Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista
räyhinää, niin kuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui
narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin
että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, – täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt
tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa.

Ilmari Kianto, Punainen viiva. Helsinki 1958, 186.

Meluton oli kansakoulun piha aamulla mennessäni äänestämään. Ihmeteltävä oli hiljaisuus: näinkö vähän oikeasti on äänestäjiä…?  Ja sitten oveen kiinnitetystä lapusta huomaankin, että äänestys on siirretty naapurikouluun, yläasteelle tai siis Meri-Toppilan yläkoulun puolelle. Aina ennen olen käynyt äänestämässä “omalla kansakoululla”.

Minun kansakouluni oli näet tuossa rakennuksessa. Ihan vasemmassa reunassa on ruokala, ja sen yläkerrassa oli veistoluokka, jonne en koskaan päässyt, vaikka halusin. Sitten on portaat pieneen siipeen, siellä oli minun eka luokkani, ja – oikeastaan aika mukavaa – myös esikoisemme aloitti koulutaipaleensa juuri samassa luokassa.

Käydessäni Koskelankylän kansakoulua se lämmitettiin (ainakin osin?) puilla. Järjestäjän tehtäviin kuului kantaa puut luokkaan. Pidin siitä tuoksusta, ja siitä lämmöstä, minkä isot pyöreät uunit luokan nurkasta toivat. Kuvan oikeassa reunassa oli vahtimestari-tädin asunto. Hänen poikansa perheineen oli vanhempieni perhetuttuja ja senkin vuoksi pääsin joskus käymään tämän tädin pitsisessä, raanuilla vuoratussa asunnossa; juomassa mehua ja syömässä Marie-keksejä – mitähän johtajaopettaja Kemppainen olisi sanonut jos olisi tiennyt että tein tuollaistakin luvatonta!

Keskellä oli voimistelusali (jota enimmäkseen inhosin) ja samassa tilassa juhlasali (josta pidin). Sisävoimistelu hernepusseineen ja puolapuineen ei ollut minun juttuni, mutta joululauluharjoitukset (vaikken osannutkaan laulaa) tai kevätjuhlat ämpäreihin laitettuine koivuineen (ja niiden tuoksu! – lupaus kesästä ja pitkistä pihallaoloista!) olivat juhlahetkiä. Juhlahetkiä silläkin uhalla, että juuri juhlissa piti olla lettinauhat ja mekko, – ne eivät olleet minun juttuni. Jo silloin viihdyin – ja viheltelin! – paremmin verkkareissa kuin rimpsuissa*…

Tänään mietin, muistin, kuinka samaiselle pihalle tammikuussa tulin yleensä hiihtäen. Koskelantien penkkojen päällä meni latu, matkaa kotoa koululle oli vajaa pari kilometriä [lisää kansanhiihtopisteitä koulumatkasta!]  ja ruokalan seinälle nostettiin sukset pystyyn. Olin luokkani pisimpiä tyttöjä, melkein joka vuosi toiseksi pisin, ja minulla oli siis myös pitkät sukset, ja sain laittaa ne aina ylempiluokkalaisten riviin. Riemu sekin!

Ja sitten monojen päälle, nauhoihin oli jäätynyt lumipaakkuja, vaikka kuinka olit kääntänyt villasukkien varret monojen ja nauhojen päälle. Välitunnilla vuorenvalloituksessa, ja muuten vaan hangissa pyöriessä,  kaikki vaatteet olivat yltä päältä lumessa, hihoihin tarttui lunta, hiihtohousujen (kolmosella sain sellaiset, joissa oli valkoiset leveät saumat sivussa! Ne oli niiiiin hienot!) polvitaipeet olivat aina enemmän vähemmän märät ja jos ne tunnilla ehtivät vähän kuivaa, niin seuraavalla välitunnilla uudestaan hankeen.

Siinä koulun pihalla – ihan liikaa vaatteita päällä – mietin menneitä, mietin, että miten oikeasti voidaan uutisoida, että äänestysintoa ja -prosenttia voi laskea lumipyry tai satunnainen talvimyräkkä. Ei Topia ja Riikkaakaan mikään pitänyt pois punaisen viivan vedosta.

Vuonna 1907 maaliskuussa toimitetuissa  ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin hyvää tasoa, eikä silloin ollut ennakkoäänestystä tai kyytejä äänestyspaikoille. Ne olivat monin tavoin merkittävät vaalit, mm. siten, että Suomessa – ensimmäisenä maailmassa – valittiin naisia kansanedustuslaitokseen. Eikä silloin valiteltu säästä.

Piakkoin seuraamaan, miten sää on vaikuttanut reilut 100 vuotta myöhemmin.

______________

* Viisaita puhuu lapsi:

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-CU040Hqbas

Itsenäisyyspäivä.

Kauan, kauan sitten olin kutsuttuna juhlapuhujana Keminmaan itsenäisyysjuhlassa. Tiedossa oli ehkä suurin yleisö, mitä minulla koskaan oli vielä ollut, enkä koskaan ennen ollut itsenäisyyspuhetta pitänyt. Niinpä valmistelin esitelmän huolella, mietin kohdeyleisön, halusin kuitenkin sanoa jotain “uutta” (sillähän minua oli pyydettykin “saataisiin uusia näkökulma kun on nuori puhuja, ja mukava kun saataisiin kerrankin nainen puhumaan itsenäisyysjuhlassa…”). Päätin suosiolla jättää Kannaksen ratkaisevat taistelut ja jääkäreiden osuuden itsenäistymiskehityksessä käsittelemättä. Päätin, että puhun kyllä vuoden 1918 tapahtumista sekä vähän viime sodistakin, mutta että hankinkin tietoa siitä, miten ne vaikuttivat kotirintamalla, miten arki Peräpohjolassa muuttui, miten naiset ja lapset pohjoisessa sodan aikana selvisivät, miltä äideistä ja vaimoista tuntui, miten he selvisivät kun pojat lähtivät sotaan ja miehet olivat rintamalla. Luin muistelmia ja sanomalehtiä, haastattelin paikallisia talonemäntiä ja  kirjoitin koko puolen tunnin juhlapuheen sanasta sanaan paperille. Ajattelin että jos/kun jännittää, niin voin sitten turvata siihen.

Hyvä. Itsenäisyyspäivän aamuna ajelimme koko perhe Keminmaahan. Tarkoituksena mennä juhlan jälkeen Haaparantaan ostamaan joulukarkit, omenasoseet ja hyytelöt. Sekä Jalan kaupasta leluja pukinkonttiin. No pehtoori ja lapset tulivat myös juhlaan odottamaan, että pääsisin mukaan. Ennen juhlaa esittelin perheen mm. kirkkoherralle, joka oli silloin oikeastaan työnantajani (kirjoitin seurakuntahistoriaa) ja  Juniori (silloin about 3 v.) katsoi pitkään pitkää kirkkoherraa (aika komeakin, tai noh, omalla tavallaan) joka oli ihan tumma ja hänellä oli pitkä papinpuku päällä .. poika tuijottaa ja pitkän pohdinnan jälkeen kysyy: “Isi, miksi tuo pappi on noin musta?” Hetkeksi unohdan jännityksen, joka kyllä palasi aika pian. Juhla alkoi ja jäin perheen kanssa istumaan ison salin takaosaan.

