Valokuvaus

Elämyksiä

Eilen illalla kun palasin leffasta, oli Merijalinrannassa hyvin kaunis valo. Hiljainen, tyyni tunnelma. Kesäilta. Ja minä ajatuksissani vielä Elton Johnin maailmassa. Ja olen niin iloinen, että kävimme konsertissaan Helsingissä 

Rocketman -elokuva on Elton Johnin elämästä noin 45-vuotiaaksi. Se on hyvä elokuva, ei mikään suurenmoistakin suurenmoisempi, mutta se on oikein hyvä. Harvoin ajattelen leffasta tullessa, että voisin katsoa vaikka heti uudelleen. Tästä ajattelin. Luulen, että se olisi mielestäni toisella katsomiskerralla vielä parempi. Periaatteessa suunnilleen tiesin Eltonin elämänvaiheet, mutta kaiken tapahtuneen volyymi on valtaisampi kuin ajattelin. Elton John on itse todennut elokuvasta: ”On ilmeistä ettei kaikki ole totta, mutta se on totuus”. Hän on itse tuottanut elokuvan ja mm. hyväksyt Taron Egertonin esittämään itseään ja myös kiittäen hyväksynyt Egertonin tulkinnat lauluistaan.

Ja Taron Egerton on se, miksi voisin mennä uudelleen leffaan. Eilen katselin Eltonin Johnin elämästä kertovaa rohkeaa ja rokkaavaa elokuvaa, mutta toisella kerralla keskittyisn Egertoniin ja hänen tapaansa laulaa. Pidin valtavasti. Joten niinpä tänään aamulla meni pitkästi toista tuntia, kun katselin netistä hänen haastattelujaan ja duettojaan Elton Johnin kanssa. Elokuvan lopussa on uusi biisikin ( Youtube ), ja senkin he laulavat (myös elokuvassa) yhdessä.

Lopulta sitten sain lähdetyksi päivän pyörälenkille. Olipa mukava reitti.

 

Taas uusiakin pätkiä – ja taas minä ajattelin, kuinka ihanaa olisi asua veden äärellä.

Kuvassa Maikkulan kartano. Siellä vietin karonkkani. Jo 15 vuotta siitäkin.

Pehtoori oli polkenut tänään Haukiputaalle, mutta iltapäivällä lähdimme sitten vielä yhteiselle ajelulle. Mentiin kaupungille syömään. Oulun etniset ravintolat -kierros on vielä kesken. Tänään oli vuorossa bangladeshilainen ravintola – kirjoittelen huomenna siitä…

Kaupungista pohjimme kohti Nallikaria ja Möljää. Siellä on Igloo -kahvila, ja se on ollut aina aamuisin/aamupäivisin kiinni, kun olen ohi ajellut, joten ajattelin, että mennään jälkkärikahville iltapäivällä. Ei ollut auki tänäänkään. 🙁

 

Pilvet roikkuivat kovin alhaalla, tummanpuhuvina näyttivät uhkaavilta, mutta ei tullut tälle päivälle sadetta.

Iltasella kuvahaasteita ja Vastavaloa, äänikirjaa… kesä on jo puolessa.

Viinikerhon käytyä

Viinikerhon maistelun järjestelyvastuu oli meillä: teemaksi valitsin kesäviinit ja Etelä-Afrikan. Sieltä tulee hyviä valkkareita, jotka sopivat kesäisten salaattien ja keittojen kanssa tarjottavaksi ja sieltä tulee hyviä, lämpimiä punaviinejä, jotka on  kuin tehty grillattujen liharuokien makua täydentämään. Ja yksi tärkeä syy oli se, että meillä on ollut jemmattuna syksyllä 2009 Kapkaupungista ostettu erittäin kallis punaviini (Rust en Vrede 1694 vuosikertaa 2006), jonka halusin saada jo maisteluun, ettei viini ehdi etikoitua. Ja tälle viinille sitten ostin pari verrokkia.

Ei ollut etikkaa, ja olisi voinut olla vielä muutaman vuoden kypsymässä vielä pehmeämmäksi, mutta todettiin kyllä erinomaiseksi. Kuten myös muut melkein kaikki muutkin. Eikä kukaan valittanut ruoastakaan, joka oli kyllä aika vähän etelä-afrikkalainen. Jälkkärinä ollut sitruuna-marenkikakku sai kiitosta ja kehuja, ja sen ohessa tarjoamani etelä-afrikkalainen Amarula-tilkkanen sopi tarkoitukseensa oikein hyvin. Mutta sen kakun teko!! Ohjeen otin uudesta keittokirjastani ”Viikonloppu lautasella”, jonka tekijän Teemu Auran uralla ko. kakulla on ollut käänteentekevä vaikutus. Ja minä tykkään sitruunakakuista, -piiraista ja -juomista ja ylipäätään sitruunasta.

Hyvin harvoin valitsen monimutkaisia ohjeita, mutta nyt tämä sivun mittainen rimpsu ei pelottanut. Mutta toista kertaa en tähän ryhdy. Kakku vaati viisi eri vatkausta, valkoisia ja keltuaisia erikseen, vesihauteessa kypsennystä, jäähdyttämistä ja paistamista ja huh huh! Ei vaikeaa, mutta tiskiä ihan hirveästi ja aikaa vaati enemmän kuin mikään aiemmin tekemäni kakku. (Kuva eilisessä postauksessa ja Instassa.)

Eiliset vieraat toivat parikin kimppua kotipuutarhoistaan. Tämä yrttimaan kimppu on kaunis ja hyvä idea. Minullakin löytyisi takapihalta melkein kaikki samat yrtit, mutta enpä ole tällaista keksinyt/osannut sitoa. Otin kuvia, eri versioita. Nyt pikagallup: kumpi kuva miellyttää sinua enemmän? Tumma vai vaalea?


Lähimatkailua pyöräillen – taas Liminkaan

Tänään kotona. Ei kylläkään Kyllikki Virolaisen eikä edes Pirkko Koskenkylän (= Jäppinen) tyyliin, vaan enimmäkseen olin ulkona, ihan ilman kotitaloushommia.

Vein tyttären ja pyöränsä aamujunalle (klo 8.30 Oulu – Helsinki) ja sitten oli minunkin aika viikon tauon jälkeen lähteä vähän pidemmälle lenkille, semminkin kun oli mitä kaunein, joskin viileähkö (+ 14 C), kesäaamu. Ja takana mökkiviikon aikana  taas enemmän energian tankkausta kuin kulutusta – olkoonkin, että hiekan lapiointi on perinteisesti ollut minulle aika hyvää liikuntaa. 🙂 Mutta kyllä me hyvin söimmekin.

Limingassa viimeksi käydessäni jäi vähän vaivaamaan, että jäi moni kuvanottamisen paikka käyttämättä, joten ajattelin, että tänään. Mutta enpä tänään – vielä – Arboretumiin asti polkenut. Kylällä (joka perjantaina puolelta päivin oli autio kuin ydinsodan jälkeen) sentään osasin edelliskertaa helpommin hakeutua kuvaushuudeille. Ja kun keväällä kiinni ollut kesäkahvila oli nyt kesälläkin kiinni, niin käytin Erjan edellisen Limingan pyöräilyni postauksen yhteydessä kommentissaan antamaa vinkkiä ja menin ”lounaalle” Cafe Laukeuteen. Lounaaksi valitsin aurinkoisen päivän kunniaksi jätskin, – ei ollut muuta kuin mansikka-vaniljapehmistä. Jäipä se syömättä. Oli niin esanssia, niin esanssia. Mutta patiolla oli mukava istuksia.

Limingan kirkossa ei ole aiemmin tullut käytyä, joten sinne siis. Parisataa vuotta vanha (Limingan viides) kirkko on paljolti Engelin oppilaan A. F. Granstedtin kädenjälkeä. Pitkähkön tovin siellä vietin, kuvailin, kyselin poloiselta opastytöltä kaikenmoista ja sitten jatkoin matkaa.

Koskapa pilvet nousivat sisämaasta pahaenteisesti, lähdin kotimatkalle.

Kuten jo aamusella olin huomannut,kyllä nyt on hienosti rempattu vanhoja kevyen liikenteen väyliä (Ämmänväylän ja Tuiranväylän sillat). Reitti on ollut ainakin kuukauden verran suljettuina, mutta nyt! Avot!

Ja sitten tehty kokonaan uusi silta Kuusisaaresta Raatinsaaren. Nyt näkyy vanha ”hotel du Raatti” (jossa oli yksi Oulun ensimmäisistä ravintoloista) entistä paremmin. Talon historiasta täällä… KLIKS.

