Showing: 1 - 47 of 47 RESULTS
Hautausmailla Niitä näitä Ruoka ja viini VAT Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Herkkukauppa-ajatuksen nousu ja lasku

Herkkukauppa?

Siitähän minä olen puhunut vuosikausia. Täällä blogissakin sitä olen sivunnut, jotain satunnaisia mainintoja on ollut, ja usein olen luvannut siitä aikeesta, sen noususta ja tuhosta kertoa. Olkoon sen aika nyt.

Ensimmäisen kerran herkkukaupan pitäjäksi ryhtyminen oli vakavassa harkinnassa 1990-luvun lopulla, jolloin olin saanut Keminmaan ja Iin seurakunnan historiat vihdoin valmiiksi, lapset olivat vielä ala-asteiässä, minulla kylläkin virka, mutta siinä ei oikein mahdollisuutta väitöskirjaa tehdä, vaikka sellaiseen oli kovasti jo painetta.

Oulussa ei ollut vielä Stockan herkkua, ainoa italialaisia ja muita speliaaliherkkuja (tuolloin mm. aurinkokuivatut tomaatit ja prosciutto) myyvä liike oli Franzenin talossa pieni herkkukauppa nimeltä Konsulinna. Sinnehän minä pari kertaa kuukaudessa ylimääräiset roponi kannoin: ostin viikonlopuksi juustoja ja erikoispastoja ja ties mitä. Kauppias (herkkukauppiaaksi turhankin hoikka, nuori nainen) tuli tutuksi. Pari vuotta kauppaa pidettyään hän joutui siitä luopumaan, koskapa edessä oli muutto Ranskan Biarritziin, josta miehensä sai hyvän työpaikan.

1-3

Ja kauppias tarjosi kauppaansa minulle: ”Ala sinä tähän kauppiaaksi.” Ja minähän otin tarjouksen vakavasti: mietin jo, mitä tuotevalikoimaan kuuluisi, mitä itse aina tekisin tiskiin, miten kehittelisin tuotteille reseptejä, joita sitten asiakkaille jakaisin. Miten oheen voisi laajentaa pitopalvelun ja hiljaisina hetkinä voisin sitten vielä vääntää sitä väitöskirjaa (voi hyvä tavaton, että ihminen voi olla tyhmä!). Isäni innostui myös ajatuksesta, lupasi takaajaksi ja tukijaksi, ja olisi varmasti omilla ostoillaan pitänytkin putiikin taseen positiivisena. Viikon asiaa pohdin, yhdessä Pehtoorin kanssa pohdimme, mutta sitten, semminkin kun oli jo tiedossa, että Oulussa avattaisiin pian Stockan herkku, luopua koko hommasta.

1-2

Toisen kerran herkkuputiikki-haave nosti päätään 2010-luvun alussa. Oltiin käyty ostoksilla ja ihastelemassa sekä Tampereen Culinaria Keittiöelämää– että Kokkolan Olivette-putiikeissa, ja kun Oulussa ei mitään vastaavaa ollut, ja kun se Stocka ei sitten kuitenkaan ole putiikki, niin ajattelin, että josko Ouluunkin tuollainen kauppa. Kun syksyllä 2011 jäin vuorotteluvapaalle yksi (kymmenistä!) tehtävistä oli pohtia, palaanko vuoden päästä duuniin yliopistolle vai perustanko herkkukaupan? Ja asia oli ihan vakavassa harkinnassa. Kävimme uudelleen Tampereen ja Kokkolan liikkeissä, sovittiin niiden pitäjien kanssa jo alustavasti maahantuonnin yhteistyöstä ja lupasivat neuvoja ja vinkkejä alkuun. Harkitsin ja keskustelin yhteistyöstä muutaman oululaisen ravintoloitsijan kanssa, – niitä kun tuossa vaiheessa paistinkääntäjyyden myötä oli tullut tutuksi. Pankissakin jo asian otin puheeksi.

Laskesteltiin ja etsittiin jo sillä silmällä vuokratilojakin Oulun keskustasta, sillä keskustassa tuollaisen putiikin pitää olla. Kauppahalliin menemistä suunnittelin. Pehtoori ei estellyt, mutta vähän vihjaili, että olenko varma, että sittenkään haluan yrittäjäksi, enkö aikanaan ollut nimenomaan tehnyt vanhemmillenikin selväksi, että minusta ei kaupalliselle ole, enkä kauppaopistoon lähde, saatikka yksityisyrittäjäksi. Ja nyt olin sitten luopumassa itse rakentamastani ”urasta” yliopistossa, vaikka lopultakin ihan erinomaisen hyvin (vielä tuolloin) siinä viihdyin ja elantoni sieltä tienasin.

1

Ratkaiseva tekijä putiikinpitäjäksi luopumisessa ajatuksesta ryhtyä putiikinpitäjäksi oli Oulun ydinkeskustan (= Rotuaarin kivijalkaliikehuoneistojen) hurjat vuokrat. Olin haaveillut mm. silloin tovin tyhjillään olleesta Zebra-kenkäkaupan tilasta, johon sitten tuli Tillander, ja sen jälkeen siinä on ollut vielä ainakin kaksi liikettä. Kun kuulin, mitä muutamat kahvila-baarit Rotuaarilla maksavat vuokraa, tajusin, ettei kannata hyväntekeväisyysmielessä ryhtyä herkkuja oululaisille ja kaupungissa kävijöille myymään. Yhden vaihtoehdonhan Anneli My way -postaukseni loppuun heitti sen jälkeen kun irtisanouduin yliopistosta: ”voit vaikka perustaa historiallisen, mutta ajan hengessä olevan herkkuruoka puotiravintolan, joka kulkee bussilla paikasta toiseen!”

Sen pituinen se!

Herkkuputiikkia en perustanut, enkä lähtenyt opiskelemaan kokiksi, joka sekin oli vielä pari vuotta yhtenä vaihtoehtona. Pyrin ja pääsin suorittamaan Valokuvaajan ammattitutkintoon johtavaa kaksivuotista koulutusta. Siksi nuo kuvat tässä postauksessa. Ehkä ne myös symboloivat putiikkiajatuksen hautaamista, mutta kertovat myös siitä, että olen ollut tänään – pitkästä aikaa – hautuumaalla kuvaamassa.

Joulukalenteri Ruoka ja viini Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Joululahja Sinulle!

Hyvät Tuulestatemmatussa kävijät ystävät ja ymmärtäjät,
kiinnostuneet ja kaverit, tutut ja tuntemattomat!

On aika antaa joululahja teille kaikille! 

Viime vuonna sisaren kanssa tehty
pieni ruoka-, runo-, historiatarina- ja valokuvakirja on nyt nettiversiona.
Sen voit ladata pdf-tiedostona ja halutessasi vaikka tulostaa.
Jakaa linkkiä tai lueskella kirjaa ja sen ohjeita aina kun netti on saatavilla. 

Vuorotellen kirjan lataussivu, KLIKS

   Oleppas hyvä!

Jollei  kirjan aukeamakuvat ja idea ole oikean näköinen, siis ettei se aukea aukemittain, niin säädä Acrobat-lukijaa vähän: Oikean näkymän aikaansaamiseksi (eli kahden sivun aukeama kerrallaan) pdf-tiedosto vaatii Acrobat Readerissa sen, että valitsee näkymäksi kaksi sivua vierekkäin. Valitse Adobe Acrobatin valikosta: View (Näytä) -> Page Display (Sivunäyttö) -> ja ruksi ainoastaan kohdassa Two-Up Continuous (Kahden sivun vieritys). Ohje on myös tuolla lataussivulla.

 

Mistä on tämä kirja tehty?

 

Se on tehty
syksyn säkeistä, kevään kukkasista,
mielen ja metsän maisemista.
Makumuistoista, runotuulista.

 Ilosta ja yhdessäolosta,
mieluisesta tekemisestä.

 Runoja ja ruokia, kuvia ja kirjoituksia.
Riimitellen ja vuorotellen,
ne kertovat ja muistavat.

Kirjan etusivu on  täällä.

 ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI 12.12.12

Vuorotteluvapaa

Mitä jäi viivan alle? – Vuorotteluvuosi on nautittu

On kuukausi siitä kun menin vuorottelun jälkeen töihin. Nyt on ehkä perspektiiviä nähdä metsä puilta … Ehkä nyt voi sanoa, miten vuosi meni.

Ensimmäisenä tulee mieleen että kyllähän minä kävelin, patikoin, tepastelin, harhailin, kuljin. Laskeskelin, että vuoden aikana kävelin Suomen päästä päähän. Suunnilleen. Reitille sattui Alpit, enin osa siitä taipaleesta kulki Koskelantietä eestaas, sillä matkalla oli monta Saariselän ja UKK-puiston tunturia huiputettavana, reitillä oli Italian maaseudun pikkuteitä ja Shanghain pääkatu, Oulussa reitti kulki merenrantaa Nallikarissa ja Rajahaudassa, taival myötäili Oulujokivartta tai kaupunkiin tai kaupungin läpi Intiöön ja/tai Lyöttyyn. Usein tuli käveltyä työpaikallekin, varsinkin syksyllä matka vei sinne – vuorottelusta huolimatta.

Koko vuorotteluvuoden  kuvasin. Otin kymmeniätuhansia kuvia. Kotona ja kaukana, kursseilla ja kirjoja varten. Vuoden aikana ehdin suorittaa kolme digikurssia (joista viimeinen – paras ja vaativin – on vielä kesken). Opin hurjan paljon uutta. Ja tuskastuin kun en osaakaan ottaa sellaisia kuvia kuin haluaisin. Järjestelin ja varmennustallentelin tietokoneelta kaikki edellistenkin vuosien kuvat, diojen digitalisointirumbankin tein.

Olin pehtoorin kanssa yötä päivää liki tauotta. Muutama mökkipäivä ja työ/humputtelureissu Lahti-Helsinki ainoat erossaolon vuorokaudet. Tätähän vähän mietimme, jotta onnistuuko? Kaipasin ja kaipaan edelleen yksinoloa, mutta ei se ole vuoden aikana ollut mikään ongelma. En käynyt perheelle ja pehtoorille sietämättömäksi, vaikken töissä käynytkään, en poissa kotoa ollutkaan … Antoivat jopa ymmärtää, ettei olisi haitannut, vaikka vuorottelu olisi jatkunutkin 🙂

Ja töistä puheenollen. Tein sitten kuitenkin aika paljon sellaista, joka voitaneen laskea työksi. Kahden juhlakirjan toimitustyö ja artikkelien kirjoittaminen niihin ja yksi ylimääräinen, kolmas artikkeli pitivät minut kiinni akateemisessa yhteisössä helmikuun lopulle asti. Ne täyttivät monet vuorotteluviikot ihan totaalisesti. ”Silloin se parasta on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut”, eikös se noin sanota jo Raamatussakin. 😉  Ja noiden kahden kirjan välissä vielä Vuorotellen-kirjanen.

Syväsiivoa koti,  sehän se oli haaveena. Ja takavarastoa lukuunottamatta se haave toteutuikin, ja nyt pehtoori on sitten raivannut varastonkin. Mitä tämä syväsiivoaminen tarkoitti? Keittiönkaapit ja vaatekaapit putsattu ja puleerattu? Kyllä sitäkin, mutta myös autotalli ja kaikki vaatehuoneet. Ja ennen kaikkea sellaista, että lääkekaapista on vanhat, tarpeettomat lääkkeet viety apteekkiin kierrätykseen ja tuhottaviksi, perheen (myös murmelin) vanhat rillit ja aurinkolasit viety Instruun joka kierrättää niitä kolmansiin maihin, kaikki matot pesty tai pesetetty, diat digitalisoitu, mapit putsattu, langoista kudottu sukkia, kaikki jauhot ja kuivamuonat käytetty tai muutoin deletoitu, samppoot ja tuoksut kulutettu, kirjahyllyt järjestetty, antikvariaattia ilahdutettu ja tietokone siivottu/kovalevy vaihdettu ja ohjelmat päivitetty.

Aloitin – ja lopetin – pilateksen. Se oli hyväksi, mutta ei siltikään minun juttuni.  Ostin sukset ja hiihdinkin. Luulenpa että se jäi viivan alle. Ehkäpä hiihtäminen jää tästä vuodesta.

Viidenkympin huolto: pari huolestumista aiheuttanutta luomea poistatettu, hammasimplantti asennettu ja kaikki muu purukalusto pistetty ruotuun, allergialääkitys uusittu (ja nyt kuukauden Linnanmaa-elon jälkeen olen kohtuullisen tukkoinen, vuotavasilmäinen), näkötarkastus tehty ja rillit uusittu yms.

Ystäviä, sisarta, äitiä, sukulaisia, nuoria ehditty nähdä enemmän kuin olisi duunissa ollessa ehtinyt. Olen ehtinyt olla.

Paljon vähemmän romaaneja ja muuta ei-työ-kirjallisuutta luettu kuin oli toiveena/aikeena/tavoitteena. Olisko yhteensä 25 kirjaa? Miksi tavoitteesta jääty? Siksi että istun tässä koneen ääressä kaiket illat. Siis olen tehnyt mitä haluan; siis hyvä. 🙂 Omat ja viinikerhon www-sivut jäivät päivittämättä, mutta alointinpa uuden projektin: Rotissöörien lehdistöneuvoksena eli pressenä lupasin touhuilla, jottei tämäkään harrastuneisuus ihan rapistuisi. Ja lienen tehnyt eräänkin blogipostauksen.

Vuorotteluvuonna oli toive saada olla tarpeeksi mökillä. No ihan tarpeeksi ei liene oltu, minusta ainakaan 🙂 ; vaikka lähes joka kuukausi siellä viikko vietettiinkin. Noin kaksi kuukautta vuorotteluvuodesta kului siellä ja kaksi kuukautta kului ulkomailla. Huhti-toukokuussa neljä viikkoa Italian reissulla, syksyllä liki kaksi viikkoa Kiinassa, helmikuussa ja heinäkuussa viikko patikoimassa Kanarialla ja Kitzbühelissä. Ja ulkomaan reissuksi lasken sen yhden huikean syyskuun päivän kun kävimme Jäämeren kierroksella, Pykeijassa.  Siis mökkeilty ja reissattukin on.

Milloin se oli parasta?  Parasta oli kun saattoi lähteä arkena, keskellä viikkoa, keskellä päivää tyttären kanssa kaupungille hoitelemaan asioita ja shoppailemaan, parasta oli patikoida Niila-tunturin reittiä kun tiesi, että töissä on uusien opiskelijoiden vastaanottotilaisuus tai tutustua uusiin ihmisiin, joista tuli enemmän kuin kohtaaminen, joista tuli ehkä jo ystäviäkin. En unohda sitä iltapäivää Seilin saaren rannassa purjeveneessä kun saimme lounaan eteemme, kun oli purjehdusta takana ja edessä. Aamuaurinko Teiden kraaterissa helmikuussa, ne kymmenet yöt, jolloin saattoi lukea tai värkkäillä kuvien kanssa tietäen että aamulla saisi nukkua jos väsyttäisi, olivat vuorotteluvuoden helmiä. Mieletön myrsky marraskuussa oli sekin erilainen kun oli aikaa kokea se. Oli aikaa olla rannoilla kuvaamassa sitä. Uusien ihmisten tapaaminen, ystävystyminenkin, oli vapaalla ja matkoilla helppoa. Parasta oli kun oli aikaa kokeilla kaikenmoisia uusia ruokia, kokeilla niitä ravintoloissa, ystävien luona tai itse tehden.

Parasta oli, kun sunnuntait jatkuivat iltaan asti. Taidehistorian luennolla opiskelijana tuntui ihan erille kuin sosiaalihistorian luennoijana kateederilla. Oli juhlaa tiistaiaamuna miettiä, menisikö ensin lenkille vai sytyttäisikö ensin leivinuuniin tulet. Flunssa mökillä tammikuussa sekin tuntui hyvälle, kun tiesi, ettei tarvi olla pois töistä tai ei tarvi mennä töihin. Oli onni kun sai käydä asioilla silloin kun parkkipaikoilla oli tilaa, silloin kun kaupoissa ei ollut jonoja, silloin kun itse halusi. Kun ystävät kutsuivat kylään vuoden pimeimpänä aikana, saattoi heti sanoa, joo tullaan, eikä miettiä, että jaksaiskohan?

Nyt ollaan kotona. Kapitulit ja kalaasit vietetty, on tavallinen viikonloppu, on duunarin vapaa. On aika pitkälle arjelle, jonka katkaisevat viikonloput. On aika töille. Kuinka kauan se tuntuu hyvälle?

Lappi Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Miksi palasit?

480 km ja 5½ tuntia erottaa minut Linnanmaan kampuksesta. Tämä ero ei tunnu ikävänä. 😉

Koko tulomatkan paistoi aurinko ja minulla oli merkillisen kevyt olo, enkä puhu fyysisestä habituksesta. Fyysisesti päällimmäisenä tuntui juiliva olkapää, – ja kamala nälkä. Mutta ihan sama.

Tässä on nyt juuri se, mitä tarkoitin, kun vastasin meidän työpaikan vaksin (virastomestari virallisesti) kysymykseen viime viikolla. Meidän mukava vaksi kysyi, että miksi oikein päätin tulla takaisin töihin, enkä jäänytkään kotoilemaan tai freeksi. Aikamme kun siinä jutustelimme sain kiteytettyä: tulin töihin, että pääsen sieltä pois.

Niinku mitä? Siis palasin siksi, että on oltava arjen ja juhlan ero. On oltava maanantain ja perjantain ero. On oltava mahdollisuus lähteä ja on oltava velvollisuus pysyä. Viikonloppu on ansaittava, lomapäivät pitää tienata.

Olen etuoikeutettu kun minulla oli mahdollisuus valita, palaanko vai en. Olen onnekas, kun minulla on työ, josta  kuitenkin pidän niin paljon, että oli  hyvä palata. Olen hyvin iloinen, että työssäni on ihmisiä jotka saavat minut unohtamaan tekeväni töitä.

