Hautausmailla – Tuulestatemmattua

Kesäkeskiviikko Helsingissä

Elielin aukiolla ja lähikaduilla roska-auto käy aamuseitsemältä. Ainakin tänään. Noh, se oli oikein hyvä aika herätä.

Aamiaiselle ehdin kahdeksaksi kuten olin respassa ilmoittanut aikomukseni olevankin. Toinen kerta kun hotellissa kysytään moneltako on arvio saapua… Grand Centralin aamiainen on tarjoilultaan niin yltäkylläinen, että kannattaisi jättää mahdollisimman myöhäiseen; olisi siten lounas… No en jättänyt.

Koska sääennuste oli sellainen, että aamupäivällä ukkosrintama ylittäisi kaupungin, eikä mikään kiinnostava kohde ollut ennen kymmentä auki, päätin lähteä heti aamusta Hietaniemen hautausmaalle – hyvän sään aikana.

On aikaa siitä, kun olen siellä viimeksi käynyt. Sukulaisia siellä ei tietääkseni ole; tuulelaisia on Honkanummen hautausmaalla, mutta en sinne tällä kertaa. ”Hautausmaaharrastaja” minussa halusi nimenomaan Hietaniemeen. Kiersin Töölön katuja, Hietsun uimarannan kautta ja sitten hautausmaalle.

Olisin voinut olla siellä kauemminkin. Kesäaamun lempeässä valossa siellä oli kaunista ja lohdullistakin, elämää ja historiaa. Sosiaalihistoriaa varsinkin. Jotain uusiakin juttuja minulle: toki olen nähnyt monenlaisia ”epiteteettejä” hautakivissä: herastuomarit, apteekkarit, talonpojat, professorit ja isännät, jopa opettajattaret tai talonpoikien vaimot ovat aika tavallisia, mutta Hietaniemessä oli paljon uusia titteleitä, maisteritkin olivat ihan valt.tiet. maistereita tai englannin opettajia, jopa ”peruskoulunopettaja” oli saanut ammattinimikkeensä hautakiveen. Mutta vielä niitä enemmän minua kiinnostivat muistomerkit, patsaat, – ja miljöö kaikkinensa.

Presidenttien hauta-alueella oli (minulle) uusia hautoja.

Ja taiteilijamäellä en ole tainnut koskaan ennen käydäkään. Tänään kävin.

Jatkoin matkaa kohti Töölöntoria. Sen kupeessa on paperikauppa Putinki.

Pikkukassillinen itselle kalenterointiin juttuja, ja muksuille tuliaisia. Puolenpäivän aikaan oli jo kävelyä ja hiostavaa ukkossäätä sen verran, että oli tarve istahtaa toviksi: Töölön torikahvilassa hetken huilaus ja elämänmenon katselua, tarkkailua.

Ratikalla takaisin lähtöpisteeseen, ja Ateneumiin. Järnefelt-näyttely tuli katsottua keväällä, mutta silloin vähän hoppu ja valtavasti väkeä, tänään sai kierrellä aika rauhassa. Nyt valikoiden, vähän keskittyenkin.

[Tämä Eero Järnefeltin taulu ”Pyykkiranta” tuo minulle ”aina”, jo vuosikymmenien ajan, mieleen Keminmaan historian. Noissa naisissa, joessa, arjessa on sitä, mitä tutkin – kauan.]

Sitten taas Helsingin kaduille: käveleskelin, katselin, kuvailin. Piipahdin muutamassa putiikissakin, Vanhassa Kaupppahallissa ja torilla. Alkoi olla jo aika lämmin. Enkä voinut vastustaa kiusausta: Lasipalatsin terassilla Limoncello Spritz oli erinomainen. Ja taas Museokortti esiin: Amos. Siellä on nyt näyttely museon kokoelmista: ”Musta tuntuu, toistaiseksi”. Aika nopsasti kiertelin, pysähdyin vain niden teosten äärelle, jotka tuntuivat joltain. Tai jotka tuntuivat nimenomaan hyvälle. Esimerkiksi nämä.

Nuorison suositusten perusteella päätin mennä syömään Kampin kauppakeskuksen yläkertaan. Näin siitä huolimatta, että kauppakeskusten ravintolat eivät välttämättä ole niitä, joihin Helsingissä tai muuallakaan yleeensä hakeutuisin. Mutta Fisken på Disken on vilahdellut ravintolasuosituksissa muutoinkin, joten sinne siis. Ja kyllä kannatti!!

