Ruokajoulua kohti

Oulun 120 vuotta vanha Kauppahalli ja Toripolliisi

Tänään Kauppahallissa kuvauskeikalla. Tarkoitus oli olla siellä jo viime lauantaina, mutta sehän peruuntui. Tänään piti olla ylioppilaskuvauskeikalla, mutta sehän peruuntui. Siispä tänään Halliin.

Ja Vuoksiin äidin luo, siellä oli tarkoitus käydä eilen, mutta sehän peruuntui, joten menin tänään.

Mutta kunnon lenkillä en ole käynyt pariin viikkoon, pakkasta, tekosyitä, voipumusta, vihmovaa tuulta ja sateen kaltaista estettä, ja olo alkaa siksikin olla enemmän kuin outo. Onneksi sentään pieniä tepasteluja ulkoilmassa, tänäänkin.

Palatakseni Kauppahalli-asiaan. Lämpimästi suosittelen siellä käymistä, varsinkin näin joulun alla. Onhan siellä kaikkea hyvää, spesiaalia. Ja kahviloissa on kiva istahtaa, ei ole tunkua, mutta on kaakaota, lohileipiä, jos jonkinlaisia baakkelseja, lounastakin.

Minulla on pitkään, varmaan pari kuukautta, ollut sellainen ”edellä olon” tuntu. Tuntuu, että joulu on jo paljon lähempänä kuin kolmen viikon päässä. Asian olo näin päin on tietysti hyvä juttu, mutta ei välttämättä merkitse sitä, etteikö tulisi kiire. Kun maanantaille, itsenäisyyspäivälle, aiottu juttu peruuntui, huoh!, niin ehkä käytän itsenäisyyspäivästä ison osan leipomiseen.

Olen ostanut jo pari joululehteä, kolunnut omat kansioni läpi, mutta en ole löytänyt mitään uutta innostavaa joulukakun ohjetta. Toiveena olisi a) joku ”konservatiivinen” kakku, siis ei mitään isompia kikkailuja ja ”outoja” makuja (koska vien kakun anopille) ja b) joku ihan uudenlainen, rohkea vaikka suolaisen ja makean yhdistelmä tai suklaakakku, jossa jokin ”juju”.

Löytyisikö kenenkään reseptikätköistä, pinterest-kansioista, bookmarkkien takaa tai perittynä tarpeisiini ja jaettavaksi ohje? Kuva reseptistä, linkki tai kommenttilaatikkoon kirjoitettu ohje olisi tervetullut. Josko ohjeita tulee enemmän kuin kolme, järjestän viikon päästä arvonnan: voittajalle paketti joulupostikorttejani (3 x 4 kortti = 12 kpl = 10 €).

Nyt vetäydyn takkatulen ääreen.

Vähän jo joulun tunnelmaa

Oli päästävä liikkeelle tänään, ja maltettava odottaa, että on sinisen hetken aika. Vähän ennen neljää oli.

Tuomiokirkko ja sen keltainen väri ovat niin kauniita talvi-illan samettisen sinistä taivasta vasten. Viime vuonna tähän aikaan oli vain mustaa, kiiltävää asfalttia, mutta nyt on tunnelmallista.  Liikennevalojen palaessa punaisena tuli lisää punaista kuvaan (sellainenkin versio on), mutta tuo punainen pikkuauto saa nyt olla se joulun punainen tässä kuvassa.

Niin toivon, että olisipa seurakunta valaissut myös pikkukirkon, lasten kirkon, joka on sakastin puolella, kirkon takana. Siitä(kin) saisi tällaisella säällä kauniita kalenteri- ja korttikuvia.

Jouluista siivoilua, pyykkejä, manklausta, kaikkea muuta kotoilua, parit joululahjat nettikaupoista, Spotifystä oma joulubiisilista (2021) koottuna, ja muuta arkaretta ja kotoilua. Vähän kuin sellainen ”kotoilu-pikkujoulu”. Kipolliset Blossan tämän vuotista glögiäkin nautimme äsken. Sepäs oli hyvää. Vähän sitruksista, inkiväärin häivähdys hyvä, ei tahmaisen makeaa, ei punaviinillistä, mikä näinä aikoina on mulle hyväksi.

Ja taas monessa asiassa muistutuksia, ettei itsestäänselvyyksiä ole. Ainakin huomisen sen taas muistan. Vähän niin kuin yhden lahjan olisin jo saanut.

Joulukalenterin eka päivä

Tänään on kalenteri ollut monessa mietinnässä mukana. Eikä vain joulukalenteri, vaan olen sekä päiviä että viikkoja laskenut, kuvauksia ja tapaamisia kalenteriin merkinnyt ja poispyyhkinyt, menneitä ja tulevia aikoja miettinyt.

Ja tehnyt kalenterikuvia, tulevillekin päiville. Mm. tuon bannerikuvan, jonka taustalla on kuva Saariselän keskustasta. Vähän levoton tuli bannerista, joten ehkäpä se vaihtuu taas pian. 🙂

Kuten jokunen vuosi sitten Joulukalenteri-jutussani kirjoitinkin, ensimmäinen Suomessa myyty kalenteri syntyi vuonna 1947. Silloin en juttuuni löytänyt  mistään kuvaa ensimmäisestä suomalaisesta joulukalenterista, mutta tänään sellainen sitten sattui silmiini!

Pohjois-Pohjanmaan museon FB-sivulla avautui tänään joulukalenteri, ja sen ensimmäisessä luukussa oli tuo ylläoleva kuva. Ja kuvatekstissä lukee, että ”kuva-aiheena oli piparkakkutalo, jonka ikkunoita avattiin ja viimeiseen ikkunan takaa paljastui Beetlehemin seimi.” Museon kalenterin pitäjällä on myös tieto, että tämä ensimmäinen kalenteri ei ollut mikään myyntimenestys, koska kalenteri-idea ei ollut vielä tuttu juttu, mutta jo 1940-luvun lopulla partiotyttöjen kalenterista oli tullut ”varsin suosittu”.

Tuota museon joulukalenteria ajattelin ryhtyä seuraamaan, ehkä myös vastaisuudessa vohkin sieltä ideoita ja juttuja tänne blogiin. 🙂 Tästä kaikesta voinette päätellä, että kyllä minä sitten olen taas päättänyt tänäkin vuonna Tuulestatemmatun joulukalenterin koota. Kuten tänäänkin kuvat eivät aina ehkä ole omiani, mutta katsellaan nyt, mitä saan aikaiseksi.

Mukavaa ja tunnelmallista joulunodotusta kaikille! 

 

Alla kollaaseja muutamista aiempien vuosien kalentereistani.

30.11.1808 Oulussa

Reilut 200 vuotta sitten,  —

Antinpäivänä, marraskuun 30. 1808, kun muutamat kasakat ensin olivat ratsastelleet kaupungin kaduilla, marssi aamupäivällä Limingan tullista Torikatua pitkin ensimmäinen venäläinen rykmentti, pysähtyen sitten torille raatihuoneen edustalle. Päävartio sijoitettiin sinne ja torin ympärille asetettiin vihreitä ammusvaunuja ja tykkejä, joiden vieressä palavat luntut savusivat useiden päivien aikana. Koko kaupungissa vallitsi venäläisen armeijan sinne marssiessa hämmästynyt kuolemanhiljaisuus.

– – Kreivit Shuvalov, Kamenski ja useat muut kaupunkiin marssivaa armeijaa komentavat venäläiset kenraalit majoitettiin Oulun parhaisiin taloihin. – – Kenraali kreivi Kamenski sekä useat muut armeijaa johtavat kenraalit antoivat jo pian Ouluun marssinsa jälkeen kaikessa kiireessä järjestää tanssiaiset, joihin kutsuttiin kaikki kaupungin huomatuimmat naiset, mutta ei ainoatakaan herraa.

– – Tanssiaiset: Tasan seitsemältä, talvi-iltana kaikki kaupungin huomatuimmat naiset olivat kalpeina ja vapisevina kokoontuneina laamanni Antellin eteiseen tai tanssihuoneiston ulkopuolelle.

Seuraavana päivänä: ”arkajalkaiset kaunottaret” kokoontuivat muistelemaan edellisen illan tanssiaisia. Nuorten naisten mieliin olivat jääneet erityisesti kreivi Kamenski, Tutshkov, Rakmanov, — everstit Kulmev ja paroni von Pahlen, luutnantit Adinshov, Alftan,  ja ruhtinaat: Potemkin, Obolesky ja Uvarov sekä ruhtinaalliset tarjoilut.

Seuranneena talvena Venäjän armeijan upseerien toiveiden mukaisesti ja järjestäminä pidettiin monet tanssiaiset ja tehtiin rekiretkiä, joihin saivat osallistua miehetkin, lähiympäristöön, mm. Limingantien varren Latokartanoon ja Kajaanintien varteen Knuutilaan.

