Isovanhemmuus

Tänään on kansallinen isovanhempien päivä. Sitä on kuulemma vietetty vuodesta 1985 lähtien aina lokakuun kolmantena lauantaina. Enpä ole hoksannut, kuullut, lukenut siitä aiemmin.

Itselläni on ollut hyvin vähäinen kokemus omista isovanhemmistani, suunnilleen kerran vuodessa heidät tapasin. Perniön papan vähän useammin; minulla on aika  tarkkoja muistoja hänen kanssaan vietetyistä hetkistä. Toinen pappani kuoli paljon ennen syntymääni, ja molemmista mummoistani on hyvin etäinen kuva. En muista koskaan jutelleeni heidän kanssaan, saatikka, että olisin istunut sylissä, pitänyt kädestä, leikkinyt, jutellut, lähettänyt kortteja tai mitenkään muutenkaan olisin ollut välittömässä kontaktissa. Olin vain ”läsnä” samassa tilassa. Hämärästi muistan, että Perniön mummon pitsisessä kamarissa sain leikkiä ja Tavastilan mummon kanssa (ehkä) olin keräämässä munia kanalasta joskus 5 – 6 -vuotiaana.

Olin 10-vuotias kun Perniön mummu, 13-vuotias kun Tavastilan mummu ja 16-vuotias kun Perniön pappa kuolivat. Matkaa isovanhempieni luokse oli 600 – 700 kilometriä, joten mummuloissa ei piipahdeltu, saatikka, että olisi vietetty kesälomaviikkoa/viikkoja maalla mummulassa kuten teki niin moni ikäpolveni lapsi (esim. Pehtoori), joilla oli sekä äiti että isä töissä.

Meidän muksuille kaikki neljä isovanhempaa ovat olleet – enemmän tai vähemmän – läsnä. Varsinkin Jäälin mummulassa olivat leikki-ikäisinä aika useinkin (että minä pääsin arkistomatkoille arkena tai lasten sairastettua, toipilaspäivinä, jolloin muksut eivät saaneet mennä päiväkotiin, piti olla kuumeeton päivä välissä ja itse oli jo päästävä töihin) ja äitini Töllillä (siirtolapuutarhamökki) muutamana kesänä ala-asteikäisinä viikonloppuja, että saatiin Pehtoorin kanssa kutsua ystäviä kylään tai käydä juhlissa. Isälläni oli tapana, hyvin satunnaisesti, odottamatta tupsahtaa karkki- ja videokasettikassin kanssa käymään. Ja me käytiin porukalla iskän mökillä Iissä. Edelleen hyvin satunnaisesti. Mutta kuitenkin.

Minun mumminelämäni on kestänyt jo yli kuusi vuotta, tuplamummius melkein kolme vuotta. Olen halunnut ja saanut olla mummina läsnä aika paljon. Tänäänkin. Olivat isänsä kanssa syömässä, ja samalla suunniteltiin syyslomaviikon tekemisiä, kutiteltiin, herkuteltiin, juteltiin, ehdittiin etsiä värityskuvia netistä ja lukea vähän kirjaakin. Mumminelämä on hyvää ja pienet rakkaita. Että meillä on heidät ja että on mahdollisuus olla heidän elämässään, on hyvin merkityksellistä.

Kuinka kauan tästä onkaan ollut puhetta? – Että me Eeviksen kanssa ihan kaksistaan lähdetään humputtelemaan. Aiemmin ei ole isoveli oikein tykännyt moisesta ajatuksesta, eikä kai Eeviskään ole oikein ole ollut valmis ilman isoveljen turvaa lähtemään yhtään mihinkään, mutta tänään! Vein Apsun aamulla eskariin ja sitten oli monta tuntia aikaa olla vain Eeviksen kanssa.

