Palaanpa ja kertaanpa vielä eilistäkin…
Lauantain vaellus oli viikon lyhyin (alle 8 km) ja korkeusmetrejäkään ei tullut 400 metriä enempää (1600 – > 2000), mutta melkein seitsemän tuntia vuorilla oltiin.
Ihan kohtuullista nousua, alppiniityt samettisina, taivaankansi kirkkaansinisenä, aurinko tavallista lähempänä, lämmintä niin, että sitä olisi ollut varmasti liiankin kanssa, jollei alppituuli olisi ihanasti vilvoittanut taivaltamista.
Meidän mainio wanderführerimme R. johdatti vakaan rauhallisesti askeltaen joukon liki Stubnerkogelnin huippua. Olimme ensin nousseet cabinilla puoliväliin rinnettä ja siitä sitten patikoiden korkeuksiin. Ehkä viikon huikeimmat näkymät: nähtiin kaikki ne almit ja vuoret, joilla oli edellisinä päivinä vaellettu.
Ensin nähtiin tällaisia riippuliitäjiä, ja sitten ikään kuin haastajaksi, näyttämään, miten oikeasti lennetään, saimme näköpiirimme haukan. Sen lento, nousu korkeuksiin oli uljasta katseltavaa. Vaikka oli pitkä objektiivikin ehjänä, ei tämän tarkempaa kuvaa…
(Ornitologi-ystäväni vastasi kyselyyni: ”Lintu on mielestäni mehiläishaukka. Pitkä pyrstö, 6 harittajaa siiven kärjessä ja pieni, käkimäinen pää paljastavat lajin vaikka värejä ei juuri näy. Tämä laji onkin väreiltään erittäin vaihteleva.”)
(Muistathan että kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla…)
Ja kukkia. Enemmän kuin koko viikolla yhteensä. Snapsikukkia, kevätkatkeroita, kulleroita, alppiruusuja ihan mattona. Ja alppivuokko [ei vilukko]. Jokohan sen jo opin tuntemaan: ehkä kolmannella kerralla sen nähdessäni jo itse tunnistaisin.
Kevätkatkero, ”snapsikukka”, lemmikeitä, kulleroitakin. Alppiruusua kenttänä, niittyjä.
Kun olimme ylittäneet 2000 metrin korkeuden, edessä oli kallionkieleke, jonne porukkamme rohkein ja reippain (nainen luonnollisesti ;)) ensimmäisenä ponkaisi kuvattavaksi.
Me muut emme ihan yhtä innokkaasti… minulla ainakaan ei ollut ollut pienintäkään aikomusta mennä moista tekemään. Mutta siellä sitä vaan tuli käytyä.
Pehtoorillekaan ei mikään itsestään selvyys – toisin kuin oppaille:
wanderführer R. tietysti ja ”meidän oma”, fiksu ja positiivinen S.
Nämä molemmat olivat osaltaan tekemässä meille hienoa ja hauskaa, haastavaa ja hyvähenkistä viikkoa.
Pidettiin puolelta päivin kahvitaukokin, jollaista yleensä ei kuulu ohjelmaan, mutta tänään sellainen mahdollisuus oli. Pehtoori otti Topfer-leivonnaisen: lämmin rahkapiirakka oli erinomaista.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että koko viikon aikana emme sitten kertaakaan kaiserschmarrenia syöneet. Pitänee tehdä ensi viikonloppuna kotona. (Resepti ja tarina siitä täällä. KLIKS)
Kahvitauon jälkeen piipahdimme riippusillalla, jonka olin alunperin ajatellut olevan ”se juttu”. Pohtinut josko uskaltaisin sinne, mutta tuon kallionreunalla käväisyn jälkeen vaijereilla sidottu riippusilta tuntui ihan pikkku jutulta.
Sen jälkeen alkoi lasku: ei muuta kuin polvisuoja paikalleen, minullekin jo aurinkorasvaa, mutta lippis jäi kuitenkin reppuun; miksihän sitä on niin vaikea päähänsä pistää? Noh, auringonpistokselta vältyin. Ja sitten alaspäin.
Poikkeuksellisen myöhään oli lounasaika; olimme laskeutuneet [takaisin 1400 metriin] Stubnerkogelin almille, jossa meitä odotti taas brettljause: lautasellinen proteiineja.
Lihaa, toisenlaista lihaa, juustoa, toisenlaista juustoa, makkaraa ja toisenlaista makkaraa, vähän etikkasäilykkeitä, leipää, ja voita ja rahkapohjaista levitettä. Ei ole proteiinista puutetta itävaltalaisten pöydässä! Hyvää oli.
