Showing: 1 - 50 of 51 RESULTS
Hautausmailla Joulu Ruoka ja viini

Hiljalleen joulutunnelma hiipuu

Hyvät blogiystävät!

Joulupäivän illassa ollaan, ja aatonaatosta asti on ollut joulua ja touhua.

Eilinen aatto oli tietysti ruokajuhla ja perheen juhla. Meillä oli yhteinen puurobrunssi puolenpäivän aikoihin, niin että suunnilleen eka kertaa elämässäni minulta jäi joulurauhan julistus katsomatta. Mutta jos puuropadan ympärillä on kolme lastenlasta, molemmat lapset puoliskoineen ja mies, niin kyllä siinä Suomen Turku ja Prinkkalan parveke unohtuvat.

Iltapäivä meni Emmiliinin kanssa ”jutellessa” ja joulupäivällistä kokkaillessa. A & E olivat menivät äidilleen, joten heitä ei illalla enää pöydässämme ollut, mutta – perinteiden mukaisesti 🙂 – saimme systerini miehensä kanssa meille. Meitä oli siis kahdeksan aikuista + Emmiliini, joka jaksoi muutamien päikkäreiden turvin ilahduttaa meitä hymyllään ja hyväntuulisuudellaan yli seitsemään asti.

Söimme aikas hyvin. Pientä haparointia oli laadussa, mutta eipä kukaan valittanut. Muisteltiin lapsuuden jouluruokien inhokkeja (kuinka ollakkaan lipeäkala oli aika monella meistä ”ei-se-ykkösherkku”) ja ehdottomia lemppareita (lanttulaatikko jakoi mielipiteitä!) oli monia.

Illan tarjoilut kruunasi sisareni (melkoinen kakkumaakari nykyisin) tuoma puolukka-valkosuklaakakku. Jossa oli yllätyskin: valkoisen palleron alta paljastui mökki ja pihakuusi!!!

Muista tarjoiluista myös resepteineen sitten huomenna.

Tänään olen jo vähän laitellut joulua pois, ja pakannut, jakanut ruokarääppiäisiä, siivoillut. Iltapäivän leppeässä lumisateessa, sinisessä hetkessä, rauhassa kävin (taas) hautausmaalla. Teki hyvää olla hetki itseksekseen, kävellä ja katsella. Siellä oli niin kaunista, hiljaista, lumista, tunnelmallista. Kiertelin kauan, vanhempien haudalla, ystävien haudoilla, Stooleporin puolella, muualle haudattujen ja Karjalaan jääneiden muistomerkillä…

Joulupäivän illassa vetäydyn nyt takkahuoneeseen. Lukemaan. Niin joulupäivän iltana on usein tapana tehdä.

 

Hautausmailla Valokuvaus

Marraskuista

Metsään ja merenrantaan pääseminen tuntui tänään tärkeälle.

Luonto näytti hyvin kevättalviselta, auringossa kiilsivät hanget, vain pari pakkasastetta. Ja se houkutti kokeilemaan mitä uudella puhelimella saa aikaiseksi. Kokeilin kaikkia mahdollisia ominaisuuksia, ja nyt sitten käytin nipun kuvia vielä kuvankäsittelyn kautta. Kyllä jälki ainakin entisen luurin tasoon nähden ihan kelpoa.

Panoraamassa näkyy kuinka Rajahaudan rannassa uimapaikkakin on pienestä virtauksesta huolimatta jo jäätymässä. Meri on jäässä jo niin kauas kuin tuolta näkyi. On marraskuu vaikka aurinko paistaakin.

Marraskuun alkuun (minulla toki edelleen kaikkiin kuukausiin) kuuluu myös hautuumaalla käynti. Tänään käytiin Pehtoorin kanssa kaksistaan, – samalla reissulla kun kävimme anopin luon, kävimme myös Jäälin hautausmaalla, apelle vietiin jo nyt isänpäiväkynttilät .

Tänään merkityksellistä ja mukavaa oli ensimmäinen videopuhelu Järvenpään vauvan (Emmiliiniksi taidan ryhtyä hän täällä blogissa kutsumaan) kanssa. Emmiliini on jo niin puhelias ja pysyy pitkään hyväntuulisena hereillä, että ehdimme melkein tunteroisen pitää yhteyttä yllä. Toki tyttären kanssa juttelimme ”ohi” vauvan jokeltelun.

Hautausmailla

Kesäpäivänä hautausmaalla

 

Pientä touhuilua, liikkumista, kauppa-asioita. Tiedättekös, mitä outoa ostin? – Akryylimaalia ja akryylitussit. Kaikkea sitä hurahtaakin kokeilemaan. Jollei asiasta lähiaikoina kuulu enempää, niin kokeilu on sitten hiljaa haudattu. Katsellaan nyt.

Mökin notskipaikan rempan, tai paremminkin rakentamisen suunnittelu, on myös ollut viime päivien ohjelmassamme, erityisesti Pehtoorilla. Tänään yksi ratkaiseva tekijä (minikaivinkoneen  saaminen päiväksi tontille) ratkesi myönteisesti: Lapissa on kuin onkin ainakin yksi sellainen. 🙂

Kävin myös hautausmaalla. Käveleskelin pitkästi uudelle puolelle asti, ristiin rastiin. Ja siinä vanhalla puolella myös. Oikeastaan hyvä, ettei minulla ollut kameraa mukana, joten saatoin keskittyä vain ihailemaan ja katselemaan rauhassa. On nimittäin niin, että nyt siellä on kauniimpaa kuin koskaan kesäisin. Haudanhoitosopimuksella hoidetuilla haudoilla istutukset ovat runsaampia ja kauniimpia kuin niinä melkein parinakymmenenä vuonna, jolloin minä siellä olen kulkenut. Viime kesänä hautausmaan pääpuutarhuri vaihtui, johtuneeko siitä?  Vai viime viikkojen sateista ja lämmöstä?

Esimerkiksi sankarihauta-alue on nyt erityisen juhlallinen ja kaunis. Yksi pieni yksityiskohtakin sattui silmiin, ja sai ne vähän karvastelemaankin. Vanhempieni haudan lähelle on toukokuussa haudattu yksivuotias poika. Haudalla ei ole vielä kiveä, vain puuristi ja paljon kukkia ja kynttilöitä, mutta siinä on myös todella herkkä puiden oksista tehty asetelma risteineen. Suomalaisilla hautausmailla tällaisia yksilöllisiä koristeita tai esineitä ei juuri koskaan näe, mutta ulkomailla on, juuri lasten haudoilla olen nähnyt nalleja ja muita leluja. Italiassa rosarioita ja kirjojakin. Meksikossa oli kaikenlaista   (Kannattaa klikkailla linkki auki, ja ihmetellä.)

Kun kesä hiljalleen alkaa hiipua kohti syksyä, kannattaa päivän kävelylenkki tehdä hautausmaalle. Ainakin Oulussa on todella kaunista.

Hautausmailla Kroatia 2023 Liikkuminen

Krkan kansallispuiston putouksilla

Heräsin aamulla kesken unen, jossa olin kuulevinani auton tiukat jarrutusäänet  ja törmäyksen. Hieman kirosin turhan varhaista heräämistä (klo 6), mutta siirryin ”terassiluukkumme” ihailemaan tyyntä merta, ja pian Pehtoorikin hereillä.

Päivän ohjelmassa oli retki Krkan kansallispuistoon. Emme jääneet odottelemaan kahdeksalta katettavaa aamupalaa, vaan nautimme huoneemme jääkaapista vähän retkieväitä, banaaneja, paikallista prosciuttoa, tuoremehua, pikkutomaatteja  (niin hyviä!!!) ja suklaata, pakkasimme patikointi- ja uimakamppeet, kameran etc. ja lähdimme hakemaan viereisestä parkkihallista vuokra-automme.

Ja kuinka ollakkaan, siinä melkein meidän hotellihuoneen  nurkalla oli kuin olikin vielä selvityksessä kolari, jossa hollantilainen  ja paikallinen sporttinen auto olivat ajaneet aika pahannäköisen kolarin. On täytynyt ajaa todella lujaa, että jälki oli niin pahaa kuin oli.  Siis en  ollutkaan nähnyt unta!

Lähtiessä otimme  vielä yhteisselfien ja lähetettiin Apsulle 8-vuotisonnittelut! Kahdeksan!

Kohti pohjoista,  kohti kansallispuistoa. Lyhyestä nimestään huolimatta Krkan kansallispuisto on iso. Kooltaan  ja vaikuttavuudeltaan.

Kaupungissa aamun työmatkalaisia, liikennettä puolikahdeksalta jo paljon.

Yritimme löytää reitin ohi mootttoritien, jokunen kylän väli siten ajeltiin, mutta lopulta päädyimme hienolle A1:lle, jossa ei juuri muuta liikennettä kuin 150 kilometriä tunnissa ajelevia Lexuksia, Bemareita, Mersuja, Audeja, isoja prätkiä, isoja Skodia ja meidän lisäksemme muutama hissuksiin ajeleva vuokra-autoileva turisti.

Noin tunnin matka Splitistä luonnonpuiston parkkiin ja infoon.

Haimme liput, saimme ohjeet ja kartan: kohti Skradinski Bukin vesiputouksia. Mutta heti alkuun satuttiin hautausmaan kulmille, joten kävimme ensiksi siellä. Olipa aika nuupahtanut, kuivahtanut. Ihan erilainen kuin esim. Igranen vuoristohautausmaa, jossa syksyllä 2017 kävimme. Kunhan kotiudumme ja perkailen kuvia, niin laittelen näkvyille…

Patikkareitti kulki Krka-joen rantaa, oli hiljjaista, vihreä jokiuoma, pinjametsä, lintujen laulu, noin 23 C ja liikkumisen ilo!

Ja noin neljän kilometrin jälkeen saavuimme reittimme kohteeseen: Skradinski Buk -vesiputoukselle. Se on 800 m pitkä ja korkeusero on 46 metriä. Se oli vaikuttava. Todella hieno.

Kuvaajakin tuli kuvatuksi.

Vesiputouksille pääsee myös bussilla ja jokilaivalla, mikä selittää sen. että kohteessa oli paljon, paljon väkeä.

Mutta mahduimme mukaan. Kiertelimme, kuvailimme, katselimme,  – ja kun alkoi  olla jo lounasaika istahdimme paikalla olleista kojuista ostettujen eväiden äärelle: pieni tonnikalasalaatti ja Nutella-creps puoliksi!! Kaikkea sitä. Ja hyväähän se oli.

Koska kansallispuiston lipunhintaan kuului myös jokilaivakyyti ajattelimme nauttia paluumatkan sen kyydissä, mutta jono  seuraavalle paatille oli noin tunnin, joten päätimme kävellä takaisinkin päin.

Olin pitkin päivää ilmoitellut, että palatessamme kaupunkiin  haluaisin piipahtaa lähibiitsillä uimassa ennen auton  palautusta, mutta ukkelihan hoksautti, että voisinhan uida Krka-joessa, onhan ihan autojen parkkipaikan  lähellä uimaranta, – ei muuta kuin jokeen vain. Ja minähän menin. Oli muuten aikalailla kylmempää kuin merivesi, mutta teki todella hyvää monen tunnin patikan jälkeen.

Ja sitten paluumatkalle. Neljän tienoissa kotikadulla, jossa on sekä autovuokraamo että hotellimme. ”Heloposti”, sanoisi Juniori.

Huilailua, perhechattia, viesteilyä  suuntaan jos toiseenkin, terassi-istuskelua, Pehtoori haki lähellä olevasta viini-tryffeliputiikista pullollisen Posip-rypäleestä tehtyä jääkylmää laatuviiniä, mie aloittelin postausta, tilasin huomiseksi liput, ja mietimme ruokapaikkaa.

Syömään – taas – aika varhain. Onhan huomennakin liikkumisen päivä …

Kaksi edellistä iltaa on syöty aika tyyriisti ja hienosti, mutta tänään haluttiin helposti ja runsas askelmäärä vaati tuhdimpaa ruokaa kuin scampeja. Siis tänään Gourmet Basta Bar, jossa Pehtoorille pizzaa ”tämä on erilaista kuin ikinä missään, mutta ihan hyvää” ja minulle ”pagnuttiellina  Napoletana”.

Enpä ole koskaan ennen moisesta kuullutkaan. Pizzan, salaatin, leivän, pitaleivän, … ties minkä kaiken risteymä. Hyvää oli sekin.

Hautausmailla Kroatia 2023 Ravintolat Reissut Ruoka ja viini

Rantalomalla kaupungissa

Eilen illalla – Diocletianuksen palatsissa

Diocletianuksen palatsi on rakennettu 300-luvulla, jolloin rakentamiseen käytetyt valkoiset kivet tuotiin Splitin edustalla sijaitsevalta Bračin saarelta (josta viety kivet myös Washingtonin Valkoiseen taloon). Lisäksi rakennusmateriaaleja on tuotu muualtakin:  marmori on peräisin Italiasta ja Kreikasta, pylväät ja sfinksit  Egyptistä.

Palatsialue oli 300-luvulla keisari Diocletianuksen asuinpaikka, mutta se on ollut myös armeijan linnake ja linnoitettu kaupunki. Palatsialue on iso: noin 200 x 200 metriä, ja siinä on yhteensä yhteensä 220 rakennusta. Sen sisällä on monta kerrosta ja paljon sokkeloisia kapeita kujia, rakennuksia vuosisatojen varrelta, ränsistyneitä nurkkia, kunnostettuja isoja taloja, isoja  aukioita.

Nyt siellä on paljon putiikkeja, ravintoloita, vaateliikkeitä, paikallisia tuotteita (laventelia, hunajaa, liköörejä, taidekäsitöitä, tryffeliä … ) myyviä kauppoja. Kahviloita, ravintoloita, apartementoksia, vuokrahuoneistoja.  Sileitä kivettyjä katuja, pylväitä ja kauniita ikkunaluukkuja.

Lähdettiin sinne eilen jo viiden jälkeen. Shoppailtiin pieniä tuliaisia muksuille ja kotiin – ja ostin itselleni kaulakorun. Sellainen kesähömppäkoru se on. 🙂 Kaikenlaista oli myynnissä: saippuat  olivat monessa putiikissa näyttävästi esillä.

Ja arvatkaapas kuka saa yhden näistä tuliaiseksi…:)

Ohessa tuli pidettyä Pehtoorille kreikkalaisten pylvästyylien kertauskurssi: nyt on korinttilaiset, doorilaiset ja joonialaiset pylväät taas hallussa.

Peristyylipihalla ennennäkemätön juttu: ravintola Luxor tarjoilee antiikin raunioille ruokaa ja juomaa – ravintolasali vailla vertaa. Emme kuitenkaan testanneet.

En tiedä, mistä johtuu, mutta tällaiset näkymät saavat jotenkin luottamaan  ihmiseen, maailmaan. Olisikohan kysymys pysyvyydestä – että sitä kuitenkin on, vaikka vain raunioina…

Seuraavaksi tarkoituksemme oli mennä AK:n vinkkaamaan Gourmet Bar Bastaan syömään, sehän on tästä meiltä muutaman sadan metrin päässä. Sinne kävelimmekin, mutta tilaa oli vain jossain takarivillä – siis sisällä, kaukana. Siispä siirryimme vielä lähemmäs hotelliamme, suunnilleen pihalle, jossa on Buffet Fife. Se on joka päivä ohi kävellessämme ollut aamuin, päivin, illoin täynnä. Sitä suositellaan monessa yhteydessä.

Päädyimme  meriahveneen (seabass) ja hammasahveneen (seabrew): ja kalahan oli hyvää, ei mitään pipertelyä, ei kallista. Velmu tarjoilija ei oikein tykännyt, kun emme hänen suosituksestaan huolimatta ottaneet talon valkoviiniä, vaan jotain muuta (joka ei kyllä ollut kummoista). Silti. Hyvä kokemus tuokin.

Toreille tiistaina

Ihan liian  aikaisin hereillä, joten  heti kahdeksalta aamupalalla, ja sitten lähdimme toreille. Kalahalli on Marmantova-kadun kupeessa, karu halli, jossa oli turisteja ja paikallisia.

Osa myyjistä esitteli tuotteita mielellään, osa ei todellakaan. Scampit maksoivat 30 € kilo. Noita söin toissailtana. Kroatialaisittain  valmistettuna (tomaatti-viinikastikkeessa kokonaisina leivän kera). Ei tullut ähky, mutta hyvää oli. Palaan näihin ja moniin muihin ruokakokemuksiin kotosalla – toivottavasti muistan. 🙂

Pikkutonnikala (alla) oli ennennäkemätön ja sitten paljon muita tuntemattomia. Mutta mukava oli kierrellä.

Hallin jälkeen siirryimme torille.

Se oli iso ja värikylläinen. Kaikkea hyvää tuoretta. Keräsimme evästä lounaspiknikille: persikoita, nektariineja, pikku banaaneja, mansikoita, brikok (fetapiirakan tyylistä paikallista, tyypillistä) ja Pehtoorille vielä jonkinlainen munkki.

Biitsipäivä

Kävimme hotellilla (jonka keskeinen sijainti on niiiiiin hyvä asia), pakkasimme rantakamppeet, eväät ja lähdimme biitsille! Splitistä on moneksi. Myös rantalomakohteeksi.

Menimme Bacvicen rannalle, josta on tehty hiekkaranta. Kroatian rannat ovat luonnostaan  pikkukivirantoja, mutta täällä pohja on kuin Nallikarissa, ja oli kahlattava pitkälle, että pääsi uimaan kunnolla! Mutta kuinka minä nautinkaan, kun pääsin mereen uimaan! Turkoosin siniseen Adrianmereen. Oi että! Ihan hurjan hienoa!

Rannalla oli mukava leppoinen tunnelma, eikä ruuhkaa. TAAS tuli mieleen, miltähän täällä näyttää elokuussa. Ainoa hieman enemmän ääntä aiheuttanut juttu oli paikallisten nuorten miesten peli, picigin, jossa pientä kumipalloa löydään kämmenellä pelaajalta toiselle ringissä ja retkautukset olivat näyttiviä ja äänekkäitä!

Kolmen jälkeen tepastelimme rannan kautta hotelliin, jossa uikkarit kuivumaan, vesipullot täyteen, – ja vielä pienelle  lenkille.

Tänäänkin Marjan-kukkulalle: eilen  jäi juutalaisten vanhaan hautausmaahan tutustumatta (käveltiin huomaamatta ohi!), mutta tänään sinne. Hautausmaabongari sai taas uudenlaisen jutun koettavaksi. Metsittynut vuosisatojen (per. 1573) takainen  hautalehto oli vähän surullinen, mutta toisaalta – muistijälkiä sielläkin.

Hautakivien tekstejä  ei  ollut kyky lukea.

Näköalatasanteen kahvilassa nautimme lasilliset proseccoa, puolenpäivän proseccon aika oli viivähtänyt hyvinkin loppuiltapäivään … Mutta reissun tähän asti lämpimimmän, täysin sateettoman päivän iltapäivällä kylmä kuplajuoma maistui erinomaisesti.

Hotellissa taas kuvien työstämistä, huolellista suihkuttelua, hetken huilausta ja sitten loman puolivälin dinnerille: juhlaillallisen aika oli tänään. Siis kukkamekko ylle ja etukäteen valittuun ja varattuun ravintolaan. Pitkään aikaan ei mitään niin hyvää ravintolakokemusta. Siitä kerron, kertonen huomenna. …

Hautausmailla Kroatia 2023

Sunnuntaikävelyllä Splitin rannoilla

Otsikkokuvassa on meidän hotelli Galeria Valeria.

Eilen illalla käytyämme viiinimessuilla nauttimassa muutamat maistiaiset aperitiiviksi ja ostamassa nuorille deliosastolta paikallisia herkkuja tuliaisiksi, astuimme linnan kellarista ulos ja silloin jo satoi vettä, lämmintä  vettä, lämpimässä, pimenevässä illassa. Niinpä aika nopeasti valitsimme vanhan kaupungin (Grad) kymmenien ravintoloiden joukosta sellaisen, jossa pääsimme sisätiloihin.

Chops-Grill oli jotenkin  vanhanaikainen, aika ´hieno´, aavistuksen tunkkainen, mutta hyvä merkki oli se, että siellä oli myös paikallisia. Grillattuja mereneläviä ja lihaa listalla. Me valitsimme merikrottia (monkfish, ei sittenkään kissakalaa kuten ensin luulimme. Merikrottihan  on hyvin lihaisaa, — jos sokkona olisi pitänyt eilinen hiillostettu kala maistaa, olisin saattanut luulla liharuoaksi, ehkä sen kanssa tarjottu tryffelikastike myös hämäsi maussa. Mutta kyllä pidimme siitä kovasti.

Unta ei tarvinnut odotella, ja sitä riitti aamukahdeksaan. Sininen taivas, kimmeltävä meri ja korkealta paistava aurinko ilahduttivat todella paljon – illan sateen jälkeen osattiin arvostaa sunnuntaiaamun kauneutta.

Hotellin kattoterassilla (kuvassa näkyy metalliset kaiteet siitä) viivähdettiin (aika vaatimattoman) aamupalan jälkeen pitkään, ensin suunniteltiin lähtevämme viereiselle Marjan-kukkulalle (näkyy kuvassa)  käveleskelemään, jonne lähtee polku hotellimme takaa,  mutta lähdimmekin kiertämään kaupungin rantoja.

