Miksi jotkut itkevät herkemmin kuin toiset, ja miksi itku helpottaa?

Itkemättömyydestä ei ole haittaa, mutta tunteiden tukahduttamisesta on, sanoo neurotieteen professori Lauri Nummenmaa.

Hesarin tämänpäiväisessä ”Elämä ja hyvinvointi” -osiossa oli artikkeli, jossa kerrottiin, että

Ihmisten välillä on geneettisiä eroja siinä, kuinka voimakkaasti he kokevat tunteita ja siinä, kuinka herkästi he näitä tunteita ilmaisevat. Siksi toiset itkevät enemmän.

Soisin olevani vähemmän herkkä itkemään. En itke kivusta, mutta itken surusta, itken ilosta. Eikä niiden tarvi olla mitään elämää suurempia tunteita. Muistatteko Elovenan ”Elonpolku”-mainoksen? – Kun näin ensimmäisen kerran sen, itkin vuolaasti. Puoliminuuttinen kaurapuuromainos saa minut itkemään liikutuksesta!

11 20151009-IMG_9303-2

Mitenkäs luulette käyvän kun katson jonkun oikean nyyhkyleffan? -Paketillinen nessuja ei tahdo riittää! Kuinka usein olenkaan itkenyt opiskelijoiden kanssa, myötäeläen tai heidän vuokseenkin. Itken hautajaisissa ja häissä. Miten paljon olen itkenyt onnesta ja ilosta! Tai juhlavista hetkistä? – Harva tillittää promootiossa. Minä itkin. Minä itkin kun pääsin takaisin kotiin ison remontin jälkeen. Itkin ystäväni kanssa kun hänen koiransa kuoli. Olen itkenyt nähdessäni jonkun hienon paikan, jonne olen pitkään toivonut pääseväni.

Siihen ei paljon tarvita, että minä itken. Eikä se ole mitään kaunista katseltavaa. Ei mitään sellaista ”kyynel vierähti poskelle” tai ”silmät kiilsivät kun ne kostuivat”. Minun on mahdoton puhua, liikutus avaa kyynelkanavat tai paremminkin valtavirrat, joten ei mitään rajaa. Yksi ystäväni opetti, että kun olet menossa hautajaisiin tai jonnekin, jossa tiedät itkeväsi, etkä haluaisi ihan ”tukkoon mennä”, käytä Nasolinia. (Kuuluisiko tämä eiliseen niksipostaukseen? :)) Epäilin moista, mutta kyllä, kyllä se auttaa. Pitää tiehyet avoimena.

Tunteet ovat herkästi pinnassa, aina. Todellakaan en osaa niitä tukahduttaa. Saatikka, että osaisin estää kyyneleitä …

Tänäänkin toivoin, että osaisin.

8 Comments

  1. Tulipa niin lapsuus mieleen tuosta mainoksesta 🙂 Aikamoinen liikuttuja ja pillittäjä täälläkin. Vaan mitäpä se haittaa?

  2. Ei mitään, useimmiten. Itkuhan auttaa. Mutta esimerkiksi jos on pidettävä puhe, vaikka karonkassa, on noloa kun ei pysty puhumaan. Hautajaisissa ei pysty lukemaan muistovärssyjä.

    En pidä erityisenä meriittinäni sitä että kerran itsenäisyyspäiväjuhlassa ollessani juhlapuhujani kyynelehdin itse!

    Mutta liikututaan kun siltä tuntuu. 😉

  3. Juupa juu, kuten Pikku Myy useassa Muumien jaksossa sanoo. Pillittäjä olen myös minä. Ensimmäinen kerta Hollannissa Keukenhofin (?) kukkapuistossa ja tuulimyllystä näin tulppaanipellot, niin johan alkoi itku. Mies hätääntyi vieressä, että mikä nyt, älä nyt kun ihmiset katsoo. Mutta olin niin onnellinen, päästyäni vihdoin näkemään ne pellot!

  4. Uskallan kirjoittaa, vaikka mieshän ei itke. Olenkohan perinyt paapaltani, joka nuoruudessaan oli karski mies, mutta vanhempana liikuttui kaikesta vähänkin hänelle osoitetusta huomiosta. Oli urheilumies henkeen ja vereen, kaikki radiosta tulleet selostukset aiheuttivat aikamoista tyrskintää. Myös minä saatan liikuttua aika pienistäkin, ehkä minulle merkittävistä, asioista. Jotkut musiikkijutut saavat kummasti kuivaamaan silmiä, Bachin Johannes passion Ruh wohl osaa ei voi kuivin silmin kuunnella. Olen onnellinen, että olen päässyt sitä myös itse esittämään, silloin ei itkettänyt, mutta juhlavaa oli.

  5. Kiitos, Antti. Kyllä miehetkin onneksi itkevät.

    Musiikki tosiaan herkistää usein. Eilenkin, ja tänään ihan varmasti. Amazing grace (Laupeuden ääni) kuuluu tähän suruun, ja itkettää ja lohduttaa.

    Tuota Bachin Johannes passiota en tunne (kuten en paljon muutakaan klassista musiikkia), mutta etsinpä kuunneltavaksi. Olisi ollut hienoa kuulla sinun sitä esittävän. 🙂

  6. Kyyneleet puhdistavat, saavat näkemään kirkkaammin. Se on niiden lohtu ja voima. Itkeä saa, se on osoitus tärkeydestä, kaipauksesta, ilosta ja kauneudesta. Ja ripaus surusta. <3

Jokainen kommentti on ilo!

You might also enjoy: