Rannoilla ja rajoilla

Torstaiaamuna Hietasaaren rannasta kohti kaupungin valoja: huomaatteko, kuinka paljon nostureita on Oulun profiilikuvassa? Oulu elää ja voi hyvin! Tänne rakennetaan uutta, tämä on elävä kaunis kaupunki! Kaunis kotikaupunki!

Kaksi päivää taivaalla on ollut värejä, valoja, varjoja, helmiäispilviä, huikeita auringonnousun ja -laskun hetkiä. Aamua, iltaa olen ravannut rannoilla ja rantteilla kameran ja jalustan kanssa. Enimmäkseen on jäänyt tavoittamatta tunnelma tai värit, mutta  jokunen onnistunut otos kuitenkin. Lopulta kuitenkin hyvä mieli – ulkona olosta ja edes yrityksestä.

Tänään iltapäivällä palattuani mielentilaani hetkauttavalta käynniltä yliopistolta lähdin taas rannoille: ensin Möljälle katsomaan ja kuvaamaan helmiäispilviä, merkillisiä vaaleanpunaisia haituvia länsitaivaalla, juuri silloin liki samaan aikaan oli auringonlaskun aika. Ja sitten, heti kohta, selän takana nousee kuu.

Täysikuu. Olisin tiennyt sen katsomattakin – tiennyt sen, että se on täysi. Todellakin tunsin sen nousun ja olemassaolon, rienaavan paisteen jo viime yönä. Sehän se ei sallinut nukahtaa ennen kuin kauan puolen yön jälkeen, sehän se teki unesta levottaman, painajaiset herättivät ensin jo kahdelta, sitten puolineljältä, pian taas viiden jälkeen ja periksi annoin niille jo kuudelta: luonnon laki, ajattelin. Pian se kuukin jo luovuttaa taas hetkeksi… Minulla on varaa luovuttaa nyt – siis aamuvarhain ylös.

Kun tänään ei ollut Caritasta, ei salia, ei mitään sovittua eikä tarpeellista, päätin – vihdoin, taas – lähteä käväisemään Linnanmaalla, olisi korkea aika, moneen kertaan monille luvattu, vihdoin aika ”tehdä sovittu audienssi” historiatieteisiin, käydä kirjastossa hoitamassa muutama tilaus, ja kyllä, ottaa myös muutama kuva. 😉

Vaikka parituntisen yliopistolla vietinkin, tapasin vain muutamia tuttuja, muutamia Matteja 😉 , jo heidänkin kanssaan oli paljon kuulumisten vaihtamista, oikeasti iloisia kohtaamisia, jutun jatkumista siitä mihin viimeksi jäätiin. Kuulostaa ystävävyydeltä, eikö?

Olin tietysti ahne yliopistojuoruille, -uudistuksille (typerillekö? – ehkäpä. No joo… 😉 ), kiinnosti ”omieni” valmistuminen ja doctorandien eteneminen. Ja taas yksi suru-uutinen: naapurioppiaineen kollega, samoja polkuja yhtä aikaa kulkenut, …  Lähtöni jälkeen on muuttunut edelleen lisää paljon sellaista, mistä en olisi pitänyt. Minun olisi ollut mahdottoman vaikea ”luopua” opiskelijoista, luopua siitä, ettei heille olisi enää ollut aikaa. Sepä se taisi olla yksi iso syy jo lähtiessäni, juuri se syy, miksi periaatteessa oikeinkin hyvästä työstäni luovuin: kun minun oli luovuttava ihmisistä, minä luovuin työstäni.

Mutta tulipa lipaston käytävillä hyviäkin flashbackejä tai de ja vuita tai mitä lienee muistoja. Paljon muistoja. Ikäväkin monia asioita. Ja lisää kohtaamisia; muutama opiskelijakin: ”Jee, ootko tullu takasi?” – Niin hyvä mieli tuli. Ja sitten yksi hallinnon ihminen, jonka kanssa olin viimeisenä viitenä vuonna todella paljon tekemisessä: yhtä lailla kipakasti kuin myötäsukaisesti – mikä sähköpostikirjeenvaihdon vyöry hyökyikään muistoissa ylitseni. 😉

Mutta oikeasti: menen pian uudestaan, sillä tänään ehdin nähdä vain muutamia, joita halusin tavata. Viime kädessä tuntemus oli, että hyvä että voin siellä KÄYDÄ. Ja lähteä.

Vastauksia vailla

Auringonnousu tänään 7:58. Auringonlasku tänään 16:04. Päivän pituus on 8 h 6 min.

Auringolla on Oulussa tänään kahdeksan tunnin työaika, ihan virastotyöaika. Ja virastoissa olevat ihmiset eivät voi minulle vastata. Minulla on kolme sähköpostia ja/tai soittopyyntöä vetämässä, kaikki pantu alulle jo ennen Madeiralle lähtöä, sieltä palattua kyselyt uudistettu, eikä vieläkään mitään. Ja ne on sellaisia juttuja, joihin ko. tahon ”kuuluu” vastata. Minusta sellainen on piittaamattomuutta, välittämättömyyttä, asiantuntemattomuutta, huonoa asioiden hoitoa ja mitäs vielä. Voisi edes lähettää ”kuittauksen” tyyliin ´palaan asiaan paremmalla ajalla´ tms. Mutta ei mitään.

Minunhan ei nykyään juuri ”kuulu” vastata mihinkään, eikä minulle paljon mitään vastattavaa koskaan tulekaan, mitä nyt blogin aina ilahduttavat kommentit ja satunnaiset muut some-maailman jutut, mutta kyllä minä yritän vuorokaudessa vastata niihin ja kaikkiin muihinkin.

Töissä tsekkasin ja vastasin sähköpostit (vähintään) kolmesti päivässä: töihin tullessa, lounaseväiltä palatessa ja ennen töistä lähtöä. Kone oli tietysti auki työhuoneessa, palavereissa ja kokouksissa ihan näköetäisyydellä, joten sähköpostien tulon näin reaaliajassa, mutta yritin keskittää vastaamisen noihin kolmeen kertaan päivässä. Ja minä vastailin helppoihin opinto-ohjaus-, yms- kysymyksiin yleensä myös möksällä ja viikonloppuisin kotosalla. Mikä ei tietenkään ollut ihan oikein, tai noh, oikein ja oikein, mutta koin sen helpommaksi noin, kuin että lomasen jälkeen tai syys- tai toukokuun maanantaisin olisi aina ollut odottamassa pitkä lista vastattavia. Pikkujutuista ei päässyt tulemaan jonoa. Minulle – ja opiskelijoille – semmoinen rytmi sopi.

Kommenteista puheenollen: eiliseen fotomaraton-kyselyyni on tullut jo monta ehdotusta kuvattavaksi. Vaikeita ovat ehdotukset, – tunnelmat, tekemiset ja muutokset, muuten kuin näkemällä aistittavat jutut pitäisi saada kuviin, haastetta on, mutta sitähän minä pyysin. Ja vielä saa tulla lisää. Huomenna aamulla vielä ehtii ehdottaa ja sitten viikonloppuna on Canonille ja minulle tekemistä. 😀

 

 

Syksy maistuu hyvälle

Spaghetti alla carbonara 

Siitä tuli tämän päivän high light. Paljon muuta valoa ei ole ollutkaan. Valokuvia toki, tai siis digikuvia niin paljon, että silmissä vilisee: Madeira muistoissa ja ruudulla, – ei valitettavissa vielä kansioissa.

Päivä on ollut pimeä, sateinen, mutta mukavan lämmin, ja keskipäivällä sade piti vähän taukoa, mikä mahdollisti ulkoilun. Käveleskelin Linnanmaan suunnalla, kiertelin yliopistokampusta aika kaukaa. Mietin mennyttä, ja sitä, että nyt on monessa HITU = Historiantutkijoiden valtakunnallinen konferenssi, jossa ovat ”kaikki” Suomen historioitsijat ja muutamia (keynote -puheenvuoronpitäjät) kansainvälisiä osallistujia.

JOS en olisi luopunut virastani, olisi minulla nyt varmasti kiirepäivät, ja olisi ollut tämän asian tiimoilta jo pari vuotta aika lailla tekemistä. Nyt osallisuuteni ko. konferenssiin on vain se, että myin kuvia käytettäväksi konferenssin julkaisuihin ja nettisivuille, ja että kävelin ”kurakamppeissa” ja kamera kaulalla kaukana luentosaleista, joissa työryhmät kokoontuivat.

Miltäkö tuntu? – Oikein hyvältä. Vaikka toki HITU-päivissä oli aina hohtonsa. Puurtamisen ohessa ennen kaikkea kohtaamisia. Mutta minulta se on ohi.

Minun päiväni oli tänään ulkona. Yksin.

