Jouluostoksilla

Wien olisi ollut – ainakin periaatteessa – mitä oivallisin jouluostosten teolle. Isoja tavarataloja, kauppapasaaseja, kilometrien mittainen Mariahilfer Strasse, joka on (kuulemma, – mehän ei edes käyty) täynnä putiikkeja, merkkiliikkeitä, pari kadullista maailman muotitalojen (Gucci, Vuitton, …),

monia outlet-myymälöitä, uniikkeja putiikkeja, kaupungin aukiot täytetty kojuilla, joilla mitä mukavimpia käsitöitä ja joulukoristeita.– ja mitä me teemme? Saamme ostetuksi toisillemme joululahjat. Ja muutaman muun pienen paketin, vähän herkkuja.

Näyteikkunaostoksia toki teimme Wienissäkin. Bongasin mm. mukavannäköiset ”city-lenkkarit”, melkein juhlakengät seuraavalle sulalle kelille. Lähemmin tarkasteltuani (lue: kun näin hinnan) totesin, että olivatkin oikeastaan aika töpön näköiset. 😀

 

Schönnbrunnin joulutorilta sitten ostin kaulimen. 😉

Niinpä sitten on ollut kohdattava jouluostokset koti-Suomessa. Sitä paitsi minusta on ihana antaa lahjoja. Nuoriso kun oikeasti tarviikin – ja Apsulle tietysti! Siis ei muuta kuin tänään heti aamusta kaupungille vakaana aikomuksena hankkia paketoitavia juttuja. Eikä tänään niin paha ollut olla shoppaamassakaan. Lähes kuusi tuntia ja monta sataa euroa kulutin kaupungilla. Ja kävin jopa Kärkkäisellä, joka on ollut minulla jo vuosikausia boikotissa. Mm. sen kytkökset Magneetti-lehteen (ja sen edeltäjiin ja seuraajiin. Muistatteko vielä sen henk. koht. jutun kun kuvani pöllittiin täältä blogista, muutettiin ja liitettiin rasistisen jutun yhteyteen Magneetti-lehdessä ? Mutta tänään siis kuitenkin Kärkkäiselle. Ja miksikö? No kun siellä on se Volkkari-sarja, jota Apsu on toivonut ja jota ei muiden kauppojen lelulehdissä ole näkynyt ja jonka Beetle-mummi tietysti halusi pojalle joululahjaksi ostaa.

Nyt melkein kaikki lahjat on jo paketoitukin.

JOULUKALENTERI 2018 

Terveisiä joulupukilta (Wienistä)

Wienin kuvasatoa

Olen tässä illan valinnut ja muokkaillut Wienin kuvia. Kahden ensimmäisen päivän sato pitäisi (huom. pitäisi) olla suunnilleen valmiina… En paljon selittele. Edellisten päivien päiväkirjamerkinnät kertonevat mstä näissä on kyse…  Huomenissa kuvamatka jatkuu. Toivottavasti. Sillä on ollut vähän ”ruuhkaista” tämä muutaman päivän jälkeinen kotiinpaluu… 

Ai niin, ennen kuin alatte katsella noita ottamiani ”still”-kuvia, tässä puhelimen, tai siis Googlen, ihan itsekseen tekemä ”elokuva” matkalla. Heti alkuun on kuva meistä ja tyttären kuudesta mökkivieraasta, jotka tapasimme Helsingin lentokentällä matkan aluksi…  KLIKS (oikean reunimmainen)

Ja tässä sitten satunnaisia otoksia matkan varrelta. 
Klikkaa ensimmäinen kuva isoksi, ja sitten voit liikkua oikean reunan nuolella eteenpäin. .. 

Joulutoreilta palattua

Kotona ollaan. Ja tässä ensimmäinen kooste matkalta:
”Hajahuomiota Wienistä ja wieniläisistä – ja joulutoreista”

 

Nuorilla on oikeat kengät, varrelliset talvikengät, bootsit, nilkkurit, eikä vain Conversen tennareita ja nilkat paljaina, kuten suomalaisilla teineillä ja vähän vanhemmillakin nuorilla tuppaa olemaan.

(Yllättävän?) monilla wieniläisnaisilla on botoxia huulissa. Minusta se on hassun näköistä. Oletin, että wieniläiset (naiset) ovat tyylikkäämpiä.  Toisaalta keli ei oikein ollut suosiollinen tyylikkyydelle. 
Tai ehkä me näimmekin vain turisteja? – Kaltaisiamme läskipohjakengissä ja toppatakeissa kulkevia matkailijoita Italiasta, Englannista, itäisistä naapurimaista (slaavialaisia kieliä puhuvia oli paljon)?

Wienissä tuuli yllättävän paljon, ja kovaa. Vain viimeisenä päivänä oli lähes tyventä. Sadettakin oli enemmän kuin olin osannut ajatella tähän vuodenaikaan kuuluvaksi. Jopa vedensekaista räntää. En tiedä, oliko se poikkeuksellista vai tavallista, joka tapauksessa sateenvarjo ei turhaan ollut mukana.