Tällä lähimatkailureissullani keksin ratkaisun minua askarruttaneeseen ongelmaan: ”Miten tänä vuonna käy perinteisen kesäkuvakilpailun”. Ja keksin vastauksen. Huomenna julistan ”kisakutsun”. Kannattaa siis pysyä linjoilla… 😉

Huoltopäivä

 

Iltapäiväksi oli sovittu äidin kanssa pyörätuoliajelua kesäkaupungissa, torilla ja hautausmaalla, mutta kun hän ei sittenkään halunnut lähteä, jatkoin aamupäivän teemaani: pyörällä ajelua ja huoltotoimia. Aamulla olin nimittäin pienen Nallikari-Toppilansaari lenkin jälkeen ajanut kampaajalle ja kun kerran kaupunkirullailusta ei tullut mitään, tuosta vaan tilasin ja sain ajan niska-hartia-hierontaan, jolle olisi ollut tarvetta jo pari kuukautta sitten, ja ajelin taas tunteroisen ristiin rastiin odotellessani Edenin hierojalle pääsyä. Nyt on teiden varret kauniita pitsisiä, kukkaisia, syreenit kukassa Hietasaaren huviloiden pihoilla ja vedet kimmeltää.

Ja jopas nyt on mellevä olo, kun veri kiertää päässä, jossa on lyhyeksi leikatut hiukset. Huoltohommat hoidettu.

Tänään lounaspaikaksi valikoitui Villa Hannala, jossa puolenpäivän jälkeen oli kymmenittäin lohisopalle tulleita. Minulle riitti lohirieska – ja muutama kuva. Mihinkähän seuraavaksi lounaslimpparille tai -leivälle? Onko blogini seuraajilla vinkkejä viehättävistä, erikoisista, kivalla paikalla ja alle 40 km säteellä Oulusta olevista kahviloista tai kesäkeitaista, joissa kannattaisi käydä? Mielelläni otan vinkkejä vastaan. Iin Huilingissa kävin talvella ja varmasti käyn nyt kesälläkin. Ja Oulunsalon museokahvilaan ehkä jo ensi viikolla, mutta onko muita?

Huoltopäivä myös Muistikuvissa. Ihan laskutushommia (= 2 laskua 😀 )! Ja kansioiden perkausta. Kun Vastavalon ensimmäinen vuosi tuli jokunen viikko sitten täyteen ja 1400 kuvaa sinne ladatuksi, päätin, että nyt hellitän sen kanssa. Höpsis. Mikä on ehkä tulkittava siten, että minusta on kuitenkin kiva ottaa kuvia ”julkaistavaksi” ja toivon mukaan myytäväksi. Kuvaamisen ilosta tässä täytyy olla kysymys, koska ei tämän touhun takana ainakaan taloudellinen kannattavaisuus ole. 😉 Ehkä pitäisi ryhtyä puuhaamaan näyttelyä jonnekin – ehkä jonnekin kesäkahvilaan? 🙂

 

Juhlapäivä

Viime sunnuntaina kun oli Apsun 4-vuotissynttärit, poika koetti avata yhtä lahjapakettiaan, eikä tahtonut saada sitä auki, joten pyysi serkkuaan (jota pitää yhtenä maailmankaikkeuden parhaana tyyppinä, jo yläastelaista M:aa (joka on usein ollut meilläkin)) auttamaan. Kun kiusoittelin ja kyselin, liekö M:llakaan osaa auttaa? Apsu totesi: ”Osaa se, se on … kun se on sukulainenkin”.  🙂

Minulla oli tänään vähän sellaisella mandaatilla yo-kuvaus. Apsun serkkutyttö, juuri tuon yllä mainitun M:n isosisko, sai tänään valkolakkinsa, ja oli kysellyt minua kuvaajaksi juhlaansa, ja samalla potretin ottajaksi. Mieluustihan lupauduin. Oli ilo. Kaunis, ja niin kohtelias ja positiivinen nuori nainen.

Muita yo-juhlia meillä ei kalenterissa ollutkaan, joten sopi oikein hyvin.

Periaatteessa olisi voinut olla kotonakin juhlat. Mutta kun ammattikorkeassa ei mitään valmistujaisia, publiikkeja, kevätjuhlia tms. järjestetä, niin ei ollut paikkaa tai juhlaa, jossa olisi suvivirttä veisattu. On oikeastaan vahinko, kun monet tiedekunnat ja/tai ammattikorkeat eivät mitään maisteripromootioita, insinöörijuhlia, päättäjäisiä, ammattiin valmistuvien juhlia järjestä … ei ole mitään opintojen ”virallisia” lopettajaisia.

Meillä humanisteilla viimeiset parikymmentä vuotta on jonkinlaisia – talvisin aika pienimuotoisia – publiikkeja kyllä pidetty. Minusta valmistuneet sellaisen ansaitsevat. Minullekin ne ovat olleet tärkeitä juttuja. Monen vuoden opintojen jälkeen on mukava edes pieni juhla viettää. Elämän virstanpylväitä tuollaiset kuitenkin on. Monivuotisen ahkeroinnin ja työn jälkeen on hyvä pukeutua hyvin, syödä kakkua ja kohottaa malja. Juhlalle on syynsä.

Meidän Juniriolla olisi ollut tänään juhlan paikka. Niin vain poika insinööriksi valmistui. Valmistui neljässä vuodessa kuten ”kuuluu”, ja vieläpä ihan kelpo arvosanoin. Lukion jälkeen ei tiennyt mihin lähtee, mitä tekee, mihin pääsee… Sitten armeijan, pulla- ja pakettikuskin työteliäiden vuosien jälkeen pääsi tekulle, sai pari lasta, teki töitä melkein koko ajan opintojen ohessa  … ainakin äitinsä iloksi ja hämmästykseksi. Ja suoritti opintonsa.

Parikymmenvuotisen opinto-ohjaajan elämäni aikana tulin usein miettineeksi (koskeekohan enemmän humanisteja kuin muita?), että on helpompi päästä yliopistoon kuin sieltä pois. No ainakaan Juniorin ja ammattikorkean kohdalla tämä ei pitänyt paikkaansa. Ja tosiasiahan on, että nuorilla miehillä ”kypsyminen”, tai siis vastuu omasta elämästä ja opinnoista, tulee usein pari vuotta jäljessä siitä, mitä naisilla. Luulenpa, että Juniorilla vastuullistumista kummasti edesauttoi ensin Apsun ja sitten Eeviksen syntymä. Isät ovat innokkaampia opiskelijoita kuin lapsettomat poikamiehet. Ja tämä on ihan oma mutu-tutkimukseni tulos. 😉

Vähän Juniori mietti valmistujaisten järjestämistä… tai siis, että ”järjestettäisiinkö” :), mutta nyt näyttää siltä, että pidetään sellaiset joskus heinäkuussa vain pienellä porukalla. Samalla juhlitaan sitä, että Juniorin ”kausituuraajan” pari vuotta kestänyt työpaikka Alkossa on vakinaistettu. Se vakinaistettiin kun poika osa-aikaisena haki (oto)kouluttajan paikkaa. Ja sai sen.  On siis nyt Oulun piirin (en tiedä tarkkaan mihin asti ulottuu) kouluttaja, ja on jo kerran käynyt Helsingissä koulutettavana hommaansa varten.

Tällaisina päivinä annan itseni olla levollinen. 😉 Juhlan paikka tänään, monessakin  mielessä.

Kempeleeseen pyörällä

Tänään on tuntunut ihan kesältä. Oulussa oikeastaan eka kertaa tänä vuonna, kun meillä jäi se viime viikon lämpöaalto täällä kokematta.

Aamupäivällä Muistikuvia-asioita, ja sitten jälleen kotiseuturetkelle Helkaman kanssa. Tänään kohteena Kempele. Matkalla ojanpohjilla jo paljon rentukoita.

Oli ihan ”syykin” mennä sinne, sillä yhdellä tutulla, pitkäaikaisella keskikoulu- ja lukiokoulukaverilla, harrastaja-valokuvaaja hänkin, on näyttely siellä. Olin luvannut käydä katsomassa. Ja tänään sinne siis. Tapasimme ja kahvittelimme, ja sitten minä lähdin kuvailemaan Kempeleen ”nähtävyyksiä”: kotiseutumuseo ja kirkko. Kempeleen vanha kirkko on yksi maamme 11:sta jäljellä olevasta arvokkaasta tukipilarikirkosta. Mutta sepä on nyt rempattavana joten enpä päässyt kovinkaan lähelle. Tapuli oli jo maalattukin.

Kotiseutumuseon pihapiirissä vanha maitolava, jossa vanha Valion logo. Tulipa siitä takaumia. Minulla ei niinkään maaseudulle, saatikka maitotilan elämään, vaan kesäjätskiin. Duetto-pikari: suklaata ja vaniljaa, ja puutikku. Siinä pyöreän pahvikipon kannessa oli tuollainen Valion merkki.

Kempele on yksi niitä kunnannimiä, jotka vieraspaikkakuntalaiset, etelän immeiset, taivuttavat toistuvasti väärin. EI Kempeleellä, vaan Kempeleessä. Aika vastikään YLE Ykkösen toimittaja taivutti isompienkin paikkakuntien – kaupunkien – nimiä yhdessä ja samassa lauseessa ihan pieleen: ” – – Seuraavat ottelut pelataankin Kokkolalla ja Rovaniemessä.” Auts! Luulisi toimittajilla olevan vähän parempi suomen kielen taito. Luulisi.

