Hautausmailla – Tuulestatemmattua

Muckross House ja muuta hienoa matkan varrella

Aamiaisen jälkeen yhdeksältä olimme valmiina hotellin aulassa, sadevarusteet puettuna ylle. Ensimmäinen kunnon sade tällä reissulla. Eipä haitannut, lähdimme taas kansallispuistoon, kävellen tietysti. Killarnayn työmatkaliikenne kulki rinnalla tihkusateessa, kunnes jo ennen ”metsään menoa” sade taukosi, ja me pääsimme järvenrantapolulle.

Metsä tekee hyvää. Kaikkialla. Täällä puut peltoaukeiden keskellä reunoilla, metsissä, järvien rannoilla ovat hurjan hienoja: tammia, pyökkejä, vaahtoroita, minulle tuntemattomia jalopuita ja paljon muita!!

Eurooppapyökki! Myöhemmin huikea skotlannin tammi! (kuvia on tulossa…)

Uintimahdollisuuskin olisi ollut. ”Normikuntoisenakaan” en tällä kertaa olisi rohjennut/halunnut uimaan: oli aika vilpoista (+13 C), tuulista eikä ranta ainakaan tänään houkutellut. Poppoossamme kuitenkin joku rohkea!

Matka jatkui kohti Muckross House kartanoa, joka sijaitsee Torc and Purple -vuorten juurella järven rannalla. Linna on päällepäin vähän kolsun näköinen, joten Pehtoorin (you know: puutarhuriukkeli) kanssa aloitimme kierrellen puutarhoja! Niitä ei ollut ihan vähän. Ja ne olivat tavattoman upeita, kukkivia, huoliteltuja, vanhoja mutteivät hoitamattomia! Rodot valtavia; luulen, että tänä kesänä en Oulun rodopuistoon taida mennä. Olisi vähän epäreilua vertailua!

Visitor Centerissä kävimme nauttimassa lounaaksi cappuccinot ja kunnon baakkelsit. Kuinka paljon makeaa olenkaan näinä päivinä täällä syönyt!!!

Kartanon alueella on myös vierailukeskus, jossa on paikallisten tekemiä erittäin laadukkaita käsitöitä, aika edullisesti jos vertaa esim. Lapin vastaaviin. Liikkeessä oli myös urheilukamppeita, minun makuuni olivat mukavan näköisiä ja sitten laadukkaan oloisia matkamuistoja. Ei mitään kiinatilpehööriä, vaan sellaista, jota ostinkin: teetä, suklaata, Quinness Fudgea, ja ehkä kattauksiin jotain. Kuinkas muuten!

Ja sitten siirryimme kartanon sisätiloihin: 1800-luvulla rakennettu viktoriaaninen kartano olikin kerrassaan mainio. Siellä oli ”kaikkea”, ei ainoastaan muutama iso sali maalauksineen ja huonekaluineen, vaan kaikki!

Biljardihuoneesta pyykkitupaan, lastenhuoneen potat ja monet klosettivessat, suuren kartanon keittiö, itse asiassa keittiöt kaikkine työkaluineen, astioineen, ruoanlaittovälineineen. Ja siellä oli linnan omat, järjestetyt arkistot, arkistohuoneet! Juuri ne olivat vain lasin läpi näkyvillä. Säätyläisten arjen historia oli esineinä ja miljöinä jäljellä. Tykkäsin tästä!

Iltapäivällä siirryttiin porukalla kävellen 1400-luvulla perustetulle luostarille. Luostarin raunioilla minua viehätti eniten keskuspihassa kasvava puu. 🙂 Ja kuin bonuksena, ainakin minulle yllätyksenä, oli luostarin pihassa oleva hautausmaa!

Pääsin kaiken muun hyvän lisäksi irlantilaiselle hautausmaalle! Monta uutta asiaa. Mm. se että hautakiveen on kaiverrettu myös vainajan osoite!

Täällä näytti olevan tapana, ettei syntymäaikaa ole merkitty, mutta sen sijaan hautakiveen on kirjattu edesmenneen ikävuodet. Harvoin olen hautausmailla nähnyt hautakammioita, sellaisia kuin kuvassa. Niitä oli muutama.

Päivän retkeltä palasimme hotellille hevosvankkureilla.

