Ulkosuomalaisten mielenmaisemasta

Sain joulun alla kirjan nimeltä ”Kuntta”. Kunttahan tarkoittaa siirtovarvikkoa, siis ”metsänpohjaa”, jota siirretään pihoille. Meilläkin on mökkipihassa aika iso alue kunttaa – muualta siirrettyä ja uuteen paikkaan juurtunutta varvikkoa ja sammalta.

Kuntta siis periaatteessa kuvaa hyvin Suomesta ulkomaille muuttaneita ulkosuomalaisia. Mutta kuitenkin – jotenkin minusta nimen valinta tälle ulkosuomalaisten kirjoituskokoelmalle olisi voinut olla parempi. Tämä kun on vähän maalainen, junttimainen, mutta tällainen ajatus voi olla tasan tarkkaan vain minulla. Ehkä kannen hieman raskas typografia moniulotteisen ja -värisen kuvan (jonka synnystä kirjassa on yksi kertomuskin) päällä lisää nimen raskautta. Mutta tässäpä onkin sitten kaikki kritiikkini, joka tähän pieneen, hyvin monipuoliseen antologiaan liittyy.

Kirjassa on pitkään ulkomailla asuneen 34 suomalaisen lyhyitä kirjoituksia: esseitä, novelleja, runoja, ajatelmia, muistoja, kirjeitä. Yksi kirjan anti onkin juuri tämä erilaisuus.

Siirtolaisuuteen ja sen historiaan olen paikallishistorioita tutkiessani ja kirjoittaessani perehtynyt, mutta nimenomaan vain lähtöalueiden (etupäässä Pohjois-Suomen) osalta. Ja nimenomaan vain 1800-luvun lopun siirtolaisuus Amerikkaan, sodan jälkeinen evakkojen asuttaminen ja 1960-luvun Ruotsiin muutto ovat tuttuja, mutta Kuntta antaa näkökulman uudempaan historiaan ja siihen, miten siirtolaisiksi lähteneet entisen kotimaansa näkevät, millainen suhde siihe on.

Kirjan tekstit ovat hyvin erilaisia, luonnollisesti. Onneksi kirjan toimittaja Anu Heiskanen, jolta itseltään on monta mainiota artikkelia ja runoa kirjassa, ei ole yrittänytkään ”yhteismitallistaa” juttuja, vaan ne on julkaistu sellaisina kuin nämä jutut on somen kautta (FB:n ulkosuomalaisten ryhmät) koottu ja varsin nopeasti kirjaksi toimitettu. (Antologian voi tilata täältä: KLIKS)

Taitaa valtaosa kirjoittajista olla naisia, jotka ovat nuorina aikuisina lähteneet ”käymään” ulkomailla, löytäneet sieltä puolison ja jääneet ”maailmankansalaisiksi”. Yksi heistä on Amerikan serkkuni, josta täällä blogissanikin on ollut puhetta: onhan hän miehensä kanssa käynyt meillä ja me heidän Long Islandin kodissaan. Yhteen hänen runoonsa on päässyt meidän mökkikin, juuri se, jonka pihalla on kunttaa 😉 . Ja hänen kauttaan kirjaan on päätynyt muutama 1910-luvun Amerikan kirjekin. Ne ovat kirjeitä mummulleni!

Kaiken kaikkiaan kirjasta tekee antoisan juuri sen monipuolisuus: koti-ikävää, mielenmaisemaa, suomalaisuutta, ulkomailla asumisen iloja ja suruja on runoissa ja näytelmissä, kirjeissä ja novelleissa, jotka eivät suinkaan kaikilta osin ole mitään kirjallisia riemuvoittoja, toki sellaisiakin on joukossa, mutta niissä kaikissa on elämän maku, tunnetta ja henkilökohtaista kerrontaa, mikä tekee niistä mukavia ja mielenkiintoisia lukea. Yksi esimerkki olkoon runo, joka on ehdottomia suosikkejani tässä opuksessa.

Happinaamari

Lentokoneessakin kehotetaan
laittamaan ensin happinaamari itselle
ja auttamaan vasta sitten toista.
Olen ottanut happinaamarin käyttöön:
Villasukat jalkaan,
lempiteetä muumimukiin
ja viimeinen pala ruisleipää pakasteesta,
Skype-puhelu siskolle.
Sitten pystyn taas auttamaan muita.