Kirjastoonhan me mentiin. Ja NYT Eevis itse sai avata kirjaston oven painikkeella, sai heitellä kirjaston vesialtaaseen MOLEMMAT kolikot, sai ITSE valita ne kirjat, jotka halusi lainata (mutta kyllä muisti ja halusi lainata kirjoja myös isovelille), halusi lähteä Kauppahallin kahvilaan humputtelemaan (= jätskille), jutteli ja pulputti koko pienen kaupunkireissun. Ainoa vaan, että kun isoveli ei ollut tulkkina, meni mummilla osa jutuista ohi ymmärtämättä. Mutta ”tyttöjen huttuja” meillä oli.

Muistuipa mieleen, kuinka mielissään Juniori (tai Esikoinen) oli niinä harvoina kertoina, kun kaksin lähdettiin jonnekin. Juniori oli parivuotiaana useamman kuin yhden kerran kanssani arkistossa illalla. Kun Pehtoori tuli töistä, hän jäi tyttären kanssa kotosalle, ja me lähdimme pojan kanssa piipahtamaan arkistossa hakemaan kopioita, tarkistamaan joku pikku juttu, ottamaan valokopio jostain kirkonkirjasta (kovastihan minä koetin paikallishistoriaa kotihoidon ”vapaavuosina” työstää. Kovasti koetin, jotain sentään sain aikaiseksi). Kerran poika oli mukana jopa Keminmaassa historiatoimikunnan kokouksessakin; taisi olla vielä alle vuoden ikäinen silloin. Hän osasi kyllä ottaa yleisönsä. 🙂

Varmaan vielä tärkeämpiä itselle ja lapsille ovat nuo ´kaksin olot´ olleet silloin, kun ne on tehty ihan vaan lapsen ehdoilla. Onneksi niitäkin on ollut ja oli tänäänkin Eeviksen kanssa. Kyllä meistä molemmista oli mukava perjantaina sateisena, synkkänä aamupäivänä olla jätskillä ja sitten kävellä torin lätäköissä ja olla piittaamatta mistään muusta. Ainakin minusta oli. Eiköhän me harrasteta tällaisia ´tyttöjen huttuja´ toistekin.

Sukupolvien välissä tänään. Paljon vastakohtia, suvun nuorimpien ja vanhimman kanssa vietettyjä hetkiä. Hillitöntä iloa, rauhaisaa yhdessä puuhailua, paljon pulputusta, leikkipuistossa liikkumista ja sitten iltapäivällä suruisaa, vaisua kahvittelua, sanatonta myötäelämistä.

Muksut hain aamulla meille. Kun halaan Apsua, toivottelen huomenia ja kerron ikävästäni, hän toteaa, onneksi hymyssä suin: ”Mummi, sää haiset ihan saippuakuplille”. Se olikin eka kommentti keneltäkään uudesta eau de toilettestani. 😀

Kunhan meillä saimme Apsun uskomaan, että mummilassakaan ei ole ylimääräistä ruutuaikaa, pääsimme pelaamaan, tekemään tehtäväkortteja, lukemaan (Eeviksellä on nyt Mauri Kunnas -buumi hyvin vahvana), siivoilemaan meillä olevista leluvarastoista ”vauvojen lelut” pois, paketoivaksi autotalliin, ehkä niille taas joskus jollakin käyttöä. Legot ja Duplot ovat edelleen ok,  samoin Fischer Pricet ja Pipsa Possu -rakennussarjat. Pitkä tovi sujui leikkien.

Lounaan jälkeen (vihdoinkin mummilla kananuggetteja!) oli edelleen sateisen oloista ja oli (taas) tehtävä temppurata. Tällä kertaa Apsu itse kirjoitti ”rastien” tehtäväkuvaukset: kuperkeikat, esterata, lankulla kävely, laavahyppely, kiertotie, pallon heitto, kiipeäminen, ja mitä kaikkea ennen maalia. Temppuradan sponsori taisi olla Super Mario, koskapa Mario – Luigi -teksti on kaikissa lanketeissa mainittuna. Ja kyllä minä ihmettelen, että kuusivuotias osaa itse nuo kaikki kirjoittaa. Sen verran kysyi, että ”miten se gee kirjotetaankaan?”. – Minä osasin ehkä just ja just kahdeksan vuotiaana kirjoittaa noin.

