Onnen päivä

Aamuyhdeksän jälkeen…

– Mummiiiii! Oon ihan kohta valmis. Mennäänkö?
– Mennään.

Kolmen minuutin kuluttua autossa: ”Mummi, missä se Liikennepuisto on? Onko vielä kauan? – Ai, ei. Mennäänkö tästä suoraan vai mummipapan ohi?

Olemme aamupäivän, reilusti enemmän kuin kaksi tuntia Oulun Liikennepuistossa. Tätä on odotettu koko pitkä talvi, ja tänään sitten vihdoin. Viime kesänä kävimme vain kerran.

– – – – –

– Mummiii…. pitää mennä tankkaamaan. Mummiiii, kato, pitää pysähtyä: suojatie! Mummiii, tuu, haluan vaihtaa auton. Mummiii, ota kuva, lähetetään Saanalle (= kummitäti, joka pyöräilee Hämeessä). Mummii, tuu tänne, pitää tankata. (Ihan hirmu paljon nuo polkuvoimalla kulkevat automobiilit tarvitsevat tankkausta. 🙂 Eikä koskenut vain Apsun autoa  jatkuva ruuhka oli tankilla.)

Ja mummi tepastelee liikennepuiston jalkakäytävillä ja välillä pientareilla ja pelloilla, ja sävähtää joka kerta iloisesti, kun kuulee ”Mummiiiiiiii!”

Ja mummi hoksaa, että on ensimmäinen kerta tälle vuodelle kun Oulu, allekirjoittanut ja kesän lämpö kohtaavat. Sekin tuntuu hyvälle. Ja niin me liikennöimme. Ja vaikka tässä jutussa on linja-autoilija-mummin ( – ja papan ja isopapan ja rekkakuski-isin… )  ja kaiken kaikkiaan monenkertaisen ”sukurasitteen” paino, niin silti ylpeänä katselin, kuinka nelivuotias osasi pysähtyä suojatien eteen, näyttää suuntamerkkiä, kysyä, miten nyt tehdään, antaa tietä ja jutella muiden ajelijoiden kanssa …

Onnistun jossain välissä, viiden auton vaihdon (sukuvika?) ja reilun kahden tunnin ajelun ja 8 000 askeleen jälkeen houkuttelemaan pojan pois auton ratista ja houkuttelemaan hänet liikennepuiston viereiseen leikkipuistoon, jossa vietimme pitkän tovin. – Mummiiiiii, ota kiinni. Mummiiii, tuu tänne. Mummiiiii, lopeta kiikkuminen. ... Onneksi puistosta löytyi kaveriksi tyttö, jonka kanssa aika kului oikein hyvin.

– – – – –

Lähdettäiskö jo syömään? Mennäänkö Mäkkärille?

– Ei, ja joo. Ei lähtä vielä….

Lähdimme sitten lopulta kuitenkin kohti lounasta, mutta ensin tosin piti käydä Mannerheimin puiston liukumäessä, ja katsomassa naapurikorttelin rakennustyömaata, kuunnella pientä, tosin ei niin pientä, äiti-lapsi-riitaa puistossa, mitä Apsu katseli mykistyneenä ja siinä vaiheessa mummi taas kyseli, että lähdettäisiinkö jo sinne Mäkkärille…

— — — – —

– Mummi, mikset syö? Mummi, otatko aurinkolasit pois, en nää sun silmiä? Mummi, mihin sitten mennään? Mennäänkö mummipapalle (= meille)?  – Mennään vaan.

Mäkkärin ”Happy Meal” oli sekin kovin nostalginen. Se paketissa ollut lelu aiheutti pitkällisen keskustelun ”hyviksistä ja pahiksista”. Syväluotaavan keskustelun, – Apsun kanssa päätimme palata asiaan kun hän ensi kerran tulee yökylään… Silloin katsotaan Netflixistä elokuva, jossa on pahiksia… sitä odotellessa…

— — — – —

Matkalla Rantapeltoon. Yhtäkkiä.

A: Tuolla asuu mummO-pappa.
M: Niinhän ne asuu. Mummikin on käynyt siellä. Onkohan ne käyneet liikennepuistossa?
A: No ei. Eihän niillä oo edes lapsia!
M: Mutta se sun äitihän on niiden lapsi.
…. Takapenkillä pitkä hiljaisuus.
A: Jaa.
M: Sun äiti on niiden lapsi.  Ihan niinkuin sun isi on mummI-papan lapsi. (mummo = on Apsun äidin äiti ja mummI = Apsun isän äiti)
A: Missä minä olin kun äiti oli lapsi?
M: Ei sinua vielä ollut.
A: Missä olin?
M: Olit vasta sitten kun isi ja äiti tapasivat ja tykkäsivät toisistaan kovasti, ja sitten sinä aloit kasvaa äidin masusssa niinkuin Eevis (= Tane), muistatko?

(Enkä todellakaan ollut ajatellut joutuvani/pääseväni näitä juttuja selittämään … )

A: Joo. Ja sitten Tane tuli sieltä vauvavarastolta…
M: Just niin…
A: Kävikö isi kattomassa minua?
M: Kävi, monta kertaa. Ja olikin siellä. Ja sitten kun pääsit kotiin, mummi kävi katsomassa sinua. Ja minua itketti, kun olit niin ihana.
A: Itkikkö?
M: Itkin minä. Minusta oli niin mukava kun sinä olit tullut.
A: Jaa. Mennäänkö uudestaan liikennepuiston?
M: Tietysti.

Ja sitten iltapäivän lopulla mummi-papalla: Apsu selitti papalle hätäisesti, mitä oltiin liikennepuistossa koettu ja sitten pihahommiin: oli kasteltava KAIKKI mummin kukat, papan pensaat ja pestävä oma kilpuriauto ja ties mitä. Lapsella oli hommaa. Avitimme ja katselimme, kuuntelimme. Kovasti oli touhua ja juttua.

Illansuussa palautin pojan kotiin: ”Mummi, voitko jäädä meille. Katsellaan hyviksiä ja pahiksia … ja tuu tähän,,,”

Mummi lähti kuitenkin kotiin. Hyvillä mielin, että oli tällainen onnen päivä!

Touhupäivä

En ottanut kameraa mukaan. Mikä on ihan poikkeuksellista. Mutta onneksi en. Sillä tänään oli Apsun kanssa sen verran vauhdikas – vauhtia ja vaarallisia tilanteita (ainakin mummille)  – päivä, että oli paras keskittyä leikkimään, juoksemaan, katsomaan perään, jakamaan riemua ja pitämään huolta, että Canon olisi selvästikin ollut kolmas pyörä.

Tänään oli Apsun ja mummin humputtelupäivä. Isänsä (ainakin tällä kertaa ihan ansaitusti) Helsingissä sisarensa luona ja Grand Champagnessa ja äitinsä tänään puolivuotiaan Eeviksen kanssa viettämässä kaksin vähän levollisempaa (siivous?)päivää.

En tiedä muista asianosaisista, mutta meillä Apsun kanssa oli mukavaa. Piipahdimme ensin Caritas-isomummun luona viemässä Apsun kortin ja muuta tähdellistä ja sitten ajelimme – pitkään pohdittua (Tietomaa vai LL) Kempeleeseen Leo´s Leikkimaahan. Siellähän me reilu kolme tuntia touhuttiin. Touhuttiin niin, että mummilakin liki hiki ja paluumatkalla Apsu istui takana turvapenkillään (”en enää taavi vauvaistuinta”) ja nuokkui katsellen mummin puhelimen ruudulta ”juutupai” jottei nukahtaisi. Se ei ollut toivottavaa, jotta iltauni ei sitten karkaisi ja äidillään olisi helpompi ilta …

Tultiin vielä meille – mummipapalle – ja papan kanssa piti saada perinteinen liikennemattoleikki touhuta, ja hävittää mummi Kimblessä … vai kumpikas se oikeastaan hävisi? 🙂

Sitten söimme ja palautin pojan kotiinsa. Väsyneen pojan. Ison, pian jo nelivuotiaan. Ja kuinka siskonsa iloisin ilmein – äidin sylistä, jossa on varmasti puolet tähän astisesta elämästään viettänyt, vaikka ei mikään koliikkivauva olekaan – otti isoveljensä vastaan, takaisin kotiin.

Pieni, suuri on maailmani nykyisin.

 

Pieni juhlapäivä

Juniori täyttää huomenna 28 vuotta! 28 – hassua, ottaen huomioon, kuinka nuori äitinsä on. Ja Miniä, Minuskiksi olen ajatuksissani ryhtynyt häntä ”puhuttelemaan”, täytti hänkin juuri sen 28. Vain sittenkin 27. Eikös naiset aikuisiällä täytä aina 27 vuotta? 🙂

Noista nimistä vielä — Junioriahan on minulle Tomaski. Vähän rimmaavat nämä mielessäni olevat nimitykset. Samalla viikolla syntyneet, nyt 28-vuotiaat, tulivat tänään(kin) sunnuntaipäivälliselle, – ja sen olikin valmistanut Pehtoori.

