Tänään kaksi olennaista juttua: kun kerran lupasi sadetta iltapäiväksi päätimme, että tänään ON se aiottu Tuulentuvan siivouspäivä. Toinen tärkeä juttu se, että ehdin vielä ”aamumetsään” – hain lähimetsästä niin paljon kehnäsieniä ja ja isohaperoita, että niistä riitti ruoaksi asti.
Tein (elämäni eka kertaa) sienilasagnea. Soveltelin omaa porolasagne-ohjettani, poron tilalla ”pannulla nesteet pois” -käsiteltyjä sieniä. Ja väliin vähän ylimääräistä (oikeaa, ei siis vain raejuustoa) juustoa. Hyvällä ruokahalulla nautimme. Sieniruoalle, lasagnelle italialainen chianti on usein passeli pari, ja niin se oli tänäänkin. Tänäänkin siis juhlaa ruokapöydässä.
Meidän Tuulentuvan (meidän vanha mökki, pikku mökki, vierasmökki, mökillä yöpyvien ystävien, lasten ja lapsenlasten mökki, vm -85) siivous on pitkin vuotta siellä asustelevien vastuulla, – imurointi ja vessan siivous lähtiessä on mökkiasujien ”palvelusohjesääntöön” 😀 kirjattuna, ja hyvin on homma toiminut. Joten minun/meidän siivousintoilu ei kovinkaan usein ”ylämökkiin” asti yllä. Kerran vuodessa kuitenkin suursiivous. Tänään oli se tämänvuotinen ”kerran”. Jokunen tunti kimpassa touhuttiin ja tuli puhdasta.
Olen tässä suhteellisen intensiivisesti keväällä Huvila & Huussi -ohjelmaa sekä Suomen kaunein kesämökki -ohjelmaa katsellut ja inspiroitunut. Olen suunnitelllut jotain simppeliä, helppoa, edullista raikastamista mökkiin ja ryhtynyt harkitsemaan, että josko maalaisin ikkunalistat valkoisiksi. Ja ehkä maalaisin katonkin!?
Mitäs mieltä olette? Kannattaisiko? Onko muita ideoita? Valkoiset sivuverhot? Eivät sovi Lapin mökille? Vai sopivatko sittenkin? Sisustus on nyt ollut suunnilleen 17 vuotta tämän näköinen, – vähän haluaisin raikastaa. Punainen on tehosteväri, ja se miellyttää edelleen, mutta … Mitäs tekisin?
[Laajakulmalla otetuissa kuvissa mökki näyttää PALJON isommalta kuin todellisuudessa on.]
Tuulentupa on oikeasti mökki, tämä meidän uusi ( vm -2007) Myötätuuli on enemmänkin ”vapaa-ajanasunto” tai ”kakkoskoti”. Sitähän se nykyisin yhä enemmän meille on ollutkin, viime vuosina yli kaksi kuukautta, melkein kolme, vuodesta täällä. Korona-aikana tyttärelle ja Vävylle etätyökoti. 🙂 Tulevina vuosina meillä ehkä mahdollisuus olla täällä vielä enemmän. Nytkin ollaan vielä monta päivää, mikä tuntuu oikein hyvälle.
”Hän ajatteli, miten kiihkeästi hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman niitä.”
-Muumipeikko
Aamupäivä, iltapäivän puolelle asti, metsässä. Pari korillista sieniä parista paikasta (taas Kutturan suunnalla ja Ahopäänlammen huudeilla), ja sitten mökille lounaalle. Tein lämpimiä leipiä, päälle isohaperohakkelusta, kuus-nolla markettien pizzaslicet (joita ei ole koskaan tullut testatuksikaan 🙁 joten vakuuttava arvio tämä.) Pehtoori lähti vielä katsastamaan kolmannen apajapaikan. Minä jäin mökkikeittiöön – vältyin iltapäivän sateelta.
Meidän mökkimaisemissa on kyllä paras sienivuosi naismuistiin. Ja erilaisia sieniä, kehnäsienet uusi löytö! Aikaa on – ilolla ja rakkaudella – kulunut metsässä, mutta myös sieniä pakastaessa, ryöpätessä, suolatessa, silputessa kuivuriin. ”Jälkipuinti” ei ole ollenkaan niin mieluista kuin metsässä kulkeminen. Varsinkaan jos on pari innokasta apuria mukana…
Mutta palkitseehan pieni työstäminen: meillä tänään ruoaksi aika jumalaista tattirisottoa, jossa melkein enemmän herkkutatteja kuin riisiä. Tämä oli oma versioni monesta ”virallisesta”.
Punaista vai valkoista viiniä risoton seuraksi? – Koska täsmäviiniä ei ollut hankittu ja koska minulle edelleen punaiset aika harvinaista herkkua, avasimme espanjalaisen albarinhon, – ei ollut oikein hyvä valinta, mutta kyllä pullo ja kattila saatiin tyhjäksi ja olo enemmän kuin kylläiseksi.
Nyt on kahdeksan pakettia tatteja pakkasessa, kaksi kiloa suolasieniä purkitettu, kuuden kehnäsieniruoan ainekset ja neljä isohkoa pussia isohaperoita pizzojen täytteeksi pakkasessa. Kuivurista vielä tulossa pusseja. Enpä ole koskaan ollut mikään hamstraaja, mutta onhan tällainen ”talven varalle varautuminen” mukavan tuntuista.
Mökkiviikonloppu on hyvällä alulla, sää voisi olla ehkä suotuisampi, mutta toisaalta toki löytyy sadepäiviksikin puuhaa, jollei tunturiin huvita lähteä.
Halaukset ja heipat aamulla, – mökki hiljeni, minä nieleksin, mutta samalla niin hyvilläni näistä kuluneista päivistä. Ja siitäkin, että me Pehtoorin kanssa voitiin vielä jäädä.
Koskapa sataa ripsupteli oli hyvä ryhtyä siivoilemaan ja järjestelemään, pyykkipäiväkin. Tuulentuvan kuurnaus jätettiin huomiselle. Puolelta päivin kohti Ivaloa: isolla kirkolla apteekki, posti, Alko, iso marketti ja HEP = Halpatalo Extra Piste: ”Jokaiselle jotakin”. Kyllä kaiken maailman Ideaparkit ja Zeppeliinit voittaa. Vähän kuin Puuilo, mutta silti omanlaisensa. Mm. Lettlopi-lankoja, bujoilu-tusseja, tosi edullisia siivoustarpeita. 😀 Ja kaikki järjestyksessä.
Paluumatkalla jo pieni pala kirkasta taivasta.
Monta vuotta on ollut puhetta/aietta käydä Kaunispään Huipulla testaamassa heidän listallaan oleva ”Huipun leike”.
– savuporolla ja leipäjuustolla täytetty häränleike – savuporo-kermakastiketta – lohkoperunoita ja kasviksia
Onhan me Huipulla käyty munkkikahveilla ja kaakaolla kymmeniä kertoja, ja meidän lapsille rinnepäivinä hampurilaisia ja/tai ranskalaisia, ja hyvin syömässäkin sentään muutaman kerran: yhtenä uudenvuoden aattona ystävien kanssa ja kerran silloin kun äiti viimeisen kerran oli mukanamme täällä, mutta ei kai koskaan kaksistaan ihan vaan syömässä.
No tänään sitten, ja vain tuon Huipun leikkeen takia. Siinä on niin paljon nostalgiaa…
Kun 70- ja 80-luvulla perheeni, ja sitten Pehtoorikin mukana, asusteltiin paikallisessa hotelli Laanihovissa ja/tai sen takapihalla asuntovaunussa, oli ko. ravintolan paras annos ”Laanin leike”, joka kerran lomassa saatiin tilata.
Siinä oli härän lehtipihvi taitettu kaksinkerroin ja sisällä savuporoa, ohessa korvasienikastiketta ja lohkoperunoita. Muutaman kerran olen sitä kotona tehnyt, mutta eihän se sama…
Eikä ollut tänään Huipullakaan. Siellä täytteenä myös leipäjuustoa ja kastike ”vain” savuporo-kermakastiketta, eikä annos ole korvasieniä nähnytkään. Mutta oli se hyvää. Oikein hyvää. Vähän turhan tuhti, ainakin minulle, mutta hyvää oli. Ja maisemathan ovat – noh – aika huiput!
Mökille palauduttua purin rahtikuormamme ja kun kerran paistoi, ja oli taas lämmintäkin, lähdin metsään. Luonnollisesti. Kangasrouskuja useampi litra, muutamia tatteja ja yhden piirakan kehnäsienet. Ei hassumpaa. Pelkkä iltametsässä kulkeminen on mieluista. Puiden välistä siivilöityvä aurinko, hiljaisuus, mäntykankaat, pienet polut.
– Avvaa, mummi, mitä? – No? – Haluan vielä muttikoita.
Ja Apsu: ”Otappa, mummi, sinäkin heinä suuhun!” Näinhän me on joka päivä purolle mennessä Apsun kanssa tehty. Meillä ”padonrakentajilla” se kuuluu tunnelmaan; heinä hampaiden väliin. Tänään kävimme vielä illan päätteeksi muokkaamassa patoa matalaksi (= melkein purkamassa koko rakennelmamme), mutta ”sen pitää solista … ”.
Aamulla oltiin pitkään sisällä, kun taivas oli pilvessä ja maisema sumuinen. Seurailtiin ikkunoista ja terassilta oravien ja Hönö-pupun touhuja pihapiirissä. Ja Apsun kanssa sitten tehtiin Lightroomilla kuvia, – poika osaa jo oikeasti muokata otoksia.
Pauli-pupun poika Hönö ja Tupsu-orava (huom. nimien antajia eivät ole lapsenlapset vaan Tyär, Vävy ja Juniori) olivat kiinnostuksen kohteena. Hönö on vähän kesyyntynytkin, kun Vävy on sitä täällä melkein kuukauden ruokkinut… (kuva ”yhteistyössä” Juniorin kanssa…. ;))
Ja Tupsulla on merkillinen häntä.
Kun yhdentoista jälkeen lämpö nousi jo lähelle + 20 astetta ja alkoi näkyä sinitaivasta, oli aika lähteä ulos, metsään tietysti. Mie kävin poimimassa (aikuisille) sienimuhennoksen tarpeet, muu porukka mustikkaan, lähinnä välipalamustikat suoraan mättäiltä. Juniori on jo pari päivää keräillyt ”josko piirakkaa vaikka…. ”. Tein juuri äsken, ja se on uunissa parhaillaan: läksiäisaamiaiselle ylläri.
Ja iltapäivällä sitten kylpylään. Muksujen kanssa ei tänä kesänä olla Nallikariin, Valkeiselle saatikka Lombardian altaalle päästy uimaan niin nyt sitten edes ”mökin kylpylään” (Eeviksen sanoin). Tällä kertaa siellä hyvin vähän muita, oli tilaa uida ja polskia. Yksi mökkireissun kohokohdista.