Kun vuoroni tuli, menin puhujapönttöön, tuijotin vain papereitani ja aloitin: “Itsenäisyysjuhla ei ole vain  sotilaiden juhla. Haluaisinkin kysyä, miksi Suomessa itsenäisyysjuhlissa puhutaan vain taisteluista ja sodista? Puhutaan vain miehistä… Itsenäisyys on iso ja iloinen asia, se on tavattoman hieno asia ja olisi muistettava, etteivät vain sotilaat ole itsenäisyyttä meille hankkineet, vaan …. ”    Ja siinä vaiheessa uskallan/muistan vihdoin nostaa katseeni: koko satapäisen yleisön ensimmäisessä rivissä ei ole muita kuin armeijan ihmisiä. En tunnistanut sotilasarvoja, mutta sanoisin, että kapiaisia. Ja he kyllä kuuntelivat ja katsoivat kiinnostuneena… ! Todellakin. AUTS !! Olin ainakin onnistunut kiinnittämään kuulijoiden huomion. Siinä vaiheessa olisin vain halunnut juosta ulos. Onneksi minulla oli ne paperit, että pystyin niistä jatkamaan.

Eikä minua lynkattu. Yksikään armeijapukuinen ei kylläkään puhutellut juhlan jälkeisessä kahvitilaisuudessa.  Ruustinna puhutteli: kävi kädestä kiittämässä. Kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja (nainen) kävi silmät kosteina kiittämässä “kerrankin itsenäisyyspäivä -puhe, jossa ei oltu poteroissa”. Ja kirkkoherrakin sanoi lämpimästi, että hyvin se meni. En ollut itse niin varma. Niinpä kun muutama vuosi tuon jälkeen pyydettiin Iihin vastaavaan juhlaan puhumaan, lupauduin aika varauksellisesti ja  olin vähän vähemmän räväkkä. Aloitin varovaisemmin, vaikka kyllä silloinkin olin samaa mieltä: että itsenäisyys on iloinen asia ja että se on joukkuepeliä (kuten tämän päivän Kalevassa luki). Iin itsenäisyysjuhlaa varten olin ottanut selvää siitä, miksi itsenäisyyspäivänä poltetaan kahta kynttilää. Puhuin sitten aika paljon siitä.

Se puheenpätkä on tuolla artikkelit sivulla, ja sen ovat tänään ja tällä viikolla googlettamalla löytäneet useammat kiinnostuneet kuin Keminmaan ja Iin juhlassa yhteensä oli porukkaa.

Levollista ja iloista  itsenäisyyspäivää!

____________________________________________________

 JOULUKALENTERI

Eihän tänään niin järin mukava sää ole ollut. Aamulla kun lähdin liikenteeseen, vettä satoi kaatamalla. Päivällä kirkastui. Auttoiko se? Tiedä häntä.

No on näissä syystalven lämpimissä (pakkasettomissa) säissä puolensakin: kävin kasvimaalta hakemassa salviaa kastikkeeseen. Se ja muutama muu yrtti vielä ihan täyttä tavaraa.

Ja Linnanmaalla oli sellainen hieman nuupahtanut työnteon meininki, mutta aika rauhallista. Pienen ohikiitävän hetken ajattelin että voisi kiva olla töissä – lähinnä silloin kun näin omiani – omaope-ryhmäni opiskelijat eivät paenneet sivukäytäville tullessaan vastaan.  Mutta se hetki kiisi… Tein tarpeelliset viime vuoteen ja ensi vuoteen liittyvät “tilitykset” ja “budjetoinnit” – sen mistä vastasin viime lukuvuonna ja mitä aion tuhlata ensi vuonna. Tämän välivuodenkin osalta alkaa isoimmat hommat olla pian tehtynä. Helpotus, helpotus… Joskus sitten kerron teille…

Historiasta puheenollen… linkittelen tähän yhden Youtuben pätkän, jonka sain ystävältäni… Kuten tiedätte: olen aina asunut näillä seuduin, tässä alueella, jota nykyään nimitetään Taskilaksi. Tässä vieressä on nykyinen Koskela ja  Toppila, tai tarkemmin ottaen Meri-Toppila. Se on juuri se alue, josta kaikki blogini vakkarilukijat ovat nähneet kymmeniä, jolleivät satoja kuvia, – merenrannasta lenkkireissuiltani.

Meri-Toppila on hieman levotonta asuinaluetta. Asuimme siellä kesällä 2004 viisi viikkoa kun talomme oli totaalisessa rempassa ja joka viikonloppu näimme poliisipartioita, yhtenä maanantaiaamuna töihin lähtiessäni huomasin, että autoni yli oli kävelty (tennareiden jäljet kulkivat konepellin, tuulilasin yli kohti kattoa ja takakontin päältä pois), kahtena viikonloppuna ihan lähellämme poltettiin auto. Tuttavamme joka tekee huumeiden vastustuksen vapaaehtoistyötä sanoi, että Meri-Toppila on (ainakin muutama vuosi sitten) Pohjois-Suomen varmin paikka saada huumeita. “Meidän” kuntosali on myös tuolla Meri-Toppilan alueella: yhtenä aamuna (klo kuusi siis) mennessäni salille olivat poliisit setvimässä salin vieressä olevan Dixon-pubin edessä tehtyä tappoa. Kerran seurasin aamukuuden jälkeen salin ikkunasta pidätysoperaatiota vastapäisestä talosta jne. jne. jne.

Toisaalta siellä on varsin viihtyisiäkin taloja, maisemia, ja se hulppea ulkoilualue!

Mutta siis. Vaikket tarkkaanottaen tietäisi, mikä Toppila on, kannattaa klikata tämä videopätkä auki. Se on hulvaton. Ihan historioitsijanikin voin tätä suositella!

Ja melkein yhtä hyvä on Kempeleestä tehty “kuntakertomus in english”: The Perl of Botnia.

Tiedän olevani vähän tylsä, mutta nyt laittelen tähän kaksi huomisen esitelmäni diaa. Minusta nämä eivät ole tylsiä. Näiden parissa minulla on mennyt aika lailla aikaa.  Näiden ja liki 40 muun dian kanssa.

Mutta ehkä nämä kaksi kiinnostavat, ja koskettavatkin, eniten. Minua siis. Katsotaan sitten aamulla, mikä kiinnostaa kuulijoita.

Erik Sinius oli Iin kirkkoherra 1700-luvulla.

Perhetyyppien prosentuaaliset osuudet Suomessa vuosina 1950 – 2010.

Nämä voisivat olla aika hyviä tenttikysymyksiä…  Mitä asetelma ja taulukko kertovat suomalaisen perheen muutoksista, selitä mitkä syyt ovat prosenttilukujen taustalla…

…  Raatteentiellä oltu. Aamulla lähdimme Oulusta, suoraan itärajalle ajoimme – suunnilleen sitä reittiä, mistä neuvostojoukot Suomen aikoivat talvisodan aluksi poikki pistää. Raatteenporttiin asti ajelimme.

Pehtoori ajeli. Minä posteilin ja surffailin. Puolelta päivin olimme Suomussalmella: museo aika vaatimaton, mutta oli siinä helmensäkin.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Ja talvisodan muistomerkki “Avara syli” oli vaikuttava. 105 kelloa, yksi talvisodan jokaiselle päivälle.