Nyt on pidennetty viikonloppu ja viikon työt tehty. Olen levollinen ja olemme mökillä!

Me olemme Lapinmaan kauniissa ja lämpimässä (vieläkin + 19 C) kesässä, Hangasojan hyvässä huomassa. Myötätuuli tuntuu taas erityisen hyvälle, tuntuu juuri siksi, että täältä on taas pian Linnanmaalle palattava. Jos tätä armollista olotilaa voisi jatkaa loputtomiin, ei tämä niin hyvä olisikaan. 

Ja näitä riitti! Ihan hurjasti poroja oli matkalla.

Vuotson eteläpuolella Roivaisessa ne näkyvät, ensimmäisen ja viimeisen kerran. Nattaset.

Aina eivät näy, tänään näkyivät.

Pian perille päästessä taivas ja pilvet erilaisia kuin koskaan ennen.

Elämä on.

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

”Mää oon täälä vaa töisä”

Vuorottelun jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä kävin työehtosopimusneuvottelut ja kehityskeskustelut yhteen syssyyn. Ihan yksissä naisin, ihan itseni kanssa sovin monista asioista.

  • ♦ Pidän kaikki mahdolliset sairaslomat, enkä käy kipeenä töissä.
  • ♦ Viikonloppuja ei ole tarkoitettu luentojen tekemistä varten.
  • ♦ Olen menettämättä yöunia yhdenkään opiskelijan takia. Se ei estä, ettenkö voisi päivisin yrittää olla avuksi ja empaattinen.
  • ♦ Vapaaehtoisesti en ilmoittaudu yhdenkään homman tekijäksi. Hyvä jos teen ne, mitkä on tehtävä.
  • ♦ Opettelen nauttimaan lukukauden suvantovaiheista tuntematta huonoa omaatuntoa.
  • ♦ En kehittele kirjahankkeita tai projekteja, joiden tekemisestä päävastuu jää itselleni.
  • ♦ Aamuyön tunteina heräilevä pieni marttyyri minussa nitistetään heti alkuunsa.
  • ♦ Suhtaudun työhöni virkamiesmäisesti, en intohimoisesti.
  • ♦ En kyseenlaista mitään, ja siten aiheuta turhaa työtä ja tappelua tuulimyllyjä vastaan.
  • ♦ En anna sanojen satuttaa.
  • ♦ En syö eväitä työhuoneessa koneen ääressä. Jos on muka niin kiire, etten ehdi eväitä käydä kahviossa syömässä, niin olen ilman ruokaa.
  • ♦ Aina kun mahdollista teen etätyötä: otan käsikirjoitusnipun/niput ja ajelen kotiin tai vaikka mökille lukemaan ja kommentoimaan niitä.
  • ♦ Yritän palauttaa vanhan hyvän ”perjantai on tutkimusvapaapäivä” -käytännön. Lähden vaikka arkistoon ”pakoon”, jotta tämä onnistuu.
  • ♦ Käyn joskus kesken työpäivän ulkona kävelemässä, otan kameran, ystävän, kollegan tai eväät tai vaikka nuo kaikki mukaan ja menen kasvitieteelliseen.
  • ♦ Ilon kautta. Opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa olemisesta ja työn tulosten aikaansaamisesta aion edelleen nauttia.

 

Olen näitä asioita jo pitkin vuotta pohtinut, aina välistä aikeistani pehtoorille kertonut. Olen selittänyt, että ”alan tefloniksi” = minuun ei tartu, eikä jää kiinni mikään. Pehtoori on naurahdellut, epäillyt, väittänyt, että olen valurautapannu, enkä enää muuksi muutu.

Noh, tänään esimies halaten toivotteli moneen kertaan tervetulleeksi, pitkät juttutuokiot vietimme keskenämme (ei meidän käytävällä muita ollutkaan)  ja hänellekin kerroin muuttuneesta lehtorista, joka on vuorottelun aikana luterilaisen työmoraalinsa hukannut ja hävittänyt Lapin tuntureille ja Umbrian maaseudulle.

Ja mitä sanoo professori?  -”Mielenkiintoista.” Eikä oikein ota uskoakseen minun uutta uljasta työprofiiliani, varsinkaan kun ensimmäinen päivä, jolloin minun olisi pitänyt tulla töihin on vasta HUOMENNA, ei tänään. Olin päivän etuajassa – – !

Mutta vasta yhdeksältä. Se on hyvä alku.

Eipä siellä tunkua tänään ollut: vain pöhkö vuorottelulta palaava yliopistonlehtori ja professori joka on kohta 40 vuotta historiatieteissä uraa tehnyt, eikä kovin paljon muusta elämästä tiedä.

Humus-kuppilakin kiinni.

Joka tapauksessa nyt on uusi työkänny (yliopistolla on luovuttu lankapuhelimista)

ja avaimet omaan huoneeseen.

Kuvan vastapari täällä.

 

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

360 vrk vuorottelua on takana

Piste. Tämä vuorotteluvapaa on loppupisteessä.

Pehtoori sanoi jo viime viikolla, että ”ei tartte yrittää ehtiä tehdä ”kaikkea”. Ethän kuitenkaan mihinkään rangaistussiirtolaan ole lähdössä; onhan sitä työpäivien jälkeen vapaa-aikaakin …”       Vaikka tämän tosiasian koetin sisäistää ja muistaa, on tänään kuitenkin ollut sellainen ”pitäisi-vielä-tuo-ja-tuo-ehtiä-tehdä-nähdä-kuvata-kokea-järjestää-käydä-siivota-… ” .

Juuri kun eilen pääsin kirjoittamasta, että nyt jätän kakut ja jälkkärit, niin ennen puolta päivää olin syönyt jo kahdesti kakkua! Kesäkisan voittaja Kati piipahti hakemassa palkintonsa, – tapasimme piiitkästä aikaa ja istahdimme kahvikupposille, ja eilistä kakkua tuli maisteltua. Ja melkein heti lähdinkin Jäälin mummulaan, johon Pehtoori ja Juniori olivat menneet jo edeltä pensasaidan leikkuuseen ja muihin pihahommiin. Vein mennessäni 87-vuotissynttärikakun ja olihan sitäkin kakkua maistettava: ihan vaan maistettava, etten ollut töpeksinyt sen teossa.

Ja iltapäivällä jo leivoinkin taas yhden kakun pohjat valmiiksi; keskiviikkona Juniorin ”appivanhemmat” tulevat meille iltakahville – eka kertaa tulevat meille, joten onhan sitä kakkua oltava. Eikä loppuviikkokaan mene kakutta ja kesteittä. Perjantaina on rotissööri-piknik. Minulla ei yleensä ole tapana viedä nyyttäreille ja piknikeille makeaa, mutta kyllähän se nyt on niin, että perjantaillekin leivon piirakan tai pari. Laitan sitten reseptin.

Viime viikolla kirjoitin täällä K. A. Åströmistä ja hänen komeasta hautamuistomerkistään, ja ajattelin, että tänään otan siitä kuvan, mutta kävikin niin, että löysin kaksi uutta nimeä kokoelmaani (ks. hieman oudosta harrastuksestani täältä) ja unohdin koko Åströmin.

Miili-nimi ei kyllä sitten ollutkaan niin erikoinen kuin luulin. Lähes 200 naista on saanut sen nimekseen. Onkohan siinä taustalla maili, heh? Vuonna 1915 vain 39-vuotiaana kuolleen Miilin tyttäret olivat Maila ja Milja. Toinen uusi nimi onkin sitten vähän harvinaisempi: sitä on annettu sekä miehille että naisille mutta vain alle sata henkilöä on kastettu Eileriksi.

Ja sitten hautausmaalla on joku taiteellinen ja tarkka uusi kesätyöntekijä. Hiekka voi olla kaunista!

Pihallakin pieniä puuhasteluja, ja tässä esimerkki siitä, mitä minun osuuteni meidän palkintopihassa merkitsee: annan ”rikkaruohoina” kasvavien orvokkien kukkia. 🙂

BTW, Vanhan kansan merkkipäivät: ”Jos mätäkuun ensimmäisenä sataa, sataa koko seuraavan kuukauden.”  Jotta vanhan kansan mukaan kosteana kelit pysynee. Ja aamulla aikaisin lenkillä oli niin kylmä, että höyryä tuli hengittäessä…

Paitsi, että se on luvannut suunnilleen aurinkoisinta viikkoa, mitä Oulussa on tänä kesänä nähty. Enkös minä sanonut… Huomenna kun Linnanmaalle astun, niin siitä se kesä repeää. Aurinkoisia päiviä kaikille toivottelen! 😉

Miksi siis juuri huomenna töihin. Siksi että vuorottelulainsäädännön mukaan vuorottelu ei saa kestää vuotta, vaan tasan 360 vrk. Ja nyt ne 360 on käytetty.

Prosessoin tätä tienhaaraa vielä, prosessoin sitä varmaan vielä täällä Temmatussakin: mitä jäi taipaleelle, miltä tuntui, mitä on edessä?

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

En ehdi

Jos minä jotain tässä vuorotteluvuoden aikana olen oppinut, niin sen, että koskaan elämässäni en ehdi tehdä ja oppia kaikkea sitä, mitä haluaisin. Ihan sama käynkö oikeasti töissä vai en, en silti ehdi käydä niissä kaikissa tutuissa ja uusissa paikoissa, joissa haluaisin, en ehdi tavata uusia ja vanhoja tuttuja niin paljon kuin haluaisin. En koskaan. Vaikka eläisin suunnilleenkaan toimintakykyisenä vaikka sata vuotiaaksi, siltikään en ehtisi. En millään.

Ei, ei minulla ole ollut mihinkään kiire, mutta minua vain harmittaa, että en ehdi.

Nyt viimeisen parin viikon aikana on käynyt niin, etten ole osannut suorilta käsin sanoa, kuinka paljon kello on? Yleensä tiedän puolen tunnin tarkkuudella kellonajan, vaikkei kello olisi kädessäkään. Viikonpäivätkin olen joutunut miettimään – tänäänkin on ihan perjantai-olo. Minulla ei ole ollut kalenterissa mitään merkintöjä moneen päivään. Silti olisi niin paljon välttämätöntä tehtävää ja opittavaa, niin paljon, mitä haluaisin tehdä ja oppia. Haluaisin ehtiä tehdä, mutta en vain ehdi.

Missä vika? – Minussa, tiedetään.

En vain ehdi. Se harmittaa tänään ihan hitosti.

Ja melkein yhtä paljon harmittaa tämmöinen tänään nettilehdestä poimittu tieto:

Mies ei pidä Lappia lainkaan asuin- tai kehityskelpoisena paikkana, vaan kylmänä ja sääskisenä.
– Siellähän on vain ne pari aurinkoista kuukautta keväällä, hän sanoo ja tunnustaa käyneensä Lapissa kymmenkunta kertaa elämänsä aikana, 68-vuotias mies.
– Olkoon siellä ne, jotka siellä ovat ja jos kerran pystyvät olemaan, mutta kyllä siellä on varmaan vaikeaa.

Eikä Bogomoloffiin mielestä ole järkeä Lapin yliopiston olemassaolollakaan.
Harry Bogomoloff ei anna isoakaan arvoa Lapin yliopistosta valmistuneille henkilöille. Hän myöntää oikeaksi sanomalehti Suomenmaan verkkolehden pääkirjoituksessa 18.7. olleen sitaatin: ”Lapin yliopistosta valmistuneita en ottaisi kuin lumitöihin”.
Lapin radiolle Bogomoloff leikkisästi jopa harmittelee sitä, että Helsingin kaupunki viime talvena pestasi kouluttamattomia virolaisia lumitöihin, kun Lapin yliopistosta olisi saatu koulutettuja.
Bogomoloffin mielestä Lapin yliopisto on turha.

Enpä muista pitkään aikaan tuohtuneeni mistään lehdessä olleesta lausunnosta näin paljoa. Eikä tämä johdu (vain) siitä, että kummityttö opiskelee Lapin (ja Beijingin ;)) yliopistossa. Kaiken maailman kerrassaan pöyristyttäviä möläytyksiä sitä voi joku suustaan päästää. Kesäsammakoita. Uuh!

Bloggailu Historiaa Niitä näitä Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Lomamatkalla jossain Pohjois-Suomessa – kesäkilpailu!

Aamulenkin jälkeen tein sen mitä olen koko vuorotteluvuoden aikonut. Lähdin päiväksi yksikseni ajelemaan. Tavoittamattomiin, olemaan ja menemään ihan mihin haluan. Vaihtoehtoja matkan kohteeksi oli paljonkin: Hailuodosta Haapavedelle, Iijokilaakso jokisuulta Taivalkoskelle, Oulujärven ympäriajo, … Taidegallerioita siellä ja täällä.

Olen yksin, pistän puhelimen kiinni ja ajelen, katselen ja kuvaan, mietin ja makustelen. Niin tein.

Palasin juuri. Rengasmatkalla (minun lapsuudessani tälläisia matkoja sanottiin rengasmatkoiksi) otin parisataa kuvaa. Pysähtelin, juttelin vieraiden kanssa jos huvitti, yleensä ei huvittanut. Katselin tuttujakin juttuja jotenkin uudella lailla.  Menin sellaisia teitä, etten koskaan ennen. Oli hyvä päivä.

Kun tämä blogi kuitenkin on aina vähän mielessä, taka-alalla ainakin, niin keksin rundin aikana, että tästähän se lähtee tämän kesän kesäkisa!

Alla 12 (+ 1  /yhdestä kohteesta on kaksi) kuvaa matkaltani. Kuvat eivät ole kulku- ja aikajärjestyksessä. Tiedätkö/arvaatko, mistä ne ovat? Mitä ne esittävät?

Jokaisesta paikasta saat yhden pisteen, kun tiedät, mikä kuvassa on, saat toisen pisteen. Siis maksimipistemäärä on 24.

Koskapa nämä kohteet ovat päiväreissulla Oulusta ajellen saavutettavissa, ovat pohjoissuomalaiset tietysti etulyöntiasemassa. Siispä reiluuden vuoksi  annan hyvityspisteitä seuraavasti: jos ET ole koskaan asunut Oulun tai Lapin läänissä, saat viisi lähtöpistettä, ja jos NYT (vaikka aiemmin olisitkin täällä asunut) asut jossain muualla kuin Pohjois-Suomessa, saat kolme lähtöpistettä. Ilmoittele vastauksesi joko kommenttilootaan tai suoraan minulle sähköpostilla (sivupalkissa osoite). Ja Facebookiin saa myös jättää vastaukset. Kilpailuaikaa on ensi tiistai-iltaan puoleen yöhön asti.

Entäs palkinnot? Joko Vuorotellen-kirjamme ja sen kylkiäisenä pari muuta kirjaa (keittokirja ja pokkari, joita meillä on tullut huusholliin tuplakappaleet) tai sitten ottamastani unikkokuvasta teettämäni pieni taulu. Voittaja saa valita. Ja kun voittaja on palkintonsa valinnut, jäljelle jäänyt toinen palkinto arvotaan kaikkien osallistuneiden kesken. Siis kannattaa osallistua, vaikka ei osaisi vastata tai arvata kuin muutaman kuvan… kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan palkinto!

Ja tästä lähtee kuvat (ne kaikki suurenevat klikkaamalla, auttanee tunnistamista)

1) Missä? Mikä?

2) Missä? Mitä?

3) Jo paikan tietämisestä saa kaksi pistettä.

4) Missä ja mikä kirkko?

5) Missä ja mikä?

6) Entäs tämä vähän vaatimattomampi rakennus? Missä ja mikä ollut tai mikä on nyt?

7) Missä ja mikä kauppa?

 

8) Mikä tämä on ja missä? Paikkakunnan nimi riittää… Huomaatteko, se on kirjan päällä, valitettavasti kuvassa ei näy kuinka kirjan lehdille on painettu kämmeniä…

9) Seuraavat kaksi kuvaa ovat paikasta, jossa kävin rantakalliolla syömässä evääni. Missä ja mikä paikka?

10) Entäs tämä patsas? Missä ja mikä patsas?

11) Taulu. Aivan, mutta missä ja kenen tekemä?

12) Viimeisenä ulkokuva. Missä ja mitä – tai tarkkaan ottaen mikä –  kuvassa on?

Runsasta osanottoa toivoen!

 

(JA OIKEAT VASTAUKSET JA KISAN VOITTAJA LÖYTYVÄT TÄÄLTÄ)

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Ihan omillani

Pyöräilin ristiin rastiin, piipahdin Rajakylässä hakemassa lainatavaroita, ajelin Kauppahalliin ja vein eilisen kuvakoosteen, Rotuaarilla söin kesän ensimmäisen jätskitötterön (jos ei lasketa Umbrian jätskiä): salmiakki luonnollisesti. Kävin etsimässä Merimaariasta vai mikä se Rotuaarin Marimekkokaupan uusi nimi nyt onkaan, Origo-lautasliinoja mökille ja ostinkin itselleni puna-valkoraitaisen Masain pienen neuleen. Ihan loogista: raidallisiahan ne on ne Origon lautasliinatkin. 🙂 Pyöräilin Ainolan puiston ja patosillan kautta Välivainiolle ja vielä Linnanmaan sivuitse kotiin.

Kastelin kukat, join keskipäivän kahvit (joita en todellakaan yleensä harrasta) maanantaina siivoamassani Huvilassa, nautin lämmöstä, auringosta, puhtaista ikkunoista.

Tänä vuonna pelakuut ovat erinomaisen syvän punaisia. Ja pitkään ja runsaasti kukkivia. Yhtään kukkaa ei ole vielä tarvinnut leikata pois.

Iltapäivän istuin, makasin, löhösin, loikoilin auringossa ja luin Outi Pakkasen Seuralainen-dekkaria.  Pehtoori tuli Jäälistä ja grillasi meille Viskaalin Limousin-makkarat ja minä tein ison kulhollisen salaattia. Jälkkäriksi kotimaisia mansikoita ja lime-mascarponekermavaahtoa. Perfetto!

Illansuussa, leppeässä ilta-auringossa, valon tullessa jo viistosta tein makrokuvaharjoituksia.