Yläreunan hymiön oikealla puolella on tikkareita. Ihan vaan pienenä vihjeenä mummille etsiä palkinnot karkkijemmastaan valmiiksi. Kymmenen kierrosta temppurataa tehtiin, kannustettiin ja tuomaroitiin, mutta silti oli vielä reilu tunti aikaa ennen kuin isänsä tulisi hakemaan pienet. Eevis halusi kirjastoon ja Apsu puistoon.

Sää oli lämmennyt, aurinkokin vilahteli, joten ”tarhan puistoonhan” me sitten suuntasimme. Tarhan puisto on se sama, jossa meidän lapset päiväkotiaikanaan paljon olivat, ja tänään(kin) kun oli lauantai, mentiin pienten kanssa myös tarhan pihalle. Sen perällä on pieni metsäinen nurkkaus, jossa oltiin tänään eka kertaa. Selittelin pienille, että siellä on ihanaa vihreää sammalta, puiden alla mukavia piiloja, siellä on nalleja, keijuja, mukavia peikkoja ja sen sellaisia. Kerroin, että silloin kun meidän lapset olivat tarhassa, siellä oli pieni kasvimaakin, jota lapset itse kastelivat ja kitkivät ja saivat sieltä porkkanoita etc. Jutteluni seurauksena Eevis hiipi metsässä kumarassa ja kuiskaillen etsien ”keijuja ja porkkanoita” ja samaan aikaan Apsu totesi minulle lakonisesti: ”Nuo on niitä sun juttuja.” 😀

Hetkeksi taas meidän kahden hengen kupla puhkesi, kun saimme kuin saimmekin pienet tänään meille.

Oli mummin perhepäivähoidon aamutuuri. Ajelin aamusella pienten kotiin, nautittiin aamiaista, ja sitten siirryttiin mummilaan: reilun kilometrin matka on kyllä ideaali tässä elämäntilanteessa. Ensin pelailtiin (Yatzy on nyt ”in”), leikittiin (uusilla ”tyttöjen huttu” = tyttöjen juttu Duploilla) ja sitten metsään. Lapset olivat eilen illansuussa käyneet isänsä kanssa metsäkävelyllä,  ja se oli ollut mahtava juttu, joten tänään uudelleen.

Sieneen Apsu halusi ja oli kyllä tosi kiinnostunut niistä. Ei montakaan sientä ollut katsastettu kun jo polun varresta kuului: ”Rousku! Mummi, täällä on rousku!!” Ja haaparouskuhan siellä. Myös pulleat (madonsyömät, isot) tatit opittiin tunnistamaan. Ja seitikit. Tämän päivän jälkeen Apsulle seitikkejä ovat kaikki sienet, joilla on hatussa pieni kupu, nokka, kumpu. Ja joilla on ruskeat heltat. Niitäkin poika näki ja hylkäsi monta.

Sammalmatto pienen pienellä metsäaukiolla ihastutti, ojien yli kulkeminen hyppien tai lankkuja pitkin oli kuin parhaastakin toimintapiirretystä. Ja Eevis jaksoi taapertaa. Kummasti tuli puhtia lisää kun mummi hoksasi yhden mättään reunalla kaksi pientä linnunmunaa, ihan selvästi pääsiäistipun jäljiltä jääneitä. Eevis hihkui: ”kananmunia”! Koetin edelleen hämmästyttää kertomalla, että kyllä ne suklaamunia on, ja pääsiäiseltä metsään piilotettuja. Hyvin kelpasivat kuusivuotiaallekin vaikka pikkuisen epäuskoinen olikin, saatikka pikkusiskolle.

Metsäreissun jälkeen poimimaan pihapuista omenoita. Sekin oli elämys meille kaikille neljälle.