Jos me Pehtoorin kanssa täällä kaksistaankin liikutaan aika paljon, tuntuu, että näinä päivinä on liikuttu koko ajan! Sen iltapäivän hetken kun muksut saavat lukea/pelata/katsoa pikkukakkosta, mie olen köksäillyt tai touhunnut jotain muuta, liike jatkuu. Ja sehän ei haittaa.
Tällä lomasella ei olla juuri lötköilty eikä paikallaan pysytty. Aamiainen sentään aika rauhallisissa merkeissä, mutta jo ennen kymmentä olimme Kutturantien varren kangasmetsässä, niin kauniissa, aurinkoisessa metsässä, jossa myös kolmivuotiaan hyvä ja helppo kävellä. Ja kerätä sieniä! Ensimmäisten kangasrouskujen ja (punikki)tattien löydyttyä nälkä kasvoi syödessä ja muksut innostuivat ihan tosissaan. Minä luonnollisesti.
Ja reilun tunnin verkkaisen metsässä kulkemisen (ah, onnea!!) aikana saimme puolitoista korillista sieniä: herkkutatteja, kehnäsieniä!, kangassieniä, punikkitatteja. Lapset saivat kaikki löydetyt poimia, ja kilpailu tietysti kova, kummalla enemmän. Oli lämmin, hiljainen metsä. Tosin meidän poppoo sai tietysti ääntä aikaiseksi.
Nyt on (herkku)tattirisotot turvattu!
Kotimatakalla piipahdus kaupassa, ja sitten notskilounaalle. Oheistoimintoja siinäkin: Eevis söi mustikoita odotellessa, Apsu suunnitteli padon uudelleen rakentelua, saippuakuplia, pallottelua, kaikenmoista. Lounaan jälkeen lapsilla ”ruutuaikaa”, mie perkasin ja valmistelin sienisatoa pakkaseen ja päivälliselle. Ja kolmeksi oli Apsulla ja isällään kauan odotettu pelitunti Saariselkä Bowlingissa: Virtuaalitodellisuus pelaamista (Angry Birds ja Spiderman). Molemmat tuntuivat tykänneen uudesta kokemuksesta.
Samaan aikaan me kävimme Eeviksen kanssa katsomassa josko Northern Lights VIllagessa olisi taas poroja, joita saisi ruokkia. Mutta eihän ne kesällä aitauksessa turisteja odottele, – onneksi poroja on näkynyt pihapiirissä, Saariselän keskustassa, teiden varsilla ja lapset – papan opettamana – avaavat auton ikkunan ja huutelevat ”Miltä tuntuu olla poro?” Ja on hauskaa, Eevis varsinkin on tikahtua omaan nauruunsa. Niin makea nauru on tytöllä. Nauru tekee hyvää!
Päivällisellä poro-teema jatkui, ja jälkkäriksi lettuja. Kaikki kelpasi kaikille. 🙂 Ehkä me vanhukset olisimme jääneet mökkiin, korkeintaan verkkaiseen tepasteluun mökkipihassa ja puronvarressa, mutta pienillähän vielä virtaa yllin kyllin.
Niinpä tänään tulleen klapikuorman siirto pihalta liiteriin oli yksi hyvä touhu pihalla.
Ja sitten tietysti taas purolle: syömään mustikoita, keräämään kaarnikkaa, heittelemään kiviä, kuvailemaan kaunista iltavaloa, olemaan yhdessä.
Vielä ehdittiin muutamat iltapelit (Jengaa kaikkien hermot eivät kestä 🙂 ) mökissä, sitten iltapala ja nyt kummallinen hiljaisuus.
Onhan me liikuttu, hyvänen aika, kuinka me onkaan liikuttu. Kaksi pientä ikiliikkujaa ovat pitäneet erityisesti mummin liikkeessä. Hyvä niin
Lasten eroja kuvaa hyvin se, kun olimme kolmisin lähimetsässä etsimässä sieniä ja muuten vaan kulkemassa, katselemassa, etsimässä kääpiä, varpuja, … ja eteen sattui kaarelle taipunut nuorehko mänty. Eevis hihkaisi jo kaukaa: ”Oi, sateenkaari” ja Apsu käveli lähemmäs, tarkasteli aikansa puuta, sen kaarta ja taipumista maahan, ja sitten kysymysten tulva: ”Onko se vielä elävä?” [eilen illalla koetin opettaa, että elävien puiden kaarnaa ei revitä], ”Irtoaako se tuosta?”, ”Miksi se on taipunut noin?”. Eevishän se yleensä on loputtoman utelias ja innostunut, mutta toisaalta Apsu haluaa tietää ”mekanismit”, toiminnan, syyt, [kolmannen polven insinööri?] … Tovin mietin, onko kyse vain persoonallisuuden eroista, sukupuolesta, iästä? – Joka tapauksessa näiden kahden kanssa näkökulma on usein eri kuin mummi hoksaisi ajatella.
Niin kuin tänään Kaunispään huipullakin. Tässä kuva – ainakin viideskymmenes tässä blogissa tästä samasta kohtaa – mutta kuinka senkin näin taas eri lailla kun nämä kaksi olivat kommentoimassa näkemäänsä.
Kiikarit ovat olleet huippujuttu tänään!!
Niin paljon Saariselällä ovat molemmat pienet jo aiemminkin olleet, että halusivat erikseen käydä katsomassa vanhan, ison Kuukkelin raunioita, ja tietysti tutustumassa uuteen pikku-Kuukkeliin. Sen pienessä yläkerran kahvilassa söivät lounaaksi lohisopat, aika lailla houkuttelematta lusikoivat. Ja seurueen miehet nauttivat hillapossumunkin – tietysti. On vähän kuin ”must”- juttu.
Sitä ennen oltiin jo käyty leikkipuistossa ja samaan aikaan Juniori pikaisesti Ivalossa hankkimassa Apsulle uudet kumpparit, (ja kynnysmaton ja kukkia)! Eihän muuten sienimetsälle oltaisi voitu lähteä.
Sinne sitten iltapäivällä. Ei Apsu juuri, vielä!!, ole sieniruokien makuun ihastunut, mutta kun lupasin muutaman kolikon tateista, kangassisenistäkin korvauksen, niin kummasti kiinnosti lähteä kori ja puukko!! mukana metsään. Ja Eevis tepasteli mukana. Ihan mahdottoman reippaasti. Ja huolehti ja huuteli mustikoiden poimintaan keskittynyttä isiään palamaan meidän porukkaan. Kangashaperoita löysimme muutaman litran, muutama punikkitattikin löytyi, ne tosin jätimme metsään. Pääasia oli kulkea, metsässä, yhdessä.
Iltapäivällä mökkipihassa, notskilla ja purolla. Meillä oli Apsun kanssa patoprojekti edelleen vireillä. Eeviksen piti päästä mukaan. Omien kumpparien varret eivät riittäneet, mutta onneksi Tuulentuvan puolelta oli jo otettu käyttöön tädin (= Tyär) vanhat nokialaiset ja niillähän me päästiin patohommiin.
Ja saunassa (Apsu tuli sieltä melkein hihkuen: ”olipas se huippu”) tänään, ja jälkkärin aikaan oltiin jo terassilla nauttien (+20 C, eikä itikoita, kuten ei ole tähän mennessä juuri näkynyt). Ette ehkä usko, mutta lasten toiveesta meillä oli pullaa ja Souvareita jälkkäriksi!!
Puoli yhdeksältä Eevis – pidettyään ensin yhden pienen tytön oman shown – ilmoitti, että ”nyt väsyttää, isi, nyt nukkumaan”. Yhtäkkiä mökki hiljeni, kun vetäytyivät Tuulentuvan puolelle.
– Mummi, voidaanko tulla huomennakin vaan kahdestaan tänne purolle?
– Totta kai voidaan, tullaan vaan.
Tänään aamuyhdeksältä lähdettiin kohti pohjoista, ajateltiin, että eihän sitä sunnuntaina liikennettä, eihän sitä ole ollut muinakaan sunnuntaina viimeisten parin vuoden aikana, kun ollaan mökkitaipaleella oltu. Tänään oli. Oulu – Kemi välillä ja Sodankylä – Saariselkä välillä paljon asuntoautoja, ulkomaalaisiakin, lomalaisia, ja yksi kattotuoleja kuskaava rekka, joka oli kolme kertaa matkan aikana ohitettavana. Ja poroja. Aika paljon poroja. Matkan tekoa hidasti myös se, että samaa matkaa kanssamme tekivät myös Juniori, Apsu ja Eevis.
Pysähdyimme Peuran ”Essolla” aamupäivävälipalalla; pienille vähän suolaista ja Sodankylässä sitten jo lounaan aika. Mutta eipä meillä kiire. Nautin matkalla olostakin, ja siitä, että päästiin lähtemään, kiitollinen siitä, että muksut ja isänsä halusivat tulla mökille. Mie vähän herkillä tänään ja muutaman kerran kummasti jotain kosteaa silmäkulmissa ja karheutta äänessä.
Kun kolmen jälkeen kahdella autolla mökkipihaan ajeltiin, tuntui, ettei kunnolla oltu pysähdytty, kun olin jo monta kertaa kuullut kutsun lähteä rantaan, katsomaan muurahaispesiä, poimimaan mustikoita, tekemään kaarnalaivaa ja katsomaan sieniä (”yäk, mutta poimitaanko, mummi, huomenna lisää?”)
Kaikkea tuota on ehditty tehdä, lisäksi heittää tikkaa, kävellä metsässä (”mitä me täällä tehdään”, ”tullaanko uudestaan”. Eevis, 3 v.), käydä purolla ainakin 10 kertaa, tehdä patoja, kahlata liian isot saappaat jalassa, kärrätä puita saunalle, katsella kiikareilla kauas, kummastella mummin tekemää Beaivia (”pitäiskö meidän korjata tätä”, Eevis), syödä ainakin pari desiä mustikoita suoraan mökkipihan mättäiltä, ja opettaa ja opetella erottamaan kaarnikat ja mustikat toisistaan.
Ja kuluihan sitä ruokapöydässäkin taas aikaa, muksutkin malttoivat istua aika kauan, ihan kuin Lapin leppoisuus olisi tarttunut jo heihinkin. Huomenna kohti uusia seikkailuja.
Kunpa nämä muistot voisi säilöä nautittavaksi aina tarpeen tullen. Voi kunpa.
Lomakohteissa lauantai on usein vaihtopäivä. Näin on meilläkin nyt. Tai noh, tänään ja huomenna.
Mökillä liki kuukauden ollut tytär ja aviomiehensä (! 🙂 ) tulivat tänään Ouluun, ja nyt on meidän vuoro lähteä sinne. Juniorin toinen lomapätkä ajoittuu ensi viikolle, joten hän ja lapset pääsevät myös lomailemaan yhdessä. Toivottavasti terveempänä kuin edellisellä lomasella.