Rikkaruohokin voi olla kovin herkännäköinen. Ja joku ötökkäkin näyttää tunkeneen linssiluteeksi.

Tänä vuonna kotkansiivet ovat kasvaneet korkeammiksi ja komeammiksi kuin koskaan aiemmin.

Tänään olen ollut melkein koko päivän yksin. Minulta ei ole kukaan odottanut tänään mitään. Ei ole ollut mitään mitä pitäisi tehdä tai suorittaa. Olen tehnyt ihan vain sitä, mitä on huvittanut.

Minä osasin!

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Vuorottelusta kesälomalle

Vuorotteluvapaalta kesälomalle? Just.

Kun on vuoden vuorotteluvapaalla on sekin hyvä puoli, että ehtii tehdä työt alta pois ennen kuin jää lomalle. 😉 Viime vuonna juhannusviikolla tänne tullessa, kesäloman ensimmäisenä päivänä ja vuorotteluvuoden alkaessa, mukanani oli työsalkku, jossa kahdenkin juhlakirjan artikkeleita odottamassa lukemista, kommentointia  ja toimitustyötä ja mielessä tieto ja huoli kahden oman artikkelin kirjoittamisesta – kumpaakaan en ollut edes aloittanut.

Ei niin, että minä noita olisin juhannuksena juurikaan työstänyt, ehkä vähän lueskelin, mutta oli niistä huoli tai ”ressi” ja alitajunnassa tieto tekemisen välttämättömyydestä. Nyt ei ole töitä mukana. Ei ole tekemättömiä töitä, kun ”kesäloma” = viimeinen vuorottelukuukausi alkaa. Ei ole. Ei stressiä töistä.

Nyt lomalle jäädessä ei myöskään ole lomareissuja suunniteltuna ja varattuna – vain Paistinkääntäjien suurkapituli Jyväskylässä elokuun puolivälissä (silloin jo työt alkaneetkin). Ei ole tiedossa ulkomaanmatkoja, ei kartanokierroksia, ei heinäkuuksi mitään rippijuhlia, ei häitä, ei tasavuotissynttäreitä, ei kalaaseja, ei rapukestejä. Ei mitään obligatorista, ei mitään vapaaehtoista…

Tuli mieleen,  …  viime vuonna juhannusaatonaattona huiputimme Otsamotunturin, jonka huipulla olevan taukotuvan vieraskirjassa oli mieleenpainuva teksti: kuuden hengen porukka oli edeltävänä viikonloppuna kavunnut tunturin huipulle pitämään hallituksen kokousta; olivat nauttineet sen yhteydessä runsaan gourmet-illallisen ”digestiiveineen”, olivat todenneet, että edelliset kvartaalit olivat menneet hyvin, tavoitteisiin oli päästy. Missään vaiheessa ei kerrottu ”hallituksen” toimialaa tai porukan harrastaman kansalaisaktiivisuuden muotoa. Oli vain kirjattu kokouksen ”lopputulemana” tai julkilausumana  seuraava: ”Päätettiin yksissätuumin jatkaa hyvää elämää.”

Kiivettäisiinköhän mekin huomenna pehtoorin kanssa Otsamon huipulle pitämään kaksistaan hallituksen kokous ja tekemään hyviä päätöksiä?

Tänään tänne tullessa – Kitisen yli ajellessa – auton mittarissa lämpötila laski alle kymmeneen. Nyt on + 8 C astetta. Kannattiko tänne tulla juhannukseksi palelemaan. Kannatti. Ehdottomasti. Huomenna kerron miksi. 🙂

Historiaa Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Työpäivä – joka ei siltä tuntunut

Kansanopistossa lehtori nukkui oikein hyvin, ja oli aamulla intopinkeänä jo kuudelta hereillä – valmiina luennoimaan.  Pienellä kävelyllä kävin ensin, sitten vähän frisööriä, periaatteella ”tukka hyvin, kaikki hyvin” ja sitten aamiaiselle.  Sen jälkeen vielä tunti aikaa ennen seminaarin alkua ja lähdin läheiseen puistoon, aurinkoon, vielä selaamaan juttuni läpi. Vuorotteluvapaalainen joutuu verryttelemään, että muistaa, mitä sanoa ja miten.

Kansanopiston jugend-tyylin viehättävä päärakennus ja sen auditorio jo odottivat. (Harmittaa etten innostukseltani malttanut ottaa kuvia sisältä; luentosalikin  on poikkeuksellisen kaunis).  Hyvin meni, kukaan ei nukahtanut 😉 , ja kiinnostuneilta oikeastaan kaikki vaikuttivat. Jälkeenpäin joku kiittelijöistä sanoi, että  ”oli asiaa ja intohimoa sopivassa suhteessa”. Kiintiönainen ja kiintiöpohjoissuomalainen, teollistamisen sosiaalihistoriaa tutkinut ja siitä kirjoittanut oli paikkansa täyttänyt. Huh. Ja olihan minusta mukava luennoida, antoi uskoa siihen, että päätös paluusta duuniin reilun kuukauden päästä ei ollutkaan niin huono.

Päivä jatkui tieteenalan professoreiden (Jyväskylä ja Helsinki) luennoilla ja parilla muulla luennolla. Lounaalla, kahvitauolla ja väliajoilla ehti tavata uusia ja vanhoja tuttuja, oli mukava tavata. Erityisesti  yksi ”mentorini”, (joka oli mm. ”syypää” minun seminaariin kutsumiselleni) jaksaa aina yllättää jutuillaan. Kaikkinensa hyvä päivä. Aina oppii uutta. Kun illansuussa lähdin Kansanopistolta rautatieasemalle, tajusin, kuinka on kesä ja lämmin.

Junalla Helsinkiin. Nyt vuorossa pienen työrupeaman jälkeen pieni loma. Olen kokonaisen vuorokauden yksin,  yksin Helsingissä!!! Mahdollisuuksia on monia. Huomiseen …

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Viipyilen menneessä, mietin tulevia

Postipäivä tänään. Ajatukset jossain ihan muualla kuin tässä olemisessa koko päivän.

Kylmissäni kävelin aamulla kampukselle (alla oleva kuva on kahden viikon takaisesta aamulenkistä, ei tältä aamulta. Silloin ei ollut kylmä.) ; Lenkin suunnan syynä oli tiedotustilaisuus, johon minun oli oikeastaan mentävä. Koskee ensi vuotta. Koskee väitöskirjojen ohjaamista. Ja yhden naapurioppiaineen uuden jatko-opiskelijan seurantaryhmään (miksi tuo nimitys kuulostaa jotenkin kummalliselta) jo lupauduinkin. Minä en ole edes aloittanut töitä, minulla on vielä kaksi kuukautta vuorotteluvapaata  ja minä jo käyn tiedotustilaisuuksissa ja lupaan tehdä hommia! Eihän se näin pitänyt mennä!

Monilla on lukukauden lopetusfiilis, ja minä vietän jo syksyä mielessäni. Yöksi lupasi sitä paitsi hallaa; on nostettava yrttipurkit Festaan. Pitäisiköhän japaninkellot peitellä?

Olen tänään ollut paljon sorvin ääressä, ja seuraillut nettilehtien otsikoita. Minä en ymmärrä, miksi noista väkivaltajutuista on uutisoitava noin paljon, tuolla tavalla, joka minuutilta, rekonstruoinneista tiedotettava. Minulla on hyvin vahva tunne, että tuollainen uutisointi ja revittely ei ole hyväksi…

Mutta sitten olen myös käynyt tutustumassa  merkittävään Kotiseutuplus-julkaisuun; sen uutisoinnista pidin. Noheva varusmiehemme kun on päässyt oikein  lehtien palstoille.

 Kun Villa Francon ikkunaluukut aamulla meidän makkarista avasi, oli näkymä useimpina aamuina tällainen.

 

Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Reunamerkintöjä

Kävin töissä tänään. Tai siis työpaikalla. Kävin siellä syömässä kakkua. Ei siellä minun mielestäni kyllä mitään sellaista juhlanarvoista olisi ollut, että kakkua olisi kuulunut tarjota. Yliopiston organisaatiomuutokset kun vievät yhden parhaan työparini/kaverini toiseen paikkaan; pois melkein naapurihuoneesta. Läksiäiskakulla siis kävin. Ei mikään hyvä asia.

Samalla päivittelin kaikkea meneillään olevaa, huomasin että ”omiani” on valmistunut, valmistumassa. Hekin lähtevät pois sillä aikaa kun minä olen (ollut) pois. Ei järin riemullinen käynti siis. Toisaalta, kahden kuukauden päästä edessä oleva sorvin ääreen paluu ei tänään tuntunutkaan ihan mahdottomalta. Ehkä minä vielä paikkani ja työintoni siltä käytävältä löydän. Ehkä.

Ja tänään olen jo tehnyt luentoakin. Ei, en vielä syksyä varten, vaan kahden viikon päästä olevaa Lahdessa pidettävää Historian kesäseminaaria varten: ”Suomalaisen periferian teollistaminen”. Ajatella että sinne on tulossa kymmeniä ihmisiä kesäkeskiviikkoaamupäivällä kuuntelemaan luentoani tuollaisesta aiheesta. Ja maksavatkin vielä siitä. Sellainen asettaa paineita. Kahdeksan vuotta sitten (joko väitöksestä todellakin on noin kauan?) olisin voinut puhua aiheesta vaikka kahdeksan tuntia ilman paperiakaan, nyt on tehtävä ainakin pari, kolme päivää töitä että saan puolitoista tuntia asiaa eläväisesti esitettyä. Meneehän se vuorotteluvapaalaisella touko-kesäkuun vaihde näinkin.

Ei vaiskaan, olen minä tehnyt muutakin. Paljonkin. Luomenpoistossa ja kampaajalla, eilen lintsasin lenkin, mutta tänään tein sitäkin pitemmän. Kamerakurssin rästejä hoidellut ja nukkunut. Ihan hirveästi on vieläkin nukuttanut. Umbrian univaje alkaa nyt vasta hellittää.

Reissuun lähtiessä kansalaisopiston kuvauskurssin ope kehotti valitsemaan jonkin teeman, jota kuvaisin koko reissun. Minusta se oli hyvä idea. Ruoka! Kuvaan ruokaa. Mutta, en sittenkään. Vaihdoinkin kohteekseni veden. Kaikissa olomuodoissaan. Alkureissun kuvissa onkin paljon vesikuvia, sitten ne vaihtuvat — viiniin? Ei vaan, unohdin koko teemakuvauksen. Mutta muutamissa alkureissun vesikuvissa on minusta mukava tunnelma…

Ehtisinköhän huomenna kirjoitella niitä lupaamiani Villa Francon lounassalaattiohjeita? Yritänpä ehtiä.

kuvat kannattaa klikata isommaksi

Italia Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Matkamietteissä matkalla kotiin

Itämeri aurinkoinen heti aamusta. Mutta tuulinen, niin tuulinen että laivan ulkokansilla on tullut piipahdettua vain muutaman kerran. Kertakaikkisen tekemätön merellinen päivä.

Europalink on ihan samanlainen laiva kuin menessä Finnladykin; nyt vain on sekä matkustajia että rekkoja varmasti kaksi, kolme kertaa niin paljon kuin mennessä. Ja meillä aika lailla eri fiilis. Nyt on matka takana, paluu kotiin. Ei huono fiilis tämäkään, mutta …

Kuukauden kestänyt pitkä matka, minulle jo kymmenes Italian matka, on ohi. Ihan erilainen matka kuin mikään koskaan, – olenkin pohtinut monta kertaa että onkohan tämän hienon, monin elämyksien, levollisen, aurinkoisen, maaseudun rauhan ja kauniin ympäristön (sekä maisemat että Villa), hyvän seuran ja oman rauhan jälkeen enää tyytyväinen mihinkään. Toisaalta mietin, että tuota kaikkeahan meillä on Hangasojallakin. 🙂

Eilen maanantai-iltana Lyypekissä auringon laskiessa (tosin paljon myöhemmin kuin Umbriassa jossa pimeä oli yhdeksältä) mietimme, että niin Kiinan kuin USAn matkat saatikka Etelä-Afrikan reissu ovat olleet tavattoman hienoja ja että Peruun me edelleen haluamme ja Japaniinkin, mutta lopultakin Euroopassa reissaaminen on kovin antoisaa ja sopii meille. Patikkaretki Skotlannin nummilla ja ryhmämatka Islantiin, laivamatka Hurtigrutenilla ja vuokratalo Napolinlahdelta – esimerkiksi – olisivat sellaisia jotka meille sopisivat.

Sitä paitsi kotimaanmatkailukin on mukavaa: viime kesän Naantali–Turku -turnee tai edellisten kesien kartanokierrokset ovat olleet mieluisia, hienoja paikkoja nähty, tuokioita eletty, uusiin ihmisiin tutustuttu. Ja Lyypekkiin, Berliiniin tai Hampuriin olisi kiva piipahtaa joulutorille, ja nyt kun Oulusta on suorat lennot Köpikseen niin siellä olisi mukava käydä, ehkä vuokrata auto ja pitkästä aikaa kierrellä Tanskankin maaseudulla. Sinne on kyllä yksi kahden viikon matka aikanaan jo tehtykin (ennen pehtoorin armeijaan menoa kesällä 1976).

Ja Italiaan voisin toki aina lähteä, sen yhdennentoistakin  kerran. Tämän Umbrian kuukauden jälkeen olemme entistä vakuuttuneempia että toukokuussa tai kesäkuun alkupuolella matkailu sinne ja siellä on varmaankin parasta aikaa. Luonto on niin kaunis, tosin nythän meillä oli ihan tavattoman hyvä tuuri: koko loman aikana oli keskimääräistä lämpimämpää, eivätkä muutamat sateet meiltä ”pilanneet” mitään. Vuosikymmeniin ei Keski-Italiassa ole ollut niin helteistä toukokuuta kuin nyt.

 

Vaikka ajatukset viivähtelevät enimmäkseen kuluneissa viikoissa, niin välillä minä muistan vallan erinomaisen hyvin ja vähän ahdistuneenakin, että vuorottelusta on kaksi kuukautta jäljellä… Siispä Hangasoja taitaa olla se ainoa reissukohde pitkään aikaan. Paitsi että kesäkuun puolivälissä on työreissu (kongressimatka) Lahteen – miksi minä olen luvannut mennä esitelmöimään? Kahden tunnin luentokin pitäisi sitä varten valmistella… Auts!

Mutta vielä on kesää jäljellä, sehän vasta alkaa Suomessa. Sitä kohti. Huomenna illalla jo Rantapellossa. Toivottavasti lumet on sulaneet 🙂 Mökiltähän ne eivät vielä ole.

Pian lähdemme laivan illalliselle: syön vadillisen katkoja ja vähän juustoja, nautin lasillisen Loiren laakson Pouilly Fume -vallkoviiniä ja lasillisen toscanalaista La Volte 2007 IGT-viiniä ja sitten loppuu tämä herkuttelukuukausi ja alkaa kurinpalautus ruoka- ja viinielämässä!  

Italia Vuorotteluvapaa

Ankkurit ylös!

Puoli neljältä aamulla totean ääneen: ”Ei nukuta, mutta väsyttää”. Mies ei kommentoi, mutta tiedän, että on jo hereillä. Reilusti ennen viittä luovutan ja lähden suihkuun. Viisi tuntia unta riittää ihan hyvin. Yöntunteina reissu ja lupaus töihin paluusta (joka tuntui blogivieraitakin hämmentävän paljon kiinnostaneen: eilen kävijöitä toiseksi eniten (yli 500!!) koko blogihistoriani aikana) olivat valvottaneet, mietityttivät. Mutta mitäpä niitä miettimään; elettävä ne molemmat on.

Hyvissä ajoissahan se oli tarkoituskin lähteä. Puoli viideltä piti olla Helsingissä Vuosaaren satamassa. Me oltiin kolmelta. Helsingissä oltiin ennen kahta. Ajatus lähteä kävelemään keskustan kaduille ei houkutellut: kylmä ja sataa! Mentäiskö käymään Tamminiemessä? No joku raja se historiaharrastuksella sentään on. Päädyttiin käymään Kaivopuiston rannassa Cafe Ursulassa kahvilla. Ihania Toast Skageneita oli vitriineissä, mutta kieltäydyin. Tiukkis 🙂 – vielä hetken. Mentiin Ursulaan vähän kuin hakemaan merellistä tunnelmaa. Ei ehkä ollut sitten sellaista sinistä kimmeltävää merta kuin toiveissa oli ja kuin joskus tuolla on nähty.

Vielä Oulu – Helsinki ajomatkasta. Melkein koko matka sumua, paikoin kovin sankkaakin. Heti Oulun eteläpuolella vähemmän lunta kuin kotona. Pienet joet ja isot ojat jo pienesti tulvivat. Melkein jokaisessa sulassa joutsenia. Hanhiakin nähtiin. Mutta silti ei niin kovin keväistä, vielä.

Hirvaskankaan ABC:llä lounassalaatilla, ei-kannata-syödä-paljoa-kun-päästään-illalla-laivalle. Odotamme aiempien kokemusten perusteella kelpo buffetia – kerron sitten saatiinko sellainen.

Nyt dieselit jo ovat käynnissä, laiva hyrskyttää ja ankkurit on nostettu ja suuntaamme Itämerelle.

Laiva on Finnlines-yhtiön FinnLady. Elikkäs rahtilaivalla, tai oikeastaan ro-ro-aluksella, ollaan.

Kun aiemmin on näitä Euroopan automatkoja-talonvuokrausreissuja tehty, niin silloin jo käytettiin tätä reittiä tai laivareissutapaa. Silloin mentiin Travemündeen tai Lyypekkiin, nyt Rostockiin. Nämä risteilyt ovat aivan omanlaisensa maailma; laivan ruuma ja kannet ovat täynnä rekkoja ja kontteja, vähän matkailuautoja ja vähän tavisautoja. Ei yökerhoja, ei kymmeniä baaritiskejä, ei ostoskatuja, ei monia ravintoloita tai spa-osastoja. Mutta yksi ravintolasali, jossa jokaiselle ”ruokakunnalle” osoitetaan oma pöytä, jossa sitten koko laivamatkan aamiaiset, lounas ja päivälliset saa nauttia.

