Bloggailu

Iltapäivällä auringon jo laskettua olin Hietasaaressa, Toppilansaaressa ja Möljällä – josko tänäänkin olisi helmiäispilviä? Ja olihan niitä! Ja Blue Hour toi maisemaan muitakin värejä. Oli ihan huikea käveleskellä, kuvailla. Ihan luomuilotulitus oli merenrannassa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kohti 20-lukua. Ehkä en (historioitsijana ihan varauksettomasti ks. esim. tämä) nimittäisi uudeksi vuosikymmeneksi, mutta onko sillä oikeastaan väliä. Joka tapauksessa ajanmääreethän ovat ihmisten sopimuksia, päätettyjä juttuja. Thaimaassa on tällä hetkellä vuosi 2562 – minulla on tallessa Hua Hinin sairaalasta  saamani potilaskortti, jossa syntymävuodeksini on merkitty 2501.  Ei ihme, että välillä tunnen itseni kovin kovin iättömäksi – tai vanhaksi. 😉

On ehkä hyvä muistaa, että keskiaika määritellään Suomen historiassa vähän erilailla kuin Italiassa tai että Aasiassa tai Amerikassa ei ole keskiaikaa. Antiikin aikaa ei todellakaan tunneta Etelä-Amerikassa tai Japanissa.

Joka tapauksessa on vuodenvaihde – vaikka sitä ei laskettaisikaan Jeesuksen syntymän mukaan tai Caesarin säädösten mukaan. Vuosi vaihtuu näillä meidän leveysasteilla, tässä kulttuurissa paljolti siksi(kin), että talvipäivänseisaus on riimusauvoissa ja kalentereissa juuri näillä ”tienoin”. Ja meidän ajanlaskussamme juttu on niin, että huomenna päiväykseen kirjoitetaan MMXX tai siis 2020.

Tässä taitekohdassa on tapana pohtia mennyttä, ja lupailla kaikenmoista tulevaan… Palaan (lupaan, ehkä 😉 palaavani) huomenna asiaan – nimenomaan lupausten osalta, mutta mitenkäs ne menneet? – Minulla – ikiaikaisella päiväkirjanpitäjällä – on ollut tapana summata mennyt vuosi: joko hyvinkin perusteellisesti tai vähän kuin olkia kohotellen, mutta niin tai näin, on ollut tapana (duunissa oli ”pakkokin”) tehdä jotain yhteenvetoa joka tapauksessa. Ja näin tein  jo paljon ennen kuin mitään some-maailman höpötyksiä oli olemassakaan.

Jotta mitäs näin yhtäkkiä vuodesta 2019 voisi todeta? – Päällimmäisena on pyöräilyn ja sitä kautta monen muun hyvän asian vuosi. Ja Eeviksen vuosi. Sähköpyörän hankkiminen huhtikuussa toi elämääni paljon uutta, paljon hyvää. Toinen lapsenlapsi merkitsi – hassua kyllä – pienen, pienten näkemistä edellisvuosia vähemmän: äitiysloman aikana Juniorin perheen esikoinenekaan ei ollut mummilassa kuten edellisinä vuosina. Mutta silti: pieni tyttö on lisännyt elämään oman tärkeän osansa.

Vuosi on ollut kuvaamista, – mutta verrattuna edellisiin vuosiin kuvaaminen on ollut enemmän ”työtä” kuin opiskelua. Ja onneksi sitä on ollut – tai siis, että olen sitä itselleni järjestänyt. 😉  Toisaalta oppimista olen kaivannut; olisipa Oulussa sellaisia mahdollisuuksia kuvaamisen opiskeluun kuin Helsingissä! Tyär on tosin toivottanut tervetulleeksi ”opiskelija-asuntoonsa”, mutta enpä ehkä…

Vuosi on ollut myös luopumisen opiskelua, oppimista, sietämistä. Ihan tietoistakin asian työstämistä. Enemmänkin luopumista olisi voinut tehdä. Mutta tähän liittyy sekin, että pääsin ”vielä kerran” Roomaan. Oi, että. Siitä olen iloinen, niin iloinen. Siellä oltiin Pehtoorin kanssa jo vuonna 1978, ja siellä oltiin – taas kaksistaan – anno domini 2019. Se on vuoden highlighteja. Tänä vuonna olen luopunut Kalaaseista, ja tänä vuonna olen luopunut (mikä ”eskaloituu” vasta seuraavassa helmikuussa) rotissöörien tiedottajan hommista. Kyllä minä jo osaan luopua, luovuttaa en vielä halua, en mistään. En edes blogista. Mutta luopua jo osaan, ainakin vähän.

