajattelin, että olisi voinut puistossakin olla valot aamuseitsemältä. Ei ollut, ei.

Muita valaistuksia sentään löysin. Niin kuin tämän Vanhan apteekin talon hienon julkisivun. On se vaan kaunis. Talossa olisi nyt huikea asunto myynnissä… muuten, mutta kun talossa ei ole hissiä, niin ei sitten… Tiedättekös, mistä pidän eniten tuossa asunnossa? Ovista ja hanoista! No eivät ehkä ole riittävä syy kodin vaihtoon, ja totta puhuen, eihän meillä ole tarvetta uudelle asunnolle, toivottavasti ei vielä moneen vuoteen.

Kontrasti edelliseen kuvaan oli iso, kun kävin tervehtimässä Tiernapoikia, jotka hieman hämmentyneinä katselivat taas edessä olevaa ja alkavaa jouluhäslinkiä … Hieman ovat sivustakatsojan roolissa, ja – edelleen – mielestäni väärässä paikassa. Mutta hellyyttäviä he kuitenkin ovat. Ympäröivä rakennusarkkitehtuuri ei sitten herätä kovastikaan positiivisia fiboja.

Aamun valjettua, palauduin kotiin, —

ja iltapäivällä sitten uudelleen kaupungille. Tällä kertaa kävelin, – kävimme Pehtoorin kanssa tervehtimässä anoppia, joka on jo viikon ollut sairaalassa, tai nyt jo kolmannessa sairaalassa. Onneksi kierto ei vienyt kauemmas (esim. Taivalkoskelle tai Liminkaan kuten appi ja äiti ovat joutuneet sairaalakierroksillaan kulkemaan) kuin Oulun sairaaloihin. Ei ole anoppi paljon lääkäreitä elämässään tarvinnut, topakka ja lääkäreitä kaikin tavoin kaihtava on aina ollut. Nyt vaan oli pakko, kun jalat kirjaimellisesti pettivät alta. Pehtoori ja sisaruksensa ovat päivittäin sairaalassa käyneet, minäkin sitten tänään.

Ja sitten lähdimme kaksin syömään. Paikaksi valikoitui Zivago. Minulle toinen kerta siellä (siis tässä uudessa Zivagossa) ja kyllä kannatti. Ruoka ja palvelu olivat erinomaisia. Tänään, kuten perjantaisin yleensäkin, olisi ollut pinchos-buffet, mutta päädyimme a la carteen: Pehtoorille karamellipossua, lisukkeena Tyrnävän lohkoperunoita ja Peltolan Blue-dippiä ja minulle 70-lukulainen katkarapuleipä, jossa chilimarinoituja katkarapuja, kuusamolaista Emmental-juustoa ja tillikreemiä. Kinkku ja laatikot EIVÄT kuuluneet meidän pikkujouluun, hyvä niin. Erinomaisen hyvä.

Zivago on vähän loft-henkinen, ehkä jopa varastomainen miljöö, mutta so what. Ruoka on hyvää! Tunnelma leppoisa.

Ja sitten toinen – meille ”ei niin tavallinen” -paikka. Cocktail-company vanhan, meille tärkeän Kahvi-Aulan paikalla Tornitalossa. Hoh hoijaa niitä muistoja, vaikka tyyli on ihan eri kuin 70-luvulla. Kuinka monta askillista tupakkaa olenkaan Kahvi-Aulassa Hanskin, Riitan, Annen, – ja Pehtoorinkin seurassa polttanut! Tupakansavuisia nuoruusmuistoja. 😉

Mutta tänään parempia nautintoaineita: nautimme hyvät drinksut, – baaritiskilla voi vain ilmoittaa, minkä tyylistä haluaisi: ”minulle jotain kahvipohjaista” (ajattelin Irish Coffeeta) ja Pehtoori: ”haluan juomaani giniä”. Olimme tyytyväisiä tulokseen, joskin on todettava, että verrattuna Zivagon hintatasoon drinksubaari oli huomattavasti tyyriimpi.

Ja sitten jo seitsemän jälkeen… ; ) Pikkujoulujen jatkot: tietokoneen ääressä punaviinilasillinen, kynttilä ja jälkkäri (Castellon uusi juusto Golden? ja kaurakeksi … yksinkertainen on parasta). Ja marraskuu on vasta alkupuolella….

Kotoilua koneen ääressä

Suvantovaihe menossa. Laskeutuminen talvihorrokseen vai keskitalven juhla- ja tapahtumakauden alkua edeltävä odottelun jakso? Voiko olla molempia? – Ehkäpä.

Kun kalenterissa ei ole oikein mitään, niin kotoilu ja kaikin puolinen ”hyggeily” on tänään ollut mukavaa ja mieluisaa.  Koneen ääressäkin on ollut kynttilä koko päivän. Lähes koko päivän.

Sentään pieni piipahdus ulkoilmaan…

Joka tapauksessa tänään taas mietin, mitähän tekisin kaiket päivät, jollei minulla olisi näitä kuvahommia. On kuulkaa some-markkinointia tehty tänään. Ja tässä vielä tänne ”blogi-kanavallekin” tiedoksi, että Oulu kuvissa -kalenterini vuodelle 2020 lähtee huomenna iltapäivällä painoon, joten vielä ehdit mukaan tilaukseen. KLIKS

Alkutalven huikea aurinkoinen päivä

Aamulla mietin kovasti, että lähtisinkö salille, äidin luo, ulos vai tekisinkö kalenteritilauksen valmiiksi? – No minä mihinkään salille lähde, ulkona pakkasta on aika paljon (- 13 C) , kalenteritilauksen teen vasta perjantaina kuten olen ”luvannut”, ja kun äidin luona on joka tapauksessa tänään käytävä, niin sitten sinne. Varuilta puin kuitenkin ulkoiluvermeet, josko vaikka palatessa jo tarkenisin vähän lenkkeillä ja kuvailla.