– Jaana Haouari (Wien, Itävalta)

Neljä vahvaa kirjaa – suosittelen

Viimeisen vuoden aikana kirjallisuuteen perehtyminen on ollut enimmäkseen äänikirjojen varassa, – taitaa olla jo yli sadan tuo lukumäärä. Viimeiset neljä ovat kaikki olleet omalla tavallaan hyviä, kaksi liki vavisuttavia, niissä on paljon asiaa, tietoa, – tietoa myös ihmisen pahuudesta.

Rauli Virtanen, Reissukirja
Merete Mazzarella, Elämän tarkoitus
Anna Fifield, Loistava toveri Kim Jong Un
Tara Westover, Opintiellä

Toisaalta niissä kaikissa on myös toivoa, ja uskoa siihen, että tieto ja ihmisten välinen luottamus ja toisista välittäminen voivat viedä maailmaa kohti parempaa. Kirjat vievät maantieteellisestikin maailman äärille: Pohjois-Koreaan, Pohjoismaihin, Yhdysvaltoihin ja kaikkialle maailmaan. Ne eivät ole romaaneja, vielä vähemmän historiallisia romaaneja.

Tara Westoverin kirja jätti ehkä isoimman jäljen. Se on kirjaimellisesti uskomaton. Mormooniperheen kuopuksen Tara Westoverin tähän astista (33 v.) elämää on vaikea uskoa todeksi. On vaikea uskoa, että Idahossa kasvanut nuori nainen, jota ei päästetty kouluun, kuten ei sisaruksiaankaan, on selvinnyt ja kouluttautunut, väitellytkin jo. Perheessä koulutus, lääketiede ja yhteiskunta (illuminaatti) olivat pahasta; paljolti erityksessä kasvatetun seitsemän lapsen ja heidän vanhempiensa arki ja elämä kertovat siitä, kuinka uskonto voi viedä ihmiset käsittämättömiin ajatuksiin ja toimiin. Jossain arvostelussa kirjaa valitettiin puuduttavaksi yksityiskohtien jankkkaamiseksi ja jossain toisessa psykiatri väitti, ettei kukaan voi henkisesti selvitä tuollaisesta, mutta minusta Westover kirjoittaa hyvin, ja uskottavasti. Kirja kyllä kosketti kovasti.

Amerikkalaistoimittaja Anna Fifieldin kirja Pohjois-Korean diktaruurin kolmannen polven hallitsijasta, ”Suuresta Johtajasta” ja hänen maastaan on pitkän, ison työn asiantunteva tulos. Se ei ole – ainakaan näkyvästi – asenteellinen, mutta se saa miettimään, miksei tällaiselle diktatuurille voida tehdä mitään, vaikka siitä ja sen julmuudesta tiedetään. Toisaalta hämmästyttää Kim Jong Uninkin elämä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen tämäkin.

Virtasen ”elämäkerta” on hyvä kertaus maailmanpolitiikasta viimeisten 40 vuoden ajalta, ja vaikka hän vähän machoileekin, niin kuitenkin aika rehellisesti kertoo itsestään ja peloistaan; on nöyrä ja humanitaarisia arvoja peräänkuuluttava. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu ja parasta kirjan antia onkin se, kuinka hän kertoo reissuistaan, siitä miten matkaa on tehty ja siitä, miten toimittajat toimivat. 

 

Merete Mazzarellan ”Elämän tarkoitus” on humanistin, kirjallisuuden tutkijan, filosofin, filosofin puolison, vanhan naisen viisas, oppinut kirja. Kirjassa on paljon hienoja, aforistisia ajatuksia, ja tietoa siitä, miten elämää, vihaa, myötätuntoa, surua, ystävyyttä ja arkea on tieteissä ja kirjallisuudessa käsitelty. Ja mitä niistä on ajateltu, miten niitä arvotetaan. Tätä kirjaa on luettava aina vain luku kerrallaan. On miettimistä niin paljon. Ainakin tässä iässä, tässä elämäntilanteessa olevan.

