Yliopistoelämää – Tuulestatemmattua

Historian havinaa

Tänään omassa Alma Materissani, omassa opinahjossani ja vuosikymmenten työpaikassani.

Syy Linnanmaan kampuksella käymiseen oli ”viesti” menneisyydestä. ”Viesti ” oli väitöskirja, jonka 1990-luvulla Oulussa historian opintonsa aloittanut ja kuukausi sitten väitellyt A. oli lähettänyt minulle kiitosten kera.

Minulla ei ollut hänen väitöskirjansa valmistumiseen, ei edes aloittamiseen minkäänlaisia ansioita, mutta hänen perustutkintojensa aikana olin – en niinkään opettajana kuin – opintojenohjaajana ja kannustamassakin.

Sain syyskuussa yllätyksekseni kutsun Helsinkiin väitökseensä ja karonkkaankin, mikä tuntui tietysti hyvälle. Ja olisin mennytkin, jollei juuri silloin oltaisi oltu Sardinian kukkukoilla patikoimassa. FT in spe lähetti minulle väitöskirjansa entisen kollegani mukana, ja sitä olin jo viime viikolla Linnanmaalta hakemassa, mutta ei onnistunut, joten tänään uusi käynti. Kaksi kertaa viikon sisään Linnanmaan kampuksella!

Molemmat kerrat oikeinkin mukavia. Ja kuinka paljon muistoja ja mietteitä. Historiatieteet (ja koko humanistinen tiedekunta) ovat muuttaneet minun lähtöni jälkeen toiselle puolen kampusta, ja vain muutaman kerran olen uudessa paikassa käynyt. Eivätkä vain seinät ole toiset kuin viime vuosikymmenellä, vaan paljon muutakin on toisin.

Oman oppiaineen kollegoiden kanssa sain päivittää nykytilannetta, ja kahvitella minulle uudessa ”HUMUS-kuppilassa”. Luulen, etten enää olisi likimainkaan niin tyytyväinen työhöni ja kaikkeen, mitä siihen liittyi (opiskelijat, kollegat, oppimisen ja opettamisen ilo) kuin olin silloin kun työni jätin.

Moni asia on muuttanut yhteisöllisyyttä, heikentänyt sitä. Näin olen ymmärtänyt jo aiemminkin, – olen toki vuosien varrella jonkin verran ollut yhteyksissä entisten työkavereiden kanssa, väitöksissä, seminaareissa, juhlissa ja arjessakin.

Nyt voin taas ”emeritana” kulutella päiviäni hyvillä mielin vähemmän akateemisten asioiden parissa.

”Ennen oli kaikki paremmin”, totesi vuosikymmeniä esihenkilönäni ollut professori JV.
Usein keskustelimme tästä, – ja minähän olin vahvasti eri mieltä hänen kanssaan.
Mutta niinpä vain tänään olin ihan vähällä lipsauttaa samat sanat.
Ainakin portaikot olivat entisessä paikassa vähemmän ”teolliset”. 😀

Muistikuvia hiipuu historiaan

Taas on ollut minun Muistikuvia-yritykseni viimeinen keikka! Perhe ei oikein enää usko, että oikeasti lopetan ne vähäisetkin valokuvaussessiot, joita olen vielä tänä vuonna tehnyt. Nyt vaan en voinut kieltäytyä kun pyydettiin.

Kun neljä minua puolenkymmentä vuotta myöhemmin aloittanutta historianopiskelijaa, jotka aikanaan valmistuivat historianopettajiksi ja jotka ovat pitäneet yhteyttä keskenään 80-luvulta asti, ottivat yhteyttä, lupauduin kuvaamaan. Heillä oli vuotuinen (?) tapaamisensa Oulun suvessa. Nämä minun näkökulmastani nuoret naiset olivat päättäneet pukeutua kansallispukuihinsa ja halusivat tulla ikuistetuksi ”kaverikuviin” meidän yhteisen opinahjomme tienoilla Kasarmintien huudeilla, ja Hupisaarilla. Totta kai lupasin tällaisen kuvauskeikan tehdä.