Parin kilometrin päässä hotellistamme tulimme vanhalle luostarialueelle – Sustipan. Siinä on ollut keskiajalla benediktiläisluostari, 1800-luvulla yksi Kroatian kauneimmista  hautalehdoista,  joka 1900-luvulla kommunistien toimesta kuitenkin hävitettiin. Aivan mahdottoman kaunis puisto, vanha hautalehto, pieni kappeli, jossa messu. Urkujen soitto ja padren puhe  kuuluivat ulos asti, ja kappelin vieressä olevasta varastosta ihmiset kävivät hakemassa tuoleja ja asettuivat puiston alueelle – osallistuivat siten palvelukseen.

Me kiertelimme ja istuskelimme puistossa aika kauan, katseltiin kaupunkia mereltä päin, katseltiin merelle, ihailtiin kun satamasta lähti jahteja ja purjeveneitä … Niin kaunista, ja itsellä hyvä tyyni mieli, rauhallinen olo.

Lounaalle palasimme hotelliin, omalla terassilla leikkeleitä, hedelmiä, mangoldileipää …

Minä siirryin kattoterassille huilaamaan, katselemaan pilviä  ja ottamaan aurinkoa,  mikä keskeytyi kun ukkonen nousi kolmen jälkeen, ja kunnon sadekuuro siihen päälle. Pehtoori jäi huoneeseen torkuille.

Ja saipa mies tällä 40-vuotishäämatkalla osoittaa pelastavan ritarin taitonsa. Kerron huomenna, sillä nyt lähdemme taas kohti vanhaa kaupunkia, alkaa olla aika etsiä ruokapaikka.

Hautausmailla

Lyhtyjä ja laulua

Syksyä monin tavoin tässä päivässä.

Nostin D-vitamiinipurkin aamiaispöytään, – Deelle taitaa olla jo tarve. Ja kynttiläkin meillä on jo viikon ollut aamiaispöydässä. Tästä eteenpäin jonkinlainen tuikku, kynttilä, lyhty on tammikuun lopulle asti aamutunnelmassamme.

Vähän jo harkitsin, että jonkun pienen valonauhan tai jonkun lyhdyn laittaisin vaikka takkahuoneen ikkunaan. Ihan pienenpienen kaamosvalon illoiksi.

Lyhtyjä myös kukkapurkissa. Nämä ovat aika kauniita.

Haudallekin vein jo kynttilälyhdyn, – ei siellä niitä vielä kovin monella haudalla ole, ovathan kukat haudoilla kaikkialla kauneimmillaan, runsaimmillaan, mutta minulla oli aamulla vaan sellainen tunto, että nyt on myös kynttilän aika.

Kulttuurin aikakin oli tänään: soitannollinen iltama (= iltapäivä) Oulun teatterissa

Teatterikiertue”Vanhoja poikia”, jonka rooleissa ovat Esko Roine, Taneli Mäkelä, Puntti Valtonen ja Tuomas Uusitalo, oli tänään Oulun teatterissa ja me siellä nauttimassa elävästä musiikista, syvistä mietteistä, helposta, pulppuavasta naurusta. Pari viikkoa sitten luin tällaisesta vierailusta, varasin liput, koska arvelin/tiesin, että Pehtoorillekin kelpaa. Juha ”Watt” Vainion tuotanto, joka on siis koko esityksen ”sydän”, on Pehtoorille mieluista – hän taitaa osata ainakin parikymmentä suosituinta biisiä ulkoa. Ja lauleskelee niitä aika usein… varsinkin mökillä.

Roine (77 v.) olikin yllättävän hyvä tulkitsija, myös laulaessaan todella hyvin, Taneli Mäkelästä olen jotenkin aina tykännyt ja Puntti teki tästä porukasta ehkä parhaan näyttelijäsuorituksen. Melankolia, pieni kesäteatterimainen kohellus, toisaalta rauha ja nauru. Ja kuinka elävä musiikki veikään mukanaan. Sitä on viime vuosina ollut aika lailla vähän.  Summa summarum: tykkäsin, tykkäsimme. Oli erilainen, hyvää tekevä sunnuntai-iltapäivä.

Hautausmailla

Pääsiäiskukkia ja aika

Kiirastorstai-iltana minun jo pari viikkoa sitten kylvämäni rairuohot ja oraat alkavat olla jotensakin ´förbi´, mutta pupuja näkyy kodissamme entistä enemmän. Limen- ja nurmenvihreää sekä keltaista myös.

Pienet Pirkka-narsissit ilahduttavat myös. Tiedättekö, mikä tässä kuvassa on parasta? – Iltavalo. Valo illalla. Luonnon valo vielä näin myöhään, Oulussakin.

Pikkunarsissien lisäksi ostin kolmen pionin kimpun: ja ne aukesivat heti! Onkohan niilläkin kiire kevääseen?

Minullakin oli päivällä keväisempi olo kuin mitä luonto tarjosi. Olin ajatellut huristelevani hiusten leikkuuseen pyöräillen, mutta onpa vielä niin kylmä, ettei puhettakaan. Sitä paitsi oma ”kulkuneuvovastaavani” (sukset, pyörä, auto) Pehtoori on juuri saanut sukset huolletuksi ja varastoiduksi (mökillä), auton pestyä ja kesärenkaat vaihdetuksi, joten pyörän varastosta noston ja huollon aika lienee huomenissa. Tänä vuonna nämä vaihdokset ovat ihan yhdessä rysäyksessä.

Mutta pääsinpä autolla kaupungille vallan hyvin. Eilisten kuvien editointi vei aamupäivän niin ettei puhettakaan, että olisin ehtinyt kävellä. Ja kun oli roudattavaakin.

Kukista puheenollen — pääsiäiskukan, sinililjoja, vein myös äidin haudalle. Tai onhan se vielä tietysti myös isän hauta, mutta näinä kuukausina on tullut ajateltua sitä vain äidin hautana. Nykyisin juttelen siellä vain äidille.

Niin tein kyllä mökilläkin, siis juttelin äidille. Jotenkin siellä, Tuulentuvan pihapiirissä ja Laanilan laduilla, äiti oli kummasti läsnä. Ehkä siksikin, että nyt ei sieltä enää tule äidille soitetuksi, ei keneltäkään hänen vointiaan kysellyksi, mikä on kuulunut mökkieloon viime vuosina. Ehkä juuri siksi näin melkein joka yö unta äidistä tai jotain, jotenkin häneen liittyvää: muistoja, painajaisia, lapsuuteen liittyviä asioita, äidin omasta elämästään kertomia vaiheita, yhteisiin Lapin päiviin liittyviä juttuja, kaikkea… Ihan selvästi mieli tekee unimaailmassa vielä ”töitään”.

En suinkaan ole ainoa, jolla ajankulku on hieman sekaisin, vuoden- ja vuorokaudenajat aika ajoin hakusessa: joulukaktukseni on nyt kauneimmillaan, kymmenet kukat avautuivat sopivasti näin pääsiäisen juhlaan.

Ai niin. Tänään tuli Helmet-lukuhaaste valmiiksi. Mitähän nyt lukisi/kuuntelisi?

 

Hautausmailla Joulu

Joulun lopulla

Kolmisin Pehtoorin ja tyttären kanssa istuimme aamukahdeksan jälkeen aamupuurolla ja -kahvilla, ja mietimme ääneen päivän kulkua, katselimme pakkasmittaria ( – 19 C). Mietin pientä lenkkiä, Pehtoori muistutti: sunhan piti mennä kuvaamaan Villa Hannalan uuden jouluvalot. Ja siltä istumalta lähdin pakkaamaan ylle lämmintä, kameran reppuun, uudet valokuvaajan pakkasrukkaset völökkiin ja eikun autolla kohti Hietasaarta. Tovin siellä kiertellin, Hannalankin kuvasin. Ja aika pian ihan seitinohut kylmän hohka hiipi kaikkien lämpökerrosten läpi. Jatkoin matkaa, kohti hautausmaata. Jotenkin sinne mieli taas veti.

Siellä oli kaunista. Koskettavaa.

Se kaikki suru, se kaikki ikävä, se kaikki rakkaus. …

Nouseva aurinko, muualle haudattujen muistomerkin sadat kynttilät. Ikävä on.

Viivyin paleltumiseen asti… silti jatkoin vielä laajan kaaren kiertäen, iskällekin kävin heipat heittämässä. Ajatuksissani kuljin, kylmäkään ei tuntunut.

Jatkoin vielä Oulujokivarteen, Oulujoen kirkon olisin halunnut kuvata sinisenä hetkenä, mutta jo valkeni. Kaunista silti. Kirkonmenot olivat juuri alkaneet, – en sisälle kuitenkaan mennyt. Tänä jouluna ei edes jouluhartaudessa tullut käytyä. Tänä jouluna moni asia on ollut eri tavoin kuin ennen.

Tapaninpäivän kahvit äidin luona, ja sitten vielä kerran katoin perheelle joulupöydän. Tänään rääppiäisiä, paljon niitäkin. Lapsille mehua ja cokista (huom. lasit), merkki juhlasta sekin.

Ja Apsulle suurinta juhlaa on, kun kummitäti on Oulussa ja sen kans sai ”jälkkäriksi” pelata Mario Cartia. Nostalgista myös minulle. Mario Cartista alkoi meidän perheessä Nintendo-aikakausi. Kokeilin kerran, kaksi. Ei ollut mun juttu.

Pari tuntisen jälkeen täällä taas hiljeni. Tämä joulu on taputeltu. Toisin kuin usein ennen, emme huomenna lähdekään kohti Hangasojaa, emme kohti mökkieloa. Nyt on parempi, tarpeenkin, olla kotosalla ensi vuoden puolelle asti.

Hautausmailla Joulukalenteri Oulu Reseptit Ruoka ja viini Viini

Pakkastouhuja ja -mietteitä

Kello löi jo viisi, … heräsinhän minä.

Jokin sukupolvien perinne selkäytimessä, että pyhänä ei kovin kovasti saisi touhuta, lepopäivää olisi yritettävä viettää, joten yritinpä sitten edes aamun ottaa levollisesti.

Aamupäivällä sain eilisen joulubrunssin kuvasaaliin peratuksi, kehitetyksi ja julkaisuunkin jo: KLIKS. Kuinkahan kauan vielä menee, että suostun pimeässä tilassa käyttämään salamaa? – Varmaan kauan.

Äidin luokse meninkin tänään poikkeuksellisen aikaisin, melkein heti lounaan jälkeen, ja olin poikkeuksellisen kauan. Kahvittelimme, tai siis äiti nautti kahvista ja baakkelsista, pitkät tovit jutustelimme kaikkea ei niin todellista ja sitten katseltiin albumillinen vanhoja kuvia. Opin taas omastakin menneisyydestä paljon uutta.

Vuoksista ajelin suoraan hautausmaalle. Pakkasta paljon (- 22 C), mutta sehän tekee miljöön kauniiksi. Toisaalta kuvailu on aika hyytävää, sillä on kuitenkin osan aikaa avokäsin värkkäiltävä. Olisiko tässä selitys sille, ettei viidestäkymmenestä kuvasta ole montakaan julkaisukelpoista. Isän haudalla kävin taas kertomassa kuulumisia, miettimässä kaikenmoista.

Ja hautausmaan toiselle laidallekin vein kynttilän, melkein vuosi on siitäkin. … Koko ulkoilurupeama/lenkki hautausmaalla.

Kaamos on tänään laskeutunut Saariselälle, menee 36 vrk, että aurinko nousee siellä seuraavan kerran. Tänään tuntui, että täällä Oulussakin on pakkaskaamos tullut.

Meni illansuuhun ennen kuin sain meille sapuskan tehdyksi. Pääruoka oli jotain niinkin ihmeellistä kuin hunajamelonisalaattia ja poro-aurajuustomakkaraa (tuotu mökin lähikaupasta), mutta eturuoka ansaitsee erillismaininnan. Vanha kunnon porkkana-juustokeitto tuunattuna ihan salonkikelpoiseksi gourmet-keitoksi. Se gourmet-osuus on tuossa pallerossa, johon idea muutaman viikon takaiselta Uleåborgin illalliselta.

Gourmet-pallero keittoon (kaksi palleroa)

½ prk creme fraichea
50 g savuporolastuja pienittynä (Kylmäseltä Kauppahallista saa hyvää poroa!!)
pippuria
lehtipersiljaa, timjamia (jota ei koskaan ole liikaa)
tilkka ruokakermaa

Tee aineksista tahna, muotoile kahdella lusikalla tai pieneen kippoon palleroksi, anna jähmettyä pakkasessa (tänään oli sopiva hetki pistää toviksi hangelle jähmettymään) ja laita kuumaan keittoon koristellen lehtipersiljalla.

Valkoviiniä nautimme keiton ohella: ”moottorikelkkavalkkari” Lynx oli oikein passeli tässä yhteydessä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Itsenäisyyspäivän aattona. Joulukalenteri Oulun hautausmaan sankarihauta-alueelta. Vanha, ”pikku kappeli”, kello”tapuli”” ja luomujoulukuusi, kaupungin toiseksi kaunein.

Huom. vain yksi lyhty sankarihaudoilla. Huomenna varmaan satoja. …

Hautausmailla

Valamoon vol. 2

Muutamia kuvia onnistuin eiliseltä siirtelemään. Ensi viikolla sitten kotikoneella kuvakooste koko tästä pidennetystä viikonlopustamme.

Maaningan Korkiakoskella olisi ollut 5,5 km Kanjonikierros, joka olisi varmasti ollut mukava tepastella, mutta me tyydyimme lyhennettyyn versioon. Koskessa on ollut 1700-luvulla rakennettu mylly, joka on perimätiedon mukaan hajonnut jo toistasataa vuotta sitten. Myllynkivien (2) lisäksi koskessa paljon kaatuneita runkoja ja katkenneita oksia. Osa varmasti viime viikolla näilläkin seuduilla riehuneen Ahti-myrskyn jäljiltä.

Maaningan jälkeen ”rantauduimme” Kuopion Vanhaan Satamaan. Käveleskelimme (ja kuvailin) pikkukaupungin kesäidylliä, perjantai-iltapäivän helteinen, raukea tunnelma muutamien turistien, harvojen paikallisten käveskelessä rannalla ja istuskellessa terasseilla. Kuopiossa on oltu toistakymmentä vuotta sitten, kun käytiin Weindorfissa, joka oli juuri siirtynyt Oulusta Kuopioon. Ja sitten seitsemän vuotta sitten Paistinkääntäjien kanssa, jolloin suurin osa ajasta meni ravintoloissa lounailla, illallisilla  ja matkalla Nuivaniemeen veneellä. Ruokajuhlassa ei paljoakaan kaupunkiin tutustuttu. Kauppahallissa ja sen ohessa olevassa Apaja-kahvilassa treffarimme Katrin perheineen. Blogituttavuuden myötä tutustuimme ja  tapasimme livenä. 🙂

Savosta ajelimme Pohjois-Karjalaan. Kertakaikkisen eläväinen Einari Vidgrenin elämäkerta, jonka lukee kirjan tekijä Antti Heikkinen mehevällä murteella, sopi ajomatkan kuunteluun ihan mahottoman hyvin. Valamon parkkipaikalle saavuimme tasan viideltä.

Majoituimme hotellin puolelle. Täällähän on myös opistolla ”retkeilymajatapaista” majoitusta, mutta meillä kahden hengen iso huone, jossa vielä parvi, jossa kaksi makuupaikkaa. Levollinen yösija. Ei ääntäkään, ei mistään. Vaikka nukuttiin ikkuna auki. Helle ei yltänyt huoneeseen asti.

Kuudelta oli IX hetki ja ehtoopalvelus ja pravilo vanhassa kirkossa. Koska sinne toivotettiin (ekumeenisesti) tervetulleeksi ja kerrottiin, että koko palvelusta ei tarvitse seurata, kävimme kokemassa sen. Nimenomaan kokemassa. Hämmensi on ehkä oikea ilmaus. Ei ahdistanut, ei tullut erityistä rauhan tuntua, mutta hämmensi.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Lähdimme iltakävelylle.  Suomessa ei ole ortodoksihautausmailla juuri tullut käytyä. Nellimissä muistaakseni edellinen kokemus. Nyt tietysti täällä.

                        Grobu on hirsistä rakennettu ja laudoilla harjakatettu, usein myös puuleikkauksin koristeltu ortodoksinen hautamuistomerkki.

Noita oli aika paljon (10 – 20?) vain muutamia kivisiä hautapaaseja ja sitten puuristejä. Ainoastaan muutamilla uudehkoilla haudoilla, erityisesti naisten, oli kukkia tai kynttilöitä. Opin munkkien ”ammattinimikkeitä”.

Ja helposti erottui Pentti Saarikosken hauta. Hänen puolisonsa Tuula-Liina Variksen kirjan ”Sattunut syntymään” kuuntelin viime kesänä ja siinä on Saarikosken Valamo-yhteyksistä kerrottu. Muutenkin lukemisen arvoinen kirja.

Lenkin jälkeen menimme luostarin Trepesta-ravintolaan, jossa oli ”Valamolainen teepöytä”. Samovaariteetä ja vadelmahilloa, lohi- ja kaalipiirakkaa (todella hyvää), sekä suolakurkkuja, hunajaa ja smetanaa. Kakkuakin. Kahdentoista euron mukava iltapala.

Täällä opistolla on menossa monia kursseja, joten väkeä on puutarhassa, ravintolassa.

Ilta oli kaunis, lämmin, järvi täysin tyven… lähdimme luostarialueen ulkopuolelle, läheinen pienvenelaituri, jossa oli muutama pöytä, houkutti nauttimaan auringonlaskusta. Pikku pullollinen Penfolds´n punaviiniä ja vain linnunlaulu. Nyt lepo, rauha. Siinä vain.

Hautausmailla Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Talvikauneutta kaupungissa

Aamulla pakkasmittarissa – 25 C. Reipasta.

Päätinkin, että päivän ulkoilman hankkisin kävellen. Ja pitkästä aikaa kameran kanssa Oulussa ulkona. Onnistuin vitkuttelemaan lähtöä iltapäiväksi, jolloin oli jo lämmin. Kiertelin, kaartelin, hautausmaallakin kävin. Enpä ole ennen sellaisena sitä nähnyt. Useimmat haudat olivat todellakin kumpuja. Eivät hauta- vaan lumikumpuja. Käytävät on ajettu lingolla, joten standardikokoiset, ns. matkalaukkuhautakivet, olivat jääneet lumen alle.

Siellä täällä hangesta pilkisti pieni (lyhdyn) risti.

Kaupungilla oli kovin hiljaista. Sulku ja hiihtolomaviikko vaikuttivat – vain Woltin ja Foodorin ruokalähetit kulkivat ristiin, rastiin Rotuaarilla. Minäkin hain noutoruokaa. Viime viikolla Novalla peräänkuuluttivat ihmisiä tekemään päätöksen tehdä jotain uutta, hyvää, erilaista elämässään (ainakin) kolmen sulkuviikon aikana, ja eräs kuuntelija kertoi päättäneensä huolehtia omasta ja perheen ruoasta tukien paikallisia ravintoloita (ja omaa jaksamistaan) tilaamalla kaksi kertaa viikossa jostain ravintolasta.

Siitä idea: päätin samoin. Paitsi että vain kerran viikossa ja haetaan itse. Olenpa lukenut ravintoloitsija-ystävien FB-seiniltä, että take-a-wayssa on se huono puoli, että 30 % katteesta menee juurikin joille ruokalähettifirmoille, ei paikallisille ravintoloille. Any way, me haemme itse. Ensi viikolla jotain muuta kuin aasialaista, vaikka ei tämänpäiväisessä ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Hain Pakkahuoneen thaimaalaisesta (Pad Thai Baan Naa) kassillisen ruokaa. Tilasin kaksi annosta: Paistettua riisinuudelia isoilla katkaravuilla ja paistettua kanaa (ja riisiä) cashewpähkinöillä sekä rapeat salaatit. Annokset olivat valtavia. Yhdestä olisi riittänyt kahdelle. Ne maksoivat vähän yli 30 euroa, mutta lounasaikaan (klo 11 – 15) ala carte -annoksista saa 20 prosentin alennuksen, joten alle 30 eurolla tuo ravintolaruoka kotiutui meille.

Lähdin vielä illansuussa toiselle lenkille. Ajelin Nallikariin, auringonlaskua kuvailemaan, ja katselmaan ”jäätaidetta” – oululaisten tekemiä jäädytyksiä (vrt. mun iglukylä 😀 ).

Auringonlaskuun lisäkauneutta toi halopilari.

Melkein olisi ollut ulkomailla koko päivän. 🙂

Hautausmailla Lappi

Inarin hautausmaalla

Ei tarvitse lähteä kauas matkalle, että voi nähdä jotain uutta, mielenkiintoista, historian havinaa, … Hautausmaabongari kävi eilen eka kertaa ikinä ”mökkinaapurissa” = Inarin seurakunnan hautausmaalla, joka onkin Ivalossa. Inarissa on kirkko, ja sankarihautalehto, mutta varsinainen hautausmaa on Ivalossa. Siellä siis eilen.

Lumipeitteiset hautakivet, muistomerkit, paasit ja ristit kertoivat paikallishistoriasta, paikallisten vaiheista yli sadan vuoden ajalta (hautuumaa perustettu 1905).

Siellä on haudat ripoteltu vähän ”miten sattuu” – pääpuoli itään-länteen, etelään – pohjoiseen, ortodoksihaudat, veteraanien haudat, sukuhaudat, sotilaishaudat, uudet ja vanhat haudat yhdessä ja erikseen. Ei mitään asemaan ja varallisuuteen liittyviä erillisalueita, ei aitoja, ei rajoja.

