Syksyn myötä kuvia ja kalentereita

Tuiranrannasta kohti Myllytullia

”Saariselkä kuvissa 2022” -kalenteri tuli tänään viimeisteltyä valmiiksi ja ladattua painettavaksi. Sellaista en ole ennen (myyntiin) tehnytkään, saapa nähdä miten tämän kanssa käy. Toivottavasti Saariselkä FB-ryhmässä muutaman kuvani saama suosio enteilee, että kuvakalenterilla saattaa olla kysyntää.

Tankasuolla ottamani otos on saanut melkein 8000 tykkäystä, paljon kommentteja ja jakoja. Eipä somessa mikään aiempi kuvani ole saanut tuollaista ”äänivyöryä”. Muutaman kerran Oulu tutuksi -FB-ryhmässä on tullut yli 1200 tykkäystä, samoin tuossa Saariselkä-ryhmässä, jossa kukaan ei ole aiemmin tainnut päästä yli 1500. Mutta että 7700! Katsellaan, kuinka kalenterille käy.

Tänään aloin vihdoin koota ja muokata myös perinteistä (nyt JUHLAvuosi = kymmenes) Oulu kuvissa -kalenteria. Viime vuonna myin niitä yli 50 kpl, ja nyt olisi samanlainen erä tarkoitus tilata. Kuvia on vuoden varrella tullut tätä varten otetuksi, kevättalven kuvakansioissa on valittavaksi asti otoksia, mutta hoksasinpa aamusella aloittaessani, että lokakuullehan ei vielä ole oikein hyvää kaupunkiruskakuvaa.

Niinpä päivän pitkäksi aiottu pyörälenkki vaihtui vain ajeluksi ristiin rastiin kaupungilla, mikä oikeastaan sopi minulle paremmin. Kamera satulalaukkuun ja etsimään kalenterikuvaa: tuo ylhäällä oleva Tuiranrannan kuva on mieleiseni, tyylikkäästi lokakuisen ankea, paljas, mutta kyllä tämä kuva Heinätorin koulusta taitaa lopulta olla se lokakuun kalenterikuva. Siinä on jotain perustavanlaatuista Oulua. 🙂

Ouluun perustettiin kansakoulu 1874 ja tämä ensimmäinen, komea koulurakennus valmistui 1876. Siinä oli myös Oulun ensimmäinen (kansan)kirjasto 1800-luvun lopulla. Myöhemmin koulussa oli opettajana mm. Fanni Luukkonen, joka tunnetaan paremmin Lotta Svärd -järjestön johtajana. Hän syntyi Helsingissä, mutta valmistuttuaan kansakoulunopettajaksi (1906) hän toimi muutaman vuoden tässä koulussa. Sodan ja Lotta Svärd -yhdistyksen laukkauttamisen jälkeen hän eli aika yksinäisenä, sai sydäninfarktin vuonna 1947 ja haudattiin Iihin, Kruununsaaren hautausmaalle sukuhautaan (postauksessani kuvakin haudasta).

Syksykin on ihana vuodenaika. Tällaisina päivinä ainakin.

Kaupunkiruskaa kuvailemassa

Tänään vuorossa kaupunkiruska.

Nallikarin kautta Hietasaareen ja Mustasaareen ja niiden välissä olevan Mustasalmen sillalla tuli tovi vietettyä. Olis sen verran kaunista.

Seuraavaksi Pikisaareen, jonka uimahuoneen viereinen vaahtera hehkui ja loisti. Torilla ja Kauppahallissa taas kerryttämässä niihin liittyvän kuvatoimituksen kansiota. Mieluinen toimeksianto kun voin sitä täydennellä hissuksiin, eri tunnelmia, tuotteita, valoja, vuoden- ja vuorokaudenaikoja. Silloin kun sopii ja on otollinen tilanne.

Ainolassa viivyin aika kauan, kävin sitten polkemassa nauttien Oulujokivarrenreitistä. Sellainen pieni yksinolon tarvekin tässä retkeilyssäni oli, joten kunhan vain kuljin. Keskustaan palatessa oli tämä kuvakulma hyödynnettävä: Åströmin pihan väri-ilottelua.

Kaupungin kautta ajelin Caritakseen hakemaan äidille muutamia tavaroita, tarkistamaan postin ja tapasin pihalla yhden tutun kotihoidon työntekijän, joka oli kait tulossa työvuoroon. Ei hänellä ainakaan ollut vielä työkamppeita päällä. Siinä tuli mieleen, että on todella hyvä että muutamissa ammateissa ja tehtävissä on univormut/työasut/haalarit. Tällä nuorella naisella kun oli päällään sellainen Saatanan tunarit -Urkki-paita: ei varmaan vanhusten huumori riittäisi, jos siviileissään saisi töitään tehdä.

Jatkoin vielä hautausmaalle, sielläkin värit loistivat kirkkaina ja kesäkukat isän haudalla kuosissaan, joten ehdin vasta ensi viikolla käydä callunat laittamassa.

Lounascroissantille ajelin EspressoHouseen, jossa oli käteviä pieniä mukitermoksia myynnissä. Laitoinpa tarjottimelleni sellaisen (äidille vastedes hyvä viedä kahvit tuollaisessa – mahtuu pikkureppuunkin) ja myyjä kysyi, ”minkä juoman otat siihen”.

Sanoin, etten nyt tarvitse mitään, vesi riittää croissantin kanssa.
– Mutta kun sen lämpimän juoman saa tuohon termomukiin kaupan päälle. Kahvia tai teetä, vaikka cappuccino?
– Joo, kiitti vaan, mutta en nyt taida ottaa.
– Muttaku se on ilimane. Ota nyt joku!
– Muttaku ei nyt pysty.

Tuntui että otti melkein henk.koht. loukkauksena kun en mitään huolinut. 🙂 Oli kuitenkin aika mahtavaa istahtaa vielä patiolle, nauttia + 16 asteen lämpötilasta, katsella Rotuaarin elämää. Taisi olla viimeinen ulkokahvilatuokio tälle kaudelle. Pyöräilykelit taitavat sentään vielä jatkua.

Syksykin on hyvä vuodenaika, myös kaupungissa.

Haloja ja vampyyrin karkottajia

Ja sen yhden kerran, kun minä olen liikkeellä ilman järkkäriä, niin Hollihaassa ja Heinäpäässä on mitä hienoin halo ja vielä pienet sivuauringotkin näkyvissä. Ei muuta kuin kännykällä yrittämään kelvollista otosta. Onhan siinäkin säätömahdollisuuksia, sitten vielä kotona vielä Light Roomilla vähän volyymia ja dynaamiikkaa kuvaan, niin näyttääpä aika hurjalta. Juuri halot, revontulet ja salamointi saavat minut usein ajattelemaan ymmärtäväisesti luonnonuskontoja. joissa taivaan ja sään ilmiöillä on suuri merkitys haettaessa selityksiä maailmamenolle ja ennustettaessa tulevaa. Vaikuttavan näköistä oli tänäänkin.

Iltapäivällä vietin pienen tovin pihapiirissä, jossa Pehtoori on jo aloittanut syystyöt, pensasaidan leikkuun, pihlajien karsimisen etc. Minä katsastelin yrttipenkkejäni, pakkaseen osa sadosta, ehkä teen maustevoita, osa oliiviöljyyn, ja mitähän muuta? – Omista penkeistä tulee joka syksy vähän valkosipuliakin. Niitä en tahdo raskia käyttää. Usein ainakin osa niistä on keittiössä ”somisteena”, vähän kuin sisustuselementteinä, pari pientä kimppua ainakin. Tänään nostin niitä jo kuivumaan. Siksikin, että kuukauden kuvahaasteessa on aiheena valkosipuli ja violetti.

Kuvahaasteessa on tarkoituksena ottaa huomioon myös symboliikka.

Violetti Violetti on usein sidottu ylellisyyteen tai kuninkaallisiin, viisauteen ja taikuuteen.

Valkosipuli Monet kulttuurit ovat käyttäneet valkosipulia henkiseen suojeluun.

Tuo pieni violetti, tai paremminkin purppura, yhden sipuli kyljessä ei oikein viittaa noihin värin symbolisiin merkityksiin, mutta valkosipulin ”henkiseen suojeluun” liittyvän idean koetin toteuttaa tässä toisessa kuvassa. Voisiko tämä millään olla ”valkosipuli vintillä karkottamassa vampyyrejä”?  🙂

 

 

 

Vihersisustamista

On maailman valokuvauspäivä, ja minulla on tällainen heikohko otos päivän kohokohdasta.

