Makumuistoissa Aanaar

Mökkielon tekemiset ovat riippuvaisia säästä, kelistä ja sateista. Tänään ne määrittivät olemista ja tekemistä siten, että koko päivää ei oltu ulkona. Ei edes isointa osaa. Mutta mahdollistivat hyötyliikuntaa pihapiirissä ja purolle asti sen verran, ettei tarvinnut lähteä erikseen kävelylle. Pehtoori on eilen ja tänään ollut enimmäkseen katoilla, minä ihan maanpinnalla.

Mainitsemisen arvoista on pitkät yöunet ja Netflix sarja Musta kuningatar. Se on hyvä. Hienosti kuvattu, mielenkiintoinen, sopivasti merkillinen. Mitähän seuraavaksi katsoisimme?

Tämän päivän pyryisellä pihalla en kuvaillut, joten olkoon kuvaraporttina toissapäiväisen Inarin retkemme ruokakertomus. Inarin keskustassa, hotelli Kultahovin yhteydessä oleva ravintola Aanaar valittin viime vuonna vuoden ravintolaksi. Gastronomisen seuran valinta on hyvin harvoin ollut Helsingin ulkopuolella, muutaman kerran Turussa ja Tampereella, mutta nyt Aanaar on parhaaksi valittu. Ja viiden kerran kokemuksella emme kyseenalaista, päinvastoin.

Se on fine-dining-ravintola, mutta ei mitään pönötyspaikka,  Mekin siellä villapuseroissa, suoraan pikkupatikalta, tälläytymättä (toki kävin vessassa toppahousut vaihtamassa vähän kevyempiin :D). Rento mutta asiakkaita palvellaan hyvin. Hintataso on laaturavintolan mukainen, mutta ei Helsingin tai Tampereen tavoin pilvissä.

Lappilaisia raaka-aineita kunnoittaen selkeitä makuja, ja häivähdys molekyyli-gastronomiaa mukana.

Vaikka usein ravintolassa valitsemme samoja annoksia, eilen emme niin tehneet.

Minulla alussa fenkolia ja siiamätiä, sekä kuningasrapua voiemulsiossa. Kuningasrapua! Sitä oli riittävästi, siian mätiä olisin suonut saavani enemmänkin. Ne tarjoiltiin retro-astioista, kuten 70-luvulla katkarapucocktail. Pehtoorin alkuruokana oli poronkieli-toast, jossa matsutakea sekä poron vasanmaksasta liemi. Aromeja, makuja yllin kyllin.

Minulla pääruokana hauki-kuningasrapupullia, jotka olisivat jääneet vähän vaisuiksi jollei punajuuripyree olisi tukenut ja ollut niin täydellinen makupari. Lehtikaalisipsit ja paahdettu keltajuuri sekä kermainen kastike täydensivät annoksen! Kyllä pidin, hyvin paljon. Pehtoorilla Inarin siikaa, paistettuja kasviksia ja porkkana-sitruunavaahtoa. Näytti fairyltä, mutta maistui raikkaasti sitruunalta – eli normi sitruunalohko molekyyleiksi muokattuna? – tämän sanoin tarjoilijallekin, joka ei kuitenkaan katsonut minua paheksuvasti, vaan naureskeli hyväntahtoisesti. Niin ainakin tulkitsin. 🙂

Pehtoori tilasi vielä jälkiruoan: suklaamoussea, hilloja, suklaata, kaurakeksiä(?) – kaikkea hyvää.

Iloksemme emme olleet ainoat sunnuntai-iltapäivän asiakkaat, muutamissa muissakin pöydissä oli gourmetista nauttijoita.

Oli niin juhlaa (taas!! De Gamlas Hem muutama viikko sitten) syödä ravintolassa hyvin. Niinhän lomalla kuuluu tehdäkin, eikö? – Jos ikinä liikut täällä päin, harkitse vakavasti myös Aanaaria. En ole ihan varma, onko hyvä vai huono asia, että täältä möksältämme on sinne tunnin ajomatka: ainakin säästämme koska jokaisella mökkiviikolla ei tule Inariin asti lähdettyä. 🙂

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Chiantin musta kukko

Meille 70-80-luvulla ensikosketuksen viineihin saaneille (ja Kaunotar ja Kulkuri -elokuvan jo sitä ennen nähneille (huom. kynttilänjalkaviinipullo) ) käsitys italialaisista viineistä ja romanttisista illallisista ruutupöytäliinojen äärellä kulminoitui (tietämättämme) niinillä vuorattuun chianti-pulloon.

Chiantille leimallista on (oli) juuri tuo pullon alaosan ympärille tehty niinipunos. Sen keksijänä pidetään 1800-luvulla elänyttä paroni Bettino Ricasolia, jonka nimi  on edelleen Alkossakin myynnissä olevassa Barone Ricasoli Brolio -viinissä ja jonka viinitilalla olemme käyneetkin (ja nyt en tietenkään löydä kuvaa sieltä…). Moni tuntee/muistanee nimenomaan Ruffinon chianti-viinin, jota mm. Ruotsin laivoilta muistan joskus ostaneeni.

Tänään meillä oli chiantia. Ei niinipullossa, mutta nostalgiaa kuitenkin. Meidän kolmen hengen päivällisellä italialaisen kanapadan kanssa oli vanha kunnon Peppoli! Aina niin hyvä valinta. Se oli meidän ”vino della casa” kesällä 2007 Toscanassa Pehtoorin viiskymppisten aikana, sitä on nautittu kalaaseissa, jouluisin, mökillä, Roomassa, Umbriassa – se on luottoviini.

Chianti on monikäyttöinen viini, joka tulee helposti valituksi, kun tarjolla on italialaista tomaattipohjaista ruokaa. Hapokas chianti kestää jopa tomaatin hapokkuuden: pasta bolognese, lasagne ja pizza ovat oiva makupari chiantin kanssa. Vanhemmat vuosikerrat tykkäävät myös grilliherkuista ja kovista, kypsytetyistä juustoista. Sille en antaisi epiteettiä ”lipittelyviini”, se on italialaisten ruokien viini.

Chiantin päärypäle on Sangiovese, kuvan Peppolissa on myös Merlot ja Syrah – ja meille hyvin paljon nostalgisia muistoja!!! Mausta löytyy usein marja-aromeja; hapankirsikkaa, karpaloa, ja vanhemmissa vuosikerroissa luumua, mausteita, tammen häivähdys.

Osa Chiantin alueella tuotetuista viineistä saa käyttää viinipullon kaulassa olevassa nauhassa ja/tai etiketissä mustan kukon (Gallo nero) kuvaa/leimaa, mikä tarkoittaa, että viinintuottaja kuuluu Classicon alueen osuuskuntaan. Siis vain Chianti Classicon viineissä on musta kukko.

Miksi musta kukko? – Taustalla on tarina. Tietysti. Ja kyse on vallasta. Keskiajalla Toscanan kaupungit, Firenze ja Siena, kiistelivät kummalle Chiantin viinitarhat ja niiden viini kuuluivat. Pitkä vihanpito aiheutti jatkuvia yhteenottoja ja lopulta päätettiin ratkaista kiista ilman verenvuodatusta. Päätettiin, että molemmista kaupungeista lähetetään aamunkoitossa ratsastaja kaupunkeja yhdistävää tietä pitkin. Ja että siinä kohtaa, jossa ratsastajat kohtaavat, on Sienan ja Firenzen uusi raja. Päätettiin, että kukonlaulu on lähtölaukaus: kun kukko laulaa, ratsastaja saa lähteä matkaan.

Yhteispäätöksellä sovittiin, että molemmissa kaupungeissa valitaan oma kukko antamaan lähtölaukaus. Sienalaisten kukko oli valkoinen, firenzeläisten musta. Kuten kunnon vedonlyönnissä, tässäkin taktitoitiin: sienalaiset syöttivät kukkonsa mahdollisimman hyvin, ajatuksenaan, että se heräisi aamuvarhain kiekumaan lisää ruokaa, mutta firenzeläisten taktiikka oli vastakkainen: he pitivät mustaa kukkoaan nälässä ajatuksella, että se heräisi aamulla hyvin aikaisin kiekumaan ruokaa.

Ja? –  Firenzen musta kukko alkoi kiekua nälkäänsä varhain aamuauringon noustessa ja Firenzen ratsastaja lähti kohti Sienaa. Sienalaisten valkoinen kukko nukkui kylläisenä myöhään, minkä seurauksena firenzeläinen oli vain 12 kilometriä Sienan rajalta kun kohtaaminen tapahtui.  Näin ollen Firenze sai haltuunsa lähes kaikki Chiantin viinimaat. Ja Chianti Classicon viinit mustan kukon kaulaansa.

On hernekeiton aika

Oritkarissa oli monin tavoin kuvauksellista tänään. Myös merenjäällä.

 

Tänään on ollut hernekeittopäivä. Torstai, ja kohti laskiaista ja paaston aikaa mennään, niin tietysti hernesoppaa. Hernesopasta ja sen historiasta kirjoittelinkin jokunen vuosi sitten, joten ei siitä nyt sen enempää. Mutta tämänpäiväisestä sopasta on kerrottava vähän.

Tänään Tyär (ja poikaystävänsä luonnollisesti myös) palautuivat mökkimaisemista Ouluun vietettyään pohjoisessa viisi viikkoa. Mökkihöperöiden paluu oli syy, etten ihan vaan tavallista purkkihernekeittoa pöytään laittanut.

Tuunasin sopan italialaiseksi ja vähän peruskeittoa tuhdimmaksi. Olkoon sitten vaikka

Purkkihernesoppa meets Italia!

1 prk Jalostajan hernekeittoa + purkillinen vettä
1 pkt Luomu-kikherneitä
1 prk Härkäpapuja (Bonduel)

8 siivua panzanellaa (toki pekonikin käy, mutta italialaisempi ja parempi tähän on panzanella, jota Oulussa saa ainakin Torin Lihamestarilta)

1 prk smetanaa
1 rkl Dijonin sinappia

oliiviöljyä
½ nippua tuoretta oreganoa 

Ison kattilan pohjalle oliiviöljyä ja siihen kikherneet, joita suolasin kevyesti ja laitoin vähän umaamiakin.
Vähän aikaa niitä huljuttelin siinä
. Seuraavaksi purkkihernekeitto ja lähes purkillinen vettä.
Anna niiden kiehua hiljalleen kymmenkunta minuuttia.

Vaahdota sillä aikaa smetana ja lisää siihen sinappi. Laita tarjoilukulhoon pöydälle. 

Laita panzanella leivinpaperin päälle 200-asteiseen uuniin. Niin kauan, että ovat ruskistuneet ja rapeutuneet (10 min. ?)
ja nosta sitten talouspaperin päälle, jotta rasva valuu pois ja jäähtyvät.
Sen jälkeen murustele tai leikkaa palasiksi,
ja nämäkin tarjolle kippoon. 

LIsää keittoon purkillinen härkäpapuja ja kuumenna keitto. 

Sekoita lopuksi keiton sekaan silputtu oregano, jätä vähän yrttejä koristeeksi. 

Oheen Meriläisen leipomon Ruisrevittyä, voita ja tuorekurkkuviipaleita. 

Taas yksi hyvä arkiruoka, per favore!

Ulkoilun jälkeen uutta arkiruokaa

Olin tänään hankkimassa ruokahalua käveleskelemällä Linnansaari, Ainola, Keskusta, Raksila seuduilla. Pakkanen ei ollut kovinkaan pureva, ei vaikka sitä oli ihan riittävästi (-15 C – -20 C), mutta ei juurikaan tuullut. Mutta paistoi. Siniseltä taivaalta.

Raksilassa menneen maailman tunnelma. Talvinen puutaloidylli…, valkoiset, lumiset, koivujen reunustamat kadut, värikkäät talot, rauhallinen, hiljainen tunnelma. Liki autoton se on, tai siis siellä ei (enää) saa kadunvarsille pitkäaikaisesti parkkeerata.  Siis liki nostalginen häivähdys menneestä. Vain puulämmityksen tuoksua kaipasin, niin ja lasten ääniä puistosta.

Alemman kuvan vasemmassa reunassa keltainen talo, vihreät puitteet on Paavo Rintalan nuoruusajan kotitalo. Tänne Raksilaanhan hän sijoitti kirjansa Pojat (ohj. Mikko Niskanen).

Ulkoilun jälkeen …

Ihan täydellinen päivä kokeilla uutta arkiruokaa. Se on yksi variaatio ”yhden pellin sapuskoista”. Pikkuisen reilu puolisen tuntia kului aikaa koko touhuun. Aika kevyttä, mutta kätevää: proteiini, hiilarit ja salaatti samalla kerralla, samalle pellille. Vois olla aika soppeli mökkiruokakin. Eikä ole kovin kaloristakaan. Ainekset löytyivät meidän lähikaupasta = Toppilan K-market, joka on kyllä tavallista monipuolisempi, mutta eiköhän näitä saa kaikista Saleja isommista kaupoista.

Ihan heittämällä meni jatkoon meillä tämä!

Currybroilerpelti

(neljälle, kestänee lämmityksen seuraavana päivänä) 

600 g broilerin ohuita fileitä
2 – 3 tl curryjauhetta
1 tl suolaa
½ tl mustapippuria 

1 pkt perunagnoccheja (Molinaran gnocchit! ks. kuva) 
1 ps varsiparsakaalia (Bimi) 
1 rasia kirsikkatomaatteja
2 rkl oliiviöljyä
mustapippuria 

Ja tarjolla parmesaania 

Kuumenna uuni (225 C). Hiero suola ja pippuri broilerin pintaan (kulhossa hoituu hyvin). 
Laita broilerfileet ja gnocchit uunipellille leivinpaperin päälle, laita uuniin 10 minuutiksi.

Leikkaa kaalien tyvipäästä varret puoliksi. 
Ota pelti uunista, lisää päälle kaali ja tomaatit. Valuta päälle oliiviöljyä. 

Laita pelti takaisin uuniin, ja paista vielä 20 minuuttia. 

Pöydässä annosten päälle vielä mustapippuria, ja parmesaania,
jota ei alkuperäisessä ohjeessa(@Glorian Ruoka & Viini) ollut,
mutta joka todettiin oikein hyväksi. 

Keittiöhommissa

Alunperin oli ajatuksena lähteä joko hiihtolenkille (tavallista pidemmälle) tai pienten ja isänsä kanssa Talvikylään, mutta lopulta monestakin syystä kävikin niin, että olin vain sisällä koko päivän. Jotenkin – melkein vastentahtoisesti – sorruin kokkailemaan moneksi tunniksi. Home-made pitaleipiä monenmoisine tykötarpeineen ja jälkkäriksi laskiaispullia – pinkillä kermavaahdolla ihan Eeviksen iloksi. Ja kyllä pinkistä väristä huolimatta kelpasivat muillekin. Kelpasivat oikeinkin hyvin.

Näiden pitaleipien (helppo) ohje on täällä.

Kokkailuihin liittyen yksi jännä tai noh, jännä ja jännä, juttu. Pari viikkoa on blogiini tultu suoraan postaukseen ”Italialainen minestrone”. Joskus aina käy niin, että joku vanha postaus saa yllättävän suosion, kun jossain toisessa blogissa tai keskustelupalstalla viitataan juttuuni. Jatkuvasti näitä juttuja ovat esim. ”uskovaisten pastilli” tai ”miksi kokin hattu on korkea” tai ”laskiaispullan historia” tai ”Miksi Oulu on Valkea kaupunki”  yms. yms. Joskus pystyn näkemään, mistä viittaus tulee (esim. Facebook (mutta ei mistä sieltä) tai sitten suoraan se sivusto, jossa minun postaukseeni on viitattu, mutta tässä näyttää, että ihan vaan suoraan google-haun kautta on juuri tälle sivulle törmätty. Mietin, miksi minestronesoppa nyt kiinnostaa monia niin paljon, ja kävin itsekin katsomassa, mitä ko. postauksessa oikein kirjoittelen. Ja löytyihän se syy sivun suosioon: siellä mainitaan ”influenssarokote” ”ei tehoa”… Ei siis suinkaan sopparesepti vaan paljon ajankohtaisempi aihe, johon ihmiset hakevat tietoa – ja todennäköisesti joutuvat pettymään kun ko. sivulle eksyvät. Internet on ihmeellinen! 😀  Mutta siis: siinäpä yksi hyvä arkiruokavinkki! Sen takia kannattaa sivulle klikkautua!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja tänään suoritettiin virallinen arvonta viiden arkiruoka-haasteeseen osallistuneen kesken: Kati, Olli, Katri, MS ja Anneli olivat kommenttien jälkeen mukana ja Apsu suoritti arvonnan!! Onnea voittajalle! ** Arkiruokapostauksia on siis tulossa..

**(Yritin etsiä tiedostoistani osoitettasi (muistan että olet tilannut korttejani), mutta ei löydy, joten voitko laittaa sen minulle sähköpostiin reija at satokangas.fi) niin toimittelen heti huomenna postiin palkinnon. 🙂 )

Ulkona monenlaisissa merkeissä

 

Me on oltu ulkona syömässä. Me on tavattu ystäviä.

Me on nautittu valmiille menosta, ihanasta valpolicellasta ja alkuruoaksi huikean isosta blinitarjoilusta. Pääruokana pehmeitä, aromaattisia, makeita, vihanneksin höystettyjä possunposkia… Ja minäkin otin myös jälkkärin! Vadelmasorbet ja salmiakki-pannacotta. Oi, että. Kyllä kannatti. Ja totta puhuen, vaikka ruoka oli erinomaista, oli parasta tavata ystäviä, jutella, höpöttää, vaihtaa tuntemuksia menneistä kuukausista, myötäelää monta asiaa, vaihetta, suruja ja iloa. Puhua päälle ja yhtäaikaa.. Nähdä ja kokea livenä. Juuri sitä mikä on tärkeää, mitä olen kaivannut. Emme rypeneet syvissä vesissä, mutta pulputimme, muistelimme ja sunnittelimme tulevaakin… haaveilimme. Ehkä joskus Varangille, ehkä joskus HornØyalle. Tärkeintä oli kohtaaminen.

Ja kohtaamispaikka oli De Gamlas Hem. Ehdottomasti voimme suositella.

Niin hyvä. Tämä kantaa pitkään…

Kävelimme sinne, mikä teki ruokanautinnosta vieläkin paremman. Kävelyä on tälle päivälle riittänytkin, tai ainakin ulkoilua. Aamulla pihalla oli yksi viisivuotias ja yksi kaksivuotias jotka pitivät mummin ja papankin liikkeessä. Lumilinna laajeni, ihmeteltiin lumen sulamista vedeksi, käytiin putsaamassa naapureidenkin portinpielet lumesta, maisteltiin keksejä oman lumilinnan baarissa, ja sitten vielä toviksi sisälle temppuratailemaan, – hetkessä meidän huusholli ihan uudessa kuosissa.

Iltapäivällä lähdin vielä ulos. Oli ihan pakko. Niin hieno sää, ei riitä sanat. Nallikarissa tepastelin, kuvailin, kuuntelin kirjaa, olin hiljaisuudessa, olin omissa ajatuksissa. Ja aurinko paistoi – ystävällisesti!

Illansuussa kolmas ulkoilutuokio: kävelimme kaupunkiin ja Heinäpäähän. De Gamlas Hem. Kummasti tuntuu, että tämä ravintolakokemus jää muistiin pitkäksi aikaa. Hyvälle se nyt tuntuu.

Ja viimeistään NYT: mikä on sinun arkiruokaklassikosi tai hittisi juuri nyt? Kerro siitä ennen huomista iltapäivää (7.2. klo 16) ja olet mukana arvonnassa. Tai kerro muuten vaan… 😉

Arkiruokia hakusessa

Tässä on pian  se vaara, että alan tätä menoa pitää helmikuusta.

Tänäänkin oli jo aamusta huikean kaunista, eikä aurinko ole silmiä ja ajatuksia kiristävä, vaan valoa ja iloa tuova ystävällinen pallero taivaalla. Itse asiassa olipa komea kaksoisaurinkokin hetken, mutta eihän minulla muuta kuin kännykän kamera mukana. Pyöräilessä ja kävellessäkin kyllä kulkee kamera ja parikin objektiivia mukana, mutta ladulle en niitä mukaan ota.

Helmikuu tuntuu hyvälle siksikin, että on tekemistä, aika paljonkin. Kuvailuja, pienten kanssa oleiluja, ja sitten – eilen tuli langat!  Siispä Pehtoorin riddari alulle. Hiihto on tehnyt hyvää olkapäälleni, joten kyllä minä voin ihan hyvin aloitella sen. 🙂

Olen myös kehitellyt jonkinlaista ruokahaastetta itselleni. Olen lopen kyllästynyt arkiruokakokkailuihini. Kovin on rutinoitunutta ja vanhaa kehää kulkevaa meidän ruokahuolto nykyisin. Ei kylläkään Pehtoorin mielestä, mutta mun mielestä on. Ajattelin, että otan joka viikon alussa jonkun sadoista keittokirjoistani ja siitä kirjasta on tehtävä kaksi uutta arkiruokaa viikon aikana, tai noh, ainakin yksi. 😀 Ruoan on oltava helppoa, suhteellisen nopeasti tehtävää, edullista, ja siihen tarvittavat raaka-aineet on oltava tavallisen kaupan valikoimista saatavissa. Eli yksi tai kaksi uutta ruokaa per viikko. Ja sitten tietysti postailen tänne koekeittiön tuloksia.

Kyselenpä sitten teiltäkin, hyvät lukijat! Mikä on sinun ”luottosapuskasi”, arjen ruoka, jota teet aika usein ja joka sopisi noihin yllä luettelemiini rajoihin. Kerro vaikka vain ruoan nimi, laita kommenttiin mielellään myös ohje tai ainakin raaka-aineet, joista sen teet. Tai laita linkki, jos ruoan ohje on netissä. Kaikki sunnuntai-iltapäivä neljään mennessä vastanneet ovat mukana arvonnassa, jossa on palkintona aika muhkea korttipaketti, mm. ystävänpäiväkortteja 10 kpl.

Uusitaanpa porukalla arkiruokalistamme! 🙂

 

Hallista herkkkua

Kauppahallissa.

Olin siellä aamusella, aika varhain. Tunnelma levollinen. En ollut ainoastaan kalaostoksilla, vaan myös kuvailemassa. Tuttuakin tutumman kalapuodin tuotteita ja tiloja kuvailin. Ottakaapa FB:ssa tai Instassa seurantaaan ”kalaliike Pekuri”. Saattaa tulla ideoita arjen ja viikonlopun ruokaruljanssiin.

Sainpa sitten lähtiessä pussukallisen tuotteita mukaani… ennen kokemattomia lohipihvejä. Mozzarella-aurinkokuivattutomaatti ja feta-oliivi. Isoja pihvejä, joista M. sanoi, että kannattaa syödä kylmänä. Niin teimme. Tein oheen Siggpac-kurkkusalaatin (yhdenlainen versio tsatsikista), pinaattisalaattia, avokadon puolikkaat ja kananmuna, sekä tuoretta maalaisleipää (Hallissa Puistola Bakeryssä on ihanaa vehnähapanjuurileipää! tai K-kaupan Lombardian leipä) sekä Kitkan levitettä (jota sitäkin saa kalapuodista, se on monikäyttöinen, voileipäkakkuihin, croissantin väliin, uuniperunoiden kanssa, paahtoleivälle, – vuosia sitten taisin käyttää sitä kyllästymiseen asti. Nyt tauon jälkeen maistui taas oikeinkin hyvälle). Kaikkinensa olipa helppoa, hyvää lauantairuokaa. Sen ohessa espanjalainen Turonia Albariño En epäile, ettenkö hankkisi ko. viiniä uudelleenkin.

Samoin kalapihvit tulevat toistekin olemaan meidän ruokapöydässä. Minä feta-friikki pidin enemmän feta-lohipihvistä, Pehtoori mozzarella-versiosta. Niinä kertoina kun saattaisi tulla mieleen tilata Voltin kautta pizzaa tai muuta noutoruokaa (ei olla vielä ikinä tilattu 🙂 ), niin taidamme hakea hallista näitä. Tai jotain muuta.

Paljon hyvää

Talvimyräkän lauantaina Pehtoori jäi aamulla lumitöihin ”ei tartte lähtä lenkille eikä ladulle” ja samaan aikaan minä tälläsin itseni kaupunkikuosiin. Ensin hakemaan hallista graavikalaa ja siikatartaria sekä huomiseksi lohta. Valkeasta etsin Islantilaiset neuleet -kirjaa (loppu), huopatabletteja (loppu), saippuaa (kumma, miten paljon sitä kuluu nykyisin. Siksikin on ihana ostella jotain ”spessu”saippuoita, sieviä pumppupulloja vessaan, keittiöön ja kylppäriin), tulppaaneja ja pikkukaktukset.
Tänään olisi ollut mieluisaa lähteä kaupungille, vaikka De Gamlas Hemiin tai Puistolaan, blineille, ehkä jopa ystävien kanssa, muttaku… Niinpä meillä oli sitten kahden hengen blinikestit kotona. Ja vaikka vain kahdelle, niin taas kerran totesin, että parasta olisi kun joku muu olisi paistamassa niitä. Vaikka vain kaksi isoa bliniä/nautiskelija, niin silti siinä ei oikein levollista ruokarauhaa tule, jos/kun haluaa blinit kuumina nauttia. Seuraavan kerran nautin blinejä ravintolassa, – rokotettuna?
No mutta, hyvää oli. Ja illasta teki juhlan avaamamme samppanja. Ei ehkä paras mahdollinen blinien kanssa, mutta hyvää oli. Hinta-laatusuhde kohdillaan. Ehkä tilaamme sitä pari pullollista odottamaan vaikka juhannuksen mansikkatarjoilua… Voisipa suositella lakkiaisjuhliin! Olisipa toukokuussa lakkiaiset luvallisia.
Mutta eipäs tupista ja mutista. Koronasta huolimatta on mahdollisuus liikkua, kulkea, nauttia talvesta, jopa kaupoilla käymisestä, samppanjasta, hyvästä ruoasta, seurasta, kodista ja sen tekemisestä viihtyisäksi, kirjoista…
Facebookissa kulkee uusi haaste. Sain sen ja, vaikka olen surkea haasteisiin vastailija (pl. valokuvahaasteet), päätin vastata. Koska ”lukeminen kannattaa aina”. Koska lukeminen on iso osa päivieni kulussa, päätin yrittää.
Ja sitten heti ajattelen, että mahdotonta vastata vain yhdellä kirjalla mihinkään kohtaan, ihan mahdoton. Mutta yritinpä kuitenkin:
  1. kirja, jota luet juuri nyt: kuuntelussa Joël Dicker, Totuus Harry Quebertin tapauksesta (onpas romaani!!) ja Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu, luettavana Matti Lasanen, Hietasaari, Vaakunakylä.
  2. kirja, jota rakastit lapsena: Peppi Pitkätossu! – Mikä rämäpää, rohkea, seikkailija, … Ja se sai pitää lettinsä ilman rusetteja!! Fanitin hyvin paljon.
  3. kirja, joka jäi kesken: Gabriel Garcia Marques: Sadan vuoden yksinäisyys. Sehän ´pitäisi´ lukea, siitä ´kuuluisi´ tykätä. Olen yrittänyt parikin kertaa, – se riittää minulle.
  4. kirja, joka teki suuren vaikutuksen: John Williamsin romaani ”Stoner”. Tai Tara Westowerin ”Opintiellä”.
  5. kirja, johon palaat aina: Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. Jokunen vuosi, vai jo vuosikymmen, sitten elättelin ajatusta tehdä siitä itse ”päivitetty versio”.

En haastanut ketään Facessa, mutta haastanpa taas teitä blogini lukijat! Kertokaahan te omat vastauksenne. Olisi mukava tietää…

Pastaa ja muuta hyvää arkiruokapöytään

Kauan olen keräillyt blogipostaukset-kansiooni reseptejä ja ottanut kuviakin tätä postausta varten. Ja kuinka ollakkaan: osa on kuitenkin mökkiläppärissä. Minullahan on ”aina” jotain hukassa; tällä kertaa sitten näitä juttuja. Mutta on tässä aika monta, monille ehkä tuttujakin, arkiruokia, jotka sopivat hyvin kevättalven arkisiin ruokapyötiin. Nopeita ja helppoja,

Veriappelsiinilohi

(kirjo)lohifile
2 valkosipulinkynttä
1 1/2 rkl ruokokidesokeria
1 limen mehu
1 tl sormisuolaa
2 rkl oliiviöljyä
2 (pientä) veriappelsiinia

    1. Pane uunin grillivastukset kuumenemaan 250 asteeseen.
    2. Laita lohifile uunivuokaan (nypi ruodot pois).
    3. Hienonna kuoritut valkosipulinkynnet ja purista limen mehu. Sekoita keskenään valkosipuli, sokeri, limemehu, suola ja öljy.  Hiero seos kalafileen pintaan.
    4. Pese veriappelsiini hyvin ja leikkaa se ohuiksi viipaleiksi. Lado viipaleet kalan pinnalle, mausteseoksen päälle.
    5. Pane kala uuniin grillivastusten alle ja kypsennä kalaa vastusten alla noin 15 minuuttia.

Tarjosin Mummon perunanuudeleiden kanssa.

Henry Alenin uuniruoan ohjeen bongasin Ilta-Sanomista. Hän itse toteaa siitä näin: ”On sellaista myräkässä nautittavaa lohturuokaa, että oksat pois!” Hyvää se on ja ohjeen mukaan tuli niin iso satsi, että meillä on toinen vuoka pakastimessa.

Gnocchivuoka

1 kg kaupan gnoccheja (Rummo)
100 g chorizoa
2 sipulia
3 valkosipulinkynttä
2 purkkia kirsikkatomaatteja tai mursketta (Mutti)
1 kesäkurpitsa
1 mozzarellapallo
2 dl raastettua parmesaania
basilikaa
suolaa
mustapippuria

Pilko sipulit, kesäkurpitsa ja chorizo ohuiksi viipaleiksi.
Kuullota chorizo, sipulit ja kesäkurpitsa.
Lisää tomaattimurska, lisää suola ja pippuri ja anna hautua 20 minuuttia.
Keitä gnoccheja 5 minuuttia ja valuta.
Pilko varsiparsakaalit ja paahda öljyssä kuumalla pannulla nopeasti.
Lämmitä uuni 210 asteeseen.
Kaada tomaattimurskaseos uunivuokaan gnocchien päälle.
Lisää mukaan varsiparsakaalit ja sekoita varovasti.
Raasta parmesaani.
Ripottele raastettu parmesaani/pecorino ja revitty mozzarella päälle.
Paista uunissa 25 minuuttia ja lisää lopuksi basilika.

Samanhenkinen Soppa365-sivun kautta löytynyt ruokatoimittaja Outi Väisäsen ”koronapasta” on ehkä nopein uuniruoka, jonka tiedän. Simppeliä, talvipäivään sopivaa sapuskaa. Ehdottomasti suosittelen käyttämään Barillan Pecorino-kastiketta. Käytän sitä myös esim. porolasagnessa. Siinä on vähän sellainen pähkinäinen ja ihanan juustoinen maku. Lidlin prosciutto-tortellonit sopivat myös erinomaisesti, toki muutkin käy.

Koronapasta

1 tlk (400 g) valmista pastakastiketta (Barilla Pecorino)
2 dl (ruoka) kermaa
1 pkt (250–300 g) ravioleja tai tortelloneja
1 pallo mozzarellaa (125 g)

Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.
Laita pastakastike ja kerma pieneen uunivuokaan ja sekoita.
Sekoita raviolit kastikkeeseen.
Valuta mozzarella ja revi se paloiksi pastan päälle.
Kypsennä pastaa uunin keskitasossa noin 25 minuuttia, kunnes pinta on saanut väriä.
Koristele pasta halutessasi revityillä yrteillä.

Outi Väisäsellä on Samasta Padasta-blogi ja hän on tehnyt kaksi keittokirjaa, joiden kantava idea on tehdä vauvoille ja leikki-ikäisille ruokaa, joka maistuu myös aikuisille tai että samalla kerralla valmistuu sekä pienten että aikuisten ruoka.. Siis pienten lasten perheissä ja mummuloissa kannattaa vilkaista blogia …

Klassikko, jota meillä syödään aika ajoin,  jota tein viimeksi mökillä ja josta onnistuin ottamaan oikeasti hienon ruokakuvan (joka nyt on hävöksissä!!! argh!) on sekin yksinkertaisuudessaan mitä helpoin ruoka. Pehtoorin lemppari pastaruokien joukossa. Tässä on nyt yksi ”parannus” tai tuotemerkki joka kannattaa ottaa huomioon muutenkin. Meillä on iät ajat käytetty HK:n amerikkalaista pekonia, kunnes joku kerta vuosi sitten ostoskärryyn sujahtikin Pirkka ”Suomalaista pekonia”. En oikein tiedä miksi se on parempi, mutta paremmin maistuu. Kokeilehan.

Pasta Carbonara ~Miilunpolttajan spaghetti

suomalaista pekonia
1–2 salottisipulia
1 valkosipulin kynsi

1 muna + 1 keltuainen tarjoiluun
2 dl kuohukermaa
1 ½ dl parmesaani tai peconrinoraastetta
mustapippuria myllystä

1 ½ l vettä
250 g spagettia
suolaa

Paloittele pekoni ja hienonna sipuli ja valkosipulinkynnet.
Kiehauta vesi ja lisää joukkoon spagetit ja suola. Keitä pakkauksen ohjeen mukaan ja valuta.
Laita pekoni pannulle ja anna pannun lämmetä. Kääntele kauttaaltaan.
Sekoita muna, kerma ja juustoraaste keskenään.

Toisesta munasta keltuainen munankuoressa annoksen päälle.
Se kostuttaa ruoan paremmin kun se sekoitetaan annokseen vasta pöydässä.

Lisää valutettu pasta rapean pekonin joukkoon kuumalle pannulle ja sekoita joukkoon kermaseos.
Kiehauta, mutta älä keitä.
Sammuta levy.
Rouhi joukkoon mustapippuria myllystä.
Tarkista maku.
Lisää tarvittaessa hieman suolaa.

Ripottele halutessasi pinnalle tuoreita yrttejä.

 

Jo eilen mainostamani on suoraan Sikke Sumarin keittiokirjasta (työjärjestys ja tekotapa neuvotaan ja perustellaan hyvin).  Ainoa vaan, että hän tekee sen tavallisesta appelsiinista, minä veriappelsiinista. Ja ne on NYT hyviä. Tämä on mitä parhain lihapadan lisuke. Meillä oli possunsisäfilettä karamellisoituna (Jim Lim by Farang palmusokerikaramellikastike) ja timjamilla maustettuna. Nuo Farang-kastikkeet ovat kelpo sooseja, voi vähän oikaista aasialaisissa resepteissä ja tulee hyvää!

Verippelsiini-fenkolisalaatti

1–2 veriappelsiinia
1 pieni punasipuli
4 rkl oliiviöljyä
1 rkl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua
suolaa ja mustapippuria
1 fenkoli
koristeeksi persiljaa ja/tai mintunlehtiä tai fenkolintupsuja

Kuori appelsiinit terävällä veitsellä niin huolellisesti, että kaikki valkoinen sisäkuori on poissa. Tämä onnistuu parhaiten, kun leikkaat pois reilut palat appelsiinin molemmista päistä, asetat hedelmän pystyyn leikkuulaudalle ja kaarrat veitsellä appelsiinin pintaa pitkin ylhäältä alas.

Leikkaa appelsiinilohkot fileiksi niin, että ujutat veitsenterän lohkoja erottavan kalvon ja appelsiinin lihan väliin kalvon molemmin puolin. Viipale irtoaa helposti.

Tee tämä pienen kulhon yläpuolella, sillä appelsiinista tulee puristumaan mehua, joka tarvitaan kastikkeeseen.

Tee kastike appelsiinimehusta ja oliiviöljystä ja mausta se suolalla ja mustapippurilla, sekä tilkalla viinietikkaa.

Leikkaa punasipuli ohuiksi siivuiksi ja lisää siivut kastikkeeseen. Anna tekeytyä hetki. Näin punasipulista haihtuu ärhäkkäin terä.

Leikkaa fenkoli ohuiksi siivuiksi ja lisää siivut kastikkeeseen.

Sekoita kastike appelsiinilohkoihin ja tarjoa persiljalla tai mintunlehdillä koristeltuna.

 

Toisen, vähän tuhdimman fenkolisalaatin ohjeen olen vuosia sitten julkaissutkin meidän Umbrian reissun jälkeen. Samassa postauksessa on muutama muukin hyvä resepti, mm. sitruunapasta!

Aika italialaishenkisiä nämä ohjeeni taas ovat, mutta aurinkoisia. Ja kevättä kohti mennään.

Tuntuu ihan perjantaille

Tänään oli – vihdoin, onneksi – aamukahdeksaksi kampaaja, joten oli joka tapauksessa oltava varhain liikkeellä; hyödynsin turhankin aikaista nousua ja muistin aikeeni kuvata Oulu-laiva kausivaloissa.. Lähdin hyvissä ajoin kohti kaupunkia ja parkkeerasin Toppilan sataman huudeille. Mutkan kautta Oulu-laivan luo, sarjakuvausta ja sitten äkkiä pakkasta pakoon liki juosten takaisin autolle ja kaupungille.

