Luettua

Tammikuun viimeinen.

Minun ensimmäisen Helmet-lukuhaastevuoteni ensimmäisen kuukauden saldo on hyvä, – omasta mielestäni ihan erinomainen. Eikä niinkään määrällisesti, vaikka sitenkin ennätyksellinen, vaan koska lukemieni/kunntelemieni kirjojen joukossa on montakin sellaista, joihin en olisi tarttunut ilman tätä haastetta. Olen siis rohjennut hieman oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, muutaman kohdalla myös miellyttävästi ilahtunut ja onnistunut.

Haasteessa on aiheita, joihin jokaiseen on tarkoitus lukea yksi kirja… Tai vaikka vain joka toiseen. Tai lukea juuri niin monta kirjaa kuin huvittaa, mutta ideana on löytää lukemista monipuolisesti. Tai ainakin minä näen haasteen siten. Hyvä esimerkki tästä on tänään loppuun kuuntelemani Merete Mazzarellan kirja ”Aurinkokissan vuosi”. Valitsin kirjan koska haasteen kohta 32 kuuluu näin: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa. No toki olisin saattanut, ehkä, tarttua tähän kirjaan muutenkin, mutta nyt myös tästä syystä. Kirja ”täyttää myös ”ehdon”: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta” siis että se kertoo samasta aiheesta kuin joku toinenkin valitsemani kirja. Itse asiassa tässä kuussa lukemistani kirjoista yhteensä KOLME kertoo samasta aiheesta: vanhenemisesta. Olen siis siinä iässä. 🙂

Tässä kuussa joukkoon mahtuu elämäkertoja, nehän ne on minun mielestäni useimmiten parasta, muutama dekkari, yksi ihastuttava satukirja…

En ole vielä ihan varma, mihin kohtaan haastetta minkäkin kirjan laitan, sillä jokainen mahtuu vähintääkin kahteen kohtaan, mutta tässä ne luetut ovat. Kirjan nimen jälkeen on arvosanani (asteikolla 0 – 5) kirjasta.

Merete Mazzarella, Aurinkokissan vuosi, 3½, 31.1.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa
47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Mazzarella on tuttu. Ja hänen ajatuksensa vanhuudesta, sivistyksestä, humanismista, lukeneisuudesta, ihmisyydestä ovat tuttuja. Tässä kirjassa uutta oli hänen ”vanhan iän rakkaus”. Saako vanhat rakastua, jättää,… Tässä sellainen levollinen pohdinta, hiljalleen ajatteleminen ei ollut niin läsnä kuin hänen kirjoissaan yleensä. Mutta onneksi tässä ei kissakaan ollut pääosassa; en juuri piittaa/pidä kissoista. Tällainen kirja olisi parempi lukea, pieni pala kerrallaan, ei niinkään kuuntelukirja. Ihmettelin muutaman kerran, miten Mazzarella voi hetkessä siirtyä Ruandan kansanmurhasta tapaamiseen edellisen miehensä kanssa Upsalassa. Kummasti jäi vähän sekava tunne…

Claes Andersson, Oton elämä 3, 4, 28.1.2021 

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
   30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen
   47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Claes Anderssonin kaksi edellistä omakerrallista ”Oton tarinaa” olen lukenut. Niistä pidin vielä enemmän kuin tästä. Hänkin pohtii vanhenemista. Ja on rehellinen pohdinnoissaan. Hän on – oli – humanisti, tunneälyinen pohdiskelija. Pidän hänen tavastaan kertoa suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta viimeisen 80 vuoden aikana. Hänen näkökulmansa on laaja. Monta kertaa kuunnellessani keittiössä, ladulla tai imuroidessa mietin, että ”tuo lause pitäisi kirjoittaa muistiin”. Siis ajatuksia herättävä kirja.

Anni Kytömäki, Margarita, 5, 27.1.2021

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
   12. Kirjassa ollaan metsässä
   34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

FInlandia-palkittu. Eikä turhaan! Monikerroksinen, ajankohtainenkin (polio – korona). Yksi parhaista tässä kuussa. Runollinenkin, luonnon kuvaus keskeistä. Samoin naisen asema, tai mahdollisuudet.

Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu, 4½, 25.1.2021 

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
   29. Kirjan henkilön elämä muuttuu
   36. Kirjassa liikutaan ajassa

Jokaisen Lapissa kävijän olisi hyvä lukea tämä. Ja muistaa, että me lantalaiset tulimme, saamelaiset olivat, he jo olivat lantalaisten tullessa täällä, siis Suomenniemellä, eivät ”vain” Lapissa. Tämä on liki runollinen. Kirjan kolmesta osasta pidin varsinkin ensimmäisestä. Olisipa se jatkunut… Mutta toisaalta kirjan kolme näkökulmaa olivat avaavia, ymmärrystä lisääviä. Ja niin kauniisti kirjoitettu. Tämä olisi oikeastaan mökkikirja vailla vertaa…

Joël Dicker, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, 5, 23.1.2021

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
   31. Jännityskirja tai dekkari

Kovin erilainen kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan lukenut, kohdannut, kuunnellut. Rikosromaani, romaani rikoksesta, – ja rakkaudesta. Pienen yhteisön monimutkaiset kudokset ja kudelmat. Tykkäsin ihan mahdottomasti siitä, miten kirjailija oli onnistunut luomaan eri tasoja ajan, paikan ja ihmisten ajatusten välille tekemättä paksusta opuksesta sotkuista tai sekavaa. Henkilöiden kuvaus oli tarkkaa, minä ”näin” kaikki romaanin hahmot ja heidän piirteensä ja luonteensa tarkasti. Voisin suositella tätä lomalukemiseksi.

Mari Koppinen ja Anna Puu, Minä olen Anna Puu, 3, 20.1.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
   17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi
   26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa
   37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
   39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Olen kuunnellut aika monen rokkarin, artistin (Miglu, Samu Haber, Hector, …) elämäkerrat ja tämä oli ehkä heppoisin. Olen tykännyt ja tykkään Anna Puusta, mutta tämän jälkeen ehkä entistä vähemmän. No sehän ei tarkoita, että kirja olisi huono, mutta jotenkin… Noh, nyt tiedän hänestä enemmän. Ja parasta oli ääninäytteet, laulut kirjassa … äänikirjan plussia!

Markku Mantila, On toinenkin tie taivaaseen, 4½, 19.1.2021 

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Että minä tykkäsin tästä. Jonkinlainen epookkiteos. Jos vielä luennoisin ”Arjen historiaa”, suosittelisin tätä melkoisen massiivista saagaa pohjalaisesta elämänmenosta kaikille luettavaksi. Mantila on (Kalevan ent. pää) toimittaja, journalisti, politiikan toimittaja ja se näkyy tekstissä. Mutta myös se, että hän on perehtynyt suomalaisen yhteiskunnan murrokseen ja poliittiseen historiaan sodan jälkeisinä vuosina. Tämä on mitä koukuttavin kertomus suomalaisen maaseudun muutoksesta… Henkilöt ovat todentuntuisia, sympatiseerattavia, – hyvä kirja!

Donna Leon, Kultamuna, 3½, 17.1.2021

31. Jännityskirja tai dekkari
    49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Olen lukenut kaikki Donna Leonin dekkarit. Tämä ei ole parhaita, mutta parempi kuin muutamat edelliset. Tässä on enemmän tunnetta, inhimillisyyttä, ruokaa kuin muutamassa edellisessä. Eikä väkivaltaa juuri nimeksikään.

Sun-Mi Hwang, Kana, joka tahtoi lentää, 2½, 14.1.2021

6. Kirja kertoo rakkaudesta
   12. Kirjassa ollaan metsässä
   27. Kirjan päähenkilö on eläin
   42. Satukirja

Tämä on se kirja, johon en olisi koskaan ilman tätä haastetta tarttunut, muttaku: ”Kirjan päähenkilö on eläin”. Liki koko kirjan mietin, mitä tämä symboloi? – Maahanmuuttoa, syrjäytymistä vai onko kyse lihansyönnin vastustuksesta… Jossain välissä tajusin, että onkin kyse äidiksi tulemisen tarpeesta vai onko sittenkään siitä? No mutta, ei mun kirja.

