Isovanhemmuus

Laskiaissunnuntai humputellen

Hain aamupäivällä pienet äidiltään ja lähdimme Nallikariin! Talvikylä here we come! Apsu sai kummitätinsä kaveriksi tuubimäkiin ja pappa oli mukana apuna ja kuvaajana.

Eevikselle parasta olivat porot ja ponit. Tämä Mimmi-poni puhutti monta tuntia jälkeenkin päin. Reilun tunnin tarkenimme nauttia pakkassäästä, auringosta ja aktiviteetista.

Lounaalla ei tarvinnut ruokaa tyrkyttää. Sitten Eeviksen päikkärit, – pelattiin ja leikittiin. Kaikkea mukavaa puuhaa, ja Apsu ei paljon mummista perustanut, kun oli kummitäti kaverina. Iltapäivän lopulla kakkossapuskan jälkeen oltiin vielä pihalla: lumilinna ja jääsaippuakuplat pihahommissa. Päivän askeltavoitekin täyttyi ihan huomaamatta. Ja koti kovin hiljainen sen jälkeen, kun oltiin käyty viemässä lapset takaisin kotiinsa.

Muistoja tulevaan

Tästähän me oltiin Apsun kanssa viesteilty melkein pari viikkoa. Viesteilyn mahdollisti se, että pojanpoika sai joululahjaksi kellopuhelimen (jolla voi viesteillä siihen asennettuihin numeroihin, jolla EI pääse nettiin, jolla ei voi pelata, mutta jolla voi soittaa ja viesteillä vaikka mummin kanssa!). Kerrassaan hyvä juttu. Ei (vielä) ole kovin paljoa viesteilty, mutta kuitenkin. Ja tästä päivästä ulkoiluineen, lumilinnoineen, kaakaoineen, pikkumunkkeineen on useampikin chatti käyty.

’

Niinpä hain pienet isältään aamukymmeneltä ja papan meidän pihalle tekemiin lumikasoihin ryhdyttiin kaivamaan käytäviä. Siinä ohessa tein pientä ”lounaskeidasta”: kaakao, mehu ja munkit oli jo ennen lasten tuloa pakattu koriin valmiiksi.

Tunnin kaivuu-urakan jälkeen meillä oli aika tauolle. Vakaasti uskon, että pienet olivat touhusta ihan yhtä innoissaan kuin mummikin.

Tällaisina päivinä mietin – paljonkin, mitä lapsi miettii, mitä ajattelee, mitä muistaa, muistaako mitään vuoden tai kymmenen jälkeen? – Minulla on vakaa tunne, että tämän aamupäivän tulen muistamaan koko loppuelämäni, jota todennäköisesti – ja toivottavasti – on paljon vähemmän jäljellä kuin näillä kahdella rakkaalla.

Mitä itse muistan omasta lapsuudestani kaksi- ja viisivuotiaana? – Jotain jälkiähän niistäkin vuosista minussa on… Ei ehkä muistojälkiä, ei montakaan selkeää muistikuvaa, mutta jälkiä minussa on. Ja jo NYT minussa on muisto ja jälki tästä aamupäivästä: kaakaosta meidän autotallin kupeessa, jolloin ainoa enkeli ei ole tuo posliininen koriste termospullojen vieressä.

”Elämä ei kulje taaksepäin”

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.

