”Tosiharrastajan kompaktikamera!” – näin markkinoidaan Canon PowerShot G1 X Mark II -kameraa. Valovoimainen, ison kennokoon, KEVYT, pieni, kuvanvakaimella ja videolla etc. varusteltu herkku.
Sellaisen olen hankkinut. ”Käsilaukkukameraksi” – minun vanha (pian 5 v.) Canon 5 D Mark II on ollut turhan järeä.
Siitä huolimatta olen sitä raahannut. Eniten sen isokokoisuus (painaa melkein pari kiloa!!) on häirinnyt kun on oltu jossain ravintolatilaisuuksissa, joissa olen halunnut tai ”on pitänyt” kuvata annoksia ja muutakin.
Ja pientä tupinaahan on ollut aina tunturissa ja Alpeilla, – patikkapoluilla on ollut iso ilo järkkäristä, mutta esim. heinäkuun Alppivaelluksella kameran ja objektiivien raskaudesta ja särkymisherkkyydestä tupisin, semminkin kun oli se objektiivivahinko ja semminkin kun sen jälkeen Katri H. erikseen hoksautti ja suositteli pikkukameran hankkimista. Kun sitten samoihin aikoihin lintuharrastajaystäväni lähetti erinomaisia kompaktikameralla ottamiaan otoksia, aloin olla kypsä pistämään rahaa ”Pikku Makeen” (nyt minulla on siis Iso ja Pikku Mark II).
Ja ihan erityisen hieno on tuo retro kotelo. Sen ostin Hesan reissulla Rajala Pro -kaupasta. Sellainen historioitsijan kameran kotelo, eikö vain?
Jokusen viikon olen tässä harjoitellut tuon pikku kameran käyttämistä. Esimerkiksi tuo bannerikuva ja liki kaikki Helsinki-viikonlopun kuvat on otettu sillä. Mutta sitten esimerkiksi eilen koetin pikku kameralla otella kuvia. Eipä oikein ole rehvastelemista niillä otoksilla. En osaa tarkentaa uudella kameralla. Ja se että ei ole ”oikeaa etsintä” vaan kameran ”takakannen” näytöltä pitäisi osata katsoa… – ei todellakaan onnistu vielä.
Toinen huono puoli on akun nopea tyhjeneminen ja hidas latautuminen. Olen tottunut siihen, että järkkärin akkua lataan kerran viikossa, huolimatta siitä, että otan joka päivä (paljon) kuvia. Tämän pikku vermeen akkua on oltava lataamassa päntiönnään. Ei hyvä. Mutta muuten tähän asti ainakin olen tyytyväinen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Ja sitten: Tänään olen käyttänyt ISON osan päivästä työstääkseni ja viimeistelläkseni Itävallan patikkareissun kuvat nettiin. Ne on nyt jotensakin valmiina.
En ollut ainoa, joka siellä kuvasi: aina ainakin joku japanilainen oli kameransa kanssa tallentamassa näkymiä. ”Minne käännänkin pään, siellä japanilaisen nään… ”
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Istahda hetkeksi, ota mukava asento ja lähde pienelle patikkareissulle. Kaikki päivät erilaisia, tarinat olet todennäköisesti jo tullut täältä lukeneeksi, katso nyt kuvat… Kohti ääretöntä ja sen yli!
Sevettijärven hautausmaan jäkäläpeitteet, Verdunin I ms:n hautaristien hiljaiset rivit, Playa del Carmenin merkillinen ”smurffikylä”, umbrialaiset cimitariot, Raatteentien muistomerkki, Madeiran kukkaloisto hautalehdoissakin, juutalaisten kirkkomaa Prahassa, Iin Kruununsaaren vanhat haudat, Naantalin hautausmaa, jossa oli kyltti ”Hautausmaa tukee elämää”, saatikka Oulun Stooleporin hautausmaa ovat minua kovin kiehtoneet, saaneet kuvailemaan, melkein kaikista noista ja monista muistakin hautausmaista tännekin kirjoittelemaan.
Reilun viikon takaisella Itävallan reissulla ihan vahingossa pääsimme kahdelle hautausmaalle ja paljon mielenkiintoista näimme, – siis paljon kuvia.
Ensimmäinen kohdalle osunut hautausmaa oli Heiligenblut-nimisessä alppikylässä (siitä enemmän täällä), jonne pysähdyttiin tiistaisella Grossglocknerin retkellä.
Kauniin, siron, Grossglocknerin kanssa samassa linjassa olevan kirkon ympärillä oli kirkkomaa, jossa muutama ennennäkemätön juttu. Ensinnäkin kirja ”uhrimme vuorille”. Paksu rautalevyistä tehty kirja, johon oli kaiverrettu kaikkien niiden nimet, jotka lähitienoilta/lähitienoilla olivat kuolleet vuorilla. Huom. ristiin kiinnitetty vuorikiipeilijän hakku ja köysi.
(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja suosittelen kyllä klikkaamaan isommiksi )
Muutamassa yksityishaudassakin tämä ’vuorikiipeilyn karu loppu’ -teema näkyi…
Vuorilla kuolleille, poluilta pudonneille on myös vaellusreittien varrella ristejä, pieniä muistomerkkejä, laattoja. …
Heiligenbluten hautausmaalla leimallista olivat takorautaiset ristit. Ei niinkään hautakiviä, vaan komeita, koristeellisia ristejä.
Sitten kolmas erityispiirre. Nuo hautasijojen ”jalkapäässä” olevat pienet kipot. Messinkiä, kuparia, kiveä, kannella ja ilman.
Kysyin oppaaltakin mutta ei hänkään tiennyt, mitä nämä ovat. Googlettamalla ja tukeutumalla viisaampien tietoihin, luulisin, että ne ovat eräänlaisia ”vihkivesikippoja” eli pyhän veden maljoja. Olette varmaan nähneet katolisissa maissa, kirkoissa käydessänne, heti sisääntultua vihkivesiastian, johon katolilainen kostuttaa sormensa ja tekee ristinmerkin. ”Vihkivesi muistuttaa häntä omasta kasteesta ja ristinmerkki on uskontunnustus”. Olisiko niin, että nämä haudoilla olevat pienet astiat, joista osa oli koristeltu ristein tai pyhän hengen tunnuksin ovat myös tällaisia pyhän veden sacrariumeja? Tietääkö joku paremmin?
Samanlaisia oli myös Bad Hofgasteinin hautausmaalla, jonne satuimme seuraavana päivänä. Silloin oli meidän vaellusviikon ”vapaapäivä”, jolloin muuten käveltiin eniten koko viikolla. 🙂 Kun tulimme puolelta päivin Bad Gasteinin naapurikylään Bad Hofgasteiniin, kirkonkellot soivat (ks. täältä) ja aamupäivän seitsemän kilometrin patikkapolku päättyi kylän laidalle, ihan hautausmaan laidalle. No sehän oli tietysti ohittamaton juttu.
Siitä jäi päällimmäiseksi mieleen merkillinen vauraus. Kummallisesti tuli mieleen joku luksusautojen parkkipaikka. Sori, mutta tuollainen mielleyhtymä nyt vaan tuli. Hartaus ja herkkyys puuttui. Sellainen näyttämisen meininki. Kaunis, siisti ja vauras, – kyllä.
Siellä on muutamia ristittömiäkin hautakiviä, -veistoksia ja muistomerkkejä.
Myös tuolla oli niitä pieniä pyhän veden astioita hautojen reunakivillä.
Alla olevaa luulimme ensin sankarivainajien muistomerkiksi, mutta se olikin yhden perheen paasi.
Sitten monessa hautakivessä oli tällaisia taidokkaita kivikaiverruksia.
