Kirjakesän saldo

Kirjojen kesä. Pyöräilyn kesä. Kotikesä. Lähimatkailukesä. Valokuvauskesä.

Minulla on ollut puhelimessani BookBeat -äänikirjatili nyt viitisen kuukautta, ja sinä aikana olen lukenut kolme ”oikeaa” kirjaa ja kuunnellut 50 äänikirjaa, mikä merkitsee noin kymmenen kirjan kuukausivauhtia. Kolme päivää per kirja. En ole koskaan lukenut näin paljoa näin lyhyessä ajassa. Enimmäkseen olen kuunnellut pyöräillessä, mutta myös kotona ja pihalla puuhaillessa sekä kuvia tehdessä. Enin osa luettujen listan kirjoista on romaaneja. Ensimmäiset kymmenen kirjaa kommentoinkin jo toukokuussa:  TÄÄLLÄ

BookBeatissa kirjoja on mahdollista pisteyttää asteikolla 1 – 5. Olen melkein kaikille antanut pisteitä, mutta skaalani on kapea 3 – 5. Muutaman olen keskeyttänyt aika alkuunsa, ovat siis olleet ”huonoja” tai eivät ole sittenkään kiinnostaneet. Kolmonen arvostelussani tarkoittaa mitäänsanomatonta, nelonen oikein hyvää ja vitonen on kirja, josta olen nauttinut kovasti ja jota mielelläni suosittelen.

Ensimmäisenä on mainittava Jojo Moyes. Olen kuunnellut kaikki kuusi hänen suomenkielistä kirjaansa. Olen pitänyt niistä kaikista, mutta nimenomaan trilogia (Kerro minulle jotain hyvää, Jos olisit tässä ja Elä rohkeasti) ja varsinkin sen ensimmäinen kirja kiehtoivat kovasti. Olkootkin että olivat yhden sortin rakkausromaaneja, ei niin ”realistisia”, ei mitään samaistuttavaa, jne. mutta niissä oli jotain koukuttavaa. Ehkä päähenkilö Louisa Clark oli niin ”hyvä tyyppi”, oikeasti ”hyvä ihminen”, että ihastuin häneen. Ja Mervi Takatalon hienovaraisesti ”ääninäyttelevä” luku miellyttää minua.

Tavallaan historiallinen romaani on Kathryn Stockettin ”Piiat”. Se sijoittuu 1960-luvun Missisippiin, jossa mustat kotiapulaiset ja valkoiset kotirouvat elävät maailman ja arvojen muuttuessa. Kirja on paksu, mutta parikymppisen valkoisen nuoren naisen Skeeterin murtautuminen irti vanhoista kaavoista ja asemista on kuvattu hyvin, osana isompaa yhteiskunnallista ja sosiaalista muutosta joka Yhdysvaltojen etelävaltioissa tuolloin tapahtui. Tästä on kuulemma tehty elokuvakin, haluaisinpa nähdä.

Jotenkin tämän kanssa rinnakkainen on Kevin Kwan´n ”Ökyrikkaat aasialaiset”. Ihan hulvaton kirja. Esittelyssä todetaan ytimekkäästi: ”Megaluokan ilmiöksi noussut romanttinen komedia seuraa kekseliäitä juonitteluja naimakauppojen kulisseissa.” Mutta kyllä minä tässäkin näen myös kuvauksen arjesta, tai maailmasta ja maailmankuvasta. Tosin hyvin erikoisen ja pienen populan maailmasta. Varsinkin tästä tehdyn elokuvan haen vielä joskus katseltavaksi. Jo niiden vaatteiden takia!!!!

Kolmas – ja täysin erilainen – historiallinen romaani on Minna Rytisalon ”Lempi”. Se on kaukana romanttisesta komediasta, se on kertomus sodasta, naisista, Lapista. Se on rakenteeltaan taiten tehty, eri näkökulmat pistävät lukijat ajattelemaan ja muistamaan, että koskaan ei ole yhtä totuutta. Rytisalo kirjoittaa – verevästi? En tiedä oikeaa sanaa, mutta teksti on juuri niin raastavaa tai rakastavaa kuin sen kuuluukin olla. Tämä on hieno kirja. Vaikea uskoa esikoiskirjaksi.

Ihan kummallinen kirja on  ”Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Gail Honeyman)”. Se kertoo yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Tätä kuunnellessa tuli mieleen, miten kukaan voi keksiä tällaista Eleanoria. Tämä kirja ei naurata, mutta on jotenkin kummallisesti hauska. Ehkä minulla on outo huumorintaju.

Jonas Jonassonin kirja on minusta ehkä miesten kirja. Ehkä tuntemus johtuu siitä, että siinä on sellaista artopaasilinnamaista veijaritarinaa. Ihan mahdoton kohellus, mutta sopi oikein hyvin heinäkuun lämpimien päivien pitkien pyörälenkkien ”lukemistoksi”. Jonasson on minulle uusi tuttavuus, mutta en niin ihastunut, että olisit muita kirjojaan ladannut kuunteluun. John Williamsin kirja Stoner sai minulta myös vitosen – siitä olen postannutkin jo aiemmin. Vieläkin muistan tuon kirjan tuoman tunnelman, kirjan hengen.

Aivan erilainen kuin yksikään edellisistä on Stockman Yard – Myymäläetsivän muistelmat (Antto Terras). Ihan uskomattomia faktoja Stockasta, siellä varastelevasta monenkirjavasta porukasta ja kaikesta mikä liittyy varasteluun. Kirja sisältää myös hyvin käytäntöihin opastavan ”Myymälävarkaan käsikirjan”. Terras on tekstissään sarkastinen, hauska, analyyttinen, hieman (sosiaali)rasistinenkin, mutta kaikkinensa kirja on ehdottomasti kuuntelemisen väärti. Varsinkin kun lukija on Antti Virmavirta.

Pauliina Vanhatalon (omaelämäkerrallinen) ”Toinen elämä” on hyvä kirja. Ihan kuin lukisin jostain tutusta. Se on pohdisteleva kirja, naisen elämä 40-vuotiaana… Vanhatalo kirjoittaa ”salanimellä” Veera Vaahtera romanttisia komedioita, joita niitäkin olen nyt pari kuunnellut. Ne riittänevät, mukavia pikku tarinoita, mutta ”oikean” Vanhatalon tuotanto on minulle mieluisampaa.  Satu Vasantolan kirjan ”En plaa takaisin koskaan, luulen” kuuntelin liki ahdistuneena. Se oli minulle rankka, mutta hyvin paljon silmiä avaava. Kirjan kerronta, kahden naisen elämän kuljettaminen rinnakkain on tehty taidokkaasti.

Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin” olen jo aiemmin kehunut ja sen innoittamana kuuntelin myös hänen ensimmäisen kirjansa ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”, – luulen, että siitä pitääkseen pitää joko olla käynyt Japanissa tai ainakin muuten tuntea japanilaista mentaliteettia ja arvomaailmaa edes vähän, että kirja avautuu ollenkaan. En tiedä avautuiko se minullekaan ihan tarpeeksi, mutta pidin siitä. Pidän Kankimäen tyylistä. Ja kirjan jälkeen minäkin olen laatinut luetteloita. Entistä enemmän erilaisia luetteloita. Tulette vielä törmäämään niihin. 😉

Onhan tämäkin jo yksi luettelo.

Päiviä kuvittaen ja sanoittaen

Yhtäkkiä matkalla tunsin ratapölkkyjen tuoksun, sitten taas näin kimmeltävän joen, iloitsin kun aurinko pysyi sinnikkäästi pilvien välissä eikä takana, tuntui kesälle, vihdoin tuntui kesälle. Oulujokivarren kapealla tiellä Maikkulan jälkeen oli levollista, lauantaiaamun hiljaisuus ja tuntui melkein vieraalta – kuin en Oulussa olisikaan. Oli poljettava hiljaksiin, melkein joutilaasti. Makustelin mielessäni ja silmissäni kesäpäivää, enkä pysähtynyt ottamaan kuvia. Yritin mielessäni miettiä sanoja kulkemiselle, sille ilon tunteelle, joka kesälauantain aamupäivänä leppoisana tuntui liikkuessa ja siinä, että saattoi kulkea kuten halusi.

Mietin samalla, että nyt kun olen taas palannut – itseasiassa tehnyt kvanttihypyn – kirjojen maailmaan, on ympäröivän maailmani elämä – tai paremminkin sen näkeminen – palautunut ennalleen. Viime vuosien aikana olen tarkastellut maailmaa tai ainakin ulkoilumaailmaani hyvin visuaalisesti. Olen huomaamattani liukunut nimenomaan kuvittamaan päiviäni, en enää niinkään sanoittamaan niitä.

Olen kyllä tiedostanut, että blogini on muuttunut entistä enemmän kuvakerronnaksi kuin verbaaliseksi tarinoinniksi päivieni kulusta. Kun aiemmin usein jo matkalla töistä kotiin tai lauantain lenkillä merenrannassa, mietin mitä kirjoitan illalla, mietin silloin, miten lauseet blogiin rakennan, niin viime vuodet olen kulkenut kamera kaulalla etsien kuva-aiheita ja kuvakulmia, joilla illalla postatessani kertoisin päiväni kulusta.

En enää kirjoita työkseni, nyt kun en enää tuota tekstiä puhuttavaksi tai julkaistavaksi, yritän ottaa kuvia, jotka kertovat siitä, mitä olen nähnyt ja elänyt. Yksi kuva kertoo enemmän kuin…. Vai kertooko sittenkään? Mutta nyt muutaman kuukauden aikana olen kuunnellut kymmeniä kirjoja, ja – toivottavasti – taas löytänyt myös sanat.

Näitä mietin, kun – taas – poljin Turkansaareen.


Siellä on tänä viikonloppuna (vielä huomenna! suosittelen) Perinnepäivät. Monenlaisia työnäytöksiä (kehruuta, sepän töitä, puutöitä, nahkurin hommia) … Ja edelleen lohisoppalounas ja limonadia. Kiertelin ja kuvailin. Ja minä – 1800-luvun agraarielämää ja arjen historiaa vuosia tutkinut ja opettanut – en ollut koskaan nähnyt separaattorin käyttöä ”livenä”. Tänään näin! (Ja koska eletään 2010-lukua oli ”piikatytöllä” Huawei kädessään. 😀 )

Perinnepäivillä, kulttuurihistorian äärellä, oli tuttuja duunista: kollega, opiskelijani vuosien takaa, tiedekunnan hallinnosta toimistosihteeri, kirjastosta amanuenssi … eikä kukaan heistä ihmetellyt että olin kameran kanssa liikkeellä. 🙂 Tuntui olevan menneessä maailmassani tiedossa, että nykyisin enemmän kuvitan kuin sanoitan.

Paluumatka vielä hitaammin kuin mennessä, ihan vain nautin, ettei minun ollut tarve olla missään, ei tekemässä mitään. VÄhän sellainen ”elämä on” – fiilis.

Laittelimme ruokaa, istuimme piazzalla päivettyen, touhusimme pientä puuhailua pihalla, söimme hyvin (Pehtoori oli vuorostaan käynyt Kiviniemen kalasatamassa tuomisinaan ahvenfileitä). Siinä se tämä lauantai.

Kirja vei mennessään

Olen ihan toisessa maailmassa. Juuri loppui John Willims´in romaani ”Stoner”. Se ilmestyi alunperin vuonna 1965, mutta käännettiin suomeksi vasta jokunen vuosi sitten, ja sen jälkeen yksi jos toinenkin tuttuni kertoi (FB:ssa, Insta-stooreissa tai kasvokkain) lukevansa sitä. Ja annoin itseni ymmärätää, että se vaikuttava, vähän niin kuin kulttikirja. Olen jo viikkoja sitten ladannut äänikirjan puhelimeeni, mutta vasta perjantaina aloitin. Ei olisi kannattanut aloittaa. Tai siis, että se ei ole kesäkirja. Se pitäisi lukea syksyllä, – syyslukukauden keskellä.

Se on melankolinen, välillä surullinen, ei apaattinen – enimmäkseen kuitenkin vain alakuloinen. Tai onko sittenkään? Se on jotenkin tumma kirja, tai tummanharmaa. Ei ahdistava, eikä pitkäveteinen, mutta puuduttavuuden raja on hyvin lähellä. Silti kirja vie syvälle omaan maailmaansa.

En tiedä, miten ei-yliopistolainen ja akateemista maailmaa tuntematon kirjan kokee, mutta minä koin hyvin vahvasti. Vaikka on kyse amerikkalaisesta elämänmenosta ja oman sukupolveni edeltävistä vuosikymmenistä, oli kirja kuitenkin hyvin läheinen. Se pistää miettimään. Ja se kertoo hyvin, kuinka tärkeää on se, että saa tehdä työtä, josta pitää. Juuri sellaista työtä, jossa on sisältöä ja joka siten ei aina, ei useinkaan, edes tunnu työltä, syystä tai toisesta tuntuu elämältä, hyvältä elämältä. Ja tuntuu oman elämän työltä. Niin kuin minusta omani tuntui joskus vuosia sitten  …

Nyt kun olen kerran poissa tästä maailmasta, ajattelin lähteä yhteen toiseen maailmaan: palata omaan nuoruuteeni. Liki elinikäisen fanitukseni kohteen leffan lähden katsomaan nyt. ”Rocketman” – here I come!

