Showing: 1 - 50 of 408 RESULTS
Yliopistoelämää

Menneitä menneestä

Suuri mappikaapin ja kirjahyllyn perkauspäivä.

Tämä projektihan on ollut vireillä kauan, eikä valmista näytä tulevan vieläkään. Jäin taas pitkäksi aikaa lukemaan omia artikkeleitani vuosikymmenien takaa, lehtijuttuja, jopa ekaa graduani. Sen valmistumisesta on niin kauan, että puhuttiin ’siirtomaahallinnosta’,-  ei kolonialismista. Ja julkaisin sen tyttönimelläni.

Ajatelkaahan tein sitä hyvinkin puolitoista vuotta – aika montaa muutakin asiaa ja sivuainetta siinä ohessa – ja luen sitä tänään kuin en olisi koskaan asiasta kuullutkaan. En voi väittää, että kovasti kiinnostaisi vieläkään … Aiheen valintaan vaikutti niin moni seikka ja henkilö, että ei ihme, että se oli tuollainen. Tuskastuttavan työläs se oli ja jo lähdenaineiston saaminen Englannista vaati kirjeenvaihtoa ja odottelua pitkään. Mutta tulipahan tehtyä, ja lopulta maisterin paperit sain kasaan verraten nopeasti.

Toinen painokoneittein kautta kulkematon julkaisu, jota jäin selailemaan pitkäksi aikaa, valmistui neljä vuotta gradun jälkeen (1987). Meidän yhteinen raksapäiväkirja oli  melkein gradun laajuinen (= 120 sivua (A4) ). Ei ollut blogia, mutta joka päivä jotain kirjailtiin. Usein raksalla taukokahveilla raapusteltiin rakentamisen riemuista ja rasituksista. Kuten olen usein sanonut: elämäntapahan tämä päivien kulun kirjaaminen on, on ollut – aina.

* * *  * * *

Tämä päivä… 

niin pitkä

               niin surullinen. 

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Menneestä tähän päivään

Eilen oli täyteläinen päivä. Sen jälkeen syke ja ajatukset korkealla, levottomia, lennokkaita, haikeita ja kiitollisia, joten yöunikin oli levoton, muistorikas, katkonainen, häilyvä.

Olen ollut ehkä 20 karonkassa, noin 35 väitöstilaisuudessa, ja eilinen väitöspäivä jäänee muistoihin yhtenä parhaimmista. Se oli Seurahuoneen toisen kerroksen kabinetissa, miljöössä joka sopi enemmän kuin oivallisesti väittelijän persoonaan ja väitöskirjan aiheeseen (Vink! Joululahjakirja!) 1800-luvulla eläneen tervaporvarinrouva Jeanette Snellmanin elämäntapa kiinnostaa tietysti minuakin. Ovathan Oulun 1800-luvun (ja 1900-luvun alkupuolen) historia, sosiaalihistoria, arjen historia olleet minunkin tutkimuskohteideni joukossa. Edelleen olen vähän hämmentynyt ja kiitollinen, että sain kutsun myös karonkkaan, en todellakaan tunne sitä ansainneeni, mutta niin hyvillä mielin olen, kun sain olla mukana.

Väittelijän avoin ja paljon hyvää löytänyt kiitospuheenvuoro, neljän tyttären musiikkiesitykset (3 viulua ja sello, mm. Mozarin Pieni yösoitto, laulaen Suomen laulu), pitkästä aikaa hienon hieno gastronominen illallinen, kauniissa salissa (johon siihenkin liittyy hyviä karonkkamuistoja), juhlallisesti – tekisi mieleni käyttää sanaa ’säätyläisten’ – pukeutuneiden väittelijän läheisten ja ohjaajien, kollegoiden seurassa, oli oikeasti hyvää tekevä ja aika syvästi koskettava tilaisuus, joka huipentui väittelijän 92-vuotiaan isotädin puheenvuoroihin!

Plaseeraus vei minut hyvien, vanhojenkin 🙂 työkavereiden viereen, ja se oli tietysti mukavaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kun oli tällekin päivälle tiedossa hyvää ja hauskaa, niin olin aivan liian aikaisin hereillä, väsyneenä, ajatuksissani vielä eilisessä viipyilevä.

Mutta brunssille tulleet kasivee ja viisvee saivat mummin hereille, nauttimaan tästäkin päivästä.

Ja yhtymäkohtia eiliseen löytyi. Koska varsinkin Eepi on jo monta viikkoa halunnut käydä – taas – museossa (ks. kuvassa määrätietoinen nousu kohti museon seuraavaa kerrosta), pysähdyimme pitkään laiva Toivon pienoismallin äärelle. Onhan se Jeanette Snellmanin elämässäkin ollut tärkeä laiva. Kuten koko Oulun historiassa.

Museosta Rotuaarille, jossa oli poroja!!! ja kirjakauppaan, ja sitten Mäkkärille! Mummi oli tänään helposti suosteltavissa sinne lounaalle.

Nyt on tiedossa seesteisempi vaihe. Ehkä jopa hiljalleen laskeutuminen joulua kohti….

Yliopistoelämää

Niin hieno päivä

On puoliyö. Olen juuri tullut kotiin. (klo 23.52)

Olen liki pakahtumaisillani päivän annista.

Pitkästä aikaa päivä täynnä akateemista elämää.

Päivällä väitöstilaisuus, illalla karonkka.

Molemmat poikkeuksellisia.

Poikkeuksellisen rauhallisia, kauniita, tunteikkaita, historiallisia, positiivisia hetkiä. Paljon näkymiä, ajatuksia, kohtaamisia, kuulumisia ja kiitoksia.

Uutta tietoa, – paluuta omaan ja Oulun menneeseen.

Ja ilta vielä musiikillisesti ja gastronomisesti ihan huippua. Ja seura. Olipa ilo nähdä, kuulla kaikkea hyvää ja kaunista, runollista ja viisaasta, elää ja olla kollegoiden, oppilaiden ja ihan uusien ihmisten seurassa.

Kiitollisena.

Muistikuvia Oulu Yliopistoelämää

Miten meni, – niinku omasta mielestä?

Muistanpa kun yliopistossa otettiin käyttöön kehityskeskustelut. Varmastikin puolenkymmentä vuotta, tai ehkä sittenkin 10 vuotta sen jälkeen, kun sellaiset olivat yritysmaailmassa arkipäivää, ne tulivat myös akateemiseen maailmaan. Jo aiemmin meidän lasten oli ollut koulussa arvioitava omia suorituksiaan, oppimistaan ja tekemisiään. Ja niinpä sitten minunkin oli omissa kehityskeskusteluissa lähiesihenkilön kanssa  arvioitava omaa suoriutumistani, innovatiivisuuttani, yhteisöllisyyttäni, työhyvinvointiani ja mitä kaikkea!  Ja kaiken hyvän lisäksi mietittävä keinoja vastaisen varalle: miten parannan tuloksellisuutta, omaa osaamistani ja kaikkea muuta työyhteisön tulevaakin edistymistä kaikilla mahdollisilla mittavissa olevila tasoilla.

Korkeakoulupedagogisia opintoja kasatessani oli todellakin joka välissä harjoitettava itsekritiikkiä ja itsetutkiskelua. Tuo kaikki oli joskus, aika useinkin, vähän kuormittavaa, toki pisti myös miettimään, mihin kaikkeen käytänkään työaikaani. Työaikaa, jota oli iso, itse asiassa isoin! osa jokaisesta arkipäivästä. Joskus myös pyhäpäivistä.

Tämä velvoitettu itsekritiikki ja oma arviointi tuli mieleen tänään, kun viimeistelin, vihdoin, Saariselkä-kalenterin lähtemään painoon. Periraatteessa se on ollut valmis jo kuukausi tai ainakin viikko sitten. Mutta kun sitten ryhdyin tekemään vihoviimeistä viimeistelyä, tarkistuksen tarkistusta, hoksasin yhden jos toisenkin ”ongelman”: kuvia samalta tunturilta on liikaa, onko toukokuun kuvassa liikaa vihreää, kuuluuko Aittajärvi Saariselkä-kalenteriin, kuvissa on liikaa taivaita ja liian vähän rakennuksia!!! Ja kun vaihtoehtoisia kuvia on satoja, jopa tuhansia, on päivä mennyt haaskioon?/laaduntarkkailuun/ylenpalttiseen vekslailuun?

Mutta mikäpäs siinä. Ei ole tänään ollut mitään tähdellisempääkään tekemistä, ei luvattua, ei aiottua, ei välttämätöntä. Ei edes pyöräilyä! 🙂

On satanut lunta suunnilleen koko päivän. Aika paljon lunta. Niin paljon, ettei todellakaan olisi ollut mitään mahiksia lähteä sykkelöimään ja hankkimaan niitä puuttuneita ”tavoitekilometrejä”,  joten olen edelleen antanut itselleni luvan olla tyytyväinen eiliseen ajoittuneesta pyöräilykauden päättymisestä.

Kunhan kävin autolla Tuiran postipisteellä hakemassa paketin: ensi vuoden ’bullet journal’ on nyt hankittu; tuunaaminen odottakoon.

 

Maininnan arvoista on, että olen tehnyt ihan hurjan hyvää aasialaista ruokaa (tämä sovellettuna) ja saanut sitten, kuitenkin, kaikesta itseruoskinnasta ja kuvien vekslailusta huolimatta kalenterin lähetetyksi tuotantoon.

Eihän tuo kaikki omasta mielestä nyt taaskaan ihan kympillä mennyt, mutta kuten aina olen opiskelijoilleni, lapsilleni, itsellenikin sanonut: ”Paras työ, tehty työ”.

Niin se vain on.

Muistikuvia Valokuvaus Yliopistoelämää

Kaksi eri maailmaa – kameran läpi molemmat

Olen ollut omassa maailmassani kaksi päivää: kameran kanssa ruoan äärellä ja tiedemaailmassa.

Eilen ruokakuvaukset De Gamlas Hemissä, jossa tänään on julkistettu uusi menu: illallinen kaikkine ruokalajeineen oli kamerani kuvauksen kohteena. Voitte olla varmoja, että kuvatessa tuli nälkä. Samaan aikaan henkilökunta/tarjoilijat saivat maisteltavaksi uuden listan annokset. Kyllä minäkin sain/olisin voinut maistella, jos olisin ehtinyt. Oli vain parasta ohittaa melkein kaikki tarjolla ollut. Porkkanarisotto oli PAKKO maistaa, hyvää sekin. Ja kerrankin pihvi näytti ja tuoksui vähintäänkin houkuttelevalta.

Blinit, nieriä ja Fiia-emännän salaatti, jonka olen tuolla moneen kertaan alkuruoaksi nauttinutkin, olivat houkuttavia. Mutta oli oltava tiukkana ja vain kuvattava. Mutta sekin maistui. 🙂

Tämä tuntui saavan eniten hymiseviä adjektiiveja kaikilta läsnäolleilta maistelijoilta. Hasselbackan peruna, smetana kastikkeen kylkiäisenä ja pippuripihvi. Mikseipä!

Ja tänään ihan toisessa maailmassa.

Olin kuvaajana, – ihan keikalla, ja niin mielelläni, olihan väittelijä yksi niistä, jotka 2000-luvun alussa aloittivat historian fuksina opintonsa. A. ei jäänyt harmaaksi varpuseksi vuosikurssinsa opiskelijoissa. Ilopilleri, jonka opintojen loppuvaiheessa en juurikaan ollut mukana, alkuvaiheessa sitäkin enemmän. Ja ilo oli tänään olla väitöksessään. Myös siksi, että tapasin taas kollegoja, – ja kiertelin pitkään Linnanmaan kampuksen auloissa ja käytävillä. Mietin, että – kuitenkin – kyllä se yliopistomaailma sittenkin on (lue: oli) minun maailmani: historian havinaa, paljon nostalgiaa, melkein pientä haikeutta, kun se kaikki on jo aika lailla ohi. Mutta silti: ei ollut vaikea sulahtaa joukkoon, olkoonkin, että olin kameran kanssa siellä.

Ja väitös ja sen aihe olivat tavattoman mielenkiintoisia, ja vastaväittäjä teki väitöskirjalle ja väittelijälle oikeutta, hän teki tiettäväksi mitä ja miten oli tutkittu. Antoi arvon tehdylle työlle sortumatta hymistelyyn.

Nyt hillitön väsy. On mennyt viikko vähillä unilla, vähillä ulkoiluilla, ehkä myös liian vähällä ruoalla. Nyt pari päivää kuvien tekoa edessä, sitten taas luppoilua ja leppoilua. 😀

Ravintolat Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Monia kerroksia hyvää elämää

Kävelin tänään Linnanmaan kampuksella, kohti humanistisen tiedekunnan entistä pääovea.  Mietin menneitä, niitä vuosikymmeniä, jotka sinne useimpina arkiaamuina vuodesta toiseen kuljin. Eikä tänäänkään tuntunut pahalta sinne mennä, Ei tänäänkään, ei ennenkään.

Tulinpa ajatelleeksi, että siellä oli hyvät vuodet. Hyvin harvoin tuntui ikävältä, väsyttävältä, tympeältä mennä töihin. Se oli hyvä paikka viettää elämänsä työvuodet. Tänään taas muistin olla kiitollinen siitä, että sain tehdä töitä hyvässä työyhteisössä, mielekkäässä hommassa, ja myös merkityksellisessä. Sellaisena edelleen omaa työuraani ajattelen.

Hyvillä mielin menin entisen oppilaani väitöstilaisuutta kokemaan ja katselemaan. Ja on myönnettävä, että menin myös siksi, että toivoin näkeväni entisiä kollegoita ja entisiä oppilaitani. Ja näin. Oli hyvä nähdä, jutella, kuulla opiskelijoiden löytäneen paikkansa. Myös lähimpiä kollegoita, seuraajianikin 🙂 , ja esimiestäni näin. Sitä nostalgiaryöppyä, muistoja, muistoja…

Nyt ei taida olla enää kuin kaksi sellaista opiskelijaa, joiden väitöskirjatyön alkutaipaleella olen tavalla tai toisella ollut, ja joiden väitöstä vielä voin odotella.

Ja väitöskin oli hyvä. Kuten nykyisin (lue: ainakin about viimeiset 10 vuotta) väitökset ovat useimmiten olleet väittelijälle tilaa antavia, väitöskirjan tiettäväksi tekemistä, hyväksyvää kommentointia, rakentavaa palautetta, jatkotutkimukselle uria avaavia, eivätkä vastaväittäjän oman oppineisuuden osoittamista, respondentin työn kritikointia tai virheiden osoittamista, vaan hyvää asiantuntijan ja tiedeyhteisön jäseneksi hyväksyttävän väittelijän välistä vuoropuhelua. Humanistisen tieteenalan väitöstilaisuudet ovat yleensä, aika useinkin, hyviä tilaisuuksia kuulijoillekin oppia uutta. Minä ainakin opin tänään paljonkin uutta.

Mennyt on joskus hyvä kohdata. Historia on. [icon name=”heart” style=”regular” class=”” unprefixed_class=””]

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Illansuussa lähdimme Pehtoorin kanssa ulos syömään. Taas. Italica Taberna!

Ensimmäinen kerta kesäkuussa, jolloin se oli vasta avattu, lokakuussa rotissöörien järjestämässä antiikki-illassa ja tänään meidän kahden hengen pikkujoulut. Ja kyllä tänään oli ihan ylivertaista, vaikka ennenkin on maistunut. (Huom. viikonloppuisin on parasta tehdä pöytävaraus. Meillä se oli. Onneksi.)

Olin kuullut, että siellä on Etelä-Italiasta tullutta mustaa tyffeliä. Perfetto. Mutta alkuun otimme antipastolautasen kahdelle. Onhan noita prosciuttoja ja salameja tullut syödyksi ennenkin, mutta … Oliko minulla vain hirmuinen nälkä, mutta nämä olivat kertakaikkisen hyvä.

Vasemmassa reunassa omenaviipaleiden päällä Njuda-tahnaa, ja pienet ampullit maitoa! Jos chilitahna tuntuu liian tuliselle, voi maidolla helpottaa poltetta. Vähän ”tavallisen” näköinen italialainen primo piatti -lautanen, mutta olipa maut enemmän kuin tavallisia.

Ja pääruoka!

Pastaa ja mustaa tryffeliä. Ei muuta. Ei tarvittu muuta. Perfetto!!

Ja minä, joka en paljon jälkkkäreistä piittaa… En varsinkaan isoista jälkkäreistä.

Kerroin Filippolle (Marthan puoliso, kahdestaan !!! hoitavat koko ravintolan), että ensi viikolla tulen lounaalle, enkä tarvitse muuta kuin tämän! Suklainen tartaletti, joka on täytetty suolakaramellikastikkeella, päällä mustaa tryffeliä. Ja oikeasti syödessä kaikki kolme kerrosta maistuivat erikseen. Aika jumalainen jälkiruoka!!

Hyvä päivä tänään.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Greece on my mind

On ollut aika muistella Kreikan matkaa 40 vuoden takaa.
On ollut aika juhlia ystävien 39-vuotishääpäivää.
On ollut aika juhlia vuosikymmenien ystävyyttä.
On ollut aika syödä hyvin, itse asiassa erinomaisesti, kreikkalaista hyvää kotiruokaa.

On 40 vuotta siitä, kun olin neljännen vuoden historian opiskelija, joka hullun rohkeana lupautui – ja halusi – matkanjohtajaksi Oulun yliopiston historian laitoksen Kreikan ekskursiolle.

Mukaan ilmoittautui 45 historian opiskelijaa, opettajaa ja muuten vain historiafriikkiä eri puolilta Suomea. Olen usein miettinyt, että ihan hulluahan tuo oli: rohjeta vastuuseen tuollaisen joukon kesälomamatkan ohjauksesta ja rahoista, ”liidaamisesta”, vouchereista, ohjelman toteutuksesta etc. Mutta niinpä vain innoissani lupauduin. Oli mukana onneksi kaksi muutakin vetäjää, he enemmänkin asiantuntijoita, minä ”tuottaja” tai jokapaikan höylä, muutaman opastuksenkin tein.

Olihan siinä vaiheensa: lentokenttälääkäreitä, suurlähetystöä, turistipoliiseja, turistiripulia ja aurinkoihottamaa matkaseurueen jäsenillä, peruuntuneita majoituksia, valitusta, huikeita yhdessä kokemisen hetkiä, onnistumisia, antiikin maailmassa kulkemista, Kreikan kiertomatka vailla vertaa,  24-vuotiaan nöyrää, mutta tiukkaa matkanjohtajuutta. Sain kahden viikon reissun jälkeen matkalaisilta kiitoslahjan: leijonanpäisen hopeakorun ”olet meitä leijonan lailla osannut pitää laumassa, komentaa ja kaitsea”. Jo silloin mietin, oliko tämä hyvä lausunto? 🙂

Me kolme ja meidän puolisot tänäänkin herkkujen äärellä.

Ja tänään viisi meitä matkalla ollutta saimme palata menneeseen, kuvien ja ah, niin hyvän ruoan ja juttujen myötä. Koetan nyt palautua 80-luvun alusta tähän päivään. …

Yliopistoelämää

Menneessä kulkien

Mikähän se veti tänään yliopiston liepeille, kiertelemään pyörällä kampuksen laitamilla ja aukioilla? – Ehkä joku sisäinen kello, sillä juuri nyt akateemisessa vuodenkierrossa on uuden alku. Ehkäpä innoittajani olivat monet haalaripukuiset nuoret, joita oli jo aamulla liikkeellä? Ehkä tänään on fuksisuunnistusten, uusien opiskelijoiden vastaanoton tai jopa Vulcanalian aika.

Ehkä syynä sekin, että yliopiston päärakennuksesta tai oikein mistään muustakaan yliopiston julkisivusta ei ole kuvapankeissa kuvia, ja niillä saattaisi olla kysyntää. Menin siis vähän myös kuvausaikeissa, mutta sehän meni höpöksi, koska kaikkien kuvauksellisten aukioiden, sisäänkäyntien ja kulkuväylien varrella/edessä/keskellä oli kuorma-autoja, jakeluautoja, esiintymislava tms. Siltä osin hukkareissu, mutta hyvien muistojen osalta hyvä pyörähdys menneen maailmani miljöössä ja muistoissa.

Iltapäivän hammaslääkärireissu, joka oli vain vuositarkastus ja putsaus, meni hyvin ilman yllätyksiä, jotka olisivat aiheuttaneet kipuja tai kuluja; palkitsin itseni uudella villatakilla ja take away -sushilla. 🙂

Muutoin päivä kulunut historian havinassa – lukiessa ja kirjoittaessa.

OIkein hyvä päivä tänään.

Historiaa Yliopistoelämää

Muistoja, paljon muistoja

Ihan vahingossa sattui juuri tälle päivälle kampaaja. Sikäli hyvä vahinko, että pitkäksi, kulahtaneeksi käynyt pehkoni tuli heti aamupäivällä leikattua ja huoliteltua kiiltäväksi, – kotoilijan hiuksiin ryhtiä. Siksi hyvä, että juuri tänään, kun oli oikein ”menokin”.