                     Kahlil Gibran

” … elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.”
Sitä minä vielä tällä iälläkin koetan opetella muistamaan. Kuin myös sen, että tulevasta ei tiedä, eikä sen murehtiminen tai siitä iloitseminen ole hyväksi. Odotukset – tai pelot – aiheuttavat usein sekä pettymyksiä että nykyhetkeen ahdistuksia, jotka saattavat hyvinkin olla turhia.

~~~~~~~~~~~~~~

On kulunut monia päiviä, monia elämässä kiinni olevia, liki huolettomia päiviä tätä vuotta 2021, ja nyt vasta, hiljalleen olen saanut kootuksi tuntoni viime vuodesta. Tilinpäätöksen lopputulema vaihtelee hetkestä toiseen, mutta niinhän elämäkin.

Myötä- ja vastamäkiä jo aika pitkällä taipaleellani on ollut, vaikka olen kyllä tietoinen ja kiitollinen (kenelle?), että enimmäkseen olen saanut kulkea sellaista mukavaa polkua, jossa vaellan aika lailla kevyesti eteenpäin. Vastamäetkin ovat olleet enimmäkseen loivia, terveesti haastavia. Toki on niitä ylittämättömiäkin kohtia ollut; joskus tie on noussut niin jyrkäksi, että sitä noustessa on kaatunut selälleen. Selälleen retkahtamisen jälkeen on vain  noustava, pyyhittävä pölyt, pyyhittävä kyyneleet, rakennettava arki uudelleen ja kierrettävä liian jyrkkä kohta – kierrettävä, koska yli ei ole päässyt.

Kuulostaa helpolta tuo ”noustava ja pyyhittävä pölyt”. Ei se ole helppoa. On kompuroimista, kipua, katumista, kaipuuta, joskus katkeruuttakin, vaikka juuri sitä yritän viimeiseen asti vältellä. Muistan vain pari kertaa elämässäni olleen sellaisia ahdistuksen ja henkisen tuskan jaksoja kuin oli viime vuonna. Syvissä vesissä on aiemminkin tullut kuljettua, niin arjessa kuin juhlassa, äitinä, tyttärenä, mummina, ystävänä, sekä työssä että kotona.

Eikä se ollut ”perkelöityvä korona” (joksi tyttäremme sitä nimittää), joka viime vuoden syvän humplahduksen aiheutti. Syitä oli monia. Eikä kaikki kipu suinkaan ole vieläkään selätetty, ei käsitelty tai pois eletty. Koronan muuttama maailma ja oma arki ovat olleet konteksti, jossa olen kipuillut ja jossa kipupisteet ovat ehkä korostuneet toisin kuin olisivat tehneet jos kanssakäyminen kaikkiin suuntiin olisi ollut mahdollista, vilkkaampaa, helpompaa ja jossa olisi voinut olla pois omien ajatusten maailmasta, elää ja kokea päiviä oman pienen piirin ulkopuolellakin.

Viime vuosi oli siitä merkillinen, etten käynyt ollenkaan ulkomailla. Sellaisia vuosia elämässäni on ollut vain muutamia. En käynyt edes Helsingissä, kesällä tehtiin kahden päivän reissu Tampereelle ja sitten mökkireissut, joita niitäkin vähemmän kuin vuosiin. Siinä kaikki. Oikeastaan matkustelemattomuus ei ole ollut kovinkaan iso juttu. Liekö ennen elämässä on ollut flunssatonta vuotta? – En usko. Viime vuosi oli. Eikä mitään muitakaan tauteja, ei edes hammasremppoja. Toisaalta oli monia vakavia sairauksia, menehtymisiäkin, ystävä- ja lähipiirissä. Koskettaneet, satuttaneet nekin. Tietysti ovat. Viime vuonna vietin lastenlasten kanssa aikaa enemmän kuin edellisinä, paljon enemmän. Äidin kanssa paljon vähemmän kuin edellisinä.

Viime vuonna tein ylipäätään mitään aika vähän. Sukkia tein paljon, ja kuuntelin/luin kirjoja, – ainakin sen verran kuin joskus työkseni. Ruoanlaitto oli aika intohimotonta lähes koko vuoden, ei mitään uusia juttuja, ei ruokajuhlia, ja samaan aikaan sunnuntaiset perhepäivällisetkin hiipuivat puoleen entisestä. Postaukset ovat olleet tärkeä rutiini, vaikka jälki on paikoin kovin kepoista, liki olematonta. Toisaalta olen tyytyväinen, etten ole (ainakaan kovinkaan paljoa) suoltanut tänne kaikkea myllerrystä mielessäni. Aikoinaanhan siirsin oman päiväkirjani ”julkiseksi”, blogiin, juuri siksi, etten vatvo mielenliikkeitäni ja aatoksiani kirjallisesti paperille. Se ei ole hyväksi, ei ainakaan minulle. Tämä postaus olkoon yksi satunnainen poikkeus tästä ”vatvomattomuudesta”.

Mielessäni olen miettinyt, pohtinut, ahdistunut, voinut huonosti. Olen itkenyt ja valvonut. Oma riittämättömyys, välillä myös raastava tunne, että olen tehnyt jotain, ehkä paljonkin, väärin, että olen itse syypää tapahtuneisiin ovat saaneet tärisemään. Sitten kun ahdistus on hiipunut, kun olen tehnyt töitä asioiden kanssa, setvinyt asioita, olen osannut olla itselleni reilu, olla syyllistymättä. Kuinka paljon olenkaan oppinut itsestäni, lapsistani, äidistäni,  – eikä se kaikki, minkä olen löytänyt ole ollut mitään mieltä ylentävää. Kulkeminen, pahan olon polkeminen pois Oulun seudun pyöräteillä liki 5 000 kilometrin aikana ovat auttaneet, merenrannassa vietetyt tunnit, siipan kanssa vietetyt illat ja itketyt yöt, runojen ja kirjojen lukeminen, kaiken maailman ´self help´ -opukset ovat saaneet tajuamaan, että olen pelännyt eniten sitä, että minulla ei ole merkityksellistä tekemistä tai tarkoitusta. Olen miettinyt, että kunpa en välittäisi, kunpa en huolehtisi, kunpa en rakastaisi. Kunpa osaisin olla enemmän ”irti”.

Hyvää on tehnyt pääsy patikoimaan Lapin kairoille, kuvaamaan, hengittämään ja väsyttämään itsensä korkean taivaankaaren alle …  Kaikki puuhastelu ja varsinkin kuvaaminen on tehnyt hyvää. Ukkelin myötäeläminen kaikessa tässä on ollut tärkeää. Puhuminen on tehnyt hyvää. Kertominen ja kuunteleminen. Ystävät ja vertaistuki – me äidit ja tyttäret… Taas uskon että on minulla merkitystäkin.

Tänä vuonna taival näyttää kulkevan edellistä tasaisemmissa maastoissa, rotkot ja ylämäet on kierretty tai noustu, poutasäätä on luvassa. Kyllä tämä tästä: yritän olla ”elävä nuoli” ja toisaalta ”taipua riemulla”.

Valkenemisen aikaan

Hän meni suuren seinäkartan ääreen, sen jossa näkyi Muumilaakso ja rannikko ja rannikon edustalla olevat saaret. Hän kiipesi tuolille, niin että ylettyi kauas avomerelle asti, ja työnsi kuononsa aivan liki yksinäistä pilkkua, joka näkyi valkoisen tyhjyyden keskellä. – Siinä se on, mumisi Muumipeikon äiti.  

– – Äiti laskeutui lattialle. – Joskus tarvitaan aikaa, hän sanoi. – Toisinaan kestää mahdottoman kauan, ennen kuin valkenee. 

                              (Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

 

 

Aamuvuorossa tänään mummin hommiin. Apsu, aamuvirkku, hereillä jo tosi aikaisin ennen iskänsä työvuoroon lähtöä. Ehdittiin katsella aamupiirettyjä ja pelata Afrikan tähteä ennen kuin pikkusisarensa nousi heräilemään. Hänellähän se tähän todellisuuteen siirtyminen kestää hyvinkin puoli tuntia, eikä mikään voisi mummin mielestä olla mukavampaa kuin sylitellä pientä, siinä kietoutua tammikuun pimeään aamuun, odotella hiljalleen päivän valkenemista, ryhtymistä aamutoimiin, kaksivuotias tiiviisti sylissä.

Ja entäs aamiainen: jos mahdollista Eevis nauttii (kuten veljensäkin) pitkästä, hitaasta aamupalasta. Se (= yhden ruisleipäviipaleen ja pienen murokipollisen syöminen) saattaa kestää hyvinkin puoli tuntia. Mikäpä siinä. Carpe diem, hokee mummi hiljaa mielessään ja on oikein tyytyväinen. Katselee ja kuuntelee pieniä.