Mökkiruokia tein vähän valmiiksi, ja tietysti myös tyttären kotikoti-päivälliselle hyvää ruokaa. Kesäruokaa: hiiligrillattua lohta, perunoita,
fenkoli-mandariinisalaattia (uusi juttu, teen toistekin, sitten reseptikin), herneminttudippiä ja jälkkäriksi makoisia pikkuisia kakkusia. Sopivat mökkiolosuhteissakin tehtäväksi, eivät vaadi vatkaamista, uunin toki.
Ohje oli keväällä Kalevassa ja olen sitä pyöritellyt moneen kertaan, – ainekset olleet ainakin kuukauden odottamassa, ja juuri tänään tuntui olevan tarvetta makealle, hyvälle herkuttelulle. Kannattaa tehdä. Varsinkin jos on kaltaiseni limestä kovasti tykkäävä.
Monenlainen touhuaminen on ollut leimallista tälle päivälle, aamupäivällä paljon hyvää, paljon tekemistä, iltapäivällä ei niinkään. Ei kai taas käännytä miinusmerkkiselle moodille … ?
No mutta asenteella ”liike on lääke” tai ainakin kun uskoo ja kokee, että se lisää dopamiinin tuotantoa, niin jo vain helpottaa.
Ja slogan ”hyvä ruoka, parempi mieli” on jo lähtemättömästi iskostunut minuun.
Eilen jo tein valmiiksi muhimaan karitsatatakin. Tataki? – mitä ihmettä?
Tataki, たたき, on japanilainen tapa valmistaa näyttävän näköistä kalaa, mutta joskus myös lihaa. Tatakissa kala tai liha paahdetaan erittäin pikaisesti joka puolelta, ja kylmennetään sitten nopeasti. Näin pelkästään pinta tulee paistettua, ja keskusta jää raa-aksi. Tatakiin sopii hyvin lohi, tonnikala tai vaikka nauta.
Tein elämäni ensimmäisen, oikeinkin hyvän tatakin karitsasta. Ohje – yllätys, yllätys – uudesta keittokirjasta.
Tämän kanssa suositeltiin dippiä, joka kyllä tulee jäämään meillä käyttöön toistekin. Koska tyttären vierailujen vuoksi (hän syö tätä aamukaurapuuron kanssa!!) meillä on maapähkinävoita kaapissa ja koska muutamaa muuta kokeiltavaa ruokaa varten tarvitsin ja halusin vihdoin kokeilla, kaapista löytyy nyt myös misotahnaa. Sepä taitaakin olla aika moneen sopiva maustaja …
Sekoita kulhossa majoneesi, misotahna ja maapähkinävoi. Lisää hienoksi raastettu limen kuori ja mehu sekä ripaus suolaa.
Lisäksi meillä oli vielä nuudeleita, herne-minttutahnaa (nam, palaan tähän) ja kyssäkaali-tomaatti-pähkinäsalaattia (ei huonoa tämäkään, varovaisesti kaalin kanssa…) . Vaativat vähän tavallista enemmän aikaa, mutta ruoanlaitto on terapeuttista, mukavaa, ja olennaista on, että ruokapöydässä on joku, ainakin yksi, joka tykkää siitä kun ruoan eteen on nähty vaivaa… 🙂
Qstock kuuluu kaukaa pihalle… kesän loppua jo elellään, ehkä vielä lomamatka edessä, taas ehkä. Elämä on.
Jo muutaman päivän on ollut kaipuu kokkailemaan, tekemään ruokaa oikein kunnolla. Liittyyköhän tämä innostus tähän vuodenaikaankin. Monet vuodet heinä-elokuussa on ollut kalaaseja (suuri ruokajuhla ystäville), soppatykkipäiviä (äidille kesäkeittoa, sadonkorjuusoppia, maitokaalia ja rapuherkkua pakkaseen), paistinkääntäjien piknikkejä, perheen lomaviikonloppuja ja ties mitä ”ruualla rakastamisen” -happeningejä, joten sisäinen kelloni on kaivannutkin tällaista päivää keittiössä.
Aamun pitkän pyörälenkin jälkeen palauduin kotiin torin kautta: mansikoita ja vadelmia. Ja nyt on mansikka-samppanjahilloa loppukesän juhlahetkiin ja viikonloppuaamuihin, mökille, ehkä vieraillekin. Tämä oli viime kesän hittijuttu, ja hyvälle maistuu edelleen. Ohje täällä. Tämän tekemiseen ei mene kauaa…
Mutta yksi toinen ruoka sitten olikin aika monenlaisia raaka-aineita vaativa: oli siis käytävä pitkän kauppalapun kanssa marketissa. Ja annettava ”vege-jauhikselle” mahdollisuus.
Ostin Valion Mifu-jauhista, kun ei ollut mitään tietoa, mikä merkki olisi paras. Västerbotten-juustojärkäle on Haaparannan tuliaisia, samoin vihreät lasagnelevyt. Olisinpa ostanut niitä monta pakettia! Siis tein uuden keittokirjan ohjeen mukaan ”Lasagne Västerbotten”! Resepti on myös netissä: täällä linkin takana. Se on varmasti ko. kirjan pisin ohje ja pisin ainesluettelo. Ei vaikeaa, mutta kaikenlaista pilkkomista ja mittailua. Minun ”peruslasagnehan” on porolasagne, joka on simppeli, nopea ja niiiiin hyvä, joten tämän ”työläys” hämmästytti.
Hyväähän tästäkin tuli. Kuten kirjassa todettiin on seuraavana päivänä vielä parempaa, – niinhän lasagnet yleensä ovat. Nyt meillä on kaksi annosta vielä pakkasessakin.
Tein myös yrttikastikkeita, huomisen ruoan marinoitumaan. Palailen kokeiluihin kunhan pääsemme niitä maistamaan.
Minun hampaistoni loputtomat (!) ongelmat ovat edenneet uudelle levelille. Jo maanantaina kävin Terveystalolla, ja sinne oli mentävä tänäänkin, mutta onneksi huomiselle aikataulutettu ”kirurginen toimenpide” voitiin perua.
Ruuvi lähti ilman leikkausta: kruunu irrotettiin ja ruuvi kirjaimellisesti ruuvattiin irti. Sain tuon parituhatta euroa maksavan ”alaleuan seiskan” muistoksi kotiin. Vitriiniin se ei kuitenkaan tule sijoitetuksi.
Hammasimplantteja asennetaan Suomessa vuosittain yli 20 000 ja niitä poistetaan kuulemma hyvin harvoin: vain prosentti istutetuista keinojuurista joudutaan poistamaan potilaan suusta, esimerkiksi voimakkaan purennan takia. Bruksiitti on, joten: Bingo!
Minullahan näitä implantteja riittää, ja poiston jälkeenkin niitä on vielä viisi. Viime viikolla hammas alkoi oireilla, lauantaina tuntui, että se halkesi, mutta mitään näkynyt, ehkä vähän vain heilui. Lääkärin mukaan se oli silloin irronnut luusta. Tosin ei kyllä tuntunut millään irtoavan vielä tänäänkään. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta eipä ollut mikään lupsakka kokemus tämä.
Onkohan huono ennuste toipumiselle, kun poisto-operaatio piti tehdä juuri nyt, mätäkuun aikana? Sitähän sanotaan, että haavat ja muut vammat ei parane, vaan tulehtuvat ja mätänevät. Jopa Duodecim-lehden tieteellisessä artikkelissa päädytään tulokseen: ”Riski saada syvä leikkaushaavainfektio tai elininfektio on mätäkuun aikana tehdyssä leikkauksessa kaksi kertaa suurempi kuin muulloin.” On siis perusteltua käyttää Paroex-suuvettä ja syödä määrätty V-Pen-kuuri loppuun.
Mätäkuu on kansanperinteessä ja almanakoissa ajanjaksolla 23.7. – 23.8. Se merkittiin suomalaisiin kalentereihin 400 vuoden ajan, aina vuoteen 1995 asti. Mätäkuu määräytyy aurinkoradan merkkien mukaan: aurinko on tähän aikaan vuodesta leijonan merkissä, ja jakson alussa taivaalle nousee kirkas tähti Sirius, joka on vanhalta nimeltään Koira, Iso Koira tai Orionin koira. Eteläisessä Euroopassa ja jo muinaisessa Egyptissä koirankuukauden/koiranpäivien aikana tarkkailtiin luontoa tarkasti, koska sen alku merkitsi kuivuuden ja lakastumisen alkua. Suomalaisessa kansanperinteessä/sääkalenterissa mätäkuun alku on määrännyt sen, minkälainen sää vallitsee koko loppukuun: ”Kun mätäkuun ensimmäisenä päivänä sataa, sataa koko mätäkuun ajan.”
Koirankuukauden nimittämistä meillä mätäkuuksi pidetään käännösvirheenä:
On arveltu, että ruotsalainen nimitys rötmånad ja suomalainen mätäkuu olisivat käännösvirheen tulosta: tällöin koiranpäivien vanhan alasaksalaisen nimen rodendage alkuosan rode, koira, olisi sekoittunut tanskan kielen mätää tarkoittavaan roden-sanaan. Tämän teorian mukaan merkitys ’mätä’ siirtyi ruotsin kieleen ja edelleen suomeen.
Lähde: Almanakkatoimisto (almanakka.helsinki.fi)
Vaikka hampaistoni jatkaakin pitkään jatkunutta murenemistaan, niin toivottavasti vielä ei sentään pahempaa…
Huolimatta siitä, että reissut Haaparantaan ovat kuuluneet syystä tai toisesta elämääni oikeastaan ”aina”, on nyt ollut kolmen vuoden tauko siellä käynnistä. Erinäisistä syistä.
Kesällä 2019, kun palasimme mökiltä kotiin mukanamme meidän ”mankelimatkaaja” (= Suomen läpi pyörällään matkannut Tyär) on viimeksi käyty Kukkolan Forssenin -ravintolan kesäbuffetista nauttimassa lounas ja samalla kertaa Haaparannassa Systemissä ja ruokakaupassa. Ja tammikuussa 2018 mie olin viimeksi Torniottaressa sekä Ruotsin puolen Korpikylässä ja sen Butiken på Landetissa. Silloin oltiin ystävän kanssa kaksistaan karkottamassa kaamosta ja huoliakin.
Joten onhan tässä ehtinyt olla jo pitkään toivetta tuolle suunnalle ajelusta. Ja viime viikolla päätin, että ”solekko lähteä”. Kun kerran Pehtoori ei ole oikein innostunut shoppailureissusta ulkomaille, niin päätin, että mie lähen vaikka yksin. Hoksasinpa sitten kysellä systerin mukkaan. Jovain lupas lähteä kaveriksi.
Kannattihan se: ensin ajelimme Tornioon lahjatavara-, sisustus- ja vaateliikkeen (paljon Marimekkoa, mutta muutakin) eteen (Torniotar). Systerille eka kerta, minä kävin siellä Tornion opistovuosina muutamia kertoja. Ja olin iloinen, että liike näytti voivan edelleen hyvin. Tällä kertaa minulle ei mitään, sisarelle pusero. Ja sitten IKEAAn. Onnistuimme alle tunnissa kävelemään läpi: sentään pari viherkasvia, muovipusseja ja serviettejä sekä yksi tamminen levy (taloilleni pihapiiri tai kuvauksiin tai… varmasti käyttöä).