Mutta jo menomatkalla pyörsin päätökseni. ULOS! En muista, onko Oulussa minun reilun kuudenvuosikymmenen kokemuksella koskaan marraskuussa ollut sellaista säätä kuin tänään. Marras- vai maaliskuu? Kirkas sinitaivas, tyven, tuuleton sää. Noh, pakkasta, mutta se vain sai kaiken kimmeltämään, höyryn nousemaan joesta, haloilmiön (sivuauringot) ja hienon auringonlaskun.

Aamupäivällä kiertelin hyvinkin pari tuntisen, kuvaajia oli järkkäreillä ja kännyköillä oli paljon muitakin, sauvakävelijät, avantouimarit ja eäkeläiset pysähtyivät juttelemaan. Talvella Oulussa? – ihmiset pysähtyvät juttelemaan? Sekin kertoo, että sää oli ihmeellinen. Kun sitten vihdoin olin käynyt myös äidin kauppareissun ja hänen luonaan päivittelemässä asiat, huushollin ja kuulumiset, niin lähdin vielä takaisin ulos.

Hyvä päivä tänään.

 

Kaupungin kaamos

Eilisen auringonpaisteen jälkeen tänään tuntui kovin pimeältä. Oulun korkeudellehan kaamos ei laskeudu, täällä aurinko nousee vielä talvipäivän seisauksen aikanakin, joten ”oikeita” kaamoskuvia ei täällä voi ottaa. Toisaalta kyllä tänään aika auringottomalta on näyttänyt. Joten tässä fotomaratonin yksi haastekuva ”suoritettuna”: kaamos.

Tämä kuva Möljältä. Ja huom. VÄRIkuva.

Totta puhuen oli aika mukava pakkaskeli, puut kauniisti huurassa, eikä kovaa tuulta. Ja hyvähän se on, että on lunta. Se peittää mustan ja harmaan maan, se tuo valoa ja pehmeyttä.  Niinpä ulkoilua ja liikkumista aamupäivällä.

Hämärän ja pimeän laskeuduttua iltapäivän asioilta ”rantautuminen” puhtaaseen kotiin. Pitkästä aikaa meillä on ammattilaisen jäljiltä kunnolla siivottu. Sisälle laittelin vielä tuikkuja, etsin jo talviset pikkuliinat, mietin joulukortin kuva-aihetta – ehkäpä tänäkin vuonna ”lainaan” pikkuisia – mummihan voi niin tehdä?

Pihalampuistakin voisi tietysti kehitellä jotain. Pehtoori on leikannut meidän omppupuun kauniiksi, ja valaissut myös. Jos tuonne oksille laittelisi koko tonttuarmeijan kiipeilemään? Tai laittaisi taustalle revontulet? Tai…

Menneitä miettien

Epätodellinen sää tänään, mutta niin kaunista tepastellessa iltapäivän lenkillä. Pakkasta oli kyllä vielä iltapäivälläkin kymmenkunta astetta, mutta tyven, poutainen, aurinkoinenkin.  Ulkoilma tuntui taas hyvälle.

Sitä paitsi minulla oli hyvä kirja lopuillaan: Heidi Köngäs, Mirjami. Lisää sota-ajan kirjoja lukulistaani. En ole ennen lukenut (en edes tiennyt) Heidi Köngäksen tuotannosta – hyppäsin vähän kuin keskelle hänen trilogiaansa? – Ison perheen (5 poikaa ja 3 tytärtä) elämästä sotavuosien Suomen maaseudulla – Pirkanmaalla Mäntässä kirjoittanut Köngäs luo todentuntuisesti henkilöidensä alakuloisen mielenmaiseman. Hän kirjoittaa paikoin hyvin runollisesti. Kirjassa ei niinkään ”näe” maisemia tai miljöitä, mutta sen edetessä huomaamatta myötäelää ja pystyy tuntemaan naisten huolen, ahdistuksen ja toisaalta sellaisen ”matalan” selviämisen.

Kirjaa markkinoidaan vähän kuin rakkaustarinana, mutta minulle siinä oli enemmänkin arjen ja kotirintaman elämänmenon kuvaamista – ja nimenomaan tunteiden tasolla. Mirjami kysyy itseltään vuodenvaihteessa 1946 ”miksei rauha sitten tunnukaan niin ihmeelliseltä, miksi kaikki on tyhjää, valjua”… Eikä ole kyse vain aineellisen puutteen jatkumisesta, tuhotuista maisemista, kaupungeista, kuolleista läheisistä.

Taas, niin kuin tässä vanhetessa, vanhusten kanssa jutellessa, menneitä kirjatessa, olen monta kertaa tullut ajatelleeksi, että loppujen lopuksi sodan loppumisesta kun synnyin. Sokerin ja kahvin säännöstely oli loppunut vasta 1954, valvontakomissio lähtenyt vain 10 vuotta aiemmin, jälleenrakennus ei suinkaan ollut vielä päätöksessään, sodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat juuri ehtineet kansakouluun…

Hyvinkin menneessä maailmassa olen elänyt tänään… Nyt kirja vaihtui dekkariksi Englannin maaseudulle, joten tunnemaisemakin palautunee tulevaan katsovaksi. 😉

 

 

Kuvaushaasteeseen vastauksia

Fotomaraton!

Kyllä nyt haaste jää vähän vajaasti toteutetuksi. Mutta kuten kunnon (kilpa)urheilija on minulla selityksiä huonoon tulokseen: eilinen sää! Eikä tänäänkään mikään kuvailukeli ollut; eilen ulkoilu olematonta, ja tänään lenkillä mukana sauvat, eikä kameraa.

Ja totisesti, kyllä vaikeita olivat aiheetkin, – kymmenen aihetta. Kuusi sentään sain kuviin.

