Kirjoittamisen vaikeudesta

Kyllä on kuulkaa kirjoittamisen rutiini hävinnyt. Mietin vaan, millaista olisi, jollei olisi tätä blogia ylläpitämässä edes jonkinlaista kirjoitustaitoa ja oikeakielisyyttä. Ei ole sellaista jäsentelyn helppoutta ja polveilevien ja vaihtelevien lauseiden liki automaattista tuottamisen tapaa enää. Yhdyssanojakin joutuu jo kovasti miettimään; someko se on turmellut tässäkin asiassa?

Mutta onneksi päivittäin tulee kirjoitettua edes jotain, edes blogiin puolikas tai kokonainen liuskallinen tekstiä, ja sen verran julkista on tämä raapusteluni, että tulee pitäneeksi edes jonkilaista huolta suomen kielestä. Muistaa senkin, että suomen kieli kirjoitetaan erikseen, suomenkielinen yhteen, ja Suomi isolla ja suomalaiset pienellä. Mutta paljon on ammattitaitoa, johon kirjoittamisen itselläni lasken, jo rapissut. Mutta onneksi on blogi, ja te lukijat, ilman teitähän Tuulestatemmattua (siinähän kyllä on yhdyssanavirhe, mutta tarkoituksellinen 😉 ) ei olisi.

Olen siis viimeinen saanut artikkelin lähtemään. Eikä asiatekstin tuottaminen ollut siinä se vaikein juttu, vaan se sama, mikä aina ennenkin. Miten saan tungettua asiani hyvin rajalliseen merkkimäärään. Tänä aamuna tekstiä oli 18000 merkkiä (noin viisi liuskaa) ja monen tunnin äheltämisen jälkeen olin päässyt tavoitteeseen: 6000 merkkiä lähti päätoimittajalle.

Olenko kertonut joskus siitä, kuinka minulle kävi väitöskirjan kanssa, – nimenomaan sen liiallisen laajuden kanssa? – Esitarkastukseen lähetin noin 500 sivua tekstiä, vuosikausien työn tulokseni. Ja kun sitten kahdelta esitarkastajalta aikanaan (kiitettävän nopeasti parissa kuukaudessa) tuli palaute, molempien lausunnossa luki, että tekstiä on supistettava. Toinen vielä hienokseltaan ohjeisti, missä kohtaa käsikirjoitusta sitä ”huttua” oli liikaa. Ja minulla oli vain muutama viikko kaiken muun virkatyön ohessa supistaa. Ja minähän supistin, 60 sivua lähti pois, mutta kuinka ollakkaan kirjapainoon ja viimeiseen versioon lähti alkuperäistä pitempi versio. ; ) Ja läpi meni!

Ensimmäisen graduni esitarkastusversio oli 180 sivua (ohjeistus 100 s.) ja siitäkin karsiutui 60 sivua (nykyisin gradut ovat sen mittaisia 😉 !), enkä edes lisäillyt. Aina minulla on ”liikasanaisuus” ollut tapana ja usein riesana.

Meidän yhdellä omenapuulla ei ole ”liikatuotantoa”. Koko puun sato on tässä.

Kuvien ja tiedostojen palauttamisesta

Olen jotensakin varma, että yhdelle sun toiselle käy joskus, ehkä toisille useammin, toisille vain kerran siten, että tiedostoja häviää vahingossa, tietämättä, itse deletoiden, tietokoneen päivitysten tai milloin minkäkin syyn takia. Ja vielä varmempaa on, että kameran tai puhelimen muistikortilta tulee poistaneeksi kuvia tai niitä häviää muuten ennen kuin niitä on siirtänyt parempaan tai yleensä mihinkään talteen.

Juuri word-tiedostojen merkillisiä katoamisia, muistitikkujen rikkoontumisia ja virusten hyökkäyksiä tuntui vuosien varrella olevan ihan erityisen paljon kandiseminaarin opiskelijoillani, joilla dead-linet olivat paukkuneet rikki; erinäisiä sovittuja päiviä opinnäytteiden palauttamiseksi oli useinkin siirrettävä juuri tiedostojen häviämisen vuoksi. Muitakin selityksiä (tuulesta temmattuja tai tosia? 🙂 ) oli jos jonkinlaisia: koira söi muistiinpanot, lapsi kaatoi maitolasillisen muistitikun päälle, läppäri oli jäänyt ”porukoille” kotiin jonnekin Kainuun peräkylälle edellisenä viikonloppuna siellä käydessä, poikaystävä (muistaakseni kerran yhden opiskelijan tumpelo äiti!) oli vahingossa deletoinut valmiin työn, yliopiston tietokoneluokassa tehty päivitys oli jumittanut vanhan version jne. – kaiken kaikkiaan mitä moninaisimpia tapahtumia tai ainakin selityksiä.

Meidän pari päivää kestänyt tietokoneäksident vei siis yhden tärkeän tiedoston (Pehtoorin liikuntakalenteri, ks. eilinen postaus) ja kuten myöhemmin huomasin muutamia muitakin – ei enää mitenkään erityisen tärkeitä – excel-tiedostoja.

Muistelin lukeneeni ja koulussa kurssikavereiltani kuulleeni että nykyisin on aika hyviä datan palautukseen olevia ohjelmia, jopa ilmaisia. Sellaisia, joita voi netistä ladata omalle koneelle ja koettaa pelastaa, mitä pelastettavissa on.

Niinpä eilen blogin postauksen jälkeen ajattelin kokeilla. Surffailin, etsin, lueskelin Valokuvaajan Neuvola yms. -(FB)nettipalstoja ja tulin vakuuttuneeksi, että Recuva on se, joka voisi auttaa. Löysin aika monta ”free download” -saittia, ja kun olin omalla päättelyllä ja Nortonin virustorjunnan avulla tullut vakuuttuneeksi sivuston turvallisuudesta, latasin Recuvan alla olevasta osoitteesta:

Recuva (erityisesti kuvien palauttamiseen)
https://www.ccleaner.com/recuva/download/standard

Ohjelma oli simppeli käyttää, ja se skannasi melkoisen määrän kansioita nopeasti. Ja löysinkin hävöksissä olleita tiedostoja. Nimenomaan kuvatiedostoja kymmeniä, muttei yhtäkään exceliä eikä wordia. Eikä niillä löytyneillä kuvillakaan ollut mitään ”arvoa”.

Joten kellon käydessä jo hyvinkin yhtätoista, oli etsittävä toinen ohjelma! Ymmärtääkseni turvallisen Data Recoveryn latasin täältä: https://www.easeus.com/ (erityisesti teksti- ja taulukkomuotoisten tiedostojen palauttamiseen). Myös se latautui, skannasi ja toimi nopeasti. Ja voilà! Sieltähän se kadonnut kalenteri kellon juuri lyödessä kaksitoista löytyi. Tosin erinimellä, mutta täysin vaurioitumattomana!

Joten pidä mielessä, että jos jotain häviää, se saattaa olla pelastettavissa aika helposti ja ilman mittavia kustannuksia. Nämä kaksi ilmaista ohjelmaa tuskin pelastavat jos kovalevy on kokonaan korruptoitunut, hajonnut tms. mutta pienempiin havereihin kannattaa kokeilla.

Kameran muistikorteilta kuvat on pelastettavissa varmemmin jos et ole ehtinyt ottaa uusia kuvia ”tyhjennetyn” muistikortin päälle, etkä ole alustanut korttia, vaan vain poistanut kuvat. Siis jos huomaat poistaneesi kuvat, älä käytä muistikorttia ennen kuin olet yrittänyt Recuvalla (tai jollain muualla tai vaikka liikkeessä) pelastaa deletoimasi kuvat.

Ja hanki ulkoinen kovalevy. Minä lähden huomenna ostamaan taas yhden lisää; ennestäänkin on noin viiden teran verran kuvia ja kirjoja ja kaikkea muuta vanhaa kovoilla. Pitäisi noita varmennustalluksia joskus vähän järjestellä ja  perata …

Kuurankukka-teema jatkuu… 😉

Apsun kanssa yliopistolla

Tänään Apsu-päivä. Mummi ja Apsu olivat humputtelemassa tänään.

Poika puhuu suunnilleen koko ajan. Todellakaan en kaikkea osaa ”kääntää”, mutta aika hyvin jo voi kanssaan jutella. Ja silloin kun ollaan tavanomaisen ulkopuolella, pois kotoa tai ”mummipapan luota”, kuten hän miellä käyntejään nimittää, niin ympäristön, äänien, ihmisten, talojen, kaiken ison ja pienen kommentointi on vilkasta ja aika ihastunutta! Hämmästyttää, kummastuttaa niin moni asia.

Käytiin Linnanmaalla ja kyllä oli yliopistolla paljon ihmettelemistä. Kyllä Humanistisen tiedekunnan ala-aulassa oleva Keminmaan arkeologisten kaivausten pienoismalli, jossa on mm. Jeeppi ja ”mummi, katohan, kaivuni (~kaivuri)!” piti kauan kiinnostusta yllä. Sitten se sama punainen pikkuinen ”puuluola”, jonka läpi omien lasten piti pentuna saada kulkea, kiehtoi tietysti. Entäs ruokaloiden välillä kulkeva pieni ”juna”, jolla viedään ruokia keittiöstä toiseen (vrt. esim. sairaaloissa ja muissa isoissa laitoksissa on sellaisia). Kyllä oli ihmettelemistä, ja kun kuski vielä jututti Apsua ja esitteli vilkkua etc. Ja poika puhua pulputti, ihmetteli ”ei moottonia, kulkee nauhallisesti”. Kone kun ei pidä oikeastaan mitään ääntä (sähkömoottori?) ja sitä tämä insinööripapan ja insinööriopiskelijaisän lapsi mietti.

Kävimme myös Humu-kuppilassa, joka oli tavan mukaan ihan täynnä ja jossa ennen tunsin suunnilleen puolet, mutta tänään en ketään! Poislähtiessä sentään muutama nyt jo varmaan maisterivaiheen tuttua tuli vastaan.

Mutta olimme sopineet tapaavamme työkaverini, meidän toimistosihteerin, jonka kanssa oltiin töissä hyviä kavereita ja ollaan vähän yhteyksissä vieläkin. Moni opiskelija opintojensa alkuvaiheessa usein sotki meidät, – nimemme menivät sekaisin, kun kuulemma olemme jotenkin niin samanoloisia ja -näköisiä. ja kyllä meillä oli paljon hyvin samantyylisiä kamppeita, blondeja oltiin ennen molemmat, P. minua kyllä vähän pienempi, sirompi. Useammin kuin kerran meillä oli hyvin samanlaiset rillit, ja entäs tänään? Ensinnäkin P:llä oli lähes sellaiset lasit, huom. punaiset, kuin minulla on nyt tilauksessa. Noh, tämähän ei ollut mitään uutta, mutta kun P. oli pienen tovin ollut seurassamme, Apsu katsoo häntä ja kääntyy sitten minuun ja osoittaa P:iä ja ilmoittaa: ”mummin näkönen”.

Kirjaston edessä olevaa vaivaisukkoa Apsu katsoi pitkään, koski kenkiä ja totesi: ”Jummi. Jummi jammi. Jääny jummiin.”

Lapsen puheen oppiminen etenee hurjaa vauhtia, osaa laskea viiteen, jopa kymmeneen, luetella kirjaimia osumatta oikeaan, on mielenkiintoista, miten abstraktiot alkavat lapselle hahmottua: suunnilleen kaikki tuleva on tiistaina tai perjantaina.

Minulla on ollut juuri tänään ihana päivä.

Joulukirjojen ja menneissä maailmoissa

Otin eilen illalla kirjahyllystä yöpöydälle Mika Waltarin ”Joulutarinoita”-kirjan. Siinä on vähän alakuloisia, viehättävän vanhanaikaisia tarinoita, novelleja. Niiden myötä vaihtuu vuosikymmenet ja elämänmeno hetkessä ihan toiseksi kuin todellisuus. Minulla on ollut se kirja 40 vuotta. Siitä en halua luopua. Vaikka yhtäkään tarinaa en joulun aikoihin lukisi, niin kirja on kuitenkin esillä. Sekin on osa jouluani.

Otin samaan pinoon myös pari, pientä, paljon vähemmän alakuloista kirjaa: Maija Paavilaisen ”Lahjakirjan” ja ”Joulukirjan”. Ne minä jo eilen luinkin. Ensimmäisen kerran tänä vuonna. Ne on hauskoja, viisaita, välittäviä, – ehkä vähän uskoviakin, mutta en anna sen häiritä. Niissä on oikeasti välittämisen ja huolehtimisen ajatuksia, nauramista itselle. Niistä pidän paljon.

Ja neljäs kirja on Mark Levengoodin kirjanen ”Ystävä sä lapsien anna villoja”, jossa on esikoululaisten vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Yhdeksän vuotta sitten, jolloin meillä molemmat lapset asuivat viimeistä joulua kotikotona, olen siitä lainannut muutaman ”aforismin”.

Nyt sitten vain tämä yksi:

Jouluaatto on Jeesuksen syntymäpäivä, mutta hän on muuttanut taivaaseen, niin että joulupukki ei tiedä, minne lahjat pitäisi viedä. Siksi hän antaakin ne lapsille. 

                                            Madeleine 7 v.

