Hautausmailla – Tuulestatemmattua

Kesäkeskiviikko Helsingissä

Elielin aukiolla ja lähikaduilla roska-auto käy aamuseitsemältä. Ainakin tänään. Noh, se oli oikein hyvä aika herätä.

Aamiaiselle ehdin kahdeksaksi kuten olin respassa ilmoittanut aikomukseni olevankin. Toinen kerta kun hotellissa kysytään moneltako on arvio saapua… Grand Centralin aamiainen on tarjoilultaan niin yltäkylläinen, että kannattaisi jättää mahdollisimman myöhäiseen; olisi siten lounas… No en jättänyt.

Koska sääennuste oli sellainen, että aamupäivällä ukkosrintama ylittäisi kaupungin, eikä mikään kiinnostava kohde ollut ennen kymmentä auki, päätin lähteä heti aamusta Hietaniemen hautausmaalle – hyvän sään aikana.

On aikaa siitä, kun olen siellä viimeksi käynyt. Sukulaisia siellä ei tietääkseni ole; tuulelaisia on Honkanummen hautausmaalla, mutta en sinne tällä kertaa. ”Hautausmaaharrastaja” minussa halusi nimenomaan Hietaniemeen. Kiersin Töölön katuja, Hietsun uimarannan kautta ja sitten hautausmaalle.

Olisin voinut olla siellä kauemminkin. Kesäaamun lempeässä valossa siellä oli kaunista ja lohdullistakin, elämää ja historiaa. Sosiaalihistoriaa varsinkin. Jotain uusiakin juttuja minulle: toki olen nähnyt monenlaisia ”epiteteettejä” hautakivissä: herastuomarit, apteekkarit, talonpojat, professorit ja isännät, jopa opettajattaret tai talonpoikien vaimot ovat aika tavallisia, mutta Hietaniemessä oli paljon uusia titteleitä, maisteritkin olivat ihan valt.tiet. maistereita tai englannin opettajia, jopa ”peruskoulunopettaja” oli saanut ammattinimikkeensä hautakiveen. Mutta vielä niitä enemmän minua kiinnostivat muistomerkit, patsaat, – ja miljöö kaikkinensa.

Presidenttien hauta-alueella oli (minulle) uusia hautoja.

Ja taiteilijamäellä en ole tainnut koskaan ennen käydäkään. Tänään kävin.

Jatkoin matkaa kohti Töölöntoria. Sen kupeessa on paperikauppa Putinki.

Pikkukassillinen itselle kalenterointiin juttuja, ja muksuille tuliaisia. Puolenpäivän aikaan oli jo kävelyä ja hiostavaa ukkossäätä sen verran, että oli tarve istahtaa toviksi: Töölön torikahvilassa hetken huilaus ja elämänmenon katselua, tarkkailua.

Ratikalla takaisin lähtöpisteeseen, ja Ateneumiin. Järnefelt-näyttely tuli katsottua keväällä, mutta silloin vähän hoppu ja valtavasti väkeä, tänään sai kierrellä aika rauhassa. Nyt valikoiden, vähän keskittyenkin.

[Tämä Eero Järnefeltin taulu ”Pyykkiranta” tuo minulle ”aina”, jo vuosikymmenien ajan, mieleen Keminmaan historian. Noissa naisissa, joessa, arjessa on sitä, mitä tutkin – kauan.]

Sitten taas Helsingin kaduille: käveleskelin, katselin, kuvailin. Piipahdin muutamassa putiikissakin, Vanhassa Kaupppahallissa ja torilla. Alkoi olla jo aika lämmin. Enkä voinut vastustaa kiusausta: Lasipalatsin terassilla Limoncello Spritz oli erinomainen. Ja taas Museokortti esiin: Amos. Siellä on nyt näyttely museon kokoelmista: ”Musta tuntuu, toistaiseksi”. Aika nopsasti kiertelin, pysähdyin vain niden teosten äärelle, jotka tuntuivat joltain. Tai jotka tuntuivat nimenomaan hyvälle. Esimerkiksi nämä.

Nuorison suositusten perusteella päätin mennä syömään Kampin kauppakeskuksen yläkertaan. Näin siitä huolimatta, että kauppakeskusten ravintolat eivät välttämättä ole niitä, joihin Helsingissä tai muuallakaan yleeensä hakeutuisin. Mutta Fisken på Disken on vilahdellut ravintolasuosituksissa muutoinkin, joten sinne siis. Ja kyllä kannatti!!

Tänäänkin Skagen. Alkaa kolesterolit olla kohdillaan; katkarapuja päivittäin. Tänään tosin vain alkuruokana. Ei eilisen veroinen, katkat pienempiä, mäti kirjolohen, leipä ei niin briossimaista, mutta hummerimajoneesi oli kyllä erityisen hyvää. Ei siis missään tapauksessa mitään valittamista. Ja pääruoaksi paikan ”maankuulu” lohikeitto. Ei ole mikään kotikeittiön soppa se. Kuvat kertonevat … Voin minäkin osaltani suositella. Ehdottomasti.

Keitto tuodaan ”osina” pöytään. Perunat al dente ovat alla, keskeltä kiiltäväksi jäätetty lohiviipale niiden päällä ja kaiken yllä tonnikalalastuja. Erinomaisen maukas, monivivahteinen kuuma liemi kaadataan päälle vasta pöydässä.

Kun kerran olin Kampissa, kävin myös Mujissa, joka on vastikään tullut tietoisuuteeni. Vaatteet tai kodintekstiilit eivät olleet ne mun juttu siellä, mutta paperiosasto ja lokerikot! Onneksi ei ollut auton takaluukkua käytettävissä: jos olisi ollut, niin olisipa kotiin tullut hankittua koreja ja koteloita. Enemmänkin kuin ne kaksi akryylikoteloa, jotka mahtuivat vetolaukkuuni. 😊

Kuuden jälkeen hakemaan laukku säilytyksestä, lentokenttäjunalle ja kotimatkalle.

Olipa mukava reissu. Olen oikein iloinen, että sellaisen saatoin tehdä, tyytyväinen, että tein. Ursula ja Cajsa jäivät tapaamatta, mutta ei se haittaa. Paljon – ja enemmänkin – nautin kaupunkilomasesta. Nyt jo kotona, huomenna kuvat tähän postaukseen.

Tässä ”traileri” aamupäivästä.

Hiljalleen joulutunnelma hiipuu

Hyvät blogiystävät!

Joulupäivän illassa ollaan, ja aatonaatosta asti on ollut joulua ja touhua.

Eilinen aatto oli tietysti ruokajuhla ja perheen juhla. Meillä oli yhteinen puurobrunssi puolenpäivän aikoihin, niin että suunnilleen eka kertaa elämässäni minulta jäi joulurauhan julistus katsomatta. Mutta jos puuropadan ympärillä on kolme lastenlasta, molemmat lapset puoliskoineen ja mies, niin kyllä siinä Suomen Turku ja Prinkkalan parveke unohtuvat.

Iltapäivä meni Emmiliinin kanssa ”jutellessa” ja joulupäivällistä kokkaillessa. A & E olivat menivät äidilleen, joten heitä ei illalla enää pöydässämme ollut, mutta – perinteiden mukaisesti 🙂 – saimme systerini miehensä kanssa meille. Meitä oli siis kahdeksan aikuista + Emmiliini, joka jaksoi muutamien päikkäreiden turvin ilahduttaa meitä hymyllään ja hyväntuulisuudellaan yli seitsemään asti.

Söimme aikas hyvin. Pientä haparointia oli laadussa, mutta eipä kukaan valittanut. Muisteltiin lapsuuden jouluruokien inhokkeja (kuinka ollakkaan lipeäkala oli aika monella meistä ”ei-se-ykkösherkku”) ja ehdottomia lemppareita (lanttulaatikko jakoi mielipiteitä!) oli monia.

Illan tarjoilut kruunasi sisareni (melkoinen kakkumaakari nykyisin) tuoma puolukka-valkosuklaakakku. Jossa oli yllätyskin: valkoisen palleron alta paljastui mökki ja pihakuusi!!!

Muista tarjoiluista myös resepteineen sitten huomenna.

Tänään olen jo vähän laitellut joulua pois, ja pakannut, jakanut ruokarääppiäisiä, siivoillut. Iltapäivän leppeässä lumisateessa, sinisessä hetkessä, rauhassa kävin (taas) hautausmaalla. Teki hyvää olla hetki itseksekseen, kävellä ja katsella. Siellä oli niin kaunista, hiljaista, lumista, tunnelmallista. Kiertelin kauan, vanhempien haudalla, ystävien haudoilla, Stooleporin puolella, muualle haudattujen ja Karjalaan jääneiden muistomerkillä…

Joulupäivän illassa vetäydyn nyt takkahuoneeseen. Lukemaan. Niin joulupäivän iltana on usein tapana tehdä.