Pieni jäähyväishetki meidän oivallisellepaikallisopas T:lle. Ja siinä samalla sellainen merkillinen juttu, että minä maistoin kuin maistoinkin Quinnessia. ”Paikallinen afterhiking juoma”. Eikä se ollutkaan ollenkaan niin pahaa kuin olin ajatellut. Itse asiassa ei ollenkaan huonoa, joskin vastaisuudessa pitäydyn proseccossa. 🙂

Tänään yhteinen dinneri. Ja olihan se lammasta – vihdoin – täällä syötävä. Hyvää oli. Hirmu hyvää.

Hyvä päivä tänäänkin. Paljon uutta, paljon kivutonta liikkumista, paljon valoa ja juttuja.

Hautausmailla

”Puut odottavat hiljaa … ”

Ei kuvakansioissa, ei kuvissa, eikä muistissakaan ole muistoja, kuvia, muistikuvia tälläisesta talvesta kuin tämä anno domini 2026 on ainakin Oulussa ollut. Valkoinen, kirkas, puhdas, luminen, tosin aika vähäluminen, nyt jo valoisa ja aurinkoinen pakkastalvi.

Järvi on vaiti.
Puut odottavat hiljaa
tuulen tuloa,
luopumisen riemua,
lepoa talven yli.

(Anna-Mari Kaskinen, Sinisen hetken aikaan)

Taivas kirkas ja korkealla tänäänkin, mieli ei niinkään. On ollut vähän vaikeita hetkiä tässä tammi-helmikuussa. Välillä muistot kouraisevat ja liki fyysinen ahdistus tuntuu sydänalassa. Joskus ne vielä kutistavat yöunet, tuovat ikävän.

Tapasin sinut
sinisen hetken aikaan.
Onneksi kohtasimme
jo tässä elämässä.
Ikuisuuteen on matkaa.

(Anna-Mari Kaskinen, Sinisen hetken aikaan)

Vuosi sitten joulun jälkeinen aika oli jo suuren huolen, kipeän pelon ja hiljaisen voimattomuuden aikaa; sisaren sairaalajaksot ja oma kyvyttömyys auttaa muuten kuin soitellen, tavaten, viesteillen ovat elämän tumma jakso, jota nyt kertaan – halusin tai en, kertaan kuitenkin.

Tämäkin taitaa olla surutyötä; suru on vaan elettävä. Kyllä se taas tästä …

Aurinko laskee.
Silloin on liian kiire,
kun en havahdu
hyvästelevän päivän
hiljaiselle valolle.

(Anna-Mari Kaskinen, Sinisen hetken aikaan)

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Runot ovat sisareni minulle antamasta
Anna-Mari Kaskisen kirjasta
”Sinisen hetken aikaan ajattelen sinua”.

Hautausmailla Isovanhemmuus Vanhemmuus

Mietteet tulevassa ja menneessä

Joulurauhaa on ollut – tänään erityisesti. Olemme kaksin. Eilen aamubrunssin jälkeen Tyär perheineen siirtyi miehensä vanhempien luo, ja Emmiliini toisenkin mummin/mummun iloksi muutamaksi päiväksi.

Mutta onneksi me näemme pian uudelleen: minua odottaa helmikuussa tärkeä tehtävä Järvenpäässä! Näillä näkymin onnenpäivät ovat helmikuun puolivälissä: Emmiliinistä tulee isosisko ja mummi saa olla kaverina kun vanhemmat ovat perheenlisäystä ”hakemassa”. 🧡🧡🧡🧡

~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään me olimme Pehtoorin kanssa kaksistaan aamukahvin ääressä ja mietimme, josko lähdettäisiin – jo tänään – pohjoiseen mökille.

Ajateltiin, että ennen ennustettua lumimyrskyä ehtisimme perille… Todettiin kuitenkin, että hoppu tulisi pakatessa, joulua purkaessa, eikä ulkoilemaan ehdittäisi … Siispä siirrettiin lähtemistä tulevaan. Eihän meillä kiire, ei meillä enää minnekään.

Mutta ulos! Sinne halusin, sinne lähdin. Ja tänäänkin kuten monta kertaa viime päivinä kulkuni vei lopulta hautausmaalle: siellä oli tänään ihmeellinen valo. Ja helpompi olo kuin ennen joulua.