Toivottelen teille kaikille kaikin puolin kelpoa ensi vuotta, hyvät blogiystävät! Pysykääpä mukana, minä yritän (paino sanalla yritän) pysyä päivittäisessä tahdissa …

Iso osa päivästä on mennyt tietokoneen (-koneiden) ja ohjelmistojen siivoamisessa ja päivityksessä. Tiedättehän Windows seiska heittää pian hyvästit, joten on valmisteltava siirtymistä uuteen. Sillä seurauksella että olen saanut sekä mökkiläppärin (, joka on täällä Oulussa ihan tätä operaatiota varten) että ison myllyn eli pyötäkoneen (PC) jotensakin totaaliseen juntturaan, hukattua Microsoft Officen lisenssit, virustorjunnat pois päältä ja takaisin, Adoben (kuvankäsittely)ohjelman esiasetukset deletoitua (mikä kyllä oikeastaan oli hyväkin: tulipahan nyt tehtyä paremmat asetukset aiempien toiskelopoisten tilalle.

Ja homma jatkuu…

Suuresti hämmästelen, että tätä blogia en (vielä?!) ole saanut hävöksiin jonnekin bittiavaruuteen. Olisi kyllä aika karmeeta jos kaikki tekstitkin häipyisivät. Silloin jokunen vuosi sittenhän hävisi tuhansia kuvia, mutta ei montakaan tekstiä. Nyt bloggaamiseni jatkuttua jo 12 vuotta, jatkuttua liki joka ikinen päivä, tämä artikkeli on järjestyksessään 4440:s (merkitäänköhän se noin?),  tekstiä on mielettömästi. Jos artikkeleiden pituus on keskimäärin pikkuisen yli puolikas aanelonen, se merkitsee noin 1500 merkkiä päivässä eli noin yhteensä 6 660 000 (pahasti näyttää pedon luvulta tuo). Jos sen jakaa kirjan sivuiksi, niin Tuulestatemmattuja höpinöitä on jo kymmenen paksun kirjan verran!!

Ja jos olisi vielä kaikki kuvatkin! Niitä olen ladannut yli 18 000!!! Tulisi parikymmentä kirjaa lisää. Ei mitään järkeä!! Aatelkaapa jos olisin käyttänyt kaiken tuon ajan johonkin hyödylliseen ja ”tuottavaan”.  Olisin ehtinyt opiskella italiaa niin että osaisin sitä, tai olisin voinut treenata maratonille ja juoksennella niitä pitkin ja poikin, olisin voinut ryhtyä vapaaehtoiseksi aikuiseksi tueksi jollekin lapselle tai opiskella jotain uutta …  No mutta en ole.

Eihän kaikkien postausten häviäminen olisi katastrofi muille kuin minulle, mutta silti! Silti ja siksi jatkan harjoituksia ja koetan saada kaiken pelittämään. Myös mökkiläppärin: ensi viikolla sitä tarvitsen.

Vesisadepäivä. Räntäsadepäivä. Lumisadepäivä. Kerrassaan surkea keli. Mistä olin oikein tyytyväinen! Ei ollut tarvetta, eikä houkutusta lähteä ulkoilemaan. Oli oivallinen päivä olla sisällä.

Sainkin tehdyksi tosi paljon rästihommia. En ala niitä luetteloimaan. Miten se menikään ”laiska töitään laskee” tai sitten jos kertoisin, mitä kaikkea on ollut rästissä, tulisinkin kertoneeksi, että eihän meillä niin siistiä ja järjestyksessä koti olekaan, enkä ole eri suuntiin ollut kirjeenvaihdon ja kuvaryhmien saralla lähelläkään sitä mitä pitäisi… Ja sellaistahan nyt ei voi mennä kertomaan. Vai voiko? Miksi ei voisi kertoa?