Sopii tähän päivään, sillä posti toi kotiovelle tänään yhden lahjapaketin, jossa on joulun melkein tärkein lahjani pikkuperheelle. Paketti oli ollut hävöksissä (mistä en onneksi tiennyt), mutta löytyikin tuolta parin tien takaa jostain väärästä osoitteesta. No mutta ”happy end”: paketti on nyt täällä.

Postissa piti silti käydä tänäänkin, ja toimia itsekin postinkantajana. Kävelin Linnanmaalle ja palautin ekstyökaverille vanhan, pienen taulun, josta olin ottanut kuvia ja retusoinut digikuvan ja hommannut uuden printin. Kuva oli kyllä kovin haalistunut ja pinta vaurioitunutkin, mutta aika hyvin sain sen pelastetuksi.

Kun kerran Linnanmaalla olin, kävin yhden jos toisenkin huoneen ovenpielessä tai peremmälläkin tovin vaihtelemassa kuulumisia, päivittämässä tietoja yliopistomaailman muutoksista, nykymenon tuomasta ahdistuksesta, kevään yyteitten jälkeisestä kovin kurjalta kuulostavalta tilanteesta. Tilanne ei kuulostanut hyvälle, mutta kavereita oli tosi mukava nähdä, vaikka aika vähän siellä paikalla sattui ketään olemaan.

Ja ”oman vakkariluentosalini” ohi kävellessä jouluviikon, lomanalusfiiliksen muistuessa mieleen, sellainen ”paras työ, tehty työ” -olo saivat aikaan ihan seitinohuen kaipuun luennoimaan ja pitämään vastaanottoa, kaipuun opinto-ohjaus- ja gradusessioihin. Mutta se oli toki vain hetken viipyilevä häivähdys menneeseen ja mukaviin muistoihin…

 

PS. Huomenna joulukalenterini luukussa joulun ”kirjallinen” osuus jatkuu: yksi maailmanhistorian paras jouluruno!

 

Promootiokulkueen varrella

Tällaisina päivinä, kun Oulussa paistaa aurinko ja kun on oman yliopiston 10. tohtoripromootio, melkein kaipaan takaisin akateemiseen maailmaan.

Olihan siellä hienoa tehdä töitä, – ei niinkään elämäntyö, vaan nimenomaan elämäni työ.

Ja kyllä, kyllä minä pidin myös niistä kaikista akateemisista perinteistä ja juhlista, jotka siellä sain elää ja kokea.

Promoootiokulkueen ohi mennessä, kaikkia tuttuja, tärkeitä työkavereita nähdessä, kuvatessa, hetken kaipuu…

Se oli itse asiassa Pehtoori, joka aamulla kysyi ennen kuin ehdin ehdottaa, että lähdetäänkö katsomaan promootiokulkuetta? – Olin kovin mielissäni, että hänkin sen halusi nähdä. Mikseipä? – Olihan meistä molemmista promootiopäiväni ollut hieno, unohtumaton kokemus.

Kolmipäiväinen juhlaviikonloppu keväällä 2006 miekanhiojaisineen (pe), harjoituksineen, promootioakteineen (hatut, miekat, puheet) ja kulkueineen, jumalanpalveluksineen, illallisineen, vanhoine tansseineen (la) ja sitten vielä promoontiopurjehdus sunnuntaina, minkä järjestelyissä olin humanistisen tiedekunnan provendien edustajana päävastuussa.  Siitä projektista minulla olisi paljonkin avauduttavaa, mutta lopultahan kaikki meni hyvin.

Nyt hieman mietin, että oliko sittenkään hyvä juttu, että kieltäydyin huomiselle tarjotusta juhlapuhemahdollisuudesta, – olisiko sittenkin ollut mukava mennä vielä kerran mukaan promootiohumuun… Toisaalta erinomaisen hyvä, etten ollut lupautunut, sillä minulla ei juuri nyt ole nimeksikään ääntä. Viikon vellonut flunssa ja erityisesti kurkkukipu, joka tänäänkin herätti jo ennen kuutta, on vienyt ääneni. Ei olisi puheenpitäjäksi tällä bassolla ja kähinällä.

Vielä palatakseni tuohon meidän kokemaan hienoon promootioviikonloppuun,… Se oli ihan täysipäiväistä protokollan harjoittelua, juhlaa, odottelua ja istumista. Varsinainen promootioakti, jossa kaikki kunniatohtorit ja tohtorit (meitä oli silloin pitkälti kolmattasataa) saavat hattunsa ja miekkansa ja se kestää kolmisen tuntia. Tilaisuus on varsin juhlallinen ja totta puhuen varsin puuduttava, ja protokolla tarkoin säädelty. Yksi tärkeä ohje, myös takapenkkeihin pääseville läheisille, on, että tilaisuudessa ei saa jutella, siellä on tarkoitus istua koko seremonian ajan hiljaa.

[Rehtorin uuden viitan on suunnitellut tänään kunniatohtorin arvon saanut Hannu Väisänen.]

No aamuyhdeksältä alkoivat harjoitukset, yhdentoista jälkeen pieni tauko, jonka aikana mahdollisuus syödä sämpylä, juoda kahvit ja sitten puolelta päivin alkoi tuo varsinainen akti. Kolmen jälkeen siirryimme Saalastinsalista (yliopiston suuri juhlasali) linja-autoihin, jotka veivät keskustaan – oli promootiokulkueen aika. Vuorossa kävely korkkareissa läpi kaupungin kohti tuomiokirkkoa, jossa jumalanpalvelus. Sen jälkeen vajaa pari tuntia aikaa käydä kotona, ja seitsemäksi promootioillalliselle, jossa illan lopuksi vanhat tanssit ja promoottoreiden uloskanto. Ja väliin paljon puheita. Lopultakin kaikki oli hienoa. Paitsi että se päivällispöydässä istuminen tohtorin hattu päässä valtavassa (Smart Housen) salissa, jonne paistoi kuumottova toukokuun ilta-aurinko, oli melkoisen kuumaa. Todellakin teki mieli luopua monia työvuosia ja monia satoja euroja maksaneesta hatusta ja vain juhlia. Mutta ei. Protokolla ja akateeminen juhla vaati hattuilua. Eikä se nyt lopultakaan niin vaikeaa ollut. ;D

Kun kokoonnuimme Mannerheimin puistoon promootiokulkueen järjestäytymistä varten, oli poutaista, melkein aurinkoista, promootiopäivänä paistaa! – niinhän se on luvattu!! – ja olimme jotensakin helpottuneita. Oppiaineessamme samoihin aikoihin väitellyt Lasse Lehtinen seisoi vieressäni hieman levottomana, ja kyseli, eikö minulla ole nälkä? – Olimme toki ehtineet jo aiemmin tutustua ja todenneet toisemme gourmandeiksi, vaihtaneet keittokeittoja ja puhuneet ruoasta enemmän kuin historiantutkimuksesta, mutta vastasin, että eipä nyt oikein ole nälkä, ei ole tullut mieleenkään kaivata ruokaa. Mutta mitä tekee Lehtinen? Bongaa puiston reunalta jäätelökioskin ja käy ostamassa pussillisen tötteröitä ja jakelee niitä kaikille halukkaille: ”Pahimpaan nälkään”. Enpä uskaltanut yhtäkään avata; silkkipuvulla kun oli siistinä selvittävä/juhlittava aamuyöhön asti. Mutta muistanpa tuonkin episodin…

No sitten kun meidän once-in-a-lifetime -promootioviikonloppu oli takana, monet kaverit, sukulaiset, läheiset kyselivät, miten oli mennyt, mikä oli ollut hienointa, minkä tulemme muistamaan aina… Minä koetin selitellä, että kyllä se hetki, kun se tohtorin hattu sitten lopulta päähän laskettiin oli jonkinlainen kulminaatiopiste, tai ehkä sittenkin silloin, kun lähdimme salista kauniin musiikin [älkää kysykö minulta minkä? – ehkä Sibeliusta] saattelemana ulos, oli sellainen huikea olo: NYT!

Ja mitä vastaa mieheni?! –  Oli niin hienoa nähdä ja kuulla – tai siis olla kuulematta – kun vaimo istui kokonaiset kolme tuntia – hereillä ollessaan! – hiljaa. Ei ole muka mies moista ennen tai jälkeen tuon sellaista kokenut!

Promootiossa on taikaa, uskokaa pois. 😉

Oikeasti se on hieno juhla. Niin hieno.

Toukokuussa 1983 olin tuossa. Promootioairueena, vastavalmistuneena maisterina.
Elämä edessä, enkä ajatellut, että se olisi yliopistossa.
Mutta oli se. Sielläkin.
Paljolti siellä.

Mitä menneestä talteen?

Elämä kulkee filminauhana silmien edessä .. joskushan käy niin. Tänään vähän sellainen päivä. Ehkä paremminkin sellainen ”työura kulkee käsien ja silmien kautta mappeihin ja roskiin”.

Tänään on ollut Aapeli-päivä, mutta siitä huolimatta aloittelin jo aamupäivällä (pojan ja papan leikkiessä autoilla 🙂 ) mappien perkausopetaation, ja nimenomaan aloin homman työmapeista. Siksikin kun – paitsi että kouluun pääsemiseksi oli koottava jonkinlainen CV – on koulutuksesta (läpi)pääsemiseksi tehtävä uskottava ja realistinen liiketoimintasuunnitelma kaikkine tykötarpeineen, – siis liitteeksi myös ajantasainen ja kohdennettu CV. Ei muuta kuin penkomaan omia tekemisiä vuosikymmenien varrelta…

Mietin paperipinoja ja mapillisia poispakatessani ja toisaalta huolella takaisin hyllyyn laittaessani, että mitkä ovat ne kriteerit, joilla jotain pois heitän ja joilla säilytän.

Mitä varten päätin vieläkin säilyttää ne kolme mapillista (sanoma)lehtileikkeitä, joissa on joko oma artikkelini tai artikkeli minusta tai tekemisestäni. Ketä varten niitä säilön? – Entä samoin kolme mapillista esitelmiä (yliopiston ulkopuolella pidettyjä, ei siis varsinaisia luentoja), joita olen maakunnissa pitkin Suomenniemeä rampannut pitämässä. Itseäni varten? Että voin vielä palata juttuihin (joista oikeasti osasta tunnen melkein myötähäpeää itseäni kohtaan!) vai kuvittelenko tosiaan niistä jotain vielä hyötyväni? Hyötyväni paperisista, vaikka viimeisen 20 vuoden ajalta kaikki on myös digitaalisena tallessa, siis miksi vielä mappeina varaston hyllylle?

Vai säästänkö niitä perillisiä varten, vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa äidin Lahdessa tai Kuusamossa pitämät esitelmät tai Kalevan alakertaan kirjoitetut monet, monet ”historiapläjäykset” kuten he minun historian popularisoijan tuotoksiani nimittävät.

Miksi panin vieläkin hyllyyn mapillisen materiaalia, jota olen kerännyt ”Vegetarismin historia Suomessa” -(tiede)artikkeliin, joka oli yhden opiskelijani kanssa tarkoitus tehdä. Irtolaisia koskevat kaksi mapillista lähteitä ja tutkimuksia sen sijaan lähti kaatskarille. Ja vastaavia ”linjattomia” päätöksiä tein vaikka kuinka paljon.

Historiantutkijana tietysti kiinnostaa, millä perusteella ihmiset omia arkistojaan kokoavat. Mitä tutkijat työnsä vaiheista ja tuloksista itsellään säästävät? Perusteellisimman tutkijan arkiston, jonka on olen koskaan nähnyt on J. Juhani Kortesalmen tutkmusarkisto, jonka hän on ainakin osaksi luovuttanut Oulun maakunta-arkistoon (nyk. Kansallisarkiston Oulun toimipiste). Siinä arkistossa on suunnilleen kaikki arkisto- ja haastattelureissuilla käytettyjen bussimatkojen ja lounaiden kuititkin!

Kuka säilyttää kaikkea vanhaa? Nimenomaan vanhoja papereita? Miksi? Ketä varten? Kiinnostaisi.

Valokuvia varmasti säilyttävät kaikki, mutta kirjeenvaihtoa? Päiväkirjoja? Työmappeja?

Opintiellä

Kyllä tämä ammattikoululaisten (tai -opistolaisia kai keskiasteen opiskelijat nykyään ovat) kanssa muutaman päivän samassa luokassa viettäminen on ollut hyvin avartavaa ja opettavaista. Ja heistä hyvin monet nimenomaan viettävät aikaa luokassa.

Joskus yliopistonlehtorina meinasi hermostuttaa opiskelijoiden piittaamattomuus luento- ja seminaariajoista, useat luennoilta poissaolot, saatikka muistiinpanojen tekemättömyys ja muutamien totaalinen piittaamattomuus opetuksesta. Mutta täällä ollaan vielä ihan eri levelillä. Ihan eri.

Ryhmässä on 20 opiskelijaa, joista paikalla on enimmillään ollut 14. Ja se ohikiitävä hetki oli eilen alkuiltapäivästä. Opiskelijoista suurin osa tulee ajoissa, mutta monet tippuvat luokkaan milloin sattuu: vartin yli, tunnin myöhässä, ehkä vasta ruokiksen jälkeen, – tai niin kuin tänäänkin yksi tuli kahdelta todeten ”mie vähä nukuin”. Hän oli ainoa, joka yleensä edes mutisi syyn sille, miksi tuli jotenkin outoon aikaan – tai siis ainakin minun mielestäni outoon aikaan.