Kodinhoitohuoneessa on Yucca, kolme noita ”jotain”, hortensia ja bonsaipuu odottamassa multakuormaa tai edes kukkamultapussia. Lisäksi on kaksi isoa ruusukimppua.

Kansainväliset markkinat ovat nyt Oulussa ja siellähän on aina ollut huikea ”kukkatori”. Niin nytkin. Sain Pehtoorin mukaani (kantoavuksi) hakemaan näitä. Viherkasvit ja kukat ovat siellä tosi edullisia: nämä kaikki (ja ne ruusukimput) maksoivat vain 77 euroa. Tuollainen isohko bonsai yksin maksaa Bauhausissa tai kukkakaupassa hyvinkin puolet tuosta kokonaissummasta. Edellisenkin bonsain ostin tuosta hollantilaisten kukkatarhasta, ja onnistuin pitämään sen hengissä kolmisen vuotta. Nyt  uusi uuteen yritykseen. Festaan tykkään laitella viherkasveja, ja nyt kun puutarha-piha-ruokailut viikonloppuina siirtyvät taas sinne, on mukava vihersisustaa sitä. Yucca taitaa kyllä jäädä tuohon.

Muutoin ei – ainakaan vielä tänään – markkinoilla tehty ostoksia. Ehkä käyn parmesaania tässä hakemassa. Ainakin sitä.

Aamupäivällä pyöräilin Verkkokauppaan, jonne oli vihdoin tullut uusi verkkolevypalvelin. Edellinen on täynnä! Neljässä vuodessa neljä terallista kuvia – minä kun en ”harhalaukauksiakaan” poista kovalevyiltä. Veisi niin paljon aikaa. Pilvipalvelu säilyttäköön KAIKKI otokseni. 🙂

Maailman valokuvauspäivänä värkkäilin kortteja, tai paremminkin vasta etsin inspistä ja aihioita, mutta tähän(kin) yksi vanha kuva. Ehkä tämä on ollut täällä jo aiemminkin, mutta silti. Nämä kortit ovat kaikki menneet, ottaisinkohan uusintapainoksen? Ehkä en. Jotain uutta omaankin käyttöön, onnittelukorteiksi, tervehdyksiin, etc.

 

Haipakkaa kuvausta

Tänään on Oulussa ollut Korttelihaipakka-ostosilta.  Oulun liikekeskuksen ideana on ollut tarjota oululaisille iloinen ostosilta klo 22.00 saakka pidennetyillä liikkeiden aukioloajoilla. Samaan aikaan kaupungin ”juhlaviikoilla” juuri tänään ja viikonloppuna Oulusa on KotiseutupäivätTaiteiden yöLastenlaulukatu ja Tuttu-fest. Lisäksi Oulun Kauppahalli juhli 120-vuotisjuhlaansa. Ja minulla kuvauskeikka näiden tiimoilta. Iltapäivästä pitkälle iltaan kuljin kahden kameran kanssa kaupunkia ristiin rastiin.

Pikisaaressa oli myös Design-tori. Sekin kuvauskohteena, ja piipahdin samalla Galleria Harmajassa, jossa on menossa Kristian Krokforsin näyttely.  Se on elokuun loppuun asti. Mieleisiäni teoksia. Teki hyvää katsella niitä.

Haipakkaa oli pitkä päivä muutenkin. Monenlaista mahtuu yhteen päivään. Huomenna minullakin paluu rauhaisampaan arkeen, mm. kuvaeditointipäivä.

Patikoiden ja pelaten huikeassa säässä

Aamuvarhain olin purolla. Hiljainen, oma mökkiranta, Lapin kesäaamu, tyven, lauantaina pyhäaamun tuntu. Kunhan istuskelin, katselin, toki kuvailinkin.

Tuntureiden rinteet ja kurujen reunat sekä meidän mökkipuron rannat ovat kanervien värittämiä.

Kunhan ennen yhdeksää olimme aamiaisen syöneet, kuului minulle komento: ”Mummi, nyt heti purolle.” Päivän liikuntasuoritukset alkoivat kivien heittelyllä.

Onhan ne molskahdukset mukavia! Ja kyllä lapset saivat monta kertaa heittää, että mummilla ajoitus sattui kohdalle! Kultapurosta nousee lasiveistos!

Aamupäivän patikka päätettiin tehdä UKK-puiston suunnalla. Ajeltiin Kiilopääntien varteen, Ruijanpolun kohdalla olevalle levikkeelle, ja siitä lähdimme kulkemaan Sivakkaojan laavulle. Matkaa tulee vähän reilu kilometri, mikä oli pienille oikein sopiva. Eeviksellekin kun sai osan matkasta kulkea isänsä harteilla. Apsu – paras patikoija! – kulki papan kanssa edellä.

Meillä luonnollisesti eväät mukana. Ei ole retki eikä mikään, jollei ole edes pillimehua ja Elovena Kaura-karpalo-keksejä mukana. Kirjaimellisesti luonnonkaunis paikka oli lauantain lämmössä mukava kohde, jossa tovin kuljeskelimme.

Paluumatkalla Eevis kulki kanssani käsikädessä ja puhua pulputti! Meidän pikku komedienne on taas tänään saanut meidät kaikki pidättelemään naurua.

Muut palasivat möksälle lounaalle ja iltapäivälevolle (= ruutuaikaa eli Nintendo ja Pipsa Possu, – ei enää mitään päiväuniä näille), mutta Pehtoorin kanssa lähdimme Suomen Ladun majalle ja sieltä Kiilopään huipulle. Onhan täällä tunturissa liikkujia, mutta mahduttiin hyvin mukaan. Etelätuuli vilvoitti (ja piti paarmat pois), aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja oli hyvä mieli.

Sainpas samalla kertaa viimeisen kuvan ensi vuoden ”Saariselkä kuvissa” -kalenteriin. Elokuun kuva on puuttunut, ei puutu enää. Ehkä jo ensi viikolla saan sen kootuksi ja painoon. Hyvissä ajoin!

Rantasaunan ja puro”uinnin” jälkeen sapuskan tekoon ja ruokapöytään. Pitkään syötiin.

Vielä pihalle: mölökkyä, sulkapalloa, jalkapalloa, puroa, tikanheittoa. Liikuttu on, joten nyt iso väsy.

Hääkuvauspäivä

Yksi kesän ”isoista” päivistä on ollut tänään. Hääkuvauspäivä.

Oli hyvä sää, paras mahdollinen, puolipilvistä, ei liian kuuma, eikä sadetta, vaikka koko viikon sellaista tälle päivälle lupasi. Sopivasti aikaa, ei mitään havereita. Pienet häät, niin nuori hääpari, joka hiljalleen jännityksestään ”suli” kuviin… Minullekin iso päivä, nyt onnistuneesti ohi.

Lupasin, että en kuvia nettiin laita. Yksi kuva yhdestä kakusta kuitenkin ….

Erilaisia hetkiä pitkin päivää

Monta kertaa tänään on  mieleeni tullut, liki jämähtänyt, ajatus: ”Tämä, tässä, nyt. Älä unohda.” Paljon muistettavaa, paljon koettua, pohdittavaa. Mutta päälimmäisenä ajatus: älä unohda!

Yksi niistä kerroista oli Oulujokivarressa minun vakkarilenkilläni, kun palasin Valkiaisjärven uinti-lounas-hengähdys-tauolta.

Olin jo aika varhain lähtenyt tekemään tälle erää viimeiset kuvaukset Kauppahallissa. Siellä tuntui olevan hyvä päivä, hyvä yhteistyö, paljon paloa, hyviä kohteita. Torilla ja rannassa vielä viivyin [tänään ”vanhoja” tuttuja, menneitä muistellen, tulevaa odottaen ja sitä hieman epäröiden, pohtien], minkä jälkeen (Lidlin kautta – lounascroissant) kohti Valkiaisjärveä. Päivän ensimmäinen ulkomailla-lomalla-olo -fiilis.

Aika pitkäänkin viihdyin Valkeisella, ja sitten kotiin purkamaan kuvia.

Matkalla vielä kaivoin pyörän satulalaukusta kameran, koska ”tämä – tässä – nyt”! Tätä ”ryteikköä” kuvatessani tuuli tuiversi lyhyttä tukkaani, heilutti pellavapaitaani, oli leppeä ja heinäkuinen. Niin hyvä. Oli vakuutettava itseäni, että muista tämä hetki, illalla, huomenna, syksyllä, muista marraskuun pimeässä ja tammikuun paksun jään aikaan. Muista, tunne. Ja elä NYT!