Kun uusi luottokampaajani oli saanut pehkoni ojennukseen, ajelin kotiin viimeistelemään toissapäivän kuvausprojektin ja jäin kuin jäinkin koneelle: aamun kuvasaalis innosti kokeilemaan. Oulu-laivasta tuli tarinan aihe, ja vakavasti harkitsen, josko tätä vielä jalostaisin ja ensi vuoden joulukorttia kehittelisin… Aika näyttää.

Kun Pehtoori oli jo eilen ilmoittanut, että hän voisi tehdä tälle päivälle jälkkärin (sitruunapaistos – jota olin itse jo monta kertaa netissä katsellut ja harkinnut), oli minun melkein velvollisuus kehitellä tälle päivälle varatuista kuhafileistä jotain vähän spesiaalia. Kun juuri sain kuunnelluksi Lasse Lehtisen ruoka(muistelu)kirjan tulin kaivaneeksi esille häneltä (vaihtoskina LappItaliaan) saamani keittiokirjan (Täyteläistä elämää). Ja sieltähän löytyi kuin löytyikin ohje (ja tarina) ”Kuha Walewskaan”.

”Kuha Walewska on Pohjolaan sovellettu klassisen ranskalaisen keittiön tuote. Alkuperäisessä ohjeessa käytetään merianturan fileitä, tryffeliviipaleita ja hummerinpyrstöjä.
Puolalainen kreivitär Walewska oli Napoleonin rakastajatar. Tämän ruuan mausta päätellen ei tainnut huono ollakaan. Puolalainen sananlasku sanoo: ”Jotta kala maistuisi oikealta, sen täytyy uida kolme kertaa – vedessä, voissa ja viinissä.” Siinä on sääntöä kerrakseen!”

Silloin kun Duchesse-peruna (kermalla, voilla ja keltuaisilla rikastettu perunamuusi) on tehty onnistuneesti, se on kaunis, mukava perunaruusukelisuke lautasen/tarjoiluvadin reunoilla. Minulla se ei ollut onnistuneesti tehty (liikaa kermaa?). Mutta hiiteen kaikki ulkonäköpaineet: muusi kuin myös kala oli hyvää! Oikein hyvää. Ensi kerralla voin sitten hifistellä myös ulkoisilla tekijöillä. 😀

Pehtoorin sitruunapaistos oli hyvää. Yhdessä totesimme, että jonkin keksin kanssa (ranskalaisia vohvelikeksejä?) varmaan perfetto. Eikä tilkka ”vuosikerta”limoncelloa sekään ollut hassumpi makuparin osa.

Kohti uusia haasteita! Huomenna hiihtämään?

Valokuvaajan onnenpäivä

Viime vuosi oli minun Muistikuvia-yritykseni tuottoisin tähän astisista. Kuvauskeikkoja ja kuvatilauksia sekä Vastavalon kautta myytyjä kuvia oli suunnilleen saman verran kuin edellisenäkin vuonna, mutta korttimyynti, erityisesti joulukorttimyynti, oli paljon edellisiä vuosia parempaa. Edelleenkin on kyse lähinnä puuhastelusta, ”työtunteja” ehkä reilun kuukauden edestä, tienestiä sen verran, että yhden objektiivin raskin ostaa, vanhoja huoltaa ja korjauttaa… Eli juuri sopivasti.

Tämän vuoden ensimmäinen kuvauskeikka oli Nallikariin. Ravintolassa on uusia kabinetteja ja bliniviikot sekä nettisivuston uusiminen, joten kuvaajalle oli hommia. Koko iltapäivä sinisen hetken lopulle asti siellä meni kuvaillessa. Nallikarin porukka on tuttua, rotissöörejä kaikki kolme, ja heidän kanssaan on mukava tehdä kuvauksia.

Näköala taitaa olla Oulun ravintoloista paras. Aika huikeita auringonlaskuja siellä voi ihailla. Tänään oli muutamissa pöydissä myöhäisiä lounastajia ja ilta-asiakkaita tuli pari pariskuntaa kun olin lähdössä. Ei tunkua, mutta muitakin.

Se että, olen edes vähän profiloitunut ravintola- ja ruokakuvaajaksi, on mitä mieluisinta. Tänäänkin sain annoskuvausten jälkeen syödäkseni erinomaisesti. Antti-chefin paistama blini oli rapea ja (kuvauksen aikana) jäähtyneenäkin makoisa, sopivan hapan ja täyteläinen. Punasipulihilloke on vertaansa vailla. Pakkaspäivän ruokaa parhaimmillaan.

Nyt on sitten huomiseksi muutama sataa raakakuvaa perattavaksi ja ”kehitettäväksi”, joten toisenkin pakkaspäivän saan kulutettua sisällä hyvällä omalla tunnolla.

Ravintolassa – kaikkea muuta kuin jouluruokaa

Lasaretin joulumänty lauantaiaamun tyyneydessä. Makedonianmännyssä on 333 lamppua, – vieressä kuusessa ei yhtään.

Lasaretin historiasta olenkin kirjoitellut jo aiemmin aika pitkät pätkät: KLIKS

Onneksi heräsin hyvin varhain, otin kahvimukin mukaan ja lähdin Canonin kanssa kaupungille. Eipä ollut juuri muita. Ja mikä tärkeintä, siellä ei ollut jakeluautoja kaikkien keskustan talojen edessä, vieressä tai muuten tiellä. Eikä niiden keltaisena vilkkuvia valoja, jotka värjäävät rakennusten seinät oudon värisiksi, luonnottomiksi. En ole suinkaan varma teenkö vuoden 2021 jouluksi kortteja Oulun vanhoista kauniista rakennuksista, mutta varmuuden vuoksi olen niitä nyt taas kuvaillut. Jos maalis- tai lokakuussa päätän, että kyllä jouluinen Oulu on oleva korttien aiheena, ei silloin auta lähteä iltaisin tai aamuisin tai mihinkään muuhunkaan aikaan etsimään sopivia kuvakulmia ja kohteita. Materiaali on kerättävä nyt,seuraavan viikon tai parin aikana. Noh, mukavasti lumisessa, pikkupakkasaamussa vierähti parituntinen kymmeneen asti, jolloin jo ”liikaa” valoa. Kotiin saunaan ja sitten äidin joulu- yms. muille asioille.

Kun me  ei olla pitkään aikaan, eikä taas tiedä, milloin pääsee, ulkona syöty, päätimme jo viikolla, että tänään mennään ravintolaan päivälliselle. Ja kun mennään, niin sitten valitaan hyvä, takuuvarmasti erinomainen paikka: olisiko se tänään Hugo, Uleåborg vai Istanbul? Paikallisia tukien…  – Taas kerran valinta kohdistui Istanbuliin. Siellä oli muitakin, mutta turvallisen väljää kuitenkin. (Hassua että tällainenkin asia tulee erikseen mainituksi… Toisaalta se on aika olennaista. Kuinkahan kauan vielä?)

Ruoka oli erinomaista – kuinkas muuten. Karitsan kyljyksiä olisi riittänyt ehkä vähempikin, mutta hyvin jaksoin kaikki. Palvelu vähintäänkin ruoan veroista. Miljöö aina yhtä tunnelmallinen.

 

Ei mitään jouluruokiin viittaavaakaan, eikä mitään itse tehtyä. Sellaisia lienee tiedossa seuraavat pari viikkoa, joten tämä oli hyvä juuri nyt.

Jouluksi viiniä?

Tänäkin vuonna joulu on ruokajuhla, yhdessä olemisen juhla.
Minun lahjani perheelle on useamman päivän kestävä ruokajuhla: juhlaruokaa ja sen kanssa hyviä viinejä.

Ja jouluvalmisteluihini ja blogielämääni kuuluvat tänäkin vuonna jouluviinisuositukset, joita aletaan Pehtoorin kanssa pohtia jo hyvissä ajoin syksyllä… Tänä vuonna ei ole ollut paistinkääntäjien eikä viinikerhon pitkiä päivällisiä, ei juuri mitään ruokajuhlia, ei viininmaistiaisia, ei montaa kertaa ruokaystäviä kotonakaan – joten ”ulkopuolisista” vain Juniori on ollut mukana pohdinnoissa.

Heti tähän alkuun on todettava, että kuten aina ennenkin, nämä suositukset ovat nettikauppalapussa  (puhelimessakin toimii 🙂 ). Viinien hankkiminen liikkeestä voi olla ilo ja nautintokin, mutta onko se sitä juuri pari päivää ennen aattoa? Ehkä kuitenkin –  ja varsinkin ”näinä aikoina” – kannattaa mennä kauppalapun kanssa hyvissä ajoin Alkoon ja roudata juomat kotiin ilman ruuhkissa pyörimistä.

Tai vielä parempi: käytä Alkon verkkokauppaa! Tästä postauksessani on linkit Alkon viineihin, joten ei muuta kuin sieltä suoraan napsuttelet, mitä tilaat, ehkä vielä lisäät listaan joulusaunaoluet, glögit ja digestiivit tai jotain muuta mitä joulussasi ja vuoden vaihtuessa on tapana nauttia, maksat ostokset netissä, saat viikon sisällä ilmoituksen saapuneista tuotteista ja käyt lähi-Alkostasi hakemassa kaiken kerralla. Turvavälit pysyy, eikä tarvi jonotella tai ”ahistua”. Alkon sivuilla on selkeästi neuvottu miten ja millä aikataululla tilaukset kannattaa hoitaa!

Postaus ja juhlapäivällinen on hyvä aloittaa samppanjalla tai ainakin hyvällä kuohuviinillä. Otsikkokuvassa on piccolopullo italialaista franciacortaa, ei proseccoa, ei spumantea, ei frizzantea, vaan Italian kuohuviinituotannon huippua. Lombardialainen samppanjamenetelmällä tehty franciacorta on samppanjan hinnoissa (pikkupullo 15 €). Kokeile tänä vuonna tätä samppanjan tilalla? Tai muutenkin, paahteinen, aika vahva, mukavasti hapokas maku sopii myös kalaruokien kumppaniksi. Tai uudenvuoden juhlaan! Me todettiin tämä löydöksi; jouluksi hankimme ison pullollisen: Contadi Castaldi Franciacorta Brut.

Toinen kuohuviinisuositus on cremant Alcasesta: olen ehkä ennenkin Wolfbergerin laittanut joululistaan, mutta miksenpä nytkin. Se on tyylikäs, kuiva, mutta siinä on myös makua ja voimaa. Klassikko. Myös magnumissa, jos vaikka uutena vuonna on muutama ystäväkin uskaltautuu vierailulle. …

Sitten vielä toinen italialainen ehdolle. Tämä skumppa on kepeä ja raikas, hedelmäinen ja helppo: Le Contesse ~ kreivitär.  Ehkä enemmänkin kesäkuohuva, mutta kyllä tämä ulkoilupäivän päätteeksi mökkisaunasta palatessa, iltapalan kanssa oli oikein hyvä.

Sitten varsinaisiin ruokaviineihin. Alkupaloille valkoviiniä. Olkoonkin kliseistä, mutta kun se nyt vaan tahtoo niin toimia. Voisi väittää, että meidän tämän vuoden vakiovalkkari on ollut paitsi vanha, kunnon Umani Pecorino, niin myös tämä ranskalainen Vouvray V 2019 Loiren laaksosta. Chenin Blanc -rypäleestä tehty viini on täyteläisen hedelmäinen, siinä on hyvät, mutta ei-kipristelevät, hapot. Se sopii graavikaloille, mätimousselle, sienisalaatille …  ja on itseoikeutettu jouluaaton viini. Monelle riesling on se ”oikea” kalaviini, joten maistelimme mökillä Korrell Rieslingin tätä miettein. Ko. viini oli viinikerhomme maistiaisissa ja sai hyvät pisteet (8½) myös heiltä. Saksalainen Nahen alueen viini ei ole niin hedelmäinen kuin tuo Vouvray, mutta hyvin puhdaspiirteinen, sitruksinen, sopivan mineraalinen viini, joka sopii yhtä lailla lohelle, äyriäisille kuin vaalealle lihallekin.

Savukalalle ja kalkkunalle, miksei myös kinkulle sopii kolmas ehdolla oleva valkoviini: vastoin tapoja olen maistanut ja jopa suosittelen chileläistä viiniä. Cono Sur´n Chardonnay on Viinilehden vuoden viini ja Juniori sitä kehui ja pisti meille mukaan mökille. Varmasti on monikäyttöinen viini.