Hautausmailla Valokuvaus

Marraskuista

Metsään ja merenrantaan pääseminen tuntui tänään tärkeälle.

Luonto näytti hyvin kevättalviselta, auringossa kiilsivät hanget, vain pari pakkasastetta. Ja se houkutti kokeilemaan mitä uudella puhelimella saa aikaiseksi. Kokeilin kaikkia mahdollisia ominaisuuksia, ja nyt sitten käytin nipun kuvia vielä kuvankäsittelyn kautta. Kyllä jälki ainakin entisen luurin tasoon nähden ihan kelpoa.

Panoraamassa näkyy kuinka Rajahaudan rannassa uimapaikkakin on pienestä virtauksesta huolimatta jo jäätymässä. Meri on jäässä jo niin kauas kuin tuolta näkyi. On marraskuu vaikka aurinko paistaakin.

Marraskuun alkuun (minulla toki edelleen kaikkiin kuukausiin) kuuluu myös hautuumaalla käynti. Tänään käytiin Pehtoorin kanssa kaksistaan, – samalla reissulla kun kävimme anopin luon, kävimme myös Jäälin hautausmaalla, apelle vietiin jo nyt isänpäiväkynttilät .

Tänään merkityksellistä ja mukavaa oli ensimmäinen videopuhelu Järvenpään vauvan (Emmiliiniksi taidan ryhtyä hän täällä blogissa kutsumaan) kanssa. Emmiliini on jo niin puhelias ja pysyy pitkään hyväntuulisena hereillä, että ehdimme melkein tunteroisen pitää yhteyttä yllä. Toki tyttären kanssa juttelimme ”ohi” vauvan jokeltelun.

Hautausmailla

Kesäpäivänä hautausmaalla

Pientä touhuilua, liikkumista, kauppa-asioita. Tiedättekös, mitä outoa ostin? – Akryylimaalia ja akryylitussit. Kaikkea sitä hurahtaakin kokeilemaan. Jollei asiasta lähiaikoina kuulu enempää, niin kokeilu on sitten hiljaa haudattu. Katsellaan nyt.

Mökin notskipaikan rempan, tai paremminkin rakentamisen suunnittelu, on myös ollut viime päivien ohjelmassamme, erityisesti Pehtoorilla. Tänään yksi ratkaiseva tekijä (minikaivinkoneen saaminen päiväksi tontille) ratkesi myönteisesti: Lapissa on kuin onkin ainakin yksi sellainen. 🙂

Kävin myös hautausmaalla. Käveleskelin pitkästi uudelle puolelle asti, ristiin rastiin. Ja siinä vanhalla puolella myös. Oikeastaan hyvä, ettei minulla ollut kameraa mukana, joten saatoin keskittyä vain ihailemaan ja katselemaan rauhassa. On nimittäin niin, että nyt siellä on kauniimpaa kuin koskaan kesäisin. Haudanhoitosopimuksella hoidetuilla haudoilla istutukset ovat runsaampia ja kauniimpia kuin niinä melkein parinakymmenenä vuonna, jolloin minä siellä olen kulkenut. Viime kesänä hautausmaan pääpuutarhuri vaihtui, johtuneeko siitä? Vai viime viikkojen sateista ja lämmöstä?

Esimerkiksi sankarihauta-alue on nyt erityisen juhlallinen ja kaunis. Yksi pieni yksityiskohtakin sattui silmiin, ja sai ne vähän karvastelemaankin. Vanhempieni haudan lähelle on toukokuussa haudattu yksivuotias poika. Haudalla ei ole vielä kiveä, vain puuristi ja paljon kukkia ja kynttilöitä, mutta siinä on myös todella herkkä puiden oksista tehty asetelma risteineen. Suomalaisilla hautausmailla tällaisia yksilöllisiä koristeita tai esineitä ei juuri koskaan näe, mutta ulkomailla on, juuri lasten haudoilla olen nähnyt nalleja ja muita leluja. Italiassa rosarioita ja kirjojakin. Meksikossa oli kaikenlaista (Kannattaa klikkailla linkki auki, ja ihmetellä.)

Kun kesä hiljalleen alkaa hiipua kohti syksyä, kannattaa päivän kävelylenkki tehdä hautausmaalle. Ainakin Oulussa on todella kaunista.

Hautausmailla Kroatia 2023 Liikkuminen

Krkan kansallispuiston putouksilla

Heräsin aamulla kesken unen, jossa olin kuulevinani auton tiukat jarrutusäänet ja törmäyksen. Hieman kirosin turhan varhaista heräämistä (klo 6), mutta siirryin ”terassiluukkumme” ihailemaan tyyntä merta, ja pian Pehtoorikin hereillä.

Päivän ohjelmassa oli retki Krkan kansallispuistoon. Emme jääneet odottelemaan kahdeksalta katettavaa aamupalaa, vaan nautimme huoneemme jääkaapista vähän retkieväitä, banaaneja, paikallista prosciuttoa, tuoremehua, pikkutomaatteja (niin hyviä!!!) ja suklaata, pakkasimme patikointi- ja uimakamppeet, kameran etc. ja lähdimme hakemaan viereisestä parkkihallista vuokra-automme.

Ja kuinka ollakkaan, siinä melkein meidän hotellihuoneen nurkalla oli kuin olikin vielä selvityksessä kolari, jossa hollantilainen ja paikallinen sporttinen auto olivat ajaneet aika pahannäköisen kolarin. On täytynyt ajaa todella lujaa, että jälki oli niin pahaa kuin oli. Siis en ollutkaan nähnyt unta!

Lähtiessä otimme vielä yhteisselfien ja lähetettiin Apsulle 8-vuotisonnittelut! Kahdeksan!

Kohti pohjoista, kohti kansallispuistoa. Lyhyestä nimestään huolimatta Krkan kansallispuisto on iso. Kooltaan ja vaikuttavuudeltaan.

Kaupungissa aamun työmatkalaisia, liikennettä puolikahdeksalta jo paljon.

Yritimme löytää reitin ohi mootttoritien, jokunen kylän väli siten ajeltiin, mutta lopulta päädyimme hienolle A1:lle, jossa ei juuri muuta liikennettä kuin 150 kilometriä tunnissa ajelevia Lexuksia, Bemareita, Mersuja, Audeja, isoja prätkiä, isoja Skodia ja meidän lisäksemme muutama hissuksiin ajeleva vuokra-autoileva turisti.

Noin tunnin matka Splitistä luonnonpuiston parkkiin ja infoon.

Haimme liput, saimme ohjeet ja kartan: kohti Skradinski Bukin vesiputouksia. Mutta heti alkuun satuttiin hautausmaan kulmille, joten kävimme ensiksi siellä. Olipa aika nuupahtanut, kuivahtanut. Ihan erilainen kuin esim. Igranen vuoristohautausmaa, jossa syksyllä 2017 kävimme. Kunhan kotiudumme ja perkailen kuvia, niin laittelen näkvyille…

Patikkareitti kulki Krka-joen rantaa, oli hiljjaista, vihreä jokiuoma, pinjametsä, lintujen laulu, noin 23 C ja liikkumisen ilo!

Ja noin neljän kilometrin jälkeen saavuimme reittimme kohteeseen: Skradinski Buk -vesiputoukselle. Se on 800 m pitkä ja korkeusero on 46 metriä. Se oli vaikuttava. Todella hieno.

Kuvaajakin tuli kuvatuksi.

Vesiputouksille pääsee myös bussilla ja jokilaivalla, mikä selittää sen. että kohteessa oli paljon, paljon väkeä.

Mutta mahduimme mukaan. Kiertelimme, kuvailimme, katselimme, – ja kun alkoi olla jo lounasaika istahdimme paikalla olleista kojuista ostettujen eväiden äärelle: pieni tonnikalasalaatti ja Nutella-creps puoliksi!! Kaikkea sitä. Ja hyväähän se oli.

Koska kansallispuiston lipunhintaan kuului myös jokilaivakyyti ajattelimme nauttia paluumatkan sen kyydissä, mutta jono seuraavalle paatille oli noin tunnin, joten päätimme kävellä takaisinkin päin.

Olin pitkin päivää ilmoitellut, että palatessamme kaupunkiin haluaisin piipahtaa lähibiitsillä uimassa ennen auton palautusta, mutta ukkelihan hoksautti, että voisinhan uida Krka-joessa, onhan ihan autojen parkkipaikan lähellä uimaranta, – ei muuta kuin jokeen vain. Ja minähän menin. Oli muuten aikalailla kylmempää kuin merivesi, mutta teki todella hyvää monen tunnin patikan jälkeen.

Ja sitten paluumatkalle. Neljän tienoissa kotikadulla, jossa on sekä autovuokraamo että hotellimme. ”Heloposti”, sanoisi Juniori.