Olen ollut illan kotikaronkassa. Huhtikuun alussa olleen väitöstilaisuuden ”jatko-karonkka” oli tänään, väittelijän kotikotona. Niin iloinen ja otettu olen, että sain kutsun. Väittelijää tietysti ilo juhlia, mutta olihan luonnollisesti mahdottoman mukava tavata entisiä kollegoita, kuulla kuulumisia poissaolevista, nähdä useampiakin ”omia” opiskelijoita, kuulla heidän kuulumisiaan, ja saada – kaikkien näiden vuosien jälkeen – palautettakin. Mikä kyllä aiheuttaa vähän sellaista ”haluan vieläkin tehdä jotain merkityksellistä” -fiilistä ja haluaisin ”olla tekemisissä”.

Karonkassa oli myös ohjelmaa; musiikkia. Erinomaisen sopivasti historian havinaa siinäkin: kuka tietää, mikä soitin? Kaikkien arvanneiden kesken arvon kirjapalkinnon!

Mukavan kuuloista musiikkia, illan teemaan sopivaa. Tykkäsin kovasti.

Ja kuinka paljon muistoja, flashbackeja, illan aikana tulikaan!

Edellisen kerran kävin samassa kodissa talvella 1991. Silloin olin viimeisilläni raskaana, juuri äitiysloman aloittanut, – Juniori syntyi maaliskuun lopulla. Silloin väittelijän kodissa oli tupaantuliaiset. Olin kutsuttuna, koska tämän päiväisen jubilaarin ja entisen oppilaani isä oli ollut esimieheni 1980-luvulla seitsemän vuoden ajan ja hän oli minun opiskeluaikainen professorini.

Kertakaikkisen paljon historian havinaa tähän iltaan…

Sikälikin merkittävä päivä, että on tasan kuusi vuotta siitä, kun olin kustoksena – piste yliopistouralleni. Ja huomenna tulee kuluneeksi 18 vuotta omasta väitöksestäni. 18!!! Enhän minä näitä päivämääriä itse muistanut, mutta onneksi oli muita, jotka muistivat.

Tänäänkin oli taas ilo tavata ihmisiä, keskustella, pohtia, nauraa, muistella, tarinoida.

Yliopistoelämää

Ortotopologiaa

rpt

On ihana nauraa, en muista, milloin olen viimeksi nauranut niin paljon kuin äsken. Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen teatterissa, tai siis Linnanmaalla. Olimme Pehtoorin kanssa Alma Materini, oman yliopiston, isossa luentosalissa (L1), jossa oli tänään luennoimassa Aapo Heikkilä. Tai siis yhden miehen, Mika Nuojuan, liki puolitoistatuntinen monologi-näytelmä pseudotieteilijä  dosentti Aapo Heikkilästä ja hänen elämästään.

Ortotopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1” on näytelmä edesmenneestä pseudotieteilijästä ja ortotopologian* dosentista Aapo Heikkilästä.

Ohjaaja Markku Pölönen: ”Ylitse tieteellisten ansioiden, Aapo Heikkilän elämäntyön merkitys  on poikkeusyksilössä, joka antoi  Oulun  yliopistolle humaanit kasvot ja herätti nykyäänkin erittäin ajankohtaisen kysymyksen:  Onko viisasta uhrata huumori ja inhimillinen lämpö aikamme poikkeuksia suvaitsemattoman tehokkuuden alttarille?

Ortotopologian peruskäsitteistöön kuuluu Heikkilän kehittämä ultrafiltteri, se ei pelkästään suodata yhtälöistä numeroita pois, vaan nostaa hymyn huulille ja palan kurkkuun: miten rohkea ihminen!”

Paitsi että näytelmä on hauska, riemukas, hykerryttäviä ja viisaita ajatuksia täynnä (””joko-tai” on usein yhtälön paras ratkaisu”, ”on ihmisiä, jotka tietävät kaiken hinnan, mutteivät minkään arvoa”, ”henki on aineeton idea eikä sitä piättele mikkään”), se on myös koskettava, humaani.

Ortotopologian (”tosipaikanoppi”) dosentin näin usein yliopistolla, mutta vain yhden kerran yritin luennolleen. Silloin samainen, tämänpäiväinen 500-hengen luentosali oli niin täynnä, että pääsin portaiden ylätasanteelle ja sielläkin oli tavattoman ahdasta, eikä kunnolla kuullut mitään, joten luovutin aika pian ja jäin paitsi autenttisesta esityksestä. Tänään Nuojua sai mielettömästä roolisuorituksestaan melkein viiden minuutin aplodit.

Kannatti siis odottaa. Ensimmäisen kerran ensi-ilta piti olla 19.3.2020, ja parikin kertaa sitä on siirretty, mutta tänään onnistui. Eipä ole kahteen vuoteen tullut oltuakaan tuollaisessa ihmispaljoudessa.

Lämpimästi voin suositella. Lippujakin näyttää vielä olevan.

 

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Historian parissa

Paljon muuttuvia tekijöitä, vaikka tuntuu, että melkein kaikki (!) on viime aikoina, vuosina, ollut jämähtänyttä, paikoillaan polkemista. Tai taaksepäin valumista. Siltä se on välillä tuntunut. Vaikka onhan muuttuvia tekijöitä ollut: oikeastaan ehkä sittenkin enemmän muuttuvia tekijöitä, perumisia, yllätyksiä, muutoksia, vähäisten sovittujen juttujen (valitettavia) lykkääntymisiä tai häviämisiä ties mihin, enemmän niitä kuin paikoillaan oloa.

Tälle viikonlopulle oli muutamia kalenterimerkintöjä: perhepäivähoidot ylitse muiden, muutamia tuplabuukauksiakin ja tietysti aie käydä ladulla. Mutta koska koronaa lähipiirissä, meni suunnitelmat uusiksi. Olisi siis ollut mahdollisuus lähteä mökille vaikka jo eilen, viimeistään tänään, mutta. Karjalaseuran juhlaseminaari eilen ja väitöstilaisuus tänään olivat sellaisia, joihin minulla oli toive osallistua, joten Lappiin ei lähdettykään, vaikka lastenhoitoa ei ollutkaan. Lähdemme huomenna. Vasta huomenna. On ollut mahdollisuus valita.

Väitöstilaisuus tänään olisi ollut ”nautittavissa” myös striimattuna, mutta kun siihen oli mahdollisuus osallistua myös livenä, niin menin.

Pandemian aikana olen seurannut – muistaakseni – kolmea väitöstä etänä, eivätkä ne nyt olleet mitään erityisen sykähdyttäviä kokemuksia. Yhden aikana mm. pesin nyrkkipyykkiä ja silitin, toisen aikana istuin autossa matkalla mökille. Ei sellainen ole sama kuin olla läsnä! Ei todellakaan.

Toki tänään halusin nähdä ja kokea, kuulla ja nauttiakin, miten kandivaiheen opiskelijani ja muutenkin tuttu nuori nainen tohtoriksi väittelee. Hienosti väitteli! Olipa ilo olla läsnä, – paitsi väitöstilaisuudessa, mutta myös ennen ja jälkeen sen tavata ihmisiä, tavata entisiä kollegoja, tuttuja ja ystäviä yliopistoelämän ajoilta. Myös kaukaa vuosikymmenien takaa. Hämmentävääkin.

Väittelijä (ja toki myös vastaväittäjä) selvisi tilaisuudesta erinomaisesti: rauhallisesti, oppineesti, asiantuntevasti, helpottuneestikin, kiittäen keskustellen ja argumentoiden. Väitöskirja sai paljon kiittäviä kommentteja vastaväittäjältä. Olisi ihan mahdottoman mukava selittää, että tätä nuorta naista sain opettaa kandiseminaarissa, avittaa opintojensa alkuvaiheessa, jotta tämänpäiväiseen hienoon tulokseen päästiin, mutta eipä olisi oikein rehellistä: hän teki opinnäytteessä ihan itsenäisesti, erinomaisesti jo silloin. Ei siinä yliopistonlehtorin neuvoja tarvittu. Kunhan kannustin ja kehuin.

Tilaisuudessa oli myös yksi ”sykähdyttävä” kuva vanhasta kartasta. Kahdestakin syystä sykähdyttävä: 1) olen kirjoittanut artikkelin, jossa ko. kuvan karttakokoelmaa käytän. 2) Tänään esillä ollut yksityiskohta on meidän mökkimaisemista. Anders Bureuksen kartassa näkyy Ivalojoki (Avila) ja Lutojoki (Luttojoki), joiden varsilla on ensi viikollakin tarkoitus kulkea ja hiihdelläkin.

Kuvan nähtyään Vävy totesi: ”Liukulumikenkäily ollut muotia jo tuollon”. 🙂 Niinpä 400 vuotta sinne tänne.

