Luettua

Räntäsateessa mukavia sisäpuuhia

Taas on juhlaviikonloppu.

Sää ei oikein ole juhlallinen, ulkoilemattomuus on vienyt tältä päivältä iloa, mutta oma vika, olisi kyllä ollut aikaa. Aamupäivällä oltiin Pehtoorin kanssa tervehtimässä äitiään. Kakkukahveilla istuskeltiin pitkä tovi ja höpöteltiin.

Iltapäivällä tein meille kahdelle (eka kertaa ikinä) vasikanpaistia. Se oli usein lapsuuden sunnuntairuoka, varsinkin talvisin, kesäisin sitten tillilihana. Tykkäsin kyllä jo silloin molemmista. Kastikehan se on näissä molemmissa tärkeä juttu. Äiti hanskasi niiden teon. Ja keitettyjä herneitä paistin kanssa. Tänään oli kyllä myös ruskeita herkkusieniä ja parsaakin. Niistä en kyllä pentuna ollut kuullutkaan. 🙂

Samalla jo vähän huomisia Juniorin tupareita (eihän siitä ole kohta kuin vuosi kun muutti! 🙂 ) varten lisäkeruokia ja jälkkäriä. Tästä pitopalvelusta tilasivat perunasalaattia, tsatsikia ja zabaino freddo jälkkäriksi, joten ei kovin paljon puuhaa.

Illan olen tehnyt kortteja, Spotify-listaa kesän pyörälenkkejä varten ja taas kerran chattaillyt suuntaan jos toiseenkin. Ja taas katsonut striimiä. Se on youtubessa tallenteena. Vera Vala (jonka uutukaisen romaanin Aprikoosiyöt vastikään luin ja pidin siitä) ja Ella Kanninen keskustelivat Italiasta, sen säästä, ko. kirjasta etc. Ihan hyvää viihdettä Italia-friikeille, – sekä tuo striimi että varsinkin kirja.

Huomenna jo paistaa!

Helmet-lukuhaaste 2021 – olipa hyvä kokemus!

Kirjan ja ruusun päivä. 

Kirjan ja ruusun päivä on tänään. Miksi juuri nyt? – Koska Miguel de Cervantes ja William Shakespeare kuolivat juuri tänään vuonna 1616 ja koska monien vaiheiden jälkeen huhtikuun 23. päivää on espanjankielisessä maailmassa, 1920-luvulta lähtien, vietetty kirjallisuuden juhlapäivänä. Juhlan vietto levisi varsinkin yliopistokaupunkeihin – Barcelonasta koko Kataloniaan.

Juhlamenoon kuuluu ja ajatuksena on, että miehet antavat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja. UNESCO on vienyt kirjojen ilosanomaa eteenpäin ja se julisti vuonna 1995 katalonialaisen Kirjan ja ruusun päivän kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi:  ”Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina”, järjestön julistus kuului.

HELMET-lukuhaaste 2021

Mikä onkaan parempi päivä julkistaa Helmet-lukuhaasteeni 2021 yhteenveto.

Olen lukenut aina paljon, koska niin on ollut tehtävä (työ) ja koska niin olen halunnut. Kaksi vuotta sitten hurahdin (lopullisesti) äänikirjoihin. Kuinka paljon se onkaan tuonut elämääni iloa ja oppimista, ajattelemista ja ajankulua. Niin monta (tylsääkin) asiaa sujuu entistä helpommin, kun samalla voi kuunnella kirjaa. Olkoonkin klisee, mutta ´lukeminen kannattaa aina´.

Viime vuonna huomasin somessa merkkejä jostain merkillisestä ”Helmet-lukuhaasteesta”, ja vuoden vaihteessa sitten päätin: olen mukana. Päätin, että vuonna 2021 luen/kuuntelen haasteeseen sopivat kirjat. Josko se vaikka laajentaisi harrastuneisuuttani, jopa mukavuusalueen ulkopuolelle?

Ja kyllä! Listallani on monta kirjaa, joihin en olisi tarttunut ilman haastetta. Kirjalistani kertoo, että pidän elämäkerroista, Italiaan liittyvästä kirjallisuudesta, historiasta, naisten kirjoittamista autofiktiivisistä ja fiktiivisistä kirjoista, myös kirjoista, jotka opettavat jotain (esim. kirjoittamista, ruokakulttuuria, jotain vanhenemisesta, tuntemaan saamelaiskulttuuria, itsetuntemusta, suomalaisen yhteiskunnan, arjen ja naisen aseman muutoksesta ja mentaliteetista). Haasteen FB-ryhmä on ollut innoittaja ja vinkkien antaja. Aika uusia, vastailmestyneitä kaikki kirjani ovat.

Olen laittanut kirjalistalleni myös arvosanat asteikolla 0 – 5 (minkäs opettaja luonnolleen voi). Ne osoittavat, että olen valinnut ja lukenut loppuun vain ”hyviä kirjoja”. Alle kolmosen kirjoja ei taida olla. Olen lopettanut alkuunsa, jos kirja ei ole herättänyt lupauksia kelvollisesta lukukokemuksesta. Alunperinkin arvelinkin, että saan 50 kirjaa ”valmiiksi” hyvinkin ennen vuodenvaihdetta, mutta kuinka mukava, että lista on koottuna juuri näin ”kirjan juhlapäivänä”.

Haasteen tuomasta avartavasta näkemyksestä 🙂 innostuneena harkitsen vakavasti, että jatkaisin tästä eteenpäin tekemällä viime vuoden haastetta. Katsellaan.

Näiden linkkien takana on ko. kuukauden kirjojeni lyhyet kommentit ja osittain myös perustelut, miksi kirjan valitsin ja miksi sen ko. haasteen kohtaan sijoitin.

Helmet-lukuhaaste tammikuu 

Lukuhaaste helmikuu

Lukuhaaste maaliskuu

Lukuhaaste huhtikuu

Alla tässä tämän vuoden haaste kollaasina ja listana. Kirjojen asemointi haasteeseen on vaatinut tiettyä joustavuutta, ja kirjojen paikat ovat kevään kuluessa vaihtuneet, mutta väliäkö sillä. Hyvä juttu tällainen edes vähän yhteisöllinen lukujuttu on ollut.

Kuvakollaasissa kirjat ovat haasteen mukaisessa (ei lukemisen mukaisessa) järjestyksessä. (Totta puhuen vaati aika lailla huolellisuutta ja puuhastelua, että näin on. 🙂 )

  1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa
    Scott Kelly, Kiertoradalla, vuosi avaruudessa, 4
  2. Kirjan on kirjoittanut opettaja (=professori)
    Timo Airaksinen, Jäähyväiset uskonnolle, 4,
  3. Historiallinen romaani
    Jessica Fellowes, Mitfordin skandaali, 3½
  4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
    Anna-Leena Härkönen, Olis niin kiva, 3½
  5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan
    Yann Martel, Piin elämä, 3½
  6. Kirja kertoo rakkaudesta
    Mika Waltari, Fine van Brooklyn, 5
  7. Kirjassa on kaveriporukka
    Natasha Lester, Ranskalainen valokuvaaja, 3½
  8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
    Markku Mantila, On toinenkin tie taivaaseen, 4½
  9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella
    Lasse Lehtinen, Salakapakoita ja tappaiskeittoa, 5
  10. Kirjan nimessä on numero
    Jenni Linturi, Mullojoki, 1950, 4½
  11. Kirja kertoo köyhyydestä
    Marie Benedict, Rouva Einstein, 4½
  12. Kirjassa ollaan metsässä
    Päivi Alasalmi, Pajulinnun huuto, 3½
  13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin
    Hanna Brotherus, Ainoa kotini, 5
  14. Kirja on osa kirjasarjaa
    Maja Lunde, Mehiläisen historia, 3½ (tai 5!)
  15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi
    Aino Huilaja, Jerry Ylkänen, Pakumatka, 5
  16. Kirjassa eletään ilman sähköä
    Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu, 4½
  17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi
    Joël Dicker, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, 5
  18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä
    Jani Toivola, Musta tulee isona valkoinen, 3½
  19. Kirjassa leikitään
    Satu Rämö, Vuoden mutsi, 4
  20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen
    Yaa Gyasi, Maa ja taivas, 4½
  21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan
    Joel Haahtela, Hengittämisen taito, 3½
  22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä
    Dean Nicholson, Nalan maailma, 4
  23. Kirja, jota luet ulkona
    Anni Kytömäki, Kultarinta, 5
  24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki
    Maria Laakso, Taltuta klassikko!, 5
  25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa
    Petri Tamminen ja Antti Rönkä, Silloin tällöin onnellinen, 4½
  26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa
    Mari Koppinen ja Anna Puu, Minä olen Anna Puu, 3
  27. Kirjan päähenkilö on eläin
    Sun-Mi Hwang, Kana, joka tahtoi lentää, 2½
  28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä
    Pauliina Vanhatalo, Tuntemani maailma, 5
  29. Kirjan henkilön elämä muuttuu
    Adam Kay, Kohta voi vähän kirpaista, 3½
  30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen
    Claes Andersson, Oton elämä 3, 4
  31. Jännityskirja tai dekkari
    Donna Leon, Kultamuna, 3½
  32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa
    Merete Mazzarella, Aurinkokissan vuosi, 3½
  33. Kirjassa opetetaan jokin taito
    Satu Rämö, Mirjami Haimelin, Kynä – kaikki tärkeä kirjoittamisesta, 4
  34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa
    Niillas Holmberg, Halla Helle, 5
  35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
    Sirkku Salovaara, La mia Italia – Ihana mahdoton Italiani, 4
  36. Kirjassa liikutaan ajassa
    Suvi Ratinen, Hyvä tarjous, 4
  37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
    Sayaka Murata, Lähikaupan nainen, 3½
  38. Kirja on käännetty hyvin
    Sarah, Crossan, Yksi, 5
  39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia
    Ann-Christin Antell, Puuvillatehtaan varjossa, 4
  40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista
    Anni Kytömäki, Margarita, 5
  41. Kirjassa matkustetaan junalla
    Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän, 4
  42. Satukirja
    Marko Leino, Joulutarina, 4½
  43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä
    Saara Turunen, Järjettömiä asioita, 4½
  44. Kirjassa on reseptejä
    Donna Leon, Perintöprinssi, 3½
  45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija
    Tuula Karjalainen, Tove Jansson, 4
  46. Jyrki Erra, Kaunasin sivut, 4
  47. ja 48 Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta
    Petri Tamminen, Musta vyö, 4
  48. Eero Huovinen, Äitiä ikävä, 4
  49. Kirja on julkaistu vuonna 2021
    Maija Männistö, Viinitollon käsikirja, 4
  50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä
    Stephen King, Kirjoittamisesta, 4

Kirjat ovat elämää, hyvä pakopaikka, haaveita luovia, paljon käytäntöä ja elämää opettavia, kirjat ovat tärkeitä.

Koska ”kirjan ja ruusun päivä”, mies sai tänään tämän.

Huhtikuussa naiskirjailijoita ja King

Sain tänään Helmet – lukuhaasten valmiiksi: 50 kirjaa tänä vuonna. Itseasiassa muutama enemmän, mutta nyt on kirja haasteen jokaiseen kohtaan. Olen koko illan koonnut listaa, tehnyt kovakollaaseja, pisteyttänyt lukemiani kirjoja etc. Ja kirjottanut huhtikuun kirjoista pienet arviot ja kommentit. Koko haasteen yhteenvetokin alkaa olla valmis, julkaisen sen lähipäivinä.

Huhtikuun kirjat on tässä:

Maria Laakso, Taltuta klassikko!
Ihan hulvattoman hyvä ja hauska ”opas” suomalaisen kirjallisuuden klassikkojen ”taltuttamiseen”. Olisipa tämä ollut lukioaikana käytettävissä! Eikä nytkään ollut tämä oppi ollenkaan turhaa. Laakso osaa kirjoittaa: hauskasti, tietäen mitä ja miten sanoo. Tämäkin on yksi niistä monista nuorten (ainakin minun näkökulmastani nuorten) naisten kirjoittamista opaskirjoista, joita tänä vuonna olen kuunnellut. Tämä sopii kaikille!

Maja Lunde, Mehiläisten historia

Kirjaa esitellään näin: ”Lumoava romaani mehiläisten katoamisesta, sukupolvien välisestä jännitteestä ja maailman tulevaisuudesta.” ”Lunden teksti kulkee kauniisti ja hänen herkkävireinen kuvailunsa herättää romaanin maailmat henkiin. Elävästi maalattujen henkilöiden arkeen on helppo uppoutua, joten heidän seurassaan viihtyisi mielellään pidempäänkin.”

Norjalaisen esikoiskirjailijan kolmiosaisen eeppisen sarjan, melkein saagan, ajattelin olevan minulle noiden lauseiden perusteella iso ja mieluinen lukukokemus. Ja että oikein trilogia! Mutta en todellakaan aio kuunnella kakkosta enkä kolmosta.

EI kirja huono ollut. Päinvastoin siinä on huikean hieno rakenne ja siinä on juonellisestikin kiinnostavaa kolmen näkökulman rinnakkaista kuljettamista. Kuvailu on kyllä hienoa ja tarkkanäköistä, mutta minua tämä ahdisti. Ehkä apokalyptiset näkymät ja dystopia-kuvasto eivät minun (verraten heikolle) ilmastoahdistukselleni tehneet hyvää.

Tuula Karjalainen, Tove Jansson

Silloin kun (2014) Ateneumissa oli Tove 100 v. -näyttely, olin opiskelijoiden kanssa arkistoekskulla (oi, niitä aikoja!) Helsingissä ja kävimme myös ko. näyttelyn katsomassa. Ostin museokaupasta tämän Tuula Karjalaisen kirjan vakaana aikeena lukea se piankin tai antaa tyttärelle joululahjaksi. Viikko, pari reissun jälkeen myin avaamattoman kirjan kollegalle.

Nyt kun on tässä vuoden aikana tullut kuunneltua paljon naisten kirjoittamia kirjoja, elämäkertoja naisista, autofiktiivisiä ja fiktiivisiä romaaneja naisista, niin myös Muumi-Toven kirjan lisäsin joukkoon.

Tykkäsin siitä: erityisesti siitä, kuinka Janssonin taide ja elämä, tai työ ja rakkaudet (nimenomaan tässä järjestyksessä hän itsekin ne arvotti) nivoutuivat yhteen. Nyt näen Muumilaakson hahmot aivan eri tavoin kuin aiemmin.

Päivi Alasalmi, Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus

Alasalmen saamelais-trilogian keskimmäiseen osaan tartuin ilolla ja innolla, koska pidin kovasti ensimmäisestä (Joenjoen laulu). Otin Pajulinnun huudon mökkiviikolla kuunteluun. Ladulla, Saamenmaan tuntureilla ja ”Joenjoen” maisemissa tuntui olevan oikea miljöö tälle. Ja vahvaa Alasalmen kerronta onkin. Ihmisen ja luonnon, alkuperäisväestön ja idän ja lännen verottajien ja vainolaisten välinen kohtaaminen on kuvattu uskottavasti, kirjailijan pohjatyöt huolella tehtynä.

Mutta tämä toinen osa oli minun makuuni liian väkivaltainen, liian realistinen. Kesken en kuitenkaan jättänyt, koska halusin nähdä ratkaisun, ja niin paljon tykkäsin, että kuuntelin myös kolmannen osan: Siipirikon kuiskaus. Uddasin suvun vaiheiden, saamelaisten uskon ja Lapinmaan kristillistämisen törmääminen, kulttuuriset monentasoiset erilaisuudet… kirjassa on paljon mielenkiintoista, tuttua ja uutta asiaa. Saamelaisten tapoja, uskomuksia, sanoja, enteitä. Hyvä meidän lantalaisten on tietää vähemmistön elämäntavasta. Kolmannessa osassa oli kauneutta ja elämää enemmän kuin toisessa – hyvä kirja.

Anna-Leena Härkönen, Olis niin kiva
Tämän otin ”välipalaksi” ja kevennykseksi tuo Alasalmen kirjan Pajulintu-kirjan jälkeen. Tarvitsin Härkösen reipasta sanailua, vahvoja mielipiteitä, nasevaa huumoria ja itseironiaa, vahvaa naisääntä ja kaupunkielämää 2000-luvulla. Lyhyet aiemmin Avussa (vai Seurassa) julkaistut kolumnit oli koottu yhteen. Sopivat oikein hyvin mökkikeittiöön ja nojatuoliin kutimen äärelle.

Anni Kytömäki, Kultarinta
Tämä oli minusta melkein parempi kuin Kytömäen Finlandia-palkittu Margarita. Tässä on luontokuvaus huikeaa, kaunista, täsmällistä ja asiantuntevaa, ”asiapitoistakin”. Tämä on myös historiallinen romaani. Suomen yhteiskunnallinen kehitys kuljettaa Erikiä ja hänen tytärtään Mallaa sekä nuorta työläisnaista Lidiaa läpi vuosien, vuosikymmenten. Erik kulkee läpi Suomen; elämä ei ole vain hyvää. Kaikesta, paljosta tapahtumisesta huolimatta kirjan tunnelma on merkillisesti levollinen, ehkä se johtuu myös lukijasta: Aarne Lindenin ääni oli tähän juuri oikeanlainen.

Yksi parhaista kirjoista tänä vuonna.

Saara Turunen, Järjettömiä asioita

Tämäkin taitaa olla niitä kirjoja, jotka luokitellaan ”nykyromaaniksi”. Sellainen tämä onkin. Se kertoo ”nykyihmisistä”, ”nykymaailmasta”, ”nykysuhteista”, 2000-luvun nuorista aikuisista, kansainvälistymisestä, tulevaisuuden toiveista, koulutuksen ja työn tärkeydestä, ja rakkaudesta.