Huilailua, perhechattia, viesteilyä suuntaan jos toiseenkin, terassi-istuskelua, Pehtoori haki lähellä olevasta viini-tryffeliputiikista pullollisen Posip-rypäleestä tehtyä jääkylmää laatuviiniä, mie aloittelin postausta, tilasin huomiseksi liput, ja mietimme ruokapaikkaa.

Syömään – taas – aika varhain. Onhan huomennakin liikkumisen päivä …

Kaksi edellistä iltaa on syöty aika tyyriisti ja hienosti, mutta tänään haluttiin helposti ja runsas askelmäärä vaati tuhdimpaa ruokaa kuin scampeja. Siis tänään Gourmet Basta Bar, jossa Pehtoorille pizzaa ”tämä on erilaista kuin ikinä missään, mutta ihan hyvää” ja minulle ”pagnuttiellina Napoletana”.

Enpä ole koskaan ennen moisesta kuullutkaan. Pizzan, salaatin, leivän, pitaleivän, … ties minkä kaiken risteymä. Hyvää oli sekin.

Hautausmailla Kroatia 2023 Ravintolat Reissut Ruoka ja viini

Rantalomalla kaupungissa

Eilen illalla – Diocletianuksen palatsissa

Diocletianuksen palatsi on rakennettu 300-luvulla, jolloin rakentamiseen käytetyt valkoiset kivet tuotiin Splitin edustalla sijaitsevalta Bračin saarelta (josta viety kivet myös Washingtonin Valkoiseen taloon). Lisäksi rakennusmateriaaleja on tuotu muualtakin: marmori on peräisin Italiasta ja Kreikasta, pylväät ja sfinksit Egyptistä.

Palatsialue oli 300-luvulla keisari Diocletianuksen asuinpaikka, mutta se on ollut myös armeijan linnake ja linnoitettu kaupunki. Palatsialue on iso: noin 200 x 200 metriä, ja siinä on yhteensä yhteensä 220 rakennusta. Sen sisällä on monta kerrosta ja paljon sokkeloisia kapeita kujia, rakennuksia vuosisatojen varrelta, ränsistyneitä nurkkia, kunnostettuja isoja taloja, isoja aukioita.

Nyt siellä on paljon putiikkeja, ravintoloita, vaateliikkeitä, paikallisia tuotteita (laventelia, hunajaa, liköörejä, taidekäsitöitä, tryffeliä … ) myyviä kauppoja. Kahviloita, ravintoloita, apartementoksia, vuokrahuoneistoja. Sileitä kivettyjä katuja, pylväitä ja kauniita ikkunaluukkuja.

Lähdettiin sinne eilen jo viiden jälkeen. Shoppailtiin pieniä tuliaisia muksuille ja kotiin – ja ostin itselleni kaulakorun. Sellainen kesähömppäkoru se on. 🙂 Kaikenlaista oli myynnissä: saippuat olivat monessa putiikissa näyttävästi esillä.

Ja arvatkaapas kuka saa yhden näistä tuliaiseksi…:)

Ohessa tuli pidettyä Pehtoorille kreikkalaisten pylvästyylien kertauskurssi: nyt on korinttilaiset, doorilaiset ja joonialaiset pylväät taas hallussa.

Peristyylipihalla ennennäkemätön juttu: ravintola Luxor tarjoilee antiikin raunioille ruokaa ja juomaa – ravintolasali vailla vertaa. Emme kuitenkaan testanneet.

En tiedä, mistä johtuu, mutta tällaiset näkymät saavat jotenkin luottamaan ihmiseen, maailmaan. Olisikohan kysymys pysyvyydestä – että sitä kuitenkin on, vaikka vain raunioina…

Seuraavaksi tarkoituksemme oli mennä AK:n vinkkaamaan Gourmet Bar Bastaan syömään, sehän on tästä meiltä muutaman sadan metrin päässä. Sinne kävelimmekin, mutta tilaa oli vain jossain takarivillä – siis sisällä, kaukana. Siispä siirryimme vielä lähemmäs hotelliamme, suunnilleen pihalle, jossa on Buffet Fife. Se on joka päivä ohi kävellessämme ollut aamuin, päivin, illoin täynnä. Sitä suositellaan monessa yhteydessä.

Päädyimme meriahveneen (seabass) ja hammasahveneen (seabrew): ja kalahan oli hyvää, ei mitään pipertelyä, ei kallista. Velmu tarjoilija ei oikein tykännyt, kun emme hänen suosituksestaan huolimatta ottaneet talon valkoviiniä, vaan jotain muuta (joka ei kyllä ollut kummoista). Silti. Hyvä kokemus tuokin.

Toreille tiistaina

Ihan liian aikaisin hereillä, joten heti kahdeksalta aamupalalla, ja sitten lähdimme toreille. Kalahalli on Marmantova-kadun kupeessa, karu halli, jossa oli turisteja ja paikallisia.

Osa myyjistä esitteli tuotteita mielellään, osa ei todellakaan. Scampit maksoivat 30 € kilo. Noita söin toissailtana. Kroatialaisittain valmistettuna (tomaatti-viinikastikkeessa kokonaisina leivän kera). Ei tullut ähky, mutta hyvää oli. Palaan näihin ja moniin muihin ruokakokemuksiin kotosalla – toivottavasti muistan. 🙂

Pikkutonnikala (alla) oli ennennäkemätön ja sitten paljon muita tuntemattomia. Mutta mukava oli kierrellä.

Hallin jälkeen siirryimme torille.

Se oli iso ja värikylläinen. Kaikkea hyvää tuoretta. Keräsimme evästä lounaspiknikille: persikoita, nektariineja, pikku banaaneja, mansikoita, brikok (fetapiirakan tyylistä paikallista, tyypillistä) ja Pehtoorille vielä jonkinlainen munkki.

Biitsipäivä

Kävimme hotellilla (jonka keskeinen sijainti on niiiiiin hyvä asia), pakkasimme rantakamppeet, eväät ja lähdimme biitsille! Splitistä on moneksi. Myös rantalomakohteeksi.

Menimme Bacvicen rannalle, josta on tehty hiekkaranta. Kroatian rannat ovat luonnostaan pikkukivirantoja, mutta täällä pohja on kuin Nallikarissa, ja oli kahlattava pitkälle, että pääsi uimaan kunnolla! Mutta kuinka minä nautinkaan, kun pääsin mereen uimaan! Turkoosin siniseen Adrianmereen. Oi että! Ihan hurjan hienoa!

Rannalla oli mukava leppoinen tunnelma, eikä ruuhkaa. TAAS tuli mieleen, miltähän täällä näyttää elokuussa. Ainoa hieman enemmän ääntä aiheuttanut juttu oli paikallisten nuorten miesten peli, picigin, jossa pientä kumipalloa löydään kämmenellä pelaajalta toiselle ringissä ja retkautukset olivat näyttiviä ja äänekkäitä!

Kolmen jälkeen tepastelimme rannan kautta hotelliin, jossa uikkarit kuivumaan, vesipullot täyteen, – ja vielä pienelle lenkille.

Tänäänkin Marjan-kukkulalle: eilen jäi juutalaisten vanhaan hautausmaahan tutustumatta (käveltiin huomaamatta ohi!), mutta tänään sinne. Hautausmaabongari sai taas uudenlaisen jutun koettavaksi. Metsittynut vuosisatojen (per. 1573) takainen hautalehto oli vähän surullinen, mutta toisaalta – muistijälkiä sielläkin.

Hautakivien tekstejä ei ollut kyky lukea.

Näköalatasanteen kahvilassa nautimme lasilliset proseccoa, puolenpäivän proseccon aika oli viivähtänyt hyvinkin loppuiltapäivään … Mutta reissun tähän asti lämpimimmän, täysin sateettoman päivän iltapäivällä kylmä kuplajuoma maistui erinomaisesti.

Hotellissa taas kuvien työstämistä, huolellista suihkuttelua, hetken huilausta ja sitten loman puolivälin dinnerille: juhlaillallisen aika oli tänään. Siis kukkamekko ylle ja etukäteen valittuun ja varattuun ravintolaan. Pitkään aikaan ei mitään niin hyvää ravintolakokemusta. Siitä kerron, kertonen huomenna. …

Hautausmailla Kroatia 2023

Sunnuntaikävelyllä Splitin rannoilla

Otsikkokuvassa on meidän hotelli Galeria Valeria.

Eilen illalla käytyämme viiinimessuilla nauttimassa muutamat maistiaiset aperitiiviksi ja ostamassa nuorille deliosastolta paikallisia herkkuja tuliaisiksi, astuimme linnan kellarista ulos ja silloin jo satoi vettä, lämmintä vettä, lämpimässä, pimenevässä illassa. Niinpä aika nopeasti valitsimme vanhan kaupungin (Grad) kymmenien ravintoloiden joukosta sellaisen, jossa pääsimme sisätiloihin.