Tänäänkin Skagen. Alkaa kolesterolit olla kohdillaan; katkarapuja päivittäin. Tänään tosin vain alkuruokana. Ei eilisen veroinen, katkat pienempiä, mäti kirjolohen, leipä ei niin briossimaista, mutta hummerimajoneesi oli kyllä erityisen hyvää. Ei siis missään tapauksessa mitään valittamista. Ja pääruoaksi paikan ”maankuulu” lohikeitto. Ei ole mikään kotikeittiön soppa se. Kuvat kertonevat … Voin minäkin osaltani suositella. Ehdottomasti.

Keitto tuodaan ”osina” pöytään. Perunat al dente ovat alla, keskeltä kiiltäväksi jäätetty lohiviipale niiden päällä ja kaiken yllä tonnikalalastuja. Erinomaisen maukas, monivivahteinen kuuma liemi kaadataan päälle vasta pöydässä.

Kun kerran olin Kampissa, kävin myös Mujissa, joka on vastikään tullut tietoisuuteeni. Vaatteet tai kodintekstiilit eivät olleet ne mun juttu siellä, mutta paperiosasto ja lokerikot! Onneksi ei ollut auton takaluukkua käytettävissä: jos olisi ollut, niin olisipa kotiin tullut hankittua koreja ja koteloita. Enemmänkin kuin ne kaksi akryylikoteloa, jotka mahtuivat vetolaukkuuni. 😊

Kuuden jälkeen hakemaan laukku säilytyksestä, lentokenttäjunalle ja kotimatkalle.

Olipa mukava reissu. Olen oikein iloinen, että sellaisen saatoin tehdä, tyytyväinen, että tein. Ursula ja Cajsa jäivät tapaamatta, mutta ei se haittaa. Paljon – ja enemmänkin – nautin kaupunkilomasesta. Nyt jo kotona, huomenna kuvat tähän postaukseen.

Tässä ”traileri” aamupäivästä.

Hiljalleen joulutunnelma hiipuu

Hyvät blogiystävät!

Joulupäivän illassa ollaan, ja aatonaatosta asti on ollut joulua ja touhua.

Eilinen aatto oli tietysti ruokajuhla ja perheen juhla. Meillä oli yhteinen puurobrunssi puolenpäivän aikoihin, niin että suunnilleen eka kertaa elämässäni minulta jäi joulurauhan julistus katsomatta. Mutta jos puuropadan ympärillä on kolme lastenlasta, molemmat lapset puoliskoineen ja mies, niin kyllä siinä Suomen Turku ja Prinkkalan parveke unohtuvat.

Iltapäivä meni Emmiliinin kanssa ”jutellessa” ja joulupäivällistä kokkaillessa. A & E olivat menivät äidilleen, joten heitä ei illalla enää pöydässämme ollut, mutta – perinteiden mukaisesti 🙂 – saimme systerini miehensä kanssa meille. Meitä oli siis kahdeksan aikuista + Emmiliini, joka jaksoi muutamien päikkäreiden turvin ilahduttaa meitä hymyllään ja hyväntuulisuudellaan yli seitsemään asti.

Söimme aikas hyvin. Pientä haparointia oli laadussa, mutta eipä kukaan valittanut. Muisteltiin lapsuuden jouluruokien inhokkeja (kuinka ollakkaan lipeäkala oli aika monella meistä ”ei-se-ykkösherkku”) ja ehdottomia lemppareita (lanttulaatikko jakoi mielipiteitä!) oli monia.

Illan tarjoilut kruunasi sisareni (melkoinen kakkumaakari nykyisin) tuoma puolukka-valkosuklaakakku. Jossa oli yllätyskin: valkoisen palleron alta paljastui mökki ja pihakuusi!!!

Muista tarjoiluista myös resepteineen sitten huomenna.

Tänään olen jo vähän laitellut joulua pois, ja pakannut, jakanut ruokarääppiäisiä, siivoillut. Iltapäivän leppeässä lumisateessa, sinisessä hetkessä, rauhassa kävin (taas) hautausmaalla. Teki hyvää olla hetki itseksekseen, kävellä ja katsella. Siellä oli niin kaunista, hiljaista, lumista, tunnelmallista. Kiertelin kauan, vanhempien haudalla, ystävien haudoilla, Stooleporin puolella, muualle haudattujen ja Karjalaan jääneiden muistomerkillä…

Joulupäivän illassa vetäydyn nyt takkahuoneeseen. Lukemaan. Niin joulupäivän iltana on usein tapana tehdä.

Hautausmailla Valokuvaus

Marraskuista

Metsään ja merenrantaan pääseminen tuntui tänään tärkeälle.

Luonto näytti hyvin kevättalviselta, auringossa kiilsivät hanget, vain pari pakkasastetta. Ja se houkutti kokeilemaan mitä uudella puhelimella saa aikaiseksi. Kokeilin kaikkia mahdollisia ominaisuuksia, ja nyt sitten käytin nipun kuvia vielä kuvankäsittelyn kautta. Kyllä jälki ainakin entisen luurin tasoon nähden ihan kelpoa.