Kaikki palvelut sulkeutuvat yhdeltätoista, ei karaokea, ei kisastudioita tai mitään muutakaan. Matkustaminen on pääasia. 🙂 Sopii meille.

Torstaiaamuna klo 7 olemme Saksassa. En tiedä toimiiko netti merellä, joten jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte meidän olevan matkalla, merellä. Reissu on alkanut!

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Valmiina

Nyt on pakattu, Elmerille sovittu catering-palvelu, talonvahdit järkätty, posti käännetty, äiti heipattu, laskut maksettu, Jäälissä käyty,  veroilmoitus postitettu, kampaajalla käyty, ripset ja kulmat kestovärjätty, jalkohoidosta nautittu, laivaliput tulostettu, haudalla käyty, passien kopiot otettu ja skannattu sähköposteihin, matkavakuutukset tarkistettu, auto huollettu, tankattu ja pesty, sisaren kanssa käytännön jutut selvitelty.

Paikoillanne, valmiina – aamulla startataan varhain.

Kaikki on valmiina lähteäksemme suurelle turneelle. Kauan olemme haaveilleet pääsevämme joskus ajelemaan keväiseen Keski-Eurooppaan ja Italiaan tietysti. Olemaan siellä vähän kauemmin kuin viikon pyrähdyksen …

Varasin talon jo viime keväänä, samalla viikolla kun vahvistus vuorotteluvapaan saamisesta tuli. Aikainen varaus merkitsi – paitsi tuntuvaa alennusta vuokrasta – myös sitä, että koko vuoden saattoi odottaa jotain hienoa (jota tosin on jo ollutkin monta kertaa, mutta tämä on GRANDE!) … Mutta monta kertaa, monesta syystä pitkin talvea, kevättä on tullut juttuja, joiden on pelännyt vievän tämän haaveen.

Noihin maisemiin ollaan lähdössä. …

Niin, onhan se ihana vielä nauttia tästä vapaudesta, mahdollisuudesta reissata toukokuussa… ensi keväänä sitä mahdollisuutta kun ei ole. Kävin sitten tänään kertomassa työpaikalla, että heinäkuun lopussa tavataan.  Olen valmiina palaamaan töihin. Esimies onnistuneesti ainakin esitti tyytyväistä. 🙂

Päätös ei ollut helppo, eikä itsestäänselvyys (toisin kuin esimerkiksi perhe ja muutamat työkaverit tuntuivat luulevan), mutta niin siinä nyt sitten kävi, että tämä yliopistonlehtori jatkaa duunissa. Ei ehkä viralliseen eläkeikään asti, mutta ainakin vielä vähän aikaa.

Miksikö?  Siitä varmasti kirjoittelen joskus toiste. Kunhan se kunnolla selkiintyy itsellenikään.

Vuorottelua on kolme kuukautta jäljellä, ja aloitan tämän lopun elämäni lähtemällä huomenna pehtoorini kanssa Italiaan!  Ci vediamo!

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Läksiäisiä vietetty

Mikä ihana ilta-aurinko!

Siitäkin huolimatta –  sanomattakin lienee selvää – että matkakuume on jo aika korkealla…

Vaikka Nuuskamuikkusta uudessa bannerissa* lainailenkin, en vielä soittele huuliharppua missään kovin kaukana …

Ihan kotosalla vielä ollaan. Mutta kyllä kodinhoitohuoneen tasoilla on jo paljon pakattavaa vaatetta ja tavaraa. Kun lähdetään autolla on niin mukavaa kun ei tarvi ihan grammalleen laskea, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Kun mennään vuokrataloon on väistämätöntä, että pakkaan mukaan muutamia keittiötarpeita: ilman muutamaa hyvää veistä, pippurimyllyä ja esiliinaa en lähde. Hyvä on: on siellä lähdössä ruutupöytäliina ja muutama kynttiläkin.

Ja sitten ihan oma lukunsa on osasto nimeltä ”konttori” tai studio tai whatever olkoonkaan. Läppäriä, laturia, kameraa, vara-akkuja, matkaoppaita, lukemista, karttoja, kiikarit, reppu, piuhoja , muistikirjoja, viinioppaita, lehtiä, kirjekuoria, jalustaa, kameralaukkua, iPod ja muutama DVD ja musiikkia ja …

Matkapapereita ja muuta tarpeellista laittelin valmiiksi myös nuorisolle, joka tulee lentäen Italiaan, siis perässämme, myöhemmin. Olivat tänään syömässä ja tytär oli käynyt hakemassa myös mummun mukaansa, ja vietimme sitten sellaista pre-äitienpäiväpäivällistä/läksiäisiä.

Pehtoori savusti ensimmäiset savusiiat tälle vuodelle. Omnom…  Eturuokana oli palsternakkapyrettä ja kotasavuporoa, eipä niissäkään valittamista.  Lantturieskat ja muut – kaappientyhjennys – lisukkeet kelpasivat. Luomulantut, luomujauhot, luomukananmunat,  – johan pelkästään sellaisista tarpeista leivotuilla rieskoilla olisi voinut vatsansa täyttää…. 😉

Kerroin perheelle, mihin päätökseen olen töihin menon kanssa tehnyt. Eivät pitäneet päätöstäni yllätyksenä.

Huomenna menen kustannuspaikalle kertomaan; saapa nähdä, ovatko siellä yllättyneitä. Ja voinenpa sitten asian täälläkin ”julkistaa” – ihan niin kuin suurenkin jutun. Heh. No toisaalta: on se minulle iso juttu. Ja kyllähän se siihenkin vaikuttaa, millaista tämä Temmattu-elämä vastaisuudessa on.

________

* Uudessa taustakuvassa (joka on otettu Montepulcianosta lähdettäessä kesällä 2010) viiniköynnösrivien päässä näkyy ruusut. Miksikö? Ruusut ovat houkuttimina; ne keräävät ötököitä ja viinille vaarallisia öttiäisiä – näin viiniköynnökset saavat olla rauhassa ja tuottaa hyvää ja tervettä satoa.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Puntaroidessa

Eilen kävin työpaikalla ”Tutkimuksen strategiapalaverissa”. Istuin reunassa, valmiina livahtamaan ulos juuri silloin, kun sille tuntuisi olevan tarvetta, viimeistään ennen kuutta kamerakurssille ehtiäkseni. Menin kokoushuoneeseen ajatuksella ”en sano mitään”. Niinhän minä menen aika moneen tilaisuuteen, harvoin onnistuen pitämään aikeeni. Melko hyvin eilen onnistuinkin. Ajattelin, että olen tilanteessa ”tarkkailija”; pistelen asioita ja puheenvuoroja vaakakuppeihin, joiden on tarkoitus määrittää suhteeni loppuelämääni tai ainakin muutamaan seuraavaan vuoteen ja nimenomaan siltä kannalta, olenko osa Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilökuntaa ja millainen osa, millaisessa roolissa olen?

Katselen ja kuuntelen, opettajiani, entisiä oppilaitani, nyt kollegoitani, monet ystäviänikin. Mietin, mitä kaikkea on tapahtunut, päällimmäisenä pintaan kuitenkin koko ajan pulppuaa helpotus, joka eilen kohtasi… Ajatukset karkailevat …  huomaan, että jotain sentään on muuttunut, mutta aika vähän. Nyt töissä asiat alkavat yhä useammin Isolla Kirjaimella, rajaviivat ovat ehkä entistä selkeämpiä. Mietin, onko kanssakäyminen kovempaa kuin ennen vai olenko poissaollessani itse käynyt herkemmäksi, pehmeämmäksi, olenko haavoittuvampi sen jälkeen, mitä aikaa sitten tapahtui?

Yhtäkkiä muistan lukeneeni…

Monet haaveilevat oravanpyörän jättämisestä. Monet puhuvat siitä vuolain sanakääntein ja suuri kaiho mielessään, mutta hyvin harvat sen loppujen lopuksi toteuttavat. Miksi? Siksi, että astuessaan ulos vallitsevasta elämänmenosta, siitä mitä pidetään normaalina, ihminen astuu suureen yksinäisyyteen. Hän astuu maastoon, jossa ei ole tietä eikä polkua, ja tämä on pelottavaa. Siellä kulkiessaan hän kauhukseen näkee lohikäärmeen jälkiä, ja hän tietää joutuvansa tämän pedon kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin.

Näin kirjoittaa Tommi Hellsten kirjassaan Elämän Paradoksit.

Mietin, etten minä näe ”lohikäärmeen jälkiä”, enkä pelkää sen kohtaamista. En pelkää joutuvani yksinäisyyteen… Mutta kieltämättä elämän paradokseja riittää. Kuuntelen keskustelua, katson asetelmia, mietin ryhmädynamiikkaa, sukupuolten, virkaikien, oppiarvojen, statementtien määrittelemää keskustelua. Yhtäkkiä hoksaan, että ”höpö, höpö, mikään ei ole muuttunut, ihan entisiä juttuja”, on vain opittu uusia ”liturgioita”. Yliopiston raju muutos vaatii kaikilta rajanvetoja, sanomisten tarkkuutta, oman selustan turvaamista.

Näitäkin mietin tänään. Enkä päätöstä ole varmaksi vielä sinetöinyt. Ennen kuin tiistaina astun (ajan tai istun auton kyydissä) laivaan (todellakin, me lähdemme laivalla Italian matkalle!!) olen luvannut päätöksen tehdä. Sen teko mietityttää, ahdistaa. Ei muu. On perjantai. Perjantai joka pitkästä aikaa tuntuu ansaitulta.

Civitavecchia – Rooman vanha satamakaupunki, heinäkuussa 2010.

 

Valokuvaus Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Töitä, unelmia, unelmatyö?

Kävinpä tänään Linnanmaalla, duunipaikalla, hoitelemassa vielä juhlakirjan postitusasioita ja palauttamassa Humanistin malja -pokaalin, joka on nyt siis vuoden ollut minun hallussani, ja ojennetaan kohta seuraavalle… .

Kävin myös etsimässä perusteita töihin paluulle tai irtisanoutumiselle. Viime viikolla kertomani ongelma (ks. alla postaus otsikolla ”Palata vai ei?”) kun ei pääsiäisviikolla Lapissa ratkennut suuntaan eikä toiseen. Kävin haastattelemassa sijaistani ja vanhoja kollegoita, tunnustelemassa maaperää, urkkimassa strategialinjauksia ja töidenjakoja. Katsomassa työhuonettani, etsimässä vastauksia kysymyksiini. – Enkä hullua hurskaammaksi tullut!

Yksi sanoo, että tule, tulisit, toinen, että minä ainakaan en tulisi, jollei olisi pakko, kolmas, jotta ethän kuitenkaan osaa olla tekemättä mitään, neljäs, että homma yliopistomaailmassa menee aina vain hullummaksi. Opiskelijat pysähtyvät juttelemaan, kyselevät kuulumisia, ylpeänä kertovat suorituksistaan. Aikani asioita hoidellen, neuvottomana harhaillen katselen ja mietin. Lähden pois, eikä mitään ratkaisevaa ”merkkiä” minulle ollut tullut.

 Ja sitten kun olen digikuvauksen verkkokurssilla valittanut, että punaisen kuvaaminen on niin vaikeaa, värit eivät toistu oikein, ja lupaan hakea esimerkeiksi kuva-arkistoistani epäonnisia ”punaisia kuvia”, joita olen ottanut kymmenittäin mutta huomaankin että olen ilmeisesti aika järjestelmällisesti tuhonnut ne saman tien. Löysin muutamia punaisesta otettuja otoksia, jotka ovat kauniin ja oikean punaisia.

Ja niin kesäisiä. Mikä taas minut ajattelemaan, että kahden viikon päästä eletään jo yhtä isoa unelmaa… johdattelen teitä aiheeseen huomenissa lisää…

 

 

Vuorotteluvapaa

Palatako vai ei?

Eihän me mihinkään kylille tänään jaksettu syömään lähteä. Tein jotensakin kelvollisia, etten sanoisi erinomaisia kalkkunaleikkeitä ja niille ISON lisäkkeen sienistä ja paprikasta. Ja niitäkin tehdessä mietin, miksi menisin takaisin duuniin?

Päivän, viikon, kuukauden teemana on ollut ”puolesta ja vastaan”. Olen miettinyt vaihtoehtoja… Jos heittäytyisikin virattomaksi kairankulkijaksi, satunnaiseksi esitelmöijäksi tai päätoimiseksi patikoijaksi ja pehtoorin puolisoksi. Lähipiirin huoltojoukoksi, tilaushistoriahankkeiden tekijäksi…?

Vuorotteluvapaani päättyy heinäkuun lopussa ja minun on mentävä ainakin kuukaudeksi virkaani, jotten menetä tämän vuoden aikana saamiani vuorottelukorvauksia. Mutta olen myös miettinyt, jotta jos en menisikään. Olenhan minä jo 30 vuotta historiasta ja vähän muustakin elantoni hankkinut… Tämän vuorotteluvuoteni yhtenä projektina oli myös harkinta herkkuputiikin perustamisesta Ouluun (kerron siitä joskus toiste) mutta se on ohi. Out. Passsing true, haave haudattu.

Luuseriksihan yhteiskunnassa ennen aikojaan eläkkeelle jäävät, tuottamattomat, tuomitaan, mutta entä sitten? Eikös humanistit ole jo lähtökohtaisesti ”tuottamattomia”? Jos jäisinkin vakituiseksi vuorottelijaksi,  enkä vain satunnaiseksi sapattivuoden sählääjäksi? Leppoistaja lopunelämää?

Nyt alkaa olla aika tehdä ratkaisuja, ja tänään keväthankien kimmellyksessä, monta tuntia auringonpaisteessa ulkoillessa,  levollisessa lukemisen lomassa mietin…

Puolesta ja vastaan, veto- ja työntötekijöitä on yllin kyllin. Äärimmäisen ristiriitaisia fiiliksiä, argumentointia puolesta ja vastaan riittää enemmän kuin pienet aivot riittävät työstämään…

Miksi menisin tekemään töitä enemmän kuin oikeastaan pystyn? Syys-, tammi- helmi- ja toukokuussa tekemään töitä 24/7 ja vielä valvomaan ylikierroksien ja ahdistuksen vuoksi? Turhautumaan siitä, ettei tehtyä työtä (likikään) aina arvosteta. Tappelemaan (vanhoja) tuulimyllyjä vastaan, …

Miksen menisi? Onhan siellä elämää ja tapaahan siellä jatkuvasti uusia ihmisiä, onhan siellä vanhat hyvät työkaverit, ystäviksikin jo tulleet. Onhan siellä opiskelijat, elämän suola, nuoruuden voima, josta aina lähtee jotain opellekin. Ja monesti heistä tulee liki ystäviä, oppii uutta, kaipaa monia.

Voisinhan vielä dosentuurin hankkimiseksi tehdä tutkimusta,… mutta mitä minä dosentin tittelillä teen? Professuureja en aio hakea, en missään tapauksessa. Siis eikö riitä, että olen yliopistonlehtori, periaatteessa eläkevirassa… eikö FT riitä?

Ehdinkö tehdä tutkimusta töissä? Vuorottelun aikana olen ehtinyt julkaista enemmän kuin viime vuosina töissä ollessa … Ja voinhan minä tutkia vaikken ole virassa. Toki voin.

Töissä ollessa elämässä on ryhtiä, perjantait tuntuvat viikonlopulta ja mökille pääsyssä on ihan oma onnentunteensa kun pääsee pois kampukselta ja Oulusta.

Olisi niin huippua taas syventyä tutkimukseen kokopäiväisesti. Antaa flow´n viedä, olisi ihanaa nauttia tekstin tekemisestä, tutkimuksen kristallisista hetkistä, jolloin hoksaa ”minä sain tämän esiin, tämä asia on tässä, minä tein sen!”

Töissä ollessa ei ole mahdollisuutta lähteä lenkille tiistaina iltapäivällä tai torstaina aamupäivällä. Duunarina joutuu käymään kaupassa, kampaajalla ja syyslomalla silloin kuin kaikki muutkin työtätekevät. Siis et voi nauttia väljästä fiiliksestä… Valinnan mahdollisuudet vähenevät monella muullakin tavalla. Uskomattoman monella.

Siinä vaiheessa kun päivän ”tärkein suorite” on lenkki ja valokuvauskurssin läksyjen loppuunsaattaminen, on syytä miettiä, eikö sittenkin voisi tehdä jotain ”oikeesti”?

Kotoilijana ei tarvitse tärvätä aikaa ja rahaa siihen, että olisit jotensakaan kuosissa luentosalissa tai kokouksissa.

Töissä ollessa on mukavaa kun saa/pitää hankkia työkamppeita ja on mukava kun on sinut itsensä kanssa. Tulee pidettyä ulkonäöstään huolta ihan eri lailla kuin mökillä ja kotikulmilla…

Kun ei ole töissä ehtii pitää läheisistään huolta ihan eri tavoin kuin töissä ollessa. Ehtii huolehtia nuorista, tehdä niille ja monille muille ruokaa. Jollei ole töissä,  ehtii sisaren kanssa pitää palavereita, nauttia kesäaamuista ja tehdä kirjan. Ehtii käydä mummuloissa, käydä asioilla ja ehtii soitella ystäville, tavata ystäviä, kutsua läheisiä mökille ja kotiin. Ehtii olla vieraanvarainen ja siten osoittaa välittämistä moneen suuntaan… Ehtii tehdä hyvää enemmän kuin töissä.

Palkkapäivissä on tietysti puolensa – – mutta ”freenäkin” voisin tienata … Olisi parikin työtarjousta …

Kun olet pois töistä, lässähdät. Tieto ja taito keskustella hiipuu, et ole ajan tasalla. Et tiedä, missä historiatieteissä yleensä ja erityisesti Oulussa mennään. Et välitä seurata ajankohtaista keskustelua, saatikka että osaisit enää sanoa mistään mitään… Luet kaikkea hömppää, suunnittelet matkoja, etkä tiedä mistään,  mitä tieteessä tapahtuu…

Kun et ole sidottu työpäiviin, lukukausiin, opetukseen, kokouksiin, voit lähteä helmikuussa Kanarialle patikoimaan tai voit olla koko toukokuun jossain ihan muualla kuin kampuksella.