Sitten vielä pelataan vähän, hiljalleen puetaan ja tehdään suunnitelmia koko aamupäiväksi, siksi ajaksi, jonka isi on töissä. Ihan ekana päätetään, että Eeviksen päikkärit siirretään tunnilla (”muu” – sanoo Eevis ja tarkoittaa että ”minun”) ja että mäkeenhän sitä mennään. Puetaan välipuserot, onhan kuitenkin melkein kymmenen astetta pakkasta, etsitään rukkaset, laitetaan toppapuvun renksut kohdilleen, etsitään varastosta liukurit ja eikun ”tarhan puistoon”! – Jee!

Puistoon rakennettu (aika vaatimaton) lumilinna vei huomiomme mäenlaskun jälkeen. Kuinka ollakkaan, mummi kehitteli linnaan ja sen pieniin huoneisiin tarinan. Pienet olivat mukana ihan kympillä: oltiin linnan keittiössä (jonne ensi kerralla tuodaan mukanamme kuumaa mehua ja pieniä kaupan munkkeja, – niin päätettiin), kiivettiin (20 cm) linnan torniin, jossa oli hyvä nukkumapaikka, linnassa oli myös sauna ja uima-allas, jossa Eevis ”uikin” ja sitten kirjastohuoneessa oli tietysti!!!! salakäytäviä. Myös linnan muurit olivat tärkeässä osassa meidän tarinassa. Ja tunnin touhuamisen ja tarinoinnin jälkeen se oli tietysti mummi, joka oli luuseri ja halusi lähteä jo sapuskan tekoon. Ja kyllä puikulaperunat raejuuston ja kinkkusuikaleiden kanssa maistuivat ihan yhtä hyvin kuin isälleenkin neljännesvuosisata sitten.

Iltapäivä ja ilta ovatkin sitten kuluneet vähemmän seikkailullisissa merkeissä. 🙂

 

Mummina

 

”Mummi! Mummiiiii!!! Mummi! Mummiiiii!!! Tuu jo!”

Leppeä sää, kaunis metsä, parasta mahdollista seuraa. Tuntuu, että nähtiin hyvin pitkän ajan jälkeen, että nähtiin ”nyt vasta”. Joulun pyhinä nähtiin vain kaikkien muiden seurassa ja ruoanlaiton ja nauttimisen ohessa, mutta tänään oli mummilassa aikaa monta tuntia, ihan vain keskenään, ihan vaan neljästään.

Kaikki kuulemiset vaihdeltiin, mielialat tunnusteltiin, leikittiin, syötiin ja ulkoiltiin. Ja erityisesti papan iloksi palattiin muistoihin – jopa neljännesvuosisadan taakse, jolloin oltiin konsertissakin. Tööt, tööt – — Silloin samoissa sävelissä omien lasten kanssa, nyt näiden pienten kanssa kotiolkkkarissa.

Jos olisi ollut reipas, olisi voinut lähteä lähiladulle pienelle iltalenkille, mutta kun oltiin iltapäivällä saatu ruoka syötyä Juniorin palauduttua töistä ja haettua pienet, notkahdin koneen äärelle lukemaan uutisia. Taas olen sortunut niihin…

Ja sitten telkkarin ääreen katsomaan Areenasta ”Sisäilmaa”. Siinä on kaltaiselleni valtionhallinnossa uransa tehneelle kummasti tangeeraavia kohtia… tulostavoitteet, sisätilaongelmat, projektipäälliköt päivän kokemuksella, bonuspalkkauksen käsittämätön jyvitys, uupumukset, kaikki loputon kehitysjargonia, hypermahdollistaminen ja kuitenkin myös yhteisöllisyys. Ja paljon muuta. Olkoonkin, että on vähän överi, mutta hienoja roolisuorituksia on hyvä katsoa.

Mummin elämässä tai mummin ”arjessa”, siinä hetkessä kun on mummi, kun pari pientä on läsnä ja vaatii läsnäoloa, ei ole moisia ongelmia, mutta yhteisöllisyyttä ja haleja on! Koronasta huolimatta on haleja. On mahdoton kuvitella päivää Eeviksen kanssa ilman haleja, sylittelyä, kädestä pitämistä, yhdessä piirtämistä ja laululeikkejä.

Ja huomenna jatkuu! 🙂

Joulupäivä, ei niin perinteinen

Joulupäivä on meillä usein ollut pyjamapäivä, rauhoittumisen päivä. Oleilua ja hyvää ruokaa…

Tänä vuonna joulupäivä on ollut ilon päivä.

Aika hyvää ruokaakin, mutta ei juuri oleilua.

Pienet tulivat tänään paitsi syömään ja ”oleilemaan” myös katsomaan mitä tontut olivatkaan eilen tänne mummipapalle heitä varten jättäneet. Ja se ilo!

Afrikan tähti, Pipsa Possu (monena versiona), Hakkarainen, Mario (legot), My Little Pony, kirjat, pussilakanat, puserot, yöpuvut … Apsu jopa innostui leikkimään niin ettei edes jälkiruoka saanut palaamaan takaisin ruokapöytään. Ja tämä on kyllä ensimmäinen kerta ikinä, että poika jätti täytekakun, suklaat ja mehut väliin… Ja samaan aikaan pikkusisarensa piti – taas kerran – ihan omaa showtaan.

Karpalo-valkosuklaakakku oli hyvääää…

Ja nyt joulumummi lähtee nukkumaan pois univelkojaan – – enää ei joulujännitys huomenna herätä aamuvarhain. 😀

Joulu on nyt!

Onpa meillä ollut kilttejä lapsia. Tai siis aikuisia. Tänään jouluaatto aikuisten kesken. Levollista, leppoisaa, herkullistakin.

Perinteisin menoin, paitsi ei joulukirkkoa, milloinhan se on edellisen kerran jäänyt väliin? Siitä on kauan!

Muutama uusi makumuistokin syntyi. Tykkäsin rauhasta, levosta, olosta, siitä, että kaikki olivat tyytyväisiä, levollisia. Hyvä näin, näinkin.

Ja huomenna! Huomenna täällä on kaksi pientä joulun tuojaa… Siitä huolimatta, – ehkä en kuitenkaan joulutäpinöissäni herää aamuviideltä kuten tänään. Tai ehkä herään, – ihan sama. On joulu.

Joulutontut tulevat huomenna.
Heidän myötään toivottelen hyvällä tavalla muistorikasta joulua kaikille.

Kolmas adventti

 

Adventtiaika

Onhan tästä ollut puhetta joka joulu: minulle kuten niin monelle muullekin, iso, melkein suurin, juttu joulussa, on joulun odottaminen.*  Ja siihen odottamiseen, joulun riemun tuloon ovat syntyneet joulukalenterit, ja niihin liittyvät myös adventtisunnuntait ja adventtisunnantaisin poltettavat kynttilät. Jokainen joulukuun pyhä, joka sunnuntai, sytytetään yksi kynttilä lisää, aiemmin sytytettyjen edellisten rinnalle.

Kirkollisessa perinteessä ensimmäinen adventtikynttilä sytytetään odotuksen, toinen ilon, kolmas rauhan ja neljäs rakkauden kunniaksi.

Monenlaisia joulukalentereita, nimenomaan adventtikalentereita on ollut kautta maailman sivu. Nyt on Oulussa yksi uusi, julkinen, kerran viikossa avautuva luukkukalenteri. Pikisaaren Merimiehenkotimuseon ikkunoista kukin avautuu vuorollaan: talossa avataan yhteensä neljä ikkunaa, yksi jokaisena adventtina. Nyt on avattu jo kolme luukkua. Tämä on niistä toinen. Merimiehenkotimuseo eli Matilan talo on Oulun vanhin koti, joka on siirretty paikasta toiseen. Nyt se on mukava kalenteri.

Vastaavia ikkunaluukkukalentereita on monissakin kaupungissa. Lähimpänä, yksi hienoimmista on Wanhassa Raahessa. ”Livenä” en ole sitä koskaan nähnyt, mutta nytkin seuraan Instassa ja kyllä tekisi mieli joku päivä ajella luukkuja katselemaan ja samalla Langin Kauppahuoneelle lounaalle ja putiikkiin saippuaostoksille (kirsikkatuoksuinen marseillesaippua on ihana).

Joulukuun lauantai

Heräsin seitsemän jälkeen siihen, että jostain kuului pienten askelten läpsytys ja varovaisesti ”mummi, mummiii … ” Yökyläläiset, pienet olivat kuin olivatkin löytäneet takanreunuksen joulusukista tonttujen tuomat yllärit ja hihkuivat hiljaksiin… Aika pitkään kesti non-stop-aamiaistarjoilu meillä. 😉 Oli aamupiirrettyjä ja kaakaota, leipää ja juttuja, tonttujen tarkkailua, pukemista ja puhetta. Leppoisaa ja välillä vähän vauhtiakin.

Kun Juniori muksujen kanssa lähtivät oli kotimme kummallisen tyhjä. Sitä tyhjyyttä lähdin pakoon lenkille, mm. Pikisaaressa kiertelin. Olinpa iloinen, että en kummoisempia ajatellut. Elin ihan hetkessä. Olisiko niin, että olisin pieniltä jotain oppinutkin; kunpa edes hetken muistaisin ja vain nauttisin joulun odotuksesta. Minä yritän.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*  Sanaa adventti käytti jo Mikael Agricola kirjoituksissaan. Sana on kulkeutunut meille ruotsin kielen kautta latinan kielestä, jossa adventus tarkoittaa Kristuksen tulemista ja alun perin tuloa, saapumista. Sana on johdettu verbistä advenire ’tulla luo, saapua’, joka koostuu etuliittteestä ad- ’luo, kohti’ ja verbistä venire, joka tarkoittaa tulemista.