Ja sitten asiaan. 🙂 Punaviineistä on kokemusta ja mielipiteitä edellisiä enemmän ja lemppareita, hyviä makupareja on. Piemonten barbera-viini ei nimestään huolimatta ( Rossofuoco (tulipunainen) ) ole mikään tulinen viini, mutta punaisia marjoja sen mausta löytyy paljonkin, mutta ei se silti ole mikään mehumainen viini. En tiedä, miksi minulle tulee mieleen sana ”kotoisa”, leppoisa. Siinä on pehmeyttä ja sopivasti lämpöä. Ei ole liian tuhti kinkulle, eikä kalkkunallekaan…. Sopii kyllä kynttilän valossa tumman suklaan kanssa nautittavaksi. 😉

Edellistä luonteikkaampi, enemmän ruokaviini, on riojalainen, joka aina välillä tulee Alkon listoille; nyt on taas saatavana myös Gran Reservaa (tämä vuodelta 2013) La Rioja ALta Lat 42. Siinä on riojalaiselle tyypillistä vaniljan (tempranillon) tuoksua, voimaa ja karheutta, mutta kypsytysvuosia on jo sen verran, ettei viini napsu eikä kiristele. Tämä on riistaviini (meillähän on poroa joulupöydässä) ja sopii varmasti myös sinihomejuustolle ja Appenzellerille. Se  on kyllä hintansa (vähän alle 20 €) väärti.

Perinteisesti joulupöytään suositellaan pinot noir -rypäleestä tehtyä viiniä. Minä en varsinaisesti ole mikään pinot noirin ystävä, useimmat niistä kun tuntuvat maistuvan karpalolle tai kirpeälle, sokerittomalle sekaviinimarjamehulle, mutta nyt on (Juniorin avustuksella) on ollut testattavana ja tykättävänä passeli joulukinkkupunkku: Uudesta-Seelannista vuoden 2016 sadosta Jackson Estate Vintage Widow Pinot Noir. Siinä on kypsien marjojen makua (kirsikkaa, karhunvatukkaa) sekä vähän lakuakin. Yksi parhaista pinot noir -kokemuksista oli tämä. Mökillä sopi poronkäristyksellekin oikein hyvin. 🙂

Eikä ole minun viinisuosituksiani ilman Amaronea, josta oli uusimmassa Etiketti-lehdessä mukava pikku artikkelikin. Tälläkin kertaa suosittelen sitä, vaikka lahjaviiniksi, nautinnoksi lahjakirjan keralle tai jälkiruokalasilliseksi suklaan, lakritsin tai pähkinöiden kanssa. Tänä vuonna Alkossa on I Castein Amaronea (2015), jota en muista muualla kuin Roomassa nauttineeni. Ja tänä vuonna se on vielä puisessa lahjalaatikossa. Maksaahan se. Erinomainen maksaa.

Melkein puolet halvempi on I Castein ripasso-viini, ”pikkuamarone”. Ripasson valmistuksessa käytetään kuorisakkaa, joka on jäänyt amaronen valmistuksessa. Nämä käytetään yhdessä uudelleen, juuri siitä viinille epiteetti ”ripasso” ~ uudelleenkäytetty. Ripasso-viineissä on samat rypäleetkin kuin amaronessa, joten ei voi mennä kovin paljon pieleen. Tällä hetkellä minun lempiviinejäni ovatkin monet Valpolicellan Ripassot, joista I Castein Ripasso on yksi parhaista. Se on hyvin monikäyttöinen (liha)ruokaviini. Vaikka olemme nauttineet sitä useinkin, ei kuvaa tähän postaukseen ei löydy…

Bonuksena Villa Valentina. Saman talon samettietikettisiä viinejä on moniakin. On taidettu vuosien varrella maistaa kaikki: Il CLassico Biancoon en enää sorru. Muut ovat hinta-laatusuhteeltaan kelpo viinejä.

 

Toivottavasti näistä muistiinpanojeni purkamisista on iloa ja apua valintoihin. Lämpimästi suosittelen verkkokaupan käyttöä – tai viiniostosten tekemistä hyvissä ajoin.

 

 * * * * * * *  * * * * * * *  * * * * * * *  * * * * * * *  * * * * * * *

Linkin takana nettikauppalappu viiniostoksille
Puhelimessa näyttää aika hyvälle. 🙂

Jouluviinit_2020_RS
Tässä pdf-versio vaikka paperitulostukseen

 

 * * * * * * *  * * * * * * *  * * * * * * *  * * * * * * *  * * * * * * *

Jos edellisinä jouluina jäi joku hyvä viini mieleen, etkä muista nimeä,
ehkä löydät sen näistä aiempien vuosien postauksistani.
Ja toki niissä on edelleen paljon hyviä suosituksia, ja kauppalaput niissäkin.

2019    2018       2017      2016     2015

 * * * * * * *  * * * * * * *  * * * * * * *  * * * * * * *  * * * * * * *

 

Mökkeilyä marraskuussa

Sääennusteen ja omien havaintojen perusteella näytti siltä, että keskipäivällä olisi tovi sateetonta, ja samalla suhteellisen valoisaa, joten mehän sovitimme reippailumme juuri niihin pariin tuntiin, jolloin tällaiset suotuisat olosuhteet olivat luvassa. Ei muuta kuin autolla Saariselän keskustaan, josta sitten suuntasimme tunturiin.

Ylitimme tykky/säilölumiladun, jolla näytti käyvän kuhina. Keski-iältään 75-vuotiaat suihkivat ladulla hurjaa vauhtia intopinkeänä. Me katselimme – ihan vain vähän liki ”alkuasukas”-ilme kasvoilla kummissamme moista touhua – ja lähdimme patikalle Aurorapolulle, ja siitä mutkin ja kiertäen etäämmälle …

Tulinpa  tepastellessa miettineeksi, kuinka kauan kestää, että menneiden vuosien, hyvien muistojen päälle tulee uusia kokemuksia ja onnenhetkiä siten, etteivät vanhat, onnen hetkiin liittyvät muistikuvat enää tee kipeää?

Aurorapolun sivussa, Kelo-ojan varressa on lampi (jonka nimeä emme ole vieläkään onnistuneet selvittämään), jossa oli tänään ihan luulasilta näyttävä jääkerros rannoilla ja ohut riite koko lammen pinnalla.

Ei paljon ole leuhkimista kelissä, eikä maisemissa – ei edes lenkin pituudessa. Olisiko 7 km saatu taaperreltua…?

Mutta edelleen!!: Me olimme ulkona! Juuri niiden kahden lilki sateettoman ja lähes valoisan tunnin aikana, jotka keskipäivällä täällä olivat tarkoin havannoiden nähtävissä. Totta puhuen välillä tihuutti ja satoi jotain rännänsekaista jäähilettä, mutta ei ollut kylmä, tosin tunturin kupeessa aika tuulista, kurun pohjalla  kuitenkin suojaisaa.

Patikkapoluilla ei ollut ruuhkaa, – toki muutamia vastaantulijoita.

Mökkiloman kohokohta on ehdottomasti Kuukkelissa ostoksilla käynti. Ruokakaupoissa käyntihän on kansainvälisestikin näinä aikoina yksi harvoista päivien kohokohdista ja ”ulostuloista”, joita on luvallisesti mahdollista suorittaa, mutta Kuukkeli on aina spesiaali juttu. Luonnollisesti olimme varautuneet käsidesillä ja maskeilla, kuten noin fifty-sixty kaupan muistakin asiakkaista. Ja ihan – kuten tavallista – saimme melkein kaiken tarvitsemamme hankituksi.

Myös ainekset Coq au vin´iä varten. Eilisen Master Chefin innoittamana päätin tehdä tänään kukkoa viinissä – toki hyvin arkisen version verrattuna esim. siihen Julia Child´n klassikkoon, jonka teimme joskus 80-luvulla. Oi, että se oli ruokaharrastuneisuuteni alkumetreillä huikea kokemus. 😉

Mutta kuten sanottu, tänään arkiversio – Kuukkelin raaka-ainetarjonnan varassa oleva versio. Hyvää sekin oli.

Ruoasta puheenollen: juuri päättyi melkein parituntinen rotissöörien ruokakurssi – se toimi Teamsillä etänä tänne metsän keskellekin. Aiheena oli jouluruoat. Monia retroruokia heräsi muistoissani eloon, ehkäpä jotain värkkäilen ja täällä blogissa ohjeita julkaisen. Jouluviinisuosituksia vartenkin olemme Pehtoorin kanssa jo varautuneet: täällä mökillä on muutama pullollinen, jotka on tarkoitus kuvata ja maistella juuri niitä varten. Niihin palaan joulukuun alkupuolella.

BO 29 v.

Niin hyvä mieli.

Meillä on täällä ollut ystäviä. Ystäviä, jotka viihtyivät ja tykkäsivät tarjoiluista.

Pitkästä aikaa meillä on ollut suuri, pieni juhla. Meidän viinikerho (7/9… riskiryhmäläisille osuus kuljetetaan huomenna …), suunnilleen kerran kuukaudessa kokoontuva, on tänään ollut meillä. Edellisestä kerrasta meillä on jo vuosi, – mutta tänään: turvavälit seitsemälle hengelle Festassamme onnistuivat. Pienimuotoinen ”maistelumenu” oli menestys: yhdellä lautasella monta pientä annosta.  Itseasiassa neljä ruokaa kerralla ja jälkkärit erikseen, Ja todellakin: se toimi. Myös läsnäolleiden mielestä.

”MAISTELUMENU”

SALAATTIPETI JA TUBAN HAPANJUURILEIPÄ

PAKASTIMEN UUMENISTA
KATKARAPUJA JA SCAMPEJA

EILISEN POSSUPADAN JALOSTUS
WORSCHMACK PERSIMONILLA

ARKIRUOKA NAKIT JA MUUSI VIERASVERSIONA
CHORIZOA JA MUSTAJUURIPYREE

UMAMIKOKEILUN JÄLKEEN
KARITSANJAUHELIHAPIHVIT JA PUNASIPULIA

JÄLKIRUOKA
SINIHOMEJUUSTOPIIRAKKA
SUKLAAMOUSSEPIPARIT

Retrojälkkäri (sinihome-päärynäpiirakka) ja Viini-lehden pipariresepti sopi illan teemaan: paluu menneeseen.

Ja illan pääteema oli ”elämäni viini”; jokainen toi mukanaan viinin, joka kuvasti omaa viinimakua, omaa viinityyliä (onko sellaista?). Sokkona maisteltiin ja yritettiin arvuutella viinejä ja niistä tykkääjiä. Eihän se kovin hyvin mennyt, mutta keskustelua syntyi. Viineistä, USAn vaaleista, yliopistojen virkanimikkeistä, armeijasta, ruoasta, seurustelusta, Varangin vuonosta, historiasta, elämästä, –  ja kaikesta. Minulle kovin mieluinen ilta.

 

Sokkona maisteltiin viinejä, tunnistettiinkin, mutta enemmän oli tarinaa menneestä, muistoista, yhteisestä harrastuksesta, yhdessä koetusta. Ehkä ollaan jo vanhoja, mutta mitä sitten. Yhdessä on hyvä olla vanhoja, ja nauttia viinistä, ruoasta, yhdessäolosta. Niin hyvä mieli.

Arkea ja ruokaa

Tänään sellainen arkinen päivä, aamupäivällä vähän liikuntaa, sekä lähteviä että saapuvia posteja, hierojallekin hankkiuduin ja hain lisää lankoja.

Ja tein ruokaa, mistä voisinkin jakaa arkiruokavinkin kahdeksi päiväksi (kolmelle).

Osta kaupan lämminruokatiskistä valmis grillibroileri, josta teet ensimmäisenä päivänä ”Kanapaimenen Aurapataa” ja toisena Pimun kanakeittoa (tai toisinpäin, – minä tein eilen keiton, tänään padan).

Kanakeiton ohje oli mukana ”Jokaviikkoinen soppamme” -projektissani, minkä jälkeen sitä on meillä tehty tasasin väliajoin noin joka toinen kuukausi? Nyt tytär oli eka kertaa sitä syömässä, ja sanoi, että ehdottomasti parasta kanakeittoa, mitä hän on ikinä syönyt.