Jokaiselle vainajalle ei ole omaa kiveä, ei olisi mahtunut…

Puolukat kivien juurella kuin veripisaroita…

Ei niin paljon tarvinnut siellä puhua …

Kuinka ollakkaan, tuli mieleen Verdun, joka nähtiin keväällä. Raatteen muistomerkillä(kin) kivet symboloivat niitä kaikkea suomalaisia ja neuvostoliittolaisia, jotka kuolivat Raatteentien taisteluissa 1939 – 1940. Eikä niitä ollut vähän, ei varsinkaan neuvostosotilaita. Arviot vaihtelevat 5000 – 23 000 välillä. Suomalaisia “vain” tuhatkunta tai kaksi. Miksi arvioiden vaihtelu niin suuri?

Ajelimme museotietä (miksi tuntuu tyhmältä että sitä sanotaan museotieksi? Onhan se sekin, mutta siellä kuoli 10 000 – 30 000 miestä, jotka olivat joidenkin äitien poikia,vaimojen miehiä, lasten isiä… ja se on “vain” museotie… no, hyvä että edes niin… Ja sitten kun ajelimme sieltä kohti Sotkamoa, kohti Katinkultaa, ääneen pohdiskelin, että Raatteentiellä ei oikeastaan pitäisi käydä – turistienkaan, varsinkaan meidän turistien – kesällä. Siellä pitäisi käydä talvella, tammikuussa, kun on – 40 C.

Olen käynyt Raatteentiellä joskus pentunakin, perheen kanssa oltiin jollain lomamatkalla, ja ajelimme Kainuussa ja kävimme Raatteentiellä ja minä ( 8 v. tai jotain?) ilmettelin suuresti, miksi meidän oli seistävä tiellä, jota sanottiin Raatteentieksi? Otin tänään siitä kuvia; osin senkin takia, että tie oli juuri sellainen kuin muistan lapsuudessani enimpien teiden olleen… Ei, en ole edes ihan tuhottoman vanha. Mutta tuollaisia ne olivat kaikki tiet, Raatteet ja muut. Lapselle. Ihan samanlaisia kaikki.

Tänään ei ollut.

Suomussalmelta ajelimme Vuokattiin: Katinkultaan tulimme iltapäivän lopulla, ja eikun lenkkikamppeet ylle ja Eino Leino -polulle. Tai tarkemmin ottaen reitille; ihan vaelluksesta kävi. Pieni patikointi Vuokatin vaaramaisemissa. Kuvia on ja kommenttia, mutta jäävät huomiseen,,.. jälleen unittaa. Täydestä kuusta ja tähdenlennoista, joita ensi yöksi vihdoin on kuulemma tulossa, niistä huolimatta, nyt nukkumaan.

Oulun hautausmaalle järjestetään joka kesämaanantai klo 18 kierros, jonka aikana tutustutaan hautamuistomerkkeihin tai merkkihenkilöiden hautoihin. Jo parina kesänä on ollut vakaa aie osallistua tällaiselle kierrokselle. Aikeeksi on jäänyt. Mutta tänään me sinne pehtoorin kanssa pyöräilimme. Meidän lisäksemme puolensataa muutakin oli innostunut kauniina, joskin tuulisena iltana, lähtemään Intiöön. Onneksi oppaita oli kaksi. Tänään parituntisen kierroksen aiheena oli siveltimellä ja sulalla tai harpulla ja kynällä. Kierroksen teemana siis oululaiset, Ouluun haudatut taiteilijat: Aukusti Koivistosta Jamppa Tuomiseen, Atte Kalajoesta Samuli Paulaharjuun.

Olin ehkä vähän pettynyt kun sattui taiteilijateema. Mielummin olisin tutustunut valtiollisen historian “suuruuksiin” tai ihan hautamuistomerkkeihin. Siis niiden taiteeseen. Tai ehkä oululaiset tervaporvarisuvut (Snellmanit ja Bergbomit) tai virkamiehet olisivat olleet minulle läheisimpiä (omissakin artikkeleissani heitä käsittelyt), mutta hyvä se tämäkin kierros oli.

Ja kuten täällä on niin monta kertaa ollut puhetta, minähän tykkään kulkea hautausmaalla, Oulussa ja muuallakin. Enkä vähiten niiden erikoisten nimien takia. Ja vaikka tuolla Oulun hautuumaan vanhalla puolella olen kävellyt polut ristiin rastiin löysin tänäänkin uusia erikoisia nimiä. Kaksi sellaistakin, joita Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu ei tunne ollenkaan.

Ensinnäkin tässä on melko harvinainen nimi Oma, mutta Fausta on vielä harvinaisempi. Alle viidellä naisella ja alla viidellä miehellä koskaan. Ja huom. Hautakirven urkupillit kuten tuomiokirkon urkurille kuuluukin.

Sitten toinen löytö! Eefferi. Edward? lähtökohtana. Mutta Matti Eefferiksi poika on sitten kuitenkin vuonna 1871 kastettu. Matti Eefferi ei ollut mitenkään illan kierroksen teemaan liittyvä, joten minähän seurailin muutakin kuin oppaan selostusta

Ja Ståhleborgin puolella (vanhin osa hautausmaasta) oli satulamaakarin kisällin Jaakoppi Lagerkrantsin hautataulu tämmöinen. Klikkaa isommaksi näet tekstin.  Kova kohtalo oli Jaakopilla – vielä kuoltuaankin “lewottomuudessaan walitti waikiasti”.

Luulen, että menen (ehkä pehtoorikin) vielä uudemmankin kerran kierrokselle.

Henkilökunnan infotilaisuus aamupäivällä ja kandiseminaari iltapäivällä, ja molemmissa kovin uupunutta mutta 6-1 hymyilevää porukkaa. Jääkiekosta ei paljon puhuttu, mutta merkillisesti joka kymmenenteen lauseeseen tuntui lipsahtaneen 6-1.

Seminaari oli hyvä, keskusteleva. Minullekin pitkästä aikaa halu lähteä arkistoon, etsiä jotain uutta vanhaa, mihin uppoutua. Ehkä se johtuu vuodenajasta. Lukukauden loppua kohti toiveita saada aikaa tutkimukselle. Ja tieto että ainakin yksi artikkeli, parikin pitäisi työstää. Mistähän kirjoittaisi?

Käykö teille niin että kun luette ihmisten kirjeitä, tekstejä, tekstareita, kanditöitä (niitähän kaikki päivät pitkät lueskelevat, eikö?) “kuulette” sen kirjoittaneen ihmisen äänen.  Ja luette tekstiä hänen nuotillaan, tauottaen kuten tekstin tekijä puhuu. Minulle käy noin. Ja nimenomaan opinnäytetöitä lukiessa. On aina käynyt. Ehkä joku tätä blogihöpinääni lukiessaan kuulee meitsin matalan pulputuksen… Kaikki myötätunto puolella

Tänään eka kertaa koin sen, että lukiessani yhden ihmisen tekstiä, tunsin hänen hajunsa. Nimenomaan hajunsa, en tuoksua. Tämä ihminen nimittääin ei tuoksu erityisen hyvälle, joten kokemus ei ollut kovinkaan myönteinen. Olen aika tarkka tuoksujen (ja hajujen) suhteen, tuoksut tuovat hyviä muistoja ja niin edelleen, mutta tämä uusi juttu oli hämmentävä. Uuh.