Chops-Grill oli jotenkin vanhanaikainen, aika ´hieno´, aavistuksen tunkkainen, mutta hyvä merkki oli se, että siellä oli myös paikallisia. Grillattuja mereneläviä ja lihaa listalla. Me valitsimme merikrottia (monkfish, ei sittenkään kissakalaa kuten ensin luulimme. Merikrottihan on hyvin lihaisaa, — jos sokkona olisi pitänyt eilinen hiillostettu kala maistaa, olisin saattanut luulla liharuoaksi, ehkä sen kanssa tarjottu tryffelikastike myös hämäsi maussa. Mutta kyllä pidimme siitä kovasti.

Unta ei tarvinnut odotella, ja sitä riitti aamukahdeksaan. Sininen taivas, kimmeltävä meri ja korkealta paistava aurinko ilahduttivat todella paljon – illan sateen jälkeen osattiin arvostaa sunnuntaiaamun kauneutta.

Hotellin kattoterassilla (kuvassa näkyy metalliset kaiteet siitä) viivähdettiin (aika vaatimattoman) aamupalan jälkeen pitkään, ensin suunniteltiin lähtevämme viereiselle Marjan-kukkulalle (näkyy kuvassa) käveleskelemään, jonne lähtee polku hotellimme takaa, mutta lähdimmekin kiertämään kaupungin rantoja.

Parin kilometrin päässä hotellistamme tulimme vanhalle luostarialueelle – Sustipan. Siinä on ollut keskiajalla benediktiläisluostari, 1800-luvulla yksi Kroatian kauneimmista hautalehdoista, joka 1900-luvulla kommunistien toimesta kuitenkin hävitettiin. Aivan mahdottoman kaunis puisto, vanha hautalehto, pieni kappeli, jossa messu. Urkujen soitto ja padren puhe kuuluivat ulos asti, ja kappelin vieressä olevasta varastosta ihmiset kävivät hakemassa tuoleja ja asettuivat puiston alueelle – osallistuivat siten palvelukseen.

Me kiertelimme ja istuskelimme puistossa aika kauan, katseltiin kaupunkia mereltä päin, katseltiin merelle, ihailtiin kun satamasta lähti jahteja ja purjeveneitä … Niin kaunista, ja itsellä hyvä tyyni mieli, rauhallinen olo.

Lounaalle palasimme hotelliin, omalla terassilla leikkeleitä, hedelmiä, mangoldileipää …

Minä siirryin kattoterassille huilaamaan, katselemaan pilviä ja ottamaan aurinkoa, mikä keskeytyi kun ukkonen nousi kolmen jälkeen, ja kunnon sadekuuro siihen päälle. Pehtoori jäi huoneeseen torkuille.

Ja saipa mies tällä 40-vuotishäämatkalla osoittaa pelastavan ritarin taitonsa. Kerron huomenna, sillä nyt lähdemme taas kohti vanhaa kaupunkia, alkaa olla aika etsiä ruokapaikka.

Hautausmailla

Lyhtyjä ja laulua

Syksyä monin tavoin tässä päivässä.

Nostin D-vitamiinipurkin aamiaispöytään, – Deelle taitaa olla jo tarve. Ja kynttiläkin meillä on jo viikon ollut aamiaispöydässä. Tästä eteenpäin jonkinlainen tuikku, kynttilä, lyhty on tammikuun lopulle asti aamutunnelmassamme.

Vähän jo harkitsin, että jonkun pienen valonauhan tai jonkun lyhdyn laittaisin vaikka takkahuoneen ikkunaan. Ihan pienenpienen kaamosvalon illoiksi.

Lyhtyjä myös kukkapurkissa. Nämä ovat aika kauniita.

Haudallekin vein jo kynttilälyhdyn, – ei siellä niitä vielä kovin monella haudalla ole, ovathan kukat haudoilla kaikkialla kauneimmillaan, runsaimmillaan, mutta minulla oli aamulla vaan sellainen tunto, että nyt on myös kynttilän aika.

Kulttuurin aikakin oli tänään: soitannollinen iltama (= iltapäivä) Oulun teatterissa

Teatterikiertue”Vanhoja poikia”, jonka rooleissa ovat Esko Roine, Taneli Mäkelä, Puntti Valtonen ja Tuomas Uusitalo, oli tänään Oulun teatterissa ja me siellä nauttimassa elävästä musiikista, syvistä mietteistä, helposta, pulppuavasta naurusta. Pari viikkoa sitten luin tällaisesta vierailusta, varasin liput, koska arvelin/tiesin, että Pehtoorillekin kelpaa. Juha ”Watt” Vainion tuotanto, joka on siis koko esityksen ”sydän”, on Pehtoorille mieluista – hän taitaa osata ainakin parikymmentä suosituinta biisiä ulkoa. Ja lauleskelee niitä aika usein… varsinkin mökillä.

Roine (77 v.) olikin yllättävän hyvä tulkitsija, myös laulaessaan todella hyvin, Taneli Mäkelästä olen jotenkin aina tykännyt ja Puntti teki tästä porukasta ehkä parhaan näyttelijäsuorituksen. Melankolia, pieni kesäteatterimainen kohellus, toisaalta rauha ja nauru. Ja kuinka elävä musiikki veikään mukanaan. Sitä on viime vuosina ollut aika lailla vähän. Summa summarum: tykkäsin, tykkäsimme. Oli erilainen, hyvää tekevä sunnuntai-iltapäivä.

Hautausmailla

Pääsiäiskukkia ja aika

Kiirastorstai-iltana minun jo pari viikkoa sitten kylvämäni rairuohot ja oraat alkavat olla jotensakin ´förbi´, mutta pupuja näkyy kodissamme entistä enemmän. Limen- ja nurmenvihreää sekä keltaista myös.

Pienet Pirkka-narsissit ilahduttavat myös. Tiedättekö, mikä tässä kuvassa on parasta? – Iltavalo. Valo illalla. Luonnon valo vielä näin myöhään, Oulussakin.

Pikkunarsissien lisäksi ostin kolmen pionin kimpun: ja ne aukesivat heti! Onkohan niilläkin kiire kevääseen?

Minullakin oli päivällä keväisempi olo kuin mitä luonto tarjosi. Olin ajatellut huristelevani hiusten leikkuuseen pyöräillen, mutta onpa vielä niin kylmä, ettei puhettakaan. Sitä paitsi oma ”kulkuneuvovastaavani” (sukset, pyörä, auto) Pehtoori on juuri saanut sukset huolletuksi ja varastoiduksi (mökillä), auton pestyä ja kesärenkaat vaihdetuksi, joten pyörän varastosta noston ja huollon aika lienee huomenissa. Tänä vuonna nämä vaihdokset ovat ihan yhdessä rysäyksessä.

Mutta pääsinpä autolla kaupungille vallan hyvin. Eilisten kuvien editointi vei aamupäivän niin ettei puhettakaan, että olisin ehtinyt kävellä. Ja kun oli roudattavaakin.

Kukista puheenollen — pääsiäiskukan, sinililjoja, vein myös äidin haudalle. Tai onhan se vielä tietysti myös isän hauta, mutta näinä kuukausina on tullut ajateltua sitä vain äidin hautana. Nykyisin juttelen siellä vain äidille.

Niin tein kyllä mökilläkin, siis juttelin äidille. Jotenkin siellä, Tuulentuvan pihapiirissä ja Laanilan laduilla, äiti oli kummasti läsnä. Ehkä siksikin, että nyt ei sieltä enää tule äidille soitetuksi, ei keneltäkään hänen vointiaan kysellyksi, mikä on kuulunut mökkieloon viime vuosina. Ehkä juuri siksi näin melkein joka yö unta äidistä tai jotain, jotenkin häneen liittyvää: muistoja, painajaisia, lapsuuteen liittyviä asioita, äidin omasta elämästään kertomia vaiheita, yhteisiin Lapin päiviin liittyviä juttuja, kaikkea… Ihan selvästi mieli tekee unimaailmassa vielä ”töitään”.

En suinkaan ole ainoa, jolla ajankulku on hieman sekaisin, vuoden- ja vuorokaudenajat aika ajoin hakusessa: joulukaktukseni on nyt kauneimmillaan, kymmenet kukat avautuivat sopivasti näin pääsiäisen juhlaan.

Ai niin. Tänään tuli Helmet-lukuhaaste valmiiksi. Mitähän nyt lukisi/kuuntelisi?

Hautausmailla Joulu

Joulun lopulla

Kolmisin Pehtoorin ja tyttären kanssa istuimme aamukahdeksan jälkeen aamupuurolla ja -kahvilla, ja mietimme ääneen päivän kulkua, katselimme pakkasmittaria ( – 19 C). Mietin pientä lenkkiä, Pehtoori muistutti: sunhan piti mennä kuvaamaan Villa Hannalan uuden jouluvalot. Ja siltä istumalta lähdin pakkaamaan ylle lämmintä, kameran reppuun, uudet valokuvaajan pakkasrukkaset völökkiin ja eikun autolla kohti Hietasaarta. Tovin siellä kiertellin, Hannalankin kuvasin. Ja aika pian ihan seitinohut kylmän hohka hiipi kaikkien lämpökerrosten läpi. Jatkoin matkaa, kohti hautausmaata. Jotenkin sinne mieli taas veti.