On vaan niin ihana nukkua tarpeeksi. Jos tulee unettomia öitä, ei se haittaa niin paljon kuin töissä. Voit olla poissaoleva tai jopa nukkua päikkärit (jos osaisit) jos tarve vaatii  …

Miksi mennä takaisin yrittämään kertoa opiskelijoille, kuinka oman elämän, omien opintojen suunnittelu on ihan tärkeä juttu? Kertomaan yhtään mitään opiskelijoille, joiden mielestä olet paapova täti, jonka höpinöistä nyt ei paljon tarvi piitata… Miksi mennä tekemään uusia luentosarjoja, joihin sinulla menee monta viikkoa tai kuukautta aikaa ja joiden aikana opiskelijat valittavat suurta työmäärää kun joutuvat tekemään muutaman esseen ja moni kollegakin pääsee erinomaisen paljon vähemmällä?

Kuinka olisikaan taas ihan sydäntä raastavan huippua hoksata tai jopa saada kuulla, että on voinut jonkun nuoren elämän suurissa ja pienissä käänteissä olla avuksi – tavalla tai toisella. Että on ollut olkapää tai tiukkis opinto-ohjaaja tai innostusta herättävä ope tai historiantutkimuksen uusille poluille viitoittaja… Että on ollut ihminen jollekin.

Ei ole helppoa ratkaista. Ei todellakaan.

________________________

Mihin jäljet vievät?

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Kun ei ole töissä

Miksei sitä duunarinakin ollessaan voisi aamulla kahdeksalta lähteä kävelemään kaupunkiin (50 minuuttia) ja mennä leikkauttamaan hiuksensa ja sitten mennä bussilla kampukselle ja olisi töissä hyvinkin jo vartin yli kymmenen. Kerran kuussa kun sen tekisi, niin tulisi edes joskus käytettyä niitä ”ylityötunteja”, joita ei koskaan lasketa. Miksi tämänpäivän kaltainen kampaajareissu ei onnistu normioloissa? Miksi kampaajalle menoon on varauduttava jotenkin hirveän monta viikkoa etukäteen, jotta ehtii saada ajan niistä iltapäivän tai lauantain tunneista, jolloin ylipäätään voi mennä ja joista kilpailevat kaikki muutkin virka-aikoihin sidotut työtätekevät kanssasisaret?

Sitten kun olet huolehtinut ja varannut ajan viikkojen päähän ja olet aikonut joku tietty torstai lähteä jo kolmeksi, tai ehkä tavallisemmin kuitenkin viideksi  (autolla luonnollisesti) kaupunkiin, niin juuri pari päivää ennen sinulle ilmoitetaankin, että on joku ”Juttu” (kokous, koulutus, seminaari-istunto tai joku muu maailman tähdellisin asia), jonka takia joudut perumaan aikasi ja taas etsimään jonkun toisen perumaa ilta-aikaa tai pahimmassa tapauksessa odottamaan ylipitkine hiuksinesi kaksi viikkoa, että pääset siistittäväksi.

Tosiasiahan on se, että minä voisin ihan hyvin mennä aamulla kampaajalle ja vasta kymmeneksi tai vaikka yhdeksitoista töihin, semminkin jos olisin sen hyvissä ajoin suunnitellut ja järjestänyt. Mutta niin ei vain tehdä. Ei.  Siis? – Siis oma vika.

Se, mitä yritän sanoa, on: Olipa mukava käydä tänään rauhassa kampaajalla.

Iltapäivälläkin kaikkea mukavaa: postia kahdeltakin entiseltä opiskelijalta, sellainenhan lämmittää, postissa myös kirjatilauksia, ja yhdet kadonneet henkilötiedot, toukokuuta varten muutaman tärkeän asian järjestyminen, mikä helpottaa, ensimmäistä kertaa elämässä olin nettineuvottelussakin: oli sellainen pieni harjoitus huomenna alkavaa valokuvauksen verkkokurssia varten. Olenhan ihan innoissani. Siis sosiaalista elämää tänään. Ja eiku jatkuu. Lähden tästä Museoyhdistyksen vuosikokoukseen vierailevaksi tähdeksi.  A domani!  Huomiseen! (huomannette että italian opintoni ovat edenneet sivulle 11. Heh!)

 

 

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Ajatukset vapaalla

Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa.

Näin Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro lopetti  kolumninsa Seiniin tuijottelun jalo taito viime lauantain lehdessä. Erinomaisen viisas juttu.

Kaaro kirjoittaa myös

Me olemme tottuneet kovin toisenlaiseen ajatustyöhön. Olimme sitten luokkahuoneessa tai työpaikalla, uskomme, että paras tapa oppia tai ratkaista ongelmia, on lähestyä niitä analyyttisesti. Pilkkoa isot ongelmat pieniksi ongelmiksi, etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä ja järjestellä ne uudella tavalla –järjestelmällisesti, analyyttisesti ja uutterasti kohti ratkaisua ponnistellen.

No juuri näinhän minä olen oppinut tekemään, juuri näinhän minä ole vuosikausia opettanut historianopiskelijoita tutkielmiaan ja muita opinnäytteitään tekemään.

Mutta enkö minä nyt ole viettämässä luovaa aikaa, jolloin en mittaa tai analysoi? Kyllä, –  ja näinä viikkoina kun tämä vuorottelu on ollut oikeasti tosiasia, olen kuitenkin koettanut ratkoa ongelmia ”pakottamalla”, pohtimalla kiivaasti, mitä teen ensi syksynä, miten rakentaisin uuden tutkimushankkeen tai rakentaisinko ollenkaan.

Mutta  tänään sainkin tuta,  että hetkeksi pääsin  ”seiniin tuijottelun jalon taidon” alkumetreille, en yrittänyt ratkaista mitään. Seiniin tuijottelu -tasolle pääsin kun olin siivoamassa autotallia, tai vasta aloittelemassa siellä olevan runsaahkon pahvilaatikko-, muuttolaatikko-, säilytyslaatikkoseinustan, kaappirivin ja avohyllyjen läpikäyntiä; olen siis pääsemässä tämänvuotisessa ”syväsiivoa koti” -projektissa jo huushollista autotalliin ja varastoihin.

En siis kirjaimellisesti tuijotellut seiniä, enkä yrittänyt mitään ratkoa, tiedostamatta annoin ajatusten olla vapaalla, pakottomasti harhailla, ja niinpä olinkin jo pääsemässä lähelle tunnetta, ettei minulla ole huonoa omaatuntoa jostain tekemättömästä, että tunsin ettei minun tarvitse olla läsnä, että minun ei ole välttämätöntä tehdä mitään, eikä minun tarvitse miettiä  mitään, ei minkään tekstin rakennetta tai pohtia, millä äärellisellä työmäärällä saisin tehdyksi jonkun luvatun homman.

”Vapaa-ajattelu” palkitsi, toi tulosta vaikka sitä ei odotettu: lopputulema oli, että asia, jota olin luullut ongelmaksi, joka vaatisi ratkaisun löytymisen, ei olekaan mikään ongelma:  se on järjestelykysymys vain.

Lamppu syttyi…

 

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Sunnuntai, kirkkopäivä

Aamuauringon säteet jo varhain puiden latvoissa. Yön pakkasen jälkeen kuulas, kirkas aamu.

 Sunnuntaiaamussa kahvin tuoksu jo aikaisin, lehden luvun ohessa en paljon välittänyt syödä; tiesin pääseväni kirkkokahveille runsaan pöydän äärelle.

Ainahan me sunnuntaisin kirkkoon menemme. Ette usko?  Noh, tänään oli kummipojan konfirmaatiopäivä, joten ajelimme Kiimingin kirkkoon. Pehtoorin veljenpoika on [tällä hetkellä :)] suvun nuorin, ja nyt meidän molempien sisarusten lapset ovat  kaikki jo ripille päässeet… Mitä seuraavaksi? Vielä muutamia yo/valmistujaiskekkereitä, pian jo  seuraavan sukupolven kastajaisia?

Näitä täpötäyden kirkon penkissä tämän kauniin sunnuntain aamupäivänä mietin, ja merkillisen vanha olo oli. Olisikohan minun syytä päästä opiskelijoiden keskelle, jotta olo vähän nuorentuisi 🙂 Sitäkin mietin.  Pitkään aikaan en ole näitä ikäjuttuja ja töihin paluuta niin miettinytkään, mutta miten ne nyt taas ajankohtaistuivatkin. Ehkä seurakuntahistorioitsijalle miljöö herkisti, ja ehkä sekin, että  muistin viime kevään palautepäiväretken Kiiminkiin ja siellä muutamat ”omieni” sanomiset, ehkä Kiimingin historian kirjoitusprojektit heräsivät henkiin, ehkä jotain muuta töihin liittyvää ajatuksissa… ?

Itse asiassa juuri tänään huomasin, että nimenomaan näin sunnuntai-iltapäivisin tämä vuorottelijan elämä tuntuu erityisen hyvälle. Joskus ennenkin on ollut puhetta …  olen kirjoittanut aiemminkin, että Tammisen lanseeraama ajatus  siitä, että ”sunnuntain tulee kestää koko sunnuntain”, on niin hyvä. Vuorottelijan sunnuntai jatkuu iltaan, duunarilla sunnuntai-iltapäivällä on jo kandityöt ja kokousten esityslistat pöydällä – vaatimassa osaansa, lopettamassa sunnuntaita kesken kaiken.

Mutta siis… Rippijuhlat. Kirkossa kuvasin ja katselin 15-vuotiaita ja olin taas kerran kiitollinen, ettei tuota vaihetta elämässä tarvitse enää elää. Juuri 15-vuotiaana en haluaisi enää olla.

Jääliin rippikahveille ja ah, niin monille hyville tarjoomuksille. Ja pehtoorin sukua paikalla ja meidän nuoretkin kömpivät mukaan joukkoon… Olipas ihan hauska, miten me niin nauroimmekaan, iltapäivä. Appivanhemmatkin jaksoivat olla mukana… Kuka on keneltäkin perinyt mitä ominaisuuksia, vai onko kukaan keneltäkään mitään?

Ja sunnuntai jatkui kotonakin. Kaikenmoista.

Lappi Liikkuminen Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Rinteessä ja AR1429

Toisin kuin kaulassani olevassa  korussa, rinteessä länsituuli ei ollut vain väre, oli enemmänkin länsituulen tuisku tai puuska. Tuulisin päivä koko viikolla ja ihan loogista ja sen kunniaksi meninkin mäkeen tänään. Tuuli oli siis navakka, mutta sen suunta oli länneltä tai lounaasta, eikä pakkasta kuin pari astetta ja aurinko siniseltä taivaalta, joten eipä ollut ollenkaan huono keli mäessä. Oli mukava. Tosi mukava.

Ja kyllähän se laskettelu on enempi minun lajini kuin hiihto. On oikeastaan aina ollut (”Laskettelu-urani lyhyt historia”  on täällä: klik!). Oisko se vauhti vai mikä siinä kiehtoo? Lähtiessä kamoja autoon viedessäni, mietin jotta otanko bladet, temppusukset, curverit vai laudan? Tosiasiassa vaihtoehtoja olivat vain temppusukset (pikkuisen reilun metrin mittaiset molemmista päistä pyöristetyt) ja tavalliset curverit. Bladeilla en enää laske, on turjan heppaista minulle ja lautailusta olen luopunut jo kolme, neljä vuotta sitten. Opin lautailemaan, välttävästi, mutta en koskaan niin että olisin isommasti siitä nauttinut. Onkin pehtoorin kanssa tässä molemmat päätetty myydä snoukkamonot ja laudat. Hyviä Burtoneita, mutta käyttämättöminä vievät mökin vähiä varastotiloja turhaan.

Sitä paitsi pehtoorista ei ainakaan nyt ole ollut lautailemaan eikä ladulle. Selkä on juilinut aika lailla, mutta kyllä katoille on voinut kiipeillä lumia pudottelemaan. Eikä siinä ole ollut minun viisailla varoittevilla sanoillani mitään merkitystä.Oli sitten lämmitellyt rantasaunankin joten kun tulin rinteestä pääsin suoraan löylyyn.

Tämän päivän uutiset kertoivat tällaista:

Auringossa tapahtui maanantaiyönä voimakas purkaus, joka sinkosi avaruuteen suuren määrän hiukkasia. Purkauksen odotetaan synnyttävän lähipäivinä Suomen taivaalle revontulia. Parhaat mahdollisuudet havaita revontulia ovat tiistaina alkuillasta kello 19 – 21.

Syy tämänkertaiseen purkaukseen on suuri auringonpilkku AR1429, joka on tullut esiin auringon takaa ja kääntyy parhaillaan maata kohti. – Kyseessä oli X1-luokan purkaus, joka on voimakkain mahdollinen

(YLE 6.3.2012)

Ja osin näiden juttujen vuoksi päätimme lähteä kylille syömään. Ideana oli, että mennään viiden-kuuden välillä Petronellaan gourmetille ja sitten ajellaan Kaunispään päälle katsomaan revontulia ja minä saan kuvata. No saahan sitä päättää ja suunnitella.

Ensinnäkin Petronellassa yksityistilaisuus. Täällä on Porschen testausporukkaa niin paljon,  että myös Siberia-ravintola oli kiinni näiden automiesten vuoksi. Joten oli siis taas! mentävä Kaltioon. Taas oli hyvää, paitsi jälkkkäri: lakka créme brûlée oli pliisua. Maistui lightille, eikä se ole kilpiravintolan jälkkkäreissä hyvä meriitti.

Syötyämme hurautimme Huipulle. Ja? Missä on megaluokan pilkun purkauksen jäljet? Ei missään! Eikä niitä ole tässä mökin pihassakaan näkynyt. Tuolla minä olen vartin välein käynyt kurkkimassa (J. ei ole päivystämässä, joten on itse käytävä  :)).

Mutta oli se auringonlasku Kaunispäältä katseltuna kaunis. Eikä nyt näkyvässä kuutamossakaan mitään vikaa ole. Edellisen kerran olenkin kuvannut kuutamoa Teneriffallla – Teiden kalderan vuoristohotellin vessan ikkunasta.

Tämmöistä se on vuorotteluvapaalaisen elämä. 😀

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Juhlakirja on valmis ja julkistettu: Historian selkosilla

Julkkarit. Tänään oli juhlakirjan julkistamistilaisuus. ”Historian selkosilla” on valmis.

Kun akateemisen oppituolin haltija täyttää tasavuosia, on tapana, että hänelle kirjoitetaan juhlakirja. Ainakin meillä humanisteilla on tämmöinen tapa.  Minun esimieheni on täyttänyt tasavuosia jo jokunen vuosi sitten, mutta silloin hän tiukasti kielsi juhlakirjan tekemisen. Emme antaneet periksi, vaan päätimme oppiaineen piirissä, että juhlakirja tehdään myöhemmin, tehdään salassa, tehdään vaikkei tasavuosia olekaan. Ja minä mokoma sitten käynnistin projektin, joka on ulottunut pitkälle tähän vuorotteluvuoteeni asti.

Hyvät blogini lukijat, te olette seuranneet tämän(kin) juhlakirjan valmistumista kohta kaksi vuotta. Kesäkuussa 2010 tämä alkoi; palkkasin erinomaisen tutkimusapulaisen ja kahden kollegan kanssa pistimme hankkeen pystyyn.

Moni tuttu ja blogia seurannut on kummastellut, mitä ihmettä vuorotteluvapaallakin kuljen jatkuvasti yliopistolla palavereissa, miksi luettavaa ja kirjoitettavaa artikkelia riittää, mitä ihmeen postitustalkoita on koko ajan meneillään? Tätä yli 500-sivuista kirjaa tässä on tehty, on toimiteltu. Mikrohistoriallinen biografia esimiehestä kirjoitettu.  Kannen ja monet muutkin kirjan kuvat olen käynyt ottamassa. Rahaa kerännyt, kirjeitä laatinut ja lähetellyt. Toimituskunnassa päällimmäisenä touhunnut.

Muutama viikko sitten kerroin, kuinka yhtenä aamuna sattui kamala järkytys. Sekin liittyi tähän projektiin: kirja oli menossa painoon. Olin juuri lähettämässä sähköpostilla viestiä, että ok, kirja on valmis painettavaksi, kunnes jostain tuli joku heureka! tarkasta vielä kerran. Tarkastin, ja yksi kokonainen artikkeli puuttui: keskeltä kirjaa parikymmentä sivua oli hukassa!

Ja sitten tämänpäiväisen kahvikestin rahoitus, järjestäminen ja puhe. Niissähän sitä on ennen ja jälkeen Kanarian matkaa mennyt aikaa. Mutta tänään liituraita yllä ja projektin myötä kaveriksi tullut tutkimusapulainen apuna,  julkistamistilaisuus, jossa oli about 130 kutsuvierasta (ihan kuuluisuuksia ja yliopiston johtoakin, pehtoori takapenkissä tsemppaamassa) ja opiskelijaa, meni hyvin.

Esimies oli täysin yllättynyt, täysin hämmentynyt, liikuttunutkin. Ja minä en pitkäksi (yllättikö ketään?), mutta kiitellyksi (että sitä voi olla iloinen kun ei ole töpeksinyt), venähtäneen puheeni aikana vuodattanut kyyneltäkään. Nuha tosin vähän haittasi, mutta pikku juttu.

Tämän kirjan aika oli nyt, nyt se on tehty.

Nyt hiljalleen relaan, on hyvä mieli, kun on tehnyt töitä ja ennen kaikkea kun on tehnyt hyvän mielen.