Ilta on kulunut reissukuvia peratessa, ja ”perinteistä” matkayhteenvetoa miettiessä. Huomennapa sitten sen aika.

Lintukuvaaja! ;)

Kun vajaa vuosi sitten pääsin kuvatoimisto Vastavalon kuvaajajoukkoon, päätin, että en sinne lintu-, kasvi- (pl. syötävät) ja auringonlaskukuvia laittele. Nyt siellä kuitenkin on ottamiani auringonlaskukuvia varmaan puolensataa, muutama kasvikuvia, mutta  tätä päivää ei ole ollut lintukuvia. Nyt on.

Kävin illansuussa Ainolassa-Myllytullissa täydentämässä ja paikkomassa vanhojen rakennusten kuvausprojektini kuvia, ja Linnansaaren pienen lammen, joenmutkan tienoilla oli ”Fjällräven-porukkaa” pitkine putkineen ja kiikareineen, mistä ymmärsin, että nyt on joku erikoinen tirppa tähtäimessä. Pysäytinpä sitten siihen minäkin, ja muutaman otoksen otin kahdesta uroksesta. Tunnistusapua sitten sain ystäviltä: mandariinisorsia ovat. Ja ”poikaparina” kuulemma liikkuvat, kertoivat paikalla olleet lintuihmiset. Hienon näköisiä olivat. Aika koreita ovat. Ja Kalevassa haastateltu ystävä, lintutieteilijä kertoi että nämä ovat erityisesti Japanissa hyvän onnen ja parisuhteen vertauskuvia.

Muutapa en tänään olekaan saanut aikaiseksi. Tai siis olen vain istunut koneella ja tehnyt niitä korttikuvia ja kuunnellut kirjaa (”Kellontekijän tytär”). Minusta on edelleen hassua tällaiset päivät, jolloin minulla ole jotain, mitä ”pitää” tai ”kuuluu” tai ”on tehtävä” tai ”on sovittu”. Se on edelleen mukava tunne.

Kovin erilainen lauantai

Päivä alkoi varhain. Olin Ainolan portilla jo paljon ennen kahdeksaa.

Kaunis, kirkas, aurinkoinen pakkasaamu. Toukokuun neljäs!

Autolla olin ajellut kaupungille, ei puhettakaan että olisin uskaltanut lähteä pyörällä liuskastelemaan. Kiertelin ja kuljin pitkin Hupisaaria. Ihan epätodellinen olo.

Ja iltapäivällä ajelin sitten Kiiminkiin. Autolla edelleen, ja mustiin pukeutuneena.

Hautajaiset siellä olivat. Sellaiset, etten ole ennen nähnyt. Paljon opin elämästä ja kuolemasta. Olisinpa oppinut kuvaamisestakin, luulen että opinkin. Valokuvaaja liikuttui, mikä ei ehkä ole hyvä asia. Valokuvaaja ei ollut koskaan tavannut saattoväestä ketään, eikä koskaan ole tavannut vainajaa, mutta nyt tuntuu, että olisi ehkä halunnut tutustua…

Aika isot hautajaiset olivat. Ja minä yritin parhaani kuvatakseni ne.

Pyöräilyn huumassa

Lämmin, ihana, aurinkoinen, oma perjantai.

Yhdeksältä lähdin, puoli kolmelta palasin. Hieman töpeksin menomatkalla: reittivalinta oli tarkoitus olla suorempi, lyhempi, mutta toisaalta – tulipahan kunnon lenkki:  yhteensä 75 km ja pikkusen reilu neljä tuntia polkien! Osin avustuksella, osin pelkästään omalla lihasvoimalla ja sinnillä.

Minulla on nyt ollut sähköpyörä kaksi viikkoa ja olen ajanut sillä yhteensä 360 km. Siis sen verran kuin tavallisesti koko kesänä. Olen ”lopettanut” kävelyn (tosin esim. tänään Limingassa kolmisen kilometriä kävelyäkin) – ainakin tässä alkuhuumassa näin. Puolet noista 360 kilometristä olen polkenut ihan ”tavallisesti” – siis ilman apuja. Tuskin tämmöinen jatkuu kovin kauan, mutta vaikka putoaisi puoleen, on uusi pyörä lisännyt liikkuvuuttani olennaisesti.

Lähtiessä lämmintä oli puolet siitä kuin palatessa (+18 C), oli tyven, ja kotiin päin polkiessa Limingan lakeuksien läpi oli vastaistakin, mutta olihan minulla silloin moottori apuna. Ja dopingia. Allergialääkitys on nyt oltava kaksinkertainen; melkein kuin norjalaisilla hiihtäjillä. 😉

Matkalla kuuntelin Kempeleeseen asti kirjaa, mutta sitten pistin kuulokkeet pois, kuuntelin kevään ääniä, vimmattua linnun laulua, tuulen suhinaa, maaseudun hiljaisuutta. Näin ihan uusia maisemia – Teppolan tien varressa melkoisia linna-asumuksia – isoja omakotitaloja, yhtä luulin kappeliksi! Jokunen pelto oli jo kynnetty, Pohjanmaan lakeudet olivat aika ankeita, mutta näyttivät keväältä. Lupaus kesästä oli olemassa. Kempele – Liminka välin sain polkea melkein ilman vastaantulijoita, merkillinen oma rauha. Ja kevät! Sininen taivas, päin paistava aurinko.

Limingassa oli paljon katseltavaa ja kuvattavaa. Toisaalta tuttu paikka minulle ja Canonille. Kuusi vuotta sitten, kun äiti siirrettiin OYSista (vai kaupunginsairaalasta?) yllättäen (tilanpuutteen vuoksi) Limingan TK:n vuodeosastolle, kävin parin viikon ajan liki päivittäin Limingassa – välillä ihan varmana, että sille tielle äiti jää, mutta niin vain keuhkokuume ja moni muu juttu helpotti. Noilla reissuilla ajelin (autolla) sitten kylällä ja kävin myös kävelyllä ja kuvaamassa museoalueella, arboretumissa ja hautausmaalla.

Museoalueelta ja idylliseltä rantatieltä (kannattaa ehdottomasti käydä!!) lähdettyäni kyselin paikallisilta kahvilaa tai konditoriaa, jossa olisin voinut jotain lounaakseni syödä ja kahvitella virkistyäkseni kotimatkalle, mutta koko Limingan keskustassa ei taida mitään kuppilaa olla. Ei minulle ainakaan osattu neuvoa muuta kuin ”onhan tuossa kasitien varressa ABC”. No sinne en polkenut.

Niinpä kotiin palattua oli ilo Pehtoorin hommaamasta ja grillaamasta nieriästä ja minun tekemistäni lisukkeista, rose-viinistä ja piha-auringosta (eka kertaa syötiin kotipiazzalla) ihan ylivertainen. Melkein kuin ulkomailla olisi.

Ja  tiedättekös mitä? – Pehtoori on eilen myynyt viime vuonna ostamassa fatbiken ja ostanut sähköpyörän!! Ja oli tänään käynyt sillä Jäälissä äitinsä luona. Tiedän yhden toisenkin aktiiviliikkujan, joka on minun innostamanani hankkinut sähköpyörän. Kuume leviää. 😉

BTW: Minun vanha, hyvä Crescent olisi myynnissä: tarviiko joku 7-vaihteista tyylikästä ja laadukasta Crescent Rissa -pyörää (linkin takana melkein vastaava)? Hinta on 275 €. Laitan tähän huomenna kuvan… Laita sähköpostia jos pyörälle on tarvetta.

Nyt kyllä väsyttää, jo ajatus 75 kilometristä tuntuu minulle mahdottomalle, mutta niin hyvälle, että sen tein. Ja Vastavaloon on paljon uusia kuvia!

Kamerahommia …

Aamulla oli kello soimassa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Seitsemältä heräsin muutenkin – kuten tavallista. Tänään sille vaan oli tarvetta, sillä olin luvannut viedä tyttären asemalle.

Äkkiä oli mukava viikko kulunut. Kyllä se aina vieläkin tulee pieni ikävä kun lähtee. Mutta jo kuukauden päästä näemme: palatessa reissusta (enää kolme viikkoa ja ollaan jo kohteessa!) olemme pari yötä luonaan.

Ajelin aamusella Nallikariin. Aamun valossa muutama rakennus kuviin. Nallikarin ja Hietasaaren kautta ajelin myös päivällä pyöräretkellä ja vielä illalla palatessa kaupungista kokouksesta. Ja harkitsen, josko vielä neljännenkin kerran kävisin siellä tai tuossa Meri-Toppilan rannassa: Saharan hiekkamyrsky kun kuulemma lennättää tänne hiekkamurusia, jotka tekevät auringonlaskusta poikkeuksellisen hienon. Saa nähdä, viitsinkö lähteä.

Pyörällä ajelin kaupunkiin ja kiertelin näillä huudeleilla. Ylioppilastalo Rauhala (kuinka paljon muistoja siihen liittyykään!) ansaitsee paikkansa korteissa. Minun kuvakorttisarjani kaksi uutta kohdetta joita vasta kuvailen, ovat Hupisaaret (ja ehkä Myllytulli) sekä Hietasaaren huvilat. Ennen kesää yritän saada viisi tai kuusi korttia/kuvaa valmiiksi. Saapa nähdä ehdinkö. Jos juhannukseksi?