Itse asiassa olen tässä muutaman viime viikon aikana miettinyt pitkästä aikaa tavallista enemmän, miksi blogia pidän ja mitä täällä kirjoitan ja mitä kerron. Onko minulla oikeasti olemassa joku ”julkaisusuunnitelma” tai rajat bloggaamiselle? – Ei ole ”virallista” suunnitelmaa, eikä montakaan tietoisesti asettamaani rajaa. Toisaalta, miksi tätä teen, mihin tällä PYRIN. Pyrinkö mihinkään?

Näitä on – ainakin itsekseen – aina välillä hyvä miettiä. Ja nyt taas huomaan, että on minulla rajat ja on minulla pyrkimyskin, ehkä. Mutta myös tavoite olla kovin paljoa valittamatta, eikä tarkoitukseni ole kuvitella, eikä sellaista esittää, että elämäni olisi kovin ihmeellistä. Tai on se minulle ihmeellistä ja enimmäkseen ihanaa, mutta tarkoitan, etten haluaisi kirjoittaa siten, että leuhkisin sillä. Kun iltaisin näitä höpinöitäni tänne raapustan, minä vain ylöspanen, miten päivä on mennyt. Kuten sanottu tämä on minun päiväkirjani. Reseptikansioni. Albumini. Muistiinpanoni. Ja koska teen tätä julkisesti, yritän noista kaikista osa-alueista kertoa siten, että niistä olisi iloa ja ehkä vinkkiä muillekin. Ja kuinka monta kertaa täältä onkaan tullut tarkistettua jotain jo unohtunutta kohdetta, reseptiä, vierailua, tuntemusta….

Me kaikki varmasti tiedämme, että sekä Facessa että blogimaailmassa, miksei myös Instassa, on henkilöitä, joiden joko on ”pakko” (mediapersoonat, julkkikset, tai sellaisiksi pyrkivät) tai jotka muuten vaan käyttävät sosiaalista mediaa oman erinomaisuutensa esittelemiseksi. Herra varjelkoon minua sellaiselta synniltä! Hyvä on, olen suorittaja, (mitä pidän enemmän paheena kuin millään muotoa hyvänä asiana) ja siksi tarvitsen – ennen kaikkea itselleni – merkintöjä tekemisistäni. Mutta lopultakin ennen kaikkea ja edelleen – kaikkien näiden vuosien jälkeen – yritän vain jäsentää elämääni. Ja tehdä muistiinpanoja.

Minulle ”leuhkimisen paikka” – jos sen niin haluaa ilmaista, on Insta. Sitä yritän ylläpitää nimenomaan ikkunana kuvaamiseeni: se on näyteikkuna, yhdenlainen portfolio, valokuviini, ei elämääni. Ehkä Insta-tarinoissa on elämääni, yksityistä tekemistä, mutta varsinaisesti Instagram on minulle valokuvausfoorumi. Mutta blogi on elämää, arkea ja juhlaa. Kylläkin vähän sellaista siloiteltua arkea. Notkahduksia, suruja ja synkkiä ajatuksia en tänne suolla, tai ainakin yritän olla niillä revittelemättä. Siksihän päiväkirjastani aikanaan julkisen tein, siksi etten negatiivisissa jutuissa rämpisi.

Mihin minä pyrin? En tiedä. Pitämään 300 päivittäisen kävijämäärän? -Kyllä. Ja mielelläni saamaan lisää lukijoita. Miksi? En tiedä! Minähän en tee tätä mainostaakseni, en saa provikkaa mistään, päinvastoin tämän ylläpito maksaa minulle muutamia kymppejä joka kuukausi. Siis miksi? – Ei aavistustakaan.

No mutta, nyt päivän suoritus on tehty. Olen kirjoittanut yhden postauksen, joka taitaa olla järjestyksessään 4182. !

Niin ja tänään oli tällaista keittoa alkuruoaksi. Lämpimänä tarjottavaksi tarkoitettu, minä jäähdytin pakkasessa. Ja olihan hyvää. [tulinpas taas leuhkineeksi tekemiselläni. 😉 sori. ]