Nyt kun kirjoitus- ja yöpöydältäni puuttuvat kanditutkielmat, gradukässärit, luentojen harkat, väitöskirjojen aihiot niin olen voinut lueskella kaikenmoista. Nipussa on ne, jotka löysin hyllystäni, jotka ovat omiani tai joita en ole vielä tullut palauttaneeksi kirjastoon.
Minna Lindgrenin ”Sivistyksen turha painolasti” saa ensimmäisen sijan. Se on merkillinen kirja: Lindgren on lukenut liki sata vuotta vanhan Kariston kustantaman (1928) Väinö Hämeen-Anttilan laatiman ”Uuden tietosanakirjan” ja omassa kirjassaan Lindgren kirjoittaa kirjan sanoista (Aabenraasta Öölantiin) mieleensä nousevia ajatuksia, joilla on kyllä löyhä ”juonikin”. Samalla kirja on merkillinen omaelämäkerta, kuvaus helsinkiläisestä sivistyneistöstä ja kertakaikkisen riemullista luettavaa yhdestä jos toisesta arkipäivän asiasta sekä yhteiskunnan ja työelämän muutoksista.
Luin tämän jo kesällä, juuri kun olin jättämässä työni, elämäntilanteeni muutoskohdassa, heittäytymässä ”freeksi” ja sitä Lindgrenkin tekee kirjassaan. Ja kuinkahan monta kertaa samaistuinkaan tekstiinsä?! Ainoa vaan, että olin kovin kateellinen, hän kun osaa kirjoittaa. Sarkasmistaan pidän kovin, ja se on vaikea tyylilaji, mutta ei Lindgrenille,
Realistisin osa ihmisistä voi juuri ja juuri myöntää olevansa aikuinen täyettyään viisikymmentä ja saatuaan aikuisnäkölasit. Silloin on aika vaihtaa suunta ja heittäytyä aikuisten asioihin, niin kuin itsen hemmotteluun, vakuutusrahastojen hoitamiseen, ympärivuotisen vapaa-ajan asunnon sisustamiseen ja teemamatkailuun.
Jos vaihtaa Lindgrenin humanistiset sivuaineet minun humanistisiin sivuaineisiini, niin voiko sen, mihin työssäni eniten turhauduin, paremmin kirjoittaa?
Luinko todella musiikkitiedettä voidakseni laatia konttorissa vuosittain 186 projektisopimusta? Valitsinko sivuaineeksi estettiikan pätevöityäkseni käyttämään hankkeiden sisältöä mittaavia laatukarttoja? Auttavatko sosiologian opinnot täyttämään oikein kymmenet sarakkeet dokumentinhallintaohjelmassa? Onko filosofian opinnoista iloa, kun opettelen käyttämään henkilöstöhallinto-ohjelmaa, joka on alun perin kehitetty selluloosatehtaan jätevesiprosessien valvontaan?
Lindgren kertoo puujalka-mummostaan, Teneriffan matkansa tyhjistä hetkistä ja oikotorvi-sanan kohdalla hän lakonisesti toteaa näin: Oikotorvi. ”Trumpetti. Miten loogista. On käyrätorvia ja oikotorvia.”
Viehätyttäni tähän kirjaan lainasin sitten myös Lindgrenin ”Musiikki on vakava asia” -kokoelman, joka kaltaiselleni klassisesta musiikista ja sen historiasta tietämättömälle ei kolahtanut ihan niin paljoa kuin tuo edellinen, mutta mukavia pikku pakinoita tuossakin oli. Ja kolmas Lindgrenin kirja, dekkari ”Kuolema ehtoolehdossa”, on tullutkin kehutuksi jo aiemmin. Pitäisi hankkia trilogian kaksi jälkimmäistä osaa…
Dekkareista puheenollen: Metropoliitta Panteleimonin kolmaskin dekkari ”Kohtalokas Leningradin-matka” sijoittuu Koskijärven maaseutupitäjään ja 1960-luvun suomalaiseen mentaliteettiin. Tämä jäi paljon kevyemmäksi kuin edelliset. Ja miljöön rakentaminen ei ollut niin huolellista kuin ensimmäisessä, josta pidin paljon enemmän. Tässä sitä paitsi murhaajan arvasi heti kohta kun henkirikos häthätää oli tapahtunut.