                 (Lainaukset Sara Wacklin, Sata muistelmaa Pohjanmaalta)

Suomen sodan loppuvaiheessa, kun venäläiset miehittivät Oulun 30.11.1808, lääninjohto oli jo lähtenyt yhtäaikaa ruotsalaisten joukkojen mukana kaupungista, joten paikallisen, oululainen porvariston oli keskenään sovittava suhtautumisestaan venäläisiin. Varsinkin miehillä – luonnollisesti – oli ennakkoluuloja tanssivia upseereja kohtaan, mutta hyvin pian Oulussa kuitenkin päädyttiin yhteistyöhön Venäjän armeijan kanssa. Kun Suomi sodan seurauksena siirtyi Ruotsin kuningaskunnan itämaasta Venäjän autonomiseksi osaksi, sujui vallanvaihto Oulussa ongelmitta, mistä ilahtuneena keisari Aleksanteri I antoi rauhan solmimisen jälkeen kiitoksena lyödä mitalin Oulun kaupungille ja nimitti monia oululaisia porvareita kauppaneuvoksiksi.

~~~~~~~~~~~~~~

Joskus jotkut päivämäärät herättävät muiston jostain omasta luennosta tai muutoin vain menneessä luetusta tai kirjoitetusta. Tänään tämmöinen.

Joululahjakirjoja – löytyisikö näistä vinkkejä?

Lokakuun alun jälkeen olen kuunnellut taas parikymmentä kirjaa. Ehkä viimeistään nyt on hyvä aika niistä kertoa, vähän kommentoida,  – ehkä joululahjakirjavinkkejä antaa samalla.

~~~~~~~~~~~~~~

Brittikirjailija, entinen parlamentin jäsen Jeffrey Archer on ollut minulle aiemmin täysin tuntematon nimi, enkä oikein tiedä mistä tähän edes törmäsin, mutta tämän vuoden ensimmäiselle hiihtolenkille mökkiviikolla latasin 7-osaisen Clifton-koronikan ensimmäisen kirjan (Vain aika näyttää), ja nyt on 1500 sivua, noin 60 tuntia tullut kuunneltua. Kuudennen osan aloitin tänään ulkoillessa.

Jeffrey Archer, Miekkaa vahvempi

Jeffrey Archer, Maksun aika

Jeffrey Archer, Vaietut salaisuudet

Jeffrey Archer, Isän synnit

Jeffrey Archer, Vain aika näyttää

Tarina Cliftonin ja Barringtonin sukujen vaiheista alkaa 1920-luvulta, enimmäkseen se sijoittuu Brixtoniin, mutta myös Yhdysvaltoihin, Skotlantiin, sotavuosina Saksaan ja Ranskaan, Afrikkaankin, ja viidennessä osassa oltiin Neuvosliitossakin. Kirjassa on aatelisia, työväkeä, glamouria, vähän övereitä juonenkäänteitä, paljon oikeusistuntoja, sotaa, rauhaa, rikollisia ja rakkautta, politiikkaa ja perienglantilaista elämänmenoa. Archeria tituleerataan loistavaksi tarinankertojaksi, ja kyllä hän sellainen onkin. Jotenkin sellainen vanhanaikainen historiallinen romaanisarja, tuntuu että tämän tyylisiä luin aika paljon joskus keskikoulun loppuvuosina.

Koska näyttää siltä että kaikki seitsemän tulee kuunneltua, on selvää, että olen viihtynyt näiden parissa. Ne ovat hyvää, etten sanoisi laadukasta, viihdekirjallisuutta.

Harvoin tulen kiinnittäneeksi /osaan kiinnittää huomiota siihen, onko kirja käännetty hyvin, mutta tämän sarjan kohdalla olen miettinyt että täytyy olla kyse käännöslapsuksista. En filologina osaa sanoa, mutta historioitsijalle särähtää pahasti, kun joku 1920-luvulla ”töppää” tai 30-luvulla ”operaattori” yhdistää puhelun tai pojat ”lintsaavat” 50-luvun sisäoppilaitoksesta. Ei näitä anakronismeja montaa ollut, mutta joka kerta tupisin paheksuvasti hiljaa mielessäni.  Näistä huolimatta sarjaa voin suositella.

(jos kirjan nimi on punaisella, se on linkki kirjan esittelyyn Bookbeatin sivulla)

Lucinda Riley, Oliivipuu ***

Toinen hyvä tarinankertoja-kirjailija on Lucinda Riley, jonka 7-osainen Seitsemän sisarta -sarja tuli kuunneltua ja viimeiseen osaan vähän petyttyä, mutta silti tartuin ”Oliivipuuhun”. Siinäkin on englantilaisia perheitä, ystävyksiä, menneidyyden salaisuuksia, rikkautta ja rakkautta, niiden menettämistä ja saamista – ja Kypros! Aurinkoinen, oliivipuulehtojen, turkoosin meren Kypros. Siis tämäkin kirja sellainen ”menen-toiseen-maailmaan-ja-kuuntelen-kirjaa”. Pakokirja. Ehkä. Ei missään tapauksessa huono, mutta sellaista syvyyttä kuin Archerin kirjoissa, joissa aika ja paikka, ajankuva ja miljöö ovat kerrottu siten, että se tuo lisäarvoa lukukokemukseen, ei tässä kirjassa ollut.

Virginie Grimaldi, Suloisimmat hetket ***

”Ranskan suosituimman viihdekirjailijan menestysromaani kuvaa äitiyden muutosta lämmöllä ja huumorilla.” Näin todetaan kirjan esittelyssä Bookbeatin sivulla. Siitähän tässä on kyse: tyhjän sylin -syndroomasta. Siitä kun lapset aikuistuvat, lähtevät. On tässä juonikin. Mutta ei tämä mikään henkeäsalpaava, vahvasti myötäelettävä tarina ollut.

Kati Marton, Merkel **** 

Angela Merkel. Merkillinen nainen, josta on varmasti ollut vaikea kirjoittaa kirja. Kirjan tekoon Saksan liittokanslerina läntisen maailman johtohahmoksi noussut Merkel ei itse ole osallistunut. Tietokirjailija Marton pystyy kuitenkin kertomaan myös Merkelin yksityiselämästä jotain, ja siitäkin, mikä on Merkelin jakkupukupukeutumisen taustalla, mikä on Merkelin värisuora. Entäs Merkelin ”kolmio”!

Marton kirjoittaa paljon myös siitä, mistä Merkel on ajatuksensa saanut, miten Itä-Saksassa syntynyt nainen nousi politiikan huipulle. Vähän minua paikoin arvelutti, että millä perusteella Marton teki päätelmiä Merkelin asenteesta Itä-Saksan hallintoon, suhteesta sosialistisiin valtioihin, – lähdekritiikin perään kyselin näissä kohdin.

Mutta kaikkinensa, ja yllättäenkin, tämä oli todella mielenkiintoinen elämäkerta, vaikken mitenkään erityisen kiinnostunut poliittisesta elämästä olekaan.

Monni Himari, Vaella, kalasta, rakasta ****

Taas! yksi (nuori) nainen, joka on luopui urastaan, jätti mielenkiintoisen työnsä, joka poltti itsensä loppuun, joka lopulta jätti kaiken entisen, ja muutti pois entisestä elämästään. Hän muutti Norjan rannikolle kalastamaan. Ja jatkamaan kirjoittamista.

Itseironia, itselleen nauraminen, rehellisyys ja rohkeus, reipas tapa kirjoittaa, pohjoisen luonnon hienot kuvaukset viehättivät minua. Suosittelen.

Emmi Itäranta, Teemestarin kirja *****

”Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.”

Tätä kirjaa moni Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmässä kehui ja kiitti. Tästä keskusteltiin siellä paljon, ja sitä kautta minä tämän löysin. Vaikuttava, älykäs kirja. Sen maailmaan uppoaa, se panee ajattelemaan, olemaan kiitollinen ja huolissaan luonnonvaroista. En osaa tämän hienoutta sanoittaa. Mutta yksi parhaista kuuntelemistani kirjoista. Jostain syystä tämä on iltakirja, ei sovi aurinkoisille lenkeille. Tämä on elämys.

Olga Tokarczuk, Aja aurasi vainajain luitten yli ****

Olga Tokarczuk on Nobel-kirjailija, josta en ollut kuullutkaan koskaan ennen kuin tähän kirjaan törmäsin. Kummallinen, aikuisten satukirja, josta ei oikein tiedä… Niin kuin nyt jo kirjan nimikin kertoo. Kummallinen kirja, mutta siinä on sellainen mukava tunnelma, huolimatta että murhia tapahtuu.

Meri Valkama, Sinun, Margot *****

Kun on opiskellut historiaa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, ollut keskikoulussa kun Teiniliitto järjesti Chilen sotilasjunttaa vastaan mielenosoituksia, kun sosiologian apulaisprofessori luennoi itäsaksalaisen yhteiskunnan järjestyksestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista, tämä kirja tuo kaikenlaisia takaumia, muistoja, välähdyksiä omastakin menneestä.

Kirjassa ”DDR:ään vahvasti uskova Markus muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin ulkomaankirjeenvaihtajaksi vuonna 1983. Pieni Vilja-tytär kasvaa itäsaksalaisten ihanteiden keskellä, kunnes muuri murtuu vuonna 1989, ja sen myötä hajoaa myös vanhempien avioliitto. Suomeen palaamisen jälkeen Viljan muistikuvat lapsuudesta kadonneessa maassa hiljalleen haalistuvat.” Ja Vilja lähtee vuonna 2011 Berliiniin selvittämään lapsuuttaan.

Kirjassa on hieno rakenne, joka toimii, kieli on tarkkaa, soljuvaa. Myös ”asiantunteva” tulee mieleen tästä. Paikoin jopa tietokirjamainen. Ehdottomasti hyvä joululahjakirja meidän sukupolvelle. 🙂

Anneli Jussila, Pentti Linkola ja minä ***½

Hämmästyin, että jaksoin tämän kuunnella. Mutta kannatti. Nyt tiedän Linkolasta paljon lisää. Ja ymmärränkin hänen ajatteluaan ja tekojaan paljon enemmän kuin ennen tätä.