Tänään paistoi aurinkokin. Kävelin kauan…

Hautausmailla

Aamun harmaudessa ikävä

Aamuvarhain hautausmaalla.

Reppu täynnä kynttilöitä, kamera kaulalla. Kuljin hiljaa, kauan. Reppu keveni kynttilöistä…

Sisaren haudalla vain hetken, tänään viivähdin vain hetken, mutta oikeastaan vain häntä ajattelin kaikkialla. Koko päivän. Iltapäivän hartaushetkessäkin.

Eikä ikävä lopu.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ylläolevassa ikkunassa on kuvagalleria: klikkaile nuolilla kuvasta toiseen.

Hautausmailla

Kaupungissa kierrellen ja kohdaten

Hautausmaat ovat myös elämää varten. Tai kuten Naantalin hautausmaan portin pielessä lukee: ”Hautausmaa tukee elämää.”

Taas kerran olin tänään Oulun hautuumaalla, sekä ylhäällä Intiönmäellä uurnalehdossa, että vanhalla puolella vanhojen oululaisten kauppias- ja virkamiessukujen ja tervaporvareiden sukuhautojen välisillä poluilla. Sisaren haudalla uurnalehdossa käynnit ovat jo tyynempiä, armollisempia kuin kesän alkupuolella olivat. Useimmiten ainakin ovat, – tänäänkin. Vanhempien haudalla käyn melkein enää vain tavan vuoksi, enää on hyvin vähän kerrottavaa, muisteltavaa. Noh, kuitenkin muistaen.

Tänään hautausmaista, haudatuista, muusta menneestä, mutta vielä enemmän elämänmenosta ja näistä päivistämme tuli vaihdeltua mietteitä ja kuulumisia tuttujen kanssa. Hautausmailla taidetaan jutella erilaisista asioista kuin vaikka kauppakeskuksissa tai bussipysäkeillä. Luulisin. Joka tapauksessa mukava kohtaaminen.

Reilun tunnin pyörälenkki venähti lopulta melkein kolmetuntiseksi, kun siihen kuului piipahdus ystävän luonakin. Ja sitten lopulta pitkän mutkan kautta kotiin, – oli aikaa ja ajateltavaa.

Maisemat ja ”luontohavainnot” jäivät vähäisiksi: kaupungintalon upea fasadi ja kukkaistutukset voidaan ehkä niiksi laskea. 🙂

Hautausmailla

Kesäkeskiviikko Helsingissä

Elielin aukiolla ja lähikaduilla roska-auto käy aamuseitsemältä. Ainakin tänään. Noh, se oli oikein hyvä aika herätä.

Aamiaiselle ehdin kahdeksaksi kuten olin respassa ilmoittanut aikomukseni olevankin. Toinen kerta kun hotellissa kysytään moneltako on arvio saapua… Grand Centralin aamiainen on tarjoilultaan niin yltäkylläinen, että kannattaisi jättää mahdollisimman myöhäiseen; olisi siten lounas… No en jättänyt.

Koska sääennuste oli sellainen, että aamupäivällä ukkosrintama ylittäisi kaupungin, eikä mikään kiinnostava kohde ollut ennen kymmentä auki, päätin lähteä heti aamusta Hietaniemen hautausmaalle – hyvän sään aikana.

On aikaa siitä, kun olen siellä viimeksi käynyt. Sukulaisia siellä ei tietääkseni ole; tuulelaisia on Honkanummen hautausmaalla, mutta en sinne tällä kertaa. ”Hautausmaaharrastaja” minussa halusi nimenomaan Hietaniemeen. Kiersin Töölön katuja, Hietsun uimarannan kautta ja sitten hautausmaalle.

Olisin voinut olla siellä kauemminkin. Kesäaamun lempeässä valossa siellä oli kaunista ja lohdullistakin, elämää ja historiaa. Sosiaalihistoriaa varsinkin. Jotain uusiakin juttuja minulle: toki olen nähnyt monenlaisia ”epiteteettejä” hautakivissä: herastuomarit, apteekkarit, talonpojat, professorit ja isännät, jopa opettajattaret tai talonpoikien vaimot ovat aika tavallisia, mutta Hietaniemessä oli paljon uusia titteleitä, maisteritkin olivat ihan valt.tiet. maistereita tai englannin opettajia, jopa ”peruskoulunopettaja” oli saanut ammattinimikkeensä hautakiveen. Mutta vielä niitä enemmän minua kiinnostivat muistomerkit, patsaat, – ja miljöö kaikkinensa.