Keskikesän juhlaa kohti

Juhannuskalat (tai ainakin osa niistä) tuli haettua Kellon Kiviniemen Kalasatamasta. Ja poljin sinne ensin vähän ”ohi”, mutta eipä haitannut oli mukava kesäinen keli (+19 C) ja hyvä kirja kuuntelussa. Itse asiassa aika kamala kirja Satu Vasantolan ”En palaa takaisin koskaan, luulen”. Neljän sukupolven tarina, yhden perheen elämä läpi koko Suomen itsenäisyyden ajan. Se on 12 tunnin kirja, ja kuuntelin sen suunnilleen vuorokaudessa. Mikä ehkä kertoo, että kirja vie. Se ei varsinaisesti ahdista, mutta ravistelee se. Pistää ajattelemaan elämää oman kuplan ulkopuolella.

Kalasataman Kalapuohi aukesi klo 11; olin satamassa vähän sitä ennen, ja pian puotiin oli jono. Sinä aikana kun jäin vielä kiertelemään ja istuskelemaan venesatamassa, paikalla kävi varmasti kymmeniä kalan ja lohisopan ostajia. Kioskissa oli maivaa ja siikaa, Puohissa lohtakin, ja kalajalosteita. Kun minulla oli kylmälaukku mukana, saatoin ajella kotiinkin päin mutkan kautta.

Vähän ruokatuunailuja: jostain sisustuslehdestä maanantaina kampaajalla näin idean kukista vanhoissa mehu-, rose-, öljy- etc-pulloissa sekä kipoissa ja laseissa. Ja sellaista sitten värkkäilin Huvilan ikkunalle. Ei tullut niin sievää kuin siinä lehtijutussa, eikä varsinkaan kuvassa näytä oikein onnistuneelta, mutta jahka nuo kukat puhkeaa kukkimaan niin katsellaanpa sitten uudelleen.

Iltapäivän lämmössä, Pehtoorin palattua omalta pyörälenkiltään, aamupäivällä pesemälleen piazzalle, nautimme  pikkupullollisen Loiren crementia, joka oli mitä hedelmäisintä ja sopivasti hapokasta, eikä ihan napsuvan kuivaa. Isossa pullossakin näyttää olevan myynnissä Alkossa ja tulee siten paljon halvemmaksi… 😉

Huomenna tyttären pyöräretki on suunnilleen puolivälissä, ja juuri sopivasti juhannukseksi ”sattuu” kotikotiin. Ja Juniorillakin töitä vain aamupäivä, joten meillähän on juhla ja juhannus täällä. Sitä valmistellessa ja odotellessa…

Kesälauantaina tuntuu mukavalle

On niin hyvä, kun

  • kotipiazzan kivet tuntuvat vielä illalla lämpimiltä kun avojaloin kävelen kastelemaan kukkia.
  • pyörälenkillä Turkansaareen löytää (taas) ihan uusia seutuja kotikaupungistaan. Kuinka hienoja taloja olikaan Juurussuon kupeessa ja Knuutilanrannssa. Ja kuinka yhtäkkiä oli idyllistä maaseutua. Sellaista mitä ei autolla ajella tule nähneeksi.
  • Turkansaaressa on tämä kesä pääsymaksuton. Ei tarvitse edes museokorttia ja voi vaan mennä. Siellä on joka päivä lohisoppalounas. Ja sittisuutaa. Limonadia. Oli niin hyvä hetki tuo kuvassa oleva. Yksin on välillä hyvä.
  • ruokakuvauksen verkkokurssi, johon satsasin yli 40 euroa, ei kokonaan ole pelkkää höttöä. Vaikka enimmäkseen on, mutta ei kokonaan.
  • kuuntelin äänikirjan ”Lempi”. Se on hyvin hyvä kirja. Koskettava. Rakenteeltaan ”erilainen”. Kertoo pohjoisesta, sodasta, Lapin sodasta, naisista sodan jaloissa, … voin suositella, todellakin.
  • kotiin palattua oli niin hiki, että tiesin pyöräilleeni paljolti ilman sähköä. Oli liikkunut olo. Ja kesä.
  • sain tehdyksi ”oikeaa” ruokaa. Siis sellaista, joka vaatii vähän muutakin kuin kypsentämistä. Noh, ei paljon, mutta kuitenkin. Talviruokaahan tämä on, mutta olipa hyvää. Ohessa oli ramen-nuudeleita, salaattia ja patonkia. Aurinkoista, lopultakin aika helppoa. Kun kaupassa ei ollut veriappelsiineja, laitoin tavallisia ja sitten veriappelsiini(tuore)mehua. Ohje täällä: KLIKS


 

 

Pyöräillen ja kuunnellen

Minulla on ollut BookBeat vajaat kaksi kuukautta ja sähköpyörä melkein viisi viikkoa. Ne liittyvät hyvin läheisesti yhteen, sillä pyöräillessäni kuuntelen kirjoja. Kuuntelen kirjoja myös kuvia tehdessäni ja siivotessani, joskus ruokaa laittaessanikin.

Olen kuunnellut 15 kirjaa, niiden lisäksi jättänyt pari alkuunsa kesken ja ”Learn Italian´ia” kuuntelen päivittäin, ehkä noin tunnin päivässä, toistaen uudelleen ja uudelleen samoja kohtia.

Pyörän mittarissa on lähes 800 kilometriä.

Ehkä jo nämä numeeriset tiedot kertovat, että olen erinomaisen tyytyväinen molempiin hankintoihin ja että ne eivät ole jääneet turhan panteiksi ulkovarastoon tai puhelimen appi-rivistöön.

Luetut/kuunnellut

Niina Mero, Englantilainen romanssi
Kate Morton, Kellontekijän tytär
Ina Westman ja Katja Lahti, Arkisatuja aikuisille
Mia Kankimäki, Naiset joita ajattelen öisin
Enni Mustosen sarja: Nimettömät, Lipunkantajat, Mustasukkaiset, Sidotut, Parittomat
Juha Itkonen, Ihmettä kaikki
Eve Hietamiehen trilogia: Yösyöttö, Tarhapäivä, Hammaskeiju
Mari Veitola, Veitola
Laura Frimanja  Anton Vanha-Majamaa, Mikael Gabriel – Alasti
Michelle Obama, Minun tarinani

Kaikista noista on esittely mm. BookBeatin sivulla… ja noista vanhimmistahan olen jo mielipiteitäni lausunutkin, mutta neljä viimeistä ovat vielä kommentoimatta. Niistä ensimmäisenä ja koko listan ehdottomasti parhaana kirjana on hehkutettava Mia Kankimäen kirjaa ”Naiset, joita ajattelin öisin”.  Se niin hieno, monitasoinen, älykäs, hauskakin. Se on tietokirja, mutta se on myös matkoja (Japani, Italia, Afrikka ….) kulttuurihistoriaa, feminismiä, lisää matkoja, menneiden vuosisatojen naisia ja yli 40-vuotiaan naisen matka myös itseensä. Faktaa ja fiktiota – samassa kirjassa, mikä ei ole kirjallisuuden lajina kovinkaan yleinen ja  mitä on varmasti myös vaikeaa kirjoittaa.

Ihan suurenmoinen kirja. Sitä minulle täällä blogissa suositteli Anu, ja myös sisareni vinkkasi sen pariin. Minä voisin jatkaa suositusta yleisesti kaikille, mutta jotenkin tuntuu, että erityisesti myös Sadulle. Vaikka emme ”livenä” tunnekaan, tuli minulla monta kertaa kirjaa lukiessani mieleen, että hänelle tästä pitää mainita. 😉 Nyt kun opettajalla pian alkaa kesälomakin?

Westmanin ja Lahden ”Arkisatuja aikuisille” on sekin vähän uudenlainen kirja. Novelleja arjesta, mutta myös satuja. Jutuissa oli usein jännä ”yllätys” tai ”the end” – kuten hyvässä novellissa tai sadussa on. Tämä voisi sopia lyhyiden bussi- tai junatyömatkojen ”lukemistoksi”.

Kate Mortonin – ”lumoavan tarinankertojan” vai miten hänen luonnehdintansa oli – kirja ”Kellontekijän tytär” on melkoinen järkäle, ja se jos joku on monikerroksinen, monipolvinen, ei kronologisesti etenevä, hyvin brittiläinen, kieltämättä kiehtovasti kirjoitettu, mutta minusta tarina etenee vähän turhan paljon rönsyillen eri suuntiin. Henkilöitä, miljöitä, juonenkäänteitä on melkein liikaa. Tai kirja pitäisi lukea/kuunnella ”paikallaan”, intensiivisemmin kuin pyörän selässä tuli tehtyä. Lukijana Niina Hukkinen saattoi olla yksi syy, miksi kirja ei saavuttanut ihan varauksetonta tykkäämistäni. Hänen ikään kuin pusertaa tekstiä ulos, se ei solju… Mutta ei kirja missään tapauksessa huono ollut.

Niina Meron ”Englantilaisen romanssin” kuuntelin loppuun järjestellessäni Festaa aamusella. Se on suomalainen dekkari ja romanttinen (oliko? 😉 ) nykytarina, joka sijoittuu Englannin maaseudulle ja Tampereelle. Siinäkin oli pieni tietokirjallisuuden (kirjallisuushistorian) juonteita. Esikoiskirja, josta pidin. Pirjo Heikkilän napakka ääni sopi tähän paremmin kuin hyvin.

Melkein kaikki kirjat olen siis kuunnellut pyörän selässä. Paria umpisateista päivää lukuunottamatta olen ajanut pyörällä joka päivä vähintään tunnin. Tavallisesti parin – ja muutaman kerran kolmen, neljän -tunnin lenkin. Kaupassa ja Caritaksessa käyn pyörällä, kuvausretket ovat laajenneet naapurikuntiin ja Oulun laitamille. Olen löytänyt kotikaupungista ihan uusia alueita, idyllisiä pikkuteitä, jokivarren hyväi pyöräteitä. Kunto on parantunut, olen kasvoistani aika päivettynyt, ulkona olo on mielekästä ja raitis ilma takaa hyvän yöunen. Entäs miinukset? – Enpä ole vielä keksinyt.

Äänikirjojen maailmaan

Minulla on nyt ollut käytössä BookBeat –(ääni)kirjasovellus. Kaksi viikkoa koeajalla, ja sitten siirryin tilaamaan palvelun 16,90 euron kuukausihinnalla. Näinä viikkoina olen useammin kuin kerran ääneenkin lausahtanut, että ”Miksi minä en ole aiemmin tällaista hommannut?”

CD-äänikirjoihin olen joskus tutustunut jo aika päiviä sitten ja muutamia kymmeniä vuosien varrella kuunnellutkin (Tuntematon, Sinuhe, muutamia elämäkertoja etc.), silittäessä, lenkillä, rullaluistellessa ja salilla ladattua musiikkia ja myöhemmin Spotify on ollut kuuntelussa ”aina”. Radion suurkuluttaja nimenomaan autossa ja keittiössä olen edelleenkin, mutta pod castit olen löytänyt vasta tänä vuonna, ja nyt sitten äänikirjat!

Olen nyt kuunnellut neljä kirjaa ja kaksi on kesken. Siis paljon enemmän kuin, jos olisin lukenut nuo perinteisinä kirjoina. Enimmäkseen olen kuunnellut niitä istuessani koneella muokkaamassa kuvia. Siinä pystyy keskittymään hyvin, intensiivisesti sekä tekemään kuvia että kuuntelemaan.

Ensimmäisenä kuuntelin liki 400-sivuisen MIchelle Obaman ”Minun tarinani”. Elämäkerrat ovat muutoinkin mieluista luettavaa, naisten elämäkerrat varsinkin. En paljon Michelle Obamasta tiennyt ennen tätä: mielenkiintoista oli esimerkiksi se, kuinka hän toistuvasti toteaa, ettei poliittinen elämä ja toiminta ole hänen juttunsa, mutta toisaalta hän teki sitä jo ennen kuin hänestä tuli Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, mm. amerikkalaisten, erityisesti lasten, lihavuusongelman parissa ja vähävaraisten lasten, erityisesti tyttöjen, koulutuksen parantamiseksi.

Hänen oma elämänsä – kuten myös Barak Obaman – oli yhdenlainen kouluttautumisen riemuvoitto. Mielenkiintoista oli Valkoisen talon ”arki”. Ja yllättävää oli, kuinka sitoutunut Michelle oli tyttäriensä kasvattamiseen – ja rakastamiseen. Kuinka hän oli (ainakin kirjan mukaan) aika ajoin nimenomaan äiti.

Krista Putkonen-Örn on älykäsääninen (jos tällainen luonnehdinta kertoisi jotain), hän on Michelle Obaman ikäinen, joten hänen äänensä sopii tähän. Muidenkin kirjojen kohdalla olen hoksannut, että lukijalla on merkitystä, aika paljonkin.

Sitten satuin vähän vahingossa aloittamaan Eve Hietamiehen ”Hammaskeiju” -kirjan. Se on kolmas osa trilogiasta (Yösyöttö, Tarhapäivä ja nyt Hammaskeiju): Kahden miehen pienperheessä alkaa uusi aikakausi, kun Paavo Pasanen aloittaa koulun. Päivät ovat lyhyitä, ja äkkiä seitsenvuotiaan pitäisi selvitä monesta asiasta yksin – kateissa on milloin Paavon uusi kännykkä, milloin koko poika.

Lukijana on Antti Virmavirta, ja hän on tässä ”roolissa” tosi hyvä. Jäin ihan koukkuun tähän kirjaan, jopa lenkillä se kuului nappikuulokkeistani. Hietamiehellä on kyky kirjoittaa arki eläväksi, nivoa tarinaan ajanhenkeä ja saada tekstistään myös hauska. Niin hauska, että kuuntelin sitten heti perään myös sarjan ensimmäisen kirjan, ja kuuntelen vielä kakkosenkin jossain välissä.

Luulen, etten olisi näihin paperisina koskaan tullut tarttuneeksi, mutta selaillessani BookBeatin kirjavalikoimaa Hammaskeiju oli juuri silloin suosituksissa korkealla, joten aloitin kokeeksi.

Ja nyt olen ihan viime metreillä sellaisen elämänkerran kanssa, jota en koskaan olisi tullut ostaneeksi tai lainanneeksi: Mikael Gabrielin elämäkerta (29-vuotiaan elämäkerta!). Siis se räppäri, josta on tullut yhä enemmän poppari. Tiesin, että hänellä on ollut rankka elämä, kaikenlaista. Onhan siitä ollut lööpeissä ja Vain elämää -ohjelmassa ja radiohaastatteluissa, mutta nyt tiedän pintaraapaisua enemmän. Kirja on näyttänyt maailmaa oman pienen kuplani ulkopuolelta. Sellaisesta maailmasta, josta en ole koskaan tiennyt mitään. Auttaa taas suhteuttamaan asioita.

Juha Itkosen ”Ihmettä kaikki” on kesken. Se, kuten aiemmin lukemani Itkosen kirjat, on mieleeni. Enemmän sellaisesta maailmasta, jossa itse elän. Miehen näkökulma tosin. Kesken on myös Kati Tervon ”Punainen kattila” -kolumnikokoelma. Se on toissapäivänä ilmestynyt, eikä sitä ole äänikirjana, vain e-kirja. Luin sitä tänään kotimatkalla: Sodankylä – Rovaniemi -väli sujui siten nopeasti.

Loppumatkakin sujui joutuisasti: sula tie, pilvipouta, kesärajoitukset, vähän liikennettä. Puolikolmelta jo kotona.

Äänikirjat ovat varmasti tulleet elämääni pysyvästi.

Italialaisia juttuja

Elena Ferranten neliosainen Napoli-sarja tuli eilen illalla minun osaltani kokonaan luetuksi. Vihdoin. Jouduin aina kirjojen välissä odottelemaan ja lukemaan jotain muuta (Liisa Väisänen kirjoja ja Digikuva-lehtiä lähinnä), kun Pehtoorilta odottelin kirjaa. Olemme siis molemmat lukeneet koko sarjan, ja molemmat pidimme. Kovastikin.

Varsinkin ensimmäistä lukiessa minua sekä häiritsi, että kiehtoi kirjan nopea, melkein juoksemalla etenevä teksti. Ihan kuin olisin kuullut pulputtavan italiankielisen äänen koko ajan taustalla, – tai melkein kuin kirjaa olisi luettu kiireisellä italialaisella aksentilla. Tekstin, juonen ja tapahtumien eteneminen, vuosien ja päivien kuluminen kulkivat minusta paikka paikoin hyvin eritahtisesti. Välillä kirjojen minä, Elena – Lenú, viipyy jossakin tapahtumassa tai päivässä sivu- ja lukukaupalla, ja välillä muutamassa sivussa käydään läpi monen vuoden tapahtumat kaikkien henkilöiden osalta. Se ei oikeastaan haittaa, mutta jossain vaiheessa ryhdyin kiinnittämään siihen huomiota.

Kirja avasi silmiä Italian – ja koko Euroopan – taloudellis-sosiaaliseen sekä poliittiseen muutokseen toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 2000-luvun alkuun. Olkoonkin, että kirja ei ole raportti tai dokumentaarinen teos, vaan se on fiktiivinen tarina kahden napolilaistytön ystävyydestä, se on siis ehkä myös historiallinen romaani. Linan ja Lenún elämänkulku ja ystävyys, viha-rakkaussuhde ja kehitystarina ovat yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Italiassa – Napolissa – elämä on ollut hyvinkin erilaista kuin Suomessa  II maailmansodan jälkeen. Erityisesti väkivalta ja naisten heikko ja alisteinen asema olivat Italiassa paljon pahempia kuin monissa muissa maissa. Toisaalta niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa, ja oikeastaan varsinkin Suomessa, koulutuksella oli merkittävä osuus sosiaalisessa ja taloudellisessa nousussa. Tosin Italiassa koulutuksen saaminen oli paljon vaikeampaa kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa.

Pehtoorin kanssa molemmat panimmme merkille, että Ferranten kirjoissa ei syödä juuri ollenkaan, vain tyttöjen ollessa teinejä ja nuoria aikuisia he kävivät joskus ystäviensä kanssa pizzalla, ei muuta. Edes niistä pizzoista ei kerrottu. Mikä on oikeastaan vähän erikoista italialaisessa kirjallisuudessa. 🙂

Mutta tänään me söimme italialaista ruokaa. Meillä oli ruokatreffit keskenämme asema-aukion Toscana-ravintolassa. Oulun etniset ravintolat -sarjassamme vihdoin Toscana. Yhteen aikaan (silloin kun opiskelimme kansalaisopistossa italiaa) kävimme siellä aika useinkin. Pehtoori kuulemma kävi muutama vuosi sitten jonkun kerran minun Tornion kouluviikonloppujeni aikana.

Tänään oli korkea aika mennä sinne. Olimme vähän ”huonoon” aikaan: lounaan jälkeen ja ennen iltasyöjiä, siis neljän tienoilla. Siellä ei ollut ketään muita kuin me. Mutta palvelu olikin sitten varsin sujuvaa, juuri sopivasti etenevää. Tilasimme vain pääruoat, mutta saimme alkuun oikein hyvät, isohkot bruschettat (tomaattihakkelusta ja leipää uunissa).

Listalla on antipastoja, pastoja, pizzoja, lihaa, kalaa, äyriäisiä, kanaa, – ihan sitä kaikkea sitä, mitä Italiassakin trattorioissa on. Ja se, mistä tykkäsin oli, että taustalla soi – sopivan hiljaa – joku italialainen radiokanava. Olisipa sivupöydillä ollut vielä La Repubblica tai La Gazzetta dello Sport tai joitakin muita italialaisia sanomalehtiä.

No entäs ruoka? Ruoka oli hyvää. Me molemmat otimme pastaa: minulle Spaghetti alla Matriciana (en yksinkertaisesti raskinut ottaa äyriäispasta-annosta, sillä se maksoi liki 40 €!) ja Pehtoorille Pasta Carbonara con pancetta. Pehtoorin Carbonara oli täyteläisempi ja parempi kuin minun annokseni, jolle olisin toivonut lisää makua, tiedättekö sellaista ”uutteisuutta”, syvyyttä. Pasta oli ideaali ´al dente´, mutta kastike ei minua häikäissyt, pecorinoa olisin toivonut paljon lisää. Ihan vaatimattomuuttani voin todeta, että teen itse parempaa Matricianaa… Mutta ei tuokaan huonoa ollut.

Jälkiruoaksi riitti espressot, jotka olivat ok, eivät mitään ultimaattisen buono nekään.

Viinilista jäi testaamatta; se vaikutti lyhyeltä, mutta perustellusti valitulta: laadukkaita italialaisia viinejä tarjolla. Ja A-oikeudetkin.

Paikka on siisti ja viihtyisä, palvelu ainakin tänään ja aiemmillakin kerroilla hyvää ja sujuvaa.

Italialaisuudesta, tunnelmasta, siisteydestä (kankaiset lautausliinat!) ja listan monipuolisuudesta pisteitä, samoin alkupalasta. Ilman niitä olisi ehkä ollut vain 3 -, nyt sitten plussan verran kolmosen yli, 3+

Hiukset kertovat?

Mitä hiuksesi kertovat sinusta?

Täällä on testi siihen liittyen. Ei FB:n urkintatesti, vaan YLEn sivuilla oleva kysely, jonka on laatinut tutkija, kulttuurihistorioitsija Liisa Väisänen. Miksikö testi on tehty ja miksi siihen linkitän? – Koska tänään yhdeksältä alkaa telkkarista (on YLE Areenassa myös, mutta minä olen vanhanaikainen TV:n hyvin satunnainen katselija, joten aion katsoa telkkarista) uusi 8-osainen sarja Merkkien salat, jossa on asiantuntijana juurikin Liisa Väisänen. Ja tuo hiustesti on osa ohjelmasarjan lanseerausta.

Väisäsen yhden kirjan ”Kaikki Italiani” olen lukenut, ja pidin siitä hyvin paljon. Olen tainnut täällä blogissa sitä kehuakin. No mutta voin kehua uudelleen. Suosittelen varsinkin kaikille Italia-friikeille.

Tämän ohjelman esittelyssä todetaan näin:

”Merkkien salat -ohjelmasarja käsittelee symboleita, joita löytyy suomalaisten elämästä ja arjesta. Emme aina tiedä, mitä merkkejä päällämme kannamme. Meitä ympäröi valtava salattu maailma joka kätkeytyy populaarikulttuurin merkkeihin kuin myös uskonnollisiin symboleihin tai vaikkapa liikennemerkkien muotoihin ja väreihin.”

Siispä sen ääreen. Ai niin, minun hiukseni kertovat, että olen ”Aikaansaava, vapaudenhaluinen ja päämäärätietoinen vauhtimimmi”. No ei ole kyllä tänäänkään siltä tuntunut.

Valju lokakuinen päivä

Juuri tällaisesta säästä en pidä. Valju, paljas, tuulinen, sateinen, taivas-ei-minkään-värinen, kylmä, harmaa, väritön, viheliäinen – hyi, hitto!

En ole käynyt tänään ulkona portinpielen roskista kauempana. Jo aamulla se piipahdus riitti kertomaan minulle, että minun ei tarvitse edes yrittää olla reipas, saatikka lähteä lenkille tai ulos kuvailemaan tai mihinkään.

Niinpä olen sitten päivän tehnyt vähän tavallista parempaa, tai noh, ainakin isotöisempää, sapuskaa ja kuvannut sisällä. Muutama tutoriaalin Youtubesta katsellut ja siinä kaikki.

Pikkuperhe kävi syömässä, Miniä on jo melkoisen ”pyöriväinen”. Jos minulla oli noiden kahden muksun kanssa keskenään erilaiset raskaudet, niin on kyllä Miniälläkin ollut Apsun ja Taunon kanssa. Melkein ”puolet” pienempi on tämä toisensa kanssa, mutta kovasti vauva liikkuu ja ilmoittelee odotettavissa olevasta tulostaan. Mikä on ehkä osasyynä siihen, että Juniori on saanut Apsun huoneen pintaremontin etenemään hyvää vauhtia… Tai ainakin parempaa vauhtia kuin aiemmin.

Ei silti, minun iäisyysprojektiksi noussut paljon pienempi eteisen lamppuprojekti ei ole edennyt yhtään, ei yhtään. Josko ensi viikolla.

Tänään siis carnitas (meksikolainen nyhtöpossu) tortillojen täytteeksi ja kaikenmoista oheen (kotitekoinen guacamole ja salsa mm.).

Sunnuntai-ilta on usein ollut – paitsi TTK-ilta – myös lukuilta. Mutta nyt hieman arveluttaa… Olen yli puolivälissä Tommi Kinnusen uusinta ”Pintti” ja se on kyllä aika ahdistava kirja. Jotenkin. Mutta ehkä en kuitenkaan jätä kesken. Odotankohan Happy Endiä? – En oikein, mutta …

Se tunne, kun …

Muistatteko, kun jokunen vuosi sitten usein näki FB:ssä tai blogeissa aloitettavan jutun tai postauksen sanoin ”Se tunne kun …. ”

Minä en oikein ole sitä aloitustapaa oppinut käyttämään. Mutta tänään tuo on jäänyt päälle.

Se tunne kun yhtäkkiä aamulla kauppaan mennessä ajattelet, että ihan kuin olisit ulkomailla, jossain vuokratalossa siellä ja matkalla lähikauppaan hakemaan croissanteja ja leipää aamiaiselle muiden vielä nukkuessa. Tuntuu epätodelliselle, – ja niin tutulle. Ja lämpimälle.

Se tunne, kun olet – vahingossa, eksyttyäsi kotikaupungissasi – polkenut pyörällä parikymmentä kilometriä.

Se tunne, kun torilla tajuat, että jouluun on enää viisi kuukautta ja keksit, että juuri tänään, juuri nyt, eikä päivääkään myöhemmin, on tehtävä kirsikka-rommi-kompottia. Ja sitten se tunne, kun menet Alkoon ja töppäät itsesi, kun et tunne rommeja, olet ostamassa brandyä, tinkaat myyjän kanssa, että vamasti on ollut sellaistsa rommia kuin Happy Joe: ”olen-tehnyt-siihen-mansikkajälkkäriä-ja-paahdettua-valkosuklaata… ” – Miten niin suklaata ei voi paahtaa, ihan hyvin voi! Ja hetken hyvä tunne, kun et ryhdy puhelimesta näyttämään myyjälle blogiasi ja paahdetun suklaan reseptiä. Ja sitten se tunne, kun vihdoin ymmärrät kotona katsoa ko. reseptin ja hoksaat, että todellakin ”Happy Joe” on alkoholijuoma, kyllä, mutta se on siideriä ja rommi, jota olit vailla, on Sailor Jerry  – kuten poikasikin tiesi kertoa.

Se tunne, kun voit vain kuunnella, haluaisit tehdä paljon, mutta ainoa, mitä osaat tai voit tehdä, on kuunnella.

Se tunne, kun luet keskellä kaunista puutarhaa, kesäillan lämmössä kirjaa, ja mietit, että miksi luet! Tai nimenomaan, miksi luet tämän kirjan! Jos tämä kirja on luettava (niinkuin jotenkin vain on), niin lukisit sen talvella. Kesällä kuuluu lukea kevyttä, esimerkiksi dekkareita, ruokahistoriaa tai niin kuin viime viikolla Enni Mustosen uusin,  ”Taiteilijan vaimo”. ”Synninkantajista” tulee ahdistava tunne. Ja toisaalta tulee tunne, että onneksi joku kirjoittaa tästä!

