Luettua

Aamulla Madekoskelle pyöräilessä näytti siltä, että pientareiden kukilla on samanlainen pukukoodi, tai ainakin sovittu väreistä sävy sävyyn.

Itse asiassa aika lailla mun lempparivärejä vaatteisiin, mutta juuri koskaan en osta noiden värisiä vaatteita, koska a) niitä ei kovin usein ole myytävänä, b) en sitten kuitenkaan halua itselleni mitään noin värikästä. Joten ostan taas mustaa, harmaata ja valkoista, joskus sinistä.

Pilvinen, mutta vähän ukkosta enteilevä keli. Kuuntelussa Jouni Rannan (ja Marko Erolan) kirja ”Mieletön vilppi”. Se on vastikään julkaistu kirja, jossa on ”tositarinoita suuresta taidehuijauksesta”. Aiemmassa kirjassaan Jouni Ranta ”kertoi, miten hän myi Suomen täyteen väärennettyjä taideteoksia. Jatko-osa Mieletön vilppi astuu gallerioiden kirkkais­ta valoista alamaailmaan,   – – Äänessä on nyt myös mestariväärentäjä Veli Seppä, joka kertoo, miten peräkärryjen hitsaajasta tuli Schjerfbeck ja Léger ja miten ahneus sai lopulta mielettömät mittasuhteet.”

Kirja on hyvin kirjoitettu, se on kuin dekkari, mutta erityisen mielenkiintoiseksi sen tekee taide ja taulukauppa. Kulttuurihistoriasta ja taiteesta jotain oppineena ja niistä kiinnostuneena, ja jo lapsuudestani asti taulunäyttelyissä ja myyntinäyttelyissä kulkeneena ja tauluseinäisissä kodeissa eläneenä, juttu kiinnostaa kovasti.

Sekä äiti että isä ostivat meille lapsuuden kotiini tauluja, meillä kävi kotona taulukauppiaita ja kävivätpä vanhemmat yhdessä Särestössä Reidarin luona taulukaupoilla. Ja äiti osti meille kaikille lapsille yhden (Nelimarkan) arvotaulun, joka oli maalattu syntymävuotenamme, ja muuttaessamme kotikotoa  saimme kukin oman taulun mukaamme.

Vuonna 1958 maalatun Lapuan kirkon lisäksi meillä on Pehtoorin kanssa kotimme seinällä muutama muu suomalaisen (nuoremman) taiteilijan maalaus, jotka olemme hankkineet äidin vanhan luottotaulukauppiaan kautta: hän kun tässä vajaa kymmenkunta vuotta sitten soitti ja ilmoitti, että voisi tulla näyttämään muutaman minua ehkä kiinnostavan taulun. Nyt mietin, että olenko minä tullut huijatuksi? 🙂 – En voi väittää, että mikään taidekerääjä tai -harrastaja olisin, mutta taulut ovat kuitenkin vähän liipanneet elämääni, mikä ehkä selittää kirjan kiinnostavuutta. Suosittelen kyllä kuuntelemaan/lukemaan: Mieletön vilppi.

Kirjoneulesukat ovat valmiina! Ne on neljännet ”koronasukat”. Ne on itselle, ne vien mökille, ne on ”juhlasukat”. Kolme harmaata paria ovat nekin lähdössä mökille, sukkalainaamoon. Muutama joulu sitten sain sisarelta ison vasullisen villasukkia = sukkalainaamo (ks. täältä). Lainaamosta ovat ystävät ja mm. meksikolaiset tyttären kaverit luvallani ja kehotuksesta, vieneet sukkia mukanaan omakseen, joten nyt siellä on vähän vajetta. Näistä tulee täydennystä. Ja kuten kuvasta näkyy, minulla on korillinen sukkalankoja vielä jäljellä, joten jos tätä kotoilua ja telkkarin hurjasti lisääntynyttä katselua jatkuu, tulee sukkalainaamoon lisää vielä monet jaettavat sukat lisää!

Tänään nuo pitkät, omat sukkani viimeistelin samalla kun eilen aloittamani kirja oli saatava loppuun. Aloitin Kazuo Ishiguron ”Pitkän päivän ilta” -kirjan eilen pyörälenkille lähtiessäni, tämän päivän lenkillä jatkoin ja nyt oli tosiaan viimeiset luvut vielä kutimen ääressä kuunneltava (kiitos T. vinkistä!).