Panoraamassa näkyy kuinka Rajahaudan rannassa uimapaikkakin on pienestä virtauksesta huolimatta jo jäätymässä. Meri on jäässä jo niin kauas kuin tuolta näkyi. On marraskuu vaikka aurinko paistaakin.

Marraskuun alkuun (minulla toki edelleen kaikkiin kuukausiin) kuuluu myös hautuumaalla käynti. Tänään käytiin Pehtoorin kanssa kaksistaan, – samalla reissulla kun kävimme anopin luon, kävimme myös Jäälin hautausmaalla, apelle vietiin jo nyt isänpäiväkynttilät .

Tänään merkityksellistä ja mukavaa oli ensimmäinen videopuhelu Järvenpään vauvan (Emmiliiniksi taidan ryhtyä hän täällä blogissa kutsumaan) kanssa. Emmiliini on jo niin puhelias ja pysyy pitkään hyväntuulisena hereillä, että ehdimme melkein tunteroisen pitää yhteyttä yllä. Toki tyttären kanssa juttelimme ”ohi” vauvan jokeltelun.

Hautausmailla

Kesäpäivänä hautausmaalla

Pientä touhuilua, liikkumista, kauppa-asioita. Tiedättekös, mitä outoa ostin? – Akryylimaalia ja akryylitussit. Kaikkea sitä hurahtaakin kokeilemaan. Jollei asiasta lähiaikoina kuulu enempää, niin kokeilu on sitten hiljaa haudattu. Katsellaan nyt.

Mökin notskipaikan rempan, tai paremminkin rakentamisen suunnittelu, on myös ollut viime päivien ohjelmassamme, erityisesti Pehtoorilla. Tänään yksi ratkaiseva tekijä (minikaivinkoneen saaminen päiväksi tontille) ratkesi myönteisesti: Lapissa on kuin onkin ainakin yksi sellainen. 🙂

Kävin myös hautausmaalla. Käveleskelin pitkästi uudelle puolelle asti, ristiin rastiin. Ja siinä vanhalla puolella myös. Oikeastaan hyvä, ettei minulla ollut kameraa mukana, joten saatoin keskittyä vain ihailemaan ja katselemaan rauhassa. On nimittäin niin, että nyt siellä on kauniimpaa kuin koskaan kesäisin. Haudanhoitosopimuksella hoidetuilla haudoilla istutukset ovat runsaampia ja kauniimpia kuin niinä melkein parinakymmenenä vuonna, jolloin minä siellä olen kulkenut. Viime kesänä hautausmaan pääpuutarhuri vaihtui, johtuneeko siitä? Vai viime viikkojen sateista ja lämmöstä?

Esimerkiksi sankarihauta-alue on nyt erityisen juhlallinen ja kaunis. Yksi pieni yksityiskohtakin sattui silmiin, ja sai ne vähän karvastelemaankin. Vanhempieni haudan lähelle on toukokuussa haudattu yksivuotias poika. Haudalla ei ole vielä kiveä, vain puuristi ja paljon kukkia ja kynttilöitä, mutta siinä on myös todella herkkä puiden oksista tehty asetelma risteineen. Suomalaisilla hautausmailla tällaisia yksilöllisiä koristeita tai esineitä ei juuri koskaan näe, mutta ulkomailla on, juuri lasten haudoilla olen nähnyt nalleja ja muita leluja. Italiassa rosarioita ja kirjojakin. Meksikossa oli kaikenlaista (Kannattaa klikkailla linkki auki, ja ihmetellä.)

Kun kesä hiljalleen alkaa hiipua kohti syksyä, kannattaa päivän kävelylenkki tehdä hautausmaalle. Ainakin Oulussa on todella kaunista.

Hautausmailla Kroatia 2023 Liikkuminen

Krkan kansallispuiston putouksilla

Heräsin aamulla kesken unen, jossa olin kuulevinani auton tiukat jarrutusäänet ja törmäyksen. Hieman kirosin turhan varhaista heräämistä (klo 6), mutta siirryin ”terassiluukkumme” ihailemaan tyyntä merta, ja pian Pehtoorikin hereillä.

Päivän ohjelmassa oli retki Krkan kansallispuistoon. Emme jääneet odottelemaan kahdeksalta katettavaa aamupalaa, vaan nautimme huoneemme jääkaapista vähän retkieväitä, banaaneja, paikallista prosciuttoa, tuoremehua, pikkutomaatteja (niin hyviä!!!) ja suklaata, pakkasimme patikointi- ja uimakamppeet, kameran etc. ja lähdimme hakemaan viereisestä parkkihallista vuokra-automme.

