Hyvänen aika! Kesäkuun ensimmäinen, armas aikakin on jo (periaatteessa ja perinteen mukaan) eilen koittanut, ja kesäisen vihreältä ja aurinkoiselta näyttää, mutta miltä tuntuu? – En tiedä! Kylmältä. Purevalta. Jotenkin ”väärältä”. Ihan hyytävän kylmältä.
Viime vuonna me oltiin tähän aikaan aika autiolla Saariselällä, mm. hieno patikka Jorpulipäälle, maastosähköpyörät parina päivänä ja sielläkin puhkesi silloin kesä. Tänään siellä on satanut ihan kunnolla lunta. (Liekkö tämä videolinkki aukenee? KLIKS Joka tapauksessa vaikuttava lumipyry Kaunispään huipulla kuvattuna.) Onhan tässä taas ollut aietta sinnekin päin suunnata jossain välissä, mutta hiihtämään en nyt kaipaa. Joten ei vielä kiirettä ”ylös”.
Mutta tänään iltapäivällä oli Oulussa pakko siirtyä koneen äärestä ulos. Hyytävä ja kova tuuli eivät olleet esteitä keskeyttää muistikorttien valtaisan kuvamäärän jaottelua toisaalta kehitettäviin ja toisaalta deletoiviin, ja aloittamaan editointi. Mutta jo Kaijonharjun suoralla olivat kädet – hanskoista huolimatta – jäätyneet ohjaustankoon ja ruskettunut kasvojeni iho punoitti ja kirveli poskissa, ihan kuin jäisessä tihkussa olisi ajellut.
Näin siitä huolimatta, että aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Joten häthätää tunnin tärväsin tehokasta projektiaikaa liikkumiseen ja muutamaan puistopysähdykseen kunnes joutuin palasin sitätiloihin.
Tänään oli se iso kuvauskeikka, joka oli yksi syy meidän Provencen loman vaihtamiseksi Kroatiaan ja varhentamiseksi viime viikolle. Ranskan reissu olisi ollut tällä viikolla, joten Oulun uuden Oikeustalon avajaisjuhla ja kuvaaminen, sekä aamupäivän henkilökunnalle suunnatussa juhlassa että iltapäivän-illan kutsuvierasjuhlassa, olisi ollut jonkun muun homma kuin minun, jos olisimme lähteneet aiotulle polkupyöräreissulle Ranskaan.
Toinen syy siitä aikeesta luopumiseen ja pyöräilyn vaihtaminen kävelyyn (käveltiin Kroatiassa muuten melkein 100 kilometriä (76 km on melkein 100 🙂 ) oli pelkoni ja epäilyni sen suhteen, miten minun resu olkapääni viikon intensiivisen pyöräilyn kestäisi; noh, tuskin olisi pärjännyt kovin hyvin, kun sen kanssa saa kipuilla aamuöisin edelleenkin, myös Kroatian lämmössä ihan ilman pyöräilyäkään.
Joten hyvä kun ollaan tänään oltu Oulussa ja olin suhteellisen toimintakykyisenä myös viime viikolla reissussa. Siispä tänään kuvaushommissa Oikeustalolla hienoissa 300 + 300 hengen juhlissa.
Samalla sain kuulla Oulun ja Pohjanmaan oikeushallinnon kehityksestä, historioitsija minussa tykkäsi kovasti, kun ohjelmassa oli monessa kohtaa menneiden vuosikymmenten ja satojen vaiheista asiaa ja anekdootteja, ja myös selvitystä vaiheista, jotka tämän uuden talon aikaansaamiseen on läpikäyty. Ihan erityisen kiinnostavaa oli kuulla arkkitehtien ja taiteilijoiden näkemyksiä ja taustoitusta töilleen ja ratkaisuilleen.