Ja sitten tuo pataruoka. Se on viimeisen päälle retroruoka 80-luvun alusta. Muistan kun lähdimme vapuksi 1983 Helsinkiin (minä, kihlattuni = Pehtoori, veljeni ja hänen tyttöystävänsä (= nykyinen vaimonsa)), ja äitini pakkasi kylmälaukkuun valmiin padan vapunviettoomme evääksi. Ei tarvinnut perillä kuin riisi keittää, ja meillä oli hyvä sapuska ennen illan rientoihin lähtemistä. Nesteytys kyllä hoidettiin ihan omin eväin. Oli kyllä melkoinen vappu se. 🙂

Ohjetta ei löydy Valion digitaalisesta nettiarkistosta, mutta minullapa on tallessa ohjelehtinen vuodelta 1982. Ohje suurenee klikkaamalla jos haluat lukea tarkemmin. Minä teen/tein oikaistun version eli en paistanut itse broiskua vaan todellakin valmis grillattu sopii tähän oikein hyvin. Padan voi tarjoita riisin lisäksi myös pastan kanssa. Tykkään tästäkin paljon. Voisi ensi kerralla ehkä laitella enemmän kasviksia? – Porkkanoita, sipulia, vihreää paprikaa, …  Tuo nimi minua kyllä vähän kummaksuttaa: kanapaimen? Noh, kai niitäkin on.

Tuossa lipareessa on toinenkin retroeväs: Lämmin leipä ananasrenkaalla, kinkulla ja sinapilla = Tervehdys Turunmaasta. Ei maistunut silloin, eikä kyllä maistu kinkku-ananaspizzakaan.

 

Pieni ruokamatka kotosalla

Täällä tuoksuu sitruuna, mansikka ja basilika! Täällä on tänään ollut värejä ja puheensorinaa. Täällä on maistunut italialainen ruoka. Muistoissa ja muistikuvissa on paljon ihania hetkiä menneiltä vuosilta, reissuista, perhepäivällisistä, juhlista, kalaaseista, ravintolaillallisista, ystävien tapaamisista … Hymy on karehtinut huulilla. Italiaan on vienyt myös kuuntelussa oleva kirja: Jyrki Erran ”Lyijyvalkoinen”. Kaikki Italia-friikit, taidehistoriasta kiinnostuneet, Caravaggion taiteesta jotain tietävät, Roomassa käyneet, Villa Lanten ystävät, dekkareista tykkäävät: tässä luettavaksi/kuunneltavaksi hyvä pimeän ajan rikosromaani… Lämmin suositus. Jotenkin sofistikoitunut kirja.

Kirjaa kuunnellen – lähes koko sateisen, pimeän päivän ennen illansuun yhteistä ruokahetkeä – tein ensi vuoden kuvakalenteria (Oulu kuvissa vol. IX). Viimeistelin ja samalla vielä kuluneen vuoden kuvakansioita selailin, satoja ja tuhansia kuvia kävin vielä läpi ja muutamia valittuja kuvia muokkailin. Hämmästelin välillä itsekin, kuinka vahvasti kuvistani välittyy ja tuntuu se tunne, joka kuvia ottaessa on ollut. Kuinka vieläkin sattuu monet ahdistavat hetket, jotka kevättalven, kevään ja kesän kuvista ryöpsähtävät esiin. Ulkona kulkeminen, pitkät lenkit ovat olleet terapeuttisia ja levollisuutta tuovia, mutta silti tietyt paikat, hetket tuovat kuvien välityksellä liki fyysisen tunteen siitä hetkestä ja mielenmaisemasta, joka kuvaa ottaessa on ollut. Olen oikeastaan aika hämmästynyt ja hämmentynyt. Toisaalta myös helpottunut, sillä kuvien myötä hoksaan  nyt, että paljon on ohi…

Mutta tästä hyvästä päivästä vielä…

Tänään olin luvannut laittaa vähän tavallista parempaa ruokaa, – syyslomaviikolla ruokamatka Italiaan! Hyvä päivä tehdä simppeliä, hyvää ruokaa, makua ja iloa pimeyteen, – semminkin kun ei mennyt aikaa ´ilimanaikuseen´ ulkosalla kulkemiseen [en siis ole astunut ulos muuta kuin kuin pihan poikki Festaan]. Oli ilo köksäillä. Aamusella tein jälkkärikakun (onkohan kakku oikea sana?). Any way, Bastogne-kekseistä (jotka ovat vävykokelaan ja Juniorin lemppareita) pohja ja päälle mascarpone-sitruuna-kermavaahtotäyte (mukaan vähän liivatetta ja kohtuullisen paljon sokeria). Lisäksi mansikkasorbettia: no ei ihan sorbettia, itse asiassa vähän parempaa… Siis pakastemansikoita sauvasekoittimella massaksi, johon vähän sokeria ja loraus (Kroatiasta jokunen vuosi sitten tuotua) Maraschino-likööriä. Oi, että – vaikka itse sanonkin. Tuli mieleen kesä, ulkomaat, lomat, Italia…

Pääruokana oli paistetut lohimedaljongit, joiden päällä pestoa (Tampereen reissulta Culinaria-kaupasta ostettua purkkitavaraa… niin hyvää!) sekä sitruunarisottoa ja insalata capresea.

Tulipahan tehtyä mukava pieni ruokamatka.

Säiden viilentyessä

Ei ehtinyt lumi ja talvi tulla ennen kuin minun auringonkukkani vihdoin kukkii! Ei taittunut, vaikka taipui! Ja kukkii! Onhan se vähän surkuhupaisa, ja saa minut tekemään päätöksen että ensi kesänä en edes yritä. Keskityn rosmariiniin, basilikaan, persiljaan, timjamiin etc. Unikkoja, laventeletia ja auringonkukkia olen yrittänyt, ja saanut ne kaikki kukkimaan, mutta en voi puhua niityistä enkä edes puskista. Joten olkoon. Keskityn yrtteihin.

Syksyistä oli myös Lämsänjärvellä. Sorsat taisivat luulla, että tulen ruokkimaan niitä, kun pysähdyin kuvaamaan. Tyventä ja rauhallista oli. Järvi on muutama vuosi sitten putsattu, oli jo pahoin rehevöitynyt, mutta on kaunis ja kesällä hyvä uimapaikka. En tosin koskaan ole siellä uinut, mutta viime kesänäkin siellä oli usein paljon polskijoita, auringonottajia.

Iltapäivällä talvitakin osto. Koko viime talven se oli agendalla, enkä saanut aikaiseksi. Tänään ostin, vaikka vähän on sellainen olo, että mihinhän minä luulen ”hienoa” pitkää villakangastakkia tulevana talvena tarvitsevani.

Ei ole tiedossa mitään menoja mihinkään! Paitsi tietysti ulkoilemaan, ja sitä varten kyllä on goretexia, untuvaa, toppaa, duffelia ja tuulitakkia. No nyt kuitenkin on parempi takkikin olemassa, ihan varuilta. Eikä ole musta eikä tummansininen.

Kaupungilla myös syömässä. Veimme tyttären Fuckhaan nauttimaan bangladeshilaisesta ruoasta. Kyllä hänkin siitä piti. Minähän olen käynyt ainakin jo puolenkymmentä kertaa, ja tänään ensimmäistä kertaa maistoin/otin jälkkkäriksi ”banglakahvin”. Hyvää mausteista, kookosmaidolla maustettua kahvia. Kannattaa kokeilla. Pehtoori kehui myös suklaakakkua. 😀

Niksipostaus 2020

Pitkään aikaan ei täällä blogissani ole ollut minkäänmoista ”niksinurkka”-postausta. Sellaisia on näköjään kerran vuodessa tullut laadituksi.  KLIKS

Nyt sitten tämänvuotisen niksipostauksen aika. Tällä kertaa vain muutamia vinkkejä teille kerrottavana.

Aloitetaan aamukahvista. Meillähän kahvi keitetään pannulla, tosin mökillä keittimellä. Tyttäreltä opittu niksi oli aluksi käytössä vain juhlapyhinä, pian myös sunnuntaisin. Nykyisin kahvi meillä keitetään sekä Juhla Mokasta että suklaakahvista. Ihan sama onko käytössä pannu vai keitin, mutta 1/3 tai 1/4 böönistä on tätä suklaakahvia. Se ei tee kahvista suklaanmakuista, mutta pieni hyvä vivahde siihen tulee. On kokeiltu myös kardemumma-, pähkinä- ja vaniljakahvia, mutta niissä mausteisuus ei ole hyvä, vaan ”puskee” päälle ja vie kahvista kahvin maun taka-alalle. Suklaan häivähdys saa tuiki tärkeän kahvin maistumaan vähän tavallistakin paremmalta.

Joskus kesällä kauppareissulla mukaan tarttui Thai Green Curry -purkki. Se on noista kolmesta meidän mielestä paras, eivätkä muutkaan huonoja ole. Käytän niitä seuraavasti: Leikkelen Jyväbroilerin fileet isoiksi paloiksi, sitten pyörittelen kuumassa rypsiöljyssä kunnes palasiin tulee vähän väriä, lisään  vähän suolaa ja kattilaan mukaan purkillinen bambunversoja. (Aasia Marketista saa erityisen hyviä aika ohuiksi suikaleiksei leikattuja, mutta kyllä nuo Spice Up -merkkiset kauppojen normivalikoimissakin olevat käyvät). Bambunversojen lisäksi lisään joskus porkkanan tikkuina, samoin vähän sipulia ja paprikaa, mutta välttämättä  ei tarvitse niitäkään. Broileripalojen ja vihannesten päälle purkillinen currya; noin puolisen tuntia miedolla lämmöllä ja valmista on.  Tarjolle nuudeleita ja tai riisiä. Helppoa ja hyvää!

Voin väittää olevani kokemusasiantuntija monissa hampaistoon liittyvissä asioissa, joten nyt kannattaa ottaa vakavasti suositukseni. Noin vuoden käytön jälkeen olen vakuuttunut, että Yotuelin hammastahna, jonka luvataan valkaisevan hampaita, todella tekee niin. Tai ainakin se estää tummumista, – huolimatta päivittäisestä kahvin ja viikottaisesta punaviinin juomisesta.

Se on miellyttävä käyttää: ei vaahtoa ylenpalttisesti, itse asiassa ei juuri ollenkaan, varsinkin Snowmint-maku on hyvä, hampaista tulee puhtaan tuntoisetkin, eikä niitä juuri koskaan vihlo, ja tahna valkaisee. Aika tyyristä on (riippuen kaupasta noin 15 €) mutta sitä ei tarvita paljoa, joten on hyvin riittoisaa.

 

Ja loppuun maskisuositus! 

Espanjantauti alkoi vuonna 1918, ja se kulki aaltoina Suomenkin yli. Viimeinen, neljäs aalto oli erityisen paha Inarissa, jossa 10 % väestöstä kuoli. Kaikkiaan tauti tappoi kymmeniämiljoonia ihmisiä (arviot vaihtelevat suuresti 40 – 100 miljoonan väliltä). Suomessa ”vain” 20 000 menehtynyttä ja USAssa puolimiljoonaa. Historioitsijoilta tavataan kysyä, toistaako historia itseään, ja historioitsijat ovat tutkineetkin ”toistuvuutta” kaikkialla maailmassa monin eri tavoin. Ennustamaan historioitsijat harvoin ryhtyvät, eivätkä siihen – tietenkään – pystykään. Mutta historiasta usein kuitenkin opitaan: onhan tämän korona-pandemian aikanakin opittu menneestä, influenssan ensimmäisestä aallosta ja aiemmista maailmanlaajuisista epidemioista. Mm. opittu käyttämään maskeja.

Palsternakkapastaa ulkoilun jälkeen

Tänään aamulla älykello näytti, että olen nukkunut huonosti ja liian vähän. En tuollaiseen ollenkaan suostu. Omasta mielestäni heräsin liki kahdeksan tunnin unien jälkeen varsin toimeliaana, valmiina päivän touhuihin. Jukurtti-mysli-kahvi -aamiaisen jälkeen viimeistelin kuvalähetyksen asiakkaalle, ja sitten ulos!