Savukalakausi avattu. Ohessa hyvää kermaviili-kananmunakastiketta, puikuloita, fetasalaattia ja Paesano-leipää. Johan oli hyvää. Kaikille mieluista. Apsukin söi savukalaa. Ja muisteli, millaista on sitten kesällä kun syödään ulkona pihalla.

Viime vuonna, kun oli Rodoksen matka, jonka kaikille kustansin, jätin ostamatta synttäri- ja nimipäivälahjoja – matka oli lahja – mutta nyt oli taas ilo antaa synttärilahjoja.

Jälkkäriksi meillä oli ihan uudenlaista kakkua: mantelijauhetta, päärynää ja kananmunia kertoi kokki siinä olevan. Mehukas se oli. Oheen tarjoiltiin vielä kermavaahtoa. Nam.

Eevis on kovasti äidin tyttö, mutta kyllä häntä jo isoveljen pelaaminen kiinnostaa. Isin sylistä oli helppo katsella peliä. 😉

Enstaina sitten

Tänään on perhechatissa ollut vilkasta. Erikseen ja yhdessä opiskeluista, opinnäytteistä, Apsusta, pääsiäisestä, rahanmenosta, Eeviksen ekasta hampaasta, mun kuvaprojektista, lomista, remonteista, ruoasta ja ystävistä kaikenmoista viesteilyä – varmaan muutama sata viestiä on yhteensä lennellyt.

Olennaisin tulos ja paras juttu on se, että Apsusta on hyvä se, että ”Saana tulee enstaina tai torstaina, tai ainakin lähtee kohta tai ykskymmeneltä tulemaan tänne päin eikä heti lähde pois vaan pelaa Kimbleä”. Enstaina ykskymmeneltä eli suunnilleen pääsiäisenä. 😉 Minustakin se on kiva juttu, vaikka ei ehkä Kimbleä pelatakkaan. Josko minulla olisi jo uusi palapeli?

Kävinpä tänään kaupungissa lenkillä: pitihän se tähtitorni käydä vielä kuvaamassa. No sää ja valo nyt eivät olleet erityisen suosiollisia. Mutta kaikista mustista korkeista lumipenkoista oli puolensakin: siellä minä kuulkaa Silloilla seisoin hangen päällä ja kuvasin tähtitornia, ja Kajaaninkadulla kuvasin kirkontornia ainakin puolitoistametrisen lumivuoren päältä. Mutta, mutta valo ei ollut mieleinen. Ehkä enstaina parempi keli.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nämä muokkaamattomat raakakuvat näyttävät että kyllä nuo tornit saa suoraankin. Mutta että eri suunta aiheuttaa muutakin ongelmaa kuin valon puutteen. Tornien edessä on jotain tarpeetonta. Kupoli, terassi ja sähköjohto. Ikinä ennen en ole hoksannut että Kajaaninkadun yli kulkee tuollainen johto. No se on helppo photoshopata pois ja leikata vain torni, mutta ehkä minä vielä odotan aurinkoa.

Yksi vanha kuva arkistoistani löytyi. Tuostakin voisi tehdä palapelin. Taivaskin on sopiva palapeliin, eikö vain? – Ja torni on suorassa 😉

Palatessa kiersin vielä Ainolan kautta ja siellähän uusi kesäteatteri oli jo (lähes) valmis. Minusta katos on aika hienon näköinen.  Katsomot tulevat ymmärtääkseni olemaan liikuteltavat ..

Joskopa sitä ensi kesänä saisi aikaiseksi lähteä Kesäteatteriin, – milloinhan on viimeksi oltu? Ehkä 2005 kun oli Oulun 400-vuotisjuhlat ja näytelmä Kuningaslohi paljon kehuttu, ja minulla jostain sinne vapaalippujakin. Meidän teinit ja ottopoikakin olivat mukana. Eli ei kovin tiuhaan ole käyty. Ja ihan liian vähän tulee käytyä teatterissa muutenkaan. Sitä paitsi minulla on ollut eilen ja tänään vakaa aie lähteä leffaan katsomaan A Star Is Born, ja olenko saanut lähdettyä. Nope!

No sentään veroilmoitukset olen nyt ottanut esille vakaana aikeena työstää ne viikonlopuksi – minullahan niitä on peräti kolme hoideltavana: oma, äidin ja Muistikuvia. Viimeinen vaatinee eniten aikaa ja vaivaa. Mutta ei enää tänään mitään sellaista. Enstaina sekin. Nyt vielä vähän aikaa palapelin parissa…

 

Humputtelupäivä

Mitä jos pikkuperhe asuisi pääkaupunkiseudulla, tai vaikka Pyhännällä (Juniorin opintonäytetyön toimeksiantajan paikkakunta) tai ulkomailla? – En tiedä, mitä sitten. Luulen, olen jotensakin satavarma, että se olisi huomattavasti huonompi tilanne kuin se, että asuvat tuossa viiden kilometrin päässä. Se viisi kilometriä on itse asiassa oikein sopiva matka.

Se mahdollistaa näkemisen pari kertaa viikossa, ja tarvittaessa (osa-aikaiset ”mummila-päiväkotina” -jaksot) helposti useamminkin.

Tänään jo melkein nelivuotias (3 v. 10 kk) Apsu odotti minua aamukymmeneltä. Oli pitkästä aikaa vain meidän kahden yhteinen humputtelupäivä. Ehdotin että mennään joko Leo`s Leikkimaahan tai sitten Tietomaahan. Ensimmäisessä on käyty kerran ja Tietomaassa neljä kertaa aiemmin. Ja yllätyksekseni Apsu valitsi Tietomaan. Ja hyvä valinta olikin. Sinne oli neljäs kerros rakennettu ihan uusiksi.

Ja paljon uusista jutuista oli hyvinkin meille mieluista. EHkä kaikkein paras oli kun saatiin tehdä itse omat pienet mäkiautot ja niillä sitten ajella. Tehtiin autot kolmeenkin kertaan. Ja aina Apsu voitti kilpa-ajon. Aina.

Mutta  sählyssä me oltiin hyvä joukkue, ja aina pelin jälkeen läpsästiin ”give me five”!

Kolme ja puoli tuntia tuolla seikkaillessa kului nopsasti. Voin kyllä – nyt remontin jälkeen entistä enemmän – suositella Tietomaata myös pienille. Ja sitten kaupungille syömään: pizzaa ja jätskiä oli tilaus. Siispä sakeassa räntäsateessa mentiin Valkean Rossoon. Väsynyt poika istui silmät tapittaen ja veti kokonaisen lasten pizzan ilman hetkenkään miettimistä, isompia juttelematta, vaikka melkoinen selittäjä muutoin onkin. Ja sitten vielä  jätskiä päälle.

Kun vielä lupasin, että haetaan karkkipäiväksi (= perjantai) karkkikaupasta jotain, oli riemu juuri niin iso kuin saattoi odottaa. Pikkuisen epäilin, että entä jos äiti ei tykkää, kun mummi ostaa karkkia vielä jätskin päälle, Apsu totesi hyvin varmaan sävyyn: ”Ei sitä haittaa ollenkaan”. Humputtelepäivä oli taas niin hyvä ja mummille tärkeä. Ja oli se Apsullekin.

Toki mummikin oli väsynyt, mutta illaksikin oli vähän juhlaa tiedossa: ystävien kanssa ruokatreffit De Gamlas Hemiin. Ei hassumpaa. Menipä ilta äkkiä. Ja hyvin syöden. Vain ”yömyssy” Irish Coffee oli pettymys, kaikki muu (etanat, karitsa, mokkapannacotta) ja luonnollisesti seura maistuivat.

Lunta ja lapsenlapsi

Tässä Meksikon pienoismalli. Aika haasteellinen lumiveistokseksi.

Tänään puoleltapäivin se oli tällaisessa tilanteessa.

Monterreyssa seurataan tätä minun kisastudiotani intensiivisesti: tyär on kaverinsa (muistattehan Alicen) toimistolla päivät opiskelemassa ja siellä haluavat tietää, miten Meksiko Oulun talvisissa lumenveisto-olosuhteissa pärjää.

Olin siis tänäänkin lenkillä Nallikarin Talvikylässä. Keskipäivällä niin hieno ilma, että pakkanen (- 13 C) ei juuri tuntunut.

Ulkoilun jälkeen hain Apsun. Pitkään aikaan ei ole vietetty aikaa meillä.., ei olla ihan vaan arkisesti leikitty, syöty, katseltu juutupeitä ja kuvia, askarreltu ja piirretty. Mutta tänään on.