Täksi illansuuksi oli ystävän kanssa sovittu ”vertaistukipalaveri”, joka oli iloksemme myös yhteinen ruoka Puistolassa. Hieman myöhässä hospitaalista poljin paikalle, mutta kyllä kannatti nähdä. Ja syödä! Olen ennenkin nauttinut Puistolan Cobb-salaatin. Tänään se oli todella, todella mehukas, täyteläinen, hellepäivän iso kulhollinen hyvää salaattia. Ystävän suppilovahvero-parmesan-risotto myös perfetto!

Hyvän ruoan äärellä on hyvä pohtia elämänmenon mutkia ja seuraavia siirtoja, mutta olla myös kiitollinen niin monesta asiasta.

Taas kotimatkalla ajelin Rotuaarin ja Torinrannan kautta. Olihan väkeä, elämää, lämpöä ja leppoisaa oloa. Helle!

Puutarhoissa Canonin kanssa

Kiertelin tänään hissuksiin kaupungilla ja sen laitamilla. Etsin kuvauslokaatioita ja -kohteita. Ja nautin puistoista.
Ensimmäisenä Linnanmaalle Kasvitieteelliseen. Ehkä nyt kauneimmillaan.

Kaupungintalon hienon hienon valtavan kukkapenkin kuvia laitan joku päivä.

Hupisaarilla oli ruusutarhalla kaikki penkit kukassa. Tällä kertaa tyydyin siellä ottamaan kuvia etäältä, viime vuonna parikin pitkää sessiota noita kuvaillessa.

Taas kerran suosittelen käymään. Melkein yhtä hyvää tekevä vaikutus kuin metsässä, tunturissa tai merenrannoilla kulkemisella.

Hain myös korttikuviin aineksia, ideoita, inspiraatiota.

 

Myrskyn jälkeen

Oulujokisuulla, jokisuistossa, saarilla (Linnansaari, Raatinsaari, Pikisaari, Kiikkusaari, Kiikeli olivat – huolimatta jo illan ja yön aikana tehdyistä raivauksista – surullisen näköisiä. Kesäaamussa alakuloa kun kauniit, ylväät ja  vihreät puuvanhukset (ymmärtääkseni enimmäkseen poppeleita) oli kaatunut juurineen. Lisäksi oli varsinkin mäntyjä poikki kolmen, neljän metrin korkeudelta. Ahti-myrsky teki kaupunkikuvasta rujon, kaltoin kohdellun.

Jokirannoilla kulkeneena, niitä paljon kuvanneena, tuntuu, että melkoisia koloja maisemaan tuli, mikä tietysti surettaa. Erityisesti koskettaa kun toistasataa vuotta vanha, luullakseni Oulun viimeinen, berliininpoppeli Raatinsaaressa joutui sekin Ahti-myrskyn kaatamaksi. Se on ollut vaikuttava maamerkki Silloilla, seissyt sivustakatsojana vilkkaan liikenteen varrella, kolmella vuosisadalla seurannut oululaisten kulkua ohitseen, nähnyt monet kulkueet, marssit, kävelijät ja kulkijat, issikat ja onnikat. Kaikkina vuodenaikoina komea kuvattava. Olen täällä blogissanikin julkaissut siitä monia kuvia vuosien varrella, esim. marraskuussa 2018.

Nyt se rytisten kaatunut, pian kokonaan mennyt.

 

Hautausmaallakin, vanhan kappelin luona, aika lähellä isän hautapaikkaa oli kaatunut isoja kuusia, mutta ”uudella puolella” ison kappelin takana ja lähellä ystävän hautaa korkeat hongat olivat pysyneet murtumattomina.

Helteisen aamupäivän jälkeen iltapäivällä taas ukkoskuuro, mutta tavallisempi, tosin ukkosen jyly kesti kauan. Silloin oltiin jo pois pyörälenkeiltä, kesäruokaa pöydässä, vähän juhannusviikonloppua suunnitellen.

 

Keväällä kuvaillen

Kevät, kevät, kevät — kyllä tämä taas tästä, uskokaa pois!

Eikä edelleenkään ulkonaliikkumiskieltoa, joten ulos!! Tänään riddari-kelit: + 8 c varjossa, kotipihalla tovin + 15 C. Lähdin aamupäivän kauppa-asioiden jälkeen merenrannalle, Nallikariin, hakemaan pajunoksia,  kuvailemaan, kävelemään, olemaan, miettimättä isompia. Hyvä niin.

Olin (mm.) Nallikarissa tepastelemassa ja reilun tunnin aikana vastaan tuli, ohi meni, rannalla oleili noin 50 muuta ulkoilusta nauttijaa ja bongasin kolme muuta riddaria. Suomalaiset ovat koronatalven aikana kutoneet! Ja tulipahan todettua, että neule on lämmin (alla vain ohuehko fleecepusero), ei takkia, ei anorakkia. Oli hyvä! Islantilaislangan ”tuplakierre” ei ole turha.