Tätä vuorikristallikompleksia en oikein ymmärtänyt… 🙂 Lähinnä mauton, minusta ainakin.
Sitten jotain ihan ennennäkemätöntä, ja kovin käytännöllistä. Kastelukannuissa samanlaiset kolikkolukot kuin marketeissa ostoskärryissä!
Ja entäs tämä! Hautalyhty-automaatti!
Kummallakaan hautausmaalla ei oikein ollut aikaa ryhtyä tekemään ”sosiaalihistoriallista tutkimusta”, ei mahdollista ryhtyä katsomaan tarkemmin, mitä hautakivissä ja risteissä luki tms. Oliko titteleitä, kuka haudattiin kenenkin kanssa, minkä ikäisinä, tai muuta mielenkiintoista. …
Kuvia on kuitenkin vielä satakunta, joten joskopa joskus näihin asioihin vielä palaan näidenkin hautausmaiden osalta.
Itävaltaisesta (italialaisesta) viini-Aperol -juomasta olen jo täällä kirjoitellutkin (KLIKS), mutta nyt tutustuimme uuteen tuttavuuteen nimeltä Hugo.
Siihen tulee seljankukkamehua (saa Stockalta ja luontaistuotekaupoista), proseccoa, vichyä (jonkinlaista kuplavettä) 10 + 10 + 5 cl (esimerkiksi noin, kokeile oman makusi mukainen sekoitus) ja sitten lisäksi limeviipaleita, sitruunamelissaa tai minttua, jäitä, ja jos haluaa vähän makeutta, niin tummaa sokeria, – vähäsen. Hugo on erinomainen hellepäivän juoma. Tänään tein meille tuollaiset. Hyvää oli.
Pehtoori nautti paikan päällä meidän kahdenkeskisessä after-hikessä olutta: Trumer on kuulemma kuuluisaa ja hyvää. Minähän en noiden päälle ymmärrä.
Tuohon Hugoon tuleva seljankukkamehu on Alpeilla tavallista, ja hyvää. Niinkuin kaikki muutkin maistamamme mehut. Mustikka, mustaherukka, … Hütten emännät tekivät niitä itse, luomua ja makoisaa.
Alppimajoilla tarjonta oli hyvin samankaltaista.
Poserhösellä oli erityisen hyvää salaattia,
ja syykin löytyi pihalta, poislähtiessä. Vajan takana oli yrttitarha.
Salaatin jälkeen tarjottiin vielä gemüsesuppe, jonka oletin olevan vihanneskeittoa. Noh onhan se Suomessakin HK:n sininen se suosituin vihannes, joten miksei? Mahtavan yrttistä oli, mutta makkaroita ei todellakaan olisi tarvinnut.
Nämä vaelluspäivin aikana tarjotut lounaat sisältyivät vaelluspakettiin ja ne oli etukäteen tilattu. Juomat ja kakut/sacher-tortut ja kahvit sitten jokainen tilasi ja maksoi mielitekojensa mukaan. Oppaat niitä sitten kantoivat majan keittiöstä pöytiin. Pehtoori ei montaa kertaa jättänyt väliin. 😉
Meillähän oli Villa Oranian ”lukaalissamme” keittiökin ja läheisessä isossa Sparissa oli jos vaikka ja mitä herkullista ja huomattavasti halvempaa kuin Suomessa, ja vähän kyllä teki mieli kokkaillakin. Kokeilla jotain…
Lopulta jätin sapuskan teot kuitenkin väliin, sillä meidän matkapakettiin kuului viiden ruokalajin illalliset viereisessä Salzburger Hofissa.
Kun olimme varanneet matkan ennen maaliskuun loppua, illallispaketti tuli ”kaupanpäällisenä”, siis ilmaiset illalliset. Ei huono. 😉
Mr. Josef Hölzl tiimeineen oli joka illaksi suunnitellut menukokonaisuuden. Teemoina oli aasialainen, itävaltalainen, italialainen…
Alkupalat sai hakea buffetista [joskus muutamia helmiä (jokirapupatee ainakin!)], sitten tuli pieni keitto, jotka kaikki olivat erinomaisia. Erityisesti pidin lämpimästä kurkkukeitosta, jossa oli katkoja.
Pääruokavaihtoehtoja oli kolme: kala, kasvis, liha. Joskus niissä vähän kummallisia, ennakkoluulottomia yhdistelmiä: esim. paistetua lohta ja bearnaise-kastiketta.
Sitten sai taas hakea buffasta juustoja, koetin jättää väliin, mutta ihan joka ilta en välttynyt kiusauksilta.
Jälkkäriannokset olivat kiitettävän pieniä pikkuhyviä.
Kaikkinensa noista jäi sellainen ”parempaa keskitasoa” -vaikutelma, kuitenkin aika raskasta. Juustoa oli melkein kaikissa ruoissa jossain muodossa. No hyväähän se on, mutta … kun piti aina jaksaa seuraavana päivänä oma kroppansa hilata jonkun vuoren huipulle, niin ehkä vähän vähempikin rasva ja liha olisi riittänyt. Ja pystyihän sitä itse tietysti aika pitkälle valitsemaan, mitä lopulta söi.
Ja mehän tosiaan skipattiin tuo Salzburger Hofin illallinen kaksi kertaa. Varsinkin toinen kokemus Lutter & Wegner -ravintola oli hieno.
Kevyen ruoan ja kasvisten kaipuussa teinkin meille tänään italialais-kreikkalaiset salaatti-antipasti-lautaset sapuskaksi. Helteellä tällainen on minusta parasta mitä tiedän. Ja yhä uesammin arkena teen meille muutenkin ”annostarjoiluna” ruoan. Hiljalleen olen oppinut köksäämään vain kahdelle, ja siten, ettei tarvi syödä samaa safkaa kolmea päivää. Noh sunnuntaisinhan sitten homma karkaa käsistä, mutta se onkin eri juttu. 😉
Kun postauksen alussa oli tuo itävaltalainen Hugo, niin voisin vinkata tähän loppuun suomalaisemman mainion kesäjuoman.
Paksu, sakea, ei mielettömän makea, eikä kovin prosenttinenkaan (15 %) on Pople jonka luonnehdinta menee näin: Helakanpunainen, samea, täyteläinen, pehmeä, runsaan mansikkahilloinen. Se on hyvin jäähdyttynä sellaisenaan mukava pieni jälki”ruoka”, sillä on hyvä kostuttaa täytekakku, laittamalla sitä pari senttiä kuohuviinilasin pohjalle, ja proseccoa tai muuta skumppaa päälle, saat erinomaisen tervetuliaismaljan.
Bad Gasteinin kuvia olen tämän helteisen päivän aamusella, aina jossain välissä, nyt iltasella järjestellyt. Se on se vakio 1500 otosta/viikon reissu.
Koskapa Oulussa on ollut ihanainen helle, piha ja erityisesti kesäkukat ovat vaatineet elvytystoimenpiteitä [vaikka on kyllä todettava, että Juniori on paremmin kuin vielä koskaan ennen saanut pihan pidetyksi aika hyvässä hapessa], konnulin sotkut on ollut siivottavana, pyykkiä pestävä ja lenkki [kuinka tasaista!!] tehtävä, kuulumiset äidin ja systerin kanssa vaihdeltu, niin mitään kuvasivustoja en ole edes aloitellut.