En oikein osaa sanoa, miksi pidin tästä niin paljon. Pidin kuitenkin. Pieni, minua häirinnyt seikka tässä oli: yhdenkään kirjan henkilöllä ei ollut nimeä. Oli vain ”mieheni”, ”veli”, ”hienostunut vaimo” (= anoppi), ”Sateenvarjo”, jne. Mutta näin ollen tämä sopi erinomaisen hyvin haasteen kohtaan ”Kirjassa ei kerrota päähenkilön nimeä”. Ei kerrota kenenkään muunkaan. Siitä huolimatta hyvä nykyromaani. Ja Krista Kosunen lukijana on tähän ihan paras.

Satu Rämö, Mirjami Haimelin, Kynä – Kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Tämä (ja seuraavakin) kirja tulivat listalleni, mm. siksi, että tämä blogini on kriisissä. Olen taas hieman laiskistunut tämän kanssa. En oikein mieti, mitä kirjoitan, saatikka miten kirjoitan. Useana iltana tämä on ”pakkopullaa”. Kun ei enää työkseen joudu/saa lukea ja kirjoittaa ja opettaa muille niin on tullut huolimattomaksi omankin tekstin tuottamisen kanssa. Ryhtiliikkeen aikaansaamiseksi Rämö ja Haimelin saivat kirjansa kautta opettaa … Olen lukenut/kuunnellut aika monta Satu Rämön kirjaa, seuraan blogiaan satunnaisen harvoin ja pidän hänen tyylistään ja asenteestaan. Myös tässä opuksessa se toimii.

Kirjan jälkeen on tullut (taas) kiinnitettyä huomiota muiden kirjojen rakenteisiin, kieleen, kappeleiden rakentamiseen, oikeakielisyyteen.

Stephen King, Kirjoittamisesta. Muistelmia leipätyöstä

Ja pahnan pohjimmaisena King. En ole koskaan lukenut yhtäkään Stephen Kingin kauhukirjaa. En nähnyt Hohto-elokuvaa (oululaisittain kysytään: ookko nää jo nähäny Hohon? – En siis ole.), enkä millään tavoin ole perehtynyt hänen tuotantoonsa. Mutta edellisen kirjan luettuani minulle suositeltiin Stephen Kingin elämäkerrallista kirjoitusopasta ”Kirjoittamisesta”.

Sekä elämäkerrallinen osuus (opiskelijasta ensin opettajaksi ja sitten kirjailijaksi, vaimon osuus hänen uransa kehittymiseen) että kirjoittamisen ”opas” olivat mielenkiintoisia, henkilökohtaisia, hyvällä huumorilla höystettyjä. Vain pientä machoilua välillä, mutta ei mitään kauhujuttuja, vain oman elämän isojakin karikoita ja ”työssä oppimista”, ja lopulta: hänen massiivinen tuotantonsa ”vain” kirjoittamisen ilosta ja pakosta kirjoittaa.

Siihen minäkin taas pyrin: kirjoittamisen iloon ja pakottavaan tarpeeseen kirjoittaa.

Helmet-lukuhaaste: maaliskuu

Helmet-lukuhaasteessa  ideana on lukea kirja viikossa tai siis ainakin 52 kirjaa vuodessa. Minulla taitaa tulla nyt huhtikuussa tuo 52 luetuksi/kuunnelluksi. Maaliskuussa uusia kirjoja on 14, joissa monta historiallista romaania ja muutamia kepeitä (nuorten, suomalaisten) naisten ”opaskirjoja”.

En vieläkään ole varma, mihin kohtaan haastetta minkäkin kirjan laitan, mutta eiköhän jokainen paikkansa löydä. Nyt listallani on vain vähintääkin hyviä kirjoja; asteikko on 0 – 5, ja ”heikoimmat” saivat arvosanakseen 3½.

Hanna Brotherus, Ainoa kotini, 5, 31.3.2021

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin
15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi

Hanna Brotherus, jonka esikoisteos tämä kirja on, on ollut minulle jotensakin etäinen, liki tuntematon henkilö. Tiesin hänet tanssijaksi ja että hänen poikansa teki koskettavan, hienon roolisuorituksen Helsingin Peacock -teatterin Billy Elliot -musikaalissa, jonka kävimme syksyllä 2015 katsomassa – ja liikuttumassa. Tiesin, että hän on Mikko Kuustosen uusi puoliso.  En juuri muuta.

Kuunneltuani hänen autofiktiivisen kirjansa olen vaikuttunut. Pidin paljon siitäkin, että hän luki kirjansa omalla miellyttävällä, ”tuntevalla” (voiko niin sanoa?) äänellään. Ainoa, mikä tässä monin tavoin koskettavassa kirjassa ”häiritsi”, oli se, että mietin monta kertaa, mikä on fiktiota, mikä hänen omaa elämäänsä. Autofiktiivinen on ainakin lukijalle vaikea laji.

Hänen kielensä on kaunista, karheaa, koskettavaa. Kuten kirjan minän elämäkin. Neljän lapsen äiti kirjoittaa lapsistaan, omasta lapsuudestaan, vanhemmuudestaan, urastaan, niiden yhteensovittamisesta ja -sovittamattomuudesta. Omasta vai romaanihenkilön?Suorittamisesta, riittämättömyydestä, naiseudesta, matkasta itseensä. Ei hämmästyttäne, että tykkäsin tästä hyvin paljon.

Haruki Murakami, Tanssi, tanssi, tanssi, 29.3.2021

Tämä on mainittava, vaikka en laskekaan sitä ”suoritetuksi”. Olen vuosien varrella törmännyt tähän Murakamiin ja hänen pidettyyn tuotantoonsa, mutta vasta nyt haasteen FB-ryhmässä käydyn keskustelun jälkeen tartuin eka kertaa hänen tuotantoonsa. Kuuntelin sinnillä puolet tästä kirjajärkäleestä, lopetin monta välillä, ja aina yritin uudelleen. Puoliväliin jäi tämä. Minä en vaan ymmärtänyt. 

Dean Nicholson, Nalan maailma, 4, 27.3.2021

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä
32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa
27. Kirjan päähenkilö on eläin

Maailman ympäri pyöräillen!? Kolmekymppisen skotti Dean Nicholsonin kasvutarina, jossa keskeisimmän roolin saa löytökatti Nala. Minähän en paljon kissoista perusta, semminkin kun olen ihan mahdottoman allerginen niille, eikä tässä kirjassakaan se kissa ollut minulle ”se juttu”, joka sai aika nopsasti lukemaan tämän. Eniten tykkäsin siitä, kuinka tämän seikkailun kuvauksen kautta tutustuin jotenkin niin erilaiseen maailmaan kuin omani. Pyöräilymatkan tapahtumat ja kokemukset olivat hyvinkin uskottavia, mutta elämäntapa minulle kaikkea muuta kuin samaistuttava.

Timo Airaksinen, Jäähyväiset uskonnolle, 4½, 24.3.2021

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja
48. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Tämän kirjan korkeassa arvosanassa on osuutensa lukijalla. Sekä kirjan hienovaraisella sarkasmilla, älyllisellä nokkeluudella, kepeällä kettuilulla aika monillekin asioille ja veitikkamaisilla huomioilla ihmisten ahdasmielisyydestä. Minulle, jonka lapsuuden usko on hiljalleen hiipunut agnostikon ajattelun suuntaan, tämä kirja oli todella mielenkiintoinen, sivistynyt, perusteltu, – ja hauskakin. Se antoi vastauksia moniin kysymyksiin, toi ahaa-elämyksiä ja pisti miettimään. Hyvä kirja!

Scott Kelly, Kiertoradalla, vuosi avaruudessa, 4, 22.3.2021

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen
37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Lukija saattoi olla syy siihen, että astronautista tuli minulle vähän rasittunut olo. Tai hänessä oli jotain ärsyttävää, ehkä häivähdys tekopyhyyttä tai jotain. Joka tapauksessa amerikkalaisen astronautti Scott Kellyn elämäkerrallinen kirja toi tietooni palasia maailmasta, josta minulla ei ollut juuri mitään tietoa aiemmin.

Oli mielenkiintoista lukea, miten astronautiksi pääsee, millaista on viettää vuosi avaruudessa. Päästä yhden astronautin kautta seuraamaan suurvaltojen avaruusohjelmien yhteennivoutumista, tutustua kansainväliseen avaruusasema ISS:n toimintaan ja elämänmenoon. Vähän kummastellakin sitä vahvaa uskoa, että ihminen matkaa pian Marsiin.

Kansakoulun ymp.opin tunneilla kaikkein mielenkiintoisinta olivat avaruusjutut, planeetat ja meteoriitit. Apollo-lentojen aikana tykkäsin keräillä kolikoita, joita silloin oli myynnissä. Kannattaa tämäkin kirja kuunnella.

Mika Waltari, Fine van Brooklyn, 5, 17.3.2021

Kirjassa ajetaan polkupyörällä
Kirjassa tarkkaillaan luontoa
Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Ehkä pidin tästä vain Waltarin vuoksi, kaunis, vähän vanhahtava kieli, Ranskan maaseutu, nuoruus, ehkä paluu omaan kirjallisuuden harrastuneisuuden alkulähteille. Lukiovuosina luin liki koko Waltarin (romaani)tuotannon. Myös tämän pienoisromaanin. En oikein tiedä, miten tähän nyt  tartuin, mutta tulipa jotenkin nostalginen olo.

Tässä on tarinallisuutta, viehättäviä, melkein hengitettäviä tunnelman kuvauksia. Hieman kummallinen, mutta kiehtovalla tavalla.

Sirkku Salovaara, La mia Italia, – Ihana mahdoton Italiani, 4, 16.3.2021

Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Firenzessä yli kolme vuosikymmentä asunut ja italialaisen miehen kanssa avioitunut toimittaja Sirkku Salovaara on hyvä kertoja. kirjassa on lukuja Napolista, Sisiliasta, Firenzestä, italialaisesta ruoasta, jalkapallosta, koirista ja kissoista, politiikasta ja kielestä, arjesta ja historiasta. Kaikesta siitä, mikä Italiassa kiehtoo ja raivostuttaa.

Hän kirjoittaa hyvin ja elävästi, ja myös uusista (ainakin minulle uusista) näkökulmista. Kirjaa on somessa moitittu sillisalaatiksi, juonettomaksi, vailla punaista lankaa olevaksi… ehkä se onkin sellainen, mutta mitä sitten? Tämä vei Italiaan, toi iloa ja valoa maaliskuisiin Oulun päiviin.

Maija Männistö, Viinitollon käsikirja, 4, 15.3.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
44. Kirjassa on reseptejä

En oikein tiedä, miksi tähän tartuin. Mihin kohtaan haasteessa tämä edes sopisi? – Kiva, pirteä, raikas kirja viineistä ja viiniharrastuksesta. Instassa Viinitollo nyt seurannassa.

Satu Rämö, Katja Lahti, Vuoden mutsi, 4, 14.3.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Kirja esitellään Book Beatissä näin: ”Vuoden mutsi on kirja, joka paljastaa pastellinväriseen pehmoiluun verhotun salaliiton lapsettomia vastaan. Vuoden mutsin missio on ilahduttaa ja tsempata äitiä matkalla kahdesta viivasta yhteen kynttilään. Vauvavuodesta jää varmemmin henkiin, kun pidentää naurulla ikää.”  Ja tästä huolimatta minä otin tämän kuunteluun: ehkä Satu Rämön takia. Pidän hänen kirjoistaan ja jutuistaan. Kyllä tämä mummillekin oli mukava, hauska ja samaistuttava kirja.

Marie Benedict, Rouva Einstein, 4½, 13.3.2021 

3. Historiallinen romaani

Olkoonkin että tämä on romaani, fiktiivinen kirja Albert Einsteinin vaimosta, niin silti tai ehkä juuri siksi tämän jälkeen käsitykseni Albert Einsteinista on muuttunut, enkä sympatiseeraa häntä enää ollenkaan. Kirja perustuu osin kirjeenvaihtoon ja päiväkirjoihin ja laajaan tutkimuskirjallisuuteen, mutta kirjailija paikkaa paljon vaiheita, joista ei ole säilyneitä lähteitä. Nainen miesten ja tieteen maailmassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, uskonnon, perinteiden, kansallisvaltioiden, kansallisuuksien sekamelskassa…  Suosittelen!

Natasha Lester, Ranskalainen valokuvaaja, 3½, 10.3.2021

3. Historiallinen romaani

Valitsin kirjan – tietysti – kirjan nimen perusteella ja aiheen perusteella: nainen valokuvaajana II maailmansodan rintamilla, Vogue-mallista kuvajournalistiksi ja sopivasti rakkaustarinaa mukana. Monta kertaa ensimmäisen 200 sivun aikana olin jo lopettamassa: liikaa ulkonäköjuttuja, muotimaailman koukeroita, jossain välissä elämänkohtalot, pienen orvoksi jäävän tytön vaiheet ja hyvä on, se rakkaustarinakin, saivat jatkamaan kuuntelua. Olin toivonut enemmän valokuvaajan maailman ja naisjournalistin aseman tarkastelua; semminkin kun kirja pohjautuu kuvajournalisti Lee Millerin elämään. Ja kyllä kirjan lopussa sodanvastaisuus ja inhimillisyys saavat unohtamaan alun pintaliitoon keskittyvän kerronnan.

Joel Haahtela, Hengittämisen taito, 3½, 8.3.2021

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

Tämän pienoisromaanin kuuntelin Helmet-ryhmässä olleen hypetyksen innoittamana. Ehkä en ole tarpeeksi hengistynyt tai hengellinen, että tämä olisi minuun kovastikaan koskettanut. Kasvutarina tämäkin, kertomus eheytymisestä. Teksti etenee mukavan verkkaisesti, muistuttaa hengittämisen tärkeydestä. Ehkä hieman lattea suhtautumiseni johtuu siitäkin, että edellinen kirja oli niin vahva, että sen jälkeen oli vaikea innostua tästä.

Niillas Holmberg, Halla Helle, 5, 7.3.2021

16. Kirjassa eletään ilman sähköä
17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi
34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Tämä on vahva ja hieno esikoiskirja. Niillas Holmberg on nuori (s. 1990)  monilahjakkuus, jonka kirjaa lukiessa on varma, että hänellä on pitkälliset opinnot psykologiasta, historiasta ja  ja kirjallisuudesta ja että hän on saamelaiskäräjien jäsen. Ei ole. Kirja vaatii (ainakin minulta) keskittymistä, paneutumista, ei ole kevyttä kartanoromantiikkaa tai letkeää sanansäilää, vaan hyvää jotenkin perusteeellista tekstiä, jossa on paljon asiaa ja mietittävää.

”Papin poika Samu jättää etelän taakseen ja muuttaa Saamenmaalle. Merkillisen vahva voima vetää häntä Utsjoelle: Suomen puhutuin saamelainen Elle Hallala, taiteilijanimeltään Halla Helle.
Elle hylkää taiteen teon ja erakoituu tunturiin viettämään esi-isiensä mukaista elämää. Hän lähettää Samulle runomuotoon kirjoitettuja unia. Freud ja Jung apunaan Samu alkaa tulkita unia auttaakseen Elleä. Välittyykö tulkinnoista vain hänen oma halunsa saada Elle lähelleen, ja mitä toisen kulttuurista on omaksuttava ymmärtääkseen sen symboleja?
Yhteiskunnallinen Halla Helle on sykähdyttävä esikoisromaani. Se kuvaa viisaasti niin yksilön kuin yhteisön ristiriitoja.”

Erinomaisen lisän kirjan annille antaa, että Niillas Holmberg itse lukee teoksensa. Sekä tietysti se, että kirjassa liikutaan monissa tutuissa maisemissa ja kohteissa Inarissa, Ivalossa ja Utsjoella.

Suvi Ratinen, Hyvä tarjous, 4, 4.3.2021

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Hyvä tarjous syväluotaa suomalaiskansallista säästäväisyyden hyvettä; tarkkanäköinen, hulppea, kepeä ja hymynkaretta ylläpitävä pikkuinen kirja. Varmasti moni tunnistaa perheestään tai ainakin lähipiiristään kirjan päähenkilön ja hänen perheensä kaltaisia.

Yann Martel, Piin elämä, 3½,  3.3.2021

11. Kirja kertoo köyhyydestä
16. Kirjassa eletään ilman sähköä
27. Kirjan (toinen) päähenkilö on eläin

Tämä on kummallinen kirja. Ehkä sen voisi laittaa (aikuisten) satukirjaksikin. Seikkailunkirja, jossa 16-vuotias intialaispoika ja bengalintiikeri ovat pääosassa. Kirjan alkupuoli oli minusta aika hyvä, kiehtovakin. Poika, joka halusi olla sekä kristitty, hindu ja muslimi – ja olikin. Kun hän sitten matkalla Intiasta Amerikkaan joutuu haaksirikkoon ja valtamerelle kaksistaan tiikerin kanssa… En tiedä. Ehkä Saariselän hiihtoladut eivät olleet oikea miljöö ja maaperä tähän kirjaan hurahtamiselle. Ehkä harasin vastaan, enkä antanut tarinan viedä. Tämä taitaa olla ns. korkea kirjallisuutta, on ainakin julkaistu ”Keltainen kirjasto” -sarjassa. Ehkä siksi minulta vain 3½. Mutta onhan sekin hyvä.

 

TOP 3 maaliskuussa olivat Halla Helle, Ainoa kotini ja Jäähyväiset uskonnolle. Niistä jäi minuun jotain. Aika paljonkin.

Helmikuun ja tammikuun kirjani ovat linkkien takana.

Helmet-lukuhaaste: helmikuu

Elämäni toinen kuukausi lukuhaasteen parissa on ohitse. Edelleen olen sitä mieltä, että haaste on hyväksi elinikäiselle lukuharrastukselleni.