Ei nuoret, eivätkä muutkaan, kulje kadulla koko aikaa kännyköihin tuijotellen. Toki kännyköitä katsellaan ja pysäkeillä ja metrossa niitä räplätään, mutta ei koko aikaa, eikä kävellessä.

 

Joulutoreja oli paljon enemmän kuin olimme osanneet odottaa. Mekin kävimme ainakin kymmenellä. Niitä oli monenlaisia: St. Stephansdomin ja Schönnenbrunnin aukiolla taisivat olla samaa ”sarjaa”: tummanvihreitä kojuja, mukit molemmissa punaisia saappaita ja sydämiä, paljon teollisia tuotteita ja ne olivat paljolti samoja näiden kahden ”ketjun” toreilla. 

 

Meidän ”omalla” Am Hofin torilla oli enemmän ruokaa ja juomaa kuin muilla missä kävimme. Se oli ainoa tori, jossa oli samppanjabaari ja ihania juustoja muutamassakin kojussa. Mukit olivat vähän gootti-henkisiä; yhden glühweinin nautimme viimeisenä iltana puoliksi.  Ja pari juustoa ostimme kotiin tuomisiksi.

Viereisellä torilla oli pelkkiä BIO-tuotteita (mitä sitten tarkoittikaan) ja käsitöitä, joiden tekijät itse olivat kojuissa. Belvederen linnan pihalla oli aika isoja kojuja ja mukit vähän kuin lasten mukeja. Innere Stadtissa oli aika monta valkoisten kojujen toria, niistä oli mielestäni enemmän ”helyjä”,  lasisia koristeita, koruja ja sisustustuotteita jne. kuin muilla toreilla. 

Suurin torialue on Raatihuoneen torilla, jossa on myös luistinkenttä, huvipuisto, kahvila, paljon kaikkea. Sen läpi vain kävelimme. Jotenkin ahdisti. 

Vähän hämmästytti se, että niissä vähissä kaupoissa, joissa käytiin, eivät soineet joululaulut. Eikä noilla toreillakaan ollut ämyreitä, joista olisivat  ”kulkuset” tai ”White Christmas” raikunut. Tonttuja oli aika vähän, enkeleitä ja jouluseimien hahmoja sitäkin enemmän – mikä nyt ei oikeastaan hämmästytä.

Jouluvaloja, kynttelikköjä ikkunoissa tai tuikkivia valonauhoja parvekkeiden kaiteilla ei ollut oikeastaan ollenkaan. Joulutähtiä ja muita kukkia oli monissa ravintoloissa, hotellin respassa, kauppojen tiskillä jne.

Ravintoloissa tarjoilu ja koko touhu sujui nopeasti ja jouhevasti.

Wien on hyvin siisti kaupunki. Mihin varmasti vaikuttaa se, että joka korttelissa on roskis ja roskaamisesta saa 50 € rikesakon. Ja graffiteja ei juuri nähty. Aika paljon tupakoijia oli, muutamat ravintolat näyttivät sallivat tupakoinnin, ja ihmiset polttivat kadulla kävellessäänkin. Sellaista ei paljon Suomessa enää näe.

Hintataso (keskustan alueella) on vähintäänkin Suomen hinnoissa, paitsi että ruoka ja viini olivat sekä kaupassa että ravintolassa halvempia kuin Suomessa.

 

Tänään lähtöaamulla sitten vielä suihkuttelut, nopea pakkaaminen, aamiainen ja hotellin respan kautta tilattu vakihintainen (44 €) taksi lentokentälle. Olimme todella hyvissä ajoin; reilusti yli kaksi tuntia ennen lennon lähtöä, mutta bag droppiin pitkä ja hidas jono. Silti jäi aikaa vielä käydä kahvilla ja ostella muutamia herkkuja tax freestä.

Oulun lennolle ehdittiin hyvin, mutta lento lähti myöhässä, kun odoteltiin pari matkustajaa. Milloin ja millä perusteella noin tehdään? – No mutta kuuden jälkeen kotona Rantapellossa. Siis reilut kymmenen tuntia kohteesta kotiin. Ei yölentoja, ei pitkiä vaihtoja, varsin hyvin sopi meille.

Hyvä reissu, oikein hyvä. Wieniin voisin lähteä toistekin; nyt jo osaisi vähän liikkuakin, ja olisi vielä paljon nähtävää, siellä on hyvä kävellä. 😉 

Ehkä seuraava reissu joskus keväiseen Wieniin? Tai kyllä olisi jo Rooman vuoro! 🙂

PS. Näitä Wien-postauksiani lukiessa pitäisi soida taustalla tämä… KLIKS

 

 

Kiitos, Wien!

Viimeinen Wienin päivä. 