Talo on hieno! Ajatuksella suunniteltu, turvallisesti jyhkeä olematta raskas, levollinen ja siellä on monia hienoja kuvataideteoksia. Ja kuten aiemmin jo paljastinkin henkilökunnan taukotilassa on minun ottamastani valokuvasta tehty tapettiseinä. Sitäkin sai tänään juhlia. 🙂
Seitsemässä istuntosalissa ja aulan seinillä on Otto Karvosen tilateos ”Kuin kaikkialla virtaava vesi”.
Kai Rentolan työt ovat vanerille painettuja isoja tauluja. Hienoja nekin. Tekoprosessi ainakin minulle ennestään tuntematon.
Ja valokuvia oli toisen ja kolmannen kerroksen tiloissa toki muiltakin kuin minulta – seinänkokoisia ei tietääkseni muita. 🙂
Illan juhla oli myös ruokajuhla, tovin söinkin ja sen voimalla vielä tässä jo perannut kuvasaalista, huomenna homma jatkuu. Hyvä päivä tänään.
Meri on vapaa jäästä! Puolenpäivän jälkeen Nallikarissa näkymä pohjoiseen oli yhtä kesäinen kuin jo lämpötilakin (yli + 20 C), mutta selän takana jo sateen uhka ilmeinen. Oliskohan tuo juurikin Cumulonimbus?
Viime viikolla kuuntelin Seija Paasosen kirjan ”Naiset jotka maalasivat taivaan” ja sen jälkeen on tullut pilviä katseltua uusin silmin.
Minähän olen kuvannut – jo ihan liikaa – taivaita ja merenrantamaisemia, mutta kirjan jälkeen aattelin, että voisin koettaa tänä kesänä saada kuviin kaikki 10 pilvisukua. Voisin kuvailla yläpilviä, keskipilviä ja alapilviä, koettaa tunnistaa ja erottaa kuuropilvet (Cumulonimbukset) laajoista sadepilvistä (Nimbostratuksista). Yritän oppia millaisia ovat untuvapilvet (Cirrus) ja millaisia hahtuvapilvet (Altocumulus), miten ne eroavat?
Paasosen kirjasta tuli mieleen muutenkin kuin nimen vuoksi Mia Kankimäen hieno kirja ”Naiset joita ajattelen öisin”. Paasonen kertoo kirjassaan tutkimusprosessistaan, lähteistä, joista tietoa haki ja sai, kohtaamisista ja yksinolosta kirjoittaessaan, naisen asemasta taidemaailmassa, siitä, mikä oli naismaalareille sallittu ja mahdollista ja mikä ei. Mukavasti rauhallinen kirja. Ja sai minut heräämään pilvien aiempaa tarkempaan tarkasteluun.
Kroatian reissulla ei toivottavasti ole pilviä kuvattavaksi, mutta jos on, niin sitten ”canonisoin” niitäkin. Ja sääennusteissa pilviä kyllä näyttää riittävän.
Lisäksi ajattelin kuvata tavallisten turistikuvien (kirkkoja ja rantoja, ruokaa ja aukioita 🙂 ) lisäksi ja erityisesti teitä, polkuja, kulkuväyliä, siltoja. Ja toiseksi uudeksi reissukuvausteemaksi ajattelin ”tekstejä”. Saapa nähdä mitä sitten muistikorteille tarttuu.
Pääsin tänään tutustumaan Oulun uuden Oikeustalon tiloihin ja suunnittelemaan loppukuun kuvauksia.
Kerroinhan täällä blogissa jo pari vuotta sitten, että olen muutaman muun kuvaajan kanssa ehkä pääsemässä mukaan isoon projektiin. Ja nuo kaksi muuta ovat kuuluisia, tunnettuja, palkittuja pohjoissuomalaisia valokuvauksen suuria nimiä, – ja sitten minäkin sain lähettää ehdolle kuviani tehosteseinien kuvittamiseksi!