Jenni Pääskysaari, Mielen maantiede ****

Jos Jenni Pääskysaari on sun mielestä hyvä tyyppi, niin varmasti tämä uppoaa. Hyvä ajankuva ja paikalliskuvaus: Korso vuosina 1975 – 1991. Voisinpa laittaa tämän kirjan ”Arjen historiaa” alle. Noina vuosina lapsuutta ja nuoruutta eläneet saavat kirjasta varmasti paljon. Ja Pääskysaari on naseva kirjoittaja, hauskakin. Satiirinen, ja sehän on aina hyvä merkki.

Enni Mustonen, Yllätysperintö ***

Tämä on ehkä huonoin Mustosen kirja, johon olen tarttunut. Mutta kun se on Mustosen, niin eihän se silti huono ole.

Antti Heikkinen, Latu ****

Savolainen Antti Heikkinen on kirjoittanut osin tositapahtumiin perustuvan kirjan nilsiäläisestä maailmanmestarihiihtäjä Pauli Pitkäsestä. En periaatteessa ehkä ole kirjan ”kohderyhmää”, mutta kyllähän tämä minua liikutti. Heikkisen rehevä, eläväinen kerronta on riemullista, osuvaa, koskettavaakin. Kirja kunnioittaa suomalaista maalaiselämää, selkosten kasvatteja, puurtajia. Kyllä papoille ja isille sopii lahjakirjaksi. Jos anoppini lukisi romaaneja, hänelle tämän antaisin.

Suvi Ratinen, Omat huoneet ***

Tästä tuli minulle monta kertaa mieleen, että tämä voisi olla tietokirja, joka on syntynyt kun on tehty väitöskirjaa suomalaisista naiskirjailijoista.

”Omat huoneet avaa ovia kulttuurikoteihin ja keuhkoparantoloihin, kesähuviloihin ja hotelleihin, vinttikamareihin ja vankiloihin. Tervetuloa Anni Swanin erämaa-ateljeehen ja Aino Kallaksen kirpputorilöydöillä kalustettuun tuulenpesään! Peremmälle vain Hella Wuolijoen komeisiin kartanoihin ja Maria Jotunin töölöläiseen antiikkiasuntoon jugend-ryijyjen ja buddha-patsaiden sekaan!”

Väistämättä tuli pohdittua, missä itse on mitäkin kirjaansa, opinnäytettään, blogiaan, artikkeleitaan kirjoittanut. Paikalla todellakin on väliä.

Mikko Hyppönen, Internet ****

Ehdottoman hyvä kirja(lahja) kaikille, jotka vähänkään ovat työnsä (tai harrastusten) kautta joutuneet ja joutuvat tekemisiin tietotekniikan ja internetin kanssa. PALJON muistoja, paljon tietoa, rautalangasta väännetty mm. mitä bitcoinit ovat ja miten niitä ”louhitaan”, palataan millineumin Y2k-kauhuskenaarioon, troijalaisiin ja Hyppönen kertoo, miten osallistuu edelleen Vastaamo-tietomurron selvittämiseen. Hyppönen on hyvä kirjoittaja.

Anna-Stina Nykänen, Hannu Hautala ****

Luontokuvaaja Hannu Hautalan elämäntyö ja ajatukset hyvässä paketissa. Valokuvaajat ilahtuvat tästä lahjasta, varmastikin enemmän kuin viihdekirjailija Tuija Lehtisen ”nykyromaanista.
Tuija Lehtinen, Studio Thora *** Ei tämäkään huono, mutta minun on vaikea kuvitella, että tämä ainakaan kenellekään miehelle uppoaisi. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS.  En koskaan ole lukenut yhtäkään Liza Marklundin dekkaria, mutta tämä yksi on mainittava. Sen kansikuva on mun ottama!

Kuvan olen ottanut Kaunispäällä kaamosaikaan, ladannut jokunen vuosi sitten Kuvatoimisto Vastavaloon, kustantaja osti kuvan sieltä ja teki siitä kirjan kannen.

Itsearviointia

En ole pitkään aikaan kirjoitellut blogini ”tilastoista”. Ne tuskin kiinnostavatkaan ketään muita kuin minua, mutta kyllä minä niitä aina seurailen. Ne kun kertovat numeroina sen, mitä en muutoin ehkä – liian läheltä katsovana – itse hoksaa.

Pitkään näytti siltä, että tämän vuoden kävijämäärä Tuulestatemmatussa kipuaisi kakkossijalle heti vuoden 2015 jälkeen, mutta loka-marraskuussa päivittäiinen kävijämäärä näyttää notkahtaneen niin, että hyvä jos pronssille ylletään. Vuoden 2015 ennätystä on kyllä mahdotonta saavuttaa.

Silloin elämässäni tapahtui ja sattui niin paljon, että blogilla oli paljon lukijoita: vanhoja ja uusia. Silloin (melkein kokonaan) luovuin yliopistoelämästäni, ja samalla opiskelijoista ja työkavereista, tytär muutti Meksikosta takaisin Suomeen ja Helsinkiin, Apsu syntyi, kävimme Liguriassa, meidän kilpikonna Elmerikin muutti pois, pääsin opiskelemaan Tornioon valokuvausta ja sain opiskelukavereita. Järjestin kuvahaasteen, vapaa-ajan lisäännyttyä tein ja kuvasin paljon ruokaa, kirjoittelin ja kehittelinkin reseptejä ja jakelin viinisuosituksia, osallistuin blogin avulla ruokahaasteisiin ja valokuvatorstaihin, kirjoittelin pieniä kolumnityylisiä postauksia etc. Ja syyspuolella yrittelin opetella pois loputtomasta suorittamisesta.

Kaikkea sitä. Turbulenssi-vuosi ja blogiin paljon kerrottavaa. 🙂

Tämä vuosi on ollut enimmäkseen kotoilua, mökkeilyä, sähköpyöräilyä, hiipuvaa kuvausharrastusta, tosin enemmän kuvaushommia kuin koskaan ennen, paljon sairastamista eri tahoilla, – siis kaikkea sellaista, josta ei ole tullut revityksi postauksia. Ei paljoakaan kohtaamisia, ei juhlia, ei edes pieniä reissuja. Joten postaaminen on joinakin päivinä ollut vähän kuin velvollisuus; illan tullen on oikein ryhdyttävä pohtimaan, mitäs ihmettä minä tänään sepittelisin. Enkä sitten kummoisiakaan juttuja ole saanut aikaiseksi. En siis ihmettele, että piipahtelijoiden määrä on laskussa.

Onneksi on teitä kymmeniä, jotka ilmeisesti kuitenkin päivittäin käytte. Aamukahdeksan ja -yhdeksän ja iltayhdeksän ja -kymmenen välillä blogin kävijälaskuri raksuttaa tasaisesti joka päivä. 🙂

Mutta joulukuu on ”aina” ollut vilkkain kuukausi, joten yritänpä taas ryhdistäytyä ja tehdä mukavia tai ainakin jollakin lailla kiinnostavia postauksia,  – josko vaikka pronssilta pääsisi ohi vuoden 2016 keskiarvon. Tavoitteita pitää olla.

Pimeää ja mustaa on

Kotipihan omppupuu 

Nyt kun on oikea talvi, soisi tämän kauniin valkoisen säilyvän. Ettei enää ennen joulua suveaisi. Tänään saatiin tietoon lasten ”joululahjakirjeet”. Vähän vierastan Black Friday -hysteriaa: tällä viikolla on tullut sähköpostiin BF-mainoksia varmaan 15 kappeletta. Ainakin. Ja sometilien feedeissä välkkyy ja vilkkuu tarjouksia koko ajan.

Toisaalta ostin kolme vuotta sitten nykyisen puhelimeni BF-tarjouksesta, ja säästin muistaakseni melkein parisataa euroa, ja jonkin valokuvaushärpäkkeen olen myös hankkinut Black Friday -tarjouksesta, mutta kieltäydyn heittäytymästä hulinaan. Tästä urputuksestani huolimatta olen surffailut lasten toiveiden perässä ja esim. Lego-sarjat olivat lähes järkiään loppuunmyyty. Että kyllä joulukauppa jo käy!

Lupaan, että tämä on viimeinen mainos tälle vuodelle joulukorteista ja seinäkalentereista. Saariselkä-kalentereita ei enää olekaan myynnissä, mutta Oulu-kalentereita on muutamia jäljellä, ja kortteja on vielä paljon. Siispä nyt kun teet korttitilauksen, saat niitä varsin edullisesti (vaikkei ole edes mitään BF-tarjouksia) nipun kotiisi alkuviikosta ja ehdit vielä oikein hyvin lähettää joulukortit ajoissa ystäville ja sukulaisille. Ja samaan tilaukseen Oulu-kalenteri etätyöpisteesi seinälle tai vaikka kotikotoa omilleen muuttaneelle lapselle joululahjaksi?

Tässä linkki korttikauppaan, oleppas hyvä.

Tässä vielä lupaamani kuvat meidän eilisestä tuotoksesta. Ei liene vaikea arveta kumpi on Pinkki-Eeviksen puoli ja kumpi huolellisen Apsun.

 

Piparipäivä

Eeviksen (ja Apsunkin) päivä tänään. Eevis oli mummin ja papan seurana koko päivän, Apsu vasta iltapäivän, eskarin jälkeen.

Aamuhämärässä etsimme tonttuja, jokaisesta löytyneestä oli luvassa yksi karkki, ja E. löysi kaikki kymmenen. Sitten pengottiin läpi mummin joulukoristelaatikoita, ja kuinka ollakkaan kodissamme on nyt paljon sydämiä, enkeleitä, tonttuja, kristalleja siroteltuna ja ripustetttuna ties mihin kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Selvästi mummin hengenheimolainen mummin kanssa on Eevi: joulun valmistelu on mahdottoman mukavaa.