Olimme jo hyvinkin kahdeksalta aamiaisella. Ja melkein ehdimme yhdeksäksi Sisi Museumin ovelle. Olisimme ehtineetkin, mutta teimmepä taas sellaisen pienen ylimääräisen aamulenkin. Noh, kun ei satanut, ei ainakaan paljoa, eikä juuri tuullutkaan, oli hyvä käveleskellä. 

Hofburgissa on samassa yhteydessä sekä Sisi Museum, hovin SIlver Collection että kuninkaalliset huoneistot. Siis oikeastaan kolme museoa yhdessä. Kuvatahan siellä  – kuten ei eilen Schönbrunnisskaan – saanut, mutta kyllä olivat nämäkin museot tutustumisen arvoisia. Varsikin Sisin elämästä kertova museo-osuus oli hyvin tehty. Siellä oli hänen arkielämäänsä tallennettuna, nimenomaan esineiden kautta. Mm. hänen hammaslääkärinsä välineistö, matkanesessääri (pieni matkalaukku!), puolapuut ja muu ”kuntosalivälineistö”, jota hän eittämättä tarvitsi pitääkseen uumansa (liki sairaalloisen) hoikkana. Museossa oli menukortteja, käytettyjä hansikkkaita (iso lippaallinen), kokonainen junavaunun hytti, – kaikkinensa minulle ainakin hyvin elävä museo. 

Museon jälkeen hiljalleen kulkeuduimme Tonavan kanavan varteen. Kanavan betoniseinät ovat täynnä graffiteja. Luvan kanssa ovat siellä: Wienin kaupunki on jokunen vuosi sitten antanut luvan spraytaitelijoille maalailla tuolla ja nyt ei juuri muualla graffiteja enää näy. Aika fiksua. 

Kävimme myös Pietarin kirkossa (Peterskirche), joka sattui kohdalle, ja puolelta päivin olimme jo Hard Rock Cafessa, jonne tullessa askeleita se 10 000. Aperol Spritz minulle, flunssapotilaalle kuumaa juotavaa. Vastoin tapojamme emme ostaneet kenellekään perheenjäsenelle paitoja,  – nyt olivat merkillisen rumia kuosit ja mallit, eikä baari/ravintolakaan ollenkaan niin hieno kuin mitä on Euroopassa ja eri mantereilla nähty. Noh, tulipahan käytyä. 

Jatkoimme matkaa, katselimme kaunista Wieniä, sen avaria katuja, jykeviä, arvokkaita, aina korkeintaan vain viisikerroksia taloja, löysimme keskustan alueen suurimman tavaratalon/ostoskeskuksen, jonne en sittenkään halunnut sisälle. Jatkoimme matkaa, – ja ylläri! Kohdalle sattui Jamie Oliverin Wienin ravintola: välittömästi hoksasimme olevan lounaan aika.

Pehtoorille pesto carbonara (monessakohan maassa on sen testannut) ja minulle Crab Bruschetta. Ui-jui, aina tämmöinen kotiruoan voittaa! Eikä maksanutkaan paljoa. Ja taas taapertaminen jatkui. Kävelimmme, kävelimme, välillä ripsi vettä, tänään ei oikeastaan tuullut koko päivänä, mikä meitä ilahdutti. 

Ja sitten – vihdoinkin – shoppaamaan joululahjoja. Mutta kun ei meistä paljon ole kauppoihin menijöiksi… Jotain kuitenkin.

No mutta Apsulle ja Taunolle jotain. Ja sitten minulle!!! Pehtoori hankki minulle joululahjan. Sovittelin parissakin kaupassa – ja todellakin mieluinen on lahja  – josta tiedän vasta jouluna. 🙂 

Iltapäivän huilaus hotellissa, ja niinhän sitten taas, viimeisen kerran tällä viehättävällä lomalla, kävelimme ”alas”, kohti ydinkeskustaa, ja pienen vekslailun jälkeen päädyimme kreikkalaiseen ravintolaan. Kreikkalaiseen?! Vastoin kaikkia periaatteitani: ei Itävallassa mennä kreikkalaiseen ravintolaan! Eihän? – Paitsi tänään. Eikä yhtään harmita.

Oli niin hyvää. Tuli ihan liiaksi syötyä.. mutta sitten taas kävelemään (tänään ennätys tälle lomalle yli 23 000 askelta/päivä), tosin piipahdimme vielä ”meidän kotijoulutorilla”, vain kuvaamassa. 😉

Hoksasin tuossa, että joulukalenterikuvat ovat jääneet näinä Wienin-päivinä lataamatta, mutta onhan se viimevuotinen kalenteri: aika kivoja luukkuja, katselin juuri itsekin. 😉 http://www.joulukalenterit.fi/kalenteri/satokangas/ 

Ja kunhan kotiudun laittelen väliin jääneet kuvat: täällä sateisessa Wienissä on kyllä ollut jouluakin joulukalenteriin asti kuvattavaksi.

http://www.joulukalenterit.fi/kalenteri/satokangas/

Habsburgien maailmassa

Aamulla satoi vettä. Jo aamulla. Aamupäivälläkin satoi, ja iltapäivällä ja illalla. Puolenpäivän jälkeen pari, kolme tuntia sateetonta liki aurinkoista säätä. Ja sen aurinkoisen ajan me sitten olimme sisällä: Hop on, Hop off -bussin kyydissä ja Sacher-kahvilassa. 

