Torstaiaamuna Hietasaaren rannasta kohti kaupungin valoja: huomaatteko, kuinka paljon nostureita on Oulun profiilikuvassa? Oulu elää ja voi hyvin! Tänne rakennetaan uutta, tämä on elävä kaunis kaupunki! Kaunis kotikaupunki!
Kaksi päivää taivaalla on ollut värejä, valoja, varjoja, helmiäispilviä, huikeita auringonnousun ja -laskun hetkiä. Aamua, iltaa olen ravannut rannoilla ja rantteilla kameran ja jalustan kanssa. Enimmäkseen on jäänyt tavoittamatta tunnelma tai värit, mutta jokunen onnistunut otos kuitenkin. Lopulta kuitenkin hyvä mieli – ulkona olosta ja edes yrityksestä.
Tänään iltapäivällä palattuani mielentilaani hetkauttavalta käynniltä yliopistolta lähdin taas rannoille: ensin Möljälle katsomaan ja kuvaamaan helmiäispilviä, merkillisiä vaaleanpunaisia haituvia länsitaivaalla, juuri silloin liki samaan aikaan oli auringonlaskun aika. Ja sitten, heti kohta, selän takana nousee kuu.
Täysikuu. Olisin tiennyt sen katsomattakin – tiennyt sen, että se on täysi. Todellakin tunsin sen nousun ja olemassaolon, rienaavan paisteen jo viime yönä. Sehän se ei sallinut nukahtaa ennen kuin kauan puolen yön jälkeen, sehän se teki unesta levottaman, painajaiset herättivät ensin jo kahdelta, sitten puolineljältä, pian taas viiden jälkeen ja periksi annoin niille jo kuudelta: luonnon laki, ajattelin. Pian se kuukin jo luovuttaa taas hetkeksi… Minulla on varaa luovuttaa nyt – siis aamuvarhain ylös.
Kun tänään ei ollut Caritasta, ei salia, ei mitään sovittua eikä tarpeellista, päätin – vihdoin, taas – lähteä käväisemään Linnanmaalla, olisi korkea aika, moneen kertaan monille luvattu, vihdoin aika ”tehdä sovittu audienssi” historiatieteisiin, käydä kirjastossa hoitamassa muutama tilaus, ja kyllä, ottaa myös muutama kuva. 😉
Vaikka parituntisen yliopistolla vietinkin, tapasin vain muutamia tuttuja, muutamia Matteja 😉 , jo heidänkin kanssaan oli paljon kuulumisten vaihtamista, oikeasti iloisia kohtaamisia, jutun jatkumista siitä mihin viimeksi jäätiin. Kuulostaa ystävävyydeltä, eikö?
Olin tietysti ahne yliopistojuoruille, -uudistuksille (typerillekö? – ehkäpä. No joo… 😉 ), kiinnosti ”omieni” valmistuminen ja doctorandien eteneminen. Ja taas yksi suru-uutinen: naapurioppiaineen kollega, samoja polkuja yhtä aikaa kulkenut, … Lähtöni jälkeen on muuttunut edelleen lisää paljon sellaista, mistä en olisi pitänyt. Minun olisi ollut mahdottoman vaikea ”luopua” opiskelijoista, luopua siitä, ettei heille olisi enää ollut aikaa. Sepä se taisi olla yksi iso syy jo lähtiessäni, juuri se syy, miksi periaatteessa oikeinkin hyvästä työstäni luovuin: kun minun oli luovuttava ihmisistä, minä luovuin työstäni.
Mutta tulipa lipaston käytävillä hyviäkin flashbackejä tai de ja vuita tai mitä lienee muistoja. Paljon muistoja. Ikäväkin monia asioita. Ja lisää kohtaamisia; muutama opiskelijakin: ”Jee, ootko tullu takasi?” – Niin hyvä mieli tuli. Ja sitten yksi hallinnon ihminen, jonka kanssa olin viimeisenä viitenä vuonna todella paljon tekemisessä: yhtä lailla kipakasti kuin myötäsukaisesti – mikä sähköpostikirjeenvaihdon vyöry hyökyikään muistoissa ylitseni. 😉
Mutta oikeasti: menen pian uudestaan, sillä tänään ehdin nähdä vain muutamia, joita halusin tavata. Viime kädessä tuntemus oli, että hyvä että voin siellä KÄYDÄ. Ja lähteä.