Seuraavaksi Symtembolaget, joka onkin muuttanut uuteen paikkaan (Coopin yhteydessä, jossa näytti olevan myös Haglöfs ja Apotek) ja laajentunut kovasti. Amaronea ja samppanjaa muutama pullollinen ja mökille viinit. Melkein yhtä edullista kuin Italiassa, paljon halvempaa kuin Suomessa.
ICA Maxista spesiaaliherkkuja, muutama isohko kimpale juustoja (Västerbotten!!), kaikenmoisia rapujuttuja (sisarella oli autossaan kunnon kylmäsäilytys) ja muksuille lomaherkkuja. Taivaalle alkoi kertyä synkeitä pilviä, mutta matka matkui kohti pohjoista Ruotsin puolen Torniojokivartta kohti Korpikylää.
Butiken på Landetista on tullut vuosien/vuosikymmenten aikana ostettua monta laatuvaatetta. Itävaltalaisia neuleita, sadetakki, vöitä, Barbourin takki, ainakin yksi kiltti, St. Jamesin T-paitoja …. Monet vieläkin käytössä. Tämä on Butikenin viimeinen kesä, minkä vuoksi siellä on nyt loppuunmyynti-ale (20 – 40 %).
Samalla kun astuin liikkeen ovesta sisään, näin mitä olin tullut hakemaan. Ei liene vaikea arvata mikä noista kolmesta? 😀
Ja sitten vielä tyylikäs, tarpeeksi pitkä puuvilla-palmikkoneule, – yllättävää, että tummansininen? Joka tapauksessa Barbourin mekko ja palmikkoneule yhteensä 160 €. Olen oikein tyytyväinen. Nyt on hyviä, sopiva peruskäyttövaatteita pitkäksi aikaa.
Kassit autoon, ja paluumatkalle, jonka varrella Kukkola Forssen ja sen hyväksi havaittu lounasbuffet: 19 euron väärti ehdottomasti! Semminkin kun ikkunapöydästä on tällainen näkymä.
Kotimatkalla hirmuinen sade, mutta turvallisesti palailtiin. Toinen ulkomaanmatka tänä vuonna tehty! 😀
Iltapäivän lopulla oli lähdettävä vielä käymään kaupungissa: aika kurja reissu, mutta myös mukavan ostoksen tein.
Kuuntelin eilen Linnea Vihosen kirjan ”Yhdessä pöydässä”. Ruokajutut ovat mukavia, yhdessä syömisen ilosta ja herkullisista sapuskoista juttua, ja reseptejäkin. Äänikirjassa on vain ”maistiaisina” muutamia ruokaohjeita, eikä tietenkään kuvia, mutta sen verran innostuin kirjan tarjonnasta, että halusin kirjan myös paperisena. Enkä varmaan osaisi laittaa ruokaa äänikirjan reseptien mukaan. Ja kyllä, kyllä kirjassa on oikein kauniit ruokakuvat. Siis monta syytä ostaa kirja!
Resepteissä ei ole juurikaan liharuokia, mutta sitäkin enemmän kasvisruokia ja niille herkullisen oloisia kastikkeita, dippejä, tahnoja, salsoja, …. Kirjassa on monia sellaisia ruokia, joita tykkään ruokavuodessa eri sesonkien aikana tehdä, mutta Vihosen ohjeissa on joku pieni, uusi juju, lisuke tai yhdistelmä, jollaisia haluan kokeilla.
Ostin myös tarralappuja – ihan tätä kirjaa varten, toki bujokalenteriini myös. Ja nyt olen jo laputtanut kirjasta tuleviin päiviin kokeiltaviksi seuraavat: ”Rapeaa fenkolia, tilliä ja paahdettua mantelia”, ”Lasagne Västerbotten”, ”Herne-minttudippi”, ”Misolla maustettu Skagen” … Kantarellisoppaa tein meille täksi päiväksi, – ennen kirjan hankkimista, joten täytynee tehdä piakkoin uudelleen, sillä kirjassa on siihenkin hyvänoloinen ohje.
On siis odotettavissa, että blogiin tippuu uusia reseptejä lähiviikkoina.
Mutta nyt telkkarin ääreen: Virgin River 4. kausi!
Jo herätessä tuntui, että on kesäpäivä, on pellavavaatteiden, avojaloin kävelyn ja pihakukkien kastelun päivä, musiikin kanssa pyöräilyn päivä, hyvä päivä ja on aika ja aikaa vihreän ja veden äärelle ja varrelle kulkemaan – ja kuvailemaankin.
Reitti kulki vastatuulta väistelen, ajattelematta, päämäärättä. Linnanmaalta matka alkoi, ei kirjastoon, ei kampukselle, vaan puutarhalle, jossa harmittelin, ettei ollut kahvia mukana. Sitäkin kun taas saan ja voin juoda pari kupposta päivittäin, tuossa lammen rannan penkeillä olisi ollut hyvä…
Kuivasjärven, Pyykösjärven rantojen kautta ja kaartaen kohti kaupunkia, matkalla kävin puutarhalla ostamassa äidille kukan, tai siis tietysti haudalle. Hautuumaallakin oli kaunista, ainahan siellä. Tai noh, mutta ainakin tänään oli rauha ja levollinen olo.
Vielä palasin jokivarteen, Oulujoen kirkolle asti kuljin ja sieltä sitten takaisin kohti keskustaa. Taas mietin tarinoita jokivarren uusiin ja vanhoihin taloihin, – kun äänikirja ei vie huomiota, kehittelen omia tarinoita taloista ja pihoista, jokivarren elämästä. Pari taloa tämän vakkarilenkin varrella on jo pitkään ”elänyt” mielessäni. Eikö muut tee tällaista? 🙂
Ajelin Ainolan puistoon.
Siellä oli city-lifeä: nuoria piknikillä, lapsiperheitä leikkipuistossa, kukkahattutätejä [lue: ikäisiäni naisia] ystäviensä kanssa kahvilan patiolla leivoksilla, – aurinkoa, lämpöä, ruusutarha jo kukkii…
Kasvihuoneissakin piipahdin – trooppisen kuuma, mutta – bougainville kukkii kauniisti.
Kymmeniä kilometrejä ja pitkälle iltapäivän puolelle kuljin. Matkalla hiljaa hoen kuin mandraa ”on kesä, muista, nauti, on kesä, vielä, nyt on kesä”.
Ruoanlaittokin on erityisen mukavaa tällaisina päivinä, tai tähän aikaan vuodesta. Eilen aamuisella pyörälenkillä Kellon kalasatamasta ostin lohivartaat, muutama varhaisperunakin oli kaapissa, samoin mozzarellaa ja tomaattia. Jo vain tuli hyvä sapuska meille.
Suvisunnuntain tyven ilta, itikaton piha, lempeä lämpö iholla ja pihalla. Juuri nyt kaikki hyvin.
Kesäteatterissa tänään – milloin edellisen kerran? Mustiossa joskus vuosikymmen sitten? No, okei, sittenkin Oulussa: Möljällä kävimme monena vuonna. Piiparista, Laiva Toivoa, Kaunista Veeraa, … etc. katsomassa. Kesällä 2005 edellisen kerran Hupisaaran kesäteatterissa, jossa silloin ”Kuningaslohi”. Muistanpa, kuinka meidän Juniori ja naapurin Ottopoika, molemmat teinit, nauroivat niin, etteivät meinanneet penkillä pysyä.
Onko se niin, että kesäteatteriin kuuluu hulvaton kohellus, kohtuullisen posketon huumori, jopa vähän kyseenalaiset jutut (humalaiset toikkaroijat, kolmannet pyörät, yhteisön poloiset…. ) ? Ja että laulu raikaa ja nauru on herkässä. Ehkäpä juuri niin. Näitä aineksia oli tänäänkin mukana, eikä menty mauttomuuksiin, oli helppo ja hyvä nauraa.
”KOLMAS PYÖRÄ -musiikkikomedia on tunnettujen suomalaisten hittien täyttämä mukaansa tempaava tarina” – näin lukee mainostekstissä. Ensimmäinen kokemus mukavan lämpimässä, aurinkoisessa teatterissa, vain pari vuotta vanhassa, siis uudessa rakennuksessa oli hyvä. Kyllähän ihan kympillä tykkään tällaisista keleistä kaupungissa. Vaikkei mihinkään draamateatterin huippusaavutuksiin päästykään, oli mukava iltapäivä.
Eikä siinä vielä kaikki: Pehtoori tarjosi päivällisen teatterin jälkeen. Ajelimme Heinäpäähän: De Gamlas Hem oli meistä taas kerran oikein hyvä. Alkuun marinoitua ankkaa, pääruoaksi risotto ja jälkkäriksi vadelmasorbet.
”Elämä on”, ja ”hyvä ruoka, parempi mieli”, mitä muita sloganeita niitä nyt onkaan? Joka tapauksessa olipa mukava rauhassa syödä, taas kerran jonkun toisen laittamaa ja oikein hyvää ruokaa… Olla ravintolassa, kun ravintolat ja teatterit ovat auki, kun aurinko paistaa, kun on kesä, kun on terveyttä ja kun on aika huoletontakin. Kesä.
Aurinkoinen, hyväntuulinen, liikkuva, naurava päivä vietetty lapsenlasten kanssa. Aika pitkän aamiaisen jälkeen katseltiin Blippiä telkkarista ja jo ennen kymmentä olimme matkalla Liikennepuistoon. Koska ”siellä on kuitenkin kohta hirveä ruuhka ja paljon ihmisiä”, huolehti seitsemänvuotias. No ei siellä ollut ruuhkaa, hyvin mahduimme mukaan. Ja nyt Eeviskin osasi ja jaksoi tunteroisen kulkea ja polkea, pillimehut varikolla välissä ja taas mentiin. Nelivuotias ajeli isoveljensä perässä ja huuteli ajo-ohjeita, mm. ”A., et näyttänyt suuntamerkkiä”, mihin systerin päsmäröintiin tuskastunut isoveli huuteli takaisin: ”Sinä ja sun suuntamerkkis”. Kyllä meillä Pehtoorin kanssa näiden kahden sananvaihtoa seuratessa pokka aika hyvin piti. 😀
Seuraavaksi ajeltiin torinrantaan, ja mentiinkin ensin kirjastoon, kun muksut sinnekin halusivat. Eevis varsinkin. Kassillinen kirjoja vietiin auton peräkonttiin, josta sitten pikkuinen kylmälaukku mukaan ja torille ja Halliin. Apsun nykyinen herkkuruoka mummilassa on lohi, joten ilmoitti: ”Haetaan Hallista M:lta kallaa, ei muuta kallaa ku lohta”. Torilta kyllä sitten vielä perunat, kantarellit, mansikat, kirsikat. Kesä! Ja kesäruoat! Pehtoori grillasi kalan hiilillä, ai, että! Maistuivat kaikille.