Huomenna lähden pohjoiseen. Vuorottelemaan. 🙂

Niitä näitä Ruoka ja viini Vuorotteluvapaa

Että tämmöinen sunnuntai

Milloin minusta on tullut tällainen,  että teen hommat vasta viime metreillä, vasta sitten kun dead-line tunkee yöuniin ja vasta sitten kun on jo ”pakko”?  Missä vaiheessa on käynyt niin, että teen vaikka mitä muuta mukavaa ennen kuin asetun velvollisuuksien ja luvattujen ja vastuulla olevien asioiden äärelle? Onko vuorotteluvapaa saanut minut lerppuilemaan vai onko niin, että tämmöinen välinpitämättömyys oli olemassa jo aiemmin, että olin alkanut liukua tällaiseen viime-hetken-hektiseen-hysteriaan jo aiemmin?

Niin kuin nyt tämä tiistaina edessä oleva puhekin. Minulla on ollut puoli vuotta aikaa tehdä tämä! Hyvänen aika, puoli vuotta! No hyvä on, myönnettäköön, paineet yleisön suhteen ovat kasvaneet päivä päivältä, mutta minä olen tiennyt, että minulla on oltava pieni puhe valmiina ensi tiistaina ja entinen, tunnollinen minä olisi tehnyt puheen jo ennen Kanarian matkaa, jotta olisin voinut hioa ja säätää sitä, kenties opetella sitä pätkittäin ulkoa, kenties että ehtisin hakea kommentteja ystäviltä ja kollegoilta, ja vielä hioa sanomisiani. Ja nyt? No periaatteessa olen tehnyt sen aika valmiiksi viime viikolla, mutta tänä aamuna heräsin – paitsi taudin aiheuttamaan kipuun – myös tuskaan puheen osalta: sen rakenne onkin käännettävä toisin päin! Ja siinä se sitten kaunis sunnuntain aamupäivä vierähti. Ja vieläkin tuntuu että se pitäisi rakentaa ihan toisella tavalla. ..

Kun oikein luuseriksi olen itseni tässä tuntenut, törmäsin Maija Aallon kolumniin (omani seuraavaan Kalevan ruokatorstaihin minulla on vielä tekemättä!!! mitä minä sanoin!!)  Hesarissa. ”Lorvailu vie turmioon”, kirjoittaa Aalto. Näitä samoja asioitahan tässä on tullut mietittyä, vuorotteluvapaa on vienyt peruskysymysten äärelle. Jotenkin juuri tämä kohta Aallon jutusta on lainattava:

Leppoisaan elämään pyrkivältä jää aikaa vapaaehtoistyölle, taiteelle, uusille ideoille ja intohimoille. Onko hän siis enää lintsari? Henkilökohtaisen onnen haikailu ei ehkä yksin riitä, mutta ehkä sen voi saada kaupan päälle, siinä määrin kuin kukaan voi?

Ehkä yhteiskunnan hyvinvointi kokonaisuutena kasvaa, ehkä suurempi hyvinvointi lisää myös sitä tuottavuutta. Siis jos jatkuva talouskasvu yleensä katsotaan jotenkin ekologisesti ja inhimillisesti oivalliseksi tavoitteeksi, verrattuna vaikka jonkinlaisen tasapainon etsimiseen.

Haa! Nämähän alkavat olla jälleen kaltaiselleni puita halailevalle humanistihörhölle sopivia ajatuksia! Uskottavuuteni on pelastettu.

ks. koko kolumni täältä   http://www.hs.fi/kotimaa/Näin+lorvailu+vie+meidät+turmioon/a1305556402275

Syyllistääkö Aalto? Ehkä ei tarkoituksellisesti, ehkä minä vain olen jotenkin vereslihalla tämän asian kanssa… Mutta …

Tämä humanistihörhö sai puheen jotensakaan kuosiin puolelta päivin ja lähti ulos. Otti kameran mukaansa, käveli tässä lähitienoolla pari tuntia ja pohti, että onko sitä aina lähdettävä patikoimaan jonnekin huitsin-nevadaan asti, jos kerran täälläkin on näin paljon kaunista kävelylenkillä kuvattavaksi. Mihin tarvitaan mitään La Gomeran laurisilvaa jos Rantapellosta ja Meri-Toppilasta löytyy jotain näin kaunista luontoa!

 

 

 

 

 

Lenkiltä palattua ryhdyin aikas äkkiä kokkailemaan. Nuoret olivat ilmoittaneet tulevansa syömään, minä olin onneksi hankkinut vasikanpaistia (milloin sellaista olen aiemmin edes nähnyt kaupassa) ja päätin tehdä Wienin leikettä. Pyrin siihen, että tulos olisi mahdollisimman kaukana mistään huoltsikka-ravinteleiden tai työpaikkaruokaloiden rasvassa tirskuvista possuleikkeistä,. …

Stockan lihamestari neuvoi, että paista leivitetyt (suola ja pippuri pintaan, vehnäjauhoja koko ohueksi nuijitun pihvin pintaan, kasta vatkatussa munassa ja painele sitten pintaan kauttaaltaan hyvää korppujauhetta) pihvit upporasvasssa: paistinpannuun pari senttiä rypsiöljyä ja yhteensä noin neljä-viisi minuuttia (pari minuuttia puoleltaan) paistoa. Valutin pihvit talouspaperin päällä ennen tarjolle vientiä. Sitruunaa tarjosin, anjovikset ja kaprikset jätin pois, koskapa tiesin, ettei meillä niistä minua lukuunottamatta kukaan pitäisi. Eivätkä ne taida ihan alkuperäiseen versioon kuuluakaan. Pihveille seuraksi sinisiä perunoita (blue kongo) ja salaattia. Tyttärelle speciaalina kipollinen egeri-sieniä paistettuna ja pippuroituna. On kovin perso moiselle herkulle… 🙂

Saisipa vasikanpaistia joskus toistekin: hyvää oli.  Tämä 1800-luvulta Italiasta (cotolette Milanese? eikös vain ole sama ruoka?)  ja Espanjasta Ranskaan ja Itävälta-Unkariin kulkeutunut klassikkopihvi on melkoista retroruokaa. Miksihän se on juuri Wienin leike? Pitäisi ottaa selvää… Ehkä tästä ei kuitenkaan tule meidän perheen ykkösherkkua.

Ja jälkkäriksi uusimmasta Stockmann Exclusive-lehdestä hoksattu resepti: paista omenaviipaleita rosmariinivoissa fariinisokerin kera ja tarjoile zabaionen kanssa. Suosittelemme äänin 5 – 0.

Vuorotteluvapaa

Kotoilun kestämisestä

Keskiviikko kulunut kotoillen. Pääasiassa, joskin kohtuullisen pitkällä lenkillä kävin. Eihän näitä ”ohjelmattomia” päiviä vielä kovin montaa tälle vuorottelurupeamalleni ole sattunut, ja nyt kun sitten oli, olen pohtinut – taas kerran – helmikuun syvintä olemusta. Minun muistoissani, elämässäni helmikuu on työntäyteinen, sisällä(töissä)olon kuukausi, johon viimeisen puolen vuosikymmenen aikana on liittynyt tietyt ”ikäkausiriitit”. Lasten kautta eletyt vaiheet elämässä. Vanhojen tanssien pukujen ja muun niihin liittyvän järkkääminen, penkkarit, potkiaiset. Ja yo-kirjoitukset – niitäkin riitti useammalle vuodelle: tytär kun aloitti jo lukion toisella ja poika jatkoi lukion neljännelle. Siis monta kevättä on ollut ylioppilaskirjoituseväitä ja tulosten odottelua.

Helmikuussa minulla on töissä yleensä luentosarja ja seminaarivelvollisuudet kiivaimmillaan, opetusta yllin kyllin. Helmikuussa usein paasto (nyt ei mihinkään väliin mahdu ;)) ja helmikuussa hyvin vähän sosiaalista kanssakäymistä – tänä vuonna tältäkin osin erilaista.

Vuorottelulle jäädessä sanoin, että jos kestän marras- ja helmikuun ilman töitä ja jos perheeni sietää minua ”kokopäivätoimisesti”  – siis niin etten vietä puolta hereilläoloajasta Linnanmaalla – niin ihme on. No marraskuuhan meni aika lailla erilaisten projektien parissa ja tästä helmikuustakin puolet kului Kanarialla, mutta ei tämä elämä ”virattomana”, ”työttömänä” ole niin vaikeaa ollut.  Ei ollenkaan. Eikä perhe ole levottomana ruvennut kyselemään, että milloinkahan se olikaan kun palaan duuniin.. .

Kesäloman alusta lähtien olemme olleet pehtoorin kanssa kaksistaan yötä päivää – koko ajan. Elokuussa olin kolme päivää yksikseni mökillä, mutta muutoin koko ajan kahdestaan. Reissuissa, kotona, no lenkillä käydään erikseen, pehtoori käy vanhempiensa luona kerran viikossa ja kavereidensa kanssa lounaalla, minä sitten Linnanmaalla ja kirjoittelen työhuoneessani. Mutta enin osa harrastuksistammekin on yhteisiä ja ystäviä tavataan enimmäkseen kimpassa. Mutta ei tämä vuorottelu ole – ainakaan vielä – tehnyt tästäkään olotilasta sietämätöntä. On tässä ollut onneksi tekemistä, vaikkei oikeita töitä ole tullut kovasti tehtyäkään. Joskin on myönnettävä, että olemme suunnitelleet erillisiä mökkireissuja ja varmaan sellaiset tässä piakkoin edessä ovatkin. Kieltämättä tarvisin ihan yksinoloa muutaman päivän…  Mutta ei mitään hälyyttävää.. jos en palaisikaan töihin heinäkuun lopulla? Jos jäisinkin kokopäiväiseksi kotoilijaksi, mökkeilijäksi ja reissaajaksi?

Mielenkiintoista nähtävää olisi …

Voisin opetella ottamaan lisää tällaisia kuvia. Tästä pidän.
(klikkaa isommaksi, näet sen kauniin aamuvalon)

Sen nimi voisi olla ”siedettävä helmikuu”.

Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Pakkasmietteitä

Löydän itseni kerta toisensa jälkeen nojailemasta leivinuuniin. Aamuseitsemältä kun odotan kahviveden kiehumista (minähän keitän kahvin edelleen pannulla, nuoriso ja pehtoori käyttävät keitintä, mistä minä edelleen kieltäydyn), toimeliaan aamupäivän imuroinnin ja pyykinpesun välissä käyn mieluusti hetken lämpimän uunin kyljessä. Ei meillä täällä kylmä ole. Mutta pakkasen aistii. Ja leivinuunin lämpö ei ole vain aistittavissa, vaan se on tunnettavissa. Se on tunneasia. Se lohduttaa ja rohkaisee.

Rohkaistuin tänäänkin ulos. Tällaisen jäähain kohtasin. Klikkaa isommaksi  ja näet sen terävät ylähampaat paremmin.

Sitten jotain kaunistakin. Tällä talven törröttäjällä on niin kylmä, että sen nenä vuotaa. Näetkös?

Näitä Pikisaaressa kuvatessani yksi vanha mies, hyvin vähissä vaatteissa, muttei ollenkaan kylmissään olevan näköisenä, tuli juttelemaan. Kertomaan, kuinka hänestäkin olisi ollut hienoa oppia valokuvaamaan, mutta koskaan ei ollut aikaa.. puhui itsekseen pitkän tovin, käveli vierelläni ja raataili. Ihan mukava ukkeli. Sanoi sitten lähtevänsä kirjaston lehtisaliin lukemaan, meinasin seurata, mutta en sittenkään mennyt.

Eilen kun tulin kaupungilta käyttämästä äitiä lääkärissä, oli lyhyessä pikaisessa kuvaushetkessäni ihan erilainen kohtaaminen. Juuri kun olin selin aurinkoon ja tarkentelin kameraa kohti Toivoniemeä, kuulin matalan miesäänen takaani huutavan nimeäni. Säpsähdin ihan kunnolla: ”Narahdin!” Keskellä tiistai-iltapäivää kaupungilla, vapaalla. Kuka näki, etten ole töissä?

Näin syvällä se on luterilainen työmoraali tai tottumus siihen, että arjessa ollaan työpaikalla. Minulle on käynyt aika montakin kertaa näin viimeisen puolen vuoden aikana… Ja sitten olikin tosi mukava nähdä vanha tuttu. Ihminen joka on sairastanut vuosikausia vaikeaa kivuliasta sairautta, joka vei ennenaikaiselle eläkkeelle, mutta tuttu on nyt löytänyt avun ja kuntoutuu kovaa kyytiä. Hänen kanssaan sitten keskustelimmekin – molempia koskettavasta – työelämästä, siinä olemisesta, sen velvoitteista ja voimasta, välttämättömyydestä tai ylenpalttisesta hypettämisestä.  Asenteista. Omista ja muiden. Jollei olisi ollut – 22 C olisimme varmaan keskustelleet vielä pitkään…

Näin pakkasella mietin sitäkin, kuinkahan juniori pärjää Kainuussa, jossa on liki – 30 C. Toivottavasti niiden ei ole tarvinnut tetsata siellä kovin paljoa, ois enempi ajohommia… .  Vaikka en oikeastaan ole  hirveän riemastunut kuultuani, että joutui poika jotain pommilastia viemään Kajaanista Rovaniemelle.  Vastaisipa tekstariin aika pian.

 

Vuorotteluvapaa

Kotoiluako?

Vakaa aie oli mennä tänään hiihtämään, mutta seitsemän jälkeen oli vielä  – 14 C, joten tyydyin reippaaseen sauvakävelyyn. Paljon uutta musiikkia iPodilla, joten reilusti toistatuntia riemastuin kiertelemään Rajahaudassa ja Kuivasojalla.

Lenkiltä palattua menin – pöhkö – pehtoorille kertomaan, että on sellainen harvinaislaatuinen tilanne, että minulla ei ole kolmeen päivään mitään, ei yhtään mitään merkintää kalenterissa, ei edes toimitettavia asioita. Ei mitään.

Ja nyt sitten miehellä on ollut koko päivän hervottaman hauskaa kysellä ajankulusta ja tekemisistä. Ja toi kirjakerhon lehden näytille ja esitteli jotain ”Kotoilijan kirjaa”  ja totesi samaan hengenvetoon ”Sellainen näyttää olevan nyt trendikästä ja sulla näyttää olevan tuollainen vaihe menossa”. Kuulemma myös kirja nimeltä  ”Kiireetöntä elämää kotona” olisi minulle hyväksi.

Kerrassaan hupaisaa.

Hyvä on, on myönnettävä, että onhan tässä jo viikonlopusta lähtien ollut sellaista kotoilua, etten muista milloin aiemmin. Blogiasun uudistusta, kuvien kehystelyä ja laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, hylly hyllyltä huusholli alkaa olla matkalla kohti järjestystä.

Ja jääkaapin ja ruokakaappien ”parasta ennen” -päivänsä nähneet ainekset on joko deletoitu tai niitä on jalostettu syötäviksi. Eilen kun nuoret olivat syömässä oli meillä kohtuullisen laaja setti sapuskaa: valkosipuliperunoita, peperonataa, parsakaali-sipuli-juustopaistosta, viher-juusto-pähkinä-salaattia, uunilohta, joka oli kuorrutettu jos vaikka ja millä, mitä sattui kaappien syövereistä löytymään (katkoja, parmesania, suolakurkkuja, tilliä, purjoa, smetanaa) ja jälkiruokana vuoden vanhoista kookoshiutaleista tehtyjä kelpo kakkusia, mukaeltu tiramisu jossa mangorahkaa ja mantelilastuja, ja ensimmäinen yritys tehdä Kaunispään Huipun kaarnikkakakun tapaista… Ei vielä ihan aidon makuista, eikä näköistäkään (alkuperäinen täällä), mutta ei huonoa …  Kerron sitten jos/kun saan joskus onnistumaan. Ei keittiömestari minulle reseptiä ole antanut vaikka olen erikseen kysellytkin.

Ja jo perjantaina tein kookos [onkohan minulla sitä kilokaupalla!?] -lime-muffinseja, joiden resepti oli uusimmassa Glorian Ruoka & viini -lehdessä.

Siitäpä tulikin mieleeni, että parin viikon aikana on soiteltu lehtitilauksia niin tiuhaan, että hoksasin että puhelinmyynnin eston kolmivuotiskausi on täys. Uusinpas tänään.  Jos seuraavat kolme vuotta saisi olla taas rauhassa.

Mitähän huomenna tekis?

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Leppoistunut

Jos minä 17 tai 10 vuotta sitten olisin saanut nukkua siten kuin nyt, edes yhdenkään viikon ajan, olisin ollut kovin onnellinen. Kahdeksan, kymmenen! tunnin yöunia viikko toisensa perään! Jos silloin olisi voinut nukkua muutamankaan täyspitkän yön, olisin ollut paljon vahvempi. Nyt nukkuminen on jo niin ylenpalttista, että olen vihainen itselleni jokaisena sellaisena aamuna, jolloin huomaan nukkuneeni ”turhaan”, jolloin herään kun aamun paras, varhainen hetki on jo ohitse. – – ja toisaalta, kuinka se onkaan nautinnollista kun herääminen on vapaaehtoista, kun voi nousta ylös, kun on nukkunut tarpeeksi, ja vähän enemmänkin. Enhän yleensäkään tarvitse herätyskelloa, en työaikanakaan, jolloin menen kuudeksi kuntikselle, mutta ei se tarkoita, että olisin silloin nukkunut riittävästi. Nyt heräilen miten sattuu.

Viime aikoina illat ovat venyneet yöksi ennen kuin maltan mennä yöpuulle. Luen, laittelen kuvia, surffaan, taas luen, napostelen – liikaa, taas luen. Miika Nousiaisen Metsäjätti on nyt ykköskirja. Se on tavattoman hyvin kirjoitettu.  Palaan vielä joku ilta siihen…

Tänä aamuna olin nukkunut vähintäänkin riittävästi  seitsemään mennessä. Siispä ajoissa ulkona, ajoissa kuvaamassa, harjoittelemassa ”vähän valon kuvausta”. Romeo ja Julia, tai vasemmalta Julia ja Romeo. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet olivat aamulla hyvännäköisiä. Pitäisi joku päivä käydä siellä sisällä kuvailemassa kaikkea vihreää…

Kun noissa maisemissa olin, piipahdin sitten tietysti duunissakin, oli pari asiaakin, ja professori siellä jo kyseli töihin. Mukava kun kyseli, mutta ilmoitin, että no way!