Työryhmät ja arkkitehdit suunnittelivat, valitsivat, pohtivat ja jossain välissä ilmoittivat, että yksi kuvistani voisi olla tarkoitukseen sopiva, mutta että voisinko vähän säätää ja ”mustavalkoistaa”, kyselivät, mitä kuva maksaisi etc. ja sitten päättivät kuvan ostaa ja käyttää sitä sisustuksessa. Toiselta edellä mainitsemistani kuvaajista on myös yksi kuva Oikeustalossa.
Tänään siis pääsin näkemään henkilökunnan kahvi-, ruoka- ja juhlatilan, jonka seinällä kuvani on. Eikä olekaan ihan pikku printti!
Kuvassa olevan Toripolliisin kuvan käyttö vaatii perikunnalta luvan ja korvauksen käytöstä, ja sekin hoitui ”järjestävän osapuolen” kautta ja kuvani pääsi esille.
Olen kuvasta ja sen sijoittamisesta oikein iloinen ja ylpeä.
Koko seinän kokoinen kuva!
Onneksi halusivat/valitsivat mustavalkoisen. Se on just noin hyvä! Ja saanut jo nyt – kuulemma – paljon hyvää palautetta.
Ehkä tämä innostaa muitakin tekemään valokuvasta tapetteja?!! Ainakin Oikeustalon henkilökunta tuntuu olevan oikeinkin tyytyväinen valintaansa.
Ja juuri se valinta oli heidän. Kuva minun. Kaikki pärjäsimme. 🙂
Olen aina sanonut, ettei minusta olisi vuorotyöläiseksi. Lukuunottamatta lyhyttä vaihetta linja-autonkuljettajan hommassa (kesällä 1983 ja kevättalvella 1985) työurallani työaika on ollut määrättynä tai valittavana siten, että duuni on alkanut aamulla. Useimmiten menin kustannuspaikalle kahdeksan aikoihin, muutamina vuosina seitsemäksi, koska niin halusin. Ja se sopi minulle hyvin. Päivät kestivät yleensä sen kahdeksan-yhdeksän tuntia, mutta oli myös aikoja, jolloin normityöpäivä oli kellon ympäri. Mutta tärkeää oli, että työt alkoivat aamulla ja että ne olivat mielekkäitä.
Nyt kun puolenkymmentä vuotta olen tehnyt satunnaisia valokuvauskeikkoja, on kuvaustapahtuma ollut useimmin päiväsaikaan – editointihommat ja painotuotteiden (kortit, kalenterit) työstäminen sekä kuvatoimistojutut olen tehnyt yleensä aloittaen nimenomaan aamulla. Ja edelleen: sellainen sopii minulle parhaiten.
Tänään oli taas De Gamlas Hemin uuden ruokalistan annosten kuvaus; kuvaukset alkoivat neljältä. Eihän siellä kulu kuin pari-kolme tuntia, mutta koko päivä menee odottaessa, että voin lähteä hommiin. Pikku juttu tietysti tässä vaiheessa, mutta niinpä se kuitenkin kävi, että ihme haahuilua oli koko päivä. Noh, nyt on koko uusi lista (15 annosta) kuvattu monesta eri suunnasta ja osana erilaista kattausta. Ihan mukavaa puuhaa. Ja huomenna aamulla aloitan kuvasaaliin perkaamisen ja editoinnin.
Onneksi kuitenkin kaikelta haahuilultani sentään tein ja söin ruoan kotona ennen lähtöä. Varsinkin kahden parsan risoton, etanapannun, karitsa-annoksen kohdalla olisi keskittyminen kuvaamiseen varmaankin ollut aika epävakaata. Menu on taas oikeinkin houkutteleva. Toivottavasti kuvatkin. 🙂
Pitkään vireillä ollut aikeeni valita ja editoida kuva, josta teetättäisin rullaverhon meidän ”pihakeittiö” La Festan oveen, on hieman nytkähtänyt eteenpäin.