Aamupäivävuorosta puolenpäivän jälkeen palannut iskä lähti lasten kanssa kotiin palatakseen illansuussa lasagnelle ja jätskille. Siinä välissä ehdin käydä kahden päivän tauon jälkeen sykkelöimässä puolitoistatuntisen. Olihan se kylmää, mutta niin kaunista! Ja teki hyvää. Liike on lääke!

Lasagne hupeni, samoin jälkkärijätski ja sitten taas laskeutui hiljaisuus …

Aamulla minulla meetinki pienten kanssa. Hain seurakseni kaksi liikuttajaa ja liikkujaa.

Pitkän neuvottelun jälkeen päivän agenda muodostui seuraavaksi: ”Mennään tarhan puistoon”. Hämähäkkimies vei ja juoksutti mummia ja pikkusiskoaan ihan kympillä.

Tunnin jälkeen, aikamme vehdattuamme ja vatuloituamme, päätettiinkin (kaikkien yllätykseksi?) lähteä kaupungille.

Mennään pyörittämään Rotuaarin palloa (huom. kaikki pinkki, laukkua myöten), ehkä Hugo-puistoon tai Vauhtipuistoon tai … Mäkkärille.

Tänäänkin otin Apsulle pikkukamerani mukaan, ja kyllä kuusivuotiaalla on silmää ja näkemystä, vai mitä mieltä olette? McDonalds´ Apsun silmin (Photo: A. Satokangas 🙂 .

Vauhtipuiston parkkipaikallakin kävimme, mutta ”liikaa perhosia vatsassa” (ja totta puhuen aika vähän aikaa), joten sittenkin ´vain´ mummilaan. Mutta menoa ja meininkiä riitti silti.

Ja sitten pehmeällä, vihreällä pihanurmella taas Tuupo-Heikkiä. Monta kertaa, monen monta. Ei niin väliä, ettei mummi ehtinyt tänään pyörällä liikkumaan; kyllä ihan omat PT:t pitivät huolen siitä, että päivän iloinen, motivoitunut liikunta tuli hoidetuksi.

Ja mitä kaikkea pihapiirissä nähtiinkään! ”Hato! Mummi, katoppa hato!! (kastemato tarttui nurmelta Eeviksen jalkapöydän päälle, ja ainakin puolituntinen hurahti madon elämänmenoa ihmetellessä!)

Pieni tauko ja hiljentyminen Rantapellossa, kun pienten isä töistä alkuiltapäivästä palattuaan haki omansa pois.

Mutta vielä iltapäivän lopulla jälleennäkemisen riemu, kun tulivat porukalla syömään. Oli tarvetta myös yhdessä juosta.

Mummin ”kokeilevassa keittiössä” oli tänään tarjolla ”kustomoituja myötätuulihattuja”, minkä jälkeen kaikilla olivat suu, kieli, hampaat ja huulet hyvin vahvasti siniset!! Tulipahan kokeiltua (sinistä Dr. Oetkerin kakkugeeliä) ja naurettua. Ääneen ja yhdessä. Sellainen on hyväksi. Mutta samalla tuli todetuksi, että ko. geeliä ei ainakaan rotissööri-piknikin tuulihattuihin sotketa. 😀

Huonosti nukutun kesäyön jälkeen herättyäni karistan ikävät unet, puen, juon lasillisen lantrattua tuoremehua ja lähden pyöräillen hakemaan Tuiran Lidlistä croissanteja. Tällä kertaa ne eivät olleet hyviä, ne olivat vähän raakoja, joten kun pääsin kotiin, ne olivat jo aika litistyneitä, melkein vettyneitä. Jätin syömättä. Mutta eka kertaa sain roudatuksi aamukahvimukini pihapöydälle, siinä aurinkoisessa vihreässä oli hyvä. Jäin pihalle, kasteluhommia ja ainahan on vähän jotain kitkettävää, pyyhittävää, lakaistavaa. Sitten olikin jo ryhdyttävä puuhaamaan kaikkea pientä ”ajan tappamiseksi”.