PS. Ks. eiliseen postaukseen pieni ”jälkikirjoitus + kuva” vastauksena kommenttiin. 😉

Ruokakuvia

Milloin olet viimeksi syönyt ruispuolukkapuuroa?

Instagram-tilini seuraajat ovatkin hoksanneet, että minä siitä nautin ennen mökille lähtöä – itsea asiassa useampanakin aamuna, sillä keitin sitä ison kattilallisen. Miksikö? No kun osallistuin ”Makujen Keski-Suomi” -valokuvauskilpailuun.

Kyllä piti pohtia, mitä on keskisuomalainen ruoka. Hain apuja jopa grand old man -paistinkääntäjäystävältäni, joka on eläkkeellä Jyväskylän ammattikorkean ravintola-alan koulutuksen opettajuudesta ja kansainvälinen ruokakilpailujen tuomari. Häneltä, keittokirjoista ja netistä sain tietooni, että marjat, sienet, kalat ja vilja ovat ominta keskisuomalaisessa keittiössä.

Päätin keittää ruispuolukkapuuroa ja tehdä marjajäädykkeen. Kuvasin ne ja osallistuin kilpailuun. Enkä päässyt edes 10 finalistin joukkoon, – oikeasti olen pettynyt. Tuomariston (yli 200 kuvasta) valitsemat finalistit ovat täällä KLIKS Ja kuten sanottu, kuvani eivät päässeet jatkoon.

Siispä julkaisen ne nyt täällä.

Puolukkapuuroa riitti syötäväksi ja kuvattavaksi monenakin päivänä. Lämpimänä ja kylmänä. Kylmästä pidän enemmän, molemmista aika paljonkin. Viritellessäni visuaalisesti kauniita annoksia  tulin kehittäneeksi uuden version puuron lisukkeeksi, – ei maitoa, eikä kermaa, vaan Activia-kookosjukurttia. Ja sitten sellainen vatsaystävällinen zen-tunnelma tarjoiluun. 😀

Halpaa, helppoa, hyvää, vatsaystävällistä. Ja zen! Muistappa se!

Marjajäädykekuva oli tämä. Mutta eivätpä siitäkään tykänneet. Kuvasta siis. Perhe kyllä tykkäsi jäädykkeestä.

Kuvauksista iloa

Kyllä minä tänäänkin mietin, että entä jos en olisikaan hurahtanut valokuvaukseen (tai ruoanlaittoon)? Mitä minä tekisin, jollei minulla olisi kameraa, eikä sen kanssa jonkinlaisia tavoitteita. Tavoitteita harrastuksen – ja noh ”työn” – suhteen. Jollei minulla olisi sitä kaikkea tekemistä, jota kehittelen kuvaamisen ympärille. Olkoonkin, että suurin osa siitä – tai ehkä melkein kaikki?! – on vain omaksi ilokseni, liikuttamisekseni, oppiakseni, – edes jotain tehdäkseni…

Mitä minä olisin tänään tehnyt, jollei olisi iloa ja intoa kuvailla? – Ehkä olisin sitten satunnaisesta lumisateesta ja vähän tuhnuisesta päivästä huolimatta lähtenyt hiihtämään. Kyllä minun venähtänyt kylkeni olisi sen jo kestänyt. Kestihän se eilen kamerakaluston (kamera + 2 objektiivia roikkumassa mukana = yli 5 kg) kanssa kapuamisen Kiilopäällekin. Miksei olisi kestänyt vaikka Prospektorin lenkin hiihtämisen. Olisi varmasti. Mutta kun minulla oli ”kuvaushommia”. 😉  – Mikä loistava tekosyy!

On kuulkaa Ivaloon asti tullut ajeltua, että sain lohta ja rieskaa kuvattavaksi, on takkatulta polteltu (Pehtoori assistenttina) ja kaakaota juotu, että tunnelmaa kuviin on tullut. Pääsiäiskuvia ja parsakuvia. Kaikkea, josta on voitu samalla nauttia.

Lumisadettakin olisi voinut kuvata, ivalolaista arkea, vähän ankeaa tunturimaisemaa, mutta olen skipannut ne.

Olen vain nauttinut tästä valinnan mahdollisuudesta. Tehnyt hyvää ruokaa. Alkuun oli lohileipiä ja jälkkkäriksi lettuja. Noin niin kuin tiistairuokana. 😉 Tekisi mieleni sanoa ”Koska mä voin”.

Huomenna taas sitten enemmän ulkona.

Mökillä pirttipäivä

Pääsiäispuu. Aika vekkuli, eikö?

Tänään sisällä melkein koko päivän, – eihän se kyllä niin pitänyt mennä. Ei vaikka aamupäivän tuuli ja pyrytti ihan hurjasti. Iltapäivällä olisi ollut jo parempi keli, saatikka nyt (klo 18.30): paistaa kevättalven kaunis, kirkas aurinko.

Mutta olenpahan ottanut paljon pääsiäiskuvia, ruokakuvia ja tilattuja tuotekuviakin. Kuvaillut sisällä vaikka tarkoitus oli ollut kuvailla niitä ja paljon kaikkea muuta ulkosalla pitkin viikkoa.

Sattuipa nimittäin eilen iltasella lapiohommissa siten, että reväytin kylkeni oikein kunnolla. Ei ole ihan vaan venähdys, vaan kipu kyllä viittaa ihan oikeaan revähdykseen. Kyllä lievästi sanoen on tänään ketuttanut. Ja paljon. Mutta ei kai auta kuin itseään syytellä: huono lihaskunto on yläkropassa, joten lapion varressa repiminen sai aikaan pahaa jälkeä. Ei puhettakaan mistään lumitöistä, lumikenkäilystä, hiihtämisestä tai mäkeen menosta moneen päivään. ARGH! Niin olen ollut kiukkuinen ja pettynyt. Ice Poweria ja äänikirjaa on tänään kulunut.

No yritän nauttia pienin askelin ja liikkein.

Ja teinpähän sitten hyvää ruokaa: peled-siikaa, korvasienikastiketta, puikulaperunoita, viiriäisinmunia ja salaattia.

Viiriäisen munat ovat kyllä turhan tyyriitä (melkein euron kappale), mutta ovathan ne mukavan näköisiä – pääsiäispöytään jotenkin kuuluvat.

Enstaina sitten

Tänään on perhechatissa ollut vilkasta. Erikseen ja yhdessä opiskeluista, opinnäytteistä, Apsusta, pääsiäisestä, rahanmenosta, Eeviksen ekasta hampaasta, mun kuvaprojektista, lomista, remonteista, ruoasta ja ystävistä kaikenmoista viesteilyä – varmaan muutama sata viestiä on yhteensä lennellyt.

Olennaisin tulos ja paras juttu on se, että Apsusta on hyvä se, että ”Saana tulee enstaina tai torstaina, tai ainakin lähtee kohta tai ykskymmeneltä tulemaan tänne päin eikä heti lähde pois vaan pelaa Kimbleä”. Enstaina ykskymmeneltä eli suunnilleen pääsiäisenä. 😉 Minustakin se on kiva juttu, vaikka ei ehkä Kimbleä pelatakkaan. Josko minulla olisi jo uusi palapeli?

Kävinpä tänään kaupungissa lenkillä: pitihän se tähtitorni käydä vielä kuvaamassa. No sää ja valo nyt eivät olleet erityisen suosiollisia. Mutta kaikista mustista korkeista lumipenkoista oli puolensakin: siellä minä kuulkaa Silloilla seisoin hangen päällä ja kuvasin tähtitornia, ja Kajaaninkadulla kuvasin kirkontornia ainakin puolitoistametrisen lumivuoren päältä. Mutta, mutta valo ei ollut mieleinen. Ehkä enstaina parempi keli.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nämä muokkaamattomat raakakuvat näyttävät että kyllä nuo tornit saa suoraankin. Mutta että eri suunta aiheuttaa muutakin ongelmaa kuin valon puutteen. Tornien edessä on jotain tarpeetonta. Kupoli, terassi ja sähköjohto. Ikinä ennen en ole hoksannut että Kajaaninkadun yli kulkee tuollainen johto. No se on helppo photoshopata pois ja leikata vain torni, mutta ehkä minä vielä odotan aurinkoa.

Yksi vanha kuva arkistoistani löytyi. Tuostakin voisi tehdä palapelin. Taivaskin on sopiva palapeliin, eikö vain? – Ja torni on suorassa 😉

Palatessa kiersin vielä Ainolan kautta ja siellähän uusi kesäteatteri oli jo (lähes) valmis. Minusta katos on aika hienon näköinen.  Katsomot tulevat ymmärtääkseni olemaan liikuteltavat ..