Harrastuneisuus ja haasteeseen vastaaminen on  jatkunut aktiivisena: helmikuussa 13 kirjaa luettuna, mitä pidän aika yllättävänäkin. Ja kuten jo tammikuussa, niin nytkin sellaisia kirjoja, jotka olisivat jääneet avaamatta ilman tätä haastetta.  Ja tämän haasteen FB-ryhmän seuraaminen  – edes satunnaisesti – on ollut hyväksi; sieltä olen saanut lukuvinkkejä.

Myös helmikuussa kirjalistassani on elämäkertoja ja pari dekkaria. Yksi matkakirja ja pari, joita voisin luonnehtia vähän hömpäksi.

En ole vielä ihan varma, mihin kohtaan haastetta minkäkin kirjan laitan, sillä jokainen mahtuu vähintääkin kahteen kohtaan, mutta tässä ne luetut ovat. Kirjan nimen jälkeen on arvosanani (asteikolla 0 – 5) kirjasta.

Aino Huilaja, Jerry Ylkänen, Pakumatkalla, 5, 28.2.2021

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

Vahingossa tartuin tähän. Onneksi tartuin, tai siis latasin puhelimeen ja kuulokkeisiin. Ehkä on ostettava myös kirja, kuvien vuoksi, sillä niitä on kehuttu. Ne ovat ex-uutistoimittaja Aino Huilajan miehen ottamia ja niitä on kehuttu monessa yhteydessä. Nyt jo seuraan molempia tekijöitä Instassa.

Tätä oli hyvä kuunnella Koilliskairan laduilla, ajatella sitä, kuinka ihmiset sanoutuvat irti hyväpalkkaisista töistään, tekevät irtioton, lähtevät, joutuvat palaamaan (kertomus koronan takia sulkeutuvan Euroopan läpi Espanjasta Suomeen oli kirjan parasta antia), kuinka pohtivat, kannattiko, löytävät jonkinlaisen levon, miettivät tulevaa ja mennyttä.

Tykkäsin Huilajan konstailemattomasta ja rehellisestä tavasta kirjoittaa kokemuksistaan, parisuhteestaan, elämästään, peloistaan.

Ann-Christin Antell, Puuvillatehtaan varjossa, 4, 26.2.2021

3. Historiallinen romaani
11. Kirja kertoo köyhyydestä
20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Paljon mainostettu, historiallinen ja romanttinen tarina, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Turkuun, teollistumisen alkuvaiheeseen ja naisten muuttuvaan asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa; ne eivät voi olla huonoja aineksia romaanille.

Jos vielä mukana on hyvä taustatyö historiasta ja arkeologiasta, niin ei voi mennä pahasti ohi minun mieltymysteni. Mutta. Vähän oli sellainen siirappinen tunnelma välillä, mutta vain vähän ja vain välillä. Kaikkien Kaari Utrioiden, Pirjo Tuomisten, Laila Hirvisaarten jälkeen hyvä saada uutta verta …

Jenni Linturi, Mullojoki, 1950, 4½, 24.2.2021

3. Historiallinen romaani
10. Kirjan nimessä on numero

Suomen historiaa kaunokirjallisesti, nykykirjallisuutta menneestä maailmasta. Ehkä luen tämän jälkeen Linturin edellisiäkin romaaneja, joihin en ole aiemmin kajonnut. Tällainen karu suomalainen mielenmaisema ja arjen todellisuus koskettavat kuitenkin. Ehkä juuri omien tutkimusaiheidenkin takia. Mutta myös kirjan kaunis sanonta, henkilöiden tunteiden sanoittaminen ovat syy, miksi pidin tästä kovasti.

Pauliina Vanhatalo, Tuntemani maailma, 5, 23.2.2021

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa
34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Olen lukenut melkein koko Pauliina Vanhatalon tuotannon. Tämä on hänen omakertatrilogian kolmas osa. Tämä oli paras. Mitä tarkoittaa paras? – En osaa sanoa. Mutta kuten aina Vanhatalon hieno kyky sanoittaa syviä vesiä, elämän korkeita keskipäiviä, matalia mietteitä, oman itsen rakentamista, eheytymistä, toipumista koskettaa, hämmästyttää, pysäyttää.

Tämä kirja opetti minulle paljon. Myös auttoi kuluneen vuoden kipujen käsittelyä, oppimista.

Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän, 4, 22.2.2021

6. Kirja kertoo rakkaudesta
11. Kirja kertoo köyhyydesta
49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Tätä kirjaa en vallinnut sen takia, että se sopisi haasteeseen, vaan koska olin päässyt lukemaan sitä jo käsikirjoitusvaiheessa. Se, että siihen tehtävään tulin kutsutuksi ja se, että pidin kirjasta, johtunevat paljolti samasta syystä. Se kertoo ihmisten arjesta Suomen maaseudulla sotien välisenä aikana, se kertoo vähimmistöistä (romaanit), se kertoo naisten asemasta ja sen muutoksesta. Pidän kirjan murteesta, aitouden tunteesta, hetkistä. Se on hieno esikoisromaani. Suosittelen.

Sarah Crossan, Yksi, 5, 20.2.2021

38. Kirja on käännetty hyvin

Yksi on ”säeromaani”, joka kertoo siamilaisista kaksosista. Jokainen luku päättyy säkeisiin, melkein runoon. Se on jotenkin hienovarainen, tavattoman herkkä kirja. Tämä sai kyyneleet silmiin, hetkeksi puhumattomaksi. Kaunis, karu kirja. Tähänkään en olisi tarttunut ilman Helmet-haastetta. Tämä menee siellä kohtaan ”38. Kirja on käännetty hyvin”. Kaisa Katteluksen käännös on taitava, runollinen, herkkä, – varsinkin kun kirja rakentuu säkeistä. Kirja ja käännös  toimivat jopa äänikirjana, luettuna teksti on vielä hienompaa..

Donna Leon, Perintöprinssi, 3½, 19.2.2021

46. Kirjassa syödään herkkuja 
31. Jännityskirja tai dekkari

Minähän olen Donna Leon -fani. Suunnilleen sama mitä hän kirjoittaa, niin annan hyvän keskinkertaisen. Niin tällekin (3½). Jo se että kirjojen päähenkilön komissario Guido Brunettin tutkimukset liikkuvat Italiassa, Venetsiassa, ovat riittävä syy lukea nämä kirjat.

Erin Carlson, Meryl Streep, 3½, 16.2.2021

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin
26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Pidän Meryl Streepistä sellaisena kuin hänet julkiksena näen. Erittäin ammattilainen, ”aina” onnistuva näyttelijä, yhteiskunnallinen vaikuttaja, feministi, uran ja perheen yhdistänyt nainen, joka ei ole ryvettynyt julkisuudessa. Ehkä näistä syistä odotin kirjalta enemmän kuin siltä sain. Tai siis: kirja käsitteli enimäkseen hänen uraansa, hänen loistokkaimpia roolisuorituksiaan etc. Olisin halunnut tutustua enemmän ”ihminen” Streepiin, en niinkään näyttelijä Streepiin.

Adam Kay, Kohta voi vähän kirpaista, 3½, 13.2.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Ensimmäiset 100 sivua kuuntelin jossain ladulla, paremman puutteessa. Jo silloin päätin, että arvostelen tämän siten, että minusta se on kokoelma ”sketsikäsikirjoituksia”. Tekohauskaa. Toki todellisuudessa varmasti kaikka muuta kuin hauskaa, mutta jotenkin ylipirteää. Kysymys on siis nuoren lääkärin kokemuksista. Kieltämättä hän osaa olla hauska, välillä upposi niin että hihittelin keittiössä tai lenkillä, mutta ei todellakaan aina. Kirjan loppu nostaa arvosanan alkuperäisestä numerolla. Merkitystä on myös sillä että kirja pohjautuu todellisiin kokemuksiin, päiväkirjamerkintöihin.

Jyrki Erra, Kaunasin sivut, 4, 12.2.2021

46. Kirjassa syödään herkkuja 
31. Jännityskirja tai dekkari

Luettuani Jyrki Erran kirjan ”Lyijyharmaa” tiesin mitä odottaa: kulttuurihistoriaa, arkkitehtuuria, antiikin mytologiaa, dekkaria, illallisia Roomassa, seikkailuja, danbrownimaisia juonenkäänteitä. Tämä lähti kovin verkkaisesti käyntiin, olin jo lopettamassa, … Älykäs dekkari. Parasta on Rooma. Ja olipa mielenkiintoista tutustua myös Kaunasiin ja sen luostariin. Ehkä joskus vielä Liettuassakin tulisi käytyä.

Yaa Gyasi, Maa ja taivas, 4½, 9.2.2021

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Tätä on vaikea sijoittaa haasteen luokituksiin. Mutta: tämä on hyvä kirja!!! Meille eurosentrisen maailmankuvan parissa eläville tekee hyvää nähdä (= lukea) muistakin. Tämä on vähän absurdi, vähän epätodellinen, toisaalta melkein luulin elämäkerraksi, mutta hienosti rakennettu, jopa tietokirjan aineksia siinä on. Kertoo neurotieteistä, ghanalaisesta perinteestä, naisen asemasta Ghanassa, Yhdysvalloissa ja tiedemaailmassa. Tunnelma ei ole ahdistava, vaikka aihe ja tapahtumat ovatkin. Pidin tästä paljon.

Jani Toivola, Musta tulee isona valkoinen, 3½, 4.2.2021

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä
26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Valitsin tämän kirjan ”haasteen takia” – ”kirja kertoo sateenkaariperheestä”. Toki mielelläni luen ja kuuntelen suomalaisten nuorten henkilöiden omaelämäkertoja, mutta tässä henkilön erityislaatuisuus (karmea luonnehdinta, sori) houkutti aloittamaan. Ja kyllä, kyllä oli kiinnostavaa lukea Suomen ensimmäisen tummaihoisen, sukujuuriltaan kenialaisen, homon, kansanedustajan elämänvaiheista, päätymisestä pienen tyttären isäksi. Avartava, ymmärrystä lisäävä, paikoin erinomaisen hyvin argumentoitu ja kirjoitettu kirja.

Jessica Fellowes, Mitfordin skandaali, 3½, 3.2.2021

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (kamarineiti)
31. Jännityskirja tai dekkari

Fellowesin kaikki suomeksi käännetyt kirjat luettuani en odottanut tältä kovin paljoa. Itse asiassa aloitin tämän jo kerran aiemmin, nyt sain luetuksi. Ja se todellakin parani loppua kohti – puolivälin jälkeen olin jo koukussa. Mutta jo nyt (kuukausi kirjan kuuntelun jälkeen) on vaikea muistaa kirjan juonta, tunnelmaa, ansioita tai mitään muutakaan. Ehkä siksi sana viihdyttävä on paras mahdollinen tätä kuvaamaan. Ja kyllä ajankuvan huolellinen rakentaminen vie mukanaan. Ei suuria tunteita. Äänikirjalle tuo plussaa, että lukijana on Mervi Takatalo, josta pidän.

Maaliskuun ensimmäinen kirja on jo kuunneltu. Homma jatkuu ja tuntuu hyvälle.

Ulkoilua, lukemista ja hyvää ruokaa – ihan lomameininki!

Mökkilauantai käynnistyi hiljalleen, puurolla ja kahvilla.

Lehtien ja somen lukemisella, säätiedotusten ja latuhuollon sivuilla surffaillen: VIHDOINKIN löysin hyvän, ajantasaisen tiedon Saariselän laduista, ja samalla myös talvikävelyreiteistä. Jälkimmäisiä on tullut ihan uusia. InfoGIS Saariselkä on myös mobiiliversiona: ja minulla nyt kännykän aloitusnäytöllä! Ehkä minä – surkea suuntavaistoinen – pysyn nyt kartalla paremmin.

Koskapa pakkasta oli reippaasti, mutta varsinkin koska oli myös tuulta, joka saisi ulkoilman tuntumaan kohtuullisen kylmältä (- 26 C), päätimme tehdä päivän ulkoilun ja urheilun kävelllen. Uusi talvikävelyreitti Laanilasta Piispanojan päivätupa- ja tulistelupaikalle (joka on ihan perustuttujuttu hiihtäessä) oli tavoitteena taapertaa. Aika hidasta oli kulku, – reitti oli vähän pehmeä, mikä osaltaan hidasti kulkua). Kahdeksan kilsan reitti Piispanojan ”takana” kulki metsässä, sen suojassa, aika tasaista maastoa, eikä kyllä kovinkaan vaihtelevia näkymiä, mutta muutama komea aihki, pehmeitä kinoksia, purojen uomia, …  – ja tämä minun silmääni sattui, pysähdytti, kännykän kameralla tallentui: kaksospuu.

Koskettikin. Niin kuin se kirjakin, jonka sain päätökseen juuri ennen kuin lenkille lähdimme. Sarah Crossanin kirja ”Yksi” on ”säeromaani”, joka kertoo siamilaisista kaksosista (ks. esittely edellisen linkin takaa). Pitkään aikaan en ole ”ääneen” itkenyt kirjan vuoksi. Tämä sai kyyneleet silmiin, hetkeksi puhumattomaksi. Kaunis, karu kirja. Tähänkään en olisi tarttunut ilman Helmet-haastetta. Tämä menee siellä kohtaan ”38. Kirja on käännetty hyvin”. Kaisa Katteluksen käännös on taitava, runollinen, herkkä, – varsinkin kun kirja rakentuu säkeistä. Kirja ja käännös  toimivat jopa äänikirjana, luettuna teksti on vielä hienompaa..

Lauantain menussa oli persikkabroileria ja mustikkamuffinseja. Ei ollut persikkabroileria, oli päärynäbroileria. Persikka ei ollut ainoa aines, joka minulta uupui tehdäkseni vanhan ohjeen mukaan meille uuniruoan. Mutta päärynöitä löytyi tölkillinen, joten ei muuta kuin soveltamaan. Ja syntyi tälläinen on uusi resepti, joka voisi sopia vaikka pääsiäispöytäänkin.

Broileria ja päärynää – pääsiäisruoka?

4 broilerin rintaleikettä (esim. Jyväbroileri ”Merisuola” tai ”Appelsiini-Rucola”)

1 prk päärynöitä sokeriliemessä
1 pss Aura-murua
1 prk (3,3 dl) ruokakermaa
2–4 valkosipulin kynttä
vähän jotain chiliä (laitoin Tabascoa ehkä 5–10 ripausta)
1 tl mango-curry-maustetta (Santa Maria)

Leikkaa rintaleikkeet isohkoiksi paloiksi ja laita uuninkestävään vuokaan/pataan.
Laita päälle valutetut, isoksi paloiksi pienityt päärynät, Aura-muru, silputut valkosipulit.
Ripottele päälle (ei ihan välttämätön) (mango-)currya ja chiliä muodossa tai toisessa.

Laita pata uuniin (+ 175 C), – noin kolme varttia.

Tarjoa salaatin ja tuoreen maalaisleivän (ja ehkä myös riisin tai couscousin) kera.

 

Eilen illalla, aika myöhään, piipahdin mökkipihassa katselemassa, josko Marsiin laskeutunutta tutkimusalusta näkyisi, tai edes kuu… Näkyihän se, kuu siis. Ja hennot, tämän talven ensimmäiset revontulet. Purolta päin niitä katselin, hakusessa olivat kuvausasetukset, mutta jotain sentään tallentui…

Tammikuun lukuhaaste…

Tammikuun viimeinen.

Minun ensimmäisen Helmet-lukuhaastevuoteni ensimmäisen kuukauden saldo on hyvä, – omasta mielestäni ihan erinomainen. Eikä niinkään määrällisesti, vaikka sitenkin ennätyksellinen, vaan koska lukemieni/kunntelemieni kirjojen joukossa on montakin sellaista, joihin en olisi tarttunut ilman tätä haastetta. Olen siis rohjennut hieman oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, muutaman kohdalla myös miellyttävästi ilahtunut ja onnistunut.

Haasteessa on aiheita, joihin jokaiseen on tarkoitus lukea yksi kirja… Tai vaikka vain joka toiseen. Tai lukea juuri niin monta kirjaa kuin huvittaa, mutta ideana on löytää lukemista monipuolisesti. Tai ainakin minä näen haasteen siten. Hyvä esimerkki tästä on tänään loppuun kuuntelemani Merete Mazzarellan kirja ”Aurinkokissan vuosi”. Valitsin kirjan koska haasteen kohta 32 kuuluu näin: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa. No toki olisin saattanut, ehkä, tarttua tähän kirjaan muutenkin, mutta nyt myös tästä syystä. Kirja ”täyttää myös ”ehdon”: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta” siis että se kertoo samasta aiheesta kuin joku toinenkin valitsemani kirja. Itse asiassa tässä kuussa lukemistani kirjoista yhteensä KOLME kertoo samasta aiheesta: vanhenemisesta. Olen siis siinä iässä. 🙂

Tässä kuussa joukkoon mahtuu elämäkertoja, nehän ne on minun mielestäni useimmiten parasta, muutama dekkari, yksi ihastuttava satukirja…

En ole vielä ihan varma, mihin kohtaan haastetta minkäkin kirjan laitan, sillä jokainen mahtuu vähintääkin kahteen kohtaan, mutta tässä ne luetut ovat. Kirjan nimen jälkeen on arvosanani (asteikolla 0 – 5) kirjasta.