Lasse Lehtinen, Salakapakoita ja tappaiskeittoa, 5  12.1.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
   9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella
   44. Kirjassa on reseptejä
   46. Kirjassa syödään herkkuja

Kirja minun makuuni. Matkoja, ruokaa, historiaa, maailmanmenoa, yhteiskuntien ja poliittisten järjestelmien sujuvaa, ei niin teoreettista kuvausta, … Lehtisen letkeä tapa kirjoittaa, sarkasmia, ravintolavinkkejä, matkakokemuksia. Ja sainpahan kohtaan ”Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella” jonkun opuksen. Mutta toki muutenkin suosittelen.

Eero Huovinen, Äitiä ikävä, 4 10.1.2021 

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
   6. Kirja kertoo rakkaudesta
   47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Huovisen kirjaa olen kiertänyt Book Beatin ”inspiraatio”-kohdassa, vältellyt sen aloittamista. Vältellyt vaikka Eero Huovisesta, hänen kommenteistaan, puheenvuoroistaan, ajattelustaan olen tykännyt – sen vähän perusteella, mitä median kautta on tullut seuratuksi, olen häneen tykästynyt, mutta ajatus, että vanha mies, piispa, pappi, kirjoittaa kirjan nimellä ”Äitiä ikävä” ei ole minua houkuttanut.

Ehkä juuri tämä haaste sai sitten lataamaan kirjan kuunneltavaksi – vastauksena haasteeseen: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta”. Kuuntelin ensin Petri Tammisen ”Musta vyö” -kirjan, jossa kirjailija tekee ”tiliä” isäsuhteestaan, sukupolvien välisestä erosta, etäisyydestä ja haluttomuudesta kuunnella ja ymmärtää toisia ja sitten annoin Huoviselle ja hänen äiti-muisteluilleen mahdollisuuden. Kannatti. Inhimillinen, rehellinen tilitys. Eikä mikään yltiörakastava.

Sayaka Murata, Lähikaupan nainen 3½  9.1.2021

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Naisiin kohdistuvat odotukset ja työstä saatava elämäntehtävä ovat tämän vähän kummallisen kirjan sisältö. Tätä on kehuttu hauskaksi kirjaksi, minusta se on enemmänkin surullinen. Mutta kovin tarkkasilmäisesti ”dokumentoitu”. Kertoo japanilaisesta yhteiskunnasta ja sen moraali- ja sukupuolikäsitteistä paljon. Opin paljon uuttakin. Kuitenkin… vähän petyin.

Petri Tamminen, Musta vyö 4 6.1.2021 

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi
    43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä
    47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Tosiasia on se, että äänikirjojen suurkuluttajana kirjan ”laatuun” vaikuttaa myös lukija. On kirjoja, jotka olen jättänyt alkuunsa kesken, koska lukija on ollut huono/väärä tms. Tämä on hyvä ottaa huomioon juuri tämän kirjan kohdalla, koska lukijana on Antti Virmavirta. Ehkä kirja olisi minusta vain 3½ tai 3 arvoinen ilman Virmavirtaa.

Mutta miehen pohtiessa isäsuhdettaan, isänsä kuolemaa, sen vaikutusta omaan elämäänsä, lapsen ja vanhemman välistä, joskus vaikeasti ymmärrettävää sidettä, ei ole yhdentekevää, miten pohdinta tehdään ja miten se ”tulkitaan”. Tämä kirja oli minulle jatko-osa edellisestä, edeltävän sukupolven kirjasta, joka on:

Petri Tamminen ja Antti Rönkä, Silloin tällöin onnellinen 4½ 5.1.2021

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa
    28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä
    37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Petri Tammisen teksteistä olen pitänyt aina. Luettuani Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä tästä kirjasta päätin ladata kirjan kuunteluun. Opin kirjoittamisesta, koulukiusaamisesta, humanistiopiskelijoista, vanhempien mahdottomuudesta tietää, miten aikuiset lapset elävät ja voivat. Mietin, kuinka paljon isän-pojan välinen kirjeenvaihto oli fiktiivistä, kuinka paljon faktaa. Kadehdin sitä [kirjeenvaihtoa] joka tapauksessa. Kirja kosketti, olen entistä enemmän Petri Tamminen fani, poikansa Antin esikoisromaania en uskalla kuunnella. Minä kun suojelen itseäni liialta…

Marko Leino, Joulutarina 4½ 3.1.2021

42. Satukirja

Tätä minä en unohda! Onneksi aloitin ja kuuntelin tämän mökillä, Lapissa, joulun tienoilla. En ole nähnyt elokuvaa, enkä tiedä haluankokaan. Hannu-Pekka Hännisen lukemana tämä oli Tarina isolla T:llä. Enkä se että olen jouluun ja tuntureihin hurahtanut selittävät miksi tämä kaunis ”vanhanaikainen” tarina oli kaunis, hienosti epätosi, tarinallinen. Ehkä ensi joulun tienoilla luen uudelleen.

Aamulla Madekoskelle pyöräilessä näytti siltä, että pientareiden kukilla on samanlainen pukukoodi, tai ainakin sovittu väreistä sävy sävyyn.

Itse asiassa aika lailla mun lempparivärejä vaatteisiin, mutta juuri koskaan en osta noiden värisiä vaatteita, koska a) niitä ei kovin usein ole myytävänä, b) en sitten kuitenkaan halua itselleni mitään noin värikästä. Joten ostan taas mustaa, harmaata ja valkoista, joskus sinistä.

Pilvinen, mutta vähän ukkosta enteilevä keli. Kuuntelussa Jouni Rannan (ja Marko Erolan) kirja ”Mieletön vilppi”. Se on vastikään julkaistu kirja, jossa on ”tositarinoita suuresta taidehuijauksesta”. Aiemmassa kirjassaan Jouni Ranta ”kertoi, miten hän myi Suomen täyteen väärennettyjä taideteoksia. Jatko-osa Mieletön vilppi astuu gallerioiden kirkkais­ta valoista alamaailmaan,   – – Äänessä on nyt myös mestariväärentäjä Veli Seppä, joka kertoo, miten peräkärryjen hitsaajasta tuli Schjerfbeck ja Léger ja miten ahneus sai lopulta mielettömät mittasuhteet.”

Kirja on hyvin kirjoitettu, se on kuin dekkari, mutta erityisen mielenkiintoiseksi sen tekee taide ja taulukauppa. Kulttuurihistoriasta ja taiteesta jotain oppineena ja niistä kiinnostuneena, ja jo lapsuudestani asti taulunäyttelyissä ja myyntinäyttelyissä kulkeneena ja tauluseinäisissä kodeissa eläneenä, juttu kiinnostaa kovasti.

Sekä äiti että isä ostivat meille lapsuuden kotiini tauluja, meillä kävi kotona taulukauppiaita ja kävivätpä vanhemmat yhdessä Särestössä Reidarin luona taulukaupoilla. Ja äiti osti meille kaikille lapsille yhden (Nelimarkan) arvotaulun, joka oli maalattu syntymävuotenamme, ja muuttaessamme kotikotoa  saimme kukin oman taulun mukaamme.

Vuonna 1958 maalatun Lapuan kirkon lisäksi meillä on Pehtoorin kanssa kotimme seinällä muutama muu suomalaisen (nuoremman) taiteilijan maalaus, jotka olemme hankkineet äidin vanhan luottotaulukauppiaan kautta: hän kun tässä vajaa kymmenkunta vuotta sitten soitti ja ilmoitti, että voisi tulla näyttämään muutaman minua ehkä kiinnostavan taulun. Nyt mietin, että olenko minä tullut huijatuksi? 🙂 – En voi väittää, että mikään taidekerääjä tai -harrastaja olisin, mutta taulut ovat kuitenkin vähän liipanneet elämääni, mikä ehkä selittää kirjan kiinnostavuutta. Suosittelen kyllä kuuntelemaan/lukemaan: Mieletön vilppi.