Jos vain yhtä näistä pitäisi suositella, niin se on Westover. Barack Obamakin suosittelee. Kuten myös Oprah, ja kaikki muutkin oman talk-show´n omaavat amerikkalaiset.

Näiden neljän kirjan rinnalla on kulkenut myös kaksi oikeaa, paperikirjaa, jotka ovat osin tuttujen tekemiä. Palaanpa niihin tässä loppuviikosta.

Äänikirjat – toivottavasti niistä ei tarvitse luopua

Kuten jouluntienoolla ”aina”, niin nytkin kirjat ovat olleet minulle viime päivinä tärkeä osa juhla-aikaa. Siinä missä Anni Polvan Tiina-kirjat, Anni Swanin Tottisalmen perilliset etc. ja Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjasarjat olivat tärkeä osa lapsuuteni jouluja tai ihan yhtälailla kuin Mika Waltarin Johannes Angelos tai Sinuhe, kaikki Irwingit, Hemingwayt ja Vonnegutit, olivat historian opiskelijan joululomien antia, niin nytkin kirjat ovat osa joulua. Nyt tosin eri maailmoissa.

Tämän vuoden lopulla olen lukenut kirja kirjana (siis paperisena ”Kuntta”-kirjaa ja Merja Kuuren ”Toinen elämä” (palaan asiaan näiden osalta) sekä Lightroom Classic -opusta 😉 ) ja samalla olen jatkanut jo kohta vuoden kestänyttä BookBeat-äänikirjojen kuuntelua.

Nyt on kesken kaksi äänikirjaa: amerikkalaisen toimittajan dokumentaarinen kirja Pohjois-Korean johtajasta ”Loistava toveri – Kim Jong Un”. Joskin se oli kyllä joulun pyhiksi pistettävä tauolle: totalitarismi ja diktatuuri eivät ole joulun aikana käsiteltäviä asioita, mutta toinen kesken oleva kirja, Tara Westoverin kirja ”Opintiellä”, vaikka aika rankka on sekin, on vienyt pitkiksi toviksi lukemisen/kuuntelun maailmaan…

Mutta ennen kuin unohdan kommenttini ja fiilikset syksyn aikana luetuista kirjoista, niin tässäpä niitä nyt vihdoin tulee…  Ja tiedoksi: olen kiristänyt asteikkoa (Vrt. edellisiä arvioita…)

Mistähän aloittaisin?

Aloitan ehkä siitä, että olen lukenut muutamien minulle ”uusien” kirjailijoiden sarjoja: esim. Elly Griffiths. Täällä blogissa (ja livenä) niitä suositteli Taije. Elly Griffiths´n Ruth Galloway -sarja, jossa arkeologia ja dekkarimaailma yhdistetään brittiläiseen yliopistomaailmaan, on mukavaa kuunneltavaa. Siinä on myös tiedonrippusia sekä mielenkiintoinen henkilögalleria. Tykkään Ruthin hahmosta, – itselllinen, hieman kömpelö, älykäs nainen miesten ja vähän hörhöjenkin maailmassa, – ja sitten on vielä Nelson. Uudenlaista dekkarilukemista minulle: onneksi sarjassa on vielä monta kirjaa odottamassa avaamistaan.

Neljän kirjan sarja, jota kuuntelin syksyllä pyörälenkeillä, oli Anne B. Ragden alunperin trilogia-sarja, jossa norjalaisen veljessarjan vähän merkillistä elämää seurataan (”Kolme veljestä, hautausurakoitsija Margido, näyteikkunoita Kööpenhaminassa somistava Erlend ja sikatilallinen Tor kohtaavat Trondheimin lähellä sijaitsevalla Neshovin maatilalla äitinsä hautajaisissa). Neshovin suvun vaiheet saivat sympatiseeraamaan yhtä lailla sikatilallisia kuin Kööpenhaminan juppi-homo-esteetikko-pariskuntaakin. Ja ennen kaikkea ennakkoluulottomuus kiehtoi. Kirjan kuiva, nuiva, veikeä huumori kolahti minuun. Stereotypiat saivat arvoisensa kuvauksen. Paikoin traaginen, mutta kummasti hauska kirjasarja.

Julian ja Jessica Fellowesin kirjoista olenkin jo kirjoittanut… ja suositellut.