Luulen, että tästäkin matkasta teen vielä sellaiset matkakuvakertomukset kuin esimerkiksi Kitzbühelin ja La Gomeran-Teneriffan -vaellusmatkoilta tein. Kiinnostuneille linkit tästä: Kitzbühel 2011 ja La Gomera – Teneriffa 2012
Kolmen vuoden takaisella Kitzbühelin matkalla meillä oli hankittuna melkein samanlainen ”paketti” = vaelluspaketti (johon ei sisältynyt lounaat, niin kuin tällä reissulla sisältyi) ja hotellipaketti, johon sisältyi kolmen ruokalajin illallinen sekä aamiaiset kuten äskeiselläkin reissulla.
Silloinen hotelli Astoria oli PALJON pienempi kuin Salzburger Hof, joka on iso, laadukas hotellikompleksi ja Kitzbühelin Astoriassa illalliselle mahtui maksimissaan 100 henkeä, mikä takasi, että ruoka oli siellä ”vähemmän massaista, enemmän erinomaisen hyvää”.
(alla kolme kuvaa meidän parvekkeelta)
Ehdottomasti kannattaa klikata kaikki kuvat suuremmiksi.
Kaikki muukin oli edellisellä Itävallan vaellusmatkalla pienempää: oli yksi patikkaryhmä, joka tosin yhtenä päivänä hajaantui kahtia: lommoposket ja tavalliset vaeltajat taivalsivat vuorenrinnettä eri vauhdilla ja korkeusmetreillä. Porukka oli kuitenkin varsin kiinteä, ja oppaat mm. söivät meidän kanssamme samoissa pöydissä hütteillä, toisin kuin tällä nyt tehdyllä reissulla, jolloin lounailla oppailla oli aina omat ”takahuonetarjoilut” (vrt. tilausajokuskit ja rahtarit laivoilla ja isoilla huoltsikoilla), samalle hüttelle kun saattoi sattua myös Alppimatkojen ruotsalaisporukka tai punainen ryhmä tms.
Tuo kohiseva koski, joka komeasti halkoo Bad Gasteinin, on ollut jo vuosisatoja kaikkien kylässä käyneiden kuuluisuuksien kuvausten taustana.
Joka tapauksessa olen edelleen ryhmävaelluksen kannalla, koska 1) kaikki on mietitty valmiiksi 2) mahdolliset bussikyydit naapurikyliin, joista vaellus alkaa/loppuu on tilattu ja maksettu valmiiksi 3) cabinikyydit on tiedossa ja maksettu etukäteen 4) oppaat osaavat kertoa monenmoisia juttuja, tietävät vuoret, kasvit, paikalliset tavat ja reitit 4) ryhmässä tulee tsempattua, – kaksistaan kulkiessa ei löydä kaikkia hienoja paikkoja, tulee levähdeltyä ihan turhankin tiuhaan, 5) tutustuu uusiin ihmisiin, patikoidessa on mukava jutella, vaihtaa kokemuksia muista kohteista, valokuvaamisesta, matkustelusta yleensäkin.
Satunnaisia kaupunkinäkymiä. Kylässäkin riittää korkeuseroja ihan yllin kyllin…
Näissä ryhmäjutuissa on kyllä onnekasta jos sattuu hyvä opas/oppaat ja hyvä poppoo: jos joukossa on yksikään Vilma-Valittaja tai Myrtsi-Martti niin ei hyvää seuraa. Syntymäsynkeät, besser-wisserit tai kovin paljon omaan persoonaansa ihastuneet voivat kyllä tehdä paljon hallaa koko viikon onnistumisen kannalta. Tälläkään patikkareissulla ei ollut sellaisia ongelmia, – muutamilla muilla reissuilla joskus on ollut.
Juuri tämän ”ryhmäkoheesion vuoksi” Youtravelin konsepti oli ehkä parempi kuin nyt mennyt viikko, – ainakin meille. Bad Gasteinissa ja Alppimatkojen systeemissä oli vähän sellaista ”massameininkiä”, toisaalta se sitten myös sujui. Ja yhtä aikaa meidän patikkaryhmien kanssa kylään tuli paljon muita suomalaisia, joille oli tarjolla thermal-kylpylää, minigolfia, konserttimatka Salzburgiin, Venetsian retki, viininmaistelua, koskenlaskua, kävelykierroksia, ja ties mitä. Ja monia lapsiperheitä tai eläkeläispariskuntia näistä aktiviteeteista olikin nauttimassa.
Tema-matkojen La Gomeran ja Teneriffan -reissulla, jossa vaihdettin muutaman kerran yösijaa, bussimatkoja taitettiin yhdessä, syötiin illallisetkin yhdessä ja oltiin yhden [erinomaisen, Kanarialla vuosikymmen asuneen] oppaan kaitsettavina, oli ihan omanlaisensa tunnelma. Me tykättiin siitä(kin).
Noilla kahdella edellisellä ryhmävaellusmatkalla [meidän viime syksyn oma Madeira-seikkailu on ihan luku sinänsä!! 🙂 ) olimme poppoossa, jossa vaativuustaso sattui kerralla kohdilleen. Tälle Alppimatkojen reissulle [kuten vakiolukijat hyvin tiedätte] vehtaaminen Alppi+ ja tavisvaeltajien -ryhmän välillä oli minulle kovin vaikeaa. Eikä tieto vaatimustasosta selvinnyt kuin kokeilemalla.
Youtravelilla on mielestäni paremmin kuvattu viikko-ohjelmat ja vaellusten vaativuus. Tosiasia on kuitenkin, että ilman kohtuullista pohjakuntoa ei kannata lähteä ollenkaan. Korkea ilmanala, ja ennen kaikkea korkeusmetrit ja vauhti ratkaisevat. Ja tietysti se, mitä hakee; tavisporukassa patikointi tarjosi minulle ja myös kovakuntoiselle Pehtoorille sen, mitä me haimme: liikkumista, rasitusta, mutta myös mahdollisuuden nauttimiseen, pysähtelyyn, höpöttämiseen.
Hieman jo katselin, jotta josko ensi kesänä vaellusmatka tänne! ja tämäkin kiinnostaisi KLIKS.
Lauantain vaellus oli viikon lyhyin (alle 8 km) ja korkeusmetrejäkään ei tullut 400 metriä enempää (1600 – > 2000), mutta melkein seitsemän tuntia vuorilla oltiin.
Ihan kohtuullista nousua, alppiniityt samettisina, taivaankansi kirkkaansinisenä, aurinko tavallista lähempänä, lämmintä niin, että sitä olisi ollut varmasti liiankin kanssa, jollei alppituuli olisi ihanasti vilvoittanut taivaltamista.
Meidän mainio wanderführerimme R. johdatti vakaan rauhallisesti askeltaen joukon liki Stubnerkogelnin huippua. Olimme ensin nousseet cabinilla puoliväliin rinnettä ja siitä sitten patikoiden korkeuksiin. Ehkä viikon huikeimmat näkymät: nähtiin kaikki ne almit ja vuoret, joilla oli edellisinä päivinä vaellettu.
Ensin nähtiin tällaisia riippuliitäjiä, ja sitten ikään kuin haastajaksi, näyttämään, miten oikeasti lennetään, saimme näköpiirimme haukan. Sen lento, nousu korkeuksiin oli uljasta katseltavaa. Vaikka oli pitkä objektiivikin ehjänä, ei tämän tarkempaa kuvaa…
(Ornitologi-ystäväni vastasi kyselyyni: ”Lintu on mielestäni mehiläishaukka. Pitkä pyrstö, 6 harittajaa siiven kärjessä ja pieni, käkimäinen pää paljastavat lajin vaikka värejä ei juuri näy. Tämä laji onkin väreiltään erittäin vaihteleva.”)
(Muistathan että kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla…)
Ja kukkia. Enemmän kuin koko viikolla yhteensä. Snapsikukkia, kevätkatkeroita, kulleroita, alppiruusuja ihan mattona. Ja alppivuokko [ei vilukko]. Jokohan sen jo opin tuntemaan: ehkä kolmannella kerralla sen nähdessäni jo itse tunnistaisin.