Levoton. Aasia. Yhdistin aiheen, siis Levoton Aasia. 2) Musiikki 3) Muutos 4) Ilo 5) Kaamos 6) Lohdutus ”kyllä se siitä” 7) Hiljaisuus 8) Mummius. Rakkaus. (minulla mummiuteen kuuluu rakkaus, siis samassa kuvassa 😉 9) Kaipuu 10) Eri värejä, monivärinen…

Muutos, Kaamos, HIljaisuus ja Kaipaus – niihin en tällä fotomaratonilla yltänyt, mutta pidän ne edelleen mielessä, tulevalla viikolla niistä tulee tulkintani.

Ja tässä sitten ne, jotka sain kuvatuksi.

1) Levoton Aasia 

Kävin eilen Aasia Marketissa. Kuvailin hyllyjä, nuudelipaketteja ja kastikepulloja; värejä ja tekstejä oli paljonkin, levottomasti, mutta enpä kelpuuta niitä kuvia tähän vastauksiksi. Mutta ulkoseinästä tähän kuvaan teksti ja alla (tässä on siis kaksi kuvaa päällekkäin) on kuva Aasian levottomista pörssikursseista: ”Aasian markkinoilla levotonta.” Tämän lähemmäs Levotonta Aasiaa en Oulun marraskuussa keksinyt kuvakohdetta. 😉 Tulipahan taas harjoiteltua tätäkin tekniikkaa.

2) Musiikki. On vaikea kuvata ääntä. Mutta muistot. Kuvassa ei ole mikä tahansa vinyyli…

4) Ilo. Samppanja tarkoittaa aina iloa. Hyvässä seurassa tuplailo.

6) Lohdutus: ”kyllä se siitä” 

Isovelin halaus ja lohdutus: kyllä se siitä…

 8) Mummius. Rakkaus. (minulla mummiuteen kuuluu rakkaus, siis samassa kuvassa mummius ja rakkaus 😉 ) (Juniori kuvasi)

10) Monivärinen, eri värejä. Tätä haastetta varten jälkkäri (passionmousse Madeiralta tuoduista hedelmistä) pieniin mariskooleihin.

 

Kommentoijia tähän haasteeseeni oli yhteensä kymmenen: Sky, Raila, Jarin, Sanna, Kati, Sini, AK, MS, Anneli, Wondersbykaari. Kiitos kaikille, vaikeita, mutta siksikin hyviä haasteita heititte. Ja kommentoijien kesken suoritettiin arvonta (ilman videointia 🙁 ). Ja korttipaketin voitti: Sanna. (Lähetätkö minulle (reija at satokangas.fi) osoitteesi, niin toimitan kortit sinulle.) Onneksi olkoon ja kiitos sinulle ja kaikille muillekin.

Lepolauantai

Eihän se aina mene niin kuin Strömsössä.

Ei tänäänkään. Oikeastaan mikään, tai noh, melkein mikään ei ole mennyt pieleen, mutta kun mikään ei ole mennyt mihinkään. Ei mikään, ei mihinkään.

Ei liikkumista, ei kokkailua, ei kuvailua, ei tapaamisia (noh, sentään pikapiipahdus äidin luona ja hautuumaalla), ei kotitöitä, ei mitään.

Lunta tänään on satanut. Paljon.

Ei muuta. Sitäkään en ole kolannut.

Nyt sentään valmiina lähtemään ystävien luo. On viinikerhon maistiaiset. Ilta pelastaa muutoin näkymättömän päivän. Onneksi on ystäviä. Viiniä ja ystäviä. Viiniystäviä.

 

Oulu kuvissa vol. VIII – vuoden 2020 kalenteri joululahjaksi?

Ensi vuoden kalenterini ”Oulu kuvissa” (vol. VIII) alkaa olla nyt valmis.

Perinteisesti tilaan sitä jaettavaksi ystäville ja lähisukulaisille lahjaksi, ja – kuten viime vuosina – mielelläni myös myyn kalentereitani.

Tilaan niitä ensi viikolla: tilaisinko samalla sinullekin?

Tämä voisi olla hyvä joululahja vaikka Oulusta pois muuttaneelle ystävälle tai sukulaiselle. Tai voipa tämä olla vähän tavallista isompi joulukorttikin.

Kalenteri on A4-kokoinen, MUTTA tänä vuonna mahdollisuus tilata isompikin versio = 2 x A4 (ks. kuvat alhaalla)*. Jokaisen kuukauden kuvassa on kaupunkimaisema/miljöö Oulusta ko. ajankohtana, ja ensi vuoden kalenterissa lähes kaikissa kaupunkimaisemissa on Oulujokisuistoa näkyvillä. Ja kalenterissa on eri rakennuksia kuin viime vuotisessa.

Kalenterissa on nimipäivät ja liputuspäivät, ja sen pinta on silkkimatta, joten siihen voi kirjoitella omia merkintöjäkin.

(kuvassa tämänvuotisen kalenterin takakansi)

Ison kalenterin hinta on 22,50 euroa, ja pieni (se viimevuotinen koko) on vähän halvempi (=21.90 €) lisäksi mahdolliset lähetyskulut 4 – 5 euroa – Oulun alueella koetan toimittaa  kalenterit perille ihan ilman (lakossa olevan?) postin apua, joten postituskulujakaan ei tule. Sellainenkin mahdollisuus on, että jos tilaat enemmän kuin viisi kalenteria saat noin 10 % alennuksen hinnasta (= 20,50 € tai 21,50 €/kpl).

Laittele minulle tilaus sähköpostilla reija at satokangas.fi tai tekstarilla (040 567 1482). Tai vaikka tähän alle kommentoimalla. Ja kerro samalla, haluatko ison (2 x A4) vai pienen (A4) kalenterin.

EHKÄ tilaan toisenkin satsin myöhemmin, mutta silloin hinta on kalliimpi, joten kannattaa tilailla nyt.

Katseet ensi vuoteen ja joululahjojen hankinta alulle nyt!

 

* Tässä A (21,50 €). Sekä kuva että kalenteri vaativat yhteensä vain aanelosen verran tilaa.

ja tässä 2 x A4 (22.50 €). Siis sekä kuvalle että kalenterille molemmille tilaa aanelosen verran.