(Mainospuhe menee näin: ”Kahdesta eri kuidusta pehmeästä ja lyhyemmästä alemmasta karvasta sekä pidemmästä ja paksummasta päällimmäisestä karvasta. Tästä ainutlaatuisesta yhdistelmästä saadaan lanka, joka on lämmittävä ja samalla hengittävä. Valmiit neuleet ovat kevyitä ja samalla ihanan tuntuisia. Halutessasi kauniin vaatteen, joka kestää pohjoismaista kylmyyttä on Léttlopi sinun lankasi.)

~~~~~~~~~~~~~~

Muistan kun olin about 10 vuotta sitten kansalaisopiston valokuvauskurssilla ja yksi kurssikavereista teki ko. viikon harjoitustyön pelkillä lätäkkö/rapakkoheijasteilla. Minusta se oli mahdottoman hieno idea, enkä ollut ollenkaan varma, osaisinko ollenkaan sellaisia itse kuvailla. Mutta tänään yritin minäkin. Ja kyllä, kyllä minä tästä otoksestani tykkään. Ei ole kymmenen vuoden oppisen yrittäminen mennyt ihan hukkaan. 😀 Ja mihinhän minä tätä taitoa tarvitsen? – Rapakoiden kuvaaja! – Onko paljon kysyntää moisella taidolla? Mietin sitäkin, että onko aina pakko tarvita?

Maailma ylösalaisinkin on kaunis.

Toissapäiväisestä ”kuva-arvoituksen” taustoista lupasin kertoa tänään. Siis: fotojooga-kurssilla on ollut sellaisia tehtäviä, joissa olisi osattava/yritettävä kuvilla/tulkita omia mielenliikkeitään, tunteitaan, minäkuvaansa (kaikkein kamalinta!!), miettiä kuvien kautta omia vahvuuksiaan/heikkouksiaan etc. . Minulla on vahva tunne, että osaan tehdä tuota kaikkea sanoilla ja ihan itsekseni, ihan vaan omiin tarpeisiini, mutta että koettaa valokuvata tunteita ja tuntemuksia! – Ehkäpä juuri tämän haasteellisuuden vuoksi mukaan lähdin, – oppiakseni jotain uutta sekä kuvaamisesta ja itsestäni.

No nyt oli tehtävänä kuvata omaa suojakuorta (tämä on hyvin yksinkertaistettuna ko. tehtävänanto). Eihän minulla mennyt kauan kun tiesin, mihin liittyen ja mikä olisi minun suojakuoreni: teflon! Olenhan joskus (vuosia sitten, silloin kun sille oli ihan erityinen tarve) täällä blogissanikin tätä sivunnut: todennut että olen / että osaisinpa olla teflon: etteivät minuun sattuisi sanat, ei kommentit, ei loukkaukset. Tefloniin ei helposti tartu, ei satu, ei jää kiinni pahimmassakaan kuumuudessa juuri mikään. Sellaista suojakuorta minä olen viime vuodet rakennellut … tietoisesti ja tiedostamatta.

Mutta miten sen kuvaat? Miten ilmaiset kuvalla suojakuoren joka hylkii, antaa/pakottaa sanojen jäädä ”ulkopuolelle”? – Teflon-pannusta ei saa oikein ”vaikuttavaa” kuvaa, joten koetinpa toista kautta: tehtävänannossa oli myös, että kuvassa pitäisi olla mukana myös ”oma soundi”. Aika vaikeeta, eikö?

Noh, minun oma soundi on usein ruoanlaitossa, ja vaikka en juuri molekyyligastronomiasta perusta (lue: en osaa sitä), niin nyt sitä päätin vähän koettaa. Siis: kuvassa on pohjalla oliiviöljyä. Siihen puhalsin pillillä balsamico-viinietikkakastiketta – vauhdilla! Aiheuttaa roiskeet!!- Ja ilokseni yksi kupla jää pintaan ja lähtee ”kellumaan” öljyn pinnalla, samalla heijastellen ympärillä olevia valopisteitä. (Öljy hylkii hapanta—)

Lopulta ja lisäksi otoksen numero 25 (tai jotain) kohdalla vielä levitän balsamico-roisketta vetämällä sitä sekä pillillä että hammastikulla pitkin oliiviöljyn pintaa: saadaan lisää dramatiikkaa!

Koetin tänään tehdä kuvasarjan, jolla ajattelin selventäväni, miten toissapäiväinen kuva syntyi. Tiedä häntä, auttaako ollenkaan tämäkään kertomaan, miten otos syntyi  …  Kokeilehan itse: alle öljyä, päälle balsamicoa/viinietikkaa = kaunis salaattikastike tai dippikippo leivälle. Hyvänen aika, ruokahan se nyt on tässä tärkein juttu. 😀

 

Kaikkea sitä – taas

Tänään minä sitten tein sen, minkä olin tehdä jo jokunen viikko aiemmin, mutta silloin Pehtoori hoksautti asiasta, enkä silloin ehtinyt mokata. Tänään saatuani kuvapaketin asiakkaalle valmiiksi, pyykit kuivausrumpuun, pari geriatriaan liittyvää puhelua soitetuksi, löydettyäni aurinkolasini ja puettuani (liikaa) ulkokamppeita ylleni lähdin huurruttelemaan Beetlelläni kohti Auranmajaa vakaana aikeena hiihtää ainakin 15 km. Jo matkalla laittelin nappikuulokkeet korviini ja etukäteen iloitsin luistavasta kelistä, mahdollisuudesta hiihdellä tuosta noin vain ja …. kilometri ennen kuin Alakylän tieltä käännytään majan parkkipaikalle: HITTO, sukset!!!

Nehän olivat tietysti autotallissa, eivät autossa. Tyylipuhdas, nopea U-käännös ja tupisten ja mutisten takaisin (about 6 km) kotiin. En sitten enää viitsinyt tuonne asti ajella, vaan lähdin lähiladulle, ja melkein tuo 15 km sitten kuitenkin tuli sivakoitua.

Olipa mahtava auringonpaiste, lämmin (+ 6 C) ja viihdykettä ladulla oli, kun parista lähikoulusta oli (varhais)teinejä hiihtämässä. Heillä ei ollut liikaa päällä: takit auki (jos nyt edes oli takkeja, pelkät hupparit), avopäin ja -käsin, napapaidat tytöillä, pojilla kollegehousut ja -puserot, monilla niitä repalefarkkuja, polvet paljaana. Meitsi koetti olla ottamatta mitään kukkahattutäti-asennetta, totesin vain, että mahtava kun ovat lähteneet hiihtämään. Se ei kai ole ihan pakko nykyisin? Sitä paitsi osalla näytti oleva oikeasti kivaa, nauraa rätkättivät ja koettivat edetä. Ja olihan siinä sekin hyvä, että minäkin sain kerrankin ohittaa joitakin! 😀 Yleensähän se on niin, että tiukoissa hiihtoasuissa luistelutyylillä nuoremmat viuhtovat ohitseni tai sitten eläkeläiset, elämäntapahiihtäjät tikkaavat perinteistä vasemmalta ohi. Tänään minäkin ohittelin! Wuhuu. Ei turhaan ole tullut hiihdetyksi pitkin talvea. 😀

Iltapäivällä oli lähdettävä uudelleen ulos: kotipiazzalle tekemään kevättä. Petkeleellä jäät palasiksi, puroja ja lirinää ränneistä. Kevät!

Fotojooga-kurssin tehtävänantoa en kerro (edelleen olen sitä mieltä, että kuva puhukoon ilman selitystä), mutta joka tapauksessa sain kuvan pitkällisen yrityksen jälkeen otetuksi ja laitanpa sen tähänkin. Ei ole mikään mustaläikkä-testi, mutta mitähän tämä kuva sinussa herättää? Mistä kertoo? 😀 Mitä siinä on?

Etätöitä minullakin :)

Retriitin päivä ei nyt ole kovin ”henkistyneessä” saatikka hengellisessä tilassa kulunut. Paitsi että olen kaiken muun ohessa kuunnellut professori Timo Airaksisen teosta Jäähyväiset uskonnolle. En muista, että olisin koskaan ennen lukenut yhtäkään Airaksisen kirjaa, mutta hämärä muistikuva on siitä, että 1980-luvun alussa, jolloin suorittelin (myös) aate- ja oppihistorian approa, hän olisi ollut Oulussa vierailevana luennoitsijana ja että olisin ollut jopa luennollaan. Joka tapauksessa hänhän on satiirinen, kyseenalaistava ja mainiota analyysejä tekevä filosofi, joka ei osoita oppineisuuttaan turhilla käsiteapparaateilla, ei filosofian klassikoita syväluodaten eikä ylenpalttisia abstraktioita rakennellen, vaan päinvastoin puhuu ja kirjoittaa yhteiskunnasta ja ihmiselämästä ja -mielestä hauskasti, tarkkanäköisesti ja ironisestikin – ja minusta ainakin aika viisaasti. Nämä kaikki tekevät kirjasta mielenkiintoisen ja ahaa-elämyksiä tarjoavan, välillä myös hymyn kareen tai naurahduksen itsekseen. Siis hyvä.