 

Syksyn ankeudessakin on viehätyksensä. Ja parasta on sisällä kynttilän valossa. Hyvän ruoan ja viinin äärellä.

Italiassa ja muuallakin Pehtoorin yksi vakioravintola(lounas)ruoka on Spaghetti alla Carbonara eli Miilunpolttajan pasta. En muista, milloin viimeksi olisin sitä kotona tehnyt, mutta tänään tein. Ja oikein ohjeen etsin sen oikeaoppiseksi kokkaamiseksi. Saku Tuomisen (et al.) ”Aglio & Olio” -kirjan sain Juniorilta ja Miniältä jokunen vuosi sitten joululahjaksi, ja siinähän on pasta ja sen historia etc. varsin perusteellisesti selvitetty. Ei mikään kiiltokuvakeittoski, vaan asiaa.

”Carbonara on kaivostyöläisten pasta, proosallisemmin ”miilunpolttajan spagetti”, jonka syntytarinasta on olemassa ainakin kaksi versiota. Toisen mukaan carbonara oli muinaisten [muinaisten? – kyllä historioitsija vierastaa moista ilmausta] kaivostyöläisten suosikkipasta, koska se oli täyttävä ja sen pääraaka-aineet säilyivät hyvin. Toisen mukaan ohje on itse asiassa varsin nuori ja syntyi vasta toisen maailmansodan aikana tilaustyönä amerikkalaissotilaille, jotka ikävöivät pekoni ja muna -aamiaisia.” [vrt. selitys Caesar-salaatin synnystä!]


Ja lopulta tein kuitenkin vähän niin kuin omalla tavallani. Ja muistin, että ”oikea” Carbonara ei ole kermaista. Tässä minun versioni (joka oli kyllä hyvää….! ja kalorista!)

Spaghetti alla Carbonara

Spagetti keitetään ohjeen mukaan – öljyä ja suolaa keitinveteen.

Ja sen kiehuessa valmistellaan ”kastike”.

Laita uuni kuumenemaan 250 C -asteeseen tai vielä parempi jos uunissa on grillivastukset.
Levitä pekoniviipaleet (Snellman on todettu parhaaksi) leivinpaperille ja laita ne uuniin – noin viideksi minuutiksi. Siis kunnes saavat pieniä mustumia pintaansa.
Nostele leivinpaperin päälle ja valuta rasva pois.
Sekoita keskenään yksi munankeltuainen, 2 rkl ranskankermaa ja 2 rkl parmesaania.

Kun pasta on kypsää al -dente, valuta se, kaada takaisin kattilaan ja sekoita em. keltuais-creme fraiche-parmesan -kastike pastaan.

Annostele pasta lautasille, ripottele pinnalle parmesaania (tai hyvää pecorino-raastetta) ja myllystä mustapippuria ja asettele päälle munankeltuainen kuoressa (valuta valkuainen pois, siitä tulee ikävän näköinen ja makuinen kun se kypsyy kuuman pastan pinnalla).

Ja jälkkäriksi pari pikku pikarillista tätä mahdottoman hyvää uutuuspunaviiniä. Luulin italialaiseksi, mutta olikin Saksasta. Yllättävän raikasta, eikä ällömakeaa. Pitkään aikaan en ole syönyt suklaata tai karkkia, joten makea ei juuri maistu, mutta voin vain kuvitella, kuinka hyvin tämä sopii suklaakakun, sacherin tai joulukonvehtien kaveriksi:  Rosso Nobile al Cioccolata

Bon appetito!

 

”Vappu tulee, tule sinäkin!”

Aika lailla ulkoilua tämä päivä, olkoonkin, että ei niin kovin lämmintä ole ollut.

Mutta keväältä tuntui: ajelin aamupäivän pyörälenkiltä ja Caritaksesta kotiin Torin Lihamestarin kaupan kautta (halliremontin takia nyt Isokadulla) ja sitten Kauppatorille. Iltapäivän lämmössä ja vappua kohti mentäessä olikin  juuri alkamassa Teekkaritorvien konsertti: ”olemme nyt jäähyväiskiertueella, tämä on viimeinen kerta kun esiinnymme, [tässä vaiheessa runsas yleisö näytti murheelliselta ja yllättyneeltä], tämä on viimeinen vappukeikkamme 2010-luvulla.”

