Ruoka ja viini

Papanpäivä

”Mummi, laita se kamera pois jo. Ei enää naurata nämä kuvailujutut. ”

Näin vakava isänpäivä/papanpäivä vieras meillä tänään oli. Tosin vain juuri kuvan ottamisen hetken vakavana … Ja päivänsankari on hänkin. Tänään tämä meidän toinen iki-ihana lapsenlapsi (Tauno Tyttö Satokangas, kuten veljensä häntä kauan puhutteli) täytti vuoden. Viikon päästä sitten juhlitaan synttäreitä… Eeviksellä on ihan yhtä paljon hiuksia kuin isällään ja tädillään yksivuotiskuvissa.

Perhepiirissä tämäkin sunnuntai, ja ruoan merkeissä – kuten tavallista.

Nyt sitten suosituksia tämän viikonlopun (maku)kokemuksista.

  • REKOsta ostettu Highlander nyhtöliha, jonka laitoin viime yöksi leivinuuniin, oli tänään mitä mainiointa ja juhlavinta tortilla-täytettä. Liian myöhään hoksasin, että olisi kannattanut tehdä pita-leipiä…

  • Tommasi Adorato Appassionato Bianco 2017  Tämä valkoviini saatiin ystäviltä kesän kalaaseissa, ja eilen se Pehtoorin kanssa avattiin, jätettiin tilkka myös Miniälle täksi päiväksi. Ja yhteistuumin todettiin hyväksi. Ainoa vaan, että Suomessa näyttää (tällä hetkellä) olevan vain hanapakkauksena myynnissä, lienevätkö ystävät hankkineet pullon Haaparannasta. Niin tai näin, kannattaa pitää mielessä: hedelmäinen, makoisa ja tarpeeksi hapokas, ei tunkkainen. Sellainen talvivalkoviini.

  • Jos ei innosta leipoa täytekakkua, tuulihatut ovat hyvä vaihtoehto. Kahdenlaisella täytteellä niitä oli tarjolla: minttu-suklaa-rahka-kermavaahto ja kerma-mustikka-täyte. Molemmat kelpasivat. Tuulihatuissa on tärkeää kananmunien tuoreus. Näissäkin Katan Kanalan munia. Tulevana torstaina Rekossa huikea tarjous 5 €/30 munan levy. Lämmin suositus.

Ja sitten suositus lukukokemuksesta. Elton John. Elämäkerta. Olen vaikuttunut, järkyttynyt, vakuuttunut, ja veikkaan, että viimeiset 60 sivua kirjasta on vielä TTK:n jälkeen kuunneltava. Palaan asiaan.

Kahden hengen pikkujoulut

Uni loppui (taas) kesken, enkä jaksanut jäädä sitä suremaan, vaan keitin kuuden aikoihin kahvit, join ne, puin lämpimästi ylle, hyppäsin autoon ja ajelin Canonin kanssa kaupungille.

Laaniskan valaistus …

Aikeena mennä kuvailemaan mm. Mannerheimin puiston uusia ”tunnelmavaloja”. No eihän tunnelmaa ole kuin iltaisin? – tai ainakaan tänä aamuna ne eivät olleet ”päällä”. Minä kun olen siitä hassu, että tunnelmaa voi olla aamuisinkin. Pienimuotoisena osoituksena siitä se, että sytyttelen (tai Pehtoori sytyttää – riippuu kumpi herää ensin) aamuisin kynttilät sekä keittiön pöydälle että työhuoneeseen. Siispä ajattelin, että olisi voinut puistossakin olla valot aamuseitsemältä. Ei ollut, ei.

Muita valaistuksia sentään löysin. Niin kuin tämän Vanhan apteekin talon hienon julkisivun. On se vaan kaunis. Talossa olisi nyt huikea asunto myynnissä… muuten, mutta kun talossa ei ole hissiä, niin ei sitten… Tiedättekös, mistä pidän eniten tuossa asunnossa? Ovista ja hanoista! No eivät ehkä ole riittävä syy kodin vaihtoon, ja totta puhuen, eihän meillä ole tarvetta uudelle asunnolle, toivottavasti ei vielä moneen vuoteen.

Kontrasti edelliseen kuvaan oli iso, kun kävin tervehtimässä Tiernapoikia, jotka hieman hämmentyneinä katselivat taas edessä olevaa ja alkavaa jouluhäslinkiä … Hieman ovat sivustakatsojan roolissa, ja – edelleen – mielestäni väärässä paikassa. Mutta hellyyttäviä he kuitenkin ovat. Ympäröivä rakennusarkkitehtuuri ei sitten herätä kovastikaan positiivisia fiboja.

Aamun valjettua, palauduin kotiin, —

ja iltapäivällä sitten uudelleen kaupungille. Tällä kertaa kävelin, – kävimme Pehtoorin kanssa tervehtimässä anoppia, joka on jo viikon ollut sairaalassa, tai nyt jo kolmannessa sairaalassa. Onneksi kierto ei vienyt kauemmas (esim. Taivalkoskelle tai Liminkaan kuten appi ja äiti ovat joutuneet sairaalakierroksillaan kulkemaan) kuin Oulun sairaaloihin. Ei ole anoppi paljon lääkäreitä elämässään tarvinnut, topakka ja lääkäreitä kaikin tavoin kaihtava on aina ollut. Nyt vaan oli pakko, kun jalat kirjaimellisesti pettivät alta. Pehtoori ja sisaruksensa ovat päivittäin sairaalassa käyneet, minäkin sitten tänään.

Ja sitten lähdimme kaksin syömään. Paikaksi valikoitui Zivago. Minulle toinen kerta siellä (siis tässä uudessa Zivagossa) ja kyllä kannatti. Ruoka ja palvelu olivat erinomaisia. Tänään, kuten perjantaisin yleensäkin, olisi ollut pinchos-buffet, mutta päädyimme a la carteen: Pehtoorille karamellipossua, lisukkeena Tyrnävän lohkoperunoita ja Peltolan Blue-dippiä ja minulle 70-lukulainen katkarapuleipä, jossa chilimarinoituja katkarapuja, kuusamolaista Emmental-juustoa ja tillikreemiä. Kinkku ja laatikot EIVÄT kuuluneet meidän pikkujouluun, hyvä niin. Erinomaisen hyvä.

Zivago on vähän loft-henkinen, ehkä jopa varastomainen miljöö, mutta so what. Ruoka on hyvää! Tunnelma leppoisa.

Ja sitten toinen – meille ”ei niin tavallinen” -paikka. Cocktail-company vanhan, meille tärkeän Kahvi-Aulan paikalla Tornitalossa. Hoh hoijaa niitä muistoja, vaikka tyyli on ihan eri kuin 70-luvulla. Kuinka monta askillista tupakkaa olenkaan Kahvi-Aulassa Hanskin, Riitan, Annen, – ja Pehtoorinkin seurassa polttanut! Tupakansavuisia nuoruusmuistoja. 😉

Mutta tänään parempia nautintoaineita: nautimme hyvät drinksut, – baaritiskilla voi vain ilmoittaa, minkä tyylistä haluaisi: ”minulle jotain kahvipohjaista” (ajattelin Irish Coffeeta) ja Pehtoori: ”haluan juomaani giniä”. Olimme tyytyväisiä tulokseen, joskin on todettava, että verrattuna Zivagon hintatasoon drinksubaari oli huomattavasti tyyriimpi.

Ja sitten jo seitsemän jälkeen… ; ) Pikkujoulujen jatkot: tietokoneen ääressä punaviinilasillinen, kynttilä ja jälkkäri (Castellon uusi juusto Golden? ja kaurakeksi … yksinkertainen on parasta). Ja marraskuu on vasta alkupuolella….

Lepolauantai

Eihän se aina mene niin kuin Strömsössä.

Ei tänäänkään. Oikeastaan mikään, tai noh, melkein mikään ei ole mennyt pieleen, mutta kun mikään ei ole mennyt mihinkään. Ei mikään, ei mihinkään.

Ei liikkumista, ei kokkailua, ei kuvailua, ei tapaamisia (noh, sentään pikapiipahdus äidin luona ja hautuumaalla), ei kotitöitä, ei mitään.

Lunta tänään on satanut. Paljon.

Ei muuta. Sitäkään en ole kolannut.

Nyt sentään valmiina lähtemään ystävien luo. On viinikerhon maistiaiset. Ilta pelastaa muutoin näkymättömän päivän. Onneksi on ystäviä. Viiniä ja ystäviä. Viiniystäviä.

 

Shoppailun merkeissä

 

On niin pimeää.

Ja aika ”pimeitä” juttujakin tänään on ollut. Kaikkea sitä.

Joko muilla on kausivaloja ripustettuna, sytytettynä? Me olemme tällä viikolla niitä laitelleet – naapurustossa kun aloitettiin jo viime viikolla, mistä rohkaistuneena mekin lähdimme mukaan piha- ja kotivalaisuun. Ja paljon kynttilöitä ostin Ideaparkin reissulla tänään. Menin sinne hakemaan istuintyynyä kirjoituspöydän tuoliin, ja innostuinpa shoppaamaan. En ole ennen tiennyt (kun olen vissiin kerran ennen käynytkään), että Luhta Outletissa on Ril´s vaatteita: 229 euron ”paremmat” housut 67 eurolla, ja kokoa 38! Jihuu! Mutta talvitakki jäi taas ostamatta. Pianhan se jo päivä pitenee ja kelit lämpenee… ei vai?

Illalla kävin vielä REKOssa: nyt ostin ison kassillisen kaikenmoista. Kalakauppiaita siellä ei tällä kertaa ollut 🙁 , mutta karitsan lihaa ja Sydänmaan Highlander nyhtölihaa olin varaillut. Se on sellaista puoliriistaa, kuulemma. En ole kuin kerran sitä maistanut (proomotiossa tai jossain muussa isossa yo:n juhlassa). Nyt päästään testaamaan. Sinisiä perunoita, vihanneksia, tyrniä, hunajaa, jauhemaksaa, kananmunia, – ja niiden oston vuoksi jouduin sitten Kauppalehteen… Olivat tekemässä sinne juttua, ja VAT-näyttöjen ”tuomari” oli kuvauskeikalla, eikä ollut puhettakaan, että olisi päässyt kameraansa pakoon. Argh!

On tulossa ruokajuhlaviikonloppu: huomenna on paistinkääntäjien kekri-juhla, lauantaina viinikerhon maistiaiset Iskossa, mikä merkitsee myös hyvää ruokaa ja sitten sunnuntaina pikkuperhe saa nyhtötortilloja ja/tai jotain muuta hyvää. Pimeällä on hyvä syödä hyvin. 😉 Ja kuvailla. Kiitokset 10 haasteaiheesta, yksi kuvista on jo otettu. Saapa nähdä…

Sadonkorjuun aikaan

Niinhän siinä sitten on käynyt, että minä vannoutunut Halloweenin vastustaja olen jo tänä viikonloppuna leiponut ”kumpitsa”-kakun.

Ihan vaan ”kuvatoimistollisista” syistä. 😉 No ei vaiskaan. En keksinyt jälkiruoaksi muutakaan kuin täykkärin. Joten sitten tällainen ratkaisu. Kuvatoimiston liki miljoonan kuvan joukossa ei vielä ole kumpitsa-kakkua, eikä edes Halloween-kakkua, mutta nyt sekin homma tehty. 😀

Eikä siinä vielä kaikki! Hommasin ison talvikurpitsan, jotta ruokavieraat saivat jälkiruoan jälkiruoaksi vähän askarrella. En tiedä, kumpi oli enemmän täpinöissään Apsu vai (liki-ammattilais)askartelija-sisareni, jotka lyhdyn yhdessä tekivät. Hieno tuli, näette vielä kuvia lyhdystä ”toiminnassa”.

Menussa oli muutakin uutta. REKOsta ostamani lampaanliha oli testissä: olivatpa hyviä fileitä. Laitoin marinadiin aamulla, ja paistoin pannnulla. Grilli olisi ehkä ollut vielä parempi, mutta ”pihakeittiö” on jo suljettu. Pakkasöistä huolimatta en ole saanut vielä yrttipenkkejäni putsattua, joten pakkasen puremia yrttejä marinadiin oli vielä käytettävissä, liki tuoreiden veroisia.

Lampaanfileet 

4 kpl lampaan (luomu)sisäfileitä

Marinadi

3 rkl soijaa
1 dl rypsiöljyä
paljon yrttejä (rosmariinia, timjamia, ruohosipulia) 
1 rkl hunajaa
3  valkosipulinkynttä halkaistuna 

Sekoita marinadin ainekset, poista fileistä kalvot, laita fileet marinadiin muutamaksi tunniksi, mieluiten yön yli. Ota huoneen lämpöön pari tuntia ennen paistamista. Valuta neste pois, ja pyyhi fileet, jottei valkosipuli pala pannulla ja tuo kitkerää makua lihaan. 