Kirjoneulesukat ovat valmiina! Ne on neljännet ”koronasukat”. Ne on itselle, ne vien mökille, ne on ”juhlasukat”. Kolme harmaata paria ovat nekin lähdössä mökille, sukkalainaamoon. Muutama joulu sitten sain sisarelta ison vasullisen villasukkia = sukkalainaamo (ks. täältä). Lainaamosta ovat ystävät ja mm. meksikolaiset tyttären kaverit luvallani ja kehotuksesta, vieneet sukkia mukanaan omakseen, joten nyt siellä on vähän vajetta. Näistä tulee täydennystä. Ja kuten kuvasta näkyy, minulla on korillinen sukkalankoja vielä jäljellä, joten jos tätä kotoilua ja telkkarin hurjasti lisääntynyttä katselua jatkuu, tulee sukkalainaamoon lisää vielä monet jaettavat sukat lisää!

Tänään nuo pitkät, omat sukkani viimeistelin samalla kun eilen aloittamani kirja oli saatava loppuun. Aloitin Kazuo Ishiguron ”Pitkän päivän ilta” -kirjan eilen pyörälenkille lähtiessäni, tämän päivän lenkillä jatkoin ja nyt oli tosiaan viimeiset luvut vielä kutimen ääressä kuunneltava (kiitos T. vinkistä!).

Muutama kirja, jonka lukijana on ollut Jukka Pitkänen, on jäänyt minulta kesken, en ole jaksanut kuunnella alkua pidemmälle, mutta tässä ohuessa (= lyhyessä alle 9 tuntia) kirjassa hänen äänensä ei ärsytä, vaikka olisin varsin mieluusti kuunnellut jonkun vanhemman miehen pehmeämpää ääntä (Downton Abbeyn Carson? tai ehkä Ossi Ahlapuro, joka oli nuoruusvuosina kunntelemissani kuunnelmissa yksi lemppariäänistä). No mutta any way. Kirja on suurenmoinen tyyliltään, kaunokirjallinen sanan parhaassa merkityksessä, varsin hienoviritteinen, pikkutarkka ja muodollisuudessaan hykerryttävän hauska, satiiri riemullista, älykästä.

Maailmanhistorian käänteissä hovimestari Stenvensin elämä ja arvokkuus (sic!), perienglantilaisen maaseutuaatelin elämänmeno, maailmanhistoria ja rakkaustarinakin ovat kirjan aihe. Mutta ennen kaikkea kirjan kieli on se, minkä takia tämä on aika ainutlaatuinen. Vaatii keskittymistäkin, lauseita on makusteltava, kuunneltava tarkasti, nautittava niistä. Moni Nobel-palkinnon saanut kirja on jättänyt minut pohtimaan, miksi ko. opus on palkittu. Tälle sen olisin antanut minäkin! Vuonna 2017 tämä palkitiin. Luulen, että luen tämän myös kirjakirjana. Luettuna ehkä vielä nautittavampi kun kuunnellen.

Netflixissä näyttää olevan kirjasta tehty leffa, Anthony Hopkins ja Emma Thompson pääosissa! Vappuviikonlopun elokuva on valittu!

Jääkö teillä kenelläkään koskaan ikävä joitakin lukemanne kirjan henkilöitä? – Minulla on – taas – käynyt niin. Aino Sibeliusta on nyt ikävä, ja oikeastaan taitaa olla ikävä myös kirjan kirjoittajaa, tutkijan ääntä. Aika järkälemäinen (liki 500 sivua) kirja loppui tuossa illansuussa, ja olin aloittelemassa heti uutta (Sylvi Kekkosesta kertovaa) mutta enpä pystynytkään, koska elelen vielä edellisen tunnelmassa, mielenmaisemassa, ajassa, miljöössä ja Riitta Konttisen tekstissä.

Tykkään hänen tavastaan popularisoida tutkimusta: vaivihkaa hän kertoo, miten ja millä perusteella sanoo tutkimuksensa kohteesta sen, mitä sanoo. Lukija saa tietää, millä tiedoin hän esittää päätelmiään ja tulkintojaan. Hän kontekstualisoi Aino SIbeliuksen elämäntapahtumat (sijoittaa ne laajempaan kokonaisuuteen, luo historiallisen näyttämön tapahtumille) ja näin ikäänkuin vaivihkaa selittää Aino Sibeliuksen ratkaisuja ja tekemisiä. Ja Konttinen tekee sen hyvin. Niin vakuuttavasti, että uskon hänen osaavan kertoa myös Ainon tunteista ”oikein”.

Kirja aiheutti myös kovan halun päästä käymään (kolmannen kerran) Tuusulanjärven taiteilijayhteisön maisemissa: rantatiellä, Halosenniemessä, Ainolassa ja Aholassa. Nyt kun ulkomaan (Italian) matkojen suunnittelu ei ole oikein ”in”, voisikin lähteä autolla käymään tyttären luona Helsingissä, ja tehdä siitä päivätrippejä Järvenpäähän, Porvooseen, Tallinnaan, – ehkä jopa Tukholmaan?

No ainakin mökille ennen sitä. 🙂

Pehtoori lähti maanantaiaamuna mökille, minä en. Vaikka ei minulla välttämättä mitään ehdotonta syytä ollut jättää lähtemättä, mutta sainpahan näin ”oman viikon”. Hienot on kelit mökillä(kin) olleet. Ja lunta! Ukkeli oli tänään aamupäivällä pudotellut enimmät lumet rantasaunan katolta.

Hieno keli on kyllä ollut Oulussakin. Haloilmiökin oli tänään, ja sivuauringot!

Ja sitten mahdottoman mielenkiintoinen ja haastava kuvatilaus! Opin jopa jotain uuttakin! 🙂

Sain joulun alla kirjan nimeltä ”Kuntta”. Kunttahan tarkoittaa siirtovarvikkoa, siis ”metsänpohjaa”, jota siirretään pihoille. Meilläkin on mökkipihassa aika iso alue kunttaa – muualta siirrettyä ja uuteen paikkaan juurtunutta varvikkoa ja sammalta.

Kuntta siis periaatteessa kuvaa hyvin Suomesta ulkomaille muuttaneita ulkosuomalaisia. Mutta kuitenkin – jotenkin minusta nimen valinta tälle ulkosuomalaisten kirjoituskokoelmalle olisi voinut olla parempi. Tämä kun on vähän maalainen, junttimainen, mutta tällainen ajatus voi olla tasan tarkkaan vain minulla. Ehkä kannen hieman raskas typografia moniulotteisen ja -värisen kuvan (jonka synnystä kirjassa on yksi kertomuskin) päällä lisää nimen raskautta. Mutta tässäpä onkin sitten kaikki kritiikkini, joka tähän pieneen, hyvin monipuoliseen antologiaan liittyy.

Kirjassa on pitkään ulkomailla asuneen 34 suomalaisen lyhyitä kirjoituksia: esseitä, novelleja, runoja, ajatelmia, muistoja, kirjeitä. Yksi kirjan anti onkin juuri tämä erilaisuus.

Siirtolaisuuteen ja sen historiaan olen paikallishistorioita tutkiessani ja kirjoittaessani perehtynyt, mutta nimenomaan vain lähtöalueiden (etupäässä Pohjois-Suomen) osalta. Ja nimenomaan vain 1800-luvun lopun siirtolaisuus Amerikkaan, sodan jälkeinen evakkojen asuttaminen ja 1960-luvun Ruotsiin muutto ovat tuttuja, mutta Kuntta antaa näkökulman uudempaan historiaan ja siihen, miten siirtolaisiksi lähteneet entisen kotimaansa näkevät, millainen suhde siihe on.

Kirjan tekstit ovat hyvin erilaisia, luonnollisesti. Onneksi kirjan toimittaja Anu Heiskanen, jolta itseltään on monta mainiota artikkelia ja runoa kirjassa, ei ole yrittänytkään ”yhteismitallistaa” juttuja, vaan ne on julkaistu sellaisina kuin nämä jutut on somen kautta (FB:n ulkosuomalaisten ryhmät) koottu ja varsin nopeasti kirjaksi toimitettu. (Antologian voi tilata täältä: KLIKS)

Taitaa valtaosa kirjoittajista olla naisia, jotka ovat nuorina aikuisina lähteneet ”käymään” ulkomailla, löytäneet sieltä puolison ja jääneet ”maailmankansalaisiksi”. Yksi heistä on Amerikan serkkuni, josta täällä blogissanikin on ollut puhetta: onhan hän miehensä kanssa käynyt meillä ja me heidän Long Islandin kodissaan. Yhteen hänen runoonsa on päässyt meidän mökkikin, juuri se, jonka pihalla on kunttaa 😉 . Ja hänen kauttaan kirjaan on päätynyt muutama 1910-luvun Amerikan kirjekin. Ne ovat kirjeitä mummulleni!