Isossa lasiovessa, sivuovessa, joka talvella kyllä on pääasiallinen sisäänkäynti, on ollut rullaverho jo 12 vuotta. Oven ikkunasta on näkymä mattotelineelle ja takapihan puutarhavajaan, joten aikanaan halusin jotain peittävää siihen eteen.
Rullaverhokankaalle painettu maisema Toscanan pikkukylästä kesän 2009 reissulta on ollut hyvä, tykätty ja tehnyt tehtävänsä. Siinä kulkeva tie jatkuu sisätilasta luontevasti. Jopa niin luontevasti, että Apsu (vai sittenkin Eevis) parivuotiaana tupsahti päin ovea, kun luuli pääsevänsä jatkamaan kuvan maisemaan. (Viereinen vanha kuva ovesta ei oikein tee oikeutta sille.)
Rullaverho teetätettiin Kopio-teoksessa, jota ei enää ole ja verho maksoi vain 70 €. Nyt se on haalistunut, sotkeentunut ja lerpahtanutkin. Siis aika uusia. Kerrankin minäkin olen vaihtamassa verhoja, tai siis verhoa.
Valokuvia on meillä on muutenkin käytetty sisustukseen; mökin keittiönseinän riekonmarjakuva ehkä ison juttu. Nyt en löydä siitä kuvaa, mutta laitanpa, kun ensi kerralla ollaan siellä.
Nyt uusi kuva on tähän oveen löytynyt ja editoitu, pitäisi vielä ottaa yhteyttä johonkin liikkeeseen, jossa noita tehdään. Se sitten huomenna.
Potrettikuvia seinälle
Olen myös etsinyt muksuista kuvia tauluksi/kehystettaväksi. Molemmista olen tehnyt kuvakirjat vauva- ja taaperovuosilta, materiaalit seuraaviin opuksiin on kyllä kuvattuna, ehkä ensi talvena sitten teen sellaiset, mutta nyt vain meidän makkarin seinälle muutama studiopotretti, ehkä yksi- ja kolmivuotiskuvat? Sellaiset on kyllä otettu, mutta en ole niistä tauluja tilannut.
Monessa kodissa varmaan on kirjahyllyssä tai juuri makkarin seinällä perheestä kuvia, sukulaisia, isovanhempia etc. Molemmilla vanhemmillani oli ja Jäälin mummulassa on vieläkin hyllyissä tunkua, kun lapsia perheineen, yhdessä ja erikseen on kuvattu ja kehystetty: ylioppilaina, rippijuhlassa, häissä ja vauvoina – kaikissa mahdollisissa elämän taitekohdissa.
Muotokuvakin!
Minun lapsuudessani äiti keräsi potrettikuvia meistä kolmesta enemmän kuin tarpeeksi 🙂 – ja maalauttipa meistä jopa muotokuvatkin! Rovaniemeläinen muotokuvamaalari Korva kävi meillä kotona ja muistan, että hän oli jotenkin pelottava! Tiedättehän: taiteilija! Olin silloin 9-vuotias, veljeni 6-v. ja silloin vasta vuoden ikäisestä sisarestani tehtiin taulu muutama vuosi myöhemmin. Taiteilija otti meistä kuvat, – ei sentään tarvinnut enempää mallina istua!
Äidillä maalaukset olivat seinällään, vielä hoivakodissakin, mutta äidin mentyä me lapset otimme omat kuvamme, niitä ei pantu myytiin eikä kiertoon, kuten äidin monet, monet muut taulut.
Minun kuvani on meillä täällä pimeän vaatehuoneen seinällä, ehdottomasti kieltäydyin katselemasta sitä makkarissa tai missään muuallakaan. Otinpa siitä nyt kuitenkin kuvan, ehkä muutaman vuoden päästä itsesensuuri on sen verran hellittänyt, että ryhdyn käyttämään kuvaa some-profiileissani! 😀
Kuvien ja taulujen tilaus netistä
Olen valokuvausasioissa tehnyt asiakkaille listan osoitteista taulujen ja muiden kuvatuotteiden tilaukseen ja liitän tähän loppuun.