_________________________________

Kartta on ns. Hermelinin maakuntakartta vuodelta 1798–99
Vapaaherra Samuel Gustaf Hermelin (1744–1820) kustansi Ruotsin maanmittauslaitoksen kartaston Geografiska Kartor öfwer Sverige (1796–1812). Viiden suomalaisen maakunnan kartat piirsi suomalainen Carl Peter Hällström vuosina 1798–99.

Myös muista maakunnista on kartat

http://www.kotus.fi/files/258/uleaborg.jpg

Meissä jokaisessa asuu pieni historiantutkija, – minussa ainakin, ehkä minussa asuva on  vähän keskivertoa isompikin. Ja minussa asuvaa historiantutkijaa venäläisten lähdekriittinen suhtautuminen menneisyyteen meinaa hämmästyttää. Venäläisten suhtautuminen aiheuttaa pelonsekaista hämmästystä!

Pisti silmiin tälläinen otsikko: Venäläiset eivät usko Turun olemassaoloon. http://www.stara.fi/2011/04/12/venalaiset-eivat-usko-turun-olemassaoloon/

Tämän jälkeen venäläisen historiankirjoituksen tapa kirjoittaa talvisodasta “rajakahakkana länsirajalla”, ei kyllä enää hämmästytä. Ei olleskaan.

_______

Mitäkö muuta? Pojalla polvesta nivelsiteet revenneet, ehkä luunmurtumia, tyttärellä kevätlukukauden summaava tenttiviikko ja me pehtoorin kanssa olemme kaksistaan kotona ja mietimme sohvanpaikkaa… Tai oikeastaan mallia. Mieluiten paapoisin pentuja, mutta ei se nyt onnistu.

Tänään taas kolumnipäivä. Alla historia ja resepti tuolla linkin takana: http://www.satokangas.fi/Keittio/Reseptikansio/Crepes_suzette.htm

________________________________________________

Suzetten räiskäleet – kuka paistoi ensimmäiset?

Siinä missä helmikuun ruokakalenteriin kuuluvat slaavilaisen keittiön tattariletut eli blinit, siinä maaliskuuhun sopivat letut nimeltä Crêpes Suzette. Kuten kuuluisilla klassikkoruoilla yleensä, myös Suzetten hienoilla appelsiiniräiskäleillä on historiansa: syntytarinoita on useitakin.

Varhaisin kertomus sijoittuu 1760-luvulle. Kuningas Ludvig XV:n tuttavan tytär (ruhtinatar de Carignan) – tai sitten kuninkaan rakastajatar – Suzette olisi nimen takana. Tosin kuninkaan keittiömestari Moutier´n muhkeassa, suomeksikin käännetyssä ”Keittotaidon kannettavassa käsikirjassa” Crêpes Suzetteja ei edes mainita.

Toinen legenda kertoo, että krepsien nimeäminen nimenomaan Suzettelle olisi tapahtunut pariisilaisessa Marivaux-ravintolassa, joka sijaitsi kuuluisan teatterin Comédie-Francaisen naapurissa. Teatterin ohjelmistossa oli vuonna 1889 näytelmä, jossa saksalaisen näyttelijätär Suzanne (Suzette) Reichenburg´n roolihenkilö ilta toisensa jälkeen tarjoili lettuja ja niinpä teatterin jälkeen Marivaux´ssa illastavat halusivat hekin jälkiruoaksi ”Suzannen krepsejä”. Tässä versiossa lettuja ei liekitetä, joten oli kyse tavallisista appelsiinilla maustetuista letuista.

Kolmannessa tarinassa krepsien liekittäminen (flambeeraus) on keskeisessä osassa. Tarina sijoittuu 1890-luvun Monacoon, jossa Walesin prinssi, Englannin tuleva kuningas, Edvard VII oli Café de Paris -ravintolassa lounastamassa. Hänen seurassaan kerrotaan olleen hänen ystävänsä tyttärensä Suzetten kanssa.

Joka tapauksessa jälkiruoaksi oli krepsejä appelsiinikastikkeessa. Tarjoilijana ollut Henri Charpentier vahingossa kaatoi liköörin krepsien päälle ja kynttilän liekistä ruoka syttyi tuleen. Vahinkoflambeerauksen seurauksena tuoksu oli huumaava ja räiskäleet saivat ennen kokemattoman hienon maun. Prinssi kysyi Charpentierilta, miten hän aikoi uuden ruokalajin nimetä? Charpentier nimesi räiskäleet seurueen prinsessan mukaan: Crêpes Suzette oli syntynyt.

Yksi appelsiinivoilla täytettyjen, Cointreau-liköörillä liekitettyjen krepsien ohje on sivulla www.satokangas.fi/Crepes Suzette .

Lupasin tuolla tammikuulla kertoa Arjen historia -luentosarjani harjoitustehtävistä. Erityisesti siitä päiväkirjatehtävästä.  Nyt luentosarja on ohi, opiskelijoille jaettu tietoja arjen historiasta ja siitä, mistä sitä voi selvittää itsekin ja miten harjoitustyöt tehdään mallikkaasti.

Kaikkiaan kuudesta harjoituksesta oli valittava neljä, joista viimeinen päiväkirjatehtävä oli ehkä vaativin (ohjepituus 2 – 3 liuskaa), mutta selkeästi myös pidetyin harjoitus. Tehtävässä oli siis valittava itselle “persoona” ja valittava päivä, jonka tapahtumista kirjoittaa.  

(klikkaa tehtävänanto isommaksi …)

 Edellisellä kerralla (3 v. sitten) teetättäessä samaa tehtävää olivat tulokset paikoin erinomaisia, taidokkaita, riemullisia, kauaskantoisiakin, eikä tämänkertainen porukka ole jäänyt yhtään jälkeen.

Yhteensä 51 opiskelijasta 21 on valinnut hahmokseen 16-vuotiaan tytön Oulussa, seuraavaksi suosituin on 45-vuotias mies Helsingissä (yht. 12). Suosituin (21) päivä on ollut vuoden 1968 marraskuun viimeinen. Lyhimmät “päiväkirja-otteet” ovat liuskan mittaisia, ja pisimmät 10 liuskaa. Tästä seuraa, että minulla on pelkästään tämän harjoituksen tuloksia luettavana mapillinen.

Mutta ei auta valittaa: itsepä olen tehtävät antanut. Enkä valita. Näitä on mukava lukea, arvostelu on vain äärimmäisen vaikeaa. On minulla sabluuna, jonka avulla pyrin antamaan tasapuolisesti pisteet.

Päiväkirjanote on siis fiktiivinen, mutta tarkoitus on, että siinä kuvattu elämä ja arki ovat mahdollisimman autenttisia. Moni opiskelija on selvästikin harkkaa varten jututtanut vanhempiaan tai isovanhempiaan  - mutta sehän on ihan oikein: haastattelu on historiantutkimuksen metodi.

Murteita on käytetty hienosti. Onpa muutama saanut jutustaan kelpo novellin aikaiseksi. Kaunokirjallisia keinoja ei ole kaihdettu, mutta eipä ole ollut tarvettakaan. Moni on sanomalehdistä ottanut selvää, millainen sää Helsigissä oli vappuna 1938 tai millainen oli 22-vuotiaiden miesten työllisyystilanne Kemijärvellä 60-luvun lopulla.