Kun illan tullen vein pojan kotiinsa, tämä matkalla pohti: ”Kysyitkö, mummi, onko isi tänään iltatuurissa?” – Ei, en hoksannut kysyä. Ja sitten vähän ajan päästä: ”Ei vaamaan oo. Vaamaan on kotona…” Ja onneksi oli. Kyllä on poika isänsä perään kovasti. Ja sisarensa, jolle kertoi heti ensimmäiseksi: ”Sitten kun kasvat isoksi, niin saat tulla mun kanssa mummille ja papalle leikkimään ja syömään.”Ja kolmikuinen Eevis tietty riemastui? Tietysti. 😀 Toivottavasti tulee.

Tässä luonnon luomu lumiveistos. Tykkään kuvasta merkillisen paljon.

 

 

Suunnitelmien vaihtuminen

Me ollaan Pehtoorin kanssa saatu ystävänpäiväkortti. Se oli postilaatikossa jo sunnuntaina, kun tultiin kotiin mökiltä. 

 

Jollet hyvästä käsialasta huolimatta saa selvää, niin siinä lukee ”Mummi ja pappa. Rantapelto. toivoo Aatu.”  Etupuolella on kuva, jossa lukee ”kiitos että olet ystävä”.   Aika liikkis, eikö?

Minulla ja tällä ystävällä oli aie viettää tämä päivä yhdessä, ja mm. mennä iltapäiväksi Leo´s Leikkimaahan, mutta iskipä sitten Apsulle mahatauti, joten eipä me sitten nähtykään eikä mihinkään lähdetty. 🙁

Postiasioille yksikseni lähdin (laajakulma-objektiivi hajosi ilmeisesti Lapin kireiden pakkaspäivien ja pitkän iän seurauksena, joten postitin huoltoon. Kallis, nykyisin mieluisin linssi, toivottavasti on korjattavissa), viikonlopun ruoka- ja viiniostoksille sekä kirjakauppaan. Ihan vaan yhden matkaoppaan ja yhden toisen kirjan (Liisa Väisäsen ”Symbolien pitopöydässä”) ostin.  Ja uuteen Alppi-takkiin huivin ja topin. Ihan niinkuin niitä ei olisi ennestään, mutta  ihan oikeaa vaaleanpunaista ei ollut ennestään. Vaikka eipä kyllä ole tiedossa mitään tapahtumaakaan mihin niitä tarvisin. Mutta onpahan valmiina kun tarvin.

Samalla reissulla näin penkkariajot, ja vaikka minä olin pahoillani kertakaikkisen kurjasta kelistä – räntää ja rakeita, vettä ja vihmovaa tullta – niin iloisena tuntuivat abit kuorma-autojen lavoilla hihkuvan.

Kuorkkuriletkat eivät olleet syy, miksi kaupungin liikenne tukkiutui, ja tuntui etten sieltä kotiin pääse ollenkaan. Harvoin Oulussa sää saa liikenteen niin sekaisin. Vain Cokis-rekka, vappu ja Kärppien liigamestaruus ovat tainneet olla noin isojen ongelmien takana. Tänään kyllä onnettomuuksiakin, ihan tuossa meidän lähellä auto katollaankin. Onneksi ei tarvitse lähteä mihinkään ajelemaan.

 

 

Mummina koko päivän

Tänään on ollut leivontapäivä, lukupäivä, puistopäivä. Siis Apsu-päivä.

Pitkään aikaan ei olla vietetty päivää keskenään, joten nyt oli hyvä heti aamusta hakea poika meille. Lähtiessäni olin laittanut pullataikinan kohoamaan, joten kun vähän aikaa oli piirrelty ja askarreltu, oli taikina valmiina leivottavaksi. Ja mehän leivoimme: pullaukkoja, muumipullia ja sydänpullia ”äitille ja Tanelle” (Apsu puhuttelee sisartaan edelleen Taneksi. :D)).

Kun ulkona ei oltu käyty, ei lounaan jälkeen päikkärit maistuneet, joten vain huilailtiin ja lueskeltiin melkein tunteroinen. Ja aika hyvin poika muistaa niiden kirjojen juttuja, joita on luettu joskus alkusyksystä edellisen kerran.

Netflixin sarja ”Maltti ja Valtti” olivat mummille ja papalle ihan uusi tuttavuus, joten katseltiinpa sitä sitten porukalla. Ja pakkasesta (- 18 C näytti meidän mittari) päätettiin kuitenkin lähteä Hugo-puistoon. Eikä meitä sitten palellutkaan … Sen verran liikkeessä oltiin ja hangessa tarvottiin; eipä leikkipuistoja juuri talvisin aurailla.

Ja palattua oli taas aika laittaa ruokaa, nyt mummi-pappakin jo söivät. Ja pullaa jälkkäriksi. 😉

Kun isänsä viiden jälkeen tuli hakemaan Apsu kysyi ensimmäisenä: ”Mihin äitin ja Tanen oot jättäny?” – Tuun koululta, ne on kotona.

Jonne Apsu ei sitten kuitenkaan olisi vielä halunnut lähteä. Oli sitten luvattava, että saa pian tulla taas uudelleen.

Kastejuhlan jälkeen

Palatakseni vielä eiliseen… Jolloin oli toisen lapsenlapsemme kastejuhla meillä kotona.

Aamupäivällä Pehtoori haki vielä kukkia ja Kauppahallista lohta sekä kastelahjamme vauvalle. Tyttären kanssa katoimme pöytää ja värkkäilimme tarjottavia esille. Puoleltapäivin pikkuperhe tuli ja jatkoimme porukalla …

Kastejuhla alkoi eilen kahdelta, ja vaikka flunssa ja muut sairastapaukset estivät muutamia sukulaisia tulemasta, oli meitä silti lähes 30.

Kastetoimitus oli kovin asiallinen, ehkä vähän liiankin. Ehkä pastori olisi voinut tehdä toimituksesta edes pikkuisen enemmän juuri tuohon hetkeen ja juuri tähän kastettavaan lapseen liittyvän.

Kyyneleet eivät olleet lähelläkään, (onko se hyvä vai huono asia? 😉 ) Minulla siihen vaikutti sekin, että myös kuvien ottaminen oli vastuullani. Eikä se mikään helppo homma ollutkaan: yhtä aikaa olla mummi ja kuvata. Ja myös emännöidä ja seurustella vieraiden kanssa. Kuinka taas toivoinkaan, että olisi kesä – ja valoa (muuta kuin salamasta) – ja/tai että Juniorin kaverilla olisi ollut vapaapäivä töistä, että hänellä olisi ollut mahdollista kuvata kuten Apsunkin kastajaisissa. Keittiöhommissa ja kahvin keittäjänä tytär oli isoksi avuksi.

Kastejuhlan päähenkilö kyllä otti paikkansa. Myös äänimaailmassa: oikeastaan vain ja lähes koko kastetoimituksen ajan pieni parkui niin paljon kuin kuusiviikkoisilla keuhkoilla pystyi. 😉 Ja samalla isoveljensä seurasi tilaisuutta tarkkaavaisesti. Ja Eevi Aurora sai kasteensa.

Tässäpä niin rakas pikkuperhe.

Aika paljon kaikenmoista hyvää oli tarjolla ja kaiken kruunasi tietysti kakku, jonka vauvan äiti oli netistä löytämältään kakuntekijältä hankkinut.

Aika leppoisa ja kiireetön tunnelma juhlassa oli, vähän sentään ehdittiin kaikkien kanssa jutella…

Kun viiden tietämillä viimeiset vieraat olivat lähteneet, pistimme perheen kanssa toimeksi, ja koti ”purettiin” arkiseksi ja juhlan rääppiäiset pakattiin jaettavaksi tänään … Ja olihan meillä kaikilla jo oikean ruoan nälkä. Ja sitten – tietysti – Juniori halusi tarjota meille (ja kaverilleen, joka oli jo päässyt töistä) yhden hienon samppanjan: Charles Heidsieck vuodelta 1985 on maailmassa aika ainutlaatuinen ja sellaista sitten kuudestaan maistelimme.

Ja söimme spaghettia poronpaistikäristyksestä tehdyn tomaattipohjaisen kanssa.  Istuimme Festassa. Olimme hiljaa, juttelimme, söimme, maistelimme lasilliset iäkästä samppanjaa, sylittelimme Eevi Auroraa, suunnittelimme tulevaa.

Ja illan lopuksi aloimme Pehtoorin kanssa hiljalleen pakata. Pakata?