Meillä oli Apsun kanssa sovittu tapaaminen vasta puolelle päivin. Halusi tulla pyörällä, joten kävin pyörällä hakemassa. Vauhtipuistoa enemmän halusikin olla tätinsä kanssa, joka edelleen on täällä meillä lomalaisena. Eikä  vähäisin syy muutenkin mukavan tädin kanssa oleiluun ollut se, että tädilläkin on Nintendo ihan kuten Apsullakin. 😉

Pelien jälkeen poika malttoi kuitenkin lähteä uintireissulle ja jätskille. Ajeltiin Valkeiselle. Ei sentään pyörillä, meiltä kun matkaa sinne on viitisentoista kilometriä. Tänään iltapäivällä siellä jo aika paljon väkeä, mutta ei mitenkään ahdasta: ja mehän uitiin. Pari pitkää rupeamaa, ja poika on jo hyvinkin matkalla kohti uimataitoa. Lapsen riemu omasta oppimisesta ja uimisen riemu. Ikiaikaisia ilon aiheita.

Ja olihan meillä nälkä palauduttua. Piazzan lämmössä syötiin lihapullia! Jotenkin sellainen vanhan ajan kesäpäivä. Illansuussa ajeltiin sitten takaisin kotiin jossa pikkusisko puolestaan oli saanut olla ”iskän ainoa” koko päivän. Humputella Kauppatorilla jätskillä ja kesävaateostoksilla: jo kaksivuotiaana tykkää uusista vaatteista. Ja mikä tanssivideo illallaa saatiinkaan puhelimiin: uudet sortsitko saivat latinomeininkiä pienen kehoon!

On ollut varsin kiireinen päivä. Tai noh, tavallista enemmän tekemistä ja kohtaamisia. En ole ehtinyt ajatella kummoisia, en menneitä, en tulevia, ja se on hyvä juttu se. Tässä ja nyt on se, millä on jotain merkitystä.

Ja paljon merkitystä on sillä, että Apsu kuus vee oli tyytyväinen pienimuotoisiin synttäreihinsä. Aurinkoista keliä, leppoisaa oloa, odotusten täyttymistä. Kakku (tiedättehän: vasemmalta Hulk, Captain America, Iron Man ja Thor) ja ruoka (tortillat kaikkine tykötarpeineen, aikuisia ilahdutti erityisesti kotitekoinen punasipulihilloke – olikin se hyvää!) olivat toiveiden mukaisia, ja mummin hankkima potkulauta oli niin mieluinen, että sillä oli päästävä potkuttelemaan kotiin asti. Sain äsken vielä ääniviestin: ”Ne oli hyvät pileet”. Tällä eletään pitkään…

Aamupäivään palatakseni ….. Viimeiset valkovuokot riivin penkeistä ja vein ne äidille, sieltä lähdettyäni kävin pyöräilemässä ihan hiton kylmässä pohjoistuulessa Oulun laitamilla, kaupungintalon tulppaanit kuvaamassa ja vielä Tuumasta ja Tikistä hakemassa postikorttini pois. Sympaattinen, mukava putiikki lopettaa toimintansa, mikä on kyllä vahinko.

Juuri tänään on päättynyt vastausaika Lukijakyselyyn 2021. Samalla arvontaan osallistuminen on sulkeutunut, mutta teen koostepostauksen vastauksista sekä jullkistan arvonnan tuloksen huomenissa. Nyt on vielä ehdittävä touhuta kaikenlaista. Huomenna aamusella lähdemme kohti pohjoista! Siellä on jo yötön yö – pysykäähän linjoilla! 🙂

Aamulla – turhaankin valvoneena – varhain ylös, ja liikkeelle. Kunhan olin kaupungissa piipahtanut, ajelin hakemaan pienet. Ja sitä pulputuksen määrää, meteliä ja meinaamisia! Mihin mennään ja mitä tehdään?