Joskopa sitä ensi kesänä saisi aikaiseksi lähteä Kesäteatteriin, – milloinhan on viimeksi oltu? Ehkä 2005 kun oli Oulun 400-vuotisjuhlat ja näytelmä Kuningaslohi paljon kehuttu, ja minulla jostain sinne vapaalippujakin. Meidän teinit ja ottopoikakin olivat mukana. Eli ei kovin tiuhaan ole käyty. Ja ihan liian vähän tulee käytyä teatterissa muutenkaan. Sitä paitsi minulla on ollut eilen ja tänään vakaa aie lähteä leffaan katsomaan A Star Is Born, ja olenko saanut lähdettyä. Nope!

No sentään veroilmoitukset olen nyt ottanut esille vakaana aikeena työstää ne viikonlopuksi – minullahan niitä on peräti kolme hoideltavana: oma, äidin ja Muistikuvia. Viimeinen vaatinee eniten aikaa ja vaivaa. Mutta ei enää tänään mitään sellaista. Enstaina sekin. Nyt vielä vähän aikaa palapelin parissa…

 

Oulun torneja ja julkisivuja -projekti

No nyt aika paljastaa minun viime viikon projektini. Tai siis se versio, jossa nyt olen menossa.

Ensinnäkin oli otettava kuvat: kierrettävä, kuvattava eri suunnista, valon tullessa kohteeseen suunnilleen samanlaisena, ja vasten sinistä taivasta, jotta kuvat olisi mahdollisimman helppo ”syvätä”, – rajata vain rakennus tai sen osa irti taustasta. Säädeltävä kuvat. Etsittävä sopiva taivaskuva.

Soviteltava, koetettava, mikä mahtuu mihinkin, mikä näyttää hyvältä, säädettävä ja rajakohtia putsattava, siirrettävä sittenkin joku toinen rakennus eturiviin tai oikealta vasemmalle tai toisinpäin. Ja välillä aloitettava alusta. Ja käytävä kuvaamassa esim. Valve uudelleen, kuvaamassa Byströmin talo, joka ei sittenkaan sovi tähän.

Saahan se ihminen päivänsä kulumaan näinkin. Kymmeniä tunteja on mennyt tähänkään asti pääsemiseksi. Palapeliähän tämä on — ja siitäpä tulikin mieleeni, että tilaan tästä – tai vähän erimallisesta ja kunhan valmistuu – palapelin. Ja projektini lopputuloksen yritän kyllä myydä (myös) kaupungille. Kuvan koko on oikeasti yli metrin leveä ja siitä voi kyllä tulostaa vaikka seinänkokoisen tapetin ja tarkkuus säilyy. Tässä nettiversio ja pienennetty valtavasti.

Nyt kuvassa on vielä kohtia, joihin en ole tyytyväinen ja jotka häiritsevät silmää. Esimerkiksi aseman ja Hannalan katoilla oleva lumi. Pitäisi saada aikaiseksi sellainen ”vuodenajaton” versio. Monta muutakin juttua vielä vaativat aikaa ja opettelua…

Auttakaapas tekin, ja kertokaa, mikä on huonoa tai onko koko idea äpöstämisen arvoinen. Luulenko vain, että tästä tulee aika hieno? 😀

Valoa kohti

Viikon kestänyt melkoinen ”radiohiljaisuus” tai siis bloggaamisen tahmeus taitaa vielä tänään jatkua. Vähän kituviikko, unohtelujen viikko, vähän huono viikko, paljon epämieluisia juttuja sattunut kohdalle joten eipä nyt oikein teksti pulppua.

Parasta tänään oli, kun olin aika varhain aamulla  ennen äidin lääkärissä käyttämistä kuvailemassa, täydentämässä vielä Oulun vanhoja kauniita rakennuksia -kuvaprojektini materiaaleja. Kuviin ja projektin työstämiseen on kulunut monia tunteja iltaisin. Lupaan, että viikonloppuna viimeistään näytän edes lähes valmiin ”teoksen”.

Ja sattuipa sitten iltapäivän ”oikealla” lenkillä taas halo kuvattavaksi. Pikkupakkanen, kimmeltävät hanget sen syntymistä ymmärtääkseni auttavat. Huikea oli kyllä muutenkin.

 

Oulun taloja

Nyt on pitkän aikaa, ainakin koko talven, ollut sellaista että maanantai on kodinhoitopäivä: siivousta, pyykkiä, erinäisiä järjestelyjä ja niin se on ollut tänäänkin. Pitkälle iltapäivään oli oikein tylsä ilmakin, pakkasta ja pilvistä, joten annoin itselleni luvan pysytellä sisällä, mutta aurinko mokama jo neljän tienoilla paistoi oikeinkin komeasti. Onneksi päätin lähteä kaupungille tepastelemaan.

Uutta ja vanhaa Oulua katselin, kuvailin.

Koko aseman seutu ja Rautatienkatu on sekin valtavan myllerryksen ja rakentamisen alla. Vastikään valmistut iso korkea, valkoinen, rantalomakohteen hotellin näköinen talo, viehättää jotenkin minun silmääni, ja siinä on kaupungin kauneimmat paloportaat.

Hoksasinpa, että vanhan Arlin (myöh. Oskarin kellari)  ja matkustajakodin tai Tullihotelli  tms. talon paikalle (hirmu nopeasti) tehdyn uuden kerrostalon alakertaa tulee iso Asia Market. Siis ihan asemaa vastapäätä Nyt kun Hallin pieni aasialaisten ruokien kauppa on sekin pois, niin pitänee käydä tutustumassa tuohon uuteen.

Vanhaa Oulua edustakoon tämä yksi Oulun komeimmista rakennuksista, jota ei vain tahdo koskaan hoksata. Ossuuskaupan  konttori, sauna, leipomo ja makkaratehdas (tai ainakin varasto), pihapiirissä suutari ja satulaseppä  – mitä kaikkea siinä on sotien välisellä kaudella ollutkaan. Mitähän siinä nyt on? Asuntoja ainakin, mutta mitä muuta? Rakennus on takaakin todella hieno. Se on jo 110 vuotta vanha. Eikä tarvi purkaa homevaurioiden vuoksi.

Ja laitanpa tähän vielä sen minun viikonloppuna aloittamani maapallo-projektin ensimmäisen valmiin kuvan, jonka laitoin jo Vastavaloonkin.  Tämän nimi on ”Maailma radaltaan”.

Kuvailuja…

Tänään meillä oli uunijuuresten ja tuoremakkaran ohessa tuollaisia pieniä kurttukaaleja. Kiehautin mikrossa pari minuuttia, ja lisäsin öljyssä kuullotetun valkosipulikynnen ja punasipulisilpun sekaan, ja lisäsin suolan. Ja tarjolle laittaessa vielä nokareen voita. Ihan kaalille maistui. Kauniin värisiä, enkä ollut kyllä ennen nähnyt. Kaikkea muutakin kummallista olen tänään kuvaillut. Sen lisäksi että on ollut siivouspäivä ja kokouspäivä.

Ja kuvaukset, tai ainakin niiden yritykset jatkuu: revontulia on ennustettu näkyvän tänään. Nyt (klo 21) lähden metsästelemään niitä.

Vähän liian myöhään lähdin.. sen että ehdin kameran Pateniemen rannalla (kuvassa näkyy pienenä ne aavelaivat, joita kuvailin jokunen viikko sitten aamuauringossa) saada jalustalle niin alkoivat taivaantulet jo hiipua…

Helmikuu hiipuu

Helmikuu ei ole tänä vuonna aiheuttanut minulle tavallisia ”hävittäkää-koko-kuukausi-kalenterista” -tuntemuksia. Mikä on selvästikin selitettävissä säällä. Ja sillä että ensin oltiin Lapissa, jos kohta kovissa pakkasissa, mutta niin kauniissa kelissä, sitten Oulussa ilman viiltävää aurinkoa, ja viime viikko ulkoillen Nallikarin veistosmaailmassa föön-tuulen lämmittäessä sään plussalle. Ja tänään vielä lämpimämpää, sää ihan kuin huhtikuussa. Tänä vuonna minä olen tullut toimeen helmikuun kanssa ja viikko enää jäljellä. Tämä just hyvä.

Tämä päivä vielä veistoskuvien parissa; kuvia Hollantiin, Meksikoon (tai oikeastaan meksikolaisille, lumenveistojoukkue on vielä Oulussa) ja Kuusankoskelle (Suomen joukkue on sieltä) ja Vastavaloonkin. Huomenna suuntaan katseeni toisaalle: porotokat vaeltavat kuvissani.

Yksi viikko ohitse…

Tänään loppui Baltic Snow Call. Tänään palkintojen jako. 1. Meksiko, 2. Hollanti, ja minulle yllätyksenä 3. Viro. – Ruotsi jota ajattelin kolmanneksi sai erityismaininnaan taiteellisuudesta.

Mietin kovasti, miksi minua niin kiehtoi tämä tapahtuma. Viisi päivää olen enemmän ja vähemmän viettänyt siellä aikaa, aikatauluttanut tekemisiäni sen mukaan. Näin huolimatta siitä, etten ihan virallinen valokuvaaja siellä ollutkaan. Jopa ”tutustuin” muutamiin joukkueisiin, ja järjestäjiin. Mikä sinne veti, miksi sinne hakeuduin Canonin kanssa joka päivä?