Siellä oli kaunista. Koskettavaa.

Se kaikki suru, se kaikki ikävä, se kaikki rakkaus. …

Nouseva aurinko, muualle haudattujen muistomerkin sadat kynttilät. Ikävä on.

Viivyin paleltumiseen asti… silti jatkoin vielä laajan kaaren kiertäen, iskällekin kävin heipat heittämässä. Ajatuksissani kuljin, kylmäkään ei tuntunut.

Jatkoin vielä Oulujokivarteen, Oulujoen kirkon olisin halunnut kuvata sinisenä hetkenä, mutta jo valkeni. Kaunista silti. Kirkonmenot olivat juuri alkaneet, – en sisälle kuitenkaan mennyt. Tänä jouluna ei edes jouluhartaudessa tullut käytyä. Tänä jouluna moni asia on ollut eri tavoin kuin ennen.

Tapaninpäivän kahvit äidin luona, ja sitten vielä kerran katoin perheelle joulupöydän. Tänään rääppiäisiä, paljon niitäkin. Lapsille mehua ja cokista (huom. lasit), merkki juhlasta sekin.

Ja Apsulle suurinta juhlaa on, kun kummitäti on Oulussa ja sen kans sai ”jälkkäriksi” pelata Mario Cartia. Nostalgista myös minulle. Mario Cartista alkoi meidän perheessä Nintendo-aikakausi. Kokeilin kerran, kaksi. Ei ollut mun juttu.

Pari tuntisen jälkeen täällä taas hiljeni. Tämä joulu on taputeltu. Toisin kuin usein ennen, emme huomenna lähdekään kohti Hangasojaa, emme kohti mökkieloa. Nyt on parempi, tarpeenkin, olla kotosalla ensi vuoden puolelle asti.

Hautausmailla Oulu Reseptit Ruoka ja viini Viini

Pakkastouhuja ja -mietteitä

Kello löi jo viisi, … heräsinhän minä.

Jokin sukupolvien perinne selkäytimessä, että pyhänä ei kovin kovasti saisi touhuta, lepopäivää olisi yritettävä viettää, joten yritinpä sitten edes aamun ottaa levollisesti.

Aamupäivällä sain eilisen joulubrunssin kuvasaaliin peratuksi, kehitetyksi ja julkaisuunkin jo: KLIKS. Kuinkahan kauan vielä menee, että suostun pimeässä tilassa käyttämään salamaa? – Varmaan kauan.

Äidin luokse meninkin tänään poikkeuksellisen aikaisin, melkein heti lounaan jälkeen, ja olin poikkeuksellisen kauan. Kahvittelimme, tai siis äiti nautti kahvista ja baakkelsista, pitkät tovit jutustelimme kaikkea ei niin todellista ja sitten katseltiin albumillinen vanhoja kuvia. Opin taas omastakin menneisyydestä paljon uutta.

Vuoksista ajelin suoraan hautausmaalle. Pakkasta paljon (- 22 C), mutta sehän tekee miljöön kauniiksi. Toisaalta kuvailu on aika hyytävää, sillä on kuitenkin osan aikaa avokäsin värkkäiltävä. Olisiko tässä selitys sille, ettei viidestäkymmenestä kuvasta ole montakaan julkaisukelpoista. Isän haudalla kävin taas kertomassa kuulumisia, miettimässä kaikenmoista.

Ja hautausmaan toiselle laidallekin vein kynttilän, melkein vuosi on siitäkin. … Koko ulkoilurupeama/lenkki hautausmaalla.

Kaamos on tänään laskeutunut Saariselälle, menee 36 vrk, että aurinko nousee siellä seuraavan kerran. Tänään tuntui, että täällä Oulussakin on pakkaskaamos tullut.

Meni illansuuhun ennen kuin sain meille sapuskan tehdyksi. Pääruoka oli jotain niinkin ihmeellistä kuin hunajamelonisalaattia ja poro-aurajuustomakkaraa (tuotu mökin lähikaupasta), mutta eturuoka ansaitsee erillismaininnan. Vanha kunnon porkkana-juustokeitto tuunattuna ihan salonkikelpoiseksi gourmet-keitoksi. Se gourmet-osuus on tuossa pallerossa, johon idea muutaman viikon takaiselta Uleåborgin illalliselta.

Gourmet-pallero keittoon (kaksi palleroa)

½ prk creme fraichea
50 g savuporolastuja pienittynä (Kylmäseltä Kauppahallista saa hyvää poroa!!)
pippuria
lehtipersiljaa, timjamia (jota ei koskaan ole liikaa)
tilkka ruokakermaa

Tee aineksista tahna, muotoile kahdella lusikalla tai pieneen kippoon palleroksi, anna jähmettyä pakkasessa (tänään oli sopiva hetki pistää toviksi hangelle jähmettymään) ja laita kuumaan keittoon koristellen lehtipersiljalla.

Valkoviiniä nautimme keiton ohella: ”moottorikelkkavalkkari” Lynx oli oikein passeli tässä yhteydessä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Itsenäisyyspäivän aattona. Joulukalenteri Oulun hautausmaan sankarihauta-alueelta. Vanha, ”pikku kappeli”, kello”tapuli”” ja luomujoulukuusi, kaupungin toiseksi kaunein.

Huom. vain yksi lyhty sankarihaudoilla. Huomenna varmaan satoja. …

Hautausmailla

Valamoon vol. 2

Muutamia kuvia onnistuin eiliseltä siirtelemään. Ensi viikolla sitten kotikoneella kuvakooste koko tästä pidennetystä viikonlopustamme.

Maaningan Korkiakoskella olisi ollut 5,5 km Kanjonikierros, joka olisi varmasti ollut mukava tepastella, mutta me tyydyimme lyhennettyyn versioon. Koskessa on ollut 1700-luvulla rakennettu mylly, joka on perimätiedon mukaan hajonnut jo toistasataa vuotta sitten. Myllynkivien (2) lisäksi koskessa paljon kaatuneita runkoja ja katkenneita oksia. Osa varmasti viime viikolla näilläkin seuduilla riehuneen Ahti-myrskyn jäljiltä.

Maaningan jälkeen ”rantauduimme” Kuopion Vanhaan Satamaan. Käveleskelimme (ja kuvailin) pikkukaupungin kesäidylliä, perjantai-iltapäivän helteinen, raukea tunnelma muutamien turistien, harvojen paikallisten käveskelessä rannalla ja istuskellessa terasseilla. Kuopiossa on oltu toistakymmentä vuotta sitten, kun käytiin Weindorfissa, joka oli juuri siirtynyt Oulusta Kuopioon. Ja sitten seitsemän vuotta sitten Paistinkääntäjien kanssa, jolloin suurin osa ajasta meni ravintoloissa lounailla, illallisilla ja matkalla Nuivaniemeen veneellä. Ruokajuhlassa ei paljoakaan kaupunkiin tutustuttu. Kauppahallissa ja sen ohessa olevassa Apaja-kahvilassa treffarimme Katrin perheineen. Blogituttavuuden myötä tutustuimme ja tapasimme livenä. 🙂

Savosta ajelimme Pohjois-Karjalaan. Kertakaikkisen eläväinen Einari Vidgrenin elämäkerta, jonka lukee kirjan tekijä Antti Heikkinen mehevällä murteella, sopi ajomatkan kuunteluun ihan mahottoman hyvin. Valamon parkkipaikalle saavuimme tasan viideltä.

Majoituimme hotellin puolelle. Täällähän on myös opistolla ”retkeilymajatapaista” majoitusta, mutta meillä kahden hengen iso huone, jossa vielä parvi, jossa kaksi makuupaikkaa. Levollinen yösija. Ei ääntäkään, ei mistään. Vaikka nukuttiin ikkuna auki. Helle ei yltänyt huoneeseen asti.

Kuudelta oli IX hetki ja ehtoopalvelus ja pravilo vanhassa kirkossa. Koska sinne toivotettiin (ekumeenisesti) tervetulleeksi ja kerrottiin, että koko palvelusta ei tarvitse seurata, kävimme kokemassa sen. Nimenomaan kokemassa. Hämmensi on ehkä oikea ilmaus. Ei ahdistanut, ei tullut erityistä rauhan tuntua, mutta hämmensi.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Lähdimme iltakävelylle. Suomessa ei ole ortodoksihautausmailla juuri tullut käytyä. Nellimissä muistaakseni edellinen kokemus. Nyt tietysti täällä.