Lucinda Rileyn kirjasarja seitsemästä sisaruksesta on vain osin julkaistu Bookbeatissa. Olen kuunnellut niistä kaksi. Niissä molemmissa oli kirja kirjassa, ne olivat laajoja, toinen sijoittui paljolti Rio de Janeiroon ja toinen Norjaan. Ehkä hieman ”venyttämistä” näissä eepoksissa oli, mutta myös paljon sekä kiinnostavaa, selvästikin perusteellisesti luettua historiaa ja sen soveltamista mielenkiintoisesti romaaneihin, mutta myös monipolvista henkilökemian analysointia. Rileyn Enkelipuu ei kuulu ko. sarjaan, ja ehkä näistä kolmesta pidin eniten juuri siitä. Olkoonkin, että siinä(kin) tapahtui yhdelle ihmiselle vähän liikaa…

Satu Rämön kaksi kirjaa luin ”vahingossa”. Ensimmäisen aloitin ”kun en juuri muutakaan sillä hetkellä löytänyt”. Ja kyllä: molemmat kannattaa lukea/kuunnella: suomalainen kauppatieteen opiskelijanainen lähtee vaihtoon Islantiin, ja mitä sitten tapahtuukaan? No, muutto Reykjavikiin, mies ja lapset, mutta Rämö ei jää vain ”bloggaustasolle” vaan kertoo islantilaisesta maisemasta, mielestä, maailmasta, rahasta ja perheestä todella elämänmakuisesti. Liki viihdyttävää tietoa skandinaavisesta yhteiskunnasta ja asenteista. Suosittelen lämpimästi.

Minulle suositeltiin, muistutettiin, Merete Mazzarellan kirjoista: kaksi uudemmasta tuotannosta kuuntelinkin. Erityisesti Alma kosketti.

Vuonna 1870 Viipurissa syntynyt Alma Söderhjelm aloitti tutkijanuransa aikana, jolloin naiset joutuivat anomaan vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopisto-opiskelijaksi ja valtion virkoihin. Söderhjelm oli Suomen ensimmäisiä naispuolisia ylioppilaita ja väitteli tohtoriksi vuonna 1900 aiheenaan Ranskan vallankumouksen aikaisen lehdistön historia. Hänestä tuli vuonna 1906 Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti ja vuonna 1927 Suomen ensimmäinen naisprofessori.

Olenhan minä näistä asioista opettanutkin, mutta (fiktiivinen) kerronta näistä asioista ja Söderhjelmin elämästä oli mieluisaa kuunneltavaa. Miettikääpä naiset: ”Oli anottava vapautusta sukupuolestaan” … Kannattaa lukea, millaista (akateeminen) maailma oli 100 vuotta sitten!

Mazzarellan matkakirja oli hyvä pari Päivi Laitisen matkakirjalle ”Matkanaisia”. Sen kuuntelin – liian pian? – Mia Kankimäen kirjojen jälkeen. Kohtuuttoman paljon vertasin Matkanaisia-kirjaa Kankimäen huippukirjaan ”Naiset, joita ajattelen öisin”. Laitisen kirja ei ole niin henkilökohtainen, se on frakmentaarisempi, ei-juonellinen, mutta kun oikein koetin, niin Muhokselta Ouluun polkiessa uppouduin tähänkin matkanaisen kirjaan oikein mielelläni. Tämä ei ole ainoa kuuntelemani kirja, josta muistikuvat sijoittuvat siihen paikkaan ja aikaan, jossa sitä kuuntelin.

Sitten ihan erilainen, mutta varsinkin opettajille ja ulkomaalaisten/ulkomaisuuden/vaihto-opiskelijoiden/koulutuksen etc. kanssa tekemisissä oleville voin suositella Tim Walkerin kirjaa ”Lost in Suomi” Avaa silmiä, ajatuksia, on hauska. Toinen elämäkerta, jonka pariin hakeuduin vahingossa tai ehkä lopultakin siksi, että olemme kaukaisia sukulaisia 🙂 oli tämä: Claes Anderson, Oton elämä. Siinä sydämensivistynyt, älykkö kirjoittaa ”Tragikoomista, lempeän viisasta ja vapaana rönsyilevää proosaa!”  Ja ajankuvassa ja sen muuttumisessa on paljon tuttua. Ehkä historianopiskelijalle ja yliopisto-opettajalle tavallistakin enemmän…