Airaksisen tahdittamana kevätsiivoustouhuiluni pääsi hyvään alkuun, mutta homma keskeytyi ja jäi sikseen mm. koska sain sähköpostissa tarjouspyynnön ja lyhyen kirjeenvaihdon jälkeen toimeksiannon kuvapaketin  toimittamisesta tilaajalle. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Vastavaloon puuhaamistani 2000 valmiista, muokatusta kuvasta voin valita suoraan asiakkaalle toimitettavaksi kuvia. Eli se puolitoistavuotinen kuvien ottaminen, tekeminen ja toimittaminen kuvatoimistoon on tuottanut tulosta paitsi Vastavalon kautta myös ”suoramyyntinä”. Tälläkin kertaa on kyllä otettava ja tehtävä uusiakin kuvia, mutta eipä se haittaa. Päinvastoin. Onpahan jotain puuhaa ja tulosta ”Muistikuvissa”.

Alla oleva kuva ei liity mihinkään, mitenkäänn, tulipahan vain vastaan kuvakansioista, mutta eiliseen postaukseen liitin lupaamani Ratko-pumpun suojakatoksesta kuvan. Olivat remppamiehet mökillä saaneet operaation suoritetuksi.

 

 

 

Ruokaa ja ”joogaa”

Nyt on uusi herkku löytänyt tiensä meidän ruokapöytään. Tänään täytettyjen broilerfileiden ohella meidän kahden hengen päivällisellä oli tällaista lisuketta: juuripersiljaa. Näyttää vähän porkkanoiden ja palsternakan risteytykseltä ja pikkuisen sellaiselta se maistuukin, – paitsi että on parempaa. Nuo tein siten, että leikkasin kannat pois, harjasin juuresharjalla (ei siis kuorita), leikkasin pitkittäin neljään osaan ja kierittelin rypsiöljyssä, minkä jälkeen pyörittelin seoksessa, jossa oli parmesanraastetta, mantelijauhetta ja ripaus suolaa. Sitten uuniin (+ 220 C) noin 25 minuutiksi. Nämä oli parempaa kuin karkki! Mikähän on juuripersiljan sesonki? Onko sitä saatavissa ympärivuotisesti? Täytyy perehtyä. Parempaa kuin palsternakka, josta pidän kovasti.

Ja jälkkäriksi eiliselle perhepäivälliselle tehtyä sitruunapiirakkaa. Eilen tarjosin sitä suoraan jääkaapista, mikä oli virhe. Tänään huoneenlämpöisenä se oli jo hyvää, pehmeää, sopivan kirpeää… Ohje täältä. Olen parempiakin sitruunapiirakoita leiponut, mutta ei tämä missään tapauksessa huono ole.

Tälle päivälle minulla oli agendalla paljonkin asioita, mutta sainpahan huushollatessa ja ulkoillessa kulumaan aikaa niin, että höpö-hopöksi meni päivän suoritussaldo. Yksi iso ”tuskien taival” tuli kuitenkin suoritetuksi. Uudella valokuvauskurssilla (Fotojooga – vierastan kyllä sanaa jooga. En ole koskaan edes kokeillut, mutta nyt sitten tällaista pääsiäiseen asti.) on ensimmäisen viikkotehtävän ensimmäisenä osana ottaa selfie. Ainahan se:  selfien otto on kaikilla valokuvauskursseilla. En tykkää, eikä juuri ole kokemusta. Mutta ehkä juuri tällä nimenomaisella kurssilla on tarkoitus mennä omalle epämukavuusalueelle. Niinpä sitten tänään kaupungille kamera, jalusta sekä kaukolaukaisin mukaan ja etsimään miljöötä, jossa olisin kuvaajana ”aidoimmillani”.

Ja tässä tulos: ei ole blogissani kovin montaa selfieta ollut, mutta nyt rohkeasti tännekin tämä. 🙂 . En halunnut itsestäni kuvaa ”siitä, miltä näytän, vaan enemmänkin siitä, millainen olen.” Tiedä häntä, miten onnistuin. Ainakin ulkona ollessa olen näin hymyilevä. 🙂

Poissa kotoa koko päivä

Nallikari Bakery & Bistro avautuu jälleen huomenna. Ja kakkubuffet ja pizzapuffet ovat tarjolla viikonloppusin. Ja nettisivujakin on tarkoitus uusia. Siksi minä kamerakaluston kanssa sain mennä paikalle jo tänään. Se on mukava paikka. Siellä on paljon pientä hyvää, ruokaa – ja kakkuja sekä leivoksia. Niitä kuvailin. Iltapäivä siellä, aamupäivä Caritaksen huoltojoukoissa, ilta kuvia tehdessä, ja välillä pihalla piipahdellen: Auroras-vahti ilmoittelee, että olisi reposia näkyvillä. Eipä ole vielä näkynyt.

Viime aikoina meillä on Pehtoorin kanssa ollut vähän sumplimista harvojen menojemme kanssa (äidit, mun hiihtoreissut, Pehtoorin kahvittelut kaverin kans, kauppa yms.) koska meillä on poikkeuksellisesti vain yksi auto käytettävissä. Minun ”pieni Beetleni on Suurella Seikkailulla Lapissa” kuten Tyär asian ilmaisee. Kohta jo kuukauden ovat nörtteilijät mökkeilleet, ja auto on siis heidän käytössään. Hyvin me on yhdelläkin autolla pärjätty: minä en viime vuonna omallani juuri ajellut, alle 2000 kilometriä, – kilometrejä kertyi pyörään melkein kolme kertaa enemmän ja mökkireissut tehtiin Pehtoorin autolla, joten kokemusta ”autottomasta” olosta on jo olemassa. Mutta on tämä yhden auton talvinen vaihe kuitenkin vähän uusi, mutta ei millään muotoa mahdoton.

Tuntuu ihan perjantaille

Tänään oli – vihdoin, onneksi – aamukahdeksaksi kampaaja, joten oli joka tapauksessa oltava varhain liikkeellä; hyödynsin turhankin aikaista nousua ja muistin aikeeni kuvata Oulu-laiva kausivaloissa.. Lähdin hyvissä ajoin kohti kaupunkia ja parkkeerasin Toppilan sataman huudeille. Mutkan kautta Oulu-laivan luo, sarjakuvausta ja sitten äkkiä pakkasta pakoon liki juosten takaisin autolle ja kaupungille.

Kun uusi luottokampaajani oli saanut pehkoni ojennukseen, ajelin kotiin viimeistelemään toissapäivän kuvausprojektin ja jäin kuin jäinkin koneelle: aamun kuvasaalis innosti kokeilemaan. Oulu-laivasta tuli tarinan aihe, ja vakavasti harkitsen, josko tätä vielä jalostaisin ja ensi vuoden joulukorttia kehittelisin… Aika näyttää.

Kun Pehtoori oli jo eilen ilmoittanut, että hän voisi tehdä tälle päivälle jälkkärin (sitruunapaistos – jota olin itse jo monta kertaa netissä katsellut ja harkinnut), oli minun melkein velvollisuus kehitellä tälle päivälle varatuista kuhafileistä jotain vähän spesiaalia. Kun juuri sain kuunnelluksi Lasse Lehtisen ruoka(muistelu)kirjan tulin kaivaneeksi esille häneltä (vaihtoskina LappItaliaan) saamani keittiokirjan (Täyteläistä elämää). Ja sieltähän löytyi kuin löytyikin ohje (ja tarina) ”Kuha Walewskaan”.

”Kuha Walewska on Pohjolaan sovellettu klassisen ranskalaisen keittiön tuote. Alkuperäisessä ohjeessa käytetään merianturan fileitä, tryffeliviipaleita ja hummerinpyrstöjä.
Puolalainen kreivitär Walewska oli Napoleonin rakastajatar. Tämän ruuan mausta päätellen ei tainnut huono ollakaan. Puolalainen sananlasku sanoo: ”Jotta kala maistuisi oikealta, sen täytyy uida kolme kertaa – vedessä, voissa ja viinissä.” Siinä on sääntöä kerrakseen!”

Silloin kun Duchesse-peruna (kermalla, voilla ja keltuaisilla rikastettu perunamuusi) on tehty onnistuneesti, se on kaunis, mukava perunaruusukelisuke lautasen/tarjoiluvadin reunoilla. Minulla se ei ollut onnistuneesti tehty (liikaa kermaa?). Mutta hiiteen kaikki ulkonäköpaineet: muusi kuin myös kala oli hyvää! Oikein hyvää. Ensi kerralla voin sitten hifistellä myös ulkoisilla tekijöillä. 😀

Pehtoorin sitruunapaistos oli hyvää. Yhdessä totesimme, että jonkin keksin kanssa (ranskalaisia vohvelikeksejä?) varmaan perfetto. Eikä tilkka ”vuosikerta”limoncelloa sekään ollut hassumpi makuparin osa.

Kohti uusia haasteita! Huomenna hiihtämään?

Valokuvaajan onnenpäivä

Viime vuosi oli minun Muistikuvia-yritykseni tuottoisin tähän astisista. Kuvauskeikkoja ja kuvatilauksia sekä Vastavalon kautta myytyjä kuvia oli suunnilleen saman verran kuin edellisenäkin vuonna, mutta korttimyynti, erityisesti joulukorttimyynti, oli paljon edellisiä vuosia parempaa. Edelleenkin on kyse lähinnä puuhastelusta, ”työtunteja” ehkä reilun kuukauden edestä, tienestiä sen verran, että yhden objektiivin raskin ostaa, vanhoja huoltaa ja korjauttaa… Eli juuri sopivasti.