Mutta siis, aamulla lähdimme metrolla (asema melkein hotellin edessä) kohtia Schönbrunnin linnaa ja puutarhaa. Muistan hyvin kun kävimme siellä edellisellä Wienin matkallamme. Ja nyt vasta muistan, että se olikin kesä 1980 –  eikä 1978 kuten olemme tässä monta kertaa ajatelleet. Mutta kuitenkin: siis 38 vuotta sitten olemme olleet Schönbrunnissa aiemmin, ja oli kyllä tänään jännä huomata, kuinka paljon siitä kuitenkin muistaa… Ehkä juuri sen vaikuttavuuden takia. Silloin oli kuuma, silloin turisteja oli ihan mahdottomasti, silloin me olimme nuoria. 

Tänään aamusella ei juuri jonoja, oli hyvä kulkea linnassa, ihmetellä, ihastella, miettiä  Maria Theresian ja Sissin elämää, katsella puolen Euroopan hallitsijan työhuonetta, olla ymmärtämättä vuosisatojen kulkua. Muistaa oman opiskeluajan alkua, jolloin luin – liki hurmioituneena, ahmien, koko ajan lisää kirjoja hamuten – eurooppalaisten monarkkien ja kansallisvaltioiden synnyn vaiheista, – olisko jopa niin, että jo pääsykokeissa vai sittenkin yo-kirjoituksissa, oli ollut kysymys ”Wienin kongressi” tai ”Euroopan hullu vuosi 1848”, ja kyllä täytyi osata nuo, koska sekä reaali että pääsykoe menivät hyvin. Merkillisiä flach backejä, tietoja menneinä vuosikymmeninä opituista asioista. Liki hämmentävää. 

Nousimme Schönbrunnin kukkulallekin, Itävallassa on hyvä vähän ”patikoida” – eikä vesisade ole sitä ennenkään estänyt. Kannatti nousta. Kierroksen jälkeen museokauppa oli erinomainen, äidille joululahja ja itsellekin jotain pientä. Samoin joulutorilta, – sellainen siis täälläkin. Ihania, erikoisia, käsintehtyjä, uniikkeja joulukoristeita ja muuta mukavaa olisi ollut tarjolla vaikka kuinka paljon. Kaksi pientä puuenkeliä ostin. Tulette heidät vielä näkemään. Ja koristekaulin. Wuhuu. Yritän kastajaisiin jotain pikkuleipiä…. 

Puolilta päivin nousimme taas Hop on -bussin kyytiin, ja saman tien sade taukosi. Bussi kiersi kaupungin eteläreunoja, ja kun olimme Muesokorttelin reunalla, oli matka päätöksessa ja meillä lounasaika. Ja olihan se aito, ainoa, oikea, kallis, ei nyt niin hirveän erityisen hyvä, mutta kuitenkin herkullinen ja ainutkertainen Sacher-torttu, käytävä maistamassa.  

Tauon jälkeen päätimme taas vähän kävellä: kohti hotellia ostoskatujen kautta. Kuten olin suunnitellutkin Pehtoorin joululahja hankittiin Gössliltä. Ja sitten herkkuja viinikerholle, Juniorille, kastajaisiin ja jouluksi ostettiin Julius Meinliltä, ehdottomasti käymisen arvoinen kauppa.  Ja matka ja sade jatkui! 

Flunssainen Pehtoori meni hotellille, minä piipahdin Votiivi-kirkon sivulaivassa olevassa ”Die Grossen Meister” -näyttelyssä. 

Hetkinen: missä ollankaan? Firenzessä. Tai Louvressa? METissä? Milanossa? Vatikaanin museoissa? – Oli siis kyse replikoista, joita renessanssin taiteilijoiden töistä oli tehty. Oli oikeastaan jännä hoksata, kuinka paljon noista olimme nähneet aitoina eri puolilla Eurooppaa ja NYCissä. Ja taas tuli mieleen, kuten näitä päivinä aiemminkin, mikä saa ihmiset, meidät mukaanlukien, kulkemaan ympäriinsä ja hakeutumaan maailman taiteen huippujen äärelle? Miksi haluamme nähdä Schönbrunnin ainutlaatuisuuden, huikeat peilisalit, Maria Teresian kullatun huoneen tai ties mitä… Miksi huomennakin on aie vielä ehtiä Sissy-museoon? 

Meihinkin (minuun) SIssy on tehnyt niin vaikutuksen, että hotellille ostettiin Habsburg-piccolo  huomisia reittisuunnitelmia siivittämään? 