Ja hauskaa, – sellaista perjantai-iltapäivän hekottamista kuin joskus töissä työviikon lopuksi. Pohdimme, jotta oliko viinispitszerien ja snapsien lasit vaihtuneet almin pitäjällä. 🙂
Merkillisen hauskaa meistä olivat nuo kuvassa näkyvät ”paimenpoikien” tikut: joku keksi, jotta ovat ruotsalaisten, jotka olivat ennen meitä almille ehtineet, porukan sauvat.
Laskeuduttuamme cabinilla takaisin kylään olikin vähän hoppu: suihkuttelut ja kamppeiden vaihto. Salzburger Hofissa ”yhteenvetosessio”, jossa kerrattiin viikkoa, nautittiin porukalla kuohuvat, ostettiin CD:t, joissa patikkareitit, kuvia ja paljon muuta! (erinomainen juttu) , saatiin vaellusmerkit [hopeinen].
Sitten katselemaan kun kylällä oli kesän Gasslfest, kyläjuhlat. Musiikkia, lederhoseja, oluttuoppeja, naisilla toinen toistaan kauniimpia Dirndl-pukuja yllään, lapsilla maalatut kasvot tai kauniit puvut heilläkin. Ruokakojuja. Tirolilaismusiiikkia, yhteislaulua, torvisoittoa. Sattuipa mukavasti juuri meidän lomaviikolle.
Ennen yöpuulle vetäytymistä oli vielä pakattava. Bad Gasteinin viikko lopullaan.
Illallisella ei niin kovin nälkä… Lounas vielä painoi. Valitsimmekin pääruoaksi ”vegetarian”. Me parsafanit saimme yhden parhaista parsa-annoksista ikinä. Olihan rapsakoita!
Hyvästelimme Milanin, joka oli viikon ollut meidän tarjoilijamme.
Ja sitten tämä lauantaiaamu vei meidät Bad Gasteinista. Ennen kahdeksaa lähdimme kylästä. Hyvästelimme meidän kortteerin: Villa Orania oli ehkä kaunein Bad Gasteinin taloista.
Pikkuisen reilun tunnin bussimatkan aikana Alppimatkat keräsivät palautetta: kaavakkeessa kysyttiin ”Tuletko uudelleen?” – Kyllä – toivottavasti tulen, tulemme. Alpeille ainakin.
Tuskin kuitenkaan enää Bad Gasteiniin. Se on vanha kylpyläkaupunki, ei tyypillinen alppikylä. Thermal-kylpylät ovat houkutelleet sinne vierailijoita jo 1800-luvun alusta lähtien, mikä osin selittää ”poikkeavan” arkkitehtuurin. Ja sen silhuetti ei ole tavanomaisen alppikylän näköinen.
Vuoret, vaellusreitit ja talvella mahdollisuudet lasketteluun vähintäänkin erinomaiset, mutta ehkä ensi kerralla valitsemme Saalbachin, tai ehkä sittenkin mennään sinne Dolomiiteille. Eikä vähiten ruoan vuoksi. Itävaltalainen proteiinipitoinen, aika ajoin ylenpalttisen rasvainen ruoka ei ehkä ole ihan meidän ykkössuosikkisafkaa. Ja Italiaan meillä nyt on krooninen ikävä.
Bad Gasteinkin on hyvä. Siellä ei ole mitään turhuuksia. Ei ylenmäärin putiikkeja, ei museoita, ei lukuisia kuppiloita/ravintoloita. Tarpeellinen (kauppa, apteekki, posti, minimarketti, tilpehöörikauppoja ja parit pubit etc) on, eikä tällaisen patikkaviikon aikana nyt ehdi juuri mitään kaivatakkaan, mutta SILTI: esimerkiksi naapurikaupunki Bad Hofgastein on paljon viehättävämpi. Ainakin näin heinäkuussa Bad Gasteinin turisteista valtaosa tuntuu olevan Alppimatkojen – Salzburger Hof -hotellin/ravintolaketjun paikalle tuomia suomalaisia ja ruotsalaisia. Näin se ainakin meille näyttäytyi. Toki saksalaisia, itävaltalaisia myös. Kylällä kuuli enimmäkseen ruotsia, saksaa ja suomea. Tässä järjestyksessä. Noh, ei liene iso ongelma.
Mutta palaanpa vielä huomenissa asiaan…
Matka on nyt ohi. Oli hyvä matka. Liikkuva matka. Ei niinkään lepoa, ei kulttuuria, ei mitenkään erikoista ruokaa, mutta kaunista. Paljon kaunista. Kesä. Uusia ihmisiä. Unta. Rutiineista vapautta. Ja taas liikkumista ja ainutlaatuisia Alppi-maisemia. Hyvä matka.