Kaiken kaikkiaan kirjasta tekee antoisan juuri sen monipuolisuus: koti-ikävää, mielenmaisemaa, suomalaisuutta, ulkomailla asumisen iloja ja suruja on runoissa ja näytelmissä, kirjeissä ja novelleissa, jotka eivät suinkaan kaikilta osin ole mitään kirjallisia riemuvoittoja, toki sellaisiakin on joukossa, mutta niissä kaikissa on elämän maku, tunnetta ja henkilökohtaista kerrontaa, mikä tekee niistä mukavia ja mielenkiintoisia lukea. Yksi esimerkki olkoon runo, joka on ehdottomia suosikkejani tässä opuksessa.

Happinaamari

Lentokoneessakin kehotetaan
laittamaan ensin happinaamari itselle
ja auttamaan vasta sitten toista.
Olen ottanut happinaamarin käyttöön:
Villasukat jalkaan,
lempiteetä muumimukiin
ja viimeinen pala ruisleipää pakasteesta,
Skype-puhelu siskolle.
Sitten pystyn taas auttamaan muita.

– Jaana Haouari (Wien, Itävalta)

Viimeisen vuoden aikana kirjallisuuteen perehtyminen on ollut enimmäkseen äänikirjojen varassa, – taitaa olla jo yli sadan tuo lukumäärä. Viimeiset neljä ovat kaikki olleet omalla tavallaan hyviä, kaksi liki vavisuttavia, niissä on paljon asiaa, tietoa, – tietoa myös ihmisen pahuudesta.

Tara Westoverin kirja jätti ehkä isoimman jäljen. Se on kirjaimellisesti uskomaton. Mormooniperheen kuopuksen Tara Westoverin tähän astista (33 v.) elämää on vaikea uskoa todeksi. On vaikea uskoa, että Idahossa kasvanut nuori nainen, jota ei päästetty kouluun, kuten ei sisaruksiaankaan, on selvinnyt ja kouluttautunut, väitellytkin jo. Perheessä koulutus, lääketiede ja yhteiskunta (illuminaatti) olivat pahasta; paljolti erityksessä kasvatetun seitsemän lapsen ja heidän vanhempiensa arki ja elämä kertovat siitä, kuinka uskonto voi viedä ihmiset käsittämättömiin ajatuksiin ja toimiin. Jossain arvostelussa kirjaa valitettiin puuduttavaksi yksityiskohtien jankkkaamiseksi ja jossain toisessa psykiatri väitti, ettei kukaan voi henkisesti selvitä tuollaisesta, mutta minusta Westover kirjoittaa hyvin, ja uskottavasti. Kirja kyllä kosketti kovasti.

Amerikkalaistoimittaja Anna Fifieldin kirja Pohjois-Korean diktaruurin kolmannen polven hallitsijasta, ”Suuresta Johtajasta” ja hänen maastaan on pitkän, ison työn asiantunteva tulos. Se ei ole – ainakaan näkyvästi – asenteellinen, mutta se saa miettimään, miksei tällaiselle diktatuurille voida tehdä mitään, vaikka siitä ja sen julmuudesta tiedetään. Toisaalta hämmästyttää Kim Jong Uninkin elämä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen tämäkin.

Kuten jouluntienoolla ”aina”, niin nytkin kirjat ovat olleet minulle viime päivinä tärkeä osa juhla-aikaa. Siinä missä Anni Polvan Tiina-kirjat, Anni Swanin Tottisalmen perilliset etc. ja Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjasarjat olivat tärkeä osa lapsuuteni jouluja tai ihan yhtälailla kuin Mika Waltarin Johannes Angelos tai Sinuhe, kaikki Irwingit, Hemingwayt ja Vonnegutit, olivat historian opiskelijan joululomien antia, niin nytkin kirjat ovat osa joulua. Nyt tosin eri maailmoissa.

Tämän vuoden lopulla olen lukenut kirja kirjana (siis paperisena ”Kuntta”-kirjaa ja Merja Kuuren ”Toinen elämä” (palaan asiaan näiden osalta) sekä Lightroom Classic -opusta 😉 ) ja samalla olen jatkanut jo kohta vuoden kestänyttä BookBeat-äänikirjojen kuuntelua.

Nyt on kesken kaksi äänikirjaa: amerikkalaisen toimittajan dokumentaarinen kirja Pohjois-Korean johtajasta ”Loistava toveri – Kim Jong Un”. Joskin se oli kyllä joulun pyhiksi pistettävä tauolle: totalitarismi ja diktatuuri eivät ole joulun aikana käsiteltäviä asioita, mutta toinen kesken oleva kirja, Tara Westoverin kirja ”Opintiellä”, vaikka aika rankka on sekin, on vienyt pitkiksi toviksi lukemisen/kuuntelun maailmaan…

Mutta ennen kuin unohdan kommenttini ja fiilikset syksyn aikana luetuista kirjoista, niin tässäpä niitä nyt vihdoin tulee…  Ja tiedoksi: olen kiristänyt asteikkoa (Vrt. edellisiä arvioita…)

Mistähän aloittaisin?

Aloitan ehkä siitä, että olen lukenut muutamien minulle ”uusien” kirjailijoiden sarjoja: esim. Elly Griffiths. Täällä blogissa (ja livenä) niitä suositteli Taije. Elly Griffiths´n Ruth Galloway -sarja, jossa arkeologia ja dekkarimaailma yhdistetään brittiläiseen yliopistomaailmaan, on mukavaa kuunneltavaa. Siinä on myös tiedonrippusia sekä mielenkiintoinen henkilögalleria. Tykkään Ruthin hahmosta, – itselllinen, hieman kömpelö, älykäs nainen miesten ja vähän hörhöjenkin maailmassa, – ja sitten on vielä Nelson. Uudenlaista dekkarilukemista minulle: onneksi sarjassa on vielä monta kirjaa odottamassa avaamistaan.

Neljän kirjan sarja, jota kuuntelin syksyllä pyörälenkeillä, oli Anne B. Ragden alunperin trilogia-sarja, jossa norjalaisen veljessarjan vähän merkillistä elämää seurataan (”Kolme veljestä, hautausurakoitsija Margido, näyteikkunoita Kööpenhaminassa somistava Erlend ja sikatilallinen Tor kohtaavat Trondheimin lähellä sijaitsevalla Neshovin maatilalla äitinsä hautajaisissa). Neshovin suvun vaiheet saivat sympatiseeraamaan yhtä lailla sikatilallisia kuin Kööpenhaminan juppi-homo-esteetikko-pariskuntaakin. Ja ennen kaikkea ennakkoluulottomuus kiehtoi. Kirjan kuiva, nuiva, veikeä huumori kolahti minuun. Stereotypiat saivat arvoisensa kuvauksen. Paikoin traaginen, mutta kummasti hauska kirjasarja.

Julian ja Jessica Fellowesin kirjoista olenkin jo kirjoittanut… ja suositellut.