Ehkä sen omistautumisen ja intohimon takia, joka näillä joukkueilla ja veistäjillä oli tekemiseensä. Pyytettömyyskin. Tulivat tuonne paljolti ilman ”maajoukkuemäärärahoja”, ilman sponsoreita, ihan vain kiinnostuksesta lajiin. Tekivät pitkiä päiviä, ystävystyivät. Ja tokihan Nallikari on minulle tuttu ja rakas lenkkipaikka muutenkin. Ympärivuotisesti siellä kuljen ihan ilman mitään lumiveistokilpailujakaan.

Ja tulinpa tänään nähneeksi ensimmäistä kertaa ikinä ilmakitaran soittoa. Pikkuisen on häpeä oululaisena tunnustaa, etten ole ennen tähän lajiin livenä tutustunut, vaikka maailmanlaajuisesti Oulu on kuuluisa ilmakitaransoitosta ja täällä järjestetään joka vuosi lajin MM-kisat, ja minä vasta nyt näin. Olipa oikeastaan aika mukavan näköistä touhua.

Niin että ihan kulttuurin merkeissä on tämä sunnuntai sujunut.

Toki pikkuperhe tuli syömään, ehdinpä jotain tarjolle laittaakin. Bataattiranskalaisiin palaan ehkä seuraavalla pikkuisen paremmalla tuloksella. 😀

Liian lämmintä lumiveistoksille

Tämä(kin) päivä on lumiveistoskilpailupäivä. Kun veistospuisto aamukymmeneltä avautui, olin jo melkein ensimmäisten joukossa siellä, ja puolillepäivin meni siellä. Oli paljon tuttuja ja uusia tuttavuuksia syntyi.

Minulla oli terveisiä paitsi Meksikon joukkueelle, myös Ruotsin joukkueelle, Suomen joukkueen kanssa rupattelimme kuvista ja kuvaamisesta ja kilpailun ylituomarin kanssa löysimmepaljon yhteisiä aiheita (ja tuttujakin) käsiteltäviksi. Ja monia muita. Ja tietysti kuvia.

Paras juttu oli meksikolaisten kanssa. Tyär kavereineen lähetti eilen ääni- ja kirjallisia viestejä toimitettavaksi Team Mexicolle. Ja olivathan nämä ihmeissään, halusivat vastailla viesteihin, antoivat ottaa kuvia, otattivat kuvia, poseerasivat ja juttelivat… Heidän pallokalaveistoksensa oli jo puoleltapäivin liki valmis.

“BLOW ME!”
A Blowfish choking with a straw and with tears in its eyes, begs for the end of the single-use plastics worldwide.

Hieno on näiden viesti – maailman merien puolesta. Toivottavasti säilyy ehjänä ainakin huomiseen palkintojenjakotilaisuuteen asti. Norjan, Suomen ja Saksan joukkueen veistokset romahtivat nimittäin aamupäivällä joko osittain tai kokonaan. 🙁 Ja amerikkalaisten ”Pandoran lipas” -veistoksessa on niin paljon ohuita kohtia, että säilyminen on kyllä vaakalaudalla. + 4 C ja auringonpaiste olivat riemullisia ulkoilijoille ja tapahtumayleisölle, mutta ei veistäjille ja heidän teoksilleen.

”The Eye of the Master” snow sculpture by Team Holland

Hollannin joukkueen tytär ja isä olivat erinomaisen sympaattisia, vävykin on mukana joukkueessa, mutta ei ollut juuri kuvaushetkellä paikalla. Ja kuinka ollakkaan tytär on ammatiltaan valokuvaaja, isänsä arkkitehti ja taiteilija, joka on lumiveistänyt 30 vuotta.

Päivällä alueella oli paljon väkeä, ja varmasti on myös pian. Veistoaika on päättynyt juuri (klo 18) ja parin tunnin päästä alueelle on taas avoin pääsy, ja silloin veistokset (tai se mitä niistä on jäljellä) on valaistu. Pehtoori lupasi lähteä jalustan ja objektiivien kantajaksi, joten lähdemme vielä käymään siellä…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

klo 22.03

Team Finland

Lumistit: Ari-Pekka Kuusela, Aleksi Salakka, Antti Kolppo

“THE GIFT OF MUSIC”
Music makes people come together. It is the true common language between all nations.

Nälän hankkimista ja poistoa

Tänään syntyi uusi kirjaidea!! Varmasti joku tekee sellaisen pian. En minä kuitenkaan, mutta julkistan joku päivä idean. Aiheen parissa kului lähes koko päivä. Iltapäivällä sitten pääsin postin kautta (laajakulmani tuli korjauksesta (330 €! – kirpasee, mutta uusi olisi maksanut tuon moninkertaisesti, joten en valita) kohti Nallikaria.

Talvikylässä alkoi tänään Baltic Snow Call 2019 – lumenveistokilpailu. Viime vuonna kävin lähes joka päivä siellä kuvailemassa, ja kuviani levisikin aika lailla. Ja tein kokonaisen kansiollisen kuvia tapahtumasta. Jo viime vuoden puolelta minulta pyydettiin sitten tarjous viisipäiväisen tapahtuman tai ainakin osan siitä kuvaamisesta, mutta enpä sitten ikäväkseni hommaa saanut. Mutta ei saanut kukaan mukaan – järjestelyorganisaatio ei toiveistaan huolimatta saanut budjettiin määrärahaa valokuvaajan palkkaamiseksi. Surku juttu.

Noh, minusta tuo on kuitenkin niin kiehtovaa touhua, että aion käydä joka päivä seuraamassa veistäjien työskentelyä. Tänä vuonna siellä on Meksikostakin joukkue!

Meksikolaisten patsasaie on jotenkin kovin erilainen kuin muilla. Kaikkien luonnokset ovat nähtävissä: KLIKS.

Kilpailualueelta lähdin vielä merenrantaan kuvailemaan, ja kyllä oli ihan riivatun kylmä!! Kaunista ja merisavuakin, mutta kylmä repivä tuuli.

Kotiuduttua olikin hyvä ryhtyä kokkailemaan talvista pastaruokaa. Uusi ”hittipasta” on uunifetapasta, joka on kuulemma saanut fetan loppumaan joistakin kaupoista. No meillä on aina pieni Patros-fetavarasto kotonakin, tykkään tehdä uunifetaa varsinkin sunnuntain liharuokien kumppaniksi ja toki salaattijuustona se on vuohenjuuston kanssa meillä hyvin tavallinen, joten fetaa ja muitakin tarveaineita oli ilman erityistä erityisesti hankkimista. Tein ihan ”alkuperäisohjeen” (Liemessä-blogin Jennin ohje) mukaan.

Uunifetapasta

kahdelle 

250 g hyvää pastaa
200 g fetajuusto
1 dl oliiviöljyä
1/2 punainen chilipalko
1 rasia kirsikkatomaatteja
pippuria
ripaus suolaa

tarjoiluun:
basilikaa

Lorauta uunivuoan pohjalle tilkka oliiviöljyä. Laita feta kokonaisena vuokaan.
Silppua chili, laita fetan päälle, ja lorauta päälle reippaasti oliiviöljyä.
Laita kirsikkatomaatit vuokaan ja pyöräytä oliiviöljyssä.
Rouhi päälle mustapippuria ja viimeistele ripauksella suolaa.

Paista uunin keskiosassa 200-asteessa 15 minuuttia.
Nosta lämpö 225-asteeseen ja käännä uuni grillivastukselle.
Nosta vuoka uunin ylätasoon ja paista vielä noin 10 minuuttia.

Keitä pasta ohjeen mukaan.
Riko uunifetaa hieman ja sekoita koko uunivuoallinen pastan joukkoon.

Ensi kerralla laitan kaksi rasiallista tomaatteja, valkosipulia ja vähän enemmän chiliä silläkin uhalla, että Pehtoori ei ole chilin ystävä, mutta varmasti vähän tuhdimpi versio sopii hänellekin.

Tuo kaunis vuoka fetaa ja tomaatteja sekoitetaan pastan joukkoon.
Buon appetito! 

 

Kultakylän kujilla ja metsässä

Aamulla näytti pahalta. Pakkanen on laskenut, joten mittarissa enää vain – 20 C. Ja sääennuste uhkasi, että päivän mittaan lauhtuu vielä lisää. Onneksi sentään ”tuntuu kuin” näytti – 26 C ja puut heiluivat lupaavasti kertoen tuulen ja vinkan olevan tosiasia.

Hieman kierrellen ja kaarrellen onnistuimme kuitenkin molemmat keksimään hiihdon sijaan muuta tekemistä ja liikkumista.

Mie lähdin kohti etelää: Kultakylään ja Tankavaaraan etsimään kuvattavaa ja kävelyreittejä, – ja löysinkin. Ja jatkoin vielä Vuotsoon, joten sain hyvinkin koko iltapäivän kulumaan. Ja Pehtoori oli pudotellut lumet mökkien ja liiterin katolta, lapioinut lunta paikasta toiseen.

