Luettua

Epätodellinen sää tänään, mutta niin kaunista tepastellessa iltapäivän lenkillä. Pakkasta oli kyllä vielä iltapäivälläkin kymmenkunta astetta, mutta tyven, poutainen, aurinkoinenkin.  Ulkoilma tuntui taas hyvälle.

Sitä paitsi minulla oli hyvä kirja lopuillaan: Heidi Köngäs, Mirjami. Lisää sota-ajan kirjoja lukulistaani. En ole ennen lukenut (en edes tiennyt) Heidi Köngäksen tuotannosta – hyppäsin vähän kuin keskelle hänen trilogiaansa? – Ison perheen (5 poikaa ja 3 tytärtä) elämästä sotavuosien Suomen maaseudulla – Pirkanmaalla Mäntässä kirjoittanut Köngäs luo todentuntuisesti henkilöidensä alakuloisen mielenmaiseman. Hän kirjoittaa paikoin hyvin runollisesti. Kirjassa ei niinkään ”näe” maisemia tai miljöitä, mutta sen edetessä huomaamatta myötäelää ja pystyy tuntemaan naisten huolen, ahdistuksen ja toisaalta sellaisen ”matalan” selviämisen.

Kirjaa markkinoidaan vähän kuin rakkaustarinana, mutta minulle siinä oli enemmänkin arjen ja kotirintaman elämänmenon kuvaamista – ja nimenomaan tunteiden tasolla. Mirjami kysyy itseltään vuodenvaihteessa 1946 ”miksei rauha sitten tunnukaan niin ihmeelliseltä, miksi kaikki on tyhjää, valjua”… Eikä ole kyse vain aineellisen puutteen jatkumisesta, tuhotuista maisemista, kaupungeista, kuolleista läheisistä.

Taas, niin kuin tässä vanhetessa, vanhusten kanssa jutellessa, menneitä kirjatessa, olen monta kertaa tullut ajatelleeksi, että loppujen lopuksi sodan loppumisesta kun synnyin. Sokerin ja kahvin säännöstely oli loppunut vasta 1954, valvontakomissio lähtenyt vain 10 vuotta aiemmin, jälleenrakennus ei suinkaan ollut vielä päätöksessään, sodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat juuri ehtineet kansakouluun…

Hyvinkin menneessä maailmassa olen elänyt tänään… Nyt kirja vaihtui dekkariksi Englannin maaseudulle, joten tunnemaisemakin palautunee tulevaan katsovaksi. 😉

Nyt on käynyt niin, että olen taas jäänyt pahasti koukkuun. Reissussa jouduin olemaan ilman tai siis siellä ihan helposti pärjäsin ilmankin, mutta heti kotiin palattua oli taas hankkiuduttava vanhan houkutuksen tarjoamiin fiiliksiin. Tilasin heti muutaman uudenkin ihan valmiiksi ja varmuuden vuoksi, ettei nyt tule katkoksia.

Ja nyt sitten voin tehdä vain sellaista, joka sallii ”sekakäytön” eli kirjojen kuuntelun tekemisen ohessa. Ennen lomaa aloitin Anne B. Radgen viisiosainen sarjan, jonka ensimmäisestä osasta tehty tv-sarja ”Berliininpoppelit” on kuulemma nähty Suomessakin vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta eipä ole minulla siitä, siitäkään, mitään havaintoa. Nyt on viides kirja menossa, – kakkonen ja nelonen ovat olleet heikoimpia lenkkejä.

Sukutarina, joka sijoittuu Norjan maaseudulle, jossa eläimillä ja hautausurakoinnilla, tanskalaisilla elitisti-”homppeleilla” (kuten kirjassa todetaan) ja nuorehkon naisen oman elämänsä löytämisellä on keskeinen osansa kerronnassa, ei  lähtökohtaisesti minua kiinnosta, ja olenkin monta kertaa näitä kuunnellessa miettinyt, miksi jäin sarjaan kiinni. Ehkä se on juuri se tarina. Kiinnostus, miten Torrun sekä Neshovin veljeskaarti Tor, Margido ja Erlend sekä vanhus Tormor pärjäävät, miten heille ”käy”. Ihmiset ja heidän ratkaisunsa kiehtovat. Ja on kirjassa merkillisestä hassua huumoriakin, jos kohta maaseudun ankeudesta ja kuolemasta melkein inhorealististakin kuvausta.

Joka tapauksessa hyvin vähän mitään kanssakäymistä tänään, sillä olen laitellut kuvia, kokkaillut, pyöräillyt, käynyt kaupassa ja koko ajan nappikuulokkeet korvissa. Sen, että Pehtoori pihlajien kaatopuuhista kävi iltapäivällä sisällä syömässä, olen  muutoin ollut kirjojen maailmaan uppoutuneena.

Kirjojen kesä. Pyöräilyn kesä. Kotikesä. Lähimatkailukesä. Valokuvauskesä.

Minulla on ollut puhelimessani BookBeat -äänikirjatili nyt viitisen kuukautta, ja sinä aikana olen lukenut kolme ”oikeaa” kirjaa ja kuunnellut 50 äänikirjaa, mikä merkitsee noin kymmenen kirjan kuukausivauhtia. Kolme päivää per kirja. En ole koskaan lukenut näin paljoa näin lyhyessä ajassa. Enimmäkseen olen kuunnellut pyöräillessä, mutta myös kotona ja pihalla puuhaillessa sekä kuvia tehdessä. Enin osa luettujen listan kirjoista on romaaneja. Ensimmäiset kymmenen kirjaa kommentoinkin jo toukokuussa:  TÄÄLLÄ

BookBeatissa kirjoja on mahdollista pisteyttää asteikolla 1 – 5. Olen melkein kaikille antanut pisteitä, mutta skaalani on kapea 3 – 5. Muutaman olen keskeyttänyt aika alkuunsa, ovat siis olleet ”huonoja” tai eivät ole sittenkään kiinnostaneet. Kolmonen arvostelussani tarkoittaa mitäänsanomatonta, nelonen oikein hyvää ja vitonen on kirja, josta olen nauttinut kovasti ja jota mielelläni suosittelen.

Ensimmäisenä on mainittava Jojo Moyes. Olen kuunnellut kaikki kuusi hänen suomenkielistä kirjaansa. Olen pitänyt niistä kaikista, mutta nimenomaan trilogia (Kerro minulle jotain hyvää, Jos olisit tässä ja Elä rohkeasti) ja varsinkin sen ensimmäinen kirja kiehtoivat kovasti. Olkootkin että olivat yhden sortin rakkausromaaneja, ei niin ”realistisia”, ei mitään samaistuttavaa, jne. mutta niissä oli jotain koukuttavaa. Ehkä päähenkilö Louisa Clark oli niin ”hyvä tyyppi”, oikeasti ”hyvä ihminen”, että ihastuin häneen. Ja Mervi Takatalon hienovaraisesti ”ääninäyttelevä” luku miellyttää minua.

Tavallaan historiallinen romaani on Kathryn Stockettin ”Piiat”. Se sijoittuu 1960-luvun Missisippiin, jossa mustat kotiapulaiset ja valkoiset kotirouvat elävät maailman ja arvojen muuttuessa. Kirja on paksu, mutta parikymppisen valkoisen nuoren naisen Skeeterin murtautuminen irti vanhoista kaavoista ja asemista on kuvattu hyvin, osana isompaa yhteiskunnallista ja sosiaalista muutosta joka Yhdysvaltojen etelävaltioissa tuolloin tapahtui. Tästä on kuulemma tehty elokuvakin, haluaisinpa nähdä.

Jotenkin tämän kanssa rinnakkainen on Kevin Kwan´n ”Ökyrikkaat aasialaiset”. Ihan hulvaton kirja. Esittelyssä todetaan ytimekkäästi: ”Megaluokan ilmiöksi noussut romanttinen komedia seuraa kekseliäitä juonitteluja naimakauppojen kulisseissa.” Mutta kyllä minä tässäkin näen myös kuvauksen arjesta, tai maailmasta ja maailmankuvasta. Tosin hyvin erikoisen ja pienen populan maailmasta. Varsinkin tästä tehdyn elokuvan haen vielä joskus katseltavaksi. Jo niiden vaatteiden takia!!!!

Kolmas – ja täysin erilainen – historiallinen romaani on Minna Rytisalon ”Lempi”. Se on kaukana romanttisesta komediasta, se on kertomus sodasta, naisista, Lapista. Se on rakenteeltaan taiten tehty, eri näkökulmat pistävät lukijat ajattelemaan ja muistamaan, että koskaan ei ole yhtä totuutta. Rytisalo kirjoittaa – verevästi? En tiedä oikeaa sanaa, mutta teksti on juuri niin raastavaa tai rakastavaa kuin sen kuuluukin olla. Tämä on hieno kirja. Vaikea uskoa esikoiskirjaksi.

Ihan kummallinen kirja on  ”Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Gail Honeyman)”. Se kertoo yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Tätä kuunnellessa tuli mieleen, miten kukaan voi keksiä tällaista Eleanoria. Tämä kirja ei naurata, mutta on jotenkin kummallisesti hauska. Ehkä minulla on outo huumorintaju.

Jonas Jonassonin kirja on minusta ehkä miesten kirja. Ehkä tuntemus johtuu siitä, että siinä on sellaista artopaasilinnamaista veijaritarinaa. Ihan mahdoton kohellus, mutta sopi oikein hyvin heinäkuun lämpimien päivien pitkien pyörälenkkien ”lukemistoksi”. Jonasson on minulle uusi tuttavuus, mutta en niin ihastunut, että olisit muita kirjojaan ladannut kuunteluun. John Williamsin kirja Stoner sai minulta myös vitosen – siitä olen postannutkin jo aiemmin. Vieläkin muistan tuon kirjan tuoman tunnelman, kirjan hengen.

Aivan erilainen kuin yksikään edellisistä on Stockman Yard – Myymäläetsivän muistelmat (Antto Terras). Ihan uskomattomia faktoja Stockasta, siellä varastelevasta monenkirjavasta porukasta ja kaikesta mikä liittyy varasteluun. Kirja sisältää myös hyvin käytäntöihin opastavan ”Myymälävarkaan käsikirjan”. Terras on tekstissään sarkastinen, hauska, analyyttinen, hieman (sosiaali)rasistinenkin, mutta kaikkinensa kirja on ehdottomasti kuuntelemisen väärti. Varsinkin kun lukija on Antti Virmavirta.

Pauliina Vanhatalon (omaelämäkerrallinen) ”Toinen elämä” on hyvä kirja. Ihan kuin lukisin jostain tutusta. Se on pohdisteleva kirja, naisen elämä 40-vuotiaana… Vanhatalo kirjoittaa ”salanimellä” Veera Vaahtera romanttisia komedioita, joita niitäkin olen nyt pari kuunnellut. Ne riittänevät, mukavia pikku tarinoita, mutta ”oikean” Vanhatalon tuotanto on minulle mieluisampaa.  Satu Vasantolan kirjan ”En plaa takaisin koskaan, luulen” kuuntelin liki ahdistuneena. Se oli minulle rankka, mutta hyvin paljon silmiä avaava. Kirjan kerronta, kahden naisen elämän kuljettaminen rinnakkain on tehty taidokkaasti.

Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin” olen jo aiemmin kehunut ja sen innoittamana kuuntelin myös hänen ensimmäisen kirjansa ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”, – luulen, että siitä pitääkseen pitää joko olla käynyt Japanissa tai ainakin muuten tuntea japanilaista mentaliteettia ja arvomaailmaa edes vähän, että kirja avautuu ollenkaan. En tiedä avautuiko se minullekaan ihan tarpeeksi, mutta pidin siitä. Pidän Kankimäen tyylistä. Ja kirjan jälkeen minäkin olen laatinut luetteloita. Entistä enemmän erilaisia luetteloita. Tulette vielä törmäämään niihin. 😉

Onhan tämäkin jo yksi luettelo.

Olen ihan toisessa maailmassa. Juuri loppui John Willims´in romaani ”Stoner”. Se ilmestyi alunperin vuonna 1965, mutta käännettiin suomeksi vasta jokunen vuosi sitten, ja sen jälkeen yksi jos toinenkin tuttuni kertoi (FB:ssa, Insta-stooreissa tai kasvokkain) lukevansa sitä. Ja annoin itseni ymmärätää, että se vaikuttava, vähän niin kuin kulttikirja. Olen jo viikkoja sitten ladannut äänikirjan puhelimeeni, mutta vasta perjantaina aloitin. Ei olisi kannattanut aloittaa. Tai siis, että se ei ole kesäkirja. Se pitäisi lukea syksyllä, – syyslukukauden keskellä.

Se on melankolinen, välillä surullinen, ei apaattinen – enimmäkseen kuitenkin vain alakuloinen. Tai onko sittenkään? Se on jotenkin tumma kirja, tai tummanharmaa. Ei ahdistava, eikä pitkäveteinen, mutta puuduttavuuden raja on hyvin lähellä. Silti kirja vie syvälle omaan maailmaansa.