Vielä en ole Muistikuvia-hommia ihan lopettanut, joten jos tarvitset kuvia ja kuvaajaa, niin don’t hesitate to ask 🙂
Beyondprint https://beyondprint.fi/ Metali-, lasi-, akryyli- puu-, kehystauluja sekä julisteita ja fine-art-tulosteita
Fotonetti http://fotonetti.fi Torniolainen firma, nopea toimitus, helppo korttien teko-ohjelma, ja paljon valmiita pohjia. Kuvien taso hyvä.
Ifolor https://www.ifolor.fi/kuvakortit Ihan hyvä, hinta-laatu kohdillaan, aika edullinen, varsinkin kun siellä on jatkuvasti alennuskampanjoita. Myös tauluja ja kalentereita olen sieltä tilannut.
Hieman alkaa jo itseänikin epäilyttää, että onko latukuvien loputon sarja enää mielekästä, mielenkiintoista, tarpeellista täällä blogissa. Mutta juttuhan on niin, että perustelen kameran raahaamista hiihtolenkille mukaan a) sillä, että kuvaaminen on mitä mainioin tekosyy pysähtyä ylämäessä hengähtämään 😀 ja b) sillä, että ”pitäähän blogiin saada kuvia”. Kalenterikuvien kerääminen kun ei taida enää olla syy Canonin kuljettamiseen jokaikiseen tunturin rinteeseen ja kurunpohjaan.
Noh, joka tapauksessa. Tänään vuorossa Iisakkipään huiputus hiihdellen.
Niistä Saariselän varsin tiheän latuverkon taipaleista, jotka minä olen hiihtänyt, taitaa juuri tuo Iisakkipään lenkki olla kaikkein vaikuttavin. Alkumatka kulkee metsän läpi, kapeissa notkelmissa, vähän pimeissä kurunpätkissä ja osaksi aika tymäkästi nousten.
Muutama kilometri on pelkkää nousua! Ja mikä ilo onkaan kun on mukana kamera! On ”pakko” pysähtyä kuvaamaan.
Laskussa Iisakkipäältä kohti Kiilopäätä aurinko sai ympärilleen komean halon. Toki olen kuvankäsittelyllä sitä korostanut.
Mutta kaikkinensa hienot maisemat olivat. Pyhimyskehä kuvan vasemman reunan tunturin yllä!
Neljänladunristeyksestä alkaa hulppea laskeutuminen Hirvaskuruun. Tällaisella pakkaskelillä laskukin on hiihdettävä, mutta vauhdilla se alamäkeen sujuu.
Ja toinen kohokohta päivässä tietysti ruoka. Sunnuntaina vähän parempaa…
Tämän päivän menussa oli metsästäjän leike (Hangasojan viimeiset haaparouskut kastikkeeseen), juuripersiljaa parmesaanilla ja mantelijauheella, pikkelöityä punasipulia ja salaattia.
Viini nautittiin ennen ja jälkeen ruoan. Se kun ei ollut mitään pihviviiniä. Sain sen lahjaksi Juniorilta ja R:lta. Olivat tilanneet sen kiitokseksi minulle Saariselän Alkoon, josta kävimme sen eilisellä kauppareissulla hakemassa. Viini paljastui Alsacen Cremantiksi: Mure! Erinomainen, samppanjan veroinen, parempi kuin moni halpis samppanja. Aromia, makua, intensiivinen, pitkä jälkimaku.