Tämän vuoden ensimmäinen kuvauskeikka oli Nallikariin. Ravintolassa on uusia kabinetteja ja bliniviikot sekä nettisivuston uusiminen, joten kuvaajalle oli hommia. Koko iltapäivä sinisen hetken lopulle asti siellä meni kuvaillessa. Nallikarin porukka on tuttua, rotissöörejä kaikki kolme, ja heidän kanssaan on mukava tehdä kuvauksia.

Näköala taitaa olla Oulun ravintoloista paras. Aika huikeita auringonlaskuja siellä voi ihailla. Tänään oli muutamissa pöydissä myöhäisiä lounastajia ja ilta-asiakkaita tuli pari pariskuntaa kun olin lähdössä. Ei tunkua, mutta muitakin.

Se että, olen edes vähän profiloitunut ravintola- ja ruokakuvaajaksi, on mitä mieluisinta. Tänäänkin sain annoskuvausten jälkeen syödäkseni erinomaisesti. Antti-chefin paistama blini oli rapea ja (kuvauksen aikana) jäähtyneenäkin makoisa, sopivan hapan ja täyteläinen. Punasipulihilloke on vertaansa vailla. Pakkaspäivän ruokaa parhaimmillaan.

Nyt on sitten huomiseksi muutama sataa raakakuvaa perattavaksi ja ”kehitettäväksi”, joten toisenkin pakkaspäivän saan kulutettua sisällä hyvällä omalla tunnolla.

Jäimme kaamokseen

Pakkasaamu. Oikeastaan juuri sellainen, johon täällä on vuodenvaihteen tienoolla totuttu.

Meillä ei ollut kiirettä ulos, vaan aamupäivä kului jäähyväisbrunssiin. Ystävät lähtivät paluumatkalle Ouluun, – meillä mahdollisuus jäädä mökkieloon vielä vähäksi aikaa. Ja ensimmäistä kertaa tällä mökkijaksolla pilvetön taivas, joten olihan minun päästävä katsomaan iltapäivän hetkeä, jolloin aurinko horisontin alapuolelta saa taivaankannen väreihin. Pakkasta oli sen verran (-20 C) että minun oli helppo myöntää itselleni vapaapäivä hiihdosta.

Kauniit, pehmeät pastellisävyt läntisellä taivaalla, etelässä enemmän oranssia ja punaista, enemmän draamaa ja tummiakin sävyjä.

Vaikka alhaalla olikin parikymmentä astetta pakkasta, ei Kaunispään laella ollut kymmentäkään ja kyllä pieni (= vanha) laskettelija minussa heräsi ja halusi mäkeen.

Viime vuosi oli pitkään aikaan ainoa, jolloin en ollut yhtään päivää mäessä. Me olimme mökillä tammikuun lopussa, ja sitten – sattuneesta syystä – keväthankien ja parhaiden rinnekelien aikaan kotoilimme Oulussa käymättä lähelläkään mökkiä ja laskettelumahdollisuuksia. Tänään olisi voinut lasketella ihan mainosmaisemissa. Ja aika paljon rinteissä näytti väkeä olevankin. Ehkä tänä vuonna ….

Nämä maisemat auttavat pysymään hetkessä, nauttimaan tällaisista päivistä.

Ilta on nautittu mökkielosta: telkkarista, ruoasta (keräilyeriä kylläkin), saunasta, lukemisesta, kuvailuista (haastekuva vaati tekemistä), kutomisesta. Tekemättömyydestä.

Summaamassa vuotta

Ladulla ajatuksia

Marko Leinon kirja ”Joulutarina” sopii hyviin kaamosajan yksinäisille hetkille luonnossa, jos niissä nyt ylipäätään mitään kuunneltavaa tarvitsee. Mutta on kirja hyväkin: se tuo rauhaa, varsinkin jos se on sopiva tilanteeseen. Joulutarina oli eilen ja oli tänään hiihtolenkin menomatkalla, palatessa en enää kuunnellut. Jäin miettimään viisaan kirjan sanoja.

Pieni Nikolas miettii veneessä matkalla kotisaareltaan mantereelle jäätyään orvoksi …

 

Ehkä kaikki ihmiselämässä ei olekaan niin musta-valkoista,
ehkä ei olekaan olemassa yksiselitteisesti onnellisia tai onnettomia tapahtumia.

Ehkä ne vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin kulkevat käsi kädessä:
niinkuin onnettomuus saattaa synnyttää muassaan hyviä asioita,
niin myös onni saattaa kätkeä sisälleen ikävyyksiä.

Ehkä mitään elämän sattumuksia ei pitäisikään edes yrittää luokitella heti niiden tapahduttua,
vaan katsella niitä vasta ajan ja välimatkan päästä.

Ehkä ne vasta silloin pystyy näkemään kokonaisuutena,
ehkä vasta silloin pystyy punnitsemaan, kumpaa tapahtunut loppujen lopuksi piti enemmän sisällään,
hyvää vaiko pahaa – vai kenties molempia samanveroisesti.

Tuollaisia minäkin olen tässä vuoden lopussa miettinyt, miettynyt kulunutta vuotta ja miettinyt millaisen ”loppulauseen” siitä tänne  kirjoittaisin. Ehkä en tänään tai huomenna sitä teekään, ehkä vielä koetan nähdä kokonaisuutta selvemmin… Historioitsija minussa allekirjoittaa Nikolaksen pohdinnat,  ja annan vielä aikaa pohdinnoille.

Leinon ”Joulutarina” on luokiteltu lasten ja nuorten kirjaksi, – en oikein ymmärrä miksi. Tai sitten pitäisi kuunnella/lukea enemmänkin nuorten kirjoja?

Hiihtäminen oli tänään eilistäkin mukavampaa. Pienen ohikiitävän hetken se tuntui ihan sujuvankin. Ja aamun sinisessä hämärässä, hyväkuntoisilla ja luistavilla laduilla oli tilaa ja mukava hiihtää.

Vuodenvaihteessa

Muistuipa mieleen kuluneen vuoden alusta yksi hiihtolenkiltä paluu, vähän sellainen ”sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” -juttu. Se oli se päivä, jolloin Suomen ensimmäinen korona-tartunta kirjattiin, ja juuri Saariselällä olleella henkilöllä. Silloin meillä oli jo monta muutakin huolta olemassa – mutta eipä tiedetty, mihin kaikki vielä johtaisi. Ja eihän mikään ole mitenkään päätöksessä, aika kuluu edelleen, edelleen elämänmeno muuttuu. Olin vähällä kirjoittaa ”elämä jatkuu”, mutta se ei nyt oikeastaan sovi tähän. Tänään on joulun alla menehtyneen ystävän hautajaiset Oulussa.

Ajatuksissa on ollut sekin, mutta muutoin tänään on ollut hyvä, leppoisa päivä. Ja jotain yhteenvetojakin vuodenvaihteeseen liittyen kuitenkin tein, vaikka ”loppulause” siirtyköön.

Mm. Instagram-tilini TOP Nine -kollaasi.

 

 

Kiitokset kaikille seuraajille ja tykkääjille. Instagram on minulle ennen kaikkea kuvien julkaisukanava, vähän sellainen markkinointijuttu. Tai siellä siis yritän osoittaa, että osaan kuvata. Insta-stoorit taas ovat vähän sellainen ”mini-blogi”. Siellä on hyvin satunnaisesti, hyvin vaihtelevia, aika lailla henk.koht. juttujakin – ihan ilman mitään ”linjaa”.

Tuulestatemmattuja juttuja seuraavat …

Facebook-julkaisuista olenkin melkein luopunut, mutta blogi on ja pysyy. Edelleen samanlaisena tajunnanvirtana ja kuvakavalkadina ja reseptiarkistona, ja toivottavasti joskus taas myös matkapäiväkirjana. 😉 Kaksitoista vuotta päivittäin juttuja ja kuvia. Kahdelta ensimmäiseltä ei ole tilastoa, mutta tässä sekä vuosittaiset että  keskimääräiset päivittäiset vierailut.

Jos seuraavan vuorokauden aikana blogiin tulisi 1039 vierailua, tämä vuosi 2020 olisi kolmanneksi paras kaikista. Nyt vähän sellainen jaettu pronssi. 😀 Vaikka eipä tässä mitään kilpailua. Ihan itsekseni tätä puuhastelen. Yhteensä näyttökertoja on 1 277 627 ja kommenttejakin jo melkein 13 000.

Mihinhän suuntaan huomenna hiihtelisi?

 

 

(Joulu)posti

Postikonttori - muutama vuosisata sitten

Liljeblomin talo