En tiedä, miten ei-yliopistolainen ja akateemista maailmaa tuntematon kirjan kokee, mutta minä koin hyvin vahvasti. Vaikka on kyse amerikkalaisesta elämänmenosta ja oman sukupolveni edeltävistä vuosikymmenistä, oli kirja kuitenkin hyvin läheinen. Se pistää miettimään. Ja se kertoo hyvin, kuinka tärkeää on se, että saa tehdä työtä, josta pitää. Juuri sellaista työtä, jossa on sisältöä ja joka siten ei aina, ei useinkaan, edes tunnu työltä, syystä tai toisesta tuntuu elämältä, hyvältä elämältä. Ja tuntuu oman elämän työltä. Niin kuin minusta omani tuntui joskus vuosia sitten  …

Nyt kun olen kerran poissa tästä maailmasta, ajattelin lähteä yhteen toiseen maailmaan: palata omaan nuoruuteeni. Liki elinikäisen fanitukseni kohteen leffan lähden katsomaan nyt. ”Rocketman” – here I come!

Juhannuskalat (tai ainakin osa niistä) tuli haettua Kellon Kiviniemen Kalasatamasta. Ja poljin sinne ensin vähän ”ohi”, mutta eipä haitannut oli mukava kesäinen keli (+19 C) ja hyvä kirja kuuntelussa. Itse asiassa aika kamala kirja Satu Vasantolan ”En palaa takaisin koskaan, luulen”. Neljän sukupolven tarina, yhden perheen elämä läpi koko Suomen itsenäisyyden ajan. Se on 12 tunnin kirja, ja kuuntelin sen suunnilleen vuorokaudessa. Mikä ehkä kertoo, että kirja vie. Se ei varsinaisesti ahdista, mutta ravistelee se. Pistää ajattelemaan elämää oman kuplan ulkopuolella.

Kalasataman Kalapuohi aukesi klo 11; olin satamassa vähän sitä ennen, ja pian puotiin oli jono. Sinä aikana kun jäin vielä kiertelemään ja istuskelemaan venesatamassa, paikalla kävi varmasti kymmeniä kalan ja lohisopan ostajia. Kioskissa oli maivaa ja siikaa, Puohissa lohtakin, ja kalajalosteita. Kun minulla oli kylmälaukku mukana, saatoin ajella kotiinkin päin mutkan kautta.

Vähän ruokatuunailuja: jostain sisustuslehdestä maanantaina kampaajalla näin idean kukista vanhoissa mehu-, rose-, öljy- etc-pulloissa sekä kipoissa ja laseissa. Ja sellaista sitten värkkäilin Huvilan ikkunalle. Ei tullut niin sievää kuin siinä lehtijutussa, eikä varsinkaan kuvassa näytä oikein onnistuneelta, mutta jahka nuo kukat puhkeaa kukkimaan niin katsellaanpa sitten uudelleen.

Iltapäivän lämmössä, Pehtoorin palattua omalta pyörälenkiltään, aamupäivällä pesemälleen piazzalle, nautimme  pikkupullollisen Loiren crementia, joka oli mitä hedelmäisintä ja sopivasti hapokasta, eikä ihan napsuvan kuivaa. Isossa pullossakin näyttää olevan myynnissä Alkossa ja tulee siten paljon halvemmaksi… 😉

Huomenna tyttären pyöräretki on suunnilleen puolivälissä, ja juuri sopivasti juhannukseksi ”sattuu” kotikotiin. Ja Juniorillakin töitä vain aamupäivä, joten meillähän on juhla ja juhannus täällä. Sitä valmistellessa ja odotellessa…

Minulla on nyt ollut käytössä BookBeat –(ääni)kirjasovellus. Kaksi viikkoa koeajalla, ja sitten siirryin tilaamaan palvelun 16,90 euron kuukausihinnalla. Näinä viikkoina olen useammin kuin kerran ääneenkin lausahtanut, että ”Miksi minä en ole aiemmin tällaista hommannut?”

CD-äänikirjoihin olen joskus tutustunut jo aika päiviä sitten ja muutamia kymmeniä vuosien varrella kuunnellutkin (Tuntematon, Sinuhe, muutamia elämäkertoja etc.), silittäessä, lenkillä, rullaluistellessa ja salilla ladattua musiikkia ja myöhemmin Spotify on ollut kuuntelussa ”aina”. Radion suurkuluttaja nimenomaan autossa ja keittiössä olen edelleenkin, mutta pod castit olen löytänyt vasta tänä vuonna, ja nyt sitten äänikirjat!