Puolen päivän jälkeen ajelin Haukiputaalle hakemaan Apsun eskarista. Matkalla kuulin paljon juttuja uudesta pikkusisaruksesta, jota Apsu on jo saanut pitää sylissä ja pukata rattaissa, joka ”on kyllä mukava” vaikka melkein vaan nukkuu, joka ”itkee aika paljon”. – Itkeekö öisinkin? kyselin (nimim. kahden koliikkivauvan äiti). Ja topakka vastaus: ”En tiiä. Ku nukun yöllä.” 🙂 Ja sitten mummilassa ihan eri maailmaan: ensimmäiseksi etsimään tonttuja! Montako E. löysi? Haluan löytää yhtä monta! – Ja löysihän Apsu.

Seuraavaksi piparkakkutalon teko: pappa ja mummi liimailivat seinät, molemmat pienet saivat koristella kattoliepeet. Ei liene yllätys, että Eeviksellä hallitseva väri oli pinkki ja että Apsulla liimaillut ranskan pastillit olivat suorassa rivissä (laitan huomenna kuvan). Aika mukavia kuvia perhealbumiinkin sain aikaiseksi; mutta nettijulkaisua lasten kuvista olen rajaillut … VInkki, että instastoorissa on pieni välähdys touhuistamme, siellä huomiseen asti. 🙂

Onneksi taikinaa ja tonttujen etsintäpalkkiokarkkeja, eikä edes pipareita mennyt paljoa, sillä jo kohtuullisen pienestä sokerimäärästä ”sokeripärinä” (A:n ilmaus) oli kohtuullisen vauhdikas. 🙂

Uuteen talon sisäiseen koulutukseen valittu lasten isä tuli hakemaan lapsensa, ja kuinka lasten oli kaikki saatava näyttää, kaikesta kertoa. Hieno päivä oli. Ei mikään Black Friday.

Jouluisia juttuja jo

Merkittävin aikaansaannokseni on tänään ollut joulukalenterin ripustaminen ja jo muutamien pussukoiden täyttäminenkin. Meille tulee iltapäivällä pari piparinleipojaa, joten ehkä otamme pienen varaslähdön kalenterin kanssa, koska joulukuussa ei sitten likikään kaikkina päivinä ole mahdollisuutta näitä availla.

Samalla mietiskelin saisinkohan tänäkin vuonna tänne blogiinkin taas jonkinlaisen joulukalenterin. VIime vuonna yritin oululaisia paikkoja ja taloja sekä niiden historiaa kirjoitella ja kuvailla joulukalenterin muotoon, mutta vähän torsoksihan se jäi. Ehkä yritän jotain teemaa tällekin vuodelle… Vai onkohan edes kiinnostusta. Noh, ensi viikkoon on vielä aikaa kehitellä. (BTW: Joulukalenterin historiasta pieni juttuni on täällä.)

Tein myös muutamia ulkokoristeita; tarkoitus oli saada aikaiseksi isän haudalle joku pieni  DIY-installaatio, mutta ei ainakaan tämä ole oikein hautalehtoon sopivaa tyyliä. Jos nyt on ylipäätään mitään tyyliä. Tämmöisiä on kuitenkin mukava värkkäillä.

Jouluista on myös ollut viime päivien ruoka. Tänään lämmitettiin leivinuuni, jonne laitoin moneksi tunniksi hautumaan vihannes-possu-pataa – taitaakin jäädä ainoaksi possuruoaksi pitkäksi aikaa; kinkkuakaan kun meidän ruokapöydässä ei näy. Ja tässä joku päivä sitten tein jouluista tomaattisoppaa.

Jouluisen siitä tekee piparkakkumauste, jolla se maustetaan. Toki siinä on paljon muitakin mausteita ja yrttejä. Helppo ja hyvä keitto, joka sekin on vielä parempaa seuraavana päivänä lämmityksen jälkeen. Ohje tähän joulunajan täyteläiseen, kauniin punaiseen keittoon on täällä: Jouluinen tomaattikeitto. Samassa postauksessa myös ”Lohitäytteisten tähtitorttujen” ohje. Niitä voisi viikonloppuna harkita menuuseen (taivutetaanko tuo noin: ”Menuuseen” vai menuun. Siis ruokalistalle!)

Parempaa päivää odotellessa

Yöllä satoi lunta. Se on hyvä asia. Valaisee, tekee pihasta ja kaupungistakin kauniin. Edesauttaa laittamaan joulua; pieniä tonttuja on jo hyllyjen reunoilla, enkeli kirjoituspöydällä, kynttilöitä melkein joka huoneessa. Pihalyhdythän meillä on palaneet jo kuukauden, niin tietysti mökillä pari viikkoa sitten (kuva sieltä).

Tänään on ollut vähän huono päivä. Mutta pianhan on jo huominen. 🙂

Kylmästä lämpimään – edes muistoissa

Rästihommien päivä tänään. Lakanapyykistä jääkaapin siivoukseen, postitushommista kirjeenvaihtoon. Iltapäivällä sitten jo liikkeelle.

Vaikka miten yritti valita kävelyreitin suojaisia reittejä pitkin, oli hyytävä, hyinen tuuli aina vasten kasvoja. Pakkasta ei ollut kuin seitsemisen astetta, mutta tuntui arktiselta viimalta. Kamera oli repussa, mutta eipä harmaassa, vihmovassa maisemassa ollut mitään mieltä ylentävää tai muutoin kuvaamiseen innostavaa.

Kuvat ovat vielä perjantailta: Valon pilarit -valoteos Rotuaarin uuden osalla on esillä kuukauden ajan, toisin kuin useimmat muut Lumon valot. Tämänkin teoksen on luonut Flowers of Life -kollektiivi, jolla oli kaunis ”Kristalliset kuuset” -teos museon takana.

Minulle näistä tulee mieleen Marrakeshin tori. Jotain itämaista tai pohjoisafrikkalaista noissa on. Marrakeshissä kävimme yhden päivän ja yön retkellä ollessamme Agadirissa syyslomalla 2005 (vai 2006?) lasten kanssa.

Mieleenpainuvinta siinä merkillisessä, ”tuhannen ja yhden yön” -tunnelman torissa, ja koko kaupungissa, oli tuoksu: myskin, savun, kukkien, mausteisen ruoan ja jätteiden tuoksupaletti oli voimakas, – välillä etova, välillä huumaava.

Toinen unohtumaton juttu olivat kaksi hammaslääkäriä, joilla oli vastaanotto tummassa illassa tähtitaivaan alla valtavan torialueen reunalla. Siellä pora lauloi, kun lääkäri polki sähköä laitteisiin. Potilaita oli jonoksi asti odottamassa hoidettavaksi pääsyä. Minulla oli jo tuolloin paljon omakohtaisia hammaslääkärikokemuksia, että en voinut kuin kaukaa katsella touhua.

Nyt tuntuvat tuollaiset kokemukset vähän epätodelliselta: onko oikeasti käyty siellä?

Juhlaa, sunnuntaita, arkea

 

Takaumia lauantailta 

VIinikerhon 30-vuotisjuhlien menu ravintola Uleåborgissa:

Roseviinissä kypsennettyä lohta, makeaksi marinoitua purjosipulia ja kirjolohenmätiä, punajuurimajoneesia
***

Savuporo-hapankermakreemiä ja rakuunalla maustettua porkkanakeittoa
***

Patasorsaa, omenaa ja juuriselleripyreetä, haudutettua punakaalia, kermalla pehmennettyä lintukastiketta
***

Kahta valikoitua juustoa ja rusina-cashewpähkinähilloa
***

Rahkamoussea, punaherukkakastiketta ja paahdettua mantelia

 

 

Koko menu ja sille soviteltu viinipaketti toimi ja maistui. Eniten pidin alkuruoasta. Vaikka lohi on meillä jokaviikkoista arkiruokaa, niin silti tämä maistui juhlalliselle. Aionpa itsekin kokeilla – joku viikonloppu – tuota lohen kypsentämistä roseeviinissä (saksalainen spätburgunder tarjottiin viininä). Rosee raikasti lohen, häivytti rasvaisuutta. Miksei voisi itsekin tehdä savuporokreemiä ja aateloida sillä porkkanakeiton. Ehkäpä tätäkin kokeilen.

Sorsaa en ole monta kertaa elämässäni syönyt, – voisi syödä useammin, sillä oli hyvää, riistaista.

Juustojen kanssa tarjottiin Finca Antigua Moscatellia, – olisipa sitä Alkossa. Se voisi olla meidän joulupöydässä juustojen kanssa.

Kaikista tarjotuista viineistä pidin eniten samppanjasta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että en ole moneen kuukauteen juonut lasillistakaan kuohuviiniä tai samppanjaa. Muutamilla ravintolaillallisilla vain ehkä sen puolilasillista siemaillut. Samoin lähes punaviinitönnä on syksyni sujunut. Lauantaina söin ja join kaiken mitä oli tarjolla, mikä kyllä vähän muistutti vielä eilenkin. Mutta ei katastrofia.

Ainoa pettymys oli se, että vaikka kysyttiin koronapassia, ei kysyttykään henkkareita. Tunnemme ravintoloitsijapariskunnan ainakin 20 vuoden ajalta, joten en vieläkään saanut kokea sitä, että ravintolassa kysyttäisiin henkkarit. Kummasti koronapassivaatimus kyllä toi turvallisuuden tunnetta; semminkin kun Pohjois-Pohjanmaalla on tällä hetkellä korkein altistumisluku.