No ensin illan ruokapaikan valinta. Tänään todellakin teki jo mieli jotain muuta kuin paikallisia liharuokien klassikkoja: niinpä salaattia ja kalaa kaipasimme. Ja pääsimme kuin pääsimme Zum Schwarzen Kameeliin, vaikka meillä ei sinne varausta ollutkaan. 

Merianturaa kaukana merestä, salaattia ja grillattuja kasviksia. Kuinka hyviä olivatkaan. Valkotakkisten miestarjoilijoiden (valkoiset takit ravintolahenkilökunnalla täällä on hyvin tavallista) moitteettoman ja varsin jouhevan tarjoilun myötä ruoka oli erinomaisen hyvää. Kuin myös ohessa nautittu grüner veltliner vuodelta 2011. Ympärillä vilkasta tiistai-illan ravintolaelämää… Olipa juhlahetki sekin. 

Ja sitten taas tuuleen ja tuiskuun kohti hotellia. 

Nuorten kanssa aktiivista chattailyä: tyär on pidennetyn viikonlopun meksikolais-ranskalais-saksalais-itävaltalais-ystäviensä kanssa viettänyt. Kaikki oli mennyt hienosti: rantasauna Hangasojan varressa oli hurmannut ulkomaalaiset, jotka olivat paitsi käyneet hangessa, myös pulahtaneet purossa, syöneet porolasagena, käyneet poro-ajelulla, Kaunispäällä munkilla, Kuukkelissa, pulkkamäessa ja kappelissa. Ja Lapin hulluus oli kuulemma iskenyt. 😉 

 

Nyt keräämme voimia huomiseen: tiedossa ainakin yksi museo, parikymmentätuhatta askelta, hyvää ruokaa, joululahjaostoksia, lomailua, paljon kuvia ja  toivottavasti hyvin vähäistä flunssailua ja vielä vähemmän sadetta. 

 

Kaupunkikulttuuria Wienissä

Läppärini on niin täynnä, että se ei jaksa pyörittää kuvien latausohjelmaa, saatikka, että voisin mitään muokata tai ladata tänne blogiin. Tämä on ollut odotettavissa, tein jo kotona varotoimia, mutta eilen illalla koneen ”mitta tuli täyteen” ja tältä osin se lopetti yhteistyön. Mikä sitten valvotti minua: yöllä jo keksin ratkaisun, joka ei sitten aamulla pelittänytkään. Olen lievästi sanottuna hukassa asian kanssa: minähän en osaa reissuissa olla, jollei kuvien purkamiseen, valintaan ja muokkailuun kulu tunti tai pari ja siihen sitten vielä blogin kirjoittaminen ja kuvien liittäminen iltayöstä. 

RAATIHUONE

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi ottanut kuvia tänäänkin varmasti parisataa, mutta minä en voi niitä nyt tähän liittää. Sitä vaikeuttaa sekin, että blogialusta (WordPress) päivittyi todella isojen muutosten kera juuri lähtöä edeltävänä iltana, mikä on periaatteessa  pitemmän päälle hyvä ja hieno asia, mutta ei ole nyt mukava opetella iltaisin pienellä matkaläppärillä tätä käyttämään (huomaatteko, että en esim. ole vielä löytänyt, miten teksti tasataan molempiin reunoihin, miksi sanat tahtovat kirjautua pötköksi ja miksi taustavärejä tulee vahingossa etc.) Siis bloggaaminen on nyt paikoin mahdotonta ja ainakin paljon tavallista työläämpää, mistä olen omasta ja teidän lukijoiden puolesta hyvin pahoillani. Mutta samaan hengenvetoon totean, että saatte sitten viikonloppuna kuvallisen nojatuolimatkan Wieniin. Kotona puran kuvasaaliini juttuineen nopeasti. 

Ja!! Onhan minulla uusi Leican kameralla varustettu puhelin, jolla olen sitten tänään ”ottanut räpsyjä” kuten sanonta kuuluu. Niillä kuvilla nyt näitä matkahöpinöitäni kuvittelen. Joten ei niin kauhean  paha tilanne. 

LUONNONHISTORIALLISEN MUSEON EDESSÄ BUSSIA ODOTELESSA

Maanantaiaamu Wienissä avautui meille eilistä aikaisemmin, vähän viileämpänä, mutta niin aurinkoisena, että laitoimme aurinkolasit silmille ja lähettelimme lapsille kuvan!

Hop on -bussin kyytiin tänäänkin (meillä on kolmen päivän lippu) ja kohti linnoja ja vähän Innere Stadtin ulkopuolelle. Toista tuntia oltiin tänäänkin kyydissä: Belvederen kohdalla vasta hyppäsimmme pois.

Emme menneet palatsiin sisälle, vastahan me 40 vuotta sitten sielläkin kävimme, ja siellä olisi ollut iki-ihanan Klimtin näyttelykin, mutta me olemme hänen töitään käyneet katselemassa Prahassa, eikä siitäkään ole kuin 18 vuotta. 😉 Siispä nautimme pihalla  reissun ensimmäiset Glühweinit, – kuuma maustettu punaviini oli ihan tarpeenkin.