Paista voinokareessa pari minuuttia puoleltaan, nosta foliolla vuorattuun uunivuokaan ja laita 225-asteiseen uuniin jälkikypsymään. Noin 3 – 10 minuuttia riippuen toivotusta kypsyysasteesta. 

Lisukkeena meillä oli tsatsikia (ehdottomasti jotain valkosipulista-jukurttisoosia tms. on hyvä olla), ruusukaalia, porkkanoita (jotta Apsullakin olisi mieluista syömistä) ja feta-salaattia. Siis aika kreikkalaisella menulla tänään.

Ja mitä opimme tästä: menen ensi torstainakin REKOON, ostamaan ainakin kananmunia, lampaanlihaa, kalaa ja hunajaa. Karjalanpiirakat eivät olleet niin erikoisia, että välttämättä tarvittaisiin, mutta ehkä kokeilen jotain muuta leipätuotetta.

Syksy maistuu hyvälle

Spaghetti alla carbonara 

Siitä tuli tämän päivän high light. Paljon muuta valoa ei ole ollutkaan. Valokuvia toki, tai siis digikuvia niin paljon, että silmissä vilisee: Madeira muistoissa ja ruudulla, – ei valitettavissa vielä kansioissa.

Päivä on ollut pimeä, sateinen, mutta mukavan lämmin, ja keskipäivällä sade piti vähän taukoa, mikä mahdollisti ulkoilun. Käveleskelin Linnanmaan suunnalla, kiertelin yliopistokampusta aika kaukaa. Mietin mennyttä, ja sitä, että nyt on monessa HITU = Historiantutkijoiden valtakunnallinen konferenssi, jossa ovat ”kaikki” Suomen historioitsijat ja muutamia (keynote -puheenvuoronpitäjät) kansainvälisiä osallistujia.

JOS en olisi luopunut virastani, olisi minulla nyt varmasti kiirepäivät, ja olisi ollut tämän asian tiimoilta jo pari vuotta aika lailla tekemistä. Nyt osallisuuteni ko. konferenssiin on vain se, että myin kuvia käytettäväksi konferenssin julkaisuihin ja nettisivuille, ja että kävelin ”kurakamppeissa” ja kamera kaulalla kaukana luentosaleista, joissa työryhmät kokoontuivat.

Miltäkö tuntu? – Oikein hyvältä. Vaikka toki HITU-päivissä oli aina hohtonsa. Puurtamisen ohessa ennen kaikkea kohtaamisia. Mutta minulta se on ohi.

Minun päiväni oli tänään ulkona. Yksin.

 

Syksyn ankeudessakin on viehätyksensä. Ja parasta on sisällä kynttilän valossa. Hyvän ruoan ja viinin äärellä.

Italiassa ja muuallakin Pehtoorin yksi vakioravintola(lounas)ruoka on Spaghetti alla Carbonara eli Miilunpolttajan pasta. En muista, milloin viimeksi olisin sitä kotona tehnyt, mutta tänään tein. Ja oikein ohjeen etsin sen oikeaoppiseksi kokkaamiseksi. Saku Tuomisen (et al.) ”Aglio & Olio” -kirjan sain Juniorilta ja Miniältä jokunen vuosi sitten joululahjaksi, ja siinähän on pasta ja sen historia etc. varsin perusteellisesti selvitetty. Ei mikään kiiltokuvakeittoski, vaan asiaa.

”Carbonara on kaivostyöläisten pasta, proosallisemmin ”miilunpolttajan spagetti”, jonka syntytarinasta on olemassa ainakin kaksi versiota. Toisen mukaan carbonara oli muinaisten [muinaisten? – kyllä historioitsija vierastaa moista ilmausta] kaivostyöläisten suosikkipasta, koska se oli täyttävä ja sen pääraaka-aineet säilyivät hyvin. Toisen mukaan ohje on itse asiassa varsin nuori ja syntyi vasta toisen maailmansodan aikana tilaustyönä amerikkalaissotilaille, jotka ikävöivät pekoni ja muna -aamiaisia.” [vrt. selitys Caesar-salaatin synnystä!]


Ja lopulta tein kuitenkin vähän niin kuin omalla tavallani. Ja muistin, että ”oikea” Carbonara ei ole kermaista. Tässä minun versioni (joka oli kyllä hyvää….! ja kalorista!)

Spaghetti alla Carbonara

Spagetti keitetään ohjeen mukaan – öljyä ja suolaa keitinveteen.

Ja sen kiehuessa valmistellaan ”kastike”.

Laita uuni kuumenemaan 250 C -asteeseen tai vielä parempi jos uunissa on grillivastukset.
Levitä pekoniviipaleet (Snellman on todettu parhaaksi) leivinpaperille ja laita ne uuniin – noin viideksi minuutiksi. Siis kunnes saavat pieniä mustumia pintaansa.
Nostele leivinpaperin päälle ja valuta rasva pois.
Sekoita keskenään yksi munankeltuainen, 2 rkl ranskankermaa ja 2 rkl parmesaania.

Kun pasta on kypsää al -dente, valuta se, kaada takaisin kattilaan ja sekoita em. keltuais-creme fraiche-parmesan -kastike pastaan.

Annostele pasta lautasille, ripottele pinnalle parmesaania (tai hyvää pecorino-raastetta) ja myllystä mustapippuria ja asettele päälle munankeltuainen kuoressa (valuta valkuainen pois, siitä tulee ikävän näköinen ja makuinen kun se kypsyy kuuman pastan pinnalla).

Ja jälkkäriksi pari pikku pikarillista tätä mahdottoman hyvää uutuuspunaviiniä. Luulin italialaiseksi, mutta olikin Saksasta. Yllättävän raikasta, eikä ällömakeaa. Pitkään aikaan en ole syönyt suklaata tai karkkia, joten makea ei juuri maistu, mutta voin vain kuvitella, kuinka hyvin tämä sopii suklaakakun, sacherin tai joulukonvehtien kaveriksi:  Rosso Nobile al Cioccolata

Bon appetito!

 

Kohti marrasta

Sievä aamu. Sellainen oli tänään.

Ja hänet on haudattu jo kahdeksan vuotta sitten.

Olen siis tänään ollut hautausmaalla – nimiä miettien, marraskuuta kohti mennen, vieden lyhdyn isän haudalle, kävellen, pahoitellen, että on liian liukasta pyöräillä, kävellyt ja miettinyt, että mitä ne vanhemmat, jotka vuonna 1918 antoivat tyttärelleen nimeksi Sievä Aamu, miettivät. Silloin Suomessa oli vielä sisällissota, oli nälkäkevät, jolloin Suomessakin kuoltiin vielä nälkään. Oli vankileiri Raatinsaaressa, ja ensimmäinen maailmasota Euroopassa.  Miksi tytär sai noin kauniin nimen? Oliko keväisessä maaliskuussa 1918 kuitenkin toivoa, iloa, tyttövauvan syntymän tuomaa onnea? Kuinka Sievää kutsuttiin kaveripiirissä? 1930-luvun Oulussa eläneen teinin, Sievän nuoruus – millainen se oli? Millaista oli hänen elämänsä silloin?

Hautausmaasta, ja ”marraksesta”, huolimatta kaunis aurinkoinen päivä.

Huolimatta, että Miniä oli flunssassa, oli meillä pienimuotoinen perhepäivällinen, Apsu ja isänsä tulivat kuitenkin, joten hirvenlihapullia ja omenapiirakkaa oli tarjolla. En ole koskaan ennen – ainakaan muistaakseni – tehnyt hirvenlihapullia, mutta hyviähän niistä tuli. Tänä syksynä kun tuntuu kaupoissa ainakin täällä meidän lähitienoolla olevan hirven lihaa myynnissä tuon tuostakin (eism. pelkästään Hailuotoon on myönnetty 200 kaatolupaa!!) , niin ostinpa kilon jauhelihaa ja pulliksi värkkäsin. Hyviä olivat. Mietin vain, että onko hirvenliha aina niin makeaa? Näistä tuli melkein makeita… Ehkä se hyvin kuullotettu sipuli? En tiedä. Mutta Apsullekin kelpasi oikein hyvin.

HIRVENLIHAPULLAT (tästä kuudelle, tein 3-kertaisena, jäi pakkaseen ja dogibägiin potilaallekin)

    • 1 kpl sipulia
    • 1 rkl rosmariinia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää… )
    • 2 tl tuoretta timjamia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää…)
    • 1 dl ruokakermaa
    • 1/2 dl korppujauhoja
    • 1 kpl munaa
    • 1 rkl lihafondia
    • 1 tl suolaa
    • 1 tl mustapippuria
    • 1/2 tl maustepippuria
    • 400 g hirvenjauhelihaa

Kuori ja hienonna sipuli. Kuullota sipuli ja yrtit öljyssä pannulla. Anna jäähtyä.

Yhdistä kerma, korppujauhot, muna ja fondi. Anna seoksen turvota hetki. Lisää mausteet ja jauheliha. Sekoita massa tasaiseksi.

Pyörittele massasta isoja lihapullia kostutetuin käsin. Pyörittele (korppu)jauhoissa. Paista lihapullat leivinpaperin päällä pellillä 200-asteisessa uunissa noin 20 – 25 minuuttia.

Olin hankkinut oheen (kovasti tykkäämääni) Tertin kartanon calvados-omenahyytelöä, mutta kyllä kunnon puolukkasurvos oli noiden ohessa parempaa. Lisäksi tarjolla kasvis-perunakiusausta hieman sovellettuna (= yrttejä ja aurajuustoa mukaan).

 

Lokakuussa

Tänään on ollut hyvä päivä olla sisällä, olla kotona, leipoa omenapiirakkaa, katsella muutama reissun aikana tallennettu telkkariohjelma (Sunnuntailounas), istua takkatulen ääressä. Syödä hyvin ja juoda punaviiniä. Pitää totaalinen lepopäivä kaikesta liikkumisesta (milloinhan viimeksi?). Vesisade on ollut liki lohduton, mutta en ole antanut sen häiritä.

Aamupäivän pikaiselta (autolla tehdyltä!) kaupunkireissulta palatessa totesin, että niin jäi talvitakki ostamatta, niin jäi sumu/sadekuvat ottamatta ja niin jäi kirjastossa käymättä. Ei haittaa, sillä ruokakaupassa kävin tuloksekkaasti. Sitä paitsi jälkkärin pääaines, antonovka-omenat! (ah, onnea – tyttären ikiaikaisen bestiksen vanhemmilla on ko. omppulajikkeen puu pihallaan, ja me saamme aina joskus, niinkuin tänäkin vuonna ympärillisen tai pari niitä) olivatkin jo kotona. Ihan parhaita uuniomenoita, ja sopivat piirakkaankin.

Piirakan kun olin päättänyt leipoa, se olisi huomennakin kelpo jälkkäri jätskin kanssa …

Ja sitten Pehtoorikin tulee kaupunkireissulta – kukkakimpun kanssa. – Aivan. Niinhän se onkin: on 43 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä (KLIKS – tuolla vähän juttua niistä). Ihan vaan 43 vuotta! (Pehtoori muisti, minä en.) Se on kuulkaa pitkä aika. Mutta hyvinhän se on yhdessä kulunut. Katseltu samaan suuntaan, katseltu eteenpäin ja yhtä aikaa samaan suuntaan, siten paljon enemmän kuin toisiamme. Niin se minun mielestäni kuuluu mennäkin. Samaan suuntaan, – eikä toisiamme ”päin”.

Piirakan ohje oli tämä vanha tuttu… edelleen toimiva..

Pähkinäinen ompputorttu

150 g voita
1½ dl sokeria
2 munaa
2½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 rkl kermaa
3 hapanta omenaa
½ dl rusinoita
½ dl pähkinärouhetta

Sulata ja jäähdytä voi. Sekoita voihin sokeri. Lisää munat yksitellen.
Lisää mukaan jauhot (myös leivinjauhe) vuorotellen kerman kanssa.
Lisää taikinaan 2/3 paloitelluista omenoista sekä rusinat ja pähkinät.
Leivitä taikina voideltuun korppujauhotettuun vuokaan.
Sitten loput omenat taikinan päälle.
Paisto 200-asteteisessa uunissa noin 35 minuuttia.

Jätskin kanssa tarjoiltuna piirakka nousee vielä astetta ylemmälle levelille.

 

PS. Eiliseen kyselyyni on tullut kiitettävästi vastauksia. Mielenkiintoista, ehkä hieman yllättävääkin… Palaan vielä asiaan.

Mietittäviä asioita

Milloin minun elämästäni tuli tällaista, että päivässä on vain yksi iso, isompi, isohko, pääasia, jonka saan tehdyksi, ja sitten jotain pientä puuhastelua siihen ympärille. Mihin on multitaskaaja tai ainakin monessa eri lokaatiossa tehtyjä hommia valmiiksi aikaansaapa tyyppi kadonnut? Totta puhuen: kadonnut jo vuosia sitten… Mihin? Vuosiin? Ikävuosiin? Laiskuuteen? Elämänhallinnan oppimiseen – vihdoinkin? Välinpitämättömyyteen? Hetkelliseen syksyyn? Katoavaisuuden käsittämiseen? Intohimon puutteeseen?