Oikeastaan voisi sanoa, että melkoinen tilkkutäkki koko pieni Ivalojoen rantatöyräällä, ennen Kirkonkylää, oleva hautausmaa on.

Hyvin sinne sopii venäläisten sotilaiden betoninen hautapaasi (kummasti tuli mieleen termi ”Stalinin hammas”) kuin kullankaivajien muistomerkki, kirkonmiesten ja saamelaisten haudat, Petsamon siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä haudat, – hautojen vinoristit: Gauriloffit ja Lietoffit ovat saaneet leposijansa.

Samoin siellä on ”Muistopaasi … niiden muistoksi, joiden tuhka tai tuhkauurna on kätketty Inarin erämaihin”, Jobin sanat ”Jumala on heittänyt minut maahan ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa” (Job 30:19) on kaiverrettu luonnonkiveen.

Hangessa kulkiessa, kuvaillessa, ihan yhtäkkiä vaatimattomasta puurististä tunnistin tutun nimen: Lauri Kock! Hetken mietittyäni tajusin kenestä oli kyse!  Sama mies, joka joskus 1970-luvulla veti minulta sijoiltaan lähteneen sormen paikoilleen – ihan huomaattamani!

Tämä Lauri – Lasse –  oli Saariselän hissillä töissä ”monitoimimiehenä” kuten löytämässäni artikkelissa todetaankin… Olin 15 – 16 -vuotias ja kaaduin mäessä, jotenkin käsi jäi alleni, ja tunsin jo noustessani, että vasemman käden keskisormi rupesi turpoamaan. Laskettelin hiihtohissin juurella olleeseen vuokraamoon/huoltotakennukseen, jossa veljen kanssa oltiin niin tuttuja, että saimme käydä siellä ”oleskelemassa”/lämmittelemässä/kioskilta ostetut kaakaot juomassa ja istahdin penkille ja valittelin kaatumista ja hämmästelin turpoavaa sormeani. Tämä Lasse sanoi, että ”näytähän”, otti kädestäni kiinni, tunnusteli, nykäisi yhtäkkiä ja hups! – sijoiltaan lähtenyt sormi oli taas kunnossa. 🙂  Olisipa eilen ollut hautakynttilä mukana: Lassen muistolle olisin kynttilän sytyttänyt.

Monta muutakin tuttua hautausmaalla tapasimme. Mm. Ivalon legendaarisen ”Kenkä-Asun” pariskunnan hautakivi sattui kohdalle. Iäkäs, yli 90-vuotiaaksi elänyt pariskunta kuoli kuukauden välein, ja rouva piti kauppaa viimeisin vuosiin asti ….

Hautausmaalla on myös espanjantautiin kuolleiden joukkohauta ja risti sen muistoksi: Inarissa kuoli muutamassa kuukaudessa kymmenesosa väestöstä. (ks. artikkeli – koskettavan ajankohtainen on).

Myös Ylä-Lapin kullankaivajat ovat saaneet oman muistomerkkinsä Inarin hautausmaalle. Muistomerkin päällä oleva lumiaihio kätkee sisälleen ristin. Lapin historian ystävät ovat pystyttäneet tämän vuonna 2002 ”kaikkien Lapissa kultaa kaivaneiden miesten ja naisten muistolle”. Muistomerkillä olevat luonnonkivet ovat jokaisen muistomerkkihankkeeseen osallistuneen henkilön ja yhteisön siihen muuraamia.

Eikä liene ole hämmästyttävää, että löysin myös (paljon) uusia (paljolti saamelaisia) nimiä kokoelmiini: Ilo Uljas ja Inga Rosalie saavat miettimään, millaista on heidän elämänsä näillä seuduilla, tuntureiden katveessa ollut.

Lasten haudat sykähdyttävät aina: pieni Mattus ei ollut ehtinyt saada kasteessa etunimeään ennen kuin menehtyi.

Lupasin ja vaadin, itselleni ja itseltäni, että käyn tuolla toistamiseen pian. Kesällä, – silloin kun lumi ei peitä luonnonvaraisen hautausmaan kaikkia kiviä. Ehkä elämät ja tarinat heräävät paremminkin eloon, ajateltaviksi.

Hautausmailla

Hautausasioita

Alkaa olla vuosi siitä, kun viimeksi olimme Roomassa. Sinne lähtiessä tai oikeastaan jo matkaa varatessa, totesin, että ”vielä kerran” haluan siellä käydä. Taustalla ajatus: ”Rooma on ikuinen, minä en.”

Maailman ja matkustelun ollessa tässä tilanteessa kuin se nyt on, olen tavattoman iloinen, että kävimme Roomassa – ainakin – vielä kerran. Näinä takautumien viikkoina on tullut muutoinkin ajatelluksi tosi paljon tehtyjä matkoja, paljon katseltua reissukuvia, luettua reissuraportteja kun ne ovat kohdalle sattuneet. Onneksi on reissattu. Reissattu paljon, ja monenlaisissa maissa ja kohteissa, – ja Roomassa. Ja monenlaisilla hautausmailla.

Tänäänkin olimme hautausmaalla. Olimme Pehtoorin kanssa monta tuntia, sillä tänään saimme aikaiseksi pitkään suunnitteilla olleet kunnostustoimet isän haudalla. Ison hautapaikan koristesorat olivat huvenneet ja rikkaruohottuneet, ja kun samanlaista kauniin vihertävää sorakiveä ei Suomenmaasta ole löytynyt, jotta olisi vain voitu täydentää, niin oli poistettava vanha, ja laiteltava rikkaruohojen estokangas ja uutta soraa monta säkillistä. Pientä roudaamista ja puuhastelua. Mutta sää oli hyvä, tuli touhuttua ja liikuttua, ja sellainen ”yhteishyvä”-homma oli se. Iltapäivällä pyörälenkillä kävin vielä tsekkaamassa mittoja kukkien tilaamista varten. Niitä ei vielä laitettu. Maakin oli vielä pinnastakin paikoin jäässä, sillä hauta on aika varjoisassa paikassa.

Jos olen ollut menneessä, niin myös tulevassa. Sain viime viikolla vihdoin tehdyksi oman hoitotahto -ja hautaustestamentit. Nämä meidän oli tarkoitus tehdä jo puolitoista vuotta sitten, jolloin illalla kolmisin (Pehtoori, minä ja Tyär) istuimme pitkää iltaa kotosalla appeni hautajaisten jälkeen ja puhuimme syntyjä syviä, elämästä ja kuolemassa, uskosta ja hautaamisesta, kaikesta sellaisesta, tuli puheeksi myös, miten itse kukin meistä elämänsä lopussa haluaa tulla hoidettavaksi, millaiset hautajaiset järjettäväksi ja miten haudattavaksi. Silloin lupasimme esikoiselle, että kirjaamme nämä asiat ylös. Nyt sain tehdyksi. Netistä löytyy malleja ja kaavakkeita.

Tiedän monenkin olleen hämmennyksissä kun on läheinen saateltava viimeiselle matkalle – ei tiedetä, miten edesmennyt olisi halunnut toimittavan? – Toisaalta, puolenkymmentä vuotta sitten syöpään menehtynyt hyvä ystäväni suunnitteli saattohoidon alkaessa omat hautajaisensa alusta loppuun: virsistä ruokalistaan, kutsuttavista kuolinilmoitukseen. Mitään sellaista minä en ylöskirjannut, mutta jotain kuitenkin.

 

 

 

 

Hautausmailla Madeira

Castanheiro ja Funchal jäivät…

Hotelli Castanheiron (suom. ~ kastanja) aamiainen viimeistä kertaa – ainakin tällä lomalla. Sekä hotelli että sen aamiaiset ovat suositeltavia. Jos lomalla ykkösjuttu ei ole auringonotto ja meressä uinti, ei parveke merinäköalalla eikä rantakatu, jonka varrella on rantahotelleja ja niiden oheispalveluja vieri vieressä, niin Castanheiro on kyllä hyvä valinta.

 

Jokaisella aamiaisella yksi pasteis de nata  – tänään kaksi. Ikävä niitä tulee, mutta Lidlista saa melkein yhtä hyviä. Olen kerran kokeillut näitä leipoakin. 😀

Edellisellä Madeiran lomalla oltiin Cliff Bayssä, joka oli sekin oikein hyvä (pääsy mereen uimaan, alakerrassa Michelin tähden ravintola, isot huoneet, merinäköala, upea allasalue – sijainti Lidon ja kaupungin keskustan puolivälissä), mutta kyllä tämä Castanheiro meidän patikka- ja ruokaravintolatoiveisiin vastasi vielä paremmin. Tässä iässä ja mukavuuden halussa hotellivalinta on tärkeä osa onnistunutta lomaa, – levollinen nukkuminen, hyvät aamiaiset, siisti ja iso kylppäri sekä parveke ovat tärkeitä pointteja – ja sijainti!

Aamiaiset hedelmineen, lämpimine leipineen, monenlaisine tuorepuristettuine mehuineen, puuroakin Pehtoori löysi, olivat hyvä alku päivälle. Ilman erillistä maksua olisi saanut tilattua lettuja , hedelmiä ja kermavaahtoa tai munakkaita tai parsaa ja kinkkua, mutta eipä tätä mahdollisuutta käytetty.

Alkuviikon asuimme valitsemassamme de luxe -huoneessa (20 neliöttä), jonka kylppärissä suihkukaivo ei oikein pelittänyt, minkä vuoksi/ansiosta pääsimme loppulomaksi Junior-sviittiin (30 neliötä). Kuvat jälkimmäisestä. Pienen pieneltä parvekkeelta oli näkymä kirkon ja jesuiittakoulun takapihalle.

Uima-allas oli kattoterassilla ja spa kellarikerroksessa; vaikka aioin, jäi madeira-hieronta juiliville olkapäilleni testaamatta.

 

Tänä aamuna lähdimme hotellilta yhdeksän jälkeen, ja meillä oli pari tuntia aikaa ennen kuin oli lentokenttäkuljetuksen aika. Lähdimme vielä kerran yrittämään englantilaiselle hautausmaalle: löysimme sen perjantaina lenkillämme, mutta silloin portit olivat kiinni. Tänä aamuna olivat avoinna.

 

 

Aurinkoisesta aamusta huolimatta näkymä jotenkin lohduton, – dekadenssia, rähjäisyyttä, unohdusta, hylättyjä, vieraalle maalle kulkeutuneita, sinne jääneitä, yksi oululainenkin nuori nainen sinne haudattu, … Olipa joukossa aatelisten ja yhden prinsessankin hauta.

Kun oli aikaa, kävelimme keskustan katuja ristiin rastiin – pienenä toiveenani löytää kauppa, jonka ikkunassa olin nähnyt kauniin kaulakorun. Sellainen artesaani-liike, mutta jäipä löytymättä. Säästyipä nekin kympit lentokentän tax-freehen. Perheelle jouluherkkuja! Kyllä, Madeira 15 years Malmsey ja Bolo de meil (hunajakakku). Ja Juniorille neljän pikkupullon lajitelma eri madeira-laatuja (Sercial, Verdeldo, Bual ja Malmsey) – ihan vain ammatillisen tietämyksen lisäämiseksi. 😉 Miniälle, tyttärelle ja Apsulle makeaa. 😉

Madeiran lentokenttä on siitä mukava, että siellä pääsee kattoterassille, nauttimaan vielä maisemista ja lähdön tunnelmasta, katselemaan lähteviä ja palaavia koneita.

Kone tuli lähes tunnin myöhässä; oli ollut ”ihan mahdottoman kova vastatuuli”, mutta olipa sitten paluumatkalla niin reipas myöntäinen, että lentoaikaa ei ollut ihan viittäkään tuntia. Puoli kahdeksalta meidän/Madeiran aikaa, eli puolikymmenen Suomen aikaa, olimme Helsinki-Vantaalla.

Nyt odotellaan, että pääsemme Oulun lennolle. Jos kaikki menee hyvin, ollaan Oulussa yhden aikoihin, ja kesärenkaisella Beetlellä hurruutellaan kotiin yösydännä.

Madeira oli taas meille hyvä: liikuttu ja levätty, säät suosiolliset, merenantimista nautittu ja kukkuloilla ja poluilla kuljettu. Madeira on monena vuonna valittu maailman parhaaksi lomasaareksi, voidaan kyllä mekin äänestää ykkössijan säiyttämiseksi. Tässä joku päivä kerron vielä lisää miksi.

Hautausmailla Isovanhemmuus Niitä näitä

Perjantaina puuhia

Onhan tämä vähän noloa, mutta kyllä on kuulkaa ollut kiire päivä!!

Ensinnäkin nukuin taas ponniin valvottuani yöllä turhanaikaisten asioiden takia. Mutta aamupäivän aikana ehdin kuitenkin Jääliin kuten suunnitelmani oli: vein kynttilän apen haudalle ja kiertelin Jäälin hautausmaalla. Se on merkillisen idyllinen, etten sanoisi nurkkakuntainen, ihanan metsäinen. Ja lämpö jatkuu edelleen, eikä tänään satanutkaan. Hyvä oli siellä kulkea.

Kävin myös anoppia tervehtimässä, kuvia viemässä – ja lappapuuroa, joululimppua ja sen sellaista. Ja sitten olikin jo kiire kotiin. Olihan minulla edessä elämäni ensimmäinen newborn-kuvaus. Onneksi ihan tuttu ja turvallinen juttu. Tauno Tyttö ja isoveljensä Apsu tulivat kuviin,… olipa kyllä jännä.

Että unohdat mummin roolin, ja yrität kotistudiossa ottaa kuvia vajaan viikon vanhasta pienestä! Ei kuulkaa ole mikään helppo juttu. Nyt pikaisesti vilkaistuani kuvasatoa, voin huokaista helpotuksesta, ei mikään katastrofi.

Ja siinä välissä puheluita suuntaan jos toiseenkin.

Niin ja Pehtoorin paluu pohjoisesta. Oli aika laittaa oikeaa ruokaa, merikrottia oli meidän lähikaupassa. Siispä sitä.

Nyt vielä kuvailemaan kun kerran olohuone on studioksi taas rakennettu. 😉

Hautausmailla Vanhemmuus

Pyhäinpäivänä värejäkin

Pyhäinpäivänä on sellainen välitilaolo. Aikalisä, alakulo, pinnan alla kutkuttava odotus, lepo, väsy, mutta myös seesteisyys.

Aamulla saattelin tyttären lentokentälle, ja sitten ajelin hautausmaalle, jossa välillä aika rutkasta sateesta huolimatta kuljeskelin kauan…

Isän haudalle kynttilä… Tasan neljätoista vuotta sitten oli isän hautajaispäivä. Se oli pyhäinpäivänaattona, ihan niin kuin eilen oli miehen isän, appeni, hautajaispäivä. Eilen ja 14 vuotta sitten oli samanlainen sumu, sade, harmaus, tärisyttävä kylmä syvällä sisällä.

Appi eli 20 vuotta vanhemmaksi kuin isäni. Mutta kuinka paljon tässä on näinä päivinä tullutkaan mieleen, muisteltu yhdessä ja erikseen, minä erityisesti, isän kuolemaa ja hautajaisia. Ihan samalla lailla kuin oman lapsen saadessa lapsen tulvahtaa mieleen se oman äitiyden alku, kaikki vauvajutut ja ne tunteetkin.

Ja niin erilaiset kuin nämä meidän isiemme hautajaiset – ja elämäkin – olivat.  Vielä tänään hautausmaalla muistoja, kipeitäkin, ja muistot siitä sekavuudesta… Oli niin paljon. Mutta tänään kuitenkin päällimmäisenä ehkä sana ”lepo”.

Kunhan olin eiliset kuvat saanut työstetyksi lähdin käymään sairaalassa, ja sen jälkeen minulla oli treffit kaupungissa Pehtoorin kanssa. Viime päivät olen kotosalla laittanut aika lailla runsaasti juhlaruokaa tai noh, tavallista parempaa ja enemmän, joten nyt oli mukava mennä ulos syömään. Hagia Sofiassa kävimme, – kuuluu sarjaan ”Oulun etniset”, joten teen joku päivä siitä postauksen.

Tämä kuva on jotenkin niin monimerkityksinen, siinä on jotain hyvin symbolista.
(ks. oikean reunan Insta-kuva. Klikkaa isommaksi. Siinä olen vielä stilisoinut lisää… )

Hautausmailla Historiaa Oulu Valokuvaus

Tuomen kukkiessa kesäkuumietteitä

Kesäkuulle laskenut verkkoja, … kuvauskeikkaa tai -peräti -projektia haluaisin: olen ideoinut, ”koekuvia” otellut, taustatyötä tehnyt. Enkä kyllä ole ollenkaan varma, ovatko ne kaksi tahoa, joita ajattelin tässä piakkoin lähestyä, ollenkaan niin innostuneita kuvausprojektiajatuksistani kuin minä. 😀 Mutta eikös se niin ole, ettei ole kukaan tule kotoa hakemaan töihin. Niin minä ainakin aina tuppasin opiskelijoille tuputtamaan.

Tuomen kukkiessa kotitöitä ja kiertelyä ja kaartelua kameran kanssa.

Iltapäivän lopulla ennen iltakokoukseen lähtöä ehdin vielä kotipihallakin leikkiä kameran ja sen säätöjen kanssa. Satavuotias Suomen lippu liehuu meilläkin nykyään (sini)taivasta vasten, eikä ole suurten koivujen varjostama. Kyllä on ollut hyvä juttu viime syksyn hieman epäröiden päätetty vanhojen, korkeiden koivujen kaato.

Suomen lipun historiastahan kirjoittelin vastikään pikkuisen pätkän historiaa….

Hautausmailla Oulu Valokuvaus

Rantoja, ruostetta, pihatöitä – ja aurinkoa!!

Nyt on väsy, ihan liikkumisesta väsy.

Aamukuuden aikaan nousin keittelemään kahvia, ja oli käytävä pihalla nurmella kävelemässä että uskoi, että tämä ihana sää on todellista, eikä Kreikan jälkeinen harha aamun unenpöpperössä. Lintujen laulu mieletön ja luonnossa jo tuoksujakin.

Tänään jos joskus olin niin iloinen, etten kahdeksan aikaan lähtenytkään polkemaan kohti yliopistokampusta, vaan kiertelemään Oulun rantoja, harjoittelemaan ja kokeilemaan uuden objektiivin käyttöä, etsimään ruostetta (serkkuni kuvahaasteen aihe tällä viikolla) ja hakemaan puutarhalta yrttien ja salaatinsiemeniä.

Minulla ei ole mittaria pyörässäni, mutta yhteensä melkein kolme tuntia olin liikkeellä, toki pysähdyin tiuhaan kuvailemaan ja muutamia asioitakin toimitin.

Mustasalmen suulla vielä jäätäkin rannalla, ja itse asiassa meri on vielä todella kylmä, jäät vasta lähteneet ja aamulla huokui viileää ilmaa. Hietasaaren rannalta käännyinkin kohti Aleniuksen puutarhaa ja sieltä sitten Pikisaaren kautta keskustaan, jossa jo aamusella niin kesäistä, ettei monta kertaa viime vuonna.

Lasaretin takana, kalaportaiden rannalla, narsissit kauniisti kukassa. Ihan kukkameri siellä oli!

Postin ja kirjaston kautta kotipihalle, jossa Pehtoori oli ehtinyt jo maalailla pihaterassin puuosia ja aloittanut haravoinnin. Liityin puutarhajoukkoihin, ja ihan ensimmäiseksi siivoilin ikkunalautoja, pihakalusteita, ohessa pyöränikin. Ja sitten yrttien viljelyyn. Olikohan liian aikaista tehdä kylvöt? – Toivottavasti ei.  Pensaiden leikkausta, haravointia ja kaikkea sen sellaista.

Myöhäinen lounas, vai varhainen päivällinen, pihalla. Tietysti. Mittari näytti + 24 C varjossa. Niin hyvä, niin hyvä.

Kun Pehtoori oli saanut autoni pestyä, lähdin rautakauppaan hakemaan kynnysmattoa, multaa, orvokkeja (, joita ei vielä ollut) ja muuta kevättarvetta. Ja lopuksi sitten vielä hautausmaalle hakemaan lyhty pois ja tarkistelemaan haudan ”kukitustilanne”. Ja jäin vielä tunteroiseksi kiertelemään ilta-auringossa, koivunlehtien hehkuessa kauneinta alkukesän vaaleaa vihreyttään. Ja taas höpöttelin siellä ääneenkin. Pitkään aikaan sellaista ei (hautausmaalla, kotona kylläkin) ole sattunut. Ja etsin vielä ruostetta. Tiesin mistä etsiä, ja löysinkin kymmeniin kuviin.

 

Ruoste on kaunista. Ainakin tällaisina iltoina.

Bloggailu Hautausmailla Muistikuvia Ruoka ja viini

Nettisivujen ylös- ja alasajossa

Aamupäivän kauppa-, apteekki-, lenkki- ja hautausmaakierrosta lukuunottamatta olen koko päivän istunut koneella ja tehnyt – vihdoin – yritykseni nettisivuille materiaalia. Nyt kun ei ole yhtään isoa projektia työn alla, olisi saatava kuvauskeikkoja jostain ja on siis vihdoin ruvettava markkinoimaan! Siispä sivusto on saatava kuntoon.