Merete Mazzarella, Aurinkokissan vuosi, 3½, 31.1.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa
47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Mazzarella on tuttu. Ja hänen ajatuksensa vanhuudesta, sivistyksestä, humanismista, lukeneisuudesta, ihmisyydestä ovat tuttuja. Tässä kirjassa uutta oli hänen ”vanhan iän rakkaus”. Saako vanhat rakastua, jättää,… Tässä sellainen levollinen pohdinta, hiljalleen ajatteleminen ei ollut niin läsnä kuin hänen kirjoissaan yleensä. Mutta onneksi tässä ei kissakaan ollut pääosassa; en juuri piittaa/pidä kissoista. Tällainen kirja olisi parempi lukea, pieni pala kerrallaan, ei niinkään kuuntelukirja. Ihmettelin muutaman kerran, miten Mazzarella voi hetkessä siirtyä Ruandan kansanmurhasta tapaamiseen edellisen miehensä kanssa Upsalassa. Kummasti jäi vähän sekava tunne…

Claes Andersson, Oton elämä 3, 4, 28.1.2021 

  1. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
    30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen
    47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Claes Anderssonin kaksi edellistä omakerrallista ”Oton tarinaa” olen lukenut. Niistä pidin vielä enemmän kuin tästä. Hänkin pohtii vanhenemista. Ja on rehellinen pohdinnoissaan. Hän on – oli – humanisti, tunneälyinen pohdiskelija. Pidän hänen tavastaan kertoa suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta viimeisen 80 vuoden aikana. Hänen näkökulmansa on laaja. Monta kertaa kuunnellessani keittiössä, ladulla tai imuroidessa mietin, että ”tuo lause pitäisi kirjoittaa muistiin”. Siis ajatuksia herättävä kirja.

Anni Kytömäki, Margarita, 5, 27.1.2021

  1. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
    12. Kirjassa ollaan metsässä
    34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

FInlandia-palkittu. Eikä turhaan! Monikerroksinen, ajankohtainenkin (polio – korona). Yksi parhaista tässä kuussa. Runollinenkin, luonnon kuvaus keskeistä. Samoin naisen asema, tai mahdollisuudet.

Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu, 4½, 25.1.2021 

  1. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
    29. Kirjan henkilön elämä muuttuu
    36. Kirjassa liikutaan ajassa

Jokaisen Lapissa kävijän olisi hyvä lukea tämä. Ja muistaa, että me lantalaiset tulimme, saamelaiset olivat, he jo olivat lantalaisten tullessa täällä, siis Suomenniemellä, eivät ”vain” Lapissa. Tämä on liki runollinen. Kirjan kolmesta osasta pidin varsinkin ensimmäisestä. Olisipa se jatkunut… Mutta toisaalta kirjan kolme näkökulmaa olivat avaavia, ymmärrystä lisääviä. Ja niin kauniisti kirjoitettu. Tämä olisi oikeastaan mökkikirja vailla vertaa…

Joël Dicker, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, 5, 23.1.2021

  1. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
    31. Jännityskirja tai dekkari

Kovin erilainen kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan lukenut, kohdannut, kuunnellut. Rikosromaani, romaani rikoksesta, – ja rakkaudesta. Pienen yhteisön monimutkaiset kudokset ja kudelmat. Tykkäsin ihan mahdottomasti siitä, miten kirjailija oli onnistunut luomaan eri tasoja ajan, paikan ja ihmisten ajatusten välille tekemättä paksusta opuksesta sotkuista tai sekavaa. Henkilöiden kuvaus oli tarkkaa, minä ”näin” kaikki romaanin hahmot ja heidän piirteensä ja luonteensa tarkasti. Voisin suositella tätä lomalukemiseksi.

Mari Koppinen ja Anna Puu, Minä olen Anna Puu, 3, 20.1.2021

  1. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
    17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi
    26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa
    37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
    39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Olen kuunnellut aika monen rokkarin, artistin (Miglu, Samu Haber, Hector, …) elämäkerrat ja tämä oli ehkä heppoisin. Olen tykännyt ja tykkään Anna Puusta, mutta tämän jälkeen ehkä entistä vähemmän. No sehän ei tarkoita, että kirja olisi huono, mutta jotenkin… Noh, nyt tiedän hänestä enemmän. Ja parasta oli ääninäytteet, laulut kirjassa … äänikirjan plussia!

Markku Mantila, On toinenkin tie taivaaseen, 4½, 19.1.2021 

  1. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Että minä tykkäsin tästä. Jonkinlainen epookkiteos. Jos vielä luennoisin ”Arjen historiaa”, suosittelisin tätä melkoisen massiivista saagaa pohjalaisesta elämänmenosta kaikille luettavaksi. Mantila on (Kalevan ent. pää) toimittaja, journalisti, politiikan toimittaja ja se näkyy tekstissä. Mutta myös se, että hän on perehtynyt suomalaisen yhteiskunnan murrokseen ja poliittiseen historiaan sodan jälkeisinä vuosina. Tämä on mitä koukuttavin kertomus suomalaisen maaseudun muutoksesta… Henkilöt ovat todentuntuisia, sympatiseerattavia, – hyvä kirja!

Donna Leon, Kultamuna, 3½, 17.1.2021

  1. Jännityskirja tai dekkari
    49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Olen lukenut kaikki Donna Leonin dekkarit. Tämä ei ole parhaita, mutta parempi kuin muutamat edelliset. Tässä on enemmän tunnetta, inhimillisyyttä, ruokaa kuin muutamassa edellisessä. Eikä väkivaltaa juuri nimeksikään.

Sun-Mi Hwang, Kana, joka tahtoi lentää, 2½, 14.1.2021

  1. Kirja kertoo rakkaudesta
    12. Kirjassa ollaan metsässä
    27. Kirjan päähenkilö on eläin
    42. Satukirja

Tämä on se kirja, johon en olisi koskaan ilman tätä haastetta tarttunut, muttaku: ”Kirjan päähenkilö on eläin”. Liki koko kirjan mietin, mitä tämä symboloi? – Maahanmuuttoa, syrjäytymistä vai onko kyse lihansyönnin vastustuksesta… Jossain välissä tajusin, että onkin kyse äidiksi tulemisen tarpeesta vai onko sittenkään siitä? No mutta, ei mun kirja.

Lasse Lehtinen, Salakapakoita ja tappaiskeittoa, 5  12.1.2021

  1. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
    9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella
    44. Kirjassa on reseptejä
    46. Kirjassa syödään herkkuja

Kirja minun makuuni. Matkoja, ruokaa, historiaa, maailmanmenoa, yhteiskuntien ja poliittisten järjestelmien sujuvaa, ei niin teoreettista kuvausta, … Lehtisen letkeä tapa kirjoittaa, sarkasmia, ravintolavinkkejä, matkakokemuksia. Ja sainpahan kohtaan ”Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella” jonkun opuksen. Mutta toki muutenkin suosittelen.

Eero Huovinen, Äitiä ikävä, 4 10.1.2021 

  1. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
    6. Kirja kertoo rakkaudesta
    47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Huovisen kirjaa olen kiertänyt Book Beatin ”inspiraatio”-kohdassa, vältellyt sen aloittamista. Vältellyt vaikka Eero Huovisesta, hänen kommenteistaan, puheenvuoroistaan, ajattelustaan olen tykännyt – sen vähän perusteella, mitä median kautta on tullut seuratuksi, olen häneen tykästynyt, mutta ajatus, että vanha mies, piispa, pappi, kirjoittaa kirjan nimellä ”Äitiä ikävä” ei ole minua houkuttanut.

Ehkä juuri tämä haaste sai sitten lataamaan kirjan kuunneltavaksi – vastauksena haasteeseen: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta”. Kuuntelin ensin Petri Tammisen ”Musta vyö” -kirjan, jossa kirjailija tekee ”tiliä” isäsuhteestaan, sukupolvien välisestä erosta, etäisyydestä ja haluttomuudesta kuunnella ja ymmärtää toisia ja sitten annoin Huoviselle ja hänen äiti-muisteluilleen mahdollisuuden. Kannatti. Inhimillinen, rehellinen tilitys. Eikä mikään yltiörakastava.

Sayaka Murata, Lähikaupan nainen 3½  9.1.2021

  1. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Naisiin kohdistuvat odotukset ja työstä saatava elämäntehtävä ovat tämän vähän kummallisen kirjan sisältö. Tätä on kehuttu hauskaksi kirjaksi, minusta se on enemmänkin surullinen. Mutta kovin tarkkasilmäisesti ”dokumentoitu”. Kertoo japanilaisesta yhteiskunnasta ja sen moraali- ja sukupuolikäsitteistä paljon. Opin paljon uuttakin. Kuitenkin… vähän petyin.

Petri Tamminen, Musta vyö 4 6.1.2021 

  1. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi
    43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä
    47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Tosiasia on se, että äänikirjojen suurkuluttajana kirjan ”laatuun” vaikuttaa myös lukija. On kirjoja, jotka olen jättänyt alkuunsa kesken, koska lukija on ollut huono/väärä tms. Tämä on hyvä ottaa huomioon juuri tämän kirjan kohdalla, koska lukijana on Antti Virmavirta. Ehkä kirja olisi minusta vain 3½ tai 3 arvoinen ilman Virmavirtaa.

Mutta miehen pohtiessa isäsuhdettaan, isänsä kuolemaa, sen vaikutusta omaan elämäänsä, lapsen ja vanhemman välistä, joskus vaikeasti ymmärrettävää sidettä, ei ole yhdentekevää, miten pohdinta tehdään ja miten se ”tulkitaan”. Tämä kirja oli minulle jatko-osa edellisestä, edeltävän sukupolven kirjasta, joka on:

Petri Tamminen ja Antti Rönkä, Silloin tällöin onnellinen 4½ 5.1.2021

  1. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa
    28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä
    37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Petri Tammisen teksteistä olen pitänyt aina. Luettuani Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä tästä kirjasta päätin ladata kirjan kuunteluun. Opin kirjoittamisesta, koulukiusaamisesta, humanistiopiskelijoista, vanhempien mahdottomuudesta tietää, miten aikuiset lapset elävät ja voivat. Mietin, kuinka paljon isän-pojan välinen kirjeenvaihto oli fiktiivistä, kuinka paljon faktaa. Kadehdin sitä [kirjeenvaihtoa] joka tapauksessa. Kirja kosketti, olen entistä enemmän Petri Tamminen fani, poikansa Antin esikoisromaania en uskalla kuunnella. Minä kun suojelen itseäni liialta…

Marko Leino, Joulutarina 4½ 3.1.2021

  1. Satukirja

Tätä minä en unohda! Onneksi aloitin ja kuuntelin tämän mökillä, Lapissa, joulun tienoilla. En ole nähnyt elokuvaa, enkä tiedä haluankokaan. Hannu-Pekka Hännisen lukemana tämä oli Tarina isolla T:llä. Enkä se että olen jouluun ja tuntureihin hurahtanut selittävät miksi tämä kaunis ”vanhanaikainen” tarina oli kaunis, hienosti epätosi, tarinallinen. Ehkä ensi joulun tienoilla luen uudelleen.

Summaamassa vuotta

Ladulla ajatuksia

Marko Leinon kirja ”Joulutarina” sopii hyviin kaamosajan yksinäisille hetkille luonnossa, jos niissä nyt ylipäätään mitään kuunneltavaa tarvitsee. Mutta on kirja hyväkin: se tuo rauhaa, varsinkin jos se on sopiva tilanteeseen. Joulutarina oli eilen ja oli tänään hiihtolenkin menomatkalla, palatessa en enää kuunnellut. Jäin miettimään viisaan kirjan sanoja.

Pieni Nikolas miettii veneessä matkalla kotisaareltaan mantereelle jäätyään orvoksi …

 

Ehkä kaikki ihmiselämässä ei olekaan niin musta-valkoista,
ehkä ei olekaan olemassa yksiselitteisesti onnellisia tai onnettomia tapahtumia.

Ehkä ne vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin kulkevat käsi kädessä:
niinkuin onnettomuus saattaa synnyttää muassaan hyviä asioita,
niin myös onni saattaa kätkeä sisälleen ikävyyksiä.

Ehkä mitään elämän sattumuksia ei pitäisikään edes yrittää luokitella heti niiden tapahduttua,
vaan katsella niitä vasta ajan ja välimatkan päästä.

Ehkä ne vasta silloin pystyy näkemään kokonaisuutena,
ehkä vasta silloin pystyy punnitsemaan, kumpaa tapahtunut loppujen lopuksi piti enemmän sisällään,
hyvää vaiko pahaa – vai kenties molempia samanveroisesti.

Tuollaisia minäkin olen tässä vuoden lopussa miettinyt, miettynyt kulunutta vuotta ja miettinyt millaisen ”loppulauseen” siitä tänne  kirjoittaisin. Ehkä en tänään tai huomenna sitä teekään, ehkä vielä koetan nähdä kokonaisuutta selvemmin… Historioitsija minussa allekirjoittaa Nikolaksen pohdinnat,  ja annan vielä aikaa pohdinnoille.

Leinon ”Joulutarina” on luokiteltu lasten ja nuorten kirjaksi, – en oikein ymmärrä miksi. Tai sitten pitäisi kuunnella/lukea enemmänkin nuorten kirjoja?

Hiihtäminen oli tänään eilistäkin mukavampaa. Pienen ohikiitävän hetken se tuntui ihan sujuvankin. Ja aamun sinisessä hämärässä, hyväkuntoisilla ja luistavilla laduilla oli tilaa ja mukava hiihtää.

Vuodenvaihteessa

Muistuipa mieleen kuluneen vuoden alusta yksi hiihtolenkiltä paluu, vähän sellainen ”sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” -juttu. Se oli se päivä, jolloin Suomen ensimmäinen korona-tartunta kirjattiin, ja juuri Saariselällä olleella henkilöllä. Silloin meillä oli jo monta muutakin huolta olemassa – mutta eipä tiedetty, mihin kaikki vielä johtaisi. Ja eihän mikään ole mitenkään päätöksessä, aika kuluu edelleen, edelleen elämänmeno muuttuu. Olin vähällä kirjoittaa ”elämä jatkuu”, mutta se ei nyt oikeastaan sovi tähän. Tänään on joulun alla menehtyneen ystävän hautajaiset Oulussa.

Ajatuksissa on ollut sekin, mutta muutoin tänään on ollut hyvä, leppoisa päivä. Ja jotain yhteenvetojakin vuodenvaihteeseen liittyen kuitenkin tein, vaikka ”loppulause” siirtyköön.

Mm. Instagram-tilini TOP Nine -kollaasi.

 

 

Kiitokset kaikille seuraajille ja tykkääjille. Instagram on minulle ennen kaikkea kuvien julkaisukanava, vähän sellainen markkinointijuttu. Tai siellä siis yritän osoittaa, että osaan kuvata. Insta-stoorit taas ovat vähän sellainen ”mini-blogi”. Siellä on hyvin satunnaisesti, hyvin vaihtelevia, aika lailla henk.koht. juttujakin – ihan ilman mitään ”linjaa”.

Tuulestatemmattuja juttuja seuraavat …

Facebook-julkaisuista olenkin melkein luopunut, mutta blogi on ja pysyy. Edelleen samanlaisena tajunnanvirtana ja kuvakavalkadina ja reseptiarkistona, ja toivottavasti joskus taas myös matkapäiväkirjana. 😉 Kaksitoista vuotta päivittäin juttuja ja kuvia. Kahdelta ensimmäiseltä ei ole tilastoa, mutta tässä sekä vuosittaiset että  keskimääräiset päivittäiset vierailut.

Jos seuraavan vuorokauden aikana blogiin tulisi 1039 vierailua, tämä vuosi 2020 olisi kolmanneksi paras kaikista. Nyt vähän sellainen jaettu pronssi. 😀 Vaikka eipä tässä mitään kilpailua. Ihan itsekseni tätä puuhastelen. Yhteensä näyttökertoja on 1 277 627 ja kommenttejakin jo melkein 13 000.

Mihinhän suuntaan huomenna hiihtelisi?

 

 

Sanoja ja kuvia

Aamulla ajelin kampaajalle, olisi saanut olla sormikkaat, vaikka olikin aurinkoista.

Päivän kulutin koneella. Kuva-asioita, uuden opettelua. Samalla kuuntelin Tommi Kinnusen uutuuden. Pidin siitä. Paljon. Toisin kuin edellisestä kirjastaan ”Pintti”. Se oli jotenkin mahdottoman ahdistava. Ei tämä ”Ei sanonut katuvansa” -romaani mikään farssi, kepeä ihmissuhderomaani saatikka lempeä kasvutarina ole, mutta rankasta aiheesta huolimatta kuuntelin mielelläni. Kinnunen saa viiden naisen tunnot ja ratkaisut todentuntuisesti lukijan pohdittaviksi, ymmärrettäviksi. Sodan mielettömyys ja pitkät varjot on sanoitettu hyvin.

Illansuussa auringon palattua näkyville oli lähdettävä ulos. Oli metka valo. Johteenpookin venesatamasta kaupunkiin päin taivas oli ihan satukirjan sininen, kaupungin silhuetti – kirkon, lyskan ja vesitornin terrakotta ja Valkea kaupunki – piirtyi hienosti.

Pitkin poikin pari tuntia kulkemista,

Kuunnellen

Aamulla vähän siivoilin ja järjestelin. Ja samalla kuuntelin kirjaa.

Keskipäivän molemmin puolin olin pyöräilemässä – kuunnellen samalla kirjaa.

Iltapäivästä tähän tähän asti olen tehnyt uutta korttia. Ja todennut, että huomenna, jos sää suo, on käytävä vielä muutama uusintakuva ottamassa… (kirkon katolla ei saisi olla lunta, OOK saisi olla suorassa … ) Niin ja koko ajan kuvankäsittelyprosessin ajan olen kuunnellut kirjaa.

Sitä on vielä tunnin verran jäljellä, kuuntelen se loppuun, kun kudon yhden sukanvarren valmiiksi.

Kuunnellen kesäpäivä on kulunut.

Kirja on Jenna Kostetin Linnunluisia.

Ja korttini tekovaiheessa näyttää tältä.

 

Merkillinen kirjajärkäle

Viime vuosi oli äänikirjoihin hurahtamisen vuosi, tämä vuosi on ollut jotain ihan muuta, mutta kymmeniä niitä nytkin on tullut kuunneltua, puolenkymmentä luettuakin. Ja muutama lopetettua kesken. Kesken meinasin jättää myös Markus Leikolan järkälemäisen ”Teidän edestänne annettu”- opuksenkin.  Mutta niin se vain puolet heinäkuun kirja-ajasta kului tuota kirjaa kuunnellen ja ihmetellen.