Pehtoorilla kun on kurkkukipua ja nuhaa oikein kunnolla. Mehän ei osata reissata ilman, että joku seurueesta ainakin vähän sairastaa.  Kiertelimme aurinkoisessa barokkipuutarhassa, joka oli jo kovin talvinen. Videoklippi on täällä: KLIKS

Joka tapauksessa bussikierros oli taas näyttänyt uusia puolia Wienistä, ja selostuksista opimme paljon lisää tämän maan elämänmenosta, historiasta, arkkitehtuurista ja kulttuurista. 

Katselimme linnan pihan joulutorin  tarjontaa, mutta emme tehneet ostoksia. Ja jatkoimme kävellen takaisin Museo-kortteliin. Albertinassa on Claude Monet´n näyttely.

 

Hänen taidettaan on tullut NYCin Metropolitan Museossa nähtyä, ja pidän impressionistisista töistään kovasti, joten näyttelyyn siis.

 

Oli siellä myös Picassoa, Munch´ia ja  Chagall´a mutta heidän taiteensahan ei ole oikein minun ajatuksieni ja visioideni kanssa ”tyköistuvia”. Mutta Helen Levitt!  Hän oli nimenomaan sotien välisen ajan New Yorkin elämää arkea kuvannut, nimenomaan katukuvausta harjoittanut ja sitä taiten hallinnut naiskuvaaja, jolla on sellaista bressonilaista ”hetken kuvaamista”, mikä minua viehättää kovasti. Tässäkin aivan mahtava monikerroksinen kuva! Montako kerrrosta? Tarinaa? 

 

Meillä oli kaiken kaikkiaan hyvä taidekierros iltapäivän ohjelmassa. 

SItten toki jo hieman nälkä flunssapotilaalla, ja kävelimme Grabenilla olevan paikallisen Stockkan tai Il Corte Iglesin kalltaisen tavaratalon kohdalle ja hissillä ylös: 7. kerroksen on Sky Bar, josta näkymä yli Wienin keskustan ja suoraan St. Stephanin torniin.  Pieni lounas (leikkeleitä ja juustoa, leipäpalanen) sekä lasillinen Burgenlandin Blaufränkisch-rypäleestä tehtyä paikallista oivallista lämmittävää viiniä. 

Ja taas oli hyvä jatkaa matkaa. Ulkona oli jo vähän ripsinyt, satoi hetken rännänsekaista vettä, mutta ei mitään enempää. Kävellen taas vähän eri reittiä hotellille huilimaan. Kun parin tunnin jälkeen lähdimme takaisin keskustaan, olikin satanut jo enemmän; sopivasti olimme olleet pois kaduilta. 

Ja tänään sitten legendaariseen Filgmülleriin  nauttimaan Wiener Schnitzel. Maailmaankuulu! Jonoksi asti väkeä joka päivä. Iso sokkeloinen ravintola, ja kaikki yhden wieninleikkeen vuoksi! Jo vuodesta 1905 asti possun lihasta tehtyä leivitettyä leikettä on täällä tarjottu.

Eikä päällä ole anjovista, eikä kapriksia – ne kuuluvat Milanon leikkeeseen. Joka itseasiassa on tämän itävaltalaisen klassikkoruoan esikuva. Kenraali Radetzkyn sanotaan olleen wieninleikkeen taustalla: hän se ”milanesen” toi Wieniin… Emme todellakaan jaksaneet syödä kaikkea. Mutta kyllä tämä varmasti Wienin matkaan kuuluu kokea. 😉 

Huomenna kohti uusia seikkailuja. 

 

 

 

 

Kirkkojen, kiertoajelun ja joulutorien päivä

Meidän toinen lomapäivä ja toinen adventtisunnuntaiaamu alkoi hyvin. Olimme nukkuneet, – paljon, pitkään ja hyvin. Yhdeksän aikaan hotellin ruuhkaisella, mutta hyvällä, aamiaisella suunnittelimme päivän ohjelmaa. Teimme suunnitelman, joka ei sitten toteutunut lähellekään, mitä meidät kyseessä ollessa voi oikeastaan pitää hyvänä asiana. Olemme siis ottaneet lunkisti. Joskin tänään on kävelty vielä enemmän kuin eilen, vaikkei ollut tarkoitus. 

Sunnuntaiaamuna oli hyvä aloittaa käymällä ”kotipihan”, hotellihuoneemme ikkunasta näkyvässä Votiivi-kirkossa, jossa oli juuri messu alkamassa. Pfarrmesse. Seurakunnallinen messu, josta sitten tämän päiväinen kalenteriuukkukin. Hunajamessu? Kirkossa oli muutama penkkirivillinen paikallisia, ja he toivat  noihin koreihin koko ajan lisää pieniä hunajapurkkeja? – Tuottajat saamassa siunausta hunajasadolleen? En tiedä.  Sepä vaan sattui meille mainiosti. Tämmöinen ”siunattua hunajaa” -juttu. Sillä on meille ihan erityinen merkitys. 