Torstaina on harjoitustöiden palauteluento. Siihen mennessä kaikki luettava… Siis takaisin nojatuoliin …

Esitelmä- ja kolumnipäivä.

Esitelmä ohi, josko se olisi nyt yksi puhdetyö vähemmän.  Tänäänhän puhdetöiden kuuluisi alkaa vähetä. Talvi-Matti lopettaa syys-Mattina alkaneen puhdetöiden kauden. Ainakin “vanhan kansan kalenterissa”. Mutta eipä vielä oikein lupaavalta näytä puhdetöiden hupeneminen yliopistonlehtorin kalenterissa.

Kalenterissa laskiainen on kuitenkin vielä edessä. Ja laskiaiseen liittyvät blinit: niistä tämän kuun kolumnini. Mistähän maaliskuussa kirjoittaisi? Olisiko ehdotuksia? Mitä kuuluu maaliskuun ruokakalenteriin? Jos pääsiäinen ei ole maaliskuussa, niin kuin tänäkään vuonna ei ole, niin mitä herkkua syödään maaliskuussa?

_______________________________

Blinit – kevätaurinko ruokapöydässä

Ruokavuoden kalenterissa helmikuuhun kuuluvat blinit. Blinit ovat venäläisen keittiön klassikko, joita nautitaan nimenomaan helmikuussa, laskiaisena, ennen paastoon laskeutumista. Slaavilaisessa ruokaperinteessä ja ortodoksisessa kirkkovuodessa paastoa edeltävällä viikolla ei saa enää syödä lihaa, mutta voita, kermaa ja kananmunia senkin edestä. Niinpä laskiaisviikosta on myös käytetty nimitystä voiviikko (maslenitsa).

Blinien, jotka Suomessa yleisesti tunnetaan myös linnien nimellä, sanotaan symboloivan aurinkoa. Auringon paluuta pimeän talven jälkeen ainakin on juhlittu syömällä pyöreitä, tulikuumia ja voissa auringonkeltaiseksi  paistettuja blinejä.

Runsaan voin, kananmunien ja kerman tai maidon lisäksi blineissä on olennaista tattarijauhojen käyttö. Jos blinitaikinajuuren antaa tekeytyä yön yli, kuten hyväksi on, tulee bllineihin maidon, hiivan ja tattarijauhojen käymisen seurauksena hieman hapan maku. Lisäämällä taikinaan ennen paistamista kovaksi vatkatut munanvalkuaiset, ja ehkä myös hieman olutta, saadaan blineihin niihin kuuluvaa rapeutta ja kuohkeutta.  Blinit voi paistaa tavallisessakin (valurauta)lettupannussa, mutta pienessä (halkaisijaltaan noin 12 cm) blinipannussa herkuista tulee mukavan kokoisiakin.

Mitä blinien kanssa tarjolle? Venäläisen zakuska-pöydän antimet sopivat tattarilettujen seuraan. Erilaiset mädit, (puna)sipulihakkelus (kokeile Roscoffin sipulia) ja smetana lienevät ne tavallisimmat lisukkeet. Myös suolakurkkuja on usein tarjolla. Ja juomaksi kivennäisvettä tai olutta ja venäläiseen tapaan vodkaa.

Jos blinipöydässä haluaa tarjoata viiniä, onkin juoman valinta jo haasteellista. Hapokas kuohuviini, jossa on vähän makeuttakin tai samppanja on todettu hyviksi bliniviineiksi. Mikäli blinien seurana on kylmäsavulohitartaria tai savuporomoussea (vatkattua kermaa, smetanaa, mustapippuria, pieni nokare piparjuuritahnaa) niin kevyt, nuori punaviinikin sopii vallan mainiosti.

Vaikka blinien historia on vahvasti idässä ja paastonajassa, on niistä tullut kansainvälisiin menuihin salonkikelpoinen eturuoka.

Sosiaalinen lähestymistapa ja kulttuurihistoriallinen kontekstualisointi, Giovanni Levi ja Carlo Ginzburg – ja tietysti Natalie Zemon Davies, minulle sopivin näistä – uuden sosiaalihistorian oppiäiti. Heidän kanssaan olen päivän viettänyt.

Keskiviikkona luennoin varmaan kymmenennen kerran mikrohistoriasta, olen lukenut eräänkin aiheeseen liittyvän kirjan, käyttänyt tutkimustapaa, näkökulmaa ja mikrohistoriallista kontekstualisointia yhdessä jos toisessa jutussani. Nyt kun – merkillisesti haikeana – tätä aihetta taas valmistelen opetettavaksi ja päivitän tietojani tutkimussuuntauksen uusimmista käänteistä, mietin, jotta on oikeastaan ihme, että en koskaan ole halunnut kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä, novelleja tai romaania. Ja ehkä vielä enemmän ihmettelen sitä, että en koskaan kouluaikoina tullut ajatelleeksi, että voisin viettää työurani historian parissa.

Yhden blogitilaston mukaan sivuilla käyntien top 12 on tämmöinen 

Etusivu   73987
Erikoisten etunimien bongausharrastus 1764
Galleria 1616
Syyskuun ruokahaaste: lapsuuden paras kotiruoka  1578
Tämä blogi 1266
Runot 1225
Artikkelit 1098
Hella, keittiö ja elämä – uusi ravintola 928
Vieraskirja 922
Arkisto 862
Tuulestatemmattua 651
Toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs 629

 Etusivu on ollut yli 73 000 tulijalle se ensimmäinen sivu, mutta heti toisena on postaus marraskuulta 2008, otsikolla “Erikoisten etunimien bongausharrastus”, ja helmikuussa 2009 julkaisemani toinen ja marraskuussa 2009 etunimet vol. iii ovat nekin saaneet satoja lukijoita.

Koskapa etunimet ja nimenomaan erikoiset ja vanhat nimet selvästi kiinnostavat muitakin kuin minua, niin nyt on puolusteltua kirjoittaa “Erikoisten etunimien bongausharrastus vol. IV”.  Tähän tuli tarvetta kun käsiini sattui  hillittömän hauska kirja “Retrovauvat”. Siinä kerrotaan mm. siitä, kuinka 1800-luvun lopulla suomalaisuusaatteen noustessa sivistyneistö halusi kastaa pienokaisiaan suomalaisilla (omakeksimillä) nimillä: kielimies K. A. Gottlundin tyttäret saivat nimikseen Sigrid Pikku Sinisirkku ja Maria Neitokulta. Ja Wolmar Schildt katsoi hyväksi kastaa lapsensa Jalo Aatos Viiniksi ja Silmä Hilja Elisabetiksi. Tuli vaan mieleen, mitenhän noista nimistä väännettiin lempi/haukkumanimiä? Olisi mukava tietää, mitä mieltä sisarukset Jalo ja Silmä olivat vanhempien nimenantoideoista. 

Toinenkin suomalaiskansallinen nimenantolinja on ollut. Toisen maailmansodan aikana Itä-Karjalan asukkaista haluttiin tehdä suomalaisia  – nimiä myöten: venäläis- tai karjalaisperäiset nimet haluttiin vaihtaa (vaihdattaa) suomalaisiksi ja jatkosodan aikana ilmestyi nimioppaita joissa muinaissuomalaista sointia oli ehdolla nimenomaan itäkarjalaisille: Aumo, Urmo, Sorjikki, Telkkä, Ehvo ja Mieho eivät kylläkään nousseet nimipäivälistojen kärkeen. 