[Pyöräilysyksyä on vielä jäljellä …]

Palatessani pihapiiriin näin, että Pehtoori ja Esikoinen olivat jo haravointiurakan loppusuoralla, ja Pehtoori totesikin, että Tyär voisi vastaisuudessakin ajoittaa kotikotiin etätöihin tulon siten, että haravointisesonki on vilkkaimmillaan. (Lieko vihjaisi, ettei vaimosta paljon ole apua noissa hommissa? – Ehkäpä… )

Joka tapauksessa katsoin tarpeelliseksi (ja ilokseni myös mahdollisuuden) tehdä puutarhaihmisille hyvää sapuskaa. Sunnuntailla on taas erityismerkitystä! Meillä on ennenkin ollut palsternakkapastaa, mutta tänään oli (onnistuneessa) kokeilussa uusi ohje, jota vähän sovelsin (mm. vähensin voin määrää, lisäsin palsternakkaa). Valkosipuli tuoksui kauas! Mutta ei maistunut ärhäkkäältä. Päinvastoin, makeaa oli. Ja aika joutuisasti tämä valmistuu. Voin näin sadonkorjuunaikana lämpimästi suositella…

Paahdettu valkosipuli-palsternakkapasta (oma versio)

2 kokonaista valkosipulia
1/2 tl suolaa
2 rkl oliiviöljyä
2 palsternakkaa
80 g voita
2 rkl rosmariinia hienonnettuna

50 g parmesaanijuustoa
2 rkl rosmariinia hienonnettuna
mustapippuria myllystä

* * *

300 g cappellinia, spaghettia, tagliatellea
vettä ja suolaa

1. Leikkaa valkosipulien päistä ohut viipale pois niin, että valkosipulin kynnet tulevat esille. Nosta valkosipulit leivinpaperin päälle uunipellille. Ripottele päälle suolaa. Valuta päälle oliiviöljyä.
2. Paahda valkosipuleita 225-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia, kunnes valkosipulin kynnet ovat pehmeitä ja kauniin kullanruskeita.
3. Kuori valkosipuleiden paahtuessa palsternakka ja leikkaa esimerkiksi kuorimaveitsellä ohuiksi, pitkiksi lastuiksi.
4. Kuutioi voi paistinpannulle. Sulata keskilämmöllä. Kun voi ei enää kupli pannulla, purista paahtuneista valkosipuleista kynnet pannulle. Lisää joukkoon hienonnettu rosmariini. Paista miedolla lämmöllä viitisen minuuttia. Lisää joukkoon palsternakkalastut. Nosta pannu liedeltä.
5. Keitä pasta reilusti suolalla maustetussa vedessä kypsäksi pakkauksen ohjeen mukaisen ajan.
6. Valuta pasta lävikössä ja sekoita pannulle valkosipulivoin joukkoon.
7. Raasta/ripottele joukkoon parmesaanijuustoa. Lisää tuoretta rosmariinia. Rouhaise päälle mustapippuria.

 

Vain perjantai!

Pitkästä aikaa erilainen perjantai. Tai noh…

Mutta siis… Aamulla pyörällä – siinä ei ole mitään erilaista, mutta se, että akku ei ollutkaan latautunut yöllä, minkä huomasin vasta,  kun olin lähtenyt, eikä sitten sisu antanut periksi kääntyä kotiin latailemaan. Päätin polkea. Siinähän se parikymmentä kilometriä meni  Jorma Uotisen elämäkertaa kuunnellessa ja sateen satunnaisesti ripsiessä. JOS olisi ollut apuja vastatuuleen, olisin varmasti polkenut kauemminkin. .. 😉

Kotona tein misat (= valmistelin sapuskan mahdollisimman valmiiksi) sillä iltapäiväksi oli kuvauskeikka, joten ruoanlaitto oli hyvä saattaa mahdollsimman pitkälle valmiiksi.

 

Palatessani Pehtoori ja tytär olivat levollisína odottamassa ruokaa, .– aperitiivi tarjoiltiin minullekin. 😉

Koska tytär kotosalla, oli tavallista parempi tai ainakin laajempi ruokalajivalikoima tarjolla. Ei pelkkää kalaa ja salaattia – vaan kalaa ja salaattia – SEKÄ  kiiltäviä porkkanoita, mätikastiketta, hollandaisea, leipää …

Ja illan tullen telkkarista ”riemullinen” Kaikki synnit -sarja punaviinin, juuston ja pähkinöiden kera.

Ja pian aloitamme Vain elämän!

 

Syksyistä

Harmaan, tihkuisen, kylmätuulisen päivän loppupuolella alkoi jo sataakin. Tuntuu, että nyt on kalenterin mukainen keli.

Varhainen aamuvuoro minulla oli tänäänkin. Ankeahko sää ei houkuttanut ulos, joten ehdittiin pelata useampi erä Kimbleä ja yhdessä harjoitella ”studiossa” valokuvausjuttuja ennen kuin läksimme puistoon.

Apsun otoksessa hienosti heijaste toimii, eikä pleksissä näy kameraa tai pienen kuvaajan puserosta heijastetta, – ensimmäisissä otoksissä niitä näkyi, mutta pian poika itse hoksasi, että pitää ottaa uusia kuvia, ettei niitä näy. Ja pieni valopiste on melkein kuin tehty kuvaan.

Minulla taas kerran vanha, tyylikäs Yashica mallina; lokakuussa kuvahaasteen värinä on musta. Retrohenkisyyttä tähän tavoittelin.

Iltapäiväruoalla olimme taas Pehtoorin kanssa kaksin, päätinpä kauppareissulla, että tänään en kokkaakaan, vaan haen marketin viereisestä Koti-Pizzasta ”Sienimestarin pizzan”. Se on ymmärtääkseni useampanikin syksynä ollut listoilla, – siis kausituote.  Siinä ei ole juustokuorrutusta eikä tomaattipohjaa, eikä se siten oikeastaan maistu pizzalle, mutta minä pidin. Pohja oli rapea kun tomaattikastike ja rasvainen juusto eivät sitä kostuta. Täytteinä ovat piparjuurimajoneesi, herkkusieni, kantarelli, rucolanverso, herkkutattipöly, pikkelöity punasipuli. Tattipöly oli kyllä melkein näkymätön ja maistumaton, mutta ehkä jotain hippusia kuitenkin oli aistittavissa. Ei huono.

Tarhan puistossa

Vaikea muistaa tällaista lokakuun alun lämpöä, väriloistoa, aiemmin koettuna. [olipa vanhahtava lause, liekö edes oikeakielinen?]

Vähän vahinko, että ulkoilu jäi aika vähiin – tarhan puistossa reilu tunti eikä muuta. Ja kylläpäs olikin paljon déjà-vu -hetkiä. ”Tarhan puisto” tarkoittaa meidän lasten päiväkodin (Taskilan päiväkoti) viereistä leikkipuistoa, josta tänään pienten kanssa piipahdimme myös tarhan pihalle. Koetin pitää kännykän taskussa, kameran repussa, mutta pakkohan se oli …  Että en unohtaisi.

Kiikkujen luona tapasin tutun näköisen ”mummun” kuten toinen mukanaan olevista pienistä toistuvasti kutsui. Kuten leikkipuistoissa tapana on, ryhdyimme juttusille, ja muistimme kuin muistimmekin yhteiset vuodet päiväkodin ajoilta; heidän kuopus ja meidän esikoinen olivat samassa ryhmässä. Kertailimme lasten ja lastenlasten syntymävuosia ja vaiheita. Sitten hän kuin anteeksi pyydellen ihmetteli, kuinka sitä nuorempana pienten kanssa ehtikään.. nytkin hän oli lähtiessä ”ehtinyt hätäpäissään tempaista kumpparit jalkaan, vaikka todellakaan ei ole kumisaapaskeli, mutta kun ei ehtinyt sitoa mitään lenkkareita… ” ja vastauksena näytin eripari sormikkaitani. Pienet ehtii pukea ja katsoa, että heillä on tarpeeksi ja sopivasti yllä, mutta itselle vain mitä äkkiä käsiin sattuu… Mutta puistossa ehdin olla, nauttia, katsella, kuunnella, juosta ja jutella. Mummit ehtii. 😀

Iltapäivällä päikkäreiden jälkeen oli jännä hetki kun yhdessä papan avustamana saattelimme ilmastointihormiin eksyneen tintin ulos. Eevis ”puhui” häntä säikähdyttäneestä ja ilahduttaneesta asiasta monta kertaa… Pieniä suuria juttuja.

Iltaruokana Juniorin päästessä jo töistä oli tortilloja – aikuisten ja lasten maustein, enemmän ja vähemmän tulisena. Ja Pehtoorin kanssa nautimme viininkin.

Nyt argentiinalaista punaviiniä enää pienen pieni tilkka lasissa. Malbec ja bonarda-rypäleistä tehty vivahteikas, edullinen, lämmin, pehmeä tanniininen punkku sopi mahdottoman hyvin tortillojen pariksi. Kastikkeita oli kahdenlaisia: jauheliha ja broileri, ja varsinkin jälkimmäisen kanssa viinin aromit heräsivät. Ja kyllä makuvivahteita on paljon ihan ”siltäänkin”. Fuzion the Coffee Shop löytynee toistekin meidän ostoksista.

Ruoka on se juttu!

Intiaanisyksy? – Liekö sellaista käsitettä olemassakaan. Intiaanikesähän on toki koettu ja tunnettu (Wikipedian selitys: Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan.) Tänään Oulussa on parhaimmillaan ollut +18 C.

Aamulla toki oli vielä sumuista, vähän tihkuistakin, ja minulla ensimmäisenä kauppa- ja apteekkireissu…. Sitten Caritakseen ja iltapäivällä hommia. ”Leipä on murusina maailmalla” – vai miten se sanonta meneekään. … Minun vaatimattomaan valokuvaus”uraani” sanonta sopii erinomaisen hyvin; tänään paremmin kuin koskaan. Olin iltapäivän kuvaamassa leipää, ja toki bakery-putiikkia muutenkin. Oulun kauppahallissa on Puistola Bakery, jossa sain iltapäivän kamerani, varsin kelvollisen assarin ja hyvän ”työpaikkavälipalan” kanssa kuluttaa. Kuvauskeikka, yesh!

Jos/kun Oulun Kauppahallissa käytte, niin tuo Puistola Bakeryn ruisrevitty ja Pekurin graavilohi … Ihan vaan ohimennen mainitsen, että nyt ollaan perusasioiden äärellä! Niin hyvää1

Kunhan kotiuduin ryhdyin hieman epäröiden pohtimaan, että ”ulos vielä haluan mutta että ruokaakin olisi tehtävä… ” Pieni neuvonpito Pehtoorin kanssa ja lähdin pyörällä kohti lempparireittiäni Oulujokivarteen. Ja sitten minulla olikin treffit Nallikarissa. Pehtoorin ehdotuksesta ja kustantamana söimme erinomaisen hyvin – onhan Nallikarissa menossa äyriäisviikot. Annoksessani (pahoittelen kännykkäkuvan laatua) grillattua tonnikalaa ja hummeria. Ja salsaa! Sain kuin sainkin ainesluettelon: tulette vielä näkemään versioni siitä!

Nallikarissa – ravintolassakin – on maisema niin hyvä. Ja ruokakin.

Iltasella chattailya lasten kanssa.

On viikonloppu. Koetan asennoitua – unohtaa ja elää!

Ulkoisia huoltotoimia ja sushia

– Varo tuolla on poro!

– Missä? Ei oo mitään poroa.

– On, on. Tuolla vasemmalla mäen alla.

– Sullahan oli tarkoitus uusia ne rillit, eikö? Tuo on postilaatikkorivi.

Uudet rillit. Kahdet uudet rillit. Olen tänään käynyt optikolla ja valinnut kahdet uudet pokat. Tilannut niihin linssitkin. Ei minulla näkö oikeastaan ole huonontunut, mutta näissä kolme vuotta vanhoissa on kulahtanut pinta ja kauas voisin nähdä vähän paremminkin. Joten vihdoin sain aikaiseksi tämän projektin. Instrussa on menossa tarjous ”kahdet lasit yksien hinnalla”, pientä kikkailua hintojen kanssa tuossa tarjouksessa, mutta joka tapauksessa hankin kahdet: toiset on samanhenkiset, eriväriset ja vähän isommat kuin nykyiset kehykset ja toiset on ihan erilaiset, uudenlaiset entisiin verrattuna (kuvassa ei ole ihan sellaiset kuin ostin).

Silmänpohjakuvauksessa löytyi toisesta silmästäni kaksi pienen pientä luomea. En ole tiennyt, että silmiinkin voi tulla luomia. Minullahan on niitä aika paljon muutenkin, mutta että silmissäkin! Muutamia on vuosien varrella poistettukin: yksi leikkaamalla, yksi rapsuttamalla ja juuri viime viikolla kaulalta jäädytettiin yksi. Luomea suurempi syy ihotautilääkärille menoon olivat käteni:  se on toinen pitkään vireillä ollut projekti. On ollut tarkoitus hankkia apuja ja keinoja hyvissä ajoin ennen talven pakkaskelejä ja repivää sisäilman kuivuutta, löytää joku ehkäisy – ei vain hoito – ihon repeilyyn käsissä. Ja kyllä nyt on kortisonia, perusvoidetta, salvaa ja karbamidia, hoito-ohjetta ja keinoihon käytön kieltoa. Atoopikko on luottavainen talven sujumiseen ilman käsien haavaumia. Katsellaan. Mutta ainakin nyt olen tehnyt jotain asiantilan parantamiseksi.