Shoppailun merkeissä

 

On niin pimeää.

Ja aika ”pimeitä” juttujakin tänään on ollut. Kaikkea sitä.

Joko muilla on kausivaloja ripustettuna, sytytettynä? Me olemme tällä viikolla niitä laitelleet – naapurustossa kun aloitettiin jo viime viikolla, mistä rohkaistuneena mekin lähdimme mukaan piha- ja kotivalaisuun. Ja paljon kynttilöitä ostin Ideaparkin reissulla tänään. Menin sinne hakemaan istuintyynyä kirjoituspöydän tuoliin, ja innostuinpa shoppaamaan. En ole ennen tiennyt (kun olen vissiin kerran ennen käynytkään), että Luhta Outletissa on Ril´s vaatteita: 229 euron ”paremmat” housut 67 eurolla, ja kokoa 38! Jihuu! Mutta talvitakki jäi taas ostamatta. Pianhan se jo päivä pitenee ja kelit lämpenee… ei vai?

Illalla kävin vielä REKOssa: nyt ostin ison kassillisen kaikenmoista. Kalakauppiaita siellä ei tällä kertaa ollut 🙁 , mutta karitsan lihaa ja Sydänmaan Highlander nyhtölihaa olin varaillut. Se on sellaista puoliriistaa, kuulemma. En ole kuin kerran sitä maistanut (proomotiossa tai jossain muussa isossa yo:n juhlassa). Nyt päästään testaamaan. Sinisiä perunoita, vihanneksia, tyrniä, hunajaa, jauhemaksaa, kananmunia, – ja niiden oston vuoksi jouduin sitten Kauppalehteen… Olivat tekemässä sinne juttua, ja VAT-näyttöjen ”tuomari” oli kuvauskeikalla, eikä ollut puhettakaan, että olisi päässyt kameraansa pakoon. Argh!

On tulossa ruokajuhlaviikonloppu: huomenna on paistinkääntäjien kekri-juhla, lauantaina viinikerhon maistiaiset Iskossa, mikä merkitsee myös hyvää ruokaa ja sitten sunnuntaina pikkuperhe saa nyhtötortilloja ja/tai jotain muuta hyvää. Pimeällä on hyvä syödä hyvin. 😉 Ja kuvailla. Kiitokset 10 haasteaiheesta, yksi kuvista on jo otettu. Saapa nähdä…

Vastauksia vailla

Auringonnousu tänään 7:58. Auringonlasku tänään 16:04. Päivän pituus on 8 h 6 min.

Auringolla on Oulussa tänään kahdeksan tunnin työaika, ihan virastotyöaika. Ja virastoissa olevat ihmiset eivät voi minulle vastata. Minulla on kolme sähköpostia ja/tai soittopyyntöä vetämässä, kaikki pantu alulle jo ennen Madeiralle lähtöä, sieltä palattua kyselyt uudistettu, eikä vieläkään mitään. Ja ne on sellaisia juttuja, joihin ko. tahon ”kuuluu” vastata. Minusta sellainen on piittaamattomuutta, välittämättömyyttä, asiantuntemattomuutta, huonoa asioiden hoitoa ja mitäs vielä. Voisi edes lähettää ”kuittauksen” tyyliin ´palaan asiaan paremmalla ajalla´ tms. Mutta ei mitään.

Minunhan ei nykyään juuri ”kuulu” vastata mihinkään, eikä minulle paljon mitään vastattavaa koskaan tulekaan, mitä nyt blogin aina ilahduttavat kommentit ja satunnaiset muut some-maailman jutut, mutta kyllä minä yritän vuorokaudessa vastata niihin ja kaikkiin muihinkin.

Töissä tsekkasin ja vastasin sähköpostit (vähintään) kolmesti päivässä: töihin tullessa, lounaseväiltä palatessa ja ennen töistä lähtöä. Kone oli tietysti auki työhuoneessa, palavereissa ja kokouksissa ihan näköetäisyydellä, joten sähköpostien tulon näin reaaliajassa, mutta yritin keskittää vastaamisen noihin kolmeen kertaan päivässä. Ja minä vastailin helppoihin opinto-ohjaus-, yms- kysymyksiin yleensä myös möksällä ja viikonloppuisin kotosalla. Mikä ei tietenkään ollut ihan oikein, tai noh, oikein ja oikein, mutta koin sen helpommaksi noin, kuin että lomasen jälkeen tai syys- tai toukokuun maanantaisin olisi aina ollut odottamassa pitkä lista vastattavia. Pikkujutuista ei päässyt tulemaan jonoa. Minulle – ja opiskelijoille – semmoinen rytmi sopi.

Kommenteista puheenollen: eiliseen fotomaraton-kyselyyni on tullut jo monta ehdotusta kuvattavaksi. Vaikeita ovat ehdotukset, – tunnelmat, tekemiset ja muutokset, muuten kuin näkemällä aistittavat jutut pitäisi saada kuviin, haastetta on, mutta sitähän minä pyysin. Ja vielä saa tulla lisää. Huomenna aamulla vielä ehtii ehdottaa ja sitten viikonloppuna on Canonille ja minulle tekemistä. 😀

 

 

Kuvausmotivaatiota…

Kuin maaliskuussa! Aurinko paistoi ja lämmitti tänään. Mutta toisin kuin maaliskuussa, lumi ei sula, ja meri alkaa jo hiljalleen jäätyä, – ei vapautua jäästä.

Ja joutsenet lentävät väärään suuntaan.

Tämä oli taas niitä hetkiä kun mietin, että jos myisin vanhan kamerani rungon (Canon 5D Mark II, tarvisiko joku? – 450 eurolla järeän järkkärin saa laukkuineen) ja yhden käyttämättömän obiskan ja käyttäisin tämän vuotisia ”valokuvaustulojani” ja ostaisin itselleni jonkun ”putken”. Noh, ei taida minusta lintukuvaajaksi olla vaikka olisi minkälainen tele kamerassa. Mutta muutoin voisi jotain uutta kalustoa hankkia – valovoimaa lisää, kun se luonnosta nyt hiipuu. Innostaisi ehkä johonkin uudenlaiseen kuvaamiseen.