Grobu on hirsistä rakennettu ja laudoilla harjakatettu, usein myös puuleikkauksin koristeltu ortodoksinen hautamuistomerkki.

Noita oli aika paljon (10 – 20?) vain muutamia kivisiä hautapaaseja ja sitten puuristejä. Ainoastaan muutamilla uudehkoilla haudoilla, erityisesti naisten, oli kukkia tai kynttilöitä. Opin munkkien ”ammattinimikkeitä”.

Ja helposti erottui Pentti Saarikosken hauta. Hänen puolisonsa Tuula-Liina Variksen kirjan ”Sattunut syntymään” kuuntelin viime kesänä ja siinä on Saarikosken Valamo-yhteyksistä kerrottu. Muutenkin lukemisen arvoinen kirja.

Lenkin jälkeen menimme luostarin Trepesta-ravintolaan, jossa oli ”Valamolainen teepöytä”. Samovaariteetä ja vadelmahilloa, lohi- ja kaalipiirakkaa (todella hyvää), sekä suolakurkkuja, hunajaa ja smetanaa. Kakkuakin. Kahdentoista euron mukava iltapala.

Täällä opistolla on menossa monia kursseja, joten väkeä on puutarhassa, ravintolassa.

Ilta oli kaunis, lämmin, järvi täysin tyven… lähdimme luostarialueen ulkopuolelle, läheinen pienvenelaituri, jossa oli muutama pöytä, houkutti nauttimaan auringonlaskusta. Pikku pullollinen Penfolds´n punaviiniä ja vain linnunlaulu. Nyt lepo, rauha. Siinä vain.

Hautausmailla Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Talvikauneutta kaupungissa

Aamulla pakkasmittarissa – 25 C. Reipasta.

Päätinkin, että päivän ulkoilman hankkisin kävellen. Ja pitkästä aikaa kameran kanssa Oulussa ulkona. Onnistuin vitkuttelemaan lähtöä iltapäiväksi, jolloin oli jo lämmin. Kiertelin, kaartelin, hautausmaallakin kävin. Enpä ole ennen sellaisena sitä nähnyt. Useimmat haudat olivat todellakin kumpuja. Eivät hauta- vaan lumikumpuja. Käytävät on ajettu lingolla, joten standardikokoiset, ns. matkalaukkuhautakivet, olivat jääneet lumen alle.

Siellä täällä hangesta pilkisti pieni (lyhdyn) risti.

Kaupungilla oli kovin hiljaista. Sulku ja hiihtolomaviikko vaikuttivat – vain Woltin ja Foodorin ruokalähetit kulkivat ristiin, rastiin Rotuaarilla. Minäkin hain noutoruokaa. Viime viikolla Novalla peräänkuuluttivat ihmisiä tekemään päätöksen tehdä jotain uutta, hyvää, erilaista elämässään (ainakin) kolmen sulkuviikon aikana, ja eräs kuuntelija kertoi päättäneensä huolehtia omasta ja perheen ruoasta tukien paikallisia ravintoloita (ja omaa jaksamistaan) tilaamalla kaksi kertaa viikossa jostain ravintolasta.

Siitä idea: päätin samoin. Paitsi että vain kerran viikossa ja haetaan itse. Olenpa lukenut ravintoloitsija-ystävien FB-seiniltä, että take-a-wayssa on se huono puoli, että 30 % katteesta menee juurikin joille ruokalähettifirmoille, ei paikallisille ravintoloille. Any way, me haemme itse. Ensi viikolla jotain muuta kuin aasialaista, vaikka ei tämänpäiväisessä ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Hain Pakkahuoneen thaimaalaisesta (Pad Thai Baan Naa) kassillisen ruokaa. Tilasin kaksi annosta: Paistettua riisinuudelia isoilla katkaravuilla ja paistettua kanaa (ja riisiä) cashewpähkinöillä sekä rapeat salaatit. Annokset olivat valtavia. Yhdestä olisi riittänyt kahdelle. Ne maksoivat vähän yli 30 euroa, mutta lounasaikaan (klo 11 – 15) ala carte -annoksista saa 20 prosentin alennuksen, joten alle 30 eurolla tuo ravintolaruoka kotiutui meille.

Lähdin vielä illansuussa toiselle lenkille. Ajelin Nallikariin, auringonlaskua kuvailemaan, ja katselmaan ”jäätaidetta” – oululaisten tekemiä jäädytyksiä (vrt. mun iglukylä 😀 ).

Auringonlaskuun lisäkauneutta toi halopilari.

Melkein olisi ollut ulkomailla koko päivän. 🙂

Hautausmailla Lappi

Inarin hautausmaalla

Ei tarvitse lähteä kauas matkalle, että voi nähdä jotain uutta, mielenkiintoista, historian havinaa, … Hautausmaabongari kävi eilen eka kertaa ikinä ”mökkinaapurissa” = Inarin seurakunnan hautausmaalla, joka onkin Ivalossa. Inarissa on kirkko, ja sankarihautalehto, mutta varsinainen hautausmaa on Ivalossa. Siellä siis eilen.

Lumipeitteiset hautakivet, muistomerkit, paasit ja ristit kertoivat paikallishistoriasta, paikallisten vaiheista yli sadan vuoden ajalta (hautuumaa perustettu 1905).

Siellä on haudat ripoteltu vähän ”miten sattuu” – pääpuoli itään-länteen, etelään – pohjoiseen, ortodoksihaudat, veteraanien haudat, sukuhaudat, sotilaishaudat, uudet ja vanhat haudat yhdessä ja erikseen. Ei mitään asemaan ja varallisuuteen liittyviä erillisalueita, ei aitoja, ei rajoja.

Oikeastaan voisi sanoa, että melkoinen tilkkutäkki koko pieni Ivalojoen rantatöyräällä, ennen Kirkonkylää, oleva hautausmaa on.

Hyvin sinne sopii venäläisten sotilaiden betoninen hautapaasi (kummasti tuli mieleen termi ”Stalinin hammas”) kuin kullankaivajien muistomerkki, kirkonmiesten ja saamelaisten haudat, Petsamon siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä haudat, – hautojen vinoristit: Gauriloffit ja Lietoffit ovat saaneet leposijansa.

Samoin siellä on ”Muistopaasi … niiden muistoksi, joiden tuhka tai tuhkauurna on kätketty Inarin erämaihin”, Jobin sanat ”Jumala on heittänyt minut maahan ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa” (Job 30:19) on kaiverrettu luonnonkiveen.

Hangessa kulkiessa, kuvaillessa, ihan yhtäkkiä vaatimattomasta puurististä tunnistin tutun nimen: Lauri Kock! Hetken mietittyäni tajusin kenestä oli kyse! Sama mies, joka joskus 1970-luvulla veti minulta sijoiltaan lähteneen sormen paikoilleen – ihan huomaattamani!

Tämä Lauri – Lasse – oli Saariselän hissillä töissä ”monitoimimiehenä” kuten löytämässäni artikkelissa todetaankin… Olin 15 – 16 -vuotias ja kaaduin mäessä, jotenkin käsi jäi alleni, ja tunsin jo noustessani, että vasemman käden keskisormi rupesi turpoamaan. Laskettelin hiihtohissin juurella olleeseen vuokraamoon/huoltotakennukseen, jossa veljen kanssa oltiin niin tuttuja, että saimme käydä siellä ”oleskelemassa”/lämmittelemässä/kioskilta ostetut kaakaot juomassa ja istahdin penkille ja valittelin kaatumista ja hämmästelin turpoavaa sormeani. Tämä Lasse sanoi, että ”näytähän”, otti kädestäni kiinni, tunnusteli, nykäisi yhtäkkiä ja hups! – sijoiltaan lähtenyt sormi oli taas kunnossa. 🙂 Olisipa eilen ollut hautakynttilä mukana: Lassen muistolle olisin kynttilän sytyttänyt.

Monta muutakin tuttua hautausmaalla tapasimme. Mm. Ivalon legendaarisen ”Kenkä-Asun” pariskunnan hautakivi sattui kohdalle. Iäkäs, yli 90-vuotiaaksi elänyt pariskunta kuoli kuukauden välein, ja rouva piti kauppaa viimeisin vuosiin asti ….

Hautausmaalla on myös espanjantautiin kuolleiden joukkohauta ja risti sen muistoksi: Inarissa kuoli muutamassa kuukaudessa kymmenesosa väestöstä. (ks. artikkeli – koskettavan ajankohtainen on).

Myös Ylä-Lapin kullankaivajat ovat saaneet oman muistomerkkinsä Inarin hautausmaalle. Muistomerkin päällä oleva lumiaihio kätkee sisälleen ristin. Lapin historian ystävät ovat pystyttäneet tämän vuonna 2002 ”kaikkien Lapissa kultaa kaivaneiden miesten ja naisten muistolle”. Muistomerkillä olevat luonnonkivet ovat jokaisen muistomerkkihankkeeseen osallistuneen henkilön ja yhteisön siihen muuraamia.