–  Tuohan se juuri pelottaa. Siis pelottaa, että ei olisi intohimoa, jota voisi nimittää ehkä tunteeksikin, – siis että se katoaisi. Olenhan täällä blogissa, luentosalissa, lapsille, itselle, kokouksissa, harrastuksissa, kaikkialla, koettanut selittää, että pitää olla intohimoa tekemiseensä. Ei tule hyvää ruokaa, jollei sitä tee intohimolla ja/tai rakkaudella, ei opi (mitään?), jollei oppimiseen tai opittavaan asiaan ole syvää kiinnostusta ja intohimoa, ei jaksa tehdä töitä, ei ainakaan ilolla ja tuloksekkaasti, jollei työhön ole intohimoa. Mikä saa ilon ja intohimon pysymään pinnalla vuodesta ja tekemisestä toiseen?  Tarviiko sen pysyä? Eikö voisi vain kahlata päivästä toiseen? – No ehkäpä ei, ei minun mielestäni niin. Minusta ilo ja elo on hyvä olla yhdessä.  Eikös elämänilo ole ”se juttu”? Olisiko se jopa elämän tarkoitus? Mennä päivästä toiseen hakien elämän iloa ja eloa itselle ja toisille?

Mutta tänäänkin hyvin vähän, pienin askelin tuon ilon saavuttamiseksi.

Elämän iloa ja eloa pienin askelin. Ulkoillen, syöden, kuvaillen, postikorttien parissa duunaten ja sen sellaista. (Tuo ”sen sellaista” ja ”kyllä vain” ovat kyllä eilen mainitsemani kirjasarjan minuun tartuttamia.)

Joka tapauksessa… Tänään meillä taas kalaa. Madeiralla söimme 6/7 päivänä kalaa. Kotona syömme yleensä  2-3/7 päivänä kalaa, 2/7 päivänä lihaa, ja loput päivät menevät kasvis-sieni-juusto-kananmuna -menuilla (kiitetty ja kirottu olkoon juusto! 😉 ) . Tänään pienten tonnikalapihvien ohessa mustekalapastaa, ja ylivertaisen hyvää pecorino-raastetta. Hurjan täyteläisiä makuja olivat. (Mustekala-pennet sopivat hyvin tonnikalan kaveriksi…)

Nyt kun tämän kaiken ”ilmastokouhkaamisen” – kuten jotkut sitä nimittävät, ”naudanlihavastaisuuden” (Helsingin yliopiston ruokaloissa lopetettu naudanlihan käyttö, etc.,)  ja vrt. meidän 50-luvulla syntyneiden lapsuuden ruokavalio KLIKS 

Ei minunkaan lapsuudessani 60-luvulla paljon naudanlihaa ruokapöydässä näkynyt. Tosin oli possun kyljyksiä, lihapullia, liha- ja hernekeittoa… oliko muita liharuokia? Tietysti joulukinkku, saunamakkara, nakkikeitto ja meetwurstisleivät ja suolalihaa joskus (en kyllä edes tykännyt siitä), oliko muuta? Karjalanpaistia joskus. Hyvin harvoin. Maksaa ja munuaisia (molemmat herkkujani jo lapsuudessa) aika usein. Kalaa ainakin kerran viikossa. Mutta ei juuri naudanlihaa.

Nyt kun me Pehtoorin kanssa  täällä lähes oloneuvoksina elelemme ja nimenomaan pääasiassa omien kokkailujen varassa olemme, niin yhä vähemmän taas syömme lihaa. Olihan meillä (minulla) joskus varhaisaikuisuudessani, kuten kunnon humanistille kuuluukin 😉 – parivuotinen vegetaristikauteni, mutta nyt monestakin syystä, ja paljolti huomaamatta, ilman voimallista ”tiedostamista” olemme siirtyneet käyttämään yhä vähemmän lihaa ruokapöydässä. Juhlaruokana ja ravintoloissa liharuoka on usein valintana, mutta kotona lihaa yhä harvemmin. Mitenkäs muilla? Tähänkin asiaan alla pieni kysely. Siinä on kysymyksiä muihinkin minua viime viikkoina mietittyttäneisiin asioihin. Vastannet klikkailemalla, ja kommentointikin on erinomaisen tervetullutta…

Kyselyssä myös oheiseen kuvaan liittyvä kysymys. Kuvassa on Oulun kruununmakasiini 1870-luvulta.


Kaupungissa

Kaupunkielämää monessa muodossa… postikorttimetsästys jatkui tänään, paremmin tuloksin kuin eilen. Aika isot niput niitä olin tilaillut, joten tietysti jännitti, millaista laatua, onko myyntiin laitettavaa? – Helpotus oli kun ihan kelpo painatus niissä on, sellainen samettimatta.

Cayocanissa oltiin sisaren kanssa lounaalle, tai minun (ruoka-)aikataulussani varhaisella lounaalla. Nyt kun hänkin asuu Oulussa, eikä Iissä, on tapaaminen entistä helpompaa.

Iltapäivällä sitten äidin luo. Kovasti hän on käynyt väsyneemmäksi viime kuukausina: talven tulo ja 90 ikävuoden lähentyminen ovat eittämättä siihen syynä. Vein hänelle taas soppasatsin, jonka eilen keittelin. Ja taas kerran totesin, että paahtamalla kasviskeittoihin saa ihan erityisen hyvän maun. Pilkoin pellillisen kasviksia ja juureksia (porkkanoita, lanttua, bataattia, palsternakkaa, makeaa sipulia) aika isoiksi lohkoiksi ja laittelin uuniin 250 asteeseen. Kuinkahan kauan olisivat olleet uunissa? – No niin kauan, että osassa oli jo vähän mustuneita ohuita reunoja. Polttaa ei saa. Palanut ja paahdettu on eri asia. 🙂 Sitten soppa ihan tavalliseen tapaan: palaset kiehuvaan veteen 2-3 litraa, mukaan kasvisfondia (2 cups) ja lopuksi paketti Koskenlaskijaa (voimakas) ja sitten sauvasekoittimella samettiseksi sopaksi. Hyvää tuli, parempaa paahdettuna kuin ilman.

Talven lähestyminen ei tänäänkään kyllä kaupunkimaisemassa juuri haitannut. Ihan mahdottoman kaunista oli illansuussa, semminkin kun oli vielä ihan tyvenkin.


Funchalissa – toivottavasti ei viimeistä kertaa…

Sateiseen sunnuntaiaamuun heräsimme pitkien unien jälkeen, ja aamiaisella (sisällä eka kertaa) vasta kun suurin osa tämän hotellin muistakin vieraista oli paikalla. Monina aamuina olemme (kahdeksalta) olleet hyvin harvalukuisessa seurassa.

Sade taukosi ennen kymmentä kuten säätiedotus oli luvannutkin, ja me lähdimme sunnuntaiaamukävelylle kaupungille – yhdessä. Mitä ei koskaan Oulussa kyllä tehdä. Aamukävely sunnuntaisin on kyllä tapa, mutta ei yhdessä, eikä kaupungille. Noh, tänään siis Funchalin puistoihin, rantakadulle ja vanhaan kaupunkiin.

Kaupungin puistossa (Jardim Municipal do Funchal) on Avenida Arriagan (pääkatu) varrella ja se on vanhan luostarin paikalla, ja siellä tuoksui sateen jälkeen huikealta. Ja näytti vähän syksyiseltä, mutta vain vähän. 😉

Kadun toisella puolella on The Ritz, jossa eilen istuimme …

Santa Catarinan puisto vähän ylempänä lännessä on laaja, siellä on isoja nurmikenttiä, lampi, kivettyjä nupukivikäytäviä, joiden ylle puut ja pensaat kaartuvat kauniisti. Kauniita yhden kukan kukkapenkkejä, ei rönsyilyä vaan kaunista harmoniaa…

Tuo kukka on niin Madeiran symboli minulle kuin olla ja voi. Ensimmäisen Madeiran reissun jälkeen vein töihin sen tavallisen suklaarasian lisäksi yhden tällaisen, ja muistan kuinka kollegat olivat ihastuksissaan. Veinpä myös edellisen Madeiran reissun jälkeen kuusi vuotta sitten, eikä kukaan oikeastaan isommasti reagoinut – niin moni oli itsekin jo käynyt Madeiralla – ei enää uutuuden viehätystä. Mutta ehkäpä huomenna lentokentällä muutaman ostan kotiin viemiseksi – ne kun säilyvät monta viikkoa maljakossakin.

Puolelta päivin sade palasi, ja me vetäydyimme hotellille, – postailemaan, perusteelliseen kylpyyn, kuvien purkuun, Pehtoori unosillekin, postikortit (ettei jää viime tinkaan) ja sitten kun kova sade (ei ukkosta) loppui, lähdimme taas kaduille ja kujille.

Lomaviikon viimeiseksi ruokapaikaksi valikoitui oppaan toissapäivänä mainostama Casa Portuguesa. Eipä ollut mikään kansanravintola, eikä paikallisten suosikki, mutta oikein hyvä vähän teatraalisen oloinen lopetus tälle hyvälle lomalle.

Olimme – tietysti – ensimmäiset asiakkaat pienessä ravintolassa, mutta sehän tarkoitti ystävällistä, rauhallista aloitusta dinnerillemme. Anna Bel (jo ikääntynyt – eli ikäisemme? ) lady toivotti meidät tervetulleeksi, jutusteli, suositteli ruokia ja viinejä, mutta antoi myös olla rauhassa. Kertoi toimineensa yrittäjänä samalla paikkaa pian 20 vuotta ja pian puoli vuosisataa alalla… palvelualttius oli selkäytimessä.

Liki jouluiselta näyttävän kattauksen keskellä saimme alkuun parsaa ja pikku kotiloita tai simpukoita tai mikähän noiden nimi suomeksi onkaan. Any way – me molemmat olimme tyytyväisiä. Ja viikon paras valkoviini oli Quinta do Carmo. Maksoikin se sen liki kaksi kertaa kuin mikään kuluneella viikolla (28 €).

Pääruokana meillä molemmilla douradaa. Taas kerran todettiin, että pitäisi opetella, tehdä lista, oma sanakirja näille eteläisten maiden kalaruokalistoille. Ehkä minä sen vielä teenkin. Mutta siis dourada (kultaotsa-ahven) oli niin hyvää. Siinä oli grillatun maku, siinä oli tarpeeksi suolaa, se oli sopivan kuivaa mutta mehevää. Sellaista olemme tällä viikolla saaneet ennen, aika lähelle ainakin, mutta tänään myös lisukkeet suuremmoisia. Ilman kalaakin annos olisi ollut herkullinen: ette ehkä usko, mutta täälläkin pottumuusi voi olla hyvää, ja parsakaali, ja pimpinella ja pavut ja pinaatti. Niin hyvä annos. Vähempikin olisi riittänyt.

Mutta jaksoimmehan me vielä jälkkäritkin kun oikein reippaita oltiin: tässä Pehtoorin jälkiruoka, joka oli appelsiinia ja jätskiä Grand Marnier kastikkeessa.

Aion testailla kotona – ja minun jäkiruokani! Voila – passionhedelmä-pudding. Kyselin reseptiä, ”but it´s secret” totesi rouva ravintoloitsija, ja kuitenkin kertoi yhtä sun toista siitä, mitä ruokaan tulee. Minähän kokeilen kotona, ja palaan asiaan.

Ja kun maksoimme laskua ja kun kerroin että huomenna tulen blogissani lämpimästi suosittelemaan tätä ravintolaa, me saimme tarjouksen kyydistä: for free. Ja land-lady soittaa kilautti (miehelleen?) ja saimme kuin saimmekin autokyydin hotellille. Muutaman kilometrin kävely olisi toki tehnyt meille hyvää, mutta mikseipä kyytikin… olihan ne päivän kiintiöaskeleet jo aiemmin saatu täyteen. 😉

Niinpä jaksoimme vielä hotellin kattoterassille katselemaan kuutamoa: Pehtoori kokosi minulle ”kuvausjalustan” baarin tuoleista ja pöydistä. ; ) Tässä yksi kuvaustulos.

Funchal sulkeutuu, näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Toivon mukaan vielä joskus toiste näistä maisemista…..

 

Miksi Madeiralle?

Miksi pidämme Madeirasta? Miksi ollaan täällä kolmatta kertaa, vaikka maailmalla ja Euroopassakin on vielä paljon näkemättömiä ja kokemattomia paikkoja, joissa olisi hienoa joskus käydä.