Ja kuinka ollakkaan, siinä melkein meidän hotellihuoneen nurkalla oli kuin olikin vielä selvityksessä kolari, jossa hollantilainen ja paikallinen sporttinen auto olivat ajaneet aika pahannäköisen kolarin. On täytynyt ajaa todella lujaa, että jälki oli niin pahaa kuin oli. Siis en ollutkaan nähnyt unta!

Lähtiessä otimme vielä yhteisselfien ja lähetettiin Apsulle 8-vuotisonnittelut! Kahdeksan!

Kohti pohjoista, kohti kansallispuistoa. Lyhyestä nimestään huolimatta Krkan kansallispuisto on iso. Kooltaan ja vaikuttavuudeltaan.

Kaupungissa aamun työmatkalaisia, liikennettä puolikahdeksalta jo paljon.

Yritimme löytää reitin ohi mootttoritien, jokunen kylän väli siten ajeltiin, mutta lopulta päädyimme hienolle A1:lle, jossa ei juuri muuta liikennettä kuin 150 kilometriä tunnissa ajelevia Lexuksia, Bemareita, Mersuja, Audeja, isoja prätkiä, isoja Skodia ja meidän lisäksemme muutama hissuksiin ajeleva vuokra-autoileva turisti.

Noin tunnin matka Splitistä luonnonpuiston parkkiin ja infoon.

Haimme liput, saimme ohjeet ja kartan: kohti Skradinski Bukin vesiputouksia. Mutta heti alkuun satuttiin hautausmaan kulmille, joten kävimme ensiksi siellä. Olipa aika nuupahtanut, kuivahtanut. Ihan erilainen kuin esim. Igranen vuoristohautausmaa, jossa syksyllä 2017 kävimme. Kunhan kotiudumme ja perkailen kuvia, niin laittelen näkvyille…

Patikkareitti kulki Krka-joen rantaa, oli hiljjaista, vihreä jokiuoma, pinjametsä, lintujen laulu, noin 23 C ja liikkumisen ilo!

Ja noin neljän kilometrin jälkeen saavuimme reittimme kohteeseen: Skradinski Buk -vesiputoukselle. Se on 800 m pitkä ja korkeusero on 46 metriä. Se oli vaikuttava. Todella hieno.

Kuvaajakin tuli kuvatuksi.

Vesiputouksille pääsee myös bussilla ja jokilaivalla, mikä selittää sen. että kohteessa oli paljon, paljon väkeä.

Mutta mahduimme mukaan. Kiertelimme, kuvailimme, katselimme, – ja kun alkoi olla jo lounasaika istahdimme paikalla olleista kojuista ostettujen eväiden äärelle: pieni tonnikalasalaatti ja Nutella-creps puoliksi!! Kaikkea sitä. Ja hyväähän se oli.

Koska kansallispuiston lipunhintaan kuului myös jokilaivakyyti ajattelimme nauttia paluumatkan sen kyydissä, mutta jono seuraavalle paatille oli noin tunnin, joten päätimme kävellä takaisinkin päin.

Olin pitkin päivää ilmoitellut, että palatessamme kaupunkiin haluaisin piipahtaa lähibiitsillä uimassa ennen auton palautusta, mutta ukkelihan hoksautti, että voisinhan uida Krka-joessa, onhan ihan autojen parkkipaikan lähellä uimaranta, – ei muuta kuin jokeen vain. Ja minähän menin. Oli muuten aikalailla kylmempää kuin merivesi, mutta teki todella hyvää monen tunnin patikan jälkeen.

Ja sitten paluumatkalle. Neljän tienoissa kotikadulla, jossa on sekä autovuokraamo että hotellimme. ”Heloposti”, sanoisi Juniori.

Huilailua, perhechattia, viesteilyä suuntaan jos toiseenkin, terassi-istuskelua, Pehtoori haki lähellä olevasta viini-tryffeliputiikista pullollisen Posip-rypäleestä tehtyä jääkylmää laatuviiniä, mie aloittelin postausta, tilasin huomiseksi liput, ja mietimme ruokapaikkaa.

Syömään – taas – aika varhain. Onhan huomennakin liikkumisen päivä …

Kaksi edellistä iltaa on syöty aika tyyriisti ja hienosti, mutta tänään haluttiin helposti ja runsas askelmäärä vaati tuhdimpaa ruokaa kuin scampeja. Siis tänään Gourmet Basta Bar, jossa Pehtoorille pizzaa ”tämä on erilaista kuin ikinä missään, mutta ihan hyvää” ja minulle ”pagnuttiellina Napoletana”.

Enpä ole koskaan ennen moisesta kuullutkaan. Pizzan, salaatin, leivän, pitaleivän, … ties minkä kaiken risteymä. Hyvää oli sekin.