Ja kun eilen mentiin kauppaan, minun oli huolehdittava, että on henkkarit mukana. Muistattehan tämän, kuinka olen ollut pahoillani, ettei minulta ikinä ole kysytty papereita. Ja eilen kysyttiin! Siitäkin iloitsin perhechatissa, kun kiittelin nuoria lahjasta. Mikä sitten sai ”tilaisuudessa” läsnäolleen Pehtoorin sepittämään Whatsappiin tarinan, joka (luvallaan) on tässä julkaistava:
Juhlava tilaisuus, Lapin Kansan toimittaja teki haastattelun ja kuvaaja tallensi tapahtuman. Saariselän VPK:n torvisoittokunta soitti fanfaarin ja isänmaallisia lauluja! Antero Kuukkelista piti unohtumattoman puheen henkkareiden kysymisen tärkeydestä ja toivotti vielä äipälle hyvää vointia sekä ojensi samalla kunniakirjan, jossa luvattiin +-2% alennuksen kaikista Kuukkelin leivonnaisista ja Sandelssin oluesta! Tilaisuus oli mieleenpainuva ja monen silmäkulmassa näin kyyneleen.🍾💐
Johan taas on ollut säät tänään! Ei puhettakaan, että aamun räntäsateiseen nollakeliin olisin lähtenyt hiihtämään.
Keskipäivällä uudenlainen kuvauskeikka, ihan hyvä sellainen, mutta enpä sen jälkeen viitsinyt enää muuta kuin piipahtaa keskustassa kaupassa viimeistelemässä viikonlopun ruokatarpeiden varastoa, ja sitten kotiin.
Iltapäivällä takkaseinälle mieluiseni valo.
Jostain syystä, todellakaan en tiedä mistä, johtuu, että pidän hyvin paljon valosta, joka siivilöityy sälekaihtimien välistä kodin seinälle. Ehkä se on kevät? 🙂
Nuo takkaseinän upotuksissa (joista kesällä 1986 muurarin kanssa keskustelimme tovin, ovatko sittenkään tarpeen… Sain tahtoni läpi. 🙂 ) on lasiset pullot (sininen ja punainen), lasitaidetta, jotka ostin Malcesinesta Gardajärven rannalta kesällä 1997. Ne ovat edelleen jokapäiväinen ilo. Vähän erilaisia matkamuistoja. Eipä ole ollut tarvetta heitellä niitä roskiin tai kierrätykseen. Niiden paikka on tuossa. Ehkä ”aina”.
Tänään meillä oli (proosallisesti) pihviä ja eilistä veriappelsiinirisottoa (ei mikäään pikkujuttu!! Palaan asiaan.) yms. mutta myös alkupalaleivät. Sattuipa nimittäin niin, että jostain merkillisestä syystä (Italia, Amalfi) aloitin tässä viikolla kuuntelemaan kirjaa nimeltä ”Kesä Amalfin rannikolla”! Virhe!
Ajattelin lopettaa jo ensimmäisten 20 sivun jälkeen, mutta sitten kuitenkin sinnittelin, ja joku sado-masokistinen juttu sai jatkamaan hamaan odotettavaan loppuun asti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kirjan minä tilasi Positanon pienessä tavernassa Sancerrea ja Chevreä, olisi pitänyt ymmärtää lopettaa. Italiassa tilataan burrataa ja Vermentinoa tai ihan mitä tahansa italialaista, mutta EI ranskalaista viiniä ja juustoa! Semminkin, kun niitä tuskin Amalfin rannikolla on tarjolla. Mutta ei, jatkoin! Joten tähän mennessä ainoa BookBeatin kirja, jolle olen antanut 2/5. Yleensä olen ymmärtänyt lopettaa ajoissa, ennen kuin tällainen Harlekiini-kirjallisuus (totean minä, joka en koskaan ole lukenut ainuttakaan Harlekiinia) saa kädet hikoamaan ja pään tuntemaan myötähäpeää omasta puolestani.
MUTTA. Kirjassa oli pieni hetki, joka sai kiinnostumaan. Leivät! (Kirjassa näitä syötiin Amerikassa, ei Italiassa.) Sämpylä, voita, rucolaa, emmentalia ja vadelmia/vadelmahilloa. Nyt on kokeiltu molempia: hillolla parempi (tuoreet kuvauksellisempia). Jotain hyvää tästäkin lukukokemuksesta.