Tänään juhlaruokana kaikenmoista, josta voisi ohjeita tai – juttua ainakin – kirjoitella, mutta ehkä nyt mukavuusalueeni on television ääressä. Emma-gaala ja kudin odottavat. Lasillinen punaviiniäkin jäi ruoalta, joten …

Ai niin, yksi juttu minun olisi muistettava parin, kolmen vuoden päästä. Olisi muistettava sanoa … Muistaisinpa.

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Lukuvuosi 2012-2013 – mitä ihmettä?

Edelleen mukavia pakkaskelejä – hyvä hiihtää 🙂 . Kävin Kuivasjärvellä tänään. Kahdeksan kilometriä hiihtäen. Minusta kai taitaa olla ihan oikeasti mukava hiihtää. Ei olis uskonut, ei.

Iltapäivällä oli tarkoitus jo aloittaa toluntuoksuisen kodin tekeminen. Siivota keittiönkaappeja ja sen sellaista. Vielä ei tolu tuoksu. Mutta seuraava kolumni on jo pitkällä ja muutakin kirjallista ja historiallista toimintaa lipsahdin tekemään.

Ja ilta vierähti valokuvauskurssilla.

Enempi vähempi harrastusten päivä. Ei huono päivä ollenkaan.

Sitä minä vaan tässä olen vähän sekavin miettein pohtinut, että juuri kun alan ymmärtää tämän vuorotteluvapaan syvimmän olemuksen, tulee yliopistolta sähköposti, että minun on pikimmiten ilmoitettava, mitä minä aion ensi vuonna opettaa ja minä päivinä mitäkin.

Olen vuosikausia ollut itse vaatimassa opetusohjelman varhaista suunnittelua ja koordinointia, mutta nyt ollaan kyllä jo aika tuhottoman varhain liikkeellä. Semminkin kun se uusi järjestelmä, johon yliopistonkin lukujärjestykset pitäisi upottaa ja syöttää, ei vielä toimi, ja sen soveltaminen humanistisiin aineisiin ja opiskelijoiden varsin monenlaisiin aineyhdistelmiin tullenee olemaan jotensakin monimutkaista. Mutta katsotaan nyt, onko se minun ongelmani vai ei…

 

Oulu Ruoka ja viini Vuorotteluvapaa

Ulkona on vaan niin mukavaa

 

Hienon hieno pakkaspäivä tänään. Olin taas pari tuntia liikkumassa kaupungilla. Ehti sinä aikana vilahtaa aurinko, hetken ihmeellinen sininen hetki ja lopuksi kummallinen talvisumu. Kaikenmoista. Jatkoin eilistä ”uusien kohteiden” kuvaamista. Moniko tietää missä päin Oulua on tämä?

Sitten iltapäiväksi olin varannut kaikenmoista hyvää kokattavaa, mutta nuoripari ei tullutkaan syömään, kun miniäkokelas on keuhkoputkentulehduksessa. Pehtoori on myös ollut  vähän flunssainen pohjoisesta palattua, mikä ei onneksi pelottanut tytärtä, joka tuli kotikotiin iltapäiväksi. Räätälöinkin sitten sapuskan mieleisekseen: sienijuttuja, uudenlainen fenkolivuoka, pähkinäsalaatti ja niiden kanssa karitsankyljyksiä. Ja sitten jälkkäriksi tuoreananasta – ne on tähän aikaan vuodesta  erityishyviä. Ja tämä kyseinen yksilö kun oli vielä tehnyt edestakaisen matkan Lappiin, niin olihan se kypsää ja makeaa.

Mutta olennaista oli soosi: purkki maitorahkaa, purkki kondensoitua maitoa, pari teelusikallista vaniljasokeria ja glögeihin käyttämättä jääneet mantelilastut (about desi). Ne siis sekaisin keskenään ja hyvin hyvä, eikä ainakaan rasvainen vaikka vähän sokerinen (maito on sokeroitua),  jälkkäri oli valmis. Mantelilastut siivittivät ananasta hienosti. Helppoa, halpaa ja hyvää.

Sitten taas kuvatoimitusta  . . . ”minä voin kyllä tehdä, minullahan on nyt aikaa– ” Kuka minun suustani aina tuollaisia päästelee?

Lappi Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Aurinko ja kuu – vuorotellen nekin

Maanantaiaamuna herään kahdeksan jälkeen: kandiseminaarin aloitus! Sekunnin murto-osan mielessä käy ajatus tekemättömistä aloitusistunnon powerpointeista, päivittämättömistä www-sivuista ja seminaaritöiden aihelistan keskeneräisyys, mutta pian, hyvin, hyvin nopeasti tajuntaan tulevatkin tilalle ajatukset kivuttomasta kurkusta, mökistä, liikkumaan ja ulospääsystä, naantalilaisten tapaamisesta, edellisen yön kuutamosta, levosta. Ah, onnea, sanoisi Lin Jutang. Niin sanon minäkin, olen levollinen ja  käännyn vielä hetkeksi uneen.

Päivän aurinkoisen hetken olemme ulkona, ajelemme Saariselälle tapaamaan naantalilaisia. Viimeksi tapasimme Kiinassa. Siellä tutustuimmekin. Kävelemme yhdessä uutta reittiä Kaunispäälle, olemme Huipulla juuri kun aurinko nousee Kiilopään taakse. Ja tänään se näkyy! Tänään se oli horisontin yläpuolella jo reilun tunnin. Kevättä kohti kohisten…

Kaarnikkamehun äärellä vaihtelemme kuulumisia, ja sitten laskeudumme hissuksiin takaisin kylille. Sovimmme huomisesta ja heippaamme.

Pehtoori lähtee vielä ladulle, minä sytyttelen mökkipihan lyhdyt, köksäilen, lueskelen. Hiljaa pienessä mielessäni kuiskailen itselleni: ”On lukukauden aloitusmaanantai…”  ja hymyilen.

Nyt väsyttää. Viime yönä venähti reilusti yli puolenyön nukkumaanmeno, sillä oli lähdettävä keskiyöllä vielä kuvaamaan. Kuutamo oli taianomainen. Vain kuun kirkas valo valaisi pakkasmaisemaa. Kerran ennenkin olen täällä nähnyt samankaltaisen yön. Nyt vain oli niin kylmä, etten puolta tuntia kauempaa pihapiirissä tarjennut kuvia räpsiä. Aika haastavaakin oli tallentaa kuviin yön kirkas valo, jota kaupungin tai maanteiden valosaaste ei häirinnyt. Oli vain kuu ja kimmeltävät hanget.

Kuvat on siis otettu puolenyön aikaan! Klikkaile isommiksi! Tällaista on Lapin kaamos.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Nyt on sitteku

Jos syksy vielä menikin erinäisten talkooprojektien parissa, ja varovaisesti töitä tehden, niin nyt vuorotteluvapaa on todellisuutta. Jo nyt. Nyt kun puolet siitä on suunnilleen vietetty. Ihan omasta tahdosta, oma vikahan, nuo syksyn projektit tietysti olivat, mutta sitoivathan ne ja veivät ”omaa aikaa” (jota termiä kyllä periaatteessa olen aina vastustanut).

Tokihan vuorottelun suomista mahdollisuuksista on jo syksyn kuluessa tullut nautittua, tullut reissattua ja laiskoteltua, tavattua tuttuja ja oltua läheisten kanssa ”normaalia” enemmän. Nukuttua ennätyspitkiä yöunia ja tehtyä mitä haluttaa (mm. Vuorotellen).

Yksi toive vuorottelun aloittamisessa oli saada olla mökillä enemmän kuin vain ”lakisääteiset vapaat” ja saada ulkoilla ja lukea määrättömästi, opiskella valokuvausta ja harrastella ruoanlaittoa ihan ajan kanssa. Nyt voisi sitten siis sanoa, että ”elän unelmaani”, eikös kaikki Idols-voittajat ja muut  elämässäpärjääjät niin sano? Minulle sopii kuitenkin ehkä paremmin ”nyt on sitteku”.

En vain ehkä ihan osaa tätä… Vielä. Nyt-on-sitteku tarkoittaa myös sitä, että suorittamisen pitäisi vähentyä. Pitäisi vain osata olla.  Olen tänään ollut! Nukkunut kymmenen tunnin yöunet, herännyt kahdeksalta, surffailut (vain yksi työasiaksi luokiteltava sposti), siivoillut mökkiä, tuuletellut, pessyt pyykkiä, käynyt pehtoorin kanssa Kuukkelissa (mennessämme vastaan tuli 11 autoa, joista 1o oli venäläisiä mustia citymaastureita), puolelta päivin niin kova tuuli että mäkeen ei huvittanut lähteä, joten lumityöprojektini jatkuivat. Minä pidän lumitöistä (erityisesti silloin kun ne eivät ole ”pakko”). Hifistelyksi jo meni. Lisää lyhtyjä mökin pihaan ja nuotiopaikalle ”lumilinna”.

Sitten omin pikku kätösin tein puutöitä, liiterissä sahasin, hioin, vuolin… eikä haavaakaan!  Onhan niin hieno tarjoiluastia, että designiksi voisi nimittää! Tai ehkä astia on väärä sana. Ehkä alusta olisi kuvaavampi. Ja ehkä sittenkin rustiikki eikä design. Hih!

Ja tänään alkaa Downton´n toinen tuotantokausi, ja sen jälkeen tulee Château Margaux´sta ohjelma, ja minä voin ihan hyvin valvoa ja katsella… Monta tuntia television ääressä..

Nyt on sitteku.

Miltä se tuntuu? Ei vielä voi tietää…

Ruoka ja viini Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Kirjan julkistus! Vuorotellen

 

Ihan huvin vuoksi olemme sisaren kanssa tehneet kirjan. Olemme tehneet sitä koko vuoden. Nyt se on valmis.

Kirjaa ei ole nettiversiona, mutta voit saada sen omaksi ostamalla tai osallistumalla ARVONTAAN. Kirjoita kommenteihin halukkuutesi olla mukana arvonnassa. Arvontaan voit osallistua vuoden loppuun asti. Kaikkien osallistuneiden kesken arvon kaksi kirjaa. Voittajat julkistan täällä 1.1.2012.

Vuorotellen-kirjassamme on yli sata sivua. Siinä on vuorotellen valokuvia, runoja ja ruokatarinoita. Siinä on jokaiselle kuukaudelle pari ruokavuoteen soveltuvaa ruokaohjetta. Meillä oli kirjaa taittamassa ja suunnittelemassa ammattilainen, ja kirja onkin kaunis katsella. 🙂 Se on ihan mukava kirjanen. Siinä on blogissa olleita ohjeita ja kuvia, mutta myös paljon uutta. Tilaa se itsellesi iloksi tai lahjaksi ystävällesi. Kuva kirjasta on täällä KLIK

Lähetä minulle sähköpostia reija.satokangas(at)oulu.fi  ja kerro, montako kirjaa haluat ja mihin osoitteeseen ne postittelen.  Laitan paluupostissa tiedoksesi pankkitilin, johon voit kirjan maksaa ja jouluviikolla käyn postissa joka päivä, joten ehtii vielä jouluksi, jos heti tilaat. Linnanmaalle toimittelen ison nipun keskiviikkona, joten voin tuoda sinnekin.

Hinta on vain omakustannehinta, joten pikkurahalla sen saat (hinta suluissa postikulujen kanssa)
1 kirja 18  (21) euroa
2 kirjaa 35  (39) euroa
3 kirjaa 48 (52) euroa
4 kirjaa 60 (54)
jos ostat 4 kirjaa tai enemmän, niin kirjan kappalehinta on 15 euroa. (postikulut paketin painon mukaan)

Vuorotellen-kirjan joulukuun runo on tällainen

Joulukuu jo tulla vierähti.
Samoten syksystä talveen kiirehti.
Joulu väritti tähtöset,
ilon ja valkean,
lahjoiksi tumman taivahan.

 

Joulukalenteri Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Kummallinen keskiviikko

Mitä iloa on vuorotteluvapaasta? Vaikkapa se, että voi vastata myöntävästi kun ex-naapurit kutsuvat keskiviikkoiltana syömään. Ja vaikkapa se, että keskiviikkona menee vain aamupäivä Linnanmaalla. Vaikkapa se, että ei oikeastaan yhtään harmita, vaikka yöunet ovat edelleen mitä sattuu…

Ei melkein yhtään haittaa, että joidenkin projektien kohdalla uhkaa pieni likviditeettiongelma (hyvästi ”ilmainen” Rooman matka), ja nyt ei kuitenkaan ole kyse Euroopan velkakriisistä. Nyt ei melkein yhtään haittaa, että kaunis talvimaisema vaihtui karseaksi lohkaksi. Mutta ei se estä, etteikö kaipaisi sinisiä hetkiä…

___________________________

 

JOULUKALENTERI

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joulukalenteri Vuorotteluvapaa

Vuorotellen kaikenlaista

Identiteetti kiinni hiuksista? Niinhän minä olen joskus sanonut. Tänään identiteetti on sitten ollut merkillisesti kuparinsävyinen (joku elvyttävä värihuuhtelu) ja merkillisen lässähtänyt (runsaahko leikkaus).

Kuinkahan kiire eläkkeellä on, jos vuorotellenkin on näin haipakkaa? Vuorotellenpa hyvinkin. 🙂 Tarkoittanee kaiketi sitä, että arkipäivän aikana voi tehdä välillä töitä ja välillä käydä kampaajalla, välillä hoidella yhtä sun toista kirja-asiaa ja vähän joulujuttuja, välillä etsiä julkaistavia kuvia ja välillä käydä pilateksessa. Ja katsoa telkkaria: minähän en paljon telkkari yleensä – tavallisessa vuorottelemattomassa elämässäni – katso, mutta nyt kun on alkanut uudet jaksot ”Karjalan kunnailla” -sarjasta, olen taas ihan myyty. Kesä! Ja maalaisidylliä ja -romantiikkaa, ja oivallisia näyttelijöitä ja tunnin verran totaalista hömppää. Hyväätekevää viihdettä.

Taas on ikävä mökille, ja mökin omaan tuoliin, lukemaan jotain … Jouluiseen oloon.

_____________________________________

JOULUKALENTERI

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lappi Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Etelään matkalla

Ja minä tomppeli pakkasin kamerani vetolaukkuun, jonka sitten laitoin Eskelis-bussin tavaratilaan, kun aamusella viittä vaille yhdeksän Jäämerentien varresta kyytiin nousimme. Ei olisi kannattanut sinne alas jättää, kameraa siis. Porttipahdassa ja Yläpostojoella ja Torvisessa ja Olkkajärvellä ja pitkin matkaa olisi ollut paljon kaunista kuvattavaa. Aurinko ja sen säteet veden yllä. Aamupäivän kirkas valo. Auringon lämmittäessa sulavan kuuran, kimmel metsien reunassa, vihreiden metsien syvä väri.

Torstaina. Marraskuun torstaina. Arkitorstaina. Paino sanalla arki. Siinä virkanainen istui bussin takapenkillä matkalla pohjoisesta etelään ja katseli maisemia. Ja mietti arkea ja virkaa.

Ja Rovaniemellä mietittiin nurmen vihreyttä: eihän sen kuulu tähän aikaan enää auringossa vihreänä hehkua. Ei kuulu, mutta hehkuipa kuitenkin. Ja vihreät olivat rautatieaseman lipputoimiston ja vessan kaakelitkin, samanväriset kuin OYS:ssa on  leikkaussaleissa ja synnytyssaleissa. Ei oikeastaan olisi kannattanut samanvärisiä laittaa. Ei olleet viihtyisät; leikkaus- ja synnytyssaleissa kun nyt ei varsinaisesti viihdytä.

Rovaniemellä vaihdettiin bussista junaan. Ja kuvatoimitusta jatkoin …  Junalle vastaantullut tytär vei minut suoraan Linnanmaalle. Sikäli ei poikkea ”normaalielämästäni”, että suoraan kampukselle, mutta sikäli poikkeaa, että vasta torstai-iltapäivällä, eikä maanantaina puolenpäivän jälkeen, eikä suoraan seminaariin.

Etelään on tultu.

____

PS. Eilisessä postauksessa, joka mökin yhteyksien takia jäi vähän torsoksi alkuillasta, on kysely. Katso vaikka

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/11/joulukuuta-kohti/

Oulu Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Ihmiskuva pohdinnassa

Oletteko ikinä tulleet ajatelleeksi, että ortodokseilla on myönteisempi, iloisempi ihmiskuva kuin luterilaisilla? Että läntisen kristikunnan kirkoissa, nimenomaan luterilaisten, mutta myös roomalaiskatolisten, kirkkojen  alttaritauluissa ja seinämaalauksissa, yleensäkin kirkkotaiteessa, viimeinen tuomio on hyvin korostetusti esillä, ja että ortodoksikirkkojen kuvissa, ikoneissa, kuvaohjelmissa viimeistä tuomiota ei kuvata.

Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mutta tänään tulin, ajatteleeksi siis. En ole ihan varma tuosta ”ihmiskuva ortodokseilla valoisampi” -väitteestä, mutta ei sitä kyllä ykskaks käy kiistäminenkään.

Olimme taidehistorian luennolla Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa. Kirkkoherra kertoi meille kirkon ikoneista, siitä kuinka ikonit ovat tärkeä osa liturgiaa ja hän kertoi oululaisten ikonimaalareiden (nimenomaan maalareiden, ei taiteilijoiden – näin meille tänään opetettiin) töistä ja kirkon kuvaohjelmasta ja ikonostaasista.

Taas kerran tuli todennettua, että kun tietää, mitä katsoo, kun joku kertoo siitä, mitä näet, näetkin paljon enemmän. Olen käynyt ko. kirkossa ennenkin, mutta tämän päiväisen jälkeen olen edellistä kertaa vaikuttuneempi ja vakuuttuneempi. Vakuuttuneempi mistä?