Tänään aamulla tyär lähti junalla kohti kotiaan, kohti Helsinkiä. Jo alkusyksystä paljon ennen Tauno Tytön syntymää ostetun Helsinki-Oulu-Helsinki -lentolipun paluulento olisi ollut eilen aamulla, mutta kun … Kun kastajaiset pidettiinkin eilen, halusi täti jäädä Ouluun (mikä oli meidän monen mielestä vallan iloinen ja hyvä asia) oli tänään paluumatka sitten junalla. Ja samaan aikaan me starttasimme kohti Hangasojaa!

Ja samaan matkaan lähtivät ystävämme  (Team PP), joiden kanssa niin monta uudenvuodenvaihdetta on täällä vietetty. Olimme Hangasojan lumisessa, kauniissa talvessa viiden kieppeillä (enpä muista milloin olisi ollut niin paljon liikennettä kuin tänään!). Olemme asettautuneet, lumityöt tehty, syöty, takkatulen ääressä istuttu.

On kolme kuukautta siitä kun olen edellisen kerran päässyt mökille – siksikin nyt tuntuu niin hyvälle.

Aurora Borealis olisi taivaalla, mutta kun on pilvessä…. Kaikkea ei voi saada. Olen saanut kuitenkin paljon.

Punaisesta hennon vaaleanpunaiseksi

Joulukoti on tänään muutettu pienen vauvan kastajaisjuhlatilaksi. 

Paljon ei ole siivottu, mutta on mööbleerattu ja  vaihdettu mattoja, raivattu punaista pois, laitettu tilalle vaaleanpunaista. Tällä kertaa kastajaispöydän ”teki” tytär ja liinat silitti Pehtoori. Ja toki jelppasivat muutoinkin. Mutta kylläpä pitkälle iltaan touhuilin – kauppa- ja Caritas-reissuun toki kului osa päivästä. Mutta kyllä on vaan todettava, ettei enää tapahdu hommat niin kuin nuorempana. Menee sellaiseen ”mihin-minä-nyt-sen-laitoin” ja ”mitäs-minun-sitten-pitikään-tehdä” -pähkäilyyn ihan turhan paljon energiaa ja aikaa.

Noh, lopputulokseen olen kuitenkin aika tyytyväinen. Toivottavasti myös toimii…

Aatonaatto – iloa ja valoa

Sunnuntai. Sehän se tänään. Aatonaatto. Pakkassunnuntai (nyt mittari näyttää – 19 C). Päivä, jolloin en ole kunnolla ulkona käynyt.

Mutta aika paljon olen ehtinyt… ja aika hassua, että kaikki liittyy enemmän vähemmän ruokaan. Joko sen tekemiseen, nauttimiseen, viemiseen, misojen tekoon…

Puolelta päivin kävimme tyttären ja Pehtoorin kanssa äidin luona ”brunssilla”: lohileipiä ja lasilliset samppanjaa! Tyär sai kertoa kuulumisiaan, ja näimme myös serkkujaan, jotka piipahtivat samaan aikaan. Samalla reissulla kävimme hämärän tullessa jo tänään hautausmaalla. Oli siellä aika paljon muitakin – varmaan tämä pyhien paljous jakaa kävijöiden määrää sielläkin.

Kotiin palattua pikkuperhe tuli syömään: kalapäivä tänään. Ja Apsu näki kummitätinsä ja kummitäti myös veljensä kuopuksen. Perhe koolla.

Tässä meidän pienet rakkaat ilon ja valon tuojat (kuvassa vauva on vasta kuuden päivän ikäinen, nyt jo paljon 😉 isompi).

Heidän myötään toivottelen mukavaa Joulua,
ja kaikkea hyvää ensi vuoteen! 

Joulu tuntuu alkaneen

Kun me olimme vasta menossa, oli päivän kirkkain aika, tosin alkoi hieman sataa lunta. Mutta vaikka ääneen ajattelin, että ”hyvä kun sataa, niin joulupukilla on helpompi porojen kanssa tulla… ”, niin takapenkiltä kuului kolmivuotiaan napakka kommentti: ”Meille ei pukki millään poroilla tule”. En ryhtynyt inttämään: verifiointi suuntaan jos toiseen voisi olla vaikeaa…

Kun olimme jo paluumatkalla, mahdottoman äkkiä kuluneen pitkähkön iltapäivän jälkeen, pakkanen oli kirinyt -12 asteeseen, taivas oli kirkas ja liki täysi kuu paistoi taivaanrannassa.