Merkillinen kirja oli Tim Dowlingin ”Kuinka minusta tuli hyvä aviomies”. Ja vielä merkillisemmäksi lukukokemuksen tekee, että sain kirjan Pehtoorilta. Ehkä siksi, että kirjan takakannessa lukee, että ”kirjoittajan vaimo on erinomainen, jämerä nainen ja lisäksi kärsivällinen ja pitkämielinen”. 😀 😀 Kirja on yhden sortin elämäkerta ja elämänhallintaopas, ja kyllä se on paikoitellen aika hauskakin. Ironia, sarkasmi ja nokkeluus eivät vain ole luontaisia, vähän on välillä sellaista vääntämisen meininkiä. Mutta muutamia ajatuksia kirja kyllä herätti. Yksi kohta, joka pisti miettimään: Dowling kirjoittaa siitä, kuinka yleensä parisuhteessa aina jompi kumpi on ”turhan pelkääjä”. En ollut koskaan tuollaista käsitettä ajatellut, tunnistanut. Eikä meistä varmaan kumpikaan oikein ole ”turhan pelkääjä”, mutta viime aikoina olen havahtunut ja hoksannut, että minussa on vähän alkanut ilmetä sellaista ”turhan pelkäämistä”. Aiemmin olen käyttänyt termiä ”pohjaimu” (sekin on kirjallisuudesta opittu, John Irwingin termi on se), joka on vähän sama…
Edellisellä mökkireissulla ostin lähikauppa Kuukkelin matkamuisto-osastolta Tapio Laineen ”Vahingossa Vongoivalle. Eksymisiä Saariselän tuntureilla”. Ystäväni on tätä suositellut jo moneen kertaan, sanonut että se mukava ja hauska kirja. Niin se onkin. Turhaan ei kirjan esittelyssä kirjoiteta näin:
Tästä eräkirjasta puuttuu lajityypille ominainen myyttinen sankaruus. Kertoja on ihan tavallinen rinkka-selkäretkeilijä, joka rakkoisin jaloin ja silmät uupumuksesta sumeina yrittää löytää itsensä Vongoivalle, mutta onnistuu eksymään heti ensimmäisellä vaelluksellaan, kun matkaa on takana vasta kaksi kilometriä.
Ensimmäinen vaellus kirjassa tehdään jo 1960-luvulla, mikä on mielenkiintoista ja kertoo patikoinnin ajattomuudesta, mutta myös siitä, mikä kaikki on muuttunut. Kirjasessa on sitä paitsi aika hyviä valokuvia.
Ja sitten kirjapinossa on vielä yksi: Pauliina Vanhatalon ”pitkä valotusaika”. Sain kirjan sisareltani, joka tuntee Vanhatalon, – minäkin tunnen vähäsen, olen ollut samalla valokuvauskurssilla hänen kanssaan. Vanhatalo itse asiassa kertoi kurssilla kirjoittavansa romaania, joka sijoittuu Ouluun ja jossa päähenkilö on valokuvaaja. Tämäkin kirja sijoittuu pääosin 60-luvulle, josta kyllä kehitystarinan myötä tullaan tähän päivään. En ole Vanhatalon aiempia kirjoja lukenut, mutta pidin tästä hyvin paljon. Siinä on kaunis kieli, kerronta soljuu pehmeästi. Kirjan takakannessa sanotaan, että kirja on ”kuulas”, on se sitäkin, mutta minulle se enemmänkin alakuloinen. Ei surullinen, mutta alakuloinen. Sellaisena hyvä.
Olen ihan toisessa maailmassa. Juuri loppui John Willims´in romaani ”Stoner”. Se ilmestyi alunperin vuonna 1965, mutta käännettiin suomeksi vasta jokunen vuosi sitten, ja sen jälkeen yksi jos toinenkin tuttuni kertoi (FB:ssa, Insta-stooreissa tai kasvokkain) lukevansa sitä. Ja annoin itseni ymmärätää, että se vaikuttava, vähän niin kuin kulttikirja. Olen jo viikkoja sitten ladannut äänikirjan puhelimeeni, mutta vasta perjantaina aloitin. Ei olisi kannattanut aloittaa. Tai siis, että se ei ole kesäkirja. Se pitäisi lukea syksyllä, – syyslukukauden keskellä.