Kävelyllä Nallikarissa tänään kyllä totesin, että eiköhän siellä otettuja kuvia kaikkina vuoden aikoina, kaikenlaisessa valossa ole jo tarpeeksi.

Jotta katselisin tutuilla lenkkipoluilla asioita uusin silmin, ajattelin, että voisitte taas auttaa minua. Fotomaraton! Muistatteko? – joskus paljon ennen VATtia sellaisiin osallistuin Setlementin kamerakurssilla ja sitten järjestin omia fotomaratoneja täällä blogissanikin: FOTOMARATON.

Kun tämä on nyt mun ihan oma maraton, niin laadin sitten itse säännötkin. 😀 Siis nyt toivoisin, että mahdollisimman moni teistä esittäisi aiheen, joka minun tulisi kuvata. Yksi tai kaksi sanaa (edellisissä oli mm. sellaisia kuin ”punainen”, ”uskollinen ystävä”, ”ilo”, ”portti”, ”kello neljä”, ”intohimoinen”, ”poikkeava”). Eikä tarvitse välttämättä olla mikään ulkoiluun liittyvä aihe. Kirjoita kuvausehdotuksesi kommentteihin. Ehdotukset torstaiaamuun mennessä. Minulla on sitten neljä päivää aikaa yrittää kuvata ne: julkaisen tulokset sunnuntai-iltana.

Kaikkien ehdottaneiden kesken arvon uusista postikorteistani viiden kortin paketin.

Bom dia – vielä kerran Madeira, por favor!

Madeirasta vielä kerran. Nyt kuvakansiot ovat jotensakin kunnossa, nekin kertonevat, miksi Madeiraa niin lämpimästi voin suositella lomakohteeksi.

Meillehän Madeira on mieluisa lomakohde paljolti hyvien patikkamahdollisuuksien vuoksi. Mahdollisuuksia on paljon ja reittejä monenlaisia, ja (levada)polut on aika helposti saavutettavissa Funchalista. Ehdottomasti kannattaa vaikka vain yhtenä päivänä hankkiutua levadareitille.

Täällä on hyvä suomalainen blogi, jossa paljon tietoa levadoista ja niillä vaeltamisesta. Hyväksi havaittiin Rolf Goetzin kirja Madeira, retkeilyopas, 50 kauneinta levada- ja vuoristoreittiä.  Ostin ja latasin sen puhelimeeni (sitä saa myös kirjakirjana), joten se kulki helposti mukana, ja reittejä oli helppo seurailla. Muutamissa kohdissa kirja opasti hieman pieleen, esim. Camicha-patikalla reitillä oli jokunen vuosi sitten roihunut metsäpalo, mikä oli muuttanut reitin kulkua, mutta löysimme takaisin polulle aika helposti.

Levadojen varrella on pieniä kyliä, erilaisia metsätaipaleita, näkymiä merelle, kallioita, paljon kukkia, nytkin vielä agapanthukset ja hortensiat kukkivat villeinä, eucalyptykset tuoksuivat, ruskaiset viini- ja pengerviljelykset tekivät maisemaan tilkkutäkkejä, purot solisivat. Funchalissa ja Monten rinteillä on huikeita puutarhoja.

Cabo Girãolle turistit yleensä viedään: onhan siellä Euroopan korkein suora pudotus (580 m) ja komea näköalapaikka. Me kävimme siellä jo syksyllä 2003, silloin turistikiertoajelulla ja sumu oli niin kova, ettei mitään näkynyt. Tällä kertaa käveltiin sinne levadoja pitkin. Ja näköala oli hieno!

Lähes joka iltapäivä Funchalin satamaan, joka on ihan keskustassa, tulee yksi tai kaksi risteilyalusta, joten satamassa ja rantapromenadilla on elämää. Museoita ja kauppakeskuksia riittää kaupungissa. Mitäkö sieltä kannattaa ostaa? No Madeiraa! 😀 Ja kenkiä, kuulemma. Korkista on tehty kaikkea mitä ajatella saattaa. Ostin yhden vyön.

Ja sitten Eevikselle ja Apsulle tuliaisia, ihania lasten vaatteita ja vaatekauppoja on paljon, niin ja ostin niitä passionhedelmiä. Kukkia ei tällä kertaa tuotu, mutta kyllä paluulennolla monella niitä näytti olevan kotiin tuomisina.

Ruoka ja juoma ovat erinomaisia, ja ravintolassa syöminen (jopa turistialueilla: Lido, Rua do Santa Maria ja vanha kaupunki) on halvempaa kuin Suomessa, suunnilleen Italian hinnoissa. Hedelmiä on kaikkialla, hotellin aamisella ja kauppahallissa – ne ovat mehukkaita, makeita ja puoli-ilmaisia. Kalaruoka on herkullista: espada (mustahuotrakala (näkyy kauppahallikuvissa) tarjotaan mieluusti banaanin tai mangon kera, ja pitäähän sekin testata, mutta mielummin madeiralaisittain = ilman hedelmiä. Jäätelö on hyvää.

Paikallinen leipä bolo on vehnäleipää, joka perusmuodosssaan tarjoillaan usein ennen kuin (alku)ruoka tarjoillaan. Se on lämmin halkaistu pyöreä leipä, jonka välissä on valkosipulia (kohtuullisesti) ja joskus hunajaa. Joskus todella hyvää, joskus mitäänsanomatonta. Sitä myydään myös täytettynä, isoina versioina.

Madeiralla on rauhallista, ja madeiralaiset eivät meuhkaa kuten minun mielestäni espanjalaiset usein tekevät. Funchal – vaikka onkin saaren pääkaupunki ja yli 100 000 asukkaan kaupunki (+ turistit päälle) –  on leppoisa, kaunis, historiallinen ja siisti. Tällä kertaa siellä ei – sattuneesta syystä – ollut juurikaan brittejä, joita edellisillä kerroilla oli selkeästi eniten. Nyt oli paljon saksalaisia, tai ainakin saksankielisiä ja pohjoismaalaisia. Ei aasialaisia eikä jenkkejä. Siis varsin rauhallista menoa.