Aamupäivä oltiin mummilassa, jossa molemmille isovanhemmille oli ”oma” pieni lähellä, toivomassa/vaatimassa tekemistä, lukemista, osallistumista, kutittamista, juttelua – ja Apsun kanssa opeteltiin Photoshopin alkeita. Diginatiivi pojanpoika oppi äkkiä käyttelemään kuvankäsittelyn työkaluja. Hyvä ope vai sittenkin lapsen luontainen kyky hanskata käyttöliittymää ja sen toimintaa?

Oli aika lounaalle. Mummi oli jo eilen tehnyt makaronilaatikon valmiiksi:
Mummi: ”Tein eläinmakaronista, ja ostin teidän lemppariketsuppia… ”
A: ”En halua. (syö koko ajan). Ei ois kannattanut tehdä eläinmakaronista. Enkä tykkää ketsupista. (syö edelleen)
M: ”Syö nyt sen verran että jaksat kun lähtään puistoon ja…”
A: ”Voin ottaa vielä vähän… ” (Ja mummin lastattua lautaselle pari isoa kauhallista syö kaiken …)
A: ”Mitä on jälkkäriksi?”
M: Mennään käymään hallissa ja torilla, siellä on valtavasti jätskejä….
A: En halua.

Ja sitten kuitenkin Torikahvilassa on vaikea valita itselle, siskolle, mummille ja papalle jätskejä. Mutta lopulta löytyivät!

Kauppatorilla meillä on ”perinne” käydä koputtelemassa Toripolliisin mahaa. ”Onko nälkä?” – Mukava nähdä kuinka Apsu opettaa näitä juttuja pikkusisarelleen… Kävimme tietysti samalla hallissa hakemassa kalaa ja muutenkin.

Ja matka jatkui Heinäpäähän. Siellä vuorenvalloitusta: ekana huipulle ehtinyt sai tikkarin, ja löysi jotain jännittävää. Ja kuva kertoo, mitä mieltä Eevis on: ”Minähän en edes katso tuota Mörköä! Ja pidän papan kädestä tiukasti kiinni.”

Jalkapalloa käytiin neljästään pelaamassa oikealla kentällä. Liikuntaa kaikille, ja sitten lapset keräämään voikukkia kentän reunalta. Apsu lupasi viedä isille. 🙂 Unohti kukat, kun löysimme hienoja kiviä.

Matka jatkui kohti Ainolan puistoa.

Vaikkei vielä kesä, niin hyvä päivä. Melkein koko ajan ulkona.

Ei ole lämmin.

Ei ole ystävien tapaamista.

Ei edes eksnaapureiden luona perinteistä vappuskumppaa. Soitin sentään: kovasti odottivat meitä käymään, mutta eihän me uskallettu. Heillä kun on ikää jo aika reilusti ja perussairauksiakin, ja vasta eka rokote puolin ja toisin saatu. Mutta kesäkuussa tavataan: niin me keskenään lupasimme ja päätimme. Eihän sinne enää ole pitkästi. Kyllä me tsempataan.

Ei yhdistettyä synttäri- ja vappubrunssia toisten ystävien luona. Ei äidin luona piipahdusta. Ei iltadrinksuja kaupungissa jollain patiolla. Vain kertakaikkisen jäätävä pyörälenkki – torin kautta oli ajeltava. Eipä sielläkään ruuhkaa. Ainoa jono oli lakukioskille. Sima ja jätski eivät houkutelleet oikein ketään …  Palelevia ihmisiä kaikkialla. Ei haalarikansaa, ei piknik-seurueita Linnansaaressa, ei montakaan yo-lakkia, ei marsseja, ei vappumeininkiä millään muotoa.

Mutta onneksi sentään: Apsu ja Eevis, isänsä ja R. tulivat seuraksemme syömään. Olin jo aiemmin luvannut pienille, että tänään olisi vappuongintaa. Apsukaan ei tiennyt onginnasta. Eikö lasten synttärijuhlissakaan niitä enää järjestetä? – Kun Pehtoori rakenteli ongintapaikkaa ja minä pakkailin ylläreitä ongittaviksi, mietin, mistä olin saanut päähäni, että vappuna pitää/kuuluu/on tapana järjestää lapsille ongintaa?