Eikä liene ole hämmästyttävää, että löysin myös (paljon) uusia (paljolti saamelaisia) nimiä kokoelmiini: Ilo Uljas ja Inga Rosalie saavat miettimään, millaista on heidän elämänsä näillä seuduilla, tuntureiden katveessa ollut.

Lasten haudat sykähdyttävät aina: pieni Mattus ei ollut ehtinyt saada kasteessa etunimeään ennen kuin menehtyi.

Lupasin ja vaadin, itselleni ja itseltäni, että käyn tuolla toistamiseen pian. Kesällä, – silloin kun lumi ei peitä luonnonvaraisen hautausmaan kaikkia kiviä. Ehkä elämät ja tarinat heräävät paremminkin eloon, ajateltaviksi.

Hautausmailla

Hautausasioita

Alkaa olla vuosi siitä, kun viimeksi olimme Roomassa. Sinne lähtiessä tai oikeastaan jo matkaa varatessa, totesin, että ”vielä kerran” haluan siellä käydä. Taustalla ajatus: ”Rooma on ikuinen, minä en.”

Maailman ja matkustelun ollessa tässä tilanteessa kuin se nyt on, olen tavattoman iloinen, että kävimme Roomassa – ainakin – vielä kerran. Näinä takautumien viikkoina on tullut muutoinkin ajatelluksi tosi paljon tehtyjä matkoja, paljon katseltua reissukuvia, luettua reissuraportteja kun ne ovat kohdalle sattuneet. Onneksi on reissattu. Reissattu paljon, ja monenlaisissa maissa ja kohteissa, – ja Roomassa. Ja monenlaisilla hautausmailla.

Tänäänkin olimme hautausmaalla. Olimme Pehtoorin kanssa monta tuntia, sillä tänään saimme aikaiseksi pitkään suunnitteilla olleet kunnostustoimet isän haudalla. Ison hautapaikan koristesorat olivat huvenneet ja rikkaruohottuneet, ja kun samanlaista kauniin vihertävää sorakiveä ei Suomenmaasta ole löytynyt, jotta olisi vain voitu täydentää, niin oli poistettava vanha, ja laiteltava rikkaruohojen estokangas ja uutta soraa monta säkillistä. Pientä roudaamista ja puuhastelua. Mutta sää oli hyvä, tuli touhuttua ja liikuttua, ja sellainen ”yhteishyvä”-homma oli se. Iltapäivällä pyörälenkillä kävin vielä tsekkaamassa mittoja kukkien tilaamista varten. Niitä ei vielä laitettu. Maakin oli vielä pinnastakin paikoin jäässä, sillä hauta on aika varjoisassa paikassa.

Jos olen ollut menneessä, niin myös tulevassa. Sain viime viikolla vihdoin tehdyksi oman hoitotahto -ja hautaustestamentit. Nämä meidän oli tarkoitus tehdä jo puolitoista vuotta sitten, jolloin illalla kolmisin (Pehtoori, minä ja Tyär) istuimme pitkää iltaa kotosalla appeni hautajaisten jälkeen ja puhuimme syntyjä syviä, elämästä ja kuolemassa, uskosta ja hautaamisesta, kaikesta sellaisesta, tuli puheeksi myös, miten itse kukin meistä elämänsä lopussa haluaa tulla hoidettavaksi, millaiset hautajaiset järjettäväksi ja miten haudattavaksi. Silloin lupasimme esikoiselle, että kirjaamme nämä asiat ylös. Nyt sain tehdyksi. Netistä löytyy malleja ja kaavakkeita.

Tiedän monenkin olleen hämmennyksissä kun on läheinen saateltava viimeiselle matkalle – ei tiedetä, miten edesmennyt olisi halunnut toimittavan? – Toisaalta, puolenkymmentä vuotta sitten syöpään menehtynyt hyvä ystäväni suunnitteli saattohoidon alkaessa omat hautajaisensa alusta loppuun: virsistä ruokalistaan, kutsuttavista kuolinilmoitukseen. Mitään sellaista minä en ylöskirjannut, mutta jotain kuitenkin.

Hautausmailla Madeira

Castanheiro ja Funchal jäivät…

Hotelli Castanheiron (suom. ~ kastanja) aamiainen viimeistä kertaa – ainakin tällä lomalla. Sekä hotelli että sen aamiaiset ovat suositeltavia. Jos lomalla ykkösjuttu ei ole auringonotto ja meressä uinti, ei parveke merinäköalalla eikä rantakatu, jonka varrella on rantahotelleja ja niiden oheispalveluja vieri vieressä, niin Castanheiro on kyllä hyvä valinta.

Jokaisella aamiaisella yksi pasteis de nata – tänään kaksi. Ikävä niitä tulee, mutta Lidlista saa melkein yhtä hyviä. Olen kerran kokeillut näitä leipoakin. 😀

Edellisellä Madeiran lomalla oltiin Cliff Bayssä, joka oli sekin oikein hyvä (pääsy mereen uimaan, alakerrassa Michelin tähden ravintola, isot huoneet, merinäköala, upea allasalue – sijainti Lidon ja kaupungin keskustan puolivälissä), mutta kyllä tämä Castanheiro meidän patikka- ja ruokaravintolatoiveisiin vastasi vielä paremmin. Tässä iässä ja mukavuuden halussa hotellivalinta on tärkeä osa onnistunutta lomaa, – levollinen nukkuminen, hyvät aamiaiset, siisti ja iso kylppäri sekä parveke ovat tärkeitä pointteja – ja sijainti!

Aamiaiset hedelmineen, lämpimine leipineen, monenlaisine tuorepuristettuine mehuineen, puuroakin Pehtoori löysi, olivat hyvä alku päivälle. Ilman erillistä maksua olisi saanut tilattua lettuja , hedelmiä ja kermavaahtoa tai munakkaita tai parsaa ja kinkkua, mutta eipä tätä mahdollisuutta käytetty.

Alkuviikon asuimme valitsemassamme de luxe -huoneessa (20 neliöttä), jonka kylppärissä suihkukaivo ei oikein pelittänyt, minkä vuoksi/ansiosta pääsimme loppulomaksi Junior-sviittiin (30 neliötä). Kuvat jälkimmäisestä. Pienen pieneltä parvekkeelta oli näkymä kirkon ja jesuiittakoulun takapihalle.

Uima-allas oli kattoterassilla ja spa kellarikerroksessa; vaikka aioin, jäi madeira-hieronta juiliville olkapäilleni testaamatta.

Tänä aamuna lähdimme hotellilta yhdeksän jälkeen, ja meillä oli pari tuntia aikaa ennen kuin oli lentokenttäkuljetuksen aika. Lähdimme vielä kerran yrittämään englantilaiselle hautausmaalle: löysimme sen perjantaina lenkillämme, mutta silloin portit olivat kiinni. Tänä aamuna olivat avoinna.

Aurinkoisesta aamusta huolimatta näkymä jotenkin lohduton, – dekadenssia, rähjäisyyttä, unohdusta, hylättyjä, vieraalle maalle kulkeutuneita, sinne jääneitä, yksi oululainenkin nuori nainen sinne haudattu, … Olipa joukossa aatelisten ja yhden prinsessankin hauta.

Kun oli aikaa, kävelimme keskustan katuja ristiin rastiin – pienenä toiveenani löytää kauppa, jonka ikkunassa olin nähnyt kauniin kaulakorun. Sellainen artesaani-liike, mutta jäipä löytymättä. Säästyipä nekin kympit lentokentän tax-freehen. Perheelle jouluherkkuja! Kyllä, Madeira 15 years Malmsey ja Bolo de meil (hunajakakku). Ja Juniorille neljän pikkupullon lajitelma eri madeira-laatuja (Sercial, Verdeldo, Bual ja Malmsey) – ihan vain ammatillisen tietämyksen lisäämiseksi. 😉 Miniälle, tyttärelle ja Apsulle makeaa. 😉

Madeiran lentokenttä on siitä mukava, että siellä pääsee kattoterassille, nauttimaan vielä maisemista ja lähdön tunnelmasta, katselemaan lähteviä ja palaavia koneita.

Kone tuli lähes tunnin myöhässä; oli ollut ”ihan mahdottoman kova vastatuuli”, mutta olipa sitten paluumatkalla niin reipas myöntäinen, että lentoaikaa ei ollut ihan viittäkään tuntia. Puoli kahdeksalta meidän/Madeiran aikaa, eli puolikymmenen Suomen aikaa, olimme Helsinki-Vantaalla.

Nyt odotellaan, että pääsemme Oulun lennolle. Jos kaikki menee hyvin, ollaan Oulussa yhden aikoihin, ja kesärenkaisella Beetlellä hurruutellaan kotiin yösydännä.