Ja siinä samalla minulla oli alkanut joulu.

~~~~~~~~~~~~~~

Eihän kellään – työtekevällä tai vapaaherrattarellakaan – joulunalusperjantaina ole iltapäivällä aikaa viettää montaa tuntia jossain lasten touhupuistossa? – Niin minäkin luulin vielä jokunen vuosi sitten, oikeastaan luulin vielä eilen, mutta olinpa vain jo alkuviikosta ilmoittanut Apsun vanhemmille, että haluaisin lähteä Apsun kanssa meidän ”perinteiselle” jouluvalojen humputtelukierrokselle loppuviikosta, vaikkapa perjantaina. Ja niinpä sitten tänään puolenpäivän jälkeen ajelin Apsun kotipihalle ja sain pojan mukaani.

No se lumisade, mummin armottoman vähiin jääneet yönet, kohtuullinen laiskuuden puuska ja ajatus antaa Apsun yksi joululahja näin ”elämyksenä” saivat ajamaan ohi kaupungin keskustan ja sen jouluvalojen ja suuntaamaan kohti Kempeleessä olevaa Leo´s Leikkimaata.

Ennenkäymätön, mutta paljon hyviä mainesanoja saanut paikka Apsulle ja mummille. Ja kyllä me molemmat siihen tykästyimme: siisti, laaja, monenikäisille puuhaa ja liikkumista (minullakin 3½ tunnin aikana yli 3000 askelta, vaikka periaatteessa melkein vain ”katsoin perään”). Ja tänään todellakaan ei kellään ollut aikaa moisessa paikassa aikaa kuluttaa, joten tilaa ja rauhaa oli.

Apsu sai aika pian kaverikseen 9-vuotiaan O:n ja pari vuotta nuoremman sisarensa V:n, ja oli niin täpinöissään näistä, ettei malttanut edes välipalajätskiään syödä loppuun.

Kun kuuden pinnassa kippasin pojan kotinsa tuulikaappiin, oli tällä silmät suuret ja olemus yltiöväsynyt, mutta onnellinen. Ja mummi oli hukannut joulukiireensä. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Tämän iltapäivän jälkeen ei ole niin väliä, onko aaton ruokapöydässä itse (gini)graavattua siikaa vai ei tai onko kristallit kiillotettu vai ei (tässä on mainittava että meidän Apsun kanssa humputellesa Leo ´s Leikkimaassa pappa oli omalla pettämättömällä tavallaan kiillottanut hopeat. 😉 ) Mitäpä kiirettä minulla enää? – Ei mitään!

Huomenna sitten talvipäivän seisaus (vai tasaus?). Ja täysikuu liki täysi. Kaikki hyvin, tulkoon jo joulu.

Mummi-papalla

Eilen Apsu ilmoitti vanhemmilleen, että hän haluaa mennä mummi-papalle. Ja isänsä sitten aamusella toi pojan meille.

Olin varustatunut kaupan piparitaikinalla. Ja maistuihan se! Taikina ja leipominen. Tehtiin isille, äitille, Naanalle, ja papalle ja Taunollekin, ”vaikka ei se osaa vielä syödä”  ja aika moneen koristeet ”minulle”. Mummi sai sitten tehdä itse omansa. 😉

 

Isomummullekin tehtiin yksi, ja se sitten lähdettiin leipomisen jälkeen ihan henk. koht. viemäänkin. Ei ole isomummu alkusyksyn jälkeen Apsua nähnytkään ja ilahtui piipahduksestamme kovasti.

Ja paluumatkalla päätimme mennä taas Hugo-puistoon. Minä en ollut oikein pukeutunut kiikku- ja rimpuilutelinekamppeisiin, joten sain sitten asianmukaisen huomautuksen, kun palasimme takaisin meille ja tuulikaapissa kamppeita riisuimme: ”Mummi, muista sitte ens kerralla kunnon vaatteet puistoon!” Hyvä muistutus.

Toinen pukeutumistani koskeva kommentti tuli heti perään vaatehuoneen ovella; Apsu näki minun ”juhlaballerinat” kenkätelineessä ja kysyi ”mikki et käytä näitä?” – No kun ne on juhlakengät, ei tule paljon käytettyä!  ”Mun synttäreille laitat sitte nämä.” Selevä.

Päikkärit korvautuivat tänään pienellä lepohetkellä papan ”tappetin” [tabletin] kanssa: Lego City ja rakennuspelit siellä mieluisimmat.  Kunhan oli syöty, oli sitten aika leikkiä papan kanssa. Lego- ja pikkuautoja oli olkkarin lattia aika täyteen parkkeerattu.

Illansuussa oli mieluinen ja rakas vieras palautettava kotiin kun minulla kokoukseen meno.

Olisittepa nähneet miten Apsu meni heti pikkusiskonsa tykö, silitti varovaisesti hiuksia ja kertoi ”nyt minä oon tullu takasin, minä olin mummi-papalla. Nyt oon tullut.” Ihan niinkuin Tauno Tyttö olisi isostikin kaivannut isoveljen läsnäoloa. 😀

Ja pipareita oli tuliaisena koko perheelle.

Marraskuinen sunnuntai

Marraskuussakin auringonpaiste! Keli on kuivunut, taivas revennyt ja ulkoilma houkutellut ulos. Lumesta ei tietoakaan.

Värkkäilin sitten ruokaa vähän pidemmän kaavan mukaan: sushia, sushia, sushia. Kun Miniäkin saa nyt syödä raakaa kalaa. 🙂 Tilauksessa on myös blinejä. Ja jälkkäriksi semi-freddoa. Vähän joulutwistillä (voin huomenissa kirjoitella reseptin tähän).

Minulle paras ”jälkkäri” oli kun sain syötyämme tunnin istuskella vauva sylissä kun Pehtoori laitteli tiskejä pois ja pikkuperhe höpötteli ja vietti aikaa pöydän ympärillä…

Tauno Tyttö kuvissa

Sen että tänään normaaleja lauantairutiineja (kauppa, halli, Caritas, lenkki, kuvauksia, ruoanlaitto, pieniä kodinhoidollisia toimenpiteitä) niin eilisen kuvaussession työstämistä.

Ja vanhempiensa luvalla, tässäpä meidän pienen, toisen lapsenlapsen kuvia kuudennen päivän illaltaan. Vajaan viikon ikäinen on Tauno Tyttö näissä kuvissa …

Mestaripiirros.

 ”Näiden lamppujen alla on mukavan lämmin… ”

”Onko mummin luona aina tällaista valojen säihkettä? Haluan kotiin! ”

”Olenhan minä ihana. Mestaripiirros… 😉 ”

 

Tämä soi nyt …

 

 

Perjantaina puuhia

Onhan tämä vähän noloa, mutta kyllä on kuulkaa ollut kiire päivä!!

Ensinnäkin nukuin taas ponniin valvottuani yöllä turhanaikaisten asioiden takia. Mutta aamupäivän aikana ehdin kuitenkin Jääliin kuten suunnitelmani oli: vein kynttilän apen haudalle ja kiertelin Jäälin hautausmaalla. Se on merkillisen idyllinen, etten sanoisi nurkkakuntainen, ihanan metsäinen. Ja lämpö jatkuu edelleen, eikä tänään satanutkaan. Hyvä oli siellä kulkea.

Kävin myös anoppia tervehtimässä, kuvia viemässä – ja lappapuuroa, joululimppua ja sen sellaista. Ja sitten olikin jo kiire kotiin. Olihan minulla edessä elämäni ensimmäinen newborn-kuvaus. Onneksi ihan tuttu ja turvallinen juttu. Tauno Tyttö ja isoveljensä Apsu tulivat kuviin,… olipa kyllä jännä.

Että unohdat mummin roolin, ja yrität kotistudiossa ottaa kuvia vajaan viikon vanhasta pienestä! Ei kuulkaa ole mikään helppo juttu. Nyt pikaisesti vilkaistuani kuvasatoa, voin huokaista helpotuksesta, ei mikään katastrofi.

Ja siinä välissä puheluita suuntaan jos toiseenkin.

Niin ja Pehtoorin paluu pohjoisesta. Oli aika laittaa oikeaa ruokaa, merikrottia oli meidän lähikaupassa. Siispä sitä.

Nyt vielä kuvailemaan kun kerran olohuone on studioksi taas rakennettu. 😉

Hiljalleen tasaantumista

Nyt tuntuu, että elämä jotenkin alkaa tasaantua…

Olen jo nähnyt vauvankin, pitänyt sylissä, nuuhkinut vauvan tuoksua, kuunnellut tuhinaa, kuiskannut korvaan ”Tervetuloa, pikkuinen!”. Kahden päivän ikäinen pieni (tai ei nyt hirmu pieni 3540 g/51 cm) tuntuu ihmeelliseltä sylissä. Ihmeeltä. Ihanalta.

Vauvalla on syvänsiniset silmät, paljon veljensä näköinen, mutta minä näen hänessä kyllä samaa kuin isänsä oli vauvana, vastasyntyneenä. Ja onko sillä oikeastaan väliä kenen näköinen – – ihan omanlaisensa suloinen pieni.

Pääsivät tosiaan jo tänään kotiin, kun kaikki oli sekä äidillä että vauvalla kunnossa. Apsun kanssa olivat viisi yötä sairaalan perhehuoneessa, josta Juniori kävi välillä pääsykokeissa AMKiin, ja jonne sitten pääsikin.

Kun tänään menimme käymään heillä kotona Apsu pomppi silmät loistaen eteisessä: tulkaa kattomaan, vauva on täällä, tulkaa pian! – Isoveli oli vähintäänkin ylpeä ja iloinen sisarestaan. Ja lähes yhtä iloinen, että isänsä on viikon isyyslomalla eikä mene töihin illallakaan.