Liljeblomin talo  Torikadulla on Oulun vanhimpia puurakennuksia, tosin vuoden 1822 palon jälkeinen. Sen rakennutti (1831) nahkuri Tornberg. Empiretyylisen päärakennuksen pihapiirissä oli lisärakennuksia, ihan kuten missä tahansa 1800-luvun puolivälin kaupunkitalossa. Rakennuksissa oli muun muassa leivintupa, liiteri, navetta, talleja, nahkurinverstas ja heinälato. Nahkurin jälkeen talon omisti kauppiass ja laivanvarustaja Toussaint Liljeblom. Tuolloin elettiin Oulun laivanvarustuksen ja tervakaupan vaurainta aikaa. Liljeblomin jälkeläisten jälkeen, 1960-luvun puolivälissä, rakennus siirtyi kaupungille, mutta 90-luvulla taas yksityiseksi asuintaloksi; entisöintityö tehtiin niin pieteetillä ja hienosti, että se ansaitsi Viiskanta-palkinnon.

Liljeblomin talon jouluinen (toissa-aamuinen) julkisivu ja se, että talossa toimi 1800-luvulla vähän aikaa myös postikonttori, johdattelvat päivän aiheeseen. 🙂

Posti kulkee – moneen paikkaan 

Postikonttorit tai ainakin Posti (ent. Itella, ent. Posti) on tärkeä palvelu juuri näin joulukuussa, joulun tullessa. Ja onpa sen toiminnassa ollut taas kömmähdyksiä.

Esimerkki 1: tilasin Ifolorilta ”jatkotilauksen” kalentereita, yhteensä kahdeksan kappaletta. Jostain, edelleen selittämättömästä syystä, postin kulku kesti kaksi kertaa kauemmin kuin tavallisesti = melkein kaksi viikkoa. Sitten tuli kännykkääni ilmoitus, että Ifolorilta on paketti Tuiran postissa. Minä kiirehdin seuraavana aamuna hakemaan jo odotettuja kalentereita, paluumatkalla postista kotiin tulee viesti, jossa todetaan, että Ifolorilta on tullut minulle paketti – Tuiran Lidlin pakettiautomaattiin. Ihmettelin kovasti, että mitä ihmettä? Minähän juuri hain sen postista. Ajan kuitenkin Lidliin, ja naputtelen koodin automaattiin ja tsädäm: lokerossa on Ifolorilta minulle paketti, ihan saman kokoinen kuin se postista hakemani. Ovatko lähettäneet tuplasti kalentereita?

Kotona avaan paketit ja molemmissa, aika isoissa pahvipakkauksissa, on neljä kalenteria. Olisivat mahtuneet yhteen pakettiin, ja olisivat varmasti molemmat mahtuneet samaan jakelupaikkaan: joko Tuiran postiin TAI Lidlin automaattiin. Jos Ifolorilla on edelleen tapana tuhlata (olen ennenkin moista tuhlausta kritisoinut) ja lähetellä saman tilauksen tuotteita eri paketeissa, niin miksi posti sitten vielä jakaa ne kahteen eri noutopisteeseen. Okei, ei iso vaiva minulle, mutta silti, ja entäs jos olisin jo rollaattorimummo tai muuten vaikeasti liikkuva?

Esimerkki 2: Lähetimme Pehtoorin kanssa postikortit mökiltä ystäväpariskunnalle: sellaisia meidän sisäpiirijuttuja nämä korttien postittelut. Kaksi korttia, samanlaiset merkit, osoitteet oikein ja selkeästi, samasta paikasta (Saariselältä) samaan osoitteeseen (Oulun Koskitielle). Ja kuinka ollakkaan: kortit saapuvat perille eri päivinä.

Joulukortit kulkee

Ja sitten esimerkki siitä, että tänä vuonna lähetellään joulukortteja. Niin iloisena ja ylpeänä voin kertoa, että olen myydyt melkein 2000 joulukorttia! Suoramyynnillä, tilimyynnillä, ”tukkumyynnillä” liikkeisiin ja museoihin. Minulla ei ole enää kuin pari 10 kappaleen nippua kortteja jäljellä. Jos joku vielä kaipaa, niin kannattaa käydä vaikka Tuuma & Tikissä, Muoriprivaatin Pop-Up-kaupassa, Taitoshopissa, Kukkakauppa Kanervassa, Aleniuksen puutarhalla, Kauppahallin SaagaShopissa, Toripakan kioskilla, LifeStyleNordicissa – ainakin niistä pitäisi löytyä… Kalenteritkin (70 kpl!!) on jo loppuunmyyty. Tuntuu kyllä mahdottoman mukavalle, että kuvaustuotoksistani on tykätty. Ihan kuin olisin tehnyt hyvästi hommia, – sellaisesta tulee hyvä mieli.

Yritystä on

On ollut ihan työpäivä tänään.

Kova pyrkimys yhteen minulle aika isoon projektiin mukaan. Pitkässä kuusessa on, eikä ollenkaan varmaa, mutta olenpa koettanut osoittaa osaamistani. Minähän en oikeastaan koskaan ole ”hakenut töihin”, eikä tässäkään ole siitä kiinni, mutta yritän kuitenkin saada itselleni hommia. Innossani olen edes tästä mahdollisuudesta yrittää.

 

Oulun kaduilla

Kiertelin tänään kaupungilla päämäärättömästi, tepastelin katuja ristiin rastiin, ulkoillen, isompia ajattelematta, tarkkaillen, kameran kanssa luonnollisesti, etsiskellen uusia ideoita, kuvakulmia, jotain projektia yritän kehitellä. Pienen pieni itu ehkä onkin jo… Jos enää viitsin. Toivottavasti. Onhan tämä hyvä harrastus kuitenkin. Joulukorttien ja kalentereidenkin hyvä menekki rohkaisee myös pitämään Muistikuvia-putiikkini hengissä: ehkä ensi vuonnakin voin harrastuksella rahoittaa harrastusta.

Oulussa on tällainenkin – kuten monet varmaan ovat lehdistä lukeneetkin. Vaikka Covid fan tutte -oopperan ja sen koronahuumorin ymmärsinkin, jopa pidin, niin tämä ei minua oikeastaan naurata, enkä oikein ymmärrä. Noh, ehkä se ei olekaan kaltaisilleni kukkahattutädeille tarkoitettu markkinointikikka. 🙂  Tuli vaan mieleen, että jos tänään ilouutisena kerrottu koronaroketteen kehitystyön hyvä tulos auttaa jo kevätpuolella torjumaan Covid-19 -viruksen, niin mitenhän käy baarin nimelle? – Ehkä se jää elämään ja muistuttamaan tästä vuodesta. Enpä ole kyllä koskaan tuolla paikalla olleessa baarissa käynyt, ihan sama mikä nimi sillä on ollut, joten oikeastaan samapa tuo.

Joulupostikortteja Oulusta

Vaikka pyhäinpäivä ja Halloween (kertauksena sen ”Lyhyt historia” linkin takana) sekä isänpäivä ovat vielä viettämättä ja vaikka jouluun on kaksi kuukautta aikaa, kaupittelen jo joulukortteja ja ensi vuoden kalentereita.

Viime vuoden marraskuussa, kun neljä ensimmäistä ”Oulun kauniit, vanhat rakennukset” -sarjani korttia olivat valmiita ja olin viemässä niitä museoihin, kahviloihin ja muutamiin putiikkeihin myyntiin sekä myymässä ystäville, moni kysyi, eikö ole joulukortteja? – Ei ollut, ei. Mutta nyt on.

Otin kyselyistä vaarin ja viime joulun tienoilla kävin kuvailemassa ”kaikki” Oulun kauniisti valaistut julkiset rakennukset ja muutaman muunkin, ja nyt olen saanut työstetyksi noista kuvista kaksi korttia.

Ne tulivat viime perjantaina painosta; värit toistuvat hyvin, kortit ovat laadukkaita ja niissä on vähän samettiselta tuntuva pinta. Ehdottomasti paras painotyökokemukseni tähän asti. Korttikuvat näet paremmin pikkuruisen firmani sivustolta: ”Kortti- ja kalenterikauppa”. Sieltä löydät sarjan kaikki muutkin kortit, samoin korttipakettien hinnat, myös ensi vuoden kalenterin tiedot. Sekä korttien että kalentereiden tilaus sivuston kautta tai vaikka suoraan minulta (reija at satokangas.fi tai whatapp).

Nyt ei tarvitse lähteä kauppoihin etsimään kortteja, eikä pieniä joululahjoja – kalenterihan on hyvä ja tarpeellinen lahja, eikö vaan? Tai entä jos hankit korttilajitelman lahjaksi?

Ehkä juuri näin koronavuonna ystävä, täti tai tuttu ilahtuisi kortista tavallistakin enemmän? Toinen korteista ei välttämättä ole edes ”pelkkä” joulukortti, vaan sellainen ´Oulu by night´ -kortti, jossa keskellä kaunis, rempattu Kauppahallimme!

Jos haluat, voin toimittaa korttien ohessa myös joulupostimerkit, joten sinulle ei jää kuin korttien kirjoittaminen ja postitus. 🙂 Tänä vuonna jouluposti helposti ja hyvissä ajoin?

Toimittelen tilauksia kerran pari viikossa, ettei tarvitse kauaa odotella.

 

Tunnelmia lokakuisena sunnuntaina