Olipa kyllä mukava päättää pikkuruisen firmani toiminta tällaiseen kuvaussessioon, – vähän ehdittiin yhteisiä opiskelumuistojakin kertailla. Tuli mieleen merimaskulainen sanonta: ”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa.” Jotenkin eiliseen aamupäivään kiteytyi paljon: oikein hyvä päätös minun pienen ja aika lyhytikäiseksi jääneen valokuvausyritykseni kahdeksanvuotiselle taipaleelle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Minullakin on ollut kansallispuku, Kaukolan puku. Eilen olin pahoillani, että olen sen myynyt. Mietin, että miksiköhän? – Oli ehkä tarve kartuttaa matkakassa tai olin ehkä kasvanut sekä henkisesti että fyysisesti kansallispuvusta yli ja ohi? Tai ehkä sittenkin silloin ajattelin, että minun karjalaisuuteni on niin heikkoa, että on paras luopua tuosta sen vähäisestäkin ilmentymästä. Onneksi löysin puvulle hyvän uuden kodin.

En ole varma, olisinko sitä koskaan tarvinnut/käyttänyt myynnin jälkeen? Vaikea ajatella, että jossain karonkassa tai rotissöörien kapitulissa olisin kansallispuvun ylleni laittanut. En kenenkään häihin saatikka hautajaisiin tai lasten lakkiaisiin tms. olisi sitä pukenut. Ehkä jollain esitelmäreissuilla/juhlapuhujana olisin saattanut käyttääkin, kuten olin joskus 1980-luvulla tehnytkin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään olen muutaman tunnin editoinut eilistä kuvamateriaalia, ja käynyt pyörälenkillä kuvailemassa helteistä Oulua. Nyt ihan vaan omaksi ilokseni. Ei enää kortteja tai kalentereita varten, ei markkinointiin, ei kuvapalveluun myyntiin. Mutta tänne blogiin, tietysti.

Sieluntila-niminen moduulirakennus on siirretty tuomiokirkon edestä Tervaporvarinrannan venesataman rannalle. Siinä se on ensi viikolla alkavien asuntomessuvieraiden katseltavana ja käytettävissäkin. Se tarjoaa rauhallisen paikan esimerkiksi hiljentymiseen, ehtoollisen viettoon tai keskusteluun papin kanssa. Kuutionmallisen rakennuksen kaksi seinää on peilimäistä lasia. Sisään ei näe, mutta sisältä näkee ulos.

Asuntomessualueesta laittelen varmasti kuvia, kunhan sinne pääsee.

Historiaa Yliopistoelämää

Paluu työvuosiin vol. II

Ei, en aio vaipua murheen ja häpeän alhoon. En vaikka tämänpäiväinen esitelmä (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) ei mennyt lähellekään niin kuin toivoin. Oikeastaan niin en olettanutkaan. Koko viikon olen tiennyt, että taidot ovat löyhtyneet, ammattitaito puhumaan tai luennoimaan yleisön edessä ei ole enää itsestäänselvyys, ei mikään pikku juttu. Eikä edes selkeän esitelmän kokoaminen suhteellisen uudesta aiheesta ja suhteellisen nopeasti sujui jouhevasti. Ei varsinkaan, jos sotkee kaikenlaista henkilökohtaista sekaan jo tekovaiheessa, saatikka jos yrittää ”stagella” olla lukematta papereista.

Mutta en voi kiistää, etteikö olisi ollut mukava tehdä pieni piipahdus omaankin menneisyyteen ja omaan työehteisöön. Oli ”minun” professorini 75-vuotisjuhlaseminaari ja aiheenani oppiaineemme historia. Eli oli kyseessä meidän 46 vuotta kestäneen opettaja-oppilas, esihenkilö-alainen, tasavertainen työkaveruus vaiheista kertova ”tarina”, meidän oppiaineemme (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) historia. Liian läheinen aihe, sanon nyt.

[Kuinka monella muulla on ollut ja on vielä tallessa ”Opintokirja”? – Minun ensimmäinen ”kohtaaminen” tulevan esimieheni kanssa oli 23.10.1978, jolloin hain aloitusmerkinnän Historian klassikkoluennolle.]

Mutta en aio ruveta rypemään itseruoskinnassa. Vakuutan tänään, tänäänkin, nyt, itselleni: ”Paras työ, tehty työ”. Helpottavaa oli, että sekä jubilaari, että oppiaineen kollegat sanoivat (= lohduttivat? 😅), että tällaista muistelua ja faktoja olivat toivoneetkin seminaariin. NYT osaisin kyllä tehdä sen paremmin.