 

Sunnuntaina uudella reitillä

Eilen lähdin äidin luo uutta reittiä (otsikkokuvan Ceydonin kuvasin paluumatkan varrella). Sen jälkeen kun pyörä on ollut lukkojen takana, olen kulkenut hoivakoti Vuoksiin, joka on tuossa muutaman kilometrin päässä, autolla, mutta eilen päätin mennä kävellen Toppilanrannan kautta. Reitistä saa rengasreitin, jonka pituudeksi tulee viis ja puoli kilometriä, joten sään salliessa alankin tepastella hoivakoti-iltapäivisin. Siitä saa sitten huomaamatta kolme lenkkiä viikossa hoidelluksi. Yksi tärkeä kriteeri hoivakotipaikkaa etsiessä oli, että se olisi mahdollisimman lähellä, mikä sitten toteutuikin, mutta kyllä nyt melkein kolmen kuukauden kokemuksella ollaan oltu muutenkin oikein tyytyväisiä Vuoksiin.

Minullahan on moni homma jäänyt pois, huolettomampikin olen ollut nyt kun äiti on ympärivuorokautisessa aktiviisessa, aktivointia yrittävässä, välittävässä hoivassa,. Äidin asuessa kotihoidon tuella omassa asunnossa  kävin luonaan kerran, pari viikossa (jos äiti salli auttaa, – aina ei suinkaan huolinut) mutta nyt olen yrittänyt käydä joka toinen päivä, iltapäiväkahvien merkeissä ja rupattelemassa – ja monen asian muututtua se on ollut äidistäkin hyvä juttu.

Maanantaina melkein kuin työpäivä

Aamulla laskutushommia, kaikenmoista päivitystä. Iltapäivällä oli historiatoimikunnan kokous: olin asiantuntijajäsen. Historioitsijahommia, ja samalla sain ison kalenteritilauksen. Oli kyllä mukava olla kokouksessa. Kaukana ne ajat jolloin pahimpina päivinä oli kolme kokousta, ja kokous tai palaveri viikon jokaisena päivänä. Nyt kun oli ensimmäinen kokous pitkään aikaan, se tuntui virkistävälle. Semminkin kun tiesin osaavani asian. Kunhan ko. historiateos puolentoista vuoden päästä valmistuu kerron lisää. 🙂

Lumoavaa!

Oulun valofestivaali LUMO 2021 lumosi!

Olimme perjantaina pari tuntia kiertelemässä kohteita, ja tänään illansuussa tein yksiksekseni hyytävän kylmässä säässä toisen kierroksen, lyhyemmän. Ja kaikki sisäkohteet jäivät tänäänkin kokematta ja näkemättä, mutta tuohan tämä tapahtuma valoa pimeyteen. Aisteille iloa ja ajateltavaa, lumouttavaa!!

Parhaita paloja tässä.

    • Tekijä: Janne Ahola, tuottaja: Sun Effects
    • Äänisuunnittelu: Tommi Toivonen
    • Sijainti: Oulun tuomiokirkko

Viimeaikaisten avaruuslentoyhtiöiden onnistumisten innoittamana Oulun tuomiokirkko muuttuu laukaisualustaksi. Teos projisoi matkaajan unenomaiseen tilaan, jossa visio totuudesta on muuntunut, eikä päämääräkään ole enää itsestäänselvyys. Teos käsittelee avaruusmatkan ja oman mielen tutkimisen limittäisiä piirteitä. Virtaavien kerrosten läpi kulkiessa ajan ja tilan tunne vääristyy: matka on muuttanut meitä ympäröivää todellisuutta tai ehkä vain kykyämme havaita ympärillä olevaa maailmaa.

Kristallipuiden reunustamalla aukiolla heijastukset elävät omaa loputonta elämäänsä. Ihmissilmä lumoutuu jäisen illuusion holografisesta luonteesta. Nelisivuinen installaatio saa aikaan uniikin kolmiulotteisen kokonaisuuden.

 

    • Tekijä: Duncan Matthews (UK), tuottaja Sun Effects
    • Sijainti: Oulun hiippakunnan tuomiokapituli, Ojakadun ja Rantakadun kulmaus

Rikkinäiset hehkulamput ja käytetyt värikalvot saavat uuden elämän vanhojen piirtoheittimien valokeiloissa. Duncan Matthews jatkaa Dark Ideas -teossarjaa uudella editiolla, jossa kierrätysmateriaalikappaleet muovautuvat seinillä kiipeileviksi muurahaisiksi. Vanhat, aikoinaan valonlähteinä toimineet, objektit voidaan nähdä vielä kerran uudessa valossa.

Täysikuu toi lisätehosteetn Ainolan puiston valaistujen kasvihuoneiden ylle.

 

Kolmekymmentä vuotta (viini)ystävyyttä

Nyt olen kylläinen.

Ruoasta, ystävyydestä, viinistä, hyvästä olosta, huomiostakin.

Olemme viettäneet leppoisan, ystävällisen, herkullisen illan ystävien seurassa. Muistelimme, söimme hyvin, maistelimme viinejä – ehkä poikkeuksellisen vähän maistelimme,  mutta viihdyimme, rupattelimme, suunnittelimme. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla.

Tähän viiniin ja kuvaan päättyi nelituntinen yhteinen dinner ravintola Uleåborgissa. Kellään meistä yhdeksästä ei ollut moitteen sanaa illasta, ruoasta, viineistä, saatikka seurasta.

Kunhan huomenna tokenen kerron lisää…

Koko maailma on tänään Oulussa!


Tekijä: Luke Jerram (UK)
Sijainti: Valkean kesäkatu
Yhteistyössä Kauppakeskus Valkea
Halkaisijaltaan seitsenmetrinen Gaia esittelee yksityiskohtaisesti NASAn kuvantamaa maapallon pintaa. Sisältä päin valaistu installaatio näyttää kotiplaneettamme astronautin silmin

Tämän päivän hyvä osuus alkoi vasta iltapäivällä kun lähdimme Lumo Festivaaliin.

Tämä taitaa olla kahdeksas kerta kun kaupungissa on valofestivaali. Ja nytkin se on hieno. Tänään ehkä paras sää ja keli mitä näiden festareiden historiassa on ollut: ei liukasta, ei sadetta, ei tuulta, kirkas taivas, täysikuu, pari astetta pakkasta. Todella hyvä. Ja me olimme heti neljän jälkeen teosten äärellä, heti kun valot syttyivät.

Melkein pari tuntia kiertelimme, toistasataa kuvaa ja muutaman videoklipin kuvailin, minkä jälkeen olimme kutsutut piipahtamaan systerin luona. lasilliset glögiä ja pala kakkua ja savujuustoa nautimme, kuulumiset vaihdoimme ja sitten äkkiä ajelimme kotiin, että ehdin purkaa kuvasaaliista osan tänne blogiin ennen Vain elämää. Ja sitten palasikin päivän epäonni: ei toimi mikään! Otsikkokuvan otin jo päivällä, ja tämän rutistin monen ohjelman kautta ulos.

 

 

Enteitä, onko niitä?

Ennusmerkki eli enne tarkoittaa kansanperinteen tai jonkin mystiikan tai näennäistieteen oppisuunnan tuntemaa
luonnossa tai ihmisissä havaittavaa merkkiä (ilmiötä tai asiaa), jonka uskotaan kertovan tulevasta,
mutta jossa ei ole nähtävissä luonnollista syy-yhteyttä merkin ja ennustetun tapahtuman välillä.
Ennusmerkin ja ennustetun tapahtuman välinen yhteys uskotaan siis usein olevan yliluonnollinen.

Wikipedian määritelmä enteelle, ennusmerkille, on vähän kapeampi kuin mitä minä sillä tarkoitan. Minun maailmassani on paljon ennusmerkkejä, ja asetan niitä itse. Muistan, että jo alakouluikäisenä olin vakuuttunut siitä, että viivojen päälle ei saanut astua. Se tuotti milloin mitäkin epäonnea. Lukioaikana saatoin koetta edeltävänä iltana pelata tunnin tai pari pasianssia ja katsoa ”meneekö läpi?” – Jos meni, niin koekin menisi hyvin. Olisi kannattanut sekin aika lukea; ehkä ne ruotsin ja fysiikan kokeetkin olisivat joskus menneet läpi.

Reissuun lähtiessä varma merkki reissun onnistumisesta on ollut se, että menomatkalla sattuu jotain pientä ikävää: lento on myöhässä, huomaat työmatkalla unohtaneesi jonkin tärkeän paperin/tutkimusluvan/kalenterin/muistitikun tms. työpöydällesi, lähdet väärälle reitille, lapset oksentavat (yhden kerran) jo kotipihalla, tai ihan mitä vaan pientä harmia. Paino sanalla pientä, ja kun se tapahtuu heti matkan alkumetreillä, koko loppureissu menee erinomaisesti: kaikki toimii, sää suosii, rahat riittää, esitelmä saa kiitosta.

Sitten on paljon ennusmerkkejä, joita on vaikea tulkita, riippuu vähän fiiliksestä: jos olet menossa lääkäriin ja olet epätietoinen ja huolissasi, onko tauti vakava, ja matkalla tulee vastaan tai menee ohi yksi tai useampi ambulanssi, on se varma merkki, että olet vakavasti sairas. Tai sitten: olikohan se sittenkin niin, että se tarkoittaakin sitä, että saat apua kiireellisesti ja kaikki päättyy onnellisesti.

