Sataa ja tuulee. Kovasti molempia. Oikein hyvä päivä olla sisällä ja muistella viime viikon aurinkoisia päiviä mökillä. Järjestellä kuvia, tehdä matkakertomusta ja kuvakertomusta Jäämeren retkestä.
Kuusi vuotta sitten olimme mökillä ja lähdimme ystävien kanssa mukaan Kukkolan bussien Jäämeren retkelle (vol I), ja sen jälkeen olen monta kertaa halunnut sinne uudelleen. Viime tiistaina se onnistui!
Tämä on jo 11. vuosi, jolloin näitä Saariselkä – Pykeija -reissuja tehdään, mikä osaltaan kertoo, että retket ovat suosittuja. En ollut noin 40-hengen porukasta ainoa, joka oli retkellä toistamiseen; parhaat olivat jo viidettä kertaa! Vuosien varrella ohjelma, pysähdyspaikat vähän vaihtelevat, mutta reitti on suunnilleen näin: Saariselkä – Inari – Sevettijärvi – Näätämö/Neiden – Pykeija – Varangerbotn –
Nuorgam – Utsjoki – Kaamanen – Inari – Saariselkä. Kilometrejä kertyy reilut 600 ja kellon ympäri reissulla menee, vaikkei se kyllä siltä tunnu.
Edellisellä kerralla, ja niin nytkin, minulla paikka etupenkissä, josta oli hyvä katsella ja kuvailla.
Vasta kuvia (liki 700 !!) kotikoneella purkaessani hoksasin, että aika uuden Setra-bussin etulasin yläreuna oli sävytetty, turkoosiksi tai siniseksi. Ainakin kuvissa on – itikoista lasiin jääneiden läiskien lisäksi – vähän kummallisia värejä. Mutta silti sain liki sata otosta kuvasivustolle valituksi, muokatuksi ja laitelluksi, joten tervetuloa virtuaalimatkalle!
Retkisää oli kirkas ja aurinkoinen, kuten kuulemma aina näillä retkillä. Mökkipihassa ja Saariselällä vielä jälkiä pakkasyöstä, mutta värejä luonnossa jo paljonkin. Koivuissa ei niinkään ruska, mutta ”ruostetauti” ainakin tänä vuonna aika kauniiin keltaista. Saariselän jälkeen kyytiläisiä tuli vielä Ivalosta ja Inarista asti ja melkein 40 reissulaista meitä oli.
Ensimmäinen kunnon pysähdys Toini Sanilan porotilalla, jossa saimme aamupäiväkahvin keralle makoisat isot poroleivät.
Ja siitä matka jatkui kohti Norjaa, kohti Nellimiä/Neideniä. Kauniit tunturimaisematkin olisivat ehkä riittäneet matkan ratoksi, mutta kyllä näiden – kuten yleensäkin reissuissa järjestettyjen retkien – iso anti oli mainion oppaan tarinat, jutut, historiat, paikalliset kokemukset. … Siksikin minä kannatan opastettuja reissuja, päiväretkiä, – onhan tästä ollut täällä useinkin puhetta. Ja näillä kahdella Jäämeren retkellä on ollut sama opas, onneksi. Paikallistuntemuksensa ja tarinoiva tapansa kertoa viehättävät minua kovastikin. Tiesittehän mm., että aurinko on ollut saamelaisten jumala, joka on pohjoisessa kuvattu pyöreäksi, etelässä neliöksi (ks. rumpukuviot). Ja Tuulimiehestä miekin vielä joskus teille kerron, onhan Tuulimies meidän mökin seinälläkin…
Kunhan oli Norjan raja ylitetty, olimme pian Kolttakönkäällä. Mie voisin tuollaisena aurinkoisena päivänä olla siellä koko päivän. Luonto, sen voima, kauneus ja monimuotoisuus kiehtovat. Kosken kuohu oli melkein yhtä jylhä kuin Jäniskoskella, ehkä isompikin.
Ja sitten matka jatkui yhä karummiksi käyvissä maisemissa kohti Varangbottenia, kohti Pykeijaa. Ja aurinkoa ja maisemia, ja tarinoita!, riitti. Jäämeri alkoi iltapäivän aluksi häämöttää: Pykeija.
Kylän historia on kiehtova! Onko mikään muu kylä koskaan laittanut ”itseään myyntiin” valtakunnan valtalehden sivuille? Pykeijalaiset ovat! Se ja kuningasrapu heidät sitten pelasti kuolemasta sukupuuttoon. Ja kuningasrapua minäkin lähdin sieltä hakemaaan; sain sentään syödäkseni, mutta siinä kylän ainokaiseksi jääneessä (viimeksi oli kaksi) kaupassa sitä ei ollut myynnissä edes pakkasessa. Nyyh! Mutta onneksi retkellä oli mahdollisuus ostaa kuningasrapuleipä! Onneksi. Tietysti sellaisen halusin.