Kun olimme ylittäneet 2000 metrin korkeuden, edessä oli kallionkieleke, jonne porukkamme rohkein ja reippain (nainen luonnollisesti ;)) ensimmäisenä ponkaisi kuvattavaksi.
Me muut emme ihan yhtä innokkaasti… minulla ainakaan ei ollut ollut pienintäkään aikomusta mennä moista tekemään. Mutta siellä sitä vaan tuli käytyä.
Pehtoorillekaan ei mikään itsestään selvyys – toisin kuin oppaille:
wanderführer R. tietysti ja ”meidän oma”, fiksu ja positiivinen S.
Nämä molemmat olivat osaltaan tekemässä meille hienoa ja hauskaa, haastavaa ja hyvähenkistä viikkoa.
Pidettiin puolelta päivin kahvitaukokin, jollaista yleensä ei kuulu ohjelmaan, mutta tänään sellainen mahdollisuus oli. Pehtoori otti Topfer-leivonnaisen: lämmin rahkapiirakka oli erinomaista.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että koko viikon aikana emme sitten kertaakaan kaiserschmarrenia syöneet. Pitänee tehdä ensi viikonloppuna kotona. (Resepti ja tarina siitä täällä. KLIKS)
Kahvitauon jälkeen piipahdimme riippusillalla, jonka olin alunperin ajatellut olevan ”se juttu”. Pohtinut josko uskaltaisin sinne, mutta tuon kallionreunalla käväisyn jälkeen vaijereilla sidottu riippusilta tuntui ihan pikkku jutulta.
Sen jälkeen alkoi lasku: ei muuta kuin polvisuoja paikalleen, minullekin jo aurinkorasvaa, mutta lippis jäi kuitenkin reppuun; miksihän sitä on niin vaikea päähänsä pistää? Noh, auringonpistokselta vältyin. Ja sitten alaspäin.
Poikkeuksellisen myöhään oli lounasaika; olimme laskeutuneet [takaisin 1400 metriin] Stubnerkogelin almille, jossa meitä odotti taas brettljause: lautasellinen proteiineja.
Lihaa, toisenlaista lihaa, juustoa, toisenlaista juustoa, makkaraa ja toisenlaista makkaraa, vähän etikkasäilykkeitä, leipää, ja voita ja rahkapohjaista levitettä. Ei ole proteiinista puutetta itävaltalaisten pöydässä! Hyvää oli.
Ja hauskaa, – sellaista perjantai-iltapäivän hekottamista kuin joskus töissä työviikon lopuksi. Pohdimme, jotta oliko viinispitszerien ja snapsien lasit vaihtuneet almin pitäjällä. 🙂
Merkillisen hauskaa meistä olivat nuo kuvassa näkyvät ”paimenpoikien” tikut: joku keksi, jotta ovat ruotsalaisten, jotka olivat ennen meitä almille ehtineet, porukan sauvat.
Laskeuduttuamme cabinilla takaisin kylään olikin vähän hoppu: suihkuttelut ja kamppeiden vaihto. Salzburger Hofissa ”yhteenvetosessio”, jossa kerrattiin viikkoa, nautittiin porukalla kuohuvat, ostettiin CD:t, joissa patikkareitit, kuvia ja paljon muuta! (erinomainen juttu) , saatiin vaellusmerkit [hopeinen].
Sitten katselemaan kun kylällä oli kesän Gasslfest, kyläjuhlat. Musiikkia, lederhoseja, oluttuoppeja, naisilla toinen toistaan kauniimpia Dirndl-pukuja yllään, lapsilla maalatut kasvot tai kauniit puvut heilläkin. Ruokakojuja. Tirolilaismusiiikkia, yhteislaulua, torvisoittoa. Sattuipa mukavasti juuri meidän lomaviikolle.
Ennen yöpuulle vetäytymistä oli vielä pakattava. Bad Gasteinin viikko lopullaan.
Illallisella ei niin kovin nälkä… Lounas vielä painoi. Valitsimmekin pääruoaksi ”vegetarian”. Me parsafanit saimme yhden parhaista parsa-annoksista ikinä. Olihan rapsakoita!
Hyvästelimme Milanin, joka oli viikon ollut meidän tarjoilijamme.
Ja sitten tämä lauantaiaamu vei meidät Bad Gasteinista. Ennen kahdeksaa lähdimme kylästä. Hyvästelimme meidän kortteerin: Villa Orania oli ehkä kaunein Bad Gasteinin taloista.
Pikkuisen reilun tunnin bussimatkan aikana Alppimatkat keräsivät palautetta: kaavakkeessa kysyttiin ”Tuletko uudelleen?” – Kyllä – toivottavasti tulen, tulemme. Alpeille ainakin.
Tuskin kuitenkaan enää Bad Gasteiniin. Se on vanha kylpyläkaupunki, ei tyypillinen alppikylä. Thermal-kylpylät ovat houkutelleet sinne vierailijoita jo 1800-luvun alusta lähtien, mikä osin selittää ”poikkeavan” arkkitehtuurin. Ja sen silhuetti ei ole tavanomaisen alppikylän näköinen.
Vuoret, vaellusreitit ja talvella mahdollisuudet lasketteluun vähintäänkin erinomaiset, mutta ehkä ensi kerralla valitsemme Saalbachin, tai ehkä sittenkin mennään sinne Dolomiiteille. Eikä vähiten ruoan vuoksi. Itävaltalainen proteiinipitoinen, aika ajoin ylenpalttisen rasvainen ruoka ei ehkä ole ihan meidän ykkössuosikkisafkaa. Ja Italiaan meillä nyt on krooninen ikävä.
Bad Gasteinkin on hyvä. Siellä ei ole mitään turhuuksia. Ei ylenmäärin putiikkeja, ei museoita, ei lukuisia kuppiloita/ravintoloita. Tarpeellinen (kauppa, apteekki, posti, minimarketti, tilpehöörikauppoja ja parit pubit etc) on, eikä tällaisen patikkaviikon aikana nyt ehdi juuri mitään kaivatakkaan, mutta SILTI: esimerkiksi naapurikaupunki Bad Hofgastein on paljon viehättävämpi. Ainakin näin heinäkuussa Bad Gasteinin turisteista valtaosa tuntuu olevan Alppimatkojen – Salzburger Hof -hotellin/ravintolaketjun paikalle tuomia suomalaisia ja ruotsalaisia. Näin se ainakin meille näyttäytyi. Toki saksalaisia, itävaltalaisia myös. Kylällä kuuli enimmäkseen ruotsia, saksaa ja suomea. Tässä järjestyksessä. Noh, ei liene iso ongelma.
Mutta palaanpa vielä huomenissa asiaan…
Matka on nyt ohi. Oli hyvä matka. Liikkuva matka. Ei niinkään lepoa, ei kulttuuria, ei mitenkään erikoista ruokaa, mutta kaunista. Paljon kaunista. Kesä. Uusia ihmisiä. Unta. Rutiineista vapautta. Ja taas liikkumista ja ainutlaatuisia Alppi-maisemia. Hyvä matka.
Kotivuoreksi kutsuttu Stubnerkogel houkutti meitä ja 12-hengen patikkaporukkaamme tänään. Vartin yli kahdeksan kokoonnuimme ja tunti sen jälkeen olimme jo nousseet cabineilla väliasememalle asti. Siihen asti kovin helppoa.