Ja saarella on paljon pieniä kyliä, joihin pääsee paikallisbussilla tai vuokra-autolla. Saari on vain 60 x 40 km, joten päivässäkin sen kiertää, mutta näkemistä riittää kuljettavaksi useammallekin autoilupäivälle.

Ja Madeiran sää? Me ollaan nyt oltu yhteensä kolme viikkoa siellä, ja lähes joka päivä on satanut. Mutta sade on yleensä/useimmiten vain pieni iltapäiväräpsähdys. Saaren pohjoispuolla sataa enemmän ja usein, siksihän ne levadatkin on tehty! 🙂 Tällä lomalla San Lorenzon niemimaan patikalla satoi mennessä niin paljon, että se jo haittasi kulkemista, esti näkemästä ja harmitti, mutta palatessa sää oli (enimmäkseen) lämmin ja aurinkoinen. Korkeuserotkin jo ehkä näkyvät kuvissa. Mutta kaikkinensa Madeiran ilmanala on mitä miellyttävin, leppeä ja lempeä.

 

Ja hyväksi (?) lopuksi: minähän en juuri selfieitä harrastele, liekö koskaan ennen sellaista peilin kautta olen ottanut, saatikka ravintolan vessassa, mutta sellainenkin tuli viimeisenä Funchalin iltana tehtyä.

Casa Portugese -ravintolassa, kuten monessa muussakin paikassa Madeiralla ja Portugalissa, on kauniita sinivalkoisia azulejoja – kaakeleita. Ja siinä käsiä pestessäni huomasin, että olinpa sävyttänyt pukeutumiseni ihan täydellisesti – vessan kaakeleihin! 😀 😀

Tästä kuvakansioihin – mukavaa nojatuolimatkaa!

(kansion eka kuva kaksoisklikkaamalla auki, ja sitten oikean reunan nuolella isosta kuvasta toiseen…)

Sadonkorjuun aikaan

Niinhän siinä sitten on käynyt, että minä vannoutunut Halloweenin vastustaja olen jo tänä viikonloppuna leiponut ”kumpitsa”-kakun.

Ihan vaan ”kuvatoimistollisista” syistä. 😉 No ei vaiskaan. En keksinyt jälkiruoaksi muutakaan kuin täykkärin. Joten sitten tällainen ratkaisu. Kuvatoimiston liki miljoonan kuvan joukossa ei vielä ole kumpitsa-kakkua, eikä edes Halloween-kakkua, mutta nyt sekin homma tehty. 😀

Eikä siinä vielä kaikki! Hommasin ison talvikurpitsan, jotta ruokavieraat saivat jälkiruoan jälkiruoaksi vähän askarrella. En tiedä, kumpi oli enemmän täpinöissään Apsu vai (liki-ammattilais)askartelija-sisareni, jotka lyhdyn yhdessä tekivät. Hieno tuli, näette vielä kuvia lyhdystä ”toiminnassa”.

Menussa oli muutakin uutta. REKOsta ostamani lampaanliha oli testissä: olivatpa hyviä fileitä. Laitoin marinadiin aamulla, ja paistoin pannnulla. Grilli olisi ehkä ollut vielä parempi, mutta ”pihakeittiö” on jo suljettu. Pakkasöistä huolimatta en ole saanut vielä yrttipenkkejäni putsattua, joten pakkasen puremia yrttejä marinadiin oli vielä käytettävissä, liki tuoreiden veroisia.

Lampaanfileet 

4 kpl lampaan (luomu)sisäfileitä

Marinadi

3 rkl soijaa
1 dl rypsiöljyä
paljon yrttejä (rosmariinia, timjamia, ruohosipulia) 
1 rkl hunajaa
3  valkosipulinkynttä halkaistuna 

Sekoita marinadin ainekset, poista fileistä kalvot, laita fileet marinadiin muutamaksi tunniksi, mieluiten yön yli. Ota huoneen lämpöön pari tuntia ennen paistamista. Valuta neste pois, ja pyyhi fileet, jottei valkosipuli pala pannulla ja tuo kitkerää makua lihaan. 

Paista voinokareessa pari minuuttia puoleltaan, nosta foliolla vuorattuun uunivuokaan ja laita 225-asteiseen uuniin jälkikypsymään. Noin 3 – 10 minuuttia riippuen toivotusta kypsyysasteesta. 

Lisukkeena meillä oli tsatsikia (ehdottomasti jotain valkosipulista-jukurttisoosia tms. on hyvä olla), ruusukaalia, porkkanoita (jotta Apsullakin olisi mieluista syömistä) ja feta-salaattia. Siis aika kreikkalaisella menulla tänään.

Ja mitä opimme tästä: menen ensi torstainakin REKOON, ostamaan ainakin kananmunia, lampaanlihaa, kalaa ja hunajaa. Karjalanpiirakat eivät olleet niin erikoisia, että välttämättä tarvittaisiin, mutta ehkä kokeilen jotain muuta leipätuotetta.

Madeira ei oikein onnistu

Nyt kyllä hieman harmittaa…

Olen käyttänyt sateisesta lauantaista ison osan, isoimman osan, Madeira-kuvaston saamiseksi valmiiksi, toiveenani tarjoilla – vihdoin – nojatuolimatka aurinkoon ja patikkapoluille, mutta!

Kaksi aiemmin tekemääni kansiota ovat ok, mutta tänään ”valmistuneet” kolme ovat väreiltään ihan karseita. Jossain (missä hitossa?!) on jo bugi, täppä väärässä paikassa, tallennuksessa tai jossain väriprofiilissa joku ongelma, jonka olen todennäköisesti ihan itse saanut aikaiseksi, ja nyt kuvat ovat julkaisukelvottomia. Argh!