Madeira oli taas meille hyvä: liikuttu ja levätty, säät suosiolliset, merenantimista nautittu ja kukkuloilla ja poluilla kuljettu. Madeira on monena vuonna valittu maailman parhaaksi lomasaareksi, voidaan kyllä mekin äänestää ykkössijan säiyttämiseksi. Tässä joku päivä kerron vielä lisää miksi.

Hautausmailla Isovanhemmuus Niitä näitä

Perjantaina puuhia

Onhan tämä vähän noloa, mutta kyllä on kuulkaa ollut kiire päivä!!

Ensinnäkin nukuin taas ponniin valvottuani yöllä turhanaikaisten asioiden takia. Mutta aamupäivän aikana ehdin kuitenkin Jääliin kuten suunnitelmani oli: vein kynttilän apen haudalle ja kiertelin Jäälin hautausmaalla. Se on merkillisen idyllinen, etten sanoisi nurkkakuntainen, ihanan metsäinen. Ja lämpö jatkuu edelleen, eikä tänään satanutkaan. Hyvä oli siellä kulkea.

Kävin myös anoppia tervehtimässä, kuvia viemässä – ja lappapuuroa, joululimppua ja sen sellaista. Ja sitten olikin jo kiire kotiin. Olihan minulla edessä elämäni ensimmäinen newborn-kuvaus. Onneksi ihan tuttu ja turvallinen juttu. Tauno Tyttö ja isoveljensä Apsu tulivat kuviin,… olipa kyllä jännä.

Että unohdat mummin roolin, ja yrität kotistudiossa ottaa kuvia vajaan viikon vanhasta pienestä! Ei kuulkaa ole mikään helppo juttu. Nyt pikaisesti vilkaistuani kuvasatoa, voin huokaista helpotuksesta, ei mikään katastrofi.

Ja siinä välissä puheluita suuntaan jos toiseenkin.

Niin ja Pehtoorin paluu pohjoisesta. Oli aika laittaa oikeaa ruokaa, merikrottia oli meidän lähikaupassa. Siispä sitä.

Nyt vielä kuvailemaan kun kerran olohuone on studioksi taas rakennettu. 😉

Hautausmailla Vanhemmuus

Pyhäinpäivänä värejäkin

Pyhäinpäivänä on sellainen välitilaolo. Aikalisä, alakulo, pinnan alla kutkuttava odotus, lepo, väsy, mutta myös seesteisyys.

Aamulla saattelin tyttären lentokentälle, ja sitten ajelin hautausmaalle, jossa välillä aika rutkasta sateesta huolimatta kuljeskelin kauan…

Isän haudalle kynttilä… Tasan neljätoista vuotta sitten oli isän hautajaispäivä. Se oli pyhäinpäivänaattona, ihan niin kuin eilen oli miehen isän, appeni, hautajaispäivä. Eilen ja 14 vuotta sitten oli samanlainen sumu, sade, harmaus, tärisyttävä kylmä syvällä sisällä.

Appi eli 20 vuotta vanhemmaksi kuin isäni. Mutta kuinka paljon tässä on näinä päivinä tullutkaan mieleen, muisteltu yhdessä ja erikseen, minä erityisesti, isän kuolemaa ja hautajaisia. Ihan samalla lailla kuin oman lapsen saadessa lapsen tulvahtaa mieleen se oman äitiyden alku, kaikki vauvajutut ja ne tunteetkin.

Ja niin erilaiset kuin nämä meidän isiemme hautajaiset – ja elämäkin – olivat. Vielä tänään hautausmaalla muistoja, kipeitäkin, ja muistot siitä sekavuudesta… Oli niin paljon. Mutta tänään kuitenkin päällimmäisenä ehkä sana ”lepo”.

Kunhan olin eiliset kuvat saanut työstetyksi lähdin käymään sairaalassa, ja sen jälkeen minulla oli treffit kaupungissa Pehtoorin kanssa. Viime päivät olen kotosalla laittanut aika lailla runsaasti juhlaruokaa tai noh, tavallista parempaa ja enemmän, joten nyt oli mukava mennä ulos syömään. Hagia Sofiassa kävimme, – kuuluu sarjaan ”Oulun etniset”, joten teen joku päivä siitä postauksen.

Tämä kuva on jotenkin niin monimerkityksinen, siinä on jotain hyvin symbolista.
(ks. oikean reunan Insta-kuva. Klikkaa isommaksi. Siinä olen vielä stilisoinut lisää… )

Hautausmailla Historiaa Oulu Valokuvaus

Tuomen kukkiessa kesäkuumietteitä

Kesäkuulle laskenut verkkoja, … kuvauskeikkaa tai -peräti -projektia haluaisin: olen ideoinut, ”koekuvia” otellut, taustatyötä tehnyt. Enkä kyllä ole ollenkaan varma, ovatko ne kaksi tahoa, joita ajattelin tässä piakkoin lähestyä, ollenkaan niin innostuneita kuvausprojektiajatuksistani kuin minä. 😀 Mutta eikös se niin ole, ettei ole kukaan tule kotoa hakemaan töihin. Niin minä ainakin aina tuppasin opiskelijoille tuputtamaan.

Tuomen kukkiessa kotitöitä ja kiertelyä ja kaartelua kameran kanssa.

Iltapäivän lopulla ennen iltakokoukseen lähtöä ehdin vielä kotipihallakin leikkiä kameran ja sen säätöjen kanssa. Satavuotias Suomen lippu liehuu meilläkin nykyään (sini)taivasta vasten, eikä ole suurten koivujen varjostama. Kyllä on ollut hyvä juttu viime syksyn hieman epäröiden päätetty vanhojen, korkeiden koivujen kaato.

Suomen lipun historiastahan kirjoittelin vastikään pikkuisen pätkän historiaa….

Hautausmailla Oulu Valokuvaus

Rantoja, ruostetta, pihatöitä – ja aurinkoa!!

Nyt on väsy, ihan liikkumisesta väsy.

Aamukuuden aikaan nousin keittelemään kahvia, ja oli käytävä pihalla nurmella kävelemässä että uskoi, että tämä ihana sää on todellista, eikä Kreikan jälkeinen harha aamun unenpöpperössä. Lintujen laulu mieletön ja luonnossa jo tuoksujakin.

Tänään jos joskus olin niin iloinen, etten kahdeksan aikaan lähtenytkään polkemaan kohti yliopistokampusta, vaan kiertelemään Oulun rantoja, harjoittelemaan ja kokeilemaan uuden objektiivin käyttöä, etsimään ruostetta (serkkuni kuvahaasteen aihe tällä viikolla) ja hakemaan puutarhalta yrttien ja salaatinsiemeniä.

Minulla ei ole mittaria pyörässäni, mutta yhteensä melkein kolme tuntia olin liikkeellä, toki pysähdyin tiuhaan kuvailemaan ja muutamia asioitakin toimitin.

Mustasalmen suulla vielä jäätäkin rannalla, ja itse asiassa meri on vielä todella kylmä, jäät vasta lähteneet ja aamulla huokui viileää ilmaa. Hietasaaren rannalta käännyinkin kohti Aleniuksen puutarhaa ja sieltä sitten Pikisaaren kautta keskustaan, jossa jo aamusella niin kesäistä, ettei monta kertaa viime vuonna.

Lasaretin takana, kalaportaiden rannalla, narsissit kauniisti kukassa. Ihan kukkameri siellä oli!

Postin ja kirjaston kautta kotipihalle, jossa Pehtoori oli ehtinyt jo maalailla pihaterassin puuosia ja aloittanut haravoinnin. Liityin puutarhajoukkoihin, ja ihan ensimmäiseksi siivoilin ikkunalautoja, pihakalusteita, ohessa pyöränikin. Ja sitten yrttien viljelyyn. Olikohan liian aikaista tehdä kylvöt? – Toivottavasti ei. Pensaiden leikkausta, haravointia ja kaikkea sen sellaista.

Myöhäinen lounas, vai varhainen päivällinen, pihalla. Tietysti. Mittari näytti + 24 C varjossa. Niin hyvä, niin hyvä.

Kun Pehtoori oli saanut autoni pestyä, lähdin rautakauppaan hakemaan kynnysmattoa, multaa, orvokkeja (, joita ei vielä ollut) ja muuta kevättarvetta. Ja lopuksi sitten vielä hautausmaalle hakemaan lyhty pois ja tarkistelemaan haudan ”kukitustilanne”. Ja jäin vielä tunteroiseksi kiertelemään ilta-auringossa, koivunlehtien hehkuessa kauneinta alkukesän vaaleaa vihreyttään. Ja taas höpöttelin siellä ääneenkin. Pitkään aikaan sellaista ei (hautausmaalla, kotona kylläkin) ole sattunut. Ja etsin vielä ruostetta. Tiesin mistä etsiä, ja löysinkin kymmeniin kuviin.

Ruoste on kaunista. Ainakin tällaisina iltoina.