Villin lännen kadulla oli kovin kalseaa, mutta myös hiljaista. Kuten koko Tankavaaran alueella. Ihan hiljaisessa maisemassa yksikseni sain kuljeskella.

 

Ei tuullut, eikä kyllä tuntunut edes kylmältä.

Ja sitten talvipatikalle.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Pikakysely: tiedätkö, mikä on ”pirttipäivä”?  Ja jos viitsisit myös vastata (”muu”-kohtaan), mitä se sinun mielestäsi tarkoittaa… Kiitos jo etukäteen.


Tunturissa ei palella

Aamusella olimme kymmeneltä pihalla ja mietimme, mille alettaisiin. Oli vain todettava, että on KYLMÄ. (- 31 C näytti terassin iso mittari). Hiihtämään ei, mäkeen ei. Lumitöitä olisi vielä, – lumilinko lämpenemään. Pehtoori päätti jäädä pihahommiin. Minä lähdin kauppaan ja ”käyn Kaunispäällä, jos tarkenisin kuvailla vähän”.

Ajoin Partio-Aitan kautta ja olisin ostanut itselleni samanlaiset hanskat kuin Pehtoorilla, mutta niitä ei ollut, joten ostin kertakäyttölämmittimiä. Ne on kyllä hyviä nekin. Hyvin tarkenin koko kylmän päivän.

Ajoin Kaunispäälle, ja siellä puolisen tuntia kuljettuani mietin, että eipä niin kylmä olekaan, – olinhan kyllä kuin inuitti pakattuna moniin vaatekerroksiin, melkein pallo! Mutta tunturissa olikin lämpimämpi (-20 C) kuin alhaalla. Eikä tuullut yhtään. Hyvä oli kameran ja jalustan kanssa hangissa ja tunturin laella kulkea.

Puolelta päivin Kuukkelin kautta mökille: kuvien purkua, lämmittelyä, voileipä, kahvia. Ja sitten kohti Kakslauttasta ja Kiilopäätä. Vinkkelipatikka! En suinkaan noussut huipulle, mutta sen verran korkealle tunturin kuvetta, että lämmin ehti tulla. Ja muistikortti kamerassa lähes täyttyä.

Parin tunnin kulkemisen jälkeen mökille, jossa tiesin rantasaunan odottavan.

Kaunispään rinteiltä aamulla.

Huipulta.

Kaunispäältä.

Kakslauttanen.

Vinkkelipatikalta palatessa. Kiilopää.

Kiilopää.

 

Ja sitten eiliseltä yksi kuva. Sattuipa niin, että puhelimessa oleva Aurora-apsi hälytteli juuri kun olin istahtahtunut kirjan kanssa takkatulen ääreen: olisi ehkä revontulia lähitienoolla. Ja pikkuisen vaivaantuneena ”pitäisköhän käydä katsomassa”? – Ja kyllä, taivas vihreänä. Ei muuta kuin kerroksia ylle, kamera ja jalusta mukaan ja pihalle (- 35 C!!!!). Aika pitkän tovin (puolisen tuntia?) loimotus kesti, ja sainkin kuvia. Laatu ei ehkä ihan tyydytä minua, mutta revontulia kuitenkin. Tässä mökki ”näyttämövalaistuksessa”

1000 kuvaa myynnissä – mitäs nyt?

On jo hiljalleen lauhtumaan päin. Vaikka tänään on kyllä ollut viheliäinen tuuli.

Aamupäivällä ja vielä iltapäivälläkin vähän on tullut amkilaisen opinnäytetyön ohjausta tehtyä. Tai oikeastaan tiedonhakuapuja. Kummasti tuotantotekniikan opparin teossa on ihan samoja sääntöjä kuin historian kanditöissä ja graduissakin.

Sitten latasin vihdoin tuhannennen kuvan Vastavaloon. Kahdeksan kuukautta kestänyt intensiivinen lähes jokapäiväinen kuvapankkitouhuilu on nyt yhdessä välietapissa; nyt hiljennän tahtia sen osalta. Ja varmasti kuvausretket ja hakemalla haetut kuvauskohteet ja kotistudiojutut jäävät nyt vähemmälle. Samoin vanhojen kuva-arkistojen penkominen. Ehkä se näkyy täällä blogissakin vähän tuotteliaanpana toimintana. Ehkä myös ruoanlaitto ja reseptiikka saavat taas vähän enemmän sijaa tai nimenomaan jotain uutta luovaa toimintaa osakseen. Joka tapauksessa päiviin ”vapautuu” nyt tunteja. Näin olen päättänyt.

Ja nyt olisi kyllä hyvää aikaa ja paljon intoa tehdä kuvauskeikkaa tai kotistudiossa ottaa henkilökuvia. Ei sinulla tai työpaikallasi olisi toimeksiantoja Muistikuville?

Villalangat kaivoin jo esiin, näin sydäntalvella tekee mieli kutoa. Viimeksi olen kutonut vauvalle sukat ja tumput, nyt jotain itselle? Mökkireissukin taitaa olla jo näköpiirissä. Ferranten Napoli-sarjassa on vielä luettavaa ja pari joululahjakirjaakin on avaamatta. Ja matkakin varattu. 😀 Se nyt ei ole ihan heti. Ja se on yhteen suosittelemaanne kohteeseen. Joten kyllä tässä kaikkea mukavaa puuhastelua on tiedossa.

Kylmän värit

­

Aanulla taas Rajahaudassa – ei en ollut hiihtämässä, ihan vaan vinkkelöimässä. Huopatossut jalassa verryttelyä tuolla, ja sitten siirtyminen kaupungille. Jossa pari tuntia  – palelihan se välillä. Lähinnä käsiä ja lopuksi jalkojakin.

 

Mutta yli 200 otosta. Tosin osa HDR-kuviin, joten samalla ”räpsäytyksellä” kolme kuvaa kerralla. Oli niin hienoja valoja, varjoja, värejä.

 

Tehtaan savu voi maalata taivaan yhdessä auringon kanssa tällaiseksi.

Nyt väsy. Kylmä väsyttää.

Verikuu!

Eilen iltasella kun pikkuperhe lähti Pehtoorin valmistamalta (!!) sunnuntaipäivälliseltä (coq au vin ja jälkkäriksi porkkanapiirakkaa – ei huono!) päätin lähteä sittenkin toviksi ulos.

Naapurustossa on yksi pihapiiri täynnä (31 erilaista) jouluvaloja, valonauhoja, poroja, kuusia etc. vähän jenkkityyliin… ja olin kysellyt jo aiemmin luvan, että saankos käydä kuvailemassa niitä (ensi vuoden joulukuvia varten yksityiskohtia ja ehkä heille itselleen joulukortit?). Eilen kirkas ja kova pakkaskeli sekä kuutamo olivat otolliset kuvailuun, eivät kylläkään paikallaan seisoskeluun kameran ja jalustan kanssa, joten siksi ja silti  lähdin heidän isolle pihalleen. Ja vietinkin siellä kolme varttia ja vielä kotipihalla kuvailin jääsydämiä (laitan joku päivä kuvia), minkä jälkeen sisälle palattua jouluglögipullojen pohjat tuli lämmiteltyä ja nautittua- ja tarpeeseen. Olin kohtuullisen kylmissäni.

Illalla kuvia tehdessä ja netissä surffaillessa lueskelin ohessa ja välillä valokuvaussaiteilta monien aikeista lähteä aamulla kuvaamaan ja pikkuisen opiskelinkin, miten olisi paras keino saada aamuksi luvatusta superverisusikuusta kohtuullisia otoksia. Totesin kyllä, ettei minun 200-millinen objektiivi oikein riittäisi ja kun katselin vielä säätiedotusta, joka lupasi ainakin – 25 C, totesin, ettei ole verikuun kuvaaminen minun juttuni.

Noh, ihan vaan varmuuden vuoksi laitoin kuvausvermeet jo iltasella tuulikaappiin – että jos sittenkin…

Kun sitten koko yön heräilin tunnin välein (kuuhulluus ja jäätynyt olkapää) niin puoliseitsemän kellonlyönnillä sitten lähdin pihalle, jossa mittari näytti sen -29 C. Ja koettelin vaikka minkälaisilla asetuksilla kuvia saada, enkä kyllä pihalla kokenut mitään onnistumisen riemua. Enemmänkin kylmää. Yhden naapurin (88-v. lähtiessä töihin kuten aina) kanssa muutama sana vaihdettiin ja toisenkin naapurin, ja sitten minä jäin vielä pihalle ja kyllä muistikortille kertyi otoksia. Tällaisia kohinaisia ja cropattuja isosta kuvasta.

Aamusella värkkäilin kuvia, enkä nyt niin kovin tyytyväinen ollut, paitsi että ehkä pikkuisen kuitenkin. Rohkenin jopa laittaa yhden (ei ole tässä postauksessa sitä) kuvapankkiin myyntiinkin – vaikka arvelin, että siellä on tänään vaikka ja kuinka paljon hienon hienoja verikuukuvia. Tarkkoja ja kohinattomia. No ei ainakaan vielä ole, ja onpa otoksestani jo nyt tykätty kolmanneksi eniten kaikista lähes tuhannesta sinne lataamastani.