Nyt pakkaamaan, jotta tuonne Lutojoelle päästään ensi viikoksi.

~~~~~~~~~~~~~~

Kaikesta edellisestä huolimatta, tai paremminkin vuosikymmeniä ennen sitä, minulla oli yliopistolla työhuoneeni ilmoitustaululla alla oleva lainaus, historian filosofian ja metodologian klassikon lausuma ”aforismi”. Ehkä siksi, että lohduttauduin sillä, etten saanut väikkäriä tehdyksi paljon aikaisemmin kuin lopulta sain.

History is life:
he who has not lived 
or has lived only enough
to write a doctoral dissertation
is too inexperienced with life
to write good history. 

        Louis Gottschalk

Yliopistoelämää

Eilisessä vielä

Lumenveistokilpailun työt ovat valmiita. Ja valaistujakin ne nyt ovat. Emmekä todellakaan aio lähteä niitä katsomaan. Tänään on satanut vettä. Taitaa sataa nytkin. Muutamana edellisenä vuonna roikuin alueella kamera kaulassa monena päivänä ja lauantaina kävimme kaksistaan katselemassa valaistut veistokset, – mutta tämä viheliäinen marraskuinen/huhtikuinen sää helmikuussa on tärvellyt ilon tältä osin. Kalevan kuvagalleriassa on toki otoksia… KLIKS Ehkä huomenna sentään kävelen sinne kuvailemaan.

Tänään kävelin kaupunkiin, piipahdin systerin luona. Toki oli kamera mukana, mutta olisipa ollut muistikorttikin! Huoh! Kännykuvakin kertonee lohduttomuudesta, joka nyt kaupunkimiljöössä on.

Tänään olen vielä elänyt eilisessä – varsinkin karonkan tunnelmassa. Se EI ollut pönötyskaronkka, vaikka aika lailla perinteitä kunnioittaen juhla sujuikin. Siellä oli paljon mukavia, lämminhenkisiä, ei-itsekehuisia puheita. Hyvää ruokaa ja muuta tarjoilua.

Mutta siellä oli myös uusia juttuja. Ohjelmaa olen monissakin karonkoissa nähnyt ja kokenut (omassanikin oli musiikkia. Hän oli soittamassa, myös tanssin alettua lähellä puolta yötä… ), mutta aivan uusi juttu oli ”Karonkkabingo”. Se oli mitä mainioin keskustelun aloittaja, siivittäjä ja juttujen aihe.

Minä en ollut lähelläkään bingoa. Kolme ensimmäistä bingon saanutta saivat palkinnoksi suklaalevyt! Tykkäsin tästä. Kuin myös akateemisesta ”sitsi-meiningistä”. Siis että puheiden ja kaiken muun välissä laulettiin, tai siis muut lauloivat, minähän en laula – sen verran ymmärrän ottaa toiset huomioon 🙂 . Sitä paitsi olin luvannut väittelijälle lahjaksi kuvakansion koko päivästä, joten minun ”oli pakko” keskittyä kuvaamaan näiden yhteislaulujen aikana. 😉

Monilahjakkuus väittelijä oli hoksannut sanoittaa tämän [sääolojakin kuvaavan] laulun uudelleen: ”Voisin viettää väitöspäivää jälleen huomenna”.  Ja kun väittelijä itse oli opiskeluaikanaan myös ainejärjestö Tiiman ”lauluköörissä” [jonka mainiota nimeä en nyt millään muista] ei oikeastaan ole ihme, että eilen karonkan ohjelmassa oli Cassiopeiasta (Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sekakuoro) pieni ryhmä (7 henkeä) laulamassa. Tykkäsinpä kovasti.

Moneskohan karonkka tuo minulle oli? Luulenpa että reilusti yli 20 niitä on. Onkohan enää yhtään? Yhden ainakin voisin ajatella vielä olevan mahdollinen, ehkä toinenkin, mutta sinne on vielä paljon aikaa…

Minähän olen yleisesti ottaenkin sitä mieltä, että aina kun on syytä juhlia, niin kannattaa juhlia. Ja väitös jos joku on kerta kaikkisen ansaittu juhlan paikka, sellainen ”Once-in-a-lifetime!”-juttu.

Historiaa Yliopistoelämää

Väitöspäivä, karonkkailta

On ollut hatun ulkoilutuspäivä. Akateeminen päivä. Takaumien päivä. Takautumia omiin oppikoulu- ja lukiovuosiin, ja palautumia yliopistonlehtorivuosiin.

Yksi opiskelijoistani, jonka väitöskirjatyön ohjaukseen en ole paljoakaan osallistunut, mutta maisteriopintojensa  (ja ´lopullisen´ uravalintansa) vaiheissa olin (niin uskon tämän illan jälkeen 🙂 ) mukana, väitteli tänään. Olihan hienoa, että sain henk.koht. kutsun väitökseen ja karonkkaan. Vastaväittäjä teki päivästä väittelijälle ja mukana olleille hienon. Tuli mieleen, kuinka omanikin oli juuri vastaväittäjän ansiosta haastava, mutta niin hieno, antoisa, palkitseva. Niin varmaan tänään E:lläkin.

Ja liki sykähdyttävä päivä oli tänään entisellä yliopistonlehtorillakin. Olipa mukava nähdä työkavereita, ja toistakin ja kolmattakin hyvin pärjännyttä opiskelijaani. Hienoinen kaipauksen häivähdys akateemiseen maailmaan, omaan työpositioon.

Kuinkas moni blogin lukijoista on ollut mukana Teiniliitossa, – tai kouluneuvostossa?

Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Rannoilla ja rajoilla

Torstaiaamuna Hietasaaren rannasta kohti kaupungin valoja: huomaatteko, kuinka paljon nostureita on Oulun profiilikuvassa? Oulu elää ja voi hyvin! Tänne rakennetaan uutta, tämä on elävä kaunis kaupunki! Kaunis kotikaupunki!

Kaksi päivää taivaalla on ollut värejä, valoja, varjoja, helmiäispilviä, huikeita auringonnousun ja -laskun hetkiä. Aamua, iltaa olen ravannut rannoilla ja rantteilla kameran ja jalustan kanssa. Enimmäkseen on jäänyt tavoittamatta tunnelma tai värit, mutta  jokunen onnistunut otos kuitenkin. Lopulta kuitenkin hyvä mieli – ulkona olosta ja edes yrityksestä.

Tänään iltapäivällä palattuani mielentilaani hetkauttavalta käynniltä yliopistolta lähdin taas rannoille: ensin Möljälle katsomaan ja kuvaamaan helmiäispilviä, merkillisiä vaaleanpunaisia haituvia länsitaivaalla, juuri silloin liki samaan aikaan oli auringonlaskun aika. Ja sitten, heti kohta, selän takana nousee kuu.

Täysikuu. Olisin tiennyt sen katsomattakin – tiennyt sen, että se on täysi. Todellakin tunsin sen nousun ja olemassaolon, rienaavan paisteen jo viime yönä. Sehän se ei sallinut nukahtaa ennen kuin kauan puolen yön jälkeen, sehän se teki unesta levottaman, painajaiset herättivät ensin jo kahdelta, sitten puolineljältä, pian taas viiden jälkeen ja periksi annoin niille jo kuudelta: luonnon laki, ajattelin. Pian se kuukin jo luovuttaa taas hetkeksi… Minulla on varaa luovuttaa nyt – siis aamuvarhain ylös.

Kun tänään ei ollut Caritasta, ei salia, ei mitään sovittua eikä tarpeellista, päätin – vihdoin, taas – lähteä käväisemään Linnanmaalla, olisi korkea aika, moneen kertaan monille luvattu, vihdoin aika ”tehdä sovittu audienssi” historiatieteisiin, käydä kirjastossa hoitamassa muutama tilaus, ja kyllä, ottaa myös muutama kuva. 😉

Vaikka parituntisen yliopistolla vietinkin, tapasin vain muutamia tuttuja, muutamia Matteja 😉 , jo heidänkin kanssaan oli paljon kuulumisten vaihtamista, oikeasti iloisia kohtaamisia, jutun jatkumista siitä mihin viimeksi jäätiin. Kuulostaa ystävävyydeltä, eikö?

Olin tietysti ahne yliopistojuoruille, -uudistuksille (typerillekö? – ehkäpä. No joo… 😉 ), kiinnosti ”omieni” valmistuminen ja doctorandien eteneminen. Ja taas yksi suru-uutinen: naapurioppiaineen kollega, samoja polkuja yhtä aikaa kulkenut, …  Lähtöni jälkeen on muuttunut edelleen lisää paljon sellaista, mistä en olisi pitänyt. Minun olisi ollut mahdottoman vaikea ”luopua” opiskelijoista, luopua siitä, ettei heille olisi enää ollut aikaa. Sepä se taisi olla yksi iso syy jo lähtiessäni, juuri se syy, miksi periaatteessa oikeinkin hyvästä työstäni luovuin: kun minun oli luovuttava ihmisistä, minä luovuin työstäni.

Mutta tulipa lipaston käytävillä hyviäkin flashbackejä tai de ja vuita tai mitä lienee muistoja. Paljon muistoja. Ikäväkin monia asioita. Ja lisää kohtaamisia; muutama opiskelijakin: ”Jee, ootko tullu takasi?” – Niin hyvä mieli tuli. Ja sitten yksi hallinnon ihminen, jonka kanssa olin viimeisenä viitenä vuonna todella paljon tekemisessä: yhtä lailla kipakasti kuin myötäsukaisesti – mikä sähköpostikirjeenvaihdon vyöry hyökyikään muistoissa ylitseni. 😉

Mutta oikeasti: menen pian uudestaan, sillä tänään ehdin nähdä vain muutamia, joita halusin tavata. Viime kädessä tuntemus oli, että hyvä että voin siellä KÄYDÄ. Ja lähteä.

Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Vastauksia vailla

Auringonnousu tänään 7:58. Auringonlasku tänään 16:04. Päivän pituus on 8 h 6 min.

Auringolla on Oulussa tänään kahdeksan tunnin työaika, ihan virastotyöaika. Ja virastoissa olevat ihmiset eivät voi minulle vastata. Minulla on kolme sähköpostia ja/tai soittopyyntöä vetämässä, kaikki pantu alulle jo ennen Madeiralle lähtöä, sieltä palattua kyselyt uudistettu, eikä vieläkään mitään. Ja ne on sellaisia juttuja, joihin ko. tahon ”kuuluu” vastata. Minusta sellainen on piittaamattomuutta, välittämättömyyttä, asiantuntemattomuutta, huonoa asioiden hoitoa ja mitäs vielä. Voisi edes lähettää ”kuittauksen” tyyliin ´palaan asiaan paremmalla ajalla´ tms. Mutta ei mitään.

Minunhan ei nykyään juuri ”kuulu” vastata mihinkään, eikä minulle paljon mitään vastattavaa koskaan tulekaan, mitä nyt blogin aina ilahduttavat kommentit ja satunnaiset muut some-maailman jutut, mutta kyllä minä yritän vuorokaudessa vastata niihin ja kaikkiin muihinkin.

Töissä tsekkasin ja vastasin sähköpostit (vähintään) kolmesti päivässä: töihin tullessa, lounaseväiltä palatessa ja ennen töistä lähtöä. Kone oli tietysti auki työhuoneessa, palavereissa ja kokouksissa ihan näköetäisyydellä, joten sähköpostien tulon näin reaaliajassa, mutta yritin keskittää vastaamisen noihin kolmeen kertaan päivässä. Ja minä vastailin helppoihin opinto-ohjaus-, yms- kysymyksiin yleensä myös möksällä ja viikonloppuisin kotosalla. Mikä ei tietenkään ollut ihan oikein, tai noh, oikein ja oikein, mutta koin sen helpommaksi noin, kuin että lomasen jälkeen tai syys- tai toukokuun maanantaisin olisi aina ollut odottamassa pitkä lista vastattavia. Pikkujutuista ei päässyt tulemaan jonoa. Minulle – ja opiskelijoille – semmoinen rytmi sopi.

Kommenteista puheenollen: eiliseen fotomaraton-kyselyyni on tullut jo monta ehdotusta kuvattavaksi. Vaikeita ovat ehdotukset, – tunnelmat, tekemiset ja muutokset, muuten kuin näkemällä aistittavat jutut pitäisi saada kuviin, haastetta on, mutta sitähän minä pyysin. Ja vielä saa tulla lisää. Huomenna aamulla vielä ehtii ehdottaa ja sitten viikonloppuna on Canonille ja minulle tekemistä. 😀

 

 

Reseptit Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Syksy maistuu hyvälle

Spaghetti alla carbonara 

Siitä tuli tämän päivän high light. Paljon muuta valoa ei ole ollutkaan. Valokuvia toki, tai siis digikuvia niin paljon, että silmissä vilisee: Madeira muistoissa ja ruudulla, – ei valitettavissa vielä kansioissa.

Päivä on ollut pimeä, sateinen, mutta mukavan lämmin, ja keskipäivällä sade piti vähän taukoa, mikä mahdollisti ulkoilun. Käveleskelin Linnanmaan suunnalla, kiertelin yliopistokampusta aika kaukaa. Mietin mennyttä, ja sitä, että nyt on monessa HITU = Historiantutkijoiden valtakunnallinen konferenssi, jossa ovat ”kaikki” Suomen historioitsijat ja muutamia (keynote -puheenvuoronpitäjät) kansainvälisiä osallistujia.

JOS en olisi luopunut virastani, olisi minulla nyt varmasti kiirepäivät, ja olisi ollut tämän asian tiimoilta jo pari vuotta aika lailla tekemistä. Nyt osallisuuteni ko. konferenssiin on vain se, että myin kuvia käytettäväksi konferenssin julkaisuihin ja nettisivuille, ja että kävelin ”kurakamppeissa” ja kamera kaulalla kaukana luentosaleista, joissa työryhmät kokoontuivat.

Miltäkö tuntu? – Oikein hyvältä. Vaikka toki HITU-päivissä oli aina hohtonsa. Puurtamisen ohessa ennen kaikkea kohtaamisia. Mutta minulta se on ohi.

Minun päiväni oli tänään ulkona. Yksin.

 

Syksyn ankeudessakin on viehätyksensä. Ja parasta on sisällä kynttilän valossa. Hyvän ruoan ja viinin äärellä.

Italiassa ja muuallakin Pehtoorin yksi vakioravintola(lounas)ruoka on Spaghetti alla Carbonara eli Miilunpolttajan pasta. En muista, milloin viimeksi olisin sitä kotona tehnyt, mutta tänään tein. Ja oikein ohjeen etsin sen oikeaoppiseksi kokkaamiseksi. Saku Tuomisen (et al.) ”Aglio & Olio” -kirjan sain Juniorilta ja Miniältä jokunen vuosi sitten joululahjaksi, ja siinähän on pasta ja sen historia etc. varsin perusteellisesti selvitetty. Ei mikään kiiltokuvakeittoski, vaan asiaa.

”Carbonara on kaivostyöläisten pasta, proosallisemmin ”miilunpolttajan spagetti”, jonka syntytarinasta on olemassa ainakin kaksi versiota. Toisen mukaan carbonara oli muinaisten [muinaisten? – kyllä historioitsija vierastaa moista ilmausta] kaivostyöläisten suosikkipasta, koska se oli täyttävä ja sen pääraaka-aineet säilyivät hyvin. Toisen mukaan ohje on itse asiassa varsin nuori ja syntyi vasta toisen maailmansodan aikana tilaustyönä amerikkalaissotilaille, jotka ikävöivät pekoni ja muna -aamiaisia.” [vrt. selitys Caesar-salaatin synnystä!]


Ja lopulta tein kuitenkin vähän niin kuin omalla tavallani. Ja muistin, että ”oikea” Carbonara ei ole kermaista. Tässä minun versioni (joka oli kyllä hyvää….! ja kalorista!)

Spaghetti alla Carbonara

Spagetti keitetään ohjeen mukaan – öljyä ja suolaa keitinveteen.

Ja sen kiehuessa valmistellaan ”kastike”.

Laita uuni kuumenemaan 250 C -asteeseen tai vielä parempi jos uunissa on grillivastukset.
Levitä pekoniviipaleet (Snellman on todettu parhaaksi) leivinpaperille ja laita ne uuniin – noin viideksi minuutiksi. Siis kunnes saavat pieniä mustumia pintaansa.
Nostele leivinpaperin päälle ja valuta rasva pois.
Sekoita keskenään yksi munankeltuainen, 2 rkl ranskankermaa ja 2 rkl parmesaania.

Kun pasta on kypsää al -dente, valuta se, kaada takaisin kattilaan ja sekoita em. keltuais-creme fraiche-parmesan -kastike pastaan.

Annostele pasta lautasille, ripottele pinnalle parmesaania (tai hyvää pecorino-raastetta) ja myllystä mustapippuria ja asettele päälle munankeltuainen kuoressa (valuta valkuainen pois, siitä tulee ikävän näköinen ja makuinen kun se kypsyy kuuman pastan pinnalla).

Ja jälkkäriksi pari pikku pikarillista tätä mahdottoman hyvää uutuuspunaviiniä. Luulin italialaiseksi, mutta olikin Saksasta. Yllättävän raikasta, eikä ällömakeaa. Pitkään aikaan en ole syönyt suklaata tai karkkia, joten makea ei juuri maistu, mutta voin vain kuvitella, kuinka hyvin tämä sopii suklaakakun, sacherin tai joulukonvehtien kaveriksi:  Rosso Nobile al Cioccolata

Bon appetito!

 

Oulu Yliopistoelämää

”Vappu tulee, tule sinäkin!”

Aika lailla ulkoilua tämä päivä, olkoonkin, että ei niin kovin lämmintä ole ollut.

Mutta keväältä tuntui: ajelin aamupäivän pyörälenkiltä ja Caritaksesta kotiin Torin Lihamestarin kaupan kautta (halliremontin takia nyt Isokadulla) ja sitten Kauppatorille. Iltapäivän lämmössä ja vappua kohti mentäessä olikin  juuri alkamassa Teekkaritorvien konsertti: ”olemme nyt jäähyväiskiertueella, tämä on viimeinen kerta kun esiinnymme, [tässä vaiheessa runsas yleisö näytti murheelliselta ja yllättyneeltä], tämä on viimeinen vappukeikkamme 2010-luvulla.”

Teekkareillakin on verbaliikka hallussa. 😉 Ja isointa torvea koko poppoossa soittaa humanisti. ”Meiltä” valmistunut H. on vappuja ja keikkoja kokenut. 😉 Niin hienosti soitti koko Teekkaritorvien joukko. Metsäkukkien tahtiin  tanssivat ja letkajenkkaa vetivät kymmenet auringosta nauttivat opiskelijat ja muut oululaiset.

Opiskelijavappua katsellessa, Enni Mustosen kirjoja viime päivinä kuunnellessa, Lapin sodan päättymispäivänä, jostain lähtee häivähdys omaan menneeseen. Ikävä yliopistomaailmaan, historian pariin, tekemisiin ”omien” opiskelijoiden kanssa, tutkimuksen tekoon, jopa kiireiseen toukokuuhun, tekemiseen ja tuloksiin… Mutta äkkiä havahdun: eihän sitten olisi mahdollista viettää päiviä ulkona. Ja karistan ikävän, ja nautin keväästä.

Kunhan iltapäivän lopulla olimme Pehtoorin kanssa syöneet mainioita grillattuja kebakoita (sieltä Lihamestarilta) ja oheisherkkuja, päätimme lähteä kimpassa pienelle pyörälenkille: halusin nähdä pikkuperheen uuden rempatun eteisen. Ja Juniori ymmärsi tarjota lasilliset kuohuvaa. Ja minä hävisin – ihan yrittämättä – Apsulle kolme neljästä Kimblestä.

Palatessa kiertelimme Pateniemen rantoja. Tuuli jo aika kylmästi. Keväästä vain häivähdys, mutta Teekkaritorvien slogan: ”Vappu tulee, tule sinäkin!” on mainio. Vappua kohti, ystävät!

Bloggailu Yliopistoelämää

Kirjoittamisen vaikeudesta

Kyllä on kuulkaa kirjoittamisen rutiini hävinnyt. Mietin vaan, millaista olisi, jollei olisi tätä blogia ylläpitämässä edes jonkinlaista kirjoitustaitoa ja oikeakielisyyttä. Ei ole sellaista jäsentelyn helppoutta ja polveilevien ja vaihtelevien lauseiden liki automaattista tuottamisen tapaa enää. Yhdyssanojakin joutuu jo kovasti miettimään; someko se on turmellut tässäkin asiassa?

Mutta onneksi päivittäin tulee kirjoitettua edes jotain, edes blogiin puolikas tai kokonainen liuskallinen tekstiä, ja sen verran julkista on tämä raapusteluni, että tulee pitäneeksi edes jonkilaista huolta suomen kielestä. Muistaa senkin, että suomen kieli kirjoitetaan erikseen, suomenkielinen yhteen, ja Suomi isolla ja suomalaiset pienellä. Mutta paljon on ammattitaitoa, johon kirjoittamisen itselläni lasken, jo rapissut. Mutta onneksi on blogi, ja te lukijat, ilman teitähän Tuulestatemmattua (siinähän kyllä on yhdyssanavirhe, mutta tarkoituksellinen 😉 ) ei olisi.

Olen siis viimeinen saanut artikkelin lähtemään. Eikä asiatekstin tuottaminen ollut siinä se vaikein juttu, vaan se sama, mikä aina ennenkin. Miten saan tungettua asiani hyvin rajalliseen merkkimäärään. Tänä aamuna tekstiä oli 18000 merkkiä (noin viisi liuskaa) ja monen tunnin äheltämisen jälkeen olin päässyt tavoitteeseen: 6000 merkkiä lähti päätoimittajalle.

Olenko kertonut joskus siitä, kuinka minulle kävi väitöskirjan kanssa, – nimenomaan sen liiallisen laajuden kanssa? – Esitarkastukseen lähetin noin 500 sivua tekstiä, vuosikausien työn tulokseni. Ja kun sitten kahdelta esitarkastajalta aikanaan (kiitettävän nopeasti parissa kuukaudessa) tuli palaute, molempien lausunnossa luki, että tekstiä on supistettava. Toinen vielä hienokseltaan ohjeisti, missä kohtaa käsikirjoitusta sitä ”huttua” oli liikaa. Ja minulla oli vain muutama viikko kaiken muun virkatyön ohessa supistaa. Ja minähän supistin, 60 sivua lähti pois, mutta kuinka ollakkaan kirjapainoon ja viimeiseen versioon lähti alkuperäistä pitempi versio. ; ) Ja läpi meni!

Ensimmäisen graduni esitarkastusversio oli 180 sivua (ohjeistus 100 s.) ja siitäkin karsiutui 60 sivua (nykyisin gradut ovat sen mittaisia 😉 !), enkä edes lisäillyt. Aina minulla on ”liikasanaisuus” ollut tapana ja usein riesana.

Meidän yhdellä omenapuulla ei ole ”liikatuotantoa”. Koko puun sato on tässä.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Kuvien ja tiedostojen palauttamisesta

Olen jotensakin varma, että yhdelle sun toiselle käy joskus, ehkä toisille useammin, toisille vain kerran siten, että tiedostoja häviää vahingossa, tietämättä, itse deletoiden, tietokoneen päivitysten tai milloin minkäkin syyn takia. Ja vielä varmempaa on, että kameran tai puhelimen muistikortilta tulee poistaneeksi kuvia tai niitä häviää muuten ennen kuin niitä on siirtänyt parempaan tai yleensä mihinkään talteen.

Juuri word-tiedostojen merkillisiä katoamisia, muistitikkujen rikkoontumisia ja virusten hyökkäyksiä tuntui vuosien varrella olevan ihan erityisen paljon kandiseminaarin opiskelijoillani, joilla dead-linet olivat paukkuneet rikki; erinäisiä sovittuja päiviä opinnäytteiden palauttamiseksi oli useinkin siirrettävä juuri tiedostojen häviämisen vuoksi. Muitakin selityksiä (tuulesta temmattuja tai tosia? 🙂 ) oli jos jonkinlaisia: koira söi muistiinpanot, lapsi kaatoi maitolasillisen muistitikun päälle, läppäri oli jäänyt ”porukoille” kotiin jonnekin Kainuun peräkylälle edellisenä viikonloppuna siellä käydessä, poikaystävä (muistaakseni kerran yhden opiskelijan tumpelo äiti!) oli vahingossa deletoinut valmiin työn, yliopiston tietokoneluokassa tehty päivitys oli jumittanut vanhan version jne. – kaiken kaikkiaan mitä moninaisimpia tapahtumia tai ainakin selityksiä.

Meidän pari päivää kestänyt tietokoneäksident vei siis yhden tärkeän tiedoston (Pehtoorin liikuntakalenteri, ks. eilinen postaus) ja kuten myöhemmin huomasin muutamia muitakin – ei enää mitenkään erityisen tärkeitä – excel-tiedostoja.

Muistelin lukeneeni ja koulussa kurssikavereiltani kuulleeni että nykyisin on aika hyviä datan palautukseen olevia ohjelmia, jopa ilmaisia. Sellaisia, joita voi netistä ladata omalle koneelle ja koettaa pelastaa, mitä pelastettavissa on.

Niinpä eilen blogin postauksen jälkeen ajattelin kokeilla. Surffailin, etsin, lueskelin Valokuvaajan Neuvola yms. -(FB)nettipalstoja ja tulin vakuuttuneeksi, että Recuva on se, joka voisi auttaa. Löysin aika monta ”free download” -saittia, ja kun olin omalla päättelyllä ja Nortonin virustorjunnan avulla tullut vakuuttuneeksi sivuston turvallisuudesta, latasin Recuvan alla olevasta osoitteesta:

Recuva (erityisesti kuvien palauttamiseen)
https://www.ccleaner.com/recuva/download/standard

Ohjelma oli simppeli käyttää, ja se skannasi melkoisen määrän kansioita nopeasti. Ja löysinkin hävöksissä olleita tiedostoja. Nimenomaan kuvatiedostoja kymmeniä, muttei yhtäkään exceliä eikä wordia. Eikä niillä löytyneillä kuvillakaan ollut mitään ”arvoa”.

Joten kellon käydessä jo hyvinkin yhtätoista, oli etsittävä toinen ohjelma! Ymmärtääkseni turvallisen Data Recoveryn latasin täältä: https://www.easeus.com/ (erityisesti teksti- ja taulukkomuotoisten tiedostojen palauttamiseen). Myös se latautui, skannasi ja toimi nopeasti. Ja voilà! Sieltähän se kadonnut kalenteri kellon juuri lyödessä kaksitoista löytyi. Tosin erinimellä, mutta täysin vaurioitumattomana!

Joten pidä mielessä, että jos jotain häviää, se saattaa olla pelastettavissa aika helposti ja ilman mittavia kustannuksia. Nämä kaksi ilmaista ohjelmaa tuskin pelastavat jos kovalevy on kokonaan korruptoitunut, hajonnut tms. mutta pienempiin havereihin kannattaa kokeilla.

Kameran muistikorteilta kuvat on pelastettavissa varmemmin jos et ole ehtinyt ottaa uusia kuvia ”tyhjennetyn” muistikortin päälle, etkä ole alustanut korttia, vaan vain poistanut kuvat. Siis jos huomaat poistaneesi kuvat, älä käytä muistikorttia ennen kuin olet yrittänyt Recuvalla (tai jollain muualla tai vaikka liikkeessä) pelastaa deletoimasi kuvat.

Ja hanki ulkoinen kovalevy. Minä lähden huomenna ostamaan taas yhden lisää; ennestäänkin on noin viiden teran verran kuvia ja kirjoja ja kaikkea muuta vanhaa kovoilla. Pitäisi noita varmennustalluksia joskus vähän järjestellä ja  perata …

Kuurankukka-teema jatkuu… 😉

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Apsun kanssa yliopistolla

Tänään Apsu-päivä. Mummi ja Apsu olivat humputtelemassa tänään.