Taidehistorian jälkeen päivässäni lisää historiaa: kävin historiatieteiden käytävällä. Vähän jokaisessa huoneessa istuskelemassa. Setvimässä asioita, neuvomassa, heippaamassa opiskelijoita, kyselemässä, sopimassa tekemisistä. Kertomassa vuorotteluvapaalaisen kiireisestä työ- ja lomaelämästä. Ja yritin hiljalleen kuunnella itseäni, miltä minusta tuntui: onko-ikävä-töihin? Tänään ainakaan ei. Opiskelijoita on ikävä, joitakin. Työkavereita on ikävä, joitakin. Ei lisättävää.

Vuorotteluvapaa

Suorittamisen lauantai

Tänään vuorotteluvapaani projekti nimeltään ”Syväsiivoa koti” on edennyt melkoisesti. Olen putsannut ja puleerannut Festaa koko päivän.

Aamupäivällä olin pyöräilemässä pidemmän kaavan mukaan (koko Oulu oli keltainen, lehtiä maassa, puissa, ilmassa ja sitten keskikaupungilla ja sen laitamilla keltaisia kasseja kantavia ihmisiä), mutta sieltä palattuani ryhdyin jotensakin välittömästi luutuamaan, siivoamaan, järjestämään, jynssäämään, kiillottamaan, …  Samaan aikaan toisaalla … Pehtoori siivosi perennapenkit, villiviinit, tyhjensi viimeisetkin ruukut, leikkasi ruusut ja pesi piazzan ja kaikki kiveykset. Haravoi vielä ja tupisi, että mistä näitä lehtiä tänä vuonna oikein tulee…

Ja nyt Festan keittiö on viimeistäkin nurkkaa myöten puhdas. Sälekaihtimia ja mandariinipuuta myöten kaikki on pyyhitty! Pöytä vahattu, tuolit imuroitu. Jääkaappi järjestetty ja viinikaapin lasit kiillotettu. Kaikki, kaikki on siivottu.

Ja pieni suorittaja minussa on oikein tyytyväinen. Olen punaviinini ansainnut. Tuli takkaan ja kirja syliin. Ah, onnea.

 

Vuorotteluvapaa

Työhuoneen tarvetta

Ehdin aamulla hammaslääkärin aulassa hetken lukea jotain Eevaa, Annaa, Kotiliettä, tai whatever niitä naistenlehtiä onkaan. Aika vanha lehti taisi olla. Siinä oli juttu Claes Anderssonista. Tämä psykiatri, kirjailija, muusikko, joskus vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministerikin.  Olen aina jotenkin sympatiseerannut häntä, joten siksi varmaan juttuun juutuin. Ja ehdin siihen asti, että Andersson totesi – nyt kun hän on jo eläkkeellä ja pitkälti yli 70-vuotias –  että hänellä on oltava kodista erillinen työhuone, jotta pystyy ylipäätään kirjoittamaan, ettei kodin ja keittiön houkutukset keskeytä työntekoa, ettei ajatus kirjoittamiselta häivy.

Minä niin tiedän tuon! Olen työurani aikana tehnyt muutamia pätkiä kotona töitä. Apurahan turvin väikkäriaikana (ja aika äkkiä järjestänyt itselleni tutkijankammion arkistosta tai yliopistolta) tai esimerkiksi virkavapaalla kirjoitellen paikallishistoria-projekteja silloin kun molemmat lapset aloittivat ala-asteen. Kun lapset menivät eka luokalle, niin järjestin niin että olin sen syksyn kotona duunaaja. Ja kun oli pakko,  niin tulihan niistä hommasta jotain, mutta molempien syksyjen aikana paitsi tekstimapit paisuivat ja pullistuivat niin teki myös paikallishistoriankirjoittajaäiti, joka lasten ollessa koulussa kirjoitti ja kulki jääkaapilla, kirjoitti ja leipoi, kirjoitti ja kävi kaupassa, kirjoitti ja söi jätkskiä tietskarin ääressä.

Jääkaapin, tietokoneen ja takkahuoneen nojatuolien välissä on pyhä kolmiyhteys, joka tänäänkin on kiehtonut. Ne muodostavat sen kolmion, jonka nurkissa minä tänäänkin olen paikkaa vaihdellut. Kaukana mistään flow:sta olleet kirjoitusprojektit tänään. Pehtoori kävi jokaviikkoisella vanhempiensa huolto/heippauskäynnillä ja salilla ja siivosi pihaa eilisen myrskyn revittyä meidän isoista koivuista valtavat määrät kuivia oksia, ja minä olen istunut sisällä yrittäen olla ahkera. Ja syönyt ja paisunut. Pitäisiköhän minun ryhtyä lähtemään vaikka arkistoon tai yliopistonkirjaston lukusaleihin niitä päivinä kun olisi tarkoitus tuottaa tekstiä.  Siellä ei voi hipsiä jääkaapille, eikä laittaa vanhoja Hectorin biisejä soimaan, eikä istahtaa kesken olevan romskun kanssa takkahuoneen nojatuoleihin.

Ei voisi, ei.

Mitähän hakisin iltapalaksi?

 

 

Lappi Valokuvaus Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Kameran kanssa tunturissa

Suvi Teräsniska Raikussa, Kaju Hyttinen kappelissa, Souvarit Laanihovissa, Maija Vilkkumaa Huipulla… Olishan sitä kaikenlaista. Ei vois vähempää kiinnostaa… Nyt kiinnostaa oleminen, ehkä lukeminen, omenapiirakan teko*, iltatulet nuotiolle, levollista musiikkia, historiaakin vähän …

 

Nukuimme yli kahdeksaan ja kunhan jouduimme lähdimme tahoillemme tunturiin. Pehtoori patikoimaan poroaidalle ja minä maastopyörällä kohti Laanilaa, ja kohti Prospektorin kaivosta. Välillä hyvä näinkin. Pehtoorin runkonopeus on paljon nopeampi ja kunto kovasti korkeampi kuin minun, sitä paitsi minun toistuva pysähtelyni kuvaamaan, keskeyttää reippaan kävelyn ja toisaalta minä en saa rauhassa kuvata kun pehtoori jo viuhtoo edellä, sitä paitsi yritän kuitenkin (periksi kun en hevin anna) pysyä perässä…

Siispä tänään molemmille oma tahti, oma reitti. Ja sää? Ihan mielettömän kaunis! Aurinkoa, kovaa, mutta lempeää etelätuulta. Valo ihan huikea, kirkas. Vihdoinkin alan oppia käyttämään alivalotusta, ja sitten leikin vielä uuden polarisaatiosuotimen kanssa. Halpa lysti, joka näköjään auttaa vastavaloon kuvatessa saamaan taivaasta sinisen.

 Ikinä ennen ei ole ollut mahdollista olla tähän aikaan täällä, joten kyllä nyt on nautittu. Samaan aikaan kun kuulee uutisista vuorotteluvapaiden rajoittamisesta ja korvausten pienentämisestä on jotenkin tuplatyytyväinen, että sittenkin rohkenin tämän tehdä. Mutta ei tämä ihan ongelmitta mene; kahtena viime yönä hirmuisesti unia opiskelijoista, ikäviä unia, unia ikävästä. Hölmöhän olen, mutta ei voi mitään. 

* (miksei kukaan kommentoinut aamun kommenttini rivien hyppelyä!! 😉 ihan hölmöjä tekstejä siellä oli… )

________________________________________________

Meillon metsässä nuotiopiiri …

Vuorotteluvapaa

Leppoistamista opettelemassa

On melkein pimeää, sataa, vähän ropisee kattoon välillä. Muutoin ihan hiljaista. Ja lämmin. Kesäpupu poukkoilee tuossa tuvan ikkunan lampun alla, käy vähän kauempana ja tulee taas takaisin.

Toisin kuin oli ajateltu, oltiin täällä Hangasojan varren mökissä, vai pitäisikö tässä elämäntilanteessa jo sanoa, että kakkosasunnossa, aika myöhään iltapäivällä. Erinäisiä starttivaikeuksia. Rinkelipussi kuitenkin pelasti tilanteen. Hih!

Vaikka kuinka olen hehkutellut, että syyskuun ekalla viikolla voin lähteä mökille, voin lähteä yliopistolukukauden aloitusviikolla patikoimaan, niin onhan tässä saanut yhdelle jos toiselle vastailla sposteihin, puheluihin, postitella vaikka ja mitä. Eikä se ole sittenkään ollut sellaista ”hoitakaa-hommat-minä-vuorottelen”-meininkiä. Melkein olen mustasukkainen, melkein haluaisin itse lähteä ”omiani” tapaamaan, enkä vain kehottaa ottamaan yhteyttä siihen tai tuohon kollegaan, sijaiseen. Melkein panttaan kaikkea, mitä olen pohjiksi tehnyt. Mutta en sitten kuitenkaan. Miksipä panttaisin?

Yritän opetella leppoistamista. Yritän. Opetella. Leppoistan jo. Ihan pian. Sitteku.

 

 

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Töitä vuorotellen

Luento meni aamulla – hyvin? Luulisin niin. Minustahan on mukava luennoida. Sain aikaiseksi keskusteluakin. Se on minusta aina hyvä merkki.

Yhden halauksenkin esitykseni jälkeen sain. Ei, ei se halaus ollut varmaankaan kiitos luennosta, vaan menneen muistamisesta. Ihminen kaukaa menneestä yllättäen siellä… oli mukava nähdä, oikeastaan oli yllättävää kuulla, mitä hän minusta 20 vuoden jälkeen muisti.  🙂 No sen onnikkakortin – tietysti. Mutta muutenkin. Minä muistin, että hän oli hyvin sydämellinen, myötäelävä. Siltä hän kuulosti tänäänkin. Vaikka työnsä varmasti syö naista.

Iltapäivän vietin yliopistolla, palaveerauksessa, ja kesän kuulumisia kollegoilta kysellessä. Ja heips, sitten minä lähdin, muut jäi.

Sellaista se on vuorottelijan elämä. 🙂  Ja huomenna vuorottelijalla on kokous kotona… Nyt jo tuoksuu hyvälle. Meillä on lounaskokous: tein kollegoille keftedes (kreikkalaisia lihapullia, resepti molemmissa keittokirjoissani (s. 109)).

Laittelen tässä illan päälle  vielä tenttipalautteeen eilisen postauksen kommentteihin. (No nyt on; samalla eilisen taulukon ja asetelman ”avausta”. (klik, klik)

 

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Tuulinen maanantai

Maanantaiaamu.

Kirjoittaisiko artikkelia, tekisikö keskiviikon esitelmää vai valmistelisiko torstain kokousta?

Vuorotteluvapaalla?

Tässä mitään ristiriitaa ole.

On vain vähän työteliäs viikko edessä.

Oma vika.

Eikä tuo ollut dialogi,  vaan monologi. 🙂

_____________________________

Olen vielä aika kaukana lusikkalaatikoiden siivoamisvaiheesta. Mutta kyllä se sekin vielä tulee. Pehtoori ei enää kommentoi vuorotteluani, sanoi jossain välissä, että on hyvä olla vuorotteluvapaalla, että voi tehdä ne työt, joita ei ehdi töissä tehdä. Luulen, että soittaa suutaan tai yrittää olla vitsikäs. En reagoi moiseen. Sanoin vain, että se lusikkalaatikoiden siivoamisvaihekin vielä tulee. Ihan varmasti.

Tänään on ollut hyvä päivä kirjoittaa. Tämä on ollut tuulinen päivä, näin tuulee aina Tanskassa. Aina silloin kun me ollaan siellä teltalla. No ei, ei sitä tapahdu kovin usein. Ei ole tapahtunut 30 vuoteen. Mutta aina kun olemme telttailleet siellä, niin on tuullut tällä tavoin. Me sanomme tällaista elokuun tuulta Odensen tuuleksi. Kävin äsken siitä nauttimassa merenrannassa. Metsän läpi mennessä ei tuullut. (klikkaamalla kuvaa, näet illan ihanan valon)

”Metsään on tullut jo syys”.

Vuorotteluvapaa

Pehtorinna?

Paluu Ouluun, arkeenkinko? Nyt on edessä vuorotteluvapaalaisen arki. Joku roti tähän elämänmenoon on tietty nytkin järjestettävä, ja uudenlaista elämänmenoa opeteltava.

Joitakin projekteja on vielä hoideltava. Pari kirjaprojektiakin vaativat varmasti ihan rutkasti koneella, arkistossa ja meetingeissä istumista, mutta eihän tästä tavanomaista elokuuta tule, ei tavanomaista syyslukukautta tule.

Itselleni lukujärjestystä koettelin tässä laatia, tekemisiä pistää järjestykseen, ja sähköposteja ensi viikon tapaamisia varten lähettelin ja siinä hoksasin, että sellainenkin juttu kuin sähköpostin lopussa oleva automaattinen ”virallinen allekirjoitus”, joka on töissä yhteys- ja nimeketietoineen oltava, on nyt muutettava.

FT, yliopistonlehtori on tulevana vuonna jotensakin ihan se ja sama, mutta mitä siis laittaisin, jos ylipäätään jotakin sähköpostien automaattiallekirjoitukseksi haluaisin laittaa ?

FT = fiilistelijä toimettomana? vai FT = fiksusti tauolla? Päätoiminen patikoija, taidehistorian tankkaaja, valokuvaukseen villiintynyt, tietokoneeseen takertunut, ruokareissaaja, …  ?  Oisko ehdotuksia? Tuulestatemmattu? Tai kuten tänään itse kirjoitin TuulestaJemmattu! Silloin kun on mökillä (Myötätuuli on siis mökin nimi), voisin olla TuuleenJemmattu! Heh!

Silloin kun väittelin olivat miehen työpaikalla pohtineet, että mikäs hän nyt on arvoltaan kun vaimo on tohtori. Vielä silloin kun Suomessa tohtorit olivat pääsiasiassa vain miehiä, puolisot olivat tohtorinnoja, mutta eipä se enää tasa-arvoistuvassa yhteiskunnassa oikein pelitä. Eikä oikein sekään, kun minusta tuli Paistinkääntäjien ritari, että miestä olisi alettu puhutella ritarinnaksi. Mutta entäs jos minä olisinkin ensi vuoden pehtorinna? En taida haluta…

Taidan tyytyä vain heittämään oppiarvot ja nimekkeet syrjään.  Ihan vaan ittekseni lähettelen sähköposteja. Enkä mistään pestistä.

Mutta tämän blogin ”asialistaan”, kategorioihin (tuossa oikealla lista), taidan lisätä uuden ”Vuorotteluvapaa”-aiheen… Jotenkin on sellainen kutku, että tähän asiaan palaan vielä. Toivottavasti en kyllästyttämiseen asti. Mutta huomiseen!

 

Sanoinko minä jo, että pohjoisessa olivat kanervat kukassa. Olivat ne. Ihania olivat.
Kokonaisia peittoja tuntureiden rinteillä.
Niiden kuvista voisin teetättää vaikka canvas-taulun…

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan …”

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan… ”
(Tabermann)
 
 
tai

Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä ?

(Tämäkin Tabermann´lta)

 

Olen epäröinyt, miettinyt, enkä ole ollut niinkään rohkea.
Mutta päätöksen olen tehnyt
– jo aikaa sitten.

 

Miksikö?

Jossain vaiheessa tapahtui liukuminen keskinkertaisuuden tunteeseen, jämähtämiseen, merkilliseen henkiseen laiskistumiseen, ja sitten jonain toisena päivänä kertakaikkinen uupumus taistella kaikkea uudistusvastarintaa vastaan. Joskus ”yksinkö minun on tämä homma meidän osalta taas tehtävä” -fiilis. Joku ikään liittyvä miettiminen … ja ehkä perhe-elämässä tapahtumassa oleva muutos? Omassa työssä riittämättömyys, – ajan riittämättömyys  ja oma riittämättömyys.  Ambitioiden hiipuminen tai suuntautuminen jonnekin, johonkin humanistiseen, mikä ei sovi yliopiston uuteen, uljaaseen tulevaisuuteen. Liikaa vakavia sairauksia lähellä, liian vähän aikaa läheisille. Ajan rajallisuuden tajuaminen, pelkokin.

Toisaalta paljon haaveita, mitä kaikkea haluaisi tehdä – jos ehtisi. Missä kaikkialla käydä – jos olisi lomaa. Jokainen mökiltä lähtö sattuu, melkein fyysisenä kipuna tuntuu, ja moni kysyy, miksi sitten lähdit. Monta (työ)projektia, jotka ovat kesken, kun ei enää, kuten vielä 10 vuotta sitten, viitsi, jaksa, halua käyttää osaa viikonlopuista/lomista tutkimukseen. Sellainenkin tunne, että olen minä osani tehnyt: 30 vuotta yliopistotöitä ja monta kirjaa. Toisaalta haluaisi käydä kursseja oppiakseen tekemään niitä lisää: luovan kirjoittamisen kurssi, taidehistoriaa, valokuvausta, — vaikka kuinka paljon opittavaa olisi. Ja se herkku/keittiökauppa-ajatus aina vaan elää – Tampereella kävin vähän asian tiimoilta konsultointia hakemassakin. Ja voisihan sitä opetella vain olemaankin, leppoistamaan elämänmenoaan.

Sitten eräänä päivänä (jo reilu vuosi sitten) kesken kokouksen kuulen sanovani: ”— mutta entä sitten kun minä jään vuorotteluvapaalle?”

Seurasi hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Sen jälkeen on asiasta paljon puhuttu, epäillen onnistunko, osaanko olla, pyydetty jättämään moiset unelmat – toisaalta kannustettu.  On sattunut paljon, mikä on helpottanut lähtemistä, sydäntalvella varsinkin, ja paljon sellaista (opiskelijat!!),  että olen miettinyt päätöksen perumista, – mutta nyt se vain on niin, että minä jään kuin jäänkin vuorotteluvapaalle. 🙂  Minä jään!

Kohti ääretöntä ja sen yli! Uusia polkuja! Yritän olla hyvä unelmiani kohtaan!