Teekkareillakin on verbaliikka hallussa. 😉 Ja isointa torvea koko poppoossa soittaa humanisti. ”Meiltä” valmistunut H. on vappuja ja keikkoja kokenut. 😉 Niin hienosti soitti koko Teekkaritorvien joukko. Metsäkukkien tahtiin  tanssivat ja letkajenkkaa vetivät kymmenet auringosta nauttivat opiskelijat ja muut oululaiset.

Opiskelijavappua katsellessa, Enni Mustosen kirjoja viime päivinä kuunnellessa, Lapin sodan päättymispäivänä, jostain lähtee häivähdys omaan menneeseen. Ikävä yliopistomaailmaan, historian pariin, tekemisiin ”omien” opiskelijoiden kanssa, tutkimuksen tekoon, jopa kiireiseen toukokuuhun, tekemiseen ja tuloksiin… Mutta äkkiä havahdun: eihän sitten olisi mahdollista viettää päiviä ulkona. Ja karistan ikävän, ja nautin keväästä.

Kunhan iltapäivän lopulla olimme Pehtoorin kanssa syöneet mainioita grillattuja kebakoita (sieltä Lihamestarilta) ja oheisherkkuja, päätimme lähteä kimpassa pienelle pyörälenkille: halusin nähdä pikkuperheen uuden rempatun eteisen. Ja Juniori ymmärsi tarjota lasilliset kuohuvaa. Ja minä hävisin – ihan yrittämättä – Apsulle kolme neljästä Kimblestä.

Palatessa kiertelimme Pateniemen rantoja. Tuuli jo aika kylmästi. Keväästä vain häivähdys, mutta Teekkaritorvien slogan: ”Vappu tulee, tule sinäkin!” on mainio. Vappua kohti, ystävät!

Kirjoittamisen vaikeudesta

Kyllä on kuulkaa kirjoittamisen rutiini hävinnyt. Mietin vaan, millaista olisi, jollei olisi tätä blogia ylläpitämässä edes jonkinlaista kirjoitustaitoa ja oikeakielisyyttä. Ei ole sellaista jäsentelyn helppoutta ja polveilevien ja vaihtelevien lauseiden liki automaattista tuottamisen tapaa enää. Yhdyssanojakin joutuu jo kovasti miettimään; someko se on turmellut tässäkin asiassa?

Mutta onneksi päivittäin tulee kirjoitettua edes jotain, edes blogiin puolikas tai kokonainen liuskallinen tekstiä, ja sen verran julkista on tämä raapusteluni, että tulee pitäneeksi edes jonkilaista huolta suomen kielestä. Muistaa senkin, että suomen kieli kirjoitetaan erikseen, suomenkielinen yhteen, ja Suomi isolla ja suomalaiset pienellä. Mutta paljon on ammattitaitoa, johon kirjoittamisen itselläni lasken, jo rapissut. Mutta onneksi on blogi, ja te lukijat, ilman teitähän Tuulestatemmattua (siinähän kyllä on yhdyssanavirhe, mutta tarkoituksellinen 😉 ) ei olisi.

Olen siis viimeinen saanut artikkelin lähtemään. Eikä asiatekstin tuottaminen ollut siinä se vaikein juttu, vaan se sama, mikä aina ennenkin. Miten saan tungettua asiani hyvin rajalliseen merkkimäärään. Tänä aamuna tekstiä oli 18000 merkkiä (noin viisi liuskaa) ja monen tunnin äheltämisen jälkeen olin päässyt tavoitteeseen: 6000 merkkiä lähti päätoimittajalle.

Olenko kertonut joskus siitä, kuinka minulle kävi väitöskirjan kanssa, – nimenomaan sen liiallisen laajuden kanssa? – Esitarkastukseen lähetin noin 500 sivua tekstiä, vuosikausien työn tulokseni. Ja kun sitten kahdelta esitarkastajalta aikanaan (kiitettävän nopeasti parissa kuukaudessa) tuli palaute, molempien lausunnossa luki, että tekstiä on supistettava. Toinen vielä hienokseltaan ohjeisti, missä kohtaa käsikirjoitusta sitä ”huttua” oli liikaa. Ja minulla oli vain muutama viikko kaiken muun virkatyön ohessa supistaa. Ja minähän supistin, 60 sivua lähti pois, mutta kuinka ollakkaan kirjapainoon ja viimeiseen versioon lähti alkuperäistä pitempi versio. ; ) Ja läpi meni!

Ensimmäisen graduni esitarkastusversio oli 180 sivua (ohjeistus 100 s.) ja siitäkin karsiutui 60 sivua (nykyisin gradut ovat sen mittaisia 😉 !), enkä edes lisäillyt. Aina minulla on ”liikasanaisuus” ollut tapana ja usein riesana.