Olen nyt kuunnellut neljä kirjaa ja kaksi on kesken. Siis paljon enemmän kuin, jos olisin lukenut nuo perinteisinä kirjoina. Enimmäkseen olen kuunnellut niitä istuessani koneella muokkaamassa kuvia. Siinä pystyy keskittymään hyvin, intensiivisesti sekä tekemään kuvia että kuuntelemaan.

Ensimmäisenä kuuntelin liki 400-sivuisen MIchelle Obaman ”Minun tarinani”. Elämäkerrat ovat muutoinkin mieluista luettavaa, naisten elämäkerrat varsinkin. En paljon Michelle Obamasta tiennyt ennen tätä: mielenkiintoista oli esimerkiksi se, kuinka hän toistuvasti toteaa, ettei poliittinen elämä ja toiminta ole hänen juttunsa, mutta toisaalta hän teki sitä jo ennen kuin hänestä tuli Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, mm. amerikkalaisten, erityisesti lasten, lihavuusongelman parissa ja vähävaraisten lasten, erityisesti tyttöjen, koulutuksen parantamiseksi.

Hänen oma elämänsä – kuten myös Barak Obaman – oli yhdenlainen kouluttautumisen riemuvoitto. Mielenkiintoista oli Valkoisen talon ”arki”. Ja yllättävää oli, kuinka sitoutunut Michelle oli tyttäriensä kasvattamiseen – ja rakastamiseen. Kuinka hän oli (ainakin kirjan mukaan) aika ajoin nimenomaan äiti.

Krista Putkonen-Örn on älykäsääninen (jos tällainen luonnehdinta kertoisi jotain), hän on Michelle Obaman ikäinen, joten hänen äänensä sopii tähän. Muidenkin kirjojen kohdalla olen hoksannut, että lukijalla on merkitystä, aika paljonkin.

Sitten satuin vähän vahingossa aloittamaan Eve Hietamiehen ”Hammaskeiju” -kirjan. Se on kolmas osa trilogiasta (Yösyöttö, Tarhapäivä ja nyt Hammaskeiju): Kahden miehen pienperheessä alkaa uusi aikakausi, kun Paavo Pasanen aloittaa koulun. Päivät ovat lyhyitä, ja äkkiä seitsenvuotiaan pitäisi selvitä monesta asiasta yksin – kateissa on milloin Paavon uusi kännykkä, milloin koko poika.

Lukijana on Antti Virmavirta, ja hän on tässä ”roolissa” tosi hyvä. Jäin ihan koukkuun tähän kirjaan, jopa lenkillä se kuului nappikuulokkeistani. Hietamiehellä on kyky kirjoittaa arki eläväksi, nivoa tarinaan ajanhenkeä ja saada tekstistään myös hauska. Niin hauska, että kuuntelin sitten heti perään myös sarjan ensimmäisen kirjan, ja kuuntelen vielä kakkosenkin jossain välissä.

Luulen, etten olisi näihin paperisina koskaan tullut tarttuneeksi, mutta selaillessani BookBeatin kirjavalikoimaa Hammaskeiju oli juuri silloin suosituksissa korkealla, joten aloitin kokeeksi.

Ja nyt olen ihan viime metreillä sellaisen elämänkerran kanssa, jota en koskaan olisi tullut ostaneeksi tai lainanneeksi: Mikael Gabrielin elämäkerta (29-vuotiaan elämäkerta!). Siis se räppäri, josta on tullut yhä enemmän poppari. Tiesin, että hänellä on ollut rankka elämä, kaikenlaista. Onhan siitä ollut lööpeissä ja Vain elämää -ohjelmassa ja radiohaastatteluissa, mutta nyt tiedän pintaraapaisua enemmän. Kirja on näyttänyt maailmaa oman pienen kuplani ulkopuolelta. Sellaisesta maailmasta, josta en ole koskaan tiennyt mitään. Auttaa taas suhteuttamaan asioita.

Juha Itkosen ”Ihmettä kaikki” on kesken. Se, kuten aiemmin lukemani Itkosen kirjat, on mieleeni. Enemmän sellaisesta maailmasta, jossa itse elän. Miehen näkökulma tosin. Kesken on myös Kati Tervon ”Punainen kattila” -kolumnikokoelma. Se on toissapäivänä ilmestynyt, eikä sitä ole äänikirjana, vain e-kirja. Luin sitä tänään kotimatkalla: Sodankylä – Rovaniemi -väli sujui siten nopeasti.