Poika puhuu suunnilleen koko ajan. Todellakaan en kaikkea osaa ”kääntää”, mutta aika hyvin jo voi kanssaan jutella. Ja silloin kun ollaan tavanomaisen ulkopuolella, pois kotoa tai ”mummipapan luota”, kuten hän miellä käyntejään nimittää, niin ympäristön, äänien, ihmisten, talojen, kaiken ison ja pienen kommentointi on vilkasta ja aika ihastunutta! Hämmästyttää, kummastuttaa niin moni asia.

Käytiin Linnanmaalla ja kyllä oli yliopistolla paljon ihmettelemistä. Kyllä Humanistisen tiedekunnan ala-aulassa oleva Keminmaan arkeologisten kaivausten pienoismalli, jossa on mm. Jeeppi ja ”mummi, katohan, kaivuni (~kaivuri)!” piti kauan kiinnostusta yllä. Sitten se sama punainen pikkuinen ”puuluola”, jonka läpi omien lasten piti pentuna saada kulkea, kiehtoi tietysti. Entäs ruokaloiden välillä kulkeva pieni ”juna”, jolla viedään ruokia keittiöstä toiseen (vrt. esim. sairaaloissa ja muissa isoissa laitoksissa on sellaisia). Kyllä oli ihmettelemistä, ja kun kuski vielä jututti Apsua ja esitteli vilkkua etc. Ja poika puhua pulputti, ihmetteli ”ei moottonia, kulkee nauhallisesti”. Kone kun ei pidä oikeastaan mitään ääntä (sähkömoottori?) ja sitä tämä insinööripapan ja insinööriopiskelijaisän lapsi mietti.

Kävimme myös Humu-kuppilassa, joka oli tavan mukaan ihan täynnä ja jossa ennen tunsin suunnilleen puolet, mutta tänään en ketään! Poislähtiessä sentään muutama nyt jo varmaan maisterivaiheen tuttua tuli vastaan.

Mutta olimme sopineet tapaavamme työkaverini, meidän toimistosihteerin, jonka kanssa oltiin töissä hyviä kavereita ja ollaan vähän yhteyksissä vieläkin. Moni opiskelija opintojensa alkuvaiheessa usein sotki meidät, – nimemme menivät sekaisin, kun kuulemma olemme jotenkin niin samanoloisia ja -näköisiä. ja kyllä meillä oli paljon hyvin samantyylisiä kamppeita, blondeja oltiin ennen molemmat, P. minua kyllä vähän pienempi, sirompi. Useammin kuin kerran meillä oli hyvin samanlaiset rillit, ja entäs tänään? Ensinnäkin P:llä oli lähes sellaiset lasit, huom. punaiset, kuin minulla on nyt tilauksessa. Noh, tämähän ei ollut mitään uutta, mutta kun P. oli pienen tovin ollut seurassamme, Apsu katsoo häntä ja kääntyy sitten minuun ja osoittaa P:iä ja ilmoittaa: ”mummin näkönen”.

Kirjaston edessä olevaa vaivaisukkoa Apsu katsoi pitkään, koski kenkiä ja totesi: ”Jummi. Jummi jammi. Jääny jummiin.”

Lapsen puheen oppiminen etenee hurjaa vauhtia, osaa laskea viiteen, jopa kymmeneen, luetella kirjaimia osumatta oikeaan, on mielenkiintoista, miten abstraktiot alkavat lapselle hahmottua: suunnilleen kaikki tuleva on tiistaina tai perjantaina.

Minulla on ollut juuri tänään ihana päivä.

Joulu Luettua Niitä näitä Yliopistoelämää

Joulukirjojen ja menneissä maailmoissa

Otin eilen illalla kirjahyllystä yöpöydälle Mika Waltarin ”Joulutarinoita”-kirjan. Siinä on vähän alakuloisia, viehättävän vanhanaikaisia tarinoita, novelleja. Niiden myötä vaihtuu vuosikymmenet ja elämänmeno hetkessä ihan toiseksi kuin todellisuus. Minulla on ollut se kirja 40 vuotta. Siitä en halua luopua. Vaikka yhtäkään tarinaa en joulun aikoihin lukisi, niin kirja on kuitenkin esillä. Sekin on osa jouluani.

Otin samaan pinoon myös pari, pientä, paljon vähemmän alakuloista kirjaa: Maija Paavilaisen ”Lahjakirjan” ja ”Joulukirjan”. Ne minä jo eilen luinkin. Ensimmäisen kerran tänä vuonna. Ne on hauskoja, viisaita, välittäviä, – ehkä vähän uskoviakin, mutta en anna sen häiritä. Niissä on oikeasti välittämisen ja huolehtimisen ajatuksia, nauramista itselle. Niistä pidän paljon.

Ja neljäs kirja on Mark Levengoodin kirjanen ”Ystävä sä lapsien anna villoja”, jossa on esikoululaisten vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Yhdeksän vuotta sitten, jolloin meillä molemmat lapset asuivat viimeistä joulua kotikotona, olen siitä lainannut muutaman ”aforismin”.

Nyt sitten vain tämä yksi:

Jouluaatto on Jeesuksen syntymäpäivä, mutta hän on muuttanut taivaaseen, niin että joulupukki ei tiedä, minne lahjat pitäisi viedä. Siksi hän antaakin ne lapsille. 

                                            Madeleine 7 v.

Sopii tähän päivään, sillä posti toi kotiovelle tänään yhden lahjapaketin, jossa on joulun melkein tärkein lahjani pikkuperheelle. Paketti oli ollut hävöksissä (mistä en onneksi tiennyt), mutta löytyikin tuolta parin tien takaa jostain väärästä osoitteesta. No mutta ”happy end”: paketti on nyt täällä.

Postissa piti silti käydä tänäänkin, ja toimia itsekin postinkantajana. Kävelin Linnanmaalle ja palautin ekstyökaverille vanhan, pienen taulun, josta olin ottanut kuvia ja retusoinut digikuvan ja hommannut uuden printin. Kuva oli kyllä kovin haalistunut ja pinta vaurioitunutkin, mutta aika hyvin sain sen pelastetuksi.

Kun kerran Linnanmaalla olin, kävin yhden jos toisenkin huoneen ovenpielessä tai peremmälläkin tovin vaihtelemassa kuulumisia, päivittämässä tietoja yliopistomaailman muutoksista, nykymenon tuomasta ahdistuksesta, kevään yyteitten jälkeisestä kovin kurjalta kuulostavalta tilanteesta. Tilanne ei kuulostanut hyvälle, mutta kavereita oli tosi mukava nähdä, vaikka aika vähän siellä paikalla sattui ketään olemaan.

Ja ”oman vakkariluentosalini” ohi kävellessä jouluviikon, lomanalusfiiliksen muistuessa mieleen, sellainen ”paras työ, tehty työ” -olo saivat aikaan ihan seitinohuen kaipuun luennoimaan ja pitämään vastaanottoa, kaipuun opinto-ohjaus- ja gradusessioihin. Mutta se oli toki vain hetken viipyilevä häivähdys menneeseen ja mukaviin muistoihin…

 

PS. Huomenna joulukalenterini luukussa joulun ”kirjallinen” osuus jatkuu: yksi maailmanhistorian paras jouluruno!

 

Valokuvaus Yliopistoelämää

Promootiokulkueen varrella

Tällaisina päivinä, kun Oulussa paistaa aurinko ja kun on oman yliopiston 10. tohtoripromootio, melkein kaipaan takaisin akateemiseen maailmaan.

Olihan siellä hienoa tehdä töitä, – ei niinkään elämäntyö, vaan nimenomaan elämäni työ.

Ja kyllä, kyllä minä pidin myös niistä kaikista akateemisista perinteistä ja juhlista, jotka siellä sain elää ja kokea.

Promoootiokulkueen ohi mennessä, kaikkia tuttuja, tärkeitä työkavereita nähdessä, kuvatessa, hetken kaipuu…

Se oli itse asiassa Pehtoori, joka aamulla kysyi ennen kuin ehdin ehdottaa, että lähdetäänkö katsomaan promootiokulkuetta? – Olin kovin mielissäni, että hänkin sen halusi nähdä. Mikseipä? – Olihan meistä molemmista promootiopäiväni ollut hieno, unohtumaton kokemus.

Kolmipäiväinen juhlaviikonloppu keväällä 2006 miekanhiojaisineen (pe), harjoituksineen, promootioakteineen (hatut, miekat, puheet) ja kulkueineen, jumalanpalveluksineen, illallisineen, vanhoine tansseineen (la) ja sitten vielä promoontiopurjehdus sunnuntaina, minkä järjestelyissä olin humanistisen tiedekunnan provendien edustajana päävastuussa.  Siitä projektista minulla olisi paljonkin avauduttavaa, mutta lopultahan kaikki meni hyvin.

Nyt hieman mietin, että oliko sittenkään hyvä juttu, että kieltäydyin huomiselle tarjotusta juhlapuhemahdollisuudesta, – olisiko sittenkin ollut mukava mennä vielä kerran mukaan promootiohumuun… Toisaalta erinomaisen hyvä, etten ollut lupautunut, sillä minulla ei juuri nyt ole nimeksikään ääntä. Viikon vellonut flunssa ja erityisesti kurkkukipu, joka tänäänkin herätti jo ennen kuutta, on vienyt ääneni. Ei olisi puheenpitäjäksi tällä bassolla ja kähinällä.

Vielä palatakseni tuohon meidän kokemaan hienoon promootioviikonloppuun,… Se oli ihan täysipäiväistä protokollan harjoittelua, juhlaa, odottelua ja istumista. Varsinainen promootioakti, jossa kaikki kunniatohtorit ja tohtorit (meitä oli silloin pitkälti kolmattasataa) saavat hattunsa ja miekkansa ja se kestää kolmisen tuntia. Tilaisuus on varsin juhlallinen ja totta puhuen varsin puuduttava, ja protokolla tarkoin säädelty. Yksi tärkeä ohje, myös takapenkkeihin pääseville läheisille, on, että tilaisuudessa ei saa jutella, siellä on tarkoitus istua koko seremonian ajan hiljaa.

[Rehtorin uuden viitan on suunnitellut tänään kunniatohtorin arvon saanut Hannu Väisänen.]

No aamuyhdeksältä alkoivat harjoitukset, yhdentoista jälkeen pieni tauko, jonka aikana mahdollisuus syödä sämpylä, juoda kahvit ja sitten puolelta päivin alkoi tuo varsinainen akti. Kolmen jälkeen siirryimme Saalastinsalista (yliopiston suuri juhlasali) linja-autoihin, jotka veivät keskustaan – oli promootiokulkueen aika. Vuorossa kävely korkkareissa läpi kaupungin kohti tuomiokirkkoa, jossa jumalanpalvelus. Sen jälkeen vajaa pari tuntia aikaa käydä kotona, ja seitsemäksi promootioillalliselle, jossa illan lopuksi vanhat tanssit ja promoottoreiden uloskanto. Ja väliin paljon puheita. Lopultakin kaikki oli hienoa. Paitsi että se päivällispöydässä istuminen tohtorin hattu päässä valtavassa (Smart Housen) salissa, jonne paistoi kuumottova toukokuun ilta-aurinko, oli melkoisen kuumaa. Todellakin teki mieli luopua monia työvuosia ja monia satoja euroja maksaneesta hatusta ja vain juhlia. Mutta ei. Protokolla ja akateeminen juhla vaati hattuilua. Eikä se nyt lopultakaan niin vaikeaa ollut. ;D

Kun kokoonnuimme Mannerheimin puistoon promootiokulkueen järjestäytymistä varten, oli poutaista, melkein aurinkoista, promootiopäivänä paistaa! – niinhän se on luvattu!! – ja olimme jotensakin helpottuneita. Oppiaineessamme samoihin aikoihin väitellyt Lasse Lehtinen seisoi vieressäni hieman levottomana, ja kyseli, eikö minulla ole nälkä? – Olimme toki ehtineet jo aiemmin tutustua ja todenneet toisemme gourmandeiksi, vaihtaneet keittokeittoja ja puhuneet ruoasta enemmän kuin historiantutkimuksesta, mutta vastasin, että eipä nyt oikein ole nälkä, ei ole tullut mieleenkään kaivata ruokaa. Mutta mitä tekee Lehtinen? Bongaa puiston reunalta jäätelökioskin ja käy ostamassa pussillisen tötteröitä ja jakelee niitä kaikille halukkaille: ”Pahimpaan nälkään”. Enpä uskaltanut yhtäkään avata; silkkipuvulla kun oli siistinä selvittävä/juhlittava aamuyöhön asti. Mutta muistanpa tuonkin episodin…

No sitten kun meidän once-in-a-lifetime -promootioviikonloppu oli takana, monet kaverit, sukulaiset, läheiset kyselivät, miten oli mennyt, mikä oli ollut hienointa, minkä tulemme muistamaan aina… Minä koetin selitellä, että kyllä se hetki, kun se tohtorin hattu sitten lopulta päähän laskettiin oli jonkinlainen kulminaatiopiste, tai ehkä sittenkin silloin, kun lähdimme salista kauniin musiikin [älkää kysykö minulta minkä? – ehkä Sibeliusta] saattelemana ulos, oli sellainen huikea olo: NYT!

Ja mitä vastaa mieheni?! –  Oli niin hienoa nähdä ja kuulla – tai siis olla kuulematta – kun vaimo istui kokonaiset kolme tuntia – hereillä ollessaan! – hiljaa. Ei ole muka mies moista ennen tai jälkeen tuon sellaista kokenut!

Promootiossa on taikaa, uskokaa pois. 😉

Oikeasti se on hieno juhla. Niin hieno.

Toukokuussa 1983 olin tuossa. Promootioairueena, vastavalmistuneena maisterina.
Elämä edessä, enkä ajatellut, että se olisi yliopistossa.
Mutta oli se. Sielläkin.
Paljolti siellä.
Historiaa Yliopistoelämää

Mitä menneestä talteen?

Elämä kulkee filminauhana silmien edessä .. joskushan käy niin. Tänään vähän sellainen päivä. Ehkä paremminkin sellainen ”työura kulkee käsien ja silmien kautta mappeihin ja roskiin”.

Tänään on ollut Aapeli-päivä, mutta siitä huolimatta aloittelin jo aamupäivällä (pojan ja papan leikkiessä autoilla 🙂 ) mappien perkausopetaation, ja nimenomaan aloin homman työmapeista. Siksikin kun – paitsi että kouluun pääsemiseksi oli koottava jonkinlainen CV – on koulutuksesta (läpi)pääsemiseksi tehtävä uskottava ja realistinen liiketoimintasuunnitelma kaikkine tykötarpeineen, – siis liitteeksi myös ajantasainen ja kohdennettu CV. Ei muuta kuin penkomaan omia tekemisiä vuosikymmenien varrelta…

Mietin paperipinoja ja mapillisia poispakatessani ja toisaalta huolella takaisin hyllyyn laittaessani, että mitkä ovat ne kriteerit, joilla jotain pois heitän ja joilla säilytän.

Mitä varten päätin vieläkin säilyttää ne kolme mapillista (sanoma)lehtileikkeitä, joissa on joko oma artikkelini tai artikkeli minusta tai tekemisestäni. Ketä varten niitä säilön? – Entä samoin kolme mapillista esitelmiä (yliopiston ulkopuolella pidettyjä, ei siis varsinaisia luentoja), joita olen maakunnissa pitkin Suomenniemeä rampannut pitämässä. Itseäni varten? Että voin vielä palata juttuihin (joista oikeasti osasta tunnen melkein myötähäpeää itseäni kohtaan!) vai kuvittelenko tosiaan niistä jotain vielä hyötyväni? Hyötyväni paperisista, vaikka viimeisen 20 vuoden ajalta kaikki on myös digitaalisena tallessa, siis miksi vielä mappeina varaston hyllylle?

Vai säästänkö niitä perillisiä varten, vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa äidin Lahdessa tai Kuusamossa pitämät esitelmät tai Kalevan alakertaan kirjoitetut monet, monet ”historiapläjäykset” kuten he minun historian popularisoijan tuotoksiani nimittävät.

Miksi panin vieläkin hyllyyn mapillisen materiaalia, jota olen kerännyt ”Vegetarismin historia Suomessa” -(tiede)artikkeliin, joka oli yhden opiskelijani kanssa tarkoitus tehdä. Irtolaisia koskevat kaksi mapillista lähteitä ja tutkimuksia sen sijaan lähti kaatskarille. Ja vastaavia ”linjattomia” päätöksiä tein vaikka kuinka paljon.

Historiantutkijana tietysti kiinnostaa, millä perusteella ihmiset omia arkistojaan kokoavat. Mitä tutkijat työnsä vaiheista ja tuloksista itsellään säästävät? Perusteellisimman tutkijan arkiston, jonka on olen koskaan nähnyt on J. Juhani Kortesalmen tutkmusarkisto, jonka hän on ainakin osaksi luovuttanut Oulun maakunta-arkistoon (nyk. Kansallisarkiston Oulun toimipiste). Siinä arkistossa on suunnilleen kaikki arkisto- ja haastattelureissuilla käytettyjen bussimatkojen ja lounaiden kuititkin!

Kuka säilyttää kaikkea vanhaa? Nimenomaan vanhoja papereita? Miksi? Ketä varten? Kiinnostaisi.

Valokuvia varmasti säilyttävät kaikki, mutta kirjeenvaihtoa? Päiväkirjoja? Työmappeja?

VAT Yliopistoelämää

Opintiellä

Kyllä tämä ammattikoululaisten (tai -opistolaisia kai keskiasteen opiskelijat nykyään ovat) kanssa muutaman päivän samassa luokassa viettäminen on ollut hyvin avartavaa ja opettavaista. Ja heistä hyvin monet nimenomaan viettävät aikaa luokassa.

Joskus yliopistonlehtorina meinasi hermostuttaa opiskelijoiden piittaamattomuus luento- ja seminaariajoista, useat luennoilta poissaolot, saatikka muistiinpanojen tekemättömyys ja muutamien totaalinen piittaamattomuus opetuksesta. Mutta täällä ollaan vielä ihan eri levelillä. Ihan eri.

Ryhmässä on 20 opiskelijaa, joista paikalla on enimmillään ollut 14. Ja se ohikiitävä hetki oli eilen alkuiltapäivästä. Opiskelijoista suurin osa tulee ajoissa, mutta monet tippuvat luokkaan milloin sattuu: vartin yli, tunnin myöhässä, ehkä vasta ruokiksen jälkeen, – tai niin kuin tänäänkin yksi tuli kahdelta todeten ”mie vähä nukuin”. Hän oli ainoa, joka yleensä edes mutisi syyn sille, miksi tuli jotenkin outoon aikaan – tai siis ainakin minun mielestäni outoon aikaan.

Kymmeneltä ja puoli kahdelta on kahvitauko, ja puolikahdeltatoista ruokkis. Mutta oppilaat saattavat lähteä kahville milloin vain ja on sellaisiakin, jotka eivät koko päivänä poistu luokasta. He vain viettävät aikaa luokassa.

InDesignin opiskelu on ollut pääosin itsenäistä työskentelyä koneen ääressä, jolloin osa tekee harjoituksia,  – ja osa ei. Ne pätkät, ne tunnit, kun opettaja opettaa, nämä nuoret ovat aika hiljaa, mutta muun aikaa eivät. Kuulokkeet saa olla tunnilla, mutta ope on huomauttanut jos jollakin on puhelimesta youtube auki, leffa tai peli tai musiikkivideo pyörimässä.

Ja juttujen aiheet? – 16–20-vuotiaat puhuvat elokuvista ja kirjoista, – erityisesti jostain fantasiajutuista, tatskoista, tietskapeleistä, lävistyksistä, vaatteista, pääkalloista, noidista, musiikista, rahasta, tai paremminkin sen puutteesta ja vanhemmistaan – ilahduttavan ´lempeästi´ kylläkin. Tai vähän kuin kehuskelevat kavereilleen isäänsä tai äitiään. Moni on tietysti ollut ihan hiljaa tuijotellen ruutua, mutta moni on liki huutanut motivaationsa puutetta, sitä, että ”elämä on ihan paskaa”,”mulla on taas masis tulossa”… ”tää on niin vaikeeta”, ja sitten se loputon …tuttelu (ks. eilinen postaus).

Mutta olen minä oppinut, paitsi jotain 15-20-vuotiaiden ajatusmaailmasata myös, InDesignia. Kyllä tässä nyt vaikka paistinkääntäjien vuosikertomus tai VAT-koulutukseen kuuluva liiketoimintasuunnitelma komeasti InDesignilla onnistuu. Itseasiassa nuo tulevat olemaan oikein hyviä harjoituksia tämän viikon opintojen jälkeen.

Alkuillan olin koulun studiolla harjoittelemassa näyttöä varten, tekemässä korttikuvia. Yksikseen muutaman tunnin isossa studiossa hääräsin.

Kyllähän se kunnon tilassa on ihan erilaista kuvailla kuin kotosalla tyttären entisessä, pienessä huoneessa tai olohuoneeseen rakennetussa kotistudiossa. Vähän tuli mieleen, jotta taitaa olla ihan yliarvostettua pitää autoa tallissa koko aikaa. Ihan vaan tuli tuo mieleen, kun mietin, mistä kotona saisi kunnon studiotilan… Merkillistä mutta luulenpa, että Pehtoorin tähän asti varaukseton tuki valokuvausharrastukselleni hiipuisi nopeasti, jos moiseen ryhtyisin.



Joulukalenteri Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Ei vielä joulupuuhia

 

klikkaa isommaksi: Tomafoi kurkkimassa Tuulentupaan

Eilen ja tänään vähän hopusti, toimeliaasti ovat päivät kuluneet.

Molempina päivän olen käynyt Linnanmaallakin. Eilen Apsun kanssa käytiin kirjastossa, paria työkaveria ja ystävää heippaamassa ja eläinmuseossa. Ihan niin kuin aina silloin, kun omat lapset olivat samanikäisiä ja minä kotona freenä kirjoittelin paikallishistorioita. Kirjastoreissut olivat lapsista mukavia, kun sai juosta yliopiston käytävillä ja kirjasto-osuuden jälkeen käytiin vielä eläimiä katsomassa.

Olin eilen jotensakin varma, että Aapeli arastelisi ja pelkäisi valtavaa täytettyä karhua, joka museon keskellä hampaitaan näyttää, mutta eipä kahden schäferin kanssa kasvanut poika ollut millänsäkään. Mutta biologian aulassa oleva punainen taideteos, jonne meidän muksujen oli aina päästävä mönkimään ja läpikulkemaan, ei ollut Apsun juttu.

Eikä kirjaston aulassa oleva kirjaviisas talviukko! (ks. myös tuossa sivupalkissa Instagram-kuva).

Tänään sitten oltiin Pehtoorin kanssa katselmassa ja kuuntelemassa, kun (viini)ystävämme (eläköidyttyään biologian professorin virasta) vastaanotti hänestä tehdyn (kuvatun) muotokuvan.  Jopas piti emeritus hyvän läksiäispuheen, josta ei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä hän on yliopistouudistuksesta ja koulutuksen alasajosta.

Vuoden viimeinen paistinkääntäjien nettisivujen päivitys ja jäsenkirjeen laadinta, ja tietojen hommaaminen siihen, on nekin nyt tehtynä. Ja sen vuoksi ja siinä ohessa tuli surffailtua 1920-luvun muodin maailmassa ja ruokakulttuuria opiskellen. Tammikuussa on nimittäin gaalailta, jossa on vintage-pukukoodi. Vaikka tilaisuus on paistinkääntäjien tapahtuma, on se poikkeuksellisesti avoin myös kaikille muille gourmetista ja juhlista pitäville. Niinpä laitan kutsun tähän alle. Lähdehän mukaan! Tavattaisiin siellä! Minä olen jo aloittanut  Downton Abbey -tyylisen flapper-mekon hommaamisen!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nuorten kokkien (Jeunes Chefs Rôtisseurs Competition) kansallinen kisa on tammikuun lopulla Oulussa. Kansallista kilpailua Oulussa ei pääse seuraamaan, mutta kisojen palkintoillallinen (21.1.) on hieno, avoin tilaisuus. Se järjestetään 1920-luvun teemalla. Suomi 100 vuotta -juhlan kunniaksi gaalaillassa on sekä menussa että pukukoodissa itsenäisyyden ajan alun makuja, muistoja ja muoteja. Tähän juhlaan ovat tervetulleita muutkin kuin paistinkääntäjät aveceineen. Siis lähde isommalla porukalla taittamaan talven selkää, tuo ystäväsi katsomaan, millaista on rotissöörien juhlaillallisilla ja tuo ystäväsi nauttimaan glamourista ja gourmetista. Joululahjaksi gaalaillallinen?

Lasaretin Aurora-sali on upea paikka isolle juhlalle, ehkä saamme mukaan elävää charleston- ja dixieland-musiikkiakin. Pukukoodi on ensisijaisesti 20-luku; mutta oikein hyvin tyyliin sopivat miehillä smokki tai tumma puku ja naisilla pikkumustat ja cocktail-puvut. Erinomaisen hyvä johdatus 1920-luvun pukeutumiseen on tässä artikkelissa:
https://tyyliniekka.fi/tyylikatsaus-20-ja-30-luvuille/
Ks. myös Downton Abbeyn 20-luvun pukuja KLIKS

Menun* ja ohjelmalipun hinta paistinkääntäjille aveceineen on 60 euroa/henk. ja viinipaketin hinta on 26 euroa, muille 62 € ja 29 €. Ilmoittautuminen Oulun voutikunnan nettisivulla olevan lomakkeen kautta. 

 *MENU 
Pieniä voileipiä

Lintuliemi
Kivipiirapasteija

Lohta
Majoneesikastiketta

Kokonaisena paistettua häränseläkettä
Madeirakastiketta

Mesimarja Charlotte Russe 
Kahvia

Historiaa Yliopistoelämää

Juhlaperjantai

1-15

Parasta tänään on ollut aamulenkki tyttären kanssa. Tai noh, aamupäivä. Heräsin viideltä, ja käytin monta tuntia viimeistelläkseni kuvakavalkadia, jonka olin luvannut koota tämänpäiväisen seminaarin jälkeisen kahvihetken aikana screenillä pyöriväksi. Vähän oli jäänyt viime tinkaan kokoaminen, mutta kovalevyjeni kätköistä kolmensadan kuvan setin kuitenkin sain aikaiseksi. Mitä kuvia ja mihin?

Tänään oli ”oman” professorini ja pitkäaikaisen esimiehen juhlaseminaari ja historian (laitoksen/oppiaineen) 50-vuotisjuhlapäivä.

1-13

Seminaari oli iltapäivällä. Ja se oli hyvä, erinomainen. Muistot myllersivät mielessä, – paljon olin unohtanut, mutta paljon hyvääkin muistan. Paluu 70- ja 80-luvulle. … Historia yliopistollisena oppiaineena alkoi Oulussa 1966, ja minä aloitin opintoni 12 vuotta myöhemmin. Ja jo 1980 sain ensimmäisen ”kiinnityksen” historian laitokselle, nimikkeellä tutkimusapulainen. Niinpä minunkin historiaani on historian laitoksen historia.

Kahvitilaisuuden aikana monien vanhojen tuttujen ja ex-työkavereiden, ”omien” opiskelijoiden ja jatkotutkijoiden tapaamista, halauksia, muistelua, juttelua. Hyvillä mielin. Ei ollut vaikea solahtaa joukkoon.

Iltajuhla – vapaamuotoinen, omakustanteinen – oli Sokeri-Jussissa. Ilmoitin sinne lähtiessäni, että saatanpa lähteä oppiaineen porukan kanssa jatkoille, joten ehkä tulen myöhään. Tulin yhdeksältä kotiin! Mikä ehkä kertoo siitä, että illanvietto ei ihan vastannut odotuksia. Oli ainakin kovin erilainen ilta kuin 40-vuotisjuhlat tai keväällä opiskelijoiden ainejärjestön 50-vuotisjuhlat.
1-14
Martin kohtasin bussipysäkillä.


Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Asiat menevät