Ja tässä samalla viime vuoden väliaikainen Tuulestatemmattua.fi -sivu on alasajon kohteena. Sivu sulkeutuu kokonaan pääsiäisen pyhinä, joten jos vielä sieltä kautta tulet tänne sivulle, niin nyt on korkea aika tehdä uusi bookmarkki. Viime vuoden kevättalven blogiromahduksen aikana pitämäni postaukset olen jo liittänyt tähän vanhaan blogiin. Ja ihanat tsemppikommentit olen tulostanut ja pistänyt visusti talteen. 🙂

Tämän blogini rakennetta samalla vähän taas korjailen, ja yritän mm. saada tuohon ”Ruoka ja viini” -kategoriaan (oikealla sivupalkissa) alatasoja. Se on niin valtavan iso möhkäle. Olen jopa takautuvasti merkinnyt asiasanoilla reseptipostauksia ja ravintolapostauksia jne. Jos sinulla on joku blogistani löytämäsi resepti hukassa, ja haluaisit siihen palata, ilmoittele, niin koetan hakea, ja laitan senkin reseptikategoriaan.

~~~~~~~~~~~~~~

Olen neljäntoista vuoden aikana kulkenut Oulun hautausmaalla paljon. Satoja kertoja, syksyisin ja talvisin varsinkin, mutta enpä ole sellaista lumen määrää – kuin tänään – koskaan ennen siellä nähnyt.

 

Hautausmailla Niitä näitä

Vain yksi puuttuu

Päivä liesussa. Aamusta asti.

Välillä piipahtanut kotona, ja taas menoksi.

Nyt palautunut vuosikokouksesta, jonne sain kuin sainkin toimintakertomuksen viimeistelynä vietäväksi, ja kaikki muutkin tarpeelliset jutut.

Tietskari oli tänään rempassa aamupäivän, ja nyt taas entistä ehompana käytössä. Uusi näytönohjain pelittää, eikä mitään tiedostoja hukassa. Paitsi Pehtoorin ”Liikuntakalenteri”. Kymmenen vuoden kaikki urheilu- ja liikuntasuoritukset excelillä. Eikä niitä ole ihan vähän. Mieshän ui, pyöräilee (myös talvella, osti syksyllä sellaisen TREK-pyörän, ja on ajanut jo satoja, satoja kilometrejä), käy salilla, kävelee, hiihtää, – joka päivä jotakin. Parhaina sekä sali ja lenkki. Ja on sitten pitänyt kirjaa liikkumisistaan, – niin minäkin tein silloin kun olin nykyistä paljon aktiivisempi ja monipuolisempi liikkuja. Ja nyt siis ainoa hävinnyt tiedosto on juuri tämä liikuntakalenteri. En voi ymmärtää miten ja mihin se on hävinnyt!

Ja sitten minulla on yksi hauta hukassa. Oulun vanhalla hautausmaalla, Stooleporin puolella, on hautakivi, jossa on kaunis graniittinen pikkulintu oksalla istumassa hautakiven päällä. Ja juuri sen olisin tänään halunnut kuvata. En löytänyt sitä, vaikka melkein tunnin kiertelin siellä. Kuurankukkia ja bokehia kyllä löytyi.

Hautausmailla Kroatia Valokuvaus

Hrvatska pošta

Hrvatskan postia vielä. Kroatia on kroatiaksi Hrvatska. Siitä siis johtuu, että autojen kansallisuustunnuksena on RH (= Republika Hrvatska eli Kroatian tasavalta). Kroatian kieli on hyvin konsonannttistaHyvin slaavilaiseltahan se kuulostaa, mutta on jotenkin soinnillisempaa kuin venäjä.

Nyt kuvakansioita on yhteensä viisi, niiden ”kuvatekstit” on paljolti täällä blogissa. Kansioissa ei ole ollenkaan ruokakuvia, teen niistä sitten erillisen postauksen joku ilta.

KUVAKANSIOT TÄÄLLÄ

Kansioiden ”kuvatekstit” ovat oikeastaan viime viikon postauksissa, ja kansioissa on paljolti sellaisia kuvia joita en tänne blogiin laittanut, joten uusia näkymiä on.

Hautausmaakuvia siellä tietysti on. Kävimme yhteensä viidellä (?) hautausmaalla ja Bosnia-Hertsegoviniassa kuvasin niitä bussin ikkunastakin. Mostarin islamilaisella hautausmaalla huomioni kiinnitti tapaan joka poikkeaa krisitillisistä hautaustavoista: hautakivi on hautapaikan etuosassa, eikä takana. Se on ”julkisivu” jonka takana saattaa olla kukkia, ja tuolla aika usein olikin.

Mostarin kuvat 

Dubrovnikin kuvista on erikseen sanottava se, että kun kiersimme korkealla vanhan kaupungin muurilla, joka on noin pari kilometriä pitkä ja jonka varrella on paljon portaita, Pehtoori sanoi, että muut kuvaa täällä merelle päin ja sinä muurien sisälle. No tietysti! Pääsi korkealta näkemään kaupunkilaisten elämää, meri oli sinistä niin kuin muuallakin. 😉

Muurilla jäin kuvaamaan katselemaan pyykkejä, alhaalla käveleviä ihmisiä ja heidän varjojaan, kattoja, paljonko lopultakin oli uusittuja, enin osa. Ja sitten yhden koulun kohdalla en millään malttanut olla zoomailematta luokkaan, jossa näin opetuksen olevan menossa.

Dubrovnikin kuvat

Kahden viimeisen päivän ohjelmassa oli patikointi aamupäivällä, Makarskassa käynti ja ilapäivän loput biitsillä. Noiden päivien ja paluumatkan kuvat ovat viimeisessä kansiossa.

Loman viimeiset päivät 

Jokainen kansio taitaa päättyä auringonlasku kuvaan. Ne olivat kyllä hienoja, ja olimme nimenomaan varanneet huoneen merinäköalalla. Muuten hyvä, mutta meidän kohdalla kasvoi komeaakin komeampi sembra- tms. mänty. Niinpä sitten kuvailin tuolilla seisten ja puuta kiertäen, – parvekkeemme oli onneksi aika leveä. Ja parina iltana kapusin hotellin katollekin puoliseitsemäksi. Joten auringonlaskuvia on kymmeniä. 😀

 

Hautausmailla Kroatia Liikkuminen Reissut Ruoka ja viini

Hotellipäivä – patikointia, auringonpalvontaa, hyvin syömistä

Loma alkaa olla lopuillaan.

Eilinen ja toissapäiväinen ovat kuluneet retkillä, eikä varsinkaan eilen juuri liikuttu. Ja me muka on tultu patikkalomalle tänne… Niinpä tälle päivälle tehtiin päätös, että on ”hotellipäivä”. Ollaan ja liikutaan tässä hotellin lähellä. Patikoidaan, vihdoinkin oikein otetaan aurinkoa ja syödään – jotain pientä – hotellilla, eikä lähdetä ajelemaan minnekään. Välipäivä monessa suhteessa.

Melkein hotellin pihalta lähtee patikkareittejä, ja olimme kyllä kuulleet, että opastinkilvet ja -merkit eivät ehkä ole ihan niin justiinsa, mutta rohkeasti lähdimme tarpomaan. Ja aamun parinkymmenen asteen lämmössä otimme heti ”löysät pois” ja nousimme aika tymäkästi pitkin Biokova-vuoriston mukavaa metsätaivalta. Hieman oli reitti hakusessa, mutta edessä vuori ja takana meri, joten tiesimme, ettemme kovin paljon olleet hävöksissä.

Paljon uudenlaisia kasveja, ihania tuoksuja metsässä, hiljaisuutta, liikkumisen riemua. Ja ennen kaikkea valoa ja lämpöä ja uusia maisemia.

Kaikki tuntui ihan täydelliseltä — paitsi yhtäkkiä: keskellä metsää joku iso betonibunkkeri, joka oli ohitettava kapeaa polkua pitkin ja josta alkoi kuulua monen erilaisen ison koiran haukuntaa ja mäjähtelyä häkkejä vasten… Aika kamalasti pelotti… varovasti mentiin, mietittiin, mitä tehdään jos joku koira hyökkää… ja taas betoniseinän takaa kuului kumea haukunta ja verkkojen helinä. Kyllä hiki tuli, eikä ainoastaan ylämäestä johtuen. Onneksi hurtat pysyivät häkeissään. En uskaltanut hidastaa edes kuvaamisen vertaa…

Noin 400 mpy korkeudessa edessämme oli yhtäkkiä hautausmaa ja kappeli. Nyt eilistä tavallisempi hautalehto edessä; meidän kylän hautausmaalle olivat leimaa-antavia valtavat graniittiset sukuhaudat, hautapaaseihin tehdyt kivipiirrokset, muovikukat ja monet, monet ristittömät haudat. Hieman yllättävää minusta.

Hautausmaa ei ollut iso, eihän kyläkään ole. Ja täällä, kuten eilisellä Bornia-Hertsegovinian retkelläkin, olen katsellut, että jokaisella, pienelläkin kylällä on oma hautausmaansa.

Matka jatkui, nyt alaspäin, ja kuten niin monta kertaa ennenkin alaspäin meno on niin paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin kapuaminen kohti huippua. Ja kyllähän se olin tällä kertaa minä, joka yhdessä kohdassa valitsin ihan väärän reitin: siellä me oliivipuulehdoissa liki konttasimme, että pääsimme etenemään. Erätaidot ovat erilaisia Lapin tuntureilla ja Kroatian vuorilla.

Naapurikylä Igrane näkyi hautausmaan nurkalta.

Vuoristossa on paljon perhosia, tänään paljon enemmän kuin sunnuntaina yli 1000 metrissä, sumussa oli.

Alaspäin .. Igrane jo lähellä.

Kaikenlaisia kasveja, … niitä kuvatessa sain aina pidellä taukoja.

Vajaan kolmen tunnin patikan jälkeen olimme takaisin hotellilla, ehjänä ja hyvin liikkuneena.

Ja sitten biitsille. Nyt vihdoin oikein auringonpalvontaa. Rannalla aika vähän väkeä, minä tarkkailin kanssalomailijoita. Tämähän on vähän sellainen kummallinen hotelli, ettei tänne oteta lapsiperheitä, ja erityisesti ”for couples” on tämä. Joten lähes kaikki hotellivieraat ovat pariskuntia, ikähaarukka noin 25 – 80 vee, mutta lähes kaikki pariskuntia. Ehkä ei ole minusta kaikkein fiksuin konsepti, minulla ei olisi mitään lasten telmimistä vastaan, eikä haittaisi vaikka ravintoloissa olisi tenavia, mutta tämä nyt on tämmöinen. Ja varmasti noin 80 – 85 prosenttia on brittejä.

Enin osa hotellikompleksin asukkaista on ns. All inclusive -asiakkaita, – mehän ei olla. Vierastetaan sellaista, ja hyvin ollaan tälläkin viikolla syödäksemme saatu, ja edullisesti vielä, vaikka automaattikattauksiin ei ole paikkoja ollutkaan. Ja tänään olimme päättäneet pitää sellaisen kevyemmän syömisen päivän, ei lähdetä mihinkään, eikä ainakaan buffa-illalliselle mennä.

Ilmoittauduimme Food and Wine -tilaisuuteen, jonka oli määrä alkaa iltaseitsemältä. Söimme päivällä mandariineja, suklaata, viinirypäleitä, suolakeksejä, vähän juustoja ja ratkaisu tuntui hyvältä: mennään illalla viininmaisteluun, jossa on vähän ruokaakin. Ensi lauantaina on meidän viinikerhon Challenge, joten sellaista korkeanpaikanleiriä täällä olemme viettävinämme… 😀

Ja entäs kun sitten menemme hotellin Culinaria-ravintolaan ajatuksena ”pieni iltapala ja muutamien viinien maistelu”. Olimme lukeneet hotellin monipuolista ohjelmatarjontaa kovin huolimattomasti: tällä viikolla olikin ohjelmassa ”Timeless Dinner” ja huomasimme olevamme kuuden ruokalajin illallisen äärellä. Viiniä ei onneksi ollut monia, ei edes ”muutamia” vaan pärjäsimme paikallisella chardonnaylla oikein hyvin. Palaan tähän hyvään ja taas kovin edulliseen fine dining -illalliseen ensiviikon postauksessani. Olimme ihmeissämme, emme pahoillamme.

Nyt on kyllä niin täysi olo, – eihän se ihan näin pitänyt mennä. Mutta onneksi päivällä ei ollut juuri syöty, kuitenkin takana patikka ja pari pitempää uintikierrosta kirkkaassa Adrianmeressä. Kivipohjainen merenranta vaatii uimakengät (löysin Oulun Partioaitasta meille oikein hyvät), mutta vesi on todella, todella kirkas.

Luku noc (~ hyvää yötä), hyvät virtuaalimatkaajat! Huomiseen.

Hautausmailla Historiaa Kroatia Reissut

Mostar – bussiretki Bosnia-Hertsegoviniaan

Kuulin äsken kaskaan laulun.

Olimme lyhyellä iltakävelyllä rannan kävelyreitillä, oli vielä aika lämmin, tyven samettinen ilta. Siis vielä lämmin, vaikka lämpöä ei enää ihan helteeksi asti ole riittänytkään. Ja kaskaan laulu. Kroatian syksy on samettinen. Hyvälle tuntuu loma.

Tämän päivän ohjelmassa oli nuorten Pehtoorille tasavuosijuhlareissulla antaman lahjan lunastus: päivän retki Mostariin.

Retkibussi, jossa oli parikymmentä brittiä, tuli hakemaan meidät hotellilta kahdeksan jälkeen. Oppaana oli Verdan, ihan nuoren Tapio Rautavaaran näköinen nuorehko Zagrebissa (humanistisia aineita? historiaa ja englantilaista filologiaa?) opiskellut makarskalainen mies. Hyvä opas oli. Olen ennenkin sanonut  mielipiteeni näistä opastetuista retkistä, ovat ne sitten kaupunkikiertoajoja, Kiinan reissuja tai Alppi-patikoita: ne ovat hyviä! Olennaista on opastus, tarinat, faktat, tieto, kerronta! Varsinkin jos tuo kaikki tehdään hyvin kuten tänään.

Verdan ei saanut opastaa enää Mostarissa, koska oli vaihdettu maata, joten siellä meidän ryhmän otti haltuun bosnikki Almadalia, joka hänkin osasi asiansa. Meillä oli Mostarissa aikaa yhteensä 3½ tuntia, josta oppaan kanssa suunnilleen puolet.

Ja mennen tullen kolmen tunnin ajomatkanaikana Verdan selitti meille Jugoslavian ja Kroatian sekä myös Bosnia-Hertsegovinian historiaa, yhteiskuntaa, elämänmenoa, arkea ja juhlaa.

Ja hän kertoi myös tien rakennuksesta!! Autostrada! Ihan tyhjä! Aamuyhdeksältä ei siellä, eikä sen huoltsikalla ollut ketään. Oikeasti näimme suunnilleen aina yhden auton neljässä minuutissa, eikä huoltsikalla tosiaan ollut ketään!

Eikä onneksi (menomatkalla) tullissakaan. Siellä kun skannataan kaikkien passit (EU:n raja ja pakolaiset!) ja vaikka rajalla on kymmenkunta kopperoa virkailijoita varten, niin niistä vain yksi on käytössä. Politiikkaa tämäkin. Mennessä selvisimme vartissa, tullessa meni melkein tunti. Ja syypäänä italialaiset pyhiinvaeltajat! 😀  Tai siis ei siinä mitään huvittavaa, kerron joskus.

Paljon uutta opin Verdanin jutuista:  Balkanin kansojen ja valtioiden historian pikakurssi oli hyväksi. Illyrit, kreikkalaiset, roomalaiset, ottomaanit,  venetsialaiset, Itävalta-Unkari, natsit, Tito, Milosevic,  — kronologia on nyt suunnilleen tiedossa. Mennyt – ja nykypäivä!! – tulee ymmärrättäväksi kun tietää mitä ja miksi on tapahtunut. Mostarin asema jonkinlaisena solmukohtana, kulminaatiopisteenä, eheytymisen alueena, selvisi.

Sellainen pieni hyvä hyrinä tuli jossain välissä itselle: historiatutkimuksella on tehtävänsä, historiatietoisuus  auttaa ymmärtämään, ehkä antamaan anteeksikin.

Mostarin silta (Stari most) on se nähtävyys, joka Mostarissa kuuluu käydä katsomassa ja kuvaamassa: ihastella sen siroa kaarta, sillalta hyppääviä nuoria miehiä, sen siroutta, insinööritaidon ja arkkitehtuurin suuruutta jo vuosisatojen takaa. Sen sileäksi hioutuneet kivet, alla virtaava turkoosi vesi, islamin ja katolisuuden yhdistävä silta vai erottava raja, on nähtävä, kuvattava? Tokihan minäkin otin siitä kuvia, moniakin. Odotin jonkun miehistä hyppäävän, että saisin siitä kuvan.

Ja lisää turisteilua: Tabacican moskeija on 1500-luvulta. Mietimme, olemmeko ennen päässeet moskeijaan sisälle; islamilaisissa maissa olemme käyneet vain Agadirissa ja Arabi-Emiraateissa …  Agadirissa (2005) oli juuri silloin ramadan, ja siellä islamilainen kulttuuri oli minusta jotenkin ahdistavaa, ihan samoin kuin Dubaissakin.

Marrakeshissa olimme yhden yönkin ja sillä reissulla käväisimme moskeijassa. Tänään siis toinen käynti. Ei tullut minulle mitään pyhyyden tunnetta, ei mitään pyhän paikan kunnioitusta, jollainen saattaa tulla esimerkiksi pienellä, saamelaisten, pyhällä paikalla tai vaikka antiikin temppelin raunioilla. No, mutta nähty on, ja sekin kuului Mostarissa käyntiin. Uskontojen ja kansojen risteyksessä, taistelutantereella.

Ja minäkin kuvasin pommituksissa raunioituneita taloja, luotien ja kranaattien jälkiä seinissä. Ja kuvasin sen pienen kilven, jossa luki ”Don´t forget”.

Tällaisia matkamuistoja basaarin putiikeissa minä en ymmärtänyt. En todellakaan. 70-lukulaiselle humanistille Peace-merkit olisivat olleet paljon houkuttavampia.

Kun kävelimme Titon mukaan nimettyä, edelleen pahoin raunioitunutta, jälleenrakentamatta jäänyttä katua, sattui kohdalle hautausmaa. Pehtoorihan sen ensin hoksasi. Ja vaikkei aikaa nyt niin paljon ollutkaan, oli minun, tietysti, päästävä sinne.

En ole ennen islamilaisella hautausmaalla (pl. esim. Oulun hautausmaan pieni nurkkaus, Hietaniemen hautausmaa etc.), saatikka islamilaisten sankarihautausmaalla käynyt…. Nuorten miesten, enimmäkseen vuonna 1993 kuolleiden hautausmaa se oli. Paljon sellaisia hautoihin liittyviä juttuja, joita en ole ennen nähnyt.

Basaarialueen läpi kulkiessa paikallisopas näytti suositun ravintolan, sinnehän me. Myöhempään ruoka- ja viinipostaukseen siitä kuvat ja jutut. Sen verran voin todeta, että maksoi vain vähän enemmän kuin se Vuittonin  huivi, jonka samaiselta kujalta ostin. Alle 30 eurolla molemmat. 😀

Auringon laskiessa olimme Adriatic Beach -hotellimme pihalla.

Hämmentävä päivä.

Ja minä olen tänään kuullut kaskaankin.

Hautausmailla Niitä näitä Ruoka ja viini

Kuvakertomuksia Lanzarotelta

Lanzaroten ruoka- ja ravintolakokomuksista sananen, joihin liittyen kuvitus yllä. Kuvat etenevät kronologisesti, jokaiselta illalta on kuvia. Ensimmäisenä iltana Yaizassa söimme viehättävän pikkuhotellimme pienessä ravintolassa. Me kolme brittipariskuntaa ja kaksi saksalaista pariskuntaa … Ensimmäisenä iltana, kuten kaikkina muinakin joimme paikallisia viinejä: Yaizan tai El Grifonin viinejä oli eniten tarjolla. Pullollinen paikallista, kelvollista, paikoin oikeinkin hyvää viiniä maksoi ravintolassa 18 – 26 euroa. Kaupassa hyvien espanjalaisten (Torres, Raimat etc.) perusviinien hinnat olivat 5 – 10 euroa.

Kuudennessa kuvassa on meidän sunnuntaipiknikkimme eväät: pikkupaketti jamon serranoa, cheddaria, viinirypäleitä, 2 sämpylää, vaahtokarkkeja ja pullo vintage cavaa. Arvaappas paljonko? Ei ihan kymppiäkään koko hotellihuonelounas, jonka haimme lähimercadosta.

Sunnuntai-iltana menimme bussilla Playa Blancaan kävelemään ja etsittiin hyvä ravintola. Löydettiin – vahingossa – ehkä rantakohteen paras. Lanzarotella ei oikein voi valita ravintolaa sillä varmalla konstilla, että mennään sellaiseen jossa on paikallisia, siellä on hyvä ruoka. Ei ainakaan Blancalla eikä Playa del Carmenissa nähty paikallisia missään muualla kuin töissä ravintoloissa. Mutta siis: La Chalanita (~´pikku vene´) oli yksi parhaista seafood-ravintoloista ikinä. Isäntä itse liekitti ja kaverinsa oli hoiti muutoin ”salin”. Paikka oli ihan täysi ja tavallaan paikallisia: britti- ja tanskalaisia talviasukkeja. Koskaan en ole syönyt niin hyvää tonnikalaa, joka vielä ainakin väitettiin pyydetyn eettisesti, mitä sillä sitten tarkoitettiinkaan. Mutta se oli hyvää!

Maanantaina oli vuorossa Yaizan ”La Era” ~hienon näköinen, rustiikkinen ravintola. Sielläkin päivän kala valittiin, ja hieman ihmeteltiin, että sen kanssa tuotiin papas arrugadas (~ryppyperunat) ja tavallista voimakkaampi mojo-kastike. Perunathan Kanarialla on tavallista parempia, mutta mojo vei hienon kalan maun mennessään.

Tiistai-iltana olimme jo Playa del Carmenissa, ja sen rantakadun kymmenistä, sadoista, valitsimme italialaisen ristoranten, jossa sielläkin söimme päivän kalaa. Alkuruoaksi otettiin focacciaa, jollaista en ennen ollut nähnyt: pizzapohjan päälle rucolaa. Lieneekö ihan autenttista italialaista, mutta maistuihan se. Sekin.

Keskiviikkona kävelimme aika kauas, pihvipaikkaan, jossa sitten söimmekin runsaahkon lajitelman tapaksia. Torstaina ja perjantaina söimme ”Vanhassa satamassa”. La Loja ja Salt y Peper olivat ravintolat. Molempia voi suositella.

Hintataso? – Lukuunottamatta La Lojan huippu Surf and Turf -annosta etc. oli ravintolaillan lasku 60 – 77 euroa. Ja siihen kuului pullo viiniä (ei halvinta, päinvastoin), pääruoat, ja joko eturuoat tai jälkiruoat, ja vielä espressot.

Alla sitten kuvasarja Lanzaroten (Yaiza) Campo Santosta. Se oli merkillisen steriili. Ja hautakiven kaiverruksissa hämmästytti että niihin oli useimmiten merkitty kuolinpäivä ja elinvuosien määrä, mutta ei syntymäpäivää.

Pienen kylän asukkaiden ja vainajien eriarvoisuuden näki tuolla hautalehdossa. Huomion kiinnitty myös, että joidenkin hautakukkien joukossa oli pieniä laminoituja kortteja, jotka me tulkitsimme ystävänpäiväkorteiksi.

D.E.P. (~Descanse en Paz) = R.I.P.

Hautausmailla Lanzarote

Kuvamuistoja Yaizasta

Paluu Lanzarotelle, ja siellä Yaizaan.

Olen tänään aloittanut matkakuvien perkaamisen. Perattavaa todella on. Ensimmäinen kansiollinen on valmiina. Tai siis oikeastaan toinen, sillä jo perillä tein Femes-patikasta yhden kansion.

Nyt kuvia on Yaizan kylästä, joka ei olekaan valittu ainoastaan Kanarian kauneimmaksi, vaan koko Espanjan kauneimmaksi kyläksi, – näin ainakin Aurinkomatkojen opas kertoi. Ja kyllä se hyvin viehättävä pieni kylä olikin. Kirkko, kolme kauppaa, alakoulu ja päiväkoti, kolme ravintolaa, muutama ”ukkobaari”, yksi turisteille suunnattu keskus (käsityömyymälöitä ja lounaskahvila), lääkäri, bussipysäkki.

Kylä oli enimmäkseen paikallisten asuttama, joskin myös loma-apartementoksia ja kaksi hotellia siellä oli. Ja cementerio tai campo santo eli hautausmaa. Sen kuvista teen sitten erillisen kansion…

Yaizassa kuten koko Lanzarotella (pl. pääkaupunki Arricife) kaikki talot ovat valkoisia, korkeintaan kaksikerroksisia. Yaizassa ovet ja ikkunoidenpuitteet ovat enimmäkseen vihreitä. Se on merkki siitä, että talonväki saa elantonsa joko kaupantekoon tai sitten maantalouteen liittyen. Sinisiä ikkunanpuitteita ei saaren sisäosan kylässä juuri näkynyt, – ne kun kertovat merenkulun ja kalastuksen harjoittamisesta. Ruskeat taas ovat ”varakkaampien taloissa”. Ei opaskaan tiennyt, mikä on se vuosittaisten tulojen tai kiinteän omaisuuden raja, jonka ylitettyään on soveliasta käyttää ruskeaa maalia.

Talojen puutarhat ja pellot olivat enimmäkseen laavahiekan peittämiä. Mustia kenttiä, joihin paikka paikoin oli jo kevätkylvöt tehty. Laavamurske/hiekka sitoo vettä, joka yön kasteesta tulee, kivi on hohkaista, pieniä reikiä täynnä, joten se on kuin onkin hyvä alusta perunoille, tomaateille, sipuleille, joita näytti eniten olevan pelloissa. Sekä viinille! Ja kaikissa noissa sitten on isompi tai pienempi häivähdys vulkaanisen maaperän jättämää makua.

YAIZA-kuviin tästä. KLIKS

Hautausmailla Lanzarote Liikkuminen

Lomalle lennetty, nyt jo patikoitu

Ensimmäinen vihje: emme ole olleet täällä ennen. Toinen vihje: täällä on aika lämmintä, joskin yleensä tähän aikaan vuodesta täällä on vielä lämpimämpää.

Kolmas vihje: valitsimme kohteen tärkeänä perusteena se, että täällä on hyvä liikkua, kävellä paljon, jopa patikoida. Perusteena oli myös, että lentomatka ei olisi sairaan pitkä, eikä matka tolkuttoman kallis. Seuraava vihje: huoneen ikkunasta näkyy vuoria, ja maisema on karua.

Tässä maassa on Italian jälkeen oltu eniten; emme siis ole Italiassa. Tämä on valmismatka, mutta ei ohjattu patikkareissu, vaan omatoimimatka.

Aivan: olemme Luoteis-Afrikan saaristossa. Tokihan tässä saaristossa on oltu ennenkin, aika useinkin, vaikka joskus on vannottu (minä olen vannonut,) etten tänne enää tule. Tällä nimenomaisella saarella ei olla käyty.

Ollaan siis Kanarialla, Lanzaroten Arricifeen laskeuduimme puolelta päivin paikallista aikaa (kahden tunnin aikaero Suomeen). Kello oli soimassa neljältä aamulla, tosin puolineljältä jo nousimme ylös. Ja sitten on matkaa tehty…

Matka on Aurinkomatkojen uutuusmatka. Sellainen yhdistelmämatka että kolme ensimmäistä yötä olemme Yaizan kylässä, joka on tulivuorimaisessa ja Kanarian kauneimmaksi valittu. Suunnilleen hotellin pihalta alkavat patikkareitit, mikä aivan erityisesti kiehtoo. Loppuviikoksi siirrymme rannikolle, Puerto del Carmeniin, jossa on kuusi kilometriä hiekkarantaa, joten voimme tarpoa sitä edestakaisin jos välttämättä kävellä haluamme. Kukaan muu koko lomalennon Lanzarotelle tulleista ei ollut valinnut tätä yhdistelmäloma-vaihtoehtoa. 😉 Nyt jo tuntuu, että olisi kannattanut.

Jo tämä hotelli sinänsä on nähtävyys. 1800-luvun alussa rakennetusta yksityiskodista tehty 10 huoneen hotelli, jossa on – ainakin nettiarvostelujen mukaan – hyvä bodega, ravintola, joka on samalla taiteilijoiden näyttelytila.

Kaikki huoneet ovat erilaisia, ainakin tämä meidän varsin tilava, huonekorkeus vähintään kolme metriä, tulee mieleen ”meidän” Umbrian talon sisustus.

Tänään on ollut aika lämmin + 18 C, ja se oli hyvä sää lähteä kävellen tutustumaan pikku kylään, sekä ensimmäiselle pienelle patikalle, huiputtamaan ensimmäinen laava”vaara”. Ehdimme käydä paikallisessa ”ukkobaarissa” cavalla, kavuta ja kulkea kuutisen kilometriä, ja lopuksi päädyimme hautausmaalle, joka on tässä melkein hotellin takapihalla. Olipa taas ihan erilainen kuin yksikään aiempi. Palaan asiaan.

Taustalla Timanfaian kansallispuisto, jonne/jossa joku päivä patikoimme, edessä puolet Yaizan kylästä. Kylä on kyllä kuvauksellinen!!

Ja nyt alkaa olla aika lähteä hotellin bodegaan syömään, pitkän päivän ilta, lauantai-ilta, lomailta.

Hautausmailla Japani Niitä näitä Ruoka ja viini

Helsinki – Nagoya – Kioto

Kohteessa ollaan. Tullessamme Kioton sunnuntai-iltapäivässä paistoi aurinko, oli +18 C, trumpetin soitto kuului vaimeana hotellihuoneen ikkunasta, oli pienen lepohetken aika. Olimme hotellilla kahden maissa, joka oli meidän aikaa aamuviis … seitsemän tunnin aikaero siis. Mutta palatkaamme alkuun…