Eilen meillä oli uusi kalaruoka. Kuhaa paneroituna vehnäjauho-parmesanilla, oheen herneenversosalaattia (kuvassa olevien haituvien päälle oikea vihreä salaatti). Ja lisukkeena punaisella Njuda-salamipestolla maustettu pottuvoi eli perunamuusi!
Mutta kuha-resepti tässä. Leikkaa kuha annospaloiksi, kierittele jauho-parmesan (puolet ja puolet) -seoksessa, jossa on myös suola mukana ja paista kohtuullisen runsaassa voissa. Finduksen kalapuikotkin voivat joidenkin mielestä olla hyviä, mutta tämä oli ihan hemmetin hyvää.
Ja mikä parasta, sain tungettua annokseen myös ”home-made” -herneenversoja. Niistä on nyt iloa myös talokyläni keväässä. 😀
Pikkuisen teksi mieleni täydentää talokujan asujamistoa. Semminkin kun Puutarhurin Majaan on tullut ihan uusia mökkejä.
Huom. etualalla sisareltani joululahjaksi saamani pippuri- ja suolamyllyt. Arjen iloa, estetiikkaa ja makua on niissä. Pehtoori ja systeri olivat tonttuilleet tietämättäni, – en ole pahastunut. Joka päivä nämä ilahduttavat.
Ladulla Risuniitystä kohti Auranmajaa mietin, että ehkä postaan tänään jotain vuosikymmenien jälkeen uudelleen löytämästäni hiihtämisen ilosta, siitä, kuinka sille on ihan eri lailla aikaa ja mahdollisuuksia sen jälkeen, kun en enää ole viettänyt talvia yliopiston kampuksella.
Päätinkin sitten ottaa tunnelmasta ladulla muutaman kuvan, pienen videoklipinkin. Toiveena, että siten välittyisi lumisen taipaleen rauhallinen tunnelma ja tunne.
Nyt kun katson tuota muutaman sekunnin harmaata välähdystä, tulee mieleen kaksi juttua: Juniori on aivan oikeassa, kun hän on todennut, että minun kannattaisi ostaa uusi kännykkä (”kun kerran järkkäriä et enää joka paikkaan raahaa”), jossa olisi videokuvaamisessa apuna vakain. Ja jossa olisi muutenkin parempi kamera.
Pojalla itsellään on joku aika uusi IPhone, ja sekä ottamansa videot että kuvat ovat kyllä hyviä. Mihin tietysti vaikuttaa sekin, että Juniori osaa kuvata, myös järkkärillä. Yhteen aikaan ihan harrastikin kuvaamista. Mutta minähän en – ainakaan ihan heti – puhelimen vaihtoon ryhdy. Reilun kolme vuotta vanha Huawei pelittää ihan hyvin viestimenä ja äänikirjojen kuuntelussa.
Mutta tosiasia on, että kun muutama vuosi sitten ryhdyin hiihtämään myös kaupungissa, pitkät kävelylenkit Oulujokisuistossa ja merenrannoilla, sekä keskustassa taloja ja puistoja kuvaamassa, ovat jääneet. Ne ovat jääneet myös siksi, etten enää niitä kuvatoimisto Vastavaloon kuvaile. Kuvatoimistossa on jo satoja kuviani Oulusta, – enkä enää innostu niistä, ja tuskin myyntivolyymi enää lisääntyisi. Uusia korttejakaan en ole pariin vuoteen tehnyt. Tämä kaikki tietysti näkyy myös tämän blogini kuvittamisessa: kuvia lenkeiltä on vähemmän kuin vielä pari vuotta sitten, siis ei juuri ollenkaan. Joku päivä otan järkkärin ladulle!