Olennaista tänään hieno sää: vuorilla helle tuntuu miellyttävänä. Joskin tietysti hiki nousuissa (tänään reilut 400 metriä korkeuseroa). Kokonaismatka oli vain kahdeksan kilometriä, joskin liikkeellä olimme hyvinkin kuutisen tuntia.
Aika paljon meni aikaa erinäisiin kuvaussessioihin.
Stubnerkoglerilla on ”kieleke” jossa kaikki hullunrohkeat kuvaavat toisensa. Kyllä minä kauan mietin, uskallanko: korkeanpaikankammo, erinomaisen alhainen verenpaine, kompastelimismahdollisuus . .. etc. pistivät miettimään… Mutta kun melkein kaikki muutkin uskalsivat, niin jo vain minäkin.
Päivästä olisi paljon kerrottavaa, ja on liki 300 kuvaa, joista valita julkaistavat…. mutta olemme tässä pakkailleet.
Tulimme aika ”myöhään” (= kello oli yli yhdeksän! kun tulimme syömästä ja kyliltä; täällä on tänään kesän suurin ”festivaali”, nytkin kantautuu tirolilaissävelet tänne huoneeseen …
Huomenna meillä on varhainen lähtö, bussimatka Salzburgiin, lento Helsinkiin ja Ouluun, joten minulla aikaa kirjoitella ja kuvatoimitella.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Bad Gastein lopettaa….
Eihän me taaskaan oikein tiedetty, mihin ollaan menossa, mutta innokkaasti oltiin lähdössä. Aamukahdeksalta patikkapopot jalassa, kävelysauvat tanassa ja Pehtoorilla reppu selässä. Lähtöä tehdessä mies tuumi, että otetaan vain yksi reppu: jos minä kannan kameran, hän voi otta kaiken muun omaan reppuunsa. Kuinka huomaavaista. Siis kuoritakkini, vesipullloni, zoom-objektiivin ja nenäliinoja ja käsidesin ja – kyllä, myös huullipunan – miehen reppuun pakkasin.
Vielä kuu taivaalla kun matkamme alkoi … Vuorenhuipun oikealla puolella.
Lähdimme meidän patikkaryhmän kanssa bussilla Nassfeldiin, — siellä kerrotaan kullankaivajien aikoineen asuneen ja kultaa kaivaneen; erinomaisen mielenkiintoista kun juuri on menossa Laanilan historia -projektimme, jossa Koilliskairan kullankaivuuta tutkiskellaan.
Päivän ohjelmasta todettiin etukäteen, että on nousua (vain pari sataa metriä), on pitkä lasku ja kokonaispituus noin 16 km. Sopii meille. Koskapa jo alkumatkasta hoksasin, jotta on paljon kasveja, joista ei aiemmin kuvia, niin olkoot päivän teemana ”flora & fauna”.
Varjolilja.
Kelloja? Ei kuitenkaan kissan.
Alppivuokko.
Näistä ei mitään tietoa…
Milka-lehmä!. Kyllä minä kuulkaa lehmät tunnen: on Milka-lehmiä, on Marabou-lehmiä … Aina olen miettinyt, millaisia lienevät Fazer-lehmät!? Tämä kuvan tyyppi on Johtaja, koskapa hänellä on kello kaulassa.
Kuusisataa kiloa lihaa, josta ravintoloiden menuissa tulee ”härkää”. Ja kuinka minä noita pelkäänkään, ei, en lautasella, mutta vuorilla pelkään. Ja vielä enemmän pelkään hevosia, joita niitäkin oli laiduntamassa vuorilla.
Alla näkyy, kuka väistää tosipaikan tullen….
Mutta patikka jatkui, sää suosi, maisemat hulppeita. Eikä liian kuuma tepastella.
Puolelta päivin edessä Pottinger- Hütte. Ja mitäs sitten kävikään… Pehtoorilta lipsahti raskas reppu kiveykselle: kilinää, lasinsirpaleiden ääntä. Zoom? 75 – 200 mmm Canon! Sehän se kilisi. Olimme kohtuulllisen harmissamme. Korvaakohan vakuuutus? Mietin jo, että josko uuden joudun/saan ostaa, niin sitten entistä valovoimaisemman hankin … Koetan etsiä hyviä puolia: että onneksi vasta nyt meni rikki, että juuri tuo objektiivi särkyi, eikä siis 24 – 105 mm, joka kuitenkin on paljon monipuolisempi, onneksi meille kummallekkaan ei sattunut mitään jne …
Siispä istahdamme Pottingerin-hütten pöytään, nautimme lounaan, höpöttelemme, – käyn vielä kuvailemassa ja matka jatkuu.
Alastulo otti polveen, mutta urheilija ei tervettä päivää näe, koe, — 😉 .
Böcksteiniin saavuimme kolmen kieppeissä.
Sieltä bussilla takaisin omaan kylään, . . . Jossa lämmintä hellerajalla.
Jotta asia ei kävisi liian helpoksi, lähdemme kävellen kauppaan ja katsomaan, josko löytäisimme [ihan vaan etukäteen varmistamassa] kalaravintolan, jota monessa yhteydessä mainostetaan. Jotta jos jättäisimme matkapakettiin kuuluvan hotellin illallisen taas väliin ja lähtisimme kylille. Etsimme ja etsimme. Saamme muutaman lisäkilometrin päivän saldoon. Lopulta menemme kahden kesken after-hikelle. Tämän viikon ensimmäinen varsinainen sellainen.
Ja sitten kunhan kello lähenee seitsemää lähdemme kohti Eva´s Fischerstrubelia. Ihan vaan muutaman lisäkilometrin vuoksi. 😉
Ja kyllä ruoankin vuoksi kannatti. Evalla (ja miehellään) on ravintolan pihassa kala-allas, josta pyydetään tuoretta taimenta. Tykötarpeena oli erinomaisia kanttarelleja, joita ei ollut hukutettu kermaan, vaan olivat itsessään erinomaisia.
Kaikenlaista kerrottavaa olisi, kuvia kymmeniä, mutta nyt on vetäydyttävä nukkumaan, – aamulla taas vuorille.
Mikäpä sen mukavampaa. 😉
Ai niin, se objektiivi: hoksasin kämpille palatessa, jotta jos se onkin mennyt rikki vain se linssiä suojaava UV-lasi. Jawohl! Vain muutaman kympin suojalasi rikki. Objektiivi täysin ehjä ja toimintakuntoinen! Erinomaista! 🙂 Alles gut!
Soittivat sitten komeasti kirkonkelloja (laita tiestkariin äänet kun klikkaat videon auki) kun laskeuduimme Bad Hofgasteiniin aamupäivän patikan jälkeen.
Tänään viikon ohjelmassa taukopäivä: tai halukkaat saivat lähteä Venetsiaan (me ei haluttu. On käyty siellä yli 30 v. sitten ja haluamme sinne kyllä vielä joskus uudelleen [Brunettin reitille, ja vähäturistiseen aikaan] mutta tuo tämänpäiväinen ei ollut se, millaista käyntiä sinne on haaveiltu). Siispä päivän ohjelma/patikka oman suunnittelun varassa.
Pehtoori oli wanderführerinä ~vaellusoppaana. Ainakin periaatteessa.
Nukuimme myöhään kun ei ollut yhteislähtöä, ja vasta puoli kymmeneltä starttasimme kohti Bad Hofgasteinia. Se on naapurikylä noin seitsemän kilometrin päässä. Se on perinteisempi alppikylä kuin tämä Bad Gastain ja sinne kulkee reitti laakson rinteillä, jo 1930-luvulla tehty patikkapolku kulkee metsän siimeksessä, mutta on sieltäkin näkymät hienot.