Se tunne, kun ajattelet, että kuinka kukaan osaa kirjoittaa niin hyvin …

”Silloin kun valo osuu harmaiden päivien jälkeen koivunrunkoon, lehtiverso puhkeaa esiin silmun suojasta, suuri aalto pesee rantakallion puhtaaksi, lokki löytää kalan, tiainen pesäpöntön ja perhonen auringonkukan, juuri silloin minä seisahduin sijoilleni ja hetken kauneus ja menettämisen pelko pusertuvat rinnassa ristiin.”

Pauliina Rauhala, Synninkantajat

Dekkarin parissa

Sain tänään iltapäivällä Lyceum Club- kuvaurakkani pakettiin: 1100 kuvaa, joista valitsin parisataa ja muokkailin ja ”kehitin”, toimitin kansioihin ladattavaksi ja lähetin asiakkaalle.

Palkitsin itseni istumalla loppupäivän pihalla auringossa ja luin dekkarin: ensimmäisen Janet Evanovichin kirja (”Ensin rahat”), jonka luin. Luulen, että jää ainoaksi. Aika koukuttava se oli, mutta ehkä vähän liikaa tapahtumia, liikaa väkivaltaa ja ronskiutta, joka kyllä oli aika mainiosti kirjoitettu. Mutta dekkarit ja kesä kuuluvat yhteen, enkä uutta Donna Leonia ole vielä nähnyt, liekö tälle kesälle tullutkaan.

Viikonlopun herkuista tuli vielä hyvä ruokaisa salaatti ja jossain välissä kävin pienen lenkin. Kesä. Ihana kesä.

Joulukirjojen ja menneissä maailmoissa

Otin eilen illalla kirjahyllystä yöpöydälle Mika Waltarin ”Joulutarinoita”-kirjan. Siinä on vähän alakuloisia, viehättävän vanhanaikaisia tarinoita, novelleja. Niiden myötä vaihtuu vuosikymmenet ja elämänmeno hetkessä ihan toiseksi kuin todellisuus. Minulla on ollut se kirja 40 vuotta. Siitä en halua luopua. Vaikka yhtäkään tarinaa en joulun aikoihin lukisi, niin kirja on kuitenkin esillä. Sekin on osa jouluani.

Otin samaan pinoon myös pari, pientä, paljon vähemmän alakuloista kirjaa: Maija Paavilaisen ”Lahjakirjan” ja ”Joulukirjan”. Ne minä jo eilen luinkin. Ensimmäisen kerran tänä vuonna. Ne on hauskoja, viisaita, välittäviä, – ehkä vähän uskoviakin, mutta en anna sen häiritä. Niissä on oikeasti välittämisen ja huolehtimisen ajatuksia, nauramista itselle. Niistä pidän paljon.

Ja neljäs kirja on Mark Levengoodin kirjanen ”Ystävä sä lapsien anna villoja”, jossa on esikoululaisten vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Yhdeksän vuotta sitten, jolloin meillä molemmat lapset asuivat viimeistä joulua kotikotona, olen siitä lainannut muutaman ”aforismin”.

Nyt sitten vain tämä yksi:

Jouluaatto on Jeesuksen syntymäpäivä, mutta hän on muuttanut taivaaseen, niin että joulupukki ei tiedä, minne lahjat pitäisi viedä. Siksi hän antaakin ne lapsille. 

                                            Madeleine 7 v.

Sopii tähän päivään, sillä posti toi kotiovelle tänään yhden lahjapaketin, jossa on joulun melkein tärkein lahjani pikkuperheelle. Paketti oli ollut hävöksissä (mistä en onneksi tiennyt), mutta löytyikin tuolta parin tien takaa jostain väärästä osoitteesta. No mutta ”happy end”: paketti on nyt täällä.

Postissa piti silti käydä tänäänkin, ja toimia itsekin postinkantajana. Kävelin Linnanmaalle ja palautin ekstyökaverille vanhan, pienen taulun, josta olin ottanut kuvia ja retusoinut digikuvan ja hommannut uuden printin. Kuva oli kyllä kovin haalistunut ja pinta vaurioitunutkin, mutta aika hyvin sain sen pelastetuksi.

Kun kerran Linnanmaalla olin, kävin yhden jos toisenkin huoneen ovenpielessä tai peremmälläkin tovin vaihtelemassa kuulumisia, päivittämässä tietoja yliopistomaailman muutoksista, nykymenon tuomasta ahdistuksesta, kevään yyteitten jälkeisestä kovin kurjalta kuulostavalta tilanteesta. Tilanne ei kuulostanut hyvälle, mutta kavereita oli tosi mukava nähdä, vaikka aika vähän siellä paikalla sattui ketään olemaan.

Ja ”oman vakkariluentosalini” ohi kävellessä jouluviikon, lomanalusfiiliksen muistuessa mieleen, sellainen ”paras työ, tehty työ” -olo saivat aikaan ihan seitinohuen kaipuun luennoimaan ja pitämään vastaanottoa, kaipuun opinto-ohjaus- ja gradusessioihin. Mutta se oli toki vain hetken viipyilevä häivähdys menneeseen ja mukaviin muistoihin…

 

PS. Huomenna joulukalenterini luukussa joulun ”kirjallinen” osuus jatkuu: yksi maailmanhistorian paras jouluruno!

 

Kirjallisia harrastuksia

Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan takataskussa olevaan korttin
oman lainakorttinsa numeron.
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.

Risto Rasa

Risto Rasan runo ei minulle oikeastaan ole runo, eikä kenenkään muun teksti, tuo voisi olla omani, juuri noin voisin kirjoittaa, muistella. Juuri noin. Olisin ehkä lisännyt vielä, että kirjastossa oli tärkeää olla hiljaa. Ainakin meidän kirjaston täti, joka oli minusta kiinalaisen näköinen (hänellä oli ihan pikimusta tukka, sidottuna löysälle nutturalle ja hänellä oli hieman vinot silmät ja hyvin hillitty tapa liikkua ja puhua), oli hyvin tarkka siitä, että oli kirjastossa oli oltava hiljaa eikä kengätkään saaneet kopista.

Lapsuuteni kirjasto oli koulua vastapäätä, Tuulentiellä, siinä missä nyt on kolmikerroksinen kerrostalo. Kirjasto oli matala, keltaharmaa puurakennus, jossa oli kiiltävänharmaaksi maalattu lattia, ja siellä tuoksui – kirjoilta.

Rasan runo sattui silmään uudesta runokirjasta, jonka viime viikolla ostin: Katso pohjoista taivasta. Runoja Suomesta. (toim. Jenni Haukio)

Kummallinen tarve runoille syntyi kun sairaspäivänäni luin loppuun Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinoita sarjan neljännen kirjan ”Ruokarouvan tytär”. Jo kirjan aloittaminen oli juhlaa; heti nimiölehden jälkeen siinä esitellään kirjan henkilöt, joista osa on vanhoja tuttuja ja uusien nimet luovat kutkuttavaa odotusta siitä, mitä Ida Erikssonin ja hänen Kirsti-tyttärelleen tulee tapahtumaan. Eikä lukiessa tarvinnut pettyä: sotien välien Suomen – ja Pariisin – ylioppilas-, taiteilija- ja muotimaailma veivät mennessään. Koska kirjan päähenkilöitä ovat mm. Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä on kirjassa paljon runoja, ja niiden maailma rupesin kaipaamaan.

Kohti pohjoista taivasta on antologia, jossa satavuotiaan Suomen historia ja runoilijat kohtaavat. Jenni Haukion valinnat tuntuvat perustelluilta, perinteisiltäkin, mutteivät jämähtäneiltä. Ja pidin ihan tavattoman paljon ”Lukijalle”-esipuheesta, jonka ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö” Jenni Haukio oli kirjaan kirjoittanut. Se oli hyvin jäsennelty, analyyttinen, hyvin perusteleva, erinomaisesti, sanoisinko ammattimaisen hyvin, kirjoitettu. Ja pidin paljon myös siitä, että Haukion epiteeteiksi ja titteleilso oli laitettu juuri nuo kolme ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö”, eikä presidentin puoliso. Eikä ainakaan yksin se.

Minulla tuntuu selvästikin olevan menossa  joku nostalgiavaihe, myös kirjallisuudessa ja lenkeillä!!, sillä lueskelen päivittäin Kaarina Niskalan kirjaa ”Valkovuokkojen villat” (2007), joka kertoo Toppilansalmen huviloista ja puutarhoista, 1800-luvun lopun oululaisesta huvilayhdyskunnasta. Satunnaisesti olen kirjaa selaillut, joihinkin luentoihin ja esitelmiin siitä tietoja hakenut, mutta nyt luen sitä siten, että käyn lenkillä katsomassa niitä jälkiä, joita kirjassa mainituista huviloista on jäljellä. Hannalasta olen joskus jo jotain postaillutkin, mutta luulenpa, että tulevan suven aikana tutustutan teitä laajemmaltikin tähän menneen maailman huvilakulttuuriin.

 

Tässä tämänpäiväiseltä lenkiltä kuvat Ellalasta.

Palaanpa Ellalan ja monen muun huvilan historiaan tässä suven [tuleekohan se?] kuluessa….

Lisätietoa – hurmaavasta ja hullusta Japanista

Käykö teille koskaan niin, että kun luette kirjaa, joka sijoittuu tiettyyn paikkaan, etsitte kartan ja selvitätte sijainnin. Ja vielä parempi jos Google Mapsilla onnistuu paikallistamaan ja ”näkemään” miljöön, johon tapahtumat sijoittuvat. Jos kirjassa puhutaan henkilöistä, ei fiktiivisistä, vaan oikeista eläneistä tai elossa olevista, mielelläni löydän henkilölle kasvot. Jos kirja on elämäkerta, eikä siinä ole kuvia, kuten juuri elämäkerroissa onneksi on, etsin niitä netistä ja kirjoista. Lähes poikkeuksetta haluan myös nähdä, minkä näköinen ihminen on kirjan kirjoittanut.

Näin kävi nytkin, eilen illalla (yöllä) lopettamani kirjan kanssa. Luin Minna Eväsojan kirjan ”Melkein geisha – hurmaava ja hullu Japani” (2016). Olisinpa lukenut jo ennen Japanin matkaa, — tai sittenkin, taisi olla parempikin lukea se vasta nyt. Eväsoja on opiskellut Kiotossa useita vuosia teetaidetta, no-teatteria, kukkien asettelua ja kalligrafiaa, tohtoroitunut Japani-tutkimuksen oppiaineesta, kolmen lapsen äiti ja on yliopistovuosien ja lasten aikuistuttua opiskellut vielä sairaanhoitajaksi. Melkein geisha -kirjassaan kertoo Japanin vuosistaan, monista matkoistaan, opiskelustaan ja elämästään siellä. Hän kertoo ja pohtii japanilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, kertoo paljon asioita jotka eivät ole mitenkään yleisesti tiedossa…  Varsinkin jos olet käynyt tai aiot mennä, ja muutenkin, suosittelen lukemaan.

No mutta siis, halusin tietysti nähdä, minkä näköinen on tämä tyyneyttä ja sinnikkyyttä oppimaan joutunut, oppinut, nainen. Löytyipä etsiessä YLE Areenassta Eväsojan haastattelu (KLIKS).  Löysin sen kun hain kuvaa sumopainija Takanohanasta, josta Eväsoja kirjassaan puhuu paljon. Kuuntelinpa haastattelun samalla kun siivoilin tietokoneelta ja nettisivuilta vanhoja tiedostoja roskiin. Tämän kirjan osalla oli tavallista enemmän kiinnostusta herättänyttä, jota oli kirjoista ja netistä haettava. Enemmän kuin monia muita kirjoja lukieassa, mutta tavallista tämmöinen hakeminen noin yleensäkin minulle on.



Joulua kohti

Huikea, mielettömän hieno sää ja valo tänään! Monta tuntia olin aamulla kiertelemässä kaupungissa: en suinkaan jouluostoksilla, vaan ulkoilemassa, tepastelemassa, nauttimassa vapaasta, kuvaamassa. Välillä piipahdin pikaisesti Stockan Herkussa ja cappuccinolla uudessa Kahvila Stockholmissa.

Ja taas jatkoin joulukuisen Oulun valojen tallentamista….

[ehdottomasti kannattaa klikata kuvat suuremmiksi]

Kuvahaastesivun ”Joulun valot” -kansioon tulee vielä kuvia kotikaupungin jouluvaloista.

Kotiin palattua oli sähköpostissa yksi pienen pieni kuvauskeikka Haaparannan suunnalle tarjolla; totta kai suostuin. 😉

Iltapäivällä joululahja-asioita, ja studionäytön kuvauksen suunnittelua. Ja myötäelämistä kun puolet opiskelukavereista on jo tänä viikonloppuna (siis nyt) Torniossa näytössä. Minulla vasta loppiaisena, kolmen viikon päästä, mutta paljon enemmän pitäisi olla tehtynä kuin on.  Miljöönäytön uusinnatkin tekemättä…

Joululahja-asioista puheenollen: minulla on nyt pieni uhka, että yöpöydällä romaanit alkavat huveta, tai ainakin olisi hyvä olla varalla jotain lukemista… Parhaillaan luen ystäviltä (VMP) kesällä saatua H. Selmer-Geeth´n ”Siltalan pehtooria” (1903) – mikä mainio kirja se onkaan! Lapsuudesta muistan elokuvan, mutta kirjaa en ole koskaan lukenut.