Sota-aikana ilmestyi myös tuntemattoman Rauha Hammarin omakustanteina almanakkoja, joiden taustalla oli vaatimus vierasperäisten nimien “suomentamisesta”. Hammarin nimiehdotukset olivat kovin maanläheisiä, etten sanoisi arkipäiväisiä. Kuka haluaisi olla Aherto, Ongelma, Purjo, Vierti tai Öntyri? 

Almanakka-toimiston www-sivua opiskelijoille esitellessäni törmäsin 1800-luvun puolivälissä tehtyyn kauno-annakkaan. Siinä on jokaiselle päivälle suomalaiskansallinen nimi. 

Käyhän kurkkaamassa oma nimipäiväsi nimi Kauno-annakasta. KLIK!! > Aukeavan sivun vasemmasta reunasta Nimiuudistusarkisto ja sieltä alimmaisena Siweä Kauno-annakka. 

Aiemmat nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana: 

http://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/erikoisten-etunimien-bongausharrastus/ 

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/ 

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

Tänään olen taas (ks. tästä aiemminkin) pari tuntia opettanut tieteellistä kirjoittamista, tyhjän paperin -syndroomasta eroonpääsyn keinoja, opinnäytetyön palastelemista, kertonut kirjoittamisen kurjuudesta ja historiantutkijan huumaavista  huippuhetkistä. Puolen tusinaa opiskelijaa oppimassa ja opettamassa opettajaansa: keskusteleva, hyvä tuokio, jossa kaikki muu unohtui.

Olin koostanut powerpointeille  monta sivullista hyväksi kokemiani ja viisaampien opuksista noukittuja niksejä ja tapoja tuottaa tekstiä, koonnut käyttökelpoisia tapoja argumentoida ja analysoida viisaasti. Jo vain osasin opettaa, miten vältytään aloittamisen ahdistukselta ja miten nujerretaan itsekriitiikki, joka kahlitsee kirjoitusintoa.

… ja nyt en saa yhtä blogitekstiä aloitetuksi saatikka valmiiksi!

Tiesittekö, että kouluylihallituksen ylitarkastajan Toivo Salervon vuonna 1931 kehittämää tyyppikirjaimistoa (klikkaa kuvat isommiksi) sovellettiin opetuksessa yli 50 vuotta. Kouluhallitus hyväksyi uuden kirjainmalliston vuonna 1988, ja se otettiin käyttöön vuoteen 1991 mennessä.

Ei, en ole lähettänyt tyttärelle Strasbourgiin kirjettä. Tai siis olen, mutten tuota yllä olevaa.

Puhuttiin tänään nuoruuden historiasta luennolla. Kovasti tuntui nykyopiskelijoita tuo yllä oleva kemiläisen isän pojalleen, joka Helsingissä opiskeli lääketiedettä, vuonna 1934 lähettämä kirje hymyilyttävän. Vaikka ihan täyttä asiaahan tuossa puhutaan, eikö?

Luento eteni sotien välisen ajan nuorten opiskelumahdollisuuksista ja elämäntavoista nuorisokulttuurin syntyyn. Päästiin sodan jälkeisiin vuosiin ja rock´n roll´n rantautumiseen Suomeen. Jos edellinen kirje hymyilytti, niin näistä rokin alkuvaiheessa käytetyistä  suomennoksista riemu repesi!

“Ketkuta ja jyrää”,

“Rullaa ja lullaa”,

“Heilu ja keinu”,

“Hyppää ja hippaa”,

“Tempaa ja syökse”,

“Ryntää ja riuhdo”…

ja viimeisenä paras: suora käännös!

”Kivi ja sämpylä”

Ihan liian monta juttua yhtä aikaa meneillään. Ylikierroksia miljardi, mistä minulla aina välittömästi unen kaikkoaminen jonnekin huitsinnevadaan ja seurauksena aamuyön ankea hereillä olo.

Pieni seesteinen tuokio (uskokaa pois!) luennoidessa. Lapsuuden ja nuoruuden historiasta puhuessa muistan olla hosumatta. Ääni ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Muistan olla välillä hiljaa, ja ilolla panen merkille, että opiskelijat puhuvat. Tai siis keskustelevat, tämänkertainen porukka ei pulputa luennolla. Kuuntelevat ja keskustelevat, kysyvät. Viime viikolla tuli esiin kysymys, johon en osannut heti vastata, en alkuukaan ja lupasin ottaa selvää seuraavalle kerralle. Mutta en onnistunut tietoa hankkimaan, enkä voinut tänäänkään asiaa selittää. Ja mitä tapahtuu: yksi nuori mies, sivuaineopiskelija toi minulle kopion kirjasta, jonka olemassaoloa en edes tiennyt ja  jossa asia oli selvitetty. Ja luennon jälkeen useampikin kuin yksi käy juttelemassa ja täydentämässä erikoisten nimien kokoelmaani (ks. täältä).  Voiko luennoitsija parempaa toivoa?

Lapsuuden ja nuoruuden historiaan tämä toinenkin episodi. Oma historia… Alkuviikosta löysin serkkuni blogista, hänen kirjoittaessaan auki vanhoja kirjeitä, serkkupuolellemme, jonka olemassaolosta olosta olen kyllä tiennyt, nimen. En ole ennen tiennyt, että serkkupuoleni (aikaa sitten kuollut) nimi oli Antero Tapio.

Eikä siinä vielä kaikki! Löysin myös muutakin omista sukujuuristani. Äitini suvusta on tehty sukuselvitys sekä mummuni että pappani puolelta (tiedättehän Tuulestatemmatttu* jne.) ja näitä opuksia olen kerran jos toisenkin lueskellut ja selaillut, mutta vasta eilen – kun luennolle esimerkkejä etsiessä sukututkimukset olivat taas esillä, hoksaan jotain uutta: karjalais-lounaissuomalaisissa sukujuurissani on virolainen haara!

Ei ihme että on ylikierroksia!

____________________________________________________________________________

* Miksi ensin otin nimimerkikseni Tuulestatemmattu, ja sitten tämän blogini nimeksi Tuulestatemmattua? Syystä, että olen Aleksanteri Tuulen tyttärentytär. Tuulestatemmattu siis. Tuulen suku on asunut 1700-luvulta lähtien Koivistolla, sekä Tiurinsaaren Partialassa että meidän sukuhaara Koiviston saaren Ingerttilässä (kartta).

Karjalaan Tuulet lienevät tulleet 1200-luvulla Saksasta tai Ruotsissa. Merenkulkijoita, laivanvarustajia ja kauppiaita on suvussa sukupolvesta toiseen riittänyt. Siirtokarjalaisina koivistolaisia ja meitä heidän jälkeläisiään on ympäri Suomea.