Pieniä pittoreskejä, viehättäviä,, satukirjamaisia näkymiä matkan varrella. Noista kukista, joita itävaltalais- tai ainakin Alppi-talot on reunusteltu: opas kertoi eilisellä retkellä, että valtio maksaa kukkien laitosta korvauksen. Ei kaikkea, mutta osan. Selittänee osaltaan tuota erinomaisen kaunista tapaa, joka täällä on voimissaan. Aurinko paistoi, patikkakenkä kulki, kameran muistikortti täyttyi.
Polttopuut eivät ole leikin asia täälläkään. Tästähän on ollut puhetta 🙂 )
Kesäkuvakisan jälkimainingeissa voisi kysyä, mikä laite tuon mökkerön seinällä? 🙂
Oman wanderführerin kanssa kulkiessa on mahdollisuus istahtaa, tekstailla ystäville, esikoiselle Meksikoon ja Ouluun Juniorille, joka on nyt talonvahtina ja puutarhan kastelijana helteisessä Oulussa.
Kahden ja puolen tunnin kulkemisen jälkeen saavuimme Bad Hofgasteiniin. Lämmintä alkoi olla varmasti sen +28 C. Ja todellakin kirkonkellot soivat kauniisti.
Koko matkan oli ollut linnunlaulua, paljon. Muutoin aika hiljaista, reitti kulki ylhäällä kylien, rautatien ja tien yläpuolella. En laskenut, eikä Pehtoorikaan, kuinka monta kertaa huokaisin, että näin pitää saadakin aikaa viettää: tämä on niin kaunista, jääkausi oli hyvä juttu, Itävalta on vauras ja kaunis maa, … ja meillä on mahdollisuus täällä kulkea!
Olisi ollut lounasaika, mutta emme jääneet kauniin kylän keskusaukion laidan terassiravintoloihin tai -pizzeroihin [pihalla meidän ”pikkuautomme” – höpsis eikä ole… 😉 ], vaan suuntasimme kulkumme kohti Schossalmin rinnejuna-asemaa.
Huipulla ensin lounas [nakkeja! Tällaista on itävaltalainen ruokakulttuuri, no hyvä on, ei aina] ja sitten pieni patikka. Katselimme myös vuosikiipeilijöiden harjoituksia. Jo tämän jälkeen – näitä nähtyäni -minua huimasi…
Mutta ei muuta kuin ylöspäin.
Tosiasia on, että enhän minä ihan huipulle asti uskaltanut.
Yritin selitellä, että on rohkeutta tunnustaa rajansa … ja käännyin muutama kymmenen metriä ennen huippua takaisin alas.
Mutta kaunistahan siellä on!!!
Iltapäivän lopulla takaisin alas, ja ehdimme Bad Gasteinin bussiin. Neljältä olimme jo hotellin parvekkeella ottamassa aurinkoa! Lämmintä sen + 30 C.
Ennen hotellin [tähän asti parasta illallista] piipahdimme parin korttelin päässä Villa Oraniastamme: itävaltalaistakit hakusessa meille molemmille. Kolme vuotta sitten Kitzbühelistä ostetut ovat olleet hyvin pidetyt, paljon käytetyt. Ja nyt hankimme uudet. 😉
Tänään lomaviikon ohjelmassamme oli retkipäivä. Puoli yhdeksältä iso bussillinen alppimatkalaisia lähti Bad Gasteinista kohti Hohe Tauernin kansallispuistoa, ja Franz Josef Höhea, josta olisi hyvällä säällä mahdollista nähdä Grossglockner (3798 mpy).
Retkeen oli luvattu myös käynti Alppi-museossa (enemmän luonnontieteellinen kuin historiallinen) ja Heilige Blutissa (Itävallan kauneimmaksi kyläksi valittu monena vuonna). Olennainen osa kokopäiväreissua olisi ajelu pitkin Hochealpenstrassea, jonka serpentiinitien ja maisemien luvattiin olevan kauniita ja huikeita. Ja edelleen nimenomaan jos sää suosisi.
Ja meitä sää suosi! Koko päivän. Hyvä on: aamun ensi tunteina ei niin aurinkoista, eikä erityisen lämmintäkään, mutta kun pääsimme Hohe Tauerniin, olikin jo aurinkoa ja maisemia enemmän kuin osasimme odottaa.
Huikea, henkeäsalpaava, kaunis, pieneksi tekevä, hiljaiseksi vetävä, voimaannuttava, majesteettinen, ikiaikainen, luonnonvoimat osoittava, mykistävä [Pehtoori tosin väittää, ettei minua mykistä mikään … ], ennennäkemätön, pitkäksi aikaan mieleen jäävä, …. noita kaikkia mietin matkalla kohti Grossglockneria ja Frans Josef Höhea. Maisema oli – – noita kaikkea!
Vuosina 1930 – 1935 tehty Hochalpenstrasse pitää sisällään monta tarinaa, legendaa, historiaa…
Alpenstrasse oli huikea. Vajaan 50 kilometrin matkalla on (virallisesti) 27 kehreä, – siis mutkaa. Varmaan siinä oli niitä sata! Mutta erinomaisen hyvä kuljettaja, tasaista ja varmaa oli kyyti, minkä molemmat ihan erikseen totesimme. Ja molemmat totesimmme toisillemme liki yhtä aikaa, ettei haluttaisi, eikä lähdettäisi ajelemaan onnikalla Alpeilla, vaikka sitäkin on tullut joskus (paljon) nuorempana tehtyä. 😉
Johannisberg (3460 mpy), joka on kuvassa oikealla, paljastui puolenpäivän kieppeissä, mutta vasemmalla oleva Grossglockner pysyi huipultaan pillvien peitossa. Hienoa tuolla oli! Ei satanut, näki kauas, mietti kaikkia maailman ja vuorten valloittajia. Grossglockner on huiputettu ensimmäisen kerran jo vuonna 1800! Ja keisari Frans Josef vieraili tuolla samalla paikalla kuin me tänään vuonna 1864 (?). Ja siitä lähtien jo keisaria majoittanut suku on pitänyt paikalla ravitsemusliikettä. Perinnettä on!
Eikä Itävallan korkein vuori ollut ainoa ainutlaatuinen juttu, joka tuli nähtyä. Franz Josef Höhellä on murmeleita – niitä näimme paljon. Liki kesyjä olivat. Ja kummasti ne huvittivat, sillä meidän suvussamme on ihan oma Murmeli. Isolla M:llä. Me lapset puoliskoinemme ja lapsinemme kun kutsumme äitiäni Murmeliksi.
Aiemmmin on nähty murmeleita Pöytävuorella Cape Townissa, mutta siellä ne olivat kovin laiskoja, pulleita, ottivat vain aurinkoa kivillä retkottaen, mutta nämä alppi-murmelit olivat touhukkaita, vekkuleita otuksia. Kuulimme yhden viheltävänkin, piipaavan itse asisassa. 😉
Sitten näimme alppinaakkoja. Monta. [kuviakin on … ] Nekin ovat enemmän kuin tavallisia tuolla, mutta sitten jotain, mikä EI ole tavallista on vuorikauris! Montakin näimme. Monta vuotta alueella ollut matkaopas ei ollut kuin kerran tai pari aiemmin nähnyt, joten meillä kävi tuuri, sillä alppivuoheksikin nimetty eläin näyttäytyi tänään monta kertaa.