Kalenteri ja ulkoilma eivät oikein tuntuneet olevan samalla aikajanalla. Lokakuun loppu ja silti lämmin, aurinkoinen, tyven mitä kaunein sää.

Aamupäivän pakkailin ja hinnoittelin kortteja, sitten ulos.

Päätin kuvata vain heijasteita, mutta eihän sekään päätös pitänyt. Mutta valo oli leppeä, hyvä kuvattava, kirkas muttei kova.

 

 

 

Toissapäiväinen lumi kuin kuorrutteena …

Tässä kohtaa ajattelin, että olo vähän kuin minulla. Tummaa, tasaista, sitten kirkasta, virtaavaa, kultaista, joka kuitenkin vie alaspäin ja lopuksi kuohuu ja vaahtoaa.

 

Vastavärit toimii aina, – syksyllä varsinkin.

Kuusisaaren rannassa ja vastarannalla oli lippoajia. Näin monen saavankin kalaa – myisivätköhän jos kävisi kysymässä?

Tähän halusin lopettaa. Kuitenkin kuivilla ja ympärillä tyventä. Tähän pyritään.

 

 

Onnistuneita juttuja

Vaihteeksi Intrussa tänään. Minähän hankin tässä joku viikko sitten uudet silmälasit, kahdetkin: ajatuksella että toiset ovat ”työntekoon” eli kuvaamiseen ja koneella istumiseen, sekä ulkoiluun ja ajeluun autolla tai pyörällä ja sitten toiset on sellaiset ”paremmat lasit” eli kun olen seurassa tai kaupungilla etc. Jälkimmäiset (Guccin nenätyynylliset, siimalliset) eivät ole oikein ”istuneet”. Olen käynyt kahdesti niitä säätelemässä, eikä ihan täsmällistä näkyvyyttä ole saatu aikaiseksi. Sitä paitsi ne ovat myös hanganneet. Eilen optikko (lupauksensa mukaisesti) soitti kun edellisestä sovituksesta ja säätelystä oli viikko kulunut. Kerroin, että aika hyvin ne toimii, mutta en voi kyllä koko päivää pitää, enkä tehdä mitään tarkkaa (= lukea).  Ja sain kuulla että minulla on mahdollisuus vaihtaa sangat. Olin yllättänyt, todella iloisesti yllättynyt. Tänään kävin sitten sovittelemassa uudet pokat. Nyt on sitten taas hyvin samantyyliset kuin entiset. Mutta olkoot, pääasia, että näen niillä.

Toinen positiivisen, uudenlainen asia tänään oli se, että Tyär teki meille safkan. Eipä ole tässä talossa ennen siskonmakkarakeittoa syöty, mutta tänään syötiin ja hyvää oli. Ja kyllä minusta oli mukava kun sain istahtaa ruokapöytään suoraan Photoshopin ääreltä eli minun ei tarttenut tänään köksäillä.

Ja kolmaskin hyvä juttu: joulukortit vihdoin valmiit ja lähtivät painoon! Heti marraskuun alussa tilattavissa, – aika hienot niistä tuli.

Moneen ehdin :)

Päivä täynnä tekemistä.

Mummin päivä pienten kanssa alkoi jo ennen kahdeksaa. Aamutoimet ja parit muistipelit rauhassa, eikä meillä kiirettä uloskaan, kun sää oli mitä ankein. Siirryttiin sitten mummilaan, jossa iso Lego-arkku esiin. Ja Eeviksen kanssa vietettiin pitkä tovi katsellen Youtubesta delfiini-videoita. (Pian) kaksivuotias oli ihastuksissaan: ”Oi”, ”oho” ja pulputusääniä. Niinpä tänään ei katseltukaan ollenkaan poroja, jotka ovat elokuun mökkireissun jälkeen olleet tytön mieluisimpia nettijuttuja.

Kummitätikin piti ”välitunteja” leikkien lasten kanssa, pappa myös päivähoitolaisten seurana, joten hyvin ehdin laittaa sapuskaa ja vähän huushollatakin. Juniori päästyään neljältä töistä tuli syömään ja sitten kun lähtivät minä suuntasin kaupungille muutamia tarpeellisia kuvia ottamaan. Olipa kylmä vinkka. Mutta kaunis valo auringonlaskun jälkeen. Tällainen Kauppahallin viereisen hotellityömaan mukaanotto (yhteen) kuvaan tuntui ajankohtaisuuden vuoksi tarpeelliselta. VIHDOINkin tontilla tapahtuu jotain.

Ja sitten kotiin viimeistelemään korttitilausta. …

Valokuvanäyttelyssä

Merkillisen lämpimänä, tosin hyvin, hyvin kosteana aamuna päätin suunnata pyörälenkkini Oulunsaloon, jonka kirjastossa on kiinnostava valokuvanäyttely. Pohjoisen Luontokuvaajat ry:n (POLKU) valokuvaajat ovat koonneet näyttelyn, jossa on yli 20 hienoa luontokuvaa… Jos sielläpäin liikut kannattaa piipahtaa katsomassa.

 

Minullekin on kerran, tai parikin, vinkattu Polkuun liittymisestä, mutta eka kerralla en tuntenut ollenkaan olevani riittävä taidoiltani ja toisella kerralla oli vielä VAT-koulutus niin pahasti kesken, kuvattavaa oli koulun puolesta yllin kyllin ja usko omaan kuvaamistaitoon liki pohjamudissa, että olin vielä vähemmän innokas.

Joka syksy kun on Vuoden Luontokuva -tapahtuma, jonka järjestäjänä Oulussa on nimenomaan Polku, harkitsen, että josko lähtisi mukaan. Ja vähän samanlainen juttu on Oulun Kameraseuran kanssa. Noh, kumpaankaan en ole (vielä ainakaan) hakeutunut. Enkä ehkä sittenkään hakeudu. Jotenkin taitaa yhdistytoiminnat olla minulta aika lailla ohi… Toisaalta vannomatta paras.

JOS olisin polkulainen, niin minkä kuvan olisin laittanut ehdolle näyttelyyn? – Minähän kuvaan pääasiassa Oulua, ruokaa ja Lapissa luontoa. Niin ja reissuissa, joita muistan meidän joskus kauan sitten tehneen, kaikkea mahdollista. Onko vuosien varrella tai vaikka tältä kesältä joku luontokuvani, joka on jäänyt mieleesi? Tai ylipäätään, millaiset kuvani ovat miellyttäneet? Ovatko mitkään? 😀 Onko joku  Instagramissa olevista (lähipäivinä tulee 700 kuvaa täyteen) kuvistani ”kolahtanut”, tai ehkä kuvatoimisto Vastavaloon lähettämistäni otoksista joku?

Tänään kävin Vihiluodon Torpan rannassa kuvailemassa hyisen näköistä merta, joutsenia, rantavitikkoa, mutta on niin ankeita otoksia, jotta roskiin menevät ihan saman tien. Joten tähän otos Ainolon puistosta sunnuntailta. Huom. leijuva keltainen lehti oikealla 😉

 

Ruoka on se juttu!

Intiaanisyksy? – Liekö sellaista käsitettä olemassakaan. Intiaanikesähän on toki koettu ja tunnettu (Wikipedian selitys: Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan.) Tänään Oulussa on parhaimmillaan ollut +18 C.

Aamulla toki oli vielä sumuista, vähän tihkuistakin, ja minulla ensimmäisenä kauppa- ja apteekkireissu…. Sitten Caritakseen ja iltapäivällä hommia. ”Leipä on murusina maailmalla” – vai miten se sanonta meneekään. … Minun vaatimattomaan valokuvaus”uraani” sanonta sopii erinomaisen hyvin; tänään paremmin kuin koskaan. Olin iltapäivän kuvaamassa leipää, ja toki bakery-putiikkia muutenkin. Oulun kauppahallissa on Puistola Bakery, jossa sain iltapäivän kamerani, varsin kelvollisen assarin ja hyvän ”työpaikkavälipalan” kanssa kuluttaa. Kuvauskeikka, yesh!

Jos/kun Oulun Kauppahallissa käytte, niin tuo Puistola Bakeryn ruisrevitty ja Pekurin graavilohi … Ihan vaan ohimennen mainitsen, että nyt ollaan perusasioiden äärellä! Niin hyvää1

Kunhan kotiuduin ryhdyin hieman epäröiden pohtimaan, että ”ulos vielä haluan mutta että ruokaakin olisi tehtävä… ” Pieni neuvonpito Pehtoorin kanssa ja lähdin pyörällä kohti lempparireittiäni Oulujokivarteen. Ja sitten minulla olikin treffit Nallikarissa. Pehtoorin ehdotuksesta ja kustantamana söimme erinomaisen hyvin – onhan Nallikarissa menossa äyriäisviikot. Annoksessani (pahoittelen kännykkäkuvan laatua) grillattua tonnikalaa ja hummeria. Ja salsaa! Sain kuin sainkin ainesluettelon: tulette vielä näkemään versioni siitä!

Nallikarissa – ravintolassakin – on maisema niin hyvä. Ja ruokakin.

Iltasella chattailya lasten kanssa.

On viikonloppu. Koetan asennoitua – unohtaa ja elää!