Harald Selmer-Geeth oli salanimi, jonka takana oli Viipurin oikeuspormestari Werner August Örn. Alkuperäinen ruotsinkielinen teos menestyi aluksi varsin hyvin, ja siitä otettiin vuonna 1920 kolmas painos, mutta sen jälkeen se jäi unohduksiin. Suomennoksen suosio alkoi kasvaa vasta vuoden 1934 elokuvan myötä ja on sittemmin jäänyt elämään kartanoromantiikan klassikkona, josta on otettu uusi painos viimeksi 1994.

Risto Orko on ohjannut Siltalan pehtoorista vuonna 1934 kassamagneetin[1] Siltalan pehtoori, jonka tuotti Suomi-Filmi. Vuonna 1953 Suomi-Filmi tuotti aiheesta toisenkin filmiversion Siltalan pehtoori, jonka on ohjannut Valentin Vaala. Se perustui Vaalan ja Usko Kempin käsikirjoitukseen.

Oikeasti kirja on kirjoitettu erinomaisen hauskasti, ajankuva ja miljöö ovat – tietysti – hyvin uskottavia ja oikein kunnon romanttinen komedia koko juttu on. Mutta mitä sitten kun tuon saan pian luetuksi. Otetaanpas sellainen ajatusleikki, että antaisit minulle joululahjaksi kirjan, niin mikä se olisi? Jos haluaisit antaa nimenomaan sellaisen kirjan, josta uskoisit minun pitävän, mikä se olisi? Ainakin Tuulestatemmatun vakilukijat ja ystävät tietänevät kiinnostuksen kohteeni, senkin, millaista yleensä luen… Pari vuotta sitten kyselin kesälomalukemisia, ja se oli kyllä mukava kesä. Lukukokemukseni avartuivat … Sitä toivoisin nytkin. Kerro minulle kirjoista… Kerro joululahjaksi. 😉

Vielä minä yritän teitä, hyvät blogivieraat/ystävät, aktivoida: a) innostaa paitsi joulukalenterikuva-arvontaan b) antamaan kirjasuosituksia, c) myös kertomaan, onko mitään mieltä minun tehdä jouluviinisuosituspostausta? Töissä ollessa moni työkaveri sitä kyseli, tiedän monen heistä kauppalappuni kanssa viiniostoksille lähteneen, mutta onko Tuulestatemmatun lukijoille ko. suosituksista mitään iloa? Klikkailetkos vastauksesi – kannustaaksesi minua huomenna puuhaan ryhtymään tai ymmärtämään, että ei ole ihan turhaa moista vaivaa nähdä… 😉

 

 

Ja joulukalenterikuvassa aamuista satoa. Joulukalenteriarvontaan osallistujia on vasta KAKSI!! Turhaan säästelette viimeisiin päiviin, kaikillahan on kaksi ääntä käytettävänä.

Kotilauantai

Lauantai-ilta kotona.

Ajatukset kulkevat hiljalleen, palasina, tuokiokuvia, – viipyilen mietteissäni tavallista kauemmin. Ehkä ”Akvarelleja Engelin kaupungista” jättää jälkensä myös oman ajatteluni tapaan. Kaltaisellani elämäntapabloggaajalla (lienenkö keksinyt uuden sanan? 😉 ) kun on tapana, huomaamatta, päivittäin, jatkuvasti miettiä, miten ja mitä illalla kirjoitan, – ja nyt kun hiljalleen luen tuota Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon voittanutta kirjaa, fiktiivistä Engelin yöpäiväkirjaa, se jättänee jälkensä myös minun päivittäisten tapahtumien jäsentämiseeni, päivien pukemiseen sanoiksi.

Kirja on ollut yöpöydän kirjapinossani jo pari viikkoa, ja heti alkuun huomasin, että sitä ei voi, sitä ei saa lukea kerralla, ei liian nopeasti. Kirjassa päivät etenevät verkkaisesti, vuodet kuluvat hiljakseen, Helsinki rakentuu pala palalta, talo talolta, palatsi kerrallaan, Engel itse asettuu paikoilleen, miljööseensä, vaiheittain, … kirjassa lauseet ja kappaleet ovat runoja, aforismeja, tuokiokuvia.

Se on hyvä kirja. Se on Finlandiansa ansainnut. Luulenpa, että palaan siihen vielä, …

Lauantai-ilta kotona. Kahteen kuukauteen ensimmäisen kerran lauantai-iltana kotona. On oltu tai olen ollut Torniossa, Tokiossa, Hangasojalla, Kuusamossa, ylipäätään menossa. Enemmänkin on viikot oltu kotona, ja sitten viikonloput poissa.

Kotona on hyvä. Nyt kohti joulua. Kaikkea pientä kohti joulua. Ja iso osa päivästä meni Digitarvikkeessa, jonne meidät vattilaiset oli kutsuttu vieraiksi. Nyt kun vastikään olen upottanut reilusti rahaa uuteen kameraan, en antanut itseni mennä helppoon, joten en ostanut kaikkia niitä tuiki tarpeellisia kamera- ja studiotarvikkeita, joita meille parituntisen aikana esiteltiin. Sinänsä ko. kauppa on hyvä, paljon parempi kuin Rajala (ks. kokemuksia täältä). Hiilikuitu- tai edes alumiininen reissu/patikkajalusta kyllä jäi kutkuttamaan, mutta sinne jätin. Edelleen olen sitä mieltä, että kuvaamiseni ei ole kalustosta kiinni; on vain opittava kuvaamaan.

Ja toinen asia, joka minun olisi opittava on se, että oppisin pitämään tavarat/asiat tallessa. Että edes suunnilleen tietäisin, missä ovat avaimet, linssisuojus, resepti, hanskat, puhelinnumero, lempparikynä, tärkeä tiedosto, vihkimykset (kihla- ja vihkisormus), muistiinpano, vaniljasokeri, nastalenkkarit, lasku, kuvakansio, … Aina on jotain hukassa. AINA. Etsimiseen tai huoleen asioiden katoamisesta menee ihan hirmuisen paljon aikaa.

Joku aika sitten tytär kertoi lukeneensa jutun, jossa todettiin, että naiset käyttävät kaksi vuotta elämästään siihen, että miettivät, mitä laittavat päälleen. Ei tarkoita sitä, että intensiivisesti miettisi VAIN sitä, mitä laittaa päälleen, mutta että kuitenkin, ajatuksissa se on. Kieltäydyn uskomasta, että minun kohdallani olisi noin, mutta minun elämästäni kuluu VARMASTI vähintään kaksi vuotta siihen, että etsin kadoksissa olevia asioita.

Tänäänkin aika kauan.

Mieluisaa lukemista

Olinpa unohtaa koko blogin ja livahtaa taas kirjan pariin hyvissä ajoin…

Syrjästäkatsojan tarinat, Enni Mustosen tähän mennessä neliosainen romaanisarja (Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016)), on viehättänyt minua hyvin paljon. Olen vähän saanut pidätellä, etten hotki kirjoja kerralla. Sarjaan on tulossa ensi keväänä vielä viideskin osa.

ida-erikson

Enni Mustonen alias Kirsti Manninen on kirjoittanut kymmeniä romaaneja, lastenkirjoja, ollut käsikirjoittajana monissa tv-sarjoissa (mm. Hovimäki ja Kotikatu) sekä väitellyt kirjallisuustieteestä ja opiskellut ja tutkinut myös Suomen historiaa, erityisesti kulttuurihistoriaa, mikä näkyy myös kirjoissa. Mutta vain hyvänä asiana. Teksti ei ole akateemista, ei puuduttavaa, vaan elämänmakuista, soljuvaa kerrontaa, silti ajankuva ja miljööt ovat tarkkoja ja aitoja.

Kirjasarjassa eletään ”minun vuosikymmeniäni”, juuri niitä, joita olen eniten tutkinut, joista olen eniten julkaissut: 1800-luvun loppupuolelta 1920-luvulle. Juuri sitä aikaa, jolloin Suomen historiassa tapahtui paljon, jolloin elettiin Suomen taiteen kultakautta, jolloin fennomania voimistui: kirjoissa ja Idan elämässä Topelius, Sibelius, Edelfelt, Eino Leino kuljettavat juonta siten, että on vaikea laskea kirjaa yöpöydälle.

Mustosen näkökulma orvoksi jääneen Ida Erikssonin (piikatytöstä täysihoitolaemännäksi) silmin kertoo suomalaisesta arjesta maaseudulla ja kaupungissa, kertoo arjesta vähäväkisten ja toisaalta suurten taiteilijoiden kautta. Kirja on paitsi Idan ”elämäkerta”, kehityskertomus, siinä myös kerrotaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja vastakkainasetteluista.  Ehkä kirjat eivät ole ”suuria historiallisia romaaneja”, mutta minusta mitä mainiointa historian popularisointia, jossa fiktiollakin on iso osansa. Onnistuneesti, todentuntuisesti on fiktio ja fakta kiedottu yhteen.

Ja näihin liittyy sellainen ainakin minulle uusi ja ennen kokematon juttu, että kirjailijalla on Facebookissa sivu jossa hän tuo esiiin niitä arkisto- ja muita lähteitä, joita romaaneja kirjoittaessaan on käyttänyt. FB-sivulla on kirjan henkilöiden elämästä anekdootteja ja paljon kuvia arkistojen kätköistä ja lehdistä, paljon mielenkiintoista lisätietoa kirjoihin liittyen. Ja tietysti lukijat keskustelevat ja kommentoivat Facessa.

Ja nyt Ruokarouvan pariin…


Pienimuotoista sadonkorjuukokkausta

Niin kuin viikonloppuna jo ei olisi herkuteltu! Olen tässä vähän sadonkorjuuherkkuja tehnyt, leiponutkin. Kun pikkuperhe ei viikonloppuna saanut meillä ruokaa, kutsuin heidät tänään syömään. Juniori on jo aika leipääntynyt kesäduuniinsa, ja päivittäiseen edestakaisin ”pomppimiseen” (= 50 – 80 pakettia päivässä asiakkaille), mikä on kyllä vienyt isolta nuorelta mieheltä yli viisi kiloa. Perheessä Aapeli on ainoa, jolle on tullut painoa lisää, kun satunnaisia ilta- ja viikonlopputuureja tekevä äitinsäkin on jo hoikempi kuin ennen raskauden alkua, eli on jo tosi kaponen. Mutta onneksi heille herkut kelpaa. Siispä porolasagnea humahti hyvää vauhtia, jopa niin, että oli hoksautettava, että ajattelin osan valtavasta vuoasta (1½ kg käristyslihaa ja 2 pkt lasagnelevyjä) pakastaa mökkireissua varten.

Omenakakku-2

Taas kerran tuunasin porolasagne-ohjettani. Laitoin paketillisen (Lidlissä myytäviä) aurinkokuivattuja tomaatteja sekä pari isoa, silputtua oman sadon lehtikaalin oksaa tomaattikastikkeeseen muhimaan. Kannatti. Tuli hyvää. Ja jälkkäriksi manteli-omenakakkua, johon kotiomenapuusta omput. Ohje siihen on täällä.

raparperihilloke

Ja sitten ennätyksellisen pienestä raparperisadosta (siirto avopihalta renkaisiin ehkä syynä, eikä kyllä haittaa) tein ”Rotissöörin raparperihilloketta”. Tällä kertaa käytin hillosokeria, joten tuli parempaa, tai ainakin rakenteeltaan kauniimpaan kuin edellisellä kerralla. Tämä sopii hyvin liha- ja makkararuokien ja ihan erityisesti juustojen kanssa.

raparperihilloke-2

Nyt mietin, jaksaisinko lähteä vielä kuvailemaan, iltamaisemia olisi tavoitteena saada muistikortille. Tiedä häntä, viitsinkö? Jos aloittaisi jonkun uuden kirjan, viime yö meni aika pitkään kun luin loppuun Outi Pakkasen kirjan ”Helle”. Siinä yksi päähenkilöistä on kaimani, ja tuntui tosi kummalliselle lukea omaa nimeään. Moiseen en ole aiemmin tainnut yhdessäkään kirjassa törmätä. Kirja oli ”Anna Laine”-dekkari, mikä merkitsi myös hyviä ruokaohjeita. Palannen asiaan niiden tiimoilta.

Kirjallisia juttuja ja kirja-asioita

Kukkia

[Kannattaa klikata isommaksi!]

Sade ei ole pieksänyt ihan kaikkia kukkia liiskoiksi. Ei vaikka tänään on välillä satanut jotakuinkin rutkasti, jos kohta välillä oli oikeinkin suvista.

Enin osa päivää sujui kirjallisissa hommissa ja iltapäivällä oli sitten testilounas ravintola Hellassa. Sen voin kertoa, että hyvää oli, muutamilta osin erinomaisen maistuvaa, ja vähintäänkin kylläinen olen vieläkin.

Kävin Valkeassa. Kun oli pakko. Kun ei Oulussa ei enää paljon muualla mitään erikoiskauppoja ole. Tai noh.

Etsin itselleni jotain mukavaa syyskesän neuletta (no hyvä on, ehkä tummansinistä villatakkia). Useimmat vaatteeni Oulussa olen ostanut Pukumiehestä, Stockalta ja Partioaitasta. Tänään en ostanut mitään. Minulle tuli ”markettiolo”. Lähdin pois Sokokselta.

Kävin kirjakaupassa, Suomalaisessa, sekin Valkeassa. Siellä oli enemmän värityskirjoja, lasten ja aikuisten, kuin historiakirjoja. Siellä oli enemmän laihdutus-, jumppa-, elämäntapa-, juttagustafbergetc., maaretkallioetc., -kirjoja kuin keittokirjoja. Siellä oli enemmän koriste-esineitä kuin äänikirjoja. Siellä ei ollut kuin muutama matkakirja, mutta siellä oli monta hyllyllistä skräppäystarvikkeita. Siellä oli paljon pokkareita, mikä on hyvä asia.

Naurettavaa valittaa moisesta? – Tiedän. Ja tiedän senkin, että kaupoissa myydään sitä, mitä ihmiset ostavat. Mutta minä olisin mieluusti ostanut matkakirjan, keittokirjan, ehkä jopa hurahtanut johonkin historiantutkimukseenkin tai ainakin popularisoituun historiaan. Mutta ei siellä ollut. Ostin pokkareita, monta.

Olisin mielelläni kävellyt kirjahyllyjen välissä ja miettinyt asioita, kirjoja, matkannut jo ajatuksissani uusiin maailmoihin pelkkiä kirjojen nimiä lukiessani. Ostin kortin, kaksikin. Ja muistelin aikaa, jolloin kirjakaupassa saattoi tutun myyjän kanssa vaihtaa mielipiteitä jostakin kirjasta, saada suosituksia uusista keittokirjoista ja käydä ostamassa Parkerin kynän ja kauniin ruutuvihon.

Minä kun edelleen tykkään tehdä muistiinpanoja, to-do-listoja, kirjoittaa paperille hetken mielijohteesta jotain. Tiedättekö miksi? Jotta muistaisin kirjoittaa illalla tänne blogiin. Sellainen vanhanaikainen olen. Pidän kirjoista ja muistiinpanoista.

Ja ruusuista tuossa työhuoneeni ikkunan edessä.

Kukkia-2

Kirjahyllyistä

image

Tässä kirjahyllyä kuvattuna uudella kännyllä ja olkoon tämä se eilinen ”Art”-kuva. Onhan kirjallisuuskin taidemuoto, eikö?

Tosin tässä kirjahyllyn pätkässä oikeastaan vain keittokirjoja ja matkakirjoja, ja muutama runokirja. Viereisellä seinällä on vielä historiaa, sen mitä jätin alkuviikon ”puhdistuksessa” ja vastakkainen seinä on sitten kaunokirjallisuutta. Jota on myös yksi isohko vitriinikaapillinen telkkarihuoneessa.

Meillä kirjahyllyt siis todellakin ovat kirja- eivät koriste-esine tai tilpehööritelineitä. Kun menen uuteen kyläpaikkaan, jonkun kotiin, on minulla (paha?) tapa ensin vaivihkaa, sitten ihan suoraan, tutkiskella, mitä ihmisillä on hyllyssään, kertooko se jotain uutta?

Tiedän kyllä ihmisiä jotka eivät halua kirjoilla peittää seiniään, eivät niitä keräämään pölyä, ihmisiä jotka eivät lue kirjoja, jotka eivät niitä tarvitse. Minä tarvitsen, minusta ne ovat kauniita, ne antavat turvaa, ja tuovat muistoja.

Harvoja kirjoja olen lukenut kahteen, tai kolmeen kertaan, mutta ehkä tulevina vuosina tulen etsimään hyllyistämme uusintakierrokselle pääseviä kaunokirjallisia lukukokemuksia. Anni Swaneista voisi aloittaa. 😉

Meillä kyllä kaikki ovat lukeneet. Olen ihan tolkuttoman ylpeä, että tyär oli ala-asteella (kutosella?) koulunsa ensimmäinen joka suoritti kirjallisuusdiplomin (luki ja tentti parikymmentä kirjaa) ja veljensä pari vuotta myöhemmin ensimmäinen poika joka teki saman. Ja molemmat lukevat edelleen. Oikeita kirjoja.

Itsekään en osaa lukea iPadiltä, ei tunnu oikealle.

Mutta onko niin että netti on korvaamassa kirjat? Onko iltalukemisena yhä useammin tällaiset  Tuulestatemmatun kaltaiset lyhyet höpinät? Ovatko kirjat ja netti vastakkaisia? Minulle eivät. Onko muille?

Tämän päiväinen ”The Weather” – photoaday -kuva on otettu ikkunasta – sattuneesta syystä. Kuvaa olen rajannut ja muokannut Sonyn omalla kuvankäsittelyohjelmalla ja laittanut siihen vielä Mystic-filtterin. Liekö tuo nyt niin mystic, mutta sellainenkin mahdollisuus on.

image

 

Metsäläisestä opiskelijaksi

Lueskelin tässä viikolla Siiri Mgga-Miettusen kirjan ”Haile Selassie ja Lass´uulan Niila. Tarinoita Kutturan kairoilta”. ”Siirin kirjan” ja ”Siirin elämän” olen lukenut jo aiemmin, ja syksyllä kun tapasimme Siirin Savottakahvilan syysmarkkinoilla, ostimme tämän hänen uusimman kirjansa. Tässä on pieniä tarinoita, elämänmakuisia kertomuksia Koilliskairan ihmisistä sodan aikana ja sen jälkeen.

Pienet jutut ovat muutaman sivun mittaisia, lyhyin tarina on ”Kutturan poika armeijassa”.

Jouni kertoo:

Mie sain Hiukkavaarasta lommaa neljä päivää. Lähin tietenki kotia. Ensimmäisen päivän iltana tulin junalla ja postiautolla Purnumukhan. Toisena päivänä kävelin Purnumukasta kotia sen neljä peninkulmaa.

Nukuin yön kotona.

Kolmantena päivänä kävelin takasin Purnumukhan. Neljäntenä päivänä istuin postiautossa ja junassa. Tulin ajoissa kasarmille.

Illalla sängyssä mietin, että oli se vain mukava kävellä yksin mettässä.

Niin, että mökkireissut loppuvat pitkän matkan takia aina vähän kesken. Vaikka nytkin oltiin jo toistaviikkoa yhteen putkeen.

Olisin kyllä vielä voinut olla ihan hyvin vielä, vaikka vielä toisen viikon mökillä. Hiljaistahan siellä on, eikä juuri kontakteja. Kaksistaan oltiin lauantaista asti, eikä siinä mitään vikaa. Edes radioa ei auki pidetty. Minulla joka päivä monta tuntia kirjoitusprojektia, ja kuvajuttujakin, Pehtoorilla lukemista, ristareita, telkkaria, puuhommia, saunanlämmitystä  ja sitten tietysti ulkoiltu. Ja nukuttu.

Tänään aamulla kuitenkin lähdettiin, pudotin Pehtoorin Rovaniemellä kyydistä, jatkoi siitä junalla Ouluun, minä autolla Tornioon. Kouluviikonloppu on tämä.

Matkalla harvinainen valoilmiö! Aurinko! Kännykuvan  matkalta otin.

20160108112809

Palaute etätehtävistä saatu, ei ihan murska-arvioita Puistola-setistä ;), ja paljon uutta taas opittu. Ja naurettu. Porukassa on muutama vallan hyvän tilannekomiikan ja muutama satiirin mestari. ..

Yhdellä meistä oli kuvia laamoista. Tiedättehän, niitä eläimiä. Minulle tuli kuvia katsellessa mieleen, miksi niitä joku Pohjois-Suomessa pitää? Syödäänkö niitä? Tehdäänkö niistä ruokaa, villaa, miksi niitä pidetään? – Menen moista äänen kyselemään. Ja etupenkistä tuli vastaus: niistä tehdään laamapaitoja!

😀 😀 😀

Ja löysipä vieruskaverini pian netistä vastauksen, mistä laamapaita-sana oikein tulee…

”…Laamapaidan historia ja nimi juontavat 1800-luvun lopun Saksaan. Lääkäri Johann Heinrich Lahmann halusi luoda materiaalin, joka kestäisi käyttöä ja säilyttäisi joustavuutensa ja lämmittävät ominaisuutensa pesusta toiseen. Näin syntyi ”Lahmann-neulos”; materiaali, jonka lämpö ja hengittävyys perustuu kuitujen väliin jäävään ilmaan. Pehmeät puuvillavaatteet levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa ja saavuttivat suuren suosion. Suomalaisten suussa Lahmannin alusvaatteet kääntyivät laamapaidoiksi ja -housuiksi – keksijänsä nimeä mukaillen…”

 

Koulussa oppii paljon. 😉

Syksyn yöpöytäkirjoja

Nyt kun kirjoitus- ja yöpöydältäni puuttuvat kanditutkielmat, gradukässärit, luentojen harkat, väitöskirjojen aihiot niin olen voinut lueskella kaikenmoista. Nipussa on ne, jotka löysin hyllystäni, jotka ovat omiani tai joita en ole vielä tullut palauttaneeksi kirjastoon.

Arkistojen kätköistä_-4

Minna Lindgrenin ”Sivistyksen turha painolasti” saa ensimmäisen sijan. Se on merkillinen kirja: Lindgren on lukenut liki sata vuotta vanhan Kariston kustantaman (1928) Väinö Hämeen-Anttilan laatiman ”Uuden tietosanakirjan” ja omassa kirjassaan Lindgren kirjoittaa kirjan sanoista (Aabenraasta Öölantiin) mieleensä nousevia ajatuksia, joilla on kyllä löyhä ”juonikin”. Samalla kirja on merkillinen omaelämäkerta, kuvaus helsinkiläisestä sivistyneistöstä ja kertakaikkisen riemullista luettavaa yhdestä jos toisesta arkipäivän asiasta sekä yhteiskunnan ja työelämän muutoksista.

Luin tämän jo kesällä, juuri kun olin jättämässä työni, elämäntilanteeni muutoskohdassa, heittäytymässä ”freeksi” ja sitä Lindgrenkin tekee kirjassaan. Ja kuinkahan monta kertaa samaistuinkaan tekstiinsä?! Ainoa vaan, että olin kovin kateellinen, hän kun osaa kirjoittaa. Sarkasmistaan pidän kovin, ja se on vaikea tyylilaji, mutta ei Lindgrenille,

Realistisin osa ihmisistä voi juuri ja juuri myöntää olevansa aikuinen täyettyään viisikymmentä ja saatuaan aikuisnäkölasit. Silloin on aika vaihtaa suunta ja heittäytyä aikuisten asioihin, niin kuin itsen hemmotteluun, vakuutusrahastojen hoitamiseen, ympärivuotisen vapaa-ajan asunnon sisustamiseen ja teemamatkailuun.

Jos vaihtaa Lindgrenin humanistiset sivuaineet minun humanistisiin sivuaineisiini, niin voiko sen, mihin työssäni eniten turhauduin, paremmin kirjoittaa?

Luinko todella musiikkitiedettä voidakseni laatia konttorissa vuosittain 186 projektisopimusta? Valitsinko sivuaineeksi estettiikan pätevöityäkseni käyttämään hankkeiden sisältöä mittaavia laatukarttoja? Auttavatko sosiologian opinnot täyttämään oikein kymmenet sarakkeet dokumentinhallintaohjelmassa? Onko filosofian opinnoista iloa, kun opettelen käyttämään henkilöstöhallinto-ohjelmaa, joka on alun perin kehitetty selluloosatehtaan jätevesiprosessien valvontaan?

Lindgren kertoo puujalka-mummostaan, Teneriffan matkansa tyhjistä hetkistä ja oikotorvi-sanan kohdalla hän lakonisesti toteaa näin: Oikotorvi. ”Trumpetti. Miten loogista. On käyrätorvia ja oikotorvia.”

Viehätyttäni tähän kirjaan lainasin sitten myös Lindgrenin  ”Musiikki on vakava asia” -kokoelman, joka kaltaiselleni klassisesta musiikista ja sen historiasta tietämättömälle ei kolahtanut ihan niin paljoa kuin tuo edellinen, mutta mukavia pikku pakinoita tuossakin oli. Ja kolmas Lindgrenin kirja, dekkari ”Kuolema ehtoolehdossa”, on tullutkin kehutuksi jo aiemmin. Pitäisi hankkia trilogian kaksi jälkimmäistä osaa…

Dekkareista puheenollen: Metropoliitta Panteleimonin kolmaskin dekkari ”Kohtalokas Leningradin-matka” sijoittuu Koskijärven maaseutupitäjään ja 1960-luvun suomalaiseen mentaliteettiin. Tämä jäi paljon kevyemmäksi kuin edelliset. Ja miljöön rakentaminen ei ollut niin huolellista kuin ensimmäisessä, josta pidin paljon enemmän. Tässä sitä paitsi murhaajan arvasi heti kohta kun henkirikos häthätää oli tapahtunut.

Merkillinen kirja oli Tim Dowlingin ”Kuinka minusta tuli hyvä aviomies”. Ja vielä merkillisemmäksi lukukokemuksen tekee, että sain kirjan Pehtoorilta. Ehkä siksi, että kirjan takakannessa lukee, että ”kirjoittajan vaimo on erinomainen, jämerä nainen ja lisäksi kärsivällinen ja pitkämielinen”. 😀 😀 Kirja on yhden sortin elämäkerta ja elämänhallintaopas, ja kyllä se on paikoitellen aika hauskakin. Ironia, sarkasmi ja nokkeluus eivät vain ole luontaisia, vähän on välillä sellaista vääntämisen meininkiä. Mutta muutamia ajatuksia kirja kyllä herätti. Yksi kohta, joka pisti miettimään: Dowling kirjoittaa siitä, kuinka yleensä parisuhteessa aina jompi kumpi on ”turhan pelkääjä”. En ollut koskaan tuollaista käsitettä ajatellut, tunnistanut. Eikä meistä varmaan kumpikaan oikein ole ”turhan pelkääjä”, mutta viime aikoina olen havahtunut ja hoksannut, että minussa on vähän alkanut ilmetä sellaista ”turhan pelkäämistä”. Aiemmin olen käyttänyt termiä ”pohjaimu” (sekin on kirjallisuudesta opittu, John Irwingin termi on se), joka on vähän sama…

Edellisellä mökkireissulla ostin lähikauppa Kuukkelin matkamuisto-osastolta Tapio Laineen ”Vahingossa Vongoivalle. Eksymisiä Saariselän tuntureilla”. Ystäväni on tätä suositellut jo moneen kertaan, sanonut että se mukava ja hauska kirja. Niin se onkin. Turhaan ei kirjan esittelyssä kirjoiteta näin:

Tästä eräkirjasta puuttuu lajityypille ominainen myyttinen sankaruus. Kertoja on ihan tavallinen rinkka-selkäretkeilijä, joka rakkoisin jaloin ja silmät uupumuksesta sumeina yrittää löytää itsensä Vongoivalle, mutta onnistuu eksymään heti ensimmäisellä vaelluksellaan, kun matkaa on takana vasta kaksi kilometriä.