Ja nyt heti on sanottava, että ilman Antti Virmavirtaa kesken olisi jäänyt. Virmavirta on äänikirjojen lukijana mun ehdoton suosikkini, mm. siksi, että hän EI näyttele kirjoja, ei tee niistä mitään monologeja tai yhden hengen kuunnelmia, vaan oikeasti ”vain” lukee, MUTTA … tämän nimenomaisen kirjan kohdalla hän ehkä sittenkin myös (ääni)näytteli. Ja teki sen tavattoman hyvin. Kirjan henkilöt ja heidän tunnetilansa, jopa luonteensa saivat äänestä tulkinnan, lisäarvon kirjan tekstille.

En muista lukeneeni Markus Leikolalta aiemmin yhtäkään kirjaa, jotain kolumneja, artikkeleita kylläkin. Jo ennakkoon tiesin miehen oppineeksi ja teksteissään sarkastiseksi, mutta siinä kaikki. Heti alkumetreillä, kirjan alkusivuilla (ensimmäiset 100 sivua! 😉 ) tekstin nokkelat sanavalinnat, sanojen kaksoismerkitysten hauskuus, älykkäät viittaukset menneisiin ja nykyisiin maailman merkkihenkilöihin, historiaan ja biologiaan, tieteisiin ja taiteisiin toivat mieleen kirjailijan isän, Anto Leikolan, jonka luennoista darwinismista ja tieteenhistoriasta sain 1970-luvun lopulla nauttia ja joka oli myöhemmin yliopistollamme aate- ja oppihistorian professuuria hoitamassa samaan aikaan kun minä aloittelin tuntiopettajana. Sarkasmi, sukkeluudet, älykkyys, papereitta luennoiminen ja silti hillitön tietomäärä vyörytettynä jokaisella luentokerralla – tuosta vaan isä-Leikola luennoi. Ja samalla lailla tuntuu poika kirjoittavan.

Teidän edestänne annetussa minua viehättivät ja ilostuttivat erinomaiset nimivalinnat kirjan liki kahdellesadalle henkilölle ja hahmolle (mm.  Donald, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Amerikassa ja Trump, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Afrikassa). Keskeisimpiä (!) romaanihenkilöitä ja -eläimiä on kaikkiaan 196. Keskeisimpiä siis. Näistä on luettelo kirjan FB-sivustolla, jossa on paljon muutakin mielenkiintoista asiaan liittyen: mm. se että Markus Leikola on 13.8. Oulussa puhumassa kirjansa syntyhistoriasta. JOS vain mahdollista, menen ehdottomasti kuuntelemaan. Ehdottomasti haluan kuulla, miten tällainen kirja voi syntyä, miten sellaisen voi kirjoittaa! Miten faktan ja fiktion rajat on olleet sekoitettavissa ja erotettavissa näin.

Miksi sitten olin keskeyttämässä kirjan, eikö se ollutkaan hyvä? Juutalaisuuden historia ja holokausti, Lähi-idän sodat, simpanssit, Euroopan luostarilaitos, rutto ja bakteerien (ei virusten) maailmanvalloitus (, mikä teki kirjan, jonka alkusanat on päivätty koronamaaliskuussa 2020, hyvin ajankohtaiseksi) kyllä kiinnostivat, semminkin kun niistä oli kirjoitettu erinomaisen hyvin, välillä hyvin, paikoin ääneen naurattamiseen asti hauskasti ja Virmavirta luki, eläytyi, erinomaisesti, mutta kyllä välillä puudutti. Jossain viimeisen kolmanneksen kohdalla erityisesti. Vielä  kun Sherlock Holmes ja erityisesti neiti Lemon ryhtyvät ratkaisemaan Codex Grandiorin vaiheita, olen innostunut, mutta ”vaihtoehtoisten evankeliumien vaalijoiden” vuosisatainen historia läpi keskiajan hurahti äänikirjassa paljolti kuuntelematta. Poljin pitkin Oulujokivartta tai kohti Haukipudasta ja kristilliset vuosisadat Leikolan kertomana hurahtivat tietoisuuteni ohi. Kyllä, kyllä välillä mietin, miksi kirja on (venytetty?) tuhatsivuiseksi? Olisihan näistä aineksista voinut julkaista kaksikin opusta?
Kirja on rankka (eikä vain Adolf Eichmannin ja Lähi-idän sodan vuoksi), mutta se on myös haaste, joka kannattaa ottaa vastaan. Tulee todellakin oppineeksi. Ja tulee miettineeksi, miettineeksi paljon. Miettineeksi, mitä seurauksia tekemisillämme on, tässä maailmassa, tässä ajassa. Miettineeksi, mikä on totta, mikä ei. Ja miettineeksi, millä yhdellä sanalla tätä kirjaa luonnehtisi? – Merkillinen. Se se on. Hyvässä ja pahassa.

Taulut seinillä

Aamulla Madekoskelle pyöräilessä näytti siltä, että pientareiden kukilla on samanlainen pukukoodi, tai ainakin sovittu väreistä sävy sävyyn.

Itse asiassa aika lailla mun lempparivärejä vaatteisiin, mutta juuri koskaan en osta noiden värisiä vaatteita, koska a) niitä ei kovin usein ole myytävänä, b) en sitten kuitenkaan halua itselleni mitään noin värikästä. Joten ostan taas mustaa, harmaata ja valkoista, joskus sinistä.

Pilvinen, mutta vähän ukkosta enteilevä keli. Kuuntelussa Jouni Rannan (ja Marko Erolan) kirja ”Mieletön vilppi”. Se on vastikään julkaistu kirja, jossa on ”tositarinoita suuresta taidehuijauksesta”. Aiemmassa kirjassaan Jouni Ranta ”kertoi, miten hän myi Suomen täyteen väärennettyjä taideteoksia. Jatko-osa Mieletön vilppi astuu gallerioiden kirkkais­ta valoista alamaailmaan,   – – Äänessä on nyt myös mestariväärentäjä Veli Seppä, joka kertoo, miten peräkärryjen hitsaajasta tuli Schjerfbeck ja Léger ja miten ahneus sai lopulta mielettömät mittasuhteet.”

Kirja on hyvin kirjoitettu, se on kuin dekkari, mutta erityisen mielenkiintoiseksi sen tekee taide ja taulukauppa. Kulttuurihistoriasta ja taiteesta jotain oppineena ja niistä kiinnostuneena, ja jo lapsuudestani asti taulunäyttelyissä ja myyntinäyttelyissä kulkeneena ja tauluseinäisissä kodeissa eläneenä, juttu kiinnostaa kovasti.

Sekä äiti että isä ostivat meille lapsuuden kotiini tauluja, meillä kävi kotona taulukauppiaita ja kävivätpä vanhemmat yhdessä Särestössä Reidarin luona taulukaupoilla. Ja äiti osti meille kaikille lapsille yhden (Nelimarkan) arvotaulun, joka oli maalattu syntymävuotenamme, ja muuttaessamme kotikotoa  saimme kukin oman taulun mukaamme.

Vuonna 1958 maalatun Lapuan kirkon lisäksi meillä on Pehtoorin kanssa kotimme seinällä muutama muu suomalaisen (nuoremman) taiteilijan maalaus, jotka olemme hankkineet äidin vanhan luottotaulukauppiaan kautta: hän kun tässä vajaa kymmenkunta vuotta sitten soitti ja ilmoitti, että voisi tulla näyttämään muutaman minua ehkä kiinnostavan taulun. Nyt mietin, että olenko minä tullut huijatuksi? 🙂 – En voi väittää, että mikään taidekerääjä tai -harrastaja olisin, mutta taulut ovat kuitenkin vähän liipanneet elämääni, mikä ehkä selittää kirjan kiinnostavuutta. Suosittelen kyllä kuuntelemaan/lukemaan: Mieletön vilppi.

Villasukkia ja kaunokirjallisuutta

Kirjoneulesukat ovat valmiina! Ne on neljännet ”koronasukat”. Ne on itselle, ne vien mökille, ne on ”juhlasukat”. Kolme harmaata paria ovat nekin lähdössä mökille, sukkalainaamoon. Muutama joulu sitten sain sisarelta ison vasullisen villasukkia = sukkalainaamo (ks. täältä). Lainaamosta ovat ystävät ja mm. meksikolaiset tyttären kaverit luvallani ja kehotuksesta, vieneet sukkia mukanaan omakseen, joten nyt siellä on vähän vajetta. Näistä tulee täydennystä. Ja kuten kuvasta näkyy, minulla on korillinen sukkalankoja vielä jäljellä, joten jos tätä kotoilua ja telkkarin hurjasti lisääntynyttä katselua jatkuu, tulee sukkalainaamoon lisää vielä monet jaettavat sukat lisää!

Tänään nuo pitkät, omat sukkani viimeistelin samalla kun eilen aloittamani kirja oli saatava loppuun. Aloitin Kazuo Ishiguron ”Pitkän päivän ilta” -kirjan eilen pyörälenkille lähtiessäni, tämän päivän lenkillä jatkoin ja nyt oli tosiaan viimeiset luvut vielä kutimen ääressä kuunneltava (kiitos T. vinkistä!).

Muutama kirja, jonka lukijana on ollut Jukka Pitkänen, on jäänyt minulta kesken, en ole jaksanut kuunnella alkua pidemmälle, mutta tässä ohuessa (= lyhyessä alle 9 tuntia) kirjassa hänen äänensä ei ärsytä, vaikka olisin varsin mieluusti kuunnellut jonkun vanhemman miehen pehmeämpää ääntä (Downton Abbeyn Carson? tai ehkä Ossi Ahlapuro, joka oli nuoruusvuosina kunntelemissani kuunnelmissa yksi lemppariäänistä). No mutta any way. Kirja on suurenmoinen tyyliltään, kaunokirjallinen sanan parhaassa merkityksessä, varsin hienoviritteinen, pikkutarkka ja muodollisuudessaan hykerryttävän hauska, satiiri riemullista, älykästä.

Maailmanhistorian käänteissä hovimestari Stenvensin elämä ja arvokkuus (sic!), perienglantilaisen maaseutuaatelin elämänmeno, maailmanhistoria ja rakkaustarinakin ovat kirjan aihe. Mutta ennen kaikkea kirjan kieli on se, minkä takia tämä on aika ainutlaatuinen. Vaatii keskittymistäkin, lauseita on makusteltava, kuunneltava tarkasti, nautittava niistä. Moni Nobel-palkinnon saanut kirja on jättänyt minut pohtimaan, miksi ko. opus on palkittu. Tälle sen olisin antanut minäkin! Vuonna 2017 tämä palkitiin. Luulen, että luen tämän myös kirjakirjana. Luettuna ehkä vielä nautittavampi kun kuunnellen.

Netflixissä näyttää olevan kirjasta tehty leffa, Anthony Hopkins ja Emma Thompson pääosissa! Vappuviikonlopun elokuva on valittu!

Kirjahyllyni ja minä

Tässä olen ”rakennellut” useampaakin postausta, mutta päädynpä nyt julkaisemaan tämän. Ehkä myös haastamaan teitä hyvät lukijat.

Koska tästä blogistani näyttää tulleen myös koronapäiväkirjani, niin olen omia tuntoja kirjaillut ylös, osan niistä jo julkaissutkin, osaa en ylöskirjoita tai ainakaan julkilausu, mutta karanteeniajan jatkuessa on tullut jotain sellaista uuttakin, johon palannen tässä lähipäivinä.

Olen tässä viime päivinä monilta jo kysellyt, mitä he tekevät ensimmäisenä, kun liikkuminen on jotensakaan turvallista ja hyväksyttyä. Mikä on sellaista, jota nyt, et nimenomaan karanteenin vuoksi, saa tehdä, mutta jonka pariin, luo, tekemään, kokemaan soisit pääseväsi viimeistään kesän alussa tai sitten kun ”pahin on ohitse”. Tai mitä sellaista karanteeni on tuonut arkeesi ja juhlaasi, josta haluaisit mahdollisimman pian eroon?

On ollut mielenkiintoista kuulla vastauksia, jotka eivät suinkaan kaikki ole olleet samankaltaisia. Aika yllättäviäkin… Kerron sitten. Mitenkäs sinulla? Kerro jotain…

Minäkin kerron tässä (taas, huoh) jotain itsestäni. Onkohan se niin, että ”kerro mitä luet, niin kerron millainen olet” – tai edes, että ”kerro millaisia kirjoja sinulla on hyllyssä, niin kerron millainen olet”. Tietysti on sellaisiakin, joilla ei ole 17 kirjaa hyllyssään (esim. yhden suurvallan kahjolla päämiehellä, jonka hölmöydellä, vastuuttomuudella, tietämättömyydellä, itsekeskeisyydellä ei ole mitään rajaa – en tiedä, olisiko joskus jonkun kirjan lukeminen auttanut. Edes toisten, viisaampien ihmisten kuuntelu olisi voinut… ).

No mutta, minäpä vastaan täällä blogissa (taas yhteen FB-ssa kulkevaan) haasteeseen, jonka vastausten etsimisessä minulla menikin aika kauan aikaa. Yritin vastata ”rehellisesti” – eikä vain niin, että mikä kirjan nimi sattuisi sopimaan kysymykseen. Näin se aika rientää. Kuitenkin tämä oli oikeastaan aika jännä.

Haastanpa sinutkin. Olisipa hienoa, että nämä höpinäni olisivat vastavuoroisia, että ihan interaktiivinen blogi. Millaisena kirjahyllysi sinua heijastelee?

”Kerro itsestäsi kirjahyllyn avulla. Vastaa kysymyksiin omistamiesi kirjojen nimillä.”

1. Mikä/kuka olet? – Omaelämäkertani
2. Kuvaile itseäsi? – Kuvaa asenteella. Vauhtia ja fiilistä
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? – Arjen historia
4. Kuinka voit? – Säännöstelty huvi
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? – Täällä Pohjantähden alla
6. Mihin haluaisit matkustaa? – Rooma – ikuinen illallinen
7. Kuvaile parasta ystävääsi? – Oman elämänsä sankari
8. Lempivärisi? – Valkean kaupungin vaiheet
9. Millainen sää on nyt? – Tuoreessa muistissa kevät
10. Paras vuorokauden aika? – Aamiainen – nautiskelijan ateria
11. Jos olisit TV-sarja niin minkä niminen olisit? – Rakkaudesta ruokaan
12. Millainen on parisuhteesi? – Siltalan Pehtoori
13. Mitä pelkäät? – Ruoan valmistaminen mikroaaltouunissa
14. Mitä toivot? – Jäähyväiset aseille
15. Päivän mietelause? – Joen yli puiden siimekseen
16. Miten haluaisit kuolla? – Kepeät mullat  
17. Minkä neuvon haluaisit antaa? – Juhlitaan taas

Jaloleininki takkahuoneen ikkunalla eilisessä auringonvalossa.

Ulkona, koneella ja keittiössä – normipäivä

Aurinko siniseltä taivaalta, läntinen, keväinen tuuli ja nastakengät. Niin ja Canon, tietysti. – Niistä oli hyvä keskipäivän yli yltänyt aamupäiväulkoilu tehty. Pehtoori lähti kaverinsa kanssa merenjäälle, minä keskustan laidoille.

Nyt, kun minulla on kuuntelussa Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) ”Minä, Katariina” historiallinen romaani Venäjän keisarinna Katariina II Suuresta, sai hautausmaa, varsinkin vanha, Stooleborin, puoli mielikuvituksen lentämään. Hautakivien vuosiluvut veivät 1800-luvulle ja sen ajan ihmisten arkeen ja historian suuriin käänteisiin. Onhan tässä väistämättä sellainen olo, että tämä koronakevät tulee olemaan maailmanmenossa ja aikanaan historiankirjoittajien kronologisissa jaotteluissa raja, murros, jonkin loppu, uuden alku.

Taitaa olla elämäni ensimmäinen Hirvisaaren romaani, johon olen tarttunut. En oikein tiedän, miksi olen kierrellyt, vaikka jo kotikotonani niitä oli kirjahyllyissä montakin. No, joka tapauksessa pidän tästä. Tällä kertaa lukijalla on erityisen iso osa kuuntelunautinnossa. Leena Pöysti lukee mahdottoman hyvin, hienosti eläytyen, silti näyttelemättä tekstiä. Hänen pienet nyanssinsa dialogeissa, äänenpainonsa hienovaraiset muutokset tekevät tekstistä ja sitä myöten myös Katariinasta ja hänen uskotustaan Leonista hyvin läsnäolevia, todellisia, melkein ”nähtäviä”. Järkelemäinen opus on vasta puolessa ja sille on jatko-osakin. Osin menneessä maailmassa menevät nämä maaliskuiset päivät.

Veroilmoituksia enemmän on kiinnostanut uuden Digikuva-lehden ”niksipirkka”-sivut. Ne ja vanhojen kuvien muokkaamista kuvatoimistoon oli minulla tänään päivän ”etätyöosiossa”. 😉

Päivän töpeksintä oli kun tein (Pehtoorille) kaurapataleipää. Meillähän ei pariin vuoteen ole paljon leipää osteltu saatikka leivottu, mutta joskus kuitenkin. Kaapissa on kuitenkin kauan ollut ainekset kauraleipään, – siispä eilen illalla taikina tekeytymään, sillä tänään oli keittopäivä ja halusin siihen oheen hyvää lämmintä leipää. Kun ohje on maailman helpoin, niin tietysti unohdin suolan pois. Argh. Suolaton kauraleipä ei ole mun makuun. Pehtoori voiteli suolaisella Oivariinilla, ja hyvin kelpas. 😉

Nyt pitäisi löytää hyvä pääsiäis/kevät/synttärikakun ohje sunnuntaiksi. On Juniorin ja Miniän synttäriviikonloppu, ja aiomme kokoontua. Siis tulevat syömään ja haluaisin tehdä kakun. Oisko linkkivinkkejä tai reseptiä?