Kymmeneltä ja puoli kahdelta on kahvitauko, ja puolikahdeltatoista ruokkis. Mutta oppilaat saattavat lähteä kahville milloin vain ja on sellaisiakin, jotka eivät koko päivänä poistu luokasta. He vain viettävät aikaa luokassa.

InDesignin opiskelu on ollut pääosin itsenäistä työskentelyä koneen ääressä, jolloin osa tekee harjoituksia,  – ja osa ei. Ne pätkät, ne tunnit, kun opettaja opettaa, nämä nuoret ovat aika hiljaa, mutta muun aikaa eivät. Kuulokkeet saa olla tunnilla, mutta ope on huomauttanut jos jollakin on puhelimesta youtube auki, leffa tai peli tai musiikkivideo pyörimässä.

Ja juttujen aiheet? – 16–20-vuotiaat puhuvat elokuvista ja kirjoista, – erityisesti jostain fantasiajutuista, tatskoista, tietskapeleistä, lävistyksistä, vaatteista, pääkalloista, noidista, musiikista, rahasta, tai paremminkin sen puutteesta ja vanhemmistaan – ilahduttavan ´lempeästi´ kylläkin. Tai vähän kuin kehuskelevat kavereilleen isäänsä tai äitiään. Moni on tietysti ollut ihan hiljaa tuijotellen ruutua, mutta moni on liki huutanut motivaationsa puutetta, sitä, että ”elämä on ihan paskaa”,”mulla on taas masis tulossa”… ”tää on niin vaikeeta”, ja sitten se loputon …tuttelu (ks. eilinen postaus).

Mutta olen minä oppinut, paitsi jotain 15-20-vuotiaiden ajatusmaailmasata myös, InDesignia. Kyllä tässä nyt vaikka paistinkääntäjien vuosikertomus tai VAT-koulutukseen kuuluva liiketoimintasuunnitelma komeasti InDesignilla onnistuu. Itseasiassa nuo tulevat olemaan oikein hyviä harjoituksia tämän viikon opintojen jälkeen.

Alkuillan olin koulun studiolla harjoittelemassa näyttöä varten, tekemässä korttikuvia. Yksikseen muutaman tunnin isossa studiossa hääräsin.

Kyllähän se kunnon tilassa on ihan erilaista kuvailla kuin kotosalla tyttären entisessä, pienessä huoneessa tai olohuoneeseen rakennetussa kotistudiossa. Vähän tuli mieleen, jotta taitaa olla ihan yliarvostettua pitää autoa tallissa koko aikaa. Ihan vaan tuli tuo mieleen, kun mietin, mistä kotona saisi kunnon studiotilan… Merkillistä mutta luulenpa, että Pehtoorin tähän asti varaukseton tuki valokuvausharrastukselleni hiipuisi nopeasti, jos moiseen ryhtyisin.



Ei vielä joulupuuhia

 

klikkaa isommaksi: Tomafoi kurkkimassa Tuulentupaan

Eilen ja tänään vähän hopusti, toimeliaasti ovat päivät kuluneet.

Molempina päivän olen käynyt Linnanmaallakin. Eilen Apsun kanssa käytiin kirjastossa, paria työkaveria ja ystävää heippaamassa ja eläinmuseossa. Ihan niin kuin aina silloin, kun omat lapset olivat samanikäisiä ja minä kotona freenä kirjoittelin paikallishistorioita. Kirjastoreissut olivat lapsista mukavia, kun sai juosta yliopiston käytävillä ja kirjasto-osuuden jälkeen käytiin vielä eläimiä katsomassa.

Olin eilen jotensakin varma, että Aapeli arastelisi ja pelkäisi valtavaa täytettyä karhua, joka museon keskellä hampaitaan näyttää, mutta eipä kahden schäferin kanssa kasvanut poika ollut millänsäkään. Mutta biologian aulassa oleva punainen taideteos, jonne meidän muksujen oli aina päästävä mönkimään ja läpikulkemaan, ei ollut Apsun juttu.

Eikä kirjaston aulassa oleva kirjaviisas talviukko! (ks. myös tuossa sivupalkissa Instagram-kuva).

Tänään sitten oltiin Pehtoorin kanssa katselmassa ja kuuntelemassa, kun (viini)ystävämme (eläköidyttyään biologian professorin virasta) vastaanotti hänestä tehdyn (kuvatun) muotokuvan.  Jopas piti emeritus hyvän läksiäispuheen, josta ei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä hän on yliopistouudistuksesta ja koulutuksen alasajosta.

Vuoden viimeinen paistinkääntäjien nettisivujen päivitys ja jäsenkirjeen laadinta, ja tietojen hommaaminen siihen, on nekin nyt tehtynä. Ja sen vuoksi ja siinä ohessa tuli surffailtua 1920-luvun muodin maailmassa ja ruokakulttuuria opiskellen. Tammikuussa on nimittäin gaalailta, jossa on vintage-pukukoodi. Vaikka tilaisuus on paistinkääntäjien tapahtuma, on se poikkeuksellisesti avoin myös kaikille muille gourmetista ja juhlista pitäville. Niinpä laitan kutsun tähän alle. Lähdehän mukaan! Tavattaisiin siellä! Minä olen jo aloittanut  Downton Abbey -tyylisen flapper-mekon hommaamisen!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nuorten kokkien (Jeunes Chefs Rôtisseurs Competition) kansallinen kisa on tammikuun lopulla Oulussa. Kansallista kilpailua Oulussa ei pääse seuraamaan, mutta kisojen palkintoillallinen (21.1.) on hieno, avoin tilaisuus. Se järjestetään 1920-luvun teemalla. Suomi 100 vuotta -juhlan kunniaksi gaalaillassa on sekä menussa että pukukoodissa itsenäisyyden ajan alun makuja, muistoja ja muoteja. Tähän juhlaan ovat tervetulleita muutkin kuin paistinkääntäjät aveceineen. Siis lähde isommalla porukalla taittamaan talven selkää, tuo ystäväsi katsomaan, millaista on rotissöörien juhlaillallisilla ja tuo ystäväsi nauttimaan glamourista ja gourmetista. Joululahjaksi gaalaillallinen?

Lasaretin Aurora-sali on upea paikka isolle juhlalle, ehkä saamme mukaan elävää charleston- ja dixieland-musiikkiakin. Pukukoodi on ensisijaisesti 20-luku; mutta oikein hyvin tyyliin sopivat miehillä smokki tai tumma puku ja naisilla pikkumustat ja cocktail-puvut. Erinomaisen hyvä johdatus 1920-luvun pukeutumiseen on tässä artikkelissa:
https://tyyliniekka.fi/tyylikatsaus-20-ja-30-luvuille/
Ks. myös Downton Abbeyn 20-luvun pukuja KLIKS

Menun* ja ohjelmalipun hinta paistinkääntäjille aveceineen on 60 euroa/henk. ja viinipaketin hinta on 26 euroa, muille 62 € ja 29 €. Ilmoittautuminen Oulun voutikunnan nettisivulla olevan lomakkeen kautta. 

 *MENU 
Pieniä voileipiä

Lintuliemi
Kivipiirapasteija

Lohta
Majoneesikastiketta

Kokonaisena paistettua häränseläkettä
Madeirakastiketta

Mesimarja Charlotte Russe 
Kahvia

Juhlaperjantai

1-15

Parasta tänään on ollut aamulenkki tyttären kanssa. Tai noh, aamupäivä. Heräsin viideltä, ja käytin monta tuntia viimeistelläkseni kuvakavalkadia, jonka olin luvannut koota tämänpäiväisen seminaarin jälkeisen kahvihetken aikana screenillä pyöriväksi. Vähän oli jäänyt viime tinkaan kokoaminen, mutta kovalevyjeni kätköistä kolmensadan kuvan setin kuitenkin sain aikaiseksi. Mitä kuvia ja mihin?

Tänään oli ”oman” professorini ja pitkäaikaisen esimiehen juhlaseminaari ja historian (laitoksen/oppiaineen) 50-vuotisjuhlapäivä.

1-13

Seminaari oli iltapäivällä. Ja se oli hyvä, erinomainen. Muistot myllersivät mielessä, – paljon olin unohtanut, mutta paljon hyvääkin muistan. Paluu 70- ja 80-luvulle. … Historia yliopistollisena oppiaineena alkoi Oulussa 1966, ja minä aloitin opintoni 12 vuotta myöhemmin. Ja jo 1980 sain ensimmäisen ”kiinnityksen” historian laitokselle, nimikkeellä tutkimusapulainen. Niinpä minunkin historiaani on historian laitoksen historia.

Kahvitilaisuuden aikana monien vanhojen tuttujen ja ex-työkavereiden, ”omien” opiskelijoiden ja jatkotutkijoiden tapaamista, halauksia, muistelua, juttelua. Hyvillä mielin. Ei ollut vaikea solahtaa joukkoon.

Iltajuhla – vapaamuotoinen, omakustanteinen – oli Sokeri-Jussissa. Ilmoitin sinne lähtiessäni, että saatanpa lähteä oppiaineen porukan kanssa jatkoille, joten ehkä tulen myöhään. Tulin yhdeksältä kotiin! Mikä ehkä kertoo siitä, että illanvietto ei ihan vastannut odotuksia. Oli ainakin kovin erilainen ilta kuin 40-vuotisjuhlat tai keväällä opiskelijoiden ainejärjestön 50-vuotisjuhlat.
1-14
Martin kohtasin bussipysäkillä.


Asiat menevät

Tiedättekös, että kun on elämänmuutoksen edessä sitä ajattelee, tai ainakin minä ajattelin, että vastaisuudessa, uudessa elämässä, teen asioita, järjestän päiväni kovinkin erilailla kuin ennen. Siis että paljolti työn määrittämästä ja viemästä ajankäytöstä luopuessani muuttaisin elämäntapojani, ajankäyttöäni paljonkin.

Että alkaisin nukkua enemmän, pidempään, päivisinkin. Että liikkuisin joka ikinen päivä. Että lukisin kymmeniä kirjoja vuodessa. Että kävisin tervehtimässä appivanhempia paljon useammin kuin ennen. Että reissaisin kotimaassa ja ulkomailla entistä enemmän, – varsinkin extempore tyyliin ”lähdettäiskös piipahtamaan Roomassa” tai ”mennään Turkuun tapaamaan tuttuja” tai ”nyt on mahdollisuus lähteä joulumarkkinoille Wieniin”. Että joutuisin (= saisin) aamuisin miettiä, mitähän tänään tekisi. Etten tekisi monia tärkeitä asioita samana päivänä, vaan vain yhden kerrallaan. Että sairastuessa sairastaisin, enkä heiluisi liikkeellä. Että opettelisin uusia asioita (vaikkapa kokkaamista tai kuvankäsittelyä) rauhassa yhden asian kerrallaan, enkä pintaraapaisten säheltäisi asioiden kanssa. Että vaikka ja mitä.

No, arvaattekin. Ei se niin mene.

aapeli

Tässä päivässä parasta on ollut, kun oltiin Aapelin kanssa kaksistaan ajelemassa, käväistiin heippaamassa mummin ex-työkavereita, oltiin pitkään puistossa ja sitten vielä tultiin Rantapeltoon syömään ja järjestelemään keittiön alimmat laatikot, eteisen avainlokero, olohuoneen matot ja tyynyt, säätelemään mikroaaltouuni, koko huushollin lamput, ovet ja kaikki mahdolliset näkyvillä olevat nappulat.

aapeli-2

Niin se on tänään mennyt. Ei paremmin olisi voinut mennä.

Herkkukauppa-ajatuksen nousu ja lasku

Herkkukauppa?

Siitähän minä olen puhunut vuosikausia. Täällä blogissakin sitä olen sivunnut, jotain satunnaisia mainintoja on ollut, ja usein olen luvannut siitä aikeesta, sen noususta ja tuhosta kertoa. Olkoon sen aika nyt.

Ensimmäisen kerran herkkukaupan pitäjäksi ryhtyminen oli vakavassa harkinnassa 1990-luvun lopulla, jolloin olin saanut Keminmaan ja Iin seurakunnan historiat vihdoin valmiiksi, lapset olivat vielä ala-asteiässä, minulla kylläkin virka, mutta siinä ei oikein mahdollisuutta väitöskirjaa tehdä, vaikka sellaiseen oli kovasti jo painetta.

Oulussa ei ollut vielä Stockan herkkua, ainoa italialaisia ja muita speliaaliherkkuja (tuolloin mm. aurinkokuivatut tomaatit ja prosciutto) myyvä liike oli Franzenin talossa pieni herkkukauppa nimeltä Konsulinna. Sinnehän minä pari kertaa kuukaudessa ylimääräiset roponi kannoin: ostin viikonlopuksi juustoja ja erikoispastoja ja ties mitä. Kauppias (herkkukauppiaaksi turhankin hoikka, nuori nainen) tuli tutuksi. Pari vuotta kauppaa pidettyään hän joutui siitä luopumaan, koskapa edessä oli muutto Ranskan Biarritziin, josta miehensä sai hyvän työpaikan.

1-3

Ja kauppias tarjosi kauppaansa minulle: ”Ala sinä tähän kauppiaaksi.” Ja minähän otin tarjouksen vakavasti: mietin jo, mitä tuotevalikoimaan kuuluisi, mitä itse aina tekisin tiskiin, miten kehittelisin tuotteille reseptejä, joita sitten asiakkaille jakaisin. Miten oheen voisi laajentaa pitopalvelun ja hiljaisina hetkinä voisin sitten vielä vääntää sitä väitöskirjaa (voi hyvä tavaton, että ihminen voi olla tyhmä!). Isäni innostui myös ajatuksesta, lupasi takaajaksi ja tukijaksi, ja olisi varmasti omilla ostoillaan pitänytkin putiikin taseen positiivisena. Viikon asiaa pohdin, yhdessä Pehtoorin kanssa pohdimme, mutta sitten, semminkin kun oli jo tiedossa, että Oulussa avattaisiin pian Stockan herkku, luopua koko hommasta.