~~~~~~~~~~~~~~~~

kioto-4

Eilen illalla uutukainen Finnairin Airbus A330 lähti puolisen tuntia myöhässä, ja matkalla vielä vartti ylimääräistä vitkuttelua, joten laskeuduimme Nagoyaan vasta 10.30 (piti olla 9.40) paikallista aikaa. Lento nyt meni niinkuin valtameren yli lennot tuppaavat menemään; nukkumaan ei kunnolla pysty, hereilläkään ei jaksaisi olla. Laskeutuminen oli jännä (ja kamera tietysti lentolaukussa ylhäällä hyllyssä); Nagoyan kenttä on keinotekoisella saarella, mantereen edustalla, joten kun laskeuduimme lentokoneen ikkunasta näkyi vieressä isoja laivoja. Tuntui hassulle. Sekin. Ja se että tuli uusi maa listaan; taitaa olla nyt viideskymmenes maa, jossa olen ollut vähintään yhden yön.

Laukut tulivat ja varsin tarkat tullimuodollisuudet sujuivat aika joutuisasti kuitenkin. 20-hengen Olympia-matkaseurueella lähdettiin oppaiden johdolla kohti Nagoyaa ja sen ohi, kohti Kiotoa (ks. kartta bannerissa)

kioto

Ensivaikutelma Japanista: siisti, vuoristoinen, vauras (vrt. Kiina), ja merkillisen hiljainen. Autokanta on ainakin kaupungeissa aika sähköistetty, joten täällä tuntuu kuin pikkukaupungissa liikuttaisiin, vaikka miljoonakaupungin kaduilla on melkoisesti liikennettä.

kioto-2

Palaan vielä autoihin, mutta kävelemisestä on sanottava, että jos minä viikon täällä selviän pahemmin törmäämättä, niin hyvä on; pienten japanilaisten ajellessa pyörillä ja kävellessä jalkakäytävillä väärällä puolella olen koko ajan törmäyskurssilla. Vai onko se sittenkin niin, että minun kuuluisi tajuta, että täällä on vasemman puoleinen liikenne.

kioto-3

Ja täällä on kuin onkin kaunis ruska. Pimeä tuli jo viideltä, joten en paljon punaisia ja keltaisia puita vielä ehtinyt kuvailla. Kävimme pienten unosten jälkeen pari tuntia kävelemässä ja katsomassa, josko bussin ikkunasta näkemäni hautalehto löytyisi. Ja löytyihän se! On kyllä ehkä Meksikon pantheonin jälkeen ”erilaisin” vainajien leposija.

kioto-6 kioto-5

Kyllä meille molemmille tuli mieleen suksivarasto.  – En tiedä japanilaisesta hautauskulttuurista oikeastaan mitään, mutta koetan ottaa selvää, ja palata asiaan. Samantyylisiä oli Kiinassa buddhalaistemppeleiden lähellä.

Jatkoimme matkaa, ja oli tietysti käytävä lähikaupassa. Kyllä oli komeat vihannestiskit ja ainakin kymmentä erilaista sientä pakattuna. Matsutakea tietysti etsimme; emme löytäneet. Olisi ollut kivat tietää, mitä meidän syksyinen saaliimme täällä maksaisi. Kaikkinensa kaupassa oli vaikea tunnistaa monia ruoka-aineita, mutta tämän päälle minä ymmärsin!

kioto-7

Jos Suomessakin saisi tuollaisen valmiin sushin tekoon oivallisen lajitelman, ja vielä kympillä, niin varmasti tekisin itsekin  useammin kuin kerran, pari vuodessa sushia.

Kaiken kaikkiaan ruoan hinta näytti aika eurooppalaisella tasolla olevan, ei sentään Suomen hinnoissa. Ja vaikea on verrata kun raaka-aineet ja puolivalmisteet ovat kovin erilaisia. Luulenpa, että palaan tähänkin vielä viikon kuluessa.

Nyt lähdemme yhteiselle tervetuloillalliselle. Vaikka on väsy, on myös nälkä. Huomenna täysi päivä Kiotoa: temppeleitä, pyhäkköjä, ruokaa, puistoja, …

Hautausmailla Niitä näitä Ruoka ja viini VAT Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Herkkukauppa-ajatuksen nousu ja lasku

Herkkukauppa?

Siitähän minä olen puhunut vuosikausia. Täällä blogissakin sitä olen sivunnut, jotain satunnaisia mainintoja on ollut, ja usein olen luvannut siitä aikeesta, sen noususta ja tuhosta kertoa. Olkoon sen aika nyt.

Ensimmäisen kerran herkkukaupan pitäjäksi ryhtyminen oli vakavassa harkinnassa 1990-luvun lopulla, jolloin olin saanut Keminmaan ja Iin seurakunnan historiat vihdoin valmiiksi, lapset olivat vielä ala-asteiässä, minulla kylläkin virka, mutta siinä ei oikein mahdollisuutta väitöskirjaa tehdä, vaikka sellaiseen oli kovasti jo painetta.

Oulussa ei ollut vielä Stockan herkkua, ainoa italialaisia ja muita speliaaliherkkuja (tuolloin mm. aurinkokuivatut tomaatit ja prosciutto) myyvä liike oli Franzenin talossa pieni herkkukauppa nimeltä Konsulinna. Sinnehän minä pari kertaa kuukaudessa ylimääräiset roponi kannoin: ostin viikonlopuksi juustoja ja erikoispastoja ja ties mitä. Kauppias (herkkukauppiaaksi turhankin hoikka, nuori nainen) tuli tutuksi. Pari vuotta kauppaa pidettyään hän joutui siitä luopumaan, koskapa edessä oli muutto Ranskan Biarritziin, josta miehensä sai hyvän työpaikan.

1-3

Ja kauppias tarjosi kauppaansa minulle: ”Ala sinä tähän kauppiaaksi.” Ja minähän otin tarjouksen vakavasti: mietin jo, mitä tuotevalikoimaan kuuluisi, mitä itse aina tekisin tiskiin, miten kehittelisin tuotteille reseptejä, joita sitten asiakkaille jakaisin. Miten oheen voisi laajentaa pitopalvelun ja hiljaisina hetkinä voisin sitten vielä vääntää sitä väitöskirjaa (voi hyvä tavaton, että ihminen voi olla tyhmä!). Isäni innostui myös ajatuksesta, lupasi takaajaksi ja tukijaksi, ja olisi varmasti omilla ostoillaan pitänytkin putiikin taseen positiivisena. Viikon asiaa pohdin, yhdessä Pehtoorin kanssa pohdimme, mutta sitten, semminkin kun oli jo tiedossa, että Oulussa avattaisiin pian Stockan herkku, luopua koko hommasta.

1-2

Toisen kerran herkkuputiikki-haave nosti päätään 2010-luvun alussa. Oltiin käyty ostoksilla ja ihastelemassa sekä Tampereen Culinaria Keittiöelämää– että Kokkolan Olivette-putiikeissa, ja kun Oulussa ei mitään vastaavaa ollut, ja kun se Stocka ei sitten kuitenkaan ole putiikki, niin ajattelin, että josko Ouluunkin tuollainen kauppa. Kun syksyllä 2011 jäin vuorotteluvapaalle yksi (kymmenistä!) tehtävistä oli pohtia, palaanko vuoden päästä duuniin yliopistolle vai perustanko herkkukaupan? Ja asia oli ihan vakavassa harkinnassa. Kävimme uudelleen Tampereen ja Kokkolan liikkeissä, sovittiin niiden pitäjien kanssa jo alustavasti maahantuonnin yhteistyöstä ja lupasivat neuvoja ja vinkkejä alkuun. Harkitsin ja keskustelin yhteistyöstä muutaman oululaisen ravintoloitsijan kanssa, – niitä kun tuossa vaiheessa paistinkääntäjyyden myötä oli tullut tutuksi. Pankissakin jo asian otin puheeksi.

Laskesteltiin ja etsittiin jo sillä silmällä vuokratilojakin Oulun keskustasta, sillä keskustassa tuollaisen putiikin pitää olla. Kauppahalliin menemistä suunnittelin. Pehtoori ei estellyt, mutta vähän vihjaili, että olenko varma, että sittenkään haluan yrittäjäksi, enkö aikanaan ollut nimenomaan tehnyt vanhemmillenikin selväksi, että minusta ei kaupalliselle ole, enkä kauppaopistoon lähde, saatikka yksityisyrittäjäksi. Ja nyt olin sitten luopumassa itse rakentamastani ”urasta” yliopistossa, vaikka lopultakin ihan erinomaisen hyvin (vielä tuolloin) siinä viihdyin ja elantoni sieltä tienasin.

1

Ratkaiseva tekijä putiikinpitäjäksi luopumisessa ajatuksesta ryhtyä putiikinpitäjäksi oli Oulun ydinkeskustan (= Rotuaarin kivijalkaliikehuoneistojen) hurjat vuokrat. Olin haaveillut mm. silloin tovin tyhjillään olleesta Zebra-kenkäkaupan tilasta, johon sitten tuli Tillander, ja sen jälkeen siinä on ollut vielä ainakin kaksi liikettä. Kun kuulin, mitä muutamat kahvila-baarit Rotuaarilla maksavat vuokraa, tajusin, ettei kannata hyväntekeväisyysmielessä ryhtyä herkkuja oululaisille ja kaupungissa kävijöille myymään. Yhden vaihtoehdonhan Anneli My way -postaukseni loppuun heitti sen jälkeen kun irtisanouduin yliopistosta: ”voit vaikka perustaa historiallisen, mutta ajan hengessä olevan herkkuruoka puotiravintolan, joka kulkee bussilla paikasta toiseen!”

Sen pituinen se!

Herkkuputiikkia en perustanut, enkä lähtenyt opiskelemaan kokiksi, joka sekin oli vielä pari vuotta yhtenä vaihtoehtona. Pyrin ja pääsin suorittamaan Valokuvaajan ammattitutkintoon johtavaa kaksivuotista koulutusta. Siksi nuo kuvat tässä postauksessa. Ehkä ne myös symboloivat putiikkiajatuksen hautaamista, mutta kertovat myös siitä, että olen ollut tänään – pitkästä aikaa – hautuumaalla kuvaamassa.

Hautausmailla Niitä näitä VAT

Vieläkin kuvien maailmassa…

Palautepäivä.

Nyt, taas, tyhjä olo. Mutta nyt (eka kertaa?)  kouluviikonlopun jälkeen sellainen olo, että kuitenkin on toivoa. Tässä kuva, jonka kurssikaveri (, kiitos Heikki Annala) otti ohi kulkiessaan kun me Marjukan kanssa omia kuvapareja otimme. Hautausmaiden kuvailija pääsi kuvattavaksi hautausmaan aidan päälle: Jes!!!

Tilanne

Tehtävänantohan oli näin: ”Lappian [ = on meidän koulumme eli Torniossa toimiva ammattiopisto] opiskelija Onni/Aili Onnekas voitti seurakunnan kirjoituskilpailussa 1. palkinnon ja seurakunnan lehti haluaa onnellisesta voittajasta kuvan. Palkintona oli hieno täytekynä. Ota voittajasta yksi pysty kuva ja yksi vaaka kuva.” Siinäpä sitten hakemaan sopivaa taustaa ja mallille ilmetttä unohtamatta kynää.

Tässä minun otokseni kurssikaveri Marjukasta.

Onnellinen voittaja (1)

Ja tässä Marjukan otos meitsistä (kuva Marjukka Laine).

REIJAvaaka2

Kouluviikonlopun jälkeen oli kotiin erinomaisen hyvä palata, palaan siihen huomenissa.

Hautausmailla Valokuvaus VAT

Torniossa hautausmaalla

Monta viikonloppua Torniossa asuneena olen miettinyt että koulun ja sen asuntoloiden läheiselle hautausmaalle olisi syytä lähteä yksinäiselle ekskursiolle. Muutaman kerran olen ohi kulkiessa poikennut kirkkomaan kautta, kamerankin kanssa, mutta ei mitään kunnon perehtymistä vaikka tämä hautalehto on oikeastaan aika pieni.

[kaikki kuvat suurenevat – ja paranevat – klikkaamalla]

Hiljainen kaupunki - Tornion hautausmaalla_-2

Hiljainen kaupunki - Tornion hautausmaalla_-3

(Ylläolevassa on YKSI (ja monta muuta) virhe. Mikä?)

No kun sitten tänään aamulla koulussa tehtäväksi ilmoitettiin, että on kaksi ja puoli tuntia aikaa kuvata ja käsitellä kuvat teemalla ”Hiljainen kaupunki”, tiesin mihin minä suuntaisin: minulle Tornion hiljainen kaupunki on hautausmaalla. Tietysti. Löysin uusia nimiä, ja hyvänen aika, ”titteleitä” (= filos. tohtorin leski!! — vielä 50-luvulla naisen asema, leskeyskin, määriteltiin miehen koulutuksen perusteella!) otin uusia kuvia. Ei satanut, onneksi ei myöskään paistanut.