Kokous, opinto-ohjaus, opetus, kokous, opetus (vai opinto-ohjaus )

Ja kaikissa läpikäyvänä teemana “suuret ikäluokat työllistävät”. Kokouksiin minut vie yhä enemmän  suurten ikäluokkien eläköityminen: meidän tiedekunnassamme on 20 professuuria, joista 13 on tämän ja parin seuraavan vuoden aikana avoinna eläköitymisten vuoksi. Olen – valitettavasti – virkojen täyttöjä valmistelevan työryhmän jäsen. Työryhmällä on myös muita kuin professorien virkojen täyttöjä valmisteltavana, joten kokoustettavaa riittää. Tänään taas yksi kokous, jossa en todellakaan olisi halunnut olla läsnä.

Ja opetuksessakin suuret ikäluokat –  ”nuorempana” voinet hoitaa tämän ja tuon… Noh, se meni kyllä ihan rutiinilla ja mukavasti.

Ja sitten opetettavanakin suuret ikäluokat. Tiedättekö, mikä on yleisin syntymäpäivä Suomessa?

Ja missä sen juuret? Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Lapissa sodittiin kevääseen 1945, mutta valtaosa sotilaista kotiutettiin ennen joulua 1944. Kotiinpaluusta kului 9–10 kk kun suuret ikäluokat alkoivat syntyä. Tasan yhdeksän kuukautta ensimmäisen kotiutumisjoulun (jouluaaton) jälkeen on kaikkien aikojen yleisin suomalaisten  syntymäpäivä: vuoden 1945 elokuun  24. päivänä syntyi 495 lasta.

Vuonna 1947 syntyneitä oli eniten (108 168) … Vielä vuosi 1950 ylitti vuoden 1945 syntyvyys-tason, joten sitä voidaan pitää vielä suurten ikäluokkien (väestöllisenä) kohorttina. 1950-luvullla jo selvästi pienempi kunnes sitten 1958 oli jo pohjanoteeraus… Siis määrässä. Laatuhan sitten korvasi määrän

Tähän sitten loppuu tämänkertainen Arjen historia -luento pätkä.

Miksi aina minä? Tiedättehän ihmistyypin “miksi-aina-minä?” Tuon tyypin ihmiset eivät ole työyhteisöissä tai missään muissakaan yhteisöissä erityisen mukavia kanssaihmisiä. Tänään olen ollut juuri tuollainen: en vielä! urputtanut ääneen, mutta läheltä jo piti.  Tätä menoa minusta tulee Miksi aina minä -tyyppi. En kyllä haluaisi sellaiseksi tulla. Ehkä minulla on ratkaisu sen estämiseksi.

Uunipunajuuret, joita eilen tein, olivat tänään mahdottoman hyviä kylmänä eväänä: siis kuori punajuuret (½ kg), leikkaa lohkoiksi, laita uunikulhoon, kaada 2 rkl oliiviöljyä, 1 tl suolaa, 2 tl timjamia, 2 tl sokeria päälle ja sekoita. Laita kansi tai folio päälle ja uuniin (200 C) kolmeksi vartiksi. Eilen pihvin lisäkkeenä hyviä, tänään salaatin päällä ruokaisana lisukkeena. Sinihomejuustomurut olisivat tehneet varmaan vielä paremmiksi, mutta eipä ollut käytettävissä. Tietysti jos pitää sinihomejuustosta, niin ja punajuurista. Minä pidän.

Hampaan (2-7), jossa on ennestään viisi nastaa ja joka hajosi marraskuussa kun naapurihammas poistettiin, poraaminen “pohjaan asti” (lääkärin käyttämä ilmaus), uuden pinnan tekeminen, hiominen passeliksi ja kaiken kaikkiaan koko operaatio kestää 52 minuuttia ja maksaa 242 euroa. Kiitos ja näkemiin. Mutta tämä uusi? puudutusaine (forte) on hyvä. Silmä pelittää, pystyn juomaan eikä sattunut – kuin alussa vähän.

Murmelin kanssa toivomme eri asioita.

Kansanarkisto on luvannut käyttää kuva-arkistostaan kuvia luennolla. Nyt tämän luvan turvin rohkenen laittaa tähänkin yhden kuvan, jonka tänään löysin. Tämä on jotain niin ylivertaista! Kuva on otettu 1920-luvun Kemissä. Emil Kakko ja hänen kymmenen poikaansa! Joista KAIKISTA tuli maalareita. Kaikista! Oliko perheessä tyttöjä? Oliko Emilillä vain yksi vaimo? Miksei poikien äiti (äidit) ole kuvassa?

Ja sokerina pohjalla!! Juniori (siis meidän, ei Emilin) on saanut ruotsin kurssin läpi!!! Eikä millään viis miinuksella! Kirkkaasti viitonen! Reilusti siis. (Wir sprechen only sverige – kuten poika asian ilmaisee…) Nyt ei enää lukion pakollisista kursseista puutu kuin yksi: historia. Suutarin lapsilla … ?

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.

kertakaikkisia romahduksia, – - -

Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,

jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.

Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,

vaan jatketaan uudella tasolla.

Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,

eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,

kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Jos minulla olisi joku historianfilosofia, niin se kiteytyisi tuohon lainaukseen Sillanpään romaanista. Tuo samainen lainaus on väitöskirjani nimiösivulla ja tulinpa sen taas kirjoittaneeksi luentosarjani alkuun.

Niin se on. Ei mitään suuria…

Elämässä, työssä, olemisessa, historiassa tuo on Sillanpään sisällissodasta ja Toivolan Jussista kertova romaani Hurskas kurjuus on ollut minun historiantutkijan kaaressani yhtä merkittävä kuin Sinuhe tai  Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria.

Ja tänään lukukauden ensimmäisenä päivänä kun opiskelijat jälleen tulvahtivat kampukselle, käytäville, huoneeseen, kandisemman aloitukseen,  mietin tuota. Mietin viime yönä ja mietin kootessa aineistoa luentosarjaan, jonka olen edellisen ja ensimmäisen kerran pitänyt kolme vuotta sitten. Valmistelussa on historian havinaa, kertautuvat vuodet, omatkin.

Huomannette että bloginkin kuvituksessa ulkoilukuvat ovat vaihtuneet luennon kuvitukseen… varautukaatte sen jatkumiseen, – ainakin muutaman viikon.

Nythän on niin, että olen onnistunut kehittämään ihan järjettömän nuhan itselleni.

Menin jotensakin hyvin varhain duuniin ja ajellessani kohti edelleen kovin hiljaista kampusta ajattelin hiljaa mielessäni, jotta jos mie ensi viikosta hengissä ja kunnialla selviän, niin hyvä on. Ja kirjastossa aamusella tunsin, jotta hieman palelee, ja eväille mennessä yhdentoista kieppeissä jo tajusin, että ensi viikon muutoinkin hektiseen olemiseen on tulossa vieraaksi vielä flunssa. Puolelta päivin minun oli jo vaikea puhua puhelimessa, kun aivastelin niin tiuhaan ja tolkuttomasti. Nuha on, eikä sitä käy kiistäminen.

Pysyköön nuhana.  Kurkkukipu ei nyt ollenkaan sopisi…

Arjen historia -luentoa tein, vaikka näkökykykin oli välillä koetuksella ja totesin, että kyllä se on minun historiani ominta aluetta, arki siis. Humahdan menneeseen niin, ettei flunssaakaan muista. Eivät ole valtioliitot, kuvatutkimukset, antiikki tai  abstraktit aatteet, Kekkosen ajan polittiinen historia tai sanomalehtien kannanotot siihen tai tähän asiaan niitä juttuja, jotka minua loppumetreillä kiehtoisivat.