Muitakin elämäkertoja olen kuunnellut: yksi merkillisimmistä oli loppukesän lenkeillä korvissa kaikuva ”Pikkusintti”. Se on Lisa Brennan-Jobsin (siis Steve Jobsin tytär, jota isä ei aluksi tunnustanut omakseen) tarina (= totuus?) lapsuudestaan ja suhteestaan maailmaa muuttaneeseen isäänsä. Surullinen, ehkä katkerakin, aika hämmästyttävä, kummallinen kertomus maailmasta, jollaista minun on vaikea kuvitella. En tiedä tästäkään, siis siitä, miksi tämä valikoitui kuunneltavieni listalle, mutta, kyllä, kyllä, tämä opetti taas paljon.

Sitten lopuksi kaksi kirjaa, jotka ovat aivan erilaisia. Molemmat ovat julkaisijoille hyvin henkilökohtaisia, ne ovat artistien elämäkertoja. Miesten juttuja. Hämmästyttäviä. Lauri Tähkän pieni kirja ”Äärille” sattui käsiini/korviini, koska ”Vain elämää” ja koska pidän musiikistaan. Tarvitsin yhtenä iltana ”kuvankäsittelykirjan” ~ lyhyen, ei niin pohtimista vaativan opuksen. Ja kuinka tykkäsinkään siitä, että Tähkä omalla rahisevalla äänellään lukee ajatuksensa. Yllätyin Lappi-intohimosta, ruoan tärkeydestä, Italiasta. —

Toisen artistin, ikiaikaisen fanittamiseni kohteen Elton Johnin elämäkerta oli ”pakko” kuunnella. Tiesin paljon, mutta kuunnellessani mietin, kuinka paljon hauskastakin, itseruoskivasta, nöyrästäkin tekstistä lopulta oli omaa, kuinka paljon jonkun muun kirjoittamaa/etten sanoisi sovittamaa? Olen nähnyt leffan, olen käynyt live-keikalla, olen jo kesällä 1973 Brightonissa ostanut älppärin, julisteen ja käynyt pubissa, jossa Elton oli esiintynyt… NYT kirja oli hyvä – aiheutti jopa melkoista tuhlaamista (kerron joskus). Lähdekritiikkiä opettaneena, sitä työkseni käyttäneenä suhtaudun elämäkertaan – hyvä on: täysin vailla kritiikkiä. 😉  Ihan vaan olen hyvillä mielin siitä, että se on ilmestynyt ja hyvin kirjoitettu.

Äänikirjat ovat minun tämän vuoden ”saldossani” hyvin korkealla. Toivottavasti ne ovat mahdollisia vastedeskin. Ne avartavat maailmaa ja käsitystä siitä.

Brittiläisessä maailmassa

Tällaisina räntäsateisina päivinä ei aktiviteetti ole kovin kummoinen.

Illan iloksi katsoimme taas yhden  jakson The Crown -sarjan kolmannesta tuotantokaudesta. Nyt kun brittihovi – taas, vielä – kuohuu, on mielenkiintoista katsella taustoja. Olkoonkin että sarja ei ole dokumentti, mutta kyllä senkin kautta brittimonarkian ja kuningas(kuningatar 😉 )huoneen mielenmaisemasta ja mentaliteetista paljon voi aistia ja oppia.

Tässä syksyn kuluessa olen lukenut/kuunnellut muutamia englantilaisia kirjoja: Julian Fellowesin (joka on Downton Abbey käsikirjoittaja) kirjat Loiston päivät ja Belgraviaolivat molemmat kovasti mieleeni. Varsinkin Belgraviasta pidin kovasti. Ja Eero Saarisen ääni oli tähän juuri oikeanlainen. Hän on lukenut myös Jari Tervon kirjoja ja jotain Taloustieto (Forum) -sarjan kirjoja, joihin minä en suin surminkaan tartu, tai siis lataa.