Caritas-sairaalassakin jo parempi tilanne, vaikka sieltä äiti ei vielä kotiin päässytkään. Ja Pehtoori ja sisaruksensa ovat saaneet apen poismenon jälkeen monet asiat ja anopin olot paljolti hoidetuksi ja järjestykseen.

Melkein voisi lähteä mökille. …

 

 

Juhlan aikaa…

Tuntuu että eilisestä aamusta on aikaa kauankin… Eilisestä, jolloin me saimme toisen lapsenlapsemme.

Toissayönä kolmen aikaan Juniori pudotti poikansa meidän eteiseen ja sanoi, että ”me mennään nyt”. Lähtivät synnyttämään – vihdoinkin. Apsu seisoi kalpeana, ruskeat suklaasilmät suurina ja ihmetteli tilannetta, vaikka tilanteesta oli jo etukäteen hänelle kerrottu. Menimme yhdessä nukkumaan, mutta eihän siitä tahtonut mitään tulla. Apsu nukahti kuitenkin paljon ennen mummia, mutta molemmilla yöunet jäivät paljon normaalia lyhemmiksi. Minulla ehkä neljään tuntiin.

Kahdeksalta – taas kerran – puhelinta vilkaistessani, totesin, etten enää haluakaan nukkua, … jäimme odottamaan …

Ja klo 9:23 tuli kuva vauvasta! Terve tyttövauva! Ja kuvan nähdessään isoveli ilmoitti ykskantaan, että se on tyttö! Tauno Tyttö Satokangas.

Vielä emme ole pientä nähneet, mutta Apsu, joka jo eilen isänsä kanssa kävi illansuussa sairaalassa katsomassa pikkusiskoaan, ilmoitti palatessaan, että ”se on ihana”. Ja että ”äitillä ei oo enää iso maha, kun äiti on ollut siellä vauvavarastolla [osastolla] ”!   😉

Eilinen päivä meni ”kiireessä”, enimmäkseen Apsun kanssa, ja sitten illalla meillä oli hyvin pienimuotoiset ”varpajaiset” – vähän pikaisesti kyhäilin sapuskaa jota tulivat sitten nauttimaan myös Juniorin bestis avokkinsa kanssa. Kuinka ollakkaan nautimme pullollisen vaaleanpunaista samppanjaa, ja sellainen hyvä hyrinä (Nalle Puhia lainatakseni) oli ilmassa.

Sairaalasta sain lisää kuvia vauvasta. Ketään ei yllättäne, että minusta hän on tavattoman ihana.

Synnytys oli mennyt verraten (esim. Apsun syntymään) aika nopeasti ja vauvan äiti voi hyvin, isäkin on jo nukkunut.

Apsu oli eilen sairaalasta lähtiessä ollut kovin pahoillaan kun äidin ja Taunon oli pitänyt vielä jäädä sinne, mutta oli jo tänään toipunut, ja tuli reippaana isänpäiväpäivälliselle.

[Jo eilen kävimme Apsun kanssa hakemassa autotallin jemmasta isänsä legoja… tänään sitten kolme sukupolvea niiden parissa… ]

 

Kolmen sukupolven miehille tein ruokaa, ei niin kummoista, mutta kakku oli perinteinen. Meidän perheen ”perinnekakku” ~ italialainen suklaakakku, jota on ollut molempien lasten kastajaisissa, rippijuhlissa, lakkiaisissa ja kymmenissä juhlissa siinä välissä. Nyt vähän eri tavoin koristelin.

Kiitollisena ja onnellisena

Tänä harmaana ja sateisena aamuna maailma on kaunis!

Meistä on tänä aamuna tullut pienen tytön isovanhempia.

 

Apsu, joka on sinnikkäästi nimennyt vauvan Taunoksi,

ilmoitti juuri äsken isovelin vakaalla äänellä: ”Se on tyttö!”

On se.

Pikkuperhe on nyt nelihenkinen perhe,

ja meidän pojalla on kaksi lasta.

Me olemme enää ole yksinkertaisia isovanhempia.

Maailma on kaunis!

 

Hugo-puistossa

Heti kohta herättyämme saimme Apsun meille. Olihan äidillään kutsu äitipolille. Tekstarilla tuli eilen kutsu täksi aamuksi. Tänään rv 41+0. Siis viikko yli. Olikohan tämä nyt kolmas vai neljäs vai jo viides kerta viikon sisällä kun oli vierailu neuvola/äitipoli/labra. No tokihan olin jo ajtellut, että tänään sitten Apsu on mummin ja papan ilona vähän kauemmin kuin edellisillä kerroilla.

Niin odotti Apsukin, ja olikin kovin pettynyt, kun vanhemmat olivat häntä hakemassa kotiin, kun palasimme puistosta. Tauno kun ei vielä tahdo tulla maailmaan ja kun hepatoosikaan ei nyt enää vaivaa, ei sitten tänään vielä käynnistettykään. Tarkastus vain ja määräys huomisiin verikokeisiin ja toteamus, että vauva voi oikein hyvin.

No Apsun ei sitten ehtinyt syödä meillä eikä päikkäreillekään päästy. Mutta olimmepa sentään ehtineet olla puistossa. Kuvauskierroksillani olen löytänyt ”Hugo-puiston” uudelleen. Tuiranpuistossa on lasten leikkipuisto, jossa omieni kanssa tapasin joskus käydä leikkimässä. Käytiin siellä (piti erikseen autolla lähteä), koska siellä oli sellaisia puolen metrin korkuisia puutolppia, – ihan kuin telkkaripelissä (ja Nintendossakin?) Hugo hyppii tolpalta toiselle, minä hyppyyttelin mutikaisia puistossa. Hugo-puisto taisi olla Oulun paras puisto lasten mielestä? Huolimatta, että juuri näin rospuuttoaikaan siellä oli nilkkoihin asti mutainen maa ja vain ne tolpat, kiikut, liukumäki, hiekkalaatikko ja joku kiipeilytelin. Mutta siis ne tolpat. Ne oli se juttu! Ei taida kukaan oululainenkaan meidän lisäksi tietää sitä Hugo-puistoksi.

Silloin ei ollut ”tartani-mattoja” ja ties mitä vempaimia. Mutta tänään oli, ja oli lämmin. Ja meillä oli kyllä oikeinkin mukavaa. Apsu juoksutti mummia mäen päälle ja takaisin. Matokiikku oli meidän yhteinen lemppari. Siinä me vastakkain kiikuttiin ja juteltiin pitkät tovit.

Kaikella on aikansa

Syksyn tähän asti pimeimpänä ja sateisimpana iltapäivänä saimme tyttären kotikotiin muutamaksi päiväksi. Mistä kummipoikansa Apsu on ihan erityisen iloinen. ”Saanan” (vielä kesällä Naana) kanssa piti äsken leikkiä, lukea ja istua käsikkäin. Syödessä poika sentään malttoi istua omalla penkillään. Näillä kahdella on ihan omia ”hommiaan”; katon korjausta, kilpa-ajoja ja pitkään ovat myös inttäneet, myös whatsapp-ääniviesteillen, sukunimiasiasta. Saana on koettanut opettaa Apsulle, että heillä on sama sukunimi, ja se sama sukunimi on myös isillä ja mummilla ja papalla, että me kaikki ollaan Satokankaita. Tätä poika ei ole hyväksynyt. On kivenkovaan väittänyt, että hän on vain Aatu Aatu. Mutta viime viikolla…

Kun viime viikolla keskiviikkona olimme Apsun kanssa kirjaston leikkihuoneessa, sinne tuli yksi isä 5-vuotiaan pojan ja 3-vuotiaan tytön kanssa. Apsu vähän arkaili, mutta kun poika kyseli, montako vuotta Apsu on, tämä asetteli sormet tarkasti osoittamaan kolmea. Ja sitten juttelivat jotain muuta, leikkivätkin yhdessä, ja lähtiessä vanhempi poika huikkasi vielä Apsulle: ”Mikä sun nimi on?” – Mun nimi on Aatu!  … ja sitten kävi vielä ovelta huutamassa perään: – Satokangas. Aatu Satokangas.

Siinä vaiheessa minulla oli itkussa pidättelemistä: ajattelin, että juuri nytkö, juuri tänä aamuna pojanpoika ”ottaa käyttöön” sukunimensä, ”tunnustautuu” Satokankaaksi. Juuri samana aamuna, jolloin muutamaa tuntia aiemmin suvun vanhin, Apsun isopappa, Pehtoorin isä oli nukkunut pois. Ihan kuin suvun nuorin olisi silloin ”ottanut paikkansa”.

Vain minun ajatukseni, tunneryöppyni, tämä oli, mutta niin vain kävi. En siellä sitten, muutamaa kyyneltä silmäkulmassa, enempää itkenyt. En siellä.

Appeni oli hyvä mies ja minulle aina mukava, ja lapsille – varsinkin näiden ollessa pieniä – tärkeä pappa. Pehtoorille isä. Koko elämässä mukana ollut isä. Mutta nyt appi oli jo kovin väsynyt ja sairas 93-vuotias, joten oli aika lähteä. Mutta suru tietysti on. Anopilla kaikkein suurin: 67 avioliittovuoden jälkeen iso osa elämää on mennyt.

Meidän tyär tuli pappansa hautajaisiin, jotka ovat perjantaina. Ja samaan aikaan on yhden Satokankaan syntymän laskettu aika. Ilon ja surun, odotuksen ja menetyksen päiviä on meillä nyt.

 

Oulu monesta näkökulmasta

Aamupäivä Apsun kanssa humputtelemassa kirjastossa (leikkihuoneessa oltiin tällä kertaa vähemmän aikaa kuin kirjojen parissa) ja ”lounaalla” – kuten poika ilmoitti. Kävimme Mäkkärillä. Minä varmasti eka kertaa 15 vuoteen ja Apsu jo niin monetta, että tiesi, mitä halusi: rankkikket ja hampu mutta ei suolakuukkua ja lelu – ja maito (”mikki tässä on lehmän kuva?”) . Eli Happy Meal oli ostettava. ”Hampu” jäi syömättä, mutta lehmänmaito ja perunat upposivat.