Hautausmailla Kroatia 2023 Ravintolat Reissut Ruoka ja viini

Rantalomalla kaupungissa

Eilen illalla – Diocletianuksen palatsissa

Diocletianuksen palatsi on rakennettu 300-luvulla, jolloin rakentamiseen käytetyt valkoiset kivet tuotiin Splitin edustalla sijaitsevalta Bračin saarelta (josta viety kivet myös Washingtonin Valkoiseen taloon). Lisäksi rakennusmateriaaleja on tuotu muualtakin: marmori on peräisin Italiasta ja Kreikasta, pylväät ja sfinksit Egyptistä.

Palatsialue oli 300-luvulla keisari Diocletianuksen asuinpaikka, mutta se on ollut myös armeijan linnake ja linnoitettu kaupunki. Palatsialue on iso: noin 200 x 200 metriä, ja siinä on yhteensä yhteensä 220 rakennusta. Sen sisällä on monta kerrosta ja paljon sokkeloisia kapeita kujia, rakennuksia vuosisatojen varrelta, ränsistyneitä nurkkia, kunnostettuja isoja taloja, isoja aukioita.

Nyt siellä on paljon putiikkeja, ravintoloita, vaateliikkeitä, paikallisia tuotteita (laventelia, hunajaa, liköörejä, taidekäsitöitä, tryffeliä … ) myyviä kauppoja. Kahviloita, ravintoloita, apartementoksia, vuokrahuoneistoja. Sileitä kivettyjä katuja, pylväitä ja kauniita ikkunaluukkuja.

Lähdettiin sinne eilen jo viiden jälkeen. Shoppailtiin pieniä tuliaisia muksuille ja kotiin – ja ostin itselleni kaulakorun. Sellainen kesähömppäkoru se on. 🙂 Kaikenlaista oli myynnissä: saippuat olivat monessa putiikissa näyttävästi esillä.

Ja arvatkaapas kuka saa yhden näistä tuliaiseksi…:)

Ohessa tuli pidettyä Pehtoorille kreikkalaisten pylvästyylien kertauskurssi: nyt on korinttilaiset, doorilaiset ja joonialaiset pylväät taas hallussa.

Peristyylipihalla ennennäkemätön juttu: ravintola Luxor tarjoilee antiikin raunioille ruokaa ja juomaa – ravintolasali vailla vertaa. Emme kuitenkaan testanneet.

En tiedä, mistä johtuu, mutta tällaiset näkymät saavat jotenkin luottamaan ihmiseen, maailmaan. Olisikohan kysymys pysyvyydestä – että sitä kuitenkin on, vaikka vain raunioina…

Seuraavaksi tarkoituksemme oli mennä AK:n vinkkaamaan Gourmet Bar Bastaan syömään, sehän on tästä meiltä muutaman sadan metrin päässä. Sinne kävelimmekin, mutta tilaa oli vain jossain takarivillä – siis sisällä, kaukana. Siispä siirryimme vielä lähemmäs hotelliamme, suunnilleen pihalle, jossa on Buffet Fife. Se on joka päivä ohi kävellessämme ollut aamuin, päivin, illoin täynnä. Sitä suositellaan monessa yhteydessä.

Päädyimme meriahveneen (seabass) ja hammasahveneen (seabrew): ja kalahan oli hyvää, ei mitään pipertelyä, ei kallista. Velmu tarjoilija ei oikein tykännyt, kun emme hänen suosituksestaan huolimatta ottaneet talon valkoviiniä, vaan jotain muuta (joka ei kyllä ollut kummoista). Silti. Hyvä kokemus tuokin.

Toreille tiistaina

Ihan liian aikaisin hereillä, joten heti kahdeksalta aamupalalla, ja sitten lähdimme toreille. Kalahalli on Marmantova-kadun kupeessa, karu halli, jossa oli turisteja ja paikallisia.

Osa myyjistä esitteli tuotteita mielellään, osa ei todellakaan. Scampit maksoivat 30 € kilo. Noita söin toissailtana. Kroatialaisittain valmistettuna (tomaatti-viinikastikkeessa kokonaisina leivän kera). Ei tullut ähky, mutta hyvää oli. Palaan näihin ja moniin muihin ruokakokemuksiin kotosalla – toivottavasti muistan. 🙂

Pikkutonnikala (alla) oli ennennäkemätön ja sitten paljon muita tuntemattomia. Mutta mukava oli kierrellä.

Hallin jälkeen siirryimme torille.

Se oli iso ja värikylläinen. Kaikkea hyvää tuoretta. Keräsimme evästä lounaspiknikille: persikoita, nektariineja, pikku banaaneja, mansikoita, brikok (fetapiirakan tyylistä paikallista, tyypillistä) ja Pehtoorille vielä jonkinlainen munkki.