Lucinda Rileyn kirjasarja seitsemästä sisaruksesta on vain osin julkaistu Bookbeatissa. Olen kuunnellut niistä kaksi. Niissä molemmissa oli kirja kirjassa, ne olivat laajoja, toinen sijoittui paljolti Rio de Janeiroon ja toinen Norjaan. Ehkä hieman ”venyttämistä” näissä eepoksissa oli, mutta myös paljon sekä kiinnostavaa, selvästikin perusteellisesti luettua historiaa ja sen soveltamista mielenkiintoisesti romaaneihin, mutta myös monipolvista henkilökemian analysointia. Rileyn Enkelipuu ei kuulu ko. sarjaan, ja ehkä näistä kolmesta pidin eniten juuri siitä. Olkoonkin, että siinä(kin) tapahtui yhdelle ihmiselle vähän liikaa…

Satu Rämön kaksi kirjaa luin ”vahingossa”. Ensimmäisen aloitin ”kun en juuri muutakaan sillä hetkellä löytänyt”. Ja kyllä: molemmat kannattaa lukea/kuunnella: suomalainen kauppatieteen opiskelijanainen lähtee vaihtoon Islantiin, ja mitä sitten tapahtuukaan? No, muutto Reykjavikiin, mies ja lapset, mutta Rämö ei jää vain ”bloggaustasolle” vaan kertoo islantilaisesta maisemasta, mielestä, maailmasta, rahasta ja perheestä todella elämänmakuisesti. Liki viihdyttävää tietoa skandinaavisesta yhteiskunnasta ja asenteista. Suosittelen lämpimästi.

Minulle suositeltiin, muistutettiin, Merete Mazzarellan kirjoista: kaksi uudemmasta tuotannosta kuuntelinkin. Erityisesti Alma kosketti.

Vuonna 1870 Viipurissa syntynyt Alma Söderhjelm aloitti tutkijanuransa aikana, jolloin naiset joutuivat anomaan vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopisto-opiskelijaksi ja valtion virkoihin. Söderhjelm oli Suomen ensimmäisiä naispuolisia ylioppilaita ja väitteli tohtoriksi vuonna 1900 aiheenaan Ranskan vallankumouksen aikaisen lehdistön historia. Hänestä tuli vuonna 1906 Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti ja vuonna 1927 Suomen ensimmäinen naisprofessori.

Olenhan minä näistä asioista opettanutkin, mutta (fiktiivinen) kerronta näistä asioista ja Söderhjelmin elämästä oli mieluisaa kuunneltavaa. Miettikääpä naiset: ”Oli anottava vapautusta sukupuolestaan” … Kannattaa lukea, millaista (akateeminen) maailma oli 100 vuotta sitten!

Mazzarellan matkakirja oli hyvä pari Päivi Laitisen matkakirjalle ”Matkanaisia”. Sen kuuntelin – liian pian? – Mia Kankimäen kirjojen jälkeen. Kohtuuttoman paljon vertasin Matkanaisia-kirjaa Kankimäen huippukirjaan ”Naiset, joita ajattelen öisin”. Laitisen kirja ei ole niin henkilökohtainen, se on frakmentaarisempi, ei-juonellinen, mutta kun oikein koetin, niin Muhokselta Ouluun polkiessa uppouduin tähänkin matkanaisen kirjaan oikein mielelläni. Tämä ei ole ainoa kuuntelemani kirja, josta muistikuvat sijoittuvat siihen paikkaan ja aikaan, jossa sitä kuuntelin.

Sitten ihan erilainen, mutta varsinkin opettajille ja ulkomaalaisten/ulkomaisuuden/vaihto-opiskelijoiden/koulutuksen etc. kanssa tekemisissä oleville voin suositella Tim Walkerin kirjaa ”Lost in Suomi” Avaa silmiä, ajatuksia, on hauska. Toinen elämäkerta, jonka pariin hakeuduin vahingossa tai ehkä lopultakin siksi, että olemme kaukaisia sukulaisia 🙂 oli tämä: Claes Anderson, Oton elämä. Siinä sydämensivistynyt, älykkö kirjoittaa ”Tragikoomista, lempeän viisasta ja vapaana rönsyilevää proosaa!”  Ja ajankuvassa ja sen muuttumisessa on paljon tuttua. Ehkä historianopiskelijalle ja yliopisto-opettajalle tavallistakin enemmän…

Muitakin elämäkertoja olen kuunnellut: yksi merkillisimmistä oli loppukesän lenkeillä korvissa kaikuva ”Pikkusintti”. Se on Lisa Brennan-Jobsin (siis Steve Jobsin tytär, jota isä ei aluksi tunnustanut omakseen) tarina (= totuus?) lapsuudestaan ja suhteestaan maailmaa muuttaneeseen isäänsä. Surullinen, ehkä katkerakin, aika hämmästyttävä, kummallinen kertomus maailmasta, jollaista minun on vaikea kuvitella. En tiedä tästäkään, siis siitä, miksi tämä valikoitui kuunneltavieni listalle, mutta, kyllä, kyllä, tämä opetti taas paljon.

Sitten lopuksi kaksi kirjaa, jotka ovat aivan erilaisia. Molemmat ovat julkaisijoille hyvin henkilökohtaisia, ne ovat artistien elämäkertoja. Miesten juttuja. Hämmästyttäviä. Lauri Tähkän pieni kirja ”Äärille” sattui käsiini/korviini, koska ”Vain elämää” ja koska pidän musiikistaan. Tarvitsin yhtenä iltana ”kuvankäsittelykirjan” ~ lyhyen, ei niin pohtimista vaativan opuksen. Ja kuinka tykkäsinkään siitä, että Tähkä omalla rahisevalla äänellään lukee ajatuksensa. Yllätyin Lappi-intohimosta, ruoan tärkeydestä, Italiasta. —

Toisen artistin, ikiaikaisen fanittamiseni kohteen Elton Johnin elämäkerta oli ”pakko” kuunnella. Tiesin paljon, mutta kuunnellessani mietin, kuinka paljon hauskastakin, itseruoskivasta, nöyrästäkin tekstistä lopulta oli omaa, kuinka paljon jonkun muun kirjoittamaa/etten sanoisi sovittamaa? Olen nähnyt leffan, olen käynyt live-keikalla, olen jo kesällä 1973 Brightonissa ostanut älppärin, julisteen ja käynyt pubissa, jossa Elton oli esiintynyt… NYT kirja oli hyvä – aiheutti jopa melkoista tuhlaamista (kerron joskus). Lähdekritiikkiä opettaneena, sitä työkseni käyttäneenä suhtaudun elämäkertaan – hyvä on: täysin vailla kritiikkiä. 😉  Ihan vaan olen hyvillä mielin siitä, että se on ilmestynyt ja hyvin kirjoitettu.

Äänikirjat ovat minun tämän vuoden ”saldossani” hyvin korkealla. Toivottavasti ne ovat mahdollisia vastedeskin. Ne avartavat maailmaa ja käsitystä siitä.

Tällaisina räntäsateisina päivinä ei aktiviteetti ole kovin kummoinen.

Illan iloksi katsoimme taas yhden  jakson The Crown -sarjan kolmannesta tuotantokaudesta. Nyt kun brittihovi – taas, vielä – kuohuu, on mielenkiintoista katsella taustoja. Olkoonkin että sarja ei ole dokumentti, mutta kyllä senkin kautta brittimonarkian ja kuningas(kuningatar 😉 )huoneen mielenmaisemasta ja mentaliteetista paljon voi aistia ja oppia.

Tässä syksyn kuluessa olen lukenut/kuunnellut muutamia englantilaisia kirjoja: Julian Fellowesin (joka on Downton Abbey käsikirjoittaja) kirjat Loiston päivät” ja ”Belgravia” olivat molemmat kovasti mieleeni. Varsinkin Belgraviasta pidin kovasti. Ja Eero Saarisen ääni oli tähän juuri oikeanlainen. Hän on lukenut myös Jari Tervon kirjoja ja jotain Taloustieto (Forum) -sarjan kirjoja, joihin minä en suin surminkaan tartu, tai siis lataa.

Toinen Fellowes listallani on Jessica Fellowes, jonka setä em. Julian Fellowes on. Jessica on kirjoittanut kaksi suomeksi käännettyä kirjaa Nuori, kaunis ja kuollut sekä Midfordin murhat. Ensimmäinen oli minusta jotenkin sekava, tai en onnistunut uppoutumaan murhamysteeriin, en sympatiseerannut ketään ja muutenkin se jäi vähän ohueksi. Mutta Midfordin murhissa oli kartanoelämää, kahden kerroksen väkeä, hyviä juonenkäänteitä ja kaiken puolin tyylikäs dekkari.