Tässä kuitenkin maistiaisia. …

 

 

 

 

 

 

Tämä viimeinen kuva symboloikoon tietoliikenneverkkoja, bittiavaruutta, piuhoja koneissa ja minussa jotka ovat jotenkin sekaisin, koska kuvakansiot ovat vielä kesken.

Tässä linkki kahteen ensimmäiseen kuvakansioon… KLIKS

 

onhan niissäkin valoa ja lämpöä ihan eri lailla kuin lokakuisessa kotimaassa…

Klikkaa kansiossa ensimmäinen kuva auki,

 – sen jälkeen voit klikata oikean reunan nuolesta kuvasta toiseen. Mukavaa matkan alkua…

 

Syksy maistuu hyvälle

Spaghetti alla carbonara 

Siitä tuli tämän päivän high light. Paljon muuta valoa ei ole ollutkaan. Valokuvia toki, tai siis digikuvia niin paljon, että silmissä vilisee: Madeira muistoissa ja ruudulla, – ei valitettavissa vielä kansioissa.

Päivä on ollut pimeä, sateinen, mutta mukavan lämmin, ja keskipäivällä sade piti vähän taukoa, mikä mahdollisti ulkoilun. Käveleskelin Linnanmaan suunnalla, kiertelin yliopistokampusta aika kaukaa. Mietin mennyttä, ja sitä, että nyt on monessa HITU = Historiantutkijoiden valtakunnallinen konferenssi, jossa ovat ”kaikki” Suomen historioitsijat ja muutamia (keynote -puheenvuoronpitäjät) kansainvälisiä osallistujia.

JOS en olisi luopunut virastani, olisi minulla nyt varmasti kiirepäivät, ja olisi ollut tämän asian tiimoilta jo pari vuotta aika lailla tekemistä. Nyt osallisuuteni ko. konferenssiin on vain se, että myin kuvia käytettäväksi konferenssin julkaisuihin ja nettisivuille, ja että kävelin ”kurakamppeissa” ja kamera kaulalla kaukana luentosaleista, joissa työryhmät kokoontuivat.

Miltäkö tuntu? – Oikein hyvältä. Vaikka toki HITU-päivissä oli aina hohtonsa. Puurtamisen ohessa ennen kaikkea kohtaamisia. Mutta minulta se on ohi.

Minun päiväni oli tänään ulkona. Yksin.

 

Syksyn ankeudessakin on viehätyksensä. Ja parasta on sisällä kynttilän valossa. Hyvän ruoan ja viinin äärellä.

Italiassa ja muuallakin Pehtoorin yksi vakioravintola(lounas)ruoka on Spaghetti alla Carbonara eli Miilunpolttajan pasta. En muista, milloin viimeksi olisin sitä kotona tehnyt, mutta tänään tein. Ja oikein ohjeen etsin sen oikeaoppiseksi kokkaamiseksi. Saku Tuomisen (et al.) ”Aglio & Olio” -kirjan sain Juniorilta ja Miniältä jokunen vuosi sitten joululahjaksi, ja siinähän on pasta ja sen historia etc. varsin perusteellisesti selvitetty. Ei mikään kiiltokuvakeittoski, vaan asiaa.

”Carbonara on kaivostyöläisten pasta, proosallisemmin ”miilunpolttajan spagetti”, jonka syntytarinasta on olemassa ainakin kaksi versiota. Toisen mukaan carbonara oli muinaisten [muinaisten? – kyllä historioitsija vierastaa moista ilmausta] kaivostyöläisten suosikkipasta, koska se oli täyttävä ja sen pääraaka-aineet säilyivät hyvin. Toisen mukaan ohje on itse asiassa varsin nuori ja syntyi vasta toisen maailmansodan aikana tilaustyönä amerikkalaissotilaille, jotka ikävöivät pekoni ja muna -aamiaisia.” [vrt. selitys Caesar-salaatin synnystä!]


Ja lopulta tein kuitenkin vähän niin kuin omalla tavallani. Ja muistin, että ”oikea” Carbonara ei ole kermaista. Tässä minun versioni (joka oli kyllä hyvää….! ja kalorista!)

Spaghetti alla Carbonara

Spagetti keitetään ohjeen mukaan – öljyä ja suolaa keitinveteen.

Ja sen kiehuessa valmistellaan ”kastike”.

Laita uuni kuumenemaan 250 C -asteeseen tai vielä parempi jos uunissa on grillivastukset.
Levitä pekoniviipaleet (Snellman on todettu parhaaksi) leivinpaperille ja laita ne uuniin – noin viideksi minuutiksi. Siis kunnes saavat pieniä mustumia pintaansa.
Nostele leivinpaperin päälle ja valuta rasva pois.
Sekoita keskenään yksi munankeltuainen, 2 rkl ranskankermaa ja 2 rkl parmesaania.

Kun pasta on kypsää al -dente, valuta se, kaada takaisin kattilaan ja sekoita em. keltuais-creme fraiche-parmesan -kastike pastaan.

Annostele pasta lautasille, ripottele pinnalle parmesaania (tai hyvää pecorino-raastetta) ja myllystä mustapippuria ja asettele päälle munankeltuainen kuoressa (valuta valkuainen pois, siitä tulee ikävän näköinen ja makuinen kun se kypsyy kuuman pastan pinnalla).

Ja jälkkäriksi pari pikku pikarillista tätä mahdottoman hyvää uutuuspunaviiniä. Luulin italialaiseksi, mutta olikin Saksasta. Yllättävän raikasta, eikä ällömakeaa. Pitkään aikaan en ole syönyt suklaata tai karkkia, joten makea ei juuri maistu, mutta voin vain kuvitella, kuinka hyvin tämä sopii suklaakakun, sacherin tai joulukonvehtien kaveriksi:  Rosso Nobile al Cioccolata

Bon appetito!

 

Syysmyrsky ja talven tulo

 

 

 

 

 

Niin oli, ja minä aloitin kerran lukiossa aineeni noilla Ressun käsikirjoituksen aloitussanoilla.