Loppumatkakin sujui joutuisasti: sula tie, pilvipouta, kesärajoitukset, vähän liikennettä. Puolikolmelta jo kotona.

Äänikirjat ovat varmasti tulleet elämääni pysyvästi.

Mitä hiuksesi kertovat sinusta?

Täällä on testi siihen liittyen. Ei FB:n urkintatesti, vaan YLEn sivuilla oleva kysely, jonka on laatinut tutkija, kulttuurihistorioitsija Liisa Väisänen. Miksikö testi on tehty ja miksi siihen linkitän? – Koska tänään yhdeksältä alkaa telkkarista (on YLE Areenassa myös, mutta minä olen vanhanaikainen TV:n hyvin satunnainen katselija, joten aion katsoa telkkarista) uusi 8-osainen sarja Merkkien salat, jossa on asiantuntijana juurikin Liisa Väisänen. Ja tuo hiustesti on osa ohjelmasarjan lanseerausta.

Väisäsen yhden kirjan ”Kaikki Italiani” olen lukenut, ja pidin siitä hyvin paljon. Olen tainnut täällä blogissa sitä kehuakin. No mutta voin kehua uudelleen. Suosittelen varsinkin kaikille Italia-friikeille.

Tämän ohjelman esittelyssä todetaan näin:

”Merkkien salat -ohjelmasarja käsittelee symboleita, joita löytyy suomalaisten elämästä ja arjesta. Emme aina tiedä, mitä merkkejä päällämme kannamme. Meitä ympäröi valtava salattu maailma joka kätkeytyy populaarikulttuurin merkkeihin kuin myös uskonnollisiin symboleihin tai vaikkapa liikennemerkkien muotoihin ja väreihin.”

Siispä sen ääreen. Ai niin, minun hiukseni kertovat, että olen ”Aikaansaava, vapaudenhaluinen ja päämäärätietoinen vauhtimimmi”. No ei ole kyllä tänäänkään siltä tuntunut.

Muistatteko, kun jokunen vuosi sitten usein näki FB:ssä tai blogeissa aloitettavan jutun tai postauksen sanoin ”Se tunne kun …. ”

Minä en oikein ole sitä aloitustapaa oppinut käyttämään. Mutta tänään tuo on jäänyt päälle.

Se tunne kun yhtäkkiä aamulla kauppaan mennessä ajattelet, että ihan kuin olisit ulkomailla, jossain vuokratalossa siellä ja matkalla lähikauppaan hakemaan croissanteja ja leipää aamiaiselle muiden vielä nukkuessa. Tuntuu epätodelliselle, – ja niin tutulle. Ja lämpimälle.

Se tunne, kun olet – vahingossa, eksyttyäsi kotikaupungissasi – polkenut pyörällä parikymmentä kilometriä.

Se tunne, kun torilla tajuat, että jouluun on enää viisi kuukautta ja keksit, että juuri tänään, juuri nyt, eikä päivääkään myöhemmin, on tehtävä kirsikka-rommi-kompottia. Ja sitten se tunne, kun menet Alkoon ja töppäät itsesi, kun et tunne rommeja, olet ostamassa brandyä, tinkaat myyjän kanssa, että vamasti on ollut sellaistsa rommia kuin Happy Joe: ”olen-tehnyt-siihen-mansikkajälkkäriä-ja-paahdettua-valkosuklaata… ” – Miten niin suklaata ei voi paahtaa, ihan hyvin voi! Ja hetken hyvä tunne, kun et ryhdy puhelimesta näyttämään myyjälle blogiasi ja paahdetun suklaan reseptiä. Ja sitten se tunne, kun vihdoin ymmärrät kotona katsoa ko. reseptin ja hoksaat, että todellakin ”Happy Joe” on alkoholijuoma, kyllä, mutta se on siideriä ja rommi, jota olit vailla, on Sailor Jerry  – kuten poikasikin tiesi kertoa.

Se tunne, kun voit vain kuunnella, haluaisit tehdä paljon, mutta ainoa, mitä osaat tai voit tehdä, on kuunnella.