Biitsipäivä

Kävimme hotellilla (jonka keskeinen sijainti on niiiiiin hyvä asia), pakkasimme rantakamppeet, eväät ja lähdimme biitsille! Splitistä on moneksi. Myös rantalomakohteeksi.

Menimme Bacvicen rannalle, josta on tehty hiekkaranta. Kroatian rannat ovat luonnostaan pikkukivirantoja, mutta täällä pohja on kuin Nallikarissa, ja oli kahlattava pitkälle, että pääsi uimaan kunnolla! Mutta kuinka minä nautinkaan, kun pääsin mereen uimaan! Turkoosin siniseen Adrianmereen. Oi että! Ihan hurjan hienoa!

Rannalla oli mukava leppoinen tunnelma, eikä ruuhkaa. TAAS tuli mieleen, miltähän täällä näyttää elokuussa. Ainoa hieman enemmän ääntä aiheuttanut juttu oli paikallisten nuorten miesten peli, picigin, jossa pientä kumipalloa löydään kämmenellä pelaajalta toiselle ringissä ja retkautukset olivat näyttiviä ja äänekkäitä!

Kolmen jälkeen tepastelimme rannan kautta hotelliin, jossa uikkarit kuivumaan, vesipullot täyteen, – ja vielä pienelle lenkille.

Tänäänkin Marjan-kukkulalle: eilen jäi juutalaisten vanhaan hautausmaahan tutustumatta (käveltiin huomaamatta ohi!), mutta tänään sinne. Hautausmaabongari sai taas uudenlaisen jutun koettavaksi. Metsittynut vuosisatojen (per. 1573) takainen hautalehto oli vähän surullinen, mutta toisaalta – muistijälkiä sielläkin.

Hautakivien tekstejä ei ollut kyky lukea.

Näköalatasanteen kahvilassa nautimme lasilliset proseccoa, puolenpäivän proseccon aika oli viivähtänyt hyvinkin loppuiltapäivään … Mutta reissun tähän asti lämpimimmän, täysin sateettoman päivän iltapäivällä kylmä kuplajuoma maistui erinomaisesti.

Hotellissa taas kuvien työstämistä, huolellista suihkuttelua, hetken huilausta ja sitten loman puolivälin dinnerille: juhlaillallisen aika oli tänään. Siis kukkamekko ylle ja etukäteen valittuun ja varattuun ravintolaan. Pitkään aikaan ei mitään niin hyvää ravintolakokemusta. Siitä kerron, kertonen huomenna. …

Hautausmailla Kroatia 2023

Sunnuntaikävelyllä Splitin rannoilla

Otsikkokuvassa on meidän hotelli Galeria Valeria.

Eilen illalla käytyämme viiinimessuilla nauttimassa muutamat maistiaiset aperitiiviksi ja ostamassa nuorille deliosastolta paikallisia herkkuja tuliaisiksi, astuimme linnan kellarista ulos ja silloin jo satoi vettä, lämmintä vettä, lämpimässä, pimenevässä illassa. Niinpä aika nopeasti valitsimme vanhan kaupungin (Grad) kymmenien ravintoloiden joukosta sellaisen, jossa pääsimme sisätiloihin.

Chops-Grill oli jotenkin vanhanaikainen, aika ´hieno´, aavistuksen tunkkainen, mutta hyvä merkki oli se, että siellä oli myös paikallisia. Grillattuja mereneläviä ja lihaa listalla. Me valitsimme merikrottia (monkfish, ei sittenkään kissakalaa kuten ensin luulimme. Merikrottihan on hyvin lihaisaa, — jos sokkona olisi pitänyt eilinen hiillostettu kala maistaa, olisin saattanut luulla liharuoaksi, ehkä sen kanssa tarjottu tryffelikastike myös hämäsi maussa. Mutta kyllä pidimme siitä kovasti.

Unta ei tarvinnut odotella, ja sitä riitti aamukahdeksaan. Sininen taivas, kimmeltävä meri ja korkealta paistava aurinko ilahduttivat todella paljon – illan sateen jälkeen osattiin arvostaa sunnuntaiaamun kauneutta.

Hotellin kattoterassilla (kuvassa näkyy metalliset kaiteet siitä) viivähdettiin (aika vaatimattoman) aamupalan jälkeen pitkään, ensin suunniteltiin lähtevämme viereiselle Marjan-kukkulalle (näkyy kuvassa) käveleskelemään, jonne lähtee polku hotellimme takaa, mutta lähdimmekin kiertämään kaupungin rantoja.