Presidenttien hauta-alueella oli (minulle) uusia hautoja.

Ja taiteilijamäellä en ole tainnut koskaan ennen käydäkään. Tänään kävin.

Jatkoin matkaa kohti Töölöntoria. Sen kupeessa on paperikauppa Putinki.

Pikkukassillinen itselle kalenterointiin juttuja, ja muksuille tuliaisia. Puolenpäivän aikaan oli jo kävelyä ja hiostavaa ukkossäätä sen verran, että oli tarve istahtaa toviksi: Töölön torikahvilassa hetken huilaus ja elämänmenon katselua, tarkkailua.

Ratikalla takaisin lähtöpisteeseen, ja Ateneumiin. Järnefelt-näyttely tuli katsottua keväällä, mutta silloin vähän hoppu ja valtavasti väkeä, tänään sai kierrellä aika rauhassa. Nyt valikoiden, vähän keskittyenkin.

[Tämä Eero Järnefeltin taulu ”Pyykkiranta” tuo minulle ”aina”, jo vuosikymmenien ajan, mieleen Keminmaan historian. Noissa naisissa, joessa, arjessa on sitä, mitä tutkin – kauan.]

Sitten taas Helsingin kaduille: käveleskelin, katselin, kuvailin. Piipahdin muutamassa putiikissakin, Vanhassa Kaupppahallissa ja torilla. Alkoi olla jo aika lämmin. Enkä voinut vastustaa kiusausta: Lasipalatsin terassilla Limoncello Spritz oli erinomainen. Ja taas Museokortti esiin: Amos. Siellä on nyt näyttely museon kokoelmista: ”Musta tuntuu, toistaiseksi”. Aika nopsasti kiertelin, pysähdyin vain niden teosten äärelle, jotka tuntuivat joltain. Tai jotka tuntuivat nimenomaan hyvälle. Esimerkiksi nämä.

Nuorison suositusten perusteella päätin mennä syömään Kampin kauppakeskuksen yläkertaan. Näin siitä huolimatta, että kauppakeskusten ravintolat eivät välttämättä ole niitä, joihin Helsingissä tai muuallakaan yleeensä hakeutuisin. Mutta Fisken på Disken on vilahdellut ravintolasuosituksissa muutoinkin, joten sinne siis. Ja kyllä kannatti!!

Tänäänkin Skagen. Alkaa kolesterolit olla kohdillaan; katkarapuja päivittäin. Tänään tosin vain alkuruokana. Ei eilisen veroinen, katkat pienempiä, mäti kirjolohen, leipä ei niin briossimaista, mutta hummerimajoneesi oli kyllä erityisen hyvää. Ei siis missään tapauksessa mitään valittamista. Ja pääruoaksi paikan ”maankuulu” lohikeitto. Ei ole mikään kotikeittiön soppa se. Kuvat kertonevat … Voin minäkin osaltani suositella. Ehdottomasti.

Keitto tuodaan ”osina” pöytään. Perunat al dente ovat alla, keskeltä kiiltäväksi jäätetty lohiviipale niiden päällä ja kaiken yllä tonnikalalastuja. Erinomaisen maukas, monivivahteinen kuuma liemi kaadataan päälle vasta pöydässä.

Kun kerran olin Kampissa, kävin myös Mujissa, joka on vastikään tullut tietoisuuteeni. Vaatteet tai kodintekstiilit eivät olleet ne mun juttu siellä, mutta paperiosasto ja lokerikot! Onneksi ei ollut auton takaluukkua käytettävissä: jos olisi ollut, niin olisipa kotiin tullut hankittua koreja ja koteloita. Enemmänkin kuin ne kaksi akryylikoteloa, jotka mahtuivat vetolaukkuuni. 😊

Kuuden jälkeen hakemaan laukku säilytyksestä, lentokenttäjunalle ja kotimatkalle.

Olipa mukava reissu. Olen oikein iloinen, että sellaisen saatoin tehdä, tyytyväinen, että tein. Ursula ja Cajsa jäivät tapaamatta, mutta ei se haittaa. Paljon – ja enemmänkin – nautin kaupunkilomasesta. Nyt jo kotona, huomenna kuvat tähän postaukseen.