 

 

 

 

Kirjan maailmassa…

Jääkö teillä kenelläkään koskaan ikävä joitakin lukemanne kirjan henkilöitä? – Minulla on – taas – käynyt niin. Aino Sibeliusta on nyt ikävä, ja oikeastaan taitaa olla ikävä myös kirjan kirjoittajaa, tutkijan ääntä. Aika järkälemäinen (liki 500 sivua) kirja loppui tuossa illansuussa, ja olin aloittelemassa heti uutta (Sylvi Kekkosesta kertovaa) mutta enpä pystynytkään, koska elelen vielä edellisen tunnelmassa, mielenmaisemassa, ajassa, miljöössä ja Riitta Konttisen tekstissä.

Tykkään hänen tavastaan popularisoida tutkimusta: vaivihkaa hän kertoo, miten ja millä perusteella sanoo tutkimuksensa kohteesta sen, mitä sanoo. Lukija saa tietää, millä tiedoin hän esittää päätelmiään ja tulkintojaan. Hän kontekstualisoi Aino SIbeliuksen elämäntapahtumat (sijoittaa ne laajempaan kokonaisuuteen, luo historiallisen näyttämön tapahtumille) ja näin ikäänkuin vaivihkaa selittää Aino Sibeliuksen ratkaisuja ja tekemisiä. Ja Konttinen tekee sen hyvin. Niin vakuuttavasti, että uskon hänen osaavan kertoa myös Ainon tunteista ”oikein”.

Kirja aiheutti myös kovan halun päästä käymään (kolmannen kerran) Tuusulanjärven taiteilijayhteisön maisemissa: rantatiellä, Halosenniemessä, Ainolassa ja Aholassa. Nyt kun ulkomaan (Italian) matkojen suunnittelu ei ole oikein ”in”, voisikin lähteä autolla käymään tyttären luona Helsingissä, ja tehdä siitä päivätrippejä Järvenpäähän, Porvooseen, Tallinnaan, – ehkä jopa Tukholmaan?

No ainakin mökille ennen sitä. 🙂

Pehtoori lähti maanantaiaamuna mökille, minä en. Vaikka ei minulla välttämättä mitään ehdotonta syytä ollut jättää lähtemättä, mutta sainpahan näin ”oman viikon”. Hienot on kelit mökillä(kin) olleet. Ja lunta! Ukkeli oli tänään aamupäivällä pudotellut enimmät lumet rantasaunan katolta.

Hieno keli on kyllä ollut Oulussakin. Haloilmiökin oli tänään, ja sivuauringot!

Ja sitten mahdottoman mielenkiintoinen ja haastava kuvatilaus! Opin jopa jotain uuttakin! 🙂

Pääasiassa ulkona

Kesäaikaan siirtyminen on osaltani jo alkanut. Minun sisäinen kelloni on ”aina” ollut vähän etuajassa näiden direktiivi-aikojen kanssa, ja niinpä olen jo viikon verran heräillyt joka aamu viimeistään kuudelta. Siis tuntia tavallista aikaisemmin. Niin tänäänkin.

Aamulla oli pakkasta sen verran paljon, että vitkuttelin ulos lähtöä melkein kymmeneen. Kylmä oli edelleen, mutta niin valoisaa ja kaunista. Pikisaari-korttia varten piti vielä kerran käydä ”paikkomassa” ja kuvia ottamassa.

Samalla reissulla sitten XXL:n aleen, toiveissa löytää sopivat Sorellit 😉 ja laskettelukypärän alle sellainen kauluri-vuori-lämmitin mutta tyhjin käsin oli sieltä lähdettävä.

Aasia Marketista kyllä sitten löytyi pieni kassillinen täydennystä keittiön kaappeihin. Lienenkö hieman vainoharhainen, mutta minua vähän kummeksutti, ettei siellä ollut lisäkseni yhtää asiakkaita. Ne aiemmat kerrat kun siellä olen lauantaina käynyt, on kaupassa ollut ainakin puoli tusinaa muita asiakkaita. Noh, jos jenkit eivät voi juoda meksikolaista Corona-olutta, (viidennes amerikkalaisista uskoo sillä olevan yhteys virukseen!) niin ehkä ei ole ihme, että oululaiset välttelevät kiinalaisten kauppaa ja elintarvikkeita. No höh, – tiedä häntä. Minä kuitenkin kävin, ja sitten taas tepastelemaan. Aurinko jo lämmitti. Mieletön sää!

Monen tunnin reissun jälkeen kotitöiden pariin. Ja kun hanget kerran kimmelsivät ja siten loivat oivan miljöön mm. tällaiselle kuvattavaksi tuodulle pienelle, aika sympaattiselle jääkarhulle, otin asiakseni sitä kuvata kuin ainakin mallia.

Ja kaiken touhuamisen ohessa kuulokkeista taidehistorian professorin (emerita) Riitta Konttisen biografia ”Aino Sibelius”. Oi, että. Onpas hyvä kirja.

Oulu ja Lennon

Päivän teemana on ollut kävely. Ja kortti.

Monta tuntia kuljin kävellen, ja koetin hakea kaikki Oulun vaaleanpunaiset, hienoimmat vanhat talot. Idea ystävänpäiväkortista välähti jostain, siksi niitä hain. Itseasiassa nehän ovat aika lähekkäin melkein kaikki, mutta kävelin sitten ristiin rastiin muutenkin.

Ja iltapäivän ja illan olen sitten työstänyt otoksia. Perjantaina sitten näette tuloksen.

Taustalla ja mukana on kulkenut Eeva Lennonin muistelmateos, jonka sainkin tänään päätökseen. Nyt kun olen lyhyen ajan sisällä kuunnellut Claes Andersonin, Rauli Virtasen ja Eeva Lennonin elämäkerrat, jotka ovat olleet hyvin erilaisia monin tavoin, on ollut mielenkiintoista nähdä heidän kolmen erilainen näkemys tiedonvälityksestä ja journalismista Suomessa. Ja kuulla, miten heistä tuli se, mitä tuli. Ja näillä kolmella on kovin erilainen tapa kertoa itsestään muistelmissaan: Lennon puhuu itsestään vähiten. Erityisen mielenkiintoisia olivat hänen vanhempiensa tarinat, hänen oma lapsuutensa ja nuoruutensa, sekä aika Pariisissa (vuoden 1968 opiskelijamellakat Pariisissa – oikeastaan nyt vasta tiedän mitä oikein tapahtui). Lontoon kirjeenvaihtajan ajaltaan hän kertoo paljon (minusta liikaakin) Britannian sisä- ja ulkopolitiikasta – toisaalta tulipahan nekin asiat kerrattua ja paketoituna, syys ja seuraukset nähtävissä kun aikaa esimerkiksi Thatcherin ajasta on kulunut.

Poliitikoiden enkä urheilijoiden elämäkertoja en lue/kuuntele, mutta nämä em. opukset ovat kaikki olleet kiinnostavia.

Lankojakin kävin kaupunkireissulla ostamassa, joten nytpä taidan siirtyä pois näytön äärestä ja kutomaan, jotta silmät olisivat lepoon kelpoisia – nyt arkkitehtuuri vilisee näkökentässä vähän turhan voimallisesti.

Ai niin, yksi kuva, joka ei vaaleanpunaiseen korttiin pääse, on tämä. Oulun keskustasta on, mutta hoksaatkos mistä?

Kaikkien kommentoijien kesken arvon yhden viiden postikortin paketin…

Ulkosuomalaisten mielenmaisemasta

Sain joulun alla kirjan nimeltä ”Kuntta”. Kunttahan tarkoittaa siirtovarvikkoa, siis ”metsänpohjaa”, jota siirretään pihoille. Meilläkin on mökkipihassa aika iso alue kunttaa – muualta siirrettyä ja uuteen paikkaan juurtunutta varvikkoa ja sammalta.

Kuntta siis periaatteessa kuvaa hyvin Suomesta ulkomaille muuttaneita ulkosuomalaisia. Mutta kuitenkin – jotenkin minusta nimen valinta tälle ulkosuomalaisten kirjoituskokoelmalle olisi voinut olla parempi. Tämä kun on vähän maalainen, junttimainen, mutta tällainen ajatus voi olla tasan tarkkaan vain minulla. Ehkä kannen hieman raskas typografia moniulotteisen ja -värisen kuvan (jonka synnystä kirjassa on yksi kertomuskin) päällä lisää nimen raskautta. Mutta tässäpä onkin sitten kaikki kritiikkini, joka tähän pieneen, hyvin monipuoliseen antologiaan liittyy.

Kirjassa on pitkään ulkomailla asuneen 34 suomalaisen lyhyitä kirjoituksia: esseitä, novelleja, runoja, ajatelmia, muistoja, kirjeitä. Yksi kirjan anti onkin juuri tämä erilaisuus.

Siirtolaisuuteen ja sen historiaan olen paikallishistorioita tutkiessani ja kirjoittaessani perehtynyt, mutta nimenomaan vain lähtöalueiden (etupäässä Pohjois-Suomen) osalta. Ja nimenomaan vain 1800-luvun lopun siirtolaisuus Amerikkaan, sodan jälkeinen evakkojen asuttaminen ja 1960-luvun Ruotsiin muutto ovat tuttuja, mutta Kuntta antaa näkökulman uudempaan historiaan ja siihen, miten siirtolaisiksi lähteneet entisen kotimaansa näkevät, millainen suhde siihe on.

Kirjan tekstit ovat hyvin erilaisia, luonnollisesti. Onneksi kirjan toimittaja Anu Heiskanen, jolta itseltään on monta mainiota artikkelia ja runoa kirjassa, ei ole yrittänytkään ”yhteismitallistaa” juttuja, vaan ne on julkaistu sellaisina kuin nämä jutut on somen kautta (FB:n ulkosuomalaisten ryhmät) koottu ja varsin nopeasti kirjaksi toimitettu. (Antologian voi tilata täältä: KLIKS)

Taitaa valtaosa kirjoittajista olla naisia, jotka ovat nuorina aikuisina lähteneet ”käymään” ulkomailla, löytäneet sieltä puolison ja jääneet ”maailmankansalaisiksi”. Yksi heistä on Amerikan serkkuni, josta täällä blogissanikin on ollut puhetta: onhan hän miehensä kanssa käynyt meillä ja me heidän Long Islandin kodissaan. Yhteen hänen runoonsa on päässyt meidän mökkikin, juuri se, jonka pihalla on kunttaa 😉 . Ja hänen kauttaan kirjaan on päätynyt muutama 1910-luvun Amerikan kirjekin. Ne ovat kirjeitä mummulleni!

Kaiken kaikkiaan kirjasta tekee antoisan juuri sen monipuolisuus: koti-ikävää, mielenmaisemaa, suomalaisuutta, ulkomailla asumisen iloja ja suruja on runoissa ja näytelmissä, kirjeissä ja novelleissa, jotka eivät suinkaan kaikilta osin ole mitään kirjallisia riemuvoittoja, toki sellaisiakin on joukossa, mutta niissä kaikissa on elämän maku, tunnetta ja henkilökohtaista kerrontaa, mikä tekee niistä mukavia ja mielenkiintoisia lukea. Yksi esimerkki olkoon runo, joka on ehdottomia suosikkejani tässä opuksessa.

Happinaamari

Lentokoneessakin kehotetaan
laittamaan ensin happinaamari itselle
ja auttamaan vasta sitten toista.
Olen ottanut happinaamarin käyttöön:
Villasukat jalkaan,
lempiteetä muumimukiin
ja viimeinen pala ruisleipää pakasteesta,
Skype-puhelu siskolle.
Sitten pystyn taas auttamaan muita.

– Jaana Haouari (Wien, Itävalta)

Neljä vahvaa kirjaa – suosittelen

Viimeisen vuoden aikana kirjallisuuteen perehtyminen on ollut enimmäkseen äänikirjojen varassa, – taitaa olla jo yli sadan tuo lukumäärä. Viimeiset neljä ovat kaikki olleet omalla tavallaan hyviä, kaksi liki vavisuttavia, niissä on paljon asiaa, tietoa, – tietoa myös ihmisen pahuudesta.

Rauli Virtanen, Reissukirja
Merete Mazzarella, Elämän tarkoitus
Anna Fifield, Loistava toveri Kim Jong Un
Tara Westover, Opintiellä

Toisaalta niissä kaikissa on myös toivoa, ja uskoa siihen, että tieto ja ihmisten välinen luottamus ja toisista välittäminen voivat viedä maailmaa kohti parempaa. Kirjat vievät maantieteellisestikin maailman äärille: Pohjois-Koreaan, Pohjoismaihin, Yhdysvaltoihin ja kaikkialle maailmaan. Ne eivät ole romaaneja, vielä vähemmän historiallisia romaaneja.

Tara Westoverin kirja jätti ehkä isoimman jäljen. Se on kirjaimellisesti uskomaton. Mormooniperheen kuopuksen Tara Westoverin tähän astista (33 v.) elämää on vaikea uskoa todeksi. On vaikea uskoa, että Idahossa kasvanut nuori nainen, jota ei päästetty kouluun, kuten ei sisaruksiaankaan, on selvinnyt ja kouluttautunut, väitellytkin jo. Perheessä koulutus, lääketiede ja yhteiskunta (illuminaatti) olivat pahasta; paljolti erityksessä kasvatetun seitsemän lapsen ja heidän vanhempiensa arki ja elämä kertovat siitä, kuinka uskonto voi viedä ihmiset käsittämättömiin ajatuksiin ja toimiin. Jossain arvostelussa kirjaa valitettiin puuduttavaksi yksityiskohtien jankkkaamiseksi ja jossain toisessa psykiatri väitti, ettei kukaan voi henkisesti selvitä tuollaisesta, mutta minusta Westover kirjoittaa hyvin, ja uskottavasti. Kirja kyllä kosketti kovasti.

Amerikkalaistoimittaja Anna Fifieldin kirja Pohjois-Korean diktaruurin kolmannen polven hallitsijasta, ”Suuresta Johtajasta” ja hänen maastaan on pitkän, ison työn asiantunteva tulos. Se ei ole – ainakaan näkyvästi – asenteellinen, mutta se saa miettimään, miksei tällaiselle diktatuurille voida tehdä mitään, vaikka siitä ja sen julmuudesta tiedetään. Toisaalta hämmästyttää Kim Jong Uninkin elämä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen tämäkin.

Virtasen ”elämäkerta” on hyvä kertaus maailmanpolitiikasta viimeisten 40 vuoden ajalta, ja vaikka hän vähän machoileekin, niin kuitenkin aika rehellisesti kertoo itsestään ja peloistaan; on nöyrä ja humanitaarisia arvoja peräänkuuluttava. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu ja parasta kirjan antia onkin se, kuinka hän kertoo reissuistaan, siitä miten matkaa on tehty ja siitä, miten toimittajat toimivat. 

 

Merete Mazzarellan ”Elämän tarkoitus” on humanistin, kirjallisuuden tutkijan, filosofin, filosofin puolison, vanhan naisen viisas, oppinut kirja. Kirjassa on paljon hienoja, aforistisia ajatuksia, ja tietoa siitä, miten elämää, vihaa, myötätuntoa, surua, ystävyyttä ja arkea on tieteissä ja kirjallisuudessa käsitelty. Ja mitä niistä on ajateltu, miten niitä arvotetaan. Tätä kirjaa on luettava aina vain luku kerrallaan. On miettimistä niin paljon. Ainakin tässä iässä, tässä elämäntilanteessa olevan.

Jos vain yhtä näistä pitäisi suositella, niin se on Westover. Barack Obamakin suosittelee. Kuten myös Oprah, ja kaikki muutkin oman talk-show´n omaavat amerikkalaiset.

Näiden neljän kirjan rinnalla on kulkenut myös kaksi oikeaa, paperikirjaa, jotka ovat osin tuttujen tekemiä. Palaanpa niihin tässä loppuviikosta.

Äänikirjat – toivottavasti niistä ei tarvitse luopua

Kuten jouluntienoolla ”aina”, niin nytkin kirjat ovat olleet minulle viime päivinä tärkeä osa juhla-aikaa. Siinä missä Anni Polvan Tiina-kirjat, Anni Swanin Tottisalmen perilliset etc. ja Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjasarjat olivat tärkeä osa lapsuuteni jouluja tai ihan yhtälailla kuin Mika Waltarin Johannes Angelos tai Sinuhe, kaikki Irwingit, Hemingwayt ja Vonnegutit, olivat historian opiskelijan joululomien antia, niin nytkin kirjat ovat osa joulua. Nyt tosin eri maailmoissa.

Tämän vuoden lopulla olen lukenut kirja kirjana (siis paperisena ”Kuntta”-kirjaa ja Merja Kuuren ”Toinen elämä” (palaan asiaan näiden osalta) sekä Lightroom Classic -opusta 😉 ) ja samalla olen jatkanut jo kohta vuoden kestänyttä BookBeat-äänikirjojen kuuntelua.

Nyt on kesken kaksi äänikirjaa: amerikkalaisen toimittajan dokumentaarinen kirja Pohjois-Korean johtajasta ”Loistava toveri – Kim Jong Un”. Joskin se oli kyllä joulun pyhiksi pistettävä tauolle: totalitarismi ja diktatuuri eivät ole joulun aikana käsiteltäviä asioita, mutta toinen kesken oleva kirja, Tara Westoverin kirja ”Opintiellä”, vaikka aika rankka on sekin, on vienyt pitkiksi toviksi lukemisen/kuuntelun maailmaan…

Mutta ennen kuin unohdan kommenttini ja fiilikset syksyn aikana luetuista kirjoista, niin tässäpä niitä nyt vihdoin tulee…  Ja tiedoksi: olen kiristänyt asteikkoa (Vrt. edellisiä arvioita…)

Mistähän aloittaisin?