Aika pienen taivuttelen jälkeen annoimme periksi ja ajelimme vielä Nalskuun Minigolfaamaan. Sää edelleen mitä paras: aurinkoista, vähän tuulista, kesäistä. Eeviksellä golfmaila ei vielä kovin hyvin käteen sopinut, mutta se ei estänyt yrittämästä! Ei todellakaan!
Meidän kotipihalla jaksettiin vielä tovi juosta ja pelata.
Tänään perhepäivähoitopäivä. Ja kyläilypäivä, tai tarkemmin ottaen viinimaisteluilta.
Vaikka ”mummi-papalla” ei ollut kuin neljän tunnin ”huki”, ehdittiin yhdessä liikkua ja touhuta enemmän kuin aikoihin. Lasten ”humputtelutoivelistalla” oli aamukymmeneltä niin paljon vaihtoehtoja, että ensimmäinen puolituntinen meni neuvotellessa ja karsiessa enimpiä pois listalta. Tänä kesänä on aika vähän päästy olemaan yhdessä, keskenään, sillä lomat ristiin rastiin päällekkäin ja erillään sekä sitten vielä korona-mokoma ovat pitäneet tapaamisten ja yhteisten päivien määrän aika vähäisenä. Ehkä juuri siksi tänään olikin oikein mukavaa. Nallikarissa käytiin puistossa, kahlailemassa, kiipeilemässä ja jätskilläkin. Ja koko ajan, ihan koko ajan Eevis puhua pärpättää, kertoo juttuja, nauraa rätkättää ja hymyilee kauniisti.
Meidän kotipiazzalla sitten tennistä (Apsun ja minun tämän kesän ”juttu”), vesileikkejä, kukkien kastelua ja lounasta – siinä ohessa taas rupatellen pitkät tovit. Tai siis Eevis pulputtaa. 😀
Illansuussa pilvistyi, mutta lämpö säilyi. Oli hyvä pyöräillä keskustaan. VIinikerhon tapaaminen heinäkuussa on aika harvinaista, mutta mukavaa näinkin. Ihan Oulun keskustan ytimessä, kerrostalon pihalla aloitimme samppanjalla ja mansikoilla….
Ja mitä seurasikaan? Viinejä mm. Albaniasta ja Kosovosta. Ja lisäksi ruokaa noiden maiden tapaan. Taas opimme paljon uutta, nauroimme, viihdyimme, olimme iloisia tuttuudesta, ystävyydestä, viineistäkin, jos kohta viimeisten kohdalla oli vähän pohdittava, mitä oikein olikaan lasissa… 🙂
Hyvissä ajoin kotiuiduimme, sillä huomenna aamulla saamme pienet tänne jo aamiaiselle. Lupasin että ”teen taas sellaisen hyvän hienon aamiaisen, smoothiet ja leivät ja kaikkea”. Eevis totesi ykskantaan: ”Ai, miks?” Sanoin, että eikös ole mukava yhdessä rauhassa syödä, mihin lapsi jatkoi: ”Hyvä juttu”. Huomiseen.
Bookbeatin äänikirjapalvelun aloitin keväällä 2019 tyttären suosituksesta. Sen jälkeen kuunneltuja kirjoja on 372. Ja ehkä 15 kirjaa tänä aikana lukenut paperisena. Jollei lasketa lasten kirjoja, niiden kanssa määrä nousisi varmaan viiteenkymmeneen. Ainakin.
Edellisen ”luettua”-postauksen jälkeen (18.4. – > ) on tullut luetuksi yksi kirja ja kuunnelluksi 26 kirjaa. Kuusi (tai seitsemän) elämäkertaa, kolme dekkaria, melkein kaikki kotimaisia (19/27), samoin 19/27 naisten kirjoittamia, muutama hömppä/feelgood/rakkaus/ihmissuhde-kirja ja muutama muu pettymys (”miksi minä en lopeta tätä kesken?”), sentään monta nelosen kirjaa (4/5) ja oikeastaan vain kolme todella hyvää (Kolbe, Garmus, Tamminen)
Nyt (ja ehkä vastaisuudessakin) kirjoitan vain lyhyet luennehdinnat, kommentit, suositukset. Voin kyllä kommenteissa kertoa enemmänkin jos kysellään…
Kirjat ovat tässä ”takaperoisessa” järjesteksessä. Siis ensimmäisenä viimeksi luettu.
Maijastina Kahlos, Rooman viimeiset päivät 4
Tämä kirja aiheutti valtaisan nostalgian aallon. Ei, ei Roomaan, vaan Oulun Kasarmintielle vuosina 1978 – 1981. Opiskeluajan kolmena ensimmäisenä vuonna luin pääaineena yleistä historiaa ja sivuaineina mm. Klassillista arkeologiaa ja Aate- ja oppihistoriaa ja suoritin latinan alkeis- ja jatkokurssia (ja suoritin jopa kielikokeen siitä!!). Kahloksen selkeä ja sopivan seikkaperäinen antiikin Rooman viimeisten vuosisatojen historia on hyvä kirja. Yleisteos Rooman valtakunnan vaiheista, sodista ja rauhasta, uskosta ja arjesta, perheistä ja politiikasta.
Virpi Hämeen-Anttila, Paino 3
Tämänkin kirjan äärelle vei kaksi aiemmin kuunneltua kirjaa (ks. seur. ja Laura Kolbe). ”Erilainen” kirja kehosta, ylipainosta, itsensä hyväksymisestä, naiseudesta. Elämäkerrallinen tietokirja. Elämäkerrallisuuteen osuuteen monta samaistumiskohtaa…
Milly Johnson, Teetä auringonkukkien kahvilassa 3
Periaatteessa sellainen kesäromantiikka-kirja, jonka olisi voinut niellä ihan purematta, mutta minua rupesi viimeistään jossain puolivälissä häiritsemään se, miten tärkeää ihmisten ulkonäkö on tässä kirjassa. Se miten ulkonäkö määrittää ihmistä ja asemaansa. Ja se että liikakilojen pudottaminen oli yksi, hyvin tärkeä avain ja keino päästä happy endiin. Tai ainakin annettiin kuva, että kun ihminen saavuttaa ns. normaalipainon, kaikki elämässä loksahtaa hyviin uomiin. Auts!
Veera Nieminen, Kottikärrykaruselli 4
Minä en ole koskaan ollut ”heppatyttö”, minä itse asiassa melkein pelkään hevosia, olen niille sitä paitsi hyvin allerginen, mutta tämä oli hyvä kirja. Minttu Mustakallio on tähän paras mahdollinen lukija. Tämä oli oikeasti hauska. Hirtehinen, sarkastinen.
Sauli Miettinen, Muska 4
Muskan elämäkerta oli myös koko Babitzinien perheen ”historia”. Siitä syystä nostin arvosanan kolmosesta neloseen. Aika vaiherikas elämä hänelläkin ollut. Pidin siitä, ettei tässä jääty junnaamaan, elämä ja kirja eteni.
Patricia Harman, Kätilön koettelemukset 3
Synnytyskertomuksia liian paljon, liian paljon kaikkea sellaista, joka ei vie kirjaa eteenpäin millään lailla, mutta kirja sentään paranee loppua kohti.
Tartuin sen jälkeen kun Laura Kolbe (ks. alla) oli tähän monta kertaa viitannut. Järvinen kysyy, onko helpompi vain todeta: ”Onhan ne silti mun vanhemmat.” Vastauksiakin kirjasta löytyy paljon. Jotkut vastaukset tuntuvat oikein hyviltäkin.
Sain kirjan keväällä lahjaksi Pehtoorilta. Hyvin ja perusteltu valinta kirjan antamiseen minulle. Samaistumiskohteita Kolben kanssa on paljon muitakin kuin se, että olemme samanikäisiä, olemme molemmat historioitsijoita (hän H:gin yo:ssa prof.), äitejä, tyttäriä, … Lämmin suositus!!
Suvi Vaarla, Westend 4
1970-luvun nuoren elämässä paljon samaistumiskohteita. Napakasti ja tarkasti ajankuva kerrottu.
Lucinda Riley, Italialainen tyttö 3
Taas kirjavalinta ”kun en parempaakaan äkikseltään löytänyt”. Kirjan nimi houkutti, mutta se on vähän harhaanjohtava. Siis kirjassa ei ole paljonkaan ”italialaisuutta”, noh, tapahtumat siellä, mutta jollei paikannimiä olisi, ei ihan heti selviäisi, että ollaan juuri Italiassa. Ja kirjassa ”tyttö” on kyllä melkein koko ajan aikuinen nainen. ”Riley-maista” on että tarinaa venytetään, tarpeettomasti.
Emma Hamberg, Seuraavaksi Rosengädda 4
Tämän luokittelen sarjaan ”aikuisten satukirja”. Sellaisena oikein mukava.
Matkakirjoja ja perheensä elämästä Islannissa kirjoittanut Rämö on nyt kirjoittanut ensimmäisen dekkarinsa. Pidin tästä. Luonnollisesti siksi, että tapahtumat ovat Islannissa ja Rämö kertoo maasta ja sen luonnosta kirjassa, mutta myös koska juoni on hyvä, ei ennalta-arvattava. Suositus!
Tiia Rantanen, Suurin piirtein 4
Nuoren naisen aika sympaattinen, ja hauskakin, omakohtainen kertomus siitä, kuinka ”oma paikka” löytyy. Kuinka milleniaali-sukupolven asenne elämään, työhön on erilainen kuin vanhemmillaan.
Johanna Venho, Martti Suosalon tähänastinen elämä 3
Suosalo on käynyt samaa koulua, melkein samaan aikaankin, kuin minä. Hänen elämänvaiheessa Oulussa ovat – tietysti – kiinnostavia. Teatterikoulu Turkan aikana ja näyttelijän työtapojen kuvaus tuo uutta tietoa, mutta loppua kohti kirja kävi puuduttavaksi.
Kate Atkinson, Kaikkein vähäpätöisin asia 3
Atkinsonin dekkarisarjan toinen osa ei saanut minua innostumaan, ei ehkä ”vähäpätöinen”, mutta sarjaa tuskin enää jatkan.
Frida Skybäck, Lukupiiri maailman laidalla 3
Kirjailijat kirjoittavat kirjakaupoista, kirjallisuuden opiskelusta, lukupiireistä, kirjoista … (vr. Kirjakauppa Thamesin rannalla). – ”Kirjaromantiikka” on joskus ihan viehättävää, hyvin kirjoitettua, kiehtovaa, mutta tämä ei sitten ollut parhaasta päästä. Ei huonokaan, mutta…
Akseli Heikkilä, Hiljainen vieras 4
Akseli Heikkilän toinenkin romaani luokitellaan ”fantasiaksi” ja ”kauhuksi”. Minä en käyttäisi kumpaakaan sanaa. Tässä on minusta mytologiaa, ehkä kansanperinnettä, suomalaisen maaseudun nurkkakuntaisuutta. Sai jännittämään, mutta ei mitään kauhua. Kieli on kaunista.