1-2

Toisen kerran herkkuputiikki-haave nosti päätään 2010-luvun alussa. Oltiin käyty ostoksilla ja ihastelemassa sekä Tampereen Culinaria Keittiöelämää– että Kokkolan Olivette-putiikeissa, ja kun Oulussa ei mitään vastaavaa ollut, ja kun se Stocka ei sitten kuitenkaan ole putiikki, niin ajattelin, että josko Ouluunkin tuollainen kauppa. Kun syksyllä 2011 jäin vuorotteluvapaalle yksi (kymmenistä!) tehtävistä oli pohtia, palaanko vuoden päästä duuniin yliopistolle vai perustanko herkkukaupan? Ja asia oli ihan vakavassa harkinnassa. Kävimme uudelleen Tampereen ja Kokkolan liikkeissä, sovittiin niiden pitäjien kanssa jo alustavasti maahantuonnin yhteistyöstä ja lupasivat neuvoja ja vinkkejä alkuun. Harkitsin ja keskustelin yhteistyöstä muutaman oululaisen ravintoloitsijan kanssa, – niitä kun tuossa vaiheessa paistinkääntäjyyden myötä oli tullut tutuksi. Pankissakin jo asian otin puheeksi.

Laskesteltiin ja etsittiin jo sillä silmällä vuokratilojakin Oulun keskustasta, sillä keskustassa tuollaisen putiikin pitää olla. Kauppahalliin menemistä suunnittelin. Pehtoori ei estellyt, mutta vähän vihjaili, että olenko varma, että sittenkään haluan yrittäjäksi, enkö aikanaan ollut nimenomaan tehnyt vanhemmillenikin selväksi, että minusta ei kaupalliselle ole, enkä kauppaopistoon lähde, saatikka yksityisyrittäjäksi. Ja nyt olin sitten luopumassa itse rakentamastani ”urasta” yliopistossa, vaikka lopultakin ihan erinomaisen hyvin (vielä tuolloin) siinä viihdyin ja elantoni sieltä tienasin.

1

Ratkaiseva tekijä putiikinpitäjäksi luopumisessa ajatuksesta ryhtyä putiikinpitäjäksi oli Oulun ydinkeskustan (= Rotuaarin kivijalkaliikehuoneistojen) hurjat vuokrat. Olin haaveillut mm. silloin tovin tyhjillään olleesta Zebra-kenkäkaupan tilasta, johon sitten tuli Tillander, ja sen jälkeen siinä on ollut vielä ainakin kaksi liikettä. Kun kuulin, mitä muutamat kahvila-baarit Rotuaarilla maksavat vuokraa, tajusin, ettei kannata hyväntekeväisyysmielessä ryhtyä herkkuja oululaisille ja kaupungissa kävijöille myymään. Yhden vaihtoehdonhan Anneli My way -postaukseni loppuun heitti sen jälkeen kun irtisanouduin yliopistosta: ”voit vaikka perustaa historiallisen, mutta ajan hengessä olevan herkkuruoka puotiravintolan, joka kulkee bussilla paikasta toiseen!”

Sen pituinen se!

Herkkuputiikkia en perustanut, enkä lähtenyt opiskelemaan kokiksi, joka sekin oli vielä pari vuotta yhtenä vaihtoehtona. Pyrin ja pääsin suorittamaan Valokuvaajan ammattitutkintoon johtavaa kaksivuotista koulutusta. Siksi nuo kuvat tässä postauksessa. Ehkä ne myös symboloivat putiikkiajatuksen hautaamista, mutta kertovat myös siitä, että olen ollut tänään – pitkästä aikaa – hautuumaalla kuvaamassa.

Ovi sulkeutuu, toinen on jo auki

Vieläkin olen ´jossain muualla´, – eilisessä akateemisessa juhlassa ja niissä kaikissa muistoissa, joita se herätti ja joita se toi mieleen.

Eilen oli hyvä, väistämätön, hetki, miettiä edellistä kymmentä vuotta, miettiä työuraa taaksepäin, ja ajatella luopumistani siitä. Onhan tätä lähtölaskentaa jo hyvinkin vuosi, ja enemmänkin, tehty, mutta eilen se konkretisoitui: oli viimeinen ”virallinen” tehtäväni Oulun yliopistossa, päiväni kustoksena. Eilen oli yhden parhaista, yhden ´omistani´, väitöstilaisuus. Alle yhdeksässä vuodessa yliopistoon pääsystä nuori mies väitteli tohtoriksi, ja siinä välillä suorittti kaikki erinomaisin arvosanoin, ohessa töitä tehden, mm. tutkimusapulaisenani.

Poikkeuksellisen paljon olemme olleet tekemisessä, poikkeuksellisen paljon hän on opintojaan minulle tai minun ohjauksessani suorittanut. Ja silti itse, täysin omatoimisesti, opintonsa hanskannut. Juttutuokioita on riittänyt, asiasta ja sen vierestä. Olenhan minä ystävystänyt opiskelijoiden kanssa ennenkin, toki. Melkein joka vuosikurssilla on joku priimus, lellari tai muuten sellainen, jonka kanssa synkkaa syystä tai toisesta erityisen hyvin. Olenpa saanut kutsun muutamien opiskelijoiden häihinkin ja minulle on lähetetty esikoislasten kuvia tai lehtileikkeitä nimityksistä koulumaailman virkoihin tai tietoja lisäopinnoista jossain muualla Suomessa tai ulkomailla. Kontakteja vuosien takaa saatikka viime vuodelta tulee edelleen. Ja eilen väitöksessä oli minun kandilaisiani, mikä lämmitti.

Mutta ei ole ketään muuta, jonka opiskelu-uraa olen ensimmäisestä päivästä väitökseen asti päässyt ohjaamaan, seuraamaan, myötäelämään tällä tavoin, ja koko ajan.

Eilinen herätti merkillisen(?) kiitollisuuden ja ylpeyden tunteen.

_MG_0749

Olin kovin iloinen, että väitöksessä oli oppiaineeni kollegoita, molemmat emeritusprofessorit, molemmat nykyiset professorit, valmistuneita ja nykyisiä opiskelijoitani, –  ja Pehtoori sekä Juniori. Juniori oli samppanjapalkalla kuvaamassa, olisipa ollut vielä karonkassakin.

Karonkka Uudella Seurahuoneella oli hieno, ja herkullinen, herkkäkin. Vain vähän kyynelehdin, mutta en ollut ainoa. Kyyneleisiin oli moniakin syitä. Ilon ja haikeuden kyyneleitä olivat.

Mutta elämä jatkuu… tosin ei minun elämäni akateemisessa maailmassa juuri ollenkaan. Mutta näinhän minä olen halunnut. Oli hienoa lopettaa se näin. Jäi hyvä mieli. Oikein hyvä mieli.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

Tänään olen luvannut julkistaa kuva-arvoituksen. Mikä oli meidän koulutehtävä, johon ottamani kuvat julkaisin täällä?

Kukaan ei osannut kuvasarjastani löytää annettua tehtävää, mikä ei ole ihme. Lupasin kaikkien arvanneiden kesken arpoa palkinnon. Yleensähän täällä blogin arvonnoissa onnettarena on ollut joko Esikoinen tai Miniä, mutta tänään – ensimmäistä kertaa – arvonnan suoritti Aapeli. Arvonnassa olivat mukana – vastausjärjestykssä – Maisa, Katri H., Jarin, Reijo, Tiina, Inkku, Anneli ja Laura. Kiitos kaikille innokkaasti osallistuneille ja hyviä arvauksia esittäneille. Jokainen sai arvontapalloon numeronsa (Maisa  = 1, Katri H. = 2 etc) , ja pallot olivat Aapelin syöttötuolilla odottamassa. Se pallo, johon pojanpoika ekana tarttuisi, olisi voittaja! Ja näin kävi:

https://goo.gl/photos/33TXhejSobBNfhhC6

Onnea voittajalle = numero KOLME!! Torikahvit, samppanjaa tai jätskiä on luvassa palkinnoksi!

Ja mikä oli tehtävänanto?  – Se meni näin: ”Lukekaa asuinpaikkanne sääennuste sinä päivänä jolloin kuvaatte ja tehkää ennusteesta viiden kuvan sarja.”

Oli siis kuvitettava yhden päivän sääennuste. Ja taas oli tehtävä SARJA. Valitsin kuvauspäiväkseni keskiviikon, jonka ennuste meni näin:

Säätiedotus 18.5.2016 klo 6

Selkeää tai puolipilvistä ja poutaa.
Aamupäivällä pilvisyys lisääntyy.
Päivällä lounaasta leviää sadealue Pohjois-Pohjanmaan ylle.
Yöllä edelleen sadetta.
Heikkoa tuulta.

Säätiedotus

Tänään saimme jo palautteen noista sarjoista, ja opesta tuo auto-perspektiivissä pysyttelemiseni oli hyvä ratkaisu. Oli se ainakin vähän erilainen kuin monien muiden pilviä, peltoja ja rantamaisemia kuvaava ratkaisu. Että ei siis ihan mönkään mennyt. 😉

Ennen viimeistä ´omaa´väitöstä

1-6

Postaukseni otsikko voisi (kuvien perusteella) olla ´makron paluu´, sillä tänään – vihdoin – sain 100-millisen makro-objektiivini takaisin korjauksesta ja huollosta. Kallis kuukauden etelänreissu objektiivilla on ollut, mutta nyt minulla on taas toimiva linssi, joka on paras mahdollinen sekä ruoka-, kukka- että henkilökuvauksiin. Ihan minun ykköslinssini.

1-5

Ja tuo kukka? – Tähtisilmä! En voinut vastustaa kun käväisin yks päivä puutarhalla tekemässä alustavaa katselmusta. Tänä vuonna – taas – olen päättänyt tyytyä vähiin kesäkukkiin. On pysyttävä vähissä. Meillähän on pihalla – kiitos Pehtoorin – koko kesän kukkivia, kaikkia ihania… Niin kuin nyt nämä kevätkaihonkukat.

1-9

Ja koivut. Niitä meillä riittää, mikä tuntuu kyllä muutaman tunnin puutarhatouhuamisen jälkeen silmissä ja syvällä nielussa – kiva kun huomenna kustos on umpiturvoksissa. Turha varmaan sitten selitellä, että on siitepölyä rutkasti ilmassa…

[kannattaa klikata kevään vihreys isommaksi]

1-3

1-4

Hyvä on, koivut ovat ihania, mutta ne allergisoivat, – tänä vuonna enemmän kuin aikoihin. Siitä huolimatta tämä kevään, alkukesän, vehreys ja linnunlaulu ovat jotain ihan hurjan ihanaa.

1-8

[Yllä minun ”äitienpäiväruusuni”. Tykkään siitä hyvin paljon.]

Siitä huolimatta emme Aapelin kanssa lähteneet ulos, vaikka mieli teki. Ja kyllä me keksimme sisälläkin kovasti puuhailua. Tänään(kin), kun Apsu oli parituntisen mummilla hoidossa, me mm. katselimme lamppuja. Aapeli tykkää ihan erityisen paljon lampuista, ihan sama, onko niissä valoa vai ei, joka tapauksessa ne ovat huippujuttu. Valon lapsi. Ja meidän kaappikello. Kun se aina puolelta ja tasalta soi, on se melkein päivän kohokohta: pikkuisella meinaa henki salpautua, kun se on niin jännää. Ja sitten meillä oli isänsä vanhoja Fischer Price -leluja, tietokone, superpallo, (edelleen isänsä vanhoja) kirjoja, kukkuu-leikkiä ja kaikkea älyllistä, mitä mummi tarvii huomiseen akateemiseen loppuhuipennukseensa (ne muutamat lauseet) virittäytymisessä.

Siitä puheenollen…

Olisi aika ryhtyä tekemään karonkkapuhetta, totta puhuen viimeistelemään. Kaikki muu alkaakin onneksi olla valmiina. Jännittää tietysti vähän, lopultakin hyvin vähän. Varsinkin jos vertaan omaan väitökseeni, joka oli liki päivälleen 12 vuotta sitten.(Kakstoista!!!)  Silloin meni jännityksen vuoksi jopa ruokahalu, kuten olen jo joskus täällä kirjoittanut:

Ainoa kerta, jonka muistan, jolloin en ole voinut syödä, oli väitöstä edeltävänä perjantai-iltana. Menin silloin töiden jälkeen kampaajalle ja hankkimaan vielä jotain tarpeellista seuraavaa suurta päivää varten, ja kun tulin kotiin, oli mieheni tehnyt ruoan: savustanut nieriää ja tehnyt salaatin, avannut pienen samppanjapullon. Parasta mitä voin tietää, mutta ei. Mitään en pystynyt syömään. Enkä juuri väitöspäivän aamunakaan. Että vähän jännitti. Karonkassa kaikki kyllä sitten maistui kaksinverroin!