Se tunne, kun luet keskellä kaunista puutarhaa, kesäillan lämmössä kirjaa, ja mietit, että miksi luet! Tai nimenomaan, miksi luet tämän kirjan! Jos tämä kirja on luettava (niinkuin jotenkin vain on), niin lukisit sen talvella. Kesällä kuuluu lukea kevyttä, esimerkiksi dekkareita, ruokahistoriaa tai niin kuin viime viikolla Enni Mustosen uusin,  ”Taiteilijan vaimo”. ”Synninkantajista” tulee ahdistava tunne. Ja toisaalta tulee tunne, että onneksi joku kirjoittaa tästä!

Se tunne, kun ajattelet, että kuinka kukaan osaa kirjoittaa niin hyvin …

”Silloin kun valo osuu harmaiden päivien jälkeen koivunrunkoon, lehtiverso puhkeaa esiin silmun suojasta, suuri aalto pesee rantakallion puhtaaksi, lokki löytää kalan, tiainen pesäpöntön ja perhonen auringonkukan, juuri silloin minä seisahduin sijoilleni ja hetken kauneus ja menettämisen pelko pusertuvat rinnassa ristiin.”

Pauliina Rauhala, Synninkantajat

Nyt kun kirjoitus- ja yöpöydältäni puuttuvat kanditutkielmat, gradukässärit, luentojen harkat, väitöskirjojen aihiot niin olen voinut lueskella kaikenmoista. Nipussa on ne, jotka löysin hyllystäni, jotka ovat omiani tai joita en ole vielä tullut palauttaneeksi kirjastoon.

Minna Lindgrenin ”Sivistyksen turha painolasti” saa ensimmäisen sijan. Se on merkillinen kirja: Lindgren on lukenut liki sata vuotta vanhan Kariston kustantaman (1928) Väinö Hämeen-Anttilan laatiman ”Uuden tietosanakirjan” ja omassa kirjassaan Lindgren kirjoittaa kirjan sanoista (Aabenraasta Öölantiin) mieleensä nousevia ajatuksia, joilla on kyllä löyhä ”juonikin”. Samalla kirja on merkillinen omaelämäkerta, kuvaus helsinkiläisestä sivistyneistöstä ja kertakaikkisen riemullista luettavaa yhdestä jos toisesta arkipäivän asiasta sekä yhteiskunnan ja työelämän muutoksista.

Luin tämän jo kesällä, juuri kun olin jättämässä työni, elämäntilanteeni muutoskohdassa, heittäytymässä ”freeksi” ja sitä Lindgrenkin tekee kirjassaan. Ja kuinkahan monta kertaa samaistuinkaan tekstiinsä?! Ainoa vaan, että olin kovin kateellinen, hän kun osaa kirjoittaa. Sarkasmistaan pidän kovin, ja se on vaikea tyylilaji, mutta ei Lindgrenille,

Realistisin osa ihmisistä voi juuri ja juuri myöntää olevansa aikuinen täyettyään viisikymmentä ja saatuaan aikuisnäkölasit. Silloin on aika vaihtaa suunta ja heittäytyä aikuisten asioihin, niin kuin itsen hemmotteluun, vakuutusrahastojen hoitamiseen, ympärivuotisen vapaa-ajan asunnon sisustamiseen ja teemamatkailuun.

Jos vaihtaa Lindgrenin humanistiset sivuaineet minun humanistisiin sivuaineisiini, niin voiko sen, mihin työssäni eniten turhauduin, paremmin kirjoittaa?

Luinko todella musiikkitiedettä voidakseni laatia konttorissa vuosittain 186 projektisopimusta? Valitsinko sivuaineeksi estettiikan pätevöityäkseni käyttämään hankkeiden sisältöä mittaavia laatukarttoja? Auttavatko sosiologian opinnot täyttämään oikein kymmenet sarakkeet dokumentinhallintaohjelmassa? Onko filosofian opinnoista iloa, kun opettelen käyttämään henkilöstöhallinto-ohjelmaa, joka on alun perin kehitetty selluloosatehtaan jätevesiprosessien valvontaan?

Lindgren kertoo puujalka-mummostaan, Teneriffan matkansa tyhjistä hetkistä ja oikotorvi-sanan kohdalla hän lakonisesti toteaa näin: Oikotorvi. ”Trumpetti. Miten loogista. On käyrätorvia ja oikotorvia.”