Kaikkinensa keväällä alkanut äänikirjabuumini on jatkunut. Tosin pyöräilykauden loppuminen, minkä myötä en enää tuntitolkulla päivittäin ajele ympäri Oulua ja naapurikuntia, on merkinnyt tahdin verkkaistumista, tosin ei paljoa. Kaikkiaan listassa on nyt 84 kirjaa. Kirjoittelen tässä joku ilta arvioitani, – tai ainakin kehun monia ja ehkä kummeksun muutamia. Jouluvalojen aikaan kirjat ovat tärkeitä.

Epätodellinen sää tänään, mutta niin kaunista tepastellessa iltapäivän lenkillä. Pakkasta oli kyllä vielä iltapäivälläkin kymmenkunta astetta, mutta tyven, poutainen, aurinkoinenkin.  Ulkoilma tuntui taas hyvälle.

Sitä paitsi minulla oli hyvä kirja lopuillaan: Heidi Köngäs, Mirjami. Lisää sota-ajan kirjoja lukulistaani. En ole ennen lukenut (en edes tiennyt) Heidi Köngäksen tuotannosta – hyppäsin vähän kuin keskelle hänen trilogiaansa? – Ison perheen (5 poikaa ja 3 tytärtä) elämästä sotavuosien Suomen maaseudulla – Pirkanmaalla Mäntässä kirjoittanut Köngäs luo todentuntuisesti henkilöidensä alakuloisen mielenmaiseman. Hän kirjoittaa paikoin hyvin runollisesti. Kirjassa ei niinkään ”näe” maisemia tai miljöitä, mutta sen edetessä huomaamatta myötäelää ja pystyy tuntemaan naisten huolen, ahdistuksen ja toisaalta sellaisen ”matalan” selviämisen.

Kirjaa markkinoidaan vähän kuin rakkaustarinana, mutta minulle siinä oli enemmänkin arjen ja kotirintaman elämänmenon kuvaamista – ja nimenomaan tunteiden tasolla. Mirjami kysyy itseltään vuodenvaihteessa 1946 ”miksei rauha sitten tunnukaan niin ihmeelliseltä, miksi kaikki on tyhjää, valjua”… Eikä ole kyse vain aineellisen puutteen jatkumisesta, tuhotuista maisemista, kaupungeista, kuolleista läheisistä.

Taas, niin kuin tässä vanhetessa, vanhusten kanssa jutellessa, menneitä kirjatessa, olen monta kertaa tullut ajatelleeksi, että loppujen lopuksi sodan loppumisesta kun synnyin. Sokerin ja kahvin säännöstely oli loppunut vasta 1954, valvontakomissio lähtenyt vain 10 vuotta aiemmin, jälleenrakennus ei suinkaan ollut vielä päätöksessään, sodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat juuri ehtineet kansakouluun…

Hyvinkin menneessä maailmassa olen elänyt tänään… Nyt kirja vaihtui dekkariksi Englannin maaseudulle, joten tunnemaisemakin palautunee tulevaan katsovaksi. 😉

Nyt on käynyt niin, että olen taas jäänyt pahasti koukkuun. Reissussa jouduin olemaan ilman tai siis siellä ihan helposti pärjäsin ilmankin, mutta heti kotiin palattua oli taas hankkiuduttava vanhan houkutuksen tarjoamiin fiiliksiin. Tilasin heti muutaman uudenkin ihan valmiiksi ja varmuuden vuoksi, ettei nyt tule katkoksia.

Ja nyt sitten voin tehdä vain sellaista, joka sallii ”sekakäytön” eli kirjojen kuuntelun tekemisen ohessa. Ennen lomaa aloitin Anne B. Radgen viisiosainen sarjan, jonka ensimmäisestä osasta tehty tv-sarja ”Berliininpoppelit” on kuulemma nähty Suomessakin vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta eipä ole minulla siitä, siitäkään, mitään havaintoa. Nyt on viides kirja menossa, – kakkonen ja nelonen ovat olleet heikoimpia lenkkejä.

Sukutarina, joka sijoittuu Norjan maaseudulle, jossa eläimillä ja hautausurakoinnilla, tanskalaisilla elitisti-”homppeleilla” (kuten kirjassa todetaan) ja nuorehkon naisen oman elämänsä löytämisellä on keskeinen osansa kerronnassa, ei  lähtökohtaisesti minua kiinnosta, ja olenkin monta kertaa näitä kuunnellessa miettinyt, miksi jäin sarjaan kiinni. Ehkä se on juuri se tarina. Kiinnostus, miten Torrun sekä Neshovin veljeskaarti Tor, Margido ja Erlend sekä vanhus Tormor pärjäävät, miten heille ”käy”. Ihmiset ja heidän ratkaisunsa kiehtovat. Ja on kirjassa merkillisestä hassua huumoriakin, jos kohta maaseudun ankeudesta ja kuolemasta melkein inhorealististakin kuvausta.

Joka tapauksessa hyvin vähän mitään kanssakäymistä tänään, sillä olen laitellut kuvia, kokkaillut, pyöräillyt, käynyt kaupassa ja koko ajan nappikuulokkeet korvissa. Sen, että Pehtoori pihlajien kaatopuuhista kävi iltapäivällä sisällä syömässä, olen  muutoin ollut kirjojen maailmaan uppoutuneena.

Kirjojen kesä. Pyöräilyn kesä. Kotikesä. Lähimatkailukesä. Valokuvauskesä.

Minulla on ollut puhelimessani BookBeat -äänikirjatili nyt viitisen kuukautta, ja sinä aikana olen lukenut kolme ”oikeaa” kirjaa ja kuunnellut 50 äänikirjaa, mikä merkitsee noin kymmenen kirjan kuukausivauhtia. Kolme päivää per kirja. En ole koskaan lukenut näin paljoa näin lyhyessä ajassa. Enimmäkseen olen kuunnellut pyöräillessä, mutta myös kotona ja pihalla puuhaillessa sekä kuvia tehdessä. Enin osa luettujen listan kirjoista on romaaneja. Ensimmäiset kymmenen kirjaa kommentoinkin jo toukokuussa:  TÄÄLLÄ

BookBeatissa kirjoja on mahdollista pisteyttää asteikolla 1 – 5. Olen melkein kaikille antanut pisteitä, mutta skaalani on kapea 3 – 5. Muutaman olen keskeyttänyt aika alkuunsa, ovat siis olleet ”huonoja” tai eivät ole sittenkään kiinnostaneet. Kolmonen arvostelussani tarkoittaa mitäänsanomatonta, nelonen oikein hyvää ja vitonen on kirja, josta olen nauttinut kovasti ja jota mielelläni suosittelen.

Ensimmäisenä on mainittava Jojo Moyes. Olen kuunnellut kaikki kuusi hänen suomenkielistä kirjaansa. Olen pitänyt niistä kaikista, mutta nimenomaan trilogia (Kerro minulle jotain hyvää, Jos olisit tässä ja Elä rohkeasti) ja varsinkin sen ensimmäinen kirja kiehtoivat kovasti. Olkootkin että olivat yhden sortin rakkausromaaneja, ei niin ”realistisia”, ei mitään samaistuttavaa, jne. mutta niissä oli jotain koukuttavaa. Ehkä päähenkilö Louisa Clark oli niin ”hyvä tyyppi”, oikeasti ”hyvä ihminen”, että ihastuin häneen. Ja Mervi Takatalon hienovaraisesti ”ääninäyttelevä” luku miellyttää minua.

Tavallaan historiallinen romaani on Kathryn Stockettin ”Piiat”. Se sijoittuu 1960-luvun Missisippiin, jossa mustat kotiapulaiset ja valkoiset kotirouvat elävät maailman ja arvojen muuttuessa. Kirja on paksu, mutta parikymppisen valkoisen nuoren naisen Skeeterin murtautuminen irti vanhoista kaavoista ja asemista on kuvattu hyvin, osana isompaa yhteiskunnallista ja sosiaalista muutosta joka Yhdysvaltojen etelävaltioissa tuolloin tapahtui. Tästä on kuulemma tehty elokuvakin, haluaisinpa nähdä.