Tiedättekös, että kun on elämänmuutoksen edessä sitä ajattelee, tai ainakin minä ajattelin, että vastaisuudessa, uudessa elämässä, teen asioita, järjestän päiväni kovinkin erilailla kuin ennen. Siis että paljolti työn määrittämästä ja viemästä ajankäytöstä luopuessani muuttaisin elämäntapojani, ajankäyttöäni paljonkin.

Että alkaisin nukkua enemmän, pidempään, päivisinkin. Että liikkuisin joka ikinen päivä. Että lukisin kymmeniä kirjoja vuodessa. Että kävisin tervehtimässä appivanhempia paljon useammin kuin ennen. Että reissaisin kotimaassa ja ulkomailla entistä enemmän, – varsinkin extempore tyyliin ”lähdettäiskös piipahtamaan Roomassa” tai ”mennään Turkuun tapaamaan tuttuja” tai ”nyt on mahdollisuus lähteä joulumarkkinoille Wieniin”. Että joutuisin (= saisin) aamuisin miettiä, mitähän tänään tekisi. Etten tekisi monia tärkeitä asioita samana päivänä, vaan vain yhden kerrallaan. Että sairastuessa sairastaisin, enkä heiluisi liikkeellä. Että opettelisin uusia asioita (vaikkapa kokkaamista tai kuvankäsittelyä) rauhassa yhden asian kerrallaan, enkä pintaraapaisten säheltäisi asioiden kanssa. Että vaikka ja mitä.

No, arvaattekin. Ei se niin mene.

aapeli

Tässä päivässä parasta on ollut, kun oltiin Aapelin kanssa kaksistaan ajelemassa, käväistiin heippaamassa mummin ex-työkavereita, oltiin pitkään puistossa ja sitten vielä tultiin Rantapeltoon syömään ja järjestelemään keittiön alimmat laatikot, eteisen avainlokero, olohuoneen matot ja tyynyt, säätelemään mikroaaltouuni, koko huushollin lamput, ovet ja kaikki mahdolliset näkyvillä olevat nappulat.

aapeli-2

Niin se on tänään mennyt. Ei paremmin olisi voinut mennä.

Hautausmailla Niitä näitä Ruoka ja viini VAT Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Herkkukauppa-ajatuksen nousu ja lasku

Herkkukauppa?

Siitähän minä olen puhunut vuosikausia. Täällä blogissakin sitä olen sivunnut, jotain satunnaisia mainintoja on ollut, ja usein olen luvannut siitä aikeesta, sen noususta ja tuhosta kertoa. Olkoon sen aika nyt.

Ensimmäisen kerran herkkukaupan pitäjäksi ryhtyminen oli vakavassa harkinnassa 1990-luvun lopulla, jolloin olin saanut Keminmaan ja Iin seurakunnan historiat vihdoin valmiiksi, lapset olivat vielä ala-asteiässä, minulla kylläkin virka, mutta siinä ei oikein mahdollisuutta väitöskirjaa tehdä, vaikka sellaiseen oli kovasti jo painetta.

Oulussa ei ollut vielä Stockan herkkua, ainoa italialaisia ja muita speliaaliherkkuja (tuolloin mm. aurinkokuivatut tomaatit ja prosciutto) myyvä liike oli Franzenin talossa pieni herkkukauppa nimeltä Konsulinna. Sinnehän minä pari kertaa kuukaudessa ylimääräiset roponi kannoin: ostin viikonlopuksi juustoja ja erikoispastoja ja ties mitä. Kauppias (herkkukauppiaaksi turhankin hoikka, nuori nainen) tuli tutuksi. Pari vuotta kauppaa pidettyään hän joutui siitä luopumaan, koskapa edessä oli muutto Ranskan Biarritziin, josta miehensä sai hyvän työpaikan.

1-3

Ja kauppias tarjosi kauppaansa minulle: ”Ala sinä tähän kauppiaaksi.” Ja minähän otin tarjouksen vakavasti: mietin jo, mitä tuotevalikoimaan kuuluisi, mitä itse aina tekisin tiskiin, miten kehittelisin tuotteille reseptejä, joita sitten asiakkaille jakaisin. Miten oheen voisi laajentaa pitopalvelun ja hiljaisina hetkinä voisin sitten vielä vääntää sitä väitöskirjaa (voi hyvä tavaton, että ihminen voi olla tyhmä!). Isäni innostui myös ajatuksesta, lupasi takaajaksi ja tukijaksi, ja olisi varmasti omilla ostoillaan pitänytkin putiikin taseen positiivisena. Viikon asiaa pohdin, yhdessä Pehtoorin kanssa pohdimme, mutta sitten, semminkin kun oli jo tiedossa, että Oulussa avattaisiin pian Stockan herkku, luopua koko hommasta.

1-2

Toisen kerran herkkuputiikki-haave nosti päätään 2010-luvun alussa. Oltiin käyty ostoksilla ja ihastelemassa sekä Tampereen Culinaria Keittiöelämää– että Kokkolan Olivette-putiikeissa, ja kun Oulussa ei mitään vastaavaa ollut, ja kun se Stocka ei sitten kuitenkaan ole putiikki, niin ajattelin, että josko Ouluunkin tuollainen kauppa. Kun syksyllä 2011 jäin vuorotteluvapaalle yksi (kymmenistä!) tehtävistä oli pohtia, palaanko vuoden päästä duuniin yliopistolle vai perustanko herkkukaupan? Ja asia oli ihan vakavassa harkinnassa. Kävimme uudelleen Tampereen ja Kokkolan liikkeissä, sovittiin niiden pitäjien kanssa jo alustavasti maahantuonnin yhteistyöstä ja lupasivat neuvoja ja vinkkejä alkuun. Harkitsin ja keskustelin yhteistyöstä muutaman oululaisen ravintoloitsijan kanssa, – niitä kun tuossa vaiheessa paistinkääntäjyyden myötä oli tullut tutuksi. Pankissakin jo asian otin puheeksi.

Laskesteltiin ja etsittiin jo sillä silmällä vuokratilojakin Oulun keskustasta, sillä keskustassa tuollaisen putiikin pitää olla. Kauppahalliin menemistä suunnittelin. Pehtoori ei estellyt, mutta vähän vihjaili, että olenko varma, että sittenkään haluan yrittäjäksi, enkö aikanaan ollut nimenomaan tehnyt vanhemmillenikin selväksi, että minusta ei kaupalliselle ole, enkä kauppaopistoon lähde, saatikka yksityisyrittäjäksi. Ja nyt olin sitten luopumassa itse rakentamastani ”urasta” yliopistossa, vaikka lopultakin ihan erinomaisen hyvin (vielä tuolloin) siinä viihdyin ja elantoni sieltä tienasin.

1

Ratkaiseva tekijä putiikinpitäjäksi luopumisessa ajatuksesta ryhtyä putiikinpitäjäksi oli Oulun ydinkeskustan (= Rotuaarin kivijalkaliikehuoneistojen) hurjat vuokrat. Olin haaveillut mm. silloin tovin tyhjillään olleesta Zebra-kenkäkaupan tilasta, johon sitten tuli Tillander, ja sen jälkeen siinä on ollut vielä ainakin kaksi liikettä. Kun kuulin, mitä muutamat kahvila-baarit Rotuaarilla maksavat vuokraa, tajusin, ettei kannata hyväntekeväisyysmielessä ryhtyä herkkuja oululaisille ja kaupungissa kävijöille myymään. Yhden vaihtoehdonhan Anneli My way -postaukseni loppuun heitti sen jälkeen kun irtisanouduin yliopistosta: ”voit vaikka perustaa historiallisen, mutta ajan hengessä olevan herkkuruoka puotiravintolan, joka kulkee bussilla paikasta toiseen!”

Sen pituinen se!

Herkkuputiikkia en perustanut, enkä lähtenyt opiskelemaan kokiksi, joka sekin oli vielä pari vuotta yhtenä vaihtoehtona. Pyrin ja pääsin suorittamaan Valokuvaajan ammattitutkintoon johtavaa kaksivuotista koulutusta. Siksi nuo kuvat tässä postauksessa. Ehkä ne myös symboloivat putiikkiajatuksen hautaamista, mutta kertovat myös siitä, että olen ollut tänään – pitkästä aikaa – hautuumaalla kuvaamassa.

Niitä näitä VAT Yliopistoelämää

Ovi sulkeutuu, toinen on jo auki

Vieläkin olen ´jossain muualla´, – eilisessä akateemisessa juhlassa ja niissä kaikissa muistoissa, joita se herätti ja joita se toi mieleen.

Eilen oli hyvä, väistämätön, hetki, miettiä edellistä kymmentä vuotta, miettiä työuraa taaksepäin, ja ajatella luopumistani siitä. Onhan tätä lähtölaskentaa jo hyvinkin vuosi, ja enemmänkin, tehty, mutta eilen se konkretisoitui: oli viimeinen ”virallinen” tehtäväni Oulun yliopistossa, päiväni kustoksena. Eilen oli yhden parhaista, yhden ´omistani´, väitöstilaisuus. Alle yhdeksässä vuodessa yliopistoon pääsystä nuori mies väitteli tohtoriksi, ja siinä välillä suorittti kaikki erinomaisin arvosanoin, ohessa töitä tehden, mm. tutkimusapulaisenani.

Poikkeuksellisen paljon olemme olleet tekemisessä, poikkeuksellisen paljon hän on opintojaan minulle tai minun ohjauksessani suorittanut. Ja silti itse, täysin omatoimisesti, opintonsa hanskannut. Juttutuokioita on riittänyt, asiasta ja sen vierestä. Olenhan minä ystävystänyt opiskelijoiden kanssa ennenkin, toki. Melkein joka vuosikurssilla on joku priimus, lellari tai muuten sellainen, jonka kanssa synkkaa syystä tai toisesta erityisen hyvin. Olenpa saanut kutsun muutamien opiskelijoiden häihinkin ja minulle on lähetetty esikoislasten kuvia tai lehtileikkeitä nimityksistä koulumaailman virkoihin tai tietoja lisäopinnoista jossain muualla Suomessa tai ulkomailla. Kontakteja vuosien takaa saatikka viime vuodelta tulee edelleen. Ja eilen väitöksessä oli minun kandilaisiani, mikä lämmitti.

Mutta ei ole ketään muuta, jonka opiskelu-uraa olen ensimmäisestä päivästä väitökseen asti päässyt ohjaamaan, seuraamaan, myötäelämään tällä tavoin, ja koko ajan.

Eilinen herätti merkillisen(?) kiitollisuuden ja ylpeyden tunteen.

_MG_0749

Olin kovin iloinen, että väitöksessä oli oppiaineeni kollegoita, molemmat emeritusprofessorit, molemmat nykyiset professorit, valmistuneita ja nykyisiä opiskelijoitani, –  ja Pehtoori sekä Juniori. Juniori oli samppanjapalkalla kuvaamassa, olisipa ollut vielä karonkassakin.

Karonkka Uudella Seurahuoneella oli hieno, ja herkullinen, herkkäkin. Vain vähän kyynelehdin, mutta en ollut ainoa. Kyyneleisiin oli moniakin syitä. Ilon ja haikeuden kyyneleitä olivat.

Mutta elämä jatkuu… tosin ei minun elämäni akateemisessa maailmassa juuri ollenkaan. Mutta näinhän minä olen halunnut. Oli hienoa lopettaa se näin. Jäi hyvä mieli. Oikein hyvä mieli.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään olen luvannut julkistaa kuva-arvoituksen. Mikä oli meidän koulutehtävä, johon ottamani kuvat julkaisin täällä?

Kukaan ei osannut kuvasarjastani löytää annettua tehtävää, mikä ei ole ihme. Lupasin kaikkien arvanneiden kesken arpoa palkinnon. Yleensähän täällä blogin arvonnoissa onnettarena on ollut joko Esikoinen tai Miniä, mutta tänään – ensimmäistä kertaa – arvonnan suoritti Aapeli. Arvonnassa olivat mukana – vastausjärjestykssä – Maisa, Katri H., Jarin, Reijo, Tiina, Inkku, Anneli ja Laura. Kiitos kaikille innokkaasti osallistuneille ja hyviä arvauksia esittäneille. Jokainen sai arvontapalloon numeronsa (Maisa  = 1, Katri H. = 2 etc) , ja pallot olivat Aapelin syöttötuolilla odottamassa. Se pallo, johon pojanpoika ekana tarttuisi, olisi voittaja! Ja näin kävi:

https://goo.gl/photos/33TXhejSobBNfhhC6

Onnea voittajalle = numero KOLME!! Torikahvit, samppanjaa tai jätskiä on luvassa palkinnoksi!

Ja mikä oli tehtävänanto?  – Se meni näin: ”Lukekaa asuinpaikkanne sääennuste sinä päivänä jolloin kuvaatte ja tehkää ennusteesta viiden kuvan sarja.”

Oli siis kuvitettava yhden päivän sääennuste. Ja taas oli tehtävä SARJA. Valitsin kuvauspäiväkseni keskiviikon, jonka ennuste meni näin:

Säätiedotus 18.5.2016 klo 6

Selkeää tai puolipilvistä ja poutaa.
Aamupäivällä pilvisyys lisääntyy.
Päivällä lounaasta leviää sadealue Pohjois-Pohjanmaan ylle.
Yöllä edelleen sadetta.
Heikkoa tuulta.

Tänään saimme jo palautteen noista sarjoista, ja opesta tuo auto-perspektiivissä pysyttelemiseni oli hyvä ratkaisu. Oli se ainakin vähän erilainen kuin monien muiden pilviä, peltoja ja rantamaisemia kuvaava ratkaisu. Että ei siis ihan mönkään mennyt. 😉

Niitä näitä Yliopistoelämää

Ennen viimeistä ´omaa´väitöstä

1-6

Postaukseni otsikko voisi (kuvien perusteella) olla ´makron paluu´, sillä tänään – vihdoin – sain 100-millisen makro-objektiivini takaisin korjauksesta ja huollosta. Kallis kuukauden etelänreissu objektiivilla on ollut, mutta nyt minulla on taas toimiva linssi, joka on paras mahdollinen sekä ruoka-, kukka- että henkilökuvauksiin. Ihan minun ykköslinssini.

1-5

Ja tuo kukka? – Tähtisilmä! En voinut vastustaa kun käväisin yks päivä puutarhalla tekemässä alustavaa katselmusta. Tänä vuonna – taas – olen päättänyt tyytyä vähiin kesäkukkiin. On pysyttävä vähissä. Meillähän on pihalla – kiitos Pehtoorin – koko kesän kukkivia, kaikkia ihania… Niin kuin nyt nämä kevätkaihonkukat.

1-9

Ja koivut. Niitä meillä riittää, mikä tuntuu kyllä muutaman tunnin puutarhatouhuamisen jälkeen silmissä ja syvällä nielussa – kiva kun huomenna kustos on umpiturvoksissa. Turha varmaan sitten selitellä, että on siitepölyä rutkasti ilmassa…

[kannattaa klikata kevään vihreys isommaksi]

1-3

1-4

Hyvä on, koivut ovat ihania, mutta ne allergisoivat, – tänä vuonna enemmän kuin aikoihin. Siitä huolimatta tämä kevään, alkukesän, vehreys ja linnunlaulu ovat jotain ihan hurjan ihanaa.

1-8

[Yllä minun ”äitienpäiväruusuni”. Tykkään siitä hyvin paljon.]

Siitä huolimatta emme Aapelin kanssa lähteneet ulos, vaikka mieli teki. Ja kyllä me keksimme sisälläkin kovasti puuhailua. Tänään(kin), kun Apsu oli parituntisen mummilla hoidossa, me mm. katselimme lamppuja. Aapeli tykkää ihan erityisen paljon lampuista, ihan sama, onko niissä valoa vai ei, joka tapauksessa ne ovat huippujuttu. Valon lapsi. Ja meidän kaappikello. Kun se aina puolelta ja tasalta soi, on se melkein päivän kohokohta: pikkuisella meinaa henki salpautua, kun se on niin jännää. Ja sitten meillä oli isänsä vanhoja Fischer Price -leluja, tietokone, superpallo, (edelleen isänsä vanhoja) kirjoja, kukkuu-leikkiä ja kaikkea älyllistä, mitä mummi tarvii huomiseen akateemiseen loppuhuipennukseensa (ne muutamat lauseet) virittäytymisessä.

Siitä puheenollen…

Olisi aika ryhtyä tekemään karonkkapuhetta, totta puhuen viimeistelemään. Kaikki muu alkaakin onneksi olla valmiina. Jännittää tietysti vähän, lopultakin hyvin vähän. Varsinkin jos vertaan omaan väitökseeni, joka oli liki päivälleen 12 vuotta sitten.(Kakstoista!!!)  Silloin meni jännityksen vuoksi jopa ruokahalu, kuten olen jo joskus täällä kirjoittanut:

Ainoa kerta, jonka muistan, jolloin en ole voinut syödä, oli väitöstä edeltävänä perjantai-iltana. Menin silloin töiden jälkeen kampaajalle ja hankkimaan vielä jotain tarpeellista seuraavaa suurta päivää varten, ja kun tulin kotiin, oli mieheni tehnyt ruoan: savustanut nieriää ja tehnyt salaatin, avannut pienen samppanjapullon. Parasta mitä voin tietää, mutta ei. Mitään en pystynyt syömään. Enkä juuri väitöspäivän aamunakaan. Että vähän jännitti. Karonkassa kaikki kyllä sitten maistui kaksinverroin!

Tänään olen syönyt hyvin, ulkoillut paljon ja hyvillä mielin olen. Huominen kustospäivä on erilainen kuin se ensimmäiseni vastaava. Huomenna on minun päiväni kustoksena, viimemen ´jobi´ yliopistomaailmassa.  http://www.oulu.fi/yliopisto/node/4084 Olisipa ilo nähdä (blogi)tuttuja yleisön joukossa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Huomenna kannattaa osallistua paitsi väitökseen, myös arvontaan: mitä olen kuvannut? Tässä vaiheessa voisin sanoa, että yksikään aiemmista vastauksista EI ole oikein. Kyllä kyse heijasteista ja auto on se toinen ´tehokeino´ ja kolmas on puna-vihreä, jota kuvissa käytin, mutta mikä on se ASIA, jota yritin kuvata?

Kunhan jotain vastaat, olet mukana. Osallistumalla olet mukana arvonnassa, joka suoritetaan (vasta) sunnuntaina. Siis osallistumisaikaa on huominen lauantai.

 

Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Moneksi

Nallikari by night 2

Toimenpäivä tänään. Reitillä Caritas – OYS – Caritas – Hammarin Sähkö – K-Market – Caritas – Stocka – Puistolan Deli – Cilja Q (ompelija) – ”lahjanostokauppa” – Linnanmaa – Paljekirppis vierähti ihan täysi työpäivä. Siis äidin kanssa ja luona vierähti aamupäivä ja iltapäivä lauantaisen väitöksen valmisteluissa. Väittelijän kanssa pidimme vielä kahvipalaverin kaupungilla. Ehkäpä hänelle oli mukava vielä käydä asioita läpi, vaikka kyllä pärjää ja osaa asiansa,  ja karonkkansa on järjestellyt erinomaisen hienosti. Mutta ikäänkuin sellainen tsemppimeetinki.

Näin outsiderina – emeritana – minulla on ollut yksi järjestelyihin liittyvä lisäjuttu hoideltava. Koska minulla ei ole enää kampuksella työhuonetta, eikä avainta edes käytäville, oli järjestettävä itselle avaimia ja käyttöön yksi siisti, isohko työhuone, jotta voidaan väittelijän ja vastaväittäjän kanssa ennen väitöstä tovi istahtaa ja jutella, ja että voidaan hattukotelot ja päällysvaatteet jonnekin laittaa. Ulkoistetun kustoksen erityisongelmia tämmöiset. 😉

Nallikari by night

Iltapäivän lopulla kävin tyhjentämässä kirppispöydän, joka on kaksi viikkoa ollut käytössä ja jonne olen käynyt parikin kertaa täydentämässä kirjapinoja ja viemässä kaikenmoista rompetta ja kampetta. Maanantaina jo kävin pudottamassa kaikkien silloin jäljellä olleiden tavaroiden ja vaatteiden hinnat puoleen, joten eipä tänään paljon enää ollut hyllyillä. Yksi iso kauppakassillinen vain. Tosi hyvin kävivät 119 tuotetta kaupaksi, ja rahaakin tuli melkein neljäsataa, josta pöytävuokra vei 60 euroa. Lupasin kaiken tuoton ”Aapelin matkakassaan”.

Majakka iltavalossa

[Postikorttikuvat toissailtaiselta, liki yöhön venyneeltä, kuvausretkeltäni.
Klikkaahan kuvat isommiksi.]

Niitä näitä VAT Yliopistoelämää

Sähköpostin vaihdos

Kasapäin kodinhoidollisia hommia ja opiskelujuttuja tänään. Pehtoori on yksin huhkinut pihalla, minä vielä hoidellut kaikenmoisia paperihommia, ja sitten tilannut sen uuden tietokoneen. Viimeinen perustelu sen tekemiseksi oli tämä aamulla tullut sähköposti:

Käyttöoikeutesi rrs-tunnukseen on henkilökuntarekisteritietojen mukaan päättymässä.

– –  tunnuksesi sulkeutuu kahden (2) viikon kuluessa.
– Ota kopiot tärkeistä tiedostoistasi, sähköposteistasi ja sähköpostiosoitteistasi ennen määräaikaa.
– Muistathan käydä katsomassa Lähtevän työntekijän muistilistan jos palvelussuhteesi on päättymässä: http://u.oulu.fi/tarkastuslista

Terveisin
Tietohallinto

Terveisiä vaan tietohallinnolle, että ei ole pikkuhomma tämä ruljanssi. Minä olen saanut tuon em. rrs-tunnuksen 1.1.1994, joten minulla on yli 20 vuoden ajalta sähköposteja (tulleita ja lähteneitä) tallennettuna, niitä on vieläkin yli 10 000, vaikka jo viime keväänä deletoin tai siirsin muille erinäisiä kansioita ja vaikka satunnaisesti postilaatikoita olen siivoillutkin. Arvelisin, että noiden joukossa on noin sata viestiä, jotka haluaisin säilyttää, ja ehkä 20, jotka ovat minun urallani ja elämässäni olleet niin tärkeitä, että ne haluaisin jopa tulostaa.

Tietoliikenteessä on siis alkamassa uusi aikakausi, ja menetän yliopiston sähköpostiosoitteen mahdollistaman ”oppilaitoslisenssihinnan”/henkilökuntaoikeuden moniin ohjelmiin, mm. Adoben ohjelmat (Photari, Light Room, Dreamviewer etc. joita käytän päivittäin ja paljon) ja MS Officen. Olen lehtoristatuksella nuo saanut edullisesti käyttööni, nyt täytyy vaihtaa Tornion Ammattiopisto Lappian opiskelijastatukseen ja koulun sähköpostiosoitteeseen, jotta edes osa olisi edullisempia. Ja tässä yhteydessä on siis hyvä vaihtaa myös tietskari.

Tosin tuota koulun sähköpostia en käytä muuten kuin noiden lisenssijuttujen kanssa, joten kesäkuun alusta lähtien on käytössä VAIN reija at satokangas.fi -osoite. Olkaapas, ystävät ja kylänmiehet, ystävällisiä ja vaihtakaa oulu.fi -osoitteeni tuohon siviilipostiin, etten jää paitsi posteistanne.

Minun olisi tilattava uudet käyntikortitkin. Työkäyntikortteja en ole vuoteen juuri tarvinnut, mutta minulla on jo monta vuotta oma ”siviilikäyntikortti”, jossa on www-sivujeni (ja siis tämän blogin, keittokirjojeni, matkasivujeni) osoite, jota on kyselty reissuissa, paistinkääntäjä-, ruoka- ja valokuvausyhteyksissä. Mutta kun siinäkin on tuo oulu.fi -osoite. Olisi suunniteltava ja tietysti kuvattava uusi kortti. Oma kortti, jossa on myös www-sivujeni (ml. keittokirjat, matkasivut ja tietty tämä Temmattu) osoite, on ollut hyvä ruoka-, reissu-, paistinkääntäjä- yms. muissa harrastushommissa. Siksipä taidan uuden tehdä.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Teesit seinälle

Tämän päivän kohdalla kalenterissani luki ”Naulaus”.

Historiatieteissä meillä on jo yli kolme vuosikymmentä ollut tapana (joka tosin lopahti välillä), että 10 päivää ennen väitöstilaisuutta, jolloin kirjan on oltava valmis, se ”naulataan” seinään. Niinhän Lutherkin teki. Vai tekikö sittenkään? – Ei kai ole päästy ihan varmuuteen, naulasiko Luther aikanaan teesinsä Wittenbergin kirkon oveen, mutta ainakin hän jakeli ”disputaatiotaan” varsin laajalti sekä kirkonmiesten keskuuteen että yliopistoihin. Siis julkisti väitteensä. Siitähän väitösprosessissakin on kyse. Ja tämän puolituhatvuotisen perinteen yksi jatkumo otettiin historian laitoksella käyttöön 1980-luvun alussa. Ja olenpa minäkin oman opukseni muutamin  professorin ja omin saatesanoin (22.5.2004) seinälle ripustanut.

Tänään oli sitten minun vuoroni olla ”professori emerita”, jonka ohjattava on saanut väitöskirjansa valmiiksi ja tänään hän kirjansa julkisti ja väikkäri virallisin, pienimuotoisin menoin, pienin puhein, seinälle laitettiin. Tämä oli minulle toinen ja varmastikin viimeinen kerta tässä roolissa. Hyvällehän se tuntuu kun työ on tältä osin jo liki tehty. Yhden parhaista opiskelijoista olen saanut virallisestikin olla ohjailemassa tohtoriutumiseen asti.

Väitös on ensi viikon lauantaina. Ja aihekin on myös ”maallikoita” kiinnostava, joten kannattaa tulla paikalle. Parituntinen väitöstilaisuus on mukava joskus kokea, ja historian väitöksissä ei tarvitse huolehtia, että tieteen kieli olisi ymmärtämätöntä asiaan vihkiytymättömille. Väitökset ovat ihan avoimia tilaisuuksia, ja ainakin meidän alan väitöksissä on aina myös ”suurta yleisöä” eli muitakin kuin oman tieteenalan ihmisiä tai väittelijän läheisiä ja tuttuja paikalla.

http://www.oulu.fi/yliopisto/node/4084

Ja onhan luonnollisesti jännittävää seurata, kuinka selviän kunnialla niistä kolmesta, vai peräti neljästä, lauseesta, jotka minun on kustoksena väitöksen alussa ja lopussa ääneen sanottava.

Silta

 

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Vuosijuhlien jälkeen

Lauantaisista juhlista raportoiminen jäi eilen ruokapostauksen vuoksi syrjään, joten palaanpa niihin nyt.

Oulun yliopistossa aloitettiin (yleisen) historian opetus syksyllä 1966, ja jo samaisena syksynä ensimmäinen vuosikurssi perusti ainejärjestön ja sille annettiin nimeksi Tiima. Minun aloittaessani (1978) opinnot Tiimalla oli  takana riipivä ja vuosikymmeniksi jälkiä jättänyt (valta)taistelu. Oulussa se ykkösjuttu ei ollut niinkään taistolaisuus, vaan sosialismi ja marxismi, ne olivat hyvin vahvoja vielä 1980-luvullakin. Ainejärjestötoiminta ainakin humanistisessa tiedekunnassa oli vahvasti poliittista pitkälle 1990-lukuakin.

Minuakin pyydettiin joskus mukaan Tiiman hallitukseen, – en koskaan mennyt. Tilintarkastajana olin joskus 2000-luvun vaihteessa muutamana vuonna, siinä kaikki. Paitsi, että olen ollut aktiivinen bileisiin osallistuja! Jopa ensimmäisten Tiiman bakkanaalien järjestäjänä olin enemmän kuin moni muu opiskelukaverini. Ja sitten opettajana olemme parin kollegan kanssa uskollisesti, ja merkillistä kyllä opiskelijoiden iloksi, lähes aina osallistuneet kuusijuhlaan (jonka järjestää 3. vsk) ja keväällä bakkanaaleihin (1. vsk:n homma). Ja juuri nämä kaksi kollegaa (yleisen historian amanuenssi, ja aate- ja oppihistorian amanuenssi, ja minä Suomen ja Skandinavian historian amanuenssi, sittemmin lehtoriuduimme ja vielä yliopistonlehtoriuduimme) olivat lauantainakin juhlissa. Eikä meidän lisäksi ollut sitten kuin yksi muu opettaja.