Viehätyttäni tähän kirjaan lainasin sitten myös Lindgrenin  ”Musiikki on vakava asia” -kokoelman, joka kaltaiselleni klassisesta musiikista ja sen historiasta tietämättömälle ei kolahtanut ihan niin paljoa kuin tuo edellinen, mutta mukavia pikku pakinoita tuossakin oli. Ja kolmas Lindgrenin kirja, dekkari ”Kuolema ehtoolehdossa”, on tullutkin kehutuksi jo aiemmin. Pitäisi hankkia trilogian kaksi jälkimmäistä osaa…

Dekkareista puheenollen: Metropoliitta Panteleimonin kolmaskin dekkari ”Kohtalokas Leningradin-matka” sijoittuu Koskijärven maaseutupitäjään ja 1960-luvun suomalaiseen mentaliteettiin. Tämä jäi paljon kevyemmäksi kuin edelliset. Ja miljöön rakentaminen ei ollut niin huolellista kuin ensimmäisessä, josta pidin paljon enemmän. Tässä sitä paitsi murhaajan arvasi heti kohta kun henkirikos häthätää oli tapahtunut.

Merkillinen kirja oli Tim Dowlingin ”Kuinka minusta tuli hyvä aviomies”. Ja vielä merkillisemmäksi lukukokemuksen tekee, että sain kirjan Pehtoorilta. Ehkä siksi, että kirjan takakannessa lukee, että ”kirjoittajan vaimo on erinomainen, jämerä nainen ja lisäksi kärsivällinen ja pitkämielinen”. 😀 😀 Kirja on yhden sortin elämäkerta ja elämänhallintaopas, ja kyllä se on paikoitellen aika hauskakin. Ironia, sarkasmi ja nokkeluus eivät vain ole luontaisia, vähän on välillä sellaista vääntämisen meininkiä. Mutta muutamia ajatuksia kirja kyllä herätti. Yksi kohta, joka pisti miettimään: Dowling kirjoittaa siitä, kuinka yleensä parisuhteessa aina jompi kumpi on ”turhan pelkääjä”. En ollut koskaan tuollaista käsitettä ajatellut, tunnistanut. Eikä meistä varmaan kumpikaan oikein ole ”turhan pelkääjä”, mutta viime aikoina olen havahtunut ja hoksannut, että minussa on vähän alkanut ilmetä sellaista ”turhan pelkäämistä”. Aiemmin olen käyttänyt termiä ”pohjaimu” (sekin on kirjallisuudesta opittu, John Irwingin termi on se), joka on vähän sama…

Edellisellä mökkireissulla ostin lähikauppa Kuukkelin matkamuisto-osastolta Tapio Laineen ”Vahingossa Vongoivalle. Eksymisiä Saariselän tuntureilla”. Ystäväni on tätä suositellut jo moneen kertaan, sanonut että se mukava ja hauska kirja. Niin se onkin. Turhaan ei kirjan esittelyssä kirjoiteta näin:

Tästä eräkirjasta puuttuu lajityypille ominainen myyttinen sankaruus. Kertoja on ihan tavallinen rinkka-selkäretkeilijä, joka rakkoisin jaloin ja silmät uupumuksesta sumeina yrittää löytää itsensä Vongoivalle, mutta onnistuu eksymään heti ensimmäisellä vaelluksellaan, kun matkaa on takana vasta kaksi kilometriä.

Ensimmäinen vaellus kirjassa tehdään jo 1960-luvulla, mikä on mielenkiintoista ja kertoo patikoinnin ajattomuudesta, mutta myös siitä, mikä kaikki on muuttunut. Kirjasessa on sitä paitsi aika hyviä valokuvia.

Ja sitten kirjapinossa on vielä yksi: Pauliina Vanhatalon ”pitkä valotusaika”. Sain kirjan sisareltani, joka tuntee Vanhatalon, – minäkin tunnen vähäsen, olen ollut samalla valokuvauskurssilla hänen kanssaan. Vanhatalo itse asiassa kertoi kurssilla kirjoittavansa romaania, joka sijoittuu Ouluun ja jossa päähenkilö on valokuvaaja. Tämäkin kirja sijoittuu pääosin 60-luvulle, josta kyllä kehitystarinan myötä tullaan tähän päivään. En ole Vanhatalon aiempia kirjoja lukenut, mutta pidin tästä hyvin paljon. Siinä on kaunis kieli, kerronta soljuu pehmeästi. Kirjan takakannessa sanotaan, että kirja on ”kuulas”, on se sitäkin, mutta minulle se enemmänkin alakuloinen. Ei surullinen, mutta alakuloinen. Sellaisena hyvä.