Tänään olen syönyt hyvin, ulkoillut paljon ja hyvillä mielin olen. Huominen kustospäivä on erilainen kuin se ensimmäiseni vastaava. Huomenna on minun päiväni kustoksena, viimemen ´jobi´ yliopistomaailmassa.  http://www.oulu.fi/yliopisto/node/4084 Olisipa ilo nähdä (blogi)tuttuja yleisön joukossa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Huomenna kannattaa osallistua paitsi väitökseen, myös arvontaan: mitä olen kuvannut? Tässä vaiheessa voisin sanoa, että yksikään aiemmista vastauksista EI ole oikein. Kyllä kyse heijasteista ja auto on se toinen ´tehokeino´ ja kolmas on puna-vihreä, jota kuvissa käytin, mutta mikä on se ASIA, jota yritin kuvata?

Kunhan jotain vastaat, olet mukana. Osallistumalla olet mukana arvonnassa, joka suoritetaan (vasta) sunnuntaina. Siis osallistumisaikaa on huominen lauantai.

 

Moneksi

Nallikari by night 2

Toimenpäivä tänään. Reitillä Caritas – OYS – Caritas – Hammarin Sähkö – K-Market – Caritas – Stocka – Puistolan Deli – Cilja Q (ompelija) – ”lahjanostokauppa” – Linnanmaa – Paljekirppis vierähti ihan täysi työpäivä. Siis äidin kanssa ja luona vierähti aamupäivä ja iltapäivä lauantaisen väitöksen valmisteluissa. Väittelijän kanssa pidimme vielä kahvipalaverin kaupungilla. Ehkäpä hänelle oli mukava vielä käydä asioita läpi, vaikka kyllä pärjää ja osaa asiansa,  ja karonkkansa on järjestellyt erinomaisen hienosti. Mutta ikäänkuin sellainen tsemppimeetinki.

Näin outsiderina – emeritana – minulla on ollut yksi järjestelyihin liittyvä lisäjuttu hoideltava. Koska minulla ei ole enää kampuksella työhuonetta, eikä avainta edes käytäville, oli järjestettävä itselle avaimia ja käyttöön yksi siisti, isohko työhuone, jotta voidaan väittelijän ja vastaväittäjän kanssa ennen väitöstä tovi istahtaa ja jutella, ja että voidaan hattukotelot ja päällysvaatteet jonnekin laittaa. Ulkoistetun kustoksen erityisongelmia tämmöiset. 😉

Nallikari by night

Iltapäivän lopulla kävin tyhjentämässä kirppispöydän, joka on kaksi viikkoa ollut käytössä ja jonne olen käynyt parikin kertaa täydentämässä kirjapinoja ja viemässä kaikenmoista rompetta ja kampetta. Maanantaina jo kävin pudottamassa kaikkien silloin jäljellä olleiden tavaroiden ja vaatteiden hinnat puoleen, joten eipä tänään paljon enää ollut hyllyillä. Yksi iso kauppakassillinen vain. Tosi hyvin kävivät 119 tuotetta kaupaksi, ja rahaakin tuli melkein neljäsataa, josta pöytävuokra vei 60 euroa. Lupasin kaiken tuoton ”Aapelin matkakassaan”.

Majakka iltavalossa

[Postikorttikuvat toissailtaiselta, liki yöhön venyneeltä, kuvausretkeltäni.
Klikkaahan kuvat isommiksi.]

Sähköpostin vaihdos

Kasapäin kodinhoidollisia hommia ja opiskelujuttuja tänään. Pehtoori on yksin huhkinut pihalla, minä vielä hoidellut kaikenmoisia paperihommia, ja sitten tilannut sen uuden tietokoneen. Viimeinen perustelu sen tekemiseksi oli tämä aamulla tullut sähköposti:

Käyttöoikeutesi rrs-tunnukseen on henkilökuntarekisteritietojen mukaan päättymässä.

– –  tunnuksesi sulkeutuu kahden (2) viikon kuluessa.
– Ota kopiot tärkeistä tiedostoistasi, sähköposteistasi ja sähköpostiosoitteistasi ennen määräaikaa.
– Muistathan käydä katsomassa Lähtevän työntekijän muistilistan jos palvelussuhteesi on päättymässä: http://u.oulu.fi/tarkastuslista

Terveisin
Tietohallinto

Terveisiä vaan tietohallinnolle, että ei ole pikkuhomma tämä ruljanssi. Minä olen saanut tuon em. rrs-tunnuksen 1.1.1994, joten minulla on yli 20 vuoden ajalta sähköposteja (tulleita ja lähteneitä) tallennettuna, niitä on vieläkin yli 10 000, vaikka jo viime keväänä deletoin tai siirsin muille erinäisiä kansioita ja vaikka satunnaisesti postilaatikoita olen siivoillutkin. Arvelisin, että noiden joukossa on noin sata viestiä, jotka haluaisin säilyttää, ja ehkä 20, jotka ovat minun urallani ja elämässäni olleet niin tärkeitä, että ne haluaisin jopa tulostaa.

Tietoliikenteessä on siis alkamassa uusi aikakausi, ja menetän yliopiston sähköpostiosoitteen mahdollistaman ”oppilaitoslisenssihinnan”/henkilökuntaoikeuden moniin ohjelmiin, mm. Adoben ohjelmat (Photari, Light Room, Dreamviewer etc. joita käytän päivittäin ja paljon) ja MS Officen. Olen lehtoristatuksella nuo saanut edullisesti käyttööni, nyt täytyy vaihtaa Tornion Ammattiopisto Lappian opiskelijastatukseen ja koulun sähköpostiosoitteeseen, jotta edes osa olisi edullisempia. Ja tässä yhteydessä on siis hyvä vaihtaa myös tietskari.

Tosin tuota koulun sähköpostia en käytä muuten kuin noiden lisenssijuttujen kanssa, joten kesäkuun alusta lähtien on käytössä VAIN reija at satokangas.fi -osoite. Olkaapas, ystävät ja kylänmiehet, ystävällisiä ja vaihtakaa oulu.fi -osoitteeni tuohon siviilipostiin, etten jää paitsi posteistanne.

Minun olisi tilattava uudet käyntikortitkin. Työkäyntikortteja en ole vuoteen juuri tarvinnut, mutta minulla on jo monta vuotta oma ”siviilikäyntikortti”, jossa on www-sivujeni (ja siis tämän blogin, keittokirjojeni, matkasivujeni) osoite, jota on kyselty reissuissa, paistinkääntäjä-, ruoka- ja valokuvausyhteyksissä. Mutta kun siinäkin on tuo oulu.fi -osoite. Olisi suunniteltava ja tietysti kuvattava uusi kortti. Oma kortti, jossa on myös www-sivujeni (ml. keittokirjat, matkasivut ja tietty tämä Temmattu) osoite, on ollut hyvä ruoka-, reissu-, paistinkääntäjä- yms. muissa harrastushommissa. Siksipä taidan uuden tehdä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tämän viikon etätehtävä kouluun alkaa olla tehtynä. Olen sitä tänään kasannut.  Enpä kerrokaan, mikä tehtävä on, mutta tässä ovat (ehkä) ne kuvat, jotka tähän harjoitukseen palautan.

Osaatteko arvata, mistä on kyse? Mistä asiasta tämä minun viiden kuvan sarjani on tulkinta. Mitä meidän piti kuvata?

Kaikkien arvanneiden kesken arvon, .. no arvon vaikka aamukahvit Oulun kauppatorilla tai samppanjalasillisen Voxissa tai jätskit Rotuaarilla. Vastausaikaa lauantaihin asti.

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Harjoitustehtävä_

Harjoitustehtävä_-2

Harjoitustehtävä_-3

Harjoitustehtävä_-4

1-2

 

* (Ja jos joku vattilainen lukee näitä höpinöitäni, niin osallistuminen tähän kielletty. 😉 )

Teesit seinälle

Tämän päivän kohdalla kalenterissani luki ”Naulaus”.

Historiatieteissä meillä on jo yli kolme vuosikymmentä ollut tapana (joka tosin lopahti välillä), että 10 päivää ennen väitöstilaisuutta, jolloin kirjan on oltava valmis, se ”naulataan” seinään. Niinhän Lutherkin teki. Vai tekikö sittenkään? – Ei kai ole päästy ihan varmuuteen, naulasiko Luther aikanaan teesinsä Wittenbergin kirkon oveen, mutta ainakin hän jakeli ”disputaatiotaan” varsin laajalti sekä kirkonmiesten keskuuteen että yliopistoihin. Siis julkisti väitteensä. Siitähän väitösprosessissakin on kyse. Ja tämän puolituhatvuotisen perinteen yksi jatkumo otettiin historian laitoksella käyttöön 1980-luvun alussa. Ja olenpa minäkin oman opukseni muutamin  professorin ja omin saatesanoin (22.5.2004) seinälle ripustanut.

Tänään oli sitten minun vuoroni olla ”professori emerita”, jonka ohjattava on saanut väitöskirjansa valmiiksi ja tänään hän kirjansa julkisti ja väikkäri virallisin, pienimuotoisin menoin, pienin puhein, seinälle laitettiin. Tämä oli minulle toinen ja varmastikin viimeinen kerta tässä roolissa. Hyvällehän se tuntuu kun työ on tältä osin jo liki tehty. Yhden parhaista opiskelijoista olen saanut virallisestikin olla ohjailemassa tohtoriutumiseen asti.

Väitös on ensi viikon lauantaina. Ja aihekin on myös ”maallikoita” kiinnostava, joten kannattaa tulla paikalle. Parituntinen väitöstilaisuus on mukava joskus kokea, ja historian väitöksissä ei tarvitse huolehtia, että tieteen kieli olisi ymmärtämätöntä asiaan vihkiytymättömille. Väitökset ovat ihan avoimia tilaisuuksia, ja ainakin meidän alan väitöksissä on aina myös ”suurta yleisöä” eli muitakin kuin oman tieteenalan ihmisiä tai väittelijän läheisiä ja tuttuja paikalla.

http://www.oulu.fi/yliopisto/node/4084

Ja onhan luonnollisesti jännittävää seurata, kuinka selviän kunnialla niistä kolmesta, vai peräti neljästä, lauseesta, jotka minun on kustoksena väitöksen alussa ja lopussa ääneen sanottava.

Silta

 

Vuosijuhlien jälkeen

Lauantaisista juhlista raportoiminen jäi eilen ruokapostauksen vuoksi syrjään, joten palaanpa niihin nyt.

Oulun yliopistossa aloitettiin (yleisen) historian opetus syksyllä 1966, ja jo samaisena syksynä ensimmäinen vuosikurssi perusti ainejärjestön ja sille annettiin nimeksi Tiima. Minun aloittaessani (1978) opinnot Tiimalla oli  takana riipivä ja vuosikymmeniksi jälkiä jättänyt (valta)taistelu. Oulussa se ykkösjuttu ei ollut niinkään taistolaisuus, vaan sosialismi ja marxismi, ne olivat hyvin vahvoja vielä 1980-luvullakin. Ainejärjestötoiminta ainakin humanistisessa tiedekunnassa oli vahvasti poliittista pitkälle 1990-lukuakin.

Minuakin pyydettiin joskus mukaan Tiiman hallitukseen, – en koskaan mennyt. Tilintarkastajana olin joskus 2000-luvun vaihteessa muutamana vuonna, siinä kaikki. Paitsi, että olen ollut aktiivinen bileisiin osallistuja! Jopa ensimmäisten Tiiman bakkanaalien järjestäjänä olin enemmän kuin moni muu opiskelukaverini. Ja sitten opettajana olemme parin kollegan kanssa uskollisesti, ja merkillistä kyllä opiskelijoiden iloksi, lähes aina osallistuneet kuusijuhlaan (jonka järjestää 3. vsk) ja keväällä bakkanaaleihin (1. vsk:n homma). Ja juuri nämä kaksi kollegaa (yleisen historian amanuenssi, ja aate- ja oppihistorian amanuenssi, ja minä Suomen ja Skandinavian historian amanuenssi, sittemmin lehtoriuduimme ja vielä yliopistonlehtoriuduimme) olivat lauantainakin juhlissa. Eikä meidän lisäksi ollut sitten kuin yksi muu opettaja.

Tiiman ja oppiaineen (= laitoksen) juhlatoimikunnat eivät oikein olleet kohdanneet tällä kertaa, mikä merkitsi sitä, että lauantaina oli humanisteilla kaksikin väitöstilaisuutta, joten moni henkilökunnasta oli sitten kutsuttuna karonkkaan ja opiskelijoiden juhlat jäivät toissisijaiseksi. Kymmenen vuotta sitten oli yhteiset hienot juhlat, joissa oli melkein koko henkilökunta. Ja arvatkaapas, kuka oli koordinaattorina silloin? Aina pitäisi olla ite tekemässä. 🙂

Mutta vaikka henkilökuntaa ei nyt puolivuosisataisilla juhlilla juuri mainittavaksi asti ollutkaan, ei se tehnyt niistä yhtään vähemmän akateemisia; tummat puvut ja pitkät helmat tekivät humanistiopiskelijoista komeita ja kauniita. Vanhojakin opiskelijavuosikertoja oli mukana, ja kaiken kaikkiaan meitä oli 120 juhlijaa. Olivat kutsut tehneet siten, että Tiiman hallituksen kunkin vuoden puheenjohtaja oli saanut tehtäväkseen kutsua niin paljon tuttujaan kuin onnistui tietoja löytämään.