Ja kuinka olikaan mukava tavata monia entisiä oppilaita ja monia kollegoita. Ilo nähdä ilo heidänkin kasvoillaan.

Yritän taas kertoa, että minun työurani Oulun yliopiston historian laitoksella oli hyvä. Se tarkoitti paljon työtä, paljon kohtaamisia, paljon onnistumisia, lisää töitä ja hyvää tuovia haasteita, uuden ideointia ja soveltamista, kirjoittamista ja puhumista, kolahduksiakin, mutta juuri tänään kaikki mennyt muistuu mieleen vain hyvällä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja olihan minulla karonkka kotona odottamassa!

Neljän jälkeen kotiuduttuani minua odotti kolmen ruokalajin päivällinen. Pehtoori sanoi, että tekee toistekin vastaavan heti kun käyn taas luennoimassa jossain. Taitaa olla taas minun vuoroni seuraavat 10 vuotta (pl. synttäripäivällinen) tehdä juhlaruoat! Olihan hyvää. Palaan huomenna kuvien ja reseptien kera asiaan.

Yliopistoelämää

Nostalgiatrippi

Tämäkin päivä on kulunut vanhoja penkoessa – kuten kaikki vuosikymmenet työurani aikanakin.

Tarkoitushan on saada perjantaiksi valmiiksi lyhyt esitelmä minun opintojeni ja työpaikkani historiasta. Tai ei niinkään paikan, vaan oppiaineen: Suomen ja Skandinavian historia (SSH) Oulun yliopistossa. Tuohon uuteen oppiaineeseen minut palkattiin amanuenssiksi helmikuussa 1990, jolloin olin kyllä vauvalomalla esikoisen kanssa, joten aloitin työsopimussuhteisessa virassa vasta elokuussa. Ja jatkoin lehtorina ja yliopistonlehtorina ja ma. professorina oppiaineen ”loppuun asti” ja sen jälkeenkin vuoteen 2015. Viimeiset vuoteni yliopistossa ja edelleen oppiaine on yhdistetty Yleisen historian kanssa ja on nyt pelkkä Historia.

Näitä vaiheita, oppiaineen professorin ja meidän muidenkin tekemisiä, tutkimusta, koulutusta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta koetan kiteyttää, mutta koettamiseksi on jäänyt. Omia arkistojani, Oulun yliopiston historiaan liittyviä kirjoja, tilastoja, lehtiartikkeleita yms. yms. selatessa, penkoessa, lukiessa olen humahtanut omaan menneeseeni.

Olen vähän huolissani. Huomenna keskityn vain kirjoittamaan!!!

Yliopistoelämää

Paluu työvuosiin

Mielessäni, tekemisessäni olen ollut otsikkokuvan ”maisemassa” melkein koko päivän. Kuva on työhuoneestani yliopistolta joskus 2010-luvun vaihteessa.

Eilen iltasella ja tänään pitkälle iltapäivään olen etsinyt tietoa, muistellut, kirjoitellut tuohon aikaan, ja vuosikymmeniin sitä ennen, liittyviä juttuja. Pieni pala yliopistohistoriaa, jossa minullakin oli osani, on tarkoitus saada perjantaiksi valmiiksi.

Melkoisen muistojen arkun aukaisin, kun etsin vanhat kovalevyt, joilla on tuhansia tiedostoja, kirjeitä, lausuntoja, muistioita, raportteja, kokouspöytäkirjoja, esityslistoja, tenttituloksia, hopseja, anomuksia, artikkeliaihioita, kässäreitä, valmiita juttuja…. Ja MUISTOJA! Melkein ääneen kuulen juttuja noihin liittyen. Kun joukossa on myös kuvakansioita työpaikan juhlista ja väitöksistä, opiskelijaekskuilta ja omasta työhuoneesta on ajatusten virta ollut vuolas. Ja mikä parasta: muistan ja ymmärrän miksi ja kuinka paljon työstäni pidinkään! Useimmiten.

Mutta esitelmää ei ole puolta liuskaa enempää edes aihiona. Mutta kyllä se tästä.