Tiiman ja oppiaineen (= laitoksen) juhlatoimikunnat eivät oikein olleet kohdanneet tällä kertaa, mikä merkitsi sitä, että lauantaina oli humanisteilla kaksikin väitöstilaisuutta, joten moni henkilökunnasta oli sitten kutsuttuna karonkkaan ja opiskelijoiden juhlat jäivät toissisijaiseksi. Kymmenen vuotta sitten oli yhteiset hienot juhlat, joissa oli melkein koko henkilökunta. Ja arvatkaapas, kuka oli koordinaattorina silloin? Aina pitäisi olla ite tekemässä. 🙂

Mutta vaikka henkilökuntaa ei nyt puolivuosisataisilla juhlilla juuri mainittavaksi asti ollutkaan, ei se tehnyt niistä yhtään vähemmän akateemisia; tummat puvut ja pitkät helmat tekivät humanistiopiskelijoista komeita ja kauniita. Vanhojakin opiskelijavuosikertoja oli mukana, ja kaiken kaikkiaan meitä oli 120 juhlijaa. Olivat kutsut tehneet siten, että Tiiman hallituksen kunkin vuoden puheenjohtaja oli saanut tehtäväkseen kutsua niin paljon tuttujaan kuin onnistui tietoja löytämään.

Pääjuhla vastaanottoineen oli Peuhun kartanossa Oulunsalossa, merenrannalla. Komeassa 120 vuotta vanhassa isossa hirsirakennuksessa tarjoiltiin kolmen ruokalajin kelpo (vallan tuhti) illallinen juomineen kuudenkympin illalliskorttia vastaan.

Välillä laulettiin; juomalauluja, Finlandiakin (ei vaan minun aikanani olisi moista vuosijuhlissa laulettu) ja sitten vahvan kepulaisen historianopiskelijapoppoon toiveesta laulettiin maakuntalaulu (Maa ponteva Pohjolan äärillä…) ja mitä merkillistä sen jälkeen kuulenkaan vessakeskustelussa? Moni ei tiennyt koko laulua, ei ollut edes kuullut. O mores, o tempora! Tai siis minusta sellainen kuulosti ihan ihmeelliseltä. Sitten eri puolilla Suomea olevat opiskelijaneitokaiset rupesivat itse kukin muistelemaan, mikä heidän kotiseutunsa maakuntalaulu on, ja aika harva tiesi, saatikka, että olisi osannut sanat. Kyllä meidän piti varmaan kansakoulun eka luokalla jo oma laulu osata. Mikä Tuulestatemmatun lukijakunnan osaamiseen tulee, kun kyseessä on maakuntalaulut?

Mutta sen, mitä historian opiskelijat (ja opettajat) osasivat, oli puhuminen. Hyviä, sopivan miettaisia, hauskoja, ajateltuja, argumentoituja ja avarakatseisia puheita. Minuakin oli jo etukäteen pyydetty puhumaan, olin osannut kieltäytyä, enkä vapaaseenkaan sanaan yllytyksestä huolimatta ryhtynyt. Pidin puheeni jo viime kevään bakkanaaleissa.

Toisin kuin pönötyspäivällisillä, lauantaina oli aina ruokien välissä kunnon tauko, mikä oli tosi mukava, jotta ehti käydä naapuripöydissä juttelemassa. Olin kovin otettu, kun minut oli ykköspöytään plaseerattu, mutta olinpa vielä iloisempi kun moni tuli juttelemaan kertomaan kuulumisiaan ja aikaansaannoksiaan, halaamaan ja  sanomaan, että ikäväkin on ollut, ihmettelemään minun opiskelemaan lähtemistäni 😉 . Tanssimaan en ehtinyt, kun monen kanssa juteltiin, kartanon yhteen nurkkaan oli perustettu ”studio”, jossa otettiin yksi jos toinen ryhmäkuva, johon haluttiin myös ent. ope mukaan. Puoliyhdentoista aikaan lähti ensimmäinen bussikyyti takaisin kaupunkiin, ja jatkoille, jotka olivat Teekkaritalolla Pikisaaressa.

Jatkoille en lähtenyt, en sentään. Sunnuntaiaamuna yhdeksältä olisi ollut sillis Kaijonharjun pub Kuutiossa, mutta sinnekään en aamusella tepastellut, vaikka pikkuisen olin sellaista lupaillutkin. Joku raja juhlinnassa se sentään ”virkaheitolla” lehtorillakin on. 🙂

Lauantaina olin ilman digijärkkäriä – onneksi, enkä kyllä henkilökuvia niin vaan julkaisikaan, mutta minulla on satoja kuvia (ei ehkä minun nykyisiä kuvakriteerejä täyttäviä :)) menneiltä vuosikymmiltä, ja monista vuosijuhlista ja muista kekkereistä. Tämä ensimmäinen on niin epäselvä, että sen rohkenen julkistaa läsnäolleilta lupaa kysymättä: kuva on 40-vuotisjuhlista, ja muutamat kuvassa olijoista olivat nyt lauantainakin paikalla.

HL 40

Ja alla oleva kuva on syyskesältä 2005, jolloin olimme henkilökunnan kanssa Oulu-hallissa julkistamassa Oulun vuosisadat -kirjaa (Oulu 1605 – 2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juhlia on siis ollut.

* * *

Mutta tänään on ollut jo sellaista hieman ”työviritteistä” puuhaa: lauantaina on myös kirjan julkkarit, ja sitä varten pientä puheeenvuoroa olen valmistellut. Ja ottanut etätehtäviä varten kuvia. Ja haasteita varten: tämän viikon haasteena on kuvata kulkuneuvo. Ja kuvassa oli olisi oltava vähän ”taiteellisuutta”, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Mutta ei ainakaan tuotekuvaa. Minä kävin jo Automuseolla sata kuvaa ottamassa… 😉

Niitä näitä VAT Yliopistoelämää

Paljon yhdelle päivälle

Väsynyt mutta onnellinen.

Täällä taas Torniossa ollaan. Kuudes lähiopetusviikonloppu on nyt. Kuvat on ”Kaunolasta”, jossa meitä tällä kertaa asustelee vain kolme. Opiskelijakämpäksi oikein kelpo tämä on.

Opiskelija-asunto

Mutta ennen kuin tähän asti päästiin, on päivässä tapahtunut paljon. Paljon hyvää.

Aamuviideltä uni loppui, olihan sitä jo melkein viisi tuntia takana. Sähköpostiliikennettä emerita-asioissa, paistinkääntäjäasioissa, lääkäriasioissa, ja vielä ehdin tehdä käsikirjoitukselle kaikenmoista. Mutta kansi jäi vielä ensi viikon alkuun. Noh, kuvat ja suunnitelma sitä varten on olemassa. Maanantaina sitten.

Opiskelija-asunto-3

Ajelin Haukiputaalle, jossa kirjan taittajaksi lupautunut E. asuu. Hänen kanssaan olen tehnyt ainakin viisi kirjaprojektia. Ainakin. E. on opiskelijani, jolla on oma firma, tekee työt nopeasti ja osaa. Siispä sinne jätin mapin ja tikullisen kuvia ja tekstiä. Nyt se on tehty. Voisinpa sanoa, että parhaani tein, enempää ei voida vaatia. En voi sanoa niin. On sanottava, että aika paljon tein, ja enempää en enää halua.

Opiskelija-asunto-5

Haukiputaalta kohti pohjoista: seuraava etappi Iissä. Sain systeriltä joululahjaksi lahjakortin iiläiseen ”Voi hyvin” -studioon. Kyllä kuumakivihieronta oli paikallaan. Juuri tänään. Koneen ääreen moneksi päiväksi käpertynyt kroppa relaksoitui todella.

Ja sitten kun autolle mennessä  katselin puhelimesta viestejä: VIHDOIN oli tullut toinen lausunto liittyen tohtorikoulutettavan(i) väitöskirjaan. Olen lukenut monia, ehkä jopa kymmeniä esitarkastuslausuntoja, ja enpä moista ole ennen nähnyt. Oivaltava, pitkähkö, perusteellinen, hauska, älykäs, kiittävä, kritikoiva, asiantunteva, analyyttinen. Liki artikkeli oli se. Ja painatuslupaa suositteleva.  Yesh! Pari puhelua, ja matka jatkui.

Opiskelija-asunto-7

Torniossa ehdin häthätää käväistä syömässä, hakea asuntolan avaimen, viedä kamat ja sitten koululle.

Opiskelija-asunto-8

Palautteesta oli kyse myös tällä opiskelijalla. Studiokuvaharkkani eivät olleetkaan niin huonoja. Hassua. Itsearvioinnissa ennen koulutuksen alkua pidin surkeimpana osa-alueenani studiokuvausta (jota en ole ennen tehnyt) ja olen ajatellut, että luonto/miljöökuvauksessa jotain osaan, mutta nyt sitten yhtäkkiä osaankin – edes joten kuten – ottaa kuvasarjoja saksista ja kelloista. 😀

Ja ensi yönä osaan nukkua.

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus Yliopistoelämää

Linnanmaalla uusin silmin

Linnanmaalla, työpaikalla (ex) kävin. Tulipa rauhallinen mieli.

Entistä vakuuttuneempi olen sen suhteen, että lähdin hyvissä ajoin.

Oli mukava kuulla, että asiat etenee, mutta myös, että entistä vaikeampi on saada ne etenemään. Mukavaa on siis se, ettei minun tarvi olla yrittämässä. Monia uhkakuvia, jo toteutuneita kurjia juttuja, tuntui olevan.

Rauhallisen tunteen teki sekin, että väitöskirjan tekijä, ohjattavani, on jo loppusuoralla. Kahvituokion kimpassa vietimme, mahdollista väitöstä suunnittelimme. Molemmille tärkeä etappi on tulossa.

Oppiaineen yksi kauan odotettu väitöstilaisuuskin oli tänään, sehän se oli tähdellisin syy, miksi juuri tänään kampukselle hankkiuduin. Oli ilo kuunnella ja tuntea, että tiedän, mistä puhutaan, etten ole ole vielä unohtanut tieteellistä diskurssia, etten vieä ole ulkona tutkimuksen nykytilasta, että vielä kuitenkin voin olla osa tiedeyhteisöä.

Tosin.

Huomasin, että kamerani hakeutui käytävillä kuvaamaan vähemmän akateemisia aiheita. KTK:n opiskelijat olivat taas KLIKS tehneet opinnäyteitään…. 😉

Linnanmaalla-12

Linnanmaalla-13

Linnanmaalla-14

Alla kannanotto terveellisen ruoan puolesta – virkkaamalla!

Linnanmaalla-2

Linnanmaalla-3

Yliopistolla on menossa massiivinen yrittäjyyttä edistävä kampanja. Yllä kannanotto sen suhteen.

Linnanmaalla-4

Katutaidetta sisätiloissa ovat nuo.

Omaa visuaalista näkemystäni olen tässä minäkin koettanut toteuttaa…

Illan päälle Pehtoorin kanssa minun läksyjäni, tuotekuvausasioita, edistääksemme avasimme kuohuviinin … ja nautimme eilisiä ”etelän hedelmiä”. 🙂

Linnanmaalla-15

Linnanmaalla-16

Linnanmaalla-17

Ananas ja minttu ovat verraton yhdistelmä.

Ja kuohuviini maistuu pakkasellakin.

Mathai

Mathai-2

Niitä näitä Valokuvaus VAT Yliopistoelämää

Yliopistonlehtorista valokuvauksen opiskelijaksi

Kerran vielä, Sam!

Olen kahden viikon aikana julkaissut blogissani enemmän omakuvia kuin laki sallii tai ainakin enemmän kuin koskaan ennen samassa ajassa tai edes vuodessa. Ja nyt vielä tämä postaus niissä merkeissä. Mutta perusteluna omakuvien paljouteen on, että näitä on opintojen vuoksi otettava, ja näiden tekemistä harjoiteltava.

Yksi etätehtävistä seuraavalle lähiopetusjaksolle on oma kuva monistettuna, ja taso/layer-tekniikkaa on hyödynnyttävä. Syvyyssuhteet ja etuala tulee ottaa huomioon. Huumoriin ja itseironiaan kehotettiin ihan erikseen. Rohkeutta ja leikkiä suositeltiin visualisointiin. …  Kuvia on tehtävä yksi tai kaksi.  Monistuskuvalle pitää sitten tehdä myös pari: oma kuva, jossa tekniikka ja ilmaisu on vapaa.

Minähän mietin ideaa sunnuntaina Torniosta kotiin ajellessa ja keksinkin sitten. Mielestäni oikein hyvänkin idean. Ja nyt alkaa tuo ensimmäinen kuva, tai kaksikin kuvaa tuohon monistusjuttuun olla valmiina. Eihän ne taaskaan teknisesti ole sellaisia kuin olisin halunnut, mutta mahdollisuutta uudelleen yrittämiseen ainakaan samalla idealla, varsinkaan samassa paikassa, ei taida olla. Potrettikuvan idea on sekin valmiina, ja muutama kymmenen otosta jo otinkin, pistän tähän näytille muutaman muokkaamattoman, mutta aion yrittää vielä uudelleen… monta kohtaa pitää vielä hioa.

Ensimmäinen vaihe oli soittaa maanantaina Linnanmaan virastomestareille ja kysyä, saanko joku aamu tulla tunniksi kampuksen suurimpaan luentosaliin (L1) kuvailemaan. – Lupasivat. Toiseksi kävin ostamassa kameraan langattoman kaukolaukaisimen: kameran 10 sekunnin itselaukaisu ei millään muotoa tulisi riittämään. Tiistai-iltana oli kolmas esivalmisteluvaihe: visualisoida valmiiksi, suunnitella ”hahmoja” ja pakata iso Mari-kassi täyteen rekvisiittaa, huiveja, kaikki rillit, Pehtoorin hattuhyllyllä (lippis ja pipo) oli käytävä, huppari, korvakuulokkeet, ja muistiinpanovälineetkin. Unohtamatta, että jokaisessa onnistuneessa kuvassa on punainen piste.

Keskiviikkoaamuna sitten Linnanmaalle, luentosali oli auki ja melkein tyhjä; vain siivooja oli paikalla. Yritin vähän selittää hänelle (in english) mistä on kyse, mutta varmaankin selitykseni oli surkea, eikä touhuni tainnut olla kovin järkevän näköistä vaikka selityksen olisi ymmärtänytkin. 🙂

Pikkuisen reilussa tunnissa räpsin pitkästi toistasataa kuvaa. Eilen iltasella ja tänään iltapäivällä olen sitten niitä perannut, muokannut, käyttänyt layer-tekniikkaa. Kuvasarjallani on nimikin: Yliopistonlehtorista valokuvauksen opiskelijaksi (Tornioon).

Oma kuva-4

Oma kuva-5

Ihan kohdalleen Tornion osoittaminen ei mennyt, mutta katsokaapas kun ylemmässä kuvassa kaulukseen tuli päivämäärä hienosti. 😉 Tämän potrettikuvan idean aion säilyttää, mutta otan vielä muutamia, josko onnistuisin paremmin.

Ja sitten se toinen kuva! Keskiviikkoaamun satoa. Klikkaa ihmeessä isommaksi.

Oma kuva-2

Tämä on se kakkoskuva.

Oma kuva-3

 

Ja nyt lähden vielä ottamaan ”studiooni” tuotekuvia. Huomenna sitten niitä, ne eivät ole yllätyksellisiä aiheeltaan. Ne liittyvät ruokaan ja juomaan: jotain reseptiaihiotakin ehkä huomenna, viikonloppuna viimeistään, julkaisen.

 

Hautausmailla Joulukalenteri Niitä näitä Oulu Yliopistoelämää

Adagion soidessa

Koko päivän on soinut päässä Tomaso Albinonin ´Adagio´. Ei, ei ole ollut hautajaisia, eikä mitään erityistä surupäivää. Tosin olen ollut hautausmaalla tunteroisen aamuyhdeksän aikoihin, ja reilun puoli tuntia iltaviiden jälkeen.

Hautuumaalla-4

Adagiosta on paljon hyviä ja huonoja esityksiä, sovituksia, sanoituksiakin. Saija Varjus ja Lara Fabian jääkööt unholaan, mutta Andrea Bocellin versiosta pidän, ja ehkä hienon kuulemani Adagio on Youtubesta löytyvä herkkä, silti koskettava ja kauniisti soiva urkuversio. https://www.youtube.com/watch?v=OL1oSGgrEuk

Tänään olen kuitenkin ollut Jarkko Aholan version tunnelmissa.

”On kaikkialla lunta
Vain kylmää, kylmää lunta
On yhtä taivas ja maa
Muu kaikki pois katoaa
Ei muuta jäljelle jää
Vain jää, vain jää … ”

 

Tämä on klikattava isommaksi. Ja yhtäaikaa pitäisi soida Aholan komea ääni.

Musiikki kuvaksi_

”Musiikki kuvaksi” –haastetta vartenhan kuvia olen ollut ottamassa. Päivän saldo 100 kuvaa, mutta ei yhtään sellaista kuin olisin halunnut. Aamulla alkanut räntäsade voisi olla hyvä syy selittää, mutta illansuussa ei ole selityksiä.

Olen tässä opiskellut tuosta Albinonin Adagiosta mielenkiintoisia juttuja. Ensinnäkään se ei ole 1700-luvun alussa eläneen ja säveltäneen venetsialaisen Albinon sävellys, vaan se on syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Remo Giazotto julkaisi sen vuonna 1958. Giazotto on kertonut teoksensa kuitenkin pohjautuvan Albinonin teoksen fragmenttiin, joka oli löytynyt Dresdenin pommitusten jälkeen maakuntakirjastosta.

Julkaisuvuoden lisäksi teokseen liittyy hassu, tai siis minulle hassu, yhteensattuma: ”Kappaletta on myös sovitettu monille eri soittimille. Se soi mm. Peter Weirin ´Gallipoli´-elokuvassa.” Ja minähän olen tehnyt ensimmäisen yliopistollisen opinnäytteeni Gallipolin taisteluista, jotka käytiin I ms:n aikana Ison-Britannian ja Turkin välillä. Kaikkea sitä. 😉

Hautuumaalla-3

Hautausmaan kuvaushetkien lisäksi olen viettänyt päivää tohtoriopiskelijoiden parissa: toisen kanssa perinteisellä joulukahvilla ja vähän asioistakin puhumassa ja toisen seurantaryhmässä yrittämässä luoda uskoa ja auttamassa rajauksien teossa. Nämä oljenkorteni, pienet sidokseni yliopistoon, ovat juuri sopivia – niidenkin vuoksi lukukauden lopetus- ja  tervehdyskäynnillä oli hyvä syy piipahtaa. Ja ihan mukavakin. No hard feelings. 🙂

Musiikki kuvaksi_-2

Kaupungillakin ehdin kuljeksia, jouluostoksilla ja allergialääkkeet (pakkanen on repinyt sormeni ja kämmeneni pienille haavoille, uuh!)  uusimassa. – Kun ei ole enää työterveyslääkäripalveluja, on tämmöinen juttu vähän kuin isompi tapahtuma. Ja ainakin hinta on olennaisesti eri!

Joulukalenterikuvassa panoraamakuva hautausmaalta (vähemmän hevi kuin tuo haastekuvaksi aikomani), ja siinä näkyy kuinka pikku kappelin viereen on tänä syksynä valmistunut uusi kellotapuli, joka mielestäni kyllä kauniisti tasapainottaa maisemaa.

Ja huomenna, vihdoin huomenna joulun viinisuositukset!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

16

 

 

 

Hautuumaalla

Oulu Ruoka ja viini Valokuvaus Yliopistoelämää

Pizzapalaveri ja Oulun valot

Valovoimaa-2

valoVOIMAlaitos

Tänään palaveri tohtoriopiskelijan kanssa, – viimeinen ennen kuin käsikirjoitus lähtee esitarkastukseen. Olen kyllä jotensakin satavarma, että keväällä saadaan vielä väitöstilaisuuskin, ja erkaantumiseni yliopistomaailmasta vahvistuu koko ajan…

Kun meillä kummallakaan ei enää ole lipastolla työhuonetta päätimme mennä Puistolaan pizzalle; sellainen myöhäinen työlounas. Mukavastihan se meni, ruoan ääressä on hyvä palaveerata. Ja nyt kun Oulussa on Cantina, minäkin syön pizzoja muuallakin kuin Italiassa. Aika leuhkasti sanottu, eikö? – mutta en paljon oikeasti ole pizzerioita Oulussa harrastellut. Noh, Cantina ei olekaan ihan tavis pizzeria.

Vaikka päivällä tein pitkähkön lenkin jäin meetingin jälkeen vielä kaupungille, Tuiraan, kävelemään ja kuvailemaan. On päiviä, jolloin ajattelen, että olisi kiva asua lähempänä keskustaa. Tämä 5 – 6 kilometrin matka ei innosta piipahtelemaan, noh, kesällä pyörällä, mutta ei näin marraskuussa iltasella. Nykyään kun iltasellakin saatan lähteä ulos, mitä ei kyllä tavallisesti ole tapahtunut… Ei ole tullut pieneen mieleenkään.

Valovoimaa

Raatinsaaressa ”toisella puolen”.

Ja kaupunkinäkymien lisäksi kuvailin junia! Tänäänkin. Monta kertaa. Tulette vielä kuulemaan.

Pian on taas Valoa Oulu -tapahtuma, – sitä jo odotan. Tässä viimevuotisen tapahtuman huippuja: Resonassi, joka on Oulun Energian toteuttama ja Leevi Lehtisen suunnittelema.
Pidän siitä hyvin paljon…

Valovoimaa-3

Valovoimaa-4

Historiaa Isovanhemmuus Niitä näitä Yliopistoelämää

Karjala!

Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.

Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.

Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.

Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.

Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.

Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.

Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.

– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Hailuovosa siikamarkkinoilla

Jos kesä oli keleiltään hieman kyseenalainen, niin syksy onkin sitten ollut ihan mahdottoman kaunis, kuulas, kirkas. Niin tänäänkin.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kohti Hailuotoa. Olihan se paikallisessa aviisissa luvattu, että Sipilä avaa siikamarkkinat lauantaina ja

Sunnuntaina tiedossa on mielenkiintoisia keskusteluja, kun ruokahistorioitsija Reija Satokangas kohtaa lavalla ammattikokki Janne Pekkalan aiheenaan ruoka ja ruuanlaitto ennen ja nyt.

Enhän minä moisesta halunnut myöhästyä, joten siksikin ajoissa Varjakassa lauttaa odottamassa.

[klikkaamalla kuvat isommiksi]

Hailuodossa

Riutunkarista Marjaniemeen, läpi Hailuodon, Luovon kuten murteella kuuluu sanoa, ajellessa tuli ihan solkenaan takaumia menneeseen, 1980-luvun puoliväliin, kesiin 1985-87. Hailuodon kaivauksien (kaivettiin etsien evidenssiä keskiaikaisesta kirkosta, löydettiinkin) aikana asuin saaressa yhteensä pari kuukautta. Kolme vuotta ”Hailuodon keskiaika” -projekti antoi minulle työtä ja toimeentulon: tänään saaren läpi ajaessa tienviitat, kylien nimet, talojen nimet (Trupukka, Kniivilä, Prokko, Sumpun tie, Pöllänlahti, … ) toivat muistoja, eikä varmaan vähiten siksi, että olin tutkimusapulaisena esimiehen tehdessä Hailuodon paikan- ja talonnimistä tutkimustaan.

Autoradiossa vielä soi Nostalgia-kanava ja Petri & Petterson Bras ”Maalaismaisemaa”, Tom Jonesia, ties mitä… olin oikeasti jossain menneessä. Sikäli ehkä hyvä ”muudi” kun oli tehtävänä ääneenkin muistella menneitä.

Hailuodossa-4

Hailuodossa-5

Hailuodossa-3

Kun päästiin Marjaniemeen, markkinameininkiä oli. Muitakin kuin vain metrilakun ja käristemakkaroiden myyjiä. Ja vain häivähdyksenomaisesti saatoin kuvitella, millaista olisi ollut jos olisi satanut vettä, jopa räntää, tuullut tuhottomasti, kuten näillä kinkereillä kuulemma usein tapana on. Mutta tänään oli kymmenisen astetta lämmintä, ja ihan tyven. Tuttuja keskikoulu- ja lukioajoilta, blogiystäviä (kiitos kutsusta, mehän saatamme joskus tullakin!! ;)) ja luotolaisia, jotka minä tunsin näöltä, he eivät minua 30 vuoden jälkeen, – hassua, eikö? 🙂

Hailuodossa-12

Hailuodossa on oma perinneneuleensa: tikkuri eli luotolainen. Sana tulee ruotsista ´stickat tröja´ eli neulottu villapaita. Tunnusmerkkinä sille on, että miehustaa koristaa pienistä neliöistä koostuva ”rikuli”. Villapusero on mielestäni kovin kaunis, eikä paljon puuttunut että olisin jo Tahvolle sellaisen ostanut.

Hailuodossa-6

Keikkapalkkiooni kuului lohisoppa. Enpä muista, milloin olisi näillä leveysasteilla syöty lokakuussa ulkona ulkona. Tänään syötiin. Soppa oli hyvää, ja aurinko paistoi. Kollega, siis ex, jolla oli esitelmävuoro minun jälkeeni, oli seurana, ehdimme tovin jutella, Pehtoori vähän enemmänkin, ja … kuinka olenkaan – tänäänkin! niin tyytyväinen, että olen pois lipastolta. Alla olevassa kuvassa se on mielestäni kiteytetty hyvin.

Hailuodossa-7

Niin mukava kun olikin taas edes vähän – erinomaisen epätieteellisesti – palata omiin tutkimusteemoihin (voiko makkarakupit olla tutkimusteema 😀 ), niin viime kädessä kuitenkin ei haittaa, vaikka huomenna ei tarvitse lähteä kehittelemään ideoita kärkihankkeiksi, ei pohtimaan omaa riittämistään, eikä arpomaan, mistä aloittaisin työvuoren purkamisen.

Hailuodossa-2

Noh, jutustelu Pekkalan Jannen kanssa meni – omasta tuntumasta ja muutamista kommenteista päätellen – ihan sujuvasti, eikä meillä ainakaan ollut mitään vaikeuksia jutustella, jos kohta ”käsikirjoitus” oli varsin löysä, mutta sellaista kai oli tilattukin. 😉 Tämä oli sellainen ”esitelmäformaatti”, johon ei paljon kokemusta ole (ehkä se kevään Pudasjärven keikka oli vähän samantyylinen).

Se, miksi ylipäätään tähän suostuin, oli se, että olisi kerrankin ”pakko” lähteä Siikamarkkinoille. Vuosikausia on aiottu. Nyt oli mentävä. Ja kyllä kannatti.

Hailuodossa-8

Niin, ja 180 kuvaa seitsemässä tunnissa, jonka koko turnee kesti: käytiin vielä museon pihassa ja tietysti hautausmaalla. Tulette vielä näkemään …

Hailuodossa-11

Isovanhemmuus Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus Yliopistoelämää

Vaiheessa

1-31

Laiturin reunalla.

Vähän sellainen reunallaolo on.

Taas. Vielä. Edelleen. Nyt jo.

Aamulla auringosta huolimatta viileähköä. Kävelin Linnanmaalle. Opiskelijan kanssa palaveri, ja seuraajan ja muutaman muun työkaverin kanssa vielä neuvonpitoa. Pieniä, isoja iloja oli kun opiskelijoita näin: ”Jee. Ookko tulossa takasin?” Halauksiakin. Kesän kuulumisten kertomista. Iloisia tervehtimisiä. Ne minä näin. Ehkä oli toisenkinlaisia katseita, en tiedä. Tänään oli eka kertaa sellainen olo, että kyllähän töissä oli enimmäkseen mukavaa.

Mutta kauan en kampukselle jäänyt notkumaan. Ennen puoltapäivää jo palailin pitkän reitin kautta auringosta ja valosta yllin kyllin nauttien. Caritaksessa kävin, ja Partioaitassa. Molemmat liittyivät edessä olevaan matkaan.

Tänään kävi ruoka”vieraitakin”.

1-28

Näiden pienten popojen omistajalla tosin omat eväät mukana. Että se poika jo jokeltelee, omaa ääntänsä kuunnellen kiljahtelee, nauraa ääneen.

1-29