Tässä ”traileri” aamupäivästä.

Hautausmailla Joulu Ruoka ja viini

Hiljalleen joulutunnelma hiipuu

Hyvät blogiystävät!

Joulupäivän illassa ollaan, ja aatonaatosta asti on ollut joulua ja touhua.

Eilinen aatto oli tietysti ruokajuhla ja perheen juhla. Meillä oli yhteinen puurobrunssi puolenpäivän aikoihin, niin että suunnilleen eka kertaa elämässäni minulta jäi joulurauhan julistus katsomatta. Mutta jos puuropadan ympärillä on kolme lastenlasta, molemmat lapset puoliskoineen ja mies, niin kyllä siinä Suomen Turku ja Prinkkalan parveke unohtuvat.

Iltapäivä meni Emmiliinin kanssa ”jutellessa” ja joulupäivällistä kokkaillessa. A & E olivat menivät äidilleen, joten heitä ei illalla enää pöydässämme ollut, mutta – perinteiden mukaisesti 🙂 – saimme systerini miehensä kanssa meille. Meitä oli siis kahdeksan aikuista + Emmiliini, joka jaksoi muutamien päikkäreiden turvin ilahduttaa meitä hymyllään ja hyväntuulisuudellaan yli seitsemään asti.

Söimme aikas hyvin. Pientä haparointia oli laadussa, mutta eipä kukaan valittanut. Muisteltiin lapsuuden jouluruokien inhokkeja (kuinka ollakkaan lipeäkala oli aika monella meistä ”ei-se-ykkösherkku”) ja ehdottomia lemppareita (lanttulaatikko jakoi mielipiteitä!) oli monia.

Illan tarjoilut kruunasi sisareni (melkoinen kakkumaakari nykyisin) tuoma puolukka-valkosuklaakakku. Jossa oli yllätyskin: valkoisen palleron alta paljastui mökki ja pihakuusi!!!

Muista tarjoiluista myös resepteineen sitten huomenna.

Tänään olen jo vähän laitellut joulua pois, ja pakannut, jakanut ruokarääppiäisiä, siivoillut. Iltapäivän leppeässä lumisateessa, sinisessä hetkessä, rauhassa kävin (taas) hautausmaalla. Teki hyvää olla hetki itseksekseen, kävellä ja katsella. Siellä oli niin kaunista, hiljaista, lumista, tunnelmallista. Kiertelin kauan, vanhempien haudalla, ystävien haudoilla, Stooleporin puolella, muualle haudattujen ja Karjalaan jääneiden muistomerkillä…

Joulupäivän illassa vetäydyn nyt takkahuoneeseen. Lukemaan. Niin joulupäivän iltana on usein tapana tehdä.

Hautausmailla Valokuvaus

Marraskuista

Metsään ja merenrantaan pääseminen tuntui tänään tärkeälle.

Luonto näytti hyvin kevättalviselta, auringossa kiilsivät hanget, vain pari pakkasastetta. Ja se houkutti kokeilemaan mitä uudella puhelimella saa aikaiseksi. Kokeilin kaikkia mahdollisia ominaisuuksia, ja nyt sitten käytin nipun kuvia vielä kuvankäsittelyn kautta. Kyllä jälki ainakin entisen luurin tasoon nähden ihan kelpoa.

Panoraamassa näkyy kuinka Rajahaudan rannassa uimapaikkakin on pienestä virtauksesta huolimatta jo jäätymässä. Meri on jäässä jo niin kauas kuin tuolta näkyi. On marraskuu vaikka aurinko paistaakin.

Marraskuun alkuun (minulla toki edelleen kaikkiin kuukausiin) kuuluu myös hautuumaalla käynti. Tänään käytiin Pehtoorin kanssa kaksistaan, – samalla reissulla kun kävimme anopin luon, kävimme myös Jäälin hautausmaalla, apelle vietiin jo nyt isänpäiväkynttilät .