Hiljainen kaupunki - Tornion hautausmaalla_-7

Osa näistä kuuluu siihen viiden kuvan sarjaan, jonka rohkenin pistää näytille… hirveä kiire valita ja muokata. Nyt, täällä kotona, rauhassa, ottamistani kuvista lähtisi parempia, mutta… osa tehtävänantoa ja oppimista on ottaa kuvat nopeasti, toimeksiannon mukaisesti, tehdä ne nopeasti ”julkaisukelpoisiksi” ja päästää käsistään. Uudelleenkuvaamisen mahdollisuutta, saatikka loputtomaan muokkaamiseen ja tuntien tuhraamiseen, ei ole aikaa…

On oltava epämukavuusalueellaan, ja uskottava, että kyllä se tästä.

Hiljainen kaupunki - Tornion hautausmaalla_-4

Hiljainen kaupunki - Tornion hautausmaalla_-6

Kassakaappimestarit? – Älkää minulta kysykö… 🙂

Hiljainen kaupunki - Tornion hautausmaalla_

Mitäs mieltä olette alla olevista kuvista? – Hiljainen kaupunki?

Itselle tuli tuosta näkymästä väistämättä mieleen 70-lukulainen rakentaminen; hautausmaan lähiö?

Hiljainen kaupunki - Tornion hautausmaalla_-9

Hiljainen kaupunki - Tornion hautausmaalla_-5

Lopultakin … mukava päivä tänäänkin. Itseasiassa erittäin. Oli jopa pieni, orastava tunne, sellainen, että minäkin opin. Ja nyt meillä vattilaisilla tahti kesää kohti vain kiivastuu. VAT-koulutuksessa ei ole mitään kesälomaa, päinvastoin. Kesällä on valo, joten VALOkuvauksen opiskelijat opiskelevat. Ja nyt on joka viikko tehtävä sen verran kuin talvella kuukaudessa. Tehdään sitten.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sen sijaan…

minusta tuntuu että tämän blogini kuvahaaste on pienoisessa aallonpohjassa. Hienosti on 3o haastetta jo toteutettu, eikä ole mitään aietta lopettaa tätä, mutta että saataisiin keskenämme uusia kuvia, uutta intoa ja yritystä, ajattelin, että jos siirryttäisiin siihen, että aihe olisi laveampi. Ehkä uusiakin tulisi mukaan. Kännykkä- ja pokkarikuvaajat ovat erinomaisen tervetulleita. Minulle vain sähköpostia (reija at satokangas.fi – osoitteeseen) ja avaan kuvien lähetysoikeuden ”Kevät”-kansioon. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on hauskaa, opettavaista ja kuvaamiseen innostavaa.

Siis toukokuun loppu menee teemalla ”Kevät”. Nyt on melkein 2½ viikkoa aikaa ottaa kuva, kuvapari tai jopa kuvasarja (3 – 5 kuvaa), teemalla kevät. Kuvien tulisi kuitenkin liittyä toisiinsa jollakin tavalla. Väri, sävy, teema, valo, aihe, …

Hautausmailla Joulukalenteri Niitä näitä Oulu Yliopistoelämää

Adagion soidessa

Koko päivän on soinut päässä Tomaso Albinonin ´Adagio´. Ei, ei ole ollut hautajaisia, eikä mitään erityistä surupäivää. Tosin olen ollut hautausmaalla tunteroisen aamuyhdeksän aikoihin, ja reilun puoli tuntia iltaviiden jälkeen.

Hautuumaalla-4

Adagiosta on paljon hyviä ja huonoja esityksiä, sovituksia, sanoituksiakin. Saija Varjus ja Lara Fabian jääkööt unholaan, mutta Andrea Bocellin versiosta pidän, ja ehkä hienon kuulemani Adagio on Youtubesta löytyvä herkkä, silti koskettava ja kauniisti soiva urkuversio. https://www.youtube.com/watch?v=OL1oSGgrEuk

Tänään olen kuitenkin ollut Jarkko Aholan version tunnelmissa.

”On kaikkialla lunta
Vain kylmää, kylmää lunta
On yhtä taivas ja maa
Muu kaikki pois katoaa
Ei muuta jäljelle jää
Vain jää, vain jää … ”

 

Tämä on klikattava isommaksi. Ja yhtäaikaa pitäisi soida Aholan komea ääni.

Musiikki kuvaksi_

”Musiikki kuvaksi” –haastetta vartenhan kuvia olen ollut ottamassa. Päivän saldo 100 kuvaa, mutta ei yhtään sellaista kuin olisin halunnut. Aamulla alkanut räntäsade voisi olla hyvä syy selittää, mutta illansuussa ei ole selityksiä.

Olen tässä opiskellut tuosta Albinonin Adagiosta mielenkiintoisia juttuja. Ensinnäkään se ei ole 1700-luvun alussa eläneen ja säveltäneen venetsialaisen Albinon sävellys, vaan se on syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Remo Giazotto julkaisi sen vuonna 1958. Giazotto on kertonut teoksensa kuitenkin pohjautuvan Albinonin teoksen fragmenttiin, joka oli löytynyt Dresdenin pommitusten jälkeen maakuntakirjastosta.

Julkaisuvuoden lisäksi teokseen liittyy hassu, tai siis minulle hassu, yhteensattuma: ”Kappaletta on myös sovitettu monille eri soittimille. Se soi mm. Peter Weirin ´Gallipoli´-elokuvassa.” Ja minähän olen tehnyt ensimmäisen yliopistollisen opinnäytteeni Gallipolin taisteluista, jotka käytiin I ms:n aikana Ison-Britannian ja Turkin välillä. Kaikkea sitä. 😉

Hautuumaalla-3

Hautausmaan kuvaushetkien lisäksi olen viettänyt päivää tohtoriopiskelijoiden parissa: toisen kanssa perinteisellä joulukahvilla ja vähän asioistakin puhumassa ja toisen seurantaryhmässä yrittämässä luoda uskoa ja auttamassa rajauksien teossa. Nämä oljenkorteni, pienet sidokseni yliopistoon, ovat juuri sopivia – niidenkin vuoksi lukukauden lopetus- ja  tervehdyskäynnillä oli hyvä syy piipahtaa. Ja ihan mukavakin. No hard feelings. 🙂

Musiikki kuvaksi_-2

Kaupungillakin ehdin kuljeksia, jouluostoksilla ja allergialääkkeet (pakkanen on repinyt sormeni ja kämmeneni pienille haavoille, uuh!)  uusimassa. – Kun ei ole enää työterveyslääkäripalveluja, on tämmöinen juttu vähän kuin isompi tapahtuma. Ja ainakin hinta on olennaisesti eri!

Joulukalenterikuvassa panoraamakuva hautausmaalta (vähemmän hevi kuin tuo haastekuvaksi aikomani), ja siinä näkyy kuinka pikku kappelin viereen on tänä syksynä valmistunut uusi kellotapuli, joka mielestäni kyllä kauniisti tasapainottaa maisemaa.

Ja huomenna, vihdoin huomenna joulun viinisuositukset!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

16

 

 

 

Hautuumaalla

Hautausmailla Niitä näitä Valokuvaus

Syksyn kauneus ja kiireettömyys

Hautausmaalla syksy

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja syksy näkyy kauniimpana.)

Tiistai ennen: kuudelta ylös, töihin, sähköpostit, aamukahvi Humuksessa, palaveri, opetuksen valmistelua, eväät (viiliä ja leipää tai salaattia), taas sähköpostit, luento, opiskelijoiden piipahduksia, surffailua, kokousmateriaaleihin perehtymistä, palaveriin mennessä havahtuminen ”ulkona on ihan mahdottoman hieno ilma”, palaveri, väsy, kotiin, ruoka, surffailua, lehdet, blogi, jotain pientä kotityötä, surffailua, lukemista, nukkumaan…

Hautausmaalla syksy-2

Tiistai tänään? – Kuudelta ylös, aamukahvi, sähköpostit, suihku, Facebook, hautausmaalle, pankkiin, erinomainen  lounas Puistolassa vieraan miehen kanssa, toiseen pankkiin, Turkansaareen, sähköpostit, välipala (liian paljon), kuvien purkua (sekä hautausmaalla että Turkansaaressa etätehtäviin materiaalia (223 kuvaa 😉 ), yritys ryhtyä työstämään Ligurian matkan nettisivuja, ja havainto, että päivitetty Dreaweaver (nettisivujen tekoon käyttämäni editori) on jotain ihan muuta kuin entinen, jota olen käyttänyt 10 vuotta.

Päivittäminen versiosta kaksi versioon kymmenen (CC) tai jotain, tarkoittaakin, etten osaa yhtään käyttää ohjelmaa. Näin ollen: pari muuttujaa nettisivujen työstämisessä. Alan opetella uutta versiota nyt! Ligurian ruokapostaus tänne blogiin on kyllä ihan pientä vaille valmis, josko siis huomenna se.

Pitäisi kyllä ryhtyä valmistelemaan sunnuntain ”keikkaakin”. Viime sunnuntain Kalevassakin kun näkyi olevan maininta, että puhumaan olen taas lupautunut. Samoilla ”festareilla” pääministerin kanssa esiinnytään; Sipilä tosin lauantaina ja minä sunnuntaina. Ja eilen kävi toimittaja tekemässä pitkän haastattelun Rantapohjaan, jotta kyllä tässä on uskottava, että moiseen olen lupautunut. Hailuodon Siikamarkkinoiden ohjelma on täällä.

Hautausmaalla syksy-3

Jos pitäisi valita, niin mikä näistä tämän päivän kuvista olisi mielestäsi eniten ”syksy”?

Hautausmaalla syksy-5

Hautausmaalla syksy-6

Hautausmaalla syksy-7

Tämä viimeinen on vekkuli; yöpakkanen oli saanut enkelin kiharat nousemaan ”sängelle”.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Piste Iin päälle

IMG_6319-2

Iissä olen. Istun sisareni talon lasiverannalla, ja katselen Iijokea. On sunnuntai-ilta, ja minä olen ”reissussa”. Juhlaviikkoni jatkuvat.

Vielä äsken paistoi, ilta kyllä jo viilenee. Mutta päivällä paistoi siniseltä taivaalta: oltiin Iin keskustassa kävelemässä. Hautausmaalla (tietysti), nahkiaismertoja etsittiin kuvattavaksi, Iin Haminassa kierreltiin ja lopuksi vielä käytiin Kauppilan ympäristötaideteoksia katsomassa = käveltiin ”Ruustinnan” polku, jonka varrella oli  mitä mukavimpia ja toinen toistaan källimpiä ideoita taideteoksissa.

IMG_6366-2

Tämä oli minun mielestäni ehkä paras: ”Aika palaa”. Hiiltynyt aurinkokello?

Kaikkein parasta taisi sittenkin olla, että reitin varrella oli ”Leipäkivienheittopaikka”! Ja että tätäkin projektia on tuettu Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston varoin! Oikeasti olin revetä riemusta kun tuon näin. Niin hieno juttu, ja niin absurdi.

IMG_6355

Ja tässä se paikka on!

IMG_6379-3

Uimarannan takaa löytyivät nämä.

IMG_6321-2

Hautausmaalla yllätyksekseni hoksasin, että Lotta-kenraaliksi tituleerattu Fanni Luukkonen on haudattu Iin Kruununsaaren hautausmaalle.

IMG_6328

Iin Haminaan kannattaisi pysähtyä monenkin ohikulkijan. Olen käynyt siellä usein, mutta aina se viehättää. Pitkähkön tovin siellä kiertelimme.

IMG_6337

Kävimme myös katsomassa sen kupeessa olevan ”metsätaidenäyttelyn”. Ja sitten oli Iin pappilan pihapiirissä käytävä ja otettava tämä alla oleva kuva.

IMG_6352

Tuon komean pappilan vasemmassa reunassa oli minun työpisteeni perjantaisin 1990-luvun puolivälissä: tutkin ja kirjoitin Iin seurakunnan historiaa ja seurakunnan arkiston vanha osa oli pappilan päädyssä olleen kirkkoherranviraston yhteydessä. Siellä minä ”tutkimusvapaaperjantait” vietin. Ei hassumpi työpiste.

Liki pari tuntia tuo meidän kierros systerin kanssa kesti, ja sitten palauduimme tänne Iijokisuistoon. Ryhdyimme hiljalleen tekemään ruokaa; erinomainen kokki, sisareni, ei ole koskaan tehnyt itse sushia, joten sen tekoon ryhdyttiin. Hyvää, erinomaista sanoisin!, tuli. Ja systeri oli tehnyt jälkkäriksi tyrni-pannacottaa. Ui-jui.

20150913120243

Minähän sanoin, että juhlaviikkoni jatkuvat. Tuo oli piste iin päälle.

Mukava, lussakka, rauhallinen päivä, jollaisen aiomme viettää taas toistekin.

IMG_6424

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Naantalin aurinko

Naantalissa 1700-luvulla olleen maatullin tullikamarin rakennus oli punaiseksi maalattu, jotta kaikki kaupunkiin tulevat sen huomaisivat. Sen yhteydessä olevan portin yläosaan maalattiin keltainen aurinko loistamaan. Perimätietoon on jäänyt tämä ”maantietä matkanneen silmiin osunut maalaus” ja on syntynyt sanonta ”loistaa kuin Naantalin aurinko”.

Tänäänkin Naantalissa on paistanut aurinko.

Jo neljä vuotta sitten on tänne luvattu tulla. Luvattiin lokakuussa 2011 ollessamme Shanghain Jin Jang Tower -hotellin 42. kerroksessa Skybarissa juomassa rieslingiä kiinalaisen jazz-klubikonsertin jälkeen. Silloin luvattiin, että tullaan, ja nyt juuri se oli mahdollista.

Aamuvarhain lähdettiin kotoa, – päätettiin ajaa Jyväskylän ja Tampereen kautta. Liikennettä ei nimeksikään, ja liki Jyväskylään asti tie erinomaisessa kunnossa. Kun enimmäkseen tulee ajeltua tuota Eurooppa nelosta/Jäämerentietä pohjoiseen päin, oli ero siihen verrattuana ihan selkeä. SILTI en ajellut ylinopeutta.

Naantali

Puolelta päivin Pehtoori rattiin, ja matka halki suloisen Suomen, auringossa, tyynessä kauniissa elokuisessa tiistaissa jatkui. Kaura- ja ohrapellot viljavina, tuleentumassa. Tai en minä tiedä, miten niistä sanotaan, mutta olin kyllä hyvin vaikuttanut niistä.

AjPibUL7qhqQRIqx9hz-wb_Rhu7SjtC0DUe11tunloNt

Oletteko koskaan käynyt Ruutanassa, Lempäälän keskustassa, Varmiolassa, – mepä ollaan. Käytiin etsimässä lounassalaattia. Ei löydetty. Mutta ei se haittaa. Löysimme Nuutajärven Lasikylästä kahvion ja siellä croissantit. Lasikylä oli mitä viehättävin miljöö, vanhoine teollisuusrakennuksineen ja puukonttoreineen. Lasitaide- ja taulumyyntinäyttelyistä ja Iittala Outletista huolimatta onnistuin olemaan ostamatta mitään.

Naantali-3

Naantali-2-2

Tämän päivän määränpäänä siis Naantali, ja majapaikkana on hotelli Palo. Viehättävä pieni hotelli ihan vanhan keskustan tuntumassa. Olisi meidät majoitettu Villa V:aankin, mutta haluttiin kuitenkin olla ”omillamme”.

Naantali-4

Naantali-2-3

Tutustuimme näihin ihmisiin Kiinan matkalla ja he ovat kerran käyneet yhden illan mökillämme (Virallisilla päivällisillä 😉 ) ja satunnaisesti kirjeitse ja puhelimitse on pidetty yhteyttä. Eihän sitä enää tällä iällä kovin usein tällä lailla tutuksi tule ihan uusien ihmisten kanssa. Näihin on tutustuttu, ystävystytty.

Ja ilta on oltu heidän luonaan: ensin ihailemassa upeaa puutarhaa (erityisesti tämän neljän hengen seurueemme miehet ovat näitä puutarhaihmisiä) ja sitten saimme hyvin syödäksemme.

Naantali-5

Eikä ollut mitään vaikeuksia jatkaa juttua siitä, mihin Hangasojalla jokunen vuosi sitten jäätiin.

Naantali-6

Naantali-2-4

Kahdeksaksi lähdimme pyörillä [meillekin oli pyörät hommattu! Miten mukavaa!] satamaan kuuntelemaan iltarummutuksen ja -vesperin. Vesperi ensin presidentille (Kultarannan suuntaan), sitten kaupungille ja sitten merelle.

Naantali-7

Oli hyvinkin sellainen olo, että olemme ulkomailla. Jatkoimme matkaa pyöräillen ja kävellen Naantalia ristiin rastiin, hautausmaalla ja kylpylässäkin piipahdettiin.

Naantali-11

 

Naantali-9

Ja S. oli mitä mainioin opas: myös Naantalin historian kertojana.  Elokuun ihana ilta!

Naantalin aurinkokin laskee…

Naantali-8

 

Hautausmailla Historiaa

Hietaniemessä – uudelleen haluan sinne

Sunnuntai-iltapäivän parituntinen Helsingissä Hietaniemen hautausmailla – vain muutamilla niistä. Juutalaisella, Suomen kaartin hautausmaalla ja islamilaisella jäi kokonaan käymättä. Joskus toiste sitten. Haluan sinne uudelleen, päiväksi. Jonakin alkusyksyn päivänä menen sinne, otan eväät ja järkkärin, karttoja ja tietoa mukaani.

Tällä kerralla kävelimme päämäärättömästi, emme osanneet mitään erityistä edes etsiä. Vain muutamia otoksia otin kompaktikameralla…

Hietaniemessä-8

 

Ortodoksi-hautausmaalla Pyhän Eliaan kappelin

Hietaniemessä-2

Hietaniemessä-3

lähellä on venäläisen kenraalin Vasili Aleksandrovitš Babtšenkon rakennuttama kappeli (kuva alla). Tarina kertoo, että

eläkkeellä Babtšenko muutti Helsinkiin ja rakastui nuoreen kuvankauniiseen Tatjana Petrovnaan. He menivät naimisiin, mutta pian Tatjana Babtšenko ihastui nuoreen upseeriin. Tatjana ei kuitenkaan halunnut olla uskoton vanhalle kenraalille, vaan ratkaisi ristiriidan juomalla myrkkyä vuonna 1894 vain 24-vuotiaana.  (Juhani Seppovaara, Elävä hiljaisuus. Hietanieman hautausmailla, 113.)

Kenraali pystytti vaimolleen kappelin, jossa vietti usein aikaansa. Siellä on edelleen kuva Tatjanasta ja alla teksti ”Nuku rauhassa rakkaani”. Myös kenraali on haudattu tuohon kappeliin.

Hietaniemessä-9

Ortodoksi-hautausmaalla on – luonnollisesti – paljon autonomian ajan venäläisen sotaväen ja kauppiassukujen hautoja..

Hietaniemessä

Hietaniemessä-12

Vain tovin siellä kuljimme, ja siirryimme isolle luterilaiselle hautausmaalle, jonka uurnalehdot, sankarihaudat, valtiomiesten haudat  ja ”tuhkalehdot/sirottelualueet” kiertelemme.

Hietaniemessä-7

Hietaniemessä-4

Hietaniemessä-6

Hietaniemessä-5

Muutamia uusia, erikoisia nimiäkin sattui silmiin: Aagot ja Naina nyt ainakin.

Hietaniemessä-13

Kannattaa käydä.

(PS. Klikkaa F5 tai päivitä sivu muutoin; blogin taustankin vaihdoin bannerin kanssa yhtäaikaa.)

Hautausmailla Niitä näitä

Helsingissä erilainen sunnuntai

Olemme lentäneet Helsinkiin, jossa on lämmin. Iltapäivällä +9 C. Asumme Glo Art -hotellissa Lönnrotinkadulla. Ennenkokematon, historian havinaa, kansallisromanttista jykevyyttä fasadissa, sisällä taidetta ja designea. Ja ihan samaan hintaan yöpyminen kuin olisi Socikella tai Holiday Innissä ollut.

Helsinki 11_2014

WP_20141109_14_25_43_Pro

Kunhan hotellille majoituimme, lähdimme saman tien ulos. Kulttuuririentoihin, shoppaamaan? Nope! Lähdimme kohti hautausmaita. Sumuinen sunnuntai-iltapäivä oli mitä mainioin sää lähteä kohti Hietaniemen hautausmaata. Ettei ole tavallista lentää pääkaupunkiin ja lähteä sitten iltapäiväkävelylle kiertelemään hautausmaita? Ei, ei ole tavallista, mutta vihdoin pääsin.

Helsinki 11_2014-3

Ja aika äkkiä tajusin, että tarvitsen joskus kokonaisen päivän näillä kävelemiseen ja kuvaamiseen (nyt kuvien purkamisessa ongelmia… Vain pikku-Make mukana.).

Helsinki 11_2014

Helsinki 11_2014-2

Helsinki 11_2014-4

Voi, noita kuvia on paljon, mutta nyt eivät vain aukea. 🙁

Eivätkä aukea ne kuvat, joita otin kun olimme syömässä. Mikäkö ravintola? Ei mikään. Saimme mennä ystävien luo. Ja voi sitä ruoan määrää, viinien laatua (Philippe Rothschild 1995!!)! Mustajuurikeittoa, karitsankaretta ja kuskusia, juustoja ja jälkkäriksi vielä kinuski-vadelmakakkua.  Ja näistä kaikista yli ylsi seura. Vuosikymmenien ystävyys ei lopu muutamaan sataan kilometriin välissä.

Hieno sunnuntai.