Pääjuhla vastaanottoineen oli Peuhun kartanossa Oulunsalossa, merenrannalla. Komeassa 120 vuotta vanhassa isossa hirsirakennuksessa tarjoiltiin kolmen ruokalajin kelpo (vallan tuhti) illallinen juomineen kuudenkympin illalliskorttia vastaan.

Välillä laulettiin; juomalauluja, Finlandiakin (ei vaan minun aikanani olisi moista vuosijuhlissa laulettu) ja sitten vahvan kepulaisen historianopiskelijapoppoon toiveesta laulettiin maakuntalaulu (Maa ponteva Pohjolan äärillä…) ja mitä merkillistä sen jälkeen kuulenkaan vessakeskustelussa? Moni ei tiennyt koko laulua, ei ollut edes kuullut. O mores, o tempora! Tai siis minusta sellainen kuulosti ihan ihmeelliseltä. Sitten eri puolilla Suomea olevat opiskelijaneitokaiset rupesivat itse kukin muistelemaan, mikä heidän kotiseutunsa maakuntalaulu on, ja aika harva tiesi, saatikka, että olisi osannut sanat. Kyllä meidän piti varmaan kansakoulun eka luokalla jo oma laulu osata. Mikä Tuulestatemmatun lukijakunnan osaamiseen tulee, kun kyseessä on maakuntalaulut?

Mutta sen, mitä historian opiskelijat (ja opettajat) osasivat, oli puhuminen. Hyviä, sopivan miettaisia, hauskoja, ajateltuja, argumentoituja ja avarakatseisia puheita. Minuakin oli jo etukäteen pyydetty puhumaan, olin osannut kieltäytyä, enkä vapaaseenkaan sanaan yllytyksestä huolimatta ryhtynyt. Pidin puheeni jo viime kevään bakkanaaleissa.

Toisin kuin pönötyspäivällisillä, lauantaina oli aina ruokien välissä kunnon tauko, mikä oli tosi mukava, jotta ehti käydä naapuripöydissä juttelemassa. Olin kovin otettu, kun minut oli ykköspöytään plaseerattu, mutta olinpa vielä iloisempi kun moni tuli juttelemaan kertomaan kuulumisiaan ja aikaansaannoksiaan, halaamaan ja  sanomaan, että ikäväkin on ollut, ihmettelemään minun opiskelemaan lähtemistäni 😉 . Tanssimaan en ehtinyt, kun monen kanssa juteltiin, kartanon yhteen nurkkaan oli perustettu ”studio”, jossa otettiin yksi jos toinen ryhmäkuva, johon haluttiin myös ent. ope mukaan. Puoliyhdentoista aikaan lähti ensimmäinen bussikyyti takaisin kaupunkiin, ja jatkoille, jotka olivat Teekkaritalolla Pikisaaressa.

Jatkoille en lähtenyt, en sentään. Sunnuntaiaamuna yhdeksältä olisi ollut sillis Kaijonharjun pub Kuutiossa, mutta sinnekään en aamusella tepastellut, vaikka pikkuisen olin sellaista lupaillutkin. Joku raja juhlinnassa se sentään ”virkaheitolla” lehtorillakin on. 🙂

Lauantaina olin ilman digijärkkäriä – onneksi, enkä kyllä henkilökuvia niin vaan julkaisikaan, mutta minulla on satoja kuvia (ei ehkä minun nykyisiä kuvakriteerejä täyttäviä :)) menneiltä vuosikymmiltä, ja monista vuosijuhlista ja muista kekkereistä. Tämä ensimmäinen on niin epäselvä, että sen rohkenen julkistaa läsnäolleilta lupaa kysymättä: kuva on 40-vuotisjuhlista, ja muutamat kuvassa olijoista olivat nyt lauantainakin paikalla.

HL 40

Ja alla oleva kuva on syyskesältä 2005, jolloin olimme henkilökunnan kanssa Oulu-hallissa julkistamassa Oulun vuosisadat -kirjaa (Oulu 1605 – 2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juhlia on siis ollut.

* * *

Mutta tänään on ollut jo sellaista hieman ”työviritteistä” puuhaa: lauantaina on myös kirjan julkkarit, ja sitä varten pientä puheeenvuoroa olen valmistellut. Ja ottanut etätehtäviä varten kuvia. Ja haasteita varten: tämän viikon haasteena on kuvata kulkuneuvo. Ja kuvassa oli olisi oltava vähän ”taiteellisuutta”, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Mutta ei ainakaan tuotekuvaa. Minä kävin jo Automuseolla sata kuvaa ottamassa… 😉

Paljon yhdelle päivälle

Väsynyt mutta onnellinen.

Täällä taas Torniossa ollaan. Kuudes lähiopetusviikonloppu on nyt. Kuvat on ”Kaunolasta”, jossa meitä tällä kertaa asustelee vain kolme. Opiskelijakämpäksi oikein kelpo tämä on.

Opiskelija-asunto

Mutta ennen kuin tähän asti päästiin, on päivässä tapahtunut paljon. Paljon hyvää.

Aamuviideltä uni loppui, olihan sitä jo melkein viisi tuntia takana. Sähköpostiliikennettä emerita-asioissa, paistinkääntäjäasioissa, lääkäriasioissa, ja vielä ehdin tehdä käsikirjoitukselle kaikenmoista. Mutta kansi jäi vielä ensi viikon alkuun. Noh, kuvat ja suunnitelma sitä varten on olemassa. Maanantaina sitten.

Opiskelija-asunto-3

Ajelin Haukiputaalle, jossa kirjan taittajaksi lupautunut E. asuu. Hänen kanssaan olen tehnyt ainakin viisi kirjaprojektia. Ainakin. E. on opiskelijani, jolla on oma firma, tekee työt nopeasti ja osaa. Siispä sinne jätin mapin ja tikullisen kuvia ja tekstiä. Nyt se on tehty. Voisinpa sanoa, että parhaani tein, enempää ei voida vaatia. En voi sanoa niin. On sanottava, että aika paljon tein, ja enempää en enää halua.

Opiskelija-asunto-5

Haukiputaalta kohti pohjoista: seuraava etappi Iissä. Sain systeriltä joululahjaksi lahjakortin iiläiseen ”Voi hyvin” -studioon. Kyllä kuumakivihieronta oli paikallaan. Juuri tänään. Koneen ääreen moneksi päiväksi käpertynyt kroppa relaksoitui todella.

Ja sitten kun autolle mennessä  katselin puhelimesta viestejä: VIHDOIN oli tullut toinen lausunto liittyen tohtorikoulutettavan(i) väitöskirjaan. Olen lukenut monia, ehkä jopa kymmeniä esitarkastuslausuntoja, ja enpä moista ole ennen nähnyt. Oivaltava, pitkähkö, perusteellinen, hauska, älykäs, kiittävä, kritikoiva, asiantunteva, analyyttinen. Liki artikkeli oli se. Ja painatuslupaa suositteleva.  Yesh! Pari puhelua, ja matka jatkui.

Opiskelija-asunto-7

Torniossa ehdin häthätää käväistä syömässä, hakea asuntolan avaimen, viedä kamat ja sitten koululle.

Opiskelija-asunto-8

Palautteesta oli kyse myös tällä opiskelijalla. Studiokuvaharkkani eivät olleetkaan niin huonoja. Hassua. Itsearvioinnissa ennen koulutuksen alkua pidin surkeimpana osa-alueenani studiokuvausta (jota en ole ennen tehnyt) ja olen ajatellut, että luonto/miljöökuvauksessa jotain osaan, mutta nyt sitten yhtäkkiä osaankin – edes joten kuten – ottaa kuvasarjoja saksista ja kelloista. 😀

Ja ensi yönä osaan nukkua.

Linnanmaalla uusin silmin

Linnanmaalla, työpaikalla (ex) kävin. Tulipa rauhallinen mieli.

Entistä vakuuttuneempi olen sen suhteen, että lähdin hyvissä ajoin.

Oli mukava kuulla, että asiat etenee, mutta myös, että entistä vaikeampi on saada ne etenemään. Mukavaa on siis se, ettei minun tarvi olla yrittämässä. Monia uhkakuvia, jo toteutuneita kurjia juttuja, tuntui olevan.

Rauhallisen tunteen teki sekin, että väitöskirjan tekijä, ohjattavani, on jo loppusuoralla. Kahvituokion kimpassa vietimme, mahdollista väitöstä suunnittelimme. Molemmille tärkeä etappi on tulossa.

Oppiaineen yksi kauan odotettu väitöstilaisuuskin oli tänään, sehän se oli tähdellisin syy, miksi juuri tänään kampukselle hankkiuduin. Oli ilo kuunnella ja tuntea, että tiedän, mistä puhutaan, etten ole ole vielä unohtanut tieteellistä diskurssia, etten vieä ole ulkona tutkimuksen nykytilasta, että vielä kuitenkin voin olla osa tiedeyhteisöä.

Tosin.

Huomasin, että kamerani hakeutui käytävillä kuvaamaan vähemmän akateemisia aiheita. KTK:n opiskelijat olivat taas KLIKS tehneet opinnäyteitään…. 😉

Linnanmaalla-12

Linnanmaalla-13

Linnanmaalla-14

Alla kannanotto terveellisen ruoan puolesta – virkkaamalla!

Linnanmaalla-2

Linnanmaalla-3

Yliopistolla on menossa massiivinen yrittäjyyttä edistävä kampanja. Yllä kannanotto sen suhteen.

Linnanmaalla-4

Katutaidetta sisätiloissa ovat nuo.

Omaa visuaalista näkemystäni olen tässä minäkin koettanut toteuttaa…

Illan päälle Pehtoorin kanssa minun läksyjäni, tuotekuvausasioita, edistääksemme avasimme kuohuviinin … ja nautimme eilisiä ”etelän hedelmiä”. 🙂

Linnanmaalla-15

Linnanmaalla-16

Linnanmaalla-17

Ananas ja minttu ovat verraton yhdistelmä.

Ja kuohuviini maistuu pakkasellakin.

Mathai

Mathai-2

Yliopistonlehtorista valokuvauksen opiskelijaksi

Kerran vielä, Sam!

Olen kahden viikon aikana julkaissut blogissani enemmän omakuvia kuin laki sallii tai ainakin enemmän kuin koskaan ennen samassa ajassa tai edes vuodessa. Ja nyt vielä tämä postaus niissä merkeissä. Mutta perusteluna omakuvien paljouteen on, että näitä on opintojen vuoksi otettava, ja näiden tekemistä harjoiteltava.

Yksi etätehtävistä seuraavalle lähiopetusjaksolle on oma kuva monistettuna, ja taso/layer-tekniikkaa on hyödynnyttävä. Syvyyssuhteet ja etuala tulee ottaa huomioon. Huumoriin ja itseironiaan kehotettiin ihan erikseen. Rohkeutta ja leikkiä suositeltiin visualisointiin. …  Kuvia on tehtävä yksi tai kaksi.  Monistuskuvalle pitää sitten tehdä myös pari: oma kuva, jossa tekniikka ja ilmaisu on vapaa.

Minähän mietin ideaa sunnuntaina Torniosta kotiin ajellessa ja keksinkin sitten. Mielestäni oikein hyvänkin idean. Ja nyt alkaa tuo ensimmäinen kuva, tai kaksikin kuvaa tuohon monistusjuttuun olla valmiina. Eihän ne taaskaan teknisesti ole sellaisia kuin olisin halunnut, mutta mahdollisuutta uudelleen yrittämiseen ainakaan samalla idealla, varsinkaan samassa paikassa, ei taida olla. Potrettikuvan idea on sekin valmiina, ja muutama kymmenen otosta jo otinkin, pistän tähän näytille muutaman muokkaamattoman, mutta aion yrittää vielä uudelleen… monta kohtaa pitää vielä hioa.

Ensimmäinen vaihe oli soittaa maanantaina Linnanmaan virastomestareille ja kysyä, saanko joku aamu tulla tunniksi kampuksen suurimpaan luentosaliin (L1) kuvailemaan. – Lupasivat. Toiseksi kävin ostamassa kameraan langattoman kaukolaukaisimen: kameran 10 sekunnin itselaukaisu ei millään muotoa tulisi riittämään. Tiistai-iltana oli kolmas esivalmisteluvaihe: visualisoida valmiiksi, suunnitella ”hahmoja” ja pakata iso Mari-kassi täyteen rekvisiittaa, huiveja, kaikki rillit, Pehtoorin hattuhyllyllä (lippis ja pipo) oli käytävä, huppari, korvakuulokkeet, ja muistiinpanovälineetkin. Unohtamatta, että jokaisessa onnistuneessa kuvassa on punainen piste.

Keskiviikkoaamuna sitten Linnanmaalle, luentosali oli auki ja melkein tyhjä; vain siivooja oli paikalla. Yritin vähän selittää hänelle (in english) mistä on kyse, mutta varmaankin selitykseni oli surkea, eikä touhuni tainnut olla kovin järkevän näköistä vaikka selityksen olisi ymmärtänytkin. 🙂

Pikkuisen reilussa tunnissa räpsin pitkästi toistasataa kuvaa. Eilen iltasella ja tänään iltapäivällä olen sitten niitä perannut, muokannut, käyttänyt layer-tekniikkaa. Kuvasarjallani on nimikin: Yliopistonlehtorista valokuvauksen opiskelijaksi (Tornioon).

Oma kuva-4

Oma kuva-5

Ihan kohdalleen Tornion osoittaminen ei mennyt, mutta katsokaapas kun ylemmässä kuvassa kaulukseen tuli päivämäärä hienosti. 😉 Tämän potrettikuvan idean aion säilyttää, mutta otan vielä muutamia, josko onnistuisin paremmin.