          Kotus, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 

 

Enkeleitä elämässä, elämään…

Enkeleiden aika. Niitä tarvitaan nyt, ja niitä on nyt. Enkeleitä teidän kaikkien elämään …

Mummilassa on ollut vilskettä, kun kahden pienen kakkoskodissa, isin luona, on sauna-kylppäriremontti venähtänyt päivän, pari yli suunnitellun.

Päivän aikana on paljon joulujuttuja puhuttu ja eletty, ja odotetaan niitä tulevaksi. Joulufriikkimummi ei ehkä ole paras mahdollinen lapsenlapsen joulunalusjännityksen lieventäjä. Kyllä, kyllä me Apsun kanssa odotamme, että myös huomenaamulla joulusukissa takanreunuksella on Aku Ankka tai joku muu mukava pikku ylläri.

Poikkeusolojen poikkeuksiin liittyy sellainenkin, että äsken saunassa oli kolme sukupolvea Satokankaita. Pehtoori & Poika ja sitten vielä Apsu – ja sitten vielä Eeviskin. Mummi huolehti iltapalan valmistamisesta sillä aikaa… Paljon jutskattiin iltapalallakin, – ja katseltiin Eeviksen ihan omaa show´ta. Eevis nyt vaan on ainakin pohjoisen pallonpuoliskon paras ilvehtijä, tunteiden tulkki ilmeillä, loputtoman rento sylissä, mutta osaa myös tiukasti sanoa ´ei´. Ja sitten juosta kädet harallaan syliin: mummiiiii… Mitäpä muuta minä joulukuisena perjantaina osaisin toivoa?

Olihan sitä sitten kuitenkin…

Ulkona on niin kaunista.
Joulukuisen näköistä, kunpa tämä säilyisi.
Vielä eilen ajattelin, että tänään teen piiiiiitkän lenkin. Että aamupäivällä ulkoilen pienten kanssa, ja että sitten lähden iltapäivällä omalle (kamera)lenkille, mutta tulipa ohjelmaan muutos. Yllättävä sellainen. Pelottavakin. Mutta homma ohi! Monta kuukautta olen sitä varonut, sen vuoksi valvonut, nyt ohi.
Yhtäkään kuvaa en ole ottanut, juuri ja juuri kelvollisen sapuskan kokannut. Tai parikin sapuskaa. Ja käynyt kauppareissulla kolmeen huusholliin. Niin ja lukenut, sylitellyt, selittänyt, pelannut, pukenut ja paijannut.
Ja arvonnan järjestänyt. Alla tiedot siihen liittyen.
Olihan sitä sitten kuitenkin touhua ja tekemistä. Monenlaista.
Omenapuun marraskuu.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Arvonta suoritettu! Oulu kuvissa -kalenteri on arvottu
Kaikki FB:ssa kommentoineet sekä Instassa tykänneet laitettiin listalle (osa kahteen kertaan, täällä blogissa ei kukaan osallistunut (miksei?) ja niistä tuli 50 nimen rimpsu. ”Sano yksi luku 1 – 50 väliltä ja mies ilmoitti 47! Oli laskettava melkein listan loppuun: ullamerilainen. Onneksi olkoon! Ilmoitatko minulle postiosoitteesi, toimitan voittokalenterin sinulle. Tiedoksi kaikille muille: kalenterit on loppuunmyyty, mutta ”Jouluinen Oulu” -korttejani on vielä muutama nippu jäljellä. Siispä tilaamaan ja sitten ilahduttamaan kortilla näinä merkillisinä aikoina. …. https://www.muistikuvia.fi/kortti-ja-kalenterikauppa/

Onko vasta marraskuu?

Yhtäkkiä kesken päivän vai oliko se aamu, ehkä sittenkin aamuyö, jolloin pienen häivähtävän hetken ajattelin, että onneksi minulla ei tänään ole opetusta. Ei livenä, saatikka etänä, ei mitään Teams-seminaaria. Ei tenttivastauspinoa, ei loputtomia palavereita, ei pitkiä sähköpostiketjuja, ei artikkeli- tai kandikässäreitä — [Huomaatteko, kerään mielikuvaani vain niitä asioita, jotka joskus työelämässä ahdistivat. Mikä on kyllä vähän epäreilua, sillä enimmäkseen työ oli iloni. Ehdottomasti.]

Luin joskus, jostain, että on osattava iloita niistäkin asioista, jotka EIVÄT tapahdu. Tänään olen iloinnut. Jos kohta on ollut puheluita ja kuultuja juttuja etc., jotka ovat syöneet voimavaroja. Mutta enimmäkseen plussalla.

Olen paljon etuajassa joulun kanssa. Mutta ei haittaa, kerrankin. Valot, tunnelmat ovat tärkeitä [edellisvuosien joulukorteistakin on iloa ja ihastusta].

Elän menneissä, vaikka koetan olla elämättä, – siksikin lasten ilo ja jännitys on tässä ja nyt iso asia – omankin merkityksellisyyden kokemisessa. Herra Hakkarainen on ollut osa minunkin hyvää elämääni jo monta vuotta.

Nyt eletään tätä päivää, olemassa olevilla rajoilla ja ehdoilla. Joulu tulee, valoa on, lapset nauraa, edelleen on mahdollisuus moneen. Hetkessä ilo!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Arvonta on vielä muutaman tunnin voimassa: se päättyy puolelta öin! Kalenterit on loppuunmyyty, kortteja on vielä muutama nippu jäljellä. Nyt tilaamaan kortit suoraan kotiosoitteeseen, –  sitten voit jatkaa iloa eteenpäin!

Voimaa pitkäksi aikaa

Kovalla tohinalla ja suurin tavoittein lähdin aamusella kaupungille: sekä liikkumisen että valokuvauksen suhteen erinäisiä toiveita. Kyllä, kyllä minä liikuinkin ja otin kuvia. Mutta kummassakaan touhussa ei ollut järin paljon iloa, järkeä eikä tulosta.

Vedensekaista räntää satoi koko puolitoistatuntisen aikana aika reilusti ja kastelevasti – ja kuvia pilaavasti. Taivaalla olevat mustat läiskät ovat räntäroiskeita. Jotenkin oli vaikea saada sellaista – ”jee-minä-olen-ulkoilemassa-ja-endorfiini-on-parasta-huumetta” -fiilistä. Valokuvaamisen flow´sta ei ollut tietoakaan. Mutta minä edes yritin.

Keskipäivällä viimeistein kalentereiden postitus (olen myynyt yli 50 kalenteria, siitä tuli hyvä mieli), kotiutumiseen liittyviä toimia (siitä on kauan että on oltu 10 päivää pois kotoa!) ja sitten iltapäivällä hakemaan pienet meille.

Illalla sitten juttu, jota olen viikon miettinyt ”joo vai ei?”, ”onko riskialtista”, ”nyt kun Oulussakin lukemat ovat mitä ovat”. Siis varasin jo joskus syyskuun alussa (kaukana koronan toinen aalto) teatteriliput Apsulle ja minulle: ”Kaboom ja kuvittelun voima” -esitykseen

”Esitys yhdistää teatteriin nykysirkusta, liikettä ja tanssia” ja ”Se kertoo lapsesta itsenäiseksi kasvamisen kynnyksellä ja siitä, miten tärkeää on jaksaa kuvitella itseään ja maailmaa toisenlaiseksi, vaikka se vaatisikin vähän tylsyyden sietämistä.”

Jo viime viikolla aloin miettiä, perunko liput. Varmistin teatterilta että onhan väljää ja maskit, eihän naulakkoruuhkia etc. Sitten varmistelin vanhemmilta, että voidaanhan me mennä, vaikka Oulussakin nuo tartunnat nousevat, etc. Vielä tänään mietin, että jos oltaisiin vain kotona, mutta sitten, että kyllä me lähdetään.

Ja teatterilla oli tosi väljää, lapsia lukuunottamatta kaikilla maskit, etäisyydet pysyivät. Ja esitys oli hieno. Upea. Ja mikä parasta, Apsu, joka lähtiessä sanoi, että ”ehkä katotaan vaan se eka osa”, oli väliajan alkaessa ehdottomasti sitä mieltä,  että jäädään katsomaan, ”löytääkö ne sen Jemman”. Ja totesi samalla, ettei ”sun mummi tarvi jännittää niitä kiikkumisjuttuja [= huikeaa akrobatiaa]”. Meillä on nyt yhteinen salasanakin esityksen jälkeen. 🙂 Ja ensi vuonna joulun alla mennään taas (oltiinhan me jo viime vuonna) ja ”ehkä E:kin haluaa lähtä”, totesi isoveli kun ajeltiin kotia kohti.

Tähän se nyt loppui tältä erää missään erityisessä kulkeminen, vetäydymme takaisin itsenäiseen puolikaranteeniin, ja odottelemme parempia aikoja.

Hetkessä