Hautausmailla Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Pyhäinpäivänä isän haudalla

Pyhäinpäivän aamulla aurinkoa, – ja pakkasta. Huikea valo. Ja aikaa.

Pyhäinpäivän aamulla ajelin Tuiranrantaan, sieltä kävellen hautuumaalle.

Ensimmäiseksi isän haudalle. Pienen havu-jäkäläseppeleen vein, ja kynttilän lyhtyyn. Pakkanen oli pitsittänyt kaiken. Kaunista oli.

 

Syyslomalla tuli kymmenen vuotta isän kuolemasta. Jo kymmenen.

Olimme silloin New Yorkissa, – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla. Isä oli sairastanut pitkään, kaikenmoista, mutta ei ollut sairaalassa silloin kun reissuun lähdimme. Eikä hän ollut eläkkeelläkään, vaikka ikävuosia oli jo 73. Teki töitä – enemmän ja vähemmän tehokkaasti – yksityisyrittäjä viimeisiin päiviinsä asti. Soittelin reissuun lähtiessä ja iskä toivotteli hyvää lomaa ja kehotti syömään hyvin. Ruoka kun oli meitä kummasti yhdistävä juttu. 🙂

Lomaviikkomme viimeisenä iltana olimme perheen kanssa tulleet syömästä ja olimme Starbuck´s Cafeessa jälkkärikahvilla, kun veljeni soitti. Tiesin jo ennen kuin vastasin: yhtäkkiä ”Isossa ilossa suuri suru”.

”Suru on se, miten me muistamme ilon.”

Sellaisen tekstin halusin seppeleeseen. Ja vieläkin muistan ilon.

Eihän me mitenkään erityisen läheisiä oltu. Mutta aika samanlaisia monessa asiassa. Ja tulimme toimeen, olimme aina tekemisissä, – vaikeinakin aikoina.

Olinkin oikeastaan ihmeissäni, kuinka kauan suru kesti, kuinka paljon itkin ja kuinka tärkeäksi tuli käydä haudalla. Ensimmäiset vuodet kävin joka viikko. Kävin haudalla höpöttelemässä kaikkea. Kaikkea isoa kun tapahtui isän kuoleman jälkeen. Olin merkillisen huolestunut, pahoillani, jos kynttilä lyhdyssä oli ehtinyt sammua ennen kuin toin uuden.

Noina vuosina Oulun hautausmaasta, Stooleporista (Ståhleborg, hautausmaan 1700-luvulla vihkineen kirkkoherran mukaan, vanha puoli), tuli minulle tärkeä paikka. Enkä vieläkään oikein tiedä miksi. Ja  vasta nyt viimeisen vuoden aikana olen käynyt haudalla tosi harvoin.  Kerran kuukaudessa, tai kahdessa. Syksyisin aina tiuhaan: pimeä, yleinen melankolia ja sitten se, että isän kuolinpäivä, pyhäinpäivä, isänpäivä ovat viikon välein….

Ja tänäänkin hautuumaalla liki parituntisen kiertelin, kuvailin, mietin. Ja päätin, että joskus minä vielä tuhansista hautausmailla ottamista kuvistani ”jotain teen”.

Sielun lintuja paleltaa, vai paleltaako sittenkään?

Bad Gastein Hautausmailla Kitzbuhel

Hautausmailla Alpeillakin

Sevettijärven hautausmaan jäkäläpeitteet, Verdunin I ms:n hautaristien hiljaiset rivit, Playa del Carmenin merkillinen ”smurffikylä”, umbrialaiset cimitariot, Raatteentien muistomerkki,  Madeiran kukkaloisto hautalehdoissakin, juutalaisten kirkkomaa Prahassa, Iin Kruununsaaren vanhat haudat, Naantalin hautausmaa, jossa oli kyltti ”Hautausmaa tukee elämää”, saatikka Oulun Stooleporin hautausmaa ovat minua kovin kiehtoneet, saaneet kuvailemaan, melkein kaikista noista ja monista muistakin hautausmaista tännekin kirjoittelemaan.

Reilun viikon takaisella Itävallan reissulla ihan vahingossa pääsimme kahdelle hautausmaalle ja paljon mielenkiintoista näimme, – siis paljon kuvia.

Ensimmäinen kohdalle osunut hautausmaa oli  Heiligenblut-nimisessä alppikylässä (siitä enemmän täällä), jonne pysähdyttiin tiistaisella Grossglocknerin retkellä.

Heiligenblut - hautausmaa-4

Kauniin, siron, Grossglocknerin kanssa samassa linjassa olevan kirkon ympärillä oli kirkkomaa, jossa muutama ennennäkemätön juttu. Ensinnäkin kirja ”uhrimme vuorille”. Paksu rautalevyistä tehty kirja, johon oli kaiverrettu kaikkien niiden nimet, jotka lähitienoilta/lähitienoilla olivat kuolleet vuorilla. Huom. ristiin kiinnitetty vuorikiipeilijän hakku ja köysi.

(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja suosittelen kyllä klikkaamaan isommiksi )

Heiligen Blut - hautausmaa-3

Heiligen Blut - hautausmaa-2

Heiligen Blut - hautausmaa Heiligen Blut - hautausmaa-4

Muutamassa yksityishaudassakin tämä ’vuorikiipeilyn karu loppu’ -teema näkyi…

Heiligen Blut - hautausmaa-9

Heiligen Blut - hautausmaa-8

Vuorilla kuolleille, poluilta pudonneille on myös vaellusreittien varrella ristejä, pieniä muistomerkkejä, laattoja. …

Heiligenblut - hautausmaa-5

Heiligenbluten hautausmaalla leimallista olivat takorautaiset ristit.
Ei niinkään hautakiviä, vaan komeita, koristeellisia ristejä.

Heiligen Blut - hautausmaa-10

hautausmaa

Heiligenblut - hautausmaa-2

Heiligenblut - hautausmaa

Sitten kolmas erityispiirre. Nuo hautasijojen ”jalkapäässä” olevat pienet kipot. Messinkiä, kuparia, kiveä, kannella ja ilman.

Kysyin oppaaltakin mutta ei hänkään tiennyt, mitä nämä ovat. Googlettamalla ja tukeutumalla viisaampien tietoihin, luulisin, että ne ovat eräänlaisia ”vihkivesikippoja” eli pyhän veden maljoja. Olette varmaan nähneet katolisissa maissa, kirkoissa käydessänne,  heti sisääntultua vihkivesiastian, johon katolilainen kostuttaa sormensa ja tekee ristinmerkin. ”Vihkivesi muistuttaa häntä omasta kasteesta ja ristinmerkki on uskontunnustus”. Olisiko niin, että nämä haudoilla olevat pienet astiat, joista osa oli koristeltu ristein tai pyhän hengen tunnuksin ovat myös tällaisia pyhän veden sacrariumeja?  Tietääkö joku paremmin?

Heiligen Blut - hautausmaa-11

Heiligen Blut - hautausmaa-12

Samanlaisia oli myös Bad Hofgasteinin hautausmaalla, jonne satuimme seuraavana päivänä. Silloin oli meidän vaellusviikon ”vapaapäivä”, jolloin muuten käveltiin eniten koko viikolla. 🙂 Kun tulimme puolelta päivin Bad Gasteinin naapurikylään Bad Hofgasteiniin, kirkonkellot soivat (ks. täältä) ja aamupäivän seitsemän kilometrin patikkapolku päättyi kylän laidalle, ihan hautausmaan laidalle. No sehän oli tietysti ohittamaton juttu.

Bad Hofgastein - hautausmaa

Siitä jäi päällimmäiseksi mieleen merkillinen vauraus. Kummallisesti tuli mieleen joku luksusautojen parkkipaikka.  Sori, mutta tuollainen mielleyhtymä nyt vaan tuli. Hartaus ja herkkyys puuttui. Sellainen näyttämisen meininki. Kaunis, siisti ja vauras, – kyllä.

Bad Hofgastein - hautausmaa-4

Bad Hofgastein - hautausmaa-12

Siellä on muutamia ristittömiäkin hautakiviä, -veistoksia ja muistomerkkejä.

Bad Hofgastein - hautausmaa-2

Bad Hofgastein - hautausmaa-3

Myös tuolla oli niitä pieniä pyhän veden astioita hautojen reunakivillä.

Bad Hofgastein - hautausmaa-6

Alla olevaa luulimme ensin sankarivainajien muistomerkiksi, mutta se olikin yhden perheen paasi.

Bad Hofgastein - hautausmaa-7

Sitten monessa hautakivessä oli tällaisia taidokkaita kivikaiverruksia.

Bad Hofgastein - hautausmaa-8

Tätä vuorikristallikompleksia en oikein ymmärtänyt… 🙂 Lähinnä mauton, minusta ainakin.

Bad Hofgastein - hautausmaa-9

Sitten jotain ihan ennennäkemätöntä, ja kovin käytännöllistä. Kastelukannuissa samanlaiset kolikkolukot kuin marketeissa ostoskärryissä!

Bad Hofgastein - hautausmaa-10

Ja entäs tämä! Hautalyhty-automaatti!

Bad Hofgastein - hautausmaa-11

Kummallakaan hautausmaalla ei oikein ollut aikaa ryhtyä tekemään ”sosiaalihistoriallista tutkimusta”,
ei mahdollista ryhtyä katsomaan tarkemmin, mitä hautakivissä ja risteissä luki tms.
Oliko titteleitä, kuka haudattiin kenenkin kanssa, minkä ikäisinä, tai muuta mielenkiintoista. …

Kuvia on kuitenkin vielä satakunta, joten joskopa joskus näihin asioihin vielä palaan näidenkin hautausmaiden osalta.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Erikoisia nimiä ja hautuumaakuvia – pitkästä aikaa

Edellisen viikonlopun lämmössä kävin pitkästä aikaa kameran kanssa kiertelemässä hautausmaalla, – pitkään aikeena ollut aie tehdä monista, monissa maissa hautausmailla ottamistani kuvista ”näyttely” ~nettikuvagalleria, heräsi taas henkiin. Merkillistä, että niin paljon kun olenkin Oulun hautausmaan vanhalla, Stooleborin, puolella kulkenut, matkalla portilta isän haudalle oli monta vanhaa hautaa, monta erikoista nimeä, joita näinä kaikkina pian kymmenenä vuonna en ole nähdyt, en aiemmin huomannut.

Ja kuinka monta elämäntarinaa taas hautakivistä taas lähtikään ajatuksissani kulkemaan…

Oletteko lukenut Edgar Lee Mastersin kirjan ”Spoon River Antologian” (1917)? Se oli kai sellainen 70-luvun kulttikirja, vaikka olihan se suomennettu jo heti sotien jälkeen.

WP_20140526_20_02_45_Pro (Custom)     WP_20140526_20_03_42_Pro (Custom)

Ehkä se, että kun lukion äidinkielen ope, reksi, kirjan äärelle johdatti, se sattui jotenkin herkkään vaiheeseen? Niin tai näin, mutta joka tapauksessa niiden ”hautausmaaelämäkertojen/runojen” vaikutus on minussa vieläkin.

Hautausmaalla

Ja esimerkiksi tämän haudan äärellä olin kauan ja nytkin mietin jatkoa tuolle tarinalle … Kuka tämän hautakiven laittoi, kun 45-vuotiaana kuolleen lähetyssaarnaaja Idan vanha, 90-vuotias, lähes koko Suomen autonomian ajan elänyt, Ebba-äiti nukkui pois. Ebba oli saanut ainokaisensa(?) aika vanhana, jo 44-vuotiaana. Miksi ja missä Ida kuoli? Lähestysmatkallaanko?

Ja sitten löytyykin tänä vuonna kirjattu tieto:

Haapavedellä on vahva diakonian ja lähetyksen historia – Ida Rönkä lähti Kiinaan jo 100 vuotta sitten. Haapaveden Ojakylältä sinne oli pitkä matka. 

Mutta mitä siellä Kiinassa tapahtui?

Elokuussa vuonna 1900 haudattiin Fredmanin Maria, vain 31-vuotiaana. Miehenkin Maria oli saanut, koska waimoksi hautaan pantaessa nimettiin, mutta missä on miehen hauta, jäikö Marialla pienet lapset, – ehkä hän menehtyikin lapsivuoteeseen? Kovin varakas Fredman ei liene ollut, kun Waimon leposijalle vain peltinen hautamerkki laitettiin.

Hautausmaalla-2

Hautausmaalla-3

Entäs kruununjyvästönhoitajan Hellmanin Alen pojat? Mietin äitiä, jonka lyseolainen 18-vuotias poika hukkui samana keväänä kun 26-vuotias Saksassa sotilaskoulutuksen saanut jääkäriveljensä kaatui. Pojista keskimmäinen kuitenkin eli pitkän elämän, joskaan äiti tuskin ehti nähdä poikansa valmistumista merkonomiksi… Marttiko se nimet Hellmanista Merikallioksi suomalaisti, vai ehkä jo jääkäri Erkki …

Tämän haudan äärellä sitten jo itkua tuhersinkin..

Hautausmaalla-5

Ja uusia, vanhoja nimiäkin löytyi muutama. Hildi! Ja Poju.
Molempia on Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelun mukaan
annettu vain noin sadalle henkilölle (kaikkiaan yli sadan vuoden ajalta).

Enkä kumpaakaan ole aiemmin Erikoisten vanhojen etunimien -kokoelmaani kirjannut.

Hautausmaalla-6

Hautausmaalla-7

Hautausmailla Niitä näitä Valokuvaus

Lupapäivä

Pureva pakkanen vaihtui yön aikana tuhnuksi lumisateeksi. Siitä huolimatta olin kameran kanssa liikkeellä.

Pitkästä aikaa kiertelin hautausmaalla, uudellakin puolella. Enkä yhtään uutta erikoista nimeä löytänyt (ks. aiempia löytöjä KLIKS), mutta sellaisen huomion tein, että kaikenlaista tavanomaisesta poikkeavaa oli hautausmaalla: lyhtyjä puissa, tuulikelloja, pieniä puureliefejä puissa, olipa yhdellä haudalla joulukuusikin!, – koristeltu sellainen!

Hautausmaalla

Hautausmaalla-2

Hautausmaalla-3

Hautausmaalla-6

Hautausmaalla-7

Sitten satuin uudelle haudalle, kuvasin ruusuja, ja jotenkin puuristissä ollut päivämäärä pisti silmään: minun syntymäpäiväni. Joku kanssani samana päivänä syntynyt oli vastikään haudattu. Tuntui vähän kummalliselle.

Hautausmaalla-4

Hautausmaalla-5

Hautausmaalla-8

 

Tänään on ollut vapaapäivä, tänä vuonna niitä ei ole juuri vielä näkynyt. 😉 Siis lupapäivä. Mistähän se sana juontaa juurensa? Luvan kanssa töitä tekemätön? Luvallisesti vapaalla? Tiedä häntä. Ihan omalla luvalla olen ollut koko päivän koskematta yhteenkään työjuttuun.

Ja päivä huipentuu illalliseen: lähdetään Holiday Inn´iin, jossa Pohjois-Pohjanmaan keittiömestarit ovat kattaneet pöydät notkuviksi Piemonten herkkuja. Otan kameran. Kerron huomenna.

Hautausmailla Madeira Niitä näitä Ruoka ja viini

Pastéis de nata ja pyhäinpäivän ruoka

Täällä on ihan hillitön käry. Ihme ettei palohälyttimet soi.

Päätinpäs nimittäin tänään tehdä portugalilaisia vaniljaleivoksia, joihin olen sekä Lissabonin reissulla että Madeiralla kovasti tykästynyt. Pastéis de nata tai pastéis de Belem on niiden nimi. Belem-nimi viittaa Lissabonin reunamilla olevaan Hieronymos-luostariin, jossa näiden pikku leivonnaisten arvellaan syntyneen. Joka tapauksessa ovat jotain hyvin portugalilaista. Ja hyviä. Pieniä hyviä.

pasteis de nata

 Joka aamu Madeiralla niitä nautimme.

Ja kun pari vuotta sitten olimme nuoren parin kanssa Lissabonissa, myös miniäkokelas piti niistä kovastikin, joten ajattelin, että leipasen niitä huomiseksi, kun nuoripari tulee syömään. Löysin netistä ohjeen ja hieman soveltelin, mutta ei ihan vielä tullut odotuksenmukaisia. 😉 Eivät nuo tekemäni huonojakaan ole, mutta vaatii vielä hienosäätöä. 😉

Pyhäinpäivän ruoka meillä muutoin kovin arkista, vaikka broilerwokki kyllä onnistuikin vallan mainiosti. Huomenna sitten vähän juhlavampaa ruokaa kun nuoret tulee.

Sitä mietin, että mikähän on suomalaisille tyypillisin pyhäinpäivän sapuska? Onko se joku lihapata, paisti, jotain amerikkalaista halloween-henkistä, jotain oranssi tai ehkä kurpitsaa? Meidän perheessä ei ole mitään vakiintunutta pyhäinpäivän ruokaa, ja olisin kyllä kiinnostunut mitä muut tänä viikonloppuna syövät? Teinpä sitten pikku kyselynkin…

Hautuumaallakin kävin, olin hyvissä ajoin, joten ei ruuhkaa, mutta merkillisen ankeaa siellä oli.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pastéis de nata

Paketti pakastelehtitaikinaa

Täyte

5 dl kuohukermaa
2 viipaletta sitruunankuorta
2 kanelitankoa
1  dl sokeria
2 tl vehnäjauhoja
8 keltuaista

Ota lehtitaikinasta kahvikupilla ”kiekkoja” ja painele ne vedellä leivosmuottien (tai muffinipellin) pohjille ja reunoille. Siirrä vuoka jääkaappiin täytteen valmistamisen ajaksi. Mittaa kerma, sitruunankuoret ja kanelitanko teflon-kattilaan. Kiehauta ja siirrä sivuun. Annan maustua 20 min. Poista kuoret ja tanko. Sekoita vehnäjauhot sokeriin ja yhdistä keltuaisten kanssa kulhossa. Vatkaa keltuaisseos kermaan ja kuumenna, kunnes seos saostuu. Siirrä sivuun ja anna jäähtyä hieman. Sen jälkeen täytä leivosmuotit ja paista 250 asteessa n. 12 minuuttia.

Hautausmailla Madeira Reissut

Leppoisa levadalauantai

Oli lähdettävä altaalta kun ruskeapohkeiset allaspojat keräilivät jo rantapatjoja, uinninvalvoja lähti rannasta, varjot pitenivät, valkohapsiset ennglantilaistyttökullat aikaa sitten poistuneet, äidit saaneet lastenaltaan polskijatkin jo suihkuun, kun enää vain muutamat kuparin-, liki ruosteenruskeiksi paahtuneet nuoret aikuiset nauttivat vielä ilta-auringosta… minun oli jo aika lähteä…  Pehtoori ei ollut tullut ollenkaan auringonottoon ja uimaan, – olimme hotellilla vasta neljän kieppeissä…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamullla kunhan olimme  nauttineet aamiaisen – ensimmäistä kertaa – ulkona, päätimme että levadoille lähdetään. Ihan sama, vaikka patikkakengät edelleen kohtuullisen kosteat. Lähdemme silti. Hyvä että lähdimme. 

Campanárion kylään päättyi noin seitsemän kilometrin helppo patikkamme, parissa kohtaa oli tiukka pudotus ilman kaiteita, mutta koetin olla kurkkimassa sinne. Atlantti näkyi kauniina lähes koko levadan ajan. Kukot kiekuivat, koirat haukkuivat, kotkankin näimme, kaksikin,  kastanjan piikipallerot kuin hiukseni (merivesi, aurinko, kostea tuuli tekevät luonnonkiharoistani vähemmän viehättävät!) välillä ihan hiljaista, ja sitten St. Martinezesin kylän kellonsoittaja kutsui paikallisia lauantaiaamun messuun todella kauniilla, ihan melodisella, pitkällä kellonsoitolla.

Oliko hieno patikka? – No oli!

6 (Custom)

10 (Custom)

9 (Custom)

13 (Custom)

8 (Custom)

7 (Custom)

21 (Custom)

22 (Custom)

5 (Custom)

4 (Custom)

Sekä vuoren rinteillä että altaalla, illallispöydässä ja aamiaisella ehkä vähän kummallisen kiitollinen olo, etuoikeutettukin, kovin iloinen siitä että tälllaisia päiviä saa elää ja nauttia. Olla ja liikkua.

Hortensiat kasvavat villinä, samoin pelakuut, joulutähdet,  kurpitsat kuivamassa talojen katoilla (miksihän?) … siinä me tepastelimmme ja oli lämmin (about + 18  – 20 C). Lauantaiaamupäivä. Hyvä olo. Patikointi on hyväksi.

Samaisella turneella myös piipahdus madeiralaisella hautausmaalla. Minullahan on tämä merkillinen hautausmaaharrastus. Kierrellä ja kävellä niillä. (ks. esim. Meksiko  ja Italia)

15 (Custom)

2 (Custom)

25 (Custom)

3 (Custom)

Kunhan alkuiltapäivästä palauduimme hotellille vaihdoimmme kengät ja vähän citympää vaatetta ja lähdimme vielä rantapromenadille: halusin kuvata tyrskyjä. Siis vaihteeksi kävelimme.

12 (Custom)

Lounaalle istahdimme  ja lohileipä madeiralaisittain oli vallan erinomainen, eikä rosekaan huonoa.