Aloitan ehkä siitä, että olen lukenut muutamien minulle ”uusien” kirjailijoiden sarjoja: esim. Elly Griffiths. Täällä blogissa (ja livenä) niitä suositteli Taije. Elly Griffiths´n Ruth Galloway -sarja, jossa arkeologia ja dekkarimaailma yhdistetään brittiläiseen yliopistomaailmaan, on mukavaa kuunneltavaa. Siinä on myös tiedonrippusia sekä mielenkiintoinen henkilögalleria. Tykkään Ruthin hahmosta, – itselllinen, hieman kömpelö, älykäs nainen miesten ja vähän hörhöjenkin maailmassa, – ja sitten on vielä Nelson. Uudenlaista dekkarilukemista minulle: onneksi sarjassa on vielä monta kirjaa odottamassa avaamistaan.

Neljän kirjan sarja, jota kuuntelin syksyllä pyörälenkeillä, oli Anne B. Ragden alunperin trilogia-sarja, jossa norjalaisen veljessarjan vähän merkillistä elämää seurataan (”Kolme veljestä, hautausurakoitsija Margido, näyteikkunoita Kööpenhaminassa somistava Erlend ja sikatilallinen Tor kohtaavat Trondheimin lähellä sijaitsevalla Neshovin maatilalla äitinsä hautajaisissa). Neshovin suvun vaiheet saivat sympatiseeraamaan yhtä lailla sikatilallisia kuin Kööpenhaminan juppi-homo-esteetikko-pariskuntaakin. Ja ennen kaikkea ennakkoluulottomuus kiehtoi. Kirjan kuiva, nuiva, veikeä huumori kolahti minuun. Stereotypiat saivat arvoisensa kuvauksen. Paikoin traaginen, mutta kummasti hauska kirjasarja.

Julian ja Jessica Fellowesin kirjoista olenkin jo kirjoittanut… ja suositellut.

Lucinda Rileyn kirjasarja seitsemästä sisaruksesta on vain osin julkaistu Bookbeatissa. Olen kuunnellut niistä kaksi. Niissä molemmissa oli kirja kirjassa, ne olivat laajoja, toinen sijoittui paljolti Rio de Janeiroon ja toinen Norjaan. Ehkä hieman ”venyttämistä” näissä eepoksissa oli, mutta myös paljon sekä kiinnostavaa, selvästikin perusteellisesti luettua historiaa ja sen soveltamista mielenkiintoisesti romaaneihin, mutta myös monipolvista henkilökemian analysointia. Rileyn Enkelipuu ei kuulu ko. sarjaan, ja ehkä näistä kolmesta pidin eniten juuri siitä. Olkoonkin, että siinä(kin) tapahtui yhdelle ihmiselle vähän liikaa…

Satu Rämön kaksi kirjaa luin ”vahingossa”. Ensimmäisen aloitin ”kun en juuri muutakaan sillä hetkellä löytänyt”. Ja kyllä: molemmat kannattaa lukea/kuunnella: suomalainen kauppatieteen opiskelijanainen lähtee vaihtoon Islantiin, ja mitä sitten tapahtuukaan? No, muutto Reykjavikiin, mies ja lapset, mutta Rämö ei jää vain ”bloggaustasolle” vaan kertoo islantilaisesta maisemasta, mielestä, maailmasta, rahasta ja perheestä todella elämänmakuisesti. Liki viihdyttävää tietoa skandinaavisesta yhteiskunnasta ja asenteista. Suosittelen lämpimästi.

Minulle suositeltiin, muistutettiin, Merete Mazzarellan kirjoista: kaksi uudemmasta tuotannosta kuuntelinkin. Erityisesti Alma kosketti.

Vuonna 1870 Viipurissa syntynyt Alma Söderhjelm aloitti tutkijanuransa aikana, jolloin naiset joutuivat anomaan vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopisto-opiskelijaksi ja valtion virkoihin. Söderhjelm oli Suomen ensimmäisiä naispuolisia ylioppilaita ja väitteli tohtoriksi vuonna 1900 aiheenaan Ranskan vallankumouksen aikaisen lehdistön historia. Hänestä tuli vuonna 1906 Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti ja vuonna 1927 Suomen ensimmäinen naisprofessori.

Olenhan minä näistä asioista opettanutkin, mutta (fiktiivinen) kerronta näistä asioista ja Söderhjelmin elämästä oli mieluisaa kuunneltavaa. Miettikääpä naiset: ”Oli anottava vapautusta sukupuolestaan” … Kannattaa lukea, millaista (akateeminen) maailma oli 100 vuotta sitten!

Mazzarellan matkakirja oli hyvä pari Päivi Laitisen matkakirjalle ”Matkanaisia”. Sen kuuntelin – liian pian? – Mia Kankimäen kirjojen jälkeen. Kohtuuttoman paljon vertasin Matkanaisia-kirjaa Kankimäen huippukirjaan ”Naiset, joita ajattelen öisin”. Laitisen kirja ei ole niin henkilökohtainen, se on frakmentaarisempi, ei-juonellinen, mutta kun oikein koetin, niin Muhokselta Ouluun polkiessa uppouduin tähänkin matkanaisen kirjaan oikein mielelläni. Tämä ei ole ainoa kuuntelemani kirja, josta muistikuvat sijoittuvat siihen paikkaan ja aikaan, jossa sitä kuuntelin.

Sitten ihan erilainen, mutta varsinkin opettajille ja ulkomaalaisten/ulkomaisuuden/vaihto-opiskelijoiden/koulutuksen etc. kanssa tekemisissä oleville voin suositella Tim Walkerin kirjaa ”Lost in Suomi” Avaa silmiä, ajatuksia, on hauska. Toinen elämäkerta, jonka pariin hakeuduin vahingossa tai ehkä lopultakin siksi, että olemme kaukaisia sukulaisia 🙂 oli tämä: Claes Anderson, Oton elämä. Siinä sydämensivistynyt, älykkö kirjoittaa ”Tragikoomista, lempeän viisasta ja vapaana rönsyilevää proosaa!”  Ja ajankuvassa ja sen muuttumisessa on paljon tuttua. Ehkä historianopiskelijalle ja yliopisto-opettajalle tavallistakin enemmän…

Muitakin elämäkertoja olen kuunnellut: yksi merkillisimmistä oli loppukesän lenkeillä korvissa kaikuva ”Pikkusintti”. Se on Lisa Brennan-Jobsin (siis Steve Jobsin tytär, jota isä ei aluksi tunnustanut omakseen) tarina (= totuus?) lapsuudestaan ja suhteestaan maailmaa muuttaneeseen isäänsä. Surullinen, ehkä katkerakin, aika hämmästyttävä, kummallinen kertomus maailmasta, jollaista minun on vaikea kuvitella. En tiedä tästäkään, siis siitä, miksi tämä valikoitui kuunneltavieni listalle, mutta, kyllä, kyllä, tämä opetti taas paljon.

Sitten lopuksi kaksi kirjaa, jotka ovat aivan erilaisia. Molemmat ovat julkaisijoille hyvin henkilökohtaisia, ne ovat artistien elämäkertoja. Miesten juttuja. Hämmästyttäviä. Lauri Tähkän pieni kirja ”Äärille” sattui käsiini/korviini, koska ”Vain elämää” ja koska pidän musiikistaan. Tarvitsin yhtenä iltana ”kuvankäsittelykirjan” ~ lyhyen, ei niin pohtimista vaativan opuksen. Ja kuinka tykkäsinkään siitä, että Tähkä omalla rahisevalla äänellään lukee ajatuksensa. Yllätyin Lappi-intohimosta, ruoan tärkeydestä, Italiasta. —

Toisen artistin, ikiaikaisen fanittamiseni kohteen Elton Johnin elämäkerta oli ”pakko” kuunnella. Tiesin paljon, mutta kuunnellessani mietin, kuinka paljon hauskastakin, itseruoskivasta, nöyrästäkin tekstistä lopulta oli omaa, kuinka paljon jonkun muun kirjoittamaa/etten sanoisi sovittamaa? Olen nähnyt leffan, olen käynyt live-keikalla, olen jo kesällä 1973 Brightonissa ostanut älppärin, julisteen ja käynyt pubissa, jossa Elton oli esiintynyt… NYT kirja oli hyvä – aiheutti jopa melkoista tuhlaamista (kerron joskus). Lähdekritiikkiä opettaneena, sitä työkseni käyttäneenä suhtaudun elämäkertaan – hyvä on: täysin vailla kritiikkiä. 😉  Ihan vaan olen hyvillä mielin siitä, että se on ilmestynyt ja hyvin kirjoitettu.

Äänikirjat ovat minun tämän vuoden ”saldossani” hyvin korkealla. Toivottavasti ne ovat mahdollisia vastedeskin. Ne avartavat maailmaa ja käsitystä siitä.

Brittiläisessä maailmassa

Tällaisina räntäsateisina päivinä ei aktiviteetti ole kovin kummoinen.

Illan iloksi katsoimme taas yhden  jakson The Crown -sarjan kolmannesta tuotantokaudesta. Nyt kun brittihovi – taas, vielä – kuohuu, on mielenkiintoista katsella taustoja. Olkoonkin että sarja ei ole dokumentti, mutta kyllä senkin kautta brittimonarkian ja kuningas(kuningatar 😉 )huoneen mielenmaisemasta ja mentaliteetista paljon voi aistia ja oppia.

Tässä syksyn kuluessa olen lukenut/kuunnellut muutamia englantilaisia kirjoja: Julian Fellowesin (joka on Downton Abbey käsikirjoittaja) kirjat Loiston päivät” ja ”Belgravia” olivat molemmat kovasti mieleeni. Varsinkin Belgraviasta pidin kovasti. Ja Eero Saarisen ääni oli tähän juuri oikeanlainen. Hän on lukenut myös Jari Tervon kirjoja ja jotain Taloustieto (Forum) -sarjan kirjoja, joihin minä en suin surminkaan tartu, tai siis lataa.

Toinen Fellowes listallani on Jessica Fellowes, jonka setä em. Julian Fellowes on. Jessica on kirjoittanut kaksi suomeksi käännettyä kirjaa Nuori, kaunis ja kuollut sekä Midfordin murhat. Ensimmäinen oli minusta jotenkin sekava, tai en onnistunut uppoutumaan murhamysteeriin, en sympatiseerannut ketään ja muutenkin se jäi vähän ohueksi. Mutta Midfordin murhissa oli kartanoelämää, kahden kerroksen väkeä, hyviä juonenkäänteitä ja kaiken puolin tyylikäs dekkari.

Kaikkinensa keväällä alkanut äänikirjabuumini on jatkunut. Tosin pyöräilykauden loppuminen, minkä myötä en enää tuntitolkulla päivittäin ajele ympäri Oulua ja naapurikuntia, on merkinnyt tahdin verkkaistumista, tosin ei paljoa. Kaikkiaan listassa on nyt 84 kirjaa. Kirjoittelen tässä joku ilta arvioitani, – tai ainakin kehun monia ja ehkä kummeksun muutamia. Jouluvalojen aikaan kirjat ovat tärkeitä.

Menneitä miettien

Epätodellinen sää tänään, mutta niin kaunista tepastellessa iltapäivän lenkillä. Pakkasta oli kyllä vielä iltapäivälläkin kymmenkunta astetta, mutta tyven, poutainen, aurinkoinenkin.  Ulkoilma tuntui taas hyvälle.

Sitä paitsi minulla oli hyvä kirja lopuillaan: Heidi Köngäs, Mirjami. Lisää sota-ajan kirjoja lukulistaani. En ole ennen lukenut (en edes tiennyt) Heidi Köngäksen tuotannosta – hyppäsin vähän kuin keskelle hänen trilogiaansa? – Ison perheen (5 poikaa ja 3 tytärtä) elämästä sotavuosien Suomen maaseudulla – Pirkanmaalla Mäntässä kirjoittanut Köngäs luo todentuntuisesti henkilöidensä alakuloisen mielenmaiseman. Hän kirjoittaa paikoin hyvin runollisesti. Kirjassa ei niinkään ”näe” maisemia tai miljöitä, mutta sen edetessä huomaamatta myötäelää ja pystyy tuntemaan naisten huolen, ahdistuksen ja toisaalta sellaisen ”matalan” selviämisen.

Kirjaa markkinoidaan vähän kuin rakkaustarinana, mutta minulle siinä oli enemmänkin arjen ja kotirintaman elämänmenon kuvaamista – ja nimenomaan tunteiden tasolla. Mirjami kysyy itseltään vuodenvaihteessa 1946 ”miksei rauha sitten tunnukaan niin ihmeelliseltä, miksi kaikki on tyhjää, valjua”… Eikä ole kyse vain aineellisen puutteen jatkumisesta, tuhotuista maisemista, kaupungeista, kuolleista läheisistä.

Taas, niin kuin tässä vanhetessa, vanhusten kanssa jutellessa, menneitä kirjatessa, olen monta kertaa tullut ajatelleeksi, että loppujen lopuksi sodan loppumisesta kun synnyin. Sokerin ja kahvin säännöstely oli loppunut vasta 1954, valvontakomissio lähtenyt vain 10 vuotta aiemmin, jälleenrakennus ei suinkaan ollut vielä päätöksessään, sodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat juuri ehtineet kansakouluun…

Hyvinkin menneessä maailmassa olen elänyt tänään… Nyt kirja vaihtui dekkariksi Englannin maaseudulle, joten tunnemaisemakin palautunee tulevaan katsovaksi. 😉

 

 

Koukussa

Nyt on käynyt niin, että olen taas jäänyt pahasti koukkuun. Reissussa jouduin olemaan ilman tai siis siellä ihan helposti pärjäsin ilmankin, mutta heti kotiin palattua oli taas hankkiuduttava vanhan houkutuksen tarjoamiin fiiliksiin. Tilasin heti muutaman uudenkin ihan valmiiksi ja varmuuden vuoksi, ettei nyt tule katkoksia.

Ja nyt sitten voin tehdä vain sellaista, joka sallii ”sekakäytön” eli kirjojen kuuntelun tekemisen ohessa. Ennen lomaa aloitin Anne B. Radgen viisiosainen sarjan, jonka ensimmäisestä osasta tehty tv-sarja ”Berliininpoppelit” on kuulemma nähty Suomessakin vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta eipä ole minulla siitä, siitäkään, mitään havaintoa. Nyt on viides kirja menossa, – kakkonen ja nelonen ovat olleet heikoimpia lenkkejä.

Sukutarina, joka sijoittuu Norjan maaseudulle, jossa eläimillä ja hautausurakoinnilla, tanskalaisilla elitisti-”homppeleilla” (kuten kirjassa todetaan) ja nuorehkon naisen oman elämänsä löytämisellä on keskeinen osansa kerronnassa, ei  lähtökohtaisesti minua kiinnosta, ja olenkin monta kertaa näitä kuunnellessa miettinyt, miksi jäin sarjaan kiinni. Ehkä se on juuri se tarina. Kiinnostus, miten Torrun sekä Neshovin veljeskaarti Tor, Margido ja Erlend sekä vanhus Tormor pärjäävät, miten heille ”käy”. Ihmiset ja heidän ratkaisunsa kiehtovat. Ja on kirjassa merkillisestä hassua huumoriakin, jos kohta maaseudun ankeudesta ja kuolemasta melkein inhorealististakin kuvausta.

Joka tapauksessa hyvin vähän mitään kanssakäymistä tänään, sillä olen laitellut kuvia, kokkaillut, pyöräillyt, käynyt kaupassa ja koko ajan nappikuulokkeet korvissa. Sen, että Pehtoori pihlajien kaatopuuhista kävi iltapäivällä sisällä syömässä, olen  muutoin ollut kirjojen maailmaan uppoutuneena.

 

Sukupolvet vaihtuvat

On kolmekymmentä vuotta siitä kun minusta tuli äiti. Esikoinen on nyt vuotta nuorempi kuin minä olin silloin, kun sain hänet. Kun vihdoin hänet saimme!

Tyär piti jo elokuussa yhden opiskelukaverinsa kanssa yhteiset tasavuosijuhlat Helsingissä, joten nyt ei mitään kestejä. Toki meillekin oli kutsu tuonne kesäjuhliin, mutta eipä kehdattu nuorten illanviettoon mennä ja kieltämättä vähän tuo matkakin vähensi innostusta. Olisihan me täällä tänään juhlittu, mutta ei koodariopiskelija-tuutorilla nyt ollut aikaa Ouluun lennähtää. Ehkä syyslukukauden aikana kuitenkin.

Minun matkani vei tänään näille tienoille. Kempeleen kotiseutumuseolla kävin. Eihän se tietenkään auki ollut, mutta pihapiirissä on paljon katseltvaa, hyvä tovi tauottaa.

Tuollakin niin kuin niin monta kertaa aiemminkin tänä kesänä oli hetkellisesti aika absurdi olo, kun oli tunnin tai pari kuunnellut kirjaa, jonka tapahtumat, aika, aikakausi vuodenaika, miljöö, kaikki on jotain ihan muuta kuin ympäröivä maailma. Aika pian sitten suljinkin nappikuulokkeet, sillä  kirja joka on ”Downton Abbeyn tekijän nostalgiaa tihkuva, herkullinen kuvaus brittiläisen yläluokan viimeisistä loiston ajoista” ei oikein käynyt yksiin tuon 1800-luvun lopun maalaistalon pihapiirin syksyisen autiuden kanssa. SItä paitsi en oikein osaa keskittyä kuvaamaankaan jos kuuntelen samanaikasesti kirjaa. Siivoaminen, photoshoppaaminen ja ruoanlaittaminen sujuvat, mutta ei keskittynyt kuvaaminen. En siis ole mikään multitaskaaja, jollaisia taitavatkin olla vain milleniaali-sukupolven nuoret aikuiset.

Olen enemmän sellainen yhteen asiaan uppoava. Ja niinpä paluumatkalla Julian Fellowesin ”Loiston päivät” olivat taas mitä mielenkiintoisinta kuunneltavaa. Siinäkin on paljon myös asiaa, analyysia aristokraattisen yhteiskunnan ja elämäntavan murenemisesta sekä sodanjälkeisen Englannin monipolvisesta muutoksesta. Hyvin hyvä kirja se on.