Pienet ovat olleet isänsä päivävuoron ajan tänään täällä. Leivottiin pipareita. Niin parasta. Mummin mielestä ainakin. Ja tänä vuonna uusia jäseniä sessiossa olivat Eevis ja pappa – muutamana edellisenä vuonna se on ollut lähinnä Apsun ja minun joulujuttu. Mutta tänään touhuiltiin neljästään keittiössä. Olipa mahtavan keskittynyttä (taikinan syöntiä :D) ja tarkkaa piparihommaa. Kolme pellillistä saatiin valmiiksi, ja monen monta piparia jaksettiin koristellakin. Ja melkein lämpimänä syödäkin. 😉

Muutoin päivä kului tavallisissa merkeissä: legoja, lounasta, musiikkia, Eeviksen päikkärit (ja kyllä minä kerta toisensa jälkeen jaksan ihmetellä, kuinka lapsi menee päiväunille: lounasruoan jälkeen käydään vaipan vaihdolla, josta kannan (hän haluaa nimenomaan niin) pienen makkariin, jonka seinältä katsellaan kaikki valokuvat; nyt E. osaa jo sanoa kuvissa olevien nimetkin (tiiti (= isi), Jaaja, pappa, mummi, vauva, vauva…. etc.)  ja sitten lasken lapsen sängylle, menen viereen ja tytöllä on silmät jo kiinni, hän ei enää hievahdakkaan vaan nukahtaa saman tien.

Eipä ennen Eevistä minun elämässäni ole tuollaista nukahtajaa näkynyt! Jos nukahtaminen on helppoa, niin herääminen ei sitten olekaan: menee aina puolisen tuntia, että pieni on kunnolla tolpillaan. Niin mainio ja ihana on. Apsulla ruutuaikaa siskon päikkäreiden ajan, välipalaa, pientä tolskaamista, lukemista, Pipsa Possua muutama jakso, taas yhdessä leikkimistä ja lukemista, ohessa koetin vähän kokkailla ja sitten jo Juniori tulikin töistä suoraan ruokapöytään, jossa jälkkärinä – yllätys, yllätys – pipareita. Myös spesiaalit koemaistiaiset huomista varten.

Kun Juniori ryhtyi pakkailemaan lapsia ja kamoja kotiutuakseen ja olimme palanneet Festasta (”pihakeittiömme”),  (jossa varsinkin Eeviksen iloksi oli tonttuovi jo paikoillaan ja siellä karkkia) Eevis huuteli pappaa, pappaa? (huom. ranskalainen aksentti paPAA) – Mihin vastasin, että ”pappa jäi tiskaamaan. Se on siitä hyvä tyyppi.” Ja mitä toteaa Eevi? Hän toteaa HYVIN lakonisesti: ”Ai jaa.” 😂 Olisittepa kuulleet sen myötäelämisen äänenpainon! Mietin, oliko se myötäeläminen Pehtoorille vai minulle? 😀

Any way, mukava päivä, hetkessä elämistä ja eloa.

Kaks vee

Meillä on ollut lastenkutsut. Tai siis lapsen lapsen synttärit.

Eeviksen kaksivuotissynttäreiden etkot, mummila-osuus, tänään. Mummi on touhunnut ja tykännyt touhuta, leipoa ja laittaa. Kakku jäi toissijaiseksi; uunilohi, poni-kuppikakut, popcornit, Kinder-munat ja monet Pipsa Possu -lahjat ilahduttivat enemmän. Moniääninen synttärilaulu ja mummin ostama juhlamekko hämmensivät: ilme kertoi, että ”mitä ihmettä?”. Mutta kynttilöiden puhallus oli iso juttu. 🙂

Kurpitsalyhdynkin tein. Siitä tuli aika lannistunut otus. Tytär ja mies sanoivat, että näyttää siltä kuin se olisi viikonlopun tehnyt laajakaistan ja Telia TV -palvelun uusasennusta. Heillä kun on sellainen uuvuttava, lopulta onnistunut, kokemus takana ja ovat aika uupuneita, mutta myös sankareita kaiken jälkeen! 🙂

Ja kuinka olen iloinen, että tässä huushollissa se en olekaan minä, joka olen tapellut näiden nettiasioiden kanssa. Olen saanut rauhassa touhuta keittiössä ja Festassa, ja silti kaikki nettijutut toimii, entistä nopeammin. Kävin kävelemässäkin sateessa, happirikas sää tuntuu hyvälle, – ehkä se takaa painajaisemattoman yöunen. Sellainen olisi taas vaihteeksi ihan hyväksi.

Elämänmenon hyviä hetkiä

Liikkeellä tänäänkin. Ja heittämällä päivän askeltavoite saavutettu: ollut pari pienehköä liikuttajaa tänään. Tunteroinen Hugo-puistossa vastaa hyvinkin intensiivistä pyöräilyä Oulujokivarressa: molemmat mukavia liikkumismuotoja, mutta kyllä tänään Hugo-puisto voitti kuus nolla.

Merkillinen tilanne, ajankuva, oli kun piipahdimme pienten kanssa kaupassa; eipä olla lasten kanssa koronan aktiiviaikana kaupoissa käyty, mutta tänään oli ”pakkotilanne”, kun Apsu totesi (myös ääneen kaupassa) ”Mummin kuuluu lelliä”. Olen ehdottomasti samaa mieltä, ja samalla tuli ostettua Pehtoorille ja tyttärelle suklaata [koska marraskuu tulossa], Juniorille keittiörullateline. Siis oikeastaan enemmän pikkujoulu kuin halloween tai pyhäinpäivä -meininki. Ehdotin myös haudalla käyntiä, mihin Apsu totesi: ”Miksi? – En halua. Miksi siellä käyt?” – Viisivuotiaalla hyviä kysymyksiä. Silti ehkä menen tässä joku päivä…

Kauppareissun toinen juttu oli kun laitoin maskin kasvoille; oli siinä kaksivuotiaalla kummastelemista. Vaikea oli asiaa hänelle selittää. Onneksi kaupassa muutamia muitakin, ja heillä maskit.

Lopun päivää vietimmekin mummilassa. Pelaten, laitellen vähän valoja, herkutellen (”kyllä jätski on hyvä jälkkäri talvellakin”, totesi Aapeli). Kummitäti (”Jaaja” Eeviksen sanoittamana) ja pappa rakentelemassa mukana.

Siis myös päivällä ”Vain elämää”, vai sittenkin ”Täynnä elämää”.

Ensilumen ilo

Kuvaan kiteytyy olennaisin tästä sunnuntaista. Ensilumi, pienet isänsä kanssa sunnuntaisapuskalla, jälkkkärin jälkkäriksi lupasin lähteä nuhanenien kanssa pihalle – mukaan kyllä tulivat sitten kummitäti ja isikin. Kun ensisijainen juttu oli tolskata lumessa, minulta jäi kuvaaminen toissijaiseksi, vaikka lasten – ja kaikkien – ilo silmissä olisi ollut hienoa tallentaa. Mutta tallennan muiston. Mumminelämän hienoja hetkiä. Eeviksen eka lumisota ikinä. Ja kyllä me meuhkasimmekin. Niin mukavaa.

Räntäsade alkoi vasta aamulenkin jälkeen, joten lenkilläkin käväisin. Sitten koneelle: vähän meillä on tänään tyttären kanssa jäänyt lepopäivän pyhittäminen toissijaiseksi. Kahden hengen ”maisemakonttorissa” (= mun työhuone) on puuhailtu. Minä tuunannut joulukortteja ja Tyär opintojaan. Sekin mukavaa.

Lenkillä ja ruokaa laittaessa kuuntelussa Jorma Uotisen elämäkerta. Nyt koko kirja kuunneltu: erilaisin silmin katson ja varsinkin kuuntelen häntä tänään TTK:n tuomaristossa… Hyvä kirja on tuokin.

Syksyistä

Harmaan, tihkuisen, kylmätuulisen päivän loppupuolella alkoi jo sataakin. Tuntuu, että nyt on kalenterin mukainen keli.

Varhainen aamuvuoro minulla oli tänäänkin. Ankeahko sää ei houkuttanut ulos, joten ehdittiin pelata useampi erä Kimbleä ja yhdessä harjoitella ”studiossa” valokuvausjuttuja ennen kuin läksimme puistoon.

Apsun otoksessa hienosti heijaste toimii, eikä pleksissä näy kameraa tai pienen kuvaajan puserosta heijastetta, – ensimmäisissä otoksissä niitä näkyi, mutta pian poika itse hoksasi, että pitää ottaa uusia kuvia, ettei niitä näy. Ja pieni valopiste on melkein kuin tehty kuvaan.

Minulla taas kerran vanha, tyylikäs Yashica mallina; lokakuussa kuvahaasteen värinä on musta. Retrohenkisyyttä tähän tavoittelin.

Iltapäiväruoalla olimme taas Pehtoorin kanssa kaksin, päätinpä kauppareissulla, että tänään en kokkaakaan, vaan haen marketin viereisestä Koti-Pizzasta ”Sienimestarin pizzan”. Se on ymmärtääkseni useampanikin syksynä ollut listoilla, – siis kausituote.  Siinä ei ole juustokuorrutusta eikä tomaattipohjaa, eikä se siten oikeastaan maistu pizzalle, mutta minä pidin. Pohja oli rapea kun tomaattikastike ja rasvainen juusto eivät sitä kostuta. Täytteinä ovat piparjuurimajoneesi, herkkusieni, kantarelli, rucolanverso, herkkutattipöly, pikkelöity punasipuli. Tattipöly oli kyllä melkein näkymätön ja maistumaton, mutta ehkä jotain hippusia kuitenkin oli aistittavissa. Ei huono.