Iltapäivällä oli sitten Caritas-sairaalan vuoro. Ilta kotona.

Eilisiä kuvia olen työstänyt ja hoksannut että turhan harvoin tulee kotikaupungissa iltaisin käytyä kameran kanssa ulkoilemassa.

Lokakuun puolivälissä aina vähän hoppu?

Pieni maisema kotipihalla heti aamulla. Aamukaste tehnyt valonpisaroita japaninmarjakuusen oksalle, ja naapuripensaiden kosteus kimmeltää valopalluroina, bokehina, taustassa. Tästä sitten ensimmäiset parikymmentä kuvaa, ja sitten Merijalinrantaan kuvaamaan lippoajia (Vastavaloon kuvasarjaa) ja edelleen kohti kaupunkia.

Kaiken muun hyvän lisäksi vielä ihan tyven. Oli jatkettava vielä Karjasillalle. Sillä eilen kävellessämme viininmaistiaisiin menimme ohi ”bonsaipuun”, jota olen ennenkin kuvaillut, mutta eilen ei ollut välineitä, valoa eikä aikaa jäädä Hiirosenojan varteen, mutta tänään oli. Yksi otoksista on tuossa Instagram-ruudussa oikeassa reunassa, mutta paremmin näet kun klikkaat auki Insta-tilini, https://www.instagram.com/tuulestatemmattu/ ja sitten vas. yläreunan kuvan isommaksi.

Häthätää ehdin kuvauslenkiltäni kotiin, kun Apsu tupsahti iltapäiväksi mummin kaveriksi. Poika nukkuu yleensä vielä päikkärit, joskus ne jäävät väliin, niin kuin nyt tänäänkin, mikä sitten aiheutti sen, että lapsi oli – ei, ei suinkaan känkkäränkkä – vaan mukavasti raukea, tavallistakin rauhallisempi. Pitkään maltettiin lueskella ja pötkötellä ja jutella kaikkea. Sellaisia elämän ihania suvantopaikkoja, ajattomia tuokioita, jotka jäävät mielensopukoihin pitkäksi aikaa tuomaan hyvää mieltä sopivan pieninä annoksina, parempia kuin D-vitamiinipillerit talven varalle.

Kun Apsu oli lähtenyt alkoi yhtäkkiä kovin hektinen touhuaminen koneen ääressä, koskapa vähän joka suunnasta tuli posteja ja viestejä, joihin oli reagoitava, varailtava, tiedotettava, lähetettävä kuvia, päivitettävä, maksettava, oikoluettava… ihan meinasi tulla hoppu. Ja on tässä tulevillekin päiville toimitettavaa jos jonkinlaista. Sehän on hyvä vain.

Lokakuinen perhesunnuntai

Tauno.

Ja isänsä, isoveljensä ja äitinsä.

Olivat tänään meillä syömässä, koko perhe, niin kuin lähes aina sunnuntaisin. Mutta nyt poikkeuksellista oli se, että ruoan teki Juniori, enkä minä. Alkuruoka ja pääruoka Juniorin toimesta, jälkiruoan J. toi valmiina. Ja kuinka hyvin tämä sopikaan, että juuri tänään olivat luvanneet ruoan tehdä. Juuri tänään kun Oulussa on lokakuun puolivälissä ollut parhaimmillaan + 20 C!! + 20 C !  Sainpa olla ulkona ja kuvailemassa ihan omillani, vailla huolta kotiin tulosta ruoanlaittoon. Niin mielettömän hieno päivä ulkona. Ei todeksi uskoisi.

Aamupäivällä olin pyörälenkillä, mitä ei yleensä lokakuun puolivälissä tule tehtyä. Hainpa taas kuvauskohteita Vastavaloon, ja toki löysinkin. Tänään alkoi Oulujoen siianlippous Kuusisaaressa ja Tervaporvarinrannassa ja siellä sitten kameran kanssa kuljin, ja kaksikin ihmistä kävi kyselemässä, että ”mihin lehteen kuvaat?” – Annoin itseni noista kommenteista ymmärtää, että olin varteenotettavan, uskottavan oloinen valokuvaaja. Riemua on revittävä pienestäkin. 😉

Niinpä sitten kun pikkuperhe jo yhden jälkeen saapui kokkailemaan, sain heidätkin kuvattavaksi. Perhekuvausta ja vauvan odotuskuvausta… Ja vauvaa jo odotetaan kyllä kovasti.

Ja Juniorin keittiötouhu ei ollut ihan turhaa, päinvastoin. Hiiligrillissä paistettuja scambeja alkuun ja pääruokasi entrecotea, joka sekin oli hyvää, mutta vielä erinomaisempaa oli kasvislisäke: uunijuuresten level kaksi. Ehkäpä saan reseptin ongittua.

Ja siihen se päivä humahti. Muutama puhelu, muutama huoli, muutama ilo, ja enimmäkseen lämmöstä nauttimista ja oleilua.

Syksyn värejä

Nyt on syksyn värejä öin, aamun, päivin. Mielessä, linssin edessä, tietokoneen näytöllä, hiuksissa. Värikäs ja harmaa maailma.

Eilen illalla olin koko illan varppeillaan sillä revontuliennusteet olivat luvanneet ainakin kohtuullista leiskuntaa, ja pilvetöntä taivasta. Kotipihalle ei mitään muutamaa vihreää haituvaa enempää näkynyt. Mutta sitten kymmeneltä piipahdin vielä FB:ssa ja valokuvakoulukaverit (erityisesti ThK) hehkuttivat siellä, että taivas loimuaa. Ei muuta kuin toppakamppeet ylle, kamera, jalusta ja känny mukaan ja autolla ensin Meri-Toppilan kukkuloille, ei mitään, mutta sitten Toppilansalmen rannalla jo jotain.

 

Mutta häiritseviä valoja, erityisesti kauniisti, kirkkaasti valaistu silta oli liikaa, joten ajelin vielä Nallikariin. Siinä vaiheessa alkoi jo kertyä pilviä ja reposten aktiivisuus hiipua…

Kovin vaisuiksi jäivät harjoitusteni tulokset.

No sitten aamupuolikymmeneksi oli aika kampaajalle: alunperin ajatuksena kävellä, mutta lähdinkin kahdeksan jälkeen autolla kohti keskustaa, ja vasta Rautasillalla näin miten kaunis ja tyyni aamu olikaan. Ei muuta kuin auto parkkiin ja kameran kanssa liikkeelle.

Ja vähän myöhemmin alempana jokisuuta valoa lisää ja värit kirkkaammat.

Kunhan sitten uuden (harmaan) hiusten kevytvärisävyn ja ruokakassien kanssa olin palautunut kotiin, soitellut Caritakseen ja muutaman muun puhelun, tuli Apsu ilokseni.

Ei menty ulos, mutta pelattiin uudenlaista Kimbleä (neljän sukupolven muistoja on nyt tästä pelistä!) ja leikittiin legoilla. Sitten taas piirrettiin ja askarreltiin ja silloin kun niin tehdään, Apsu aina istuu sylissäni. Molemmat keskityttiin värityshommiin, ja sitten:

– Mummi, onko mummi tyttö?
– On, on mummi tyttö.
– Mutta pappa on poika, onko?
– On, pappa on poika.
– Ja se teidän poika, se mun isi, on poika.  (”Teidän poika, mun isi” -juttu oli viime mökkireissulla Apsulle niin riemullinen hoksaus että!)
– On, niinhän se on.

Sitten taas piirrettiin ja minä mietin, että taitaa tuleva isoveli pohtia uuden vauvan poika-tyttö -kysymystä ja kysyin Apsulta:

– Mitäs luulet, onko se Tauno tyttö vai poika?
– Tauno ei oo tyttö. Tauno on Tauno.
– Aha, mutta eikös Tauno ole pojan nimi, joten jos vauva onkin poika?
– Ei oo! Se on Tauno.

Sillä selvä.

On ilo olla

Tänään taas olen saanut kokea – liki rasittavuuteen asti – kuinka valokuvaajalla on ystäviä.

Olin aamupäivällä parin tunnin kuvauskävelyllä – muutama tarkoin harkittu kohde, mm. lohiportaat ja Oulun vankila.

Lohiportaiden kohdalla:

  • Tuleeko hyviä kuvia?
  • Toivottavasti, niitä yritän.
  • Ookko nää oululainen?
  • Joo, oon.
  • No sitte nää varmaan tiiät, että tuosta mennee ainaki parituhatta lohta jokkeen ylös?
  • Joo, niin oon lukenut. Mutta ei niitä koskaan tässä näy.
  • Ei näy, määki aina kattelen ku meen tästä ohi, mutta ei niitä näy.

Tässä vaiheessa kommentoijani kädessä ollut kaljapullo tyhjenee, ja vaihtuu kassissa olevaan täyteen.

  • Sulla on iso kamera. Ja nuo jalatki. [Annan itseni ajatella, että keskustelukumppani tarkoittaa jalustan, ei minun jalkojani.]
  • On se. Aika painavakin. Mutta hyvä kamera tämä on. [Ja taas yritän keskittyä kuvailemaan…]
  • Kannattaa laittaa horisontti suoraan…
  • Joo, kiitos, minäpä yritän.  Oikein mukavaa päivän jatkoa sulleki. [ … toivottelen, ja liikahdan huomaamattomasti, vähän kuin hakeakseni rauhaa, ja kaveri etääntyy kuten minäkin. Ja sitten juttu jatkuu kaukaa huudellen ….]
  • Hei lady tai rouva eiku valokuvaaja, mullaki on ollu kamera jo helekytä vuotta…