Tai niitä oli siis monia. Minulla on muutamia otoksia, jotka vaativat vähän työstämistä, julkaisen sitten myöhemmin…
Retkillähän olennainen osa jutusta on ruoka: nautimme salaattilounaan, minkä jälkeen Pehtoorilla olikin vaikea valinta edessä. Millainen kakkupala? Pitkän pohdinnan jälkeen jälkeen Apfelstrudel vuorossa tänään. Kohtelias mies kun on, sanoi, että tekemäni on vähintään yhtä hyvää 🙂 [ohje KLIKS]
Maisemakuvia on mielettömästi [tänään yhteensä yli 300 otosta], nyt ei pysty työstämään niitä. …
Paluumatkalla jo helle, ja tunnin pysähdys Heilige Blutissa. Pikkuruinen Alppi-kylä, jossa merkityksellisintä lienee se, että kirkon torni on linjassa Grossglocknerin kanssa.
Kaunis goottilainen kirkko, kävimme sisälläkin [sitä ennen nuo kauniit iltapäivän virkistys -Aperolit]
mutta ihan ylimääräisenä plussana retkellä oli tuon kylän hautausmaa.
Tehän tiedätte minun fiksaationi hautausmaihin: Meksiko ja Umbria tähän asti ehkä erikoisimmmat – ja tänään ihan erikoisia juttuja.. Teenpä niistäkin sitten kotosalla erillisen postauksen… Mutta tähän kuva hautausmaan nurkassa olleesta ”Meidän uhrimme vuorille” – nurkkauksesta. Kuvassa näkyvään kirjaan on kirjattu Heiligen Blutten ne kaikki henkilöt, jotka ovat kuolleet vuorilla… Jotenkin karua, mutta myös – romanttista? melankolista? raatelevaa? – En tiedä, mutta minulle uusi juttu.
Ennen viittä olimme takaisin. Ja tänään poikkesimme ruokatavoistamme; kävimmme kylillä syömässä. Koivu jo kyselikin paikallisesta ruokakulttuurista, Kerronpa siitä joku päivä, mutta sen verran voin sanoa, että tänään päästiin asian ytimeen.
Ruoka oli vähintäänkin erinomaista. Ne lihapullat! Eikä alkuruoan ”seivästetty tonnikala” ja avokadokaan olleet millään tavoin vastenmielisiä: päinvastoin. Ja miljöö!! Lutter & Wegner oli erinomainen ruokapaikka!
Yöllä oli ollut ilotulitus, Itävallassa on Saksan kannattajia, ja meidän hotelli(kompleksi)n johtaja on saksalainen. MM-jalkapallo on ISO asia, mutta melkein ihan sama meille, ei häirinnyt yöunta, emme tienneet moisesta mitään.
Aamiaisella vielä pohdimme, vaihdetaanko patikkaryhmää, oli hyvä kun oli mahdollisuus valita … sitä pohdittiin mahdollisille viime minuuteille asti. – Ja lopulta vaihdettiiin ”tavisporukkaan”. Nyt kun päivä ja patikka on takana, olen tyytyväinen, että vaihdettiin.
Tänään ehdin ottaa 250 kuvaa, eivätkä se ole vain hytteltä. 😉 . Tunti kauemmin oltiin liikkeellä, mutta minullakaan ei verenmaku suussa, ei mitään lommoposkimeininki, muistutti La Gomeran ja meidän omia patikkareissuja; liikutaan, rasittuu, mutta on mahdollisuus pysähtyä, on mahdollisuus kuvata ja kaikin puolin nauttia, ei niinkään urheilla. Vaikka kyllä tänäänkin nousua liki 500 m ja matkaa yli 10 km. 🙂
Päivän kohteenä Poserhöse noin 1600 m mpy. Se valitaan kun ei päästä Graukoplerille, niin kuin esimerkiksi tänään ei päästy. Hyvä reitti tuokin.
Aamulla sumuista, liki sateista. Kävelimme aluksi kaupungin läpi, jatkoimme Wilhelm I promenadea. Pitkään tasaista, no joo, viehättävä reitti… Muutaman kilometrin jälkeen lähdimme nousuun, noustiin ja noustiin. Ja pysähdeltiin. Sumuista, välillä vähän satoikin. So what.
Me hiljalleen yritimme sulautua uuteen ryhmään, menihän se.
Puolelta päivin olimme hüttellä. Turhankin tuhti lounas, ja tietysti Hütten emännän omatekemä mehu ja snapsi. Tänään mustikkaa molemmat. Ei valittamista. Vaikea mennä sanomaan kump oli parempi.
Vihdoin opimme, miten pientä snapsilasia pidetään oikein; kolpakko-ote.
Palatessa näkymät Bad Gasteiniin hulppeat. Semminkin kun paistoi aurinko!!! Villa Oranian ovenpieli-mittari näytti +25 C kun palauduimme.
Ja allaolevassa kuvassa itävaltalainen tapa merkitä matka. Ja HUOM…. reitin numero ja tuo itävallan lippu – merkki .. vrt. Virpiniemi (viikon takaa…. :D))
Ei kantoja kaskessa, mutta komeita siinä sivussa….
Huomisen reittiä jo tähyillään….
Yksityiskohdat ovat tärkeitä … 😉
Lounaan jälkeen matka jatkui…
Ja koskaan ei ole niin kiire, etteikö alppinisti-Pehtoori ehtisi Sacher/suklaakakkua syödä.
Tänään hotellilla vähän ennen neljää, eikä voi väittää, etteikö olisi väsyttänyt. Ei pahasti. Kaupassa käytiin ja syömässä,… hieman tupisin itävaltaisen ruoan tasosta… Palannemme asiaan.
Vaellusviikon ensimmäisen päivän ohjelmasta luki viikko-ohjelmassa näin.:
Aloitamme ensimmäisen vaelluksen Angertalista ylös kohti korkealla sijaitsevaa Gadaunerer Hochalmia. Lounas Feldinghüttellä (sis. hintaan) lehmänkellojen kilistessä taustalla. Laskeudumme pehmeitä metsäpolkuja pitkin takaisin bussille, joka kuljettaa meidät Bad Gasteiniin viikon ensimmäiseen After Walkiin. Bussimatka kestää n. 15 minuuttia. Vaellusaika (sis. lounaan): n. 6 tuntia.
No jotensakin noinhan se meni. Lounas vain oltiin eri paikassa.
Hyvin hiljaisessa yössä hyvin nukuttua aamun usvaisessa säässä lähdimme bussilla kohti Angertalia. Meitä oli yli 20 ja jako kahteen. Satuimme oikein mukavaan porukkaan ja sitten ei muuta kuin kohti huippuja.
Vaellus alkoi 1200 metristä, nousi yli 1800 metriin. Matkaa tuli koko päivän aikana sellaiset 10 kilometriä. Piece of cake? No joo, tällaisia heittojahan sitä on tehty. Vastikään mökillä tehtiin reiluun kolmeen tuntiin 16 kilometrin patikka, ja paisteltiin makkarat välissä. Ja korkeuserojakin oli. Siis? – No ei ollut ihan sama juttu. Alpit ja Saariselän tunturit ON eri juttu. Tiedetäänhän se. Toki tiedetään.
Tänään patikka alkoi sellaisella ”löysät pois” -nousulla. Siinä ensimmäisen 20 minuutin aikana vannoin, etten koskaan enää, en-koskaan-enää-milloinkaan-missään-tapauksessa lähde mihinkään patikoimaan. Reidet huusi hallelujaa ja hengitys vähintäänkin tiheä. Muulla ryhmällä ei mitään ongelmia. Tai noh, myönsivät että oli kipakka nousu. 200 m korkeuseroa ilman pysähdyksiä. Kuvasinko? No, hyvänen aika en! Hyvä kun jaksoin kuvauskalustoa ja kehoani kantaa.