Aamusta asti mummina

Täydenkuun levoton yöuni päättyi jo ennen kuutta – tänään oli aamuvuoro.

Tällaisina(kin) päivinä (ja aamuina) on ihan mahdottoman hienoa, että Juniori, eron jälkeen, elämäntilanteen muuttuessa, hommasi uuden kodin likietäisyydeltä meihin nähden. Siirtyessä omakotitalosta rivitaloasumiseen oli meillekin Pehtoorin kanssa asuntoesittelyissä käymistä, apupohtimista, laskemista, suunnittelua, mutta lopultakin aika helposti kaikki kävi: suunnilleen samalla minuutilla Juniorin kanssa löysimme Etuovi.comista varteenotettavan vaihtoehdon, johon poika sitten päätyikin. Uskon vakaasti että tämä on myös lapsille hyvä; näin on myös helpompi, ja useammin mahdollista, olla avuksi, liki, läsnä.

Vanha koti meni nopeasti kaupaksi, muutto ja uuden (maalaus)remontti on ollut vireillä jo useita viikkoja ja toista kuukautta meidän rakkaiden pienten toinen koti on ollut hyvin lähellä meitä: autolla kolme minuuttia, pyörällä vajaa kymmenen. Jos ja jos,… niin parin vuoden päästä Apsu voi jo yksikseen polkea pyörällä mummilaan! Mutta ei ihan vielä, joten tänäänkin kun Juniorilla oli aamuseitsemäksi töihin meno, oli minulla aika ajella Raja-Taskilaan sitä ennen… Uusi koti on siinä, missä minä lapsuudessani ja varhaisteininä kävin kaupassa, – ”Raja-Arinaksi” sanottiin sitä kauppaa.

Siinä sitten, aamulla odotellessani lasten heräämistä oli tietysti hieman huushollattava, ihan varovasti vain. Yritän olla puuttumatta, mutta silti avuksi.

Verkkainen heräily, lasten aamuohjelmat, aamupala, päivän ohjelman suunnittelu [jo eilen oli kimpassa päätetty, että tänään on kirjastopäivä]. Apsun kanssa keksin/ehdotin (hänen ilokseen), että hän saa päiväksi käyttöönsä pokkarikamerani ja saa kuvata kaikkea, mitä haluaa. Idea osui ja upposi!

Kun isänsä tuli iltapäivällä töistä, kameran muistikortilla oli 277 kuvaa! Muutamien ottamiseen Apsu pyysi neuvoja, mutta enimmäkseen räpsi itsekseen. Kävimme kirjastossa, Hollihaan leikkipuistossa ja sitten oli täällä  mummilassa päiväruoka, papan kanssa autoleikit ja sitten Eeviksen päikkärit, joiden aikana Apsu sai pelata papan tabletilla.

Ja koko ajan kamera lauloi. Toki 80-90 % on ihan höpö-höpö-otoksia, mutta lopuissa on ideaa, ajatusta, tarkkuutta, tunnelmaa. Ja minulle on edelleen hassua nähdä itseni kuvissa. Se ei ole kovinkaan tavallista. 🙂  Eeviksen heräily päikkäreiltä vaatii sylittelyä, mutta mikä voisi olla mummille mukavampaa…  Ihan levollisena osaan minäkin olla pitkän tovin: kun on pieni sylissä, ei ole kiire mihinkään, ei huolta mistään, ei tarve tehdä mitään.  [kuvan tekijänoikeudet Apsu]

Tarhan puistossa

Vaikea muistaa tällaista lokakuun alun lämpöä, väriloistoa, aiemmin koettuna. [olipa vanhahtava lause, liekö edes oikeakielinen?]

Vähän vahinko, että ulkoilu jäi aika vähiin – tarhan puistossa reilu tunti eikä muuta. Ja kylläpäs olikin paljon déjà-vu -hetkiä. ”Tarhan puisto” tarkoittaa meidän lasten päiväkodin (Taskilan päiväkoti) viereistä leikkipuistoa, josta tänään pienten kanssa piipahdimme myös tarhan pihalle. Koetin pitää kännykän taskussa, kameran repussa, mutta pakkohan se oli …  Että en unohtaisi.

Kiikkujen luona tapasin tutun näköisen ”mummun” kuten toinen mukanaan olevista pienistä toistuvasti kutsui. Kuten leikkipuistoissa tapana on, ryhdyimme juttusille, ja muistimme kuin muistimmekin yhteiset vuodet päiväkodin ajoilta; heidän kuopus ja meidän esikoinen olivat samassa ryhmässä. Kertailimme lasten ja lastenlasten syntymävuosia ja vaiheita. Sitten hän kuin anteeksi pyydellen ihmetteli, kuinka sitä nuorempana pienten kanssa ehtikään.. nytkin hän oli lähtiessä ”ehtinyt hätäpäissään tempaista kumpparit jalkaan, vaikka todellakaan ei ole kumisaapaskeli, mutta kun ei ehtinyt sitoa mitään lenkkareita… ” ja vastauksena näytin eripari sormikkaitani. Pienet ehtii pukea ja katsoa, että heillä on tarpeeksi ja sopivasti yllä, mutta itselle vain mitä äkkiä käsiin sattuu… Mutta puistossa ehdin olla, nauttia, katsella, kuunnella, juosta ja jutella. Mummit ehtii. 😀

Iltapäivällä päikkäreiden jälkeen oli jännä hetki kun yhdessä papan avustamana saattelimme ilmastointihormiin eksyneen tintin ulos. Eevis ”puhui” häntä säikähdyttäneestä ja ilahduttaneesta asiasta monta kertaa… Pieniä suuria juttuja.

Iltaruokana Juniorin päästessä jo töistä oli tortilloja – aikuisten ja lasten maustein, enemmän ja vähemmän tulisena. Ja Pehtoorin kanssa nautimme viininkin.

Nyt argentiinalaista punaviiniä enää pienen pieni tilkka lasissa. Malbec ja bonarda-rypäleistä tehty vivahteikas, edullinen, lämmin, pehmeä tanniininen punkku sopi mahdottoman hyvin tortillojen pariksi. Kastikkeita oli kahdenlaisia: jauheliha ja broileri, ja varsinkin jälkimmäisen kanssa viinin aromit heräsivät. Ja kyllä makuvivahteita on paljon ihan ”siltäänkin”. Fuzion the Coffee Shop löytynee toistekin meidän ostoksista.

Sadonkorjuun aika

Illan tullen, syyskuun puolivälissä, jolloin pitäisi olla mitä mainioin ja reippain vire ja työnteon meininki, olen vähän taipumassa lepoiluun, jättämässä monta aiottua, monta suunniteltua väliin. Pärjätään me ilman pullaakin, kasvimaan ehtii alasajaa myöhemminkin, laskutuksen viipymisestä eivät korttiostajat pahastu, huomenna – tai ehkä sittenkin vasta ensi viikolla – kontaktiseeraan näitä kuluneita päiviä aktiivisemmin eri tahoille [BTW: mitä tarkoittaa tahot? – eräänkin raportin, hakemuksen, lausunnon laatineena olen viljalti viljellyt sanaa ´tahot´ – ja toimijat! – mutta aina olen tuntenut, että se ei kerro oikeastaan yhtään mitään. Silti: apurahoja, hyväksyntöjä, läpimenneitä lausuntokierroksia on tullut saavutetuksi. Hakemuksia toki enemmän hylätyksi kuin hyväksytyksi.

Tänään on ollut myös mummipäivä. Ja mummi on ollut hyvä tyyppi. Onhan se, kun tarjoilee herkkuja puutarhassa, ruokapöydässä ja karkkipäivän kunniaksi.

Omenapuun vaatimattomasta sadosta nautittiin, sekoitettiin papan haravoimat lehtikasat, juostiin kilpaa, syötiin, höpöteltiin. Mumminelämää!

Mummin elämää

Syyskuun lauantai, jolloin lämmin, kostea ja tuulinen keli. Sää sävytti ulkoilua, tulipahan poljettua paluumatkalla vastatuuleen tyhjällä akulla ihan kunnolla kuntoiluksi asti. Melkein tympäisi koko homma, mutta kyllähän sen jälkeen ihan hyvälle tuntui.

Ja mukavan raukea olo iltapäivällä kun talossa oli pari duracell-pupua. Onneksi myös Pehtoori-pappa, sillä kahdellekin oli tekemistä näiden kanssa… 😉

Hämmästyttää, kummastuttaa.

Ihan yhtä kiinnostavia ovat mummilan pihan kaivo kuin yrttipenkitkin, joissa on muurahaisia ja yrttejä, joita voi syödä suoraan penkistä!

Ja tänään kuulin eka kertaa Eeviksen version ”mummi”-sanasta. Se kuului monen monta kertaa; kutsuen, komentaen, iloisesti, hellästi, etsien. Sellainen kantaa…

Liikkeellä ja liikkeessä