Tänään merkityksellistä ja mukavaa oli ensimmäinen videopuhelu Järvenpään vauvan (Emmiliiniksi taidan ryhtyä hän täällä blogissa kutsumaan) kanssa. Emmiliini on jo niin puhelias ja pysyy pitkään hyväntuulisena hereillä, että ehdimme melkein tunteroisen pitää yhteyttä yllä. Toki tyttären kanssa juttelimme ”ohi” vauvan jokeltelun.

Hautausmailla

Kesäpäivänä hautausmaalla

Pientä touhuilua, liikkumista, kauppa-asioita. Tiedättekös, mitä outoa ostin? – Akryylimaalia ja akryylitussit. Kaikkea sitä hurahtaakin kokeilemaan. Jollei asiasta lähiaikoina kuulu enempää, niin kokeilu on sitten hiljaa haudattu. Katsellaan nyt.

Mökin notskipaikan rempan, tai paremminkin rakentamisen suunnittelu, on myös ollut viime päivien ohjelmassamme, erityisesti Pehtoorilla. Tänään yksi ratkaiseva tekijä (minikaivinkoneen saaminen päiväksi tontille) ratkesi myönteisesti: Lapissa on kuin onkin ainakin yksi sellainen. 🙂

Kävin myös hautausmaalla. Käveleskelin pitkästi uudelle puolelle asti, ristiin rastiin. Ja siinä vanhalla puolella myös. Oikeastaan hyvä, ettei minulla ollut kameraa mukana, joten saatoin keskittyä vain ihailemaan ja katselemaan rauhassa. On nimittäin niin, että nyt siellä on kauniimpaa kuin koskaan kesäisin. Haudanhoitosopimuksella hoidetuilla haudoilla istutukset ovat runsaampia ja kauniimpia kuin niinä melkein parinakymmenenä vuonna, jolloin minä siellä olen kulkenut. Viime kesänä hautausmaan pääpuutarhuri vaihtui, johtuneeko siitä? Vai viime viikkojen sateista ja lämmöstä?

Esimerkiksi sankarihauta-alue on nyt erityisen juhlallinen ja kaunis. Yksi pieni yksityiskohtakin sattui silmiin, ja sai ne vähän karvastelemaankin. Vanhempieni haudan lähelle on toukokuussa haudattu yksivuotias poika. Haudalla ei ole vielä kiveä, vain puuristi ja paljon kukkia ja kynttilöitä, mutta siinä on myös todella herkkä puiden oksista tehty asetelma risteineen. Suomalaisilla hautausmailla tällaisia yksilöllisiä koristeita tai esineitä ei juuri koskaan näe, mutta ulkomailla on, juuri lasten haudoilla olen nähnyt nalleja ja muita leluja. Italiassa rosarioita ja kirjojakin. Meksikossa oli kaikenlaista (Kannattaa klikkailla linkki auki, ja ihmetellä.)

Kun kesä hiljalleen alkaa hiipua kohti syksyä, kannattaa päivän kävelylenkki tehdä hautausmaalle. Ainakin Oulussa on todella kaunista.

Hautausmailla Kroatia 2023 Liikkuminen

Krkan kansallispuiston putouksilla

Heräsin aamulla kesken unen, jossa olin kuulevinani auton tiukat jarrutusäänet ja törmäyksen. Hieman kirosin turhan varhaista heräämistä (klo 6), mutta siirryin ”terassiluukkumme” ihailemaan tyyntä merta, ja pian Pehtoorikin hereillä.

Päivän ohjelmassa oli retki Krkan kansallispuistoon. Emme jääneet odottelemaan kahdeksalta katettavaa aamupalaa, vaan nautimme huoneemme jääkaapista vähän retkieväitä, banaaneja, paikallista prosciuttoa, tuoremehua, pikkutomaatteja (niin hyviä!!!) ja suklaata, pakkasimme patikointi- ja uimakamppeet, kameran etc. ja lähdimme hakemaan viereisestä parkkihallista vuokra-automme.

Ja kuinka ollakkaan, siinä melkein meidän hotellihuoneen nurkalla oli kuin olikin vielä selvityksessä kolari, jossa hollantilainen ja paikallinen sporttinen auto olivat ajaneet aika pahannäköisen kolarin. On täytynyt ajaa todella lujaa, että jälki oli niin pahaa kuin oli. Siis en ollutkaan nähnyt unta!

Lähtiessä otimme vielä yhteisselfien ja lähetettiin Apsulle 8-vuotisonnittelut! Kahdeksan!