Meidän muksuille sitä ei järjestetty (synttäreillä kyllä joskus oli), joten miksi vappuna? Joku muistojen jäänne idea oli: minun lapsuudessani käytiin vappuna vappumyyjäisissä, joissa oli onnenpyörä ja ongintaa ja simaa ja munkkeja ja sen sellaista. Me kävimme perheen (vai vain iskän) kanssa Toppilan koulun vappumyyjäisissä. Iskä oli koulun kannatusyhdistyksen kantava voima, ja hänhän se tiesi meidät pennut myyjäisiin viedä. Sieltä se etiäinen vapun ongintaan löytyi.

Kyllä Eevis ja Aatu olivat iloisia tikkareista, serpentiineistä, saippuakuplapulloista ja uudesta jalkapallosta, joita ongella saivat!

Ja varsinkin aikuiset – kyllä lapsetkin – tykkäsivät kolmen ruokalajin sapuskasta. Alkuun oli savulohi-graavilohimousse ja katkarapuleipiä (eilisen jatkojalostusta 🙂 ) ja pääruoaksi Torin Lihamestarilta tilatun hampurilaispaketin antimia, oheen tein coleslaw´n ja uuden salaatin (Jamie Oliver via Hellanjaviinilasinvälissä) fenkoli-meloni-mozzarella avec minttu-chili-kapris-kastike). Kukaan ei valittanut. 🙂

Niin ja jälkkäriksi uutta italialaista jätskiä, mansikoita, kahvia ja tippaleipiä. Ja pienten kanssa lattialla temuamista. Ulkona saippuakuplia ja paljon hymyjä! Hyvinkin saimme kolme tuntia kulumaan…

Hyvä juttuhan tässä vapussa on se, että huomenna ei ole riennettävä kustannuspaikalle, vaan huomenna on sunnuntai, ja meillä juhlaviikonloppu jatkuu!

– Mummi, mummiiiiii!

Rotuaari raikui, kun olimme tänään pitkästä, pitkästä aikaa pienten kanssa kaupungilla!

Mannerheimin puiston leikkipuistoon liittyy minulla hyvin paljon muistoja, monenlaisia muistoja viimeisten viidenkin vuoden ajalta. Tämänpäiväisistä hetkistä jäi hyviä muistoja. Puistossa myös Apsulla oli joku vanha etiäinen, muistuma, tuntuma siitä, miten ennen on tehty; yhtäkkiä kesken rimpuilutelineessä roikkumisen ilmoitti: ”Haluaisin, että mentäis Mäkkärille”. Niinhän olin suunnitellutkin. 🙂 Ja yhtäkkiä, pian aiotun jälkeen, Apsukin hoksasi kysyä, ”Voidaanko me mennä? Kun on korona?”

Voitiinhan me. Oulun Rotuaarin McDonaldsilla (joka on meidän ´kantapaikka´) oli tehty isohko remppa ja siellä ei enää ollut kassalta myyntiä, vaan kioskit, joista tilattiin kaikki, mille oli tarve ja sitten oli pöytiintarjoilu. Että hampurilaisravintolan ”palvelu” oli kohdennettu uudella lailla. Noh, en kommentoi. Mutta me osasimme toimia, Pehtoorikin kun oli mukana, joten muksuista huolehtiminen yhtä aikaa tilauksen tekemisen kanssa (ilman asiakaskontaktia!!) hoitui lopultakin melko helposti. Ja pienet olivat ikionnellisia, kun Happy Meal -paketissa oli juuri nyt Paavo Pesusieni -lelu ja vielä lisäksi mahdollisuus saada aplikaation kautta peli (mummin) kännykkään. Hieman mietin, että tällaiseksiko maailma on mennyt?