Toinen Fellowes listallani on Jessica Fellowes, jonka setä em. Julian Fellowes on. Jessica on kirjoittanut kaksi suomeksi käännettyä kirjaa Nuori, kaunis ja kuollut sekä Midfordin murhat. Ensimmäinen oli minusta jotenkin sekava, tai en onnistunut uppoutumaan murhamysteeriin, en sympatiseerannut ketään ja muutenkin se jäi vähän ohueksi. Mutta Midfordin murhissa oli kartanoelämää, kahden kerroksen väkeä, hyviä juonenkäänteitä ja kaiken puolin tyylikäs dekkari.

Kaikkinensa keväällä alkanut äänikirjabuumini on jatkunut. Tosin pyöräilykauden loppuminen, minkä myötä en enää tuntitolkulla päivittäin ajele ympäri Oulua ja naapurikuntia, on merkinnyt tahdin verkkaistumista, tosin ei paljoa. Kaikkiaan listassa on nyt 84 kirjaa. Kirjoittelen tässä joku ilta arvioitani, – tai ainakin kehun monia ja ehkä kummeksun muutamia. Jouluvalojen aikaan kirjat ovat tärkeitä.

Menneitä miettien

Epätodellinen sää tänään, mutta niin kaunista tepastellessa iltapäivän lenkillä. Pakkasta oli kyllä vielä iltapäivälläkin kymmenkunta astetta, mutta tyven, poutainen, aurinkoinenkin.  Ulkoilma tuntui taas hyvälle.

Sitä paitsi minulla oli hyvä kirja lopuillaan: Heidi Köngäs, Mirjami. Lisää sota-ajan kirjoja lukulistaani. En ole ennen lukenut (en edes tiennyt) Heidi Köngäksen tuotannosta – hyppäsin vähän kuin keskelle hänen trilogiaansa? – Ison perheen (5 poikaa ja 3 tytärtä) elämästä sotavuosien Suomen maaseudulla – Pirkanmaalla Mäntässä kirjoittanut Köngäs luo todentuntuisesti henkilöidensä alakuloisen mielenmaiseman. Hän kirjoittaa paikoin hyvin runollisesti. Kirjassa ei niinkään ”näe” maisemia tai miljöitä, mutta sen edetessä huomaamatta myötäelää ja pystyy tuntemaan naisten huolen, ahdistuksen ja toisaalta sellaisen ”matalan” selviämisen.

Kirjaa markkinoidaan vähän kuin rakkaustarinana, mutta minulle siinä oli enemmänkin arjen ja kotirintaman elämänmenon kuvaamista – ja nimenomaan tunteiden tasolla. Mirjami kysyy itseltään vuodenvaihteessa 1946 ”miksei rauha sitten tunnukaan niin ihmeelliseltä, miksi kaikki on tyhjää, valjua”… Eikä ole kyse vain aineellisen puutteen jatkumisesta, tuhotuista maisemista, kaupungeista, kuolleista läheisistä.

Taas, niin kuin tässä vanhetessa, vanhusten kanssa jutellessa, menneitä kirjatessa, olen monta kertaa tullut ajatelleeksi, että loppujen lopuksi sodan loppumisesta kun synnyin. Sokerin ja kahvin säännöstely oli loppunut vasta 1954, valvontakomissio lähtenyt vain 10 vuotta aiemmin, jälleenrakennus ei suinkaan ollut vielä päätöksessään, sodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat juuri ehtineet kansakouluun…

Hyvinkin menneessä maailmassa olen elänyt tänään… Nyt kirja vaihtui dekkariksi Englannin maaseudulle, joten tunnemaisemakin palautunee tulevaan katsovaksi. 😉

 

 

Koukussa

Nyt on käynyt niin, että olen taas jäänyt pahasti koukkuun. Reissussa jouduin olemaan ilman tai siis siellä ihan helposti pärjäsin ilmankin, mutta heti kotiin palattua oli taas hankkiuduttava vanhan houkutuksen tarjoamiin fiiliksiin. Tilasin heti muutaman uudenkin ihan valmiiksi ja varmuuden vuoksi, ettei nyt tule katkoksia.