Eli tässä on taas käynyt niin kuin monen muunkin ottamani kuvan kanssa: itse ajattelen, että joku kuva on nappiotos, hieno, taitoa vaativa, teknisesti virheetön ja visuaalisesti kiinnostava – eikä sitten kukaan hoksaa sitä! Ei Instassa, ei Facessa, ei valokuvaushaasteryhmissä tai Vastavalossa – saatikka, että ostajat heräisivät! Ja nyt kun arastellen harjoitukseni tuloksen rohkenin julkaista niin sitä on sitten tykätty ja kehuttu. No ostaa sentään ei ole kukaan aikonut! 😀  Noh, tämän kuvaus”retken” tavoitteenakaan ei ollut myyntikuvien aikaansaaminen. Mutta jännän näköinen kuu oli! Ja tulipahan taas treenattua. 😉

Muutoin päivä onkin mennyt pressen hommissa. Toimintakertomus alkaa olla kasassa.

Pakkaspäivä ja Uleåborgiin

Iltapäivälehdissä kehotettiin ihmisiä jäämään etätöihin, kun Etelä-Suomeen oli tälle päivälle luvattu niin mahdoton lumikaaos, iso myräkkä, rankaiseva (???) lumisade ja mitä ihmettä kaikkea!!

No lopultahan se sitten ei edes eteläisessä Suomessa ollut hirmu juttu. Mitäs teidän lapsuudessa koulussa oli välituntien ulosmenon pakkasraja? – 20 C, eikö? Silloin ei tarvinnut myöskään hiihtää eikä luistella jos sattui lukkarissa olemaan ”Voimistelu ja urheilu” -tunteja. Mutta kouluun piti mennä, vaikka olis satanut metrin lunta. Ja töihinkin kaikki menivät miettimättä.

Tänään Oulussa ei satanut lunta  juuri ollenkaan, ja aamusella ei ollut kuin näppi – 10 C pakkastakaan. Oikein hyvä lenkki- ja kuvausilma.

Nyt pakkasta on kaksikin kertaa sen mitä aamusella. Joten turvaudunpa Pehtoorin kuljetuspalveluun, enkä harkitsekaan kävelyä enkä edes bussikyytiä. Olen lähdössä ”palkkio-dinnerille”. Kerran vuodessa paistinkääntäjä-presse saa ilmaisen hienon illallisen kaikesta touhuamisestaan. Koko voutineuvosto itse asiassa on illallisensa ansainnut. Tänä vuonna se on Uleåborgissa, mikä minua ilahduttaa suuresti. Onhan se  edellleen Oulun ravintolamaailman kärkeä, jollei jopa se terävin kärki. Ja sinne kokoonnumme pitämään vuosikokouksen valmistelevaa kokousta. Ja syömään. 😉

Kalentereita ja kommentteja

Pitäisi löytää taas kyky keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Minulla on ollut sellainen taito, joskus. Ei ole enää. Aamupäivän sählättyäni suuntaan jos toiseenkin olin iltapäivällä sitten vihdoin valmis lenkille ulkoiluttamaan Canonia. Räntäsade äityi kaupungilla kulkiessani vallan hurjaksi. Ajatuksena ottaa kaunis joulukalenterikuva Oulun kaupungintalon tai hautausmaan kuusesta. Ajatukseksi jäi. Sen verran sakeaa oli rännän tulo.

No kuvasin sitten myös Lumo-festivaalin aikana pysyvästi valaistun Laaniskan, Oulun kaupungin läpi virtaavan (ruskeavetisen) Laaniojan. Tänään siinä oli ohut kaunis jääpinta, joten uudet valot ja koko lähimiljöö näyttivät aika viehättävältä – kosteasta kelistä huolimatta.

Laitoinpa yhden kuvista FB:n ”Oulu tutuksi” -palstalle, ja minä typerä menin kirjoittamaan siihen tekstiksi ”Laaniskan uusi valaistus on aika hieno, eikö?” – No johan pari henkilöä onnistui pahoittamaan mielensä ja vetämään herneen nenään tyyliin ”turhat on valot” ja ”pitäis ensin Laaniska putsata” etc. … ja sitten vielä maailmantuskaa huokuva kommentti!! Huoh! Onneksi on valoista ja kuvastakin tykkääjiä. 😉

Lupasin palata myös joulukalenteriasioihin. Juniori lähetti minulle Instan kautta vinkin, että SOPPA365:n tilillä on kalenteri. Otinpa heti seurantaan, ja mietin, miksi en ole aiemmin niin tehnyt. Siellähän on ruokaa, reseptejä ja ruokakuvia. Siis mun juttu. Luulen että muu teistäkin tykkää, käykäähän kurkkaamassa. Miniän kanssa on tykkäilty YOZEN-sivuista ennenkin, joten miksipä ie myös heidän FB-päivityksistään. Tähän asti siellä on ollut hyviä tarjouksia. KLIKS Kosmetiikka- ja meikkikalentereista on siis havaintoja, (ks. kommentit 1. päivältä). Minulla ei tänä vuonna ole perinteistä (! kahtena vuonna oli) Lakrids-kalenteria. Olen tyytynyt ihan vain omaan viimevuotiseen, luen kuin ”ulkopuolinen”. 😀

Kalentereista ja nimenomaan vuosikalentereista… Minähän uhkasin, lupasin, aioin tehdä Oulu kuvissa -kalenterin lisäksi myös ruokakalenterin. Nope. Ei tule tänä(kään) jouluna. Ehkä syynä tähänkin on sähläämiseni. Olisi vain pitänyt istua päiväksi pariksi ja TEHDÄ se. Matskua kyllä on. (* Miljoona-arvonnan voittaja-Sinillä on vielä palkintokalenteri saamatta, ehkä odotit ruokakalenteria, mutta nyt toimittaisin tuon tavallisen kalenterin… Laitatko minulle spostilla osoitteesi niin toimittelen ennen joulua perille.)

Joulukalenteri 2018

 

Kotosalla palasia satumaailmasta 

 

 

Muistatteko riemullisen Puuilon käyntini (kuvausrekvisiittaa + joulutilpehööriä + puhdistusaineita atc.) jokin aika sitten. Tämä on yksi niistä löydöistä. Kympillä koko mökki + valonauha (ei pattereita). 

 

 

 

 

Joulukalenterin aika

Joulukuun ensimmäinen – sehän on kaltaiselleni jouluihmiselle tärkeä päivä.

Se tarkoittaa joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamista.

Tai itse asiassa minulle, bloggaajalle, valokuvaajalle, edelleen historioitsijallekin, se tarkoittaa joulukalenterin tuunaamista. Tekemistä. Tänne Tuulestatemmattuun olen tehnyt joulukalenterin jo vuodesta 2009. Siis melkein 10 vuotta!

Viime vuonna kokeilin vähän erilaista versiota, siis ei ainostaan kalenterikuvan julkaisua ”tavallisen” postauksen loppuun, vaan kokonaan erillisen. Se viimevuotinen (Tuulestatemmatun joulukalenteri) on taas toiminnassa. Luukku kerrallaan aukaistavissa. KLIKS Laita kirjanmerkki vaikka puhelimeen, niin saat yhden kalenterin lisää aukaistavaksi. Niinhän sitä lapsenakin tehtiin, että edellisten vuosien kalenterista laitettiin luukut kiinni ja taas sai seuraavana vuonna aukoa kalenterin luukkuja. Suklaakalentereissa tuo ei oikein toimi. 😉

Millaisia kalentereita teillä muilla on? – Olisi kiva kuulla perinteisistä ja uusista, nettikalentereista tai suklaa-, sarjakuva-, lehti- — mitä näitä nyt on? Kerrohan sinun kalenteristasi. Me muutkin voisimme sitten löytää sellaisen. Niinhän se on muidenkin asioiden kanssa, että odottaminen on mukavaa,.. ja joulun odottaminen varsinkin. Minun ja yleensäkin suomalaisten joulukalentereista on juttua siinä viime vuotisen kalenterini ykkösluukussa.

Tyär kertoi jo omastaan. Se on Kallion seurakunnan joulukalenteri. Kalenterissa on 25 luukkua ja se on suunnattu aikuisille, mutta toimii hyvin myös lapsille. Jokaisessa kalenteriluukuissa on nyt sekä teksti että kuva. Tänään siellä oli tämmöinen ajatus: ”Iloiset ihmeet löytyvät kaiken keskeltä”. Ei ollenkaan hassumpi seurakunnan ”jalkautuminen”. Ja tuo 25 luukkua kyllä kuuluu kristilliseen kalenteriin. Miksihän ylipäätään yleensä on vain 24 luukkua?

Mutta pidemmittä puheitta.

Tästä alkaa
Joulukalenteri 2018

 

Joulua kohti! 

Jouluklainarin Apsu lainasi mummille.