Ensimmäinen vaellus kirjassa tehdään jo 1960-luvulla, mikä on mielenkiintoista ja kertoo patikoinnin ajattomuudesta, mutta myös siitä, mikä kaikki on muuttunut. Kirjasessa on sitä paitsi aika hyviä valokuvia.

Ja sitten kirjapinossa on vielä yksi: Pauliina Vanhatalon ”pitkä valotusaika”. Sain kirjan sisareltani, joka tuntee Vanhatalon, – minäkin tunnen vähäsen, olen ollut samalla valokuvauskurssilla hänen kanssaan. Vanhatalo itse asiassa kertoi kurssilla kirjoittavansa romaania, joka sijoittuu Ouluun ja jossa päähenkilö on valokuvaaja. Tämäkin kirja sijoittuu pääosin 60-luvulle, josta kyllä kehitystarinan myötä tullaan tähän päivään. En ole Vanhatalon aiempia kirjoja lukenut, mutta pidin tästä hyvin paljon. Siinä on kaunis kieli, kerronta soljuu pehmeästi. Kirjan takakannessa sanotaan, että kirja on ”kuulas”, on se sitäkin, mutta minulle se enemmänkin alakuloinen. Ei surullinen, mutta alakuloinen. Sellaisena hyvä.

 

Tunturien juurella

Niinhän ne täällä mökkielossa päivät kulkevat: liikkumista, ruoantekoa ja -nauttimista, saunaa, sään mukaan elelyä, lepoa, lukemista (ei, ei kanditöitä, eikä väikkäreiden kässäreitä :))  ja höpöttelyä.

Eilisellä yksinäisellä aamulenkillä törmäsin kotiporoperheemme nuoreen.

Ruska Saariselällä-10

Ruska Saariselällä-16

Ruska Saariselällä-11

Eilisen suhteellisen poutaisen päivän jälkeen olimme aamusella huolissamme kelistä: säätiedotus oli luvannut suunnilleen taukoamatonta sadetta ja kun me saimme vieraaksemme oululaiset eksnaapurit, jotka ovat matkallaan kohti Jäämerta, toivoimme, että olisi voitu tunturiin lähteä. Ja lähdettiinkin sadeviitat, sontikat, goretexit mukana ja yllä.

Ruska Saariselällä-17

Ruska Saariselällä-5-3

Ruska Saariselällä-23

Ruska Saariselällä-24

Ruska Saariselällä-25

Kävimme ensin Ahopään Poropolun tepastelemassa (ja kuvailemassa), minkä jälkeen ajeltiin Kaunispään Huipulle kahville. Käytiin myös Savotta-Kahvilan pihapiirissä olleilla markkinoilla: ja tavattiin Siiri!!

Ruska Saariselällä-4-3

Ostimme kolmannen kirjansa; kaksi edellistä luettu ja elämäänsä ihmetelty. Oli hienoa tavata tämä Kutturasta lähtenyt ja kirjoittanut Siiri. Tovin rupattelimme, oli oikeasti hassua ja hienoa tavata tämä liki legendaksi tullut nainen.

Palattuamme mökille ei vieläkään satanut (toisin kuin kaikki mahdolliset säätiedotukset olivat uhkailleet), joten päätimme tehdä vielä pikkupatikan Rönkönlammelle. Pakkasin Pehtoorille repun (makkaraa, juotavaa, puukko, sinapit, jälkkärisuklaat) ja sitten lähdimme.

Ruska Saariselällä-19

Poikkeuksellisen paljon väkeä oli patikkapoluilla ja Rönkönlammella. Tulistelimme, makkarat paistoimme myöhäiseksi lounaaksi, ja lähdimme takaisin kohti Hangasojaa.

Ruska Saariselällä-6-3

Joka tapauksessa päivän liikuntasuoritus tuli hyvinkin tehtyä, eikä juurikaan satanut. Tihuutti ja oltiin pilvessä, mutta ei satanut. Oli vallan hyvä hengittää, liikkua, olla, kuvata, jutella, kulkea ja monta muuta verbiä. 😉

Tänään kohtaaminen metton kanssa: kuva vain ei ole eilisen poron kohtaamisen veroinen.

Ruska Saariselällä-14

Päivän lopulla, rantasaunan jälkeen istahdettiin tähän mökkipöydän ääreen, avattiin punaviinipullo (sitten myöhemmin toinenkin), nautittiin porolasagnea ja jälkkäriksi olin pitkästä aikaa tehnyt Kaiserschmarrenin. Tänään hillojen ja vaniljakermavaahdon kera. Se oli hyvää. Sopi päivän patikkateemaan…

Ruska Saariselällä-22

Ei oikeastaan ihme, jotta nyt jo unettaa.

Vanhuudesta

Luen parhaillaan Minna Lindgrenin dekkaria ”Kuolema Ehtoolehdossa”. Se on hauska kirja, mutta se on myös kantaaottava kirja siitä, millaista vanhusten hoito on Suomessa. Lindgren osaa kirjoittaa vakavasta asiasta hauskasti ja viisaasti. Hän osaa kirjoittaa vanhuudestakin, vaikka on minua nuorempi.

Äitini kanssa tänään pitkään – taas kerran – juteltuani, tiedän että Lindgren tietää, mistä kirjoittaa.

Vanhuus-2

Lindgrenin kirjan 94-vuotias Siiri Kinnunen joutuu Meilahteen lääkärin luo, ja tämä on esittämässä hänelle sydämen tahdistimen asennusta: ”Kaiken kaikkiaan lähes riskitön toimenpide, hyvin pieni operaatio”, toteaa lääkäri ja samaan hengenvetoon hän jatkaa, että ”hoitamattomana sydämen rytmihäiriöt voivat olla hengenvaarallisia”.

Vanhuus

Tässä vaiheessa Siirillä on sanansa sanottavana, ja hän toteaa lääkärille…

Te tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö? – Te olette vielä nuori ihminen, ja te ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä mitään tapahdu. Ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet pois eikä ruoka maistu millään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin. Ihan tavallinenkin askare muuttuu hitaaksi ja vaivalloiseksi, niin kuin varpaankynsien leikkaaminen. Voitteko kuvitella, että se on yhtenä päivänä suunnaton operaatio, johon ryhtymistä yrittää kaikin tavoin lykätä?”

Ja Siiri kehottaa lääkäriä käyttämään aikansa ja asentamaan tahdistimensa nuorille, sillä:

”Me vanhukset emme kuole millään, vaikka haluaisimme. Joskus me puhumme palvelutalossa sellaista, että te lääkärit ette ehkä ymmärrä, että kuolema on ihan luonnollinen asia. Elämä päättyy kuolemaan, eikä ole mitään järkeä tarjota minun ikäiselleni lisää elinaikaa ja kieltää kahvista sokeri. Ei lääketiede ole epäonnistunut, vaikka ihmiset kuolevat lopulta vanhuuteen.”

Vanhuus-3

Tänään siis vanhuusjuttuja äitini, eikun Lindgrenin, sanoin. Lindgrenin monta muutakin kirjaa olen tässä viime kuukausien aikana lukenut, ja pitänyt hyvin paljon. ”Sivistyksen sietämätön painolasti” kolahti omaan elämäntilanteeseeni enemmän kuin hyvin, myötäelin hyvin paljon. Palannen tuohon kirjaan lähiviikkoina.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

3 kk-10Ja nyt palaan vielä eiliseen postaukseeni, johon en millään saanut liitetyksi haluamiani kuvia Tahvosta. Syykin ongelmaan löytyi: web-hotellikapisiteetteni on taas äärirajoilla. Jo yli 11 000 kuvaa on tässä blogissa, joten pikkuisen kuvat eivät sitten muka enää mahtuneet. Hieman resurssien siirtoja tein, ja nyt sitten eiliselle olen lisännyt monta kuvaa meidän pienestä, tänään kolme kuukautta täyttävästä, pojanpojasta. Siis katsohan eilinen postaus tuosta alta, tai klikkaa tästä.

 

 

Luettua ja syötyä

ValtonenSain vihdoin luetuksi Jussi Valtosen Finlandia-palkitun ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Meni eilen illalla puolille öin sen lopettaminen, ja kun se on hyvin vahva kirja, ja kun sen loppukin on hyvin vahva, olen tänään elänyt vielä kirjan tunnelmassa. Olen lukenut sitä kauan, aloitin varmaan jo toukokuun puolella tai heti kesän alussa, välillä ja välissä  olen lukenut pari muuta ohuempaa, kevyempää kirjaa.

Valtosen kirjassa on paljon sivuja täynnä tekstiä, asiaa, ajankuvaa, analyysiä suomalaisista ja amerikkalaisista. Mutta se ei ole järkälemäinen vain sivumäärän vuoksi: se on hyvin monitasoinen. Se on hyvin uskottava monilta osin. Siksikin se on pelottava. Se ei ole ahdistava, eikä jännittävä, mutta jotenkin rankka se on. Kuten Pehtoori sanoi: ”Se voisi tapahtua”.

Harvoin minä lukiessani hypin tekstejä yli, nyt tein sitä, mutta sitten kävi niin, että sittenkin palasin lukemaan ne skippaamani pätkät. Kirja vie, se vangitsee.

Mietin kauan, voinko suositella sen lukemista. Kyllä, kyllä minä voin. Se pistää ajattelemaan, ymmärtämäänkin.

Mutta olen hyvin iloinen että se on nyt ohi. Voin kohta aloittaa vaikka uuden, vanhan Hercule Poirot´n tai Minna Lindgrenin ”Kuolema ehtoolehdossa”.

Mikä oli sinun kesäsi paras kirja? Kerro, sillä vinkit saattavat olla tarpeen: minulla kun on nyt mahdollisuus lukea kaunokirjallisuutta syksylläkin, joten kerro.

Tänään olin jo vähällä mennä Kaupunginkirjastoon uusimaan kirjastokorttini, mutta jätin vielä tekemättä. Kirjasto kyllä sattui matkan varrelle, sillä olin aamupäivällä pyörälenkillä, . .

Nalskussa-4

Nallikarin kautta Hietasaaren pikkuteille, Pikisaareen ja torille ja halliin.

Nalskussa

Eihän Nalskussa ollut juuri ketään. Koulut alkoivat tänään. Lomat jo useimmilla ohi. Vain norjalaisia näkyi. Norjalaisille Nallikari on Pohjolan Riviera, ja tänään – vihdoin – oli edes vähän siihen viittavat kelit.

Tiistaista huolimatta, Pehtoorin synttärin vuoksi, oli visio ja missio tavallista paremmasta lounaasta ja päivällisestä, joka sitten kyllä venähti ihan illallisen puolelle. Päivänsankari kun on päivän ollut ahkerana ja tehnyt erinäisiä muuttopuuhia.

Lounaalla savukalasalaattia ja kauppahallin rieskaa.

20150811104123

Ja illaksikin kalaa. Paistoin kuhaa. Se on meidän molempien herkkua, ja sitten ”oli pakko” tehdä kanttarellikastiketta. Ihan torilta sieniä, ei sitten mentykään Rokualle sieneen kuten vähän alunperin aikeena oli ollut. Eikä siellä nyt kanttarelleja olisi ollutkaan… Ja jälkkärinä vadelma-mini-leivoksia. Suklaatahna viime syksynä Mallorcalta tuotua. Korkea aika avata tuo suklaatahnapurkkki, – hyväähän minttu-suklaa on. Tämä oli harjoituserä torstaita ja lauantaita varten. Minähän en juuri marjoja pakasta: syömme koko kauden mansikoita, ja vadelmiakin aika usein, ja se on sitten siinä – tuoreena syödään. Vain hilloja pakastan.

Mökkielämää

Nyt pyryttää. Niinhän minä toivoinkin. Peittäisi nuo hankien päällä olevat roskat, tekisi maiseman kauniiksi. Sellaiseksi taikatalveksi kuin oli pari vuotta sitten, sellainen kuin täällä usein on: Taikatalvi Hangasojalla. Nyt noita hankia en ole kuvaillut.

Aamuladulla kännyllä muutaman otoksen sentään räpsäisin. Pari kilometriä ehdin sivakoida ennen kuin latukone tuli vastaan. Sen jälkeen oli näin sileää ja sujuvaa.

Ladulla

Huolimatta siitä, että tuuli oli eilistäkin kovempi, oli edelleen mukava metsänsiimeksessä hiihdellä, punaisia poskia hankkia.

sisällä-5

Eipä ollut tänäänkään ladulla ruuhkaa. Pehtoori kävi vasta puolenpäivän jälkeen, putsailtuaan vanhan mökin katon lumesta, ja silloin oli jo ollutkin hiihtäjiä. Minä näin vain yhden – norjalaisen – pikkuperheen, jonka noin nelivuotias hiihteli kuin vanhakin tekijä ja isä veti vauvaa tämmöisessä. Kaikkea sitä.