Meidän yhdellä omenapuulla ei ole ”liikatuotantoa”. Koko puun sato on tässä.

Kuvien ja tiedostojen palauttamisesta

Olen jotensakin varma, että yhdelle sun toiselle käy joskus, ehkä toisille useammin, toisille vain kerran siten, että tiedostoja häviää vahingossa, tietämättä, itse deletoiden, tietokoneen päivitysten tai milloin minkäkin syyn takia. Ja vielä varmempaa on, että kameran tai puhelimen muistikortilta tulee poistaneeksi kuvia tai niitä häviää muuten ennen kuin niitä on siirtänyt parempaan tai yleensä mihinkään talteen.

Juuri word-tiedostojen merkillisiä katoamisia, muistitikkujen rikkoontumisia ja virusten hyökkäyksiä tuntui vuosien varrella olevan ihan erityisen paljon kandiseminaarin opiskelijoillani, joilla dead-linet olivat paukkuneet rikki; erinäisiä sovittuja päiviä opinnäytteiden palauttamiseksi oli useinkin siirrettävä juuri tiedostojen häviämisen vuoksi. Muitakin selityksiä (tuulesta temmattuja tai tosia? 🙂 ) oli jos jonkinlaisia: koira söi muistiinpanot, lapsi kaatoi maitolasillisen muistitikun päälle, läppäri oli jäänyt ”porukoille” kotiin jonnekin Kainuun peräkylälle edellisenä viikonloppuna siellä käydessä, poikaystävä (muistaakseni kerran yhden opiskelijan tumpelo äiti!) oli vahingossa deletoinut valmiin työn, yliopiston tietokoneluokassa tehty päivitys oli jumittanut vanhan version jne. – kaiken kaikkiaan mitä moninaisimpia tapahtumia tai ainakin selityksiä.

Meidän pari päivää kestänyt tietokoneäksident vei siis yhden tärkeän tiedoston (Pehtoorin liikuntakalenteri, ks. eilinen postaus) ja kuten myöhemmin huomasin muutamia muitakin – ei enää mitenkään erityisen tärkeitä – excel-tiedostoja.

Muistelin lukeneeni ja koulussa kurssikavereiltani kuulleeni että nykyisin on aika hyviä datan palautukseen olevia ohjelmia, jopa ilmaisia. Sellaisia, joita voi netistä ladata omalle koneelle ja koettaa pelastaa, mitä pelastettavissa on.

Niinpä eilen blogin postauksen jälkeen ajattelin kokeilla. Surffailin, etsin, lueskelin Valokuvaajan Neuvola yms. -(FB)nettipalstoja ja tulin vakuuttuneeksi, että Recuva on se, joka voisi auttaa. Löysin aika monta ”free download” -saittia, ja kun olin omalla päättelyllä ja Nortonin virustorjunnan avulla tullut vakuuttuneeksi sivuston turvallisuudesta, latasin Recuvan alla olevasta osoitteesta:

Recuva (erityisesti kuvien palauttamiseen)
https://www.ccleaner.com/recuva/download/standard

Ohjelma oli simppeli käyttää, ja se skannasi melkoisen määrän kansioita nopeasti. Ja löysinkin hävöksissä olleita tiedostoja. Nimenomaan kuvatiedostoja kymmeniä, muttei yhtäkään exceliä eikä wordia. Eikä niillä löytyneillä kuvillakaan ollut mitään ”arvoa”.

Joten kellon käydessä jo hyvinkin yhtätoista, oli etsittävä toinen ohjelma! Ymmärtääkseni turvallisen Data Recoveryn latasin täältä: https://www.easeus.com/ (erityisesti teksti- ja taulukkomuotoisten tiedostojen palauttamiseen). Myös se latautui, skannasi ja toimi nopeasti. Ja voilà! Sieltähän se kadonnut kalenteri kellon juuri lyödessä kaksitoista löytyi. Tosin erinimellä, mutta täysin vaurioitumattomana!

Joten pidä mielessä, että jos jotain häviää, se saattaa olla pelastettavissa aika helposti ja ilman mittavia kustannuksia. Nämä kaksi ilmaista ohjelmaa tuskin pelastavat jos kovalevy on kokonaan korruptoitunut, hajonnut tms. mutta pienempiin havereihin kannattaa kokeilla.