Kirjakesän saldo

Kirjojen kesä. Pyöräilyn kesä. Kotikesä. Lähimatkailukesä. Valokuvauskesä.

Minulla on ollut puhelimessani BookBeat -äänikirjatili nyt viitisen kuukautta, ja sinä aikana olen lukenut kolme ”oikeaa” kirjaa ja kuunnellut 50 äänikirjaa, mikä merkitsee noin kymmenen kirjan kuukausivauhtia. Kolme päivää per kirja. En ole koskaan lukenut näin paljoa näin lyhyessä ajassa. Enimmäkseen olen kuunnellut pyöräillessä, mutta myös kotona ja pihalla puuhaillessa sekä kuvia tehdessä. Enin osa luettujen listan kirjoista on romaaneja. Ensimmäiset kymmenen kirjaa kommentoinkin jo toukokuussa:  TÄÄLLÄ

BookBeatissa kirjoja on mahdollista pisteyttää asteikolla 1 – 5. Olen melkein kaikille antanut pisteitä, mutta skaalani on kapea 3 – 5. Muutaman olen keskeyttänyt aika alkuunsa, ovat siis olleet ”huonoja” tai eivät ole sittenkään kiinnostaneet. Kolmonen arvostelussani tarkoittaa mitäänsanomatonta, nelonen oikein hyvää ja vitonen on kirja, josta olen nauttinut kovasti ja jota mielelläni suosittelen.

Ensimmäisenä on mainittava Jojo Moyes. Olen kuunnellut kaikki kuusi hänen suomenkielistä kirjaansa. Olen pitänyt niistä kaikista, mutta nimenomaan trilogia (Kerro minulle jotain hyvää, Jos olisit tässä ja Elä rohkeasti) ja varsinkin sen ensimmäinen kirja kiehtoivat kovasti. Olkootkin että olivat yhden sortin rakkausromaaneja, ei niin ”realistisia”, ei mitään samaistuttavaa, jne. mutta niissä oli jotain koukuttavaa. Ehkä päähenkilö Louisa Clark oli niin ”hyvä tyyppi”, oikeasti ”hyvä ihminen”, että ihastuin häneen. Ja Mervi Takatalon hienovaraisesti ”ääninäyttelevä” luku miellyttää minua.

Tavallaan historiallinen romaani on Kathryn Stockettin ”Piiat”. Se sijoittuu 1960-luvun Missisippiin, jossa mustat kotiapulaiset ja valkoiset kotirouvat elävät maailman ja arvojen muuttuessa. Kirja on paksu, mutta parikymppisen valkoisen nuoren naisen Skeeterin murtautuminen irti vanhoista kaavoista ja asemista on kuvattu hyvin, osana isompaa yhteiskunnallista ja sosiaalista muutosta joka Yhdysvaltojen etelävaltioissa tuolloin tapahtui. Tästä on kuulemma tehty elokuvakin, haluaisinpa nähdä.

Jotenkin tämän kanssa rinnakkainen on Kevin Kwan´n ”Ökyrikkaat aasialaiset”. Ihan hulvaton kirja. Esittelyssä todetaan ytimekkäästi: ”Megaluokan ilmiöksi noussut romanttinen komedia seuraa kekseliäitä juonitteluja naimakauppojen kulisseissa.” Mutta kyllä minä tässäkin näen myös kuvauksen arjesta, tai maailmasta ja maailmankuvasta. Tosin hyvin erikoisen ja pienen populan maailmasta. Varsinkin tästä tehdyn elokuvan haen vielä joskus katseltavaksi. Jo niiden vaatteiden takia!!!!

Kolmas – ja täysin erilainen – historiallinen romaani on Minna Rytisalon ”Lempi”. Se on kaukana romanttisesta komediasta, se on kertomus sodasta, naisista, Lapista. Se on rakenteeltaan taiten tehty, eri näkökulmat pistävät lukijat ajattelemaan ja muistamaan, että koskaan ei ole yhtä totuutta. Rytisalo kirjoittaa – verevästi? En tiedä oikeaa sanaa, mutta teksti on juuri niin raastavaa tai rakastavaa kuin sen kuuluukin olla. Tämä on hieno kirja. Vaikea uskoa esikoiskirjaksi.

Ihan kummallinen kirja on  ”Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Gail Honeyman)”. Se kertoo yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Tätä kuunnellessa tuli mieleen, miten kukaan voi keksiä tällaista Eleanoria. Tämä kirja ei naurata, mutta on jotenkin kummallisesti hauska. Ehkä minulla on outo huumorintaju.

Jonas Jonassonin kirja on minusta ehkä miesten kirja. Ehkä tuntemus johtuu siitä, että siinä on sellaista artopaasilinnamaista veijaritarinaa. Ihan mahdoton kohellus, mutta sopi oikein hyvin heinäkuun lämpimien päivien pitkien pyörälenkkien ”lukemistoksi”. Jonasson on minulle uusi tuttavuus, mutta en niin ihastunut, että olisit muita kirjojaan ladannut kuunteluun. John Williamsin kirja Stoner sai minulta myös vitosen – siitä olen postannutkin jo aiemmin. Vieläkin muistan tuon kirjan tuoman tunnelman, kirjan hengen.

Aivan erilainen kuin yksikään edellisistä on Stockman Yard – Myymäläetsivän muistelmat (Antto Terras). Ihan uskomattomia faktoja Stockasta, siellä varastelevasta monenkirjavasta porukasta ja kaikesta mikä liittyy varasteluun. Kirja sisältää myös hyvin käytäntöihin opastavan ”Myymälävarkaan käsikirjan”. Terras on tekstissään sarkastinen, hauska, analyyttinen, hieman (sosiaali)rasistinenkin, mutta kaikkinensa kirja on ehdottomasti kuuntelemisen väärti. Varsinkin kun lukija on Antti Virmavirta.

Pauliina Vanhatalon (omaelämäkerrallinen) ”Toinen elämä” on hyvä kirja. Ihan kuin lukisin jostain tutusta. Se on pohdisteleva kirja, naisen elämä 40-vuotiaana… Vanhatalo kirjoittaa ”salanimellä” Veera Vaahtera romanttisia komedioita, joita niitäkin olen nyt pari kuunnellut. Ne riittänevät, mukavia pikku tarinoita, mutta ”oikean” Vanhatalon tuotanto on minulle mieluisampaa.  Satu Vasantolan kirjan ”En plaa takaisin koskaan, luulen” kuuntelin liki ahdistuneena. Se oli minulle rankka, mutta hyvin paljon silmiä avaava. Kirjan kerronta, kahden naisen elämän kuljettaminen rinnakkain on tehty taidokkaasti.

Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin” olen jo aiemmin kehunut ja sen innoittamana kuuntelin myös hänen ensimmäisen kirjansa ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”, – luulen, että siitä pitääkseen pitää joko olla käynyt Japanissa tai ainakin muuten tuntea japanilaista mentaliteettia ja arvomaailmaa edes vähän, että kirja avautuu ollenkaan. En tiedä avautuiko se minullekaan ihan tarpeeksi, mutta pidin siitä. Pidän Kankimäen tyylistä. Ja kirjan jälkeen minäkin olen laatinut luetteloita. Entistä enemmän erilaisia luetteloita. Tulette vielä törmäämään niihin. 😉

Onhan tämäkin jo yksi luettelo.

Päiviä kuvittaen ja sanoittaen

Yhtäkkiä matkalla tunsin ratapölkkyjen tuoksun, sitten taas näin kimmeltävän joen, iloitsin kun aurinko pysyi sinnikkäästi pilvien välissä eikä takana, tuntui kesälle, vihdoin tuntui kesälle. Oulujokivarren kapealla tiellä Maikkulan jälkeen oli levollista, lauantaiaamun hiljaisuus ja tuntui melkein vieraalta – kuin en Oulussa olisikaan. Oli poljettava hiljaksiin, melkein joutilaasti. Makustelin mielessäni ja silmissäni kesäpäivää, enkä pysähtynyt ottamaan kuvia. Yritin mielessäni miettiä sanoja kulkemiselle, sille ilon tunteelle, joka kesälauantain aamupäivänä leppoisana tuntui liikkuessa ja siinä, että saattoi kulkea kuten halusi.

Mietin samalla, että nyt kun olen taas palannut – itseasiassa tehnyt kvanttihypyn – kirjojen maailmaan, on ympäröivän maailmani elämä – tai paremminkin sen näkeminen – palautunut ennalleen. Viime vuosien aikana olen tarkastellut maailmaa tai ainakin ulkoilumaailmaani hyvin visuaalisesti. Olen huomaamattani liukunut nimenomaan kuvittamaan päiviäni, en enää niinkään sanoittamaan niitä.

Olen kyllä tiedostanut, että blogini on muuttunut entistä enemmän kuvakerronnaksi kuin verbaaliseksi tarinoinniksi päivieni kulusta. Kun aiemmin usein jo matkalla töistä kotiin tai lauantain lenkillä merenrannassa, mietin mitä kirjoitan illalla, mietin silloin, miten lauseet blogiin rakennan, niin viime vuodet olen kulkenut kamera kaulalla etsien kuva-aiheita ja kuvakulmia, joilla illalla postatessani kertoisin päiväni kulusta.

En enää kirjoita työkseni, nyt kun en enää tuota tekstiä puhuttavaksi tai julkaistavaksi, yritän ottaa kuvia, jotka kertovat siitä, mitä olen nähnyt ja elänyt. Yksi kuva kertoo enemmän kuin…. Vai kertooko sittenkään? Mutta nyt muutaman kuukauden aikana olen kuunnellut kymmeniä kirjoja, ja – toivottavasti – taas löytänyt myös sanat.

Näitä mietin, kun – taas – poljin Turkansaareen.


Siellä on tänä viikonloppuna (vielä huomenna! suosittelen) Perinnepäivät. Monenlaisia työnäytöksiä (kehruuta, sepän töitä, puutöitä, nahkurin hommia) … Ja edelleen lohisoppalounas ja limonadia. Kiertelin ja kuvailin. Ja minä – 1800-luvun agraarielämää ja arjen historiaa vuosia tutkinut ja opettanut – en ollut koskaan nähnyt separaattorin käyttöä ”livenä”. Tänään näin! (Ja koska eletään 2010-lukua oli ”piikatytöllä” Huawei kädessään. 😀 )

Perinnepäivillä, kulttuurihistorian äärellä, oli tuttuja duunista: kollega, opiskelijani vuosien takaa, tiedekunnan hallinnosta toimistosihteeri, kirjastosta amanuenssi … eikä kukaan heistä ihmetellyt että olin kameran kanssa liikkeellä. 🙂 Tuntui olevan menneessä maailmassani tiedossa, että nykyisin enemmän kuvitan kuin sanoitan.

Paluumatka vielä hitaammin kuin mennessä, ihan vain nautin, ettei minun ollut tarve olla missään, ei tekemässä mitään. VÄhän sellainen ”elämä on” – fiilis.

Laittelimme ruokaa, istuimme piazzalla päivettyen, touhusimme pientä puuhailua pihalla, söimme hyvin (Pehtoori oli vuorostaan käynyt Kiviniemen kalasatamassa tuomisinaan ahvenfileitä). Siinä se tämä lauantai.

Kirja vei mennessään

Olen ihan toisessa maailmassa. Juuri loppui John Willims´in romaani ”Stoner”. Se ilmestyi alunperin vuonna 1965, mutta käännettiin suomeksi vasta jokunen vuosi sitten, ja sen jälkeen yksi jos toinenkin tuttuni kertoi (FB:ssa, Insta-stooreissa tai kasvokkain) lukevansa sitä. Ja annoin itseni ymmärätää, että se vaikuttava, vähän niin kuin kulttikirja. Olen jo viikkoja sitten ladannut äänikirjan puhelimeeni, mutta vasta perjantaina aloitin. Ei olisi kannattanut aloittaa. Tai siis, että se ei ole kesäkirja. Se pitäisi lukea syksyllä, – syyslukukauden keskellä.

Se on melankolinen, välillä surullinen, ei apaattinen – enimmäkseen kuitenkin vain alakuloinen. Tai onko sittenkään? Se on jotenkin tumma kirja, tai tummanharmaa. Ei ahdistava, eikä pitkäveteinen, mutta puuduttavuuden raja on hyvin lähellä. Silti kirja vie syvälle omaan maailmaansa.

En tiedä, miten ei-yliopistolainen ja akateemista maailmaa tuntematon kirjan kokee, mutta minä koin hyvin vahvasti. Vaikka on kyse amerikkalaisesta elämänmenosta ja oman sukupolveni edeltävistä vuosikymmenistä, oli kirja kuitenkin hyvin läheinen. Se pistää miettimään. Ja se kertoo hyvin, kuinka tärkeää on se, että saa tehdä työtä, josta pitää. Juuri sellaista työtä, jossa on sisältöä ja joka siten ei aina, ei useinkaan, edes tunnu työltä, syystä tai toisesta tuntuu elämältä, hyvältä elämältä. Ja tuntuu oman elämän työltä. Niin kuin minusta omani tuntui joskus vuosia sitten  …

Nyt kun olen kerran poissa tästä maailmasta, ajattelin lähteä yhteen toiseen maailmaan: palata omaan nuoruuteeni. Liki elinikäisen fanitukseni kohteen leffan lähden katsomaan nyt. ”Rocketman” – here I come!

Keskikesän juhlaa kohti

Juhannuskalat (tai ainakin osa niistä) tuli haettua Kellon Kiviniemen Kalasatamasta. Ja poljin sinne ensin vähän ”ohi”, mutta eipä haitannut oli mukava kesäinen keli (+19 C) ja hyvä kirja kuuntelussa. Itse asiassa aika kamala kirja Satu Vasantolan ”En palaa takaisin koskaan, luulen”. Neljän sukupolven tarina, yhden perheen elämä läpi koko Suomen itsenäisyyden ajan. Se on 12 tunnin kirja, ja kuuntelin sen suunnilleen vuorokaudessa. Mikä ehkä kertoo, että kirja vie. Se ei varsinaisesti ahdista, mutta ravistelee se. Pistää ajattelemaan elämää oman kuplan ulkopuolella.

Kalasataman Kalapuohi aukesi klo 11; olin satamassa vähän sitä ennen, ja pian puotiin oli jono. Sinä aikana kun jäin vielä kiertelemään ja istuskelemaan venesatamassa, paikalla kävi varmasti kymmeniä kalan ja lohisopan ostajia. Kioskissa oli maivaa ja siikaa, Puohissa lohtakin, ja kalajalosteita. Kun minulla oli kylmälaukku mukana, saatoin ajella kotiinkin päin mutkan kautta.

Vähän ruokatuunailuja: jostain sisustuslehdestä maanantaina kampaajalla näin idean kukista vanhoissa mehu-, rose-, öljy- etc-pulloissa sekä kipoissa ja laseissa. Ja sellaista sitten värkkäilin Huvilan ikkunalle. Ei tullut niin sievää kuin siinä lehtijutussa, eikä varsinkaan kuvassa näytä oikein onnistuneelta, mutta jahka nuo kukat puhkeaa kukkimaan niin katsellaanpa sitten uudelleen.

Iltapäivän lämmössä, Pehtoorin palattua omalta pyörälenkiltään, aamupäivällä pesemälleen piazzalle, nautimme  pikkupullollisen Loiren crementia, joka oli mitä hedelmäisintä ja sopivasti hapokasta, eikä ihan napsuvan kuivaa. Isossa pullossakin näyttää olevan myynnissä Alkossa ja tulee siten paljon halvemmaksi… 😉

Huomenna tyttären pyöräretki on suunnilleen puolivälissä, ja juuri sopivasti juhannukseksi ”sattuu” kotikotiin. Ja Juniorillakin töitä vain aamupäivä, joten meillähän on juhla ja juhannus täällä. Sitä valmistellessa ja odotellessa…

Kesälauantaina tuntuu mukavalle

On niin hyvä, kun

  • kotipiazzan kivet tuntuvat vielä illalla lämpimiltä kun avojaloin kävelen kastelemaan kukkia.
  • pyörälenkillä Turkansaareen löytää (taas) ihan uusia seutuja kotikaupungistaan. Kuinka hienoja taloja olikaan Juurussuon kupeessa ja Knuutilanrannssa. Ja kuinka yhtäkkiä oli idyllistä maaseutua. Sellaista mitä ei autolla ajella tule nähneeksi.
  • Turkansaaressa on tämä kesä pääsymaksuton. Ei tarvitse edes museokorttia ja voi vaan mennä. Siellä on joka päivä lohisoppalounas. Ja sittisuutaa. Limonadia. Oli niin hyvä hetki tuo kuvassa oleva. Yksin on välillä hyvä.
  • ruokakuvauksen verkkokurssi, johon satsasin yli 40 euroa, ei kokonaan ole pelkkää höttöä. Vaikka enimmäkseen on, mutta ei kokonaan.
  • kuuntelin äänikirjan ”Lempi”. Se on hyvin hyvä kirja. Koskettava. Rakenteeltaan ”erilainen”. Kertoo pohjoisesta, sodasta, Lapin sodasta, naisista sodan jaloissa, … voin suositella, todellakin.
  • kotiin palattua oli niin hiki, että tiesin pyöräilleeni paljolti ilman sähköä. Oli liikkunut olo. Ja kesä.
  • sain tehdyksi ”oikeaa” ruokaa. Siis sellaista, joka vaatii vähän muutakin kuin kypsentämistä. Noh, ei paljon, mutta kuitenkin. Talviruokaahan tämä on, mutta olipa hyvää. Ohessa oli ramen-nuudeleita, salaattia ja patonkia. Aurinkoista, lopultakin aika helppoa. Kun kaupassa ei ollut veriappelsiineja, laitoin tavallisia ja sitten veriappelsiini(tuore)mehua. Ohje täällä: KLIKS