”Kaikki on kemiaa on riemastuttava romaani vakavista asioista: naisten oikeuksista, tieteen merkityksestä, ja omien valintojen tärkeydestä. Omapäinen Elizabeth Zott on raikas tuulahdus sovinnaisessa 1960-luvun taitteen Amerikassa, jossa älykkäälle naiselle on tarjolla vain kahvinkeittäjän osa.” Juuri näin. Tykkäsin tosi paljon.
Kai Kortelainen, Jippu, Jippu – Kun perhonen lakkaa hengittämästä 4
Aloitin tämän asenteella: ”kun nyt kerran olen melkein kaikki muutkin suomalaisten artististien uudet elämäkerrat kuunnellut, niin menköön…. ” Olipa hurja. En ole kovin paljon Jipun julkista elämää seurannut, joten tässä oli paljon uutta. Aika rankkaa… Rehellisyydestä ja katkeroitumattomuudesta paljon arvostusta.
Enni Mustonen, Tekijä 3
Kokonaisuudessa ”Syrjästäkatsojan tarina” (10 vai 8 osaa) on hieno historiallinen lukuromaanisarja. Pari viimeistä vähän hiipuvat tasosta. Mutta luonnollisesti oli luetteva tämä viimeinkin.
Että minä tykkäsin tästä kirjasta!!! Saurin pehmeä, rauhallinen, ymmärtävä ääni pukemassa sanoiksi sitä kaikkea, mitä tässä on tullut mietityksi.
Pekka Sauri, Onnen harha 4
Ks. yllä.
Eve Hietamies, Numeroruuhka 4
Pasasen poikien seuraan oli ilo palata. Paavo Pasanen on jo nelosluokkalainen, isä pärjää pojan kanssa entistä paremmin, mutta töissä on ongelmansa. Tässä neljännessä kirjassa oli enemmän surua ja huolta, siksikö niin paljon kirosanoja. Oikeasti ne rupesivat häiritsemään. Mutta kyllä minä vielä Pasasten fani olen.
Harvoin luen kirjoja kahteen kertaan. Tämän luin tai siis kuuntelin (mielelläni koska lukijana Virmavirta) toiseen kertaan. Ja tällä toisella kerralla se oli vielä parempi kuin ensimmäisellä. Ehkä johtuu omasta elämäntilanteesta. Tammisen kanssa olen tullut aika lailla samoihin aatoksiin, siitä mitä onni on.
Tommi Saarela, On elämä laulu, Esa Niemisen elämäkerta 3
Lukija on huono, eikä lukunopeuden lisääminen ei parantanut kokemusta. Esa Niemisen elämäntyö ja hänen asenteensa tulevat selviksi, paljon mukaviakin vaiheita ja sattumuksia, mutta … vähän pettynyt olin tähän.
Kate Atkinson, Ihan tavallisena päivänä 3
Atkinsonin dekkarisarjan toinen osa ei saanut minua innostumaan, ”ihan tavallinen” kirja.
Emmi-Liia Sjöholm, Virtahevot 4
Kaksi nuorta (minun näkökulmastani nuorta) keskustelevat. Kirja on kirjoitettukin äänikirjaksi, se on siis vähän kuin kuunnelma. Ja se on sellaisena hyvä. Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala ääninäyttelevät (onkohan oikea sana) tämän niin hyvin, että tuntuu kuin istuisi heidän seurassaan. Tunnelmallinen, ilmava kirja. Pidin tästä aika lailla.
Pitkästä aikaa sellainen, ”mitä ihmettä minä tänään tänne kirjoitan”.
Jos kirjoitan jotain mitä tänään on elämässäni tapahtunut, mitä olen nähnyt, kokenut, maistanut, tehnyt, tuntenut niin menee (taas) linjalle ”laiska töitään luettelee”.
En aio ruveta luettelemaan, mutta jos kuitenkin mainitsen, että leivoin pullaa. Sitä teen kesäisin tosi harvoin, enkä oikein tiedä, miksi tänäänkään siihen ryhdyin.
Ehkä lohdutukseksi? – Siis onko jotain ikävää tapahtunut? – Ei ole, ei. Paitsi että menin aamulla lukemaan artikkelin putinismin vyörystä yli koko Venäjän väestön. Ahistaa. Mutta jo aiemmin on tullut todistettua: pulla auttaa.
En oikein tiedä, minkä välissä, menneen ja tulevan? Vai olisiko jopa niin, että minulla alkaa vähitellen katse ja ajatukset kääntyä menneestä tulevaan, tai ihan vaan tähän päivään. Ehkä. Olisi kyllä jo aika.
Kesäpäivä joka tapauksessa. Aamulla tein huonekaluostoksia. Tilasin meille uudet tuolit keittiöön. Vanhat ovat, noh, ne ovat vanhat, tai siis reilut 20 vuotta tehdyn keittiöremontin aikoihin ostetut, ainakin osa niistä on jo kerran korjattu, mutta eivät ne ole sellaista vuosikymmeniä kestävää sorttia – aika kulahtaneiksi ja huteriksi ne ovat jo käyneet. Joten siis tänään tilasin uudet. Ne todennäköisesti ovat vuosikymmeniä kestävää sorttia. Kunhan ne Tanskasta joskus kuukauden, parin jälkeen tänne kotiutuvat, lähetän kuvan. Kauan olen mieluisia etsinyt, liikkeistä ja netistä, nämä ovat olleet merkittyinä kauan, tänään tilasin. Siis jotain merkittävää olen saanut aikaiseksi. Ja tuhlatuksi aika lailla rahaa, olkoonkin, että Finnish Design Shopissa on nyt 15 %:n kesäale.
Kävin myös Kempeleessä, varmana siitä, että kirkonmenojen aikaan pääsisin ehkä sisällekin monta vuotta remontissa olleeseen vanhaan kirkkoon. Mutta ei. Siellä on edelleen remppa menossa. Neljäs kesä jo?
Jatkoin kirkolta matkaa Zeppeliiniin: Espresso Housessa tuhdin puoleinen lounas, ei mitään terveellistä (?) hibiscus-jääteetä, vaan Frapino (mansikka-valkosuklaa)! Kyllä jaksoi hyvin myötätuulessa polkea kotiin. 🙂
Vasta vihitylle tyttärelle soittelin, halusin kuulla vielä hääpäivästä 🙂 ; uusi sukunimensä näkyi puhelimen näytöllä. Se tuntui — oudolta. Ei pahalta, ei hyvältä, vaan oudolta. Oli tytär itse tovin pohtinut, miten nimen kanssa tekisi: säilyttäisikö ”tyttönimensä”, ottaisiko yhdistelmän vai vaihtaisiko miehensä kanssa samaksi? Päätyi viimeiseen vaihtoehtoon. Niin minäkin tein 39 vuotta sitten, enkä isommasti edes miettinyt. Kaksoissukunimi olisi ollut kaikkein mahdottomin vaihtoehto minulle, – tyytyväinen olen edelleen päätökseeni.
Lapissa on kuulemma reilusti itikoita, vähän mökkitienoolla väkeä, levollista, vielä koronan jälkeistä väsymystä, äänikin oli kovin tukkoinen vielä. Me Pehtoorin kanssa uskaltanemme nyt tällä erää huokaista helpotuksesta, että emme Italian tuliaisena, eikä perhealtistuksena koronaa saatu. Läheltä liippasi, mutta ohi meni. Tällä kertaa ainakin.
Eilinen ”tahdoin”-puhelu tyttäreltä oli yllätys, josta olemme jo hyvinkin toipuneet.
Kaksi oululaista Helsingin yliopistossa tietotekniikkaa opiskelevaa löysivät toisensa kolmisen vuotta sitten, riiaamiseksi opiskelukaveruus muuttui aikana joskus ennen koronan puhkeamista. Melkein naapureina asuivat Hakaniemessä, kunnes viime vuoden loppupuolella muuttivat virallisestikin yhteen – odottamaan Järvenpään uuden rivitalokodin valmistumista.
Korona-aikana nuoripari vietti monta kertaa kuukauden tai reilunkin Hangasojalla, – opiskellen ja töitä tehden, etäillen. Hiihtäen ja patikoiden. Koronaa väistellen. Vävykin tykästyi näinä aikoina Lappi-eloon, Tyärkin kaksin verroin enemmän kuin koskaan perheen kanssa. Seura ilmeisestikin on ollut parempaa viime vuosina. 😀
Mistä tunnet sä ystävän Onko oikea sulle hän Anna tunturin selvittää Kuka viereesi jää Kun on kaukana kaikki muu Ja kun päättyvät pitkospuut Kuka rinnallas ruikuttaa Takaisin mennä saa
Korona-ajan opiskelut ja työprojektit (fifty-sixty) sujuivat yhdessä, kevättalvella muuttivat Hakaniemestä Järvenpäähän ja kun tytär sai toukokuussa maisterin paperit ja ekan pätkän kesälomasta, koronauhan jo hellittäessä he lähtivät keskenään reissuun, josta tuli perhechattiin tieto kihlautumisesta! Tytär taisi olla kaikkein yllättynein kosinnasta, me muutkin toki, mutta ehkä olimme osanneet vähän jo aavistella … 🙂
Kyllähän minulla läikähti isosti ja iloisesti: tyttärellä on NYT hyvä. Vävy on mainioksi, kotoisaksi ja turvalliseksi todettu, joten enemmän kuin ilahduimme kihlauksesta. Mitä muuta vanhempi voi toivoa kuin että lapsensa on onnellinen, paikkansa löytänyt ja saanut vielä rakkaan rinnalleen.
Tätähän sitten pääsimme Lombardiassa porukalla juhlistamaan, Pekan päivänä franciacorta roseeta kilisteltiin. Siellä tyttären kapeaa, kaunista punakultaista sormusta kommentoin: ”Onpa kaunis, yksinkertaisuudessaan sulle just sopiva”. Mihin Tyär vastasi: ”Joo, aateltiin, että ehkä tähän tulee joskus toinen rinnalle, niin ei liian isoa kannata…. ” Olivat siis samalla kertaa jo tilanneet myös vihkisormuksen!
Yhteinen Lombardian loma sujui kihlaparin ja toisen nuoren parin kanssa kuudestaan hyvin. Tasan kaksi viikkoa sitten Milanon kentällä oltiin palailemassa koti-Suomeen, halailtiin jo kentällä ennen koneeseen menoa heipat, sillä järvenpääläiset ja me Ouluun palautujat emme ehkä näkisi Helsingin kentällä yöllä… Eikä nähtykään. Mutta oli sovittu, että tiistaina, kun pienetkin ovat jo isänsä luona lomailemassa ja tytär tehnyt työhaastattelun kolmosvaiheen tehtävät, nähdään täällä meillä. Niin nähtiin.