Matkalla tärkeään tapaamiseen tai vaikka tenttiin, parillinen määrä askeleita pääovelta kohteeseen merkitsee onnistumista. Tämä enne on hyvä siitä, että askeleita voi tarvittaessa sovitella sopivasti, että pääsee parilliseen lukuun. 😀

Enneunista en oikein perusta. Enkä unien selittelystä muutenkaan. Mieluiten nukkuisin. Hyvin nukuttu, kivuton, yhtäjaksoinen, rauhallinen kahdeksan tunnin yöuni on varma merkki, toimiva enne siitä, että seuraavasta päivästä tulee aika hyvä, usein oikeinkin hyvä.

Ennustaminen on sitten vielä ihan eri juttu. En ole koskaan käynyt ennustajalla, enkä halua käydä. Mutta prognooseja tulevasta kyllä teen. Arvioin mielessäni – ihan turhan usein ja ihan usein turhaan – jonkin asian tulevaa tilaa. Vaikka totisesti ei kannattaisi.

Onko muilla yhtä hyvin toimivia enteitä kuin minulla? Onko enteitä ylipäätään? Voiskohan niistä olla jotain opittavaa?

Oli lähdettävä

Aamulla hyvästelimme Hangasojan. Vaikka oli sumuinen aamu (kuva on sunnuntai-illalta), ja vaikka oli jo kahdeksan päivää saatu mökkikuplassa elellä, tuntui taas kerran pahalta lähteä pois. Tosi pahalta. Tiedä häntä, milloin seuraavan kerran pääsemme.

Keli oli aika karsea, paljon poroja teiden varsilla, märkinä, hämärässä niitä vaikea nähdä. Onneksi Pehtoori ajoi Tervolaan asti, joten mie sain lueskella.

Kotiin sopeutumista on helpottanut, että täällä on ollut kalenteritilauksia pakattavana ja on siis tekemistä. Ja että on puhdas koti. Meidän S. oli käynyt luutuamassa ja kaikin puolin putsaamssa huushollin. Kyllä tämä taas tästä.

Kuin talvisessa unessa

 

Eilisen lumisateen jälkeen metsässä, latujen varsilla lumi samettista, maisemat kuin kauniissa talviunessa.

Otin pikkukameran ladulle ja niin oli hyvä syy ja lupa pysähdellä sopivasti, tasoitella sykettä ja nauttia ja miettiä, että ainako, vuosi toisensa jälkeen, aina vain, näitä maisemia jaksaa ihastella, kuvata, niiden äärelle hakeutua. Hyvillä mielin, isompia ajattelematta, kului valoisa osa iltapäivästä hiihdellen, ulkoillen, Piispanojan (= Laaniojan) vartta kävellenkin kulkiessa. Auringon heijaste teki siitäkin kultapuron. 🙂

Katsokaa puroa ja
kuunnelkaa sen laulua.
Ikuisesti se etsii merta
ja vaikka se ikuisesti etsii,
se ei väsy laulamaan
salaperäistä ja heleää
lauluaan vuorokaudet
umpeensa.

    – Kahlil Gibran

Kymmenen asteen pakkanen ei näissä pehmeissä maisemissa tunnu kylmältä, varsinkaan kun tänään ei juuri tuullut.

Kahden jälkeen aurinko jo luovutti, painui horisontin alle. (kuva meidän risteyksestä)

Tässä iltasella sain valmiiksi yhden joululahjan. Ehkä sitten jouluna laitan kuvan siitä. 🙂

Valoilmiöitä

Perjantain kuvani haloilmiöstä, auringonpilari(t), sai Taivaanvahdissa kommentteja ja mahdollisen selityksen ”kahdelle auringolle”.

”Hieno ja mielenkiintoinen tapaus.  – – Halo voisi selittyä sillä, että auringon kiekko on jostain syystä (ohut pilvinauha tms) ollut keskeltä peittynyt ja halo on syntynyt kiekon molemmille laidoille.”

Ja toinen:

”On kyllä metka tapaus, en ole ennen moista nähnyt.  – – Hyvinkin voisi tosiaan olla niin että pilvi peittää auringon keskiosan, jolloin laitojen ”sirpit” tekevät kumpikin oman pilarinsa. — Ja kun pilvi (ja Aurinko) on vähänkään liikkunut, asetelma on mennyt ohi ja siksi ei enää toisessa kuvassa sama toistunut. Nappiajoitus kuvaajalta, siis! :)”

Pystypilvi siis olisi ”halkaissut” auringon. Mikseipä…

Tänään ei ole taivaalla ollut valoilmiöitä. On ollut vain lumi-ilmiö. Lunta on satanut, tuiskunnut, pyryttänyt, piiskannut, kertynyt koko päivän. Puuskainen tuuli on lisännyt perusteita ulkoilman välttelyyn. Minulla onkin ollut  jotensakin totaalinen pirttipäivä.

 

Mutta eilen oli mahtava keli, iltapäivällä pari tuntia näytti siltä kuin maaliskuun illansuussa: varjot pitkiä, matalalta paistava kirkas aurinko, kimmeltävät hanget, latu Saariselkä – Kakslauttanen priimakunnossa. Tosin pitihän minun yrittää Sivakkaojalle ja menihän se sitten paikoin rämpimiseksi. Mutta liikuntaa, aurinkoa, niin kauniita metsätaipaleita.

Käytiin myöhemmin kaksistaan autolla Kaunispään huipulla kaakaolla ja kaarnikkamehulla. Kaarnikkakakkua ei tarvinnut siellä syödä kun sitä oli vielä lauantailta jäljellä mökissäkin.

Illalla vielä FB.ssa vinkki mahdollisista revontulista – yhdentoista jälkeen, pakkasen jo kirittyä melkein – 20 asteeseen, oli sitten pakattava itsensä toppaan ja kameralle jalusta ja eiku mökkitielle ja purolle vartoomaan vihreitä tähtitaivaalle. Niinpä tämän talven revontulikausi tuli avatuksi.

Nouseva ja kasvava kuu vei reposilta tehoa, mutta toisaalta valaisi maisemaa melkein maagisesti. Laitoin alla olevan kuvan pulahdus- ja vedenottopaikaltamme (johon sain heijasteenkin kuvaan) omalle FB-seinälleni ja sainpa siihenkin kuvaan asiantuntijakommentin, havainnon, jota itse en tietenkään ollut hoksannut, en tunnistanut.

Lintuharrasja/ammattilainen ystävä pohdiskeli: ”Onko tuossa oikeassa alanurkassa riekon tai muun metsäkanalinnun kieppi? Oikealla tulojälki ja siitä vasemmalle lentoonlähdön kuvio…” – Enhän minä tietenkään ollut sellaista hoksannut, keskellä olevia pupun jälkiä harkitsin kuvailevani, mutta että riekonkieppikin olisi ollut! Eipä siitä tänään enää mitään jäljellä – lumikerros peitti isommatkin jäljet!
Onhan täällä taas kelvannut olla. Tällaista se pimeä kaamosaika täällä voi olla. 😀

Herkkupöydässä nautittua

Vielä eilisessä juhlapäivässä viipyilen…

Lapin keittiömestarit, tai ainakin noin 40 heistä, on ollut Saariselällä kahdesta neljään päivään talkoilemassa – valmistelemassa Herkkupöytä-tapahtumaa. Tällä kertaa tapahtuma oli jo kolmaskymmenes. Tunturihotellin isoon ravintolaan oli 550 varausta ja menu pitkä ja vaikuttava, joten tekemistä oli riittänyt. Me olimme paikalla pitkästä aikaa, viidettä kertaa; ollaan olut 2010, 2011, 2012, 2013 ja nyt.

Oulun rotissöörejä oli yhteensä ehkä tusinan verran, puolet tekijöinä ja sitten me loput, jotka olimme jo päivällä tavanneet lounaan merkeissä meidän mökillä. Lapin voutikunnan rotissöörejä oli enemmän – luonnollisesti. Heidänkin joukossaan meille jo monia tuttuja, kapituleista ja pressevuosiltani. Siispä ilo nähdä vanhoja tuttuja, – ja tutustua uusiin.

Olimme paikalla hyvissä ajoin, pääsimme kuulemaan ja näkemään (ja kuvaamaan) tarjolla olevat ruoat ennen kuin  asettauduimme pöytiin.

 

Klikkaa isommaksi, näet menun paremmin. Ainakin meidän pöydässä haettiin ruokia neljä-viisi kertaa, enkä tainnut olla ainoa, joka koetti hoksata ottaa kaikkia tarjolla olevia herkkua ainakin pienen palan, nokareen, kappaleen…

Menun kaikki ruoat koetin saada kuviin, kaikki muut paitsi lämpimät pääruoat.

 

Turska on pitkään ollut yksi lempikaloistani. Nämäkin vahvistivat käsitystäni turskan makoisuudesta.

Alkuruuista eniten makunystyröitä hellivät (hienovaraisesti) pikkelöity rautu ja limemajoneesi ja hieman yllättäen savusiikatartar nahkiaisen kera. Mahtava rakenne, tiivis hyvä maku, joka sai jopa nahkiaisien maistumaan hyvälle. 🙂 Iloinen yllätys.

Valtavat mätikulhot tietysti hyvien leipien kanssa. Onneksi – kokemuksesta oppineena – otin kaikkea vain vähän. Joten innolla seuraavalle kierrokselle. Kotasavustettua naudan petite tenderiä … mureaa, raikasta (voiko liharuoka olla raikasta? – minusta voi. 🙂 )

Edellisellä mökkireissulla eräässä ravintolassa saamani hirvenliha oli pettymys. Nyt ei ollut. Pienet hirviburgerit (myös leipä! ja majoneesi) olivat mehukkaita, makoisia, sopivan kokoisia. Kuvassa näkyvä tattimousse oli aika monta astetta parempaa kuin minun päivällä tarjoamani tattikreemi. Tuollaista voisi koettaa tehdä itsekin. Ja poronvasanmaksapaté – pehmeää ja napakkaa yhtä aikaa, olipas sekin gourmetia.