KS.  siunattua hunajaa.. 

Kirkosta kohti maailmallisempi harrastuksia… Kävelemään, katselemaan. Ja sitten kuitenkin pian taas toiseen kirkkoon. Wienin komein, suurin, monen mielestä kaunein kirkko St. Stephani oli taas reitin varrella, joten kävimmepä myös siellä messun aikana. Olipa kaunis ääninen puhuja. Ja kovin on kirkkokin kaunis. Ensimmäistä kertaa kirkossa käydessä me molemmat sytytimme kynttilät omille isimmille, nyt Pehtoorikin omalleen. Ennen vain minä. Vanhenemme mekin, molemmat. 

Matka jatkui kohti ”Hop on, Hop off” -bussin lähtöpistettä. Ja lähdimmepä  sitten sen kyydille. Näitä turistikiertoajeluita on tehty eräissäkin kaupungeissa, vuosien ja reissujen varrella varmaan  kymmenkunta ja kyllä tämä eka kokemus täällä oli paras. Hyvä reitti, sopiva vauhti, selkeä, monipuolinen selostus ja väliajoilla Straussin musiikkia suoraan nappikuulokkeista.

Reilun tunnin saitterin aikana näimme paljon, myös alueilta,j onne emme olisi ilman opastusta ja kyytiä tulleet lähteneeksi. Ja yleensä näiden jälkeen hahmottaa kaupungin ja sen nähtävät paikat paremmin. Vaikka tänään oli erinomaisen hyvä rundi, ei tämä WIenin ”pohjakaava” tahdo minulle aueta. Pehtoori on sitten saanut viedä ja ohjata. 

Tämmöisiä valtavia jokiravintola/majoitius-cruiisereita olii TOnovan rannassa monia,… Kaiken kaikkiaan Tonavan rannalla näytti olevan monenlaista aktiviteettia tarjolla varsinkin kesäaikaan — tosin nyt totesin, että tällaisella talvimatkailussa on paljon hyviä  puolia… Palannen asiaan kotiuduttua..

Saitterin jälkeen oli lounaan aika. Lounashan voi olla myös konditoriassa. Ainakin WIenissä. Ja pääkatu Grabenin varrelta löysimme, emme Sacher-kahvilaa, emme Mozart-kahvilaa, vaan L. Heiner-kahvilan, joka kyllä meille sopi hyvin. Sacher- ja Trûffel-torte kahvin ja orange-punssin kanssa. 

Ja taas oli vanhoilla virtaa kävellä ristiin rastiin. Alkuperäissuunnitelma oli ollut käydä tänään toistamiseen Schönnbrunnin linnassa. Toistamiseen? – Vastahan me 40 vuotta sitten siellä edellisen kävimme. 🙂 Mutta siis se jäi huomiselle… 

Tästä tulikin joulutoripäivä. Kävimme ainakin neljällä, vai viidellä? 

St. Stephenin katedraalin viereisellä torilla pysähdyimme oikein kunnolla, kuvailin,  katseltiin, pidettiin tuulta (tuuleeko täällä aina näin kovaa ja paljon?) ja sitten ostimme ensimmäiset joulutorimukit ja punssit. Lämmintä tuoreista appelsiineista puristettua mehua, inkivääriä ja tilkka Stroh-rommia. Ehkäpä tällaista vielä mökkioloissakin sovelletaan. Oli hyvää. Illan lopuksi Hof-torilla (almissa, tässä meidän lähellä maistoimme myös Aperol-punsch. Ja sehän se olikin ihan erinomaisen hyvää” 

Tämän ensimmäisen torin jälkeen kohti hotellia, ja matka kesti… pieniä kuvaustuokioita, muutama pieni kauppa, kävelyä, kuvausta, yksi joulutori, .. ja hotellille huilimaan. 

Viideltä takaisin kaduille, toreille, etsimään ruokapaikkaa… Mennessä ja tullessa joulutoreilla!  Katselmassa perheiden luistelua keskellä WIeniä olevalla luistinradalla, huikeita jouluvaloja puistoissa, paikallisten sunnuntai-illan viettoa, kävelyä tuulisilla kaduilla. Filgmûlleriin emme jaksaneet jonottaa, etsimme ja löysimme toisen hyvän ruokapaikan…. ja jälkkärille – joulutorille!!! 

Nyt loppuu bloggaajalta, läppäriltä, hotellin hitaalta nettiyhteydeltä virta, joten illasta ja sen valoista ja kuvista jatkoa huomenna. Guten Nacht, ystävät! Huomiseen! 

Ai niin, sokeri pohjalla! Joulukalenteri 2018. Luukku yhdeksän! Se onkin video aamuisesta messusta!  Äänet päälle.  KLIKS

 

Wienissä – niin iloinen siitä!