Tytär ja Vävy tulivat viime viikon tiistai-iltana junalla Ouluun. Juniori ja lapset olivat asemalla vastassa ja meillä oli illalla vielä mansikkakakkukekkerit (Apsun myöhäiset nimpparit): kummitäti sai nähdä lapset, juosta ja touhuta pihalla näiden kanssa.
Keskiviikkoaamuna Tytär ja Vävy pakkasivat (juuri tänään 10-vuotissynttäreitä viettävään) Beetleeni kamansa ja lähtivät kohti Hangasojaa. Ajatuksena viettää loppuloma ja kuun lopun työviikot Lapin mökillä.
Ja samaan aikaan viime viikon keskiviikkoaamuna Pehtoori vei Juniorin, Miniän ja lapset lentokentälle: edessä kolmen päivän Helsingin loma lapsille, isilomalla yhdessä reissuun. Tiedossa dinosaurusmuseoa (Luonnontieteellinen), Korkeasaarta, ratikka-ajeluja, ehkä Lintsiä, Lego-kauppa etc yhteishumputtelua ”Hessoissa”.
Ja kuinkas sitten kävikään? Keskiviikkoiltana Tyär lähetti mökiltä kuvan kahden viivan koronatestistä! Helsingissä Juniori, joka oli luullut allergiaoireiden tekevän kurkun karheaksi, teki sitten hänkin testin. Ja kyllä, positiivinen. Milanon lentokenttää, jossa ei edes ollut kovin pahoja ruuhkia, veikataan tartuntalähteeksi, mutta mistäs sen tietää…
Onneksi Helsingissä oli myös Miniä, joka jo keväällä sairasti koronan, joten hän ja – myös jo keväällä koronan sairastaneet – muksut saattoivat käydä mm. Korkeasaaressa. Muksuille hieno juttu, ja minullekin. Olin niin pahoillani, kun lapset eivät päässeet isilomalla tekemään yhdessä kaikkea aiottua, mutta kuten sanottua, onneksi sittenkin.
Tyär oli melko kipeä viikon. Juniori toipui nopeasti, mutta viime viikonloppuna – jo Ouluun palauduttua – Eeviksellä positiivinen tulos. Onneksi koronan toiseen kertaan sairastanut tyttö oli vain päivän kipeänä, lievässä kuumeessa ja tukkoinen, ja se oli siinä. Myös Hangasojalla altistuminen aiheutti taudin: viikkoa ennen suunniteltuja ja valmisteltuja häitä sulhasella positiivinen tulos. Mutta oireet vähäiset, suunnilleen niin, että vain nuhaa.
Inarin kappalainen suostui tapaamaan parin jo viikolla, maskeineen tietysti 🙂 . Ja eilen hän vihki parin. Pappi oli kertonut, että keskimäärin kerran viikossa Saariselän kappelissa on vihkitoimitus. Tyttären paras kaveri, kaveri jo ekasta tarhapäivästä lähtien, oli miehensä kanssa tullut (Leviltä) todistajaksi ja valokuvaajaksi. Kiitos A:lle!!
Pienen pieni hääjuhla, kuulemma – ehkä – vietetään Oulussa, – joskus. 🙂
Oltiin retkellä tänään. Tornio – Haaparanta (lounas Kukkola Forsenilla), Lumijoki – Raahe (lounas Langin kauppahuoneella) vai Hailuoto (lounas Luotsihotellin Aava-ravintolassa)?
Pehtoorille sopivat kaikki ehdotukseni, joten lopulta päätin, että Hailuoto. Säätiedotus lupasi sade- ja ukkoskuuroja, mutta eipä tällä kertaa ollutkaan tarkoituksena kulkea luonnossa, ei pikkupatikkaa, ei isonvihan pakopaikkoja etsimässä, ei hautausmaakierrosta, ei edes lyhyttä luontopolkua (vrt. esim. tämä tai tämä kerta), vaan ihan vaan ajella ja katsella pari ”tärppiä”.
Yks sun toinenkin on minulle vinkannut siitä, että Hailuodossa on Tuulesta Temmattu -kesäkahvila. Luonnollisesti se oli ensimmäinen rastimme: aie käydä aamupäiväkahvit siellä nauttimassa. Mutta: kiinni. 🙁 Eikä se paluumatkallakaan ollut auki.
Seuraavaksi olin merkinnyt retkiohjelmaan Luovon Puojin. Siellä olisi myös Galleria Luoto ja Peräkamari, jossa minua kovasti kiinnostava Art Kirjameren näyttely. Valokuvagallerian näyttelyssä (Pehtoorin tutun Esko Pitkäsen näyttely, joka tietysti katseltiin. Ja todettiin, että kuvaaja on ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Aika hauskojakin lintukuvia.
Ja sitten Art Kirjameren näyttelyyn: voin väittää pitäneeni kaikista töistä, sekatekniikalla tehdyistä veistoksista, pienistä viehättävistä kirja-aiheisista töistä, sidotuista kirjoista. Onhan minun tämänvuotinen, ensimmäinen bujo-kalenterinikin yksi näistä (kuva ei tee oikeutta).
Yllä tarvikkeita kirjansidontaan ja pienoisveistosten tekoon.
MeriTuuli Calamnius, Tallessa
Vanhan kaupan tiloissa on edellisten lisäksi myös Pariton kuppi -kahvila, jossa saimme tuoreet kahvit, kotoisat paakkelsit. Niiden ääressä tehtiin myös kauppaa: minun korteistani ja Kirjameren töistä. 🙂 Tulette näkemään mitä hankin, kunhan mökkimaisemissa taas ollaan.
Luovon Puojin takapihalla on Hailuodon Panimon rustiikkinen ”Pubi ja Puoti”.
Pahimmoilleen juuri tuolloin oli (reissun ainoa) sadekuuro, joten pihapiirissä ei voitu olla/kuvailla, eikä meillä oikein oluttietoutta, mutta olihan se nyt edes vierasvaraksi ostettava ”laakereita” ja monen kehumaa ”Pellon maitua”.
Marjaniemen Luotsihotellin Aava-ravintolassa (jonka ´a la cartea´ ja näköalaa on parikin rotissöörituttua kehunut) nautimme lounaan. Lounasbuffetti nyt ei häikäissyt, lohisoppa kelvollista, mutta onhan näköala hieno. Ehkä joskus saadaan aikaiseksi yhden sortin ´stay cation´ ja hankkiudutaan hotelliin yöksi ja illalliselle ravintolaan. Monta vuotta on ollut aikeena, mutta onhan mm. yksi pandemia näitä lähireissuaikeitakin torpedoinut.
Hailuodossa on nyt viikonloppuna Bättre Folk -festari, mikä näkyi kalasatamassa monin tavoin. Festarialueen kartasta tykkäsin kovasti: murre ilosesti käytösä.
Koska oltiin hoksattu (Pehtoori hoksasi) ottaa kylmälaukun patruunoineen mukaan, käytiin vielä Hailuodon Halstarista ostamassa kylmäsavustettua lohta iltapalaleipiä varten. Kyllä kannatti. Sekin.
Hailuotoon liittyy niin paljon muistoja menneiltä vuosilta, monissa eri ”rooleissa” olen siellä ollut, muutamia viikkoja asustellutkin. Olen ollut ainakin tutkimusassistenttina, jatkotutkijana, haastattelijana, tilausajokuljettajana, opettajana, matkaoppaana, juhlapuhujana, kirjajulkkkareissa, kaivauksilla joka paikan hanslankarina, marjastajana, päiväreissaajana, lomalaisena… Paljon on, ja enimmäkseen, oikein hyviä muistoja. Tämä päivä tulee sinne plussapuolelle ehdottomasti.
Mitään kuvatekstejä niihin en laitellut, tekstitys on postauksissa. 😀 Kuvat ovat aikajärjestyksessä aamusta iltaan, joten niistä näkyy, että enimmäkseen oltiin auringonnoususta (aamu-uinnin aika) auringoslaskuun talolla. Aamupäivisin (erityisesti minä ja Pehtoori) oltiin kävelemässä pitkin maaseututeitä, nuoret joko kaupassa tai altaalla tai molempia. Lounas, sen valmistelu ja viipyilevä nauttiminen kuluttivat keskipäivän jälkeistä helteistä hetkeä, siestan aikaa. Sitten taas altaalle tai kävelylle. Tai sisälle lukemaan ja päikkäreille.
Meidän talosta on paljon kuvia, – aamulla odotellessani muita pihalla – otin kuvia pihapiiristä ja siitä ympäröivälle maaseudulle, (tyhjillään olleen) naapuritalon pihaltakin kuvia.
Meidän huone oli tämä, ei suurin eikä ehkä kauneinkaan, mutta parhaat näköalat. Useimmat auringonnousu- ja laskukuvat otin noista ikkunoista. Ja meidän pinkki vessa!! Sekin on kuvattuna kuvakansioissa. Muilla oli tylsät keltaiset ja harmaat, mutta meillä pinkki!
Kuvissa on myös tämä! Laulukaskas tuli myrsky-yön jälkeisenä aamuna hetkeksi ikkunalaudallemme. Siinä se ei päästänyt ääntäkään, mutta päivisin kaskaat pitivät melkoista meteliä. Usein etelänmaissa kaskaiden laulu illan tullen on mitä mukavin ääni, lempeään hellepäivän iltaan kuuluva laulu, mutta nämä Zenevredon yksilöt saivat laumassa aikaan lähes häiritsevän säksätyksen.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Ainakin nyt on Oulussa sateinen keli, eikä auringosta tietoakaan, joten josko haluaisit lähteä käveleskelemään Pohjois-Italian maaseudulle, viinitarhojen väliin pienille kyläteille ja hautausmaille. Kävimme kahdessa cimiteriossa: sekä Zenevredon pienessä hautalehdossa sunnuntaina ja perjantaina kauempana Montu Beccharian kauas näkyvällä hauta-alueella. Siellä osa hautaseinistä, uurna- ja arkkukaapeista oli samaa graniittia kuin meidän keittiötasot, mikä tuntui vähän oudolle.
Saarnivaahtera, douglaskuusi, kyynelkoivu, tuohituomi ja visakoivu ovat nyt tuttuja!
Kesän kävelykierrokset Oulussa ovat jo monta vuotta kuuluneet ”kesäohjelmistooni”; kaikki hautausmaakierrokset olen tainnut vuosien varrella jo kulkea, kaupungilla vasta ehkä kolme (kulttuuri)historiaan liittyvää kierrosta? – VIime viikolla varasin ”Hupisaaren puut” -kierroksen. Minähän olen Hupisaarilla kulkenut ja kuvaillut, myös puita, jos ja vaikka kuinka paljon. Enkä suunnilleen yhtäkään puuta ole tunnistanut. Pehtoorihan meillä nämä puutarhajutut, joiksi minä puut lasken kuuluviksi, yleensä pääsääntöisesti hanskaa ja hoitaa, joten aattelin, että saattaisi ukkeli tällä kertaa lähteä mukaan. Ja lähti. Ja kannatti. Hänenkin mielestään.