Eikä huikeaa leipäpöytää voinut jättää väliin: valitsin hapanjuurileipää ja tummaa mausteleipää (mikähän se tarkkaan ottaen olikaan?), eikä huono valinta ollutkaan!

 

Peltopyy oli testattava – tietysti. Ei jäänyt lähtemätöntä makumuistoa, mutta ennenmaistamaton fasaani oli hyvää, semminkin kun sille oli hyvä kastike tai siis lisuke, pikkelöityä apppelsiinia. Tykkäsin kovasti.

Pääruoista erityismaininnan ansaitsee taimen! Inarin taimen. Niin paljon kun sitä onkin tullut syödyksi, mutta tämä oli mahdottoman hyvää, tuoretta, juuri oikean kypsyistä (miten se voi onnistua, jos tehdään ruokaa 550 hengelle?  – olisiko kyse ammattitaidosta?)

Paahdetut puikulat, poron fileen kastike (joka tuoksui huikealle!!!) ja herkkutattikastike (tietysti), – en voi todeta muuta kuin että kannatti olla paikalla!

Jälkiruokapöydissä Valiolla oli iso osansa! Kirjaimellisesti iso!

Ehkä muutkin ovat joskus tehneet kauniita voilautasia? – Tätä ”voivuorta” ei onneksi syöty!

 

 

Lakun ja aurajuuston – ja jätskin – pyhästä kolmiyhteydestä olen kirjoitellut jo usein, ja nyt sitten uusi vivahde tähän komboon: auravaahto! Tulee olemaan meidän joulupöydässä!

Vielä jaksoin kaikkia pieniä, makeita, kaikki hyviä maistaa yhden. Hyvin jaksoin – minäkin joka kerta toisensa jälkeen väitän, etten välitä jälkkäreistä, ja aina niitä syön ja ihastun makuihin. Niin nytkin.

Keskellä pieniä lakkaleivoksia, vielä enemmän pidin etualan mustaherukka-suklaaleivoksista. Mutta kaikki maistuivat, hyvin maistuivat. Ruoka on hyvä harrastus.

Puolukka-tervamacarons! Ne eivät ainoastaan olleet kauniita kuin korut. Ne olivat vahvoja, raikkaita, erilaisia.

Kahvia tarvittiin lopuksi, ja uutuus juttu oli korvapuustin makuinen kauramaito. Ei sitä jokapäivä haluaisi kahviinsa, mutta luulenpa, että meillä voi sitä viikonlopun aamukahvipöydässä vastaisuudessa ollakin. Suosittelen  kokeilemaan.

Ja ensi vuonnakin on Herkkupöytä! Merkitkäähän kalentereihin. 🙂

Teemana hyvin syöminen

Tänään meille tuli oululaisia rotissöörejä ”kevyelle kenttälounaalle”. Olin kutsunut ”kaikki” oululaiset rotissöörit mökille: tänään oli Lapin keittiömestareiden 30. Herkkupöytä-tapahtuma. Sinne tuleville lupasin siis lounasta mökkikeittiössämme. Eihän tänne pohjoiseen moni tullut – muttta lopulta viisi pääsi tulemaan.

Alunperin ajattelin tarjota vain soppaa ja kahvit jälkkäriksi. Hieman laajensin, aamupäivän värkkäilin, hyvä siitä tuli. Ei erinomaista, mutta hyvä, – ei tarvinnut anteeksi pyydellä.

Oli mukava pari tuntinen. Ruoka, ystävät, Lappi. Paljon hyvää yhtä aikaa.

 

Iltapäivällä pieni lenkki, ei sittenkään ladulle, sauna, vähän parempaa ylle ja Saariselälle Tunturihotelliin. Sinne tuli 550 muutakin!

Kerron huomenna tarkemmin. Kannatti olla tähän aikaan täällä.

 

 

Luonnossa nauttien, hämmästellen

Hiihtokausi avattu. Kylläpä oli mukava hiihtää. Pikkupakkanen, valoa, luistoa ja kaunis, levollinen, tyven metsä, latu erinomaisessa kunnossa, eikä todellakaan ruuhkaa. Vain pienen lenkin hiihdin, vaikka täällä olisi jo parikymmentä kilometriä latuja kunnostettuna: Saariselkä – Kakslauttanen on kunnossa. Mie hiihtelin Laanilassa, Piispanojalle, Prospektorin lenkkiä. Varovaisesti aloiteltava. Pehtoori oli lämmitellyt saunan kun palasin. Hyvälle tuntui sekin.

Iltapäivällä, auringon laskun aikoihin lähdin käväisemään kylillä, huomisen lounastarpeita hakemassa (saamme ruokavieraita) ja joku etiäinen kehotti ottamaan kameran mukaan. Ja siinä samalla kun käännyin mökkitieltä isolle tielle näkyi etelässä, pilvien välissä aurinko, pysäytin Paukkulan levikkeelle ja tsädäm! Sen hetken kun nousin autosta taivaalla ennennäkemätön ilmiö: aurinkoja kaksin kappalein. Komeat pilarit molemmilla. Kaksoispilarit, kaksoisaurinko! En ole vielä löytänyt tälle nimeä, selitystä. Laitoin Taivaanvahtiin kyselyn…

Hyvin monta kertaa aiemminkin täällä kulkieassa, tuntureilla luontoa ja sen valoja ja varjoja katsellessa, olen miettinyt miten ja mitä luonnonkansat, esikristillisen ajan ihmiset ajattelivat tällaisista taivaan ilmiöistä. Tämäkin vain hetken kestänyt ilmiö oli merkillisen maaginen, yliluonnollinen.

Illansuussa valmistelimme yhdessä ison kattilallisen soppaa ja tein vielä kaarnikkakakunkin, joten huomiseksi kaikki valmiina.

Hyggeilyä ja ulkoilua

Hyggeilyä mökillä. Kotona en ole ollenkaan niin aktiivinen sisustaja tai kodin koristelija kuin olen täällä mökillä. Jonkinlainen lintukotohan tämä on, ja minä sitten käyttäydyn sen mukaisesti.

Tänään hyödynsin taannoisen pikkurikollisen ”urani” saaliin. Virpiniemen jäkälät ovat nyt sisustuselementti mökkituvan ikkunan välissä. Koristeeksi vain, ei näissä uusissa ikkunoissa tarvita kosteuden poistoon jäkälää, pumpulia tai avoimia tulitikkuaskeja. Ei mitään sellaista kuin oli monessa kodissa vielä mun lapsuudessanikin. Ja meidän Nurmijärven mökillä. Nyt on Myötätuulessakin. Sodankylän K-marketin leikkoamaryllikset sopivat nekin ihan hyvin mökkiarkea somistamaan. Ja pöydällä on taas kerran matto. Ideaparkin Luhta Shopin alekorista kympin maksanut pikkumatto oikein soppeli meidän mökkikeittiöön.

Valoisan aikaan olin ulkona. Pihalla, tunturissa, kylillä.

Lunta ei ole vielä kovinkaan paljoa, tai oikeastaan ei enää. Välillä on ollut jo puolisen metriä, nyt enää parikymmentä senttiä. Pari pakkasastetta, tyven, hiljainen.

Lapintiaiset ovat löytäneet uuden ruokintakopin, oravat eivät – ainakaan vielä.

Täällä tunnelmoiden, syvään hengittäen, leppoisasti liikkuen, hämärässä viihtyen tämäkin päivä.

Marraskuista mökkeilyä

Hyvin hitaasti käynnistyi ensimmäisen mökkiloman päivä. Minulla kului aikaa jouluvalojen ja tilpehöörien esillepanossa ja talvikamppeiden framille laittamisessa. Monoja en vielä etsinyt, huomenna on niiden vuoro. Myös Muistikuvia-sähköposteilua. 🙂 Niinpä Pehtoori ehti ennen minua pihalle.

Yöllä oli satanut sellaiset 8 – 10 cm lunta, melkein nollakeli tänään. Lumityöt, lintujen ja oravien ruokintapaikat, sauna, ja sellainen leppoisa mökkipuuhastelu tekee hyvän mielen, saa rauhoittumaan. Kaupassakin oli piipahdettava, ja samalla reissulla kävin vähän tepastelemassa Kaunispään etelärinteillä. Canon mukama – luonnollisesti. Johan oli taivaanrannassa värejä ja valoja. Pimeä laskeutuu vasta neljän tienoilla, hämärtyy toki jo aiemmin.

Perinteisin menoin päivä jatkui. Pehtoori savusti nieriää, minä värkkäilin muuta hyvää ruokaa. Sauna tuntui taas kerran paremmalta kuin koskaan. Puro on vielä jäistä vapaa, mutta todellakaan en harkinnut pulahdusta.

Kuviin liittyen: Saariselkä kuvissa -kalenterin toinen ”tilauskierros” päättyy huomenna, joten jos haluat omasi, niin tee tilaus tänään tai huomenilta kuuteen mennessä. Niitä on kyllä kiitettävästi tilattukin. Taitaa mennä sadan kalenterin raja rikki tänään; Luxemburgiin ja Sveitsiin olen saanut kalenterit lähettää! 🙂

Oulu kuvissa -kalentereita voi tilata vielä myöhemminkin…

Valoa pimeyksien reunoilla

On pimeää, on aika kylmää, on tuulista, sataa lunta.
Kaikesta huolimatta on valoa pimeyksien reunoilla;
valo on pimeässä kirkkaampi kuin monien yksittäisten lamppujen keskellä.
Kaikki on just hyvin. Just nyt kaikki on hyvin. 