Näissä merkeissähän se meni tänäänkin pari tuntinen kun olin saanut kotitöitä ja varautumista loppuviikon juttuihin tehdyksi. Vähän on aina kodin irtaimiston (kukkien, pikkuliinojen, etc.) vaihtamista näin vuoden aikojen vaihteessa. Kynttilät esille, sääskikarkottimet piiloon, villasukat läpsyttimien tilalle, kangaskäsilaukun vaihto nahkaiseen, … kaikkea pientä. Enää lukukauden aloitus ei näitä muutoksia säätele, säiden ja valon muuttuminen vaikuttaa värien valintaan.

Kuva on Lintulan kohdalta, jossa on saatu pitkä pätkä uutta baanaa valmiina. Baanaverkkosuunnitelman toisena vuonna Mäntybaana!  (Kartta suurenee klikkaamalla.)

Pitkästä aikaa, tänään noutoruokaa. Tuiraan Valtatielle avattiin kevätkesällä uusi pizzeria Johnny´s Heist, jossa on vain muutama asiakaspaikka, mutta oikea pizzauuni – joten nimenomaan ulosmyyntiin sieltä. Paljon ”somepöhinää” sen ympärillä oli avaamisen aikana, mekin yritimme jo silloin testata, mutta jonot olivat turhan pitkät. Tänään sitten tilasin, Pehtoori haki ja nautimme Huvilassa.

En tiedä, kuuluiko pizzojen olla pehmoisia, löysiä. En tiedä, annetaanko edes toista yritystä… Näyttivät aika hyvälle, rustiikkisia, artesaanin oloisia. Minua kyllä hieman jo riepoo tuon ”artesaani”-termin käyttäminen vähän kaiken ”käsintehdyn”, ei-teollisen tekemisen yhteydessä. On artesaani-pizzaa, -jäätelöä, -leipää, -makkaraa… No kyllähän se yleensä merkitsee myös hyvälle, maukkaalle maistuvaa. Mutta ainakaan tänään nuo pizzat eivät olleet mieluisia: no eipähän tullut syötyä liikaa. Mutta ainahan se on tylsää heittää ruokaa pois.

Iltasella vielä vähän muuttopuuhissa, ei enää Iissä, vaan ihan tässä lähellä. On muuttojen ja muutosten aikaa.

Ja revontulten aikaa. Ensi yönä pitäisi näkyä täällä Oulunkin korkeudella.

Lähellä kaikkea hyvää

Yön valjut, ahtaat painajaiset kävin hukuttamassa Perämereen heti aamusta. Toppilansaaren Möljällä on viime viikkoina ollut tienrakennushenkilöitä (onkohan oikea sana), – olen ohiajellessa heitä nähnyt ja eilen kävin jo tsekkaamassa, mikä on ollut rakentamisen tulos.  Ja kuinkka ollakaan: Möljälle on valmistuneet portaat.

Minun oma pysähtymis/hiljentymispaikkani (Ilokivet aallonmurtajalla, Toppilansaaren kärjessä) on siis saanut mieleiseni uuden ulottuvuuden. Sinne pyöräilin tänä aamuna. Uikkarit kamppeiden alle, pyyhe, uimakengät ja kuivat vaatteet reppuun ja pyörällä merenrantaan. Aallonmurtajan kainalossa, joen ja meren kohtaamispaikassa, murtoveden syleilyssä oli hyvä uida tovi, ei kovinkaan kylmää, liki tyven, kesä, onni uida! Se teki niin hyvää!

Möljän rannalla on bajamaja, jossa kävin uinnin jälkeen vaihtamassa kuivat ylle, ja sitten vauhdilla polkien kotiin ja lämpimään suihkuun. Hyvä kokemus. Siitä voimaa tähän päivään, oloon ja eloon.

Tänään meillä pieni ”perhepäivähoitohuki” – Apsun kanssa kävimme kirjastossa: Apo Apposia ja muuta mukavaa lainailtiin. Ilo katsella, kuinka viisivuotias etsii ja löytää mieluista lukemista. Yhdessä, vuorotellen toisillemme sitten luettiinkin.

Ja sitten syötiin hyvin, pelattiin pihatennistä, oltiin ja jutskattiin. Paljon oli puhumista. Ja liki oloa.

Onni on, kun voi olla lähellä.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

EDIT 23.8. aamulla

Sain eilen iltasella tutulta tällaisen viestin: ”Moikka. Laitan sinulle tiedoksi että Möljälle tehdyt portaat ovat vainajien tuhkan sirottelua varten tehdyt. Paikalta puuttuu vielä kyltti mikä paikka on kyseessä. Eihän se tietenkään estä uintia kunhan ei vaan satu samaan aikaan!” Siispä ei taida sittenkään olla paras mahdollinen uintipaikka.

Kyltti olisi kyllä pitänyt laittaa samantien. Koirien uintipaikaksikin sitä muutamat ohikulkijat toissapäivänä ihastelivat ja koiriaan uittivat. Taidankin nyt suunnata Tuiran rantaan …. Ehkä sitten toisessa olomuodossa tuonne – tai tuntureille.

Pieni on kaunista

Pieni on kaunista. On oltava aikaa katsoa, on osattava katsoa, on pysähdyttävä. Läheltä moni asia näyttää eriltä kuin kauempaa…

Ja niinhän se sitten kävi, että juuri sen puolitoista tuntia, kun olin aamupäivällä – yksin –  pyörällä polkemassa, tunturissa, – juuri silloin satoi vettä. Mutta minähän en ole sokerista (kertakäyttösadetakkki ei ole ollenkaan hassumpi juttu. 😀 )

Muutoin leppeä elokuun keli. Niin lämmin, että lounas nautittiin ulkona ja iltapäivä oltiin pihapiirissä. Minulla lasten ulkoilun ohessa, välissä ja jälkeen kolmen pienen pihlajan alun suojaus. Saapa nähdä, josko rakentelemani verkkoviritykset pitävät porot ja puput pois pienten taimien ääreltä. Toivottavasti, vaikka eivät nuo hökötykseni mitään design-puutarhatuotteita olekaan.

Mutta so what? – Tärkeämpää on se, mitä puuhailtiin pienten kanssa. Oltiin purolla, katseltiin oravaa (jonka Apsu on nimittänyt Martiksi), heitettiin tikkaa, Mölkkykin oli  esillä, yhdessä siivottiin puron pohjaa, paistettiin makkaraa notskilla, saunottiin.

Ja illansuussa pottuvoita ja käristystä. Lapsille ei kyllä kovin tarkkaan kerrottu, mitä kastikkeen liha on. Eeville maistui, Apsulle ei niinkään.

Ja sitten taas mökin lattialle pelaamaan, lukemaan, kutomaan, ristikoita täyttämään…  Mökkielämäää parhaimmillaan.

Pienen pienet kalaasit Hangasojan varrella

Hangasojan rannalla on tänään vietetty synttäreitä, etten sanoisi pienimuotoisia kalaaseja.

Pehtoori & Poika olivat vuokranneet tälle päivälle fatbiket, ja lähtivät aamusella kohti Rautulampea. Pakkasin päivänsankarille ja Juniorille eväät reppuun ja lähdin pienten kanssa ulos ja kauppaan. Luontoihminen Eevis harrastaa hänkin maastopyöräilyä; kulkee niiden välissä ja ihastelee varpusia Kuukkeli-kaupan parkkipaikalla. 😀

Mökkipihassa poimimme (lue: pienet söivät suoraan mättäiltä, mummi poimi) mustikat papan synttäripiirakkaan. Ja tienatakseen pienen parin euron lelun (Transformers joku [minusta sarja muistuttaa Power Rangersia noin 25 v. sitten]) Apsu halusi ehdottomasti imuroida. Pieni rikkamari-mallinen imurihan on kuin joku avaruuslelun härpäke, joten mikseipä pienen mökin imurointi sujuisi vartissa varsin kätevästi lapsityövoimalla. 😉

Ja pienemmän nukkkuessa päikkäreitään ja samaan aikaan Apsun käyttäessä päivän ”ruutuaikansa” autopelin parissa ehdin tehdä juhlasapuskan ja lämmittää rantasaunan. Ei ihan helppo yhtälö näillä vuosilla… 😉 , toisaalta kokemusta on, ja kylläpä meillä oli sitten mukava illansuu ruokapöydässä.

Ja ilon aihe sekin, että Apsu on oppinut puron, iltapuron: ”Mummi, lähdetään vielä iltapurolle.” Ja lähdettiinhän me. Siellä yhdessä mietittiin, että ”miksi hyvät päivät menee niin nopeasti?”

Epävakainen sää -> kylpyläpäivä

Vähän on sellainen huijattu olo ollut.

Oli Ilmatieteen laitos meille lupaillut poutasäätä, luvassa piti olla kylmää mutta ulkoiluun kelvollista. Eihän se niin ole tosiaankaan mennyt.

Sateen uhasta ja todellisuudesta huolimatta käytiin aamupäivällä pientä ulkoilua harrastamassa. Eikä Kaunispään munkkikahveilta (yksi iso riitti viidelle) vältytty.

Tunturin laella koetimme Juniorin kanssa Apsulle kertoa jääkaudesta ja sen seurauksista. Kiinnosti ja ei. Hämmästytti ja kummastutti.