Houkuttelin pojan perheineen kaupungille Pannuun syömään kun en halunnut tänään kokkailla. Oli tärkeää ja mukavaa nähdä muksuja. Eepiä saa vielä sylitelläkin. 💕

Yliopistoelämää

Menneitä menneestä

Suuri mappikaapin ja kirjahyllyn perkauspäivä.

Tämä projektihan on ollut vireillä kauan, eikä valmista näytä tulevan vieläkään. Jäin taas pitkäksi aikaa lukemaan omia artikkeleitani vuosikymmenien takaa, lehtijuttuja, jopa ekaa graduani. Sen valmistumisesta on niin kauan, että puhuttiin ’siirtomaahallinnosta’,- ei kolonialismista. Ja julkaisin sen tyttönimelläni.

Ajatelkaahan tein sitä hyvinkin puolitoista vuotta – aika montaa muutakin asiaa ja sivuainetta siinä ohessa – ja luen sitä tänään kuin en olisi koskaan asiasta kuullutkaan. En voi väittää, että kovasti kiinnostaisi vieläkään … Aiheen valintaan vaikutti niin moni seikka ja henkilö, että ei ihme, että se oli tuollainen. Tuskastuttavan työläs se oli ja jo lähdenaineiston saaminen Englannista vaati kirjeenvaihtoa ja odottelua pitkään. Mutta tulipahan tehtyä, ja lopulta maisterin paperit sain kasaan verraten nopeasti.

Toinen painokoneittein kautta kulkematon julkaisu, jota jäin selailemaan pitkäksi aikaa, valmistui neljä vuotta gradun jälkeen (1987). Meidän yhteinen raksapäiväkirja oli melkein gradun laajuinen (= 120 sivua (A4) ). Ei ollut blogia, mutta joka päivä jotain kirjailtiin. Usein raksalla taukokahveilla raapusteltiin rakentamisen riemuista ja rasituksista. Kuten olen usein sanonut: elämäntapahan tämä päivien kulun kirjaaminen on, on ollut – aina.

* * * * * *

Tämä päivä…

niin pitkä

niin surullinen.

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Menneestä tähän päivään

Eilen oli täyteläinen päivä. Sen jälkeen syke ja ajatukset korkealla, levottomia, lennokkaita, haikeita ja kiitollisia, joten yöunikin oli levoton, muistorikas, katkonainen, häilyvä.

Olen ollut ehkä 20 karonkassa, noin 35 väitöstilaisuudessa, ja eilinen väitöspäivä jäänee muistoihin yhtenä parhaimmista. Se oli Seurahuoneen toisen kerroksen kabinetissa, miljöössä joka sopi enemmän kuin oivallisesti väittelijän persoonaan ja väitöskirjan aiheeseen. (Vink! Joululahjakirja!) 1800-luvulla eläneen tervaporvarinrouva Jeanette Snellmanin elämäntapa kiinnostaa tietysti minuakin. Ovathan Oulun 1800-luvun (ja 1900-luvun alkupuolen) historia, sosiaalihistoria, arjen historia olleet minunkin tutkimuskohteideni joukossa. Edelleen olen vähän hämmentynyt ja kiitollinen, että sain kutsun myös karonkkaan, en todellakaan tunne sitä ansainneeni, mutta niin hyvillä mielin olen, kun sain olla mukana.

Väittelijän avoin ja paljon hyvää löytänyt kiitospuheenvuoro, neljän tyttären musiikkiesitykset (3 viulua ja sello, mm. Mozarin Pieni yösoitto, laulaen Suomen laulu), pitkästä aikaa hienon hieno gastronominen illallinen, kauniissa salissa (johon siihenkin liittyy hyviä karonkkamuistoja), juhlallisesti – tekisi mieleni käyttää sanaa ’säätyläisten’ – pukeutuneiden väittelijän läheisten ja ohjaajien, kollegoiden seurassa, oli oikeasti hyvää tekevä ja aika syvästi koskettava tilaisuus, joka huipentui väittelijän 92-vuotiaan isotädin puheenvuoroihin!

Plaseeraus vei minut hyvien, vanhojenkin 🙂 työkavereiden viereen, ja se oli tietysti mukavaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kun oli tällekin päivälle tiedossa hyvää ja hauskaa, niin olin aivan liian aikaisin hereillä, väsyneenä, ajatuksissani vielä eilisessä viipyilevä.