Ja sitten se toinen kuva! Keskiviikkoaamun satoa. Klikkaa ihmeessä isommaksi.

Oma kuva-2

Tämä on se kakkoskuva.

Oma kuva-3

 

Ja nyt lähden vielä ottamaan ”studiooni” tuotekuvia. Huomenna sitten niitä, ne eivät ole yllätyksellisiä aiheeltaan. Ne liittyvät ruokaan ja juomaan: jotain reseptiaihiotakin ehkä huomenna, viikonloppuna viimeistään, julkaisen.

 

Adagion soidessa

Koko päivän on soinut päässä Tomaso Albinonin ´Adagio´. Ei, ei ole ollut hautajaisia, eikä mitään erityistä surupäivää. Tosin olen ollut hautausmaalla tunteroisen aamuyhdeksän aikoihin, ja reilun puoli tuntia iltaviiden jälkeen.

Hautuumaalla-4

Adagiosta on paljon hyviä ja huonoja esityksiä, sovituksia, sanoituksiakin. Saija Varjus ja Lara Fabian jääkööt unholaan, mutta Andrea Bocellin versiosta pidän, ja ehkä hienon kuulemani Adagio on Youtubesta löytyvä herkkä, silti koskettava ja kauniisti soiva urkuversio. https://www.youtube.com/watch?v=OL1oSGgrEuk

Tänään olen kuitenkin ollut Jarkko Aholan version tunnelmissa.

”On kaikkialla lunta
Vain kylmää, kylmää lunta
On yhtä taivas ja maa
Muu kaikki pois katoaa
Ei muuta jäljelle jää
Vain jää, vain jää … ”

 

Tämä on klikattava isommaksi. Ja yhtäaikaa pitäisi soida Aholan komea ääni.

Musiikki kuvaksi_

”Musiikki kuvaksi” –haastetta vartenhan kuvia olen ollut ottamassa. Päivän saldo 100 kuvaa, mutta ei yhtään sellaista kuin olisin halunnut. Aamulla alkanut räntäsade voisi olla hyvä syy selittää, mutta illansuussa ei ole selityksiä.

Olen tässä opiskellut tuosta Albinonin Adagiosta mielenkiintoisia juttuja. Ensinnäkään se ei ole 1700-luvun alussa eläneen ja säveltäneen venetsialaisen Albinon sävellys, vaan se on syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Remo Giazotto julkaisi sen vuonna 1958. Giazotto on kertonut teoksensa kuitenkin pohjautuvan Albinonin teoksen fragmenttiin, joka oli löytynyt Dresdenin pommitusten jälkeen maakuntakirjastosta.

Julkaisuvuoden lisäksi teokseen liittyy hassu, tai siis minulle hassu, yhteensattuma: ”Kappaletta on myös sovitettu monille eri soittimille. Se soi mm. Peter Weirin ´Gallipoli´-elokuvassa.” Ja minähän olen tehnyt ensimmäisen yliopistollisen opinnäytteeni Gallipolin taisteluista, jotka käytiin I ms:n aikana Ison-Britannian ja Turkin välillä. Kaikkea sitä. 😉

Hautuumaalla-3

Hautausmaan kuvaushetkien lisäksi olen viettänyt päivää tohtoriopiskelijoiden parissa: toisen kanssa perinteisellä joulukahvilla ja vähän asioistakin puhumassa ja toisen seurantaryhmässä yrittämässä luoda uskoa ja auttamassa rajauksien teossa. Nämä oljenkorteni, pienet sidokseni yliopistoon, ovat juuri sopivia – niidenkin vuoksi lukukauden lopetus- ja  tervehdyskäynnillä oli hyvä syy piipahtaa. Ja ihan mukavakin. No hard feelings. 🙂

Musiikki kuvaksi_-2

Kaupungillakin ehdin kuljeksia, jouluostoksilla ja allergialääkkeet (pakkanen on repinyt sormeni ja kämmeneni pienille haavoille, uuh!)  uusimassa. – Kun ei ole enää työterveyslääkäripalveluja, on tämmöinen juttu vähän kuin isompi tapahtuma. Ja ainakin hinta on olennaisesti eri!

Joulukalenterikuvassa panoraamakuva hautausmaalta (vähemmän hevi kuin tuo haastekuvaksi aikomani), ja siinä näkyy kuinka pikku kappelin viereen on tänä syksynä valmistunut uusi kellotapuli, joka mielestäni kyllä kauniisti tasapainottaa maisemaa.

Ja huomenna, vihdoin huomenna joulun viinisuositukset!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

16

 

 

 

Hautuumaalla

Pizzapalaveri ja Oulun valot

Valovoimaa-2

valoVOIMAlaitos

Tänään palaveri tohtoriopiskelijan kanssa, – viimeinen ennen kuin käsikirjoitus lähtee esitarkastukseen. Olen kyllä jotensakin satavarma, että keväällä saadaan vielä väitöstilaisuuskin, ja erkaantumiseni yliopistomaailmasta vahvistuu koko ajan…

Kun meillä kummallakaan ei enää ole lipastolla työhuonetta päätimme mennä Puistolaan pizzalle; sellainen myöhäinen työlounas. Mukavastihan se meni, ruoan ääressä on hyvä palaveerata. Ja nyt kun Oulussa on Cantina, minäkin syön pizzoja muuallakin kuin Italiassa. Aika leuhkasti sanottu, eikö? – mutta en paljon oikeasti ole pizzerioita Oulussa harrastellut. Noh, Cantina ei olekaan ihan tavis pizzeria.

Vaikka päivällä tein pitkähkön lenkin jäin meetingin jälkeen vielä kaupungille, Tuiraan, kävelemään ja kuvailemaan. On päiviä, jolloin ajattelen, että olisi kiva asua lähempänä keskustaa. Tämä 5 – 6 kilometrin matka ei innosta piipahtelemaan, noh, kesällä pyörällä, mutta ei näin marraskuussa iltasella. Nykyään kun iltasellakin saatan lähteä ulos, mitä ei kyllä tavallisesti ole tapahtunut… Ei ole tullut pieneen mieleenkään.

Valovoimaa

Raatinsaaressa ”toisella puolen”.

Ja kaupunkinäkymien lisäksi kuvailin junia! Tänäänkin. Monta kertaa. Tulette vielä kuulemaan.

Pian on taas Valoa Oulu -tapahtuma, – sitä jo odotan. Tässä viimevuotisen tapahtuman huippuja: Resonassi, joka on Oulun Energian toteuttama ja Leevi Lehtisen suunnittelema.
Pidän siitä hyvin paljon…

Valovoimaa-3

Valovoimaa-4

Karjala!

Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.

Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.

Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.

Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.

Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.

Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.

Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.

– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.

Hailuovosa siikamarkkinoilla

Jos kesä oli keleiltään hieman kyseenalainen, niin syksy onkin sitten ollut ihan mahdottoman kaunis, kuulas, kirkas. Niin tänäänkin.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kohti Hailuotoa. Olihan se paikallisessa aviisissa luvattu, että Sipilä avaa siikamarkkinat lauantaina ja

Sunnuntaina tiedossa on mielenkiintoisia keskusteluja, kun ruokahistorioitsija Reija Satokangas kohtaa lavalla ammattikokki Janne Pekkalan aiheenaan ruoka ja ruuanlaitto ennen ja nyt.

Enhän minä moisesta halunnut myöhästyä, joten siksikin ajoissa Varjakassa lauttaa odottamassa.

[klikkaamalla kuvat isommiksi]

Hailuodossa

Riutunkarista Marjaniemeen, läpi Hailuodon, Luovon kuten murteella kuuluu sanoa, ajellessa tuli ihan solkenaan takaumia menneeseen, 1980-luvun puoliväliin, kesiin 1985-87. Hailuodon kaivauksien (kaivettiin etsien evidenssiä keskiaikaisesta kirkosta, löydettiinkin) aikana asuin saaressa yhteensä pari kuukautta. Kolme vuotta ”Hailuodon keskiaika” -projekti antoi minulle työtä ja toimeentulon: tänään saaren läpi ajaessa tienviitat, kylien nimet, talojen nimet (Trupukka, Kniivilä, Prokko, Sumpun tie, Pöllänlahti, … ) toivat muistoja, eikä varmaan vähiten siksi, että olin tutkimusapulaisena esimiehen tehdessä Hailuodon paikan- ja talonnimistä tutkimustaan.

Autoradiossa vielä soi Nostalgia-kanava ja Petri & Petterson Bras ”Maalaismaisemaa”, Tom Jonesia, ties mitä… olin oikeasti jossain menneessä. Sikäli ehkä hyvä ”muudi” kun oli tehtävänä ääneenkin muistella menneitä.

Hailuodossa-4

Hailuodossa-5

Hailuodossa-3

Kun päästiin Marjaniemeen, markkinameininkiä oli. Muitakin kuin vain metrilakun ja käristemakkaroiden myyjiä. Ja vain häivähdyksenomaisesti saatoin kuvitella, millaista olisi ollut jos olisi satanut vettä, jopa räntää, tuullut tuhottomasti, kuten näillä kinkereillä kuulemma usein tapana on. Mutta tänään oli kymmenisen astetta lämmintä, ja ihan tyven. Tuttuja keskikoulu- ja lukioajoilta, blogiystäviä (kiitos kutsusta, mehän saatamme joskus tullakin!! ;)) ja luotolaisia, jotka minä tunsin näöltä, he eivät minua 30 vuoden jälkeen, – hassua, eikö? 🙂

Hailuodossa-12

Hailuodossa on oma perinneneuleensa: tikkuri eli luotolainen. Sana tulee ruotsista ´stickat tröja´ eli neulottu villapaita. Tunnusmerkkinä sille on, että miehustaa koristaa pienistä neliöistä koostuva ”rikuli”. Villapusero on mielestäni kovin kaunis, eikä paljon puuttunut että olisin jo Tahvolle sellaisen ostanut.

Hailuodossa-6

Keikkapalkkiooni kuului lohisoppa. Enpä muista, milloin olisi näillä leveysasteilla syöty lokakuussa ulkona ulkona. Tänään syötiin. Soppa oli hyvää, ja aurinko paistoi. Kollega, siis ex, jolla oli esitelmävuoro minun jälkeeni, oli seurana, ehdimme tovin jutella, Pehtoori vähän enemmänkin, ja … kuinka olenkaan – tänäänkin! niin tyytyväinen, että olen pois lipastolta. Alla olevassa kuvassa se on mielestäni kiteytetty hyvin.

Hailuodossa-7

Niin mukava kun olikin taas edes vähän – erinomaisen epätieteellisesti – palata omiin tutkimusteemoihin (voiko makkarakupit olla tutkimusteema 😀 ), niin viime kädessä kuitenkin ei haittaa, vaikka huomenna ei tarvitse lähteä kehittelemään ideoita kärkihankkeiksi, ei pohtimaan omaa riittämistään, eikä arpomaan, mistä aloittaisin työvuoren purkamisen.

Hailuodossa-2

Noh, jutustelu Pekkalan Jannen kanssa meni – omasta tuntumasta ja muutamista kommenteista päätellen – ihan sujuvasti, eikä meillä ainakaan ollut mitään vaikeuksia jutustella, jos kohta ”käsikirjoitus” oli varsin löysä, mutta sellaista kai oli tilattukin. 😉 Tämä oli sellainen ”esitelmäformaatti”, johon ei paljon kokemusta ole (ehkä se kevään Pudasjärven keikka oli vähän samantyylinen).

Se, miksi ylipäätään tähän suostuin, oli se, että olisi kerrankin ”pakko” lähteä Siikamarkkinoille. Vuosikausia on aiottu. Nyt oli mentävä. Ja kyllä kannatti.

Hailuodossa-8

Niin, ja 180 kuvaa seitsemässä tunnissa, jonka koko turnee kesti: käytiin vielä museon pihassa ja tietysti hautausmaalla. Tulette vielä näkemään …

Hailuodossa-11

Vaiheessa

1-31

Laiturin reunalla.

Vähän sellainen reunallaolo on.

Taas. Vielä. Edelleen. Nyt jo.

Aamulla auringosta huolimatta viileähköä. Kävelin Linnanmaalle. Opiskelijan kanssa palaveri, ja seuraajan ja muutaman muun työkaverin kanssa vielä neuvonpitoa. Pieniä, isoja iloja oli kun opiskelijoita näin: ”Jee. Ookko tulossa takasin?” Halauksiakin. Kesän kuulumisten kertomista. Iloisia tervehtimisiä. Ne minä näin. Ehkä oli toisenkinlaisia katseita, en tiedä. Tänään oli eka kertaa sellainen olo, että kyllähän töissä oli enimmäkseen mukavaa.

Mutta kauan en kampukselle jäänyt notkumaan. Ennen puoltapäivää jo palailin pitkän reitin kautta auringosta ja valosta yllin kyllin nauttien. Caritaksessa kävin, ja Partioaitassa. Molemmat liittyivät edessä olevaan matkaan.

Tänään kävi ruoka”vieraitakin”.

1-28

Näiden pienten popojen omistajalla tosin omat eväät mukana. Että se poika jo jokeltelee, omaa ääntänsä kuunnellen kiljahtelee, nauraa ääneen.