~~~~~~~~~~~~~~~~

Sitten ”yleisön pyynnöstä” tähän vielä se lauantainen poronpaistia italialaisittain.

Vitellon tonnato LappItalia-henkeen eli poronpaistia savulohikastikkeessa olisiko se sitten ”Renna con salmone affumicato” 🙂 ? – Ohje on Tero Myllykankaan (PORO-kirjasta), ja hän nimeää näin: ”Vitello Salmon”, mikä ei kyllä ole ihan oikein sekään.

Suunnilleen Myllykankaan ohjeen mukaan joka tapauksessa tein ja homma eteni näin:

Huoneenlämpöiseen paistiin ”otetaan pinnat kiinni” kuumalla paistinpannulla, minkä jälkeen hieroin suolaa pintaan. Laitoin paistin paistipussiin ja sitten  125-asteiseen uuniin, ja paistoin kunnes paistilämpömittari näytti 52 astetta. Otin paistin uunista, peittelin foliolla ja annoin jäähtyä (itse asiassa se oli sitten vielä yön yli jääkaapissa). Aamulla paistin leikkaus noin sentin paksuisiksi viipaleiksi, vähän maldon-suolaa pinnalle, ja sitten kerrostin viipaleet savuloikastikkeen kanssa. Paisti sai makuuntua koko päivän kylmässä ja illalla se maistui tuhdin Prioratin punaviinin ja fenkoli-kurkku-vuohenjuustosalaatin erinomaisesti.

Savulohikastike

2 keltuaista
2 rkl sinappia
suolaa ja pippuria
2 rkl valkoviinietikkaa
3 dl rypsiöljyä
200 g savulohta perattuna

Sekoita ainekset öljyä ja lohta lukuuntottamatta blenderillä, lisää öljy ohuena nauhana ja lopuksi lohi. Ensi kerralla taidan laittaa vähemmän öljyä, mutta varmasti teen toistekin.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Liituraidasta verkkareihin?

 

1-10

Unia. Olen nähnyt koko kesän ja vielä viime yönäkin paljon unia. Ihan tavattoman pitkiä, todentuntuisia unia. Tai sitten ihan päättömiä melskauksia ja kaukana mistään todellisuudesta. Ei, älkää säikähtäkö, en todellakaan aio niitä ryhtyä niitä täällä selittelemään. Mutta sitä minä olen ennenkin sanonut, että olipa unissakin kaukosäädin, jolla voisi vaihtaa kanavaa tai sulkea kokonaan. Olen niin väsynyt noihin uniin, ja usein niiden jälkeen ihan uuvuksissa.

Kävin tänään Linnanmaalla. Poikkesin lenkillä viemässä yhden paperin, allekirjoitukseni piti olla… Suunnilleen vain kävelin verkkareissa kampuksen läpi. Sekin tuntui unenomaiselta. Muutamien opiskelijoiden kanssa kohtaaminen ja tovin rupattelin. ”Verkkareissa sua ei ole kyllä ennen näkynytkään.” 🙂

Opettajien ulkonäköpaineista olen täällä blogissa joskus ennenkin kirjoitellut.

Kyllähän minulla aina oli edes yritys siistinpuoleisesti pukeutua, välillä vähän virallisemminkin. Viimeiset kymmenen vuotta menin töihin yleensä meikattunakin, – kevyesti mutta kuitenkin. Vähän peitevoidetta syntymämustien silmänalusten alle, ripsiväri ja huulipuna nyt ainakin. Talvella sipaisu poskipunaa tai aurinkopuuteria. Ja joka aamu pesen ja föönään hiukset. Edelleen. Mökillä vasta illalla saunan jälkeen. Mökillä en juuri koskaan meikkaa, kaupungissa kyllä lähes joka päivä, ainakin jos on jonnekin meno. Se nyt vaan on tullut sellainen tapa. Ja onhan se parempi olo, kun ei ole kovin homssuinen. Tukka hyvin, kaikki hyvin. 😀

Yliopistoelämää

Liikkeellä koko päivä

Heräsin kuudelta, ja ehkä ennenkin. Ei mitään syytä, miksen olisi lähtenyt heti kahvit hörpättyäni lenkille. Pääsin pappilan kohdalle asti (vajaa kilometri kotoa), kun vettä tuli jo kuin saavista. Enkä kääntynyt takaisin, tosin lyhensin lenkkiä. Siitä huolimatta olin ihan läpimärkä kotiin tullessa. Palelikin. Mutta lenkki oli tullut tehdyksi. Hyvä.