Muutama kirja, jonka lukijana on ollut Jukka Pitkänen, on jäänyt minulta kesken, en ole jaksanut kuunnella alkua pidemmälle, mutta tässä ohuessa (= lyhyessä alle 9 tuntia) kirjassa hänen äänensä ei ärsytä, vaikka olisin varsin mieluusti kuunnellut jonkun vanhemman miehen pehmeämpää ääntä (Downton Abbeyn Carson? tai ehkä Ossi Ahlapuro, joka oli nuoruusvuosina kunntelemissani kuunnelmissa yksi lemppariäänistä). No mutta any way. Kirja on suurenmoinen tyyliltään, kaunokirjallinen sanan parhaassa merkityksessä, varsin hienoviritteinen, pikkutarkka ja muodollisuudessaan hykerryttävän hauska, satiiri riemullista, älykästä.

Maailmanhistorian käänteissä hovimestari Stenvensin elämä ja arvokkuus (sic!), perienglantilaisen maaseutuaatelin elämänmeno, maailmanhistoria ja rakkaustarinakin ovat kirjan aihe. Mutta ennen kaikkea kirjan kieli on se, minkä takia tämä on aika ainutlaatuinen. Vaatii keskittymistäkin, lauseita on makusteltava, kuunneltava tarkasti, nautittava niistä. Moni Nobel-palkinnon saanut kirja on jättänyt minut pohtimaan, miksi ko. opus on palkittu. Tälle sen olisin antanut minäkin! Vuonna 2017 tämä palkitiin. Luulen, että luen tämän myös kirjakirjana. Luettuna ehkä vielä nautittavampi kun kuunnellen.

Netflixissä näyttää olevan kirjasta tehty leffa, Anthony Hopkins ja Emma Thompson pääosissa! Vappuviikonlopun elokuva on valittu!

Jääkö teillä kenelläkään koskaan ikävä joitakin lukemanne kirjan henkilöitä? – Minulla on – taas – käynyt niin. Aino Sibeliusta on nyt ikävä, ja oikeastaan taitaa olla ikävä myös kirjan kirjoittajaa, tutkijan ääntä. Aika järkälemäinen (liki 500 sivua) kirja loppui tuossa illansuussa, ja olin aloittelemassa heti uutta (Sylvi Kekkosesta kertovaa) mutta enpä pystynytkään, koska elelen vielä edellisen tunnelmassa, mielenmaisemassa, ajassa, miljöössä ja Riitta Konttisen tekstissä.

Tykkään hänen tavastaan popularisoida tutkimusta: vaivihkaa hän kertoo, miten ja millä perusteella sanoo tutkimuksensa kohteesta sen, mitä sanoo. Lukija saa tietää, millä tiedoin hän esittää päätelmiään ja tulkintojaan. Hän kontekstualisoi Aino SIbeliuksen elämäntapahtumat (sijoittaa ne laajempaan kokonaisuuteen, luo historiallisen näyttämön tapahtumille) ja näin ikäänkuin vaivihkaa selittää Aino Sibeliuksen ratkaisuja ja tekemisiä. Ja Konttinen tekee sen hyvin. Niin vakuuttavasti, että uskon hänen osaavan kertoa myös Ainon tunteista ”oikein”.

Kirja aiheutti myös kovan halun päästä käymään (kolmannen kerran) Tuusulanjärven taiteilijayhteisön maisemissa: rantatiellä, Halosenniemessä, Ainolassa ja Aholassa. Nyt kun ulkomaan (Italian) matkojen suunnittelu ei ole oikein ”in”, voisikin lähteä autolla käymään tyttären luona Helsingissä, ja tehdä siitä päivätrippejä Järvenpäähän, Porvooseen, Tallinnaan, – ehkä jopa Tukholmaan?

No ainakin mökille ennen sitä. 🙂

Pehtoori lähti maanantaiaamuna mökille, minä en. Vaikka ei minulla välttämättä mitään ehdotonta syytä ollut jättää lähtemättä, mutta sainpahan näin ”oman viikon”. Hienot on kelit mökillä(kin) olleet. Ja lunta! Ukkeli oli tänään aamupäivällä pudotellut enimmät lumet rantasaunan katolta.

Hieno keli on kyllä ollut Oulussakin. Haloilmiökin oli tänään, ja sivuauringot!

Ja sitten mahdottoman mielenkiintoinen ja haastava kuvatilaus! Opin jopa jotain uuttakin! 🙂