HiihtoThule

Niissä kohtaa, jossa ei ole puita lähellä, hanget ovat vielä kauniit, pehmeät.

sisällä-2-2

Mutta hyvin täällä kuluu aika sisälläkin. Päivän kiintiö Kekkos-tutkimusta luettu ja ruokaa tuunattu. Jari Tervon ”Revontulten tie” kohta luettu. Taitaa olla ensimmäinen J. Tervon kirja, jonka saan luetuksi loppuun. Enkä tiedä, olisinko lukenut tätäkään, jollen olisi elänyt teinivuosiani samaan aikaan kuin omaelämäkerrallisen opuksen Jari. Ajankuva piirtyy hyvin tuttuna. Oulun Koskelankylässä maailma oli 1970-luvun alussa hyvin samankaltainen kuin Tervon Rovaniemi. Ja Tervo saa tekstin kuulostamaan 14-vuotiaan kirjoittamalta. Nokkeluudet tervomaisia, hymyilyttävät hyvinkin.

Vihdoin kokosin myös joulupuun, juhannuskuusen, lastukoristeen, jonka kävin jo ennen joulua Lovi-liikkeestä ostamassa. Tässä nyt ensimmäinen kuva siitä. Olen jotensakin varma, että täällä tulette näkemään siitä jos vaikka kuinka paljon kuvia eri vuotuisjuhlien yhteydessä. Mitenhän sen koristelisi pääsiäiseksi?

sisällä

sisällä-2

Se on hyvä ”viherkasvi” mökkioloihin.

Ja toki meillä on täällä tulppaanejakin.

sisällä-4

Nyt aika siirtyä takkatulen ja telkkarin ääreen, kudinkin on mukana.

Mökkielämä tuntuu hyvälle.

Lyhyen yön jälkeen pitkä päivä

Arki-iltana ei pitäisi ottaa yöpöydältä unilukemiseksi sellaista kirjaa, jossa on alle 100 sivua, mutta yli 50 sivua lukematta. Jos ottaa, niin käy niin, että lukee kirjan loppuun ja kello on yli puolenyön kun sen laskee takaisin yöpöydälle. Ja sitten kun on tämä sisäinen kello jämähtänyt sellaiseen viritykseen, että aamuviiden jälkeen loppuu uni ihan riippumatta siitä, moneltako olet nukahtanut, niin iltapäivän tunteina pitkän pitkässä koulutusneuvoston kokouksessa alkaa jossain vaiheessa puuduttaa. Mutta olipa siellä sellaisia asioita, jotka koin kovin omakseni, sellaisiksi, joihin minulla oli mielestäni vahva, perusteltu mielipide ja kokemusta ja näkemystä muillekin jakaa, joten enpäs sitten herpaantunutkaan. Opinnäytetöiden ohjaus ja koulutuksen kehittäminen ja tutkintosaannon parantamisen keinot saavat minut kyllä pysymään hereillä ja ottamaan kantaa. 😉

Se kirja, joka piti lukea loppuun, oli Jeffrey Archerin  Kane ja Abel, jonka Juniori antoi Pehtoorille isänpäivälahjaksi. Se on yli 500-sivuinen kirja, josta voisi ehkä käyttää hieman naiivia ”lukuromaani”-nimeä. Se on siitä kummallinen kirja, että Archer on kirjoittanut sen jo 1970-luvulla ja sitten tehnyt siihen ”päivityksen” 30 vuotta myöhemmin. Ensimmäinen versio oli myyntimenestys ja sellaiseksi tämä vol. 2 on kai myös nousemassa. Merkillinen Euroopan ja Amerikan historian läpileikkaus 1900-luvun alusta kylmän sodan vuosiin se on. Amerikkalaisen vapauden ylistyslaulu. Ei niin kovin suuria tunteita tai älyllistä pohdistaa aiheuttanut. Esimerkiksi Kati Tervon ”Sukupuu”, jonka luin tuota ennen, oli paljon koskettavampi, todempi, enempi ”historiallinen romaani”. Mutta yhtä kaikki molemmat on luettu, eikä harmita.

Enpä tänään ole ehtinyt kameran kanssa missään olla, kuvailla, joten laitanpa Pehtoorin eiliseltä menomatkaltaan lähettämiä otoksia…

WP_20150210_12_52_17_Pro

WP_20150210_12_57_28_Pro

WP_20150210_13_27_24_Pro

Miehet keittiössä – ja minäkin

Mikä siinä on, että parhaat (tai ainakin näkyvimmät, kuuluisimmat) keittiömestarit ovat miehiä? Olen pohtinut tätä ennenkin. Hiljaa mielessäni.

Minulla on jo monta tuttua keittiömestaria, – paistinkääntäjissä heihin olen tutustunut. Onko niin, että kahta lukuunottamatta kaikki ovat miehiä? Taitaa olla.

Sain Pehtoorilta joululahjaksi Johanna Catanin kirjan ”Syömään vai drinkille. Suomalaista ravintolakulttuuria”, joka on pääosin hyvä kirja, tosin vähän urputtaisin käsitteistä, rajauksista, näkökulmista, jos minun olisi se tutkimuksellisesti arvosteltava, mutta kaikkinensa ihan mielenkiintoista luettavaa. Ja kirja on täynnä MIESkokkeja, miesravintoloitsijoita, mieskeittiömestareita. Eikä tämä ilmiö ole vain suomalainen. Saarioisilla, koulujen keittiössä, kodeissa ruoan tekevät äidit ja naiset, mutta isät ja miehet ovat ruokakulttuurin ja gastronomian keulakuvia, johtajia, rahantekijöitä, kilpailujen voittajia. Montako naiskilpailijaa on  Bocuse d´Or -kisassa, jonka tämänvuotinen loppukilpailu on reilun viikon päästä? Ei kai yhtään. Miksei?

_MG_1758 (Medium)

Minulle ei ole niin merkillistä nähdä miehiä kokkaamassa. Isäkin tykkäsi olla keittiössä, ainakin grillin ja savustuspöntön ääresssä kuten miehille ”kuuluukin”, teki hän kastikkeitakin, kokkasi vähän muutenkin. Mutta ei muistaakseni koskaan leiponut. Pehtoorihan osaa tehdä ruokaa. Ei vain kovin usein pääse näyttämään taitojaan, koskapa minulla on merkillinen pyrky tehdä meidän perheen safkat. Juniori osaa tehdä ruokaa, ehkä enemmän kuin isänsä. Ja kiinnostusta on.

Ja sitten sellainen jännä juttu, että yksi pojan työkavereista on innokas ja – kuvien ja pojan kertomien juttujen perusteella – tavattoman perehtynyt harrastaja, kokeilija, – gastronomi selvästikin. Juniori on toiminut meidän välisenä linkkinä, ja on ollut mukava seurata nuoren miehen varsin kunnianhimoisia kokeiluja kokkaamisen saralla.

Vuosia sitten sain sähköpostia yhden suomalaisen vakuutusyhtiön – vai oliko se pankkiiliikkeen – ekonomistilta, mieheltä siis, joka kirjoitti, että oli löytänyt netistä minun ”Riemusta ruuanlaittoon” -kirjani ja kokannut sen kannesta kanteen (onkohan siinä about 80 reseptiä?). Ja oli tehnyt pelkästään sen perusteella safkat joihinkin isoihin sukujuhliin. Olihan mahdottoman mukava kuulla tuommoinen juttu. Ja sekin osoitti, että miehillä on into kokeilla ja kokata.

Meidän kotikeittiössä, minun La Festa -kokeiluissani oli tänään aika matalan kunnianhimon kokkauksia… Ihan peruspihviä ja sille vähän lisukkeita, joista erikoisin, uusi juttu, oli pinto-pavut. Meksikolaisittain. Kelpasivat meidän Meksikon käyneelle esikoiselle, ja nuorelle parillekin.

Sunnuntai safka

Sunnuntai safka-5

Viikonlopun ruokaviinilöytö on tämä. KLIKS

Sunnuntai safka-2

Sunnuntai safka-3

Petite Syrah? Pikku syrah? Se EI ole syrah-rypäle vaan tunnetaan Ranskan viinialueilla Durif-nimisenä. Durifin synonyymejä Ranskassa ovat Dure, Duret, Pinot de Romans, Plant Fourchu. Kaliforniassa ja Etelä-Amerikassa Durif on Petite Sirah. Ja sitä tämä viini oli: kalifornialaista hyvää ruokaviiniä. Ehdottomasti vaatii seurakseen ruokaa, juustoja tai vaikka pihviä kuten meillä oli. Ja sitten sellainen ”ulkoviinillinen” juttu: pullo ja etiketti viehättävät minua kovasti.

 Ja jälkkäriksi rahkaa.

Sunnuntai safka-4

Valiolla on uusi maustettu päärynä-kinuski -rahka, joka on ihan sellaisenaankin (eräänäkin päivänä ollut eväänä) hyvää, mutta hieman jatkoin sitä. Pilkoin pari päärynää, ripottelin kuutioiden päälle sitruunamehua (ei hedelmä tummu ikävästi) ja kookossokeria (fariini- ja tavallinenkin käyvät erinomaisesti), vispasin pari desiä vispikermaa, johon lisäsin vähän vaniljasokeria ja kookossokeria ja sitten kaikki sekaisin ja annoskippoihin muutamaksi tunniksi jääkaappiin. Pinnalle löysin kahvi-suklaa-papuja, – joku hyvä murusteltu keksikin (Bastogne?) sopisi erinomaisesti.

Toinenkin jälkkäri, tai pikkuhyvä, oli tehtynä. Kaapin perältä löytyi eilen pari pientä leivontasuklaalevyä, ja tein niistä eka kertaa elämässäni Rocky Roadia. Helpompaa herkkuahan nyt on vaikea keksiä. Se, mikä tästä minun jutustani teki omanlaisensa olivat pinnalle ripotellut Wiener Nougat -muruset. Tekivät jutusta tosi hyvän. Ohjeen perusidean otin Kinuskikissan kirjasta. Näyttää sama resepti olevan netissäkin KLIKS Variointi on mahdollista, –  kerro jos keksit joskus hyvän uuden idean.

Minullepa kävi nyt vain niin, että unohdin ko. satsin jääkaappiin; ehkäpä ilahdutan näillä työkavereita huomenna.

Rocky road

Oli niin paljon kaikkea muuta asiaa meillä, että tämmöiset unohtui… Miniän kanssa käsityöasioita ja tyär ja poika keskustelivat fysiikasta (!!). Ei voi muistaa kaikkea. 😉

Vähäeleistä

Hailuodon siikamarkkinat, Kädentaitomessut, Hullut Päivätkin, … kaikenmoista kohdetta olisi ollut. Ensimmäisillä en ole koskaan käynyt, toisilla monta kertaa, ja monta kertaa siellä tullut jotain ostelluksi, kerran vai kahdesti Hulluilla Päivilläkin olen käynyt. Tänään en käynyt missään noista. Enkä missään muuallakaan. No sentään lenkillä varhain aamulla, jolloin ei vielä satanut minkään vertaa. Asfaltti kiilsi. Mutta lopultakin aika hyvä ilma kulkea, hengittää.

Aamulenkillä

Aamulenkillä-2

Nyt kynttilätuikkuja vähän joka huoneessa, leivinuuni tohisee kuivien puiden palaessa vauhdilla, vettä tippasee ränneistä, tekemättömien töiden ja kotitöiden määrä on saatu nurjerretuksi säälliselle ja omatuntoa kolkuttamattomalle tasolle, nyt houkuttaisi ryhtyä tekemään Ifolorille tilausta (siellä hurja ale-viikonloppu menossa), omena-mangopiirakkaa, joka piti olla huominen jälkkäri, tullut syötyä ihan liikaa, – ja, lisäksi, tai oikeastaan kovasti, laiskottaa.

Aamulenkillä-3

Nyt olisi sellainen ”takkatulen ääreen kirjan kanssa” -hetken paikka.

Tässä joku aika sitten sain luetuksi Tuomas Kyrön kolmannen mielensäpahoittajan ”Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja”. Se jatkoi kahden edellisen linjalla, oli juonellisempi kuin kaksi edellistä, mutta muutoin sitä samaa. Iloisempi se ehkä kuitenkin oli.  Ja vielä se  sama jurnutus jaksoi purra. Semminkin kun tässä viime aikoina on ollut lähipiirissäkin vähän sellaista periksiantamattomuutta, ”ennen kaikki oli paremmin, en mistään millään luovu” -mentaliteettia aistittavissa 😉 .

9513169634Nyt (itse asiassa jo aika kauan) on lukemisen alla Tove Janssonin elämäkerta. Voi kunpa voisin mennä näyttelyyn nyt kun kirja on kohta luettu. Toisaalta, onneksi tuli käytyä Ateneumissa ollenkaan. Kirja on jotenkin poikkeuksellinen elämäkerta: se etenee reippaasti, viittaukset ajankuvaan, aikaukausien yleiseen kontekstiin ovat nopeita, tarkkoja ja tarpeeksi kertovia. Tuula Karjalainen ei kirjoittaessa jää makaamaan taustoittamiseen, Toven elämä kulkee eteenpäin, mutta läheisten tekemiset ja kulloisenkin ajan (esim. sodan) yleinen normisto ja elämisen ehdot taustoittavat, luovat puitteet, Janssonin tekemiselle, selittävät hänen ratkaisujaan erinomaisen hyvin. Tove Janssonin kautta suomenruotsalainen taiteilija-atmosfääri tulee tutuksi ja Janssonin ratkaisut selittyvät ympäröivän maailman kautta. Hyvä kirja se on.

Mutta nyt en sitä esiin ota.

Taidan olla runo-tuulella tai vain istuksin takkatulen ääressä. Hah! moista en usko itsekään. Sen verran levottomaksi olen rakennettu …