Parin kilometrin päässä hotellistamme tulimme vanhalle luostarialueelle – Sustipan. Siinä on ollut keskiajalla benediktiläisluostari, 1800-luvulla yksi Kroatian kauneimmista hautalehdoista, joka 1900-luvulla kommunistien toimesta kuitenkin hävitettiin. Aivan mahdottoman kaunis puisto, vanha hautalehto, pieni kappeli, jossa messu. Urkujen soitto ja padren puhe kuuluivat ulos asti, ja kappelin vieressä olevasta varastosta ihmiset kävivät hakemassa tuoleja ja asettuivat puiston alueelle – osallistuivat siten palvelukseen.

Me kiertelimme ja istuskelimme puistossa aika kauan, katseltiin kaupunkia mereltä päin, katseltiin merelle, ihailtiin kun satamasta lähti jahteja ja purjeveneitä … Niin kaunista, ja itsellä hyvä tyyni mieli, rauhallinen olo.

Lounaalle palasimme hotelliin, omalla terassilla leikkeleitä, hedelmiä, mangoldileipää …

Minä siirryin kattoterassille huilaamaan, katselemaan pilviä ja ottamaan aurinkoa, mikä keskeytyi kun ukkonen nousi kolmen jälkeen, ja kunnon sadekuuro siihen päälle. Pehtoori jäi huoneeseen torkuille.

Ja saipa mies tällä 40-vuotishäämatkalla osoittaa pelastavan ritarin taitonsa. Kerron huomenna, sillä nyt lähdemme taas kohti vanhaa kaupunkia, alkaa olla aika etsiä ruokapaikka.

Hautausmailla

Lyhtyjä ja laulua

Syksyä monin tavoin tässä päivässä.

Nostin D-vitamiinipurkin aamiaispöytään, – Deelle taitaa olla jo tarve. Ja kynttiläkin meillä on jo viikon ollut aamiaispöydässä. Tästä eteenpäin jonkinlainen tuikku, kynttilä, lyhty on tammikuun lopulle asti aamutunnelmassamme.

Vähän jo harkitsin, että jonkun pienen valonauhan tai jonkun lyhdyn laittaisin vaikka takkahuoneen ikkunaan. Ihan pienenpienen kaamosvalon illoiksi.

Lyhtyjä myös kukkapurkissa. Nämä ovat aika kauniita.

Haudallekin vein jo kynttilälyhdyn, – ei siellä niitä vielä kovin monella haudalla ole, ovathan kukat haudoilla kaikkialla kauneimmillaan, runsaimmillaan, mutta minulla oli aamulla vaan sellainen tunto, että nyt on myös kynttilän aika.

Kulttuurin aikakin oli tänään: soitannollinen iltama (= iltapäivä) Oulun teatterissa

Teatterikiertue”Vanhoja poikia”, jonka rooleissa ovat Esko Roine, Taneli Mäkelä, Puntti Valtonen ja Tuomas Uusitalo, oli tänään Oulun teatterissa ja me siellä nauttimassa elävästä musiikista, syvistä mietteistä, helposta, pulppuavasta naurusta. Pari viikkoa sitten luin tällaisesta vierailusta, varasin liput, koska arvelin/tiesin, että Pehtoorillekin kelpaa. Juha ”Watt” Vainion tuotanto, joka on siis koko esityksen ”sydän”, on Pehtoorille mieluista – hän taitaa osata ainakin parikymmentä suosituinta biisiä ulkoa. Ja lauleskelee niitä aika usein… varsinkin mökillä.

Roine (77 v.) olikin yllättävän hyvä tulkitsija, myös laulaessaan todella hyvin, Taneli Mäkelästä olen jotenkin aina tykännyt ja Puntti teki tästä porukasta ehkä parhaan näyttelijäsuorituksen. Melankolia, pieni kesäteatterimainen kohellus, toisaalta rauha ja nauru. Ja kuinka elävä musiikki veikään mukanaan. Sitä on viime vuosina ollut aika lailla vähän. Summa summarum: tykkäsin, tykkäsimme. Oli erilainen, hyvää tekevä sunnuntai-iltapäivä.

Hautausmailla

Pääsiäiskukkia ja aika

Kiirastorstai-iltana minun jo pari viikkoa sitten kylvämäni rairuohot ja oraat alkavat olla jotensakin ´förbi´, mutta pupuja näkyy kodissamme entistä enemmän. Limen- ja nurmenvihreää sekä keltaista myös.

Pienet Pirkka-narsissit ilahduttavat myös. Tiedättekö, mikä tässä kuvassa on parasta? – Iltavalo. Valo illalla. Luonnon valo vielä näin myöhään, Oulussakin.

Pikkunarsissien lisäksi ostin kolmen pionin kimpun: ja ne aukesivat heti! Onkohan niilläkin kiire kevääseen?