Eihän viime yönäkään unta ollut turhan paljoa, mutta siitä viis. Parempi nousta ajoissa kuin jäädä tuhraamaan ja turhautumaan unen ja valveen epämääräiselle rajalle. Ajoissa matkaan.

Keli sula, sateeton, liikennettä vähän. Kaksi ja puoli tuntia ja olimme Napapiirillä, – huolimatta siitä, että on arki ja että on talvirajoitukset. Taukopaikaksi valitsin Cafe Loftin Joulupukin Pajakylässä. Mutta! Olikohan viimeinen kerta, kun sinne nyt menimme. Siellä vessasta oli tullut maksullinen! Kännykällä joko QR-koodi tai soitto palvelupuhelimeen ja 1,25 euroa kännykkälaskuun lisää niin pääsee pissalle. Kuppila ei ole hintatasoltaan muutenkaan halpa, mutta jos meidän on maksettava vielä kaks ja puoli euroa vessakäynnistä ja käsien pesusta., niin voipi olla, että Rollon keskustan Coffee House tai eteläpuolen Shell saavat meidät entistä useammin asiakkaakseen. Siellä kun saa pissailla ilmaiseksi.

Napapiirillä oli jo turistejakin: venäläisiä, espanjalaisia ja saksalaisia. Ei paljon, mutta muutamia kuitenkin. Ei ole viime vuosina näkynyt.

Sodankylässä oli käytävä kaupassa; toisin kuin yleensä en ollut hankkinut juuri mitään etukäteen, joten kaikki päivittäiselintarpeet, kynttilät ja karkit, glögikin oli hankittava matkan varrelta. Silti olimme alle kuudessa tunnissa möksän pihassa.

Tälläkin kertaa tavaraa taas ihan mahdottoman paljon. Vaatteita vain vähän, tumppuja, toppahousuja, villasilkkiä ja yhdet paremmat kamppeet lauantaita varten, mutta kaikkea muuta! En ymmärrä. Ruokaa, liinavaatteita, amaryllikset, kausivaloja ja sitten melkoinen rahtikuormallinen harrastusvälineitä! Kameralaukku, jalusta, käsityökori, varalle ylimääräiset langat, lukemista, ja sitten minun ”office” = kortteja, kalentereita, kovalevyjä, pikkuläppäri, postitustarvikkeet, … Onhan Muistikuvien ”sesonkiaika” 😀

Tässä minun etä”työ”pisteeni.

Tämä on tälle vuodelle kuudes kerta kun ollaan täällä. Vaikka on muka tuntunut, ettei me missään käydä. Lisäksi oltiin kesällä Pohjois-Karjalassa ja Savossa. Jatkuvaa reissaamista. Nytkin taitaa jäädä viikkoon tämä reissu, mutta sekin jo hyvä. Ehkä tulee sellainen aika että ollaan täällä kuusi kuukautta vuodesta. Ehkä. Mikseipä.

Nyt ei irtoa!

Tässä pakatessa olen koettanut miettiä juttuja, löytää inspiraatiota tarinoihin, muistella aiheita, joista olen aikonut kirjoittaa. Nope. Ei mitään tähän kohtaan passelia. Mikä hyvin kuvaa päivän aikaansaannoksiakin.

Siispä huomiseen!

Sunnuntaipäivällinen

Hyvät päivät menevät äkkiä!

Tänään on mennyt.

Tänään hyvään päivään on kuulunut ruoanlaittoa, ruoanlaittoa, ruoanlaittoa ja ruokapöydässä nauttimista.

Päiväkahvilla kävin tyttären kanssa äidin luona: äiti totesi että kolmessa polvessa ollaan Tuulen tytöt keskenään. Ei olla kovin montaa kertaa aiemmin oltukaan – vain kolmisin, …

Perhepiirissä päivä jatkui, edelleen harvinaisella kokoonpanolla. Esikoinen ja Juniori molemmat avec. Eka kertaa näin. Oli hyvä. On hyvä nähdä lapset ”omillaan”, selvästi tyytyväisinä elämäänsä. Mitäpä sitä vanhempi muuta voisi aikuisista lapsistaan toivoa näkevänsä. Nyt on hyvä.

 

 

Aina on hyvä syy syödä hyvin

Pyhäinpäivän aamunakin minun kroppani ilmoitti aamuviideltä, että unta on jo tarpeeksi takana (en kyllä ollut ihan samaa mieltä, mutta minkäs teet). Päivä on ollut pitkä. No olenpa ehtinytkin. …

Iltapäivällä saimme tyttären kotikotiin, ja sitä varten olin varustautunut hyvillä ruoka-aineilla. Taas perunaa, jota meillä on viimeisen neljän kuukauden aikana syöty enemmän kuin neljänä edellisenä vuonna yhteensä. Nyt pitkästä aikaa vanhalla reseptillä. LappItalia esiin!

Että tämä on hyvää. Sellaisenaan, lihan, kalan tai vaikka makkaran kanssa.

 

Peruna-vuohenjuustopaistos

1 kg jauhoisia (puikula)perunoita
3 dl ranskankermaa
200 g vuohenjuustoa
suolaa
mustapippurirouhetta
nokare voita

Voitele uunivuoka ja lämmitä uuni 175 asteeseen.
Kuori ja viipaloi perunat. Leikkaa myös vuohenjuusto viipaleiksi.
Lado perunakerros vuokaan, ripottele suolaa ja pippuria pinnalle, levitä kerroksen päälle ranskankermaa
ja sen päälle vuohenjuustoviipaleita. Toista niin kauan, että ainekset on käytetty.
Laita vuoka uuniin noin 1½ tunniksi.
Anna gratiinin vetäytyä kymmenisen
minuuttia ennen tarjolle asettamista.

 

Sen oheen kuhasta ”jotain”.

Uusi resepti! Ihan ite tänään kehittelin, ja parannusehdotuskin on jo olemassa…

Kuhaa italialaisittain

3 kuhafilettä
1 pkt prosciuttoa 
sitruuna
suolaa, pippuria
timjamia
kirsikkatomaatteja
kapriksia 

Suolaa ja pippuroi kuhafileet. Pirskottele pinnalle sitruunamehua: 

Peitä fileet prosciuttoviipaleilla ja kierrä rullalle. Fileen koosta riippuen leikkaa rulla kahteen tai kolmeen viipaleeseen, kiinnitä cocktailtikulla ja aseta vuokaan. 
Leikkaa tomaatit puoleksi, laita filerullien väliin, ripottele pinnalle kaprikset ja timjamia. 

Paista uunissa (175 C) noin puolituntia. 

Ensi kerralla laitan rulliin kalan ja prosciutton väliin tuorejuustoa. Ehkä aurinkokuivattua tomaattia tai ruohosipulia? Hyviä nämä olivat ilman sitäkin, mutta voisi vielä täyteläistää makua. 

Hyvin me kolmestaan söimme.  Hangasoja – Helsinki puolimatkan krouvissa on huomennakin hyvän ruoan päivä. Kampanisut lähden tekemään nyt.

Marrasperjantai

Jakoaika.

Pyhäinpäivän tienoo, kekrin aika, sadonkorjuujuhlan aika on vuodenkierrossa ollut vuoden vaihtumisen aika. Satovuoden päättyessä on katsottu vuoden päättyvän. Tähän vanhan loppumiseen ja uuden alkuun liittyy käsite ”jakoaika”, eräänlainen välitila. Ei enää vanhaa vuotta mutta ei vielä uuttakaan. Silloin tehtiin paljon ennustuksia tulevasta, ja siihen liittyi myös työkieltoja: pyykinpesu, teurastus, kehrääminen ja vaikka lampaiden keritseminen olivat kiellettyjä.

Tähän kansanperinteeseen, agraariyhteiskunnan vuodenkiertoon liittyvään traditioon olen vedonnut tänään ja olen ollut tekemättä suunnilleen mitään. Työkielto, tiedättehän!

Sen, että aamulla vähän laskuttelin ja postittelin tilauksia (kiitettävän vilkasta on ollut kortti- ja kalenterikaupoilla), keskipäivällä kävin palauttamassa Holterin Mehiläisen labraan ja iltapäivällä paistoin meille oikein hyvät lehtipihvit, jotka Pehtoori oli Torin Lihamestarilta hakenut, olen lähinnä tupuloinut, vatuloinut, völläillyt ja vetkutellut. Kirjeenvaihtoa ja nettisurffailua, päikkäritkin.

Jakoaika vaatii veronsa.

Nyt jatkuu näissä merkeissä.

 

 

Kekri-illallisella

Olemme olleet paistinkääntäjien kekri-illallisella Nallikarissa

    Kekri-illan MENU 

Paahdettua kurpitsakeittoa, siemenleipää ja suppilovahverovoita.

Kevyesti savustettua poronkieltä, paistettua kateenkorvaa ja puikulaperunaa.

Haukikvenellit rapukastikkeessa, ravunpyrstöä ja fenkolia.

Punajuurivispipuuroa ja herkkutatti-jäätelöä.

 

Ei ainoastaan menu ollut huikean hyvä. Seura, tunnelma, miljöö – kaikki oli hyvää, mieluisaa. On niin mukava, kun on taas rotissöörielämääkin.