Mutta brunssille tulleet kasivee ja viisvee saivat mummin hereille, nauttimaan tästäkin päivästä.

Ja yhtymäkohtia eiliseen löytyi. Koska varsinkin Eepi on jo monta viikkoa halunnut käydä – taas – museossa (ks. kuvassa määrätietoinen nousu kohti museon seuraavaa kerrosta), pysähdyimme pitkään laiva Toivon pienoismallin äärelle. Onhan se Jeanette Snellmanin elämässäkin ollut tärkeä laiva. Kuten koko Oulun historiassa.

Museosta Rotuaarille, jossa oli poroja!!! ja kirjakauppaan, ja sitten Mäkkärille! Mummi oli tänään helposti suosteltavissa sinne lounaalle.

Nyt on tiedossa seesteisempi vaihe. Ehkä jopa hiljalleen laskeutuminen joulua kohti….

Yliopistoelämää

Niin hieno päivä

On puoliyö. Olen juuri tullut kotiin. (klo 23.52)

Olen liki pakahtumaisillani päivän annista.

Pitkästä aikaa päivä täynnä akateemista elämää.

Päivällä väitöstilaisuus, illalla karonkka.

Molemmat poikkeuksellisia.

Poikkeuksellisen rauhallisia, kauniita, tunteikkaita, historiallisia, positiivisia hetkiä. Paljon näkymiä, ajatuksia, kohtaamisia, kuulumisia ja kiitoksia.

Uutta tietoa, – paluuta omaan ja Oulun menneeseen.

Ja ilta vielä musiikillisesti ja gastronomisesti ihan huippua. Ja seura. Olipa ilo nähdä, kuulla kaikkea hyvää ja kaunista, runollista ja viisaasta, elää ja olla kollegoiden, oppilaiden ja ihan uusien ihmisten seurassa.

Kiitollisena.

Muistikuvia Oulu Yliopistoelämää

Miten meni, – niinku omasta mielestä?

Muistanpa kun yliopistossa otettiin käyttöön kehityskeskustelut. Varmastikin puolenkymmentä vuotta, tai ehkä sittenkin 10 vuotta sen jälkeen, kun sellaiset olivat yritysmaailmassa arkipäivää, ne tulivat myös akateemiseen maailmaan. Jo aiemmin meidän lasten oli ollut koulussa arvioitava omia suorituksiaan, oppimistaan ja tekemisiään. Ja niinpä sitten minunkin oli omissa kehityskeskusteluissa lähiesihenkilön kanssa arvioitava omaa suoriutumistani, innovatiivisuuttani, yhteisöllisyyttäni, työhyvinvointiani ja mitä kaikkea! Ja kaiken hyvän lisäksi mietittävä keinoja vastaisen varalle: miten parannan tuloksellisuutta, omaa osaamistani ja kaikkea muuta työyhteisön tulevaakin edistymistä kaikilla mahdollisilla mittavissa olevila tasoilla.

Korkeakoulupedagogisia opintoja kasatessani oli todellakin joka välissä harjoitettava itsekritiikkiä ja itsetutkiskelua. Tuo kaikki oli joskus, aika useinkin, vähän kuormittavaa, toki pisti myös miettimään, mihin kaikkeen käytänkään työaikaani. Työaikaa, jota oli iso, itse asiassa isoin! osa jokaisesta arkipäivästä. Joskus myös pyhäpäivistä.

Tämä velvoitettu itsekritiikki ja oma arviointi tuli mieleen tänään, kun viimeistelin, vihdoin, Saariselkä-kalenterin lähtemään painoon. Periraatteessa se on ollut valmis jo kuukausi tai ainakin viikko sitten. Mutta kun sitten ryhdyin tekemään vihoviimeistä viimeistelyä, tarkistuksen tarkistusta, hoksasin yhden jos toisenkin ”ongelman”: kuvia samalta tunturilta on liikaa, onko toukokuun kuvassa liikaa vihreää, kuuluuko Aittajärvi Saariselkä-kalenteriin, kuvissa on liikaa taivaita ja liian vähän rakennuksia!!! Ja kun vaihtoehtoisia kuvia on satoja, jopa tuhansia, on päivä mennyt haaskioon?/laaduntarkkailuun/ylenpalttiseen vekslailuun?