Kaksituntinen kävely Ainolan puistossa, Paratiisisaarella ja koko Hupisaarten – entisellä kasvitieteellisen puiston – alueella tehtiin noin 15-hengen ryhmän ja hyvän, sujuvasanaisen, asiantuntevan oppaan kanssa. Olihan minulla Canonini taas roikkumassa mukana, mutta lähinnä muistiinpanoiksi otin kuvia. Koskapa kierroksella ollut porukka on lähes kaikissa kuvissa, en täällä kuvia nyt julkaise, mutta voitte olla varmoja, että entistä enemmän tulette vastaisuudessa näkemään puiston hienoja, erikoisia puita täällä. Joitakin taidan jopa muistaa nimeltä, kerron sitten.
Museon edessä olevaa erikoisen näköistä valtavaa puuta olen kuvannut monta kertaa, nyt tiedän että se on saarnivaahtera, siis vaahtera jolla on saarnen näköiset lehdet.
Tämän päivän jälkeen en enää koskaan voi katsoa käpyjä pohtimatta, minkä puun käpyjä ne on! Olisinpa ottanut kameran sijaan kynän ja vihon mukaani. Tai ehkä ilmoittaudun kierrokselle kahden viikon päähän… 😀 Kertauskurssi!
Tämä ON Terijoen salava – kuten joskus olen ehkä arvellutkin. Nyt tiedän, että se on. Tieto on kivaa.
Eikä tämä suinkaan ole ollut ainoa aktiviteetti tälle päivälle. Aamupäivällä kun päivästä näytti tulevan liki tyven ja aurinkoinen, päätin pyöräillä Turkansaareen. Olin saaressa heti museoalueen avauduttua (klo 11), joten oli hyvin hiljaista, ihan tyventä. Ja taas niin mieluisaa siellä kulkea. Ja kun minulla on sieltä varmasti vain noin triljoona kuvaa, niin kuvasinkin taas vähäsen.
Pappilassa oli nyt hääpuku-näyttely! Eikös mun 39 vuotta vanha pukuni olisi ollut itseoikeutettu näyttelyyn? – Juuri tuossa pappilan huoneessa, johon näyttely oli koottu, olin puku päälläni ennen kuin oli aika siirtyä Turkansaaren pienen kirkon puolelle.
Noh, ei sentään, ei mun puku sentään noin museokamaa – näyttelyn puvut olivat VIELÄ vanhempia kuin minun.
Kävin tsekkaamassa myös navetan ylisille tehdyn uuden Vekaravintin – josko Eevis ja Apsu sekä Anni (Anni on Eeviksen mielikuvituskaveri, joka on innokas tutustumaan kaikkeen uuteen) lähtisivät joskus mukaani Turkansaareen. Muksuja näinkin kun palasin kaupunkiin, ja ajelin Nallikarin kautta kotiin. Pienet olivat isänsä kanssa jätskillä ja Apsu hoksasi minut!
Tovi jutskattiin ja matkani jatkui kotiin ja sapuskan tekoon: tilliöljy! Se oli tämän päivän uusi juttu. Kuhan ja grillattujen porkkanoiden kanssa aika perfetto!
Eilen lupaamani Lombardian kuvakansioiden julkaisu jää huomiseen!
Lähes koko päivä on mennyt valokuvaushommissa. Tai paremminkin kuvien tekemisessä.
Lombardian reissun yli 1000 kuvaa on nyt perattu ja käsitelty ja perheelle jo julkaistukin. Huomenna julkaisen täälläkin linkin ”nojatuolimatkaa” varten.
Tauko koneellta istumisesta puolenpäivän jälkeen, jolloin aurinko paistoi ja oli jo lämmin. Lauantaina kun Pehtoorin kanssa mentiin Kurkelan WInebaariin Pikisaaren, ajettiin taidepolun kautta: Pikinen Poloku -ympäristötaidenäyttely on siellä taas esillä. Pehtoori ei oikein innostunut – tänäkään vuonna – niistä, mutta minä päätin antaa niille toisen mahdollisuuden, ja kävin tänään katselemassa rauhassa, pyörää talutellen. Monena vuonna olen polulta löytänyt jonkin suosikkiteoksen, niin tänäänkin. Tai oikeastaan teosryhmän. Lauri Rankan Joukko, Ilmestys ja Pilviä ja pyhimyksiä sopivat Vanhan villatehtaan takaseinälle hyvin.
Veikko Törmäsen & Otso Törmäsen: Hylätty oli minusta mukava, eikä oikeastaan ollenkaan hylätyn näköinen. Ehkä enemmmänkin ”Leikki”.
Tälle en hoksannut katsoa hintaa, liekkö on myynnissäkään, mutta nuo Rankan betoniveistokset olivat kyllä sen verran arvokkaita (nollia oli enemmän kuin kaksi jokaisessa) että hämmästytti. 😀
Omaa ”kuvataidettani” koetin samalla reissulla harrastaa, – Oulu kuvissa kalenterin heinäkuun kuva oli etsinnässä. Ehkä se tulee tästä.
Kaupungissa on taas paljon tietöitä, rakennustöitä, puistoremppoja, joten pyöräily ei siellä ole oikein sujuvaa. Siispä hautausmaan kautta kohti Ruskon suoraa, jossa on hyvä polkea, vähän risteyksiä ja pitkästi uutta asfalttia. Ja sitten taas koneen äärelle. Huomenna sitten kunnolla ulkoilua!
[Kaksi viikkoa sitten Lombardassa omput jo näin kypsiä]
Kesäsunnuntai.
Pilviseen aamuun vasta kahdeksalta herätessä muistin olla iloinen ja tyytyväinen yöunista, jotka reissun jälkeen ovat olleet pitkiä ja levollisia. Harvinaista herkkua minulle viimeisen vuoden aikana.
Pyöräilyä, sapuskan tekoa, lukemista, pihaelämää, iltapäivän aurinkoa ja sadekuuro. Ilta reissukuvia tehdessä. Vähän on paljon. Välillä hyvä näin.
Jotain ihan muuta kuin pyöräilyä ja pihalla oloa olin/olimme suunnitelleet tälle päivälle. Mummin ja papan sekä muksujen humputtelupäivä oli aie tänään viettää. Eihän se onnistunutkaan. Onneksi lapsille ei ollut kerrottu etukäteen mitään, joten siis yksikseen pyöräilyä ja pihalla oloa ukkelin kans. Ei hellettä, koko ajan uhkaavia sadepilviä, mutta silti kaunis paisteinen rauhallinen päivä. Ja perhechatti on laulanut! Hyvänen aika kuinka paljon viestejä, – yhdessä ja erikseen.
Pitkään Pehtoorin kanssa pohdittiin, että perutaan (mini-)luokkakokoukseen meno, mutta lopulta lähdimme kuitenkin. Tämä oli nyt jo neljäs (2016, 2017 ja 2021) tapaaminen lukiokavereiden kanssa. Meillehän ne on samoja. Me koulussa styylaamisen aloittaneet.
Ennen Tubaan menoa pyöräilimme Pikisaaren Kurkelan Viinibaarin kautta. Minä en ole siellä varsinaisesti koskaan käynyt: yrittänyt olen. Se on ollut joko kiinni, siellä on ollut yksityistilaisuus tai se on ollut täys, kun olen yrittänyt. Tovin olen istahtanut patiolla viime kesänä kun Juniori ja Pehtoori olivat siellä isä-poika-viinillä ja minä kuvauskeikalla. Mutta tänään. Sinne menimme kahden hengen etkoille, aperitiiville ennen Kasarmintielle menoa. Kyllä se on hyvä paikka. Jotenkin ”staili”. Tyylikäs, aika pieni. Ei mitenkään edullinen, mutta yksillä hyvä piipahtaa. Viinilista on hyvä, monipuolinen.
Rotuaarilla ehdittiin vielä piipahtaa. Todettiin, että ’hei täällähän on kesä, kaupungissa on paljon nuoria, kauniita ihmisiä liikkeellä’ . Kaupunkielämää! Sitten kohti Tubaa.
Vastikään on oltu viikko Italiassa, eikä siellä kertaakaan tullut syötyä pizzaa. Siellä talossa ollutta pizzauunia ei kuivuuden vuoksi uskallettu käyttää, ja ravintoloissa syödessä teki mieli aina jotain muuta ”ainutlaatuisempaa”. Joten Oulussa pizzalle! Tuban pizzoja on kehuttu, ainutlaatuisiksi mainittu. Hyvää oli. Piazza bianco – tonnikalaa ja kapriksia. Oli hyvää, arvosanaksi kasi puoli, mutta ei kiitettävä.
Meitä oli paikalla vain puolenkymmentä, mutta hyvä niinkin. Erityisesti yksi parhaista lukioajan kavereista, paljon sen jälkeenkin oltu tekemisessä, läpi kaikkien vuosikymmenten pidetty edes löyhästi yhteyttä, ja juuri hän 39 vuotta sitten soitti meidän häissä urkuharmoonilla häämarssin… Ikimuistoinen juttu sekin. 🙂 Oli hyvä tänään taas päivittää kuulumiset. Ihan hyvä kesäpäivä tänään.
Sellainen vapaapäivä-fiilis heti aamusta. Erinäisiä velvollisuuspankkiasioita ja viranomaisyhteydenottoja (edesmenneen äidin asioita vielä) aamupäivällä, kaikenmoista kalenteriasiaa ja sitten ulos.
Oli aika kylmä. Tai siis ihan hiton tuulista. Tavoitteena se 40 km kuten koko tällä viikolla. Kuten koko lomaviikon jälkeiseen ryhtiliikkeeseen kuuluu, mutta enpä ihan jaksanut. Hissuksiin kiertelin pyörän kanssa kolmisen tuntia Oulun pyöräteillä, puistoissa, jokirannassa, siellä sun täällä. Hyvälle se sellainen luppoilu tuntui.
Kotipihalla pionit kukkivat. Niin tekevät myös Ainolassa. Siellä levähtelin, kuvailin, join vettä (uusi Parmasta ostettu vesipullo on edesauttanut muistamaan veden nauttimisen tärkeydestä 😀 ). Jatkoin matkaa. Kunhan kuljailin. Ihan lomafiilis. Ei mitään velvoitteita.
Iltapäivällä ”Back the basics” – viime viikon Italia-ruoan jälkeen totaalisesti paluu kotikentälle. Uusia perunoita, sipulikastiketta ja perjantain kunniaksi Pehtoori (hiili)grillasi lohta. Kotipiazzalla paistoi ja jälkikasvu viesteili voivansa hyvin (palannen asiaan vielä), joten rauha mielessä. Pitkä tovi vain auringosta ja kylläisestä olosta nauttien.
Puutarhahommia, siinäpä sitten tämä luppoiluperjantai.