Ja nyt sitten voin tehdä vain sellaista, joka sallii ”sekakäytön” eli kirjojen kuuntelun tekemisen ohessa. Ennen lomaa aloitin Anne B. Radgen viisiosainen sarjan, jonka ensimmäisestä osasta tehty tv-sarja ”Berliininpoppelit” on kuulemma nähty Suomessakin vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta eipä ole minulla siitä, siitäkään, mitään havaintoa. Nyt on viides kirja menossa, – kakkonen ja nelonen ovat olleet heikoimpia lenkkejä.

Sukutarina, joka sijoittuu Norjan maaseudulle, jossa eläimillä ja hautausurakoinnilla, tanskalaisilla elitisti-”homppeleilla” (kuten kirjassa todetaan) ja nuorehkon naisen oman elämänsä löytämisellä on keskeinen osansa kerronnassa, ei  lähtökohtaisesti minua kiinnosta, ja olenkin monta kertaa näitä kuunnellessa miettinyt, miksi jäin sarjaan kiinni. Ehkä se on juuri se tarina. Kiinnostus, miten Torrun sekä Neshovin veljeskaarti Tor, Margido ja Erlend sekä vanhus Tormor pärjäävät, miten heille ”käy”. Ihmiset ja heidän ratkaisunsa kiehtovat. Ja on kirjassa merkillisestä hassua huumoriakin, jos kohta maaseudun ankeudesta ja kuolemasta melkein inhorealististakin kuvausta.

Joka tapauksessa hyvin vähän mitään kanssakäymistä tänään, sillä olen laitellut kuvia, kokkaillut, pyöräillyt, käynyt kaupassa ja koko ajan nappikuulokkeet korvissa. Sen, että Pehtoori pihlajien kaatopuuhista kävi iltapäivällä sisällä syömässä, olen  muutoin ollut kirjojen maailmaan uppoutuneena.

 

Sukupolvet vaihtuvat

On kolmekymmentä vuotta siitä kun minusta tuli äiti. Esikoinen on nyt vuotta nuorempi kuin minä olin silloin, kun sain hänet. Kun vihdoin hänet saimme!

Tyär piti jo elokuussa yhden opiskelukaverinsa kanssa yhteiset tasavuosijuhlat Helsingissä, joten nyt ei mitään kestejä. Toki meillekin oli kutsu tuonne kesäjuhliin, mutta eipä kehdattu nuorten illanviettoon mennä ja kieltämättä vähän tuo matkakin vähensi innostusta. Olisihan me täällä tänään juhlittu, mutta ei koodariopiskelija-tuutorilla nyt ollut aikaa Ouluun lennähtää. Ehkä syyslukukauden aikana kuitenkin.

Minun matkani vei tänään näille tienoille. Kempeleen kotiseutumuseolla kävin. Eihän se tietenkään auki ollut, mutta pihapiirissä on paljon katseltvaa, hyvä tovi tauottaa.

Tuollakin niin kuin niin monta kertaa aiemminkin tänä kesänä oli hetkellisesti aika absurdi olo, kun oli tunnin tai pari kuunnellut kirjaa, jonka tapahtumat, aika, aikakausi vuodenaika, miljöö, kaikki on jotain ihan muuta kuin ympäröivä maailma. Aika pian sitten suljinkin nappikuulokkeet, sillä  kirja joka on ”Downton Abbeyn tekijän nostalgiaa tihkuva, herkullinen kuvaus brittiläisen yläluokan viimeisistä loiston ajoista” ei oikein käynyt yksiin tuon 1800-luvun lopun maalaistalon pihapiirin syksyisen autiuden kanssa. SItä paitsi en oikein osaa keskittyä kuvaamaankaan jos kuuntelen samanaikasesti kirjaa. Siivoaminen, photoshoppaaminen ja ruoanlaittaminen sujuvat, mutta ei keskittynyt kuvaaminen. En siis ole mikään multitaskaaja, jollaisia taitavatkin olla vain milleniaali-sukupolven nuoret aikuiset.

Olen enemmän sellainen yhteen asiaan uppoava. Ja niinpä paluumatkalla Julian Fellowesin ”Loiston päivät” olivat taas mitä mielenkiintoisinta kuunneltavaa. Siinäkin on paljon myös asiaa, analyysia aristokraattisen yhteiskunnan ja elämäntavan murenemisesta sekä sodanjälkeisen Englannin monipolvisesta muutoksesta. Hyvin hyvä kirja se on.