Jotenkin tämän kanssa rinnakkainen on Kevin Kwan´n ”Ökyrikkaat aasialaiset”. Ihan hulvaton kirja. Esittelyssä todetaan ytimekkäästi: ”Megaluokan ilmiöksi noussut romanttinen komedia seuraa kekseliäitä juonitteluja naimakauppojen kulisseissa.” Mutta kyllä minä tässäkin näen myös kuvauksen arjesta, tai maailmasta ja maailmankuvasta. Tosin hyvin erikoisen ja pienen populan maailmasta. Varsinkin tästä tehdyn elokuvan haen vielä joskus katseltavaksi. Jo niiden vaatteiden takia!!!!

Kolmas – ja täysin erilainen – historiallinen romaani on Minna Rytisalon ”Lempi”. Se on kaukana romanttisesta komediasta, se on kertomus sodasta, naisista, Lapista. Se on rakenteeltaan taiten tehty, eri näkökulmat pistävät lukijat ajattelemaan ja muistamaan, että koskaan ei ole yhtä totuutta. Rytisalo kirjoittaa – verevästi? En tiedä oikeaa sanaa, mutta teksti on juuri niin raastavaa tai rakastavaa kuin sen kuuluukin olla. Tämä on hieno kirja. Vaikea uskoa esikoiskirjaksi.

Ihan kummallinen kirja on  ”Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Gail Honeyman)”. Se kertoo yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Tätä kuunnellessa tuli mieleen, miten kukaan voi keksiä tällaista Eleanoria. Tämä kirja ei naurata, mutta on jotenkin kummallisesti hauska. Ehkä minulla on outo huumorintaju.

Jonas Jonassonin kirja on minusta ehkä miesten kirja. Ehkä tuntemus johtuu siitä, että siinä on sellaista artopaasilinnamaista veijaritarinaa. Ihan mahdoton kohellus, mutta sopi oikein hyvin heinäkuun lämpimien päivien pitkien pyörälenkkien ”lukemistoksi”. Jonasson on minulle uusi tuttavuus, mutta en niin ihastunut, että olisit muita kirjojaan ladannut kuunteluun. John Williamsin kirja Stoner sai minulta myös vitosen – siitä olen postannutkin jo aiemmin. Vieläkin muistan tuon kirjan tuoman tunnelman, kirjan hengen.

Aivan erilainen kuin yksikään edellisistä on Stockman Yard – Myymäläetsivän muistelmat (Antto Terras). Ihan uskomattomia faktoja Stockasta, siellä varastelevasta monenkirjavasta porukasta ja kaikesta mikä liittyy varasteluun. Kirja sisältää myös hyvin käytäntöihin opastavan ”Myymälävarkaan käsikirjan”. Terras on tekstissään sarkastinen, hauska, analyyttinen, hieman (sosiaali)rasistinenkin, mutta kaikkinensa kirja on ehdottomasti kuuntelemisen väärti. Varsinkin kun lukija on Antti Virmavirta.

Pauliina Vanhatalon (omaelämäkerrallinen) ”Toinen elämä” on hyvä kirja. Ihan kuin lukisin jostain tutusta. Se on pohdisteleva kirja, naisen elämä 40-vuotiaana… Vanhatalo kirjoittaa ”salanimellä” Veera Vaahtera romanttisia komedioita, joita niitäkin olen nyt pari kuunnellut. Ne riittänevät, mukavia pikku tarinoita, mutta ”oikean” Vanhatalon tuotanto on minulle mieluisampaa.  Satu Vasantolan kirjan ”En plaa takaisin koskaan, luulen” kuuntelin liki ahdistuneena. Se oli minulle rankka, mutta hyvin paljon silmiä avaava. Kirjan kerronta, kahden naisen elämän kuljettaminen rinnakkain on tehty taidokkaasti.

Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin” olen jo aiemmin kehunut ja sen innoittamana kuuntelin myös hänen ensimmäisen kirjansa ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”, – luulen, että siitä pitääkseen pitää joko olla käynyt Japanissa tai ainakin muuten tuntea japanilaista mentaliteettia ja arvomaailmaa edes vähän, että kirja avautuu ollenkaan. En tiedä avautuiko se minullekaan ihan tarpeeksi, mutta pidin siitä. Pidän Kankimäen tyylistä. Ja kirjan jälkeen minäkin olen laatinut luetteloita. Entistä enemmän erilaisia luetteloita. Tulette vielä törmäämään niihin. 😉

Onhan tämäkin jo yksi luettelo.

Olen ihan toisessa maailmassa. Juuri loppui John Willims´in romaani ”Stoner”. Se ilmestyi alunperin vuonna 1965, mutta käännettiin suomeksi vasta jokunen vuosi sitten, ja sen jälkeen yksi jos toinenkin tuttuni kertoi (FB:ssa, Insta-stooreissa tai kasvokkain) lukevansa sitä. Ja annoin itseni ymmärätää, että se vaikuttava, vähän niin kuin kulttikirja. Olen jo viikkoja sitten ladannut äänikirjan puhelimeeni, mutta vasta perjantaina aloitin. Ei olisi kannattanut aloittaa. Tai siis, että se ei ole kesäkirja. Se pitäisi lukea syksyllä, – syyslukukauden keskellä.

Se on melankolinen, välillä surullinen, ei apaattinen – enimmäkseen kuitenkin vain alakuloinen. Tai onko sittenkään? Se on jotenkin tumma kirja, tai tummanharmaa. Ei ahdistava, eikä pitkäveteinen, mutta puuduttavuuden raja on hyvin lähellä. Silti kirja vie syvälle omaan maailmaansa.

En tiedä, miten ei-yliopistolainen ja akateemista maailmaa tuntematon kirjan kokee, mutta minä koin hyvin vahvasti. Vaikka on kyse amerikkalaisesta elämänmenosta ja oman sukupolveni edeltävistä vuosikymmenistä, oli kirja kuitenkin hyvin läheinen. Se pistää miettimään. Ja se kertoo hyvin, kuinka tärkeää on se, että saa tehdä työtä, josta pitää. Juuri sellaista työtä, jossa on sisältöä ja joka siten ei aina, ei useinkaan, edes tunnu työltä, syystä tai toisesta tuntuu elämältä, hyvältä elämältä. Ja tuntuu oman elämän työltä. Niin kuin minusta omani tuntui joskus vuosia sitten  …

Nyt kun olen kerran poissa tästä maailmasta, ajattelin lähteä yhteen toiseen maailmaan: palata omaan nuoruuteeni. Liki elinikäisen fanitukseni kohteen leffan lähden katsomaan nyt. ”Rocketman” – here I come!

Juhannuskalat (tai ainakin osa niistä) tuli haettua Kellon Kiviniemen Kalasatamasta. Ja poljin sinne ensin vähän ”ohi”, mutta eipä haitannut oli mukava kesäinen keli (+19 C) ja hyvä kirja kuuntelussa. Itse asiassa aika kamala kirja Satu Vasantolan ”En palaa takaisin koskaan, luulen”. Neljän sukupolven tarina, yhden perheen elämä läpi koko Suomen itsenäisyyden ajan. Se on 12 tunnin kirja, ja kuuntelin sen suunnilleen vuorokaudessa. Mikä ehkä kertoo, että kirja vie. Se ei varsinaisesti ahdista, mutta ravistelee se. Pistää ajattelemaan elämää oman kuplan ulkopuolella.

Kalasataman Kalapuohi aukesi klo 11; olin satamassa vähän sitä ennen, ja pian puotiin oli jono. Sinä aikana kun jäin vielä kiertelemään ja istuskelemaan venesatamassa, paikalla kävi varmasti kymmeniä kalan ja lohisopan ostajia. Kioskissa oli maivaa ja siikaa, Puohissa lohtakin, ja kalajalosteita. Kun minulla oli kylmälaukku mukana, saatoin ajella kotiinkin päin mutkan kautta.

Vähän ruokatuunailuja: jostain sisustuslehdestä maanantaina kampaajalla näin idean kukista vanhoissa mehu-, rose-, öljy- etc-pulloissa sekä kipoissa ja laseissa. Ja sellaista sitten värkkäilin Huvilan ikkunalle. Ei tullut niin sievää kuin siinä lehtijutussa, eikä varsinkaan kuvassa näytä oikein onnistuneelta, mutta jahka nuo kukat puhkeaa kukkimaan niin katsellaanpa sitten uudelleen.