Yläkuvassa on yksi syy. Madeiralla turistit ovat osa paikallista arkea. Täällä on turistien kanssa samassa kaupungissa, bussissa, ravintolassa, rannalla madeiralaisia, eikä vain turisteja. Toki Funchal ja koko Madeira elää turismilla, ja täällä on paljon turisteja ja kaikenmoista heitä varten tehtyä, mutta silti.

Me tupsahdimme paikallisbussiin puolenpäivän jälkeen kun olimme ensin tepastelleet Camera des Lobosiin. Se on Funchalin kaunis naapurikylä, kalastajakylä, jossa kävimme myös edellisellä reissulla. Ja tiesimme, että rantaa pitkin vie kaunis reitti perille. Luolia, kivikkorantaa, promenadia ja Funchalin Lido kymmenine hotelleineen. No nyt kun hotellimme on keskustassa matkaa tuli sen kymmenisen kilometriä, plus pienet tarpomiset eestaas ja taastaas, sillä pitkä tunneli keskellä reittiä olikin suljettu, mikä aiheutti hieman ylösalas kävelyä. Mutta todettiin, että kävelemäänhän tänne on tultu. Eilen 10 km, tänään hieman yli 20 km ja huomenna? , jolloin on jo ”oikea” patikointipäivä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu. 😉

Tuosta bussikyydistä on vielä mainittava: meillähän on reissussa aina muutamia tavoitteita: 1) ainakin yksi kirkko, 2) paikallinen pieni ruokakauppa 3) ainakin yksi bussimatka 4) yksi museo. Ja näiden rastien täyttämiseksi tänään sitten päätimme palata Lobosista bussilla. Satuimme pysäkille juuri kun paikallinen – hieman kulahtanut 80-luvun – Funchaliin menevä dösä  pysähtyi. Hyppäsimme kyytiin ja maksoimme 2,20 euroa/kaupunkiin palaava patikoija ja humps! Tavallisen kokoinen ”katuri” olikin muokattu siten, että penkkejä oli rinnakkain 3 + 2. Pehtoori laski että istumapaikkoja oli ainakin 70. Ja bussi oli täynnä madeiralaisia koulusta palaavia teinejä. Käytävä keskellä autoa oli tosi kapea, eikä meille ollut istumapaikkoja. Parikymmentä minuuttia mentiin ja lujaa. Hengissä selvittiin.

Tästä hieman extreme-paluukyydistä huolimatta Lobosiin kannatti mennä ja bussilla palata.

Se on tosi viehättävä pieni kalastajakylä, ja reitti – olkoonkin, että tunneli oli kiinni ja oli kierrettävä mantereen puolelta. Tälläkin kertaa nautimme lounaaksi Nikitat (hedelmä-, alkoholi-, maito-, jääpirtelöt. Olipa raikas ja hyvä, ja vähintään yhtä paljon kaloreita kuin jäätelössä.  😉 Eikä missä tahansa paikassa niitä nautittukaan, vaan Churchillin nimikkohotellin/ravintolan terassilla. Olihan minun käytävä WInstonia tervehtimässä, sillä meillä on ”henkilökohtainen” suhde: tein ennsimmäisen proseminaarini Churchillin muistelmien pohjalta: Dardanelli-operaatio I maailmansodan ajalta oli kevättalvella 1980 osa minun elämääni. 😉

Matkan varrella havaitsimme ruskan olevan tosiasia myös Madeiralla: bougainvillekin käy kelta-oranssiksi talven tullen.

Palattuamme hotellille oli aika uinnille. Ah, onnea.

Hotellin kattoterassin altaalta on aika hulppeat näkymät… Pari tuntia auringossa, ja sitten kuvien purkuun, suihkuun, viesteilemään, huomista varten surffailua ja illansuussa takaisin keskustaan. Olin bongannut, että keskustassa on brittien hautausmaa, joka ei ehkä vedä vertoja Roomassa olevalle protestanttien hautalehdolle, mutta joka tapauksessa – tiedättehän – halusin ainakin tämän hautausmaan nähdä. Löysimme englantilaisen kirkon, mutta hautausmaa jäi vielä käymättä. Here-aplikaatio kyllä meidät johdatti – jonnekin? – mutta ei kohteeseen. No mutta on meillä vielä aikaa…

Ja sitten syömään. Tänään paikaksi valikoitui O Portao. Ja kyllä voidaan suositella. Ehdottomasti. Söimme alkuun Limpits! Pieniä simpukoita. Edellisellä matkalla nautin näistä parikin kertaa, tänään Pehtoorikin tilasi itselleen. Alkuruokana oikein hyviä. Ja pääruokana meille molemmille Espadaa

Mustahuotrakala (Aphanopus carbo) on Atlantin valtameressä elävä kalalaji. Sitä esiintyy 69:nnen ja 27:nnen pohjoisen leveyspiirin välisellä alueella. Se elää noin 200–1700 metrin syvyydessä. Pituutta kalalla voi olla jopa 110 cm. Kala on väriltään musta ja sillä on erityisesti merkille pantavat suuret silmät ja terävät hampaat. Liha on väriltään vaaleata ja miedon makuista. Kalaa kutsutaan esimerkiksi Portugalissa Espadaksi sen miekkaa muistuttavan ulkonäön vuoksi. (Wikipedia)

Se tarjotaan usein banaanin kanssa. Olen maistanut siten, mutta tänään minä otin rapu-, pippuri-, oliivi-, sipulikastikkeella (Madeira style)  ja olihan se hyvää. Ehkä vähän kuhan makuista. Ja O Portaossa oli leppoisa, rauhallinen, ystävällinen tunnelma.

Alkuruoat, leipäkori, vesi, pääruoat, pullollinen talon kalleinta (16 €) hyvää valkoviiniä, espressot, joiden oheen tuotiin tilkat Malmsey madeiraa maksoi yhteensä 68 euroa. Ravintola on vanhan kaupungin kävelykadun varrella, joten siinä voi seurata ohi kulkevia turisteja, nauttia samettisesta illasta, miettiä, että mitäs huomenna…

Siis miksikö Madeira? Paljon hienoja kohteita, kävelyyn oivallisia reittejä, paikallista arkea ympärillä, kaunista, siistiä, kasvillisuus monimuotoista ja kukkivaa, sää leppeä ja lämmin, hyvää ruokaa ja Madeiraa, suhteellisen edullista asumista ja ruokaa, puistoja ja merta. vuoria ja kaupunkielämää… Ystävällisiä ihmisiä, ei meuhkaamista, … ja edelleen niin leppeä ilmanala.

Pottuja ja silakoita ennen reissua

Pakkasyön jälkeen kirpakka aamu, ja aika vilpoinen, mutta ah, niin kaunis sää. Värit ja valot hehkuivat. Ja kun ulkoilma taas veti puoleensa, niin niinhän tässä nyt käy, että yksi tavoite, joka reissua ennen piti saavuttaa, jää tekemättä: tietokoneen tyhjennys ja huoltoon ja kaikkinaiseen päivitykseen vieminen ei tule onnistumaan. Ei millään. Mutta postikorttitilauksia lähti tänään, asiakkaalle kansio kommentoitavaksi ja jotain varmennustallennuksia kuitenkin…

Ja mikä minun ja ehkä teidän aktiiviseuraajienkin kannalta mukavaa tai hyvin ajoittunutta, on se, että juuri tänään tallennustila serveripalvelussa tuli täyteen. Yli kymmenvuotinen bloggaaminen tuhansien (lähes 30 000 kuvaa!!!) kuvien kera tuli – taas – juuri tänään täyteen. Jos näin olisi tapahtunut ensi viikolla ”reissun päällä”, niin olisi kyllä jäänyt ajantasainen raportointi patikka- ja ruokakokemuksista teiltä kaikilta näkemättä. Nyt ehdin ja voin huomenissa täällä kotikoneella ostella lisää tallennustilaa webhotellista. 😉

Tänäänkin on ollut kalaruokapäivä, kuten eilenkin, tänään ”tavallista” taimenta, mutta eilinen ruoka ansaitsee tulla esitellyksi ja resepti jaetuksi. Silakoita ja pottuja. Suomalaista perinneruokaa vailla vertaa, mutta molemmat vähän uusittuina ”painoksina”. Torstaina Rekosta ostamilleni silakoille halusin jonkun tavallisuudesta poikkeavan valmistustavan ja löysinkin helpon soijasilakka-ohjeen. Olennaista on ohessa tarjottava piparjuurikastike. Ohje täällä KLIKS 

Nuo olivat hyviä vielä tänäänkin, kylminä suoraan jääkaapista. 😉

Niiden oheen keitin perunoita. Meidän oivallisessa lähikaupassa oli uusi perunalajike Yatsi myynnissä, ja pitihän sitä kokeilla. Saatesanoissa todettiin, että on nopea keitettävä (10 – 12 minuutttia, minä kyllä keitin sen 15 minuuttia) ja kuorineen syötävä. Ja niinhän se oli: nopea ja kuorineen maukas. Voinokareessa pyöräytin ennen tarjolle laittoa ja kyllä sopi silakoiden oheen oikein hyvin. Graavilohelle sopisi varmaan vielä paremmin. 😉 Mutta vahva suositus kokeiluun: Yatsi-pottu!

Liekö ensi viikolla paljonkaan perunoita ja silakoita – suomalaista kansallisruokaa – syödään? – Mutta ehkä tuttuja makuelämyksiä kuitenkin. Onko arvauksia, minne maanantaina lennämme?

Pataruokapäivä

Varmaan ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen kävin pyörälenkillä ilman kameralaukkua. Ainoa pysähdys parin tunnin lenkillä oli kun loppuvaiheessa kävin kaupassa: pataruoka-aikeeni vaihtuikin stifadosta ranskalaiseen pataan, ja tarvitsin erinäisiä spesiaalijuttuja, mm. hillosipuleita ja viiniä. Kyllä K-kaupan viiniä. Toki meillä kotona on jemmassa viinejä jos vaikka minkälaisia, mutta eihän niistä raski mihinkään isoon kattilalliseen huljauttaa. Siispä ostin Torresin Sangre de Toro (kulttiviini!)  5,5 %-versiona. Enpä ole tainnut näitä kevytpunaviinejä aiemmin maistaakaan. Nyt maistoin, eikä tarvitse toista kertaa maistaa. Joko juon viiniä, oikeaa, hyvää, ”normaalialkoholista” tai en ollenkaan. Ihan turha minun maailmaani tuollainen varjo oikeasta vinhosta. Tai no, ei ihan turha: pataa meni pullollinen, eikä padasta tullut ollenkaan huonoa.

Ohje oli simppeli, enkä juuri sovellellut. Leivinuunia ei lämmitetty, joten tein liedellä (haudutin kolme tuntia) ja yrttipenkkien viimeisiä tupsuja (timjamia, rosmaniinia, persiljaa, ruohosipulia ja vielä vähän timjamia) silppusin aika rutkasti sekaan. Kolminkertainen annos hupeni noin puoliväliin ja pakkaseen riitti muutama annos arkiruokailuihin…

Ranskalainen lihapata

  • 400 g naudan (pala)paistia
  • 2 rkl vehnäjauhoa
  • 1 rkl margariinia
  • 1 sipuli
  • 1 valkosipulinkynsi
  • 2 tl öljyä
  • 2 porkkanaa
  • 1 prk kokonaisia säilykeherkkusieniä
  • 1 dl hillosipuleita
  • 400 g yrttitomaattimurskaa
  • 3 dl punaviiniä
  • 3 dl vettä
  • 1 lihaliemikuutio (fondia)
  • 1 tl suolaa
  • 1 tl rouhittua mustapippuria
  • 1 tl timjamia

Kääntele lihat jauhoissa ja ruskista kahdessa erässä pannulla. Siirrä ruskistuneet lihapalat pataan

Paloittele kasvikset, kääntele ne valutettujen herkkusienien ja hillosipuleiden kanssa pannulla kauniin ruskeiksi ja kaada pataan

Lisää pataan tomaattimurska, punaviini, vesi, liemikuutio sekä mausteet. Kypsennä 180-asteisessa uunissa noin 90 min tai liedellä matalalla lämmöllä 2 – 3 tuntia.

Jälkkärinä olleet köyhät ritarit luonnollisesti maistuivat, varsinkin Apsulle, joka peitti ritarin hillo ja kermavaahtokerroksen neonvärisillä strösseleillä ihan tunnistamattomaksi.

Tämän neonvärinen kaaren kuvasin kotipihalla lauantain vastaisena yönä joskus puoliyhden aikoihin. Oli hienoja kaari, mutta eihän meidän pihapiirissä kovin laveaa näkymää saa aikaiseksi.

Maailman paras ruoka?

Syksy, kylmä, syksy, kylmä, syksy…

Enemmän kylmä kuin syksy – ainakin niin tuntui aamulenkillä. Huolimatta siitä, että olin jo pukeutunut goretexiin, toppaan, hanskoihin. En ole vielä valmis kylmään, syksyyn olisin. Mutta en kylmään, mutta ei auta.

