Koskaan ennen ei ole suru ollut näin raastava; en ole koskaan sisartani läheisempää menettänytkään. Ensimmäiset päivät, ja yöt, olivat tuskaisia, liki kivuliaita.
Se, että koko ajan, kaikki viisi pitkää viikkoa, ennen hautajaisia, oli läheisiä läsnä, myötäelämässä, suremassa, puhumassa ja kuuntelemassa, omia tuntojaan kertomassa, halaamassa, yhdessä itkemässä, nessupaketteja esillä pitämässä, taas kuuntelemassa, ja ”vaatimassa” pitämään kiinni arjesta, lohdutti ja auttoi käsittelemään ja käsittämään kuoleman todellisuuden.
Vaikka ehkä ulospäin ei ole siltä näyttänytkään, niin aika sulkeutunut olen ollut suruksi taipuneeseen tuskaani. Varsinkin tyttären luona vietettyjen päivien ja mökille ”pakenemisen” välisinä päivinä suru ja stressitila tekivät yöunet hyvin lyhyiksi. Yleensäkin nukkuminen on heikoin lenkki minun pärjäämisessäni ”poikkeusoloissa”, niin nytkin.
Aika pienten hautajaisten järjestely oli enimmäkseen herkkää, merkillisesti helpottavaakin surutyötä; koin, että me saimme tehdä viimeisen palveluksen järjestäessämme hänen näköisensä, kauniit, rauhalliset hautajaiset. Taustalla taisi minulla olla ajatus, että jo saattomatkaa suunnitellessa hyvästellään, tehdään jotain konkreettista ja samalla jo jätetään jäähyväisiä, hiljalleen murennellaan surua pieniksi palasiksi.
Oikeastaan heti ryhdyin huomaamattani miettimään myös muistopuhetta, vaikka hyvin tiedän, että kyynelehtimiseni, itkuherkkyyteni ja liikuttumiseni on yleensä aina siinä määrin vuolasta, että saattaisin muistotilaisuudessa joutua jättämään koko muistelun väliin. Silti taas kerran kirjoittaminen teki hyvää, mutta tekstistä ei tullut hyvää, silti surua tuli sanoitettua, ikävää itkettyä paperille. Viikkojen varrella karsin tekstini sellaiseksi, että pystyin sen äänen särkymättä, vain välillä syvään hengitellen ja vähän niiskuttaen, pitämään.
Vaikka kuinka tuntee, että edesmenneelle läheisellehän niitä hautajaisia järjestetään, niin tosiasiassahan hautajaiset ovat nimenomaan jälkeenjääneille, surun kohdanneille tärkeä rituaali. Hengellisyys kuoleman kohdatessa auttaa monia.
Minulle lauantaisessa siunaus- ja muistotilaisuudessa surun yhteisöllisyys, jaettu tuki ja perheen huolenpito tekivät hyvää, jotenkin avasivat käpertymiseni surun kuplasta. Yhdessä kaivattiin, kunnioitettiin, muisteltiin, hiljennyttiin kanttorin soittaessa (kuten sisareni toivoikin) Anssi Tikanmäen ’Aamu lakeuksilla’.
Monelle hautajaiset merkitsevät epämääräisen, epätodellisen ”välitilan”, surun repaleisuuden, päättymistä. Niin minullekin. Nyt kun läheinen on saateltu taivasmatkalleen, on rauhaa hiljalleen toipua ja nyt on opeteltava elämään uudenlaisessa elämässä arjessa ja juhlassa, sellaisessa maailmassa, jossa minulla ei ole sisarta. Se, että oma perhe on surussa mukana ja tukena, auttaa.
Opeteltavaa on paljon. Esimerkiksi sellainenkin asia, että systerille ei enää viesteillä. Viimeisen viiden viikon aikana olen varmaankin joka ikisenä päivänä, ainakin kerran tai useammankin, ollut puhelin kädessä ajatellen ”kysäisenpä systeriltä, mitä mieltä hän on …” tai ”muistatko, miten äidin hautajaisten...” tai ”haluaisitko, että kutsutaan myös…”
Eilen oli tavattoman tyhjä olo, tänään taas jo syvää ikävää.
Pienet, siniset kukat olivat sisareni lempikukkia. Eihän hän mikään ”kukkaihminen” ollutkaan,
mutta lemmikeistä, eteläntähdista ja valkoisista ruusuista hän piti.