Iltapäivän lämmössä, Pehtoorin palattua omalta pyörälenkiltään, aamupäivällä pesemälleen piazzalle, nautimme  pikkupullollisen Loiren crementia, joka oli mitä hedelmäisintä ja sopivasti hapokasta, eikä ihan napsuvan kuivaa. Isossa pullossakin näyttää olevan myynnissä Alkossa ja tulee siten paljon halvemmaksi… 😉

Huomenna tyttären pyöräretki on suunnilleen puolivälissä, ja juuri sopivasti juhannukseksi ”sattuu” kotikotiin. Ja Juniorillakin töitä vain aamupäivä, joten meillähän on juhla ja juhannus täällä. Sitä valmistellessa ja odotellessa…

Minulla on nyt ollut käytössä BookBeat –(ääni)kirjasovellus. Kaksi viikkoa koeajalla, ja sitten siirryin tilaamaan palvelun 16,90 euron kuukausihinnalla. Näinä viikkoina olen useammin kuin kerran ääneenkin lausahtanut, että ”Miksi minä en ole aiemmin tällaista hommannut?”

CD-äänikirjoihin olen joskus tutustunut jo aika päiviä sitten ja muutamia kymmeniä vuosien varrella kuunnellutkin (Tuntematon, Sinuhe, muutamia elämäkertoja etc.), silittäessä, lenkillä, rullaluistellessa ja salilla ladattua musiikkia ja myöhemmin Spotify on ollut kuuntelussa ”aina”. Radion suurkuluttaja nimenomaan autossa ja keittiössä olen edelleenkin, mutta pod castit olen löytänyt vasta tänä vuonna, ja nyt sitten äänikirjat!

Olen nyt kuunnellut neljä kirjaa ja kaksi on kesken. Siis paljon enemmän kuin, jos olisin lukenut nuo perinteisinä kirjoina. Enimmäkseen olen kuunnellut niitä istuessani koneella muokkaamassa kuvia. Siinä pystyy keskittymään hyvin, intensiivisesti sekä tekemään kuvia että kuuntelemaan.

Ensimmäisenä kuuntelin liki 400-sivuisen MIchelle Obaman ”Minun tarinani”. Elämäkerrat ovat muutoinkin mieluista luettavaa, naisten elämäkerrat varsinkin. En paljon Michelle Obamasta tiennyt ennen tätä: mielenkiintoista oli esimerkiksi se, kuinka hän toistuvasti toteaa, ettei poliittinen elämä ja toiminta ole hänen juttunsa, mutta toisaalta hän teki sitä jo ennen kuin hänestä tuli Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, mm. amerikkalaisten, erityisesti lasten, lihavuusongelman parissa ja vähävaraisten lasten, erityisesti tyttöjen, koulutuksen parantamiseksi.

Hänen oma elämänsä – kuten myös Barak Obaman – oli yhdenlainen kouluttautumisen riemuvoitto. Mielenkiintoista oli Valkoisen talon ”arki”. Ja yllättävää oli, kuinka sitoutunut Michelle oli tyttäriensä kasvattamiseen – ja rakastamiseen. Kuinka hän oli (ainakin kirjan mukaan) aika ajoin nimenomaan äiti.

Krista Putkonen-Örn on älykäsääninen (jos tällainen luonnehdinta kertoisi jotain), hän on Michelle Obaman ikäinen, joten hänen äänensä sopii tähän. Muidenkin kirjojen kohdalla olen hoksannut, että lukijalla on merkitystä, aika paljonkin.

Sitten satuin vähän vahingossa aloittamaan Eve Hietamiehen ”Hammaskeiju” -kirjan. Se on kolmas osa trilogiasta (Yösyöttö, Tarhapäivä ja nyt Hammaskeiju): Kahden miehen pienperheessä alkaa uusi aikakausi, kun Paavo Pasanen aloittaa koulun. Päivät ovat lyhyitä, ja äkkiä seitsenvuotiaan pitäisi selvitä monesta asiasta yksin – kateissa on milloin Paavon uusi kännykkä, milloin koko poika.

Lukijana on Antti Virmavirta, ja hän on tässä ”roolissa” tosi hyvä. Jäin ihan koukkuun tähän kirjaan, jopa lenkillä se kuului nappikuulokkeistani. Hietamiehellä on kyky kirjoittaa arki eläväksi, nivoa tarinaan ajanhenkeä ja saada tekstistään myös hauska. Niin hauska, että kuuntelin sitten heti perään myös sarjan ensimmäisen kirjan, ja kuuntelen vielä kakkosenkin jossain välissä.

Luulen, etten olisi näihin paperisina koskaan tullut tarttuneeksi, mutta selaillessani BookBeatin kirjavalikoimaa Hammaskeiju oli juuri silloin suosituksissa korkealla, joten aloitin kokeeksi.

Ja nyt olen ihan viime metreillä sellaisen elämänkerran kanssa, jota en koskaan olisi tullut ostaneeksi tai lainanneeksi: Mikael Gabrielin elämäkerta (29-vuotiaan elämäkerta!). Siis se räppäri, josta on tullut yhä enemmän poppari. Tiesin, että hänellä on ollut rankka elämä, kaikenlaista. Onhan siitä ollut lööpeissä ja Vain elämää -ohjelmassa ja radiohaastatteluissa, mutta nyt tiedän pintaraapaisua enemmän. Kirja on näyttänyt maailmaa oman pienen kuplani ulkopuolelta. Sellaisesta maailmasta, josta en ole koskaan tiennyt mitään. Auttaa taas suhteuttamaan asioita.

Juha Itkosen ”Ihmettä kaikki” on kesken. Se, kuten aiemmin lukemani Itkosen kirjat, on mieleeni. Enemmän sellaisesta maailmasta, jossa itse elän. Miehen näkökulma tosin. Kesken on myös Kati Tervon ”Punainen kattila” -kolumnikokoelma. Se on toissapäivänä ilmestynyt, eikä sitä ole äänikirjana, vain e-kirja. Luin sitä tänään kotimatkalla: Sodankylä – Rovaniemi -väli sujui siten nopeasti.

Loppumatkakin sujui joutuisasti: sula tie, pilvipouta, kesärajoitukset, vähän liikennettä. Puolikolmelta jo kotona.

Äänikirjat ovat varmasti tulleet elämääni pysyvästi.

Mitä hiuksesi kertovat sinusta?

Täällä on testi siihen liittyen. Ei FB:n urkintatesti, vaan YLEn sivuilla oleva kysely, jonka on laatinut tutkija, kulttuurihistorioitsija Liisa Väisänen. Miksikö testi on tehty ja miksi siihen linkitän? – Koska tänään yhdeksältä alkaa telkkarista (on YLE Areenassa myös, mutta minä olen vanhanaikainen TV:n hyvin satunnainen katselija, joten aion katsoa telkkarista) uusi 8-osainen sarja Merkkien salat, jossa on asiantuntijana juurikin Liisa Väisänen. Ja tuo hiustesti on osa ohjelmasarjan lanseerausta.

Väisäsen yhden kirjan ”Kaikki Italiani” olen lukenut, ja pidin siitä hyvin paljon. Olen tainnut täällä blogissa sitä kehuakin. No mutta voin kehua uudelleen. Suosittelen varsinkin kaikille Italia-friikeille.

Tämän ohjelman esittelyssä todetaan näin:

”Merkkien salat -ohjelmasarja käsittelee symboleita, joita löytyy suomalaisten elämästä ja arjesta. Emme aina tiedä, mitä merkkejä päällämme kannamme. Meitä ympäröi valtava salattu maailma joka kätkeytyy populaarikulttuurin merkkeihin kuin myös uskonnollisiin symboleihin tai vaikkapa liikennemerkkien muotoihin ja väreihin.”

Siispä sen ääreen. Ai niin, minun hiukseni kertovat, että olen ”Aikaansaava, vapaudenhaluinen ja päämäärätietoinen vauhtimimmi”. No ei ole kyllä tänäänkään siltä tuntunut.