Kohti pohjoista, kohti kansallispuistoa. Lyhyestä nimestään huolimatta Krkan kansallispuisto on iso. Kooltaan ja vaikuttavuudeltaan.

Kaupungissa aamun työmatkalaisia, liikennettä puolikahdeksalta jo paljon.

Yritimme löytää reitin ohi mootttoritien, jokunen kylän väli siten ajeltiin, mutta lopulta päädyimme hienolle A1:lle, jossa ei juuri muuta liikennettä kuin 150 kilometriä tunnissa ajelevia Lexuksia, Bemareita, Mersuja, Audeja, isoja prätkiä, isoja Skodia ja meidän lisäksemme muutama hissuksiin ajeleva vuokra-autoileva turisti.

Noin tunnin matka Splitistä luonnonpuiston parkkiin ja infoon.

Haimme liput, saimme ohjeet ja kartan: kohti Skradinski Bukin vesiputouksia. Mutta heti alkuun satuttiin hautausmaan kulmille, joten kävimme ensiksi siellä. Olipa aika nuupahtanut, kuivahtanut. Ihan erilainen kuin esim. Igranen vuoristohautausmaa, jossa syksyllä 2017 kävimme. Kunhan kotiudumme ja perkailen kuvia, niin laittelen näkvyille…

Patikkareitti kulki Krka-joen rantaa, oli hiljjaista, vihreä jokiuoma, pinjametsä, lintujen laulu, noin 23 C ja liikkumisen ilo!

Ja noin neljän kilometrin jälkeen saavuimme reittimme kohteeseen: Skradinski Buk -vesiputoukselle. Se on 800 m pitkä ja korkeusero on 46 metriä. Se oli vaikuttava. Todella hieno.

Kuvaajakin tuli kuvatuksi.

Vesiputouksille pääsee myös bussilla ja jokilaivalla, mikä selittää sen. että kohteessa oli paljon, paljon väkeä.

Mutta mahduimme mukaan. Kiertelimme, kuvailimme, katselimme, – ja kun alkoi olla jo lounasaika istahdimme paikalla olleista kojuista ostettujen eväiden äärelle: pieni tonnikalasalaatti ja Nutella-creps puoliksi!! Kaikkea sitä. Ja hyväähän se oli.

Koska kansallispuiston lipunhintaan kuului myös jokilaivakyyti ajattelimme nauttia paluumatkan sen kyydissä, mutta jono seuraavalle paatille oli noin tunnin, joten päätimme kävellä takaisinkin päin.

Olin pitkin päivää ilmoitellut, että palatessamme kaupunkiin haluaisin piipahtaa lähibiitsillä uimassa ennen auton palautusta, mutta ukkelihan hoksautti, että voisinhan uida Krka-joessa, onhan ihan autojen parkkipaikan lähellä uimaranta, – ei muuta kuin jokeen vain. Ja minähän menin. Oli muuten aikalailla kylmempää kuin merivesi, mutta teki todella hyvää monen tunnin patikan jälkeen.

Ja sitten paluumatkalle. Neljän tienoissa kotikadulla, jossa on sekä autovuokraamo että hotellimme. ”Heloposti”, sanoisi Juniori.

Huilailua, perhechattia, viesteilyä suuntaan jos toiseenkin, terassi-istuskelua, Pehtoori haki lähellä olevasta viini-tryffeliputiikista pullollisen Posip-rypäleestä tehtyä jääkylmää laatuviiniä, mie aloittelin postausta, tilasin huomiseksi liput, ja mietimme ruokapaikkaa.

Syömään – taas – aika varhain. Onhan huomennakin liikkumisen päivä …

Kaksi edellistä iltaa on syöty aika tyyriisti ja hienosti, mutta tänään haluttiin helposti ja runsas askelmäärä vaati tuhdimpaa ruokaa kuin scampeja. Siis tänään Gourmet Basta Bar, jossa Pehtoorille pizzaa ”tämä on erilaista kuin ikinä missään, mutta ihan hyvää” ja minulle ”pagnuttiellina Napoletana”.

Enpä ole koskaan ennen moisesta kuullutkaan. Pizzan, salaatin, leivän, pitaleivän, … ties minkä kaiken risteymä. Hyvää oli sekin.