D-vitamiinit on jo dosetissa, kynttilät keittiössä ja takkahuoneessa, kuvaukset siirtyneet rannoilta ja tienvarsilta ”studioon”, nyt on epätoivoinen pähkäily, mitä minä sitten teen kun tulee liukasta ja liian kylmää, ettei enää voi pyöräillä. Tai siis monihan voi, mutta minä en. Ei ole tässä iässä ja tällä kunnolla pakkaskelin pyöräilijäksi. Mutta jos vielä tämän syyskuun, pääsisin tavoitteeseen. Mutta mistä uusi tavoite? Niitä on vielä(kin) oltava.

Iltapäivä kuluikin sitten kotipiisin lämmössä. Olinpa taas keksinyt kokkailla jotain aasialaista: Aasia Marketin hyllyistä olin hankkinut monen moista kokeiltavaa. Vähän tuntuu, että lopultakin parasta oli, mitä Apsu sai jälkkäriksi: sellaisia indonesialaisia? Koala-keksejä, joissa on suklaatahnaa sisällä. 😀

Pääruokana oli kanaa, ohjeen löysin Kokit ja potit -blogista. Tämä indonesialainen ruoka (naudanliha versio) on CNN:n kyselyssä valittu maailman parhaaksi ruoaksi. Arvelen, että äänestäjät ovat syöneet parempitaitoisen kokin keitoksia kuin minun tämän päiväinen broileriversio, jota pikkuperhe ja ruoka”vieraana” ollut systeri kyllä kuitenkin hyväksi kehuivat. Oli se hyvää, mutta kaukana mistään ”maailman parhaasta”. Ohessa oli sitten kaikenmoista muuta kokeilemisen arvoista, ja kehittämisen väärtiä.

 

Tuosta maailman 50 parhaan listasta juteltiin, ja mietittiin otantaa: miksi aasialaiset ruoat jyräävät? – Aasialaisia on paljon, myös Aasian ulkopuolella. Ja aasialaista ruokaa syödään ”kaikkialla”.

Laskeskelin listasta, että 22 noista olen nauttinut paikan päällä ja 40 muutoin, useimmat jopa itse tehnyt. Eikä näistä taida mikään olla mun mielestä ”maailman paras”… Mikähän se olisi? Ehkä pohjoisen hienovaraisesti savustettu rautu, puikulaperunat ja korvasienikastike tai ehkä italialainen jäätelö tai toast skagen … ja onhan se toki niin, että seura, tunnelma, nälkä osaltaan määrittävät, mikä on parasta.

Jo alakoulussa kavereiden ”ystäväkirjaa” täyttäessä piti täyttää kohta ”Lempiruokani”. Mikä se nyt on? Maailman paras ruoka sinun mielestäsi?  Auttaisiko päättämistä, jos sanottaisiin, että saat ”viimeisen aterian” – mikä olisi se paras ruoka, jonka haluaisit, jos saisit valita vain yhden?

Perhechatistä ja ruokapöytäkeskustelusta vielä kommentteja keskustelun avaamiseksi…

Jos joku kysyis huomenna aamulla, niin varmaan se olis rauhassa syöty leipä ja kahvi.

Kyllä Ramen nousee itellä top 3, mutta ei mulla varmaan mitään semmosta maailman parasta. Totta kai useammasta ruuasta on tullu maistettua eri versioita … niin joku on ollu niistä se paras, mutta eeei.

Paha kyllä sanoa. Kyllä se siitä tilanteesta myös riippuu tosi paljon, että mikä on maailman paras 🤔 Esimerkiksi mökillä korvasienimuhennos ja poro ois ihan ekoja mikä edelleen tulee mieleen, mut ei ne ois parhaat Meksikossa. Vaikka ois valmistettu tismalleen samoista raaka-aineista samoilla menetelmillä. Siellä jotkut carnitas-tacot ois se paras.

Niinpä. Kesällä ei tee mieli tuhtia lihapataa mutta tammikuussa se vois olla just parasta.

Kaikkea pientä hyvää (graavilohileipiä) ja jälkkäriksi jätskiä.

Maailman parasta voi olla vaikka aamupuuro. Aisteihin vaikuttaa ympäristö, seura, olotila.. jne.

Seura ja ympäristö, tunnelma vaikuttaa hyvin paljon.. Jos nyt joku käskis päättää viimeisen aterian, niin kunnon poronkäristys ja muusi puolukkasurvoksella.

Mikäs on lukijoiden mielipide, tuntuma ”maailman parhaasta ruoasta”?  Jos saisit valita vain yhden?

Keittiössä ja internetissä

Otinpa tänään selfien! Per favore!

Taas kerran uudenlainen jääkaapintyhjennyslasagne. Pohjalla tämä ohje. Varioin aika lailla, tein savulohesta, lisäsin kokonaisen pieneksi hakkelukseksi pilkotun kesäkurpitsan, sipulin, valkosipulinkynnen, vähensin pinaattia, lisäsin purkin ruokakermaa. Ja mitä nyt sattui jääkaapissa olemaan. Aika hyvää tuli. Ja pastalevyt Lidlin tuorepastalevyjä. Suosittelen.

Sitten tein (oikeastaan huomiseksi) jälkkäriksi omppupiirakan. Minulla on monia hyväksi koettuja ohjeita, taitaa kaikissa kolmessa keittokirjassani olla joku omppupiirakan ohje, mutta halusin jotain uutta. Surffailin, ja päädyin tekemään tämän ohjeen mukaan, semminkin kun kaapissa on mantelijauhepussi, joka jo keikkui parasta ennen lukemissa. Kovasti ohjetta jutussa hehkutettiin (”siis niin järkyttävän hyvää”, – noh, aika hyvää tuli, ja voi olla paranee, kun saa vielä tekeytyä, mutta taitaa jäädä tähän kokeiluun tämä… Kardemumma vaniljakastikkeen päällä oma keksintöni (”kuvausrekvisiittaa”), eikä kovin huono ollutkaan…

Aamupäivällä oli täydentelemässä Tuira-kuvakansiotani. Ja otinpa sitten kuvan myös ”syntymäpaikastani”. Tuossa alla olevan kuvan erkkerillisessä huoneessa olen syntynyt, – niin kuin nyt suunnilleen kaikki muutkin Oulussa vuosina 1926 – 1975 syntyneet.

Kun sitten hakusanoitin ”Nukkelaksi” kutsutun Tuiran synnytyslaitoksen kuvia laittaakseni otoksiani kuvapankkiin, satuin törmäämään Kalevassa liki 10 vuotta sitten olleeseen yleisöosastokirjoitukseen:

Ärsyttää aivan suunnattomasti kuulla, kun jotkut Oulussa asuvat leuhkivat jo kauan sitten lakkautetulla Tuiran synnytyslaitoksella syntymisillään. Tekisi suorastaan mieli tintata turpaan moisia omahyväisiä itsensä jalustalle nostajia.

Olkoonkin ehkä provo, mutta että sitten tähän juttuun on tullut vielä 80 vastaustakin!  Ja se mikä minun kannaltani on nolointa, jäin lukemaan tuon jutun ja vielä vastauksetkin. Sortuuko muut tällaiseen? Tuollaisten ”juttutupien” lukemiseen? Minulle käy nykyään tosi harvoin, mutta ehkä kertoo ettei nyt ole oikein tarmokas olo. Eikä tullut edes lähdettyä leffaan: Downton Abbey on ollut monta (= kolme) päivää ohjelmistossa, mutta en vieläkään ole saanut lippuja hankittua! Ensi viikolla!

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

Tähän kuvan alla käyty kommentointi.

(Tässä on hyvä mahdollisuus kertoa, että jos täällä blogissa klikkaa kuvan auki, on siellä alla kommentointimahdollisuus, joka jää lukijolilta ja usein minultakin piiloon. Toivottavasti kovin monta kertaa ne eivät ole minulla jääneet huomioimatta. Mutta kannattaa kommentoida (mikä on minusta tosi mukavaa) suoraan postauksen alle.

 

Jäähyväiset kesälle

Jäähyväiset kesälle. Ne taisivat olla tänään. Kotipihalla lämpömittari oli iltapäivällä jo lähellä hellerajaa.

Aamurutiinien jälkeen lähdin syysmarkkinoille ja kauppaan – vaikka en minä tosin juuri mitään yhden hengen huushollissani tarvitse. Varsinkaan kun tälle päivälle oli ruokatreffit ystävän kanssa. Meidän molempien miehet  ovat mökillä; toinen Pudasjärvellä, toinen Hangasojalla*, joten nyt oli oikein oivallinen hetki toteuttaa pitkään aiottu tapaaminen ja kuulumisten vaihto hyvän ruoan äärellä. Menimme Fuckhaan. Keskikesällä kävimme siellä Pehtoorin kanssa lounasaikaan (kommentointi täällä), ja tänään olimme neljän aikoihin eli a la carte -menu käytössä. Tänään siis sain jälkkäriksi sen mangolassin, jota jäin viimeksi kaipaamaan.

Kaikki oli hyvää. Seura ja jutut luonnollisesti, mutta myös ruoka. Ehkä vielä parempaa kuin edellisellä kerralla. Tänään söimme alkuun jumalaisen hyvää chili-valkosipuliparathaa. Se on lättänää leipää, jota dipataan jukurttiraitaan. Chili maistuu, mutta hienostuneesti. Ja ihan erilailla kuin esimerkiksi meksikolaisessa tai intialaisessa ruoassa. Ehdottomasti kannattaa ottaa alkuun.

Pääruoaksi otin jälleen combo-aterian, samoin kuin vegetaristi-ystäväni. Minulla fuckhissa lihaa ja kasviksia, hänellä kalaa ja kasviksia. Myös tästä olimme yhtä mieltä, että ruoka maistuu ihan omanlaiseltaan, hyvältä.

Mangolassiin päästyä olimme jo omat ja lähipiirin kuulumiset päivittäneet,  ja oli pian aika lähteä kulkemaan kohti bussipysäkkiä josta minä sitten vielä ”kuvamutkan” kautta ajelin kotiin. Lämpö vielä helli.

*  Pehtoori kyseli jo viime viikolla, jotta lähdetäänkö ruskaa katsomaan möksälle, ja kun en oikein vastaillut, ainoastaan mutisin ja tupisin jotain, ymmärsi mies, että mieluusti voisin olla muutaman päivän yksiksenikin, ja ilmoitti sitten viikonloppuna, että josko hän lähtee maanantaina ajelemaan ylös. Kannatin oivallista ajatusta, ja olin iloinen siitä, että ukkeli edelleen ymmärtää, että aika ajoin on hyväksi, kun saan olla ihan itekseni muutaman päivän: niinpä hän lähti maanantaiaamuna ajelemaan  kohti pohjoista autolla ja minä junalla kohti etelää. Näin se parisuhde toimii. 😀

 

Keittiöhommissa

Viimeiset tunnit kesäkuvakisaan osallistumiseksi ovat menossa: tähän mennessä yhdeksän osallistujaa… Aika mukavasti, mutta mukaan mahtuu vielä. Huomenna sitten oikeat vastaukset ja palkintojen jako.

Tämä sunnuntai on minulla kulunut sisällä. Sisällä koko päivä. Milloinhan edellisen kerran?

Pehtoori ja Juniori ovat olleet Iissä systerin muuttoa valmistelemassa. Minä olen puuhannut ruokaa, ja koettanut ruokastailata Porotokka-astioihin sopiviksi. Sarjaan on tullut paljon uusia astioita, tarjoiluastioita lähinnä. Niinpä meillä on tänään syöty aika lappilaista ruokaa. 😉

Ja sitten ohessa tein inkiväärishottia. Jossain nettisivulla sattui silmiin ohje, ja kun nyt eletään syksyn alkavaa flunssakautta niin mikseipä tämmöinen ”eliksiiri” voisi olla hyvä juttu. Minä kyllä vannon (myös) sinkin nimeen. Tänä vuonna kaksi flunssaa, jotka pikkuperhe ja Pehtoori ovat läpikäyneet, olen skipannut ja olen varma, että vain siitä syystä, että heti kun lähipiirissä on tautia ollut havaittavissa ja pientäkään kurkun karheutta tai nenän tukkoisuutta aistittavissa, olen laittanut sinkkitablettipurkin esille ja nauttinut päivän maksimiannoksen. Tiedä häntä, onko plasebo tai oikea teho, – ihan sama. Tehonnut on. Ja nyt lisäbuustia ja ennaltaehkäisyä  tästä.

Inkiväärishotti

140 g inkivääriä
1/2 – 1 dl hunajaa
1 l vettä
1 sitruuna

Kuori inkivääri. Raasta se karkeaksi raasteeksi kulhoon. Lisää hunaja.
Kiehauta vesi ja kaada se inkiväärin päälle. Sekoita ja anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi.
Siivilöi juoma ja purista sitruunamehu joukkoon. Säilytä se kannellisessa astiassa jääkaapissa.