Nyt on mentävä helpoimman kautta. On ollut aika vaihteleva vuorokausi, ja aika vähän unta, joten nyt jo unettaa. Joten ranskalaisia viivoja, välähdyksiä päivästä … (KUVIA LIITÄN KOKO AJAN … Hitaasti toimii… kotoa viimeistään lisää… )

 

Yöuni jäi neljään tuntiin, Pehtoorilla ei sitäkään. Viideltä olimme lentokentällä. Matka alkakoon, vaikka vähillä unilla.

Lento Helsinkiin ja Wieniin ajoissa, meillä oli reilu tunti aikaa Helsinki-Vantaalla. Ja mitä teimmekään? Etsimme portin, jolta tiesimme tyttären kavereiden olevan lähdössä Ivaloon. Ja me löysimme heidät, tunsimmehan heistä Paulinen. Ja olivat nuoret kyllä ihmeissään ja iloisiakin(?) tavatessamme. Tovi juteltiin, ja sitten he Ivalon koneeseen, me Wienin.

Pienen pohdinnan jälkeen päätimme törsätä taksiin, eikä se huono vaihtoehto ollutkaan. Mukava 38 vuotta Wienissä taksia ajanut herrasmies järjesti meille pienen saitterin matkalla hotelliin.

Hotellimme on Hotel Regina. Blogituttu Satu sitä suositteli, ja kyllä voidaan kiitellä suosituksesta: vanha, merkillisesti ”keisarillinen”, siisti kaunis hotelli on hyvällä paikkaa, ei ihan vanhan kaupungin ytimessä, mutta hyvin lähellä. Ja tästä kaikesta huolimatta halvempi kuin Scandic Tampereella asemaa vastapäätä. 

 

Kun kerran saimme huoneen heti = ennen puoltapäivää, olimme oikein tyytyväisiä, purimme laukut, teimme toistamiseen pientä ”aamupesua” ja päätimme lähteä pienelle happihyppelylle, lähitienoolle vähän tarkastelemaan paikkoja. Ei jäänyt ihan pieneksi pyrähdykseksi: palasimme juuri (= seitsemän kieppeissä) ja kaupungin keskustassa ristiin rastiin kulkeminen (18 000 askelta näytti uuden luurin askelmittari), mukava viinituokio (Saint Laurent Sommelier Edition 2015 (4,90 €/16 cl) Bitsinger-ravintola/viinikellarissa). 

Jostakin sellainen tuli bongatuksi 😉  Matkalla sinne löysimme kaikenlaisia hienoja kortteleita. Ja vaikka tiesimme odottaa monumentaalirakentamista, upeita palatseja, hallintorakennuksia ja museokortteleita, puistoja ja (yllättävän) leveitä katuja, niin silti kaupunki yllätti komeudellaan, kauneudellaan, valoisuudellaan, puhtaudellaan.

 

Melkoinen tuuli puhalsi koko päivän, ihan kaupungin sydämessä, pienillä kaduilla iltapäivällä tuntui auringon lämpö (+10 C), mutta kaikkinensa olin hyvin tyytyväinen, että sittenkin olin ottanut mukaan uuden takkini enkä duffelissa lähtenyt reissuun, lämpö ei ollut turha.

 

Jossain välissä totesin, että olipa hyvä, että sittenkin tulimme viideksi, emmekä vain neljäksi, päiväksi. Näyttää olevan tekemistä ja katsomista yllin kyllin.

 

Parin joulutorin läpikin jo kävelimme. Kuinka kauan minä olenkaan haaveillut pääseväni joskus Keski-Euroopan joulutorille? Kauan. Ja nyt, nyt toreja on jokaiselle päivälle ! Niin hienoa.

Vastoin tapojamme päätimmekin syödä jo päivällä: kävimme muutaman (matkaoppaissa mainitun) ravintolan ovella, ja päätimme jatkaa etsimistä. Päädyimme  lopulta Plachuttaan, joka mainostaa olevansa kuuluisa ”world-famaous tafelspitzistään”.  Paistiinkääntäjissä tafelspitzistä on ollut puhetta, olin lukenut siitä etukäteen ja tämänpäiväinen taksikuskikin suositteli, joten olihan tämä koettava. Keitettyä naudanlihaa liemessä? Ei kuulosta kummoiselta, mutta kylläpä oli hyvää.

Päivällisen jälkeen vielä pieni lenkki jo pimenevillä kaduilla, jouluvalojen alla, katsellen toinen toistaan kauniimpia arvokkaampia rakennuksia ja ihanien kauppojan ikkunoita, valaistuja kirkkoja… 

Mutta nyt ei vanha (tämähän on minun 60-vuotislahjamatkani Pehtoorilta) enää jaksa, ja huomennna odottaa uusi päivä. 

 

JOULUKALENTERI 2018 
Joulukakku wieniläisittäin…