Kameran muistikorteilta kuvat on pelastettavissa varmemmin jos et ole ehtinyt ottaa uusia kuvia ”tyhjennetyn” muistikortin päälle, etkä ole alustanut korttia, vaan vain poistanut kuvat. Siis jos huomaat poistaneesi kuvat, älä käytä muistikorttia ennen kuin olet yrittänyt Recuvalla (tai jollain muualla tai vaikka liikkeessä) pelastaa deletoimasi kuvat.

Ja hanki ulkoinen kovalevy. Minä lähden huomenna ostamaan taas yhden lisää; ennestäänkin on noin viiden teran verran kuvia ja kirjoja ja kaikkea muuta vanhaa kovoilla. Pitäisi noita varmennustalluksia joskus vähän järjestellä ja  perata …

Kuurankukka-teema jatkuu… 😉

Apsun kanssa yliopistolla

Tänään Apsu-päivä. Mummi ja Apsu olivat humputtelemassa tänään.

Poika puhuu suunnilleen koko ajan. Todellakaan en kaikkea osaa ”kääntää”, mutta aika hyvin jo voi kanssaan jutella. Ja silloin kun ollaan tavanomaisen ulkopuolella, pois kotoa tai ”mummipapan luota”, kuten hän miellä käyntejään nimittää, niin ympäristön, äänien, ihmisten, talojen, kaiken ison ja pienen kommentointi on vilkasta ja aika ihastunutta! Hämmästyttää, kummastuttaa niin moni asia.

Käytiin Linnanmaalla ja kyllä oli yliopistolla paljon ihmettelemistä. Kyllä Humanistisen tiedekunnan ala-aulassa oleva Keminmaan arkeologisten kaivausten pienoismalli, jossa on mm. Jeeppi ja ”mummi, katohan, kaivuni (~kaivuri)!” piti kauan kiinnostusta yllä. Sitten se sama punainen pikkuinen ”puuluola”, jonka läpi omien lasten piti pentuna saada kulkea, kiehtoi tietysti. Entäs ruokaloiden välillä kulkeva pieni ”juna”, jolla viedään ruokia keittiöstä toiseen (vrt. esim. sairaaloissa ja muissa isoissa laitoksissa on sellaisia). Kyllä oli ihmettelemistä, ja kun kuski vielä jututti Apsua ja esitteli vilkkua etc. Ja poika puhua pulputti, ihmetteli ”ei moottonia, kulkee nauhallisesti”. Kone kun ei pidä oikeastaan mitään ääntä (sähkömoottori?) ja sitä tämä insinööripapan ja insinööriopiskelijaisän lapsi mietti.

Kävimme myös Humu-kuppilassa, joka oli tavan mukaan ihan täynnä ja jossa ennen tunsin suunnilleen puolet, mutta tänään en ketään! Poislähtiessä sentään muutama nyt jo varmaan maisterivaiheen tuttua tuli vastaan.

Mutta olimme sopineet tapaavamme työkaverini, meidän toimistosihteerin, jonka kanssa oltiin töissä hyviä kavereita ja ollaan vähän yhteyksissä vieläkin. Moni opiskelija opintojensa alkuvaiheessa usein sotki meidät, – nimemme menivät sekaisin, kun kuulemma olemme jotenkin niin samanoloisia ja -näköisiä. ja kyllä meillä oli paljon hyvin samantyylisiä kamppeita, blondeja oltiin ennen molemmat, P. minua kyllä vähän pienempi, sirompi. Useammin kuin kerran meillä oli hyvin samanlaiset rillit, ja entäs tänään? Ensinnäkin P:llä oli lähes sellaiset lasit, huom. punaiset, kuin minulla on nyt tilauksessa. Noh, tämähän ei ollut mitään uutta, mutta kun P. oli pienen tovin ollut seurassamme, Apsu katsoo häntä ja kääntyy sitten minuun ja osoittaa P:iä ja ilmoittaa: ”mummin näkönen”.

Kirjaston edessä olevaa vaivaisukkoa Apsu katsoi pitkään, koski kenkiä ja totesi: ”Jummi. Jummi jammi. Jääny jummiin.”

Lapsen puheen oppiminen etenee hurjaa vauhtia, osaa laskea viiteen, jopa kymmeneen, luetella kirjaimia osumatta oikeaan, on mielenkiintoista, miten abstraktiot alkavat lapselle hahmottua: suunnilleen kaikki tuleva on tiistaina tai perjantaina.

Minulla on ollut juuri tänään ihana päivä.