Nauti shottilasillinen (noin 4 cl) aamuisin. Inkiväärishotti säilyy kylmässä hyvänä noin kaksi viikkoa.
Juoma riittää kahdeksi viikoksi kahdelle henkilölle.

Aika tujua se on, ja saa nähdä, kuinka kauan minun vatsakatarrini sietää tällaista aamuherätystä… Mutta kokeillaan.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Sain pienmehiläistarhaajatuttavalta täydennystä ja ilmeisen hyvän neuvon tähän inkiväärishottiasiaan. Ja tässä se muillekin tiedoksi:

Hunajan hyväätekevät entsyymit alkavat tuhoutua jo 40 asteessa, ja siksi sitä ei saisi sekoittaa kiehuvaan veteen. Kun seuraavan kerran teet inkiväärishottia, niin lisääpä hunaja jäähtyneeseen inkivääriliemeen, niin juoma on vielä tehokkaampi. Hunaja tappaa tehokkaasti bakteereja ja auttaa ihan sellaisenaankin kurkkukipuun ja yskään kun laittaa ruokalusikallisen hunajaa suuhun ja nielee sen sitten mahdollisimman hitaasti valuttaen.

Levollinen lauantai

Ihan mahdottoman levollinen päivä tänään. Nyt kun mietin niin ei tämä poikkea niin monista monista päivistä: posteja, pyykkiä, pyöräilyä, kaupassa käyntiä, satunnaisia (erinomaisen vapaaehtoisia) kotihommia, kuvailuja, kuvien tekemistä, hyvää ruokaa (ahvenfileet saivat pinaattikruunun 😉 ), hyvää punaviiniä, eilisen Vain elämää -jakson katselu ja ”formaattiin kuuluvat kyyneleet”, iltasadetta.

Mietin, miksi niin mukava olo? – Ehkä se on vaan asennekysymys. Ehkä se on tämä paikka elämässä, juuri tämä päivä, jolloin ei akuutteja huolia, ei murheita, ei kolotuksia, ei kaiherruksia. Juuri tänään ei mitään, mitä olisin luvannut, ei mitään mitä minulta odotettaisiin. Ihan vaan olen oleskellut. Ja olennaista, että olen sen hoksannut. Siitä se leppoisuus. 😉

Tuosta tämän päiväisestä viinistä, joka nautittiin ruoan jälkeen, – punaviini kun ei noille ahvenfileille oikein sovi, – oli tänään Linnanmaan Alkosta ostamani (kuinka ollakkaan Juniorin suosittelema) Torresin uutuusviini, joka ei olekaan Kataloniasta kuten Torresin viinit yleensä, vaan Riojasta. Altos Ibericos.

Voisin väittää että Juniori on jo pienestä oppinut torresille…  KLIKS.

VIinistä puheenollen: huomenna päättyy kesäkuvakisan vastausten jättöaika. Monia hyviä vastauksia on jo tullut, ilahduttavat minua, kiitos niistä. Vielä huomisen ehdit miettiä vaikka hupavastauksia ja postitella. Ja yksi mahdollinen palkinto on pullollinen kuohuviiniä.

Syksyinen välipäivä

Välipäiväolo. Toisaalta ihan normipäivä.

Illan sataessa ja melkein myrskytessä treenailin pitkästä aikaa kuvankäsittelyjuttuja. Ei muuta.

Aamupäivälläkin oli kylmä, vielä vihreää, mutta kylmä.

Nyt kun Kesäkuvakisa on ollut viikon käynnissä on vastauksia tullut vasta kolme, ja lupaus neljännestä. Koko viikonloppu on aikaa osallistua, ja muistathan, että pelkkä yrityskin voi tuoda palkinnon: kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan kauniita postikortteja. Ja varsinaiset palkinnot ovat aika hienoja… kirja, kalenteri, kuohuviini. Osallistuhan sinäkin.

Ja muistattehan, huomenna on Syödään yhdessä -tapahtuma. Minulla meneen iltapäivästä ties kuinka myöhään siellä. joten bloginäkyvyyttä ei ehkä huomenna ole, mutta livenä!! Näkemisiin?

Ja viikonlopuksi viinivinkkikin. Muutama rose on tullut kuluneena kesänä maisteltua, vaikka eivät ihan meidän viinimakumme ykkösviinejä olekaan. Useimmat roseethan ovat maultaan kuin valkoviinejä, maistuvat hyviltä tai huonoilta valkoviineiltä, ja jos pitäisi sokkona maistella, olisi mahdoton tunnistaa roseeksi. Mutta tämä on poikkeus. Se on paitsi hyvää, se myös maistuu roseelle. Se ei ole mehumaista kauniin väristä viiniä, vaan viinillistä, hyvää roseeta. Domaine l´Idylle ei ole kepeän hintainen (15 €), mutta on hintansa väärti. Äyriäisille, kuhalle, ahvenille tai kasvisruoalle.

Sitä paitsi roseessa – jos jossakin – ”ulkoviinilliset tekijät” = viinin väri, pullon ja etiketin tyylikkyys tai muu positiivinen seikka vaikuttavat ainakin minun ostopäätökseeni. Siksi tämäkin tuli ensimmäisellä kerralla ostettua, toisella kerralla jo tiesin sen myös maultaan suun myötäiseltä. Lämmin suositus!

Reseptejä

Muutama kesän kuluessa testailtu ohje on jäänyt postaamatta, ja nyt kun odottelen illan pimentymistä, kun odottelen revontulia, voin kirjailla ohjeita tänne.

Kalaaseissa oli tyrniporkkanoita kuusenkerkkäkastikkeen kera, ja ne kuluivat niin hyvin, etten silloin päässyt niitä edes maistamaan, mutta tein sitten uudelleen kun olimme pikkuperheen kanssa mökillä. Ja totesin että ovat niin hyviä ja helppoja valmistaa, että voin suositella. Ohje on tamperelaisen ravintola C:n keittiömestarin kehittämä.

Tyrniporkkanat ja kuusenkerkkäkastike

nippu kesäporkkanoita
1 osa sokeria
1 osa tyrnimehua
1 osa vettä
suolaa

kastike 

2 dl kuohukermaa
1 – 1½ dl kuusenkerkkähyytelöä

Kuori porkkanat, keitä ne kokonaisina kypsäksi liemessä, jossa on em suhteessa vettä, sokeria ja tyrnimehua sekä ripaus suolaa. 
Kastiketta varten kiehauta kerma, johon lisää kuusenkerkkähyytelöä ja keitä hiljalleen miedolla lämmöllä 10 – 15 min. ja anna sitten sakeentua. 
Sopii erinomaisen hyvin grillatun lihan kanssa. 

Basil Shrimps

700 g jättikatkarapuja
3 rkl hyvää oliiviöljyä
3 rkl voita
1 – 2 rkl Dijon sinappia
2 valkosipulin kynttä
1 – 2 dl basilikan lehtiä
1 sitruunan mehu
suolaa, valkopippuria

Hienonna basilikan lehdet ja valkosipulin kynnet pieneksi silpuksi. Sulata voi ja sekoita kaikki ainekset keskenään.
Kuori ravut ja sekoita marinadiin. Marinoi maksimissaan tunnin verran. Pidempi marinointi alkaa kypsyttää rapuja.

Työnnä ravut grillaustikkuihin ja grillaa kuumassa grillissä kunnes katkat muuttavat väriään vaalean punaiseksi.
Liian pitkään grillaaminen tekee ravuista sitkeitä.
Mitä kuumempi grilli, sen parempi. Voitele vartaita jäljelle jääneellä marinadilla grillatessa.

Ja tätä ruokaa varten kannattaa käydä siellä Aasian Marketissa.

Jukurtti-pannacotta

a la Tomi Björck

3 dl kuohukermaa
1 dl maitoa
½ dl sokeria
2 liivatelehteä
2 dl jogurttia
1 halkaistu vaniljatanko
1 dl sokeria
2 rkl vettä
Tarjolle mustikoita

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. 
Kiehauta kerma, maito ja ½ dl sokeria kattilassa.
Lisää kuumaan nesteeseen lionneet liivatteet ja halkaistu vaniljatanko. Nosta pois liedeltä ja jätä jäähtymään noin
10 minuutiksi. Sekoita jogurtti jäähtyneen pannacottamassan joukkoon.
Ota vaniljatanko pois massasta. Kaada massa laseihin.
Laita jääkaappiin hyytymään noin neljäksi tunniksi.

 

 

Ja jollet itse viitsi tehdä juhlajälkkäriä, niin kokeilehan Laplandia Vodkan tekemää jätskiä!! Hilla-, mustikka- ja espressovodkajäätelöt ovat ihan supertruperextra hyviä. Varsinkin tuo espresso. Hilla on ehkä alkoholisin ja vaatimattomin maultaan, mutta tuo espresso. Olenhan joskus kehunut sitä juomaakin, siis espressovodkaa, mutta että siitä tehty jäätelö! Ne kaikki maut ovat samettisia, ei jääkiteitä tai -hileitä, vaan tymäkkää, täyttä makua! Oulussa ei taida löytyä muualta kuin Pekurin K-kaupasta, mutta kannattaa testata.

 

Ja nyt lähden Toppilan rantaan, josko reposkauden saisi avatuksi …

Ruusuja ja ruokaa

Päivän teema on ollut aasialainen ruoka. Jo eilen tein vähän valmisteluja, ja katoin pöydän. Silti tänään kului helposti neljä tuntia keittiössä.

Aamupäivällä ehdin käväistä parituntisen ulkona, mm. Ainolan puistossa, jossa ruusut ovat nyt kukassa. Ja niitä on paljon!

Parikymmentä penkkiä, kaikissa parikymmentä ruusua, ja jokaisessa niistä monia, monia kukkia. Siellä on kaunista!

 

Ja sitten iltapäivä aasialaisten raaka-aineiden parissa. Menu muodostui tällaiseksi.

Aasia, mikä? – Aamusella kirjoittelin menua (jotta muistaisin, mitä kaikkia olin ajatellut tekeväni ja tarjoavani), ja kun Tyär istui vieresssä kirjoituspöydän ääressä koodaamassa (opiskelee täällä, koska ”elämä on kurinalaisempaa näin”… Hmmm) ja kysyin, mikä se aasialainen moniruokalajinen päivällinen olisi…. ”Aasia buffa”, Aasia-menu, ja ties mitä. Ja kun jätin tiedoston auki koneelle, oli esikoinen käynyt ihan itse täydentämässä ”menu-kortin”. Siis Hing shoo pang!

No mutta, noita oli tarjoilla. Mitään ei ollut mahdottoman paljon, päinvastoin, aika hyvin kaikki kului. Harmittaa kun noista dumplingeista (japanilainen guoza ja kiinalainan dim sum) jäivät kuvat ottamatta. Ne molemmat olivat eilen Aasia Marketista ostamiani raakapakasteita. Molemmat oli aika helppo kypsentää, ja kastikkeethan ovat ratkaisevia. Dim sumit eivät olleet kummoisiakaan, mutta kana-dumplingsit (Gyoza) maistuivat meille kaiklle. Noh, Apsu ei suostunut edes maistamaan… 😉

Katkasalaatin kehittelin ihan itse. Tomaattia, katkarapuja, sweet chili saucea, majoneesia, purjohakkelusta,… ja avokadoa. Naan-leivän päällä ihan oivallista.

Ja sitten kalapuikkoja!! TOdettiinpa eilen, ettei ole tässä huushollissa ennen kalapuikkoja nähty. Mutta tänään niitä valmistin, ja käärin riisipaperiin kurkun, porkkanan, salaatin, limen, korianterin kanssa. Ja kehotin maistelemaan niitä Teriyaki-kastikkeen kanssa. Ja Ni hao tai jotain muuta myönteistä kiinalaisittain. Ne olivat kuin olivatkin hyviä. Vain Apsu, Eevi ja heidän serkkunsa M., joka oli myös ruokapöydässä, jättivät väliin. Muille maistui.

Vaikka itse sanoinkin, ja vaikka olen tehnyt kymmeniä, kymmeniä kanawokkeja ennenkin, niin tänään oli kyllä ihan ekstrahyvää. Johtuneeko raaka-aineista? Ehkäpä. Ja sen kanssa tämä vanha kurkkulisuke sopi oikein hyvin. Setsuanin kurkut!

Söimme pitkän tovin, kaikille vähän jokaista ruokalajia riitti täyttämään vatsat… Ja sitten lopuksi mangopohjaista jälkkäriä. Tätä teen toistekin… Kaupan valmis mangopuree on oikein hyvä tuote. Mangolassia ja vaikka mitä siitä voi tehdä. Varmasti palaan reseptien kera asiaan…

Kylmänä lauantaina hyvää ruokaa

Onkos muilla sellainen olo, ettei tämä elokuun alun kylmyys ole reilua? Kuka kohtelee meitä väärin? Kelle voisi lähettää reklamaation?