20 (Custom)

Ai niin ruoasta puheenollen, mitenkö meni eilinen Michelin tähden illallinen? Jo vain oli erinomainen, – tosin olemme kyllä parempiakin päivällisiä nauttineet, mutta palaan tähän vielä kuvien kera erikseen. Tällä pikkuläppärillä kun tämä ”kuvatoimitus” on kovin vajavaista, ja haluan näyttää kuinka kauniita annoksia  nautimme. Ja sitten äsken! Laiskuuttamme varasimme päivällä pöydän melkein hotellin portin pielessä olevasta ravintolasta [”siis ei lähdetä vanhaan kaupunkiin, – kävelylläkin rajansa”] pöydän. Emmekä todellakaan tienneet saavamme myös kabareen samaan hintaan! Ihan huikea paikka. kerronpa siitäkin toiste.

Hautausmailla Meksiko

Pantheon meksikolaiseen tapaan

Tämän kesän lämpö on vaan niin mieluista. Aamu ja aamupäivä liikuntaa (lenkillä merenrannassa – pitkästä aikaa, oi joi, kyllä se Perämerikin on kaunis!) ja hyötyliikuntaa (kaikenmoista siivoilua pihalla, lamppujen ja ikkunalautojen pesua ja sen sellaista, ettei ihan toimetonna tule ylläpitorusketuksia hankittua. 😉 ). Iltapäivällä asioilla ja sitten pihalla tämän kesän Donna Leonin dekkari loppuun. Ei enää entisen kaltaista kiehtovuutta, vai onko niin että liki 20 hänen kirjojaan luettua alkaa puutua? Silti: dekkarit kuuluu kesään.

Kun hiljalleen työstän Meksikon reissusta kuvasivustoa, laitan nyt tähän kuvasatoa Playa del Carmenin hautausmaalta. Piipahdimme siellä tyttären kanssa reissuviikon tiistaiaamuna. Taksari oli vähän ihmeissään, mutta so what.

Tätä ennen on käyty vaikuttavilla, erikoisilla hautausmailla mm. VerdunissaSevettijärven ortodoksihautausmaalla, ja italialaiset/umbrialaiset hautalehdot ovat tätä ennen olleet minusta erikoisimpia (ks. viime kesältä pitkä postaus kuvineen KLIKS), mutta kyllä tämä Pantheon Municipial oli vielä kummallisempi. Nuo värit!

 

HUOM. kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Kannattaa!

 

Municipal Pantheon-19

Municipal Pantheon-17


Municipal Pantheon-21

Municipal Pantheon-15

Municipal Pantheon-12

Municipal Pantheon-11

Tässä on kuukauden ikäisenä kuolleen tyttövauvan hauta.
Miksi minä ajattelen, että Smurffineiti ei ole sovelias haudan koriste?
Kulttuurisidonnaista, epäilemättä!

Municipal Pantheon-8

Municipal Pantheon-9

Ja pienen pojan hauta.
(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Municipal Pantheon-7

Municipal Pantheon-10

Nuo hautapaaseihin maalataut järjestysnumerot eivät myöskään hivelleet silmää,
eivät ainakaan tuoneet harmoniaa hautausmaalle.
Jos klikkaat tuon ylemmän kuvan isommaksi, ehkä vaikutelma on sama kuin minulla:
kuin olisi jossain lasten puuhamaassa.
Ilman noita ristejä on vaikea käsittää mikä tämän tarkoitus on…

Municipal Pantheon-6

Ja sitten hautamuistomerkkinä joku pienoiskylppäri?

Municipal Pantheon-5

Ja kylpylän eriö?

Municipal Pantheon-3-2

Tämä muistuttaa niitä Umbrian cimitarion sukuhautoja.

Municipal Pantheon-4-2

Ja kesken kaiken. Roskatkin hautausmaalla, mutteivät haudattuina. Sohva! Oikeasti sohva.

Municipal Pantheon-4

Municipal Pantheon-3

Tulee mieleen siirtolapuutarha tai lasten leikkimökit?

Municipal Pantheon-2

Municipal Pantheon

Kauniitakin yksityiskohtia.

Municipal Pantheon-20

Municipal Pantheon-14

Municipal Pantheon-13

 

 

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä Valokuvaus

Pyhäinpäivänä 2012

Niin marraskuu kuin vain voi kuvitella. Yllättäen aamupäivän sateessa ja sumussa muutama kelpo otos. Säästän osan julkaisemisen viikolle, mutta tässä jo jokunen. 

Kuvat suurenevat klikkaamalla, ja tästäkin tuli aika hieno taustakuva tietokoneelle.
Klikkaa kuva isoksi, sitten hiiren oikealla näppäilemällä klik, klik,
ja avautuvasta valikosta valitse ”Aseta (työpöydän) taustakuvaksi” . 

Pyhäinpäivän aamu aukeni siis sumuisena, Pyhäinpäivänä – kuten niin monena muunakin lauantaina – tulee käytyä hautausmaalla. Enkä ollut ainoa. Sateesta huolimatta siellä oli jo aamulla aika paljon läheisiään muistavia. Kauan piti odottaa, että tämä käytävä ”tyhjeni” kuvattavaksi.

Tällaisia hienoja ”seppeleitä” en ole ennen nähnytkään.

Hautuumaalta reittini jatkui  – kuten monena muunakin lauantaina – Caritakseen; piipahdin äidin luona ja sitten jatkoin matkaa, ja sateesta huolimatta kiertelin ja kuvailin. Ulkoilma tuntui äärimmäisen hyvälle.

Pyhäinpäivän tunnelmaan sopivaa sumua.

Pyhäinpäivän historiasta ja kekristä avattiin meidän yliopiston kirjastossa näyttely torstaina, en ehtinyt avaukseen, mutta kävin eilen tutustumassa siihen.

Mukava sattuma että näyttelyssä oli pestuusopimus, tai siis työtodistus pestuun ottamisen jälkeen, juurikin perniöläistä piialta. Perniöstähän ne minun sukujuureni ovat… puoliksi.

Minäkin olen kekriin tai römppään ja sen historiaan törmännyt ja vähän sen vaikutuksia tutkinutkin ja ehkä uudessa projektissa tutkin lisääkin…  Neljä vuotta sitten olen jo römpästä, kekristä, runtu-viikosta kirjoittanut, täällä blogissakin. Ihan asiaakin ja selitystä postauksessa on; käy katsomassa ”kekrin ja römpän historiaa” KLIKS .

Tuon vanhan postauksen vaiheet muistan vallan hyvin ja tuntuu, että siitä on iäisyys. Ja tänään oli ihan erilaista sananvaihtoa kun poika kävi tuokion keittiössä istuskelemassa ja työjuttujaan kertomassa.

Meillä pyhäinpäivänviikonloppuun on monena vuonna sattunut viinikerhon synttärijuhlat, ja niitä me eilenkin (Botrytis Ouluensis 21 v.!) olimme viettämässä. Varmaan toistakymmentä kertaa on oltu meillä, mutta parina viime vuonna on pantu kerhon vuoden aikana kertyneet varat menemään ja menty ravintolaan syömään. Kaksi vuotta sitten olimme Istanbulissa kokkikurssilla, viime vuonna tasavuotiskekkereitä viettämässä Uleåborgissa ja eilen Hugossa. Harvoin on syöty – ja juotu – niin hyvin.

Menu oli järjettömän hieno ja se maistui kaikilta osin (paino sanalla kaikilta) hyvältä, erinomaiselta.

Hummerikeittoa
Tannilan poron ulkofileetä, sipulia ja mallasta
Sokerisuolattua siikaa, varsiselleriä ja vesikrassia
Alhopakan ankkaa, kurpitsaa ja timjamikastiketta
Suklaata ja passiohedelmää

Ehkä eniten mainesanoja  illan aikana maistetuista ja nautituista viineistä keräsi Ara Pathway Pinot Noir 2009, Uusi­-Seelanti. Jos menet Hugoon –  ja kannattaa mennä – , niin nauti siitä.

Tänään oli tarkoitus laitella Lontoon kuvista setti kuvasivulle, mutta olenko saanut aikaiseksi. Noup. Tein meille katkarapukasaria (oikein kasariruoka! retroa kerrassan) ja valkosuklaamuffinseja. Lueskelin (hömppää) ja nyt on jo ilta. Aika kuluu …

~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨

 

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Hautuumaakierroksella vol. 2

Siivouspäivä. Koko päivä, mutta sitten päätinkin ehtiä vielä hautausmaalle, jossa oli joka kesämaanantaiseen tapaan parin tunnin hautausmaakierros. Ehdinhän ja onneksi ehdin sitä ennen käydä hakemassa huomisiin hautajaisiin tilatun kukkalaitteen, vaikka oli kyllä sattua pieni missaus. Mutta no hätä.

 

Hautausmaan portilla oli kuuden aikaan satakunta innokasta kuuntelijaa. Joukossa yksi opiskelukaveri, yksi yliopisto-opettajani, kaksi opiskelijaani. Mutta oli siellä paljon muitakin kuin historioitsijoita. Entisten oululaisten elämä ja hautaaminen kiinnostavat. Viime kesänä olimme kierroksella, jossa esiteltiin taiteilija-oululaisia teemalla ”Siveltimellä ja sulalla”. Tällä kertaa teemana oli ”Kaiken takana on nainen” (Ks. täältä seuraavien maanantaiden teemat). Tutustuin moneen uuteen, entiseen oululaiseen, monta tuttua tapasin. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Niin kuin nyt nämä Bergbomitkin. Ovat jo vuosikymmeniä olleet jutuissani mukana, tavalla tai toisella … Nämä piparkakkureunaiset hautaristit ovat merkillisen sympaattisia.

Ja  tapani mukaan harhailin ”virallisen” opastuksen ohi, etsiskelin erikoisia etunimiä. Löysinkin yhden uuden: löysin piiiiiitkästä aikaa uuden nimen ”erikoisten etunimien -kokoelmaani”. Effendi. Effendi Abraham on yksi niistä noin 20, jotka Suomessa tämän nimen ovat saaneet. Sukupuolijako menee fifty-fifty. Siis se on sekä miesten että naisten nimi. Mitenhän tästä on väännetty puhuttelunimi? Efu? Effe? Jos on naisen nimi niin oiskohan Effi? Mielenkiint0ista

Ja sitten pisti silmään tällainen ”tabula rasa”.
Ei ollut varattu ainoastaan hautapaikkaa vaan jo paasikin pystytetty.

 Ei silti on Oulun hautausmaalla ainakin yksi kivi, jossa on jo nimikin valmiina,
syntymäaika myös, mutta kuolinpäivä vielä puuttuu.

Sitten hautakivi, jota voin käyttää seuraavan kerran perhehistoriaa tai sosiaalihistoriaa luennoidessani. Olen muistaakseni ennenkin kirjoitellut tästä tavasta antaa kuolleen lapsen nimi seuraavaksi syntyneelle. Tässä perheessä on syntynyt kaksi Lauria ja kaksi Brunoa. Miksei ensimmäisen, muutaman viikon ikäisenä kuolleen Matildan ”tilalle” kastettu uutta lasta? Vai onko Matilda kakkonen haudattu jonnekin muualle? Anneli ja Mauno ovat toisen sukupolven lapsia, ja kuolleet pieninä – onko heillekin annettu ”seuraajat”, jotka voivat hyvinkin olla vielä elossa? Vai onko 1930-luvulla jo luovuttu saman nimen käyttämisestä seuraaville lapsille?

 Kaikkinensa hyvä kierros. Tälle kesälle voisi yrittää ehtiä toisenkin kerran.

Hautausmailla Historiaa Italia

Cimitario – hautaustapa italialaisittain

Kauheasti kaikkea uutta tapahtunut täällä kotikaupungissa kuukauden aikana: Rajahaudan lenkin varrella on siistitty rantavitikkoa, viime syysmyrskyjen kaatamat puut on viety pois, Stockan parkkihallissa on remontti ja Herkussa on hyllyjen paikkoja vaihdettu, hautausmaalla tutulla reitillä on monta uutta hautakiveä,  Kauppahallissa uutta Toscanan patonkia (jossa oli onneksi suolaa toisin kuin Toscanan ja Umbrian leivissä paikanpäällä), Caritaksen edestä epämääräinen pensasryteikkö poistettu, Citymarketin (ei Prisman kuten eilen annoin ymmärtää ja kuten eilen itsekin vielä luulin) edessä on paleleva, mutta palveleva mansikan myyjä (Espanjan mansikat eivät ihan niin hyviä kuin Italiassa). Mutta yksi on ja pysyy: DNA:n asiakaspalvelun pitkät jonot! Kolme varttia ei ole homma eikä mikään! Ihan normijuttu. Mutta ehkäpä homma sentään korjaantui.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta tuosta hautausmaa-jutusta tulikin mieleeni, että olen luvannut kertoa Umbrian  – ja monien muidenkin Italian maakuntien – hautalehdoista.

Parin kilometrin päässä taloltamme – alaspäin, siis kohti Pantallan kylän keskustaa – oli pieni aidattu hautausalue, sypressien reunustama hautapaikkojen alue. Kukkulalla. (huom autot parkkipaikalla, niitä oli aina)

(muistuttelen taas että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pantallan lisäksi taloltamme kävelymatkan päässä olivat Piedicollen ja Collazzonen hautalehdot. Collepepen kylän hautapaikoilla kävimme autolla. Nämä hautauspaikat olivat aina kukkulalla.

Collazzonen hautausmaalle vei autotiekin, mutta tämä polku näytti johtavan suoraan taivaaseen, … vai hautaanko?

 Nämä hautalehdot eivät ole ihan sellaisia hautausmaita, mihin me olemme tottuneet, vaan niissä on perheillä omat pienet hautakappelit tai sitten hauta-arkut on pantu seiniin. Marmori- ja graniittikappeleita ja -muureja.

Ja kukkia. Tuoreita kukkia, sekä noissa kappeleissa sisällä että hautaseinien lokeroissa. Jatkuvasti tuoreita kukkia.  Joka kerta kun ajoimme tai kävelimme  Pantallan hautalehdon ohi, oli parkkipaikalla vähintään pari autoa. Sunnuntaisin – ennen ja jälkeen messun – parkkipaikalla oli jatkuvasti trafiikkia. Nuorehkot miehet, perheiden isät, näyttivät useimmiten haudalle kukkia vievän. Eivät viipyneet kauan – mutta veivät kukat. Olisiko sosiaalisella paineella pienessä yhteisössä osansa? Jos perheen/suvun kappelissa tai nonnan haudalla ei kukkia vaihdettu tarpeeksi tiuhaan, miten yhteisö reagoi?

Meille hieman oudolta näyttivät kuvat, jotka oli hautapaaseihin kiinnitetty. Joskus hautakivi kertoi myös ammatista, sitä ei ollut merkitty ”tittelinä” kiveen, kuten Suomessa usein tapana on, vaan se kerrottiin kuvassa. Tällaiset olivat kyllä  harvinaisuuksia.

Italialaisia hautausmaita on nähty muuallakin. Kaksi vuotta sitten Montalcinossa kävin lukitun portin takaa kuvaamassa tällaisen: siellä on hautaseinät ja hautapaadet (maan päällä) mutta ei kappeleita (vähävaraisempia kuin umbrialaiset?)

 Vähän samankaltaisia olivat hautapaadet Sisiliassa Forza d’Agron korkeilla rinteillä (syksyllä 2008 siellä).

Myös tulomatkalla, esimerkiksi lauantaina Mantovassa, näimme samanlaisia hautalehtoja kuin Umbriassa oli. Mantovan hautausmaan portilla oli vielä iso kukkakauppakin.
Pantallan ja Collazzonen perhekappelit olivat komeita  – ja varmasti kalliitakin. Ja yhtä isohkoa perhehautaa muurattiin koko sen ajan kuin me kylällä asuimme.

 

Tästä kuvasta pidän. Kuvanakin. Lasten haudoissa ei yleensä ollutkaan kuvia.

 

RIP.  Rest in peace ja sama latinaksi:

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Hautuumaakierroksella

Oulun hautausmaalle järjestetään joka kesämaanantai klo 18 kierros, jonka aikana tutustutaan hautamuistomerkkeihin tai merkkihenkilöiden hautoihin. Jo parina kesänä on ollut vakaa aie osallistua tällaiselle kierrokselle. Aikeeksi on jäänyt. Mutta tänään me sinne pehtoorin kanssa pyöräilimme. Meidän lisäksemme puolensataa muutakin oli innostunut kauniina, joskin tuulisena iltana, lähtemään Intiöön. Onneksi oppaita oli kaksi. Tänään parituntisen kierroksen aiheena oli siveltimellä ja sulalla tai harpulla ja kynällä. Kierroksen teemana siis oululaiset, Ouluun haudatut taiteilijat: Aukusti Koivistosta Jamppa Tuomiseen, Atte Kalajoesta Samuli Paulaharjuun.

Olin ehkä vähän pettynyt kun sattui taiteilijateema. Mielummin olisin tutustunut valtiollisen historian ”suuruuksiin” tai ihan hautamuistomerkkeihin. Siis niiden taiteeseen. Tai ehkä oululaiset tervaporvarisuvut (Snellmanit ja Bergbomit) tai virkamiehet olisivat olleet minulle läheisimpiä (omissakin artikkeleissani heitä käsittelyt), mutta hyvä se tämäkin kierros oli.

Ja kuten täällä on niin monta kertaa ollut puhetta, minähän tykkään kulkea hautausmaalla, Oulussa ja muuallakin. Enkä vähiten niiden erikoisten nimien takia. Ja vaikka tuolla Oulun hautuumaan vanhalla puolella olen kävellyt polut ristiin rastiin löysin tänäänkin uusia erikoisia nimiä. Kaksi sellaistakin, joita Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu ei tunne ollenkaan.

Ensinnäkin tässä on melko harvinainen nimi Oma, mutta Fausta on vielä harvinaisempi. Alle viidellä naisella ja alla viidellä miehellä koskaan. Ja huom. Hautakirven urkupillit kuten tuomiokirkon urkurille kuuluukin.

 

Sitten toinen löytö! Eefferi. Edward? lähtökohtana. Mutta Matti Eefferiksi poika on sitten kuitenkin vuonna 1871 kastettu. Matti Eefferi ei ollut mitenkään illan kierroksen teemaan liittyvä, joten minähän seurailin muutakin kuin oppaan selostusta 🙂

Ja Ståhleborgin puolella (vanhin osa hautausmaasta) oli satulamaakarin kisällin Jaakoppi Lagerkrantsin hautataulu tämmöinen. Klikkaa isommaksi näet tekstin.  Kova kohtalo oli Jaakopilla – vielä kuoltuaankin ”lewottomuudessaan walitti waikiasti”.

Luulen, että menen (ehkä pehtoorikin) vielä uudemmankin kerran kierrokselle.

 

Hautausmailla Valokuvaus

Sunnuntailenkillä

Tänään hautausmaalla oli kuin olisi kävellyt smurffikylässä tai hattivattien keskellä… hautakivet lumihattuineen hymyilyttivät.

Hautuumaalla kierrellessä rupesi paistamaan aurinko, joten päätin ajella Toppilansaareen. Siellä olikin paljon uutta katseltavaa ja kuvattavaa… Otsikkokuvakin on sieltä.  Tuli ulkoiltua oikein kunnolla. Ei tuullut ja näkyi aurinko! Lempeä aurinko, ei pakkasen kirpeä kova valo…

Tämä puu (vai pensas?) oli kuvattava koska minulle tuli siitä mieleen olkapääni … Tuolta se tuntuu. Mutta huom. taustalla siintää valoa …

Hautausmailla Italia

Al Pacinoa etsimässä

Eilen illalla alkanut sade pakotti meidät juoksemaan Corso Umbertoa hotellille, ja silti lähes kastuttiin. Sade jatkui yöhön ja aamu valkeni utuisena ja kylmänä (+ 16 C). Retkibussiin noustessa kahdeksalta tihuutti mutta Sàvocan ja Forza d’Agron kylässä vältyimme sateelta. Pojatkin lopulta päättivät lähteä mukaan retkelle, ja vaikkeivat jaksaneet kuunnella (nukkuivat mokomat, kun eivät öisin nuku) mafian historiasta ja nykypäivästä sujuvasanaisesti kertovaa Terhiä (Aurinkomatkojen opas) taisivat tykätä reissusta. Meidän kuopuksen kesällä loukkaantunut polvi ei sallinut ihan joka linnavuorelle nousua, mutta paljon nuoretkin kuvasivat ja tupisematta mukana kulkivat.

Aurinkomatkat markkinoi retkeä nimellä ”Kummisedän jalanjäljillä” ja kävimmehän me monissa elokuvan kuvauspaikoissa. Bar Vitelli tietysti tärkein! Ja näimme Michelin ja Apollonian vihkikirkon: mutta en nähnytkään Al Pacinoa! Vaikka niin mieluusti hänet kakkoselokuvan kuosissa olisinkin tavannut :). Joka tapuksessa kannatti katsoa elokuvat ennen reissua.

Matkaoppaissa ja matkakuvauksissa käytetään usein sanontaa ”huikaisevan kauniit näköalat” tai ”henkeäsalpaava maisema”. No, tänään eivät olleet ylisanoja! Varsinkaan kun puolelta päivin alkoi aurinko jo paistaa hienosti. Va bene!

Näimme 1800-luvun muumioita (Keminmaan kirkon aliset osin paremmin säilyneitä), luostarin, 1950-luvulle pysähtynyttä sisilialaiselämää, merkillisen hautausmaan 500 mpy. Pieniä viehättäviä (kuvattavia) yksityiskohtia paljon, sillä seurauksella, että koko ajan kuljin jäljessä muusta ryhmästä.

Kahdelta hotellissa. Partsille skumpalle ja miniläppäri esiin. Nyt virittäydymme hiljalleen viikonlopun viettoon.