Mutta kun puisto ja Mäkkäri -reissulta palauduimme mummilaan Rantapeltoon, oltiin taas perusasioiden äärellä: leikittiin ja luettiin. Eeviksen kanssa luettiin toista tuntia samalla sylitellen… päikkärit ovat jäämässä jo pois, joten lepohetki vietettiin tällä tavoin, mikä mummista tuntui oikein mukavalle. Lapsi on täysin rento, kuuntelee, osallistuu kuvakirjojen tarinoihin omilla höpinöillään ja käpertyy kainaloon. Soisin muistavani aina.

Samaan aikaan toisaalla isoveljensä saa pelata tovin papan tabletilla. Ja sitten lähdetäänkin taas ulos, jossa on kevät! Aurinkoa ja lämpöä yllin kyllin. Pienistä on mahtava, kun voi kävellä lumen päällä, eikä uppoa. Niin vain Rantapellossakin on hankikanto pienen pieniä vaelluksia varten!

”Mummi, oota, laitan maskin!”

”Tää, mun.”

Hain aamupäivällä pienet äidiltään ja lähdimme Nallikariin! Talvikylä here we come! Apsu sai kummitätinsä kaveriksi tuubimäkiin ja pappa oli mukana apuna ja kuvaajana.

Eevikselle parasta olivat porot ja ponit. Tämä Mimmi-poni puhutti monta tuntia jälkeenkin päin. Reilun tunnin tarkenimme nauttia pakkassäästä, auringosta ja aktiviteetista.

Lounaalla ei tarvinnut ruokaa tyrkyttää. Sitten Eeviksen päikkärit, – pelattiin ja leikittiin. Kaikkea mukavaa puuhaa, ja Apsu ei paljon mummista perustanut, kun oli kummitäti kaverina. Iltapäivän lopulla kakkossapuskan jälkeen oltiin vielä pihalla: lumilinna ja jääsaippuakuplat pihahommissa. Päivän askeltavoitekin täyttyi ihan huomaamatta. Ja koti kovin hiljainen sen jälkeen, kun oltiin käyty viemässä lapset takaisin kotiinsa.

Tästähän me oltiin Apsun kanssa viesteilty melkein pari viikkoa. Viesteilyn mahdollisti se, että pojanpoika sai joululahjaksi kellopuhelimen (jolla voi viesteillä siihen asennettuihin numeroihin, jolla EI pääse nettiin, jolla ei voi pelata, mutta jolla voi soittaa ja viesteillä vaikka mummin kanssa!). Kerrassaan hyvä juttu. Ei (vielä) ole kovin paljoa viesteilty, mutta kuitenkin. Ja tästä päivästä ulkoiluineen, lumilinnoineen, kaakaoineen, pikkumunkkeineen on useampikin chatti käyty.

’

Niinpä hain pienet isältään aamukymmeneltä ja papan meidän pihalle tekemiin lumikasoihin ryhdyttiin kaivamaan käytäviä. Siinä ohessa tein pientä ”lounaskeidasta”: kaakao, mehu ja munkit oli jo ennen lasten tuloa pakattu koriin valmiiksi.

Tunnin kaivuu-urakan jälkeen meillä oli aika tauolle. Vakaasti uskon, että pienet olivat touhusta ihan yhtä innoissaan kuin mummikin.

Tällaisina päivinä mietin – paljonkin, mitä lapsi miettii, mitä ajattelee, mitä muistaa, muistaako mitään vuoden tai kymmenen jälkeen? – Minulla on vakaa tunne, että tämän aamupäivän tulen muistamaan koko loppuelämäni, jota todennäköisesti – ja toivottavasti – on paljon vähemmän jäljellä kuin näillä kahdella rakkaalla.

Mitä itse muistan omasta lapsuudestani kaksi- ja viisivuotiaana? – Jotain jälkiähän niistäkin vuosista minussa on… Ei ehkä muistojälkiä, ei montakaan selkeää muistikuvaa, mutta jälkiä minussa on. Ja jo NYT minussa on muisto ja jälki tästä aamupäivästä: kaakaosta meidän autotallin kupeessa, jolloin ainoa enkeli ei ole tuo posliininen koriste termospullojen vieressä.