Opettaja ei pitänyt sitä hyvänä ideana. Varsinkaan kun aineen aihe oli joku yhteiskunnallinen juttu tyyliin Koulutuksen merkitys aluepolitiikassa tai Suomalaisten lomanviettotavat tai mitä näitä aiheita nyt olikaan. Minulla oli ainekirjoitus melkein aina ysi, niitä harvoja aineita, joissa sain kiitettäviä arvosanoja. Mutta ”synkkä ja myrskyinen yö” -aloitus ei saanut kiitosta. Eikä saanut kyllä minulta viime yönäkään. Moneen kertaan heräilin, ja kaikkinensa huonouninen yö. Mutta kerrankos sitä.

Tänään oli kuitenkin kaunis ja melko lämmin päivä.

Ja koskapa Pehtoori sai puutarha- ja pihahommat tälle syksylle tehdyksi, vielä yhden peräkärryllisen lehtisäkkejä ja karsimisroskia Ruskoon, minä vein pyöräni piiitkän jäähyväislenkin jälkeen vihdoin huoltoon, minkä jälkeen sekin on puutarhakalusteiden kaveriksi vietävä varastoon tai autotalliin.

Kerta kaikkinen laidunkauden lopettajaispäivä meillä molemmilla. Leivoinpa sitten Pehtoorin hommien valmistumista juhlistamaan ja minun pyöräilystä luopumisen tuskaa lieventämään omppupiirakan. Kyllä se hetkellisesti auttoi.

Kävin myös XXL:ssä ostamassa talvikerrastoa ja sukkia, katselemassa jos löytyisi mukavat, kahisemattomat ulkoiluhousut ja kyllä kummastelin kamppeissa olleita lappuja: crew-sukat, ikoniset kankaat ja housut, ultra-dry puserot, ja ties mitä kaikkea. Ja niin minäkin sitten ostin crew-sukat (nilkkasukat). Ja ikoniset verkkahousut (eikä ikoninen tarkoittanut tässä tapauksessa Adidasta, joka sekin näytti olevan yksi ikoninen). Mikähän verkkareiden oikea nimi on? – Tai siis joku uusi nimi.

Että näin suuria asioita tänään.

 

Syyslomapäivä

APSUN JA MUMMIN SYYSLOMAPÄIVÄ

KIRJASTOSSA reilun tunnin leikkimisen ja kirjojen valitsemisen jälkeen, kun mummi vitkuttelee vaatenaulakolla.
– Mummiiiiiii, NYT me lähdetään jo sinne museoon! Haluan lähteä MUSEOON!
(Kuinka moni muu 4-vuotias vaatii päästä museoon.)

MUSEOSSA (ainakin tunnin osastolta toiselle kulkemisen jälkeen)
– Ens kerralla mennään kyllä Leo´s Leikkimaahan, mutta sitten tullaan taas tänne.

MÄKKÄRILLÄ
– Otatko maitoa vai vettä siihen HappyMealiin.
– Maitoa. Lakkoositonta. …    Isi tykkää samppanjasta. Niinku valkoviinistä, ja se on juonu toomperinnoonia.

MUMMI-PAPALLA kun olisi aika lähteä kotiin
– No niin, Aatu, jos lähetään kotiin?
– En halua lähetä.

 

Viikko 43. Syyslomaviikko, jolloin meidän perheessä on aina ollut joku syyslomalla. Tänä vuonna se olisi tietysti voinut olla tytär, mutta hän ei ole tällä toisella opiskelurupeamallaan paljon lomia pidellyt – aikoo tehdä kolmivuotisen kandin kahdessa vuodessa, joten syyslomaviikkokin on opiskeluviikko. Mutta onneksi on Apsu! Meidän puolipäiväinen päiväkotilapsi on lomalla tämän viikon. Äitinsä on flunssassa, pikkusiskonsa flunssassa (tekee hampaita vähän rajummin?)  ja iskä kahden päivän työreissulla, joten katsoin sopivaksi hetkeksi ja iloksi itselleni hakea pojanpojan viettämään lomapäiväänsä kodin ulkopuolelle.

Kun ulkona oli karsea keli ja Apsukin vielä korvatulehduksen ja yskän jälkeisessä toipilasvaiheessa, päätettiin viettää päivä sisällä, eikä kovin paljoa touhuilla. Ei siis Leo´s Leikkimaahan, ei Tietomaahan eikä kylpylään, vaan päätimme lähteä kirjastoon. Siellä leikkihuoneessa oli aika paljon lapsia ja äitejä, – lomaviikko näkyi. Ja oli kyllä mielenkiintoista katsella leikin ohessa, kuinka Apsu suhtautui muihin lapsiin. Itse asiassa, kuinka vähän heistä tänään välitti tai siis piti muita lapsia ihan luonnollisina, – aiempi arkailu, avoin tuijottaminen, ujous tai hienoinen syrjään vetäytyminen olivat tipotiessään.

Museossa oli perinteinen herra Hakkarais-osasto, leikkimökki pikkukeittiöineen ei enää kiinnostanut, mutta Oulun pienoismalli entistäkin enemmän. Gorbatsov- ja ”Minun aarteeni”-näyttelyt eivät oikein iskeneet Apsuun, mutta uusi toukokuuhun asti avoinna Kakaravaara-osasto* sitäkin enemmän. Hienosti rakennuttu näyttely, ja mikä parasta, siellä sai moniin esineisiin myös koskea! Nostalgiaa mummille ja Apsulle kiinnostavia kohteita: junarata ja vanha toimiva kaupan kassa.

Mummille parasta oli pojan seura ja jutut. 😉

 

*Museon Kakaravaara-näyttelyn menen joku kerta katsomaan yksikseni oikein ajan kanssa. Suosittelen muillekin – aikuisellekin! Ja Kalevan kuva-arkistossa on kuvia Oulun ”oikeasta” Kakaravaarasta.