  • No hienoa, ei muuta kuin kuvailemaan, tää on mukavaa puuhaa. Palaillaan….

Ja vain puoli tuntia myöhemmin, kun olen Oulun vankilan portin edustalla, paitsi kuvaamassa sen vieressä olevaa Oulun vanhinta kivirakennusta, myös komeaa keltaisena hehkuvaa vaahteraa, sekä vankilan porttia ja ovea, ja silloin viereeni tupsahtaa perjantaiaamupäivän ulkoilija, tällä kertaa vähän nuorempi, eikä nousussa, vaan päin vastoin vähän laskussa…

– Mikä siinä vankilassa niin kiinnostaa? Että kuvatakin pitää?
– No tuo arkkitehtuuri. Eihän Oulussa juuri tällaisia komeita punatiiliarakennuksia muita ole.
– Niin ei, tuo on muistaakseni tehty joskus 1800-luvulla.
– Niinhän se on. [valm. 1885] Komea rakennus se on.
– On se sisältäki. Oon ollu sielä.
– Yhy. Olikko kauankin?
– Neljä vuotta, mutta ku olin kiltti poika nii pääsin tuonne toiseen siipeen. Sielloli telekkkarit ja sain opiskella ja semmosta. Ekkö haluais mennä sisälle kuvvaamaan?
– Voishan se olla mielenkiintoista.
– Kyllä sinne pääsee…
– No miten, ootko sinä ajatellu pysytellä nyt tällä puolen?
– Joo, nyt vaan sattu nuo nelikymppiset ja tuparit venähtää. Ihan vaan juhulinu oon. En mää ennää tuonne mee.
– Se on varmaan hyvä päätös.
– Näytäkkö siitä kamerasta minkälaisia kuvia tuli? – No oho. Sehän on hieno.
– Kiitos, ja hyvvää jatkua sulle.
– Sammoin. Komia syksy nyt on.

Ja iltapäivällä sitten ihan erilaista seuraa, ihan parasta ja rakkainta seuraa, kun oli Apsu-mummi -iltapäivä ja aika humputtelulle. Kolmannen kerran kävimme Tietomaassa. Nyt on käyty puolen vuoden välein, ja onpa jännä kyllä katsella ja kuunnella, miten pieni kiinnostuksensa, kyselynsä ja kommenttinsa asettelee. Melkein kolmituntinen siellä vierähti, ja ikävä oli pois lähteä. Ja mummi sortui lahjontaan, tikkari ja pikkuinen lentokone käytiin museokaupasta ostamassa, jotta lähteminen olisi helpompaa.

Sitten aulaan pukemaan, ja tuulikaapissa Apsu pysähtyi: ”Mikset sanonut tätille kiitos ja näkemiin?” – Siinä sitten selittelemään, että sanoin jo kun lähdettiin museokaupasta.  – Olis pitänyt vielä sanoa.

Oli palattava

– ”Mikki meidän pittää lähtä kottiin?” kysyi Apsu aamukahdeksalta mökin aamiaispöydässä, silmät kiiltäen tulevista kyynelistä.

Miksi, kyseli mummikin hiljaa mielessään, ja silmät kostuivat pojanpoikaa katsellessa ja miettiessä ihan samaa kysymystä.

Oli vain lähdettävä, Juniorin loma loppui, Miniällä konserttiin meno, meilläkin menemistä ja tekemistä, Oulussa odottamassa kaikenlaista.

Aamun usva ehti häipyä ja sinitaivas näytti kauniilta väreistä hehkuvien tuntureiden yllä ja takana, matkan varren vesistöt ihan rasvatyyniä. Apsu ilmoitti tulevansa taas mummipapan kyydillä, joten mie sain istuksia takapenkillä lukien, höpötellen, yhdessä kuvia katsellen – ja kutoen silloin kun Apsu katseli Lego Cityä tabletilta ja nukkui päikkärit.

Napapiirillä kävimme taas katsomassa Legoista tehtyä joulupukkia, oikeaa ei tohdittu tälläkään kertaa kuin vilkaista ovenraosta. 😉

Iltapäivän lopulla Rantapellossa, nyt Vain elämää. Tuntuu syksyltä.

 

Hyvää elämää Hangasojan rannalla

Mökkiaamuna satoi vettä. Ei paljon, mutta sen verran kuitenkin, että pysyimme sisällä aamupäivän.

Kun vielä istuimme aamupalapöydässä, oli ovellamme joku??? Meidän kasikymppiset eksnaapurit olivat palaamassa vuosittaiselta ruskareissuiltaan ja tulivat ekstempore heippaamaan (kuten kuuluukin 😉 ). Tovin viivähtivät ennen kuin jatkoivat matkaansa. Olipa ilo että piipahtivat.

Sateen jatkuessa ryöppäilin ja säilöin eilistä sienisaalista. Pikkuperhe oli luvannut laittaa tänään sapuskan, joten surffailivat ja etsivät reseptejä. 😉 Sillä aikaa tein meille vähän välipalaa.

 (on sitten viimeisen päälle ”kuvituskuva” 😉 )

Kunhan kevyt kenttälounas oli nautittu ja Apsu nukkunut pienet unoset, me lähdimme kylpylään!!

Vihdoinkin, onhan tätä suunniteltu, mutta nyt se tehtiin; lähdettiin Apsun kanssa uimaan. Pappa, mummi ja Apsu. Vanhemmat jäivät köksäilemään.

Siitä on kauan,kun olen Saariselän kylpylässä käynyt, silloin kun meidän muksut olivat pieniä ja siitähän on se neljännesvuosisata hyvinkin. Joten olipa niitä muistoja hyvinkin … ja uusia syntyi tänään. Kyllä oli pojanpoika innoissaan kun pääsi uimaan! Siellä me tunteroinen umpilämpimässä, aika pienen, mutta hyvin rempatun kylpylän altaassa lilluttiin.

Aika vähän oli kylpylävieraita tänään, vaikka nyt Saariselällä on kyllä mökkiläisiä, ruskaturisteja, humppakansaa ja eläkeläisiä ennennäkemättömän paljon. Varmasti osasyy ”kansainvaellukseen” on sillä, että on Souvareiden 40-vuotisjuhlaviikko. On tanssiailtamia ja kappelikonserttia joka päivälle. Eilen oli paikallisessa postissa oikein jono lippujen ennakkomyynnissä.

Kylpylän jälkeen me pääsimme valmiille: oli nuoripari tehnyt kolmen ruokalajin päivällisen, ja hyvää oli kaikki. Katkarapu-alkupalat, uunijuurekset ja broileri ja avocado-suklaamousse. Kyllä kelpasi.

Lähdimme vielä Apsun ja Miniän kanssa pienelle lenkille, jota jatkoin itsekseni sienikori mukana vähän kauemmas, ja kun sitten palailin (muutama herkkutatti ja litra puolukoita mukanani), oli Apsu – taas – menossa saunaan. Isänsä sylissä rantasaunan ovella onnellisena totesi: ”Onpa kyllä hyvä sauna!” Kyllä on lapsi mökkeilyn syvimmän olemuksen omaksunut. 😉

Nyt muut ovat vetäytyneet unille tai ainakin levolle, mutta minä yritän sinnitelllä pari tuntia: on pilvetön taivas ja on luvannut revontulia… Ainakin yritän.

Mökkilomalle

”Voi jeehu”, raikui Sodankylän Pohjantähti-marketissa iltapäivällä kun Apsu katseli meidän ruokakärryä! ”Onpa paljon ruokaa!”

Olikin sitä. Mutta me tulimmekin viidestään mökkilomalle moneksi päiväksi.

Juniorilla on kesä ollut duunia 6/7 päivää viikossa (pl. isänsä (= Pehtoorin) synttäriviikonloppu, jolloin oli kolmen päivän ”lomaputki”) ja välillä kellon ympäryspäiviä. Ja Miniäkin teki lähes koko kesän duunia, eivätkä siis ole olleet missään. NYT oli hyvä aika lomalle. Meilläkin hyvä välämä sosiaalisen aktiivisuuden ja minun satunnaisten projektieni välissä.

Olimme aurinkoisella, lämpimällä Hangasojalla iltapäivällä.

Ja Apsu halusi matkata mummipapan kyydissä, rallipenkki papan Audin takapenkille, ja eiku menoksi. Isi ja äiti ja koirat toisella autolla edellä… Ja kuinka monta kertaa lapsi kysyi ”missä isi ja äiti?” ja kuinka monta kertaa kysyi ”missä mökki?”. Mutta näistä huolimatta, ihan mahdottoman mukava automatka meillä olikaan.

Luettiin ja pelattiin, nukuttiin ja suunniteltiin tulevan viikon tekemisiä: ”Miten sauna voidaan lämmittää?” ”Miksi mökillä ei oo lunta?” [A. on lyhyen elämänsä aikana ollut täällä vain lumen aikaan…] ”A. nukkuu omassa mökissä.” ”Heitellään lunta, eiku kiviä, puroon!” ”Keitetään makkaraa” [paistetaan?, eiku keitetään!] jne.

Heiteltiin kiviä puroon!

Oli vaan ihan hirmuinen ikävä ollut tänne. Melkein kahden kuukauden tauko ollut, ja nykyisin juuri tämä elo-syyskuun vaihde on minulle mieluisinta aikaa täällä.

Pikainen pyrähdys metsässä näytti, että ainakin mustikoita ja puolukoita on, Variksenmarjoja myös, ja kangassieniä. Tatteja tai matsutakeja ei vielä havaittu, mutta ehkä huomenna. On mukava kun huomiselle voi laittaa sanan ”ehkä”, eikä ”pitää”, tai ”on tehtävä” tai ”on mentävä”. Huomenna me ollaan … Vain ollaan. Tai sitten…

 

PS. Miljoona-arvontaan liittyen… olettekos katselleet sivun alareunan laskuria? Ettei vain jo huomenna tulisi miljoona täyteen! Miljoona!!