Toinen juttu, jota mietin kännykällä kuvaillessa, oli se, että laitan kuvatekstiksi ”Tämä maadoittaa”. Ryhdyin kuitenkin pohtimaan, onkohan tuo ”maadoittaa” sittenkään ihan paras ilmaus sille, miltä minusta tuntui. Ja mitä sillä ylipäätään käsitetään… Ja eiku googlettamaan! Wikipedia kertoo tällaista:
Maadoittuminen (grounding, earthing) on filosofiaan, mietiskelyyn ja itsetutkiskeluun liittyvä termi, jolla pyritään kuvaamaan tilaa, jonka ihminen saavuttaa tietynlaisen meditaation avulla. Maadoituksen pohjana usein on luontomystiikkaan sekoittunut idealistinen käsitys maailmasta, jossa meditoija uskoo pääsevänsä mietiskelyn ja mentaaliharjoitusten avulla yhteyteen luonnon kanssa. Luonnon voimien nähdään rauhoittavan ihmistä ja antavan tämän käyttöön luonnossa virtaavia energioita. Näillä energioilla voidaan uskoa olevan myös parantavia vaikutuksia. Ilmiöstä ei ole tieteellistä näyttöä.
Maadoittuminen on käsitteenä yleistynyt 2010-luvulla ja sen taustalla vaikuttava luontomystinen ideologia voidaan nähdä vastareaktiona kaupungistumiselle.
Eihän minulle hiihtäminen pikkupakkaspäivän valoisimpana hetkenä hiljaisilla laduilla helmikuisena torstaina sentään ihan meditaatiosta käy. Vielä vähemmän taustalla vaikuttaa luontomystinen ideologia!
Jospa vain pysyn endorfiini- ja ehkä vähän myös dopamiini-fiiliksissä.
Tai sittenkin yksinkertaisesti vain, että hirmu hyvä olo hyvästä hiihtolenkistä tulee, hyvä mieli tulee, ja kroppakin tykkää. Tuo kertoo paremmin ja paremmasta kuin maadoittuminen. 🙂
Vesisade tekee tammikuusta umpipimeän. Se tekee liikkumisen – ainakin ulkona ja lihasvoimalla – aika vaikeaksi. Ladut ovat pilalla, metsän polut sohjoa ja upottavia, ja tiet ja jalkakäytävät ovat niin liukkaita, että tuntuu, ettei edes nastakengillä uskalla käveleskellä.
Iltapäivällä sain kuvprojektit tältä erää valmiiksi ja niistä jo kiittävää palautettakin, mikä tietysti teki hyvä mielen. Kansikuvassa yksi kymmenistä menukuvista: De Gamlas Hemin blini. Niitäkin uudistetussa menussa nyt on. Ehkäpä ensi viikonloppuna sinne, tai jos tekisi itse.
Hyvä mieli tuli myös muutamista viikonlopun väitöksen jälkeen virinneistä viestiketjuista; yhden kollegan ja parin opiskelijan (ml. väittelijä), tai eiväthän he enää opiskelijoita ole, kanssa chattailtiin ja muisteltiin, vaihdeltiin kuulumisia.
Kun kuvahommat tänään olivat paketissa, olisin niin kovin mielelläni lähtenyt huolletuilla suksilla sivakoimaan. Nyt oli vain tyydyttävä hakemaan ne huollosta. Hakiessani niitä liikkeestä (Lajikumppanit – alan tosiharrastajien Oulun parhaaksi kehuma) huoltomies sanoi, ettei ollut hoksannut vesikelin voiteita valmiiksi laittaa. Ei kiitos vesihiihdolle. 🙂
Viikonloppuna kuvakansioissani (joissa on jo varmaan yhteensä liki satatuhatta kuvaa (joista 90 % ihan roskislaatua) törmäsin vanhaan kesken jääneeseen projektiini.
Tällaisiä keittiötauluja/kortteja/kuvituskuvia aloitin joskus tekemään: voisi oikeastaan jatkaakin.
Tosin nyt kaikki ”käsityöenergia” tuntuu menevän neulomiseen. 🙂