Mutta mikäpäs siinä. Ei ole tänään ollut mitään tähdellisempääkään tekemistä, ei luvattua, ei aiottua, ei välttämätöntä. Ei edes pyöräilyä! 🙂

On satanut lunta suunnilleen koko päivän. Aika paljon lunta. Niin paljon, ettei todellakaan olisi ollut mitään mahiksia lähteä sykkelöimään ja hankkimaan niitä puuttuneita ”tavoitekilometrejä”, joten olen edelleen antanut itselleni luvan olla tyytyväinen eiliseen ajoittuneesta pyöräilykauden päättymisestä.

Kunhan kävin autolla Tuiran postipisteellä hakemassa paketin: ensi vuoden ’bullet journal’ on nyt hankittu; tuunaaminen odottakoon.

Maininnan arvoista on, että olen tehnyt ihan hurjan hyvää aasialaista ruokaa (tämä sovellettuna) ja saanut sitten, kuitenkin, kaikesta itseruoskinnasta ja kuvien vekslailusta huolimatta kalenterin lähetetyksi tuotantoon.

Eihän tuo kaikki omasta mielestä nyt taaskaan ihan kympillä mennyt, mutta kuten aina olen opiskelijoilleni, lapsilleni, itsellenikin sanonut: ”Paras työ, tehty työ”.

Niin se vain on.

Muistikuvia Valokuvaus Yliopistoelämää

Kaksi eri maailmaa – kameran läpi molemmat

Olen ollut omassa maailmassani kaksi päivää: kameran kanssa ruoan äärellä ja tiedemaailmassa.

Eilen ruokakuvaukset De Gamlas Hemissä, jossa tänään on julkistettu uusi menu: illallinen kaikkine ruokalajeineen oli kamerani kuvauksen kohteena. Voitte olla varmoja, että kuvatessa tuli nälkä. Samaan aikaan henkilökunta/tarjoilijat saivat maisteltavaksi uuden listan annokset. Kyllä minäkin sain/olisin voinut maistella, jos olisin ehtinyt. Oli vain parasta ohittaa melkein kaikki tarjolla ollut. Porkkanarisotto oli PAKKO maistaa, hyvää sekin. Ja kerrankin pihvi näytti ja tuoksui vähintäänkin houkuttelevalta.

Blinit, nieriä ja Fiia-emännän salaatti, jonka olen tuolla moneen kertaan alkuruoaksi nauttinutkin, olivat houkuttavia. Mutta oli oltava tiukkana ja vain kuvattava. Mutta sekin maistui. 🙂

Tämä tuntui saavan eniten hymiseviä adjektiiveja kaikilta läsnäolleilta maistelijoilta. Hasselbackan peruna, smetana kastikkeen kylkiäisenä ja pippuripihvi. Mikseipä!

Ja tänään ihan toisessa maailmassa.

Olin kuvaajana, – ihan keikalla, ja niin mielelläni, olihan väittelijä yksi niistä, jotka 2000-luvun alussa aloittivat historian fuksina opintonsa. A. ei jäänyt harmaaksi varpuseksi vuosikurssinsa opiskelijoissa. Ilopilleri, jonka opintojen loppuvaiheessa en juurikaan ollut mukana, alkuvaiheessa sitäkin enemmän. Ja ilo oli tänään olla väitöksessään. Myös siksi, että tapasin taas kollegoja, – ja kiertelin pitkään Linnanmaan kampuksen auloissa ja käytävillä. Mietin, että – kuitenkin – kyllä se yliopistomaailma sittenkin on (lue: oli) minun maailmani: historian havinaa, paljon nostalgiaa, melkein pientä haikeutta, kun se kaikki on jo aika lailla ohi. Mutta silti: ei ollut vaikea sulahtaa joukkoon, olkoonkin, että olin kameran kanssa siellä.

Ja väitös ja sen aihe olivat tavattoman mielenkiintoisia, ja vastaväittäjä teki väitöskirjalle ja väittelijälle oikeutta, hän teki tiettäväksi mitä ja miten oli tutkittu. Antoi arvon tehdylle työlle sortumatta hymistelyyn.

Nyt hillitön väsy. On mennyt viikko vähillä unilla, vähillä ulkoiluilla, ehkä myös liian vähällä ruoalla. Nyt pari päivää kuvien tekoa edessä, sitten taas luppoilua ja leppoilua. 😀