Ulkoiseen habitukseen liittyen myös hiuksille perustavanlaatuinen huolto: leikkaus ja vähän raitojakin. Samalla sain vinkin risoton viimeistelyyn. 🙂 Palaan asiaan.

Ja kaupungilla myös lounas. It sudemo-ketjun sushi-ravintola avattiin Ouluun Uudellekadulle toukokuussa, samoihin aikoihin Oulun ensimmäinen aito sushipaikka Tomo sulki ovensa. Hanko-sushi Valkeassa on pysynyt markettien sushi-baarien noususta huolimatta pystyssä, ja Ideaparkkiin on tullut Luckiefun´s buffa, ja muutamissa kiinalaisissa (Hai Long ja Beijing) on ilmeisesti edelleen lounasbuffetissa sushia. Mutta tämä uusi on ”pelkkä” sushiravintola. Jonka lounastarjoilussa oli kyllä myös kiinalaista (nuudelia ja kanaa ja härkää, frittijotain etc.) ja jälkkäriksi kahvia, jätskiä, frittibanaanipalleroita ja nallekarkkeja!

Olimme systerin kanssa lounastamassa iltapäivällä ja iso ravintolasali oli liki täynnä, mistä seurasi, että siellä oli melkoinen ”häly”. Paikka ei ole mitenkään intimii tai edes kodikas, mutta siisti, selkeä ja järjestyksessä. Runsas monipuolinen sushibuffet pysyi runsaana, kaikkea oli tarjolla koko ajan, vaikka asiakkaita oli paljon, soija hyvää ja hinta ainakin määrään nähden edullinen: 12,90 €. Ja kyllä sushit olivat hyviä, kaikkia en edes maistanut, mukana muutamia ennen näkemättömiä. Ei mitään erityistä hifistelyä, mutta hyvää. Positiivista oli se, että tarjolla olleiden nigirien, gunkanien ja makien nimet ja käytetyt raaka-aineet olivat esillä.

Tämäkin postaus voisi kuulua Oulun etniset ravintolat -sarjaan, joten on kai annettava pisteetkin: ehkä olen vähän hövelinä, mutta kyllä 4-/5 tälle kuuluu.

Sankt Laurent apuun

 

Yksi päivän parhaista hetkistä oli, kun oli alkuruoan aika: graavilohta Kauppahallista (Pekurilta tietenkin) ja uutta leipää: Reissumies – ohuen ohut! Vähän sitkeää, sopivan ohutta, lohi parasta mahdollista, viimeiset tillit yrttipenkeistä.

Ei pääruoassakaan (tarte flambee) mitään vikaa ollut. Apsu varsinkin tykkäsi kovasti. Eevis keskittyi etupäässä (lasten) jälkkkäriin: mango-melonituutti upposi hitaasti mutta vakaasti, jokainen haukku ja nuolaisu olivat tärkeitä ja kaiken huomion ja aistimuksen saaneita. Aikuisten omppupiirakka ei lapsille maistunut. Tai eivät he sitä edes maistaneet. Tuutti on the Juttu!

Aikuisilla itävaltalaisen (ranskalaisen?) flambeen seurana itävaltalaista viiniä. Sankt Laurent, Pyhä Lauri, St. Laurence, San Lorenzo … riensi iloksemme. Alkuviini, vähän samea, luomu, vegaaneillekin sopiva punaviini oli aika hintava, ja sillä rahalla saa toki parempiakin, mutta tämä sopi tarte flambeelle tosi hyvin. Ja nyt tarvitaan ”omalta” pyhimykseltä apua, vaikka sunnuntaipäivällisen viinin muodossa. 😉 Trapl Sankt Laurent jää mieleen.

 

Aamupäivällä kylmä, mutta pilvipoutainen keli. Vähän haikeana ajelin ristiin rastiin liki 40 km. Haikeana, koska kausi alkaa olla lopuillaan. Yli 4000 kilometriä on tänäkin vuonna jo takana ja nyt kun jäätyvät väylät ja  loskaiset aamut ovat jo mutkan takana, niin on syytä nauttia. Ei ollut aamun tunteina tien tukkoja, ei juuri ihmisiä liikkeellä. Syksy on tullut kaupunkiin.

Rapukestit hyvin pienesti

Maailma muuttuu, meidänkin maailmamme muuttuu!

Ehkä rapukestit eivät ole kaikkein relevantein mittari maailmanmenon muutoksista, toisin kuin taksin käyttö ekonomistien ennusteissa tai huulipunien osto taloustieteilijöiden käyrissä, mutta meidän pienessä kuplassamme rapukestit, niiden määrä, laatu, seura ja lukuisuus ehkä kuitenkin kertovat syyskesän arjesta ja varsinkin juhlasta paljon. Näinä päivinä, elämän näin ollessa niihin liittyy tällaista hashtageilla kirjattuna:  #maailmamuuttuu #elämääkotosalla #kotoilukinmaistuu #kaksinkinvoijuhlia #jokiravutovatihanyliarvostettuja [mitä se kettu sanoinkaan…] #hyväruokaparempimieli ja mitä kaikkia näitä nyt onkaan …

Lounaalla meillä oli eilen tehtyä pottuvoita ja lihapullia ilman turhan tulisia mausteita. Kumpikaan lapsenlapsista ei tykkää perunamuusista, mutta rakastavat jauheliharuokia, ja tänään molemmat söivät muusin mukisematta ja Apsu ilmoitti, että lihapullat EIVÄT ole jauhelihaa. Noin.

Kirjastossa ja hallissa viihdyttiin, kuljettiin ja kummasteltiin, syötiinhän me jätskitkin; mummilla on etuoikeus sellaiset tarjota terveellisen hedelmävälipalan korvikkeena…

Kunhan ”perhepäivähoito”-huki iltapäivän lopulla oli ohi, valmistin meille kahdelle perjantai-illan ruoaksi ”rapukestit”. Helppoa hyvää. Alkuun katkarapu-lime-kastiketta (hallista) ja skampeja, paahtoleipää, home made guacamolea, pääruoaksi lohta ja samoja sooseja. Lähti nälkä, joka oli tavallista vähäisempi: ei pyöräilyjä tänään.

 

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Jaanpa itse tähän FB:iin laittamani päivityksen:

Suomalaisen ruoan päivä.

Tästä(kin) oli puhetta, kun tänään tein sovellettua suomalaista ruokaa. Porolasagne on yksi minun Lappi-Italo -keittiöni bravuureja. Kulttuuri, myös ruokakulttuuri, kehittyy vuorovaikutuksessa…

Kaikki eivät ehkä tiedä, muista, hoksaa … niin kerronpa, että kolme pientä keittokirjaani ovat netissä vapaasti ladattavissa, olkaapas hyvät!

Riemusta ruoanlaittoon” on oma ”ruokahistoriani”, monia takuuvarmoja, kotoisia arki- ja juhlaruokia.

LappItalia” – siinä on jo paljon omia kehitelmiä, reseptejä, joissa ideana italialaisen (sellaistahan ei totta puhuen edes ole) keittiön ja lappilaisen ruokakulttuurin kohtaamisia.

Ja ”Vuorotellen”: vuorotellen valokuvia, ruokatarinoita ja (sisareni) runoja Ruoan historiaa ja ruokavuoden sanoittamista reseptein ja runoin, mutta myös kolumnitekstein.

Kaikki kolme keittokirjaani ovat pdf-versioina ladattavissa KLIKKAUDU KIRJOJEN SIVUILLE Riemusta ruuanlaittoon LappItalia – à la Carte …

Liikkeellä ja liikkeessä

Näissä merkeissähän se meni tänäänkin pari tuntinen kun olin saanut kotitöitä ja varautumista loppuviikon juttuihin tehdyksi. Vähän on aina kodin irtaimiston (kukkien, pikkuliinojen, etc.) vaihtamista näin vuoden aikojen vaihteessa. Kynttilät esille, sääskikarkottimet piiloon, villasukat läpsyttimien tilalle, kangaskäsilaukun vaihto nahkaiseen, … kaikkea pientä. Enää lukukauden aloitus ei näitä muutoksia säätele, säiden ja valon muuttuminen vaikuttaa värien valintaan.

Kuva on Lintulan kohdalta, jossa on saatu pitkä pätkä uutta baanaa valmiina. Baanaverkkosuunnitelman toisena vuonna Mäntybaana!  (Kartta suurenee klikkaamalla.)

Pitkästä aikaa, tänään noutoruokaa. Tuiraan Valtatielle avattiin kevätkesällä uusi pizzeria Johnny´s Heist, jossa on vain muutama asiakaspaikka, mutta oikea pizzauuni – joten nimenomaan ulosmyyntiin sieltä. Paljon ”somepöhinää” sen ympärillä oli avaamisen aikana, mekin yritimme jo silloin testata, mutta jonot olivat turhan pitkät. Tänään sitten tilasin, Pehtoori haki ja nautimme Huvilassa.

En tiedä, kuuluiko pizzojen olla pehmoisia, löysiä. En tiedä, annetaanko edes toista yritystä… Näyttivät aika hyvälle, rustiikkisia, artesaanin oloisia. Minua kyllä hieman jo riepoo tuon ”artesaani”-termin käyttäminen vähän kaiken ”käsintehdyn”, ei-teollisen tekemisen yhteydessä. On artesaani-pizzaa, -jäätelöä, -leipää, -makkaraa… No kyllähän se yleensä merkitsee myös hyvälle, maukkaalle maistuvaa. Mutta ainakaan tänään nuo pizzat eivät olleet mieluisia: no eipähän tullut syötyä liikaa. Mutta ainahan se on tylsää heittää ruokaa pois.

Iltasella vielä vähän muuttopuuhissa, ei enää Iissä, vaan ihan tässä lähellä. On muuttojen ja muutosten aikaa.

Ja revontulten aikaa. Ensi yönä pitäisi näkyä täällä Oulunkin korkeudella.

Pieni juhla, paljon puhetta

Kesän viimeiset tuoreet mansikat?  – Ehkä niin.

Tänään kotosalla venetsialaiset, laidunkauden lopettajaiset, – mutta ennen kaikkea kohtaaminen, ystävien tapaaminen, yhdessä syöminen, elämänmenosta puhuminen ja kuuntelu. Sukupolvet, lapset, lastenlapset, vanhemmat, sairaudet, oireet ja lääkkeet, tulevaisuuden pelot ja menneiden muistelut. Koko elämisen kaari, kaikki mennyt hyvä, kaikki pelottava tuleva. Ja toisaalta hyvän odotukset, menneiden hautaamiset… Tällaiset illat ovat tärkeitä. Pimenevässä illassa, pimenevässä vuodessa, – mutta kyllä tässä eteenpäin mennään. Siihen uskon.

Ja tuli vähän terästäydyttyä myös keittiössä. Kehittelin porofileille uuden kastikkeen: demi-glacea, karpaloa, lakritsia, pippuria. Ja kyllä, hyvää se oli. Mutta älkää kysykö mittasuhteita, joka tapauksessa kauan sitä hauduttelin. Toinen uusi juttu oli ”some-omenapiirakka”. Sepäs olikin hyvää. Semminkin kun tein sen oheen kulhollisen mascarpone-vaahtoa. Lupaan kirjoitella tähän ohjeita huomenissa.

Huomenna pyhä, sunnuntai, lepopäivä? Taitaa olla – tai ehkä ei sittenkään. Muuttoasioita vielä huomenissa…

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä linkki omenapiirakan ohjeeseen …  Voin kyllä suositella tämän leipomista.

https://satukoivisto.fi/omenapiirakka-somenapiirakka-hurmasi/

Ja ruokavieraat sekä Pehtoori kyllä yhteen ääneen todistivat, että liki retromaineen saanut mascarpone-kastike (oma kehitelmäni… 😉 ) sopi tämän kanssa erinomaisesti. Amaretton mantelisuus tukee piirakan mantelijauhetta. Kokeilehan. Ohje on ensimmäisessä keittokirjassani ”Riemusta ruoanlaittoon” sivulla 73. Se on on hyvä kastike. Sopii moneen…