Yritin aamupäivällä hokea itselleni, että kylmä (+10 C) sää ei ole kovinkaan iso asia elämisen kulussa ja että onhan minulla vaatteita ja eihän ole mikään pakko lähteä ulos palelemaan… Yritin suhtautua viileään (lue: hiton kylmään) säähän aikuismaisesti ja lähdin reippaasti aika rutkasti pukeutuneena ulos. Jos liikkuu nopeasti ja lujaa, niin ei palele? – Niin toivoin, mutta eihän se ihan niin mennyt. Kylmä oli. Kylmä oli, vaikka reittini Valkeisjärvelle (Hiukkavaaran takana), ei ollut ihan eksymätön, mikä osaltaan aiheutti sen, että polkemista riitti. 😉 Olisi luullut tarkenevan. Ei tarennut. Oli kylmä mennessä ja palatessa. Biitsillä oli lähes tyven, eikä kovin kylmä, mutta palatessa vastatuuli vei liikkumisesta aika lailla iloa…

Olen käynyt Valkeisella joskus 30 vuotta sitten… enkä muistanutkaan kuin mukava, kaunis uimaranta siellä onkaan. Jos tänä kesänä vielä tulee biitsikelejä, niin sinne Apsun kanssa!

Kotiuduttua vaihdoin kulkupelin autoon ja lähdin – vihdoin – ostoksille tavis kaupan lisäksi Oulun uuteen Aasia Marketiin, joka on rautatieasemaa vastapäätä. Enpä ole Pekingin jälkeen moista valikoimaa aasialaisia ruokatarpeita nähnyt. Pelkästään erilaisia pikanuudelipusseja oli monta hyllymetriä. Soijaa ainakin kymmentä eri merkkiä, kastikkeita (Teriyaki, Hoisin, Bulgogi etc.) joka lähtöön, sushi- ja kaikkia muita riisilajeja paljon – 500 g pakkauksista 10 kilon säkkeihin, karkkeja (niitä hyviä kovia kahvikarkkejakin!), säilykkeitä, paljon sellaisia pusseja ja purnukoita, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan, mausteita, teetä, … Ja lisäksi astioita, tuoretavaraa (chilejä, sitruunaruohoa, paksoita… ) sekä pakasteessa kaloja ja äyriäisiä (anjovista, mustekalaa (squid, octopus, calamari… ) ja tämä on olennaista!! erilaisa rapuja (scampeja, merirapuja, schrimps, … ) Ja ne olivat olennaisesti edullisempia kuin vastaavat K-marketissa tai Pirkka-tuotemerkin alla. Tulin ulos kaupasta kahden kassillisen kanssa; huomenna perhe ruokitaan aasialaisittain!

Mutta tänään oli ihan muita herkkuja kokeilujen kohteena; ja kyllä niiden valinnan taustalla oli se, että perheen kesäopiskelija (= tytär) kuuluu nyt tovin muonavahvuuteen.

Lohi-avokadotartar oli hyvää. Tiesin sen, sillä systeri on luonaan tällaisia vastaavia tarjonnut … Hyvää, helppoa, kesäistä. Ohje on täällä (Soppa 365).

Ja sitten ”välijälkkäri”, joka sopisi kyllä myös vaikka alkuruoaksi oli mustikka-basilika-toast. Tästä saisi vaikka mukavia ”keittiön terveisiä” -paloja. Silloin leikkaisin reunat pois, ja tekisin sormiruoaksi. Ja vähän enemmän vuohenjuustoa… Näissä mun versioissa on sitä vähemmän kuin alkuperäisreseptissä. Ja käytin pensasmustikoita. Hiukkavaaran metsissä olisi ollut tuoreitakin, mutta tyydyin vain vähän niitä napsimaan, enkä todellakaan marjastamaan ryhtynyt. Mutta nyt kun on mustikka-aika niin, mikset kokeilisi tätäkin? Alkuperäisohje on sekin Soppa365-sivuilta.

Olipa hyvää… Ja sitten ”oikea” jälkkäri oli vielä mangolassi. Johan oli minunkin mielestä ruokaa…

Liikkuminen vaatii ruokaa

Tänään oli aikaa ja intoa käydä taas, toisen kerran tälle kesälle, Koitelissa. Oli oikein hyvä ilmakin, palatessa tosin ihan kohtuullinen vastatuuli, joka ei sentään ollut kylmä.

Elokuu ei ole vielä vienyt kaikkia ihmisiä pois lomailu- ja retkeily- yms. paikoilta, vaan Koitelinkoskella oli montakin lapsiperhettä makkaranpaistossa, eläkeläisporukoita päiväkahvilla, kaltaisiani pyöräretkeilijöitä Taukotuvalla ja pikkupoikia ongella. Onhan se näillä leveysasteilla aika ainutlaatuinen paikka. Melkein viisituntinen siellä pyörähtäessä menee… ja tulee kovan nälkä, vaikka pullakahvit tuli perillä nautituksikin.

Eka kertaa ikinä tein kasvishampurilaisia. Ohje tupsahti Valion sivuilta yhtenä päivinä silmiini, ja vaikutti lupaavalta. Kyllä olikin hyvä ja helppo ohje. Ja papupihvit jukurttikastikkeen ja sinihomejuuston kanssa ilman hampurilaishöttöleipää toimivat varmasti salaatin ohessa oikein hyvin. Olivat helppoja tehdä, eikä annoksessa paljon rasvaakaan, – riippuu tietty juuston määrästä.

Ja ohje on siis Valion sivulla: Aura kasvishampurilainen.

Piknikkiä varten vielä Key Lime Pien leipominen, ja tämän blogin kanssa ”tappelua”. Kun vihdoin sain auki, ja melkein koko tämän sepustuksen valmiiksi, hostingpalvelu heitti jonkun kierrepallon ja pam! Kaikki katosi bittiavaruuteen. Kirosin. Myönnettäköön kirosin.

 

 

 

 

 

Poikkeusjärjestelyjä

Erilainen sunnuntai, sillä pikkuperhe ei tullut tänään syömään. Ei vaikka on Miniän nimppari. Leivoin kuitenkin kakun.

Key Lime Pie. Amerikkalaisen keittiön yksi klassikkoruoka. Olen tällaisen ajatellut viedä paistinkääntäjien tämän kesäiselle piknikille, jonka teema on siis amerikkalainen keittiö. Siksikin sellaisen halusin koeleipasta. Kun pikkuperhe ei tullut syömään, vein ison osan piiraasta nimipäiväsankarille kotiin. Että miksikö eivät sitten tulleet meille? – No ku. No kun Juniori ja Apsu lähtivät eilen aamulla Norskin koneella kahden päivän kesälomareissulle Helsinkiin, siskoa ja kummitätiä tapaamaan… Poikien reissu. Onneksi – ainakaan vielä – ei Apsulta ole tullut sellaista viestiä kuin isältään, kun tämä oli isänsä (Pehtoorin) kanssa poikien reissulla Helsingissä… 😀

Kyselin eilen aamupäivällä perheen whatsappissa Juniorilta, että onko Apsu täpinöissään kaikesta, ja tässä vastaus: ”Miksi, millon, missä, joko, eikö, millon, miksi, missä? Taukoamatta. 😁” Siispä hämmästyttää, kummastuttaa —

Ja tärkeä osa reissun ilosta on varmasti kummitädillä; ”Saana” oli eilen illalla päivän kierroksen (lelukauppa, ravintola, SeaLife, metro, ratikka, … ja ties mitä) tuki ja turva kun väsytti.