Minullakin oli päivällä keväisempi olo kuin mitä luonto tarjosi. Olin ajatellut huristelevani hiusten leikkuuseen pyöräillen, mutta onpa vielä niin kylmä, ettei puhettakaan. Sitä paitsi oma ”kulkuneuvovastaavani” (sukset, pyörä, auto) Pehtoori on juuri saanut sukset huolletuksi ja varastoiduksi (mökillä), auton pestyä ja kesärenkaat vaihdetuksi, joten pyörän varastosta noston ja huollon aika lienee huomenissa. Tänä vuonna nämä vaihdokset ovat ihan yhdessä rysäyksessä.

Mutta pääsinpä autolla kaupungille vallan hyvin. Eilisten kuvien editointi vei aamupäivän niin ettei puhettakaan, että olisin ehtinyt kävellä. Ja kun oli roudattavaakin.

Kukista puheenollen — pääsiäiskukan, sinililjoja, vein myös äidin haudalle. Tai onhan se vielä tietysti myös isän hauta, mutta näinä kuukausina on tullut ajateltua sitä vain äidin hautana. Nykyisin juttelen siellä vain äidille.

Niin tein kyllä mökilläkin, siis juttelin äidille. Jotenkin siellä, Tuulentuvan pihapiirissä ja Laanilan laduilla, äiti oli kummasti läsnä. Ehkä siksikin, että nyt ei sieltä enää tule äidille soitetuksi, ei keneltäkään hänen vointiaan kysellyksi, mikä on kuulunut mökkieloon viime vuosina. Ehkä juuri siksi näin melkein joka yö unta äidistä tai jotain, jotenkin häneen liittyvää: muistoja, painajaisia, lapsuuteen liittyviä asioita, äidin omasta elämästään kertomia vaiheita, yhteisiin Lapin päiviin liittyviä juttuja, kaikkea… Ihan selvästi mieli tekee unimaailmassa vielä ”töitään”.

En suinkaan ole ainoa, jolla ajankulku on hieman sekaisin, vuoden- ja vuorokaudenajat aika ajoin hakusessa: joulukaktukseni on nyt kauneimmillaan, kymmenet kukat avautuivat sopivasti näin pääsiäisen juhlaan.

Ai niin. Tänään tuli Helmet-lukuhaaste valmiiksi. Mitähän nyt lukisi/kuuntelisi?

Hautausmailla Joulu

Joulun lopulla

Kolmisin Pehtoorin ja tyttären kanssa istuimme aamukahdeksan jälkeen aamupuurolla ja -kahvilla, ja mietimme ääneen päivän kulkua, katselimme pakkasmittaria ( – 19 C). Mietin pientä lenkkiä, Pehtoori muistutti: sunhan piti mennä kuvaamaan Villa Hannalan uuden jouluvalot. Ja siltä istumalta lähdin pakkaamaan ylle lämmintä, kameran reppuun, uudet valokuvaajan pakkasrukkaset völökkiin ja eikun autolla kohti Hietasaarta. Tovin siellä kiertellin, Hannalankin kuvasin. Ja aika pian ihan seitinohut kylmän hohka hiipi kaikkien lämpökerrosten läpi. Jatkoin matkaa, kohti hautausmaata. Jotenkin sinne mieli taas veti.

Siellä oli kaunista. Koskettavaa.

Se kaikki suru, se kaikki ikävä, se kaikki rakkaus. …

Nouseva aurinko, muualle haudattujen muistomerkin sadat kynttilät. Ikävä on.

Viivyin paleltumiseen asti… silti jatkoin vielä laajan kaaren kiertäen, iskällekin kävin heipat heittämässä. Ajatuksissani kuljin, kylmäkään ei tuntunut.

Jatkoin vielä Oulujokivarteen, Oulujoen kirkon olisin halunnut kuvata sinisenä hetkenä, mutta jo valkeni. Kaunista silti. Kirkonmenot olivat juuri alkaneet, – en sisälle kuitenkaan mennyt. Tänä jouluna ei edes jouluhartaudessa tullut käytyä. Tänä jouluna moni asia on ollut eri tavoin kuin ennen.

Tapaninpäivän kahvit äidin luona, ja sitten vielä kerran katoin perheelle joulupöydän. Tänään rääppiäisiä, paljon niitäkin. Lapsille mehua ja cokista (huom. lasit), merkki juhlasta sekin.

Ja Apsulle suurinta juhlaa on, kun kummitäti on Oulussa ja sen kans sai ”jälkkäriksi” pelata Mario Cartia. Nostalgista myös minulle. Mario Cartista alkoi meidän perheessä Nintendo-aikakausi. Kokeilin kerran, kaksi. Ei ollut mun juttu.

Pari tuntisen jälkeen täällä taas hiljeni. Tämä joulu on taputeltu. Toisin kuin usein ennen, emme huomenna lähdekään kohti Hangasojaa, emme kohti mökkieloa. Nyt on parempi, tarpeenkin, olla kotosalla ensi vuoden puolelle asti.