Luontoelämäyksiä tänään monta muutakin. Mökkitiellä iso porohirvas käveli auton rinnalla ja ikkunoiden avaamisen jälkeen lapsetkin saivat sitä haastatella: ”Miltä tuntuu olla poro?” 🙂 Ja jo aamiaispöydässä ilona oli orava, joka lintulaudalla vietti omaa brunssiaan. Varsinkin Eevis oli haltioissaan…

Muurahaispesät, lapintiaiset, Kaunispään Huipun täytetty karhunpentu ovat nekin olleet luontotarkkailussa. Ikkunan läpi ja likietäisyydeltä.

Pientä lenkkiä ja metsässä samoamista lasten päivälevon aikana, ja sitten …

Iltapäivällä vihdoin Apsun loman kohokohta! Aika kylpylälle. Ja hänelle oli tärkeää, että me kaikki lähdettiin mukaan, Eeviskin. Ja olikin kyllä kiva. Me Eeviksen kanssa enimmäkseen keskenään, ja alun arastelun jälkeen, ilo ja nauttiminen lillumisesta, kellumisesta, veden liplatuksesta, potkimaan oppimisesta… ja ihan omin päin eteenpäin pääsemisestä. Vain pieni mökötys kun piti kahden tunnin jälkeen lähteä pois.

Ja olinpa luvannut lapsille (ja itsellenikin) että mennään kylpälän jälkeen ”ulos syömään”: Holiday Clubin Rakka-ravintola oli niitä, jotka olivat jo auki ja kun se on siinä kylpylän yhteydessä ja kun emme ole aiemmin käyneet, oli sille nyt hyvä mahdollisuus osoittaa osaavuutensa. Ja oltiinhan me kaikki tyytyväisiä pizzoihimme. Ja mökille jälkkärille: suklaaruutuja oli vielä pakkasessa.

Ilta pelaten ja lukien. Niin että se huijattu olo? – Hyvin paljon voiton puolella tänään kelistä huolimatta.

Lappi hellii ja huolehtii

Kuten täällä tapana on, tänäänkin verraten myöhäinen, runsas aamupala. Jokaisella mieluista syömistä ja juomista. Aamiaispöydässä aikaa viettäen . . . Melkein brunssiksi voisi sanoa. Mökkielämä on lepoa myös aamulla.

Yhteistuumin kohti Saariselkää ja patikointia. Sopiva reitti oli Eeviksen ”nimikkoreitti” –  toisen nimensä mukaan. Aurorapolku oli just sopiva lämpimssä elokuun aamupäivässä, pieni lisämutka oli tehtävä, jotta Apsu pääsi näkemään Kummituskämpän. Muisti sen viime vuodelta, ja nyt jännitti, mutta toisaalta pettymys suuri kun kämpä ovi oli ruuvattu kiinni.

Mutta Kuukkeli-kauppa! Eihän se ihan Tivolia tai Tuuria vastaa, mutta onhan se viisivuotiaalle Lapin kävijälle elämys. Lupa ostaa jätskiä, lehti ja karkkipäivän herkut sekä valita välipalaherkut tuleville päiville.

Purolla. Ohdake, ja bokeh-pallerot! Ja kuvan ulkopuolella Apsu, joka on tänään sanonut noin 150 kertaa  ”mummi”. Hyvällehän se tuntuu, vaikka välillä sanomisen nuotti on imperatiivissa. 😉

Ja sauna. Sitä lämmitettiin isolla porukalla. Pientä saunaa, monta lämmittäjää.

Samoin ruokaa: poron fileetä ja Barbera d’ Albaa, jälkkäriksi hilloja ja Fazerin maitosuklaajätskiä… Ei aihetta valituksiin.

Iso toive olisi, että tämä tyven, sääsketön, helteinen (+26 C) keli jatkuisi…

Lappiin lepoon

Oulussa on helle, viikonlopun kestävä musiikkitapahtuma (ent. Rotuaaripiknik, nyt Varjo 2020), vehreä puutarha, ystäviä,  lisäksi on perinteinen kalaasiviikonloppu … paljon houkuttelevia syitä pysytellä kotosalla ja Oulussa. Mutta vielä enemmän houkutuksia oli lähteä pohjoiseen, Hangasojan hyvään huomaan, elokuiseen Lappiin.

Semminkin kun oli parasta mahdollista seuraa: rakkaat pienet ja kesälomalla oleva isänsä tulivat samaa matkaa. Nyt on hyvä. Lepo, levollinen olo.

Varsinkin kun mökkipihassa on mustikoita, purolla hyvä heitellä kiviä, paistella makkaraa notskilla, heittää tikkaa, juosta poluilla, miettiä mitä kaikkea tehdäänkään tulevina päivinä, jo nyt katsella ja ihmetellä kaikkea: uusia hammasharjoja, sitä että purosta voi juoda vettä, että saa valvoa,  …

Kyllä tämä tästä

On irrottava lapsistaan, sanoi isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista
irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten
alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät
maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:
lapsena joka tarkkailee maapallon
elämää
vanhuutensa periskoopilla.

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on
pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia
asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

       (Eeva Kilpi, Kuolinsiivous)

Syvällä sisimmässä ollut möykky on jo saatu sulatettua pieneksi lätäköksi ja ahdistus tungettua etäälle, nurkan taakse, vaikka kovin hankalaa on ollut ja syvästi kipeää tehnyt. Tuli käperryttyä ahdistuksen ja itkun pieneen mökkyrään, tuli eristäydyttyä enemmän kuin koronakevät koskaan olisi vaatinut. Tuntuu, että korona on ollut pienin ongelma tänä surkeana vuonna, jolloin yhtäaikaa on ollut ja on edelleen paljon, monia eri tummia sävyjä, joita blogin rivien välistä on ollut luettavissakin. Mutta onhan tässä samassa turbulenssissa onneksi ollut Pehtoori, – tukena ja tuettavana.

Kaipaus, suru, ahdistus, kiukku, oppiminen itsestä, voimattomuus, pettymys, suuren suuri huoli ovat kuukausien kuluessa velloneet ja vuorotelleet, mutta nyt vihdoin hiljalleen haalistuneet, kun aika monet asiat ovat hiljalleen asettuneet uusiin uomiinsa.

Varsinkaan huoli ei ole hävinnyt mihinkään, mutta olen jo hyväksynyt sen tosiasian, joka on ollut nähtävissä aika kauan…  Nyt alan olla sentään vähän vahvempi, öisin nukkuva, tästä jo puhumaan (ja postaamaan) pystyvä ja päivä päivältä vakuuttuneempi, että näin pitikin käydä ja että tämän kautta on mahdollisuus parempaan tulevaan. Tulevaan kuuluu se, että nyt meidän pienet asuvat kahdessa eri kodissa; heillä on koti sekä äidin luona että isin luona.

Ja merkityksellistä, turvallista, pysyvää ja hyvää elämää tulevaan on myös se, että he käyvät edelleen paljon myös mummilassa!

Elämää koko päivä

Aamulla pitkästä aikaa tunne siitä, että meillä on ollut juhlat, että olemme valvoneet.

Mutta hyvä mieli, ja kuuden tunnin uni tuntui riittäneen. Väsymys jossain taustalla, siitä viis. Ja kun kerran oli aurinkoa, sateen jälkeinen huumaava tuoksu ja happirikas ilma ei ollut mitään syytä olla suuntaamatta Oulujokivartta ”jonnekin”. Edelleen Leikolan ”Teidän edestänne annettu” -kirja kesken, joten sen kera ensin Madekoskelle, jossa pohdinta, jatkanko vielä Pikkaralaan, ovatko pilvet todellinen uhka? – Mikseipä matka voisi jatkua, kun kerran kulkee. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että kunnon sadekuuro tulla ryöpsähti. Jonkinlainen viitta pyörän laukussa, joten no problem.

Lossi oli tänään toiminnassa, sain kyydin joen pohjoispuolelta eteläpuolelle, Pikkaralan Shellillekin pääsin ja sain lounaskahvit. Matka jatkui halki yllättävän maalaisten maisemien: hevosia, lehmiä, lampaita – niiden tuoksuja, hajuja, ääniä. Punamullattuja maalaistaloja, tuleentuvia viljapeltoja, uusia jokivarren hienoja, arkkitehtien ja hyvän rahoituksen aikaansaamia omakotitaloja, jokinäkymiä, tyventä ja tuulta. Mukavan ajatuksetonta kulkemista.

Iltapäivällä saimme pienet meille, – kyllä mummi ja pappakin noteerattiin, mutta ennen kaikkea etelästä tulleen (kummi)tädin seura, ja osaava Lego-kaveruus olivat kova sana, Apsulle varsinkin. Eeviksen kanssa minä opettelin kommunikointia. Miten 1 v. 8 kk. osaakaan ”esittää”. Oi, että. Välillä vaikea pidätellä naurua meidän pienen ”draama queenin” touhuja, ilmeitä ja eleitä katsellessa.

Hyvä päivä tänään.