Sitten. Kaikenmoista kotityötä ja sähköpostiliikennettä. Ja kaupungille: äidin muonavarastojen (vain herkkujen kylläkin) täydentämistä, asioitaan ja omat korkkarit suutarille, avainasioita, etsin kivimaalia löytämättä, löysin mukavan, ohuen, edullisen Luhdan tikkiliivin etsimättä, mökille erityisruokatarpeiden (Barillan lasagnelevyt, erikoiskahvia, oliiviöljy, etc.) ja muun tarpeellisen hankkimista, Caritakseen, jossa kaikenmoista, sieltä ompelijalle (vanhan mökin tuoleihin uudet istuintyynyt ja kaitaliinat teetteille). Mökille vietävää olen pakkaillut muutenkin. Lupasin joskus että laitan kuvan kesäkuvaretkellä Metelin antiikkikirppariostoksestani. Tässä se on:

Maitopääläri! Tämmöisellä minä lapsena hain maitoa tuosta Taskilan talosta, joka on tuossa toisella puolella Koskelantietä vieläkin. Lehmät sieltä toki laitettiin pois jo 1960-luvun lopulla, mutta vielä tuon vuosikymmenen alussa siellä oli lypsäviä niin, että sieltä joskus haettiin maitoa joskus meillekin, ensimmäiseen kotiini, joka oli vain muutaman sadan metrin tästä, missä me nyt asutaan. Minähän olen asunut näillä tienoin suunnilleen koko ikäni.

No nyt aion viedä tuon maitokannun mökille.

1-13

Mökille ovat menossa myös nämä kauniit puuesineet ja tuohikori, jotka ostin Turkansaaren 90 v. -synttäreiltä kuukausi sitten.

1-14

1-15

No niin, mutta palataanpas tähän päivään. Iltapäivällä siis Rotuaarin kautta kampaajalle. Aurinko paistoi, ja Rotuaarilla paljon amkilaisia keltaisissa haalareissaan. Tiesin Juniorinkin jossain tuolla joukossa olevan, mikä tuntui ihan tavattoman mukavalle.

AjWxY8ZQiGuImH4kIwpd01Q8jl4co4wku7D91P9zJk1-

Iltapäivän lopulla menin vielä Puistolaan pitämään seminaaria. Eipä ennen ole tullut Puistolassa pidettyäkään seminaaria. Kuinka se onkaan hyväksi, että on väitöskirjan tekijä, joka vielä pitää minutkin jossain vireessä historiantutkimuksen kanssa. Käsikirjoitustaan olen lukenut ja tänään pidettiin neuvonpito, miten hommaa olisi hyvä jatkaa. Parituntinen vierähti hyvin myöhäisen lounaan ja väikkärikässärin äärellä. ~Tohtoriutumista kohti vakaasti ja ainakin minun kannaltani mukavasti.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Työpaikaton – mitähän tästä tulee?

Appiukko soitti heinäkuun puolivälissä Pehtoorille, no soittaa kyllä monta kertaa viikossa yleensäkin, mutta tämä asia koski nyt minua. ”Miten se miniä on siellä pärjännyt?” Pitkään oli appi pohtinut ensin itsekseen ja sitten miehelleni, että ei se taida hyväksi olla, että miniä lähti  yliopistolta töistä. Oli kovasti epäillyt, ettei siitä mitään tule kuitenkaan: ”Se ei ossaa olla, menee kuitenkin Linnanmaalle – heti kun silimä välättää”.

Käydessämme eksnaapureilla jokunen viikko sitten syömässä oli eksnaapureista nimenomaan maskuliini se, joka sanoi, että minun töistä lähtemiseni ei tule onnistumaan: ”Et osaa olla ilman töitä”. Äitini on jo lakannut toistamasta tätä asiaa. Täällä blogin kommenteissa Pena on pari kertaa kummaksunut moista irtiottoa. Moni tuttu ja ystävä on myös ollut hyvin skeptinen sen suhteen, että tämä olisi helppo elämänmuutos.

Moni – joista huomattavan moni yliopistolainen – on onnitellut. Sanonut ymmärtävänsä, ja samalla toivovansa, että itse pystyisi/uskaltaisi tehdä saman.

Kukaan – ainakaan suoraan päin naamaa – ei ole esittänyt paheksuntaansa siitä, että heittäydyn ennenaikaisesti pois tuottavan työn parista, ennenaikaisesti ”eläköidyin” (vaikka enhän sitä todellakaan tehnyt. Eläke(ikäni 64 v.) on vuosien, vuosien päässä), joten kun yhteiskunnassa vaaditaan työurien pidentämistä ja kaikkien tuottavaa työpanosta Suomen nostamiseksi taloudellisesta ahdingosta, minä olen selvästikin porukanpetturi. Kun aikanaan tätä päätöstä tein ja vatvoin, minua itseäni ”rintamakarkuruus”-ajatus hieman ahdisti. Oli ajatus, että luovutan turhan helposti. Semminkin kun minä-kuvassani ja elämässäni työ on aina ollut aika iso tekijä. Aloitin palkkatöissä jo ihan pentuna, itse asiassa 11-vuotiaana rahastajatyttönä, mikä kertoo siitä, että olen aina ajatellut, että minun ”pitää” olla töissä. Sen lisäksi, että se on lähes aina ollut sitä, että saan olla töissä. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että minulla oli nyt mahdollisuus valita.

Siinä, missä monet ovat sanoneet, ettei tästä mitään tule, monet ovat sanoneet, että ”sulla aika kyllä varmasti kuluu, tekemistä on niin paljon”. Ja moni on kysynyt, mitä aiot ryhtyä tekemään. Ei minulla mitään varmaa suunnitelmaa ole ollut, eikä ole vieläkään, kaikenlaista pientä aietta ja viritystä tässä kyllä on ja on ollut. Ja olen yrittänyt muka kysellä, että onko sitä pakko aina tehdä jotain. Ei ole oikein uponnut tuo.

Pehtoori on jo ennakoivasti ilmoittanut, että hän lähtee sitten marraskuussa mökille ainakin viikoksi. Mies kun tietää, että tämä työpaikattomuus, opettamattomuus, opiskelijattomuus, pätemisen tarpeen tyydyttämättömyys, kiireettömyys ei näin kesälomafiiliksissä (jollaista minulla siis vielä hyvin vahvasti on olemassa) ole minulle, eikä sitä kautta hänellekään ;), sietämätön asia. Varsinkaan kun on reissattu ja juhlittu koko elokuu. Ja syyskuuksikin on vielä pari reissua tiedossa, joten nou hätä. Mutta entäs kun tulee talvi? – kuten sanottu, Pehtoori pakenee piilopirttiin Hangasojalle. 😀

Olen itsekin sanonut, että kyllä tässä varmasti sellainen ”surutyö” on tulevan vuoden kuluessa tehtävä: tiettyinä hetkinä, vuoden ja huom. LUKUvuoden kierrossa elän sellaista ”jos-nyt-olisin-töissä-niin… ” Kyllä jo nyt koko elokuun olen aina keskiviikkoisin klo 10 – 14 ainakin hiljaa mielessäni todennut ”on mun vastaanottoaika ja minä täällä vaan huitelen” tai perjantaisin kolmen, neljän aikaan olen todennut ”nyt olisi työviikko pulkassa”. Tietäisin, vaikkei seuraajani ja pari muuta kollegaa olisi tänään sähköpostilla työasioista kyselleetkään, että nyt on pari hektistä viikkoa edessä. Tai siis olisi.

Tänään on yliopiston avajaiset. Olisin just nyt…

On jätettävä vanha …

1-11

Jotta voi hypätä uuteen…

1-12

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töistä tyyneyttä kohti

Kyllä kannatti käydä tänään töissä, eikun entisellä työpaikalla. Monestakin syystä. Ensinnäkin puolenpäivän lämmössä oli kukkamekko hulmuten ihana kävellä. Ei tuntunut lenkiltä. Tuntui kesälle ja lomalle. Palatessa kiersin vielä mutkan kautta, tuli ihan hyvä kilometrisaldo.

Toiseksi oli mukava kesän jälkeen nähdä muutamia työkavereita. Rupatella tovi. Ei vielä ainakaan ollut vaikeaa jutella.

Merkillisen mukavalle tuntui sekin, että reilun tunnin viipymisen jälkeen huomasin, että olisin tarvinnut allergialääkkeitä, joita en pujon kukinnan jälkeen ole taas käyttänyt. Käänteisesti siis hyvä: se että en enää siellä allergisoivassa, huonon hapen kolmannessa kerroksessa puolta hereilläoloajastani vietä.

Sain ymmärtääkseni nyt ihan vihoviimeiset (kesä)opintosuorituksetkin opiskelijoille kirjattua, muutamia opintohallintoasioita neuvottua ja päätökseen vietyä.

Mukavaa oli myös, että siellä odotti minua kirjalahja. Ja sitten vielä sain kauniin handmade-kaulakorun parhaalta työpariltani. Lahjojakin vielä.

Kun sitten vielä tässä illan olen paistinkääntäjän tiedotus-, www-, kuva-, arkistointi- yms. asioita tehnyt alkaa olla mieltä painaneet rästit hoideltu.

Aika seesteinen olo on nyt.

 

1-2

Niitä näitä Yliopistoelämää

Yliopistonlehtorin raidat

Tänään oli koulutusneuvoston kokous. Minullekin tuli kokouskutsu, ja osa materiaaleistakin. Huomenna on tiedekunnan joka elokuinen ”Missä mennään?” -tilaisuus, jossa koko tiedekunnan voimin aina suunnataan katse tulevaan, mietitään tehtyjä, käynnistetään porukalla tuleva lukuvuosi. Minusta se on aina ollut tärkeä tilaisuus. Ja kutsu yliopiston virallisiin avajaisiin (31.8.) tuli myös, ilmoittautuminen alkaisi olla käsillä.

Minä en ollut tänään koulutusneuvoston kokouksessa, enkä mene huomenna tiedekunnan lukukauden aloitukseen, yliopiston avajaiskokkareille vähän suunnittelin meneväni … tohtorinhatunkin voisi ulkoiluttaa. Paitsi että en mene, enkä ulkoiluta.

Mutta tänään olin duunissa. Menin – vasta – yhdeksäksi, suoraan aamukahville. Ja istuin siellä 40 minuuttia!! Yleensä neljä, korkeintaan neljätoista minuuttia. Meillä yliopistosta lähteneillä on aikaa istua aamukahvilla ja kuunnella toisia. 😉

Linnanmaalla

Kollegan, eiku seuraajan, kanssa kävimme mappeja ja tiedostokansioita läpi. Annoin kaikki kirje-, info-, ohjaus- etc. aineistoni ja -pohjat hänelle. Miksipä niitä panttaisin? Onpahan hänelle vähän helpompi hoidella asioita kun pohjat on valmiina. Tietoliikenneasioita järjesteltiin, ohjauskuvioita kerrattiin. Kaikenlaista. Tiedekunnan hallinnossa kävin myös hommien häntiä sitomassa, heippailemassa.

Ja kyllä tänäänkin vahvistui ajatus, että lähdin oikeaan aikaan: juuri tänään uutisoitiin, että hallitusohjelman mukaisesti Suomessa koulutuksesta säästetään 210 miljoonaa. Äkikseltään kuulostaa hyvin abstraktilta summalta, mutta kun käy  katsomassa OKM:n vastikään julkistamaa ”Suomi osaamisen kasvu-uralle. Ehdotus tutkintotavoitteista 2020-luvulle” – raporttia ja vaikkapa sen sivua 123, niin tulee kyllä sellainen olo, että olen rotta, joka jättää uppoavan laivan – kummasti konkretisoituu se, mitä humanisteille on tapahtumassa tulevina vuosina. Ja koko Suomen koulutusjärjestelmälle, – ei hyvältä näytä.

Ihan kokonaan en kuitenkaan vielä lähde. Pieni säie jäi.

Olen tulevan lukuvuoden ajan vielä yhden väitöskirjan ohjaaja. Tavoitteena on, että väitöskirja on valmis kevätlukukaudella ja että saan olla vielä väitöksessä kustoksena. Tällainen järjestely oli sekä tohtoriopiskelijan että minun toiveeni, ja jotta se onnistui, oli kaikenmoista byrokratiaa pitkin mennyttä kevätlukukautta hoidettava. Mutta lopulta: vaikka en ole dosentti, enkä enää yliopistonlehtori saatikka professori, saan tämän projektin osaltani saattaa päätökseen. Se tuntuu merkillisen tärkeältä. Olen ko. opiskelijan kanssa ollut tekemisissä, opettajana ja ohjaajana hänen ensimmäisestä opiskelupäivästään asti, monta projektia on kimpassa tehty, vuosien varrella ystävystyttykin.

Yliopiston tutkijakoulu myönsi minulle lopulta ohjaajastatuksen, ja hienon ”tittelinkin”: olen toukokuun 2016 loppuun asti ”professori emerita”. Hassua, mutta tällaista se byrokratia teettää. Titteliä tärkeämpi juttu on se, että säilytän yliopiston sähköpostiosoitteen. Eli oulu.fi osoitteeni on siis vielä voimassa, moni kun on sitä kysellyt.  Mutta kannattaa jo siirtyä käyttämään tuota ”siviilisähköpostia” (reija at satokangas.fi). Molempia käyn kyllä lukemassa. Joka tapauksessa todo-listallani on yhden tohtoriopiskelijan saatteleminen tohtoriksi asti.

Linnanmaalla-2

Vähitellen historia jää. Historia hiipuu. Mutta ei kokonaan, ei todellakaan. Aivan kuin tuolla kommenteissa oli puhettakin ”minkäs tiikeri raidoilleen”…

Valokuvaus Yliopistoelämää

Kohti tähdenlentoja

San Lorenzon päivä. Laurin päivä.

Ja juuri tänään – juuri Laurin päivänä – astui voimaan tasan puoli vuotta sitten tekemäni irtisanoutuminen. Tänään on ensimmäinen päiväni vapaaherrattarena, ensimmäinen päivä ilman työpaikkaa. Ja että se sattui Laurin päiväksi [mikä ei ollut suunniteltu juttu, enkä edes itse hoksannu]! San Lorenzollahan on meidän elämässä ollut kovin monta kertaa osansa. Keittiömestareiden ja palomiesten suojeluspyhimyksellä tuntuu olevan sijansa minun elämänmenossani.

Ja San Lorenzon yö on tähdenlentojen yö. Pitäisi näkyä tulevina öinä, ainakin eteläisemmässä Suomessa jossa lienee jo pimeää. Ursan sivuilla on tietoja ja havaintojakin jo: http://www.ursa.fi/harrastus/jaostot/meteorit/havaitseminen/havaintokohteet/perseidit.html  Pitäisiköhän sitä lähteä yöksi jonnekin kamerakaluston kanssa odottelemaan tähdenlentoja, kun ei kerran tarvi huomenna töihinkään herätä. Ei olisi tarvinnut tänäänkään, mutta kuudeltapa jo kahvia keittelin.

Mitäkö olen tänään tehnyt? Vastaillut työsähköposteihin, lueskellut kokouskutsua ja kokousmatskuja, jotka minulle vielä tulivat – sähköpostituslista vielä menneessä. Toki olen käynytkin tänään yhdessä kokouksessa, tosin paistinkääntäjien, en Linnanmaalla. Ilahtunut ”vanhalta” opiskelijalta saamastani sähköpostista. Ja käynyt Pehtoorin syntymäpäivälahjan hakemasta postista.

Olen puuhaillut kovasti myös ”uusien ovien aukomiseksi”. Ensi viikon reissuakin varten järjestelyjä, ja lauantaina on kalaasit ja torstaina ruokavieraita, joten jo vähän niidenkin tiimoilta hommia,  ja sitten olen kuvaillut pihalla. Kun katarrini on jo lähes kokonaan helpottanut, ovat sitrushedelmät palanneet keittiöön, ja siitäpä keksin ryhtyä makroilemaan … Lime on niin hyvää, ja se on niin kaunis.  Kannattaa klikata kuvat suuremmiksi.

Lime_-4

Tälläkin lailla voi kuluttaa maanantaina iltapäivällä aikaansa.

Lime_

Photoshopin uutta versiotakin piti tietysti kokeilla, kaikenlaisia kuvia…

Lime_-5

Lime_-2

Ensimmäinen päivä loppuelämästäni sujui vallan nopeasti,
eikä ainakaan vielä ole tullut aika pitkäksi. 😀

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Yliopistosta uloskirjautuminen, ja ilta Iissä

Aamun rankkasateessa lähdin töihin, Linnanmaalle oli jo palannut paljonkin henkilökuntaa kustannuspaikalle. Käytin päivän itseni häivyttämiseen yliopistosta, mm. nettisivuilta: Unpublish KLIKS! ja olen poistettu henkilökuntaluettelosta, oven pielestä nimi pois ja avaimen luovutus – ja minulla ei enää ole työhuonetta, henkilökuntakortin mitätöimisen jälkeen olen yliopistolla vieras, jonka on liikuttava siellä vain silloin kun ovet ovat auki yleisölle ja opiskelijoille.

Autopaikan sanoin irti ja työluurin kävin viemässä Mobiilitukeen, saatesanoilla, että ensi viikolla seuraajani tulee hakemaan sen, pitäkää numero hänelle varattuna. Kirjastokortista ei tarvinnut luopua, eikä onneksi edes oikeudesta lainata kotiinkin periaatteessa vain ”tutkijasalikäyttöön” tarkoitettuja kirjoja, saan siis edelleen rajoituksetta lainata, mikä on erinomaisen hyvä ja mieluinen asia.

11-4

11-5

Dekaanilta kävin pyytämässä työtodistuksen. Niitä minulla onkin ennestään vain muutama. Vuoden 1990 jälkeiseltä ajalta ei yhtään. Lupasi ensi viikoksi kirjoittaa. Tietohallinnon kanssa neuvottelin yliopiston sähköpostikansioissa olevien viestien siirtämisestä siviilisähköpostiini. Todettiin, että sekin on hoideltava ensi viikolla ja liekkö onnistuukaan: parikymmenvuotinen sähköpostikansioiden kerääminen ei ole pikku juttu, ja posteissa on myös henkilökohtaisia, minulle tärkeitä kirjeitä, enkä nyt – vielä – jaksaisi ruveta perkaamaan tuhansien postien matskuja, joten toivotaan, että postien konfigurointi, tai mitä se lieneekään, onnistuu. Olen kirjautunut ulos monista sähköpostilistoista ja poistanut nimeni yhdeltä sun toiselta nettisivulta.

Olen siis tänään luopunut yliopistollisesta identiteetistäni tai ainakin monista sen ulkoisista merkeistä, järjestellyt itseäni ulos yliopiston järjestelmistä, ja roudannut loputkin romppeeni pois kampukselta.

Ensi viikolla menee ainakin vielä yksi päivä erinäisissä lähtöpuuhissa. Mutta lähdön tunnelmaa oli … Pientä haikeutta. Tai sellaista ”minä-en-enää-kuulu-tänne” -fiilistä. Eikä se ole pelkästään hyvä tunne.

Aivan eri tunnelma oli sitten illalla: Juniorin päästyä töistä lähdimme Iihin. Sisareni oli kutsunut meidät ja pikkuperheen kylään. Emmekä suinkaan menneet mihinkään iltakahville.

11

Alkuruokana lohta ja avokadoa, sitruunaa saaristolaisleivillä.

Pääruokana brasilialaisia lihavartaita ja marinoituja kasviksia feta-pastan kera.

Ja jälkiruoaksi espresso-pannacotta marinoitujen mansikoiden kanssa.

11-3

11-2

Se oli todella hyvää. Kokeilen varmasti itsekin. Olisiko jopa kalaasien jälkiruoka.

Ja siinäkö kaikki? Ehei, kahvin kera vielä valkosuklaa-kahvi-täytekakkua.

Siis kahviteemalla koko menu (eturuoka kahvikupeista kumotut annokset 😉 ).

Että sellainen maanantain päivällinen.

Oli kyllä mukava, ilta vierähti, Tahvokaan ei malttanut nukkua, kun oli niin mukavat kekkerit. Höpöttelimme ja ihailimme Iijoen maisemaa.

Auringonlaskusta ”oli pakko” ottaa HDR-kuva… Ei satanut, ja tuntui kesäillalta.

11-6