Toinen minulle tärkeä asia oli – luonnollisesti – hautausmaa. Siperian lisäksi suunnilleen maailman ainoat karvaiset sinilatvat kasvavat nimenomaan Pykeijan hautausmaalla. Viimeksi tarvitsimme oppaan sen löytämiseksi, nyt löysin itseksenikin, mutta kuinka ollakkaan! Sama paikallinen mies, viereisen kirkon suntio?, tuli yhtäkkiä selän taakse: ”No löytyykö niitä? – Sukulaisten hautoja tai sinilatvoja!” Hän siis tiesi, mitä turistit kamera kaulalla hautuumaalla etsivät. Varmaan hän tietää odottaa Kukkolan bussien väkeä tulevan hautausmaalle, ja hän on paikalla!
Mukava mies (on yhdessä kuvasivuston kuvassakin). Sanoin, että löysin mie karvajalan, mutta hänen oli ainakin omasta mielestään 😉 käytävä näyttämässä, kuinka ”ilkeät ämmit” karvajalan vielä tappaa sukupuuttoon.
Yhdellä haudalla oli sinilatva jäänyt muiden kasvien varjoon, alle… ”Kun ilkeät ämmit lannottavat!” Niinhän se varmasti on: lannoitus saa muut kasvit rehottamaan ja luonnonvarainen sinilatva ”tukehtuu”. Kaunis se kyllä on ..Kuvasivulla lisää kuvia… Ja oli siellä hautausmaalla muutakin kuvattavaa. Miehen murre kertoo kveenitaustasta, tai ehkä paremminkin peräpohjolaisesta taustasta. Ruijan polkuako esi-isänsä ovat Jäämeren rannalle kulkeneet…? Ehkä ensi kerralla kysyn.
Ja sitten minun oli äkkiä riennettävä rantaan! Jäämeren rantaan. Lämmintä vähintään sen kuin kesällä Oulussa parhaimmillaan (+ 20 C). Biitsilläkin olisin viihtynyt kauemmin. Jäämerenranta! Jäämeren!
Mutta että joskus ehtisimme takaisin, oli lähdettävä. Paluumatkan aluksi mahdollisuus kuvata Pykeija lahden toiselta puolen… kannatti.
Paluumatkallakin näimme paljon rangoiksi syötyjä koivkkoja. Niitä oli toissakesänä Norjassakin, siis Tromssan tienoilla etc., ollessamme. Tuhon aiheuttavat koivumittarimadot, jotka pääsevät kasvamaan ja tekemään tuhojaan siitä syystä, että alueella ei enää ole yli – 32 C-asteen pakkasia. Niitä vaadittasiin muutamaksi päiväksi, jotta mittamadot häviäisivät, mutta kun pakkasia ei ole, madot elävät ja voivat hyvin. Koivut eivät. Rankojen juurilta häviää myös heiniä lukuunottamatta kaikki muu aluskasvillisuus. Vain heinien vaaleanpunaisuus näkyy tuntureiden rinteillä.
Edellisellä kerralla minulle yksi hienoimmista nähtävyyksistä oli Sevettijärven ortodoksinen hautausmaa. Minulle, hautausmailla kulkijalle, niitä ympäri maailmaa (Meksiko ja Japani kai kaukaisimmat, oudoimmat) kuvanneelle, se oli ainutlaatuinen kokemus, ja olinkin tietysti pettynyt, kun siellä pysähtyminen ei enää kuulunutkaan ohjelmaan, mutta kyllä sen melkein korvasi Mantojärven kirkkotuvilla pysähtyminen.
Edellisellä kerralla siellä ei käyty, mutta nyt oli onneksi pieni hetki aikaa tupiin tutustua ja viivähtää. Pielpajärvellä me on patikoitukin, ja siellä kirkkotupia on aikanaan ollut paljon Utsjoen kirkon tienoota enemmän, mutta Pielpajärvellä niitä ei nyt enää ole, ei edes entistettynä kuten Mantojärvellä on. Olipa siellä Aapo Helanderin turvekammikin, — melkein kuin tutun kammiin olisin astunut: Aapon historiasta kun oli juttua toimittamassani ”Pieni pala Lapin historiaa” -kirjassa juttua useammassakin kohtaa… Ja yhdessä tuvassa, Utsjoen käräjätuvassa, oli oikein viehättävä, monenlaisia paikallisia käsitöitä tarjoava Siella-putiikki. Ostinpa tyttärelle kirjan: Muumilaakson talvi pohjoissaameksi.
Sen jälkeen jo tuttuja juttuja, komeita maisemia, pohjoisen valoa, tuntureita… Nuorgamissa oli jo saatu hyvää, kirkasta lohikeittoa ja jälkkärin aika oli Kaamasen Neljän tuulen tuvalla. Kuka voisi vastustaa lettuja, lakkahilloa, mansikkahilloa kermavaahtoa ja nokaretta jäätelöä. Tällä reissullahan ei kalorivajetta tule…
Inarissa vielä muutama kuva (”katukuvausta”) ja sitten lasketellen kohti Ivaloa ja Saariselkää…
En ihmettele, vaikka lähtisin reissulle vielä kolmannen kerran. Ehkä sitä ennen Kukkolan kyydissä Lofooteille!
Reissun kuvat ovat täällä: KLIKS!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
PS. Puolille öin aikaa osallistua kesäkuvakisaan… voittomahdollisuudet on nyt mahtavat: osallistujia tähän mennessä alle 10…!!