Ja tänään ovat sitten käyneet Suomenlinnassa piknikillä, koska – kuten Juniori minulle jos hyvissä ajoin ennen reissua suunnitelmista tiedotti: ”Ei mitään Lintsiä ja muita härpäkkeitä, vaan Suomenlinna – koska kasvatus!” Paitsi että aika lailla repesin, olin kummallisesti iloinen moisesta. 😉 Ja Apsulla oli ollut jännää: lauttamatka, tunneleita, tykkejä, isojen laivojen näkeminen etc…

~~~~~~~~~~~~~~~~

Olin ajatellut, että tänään olisi pyöräilyvapaa päivä, mutta käväisinpä kuitenkin puoleltapäivin Nallikarissa, jossa avattiin Zipline. Sellainen vaijeriliuku. Vähän huonosti oli markkinoitu tämä avajaishappening, mutta oli siellä kuitenkin rohkeita aloittajia.

Huolimatta, että aika tyyris (20 €) on tuo, niin ehkä haluan käydä kokeilemassa. Kerran on kyllä tuollainen, pitempikin, koettu. Meksikon viidakkoseikkailulla liuttiin pienen laakson yli… KLIKS Ihan jännä kokemus oli.

Nallikarista kotiin ajeltua, laittelin sitten melkein puolet piirakasta Tupperwaren hyvään koteloon, ja poljin vielä Pateniemeen, jossa Miniä ja Eevis viettävät tyttöjen viikonloppua. On Eevis kuulemma Apsua kovasti etsiskellyt…

Kotipiazzalla, jossa mittari näytti ihania hellelukemia oli väistämätöntä, että tein kesän ensimmäiset Hugo Spritzit. Ainakin kerran kesässä on niiden aika, ja se oli juuri tänään. Hugo on raikas, hyvä, vähän makea, pirskahteleva, muistoja tuova. Proseccohan siihen kuuluisi oikeasti, mutta meillä ei jemmassa ollut muuta kuin tuo Haaparannasta ostettu kelpo cava. Se on hyvää sellaisenaankin ja halpaa. Ja sopi Hugoon oikein hyvin.

Hugo Spritz: seljankukkamehua, kuohuviiniä, jonkinlaista kuplavettä (10 + 10 + 5 cl). Lisäksi limeviipaleita, sitruunamelissaa tai minttua, jäitä, ja vähän tummaa sokeria. Suosittelen.

 

 

 

Hiljalleen hiljenee

Koti on hiljennyt, jääkaappi tyhjentynyt, juhlat ohi.

Olen saanut kokata ja kestitä, mikä toki on minulle mieluista. Mielelläni hemmottelen läheisiä herkuttelulla, jonka päälle ymmärtävät. 😉 Juhannus, mökkiviikonloppu, jolloin tytär oli mankelimatkansa loppusuoralla huilaamassa ja voimaantumassa mökin ruokapöydässä, saunassa ja levossa, seruraavana viikonloppuna äidin ”kesäretki” Rantapeltoon ja samalla muitakin ruokavieraita (= perhettä) ruokapöydässä, keskiviikkona viinikerho, eilen Juniorin valmistujaiskekkerit,  — olkoonkin, että ovat olleet aika pienimuotoisia kinkereitä, mutta yhtä kaikki: nyt minulla on toviksi (ainakin viikoksi!!) kokkausinto (ja nimenomaan siihen liittyvä roudaaminen ja suunnittelu) hiipunut.

Mutta kuinka onkaan jo ikävä … Olisi Tyär voinut jäädä vielä, Apsukin toiseksi yöksi, ja pikkuperheen kanssa, nyt kun Juniorillakin on lomaviikko, olisi voitu joku päivä porukalla grillailla etc. Semminkin kun ehkä jopa hieman lämpenee. Mutta nyt Mum´s Hotellissa ei ole enää vieraita eikä omia.

Apsun yökylä sujui hyvin. Ja heti herättyään aamuseitsemältä ilmoitti papalleen, että nyt mennään saunaan. ”Miesten vuoro” oli jo ennen aamiaista. Aamiaisen jälkeen kummitäti (ja mummi) saivat jakaa sen riemun, että vihdoin haettiin autotallin hyllystä ”aarrearkku”, josta on puhuttu jo kauan. Iso muovinen arkku on täynnä Esikoisen ja Juniorin Legoja, joita ei ole hävitetty, ei myyty, ei kierrätetty ja joista on vain pieni kenkälaatikollinen aiemmin haettu käyttöön. Tänään oli sitten aika avata koko arkku! Siinäpä se aamupäivä vierähti.

Sitten oli aika Apsun ja papan viedä Tyär asemalle, tänään kohti Helsinkiä juna kulki ajallaan toisin kuin tänne päin tullessa perjantaina. Samaan aikaan minä kävin lenkillä pyörällä ja kävelemällä Ainolan puistossa, hautausmaalla ja Oulujokivarressa, ja tuntui jo hieman lämpenevältä.

Iltapäivällä vielä rääppiäisistä iso kattaus, joten Apsun vanhemmat ja sisko sekä (varhaisteini) tätinsä tulivat syömään. Ja voi kunpa olisitte nähneet sen ilon, mikä kahdeksan kuukauden ikäisellä Eeviksellä oli kun näki veljensä, jota oli kuulemma kotona etsiskellyt. Ja kuinka Apsu halasikaan siskoaan. Ja kuinka halusi kaikille esitellä hienon majan, jonka tätinsä olohuoneeseen oli rakentanut, ja jossa Apsu oli yönsä nukkunut. Ja siellä piti mumminkin käydä vielä aamupäivällä vähän lukemassa Apsulle…  😉

Nyt on iso osa kesän juhlahetkistä vietetty, nyt nautiskellaan olosta ja elosta vähän tasaisemmin…

Valmistujaisjuhlan päivä

Tänään on ollut juhlapäivä. Vietimme pienimuotoisia valmistujaisia. Viimeinkin.

Juniori halusi viettää insinööriksi valmistumistaan perhepiirissä ja nimenomaan siten, että myös systerinsä olisi paikalla. Kun alkukesän pyörän selässä polkenut Esikoinen oli kotikotosalla ja Juniorilla alkoi kesäloma oli aika juhlia.

Ja Juniori kutsui sitten lopulta myös parhaan kaverinsa (kahden hengen samppanjakerhon V:n), niinpä meitä oli kuusi aikuista sekä Apsu ja Eevis juhlapöydässä. Olin koettanut parhaani mukaan kokkailla kaikkea Juniorin mieluista: alkupaloissa ottaen huomioon mieltymyksensä samppanjaan. Ajattelin, että avaamme juhlan kunniaksi jonkin erinomaisen vuosikertasamppanjan … ja mitä tekee poika? – Tuo tullessaan Jerobeamin: Heikkisen Kallea (Charles Heidsieck) kolmen litran pullon!!!

Oli sellaisen tilannut Saksasta jo toisen opiskeluvuotensa lopulla, ja päättänyt että sitten valmistujaisissa se avataan. Olipa mukava, että vanhemmat saivat olla siinä seurassa, jossa se tapahtui. Sitten perheen kaksi koneinsinööriä (isä ja poika) kilistelivät siinä kuin me muutkin, ja sitten söimme.

Sitruunakakun (joka ei oikein onnistunut) lisäksi jälkkärinä oli suklaamoussea. Se onnistui.

Aika monenlaista oli muutenkin tarjolla. Höpötimme, vuorotellen höpötimme lasten kanssa, viimeistelimme ruokaa, söimme. Ja mukavan illan lopuksi Aatu jäi kuin jäikin yökylään, kuten oli jo viikolla luvannut. Kun kerran ”Saanakin on”.

Valmistujaiset ovat hyvä vaihe elämässä. Yksi etappi prosessissa. Ja niin se vain meidän Juniorikin, varasijalta AMKiin päässyt, nyt jo kahden lapsi isä, melkein koko opiskeluajan duunia tehnyt, hieman tavallista vanhempi valmistuja, on koulunsa – ainakin tällä erää – kunnialla läpi saanut. Hyvällehän se tuntuu.

Kesäherkkuja

Koskapa meillä on – taas – juhlaviikonloppu, niin heräsin varhain, jotta ehdin puuhailla kaiken tarpeellisen ennen kuin Tyär saapuisi Helsingistä kello kolmen junalla. Niinpä olin jo aamukahdeksalta Kiviniemen kalasatamassa pieni kylmälaukku pyörän tarakalla. Ei ollut Kalapuohi auki, auvautuu klo 11. Jäi kalat ostamatta.
Sitten laatimaan perusteellista kauppalappua ja kohti kaupungin ruokatarvikekeitaita – autolla. Turhaan touhusin niin tarmokkaana: aamupäivällä tuli perhewhatsappiin viesti toisensa perään, ja niissä junan myöhästymistunnit lisääntyivät yksi kerrallaan. Lopulta VR sai junaan jarrut kuntoon ja se pääsi lähtemään 3½ tuntia myöhässä. Joten minullakin oli sitten aikaa viettää hyvinkin parituntinen äidin luona.
Vielä auringon kotipiazzalle paistaessa istahdimme ruokapöytään, juna ja tytär sen mukana kun pääsivät Ouluun. Tänään sitten vain kolmen hengen vähän vaatimattomampi perjantaipäivällinen.
Alkuperäissuunnitelman kala sattuneesta syystä vaihtui tuoremakkaraan ja grillattuun haloumiin, joka oli osa uutta (ainakin meillä uutta) salaattia.

Mansikka-haloumi-salaatti

vihersalaattia
rucolaruukku
iso pala vesimelonia
pala cantaloupemelonia
mansikoita
Haloumi-juustoa (Lidlin yrttihaloumi on hyvä valinta!) 
Pilko ja kokoa edellä olevista salaattipohja, ja grillaa tai paista pannulla haloumi. 
Salaattikastike 
3 rkl oliiviöljyä
3 rkl valkoista balmicoa
2 rkl hienonnettua minttua
pippuria myllystä
Sekoita aineet ja kaada salaatin päälle juuri ennen tarjolle tuomista. 
Oikein hyvä salaatti makkaran oheen, tai lounassalaatiksi…
Ja jälkkäri: viikolla selaillessani (ranskalaisen keittiön) keittokirjojani etsien huomiseen juhlapöytään evästä sattui paristakin eri kirjasta lähes samankaltainen ohje uudenlaiseen passionhedelmäherkkuun, jollaiset tänään juuri äsken söimme. Tarkistamatta ohjeita tarkemmin tein suunnilleen näin:

Passionhedelmäjälkkäri (2 – 3 pientä annosta) 

3 dl (Valion) kreikkalaista jugurttia 
1 – 2 rkl tomusokeria
puolikkaan sitruunan mehu
1 dl (kuohu)kermaa
2 – 3 passionhedelmää

Valuta jukurttia kahvinsuodattimella vuoratussa siivilässä pari tuntia. 
Sekoita jukurttiin sokeri ja sitruunan mehu keskenään.
Annostele laseihin vuorotellen jukurttiseos ja passionhedelmän liha.
Anna seoksen maustua jääkaapissa tunnin ajan.

Helppoa ja hyvää, eikä kovinkaan makeaa, mutta jälkkkäriherkku silti.

 

Iltapäivästä lähtien Oulussa on tuntunut melkein kesältä. Se on hyvä tunne.

Viinikerhon käytyä

Viinikerhon maistelun järjestelyvastuu oli meillä: teemaksi valitsin kesäviinit ja Etelä-Afrikan. Sieltä tulee hyviä valkkareita, jotka sopivat kesäisten salaattien ja keittojen kanssa tarjottavaksi ja sieltä tulee hyviä, lämpimiä punaviinejä, jotka on  kuin tehty grillattujen liharuokien makua täydentämään. Ja yksi tärkeä syy oli se, että meillä on ollut jemmattuna syksyllä 2009 Kapkaupungista ostettu erittäin kallis punaviini (Rust en Vrede 1694 vuosikertaa 2006), jonka halusin saada jo maisteluun, ettei viini ehdi etikoitua. Ja tälle viinille sitten ostin pari verrokkia.

Ei ollut etikkaa, ja olisi voinut olla vielä muutaman vuoden kypsymässä vielä pehmeämmäksi, mutta todettiin kyllä erinomaiseksi. Kuten myös muut melkein kaikki muutkin. Eikä kukaan valittanut ruoastakaan, joka oli kyllä aika vähän etelä-afrikkalainen. Jälkkärinä ollut sitruuna-marenkikakku sai kiitosta ja kehuja, ja sen ohessa tarjoamani etelä-afrikkalainen Amarula-tilkkanen sopi tarkoitukseensa oikein hyvin. Mutta sen kakun teko!! Ohjeen otin uudesta keittokirjastani ”Viikonloppu lautasella”, jonka tekijän Teemu Auran uralla ko. kakulla on ollut käänteentekevä vaikutus. Ja minä tykkään sitruunakakuista, -piiraista ja -juomista ja ylipäätään sitruunasta.

Hyvin harvoin valitsen monimutkaisia ohjeita, mutta nyt tämä sivun mittainen rimpsu ei pelottanut. Mutta toista kertaa en tähän ryhdy. Kakku vaati viisi eri vatkausta, valkoisia ja keltuaisia erikseen, vesihauteessa kypsennystä, jäähdyttämistä ja paistamista ja huh huh! Ei vaikeaa, mutta tiskiä ihan hirveästi ja aikaa vaati enemmän kuin mikään aiemmin tekemäni kakku. (Kuva eilisessä postauksessa ja Instassa.)

Eiliset vieraat toivat parikin kimppua kotipuutarhoistaan. Tämä yrttimaan kimppu on kaunis ja hyvä idea. Minullakin löytyisi takapihalta melkein kaikki samat yrtit, mutta enpä ole tällaista keksinyt/osannut sitoa. Otin kuvia, eri versioita. Nyt pikagallup: kumpi kuva miellyttää sinua enemmän? Tumma vai vaalea?


Juhannus- ja kesäruokia

Juhannusviikonlopun muutamat uudet ruokakokeilut ovat Teemu Auran uudesta keittokirjasta ”Viikonloppu lautasella”, jonka sain Pehtoorilta syntymäpäivälahjaksi toukokuussa.

Lohi-avocado-ohje kuulosti jo ohjeena sellaiselta, että yhteensä liki pari vuotta Meksikossa asunut tytär saattaisi pitää. Ja todellakin piti. Ja maistui se muillekin. Se oli alkuruokana, ja siihen tulleet popparit maistuivat myös juhlasamppanjan kanssa.

Enpä ikinä ennen ole poppareita voisulalla valellut. Tulihan niistä rasvaisia, ja hyviä. Ja sopivat lohen kanssa hyvin yhteen.

Lohiceviche avokadon ja poppareiden kanssa

400 g merilohta
½ ruukkua tuoretta korianteria
suolaa

Cevicheliemi
½ punainen chili
2 x 2 cm pala inkivääriä
½ pieni punasipuli
2 rkl kalakastiketta
2 rkl soijakastiketta
2 rkl oliiviöljyä
2 limen mehua

Voipopparit
50 g voita
pussillinen valmiita poppareita

2 avokadoa
½ ruukkua tuoretta korianteria

Tee cevicheliemi: hienonna chili, kuorittu inkivääri ja punasipuli. Laita kulhoon ja lisää päälle maustekastikkeet, öljy ja limemehu. Sekoita.
Poista lohesta nahka, ruodot ja harmaa rasva. Leikkaa kuutioiksi (noin 2 x 2 cm). Laita kuutiot raakakypsymään liemeen. Alkuperäisohjeessa lukee, että muutamaksi minuutiksi, mutta minä pidin ainakin puoli tuntia. Lisää mukaan myös korianteria ja vähän suolaa.

Valmista popcornit. Niitä varten sulata voi kattilassa, ja sekoittele kunnes se alkaa tuoksua pähkinäiseltä ja muuttuu väriltään kullanruskeaksi. Anna vähän jäähtyä ja kaada poppareiden päälle. Sekoittele.
Halkaise avocadot ja poista siemen napauttamalla sitä kevyesti veitsellä, ja silloin siemen jää terään kiinni.

Laita ceviche (joko annoslautasille tai) tarjoiluastiaan, ja lusikoi avocado paloina annoksen päälle. Koristele runsaasti korianterilla. Viimeiseksi päälle popcornit.

Ja sitten se tiramisu, joka Auran kirjassa on nimellä

”Taivaallinen tiramisu”

Sokerikakkukeksit
Tee sokerikakkupohja (tässä minun versiossani oikaisin).

2 kananmunaa
1 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
½ tl leivinjauhetta

Mousse
4 keltuaista
125 g sokeria
4/5 dl marsalaviiniä
2 prk mascarponea
2½ dl kermaa

Kostutukseen
3 – 4 dl espressoa tai vahvaa kahvia

Koristeluun
(tummaa) kaakaojauhetta

Vaahdota kananmunat ja sokeri. Siivilöi ja kääntele jauhot mukaan.
Pursottele taikinasta noin 10 cm pätkiä leivinpaperille, ja paista 180-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia. Anna jäähtyä.
Laita vesikattiila tulelle, sekoita metallisessa kulhossa keltuaiset, sokeri ja marsala. Kuumenna keltuaismassaa kunnes se alkaa saostua, ja tarttuu hieman pohjaan kiinni.
Siirrä kulho pois liedeltä, anna vähän jäähtyä. Lisää joukkoon mascarpone. Vaahdota kerma ja kääntele sekaan.
Lado sopivaan vuokaan/tarjoiluastiaan keksejä ja vaahtoa kerroksiin, siten että viimeinen kerros on moussea.
Laita mousse yöksi jääkaappiin. Ennen tarjolle vientiä sihtaa pinnalle kaakaota.

Juhannusaattona meillä oli siis lohta monessa muodossa: alkupaloissa jääkellarin lohta, alkuruokana cevicheä ja pääruokana Perämeren lohta hiiligrillistä sen kanssa korvasienikastiketta ja uusia perunoita. Juhannuspäivänä alkuun graavilohta ja perunoita etc ja pääruoaksi flank steak. Ja sen ohessa (taas) fetatahnaa ja salaatteja (mm. vesimeloni-aurajuusto!). Sunnuntaina oli lohikiintiö jo täys, mutta ehkä ensi viikonloppuna voisi Perämeren lohi taas jo maistuakin. 😉