1-29

~~~~~~~~~~~~~~~~

Sitten ”yleisön pyynnöstä” tähän vielä se lauantainen poronpaistia italialaisittain.

Vitellon tonnato LappItalia-henkeen eli poronpaistia savulohikastikkeessa olisiko se sitten ”Renna con salmone affumicato” 🙂 ? – Ohje on Tero Myllykankaan (PORO-kirjasta), ja hän nimeää näin: ”Vitello Salmon”, mikä ei kyllä ole ihan oikein sekään.

Suunnilleen Myllykankaan ohjeen mukaan joka tapauksessa tein ja homma eteni näin:

Huoneenlämpöiseen paistiin ”otetaan pinnat kiinni” kuumalla paistinpannulla, minkä jälkeen hieroin suolaa pintaan. Laitoin paistin paistipussiin ja sitten  125-asteiseen uuniin, ja paistoin kunnes paistilämpömittari näytti 52 astetta. Otin paistin uunista, peittelin foliolla ja annoin jäähtyä (itse asiassa se oli sitten vielä yön yli jääkaapissa). Aamulla paistin leikkaus noin sentin paksuisiksi viipaleiksi, vähän maldon-suolaa pinnalle, ja sitten kerrostin viipaleet savuloikastikkeen kanssa. Paisti sai makuuntua koko päivän kylmässä ja illalla se maistui tuhdin Prioratin punaviinin ja fenkoli-kurkku-vuohenjuustosalaatin erinomaisesti.

Savulohikastike

2 keltuaista
2 rkl sinappia
suolaa ja pippuria
2 rkl valkoviinietikkaa
3 dl rypsiöljyä
200 g savulohta perattuna

Sekoita ainekset öljyä ja lohta lukuuntottamatta blenderillä, lisää öljy ohuena nauhana ja lopuksi lohi. Ensi kerralla taidan laittaa vähemmän öljyä, mutta varmasti teen toistekin.

Liituraidasta verkkareihin?

 

1-10

Unia. Olen nähnyt koko kesän ja vielä viime yönäkin paljon unia. Ihan tavattoman pitkiä, todentuntuisia unia. Tai sitten ihan päättömiä melskauksia ja kaukana mistään todellisuudesta. Ei, älkää säikähtäkö, en todellakaan aio niitä ryhtyä niitä täällä selittelemään. Mutta sitä minä olen ennenkin sanonut, että olipa unissakin kaukosäädin, jolla voisi vaihtaa kanavaa tai sulkea kokonaan. Olen niin väsynyt noihin uniin, ja usein niiden jälkeen ihan uuvuksissa.

Kävin tänään Linnanmaalla. Poikkesin lenkillä viemässä yhden paperin, allekirjoitukseni piti olla… Suunnilleen vain kävelin verkkareissa kampuksen läpi. Sekin tuntui unenomaiselta. Muutamien opiskelijoiden kanssa kohtaaminen ja tovin rupattelin. ”Verkkareissa sua ei ole kyllä ennen näkynytkään.” 🙂

Opettajien ulkonäköpaineista olen täällä blogissa joskus ennenkin kirjoitellut.

Kyllähän minulla aina oli edes yritys siistinpuoleisesti pukeutua, välillä vähän virallisemminkin. Viimeiset kymmenen vuotta menin töihin yleensä meikattunakin, – kevyesti mutta kuitenkin. Vähän peitevoidetta syntymämustien silmänalusten alle, ripsiväri ja huulipuna nyt ainakin. Talvella sipaisu poskipunaa tai aurinkopuuteria. Ja joka aamu pesen ja föönään hiukset. Edelleen. Mökillä vasta illalla saunan jälkeen. Mökillä en juuri koskaan meikkaa, kaupungissa kyllä lähes joka päivä, ainakin jos on jonnekin meno. Se nyt vaan on tullut sellainen tapa. Ja onhan se parempi olo, kun ei ole kovin homssuinen. Tukka hyvin, kaikki hyvin. 😀

Liikkeellä koko päivä

Heräsin kuudelta, ja ehkä ennenkin. Ei mitään syytä, miksen olisi lähtenyt heti kahvit hörpättyäni lenkille. Pääsin pappilan kohdalle asti (vajaa kilometri kotoa), kun vettä tuli jo kuin saavista. Enkä kääntynyt takaisin, tosin lyhensin lenkkiä. Siitä huolimatta olin ihan läpimärkä kotiin tullessa. Palelikin. Mutta lenkki oli tullut tehdyksi. Hyvä.

Sitten. Kaikenmoista kotityötä ja sähköpostiliikennettä. Ja kaupungille: äidin muonavarastojen (vain herkkujen kylläkin) täydentämistä, asioitaan ja omat korkkarit suutarille, avainasioita, etsin kivimaalia löytämättä, löysin mukavan, ohuen, edullisen Luhdan tikkiliivin etsimättä, mökille erityisruokatarpeiden (Barillan lasagnelevyt, erikoiskahvia, oliiviöljy, etc.) ja muun tarpeellisen hankkimista, Caritakseen, jossa kaikenmoista, sieltä ompelijalle (vanhan mökin tuoleihin uudet istuintyynyt ja kaitaliinat teetteille). Mökille vietävää olen pakkaillut muutenkin. Lupasin joskus että laitan kuvan kesäkuvaretkellä Metelin antiikkikirppariostoksestani. Tässä se on:

Maitopääläri! Tämmöisellä minä lapsena hain maitoa tuosta Taskilan talosta, joka on tuossa toisella puolella Koskelantietä vieläkin. Lehmät sieltä toki laitettiin pois jo 1960-luvun lopulla, mutta vielä tuon vuosikymmenen alussa siellä oli lypsäviä niin, että sieltä joskus haettiin maitoa joskus meillekin, ensimmäiseen kotiini, joka oli vain muutaman sadan metrin tästä, missä me nyt asutaan. Minähän olen asunut näillä tienoin suunnilleen koko ikäni.

No nyt aion viedä tuon maitokannun mökille.

1-13

Mökille ovat menossa myös nämä kauniit puuesineet ja tuohikori, jotka ostin Turkansaaren 90 v. -synttäreiltä kuukausi sitten.

1-14

1-15

No niin, mutta palataanpas tähän päivään. Iltapäivällä siis Rotuaarin kautta kampaajalle. Aurinko paistoi, ja Rotuaarilla paljon amkilaisia keltaisissa haalareissaan. Tiesin Juniorinkin jossain tuolla joukossa olevan, mikä tuntui ihan tavattoman mukavalle.

AjWxY8ZQiGuImH4kIwpd01Q8jl4co4wku7D91P9zJk1-

Iltapäivän lopulla menin vielä Puistolaan pitämään seminaaria. Eipä ennen ole tullut Puistolassa pidettyäkään seminaaria. Kuinka se onkaan hyväksi, että on väitöskirjan tekijä, joka vielä pitää minutkin jossain vireessä historiantutkimuksen kanssa. Käsikirjoitustaan olen lukenut ja tänään pidettiin neuvonpito, miten hommaa olisi hyvä jatkaa. Parituntinen vierähti hyvin myöhäisen lounaan ja väikkärikässärin äärellä. ~Tohtoriutumista kohti vakaasti ja ainakin minun kannaltani mukavasti.

Työpaikaton – mitähän tästä tulee?

Appiukko soitti heinäkuun puolivälissä Pehtoorille, no soittaa kyllä monta kertaa viikossa yleensäkin, mutta tämä asia koski nyt minua. ”Miten se miniä on siellä pärjännyt?” Pitkään oli appi pohtinut ensin itsekseen ja sitten miehelleni, että ei se taida hyväksi olla, että miniä lähti  yliopistolta töistä. Oli kovasti epäillyt, ettei siitä mitään tule kuitenkaan: ”Se ei ossaa olla, menee kuitenkin Linnanmaalle – heti kun silimä välättää”.

Käydessämme eksnaapureilla jokunen viikko sitten syömässä oli eksnaapureista nimenomaan maskuliini se, joka sanoi, että minun töistä lähtemiseni ei tule onnistumaan: ”Et osaa olla ilman töitä”. Äitini on jo lakannut toistamasta tätä asiaa. Täällä blogin kommenteissa Pena on pari kertaa kummaksunut moista irtiottoa. Moni tuttu ja ystävä on myös ollut hyvin skeptinen sen suhteen, että tämä olisi helppo elämänmuutos.

Moni – joista huomattavan moni yliopistolainen – on onnitellut. Sanonut ymmärtävänsä, ja samalla toivovansa, että itse pystyisi/uskaltaisi tehdä saman.

Kukaan – ainakaan suoraan päin naamaa – ei ole esittänyt paheksuntaansa siitä, että heittäydyn ennenaikaisesti pois tuottavan työn parista, ennenaikaisesti ”eläköidyin” (vaikka enhän sitä todellakaan tehnyt. Eläke(ikäni 64 v.) on vuosien, vuosien päässä), joten kun yhteiskunnassa vaaditaan työurien pidentämistä ja kaikkien tuottavaa työpanosta Suomen nostamiseksi taloudellisesta ahdingosta, minä olen selvästikin porukanpetturi. Kun aikanaan tätä päätöstä tein ja vatvoin, minua itseäni ”rintamakarkuruus”-ajatus hieman ahdisti. Oli ajatus, että luovutan turhan helposti. Semminkin kun minä-kuvassani ja elämässäni työ on aina ollut aika iso tekijä. Aloitin palkkatöissä jo ihan pentuna, itse asiassa 11-vuotiaana rahastajatyttönä, mikä kertoo siitä, että olen aina ajatellut, että minun ”pitää” olla töissä. Sen lisäksi, että se on lähes aina ollut sitä, että saan olla töissä. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että minulla oli nyt mahdollisuus valita.

Siinä, missä monet ovat sanoneet, ettei tästä mitään tule, monet ovat sanoneet, että ”sulla aika kyllä varmasti kuluu, tekemistä on niin paljon”. Ja moni on kysynyt, mitä aiot ryhtyä tekemään. Ei minulla mitään varmaa suunnitelmaa ole ollut, eikä ole vieläkään, kaikenlaista pientä aietta ja viritystä tässä kyllä on ja on ollut. Ja olen yrittänyt muka kysellä, että onko sitä pakko aina tehdä jotain. Ei ole oikein uponnut tuo.

Pehtoori on jo ennakoivasti ilmoittanut, että hän lähtee sitten marraskuussa mökille ainakin viikoksi. Mies kun tietää, että tämä työpaikattomuus, opettamattomuus, opiskelijattomuus, pätemisen tarpeen tyydyttämättömyys, kiireettömyys ei näin kesälomafiiliksissä (jollaista minulla siis vielä hyvin vahvasti on olemassa) ole minulle, eikä sitä kautta hänellekään ;), sietämätön asia. Varsinkaan kun on reissattu ja juhlittu koko elokuu. Ja syyskuuksikin on vielä pari reissua tiedossa, joten nou hätä. Mutta entäs kun tulee talvi? – kuten sanottu, Pehtoori pakenee piilopirttiin Hangasojalle. 😀

Olen itsekin sanonut, että kyllä tässä varmasti sellainen ”surutyö” on tulevan vuoden kuluessa tehtävä: tiettyinä hetkinä, vuoden ja huom. LUKUvuoden kierrossa elän sellaista ”jos-nyt-olisin-töissä-niin… ” Kyllä jo nyt koko elokuun olen aina keskiviikkoisin klo 10 – 14 ainakin hiljaa mielessäni todennut ”on mun vastaanottoaika ja minä täällä vaan huitelen” tai perjantaisin kolmen, neljän aikaan olen todennut ”nyt olisi työviikko pulkassa”. Tietäisin, vaikkei seuraajani ja pari muuta kollegaa olisi tänään sähköpostilla työasioista kyselleetkään, että nyt on pari hektistä viikkoa edessä. Tai siis olisi.

Tänään on yliopiston avajaiset. Olisin just nyt…

On jätettävä vanha …

1-11

Jotta voi hypätä uuteen…

1-12

Töistä tyyneyttä kohti

Kyllä kannatti käydä tänään töissä, eikun entisellä työpaikalla. Monestakin syystä. Ensinnäkin puolenpäivän lämmössä oli kukkamekko hulmuten ihana kävellä. Ei tuntunut lenkiltä. Tuntui kesälle ja lomalle. Palatessa kiersin vielä mutkan kautta, tuli ihan hyvä kilometrisaldo.

Toiseksi oli mukava kesän jälkeen nähdä muutamia työkavereita. Rupatella tovi. Ei vielä ainakaan ollut vaikeaa jutella.

Merkillisen mukavalle tuntui sekin, että reilun tunnin viipymisen jälkeen huomasin, että olisin tarvinnut allergialääkkeitä, joita en pujon kukinnan jälkeen ole taas käyttänyt. Käänteisesti siis hyvä: se että en enää siellä allergisoivassa, huonon hapen kolmannessa kerroksessa puolta hereilläoloajastani vietä.

Sain ymmärtääkseni nyt ihan vihoviimeiset (kesä)opintosuorituksetkin opiskelijoille kirjattua, muutamia opintohallintoasioita neuvottua ja päätökseen vietyä.

Mukavaa oli myös, että siellä odotti minua kirjalahja. Ja sitten vielä sain kauniin handmade-kaulakorun parhaalta työpariltani. Lahjojakin vielä.

Kun sitten vielä tässä illan olen paistinkääntäjän tiedotus-, www-, kuva-, arkistointi- yms. asioita tehnyt alkaa olla mieltä painaneet rästit hoideltu.

Aika seesteinen olo on nyt.

 

1-2