Kunhan tuo alku oli selvitetty, hengitys tasaantunut, aloin muistaa, miksi patikointi on minun/meidän juttu. On vaan niin mukava kävellä. Katsella. Kuvata? No edelleenkään en ottanut kameraa ja putkia repusta. Semminkin kun maisemat kovin samanlaisia kuin Kitzbühelissä jokunen vuosi sitten. Eikä sinistä taivasta. Mutta kaikkinensa mitä mainioin keli. Ei liian kuuma ( 15 – 20 C) eikä satanut. Hyvä hengittää, hyvä tepastella.
Ensimmäiset 2 1/2 tuntia olivat periaatteessa koko ajan nousua. Kun päästiin 1600 metrin yläpuolelle, nähtiin jo ensimmäisen almin niityillä Alppi-lehmiä, paitsi että Milka-lehmiähän ne on. 🙂 Ja alkoi jo ”tuoksua Alpeille”. Ja kovin tuttuja kasveja niityilllä … Gaisbergissa jo niitä kuvasin KLIKS
Puolilta päivin olimme päivän vaelluksen lakipisteessä, Gadaunerr Hochalmilla ja siellä olevalla Baldauf-Hüttellä lounas! Väsymys tipotiessään, patikoinnin riemu päällimmäisenä.
Itävaltalainen lounas jollaiseen edellisellä reissulla emme olleet tutustuneet: Brettljause. Puulautaselle on laitettu tai saa valita kylmiä lihoja ja juustoja, leipää ja muita tykötarpeita. Meidän hüttellä tänään erinomaisen hyvä kattaus.
Ja sitten tyypillisiä alppipatikkalounasjuomia: seljankukkamehua (todella hyvää), radlania (olutta ja sitruunasoodaa) tuotemerkillä Gösser, viinispitseriä (valkkaria ja soodavettä) ja snapsia (tämän päivän talossa tarjosivat päärynäsellaista.
Ja tapaan kuuluu että sitä tuodaan 2 cl ja se kuuluu nauttia hissuksiin, ei mitään Pohjanmaan kautta -meininkiä näiden alppi-ihmisen nähden. 😉
Lounaalla ja sen jälkeen patikointi pelkkää riemua. Otin jo kamerankin esiin. Pehmeä, kostea, alamäkinen reitti toi mieleen Hahnenkammilta laskeutumisen anno domini 2011.
Tämän matkanjärjestäjän vaelluksissa on hyvä – ja huono – puoli se että patikka on tiivistahtista, mikä tarkoitti että oltiin jo kolmelta takaisin kylässä. Sekä Kitzbühelissä että La Gomeralla patikkapäivä päättyi vasta viiden kieppeissä. Sitä ne pysähdykset tekee. Tosiasia on se, että minä [ja minun surkea kuntoni] kävelisin (ja kuvaisin) mieluummin hitaammin – tai siis pysähdellen enempi.
Kun afterwalk/hike alkoi venytyksillä oli se hyvä juttu. Emme jääneet aperolille tai muillekaan drinksuille, meillähän oli täällä omassa huushollissa kuohuvat kylmässä, ja minulla sikälikin ”kiire” että oppaalla oli minulle lainaksi usb-piuha, joten pääsin purkamaan eilisen ja tämän päivän kuvasaldon [joka oli lopulta aika vaatimatonta]. MUTTA: vielä ongelmia näiden kuva-asioiden kanssa. Tämä pikkuinen reissuläppäri vetelee viimeisiään ja toiseksi kuvanpienennysongelmia.
Ilma? illalla satoi. Ei haittaa: kävimme syömässä – Salzburger Hofissa ei eilisen kaltaista hulabaloota, ja erinomaista itävaltalaista chardonnayta oli tarjolla.
Huomenna uusi päivä, ja josko tämä kuvatoimituskin jo toimisi paremmin.
Kuinka helppoa matkustaminen onkaan? Heräät 3.40, käyt suihkussa, föönaat hiukset, huristelet lentokentälle, jossa poimitaan umpipainava laukkusi ja pistetään menemään kohti Itävaltaa. Itse menet koneeseen, otat torkut, Helsingissä lentokentällä puolitoista tuntia, käyt aamukahvilla (toisella jo) ja menet taas lentokoneeseen, jossa tarjotaan puuhapaketti, joka sisältää tulikuumaa broileria ja (pahaa) perunamuusia (jäipä sitten enimmäkseen syömättä), kuuntelet miehen juttuja ( 🙂 ), ja sitten yhtäkkiä olet sateisessa Salzburgissa, reilun tunnin bussikyydin jälkeen Gastein-laaksossa, ja sitten Bad Gasteinissa, jossa opas ojentaa hotellihuoneen tai paremminkin ”apartementin” avainkortin ja toivottaa tervetulleeksi. On puolipäivä. Helppoa ja huoletonta on! Sopii meille. Elämä on. Loma on!
Sade on lakannut, näkyy jo sinistä taivasta, ja lämmintäkin lähemmäs + 20 C.
Villa Orania on majapaikkamme tulevan viikon. Takana näkyvässä Salzburger Hofissa on aamiaiset ja illalliset, siellä on saunat, ja muuta tarpeellista.
Tässä meidän ”luxuryssä” onkin meillä oma keittiö! Ja minulla tällainen hieno bloggausnurkkaus. Pikkuinen kaksio siis. 😉
Paljon enemmän kuin osasimme odottaa. Niin ja parveke.
Käytiin tietty käveleskelemässä ja otin tietysti paljon! kuvia tästä kylästä, jotta voisin liitellä tähän.
Kylässä todella on isot korkeuserot, ihan pohkeiden venytyksestä kävi iltapäiväkävely [hyvä on tulo-Aperolit tulimme myös nauttineeksi] pitkin katuja. Hieman kulahtanut vaikutelma paikoin jäi; täällä ei ole mitään Kitzbühelin kaltaista pittoreskia, elitistäkiin, uutta – vaan hieman näyttää kylä elävän menneen maailman kaihossa vielä. Ehkä emme vielä oikein löytäneet ydintä…
Kaupan löysimme. Iso Spar parin korttelin päässä. Müslipatukoita ja energiajuomaa huomiseksi ja jääkaappiin kuohuvat odottamaan illalla palaavia patikoijia… Auringonkukkia minun piti saada.
Ja nyt sitten niitä kuvia?? Ei onnistu, argh! Olen ottanut väärän piuhan mukaan. Nuo pari kuvaa tuossa edellä kännykameralla otettuja, mutta kaikki muut otokset ovat kamerassa, josta en saa niitä pois, koska minulla on mukana vääränlainen piuha!!! Erinäisiä toimenpiteitä jo tehty, että huomenna olisi muitakin kuin kännykuvia.
Illansuussa oli tiedotustilaisuus kaikille eri patikkaryhmille: taviskävelijät, Nordic walking-, Alppi-vaellus-ja Alppi-vaellus+ -ryhmät. Kyselin jo, josko voisin heti pudottaa meidän luokituksen [Pehtoori joutuisi minun vuokseni ”jäämään luokalle”), mutta oppaat kehottivat huomenna kokeilemaan, ja jollen onnistu, voimme siirtyä ”plussattomaan luokkaan”. Pitäkäähän peukkuja että patikkakirjeenvaihtajanne huomenna pärjää…. 😉
Infon jälkeen oli aika illalliselle. Ei huono. Puoliksi buffet, puoliksi annostarjoilu. Kerron joku päivä lisää….
Nyt pakkaamaan reppu, lepoa, sillä aamulla klo 8.45 on kokoontuminen tuon kellon alla. Nousu liki 2000 metriin alkaa. 🙂
PS. käyttäkääpä te hyvät blogiystävät huominen kesäkuvakisaan vastataksenne.
Vieläkin näyttää siltä, että joka toinen osallistuja voittaa ….