Kyllä ne ovat suomalaisen naisen arki, menneiden vuosisatojen ja -kymmenten  ihmisten suhtautuminen aikaan ja sen muutoksiin tai ihmisten sosiaaliseen asemaan ja arvostukseen vaikuttaneet tekijät niitä menneen elämänmenon osatekijöitä, joiden tutkimisessa ja opettamisessa tai  tutkimisen opettamisessa minä mieluusti aikaani kulutan. Ne ovat niitä historian osa-alueita,  joihin minun intoni ja tietämykseni vie ja vaatii oppimaan lisää. Kovin on arkista tämä minun intohimoni. Olkoon.

Lainaisinko tähän taas Jevtusenkon runon… en lainaa. Mutta se se vaan on niin hyvä. (ks. täältä jos et muista)

Kalevan ruokatorstaihin värkkäilin ajankohtaan sopivan jutun. Ja tässäpä juttuni kuplivan uuden vuoden toivotuksin teillekin blogivieraani!

Jos mietit, mitä kuohuvaa hankkisit uutta vuotta juhlistaaksesi katseleppas täältä 

http://www.satokangas.fi/Keittio/Joulu_2010/Viinivinkit_2010.htm

 minun suositukseni. 

Kuplat tekevät samppanjan!

Cava, sekt, prosecco, spumante, franciacorta, California sparkling, crémant, kaikki ovat kuohuvia viinejä ja näihin kaikkiin viineihin kuuluvat kuplat, mutta vain Ranskan Champagnen maakunnassa tuotettu kuohuviini on samppanjaa. Yksi samppanjapullo tuottaa keskimäärin 100 miljoonaa kuplaa, ja yleinen käsitys on, että mitä enemmän ja mitä pienempiä kuplat ovat, sitä parempaa samppanja on.

Ranskalainen Dom Pérignon (1638–1715) on saanut virheellisesti kuplien keksijän maineen. Samppanjan pitkässä historiassa munkki Pérignonilla on toki osansa, mutta ei hän poreita keksinyt, päinvastoin: hän koetti estää niiden syntymisen. Ei Dom Pérignon myöskään itse nauttinut samppanjaa, saatikka puhunut tähtien juomisesta kuplia maistettuaan – kuten legendassa kerrotaan – vaan raitis munkki nautti elämänsä aikana lähinnä vain hedelmistä ja maitotuotteista.

Dom Pérignon on siis saanut maineensa osin vain markkinoinnin seurauksena, mutta kenenkään ansioksi – vai pitäisikö sanoa syyksi – ei ole mainittu samppanjavispilän keksimistä. Vispilällä ei vispata juomaan lisää kuplia, kuten joskus luullaan, vaan vaikutus on täysin päinvastainen.

Miksi ihmeessä joku haluaa hävittää kuplat? Samppanjavispilän synty liitetään jo 1700-luvun alkuun, Aurinkokuninkaan hoviin, jossa sanotaan jatkuvan samppanjan lipittämisen aiheuttaneen hoviväelle närästystä, joten tuolloin keksittiin vatkata turha kuohunta vispilällä pois.

Toisen tarinan, joka usein ajoitetaan sotien väliseen swing-jazz-aikaan, mukaan haittatekijä oli ulkoinen; laakeaan lasiin kaadettu samppanja kun pirskahteli daamien kasvoille, mikä ei sopinut puuteroidulle hipiälle, joten vispilää tarvittiin hävittämään ylenpalttinen kuplinta.

Samppanjalasissa kisailevissa kuplissa on lukuisia kemikaaliyhdisteitä, jotka vaikuttavat aisteihin esimerkiksi maun, tuoksun ja värin kautta. Ne ovat kauniita ja iloa tuovia, ne tekevät viinistä juhlallisen. Niistä kannattaa nauttia! Vispilätöntä ja Kuplivaa Uutta Vuotta!

___________________________________________________

1960-luvun suomalaista arkea käsittelevää tietokilpailua kohtaan ei kovinkaan isosti ollut kiinnostusta… vain Koivu ja Raila vastasivat. Heidän kommenttilootaan jättämät vastauksensa olivat tällaisia

Molemmilla on oikeakin vastaus. Siis Fazerin salmiakki ja Super Salmiakki eivät kuulu joukkoon, (paitsi että niissä ei ole nisäkästä rasian kuvassa) koska ne eivät “syntyneet” 1960-luvulla. Fazerin klassikko salmiakkiaski on tullut markkinoille jo ennen sotia, siis vuonna 1938 ja SuperSalmiakki vasta 1971.  Siis Railan perustelut lähempänä oikeaa. Palkitsen tämän sopivassa tilaisuudessa

Koskapa tänään julkistin koko kilpailun jo tiedekunnan sisäisessä postissa, niin pistänpä sen tähänkin liitteeksi. Lämpimästi suosittelen kaikille 60-luvulla eläneille ja arjen historiasta kiinnostuneille. Vastauksia saa toki posteilla, vaikka varsinaista kilpailua en julistakkaan. Oikeat vastauksetkin lupailen julkaisevani ennen joulua. Kilpailun viimeisellä sivulla on yhden 60-lukulaisen laulajattaren esitykseen videolinkki, joka johtaa Elävän arkiston sivulle. Kannattaa katsoa (erityisesti viidennen minuutin kohdalta alkava biisi, ja Koivistolaisten tanssiesitys! Purkkaa ja jytää kerrakseen!!

Klikkaile ja rullaile http://www.satokangas.fi/TUPLA%20TAI%20Kuitti.pdf

Kuten tiedoston viimeisestä kuvasta näette, kilpailun voittajalle palkintona oli Rex-kakku. Tein sen eilen. Lupaan palata asiaan. Enpä ole ennen moista tehnyt, saatikka maistanut. Hmmmm…. Arkeologit saivat kakun syödäkseen, ja tänään työhuoneeni ovella oli arkeologeja ihan ruuhkaksi asti kiittelemässä palkinnosta. Jännä se oli!

No mitä muuta?

Olin aamulla ilmoittanut Juniorille, että en ehdi töistä laittamaan sapuskaa niin, että hän ehtisi syödä ennen (ilta)kouluunsa menoa, vaan että keittelisi itse pastaa tai kävisi jostain pizzan hakemassa. Juniori on eilisen ja tämän päivän J:nsä kanssa siivoillut Festaa ja muutakin isompaa siivousta tehneet tienatakseen joulurahaa, joten olin vähän pahoillani, etten päässyt sapuskan tekoon. Ja sitten minulle tulee neljän jälkeen duuniin tekstari:

Jätän sulle lasagnea niin muistappas sitten syödä, ettei verensokeri laske liian alas! t. Huolehtiva poikasi. PS. Ruoka on uunissa.

Itsenäisyyspäivänä .. kaikenlaista luettuani … tuli mieleen papat. … Merkillistä …

Äitini isä, Aleksanteri – Tuulen Ale –  jonka nimi kulkee tämän blogin nimessäkin. Häntä en koskaan nähnyt, en koskaan tuntenut. Hän hukkui Koivistolla välirauhan aikana (11.11.1943)  …

Isäni isä, Riku-pappa, jonka kanssa ehdin tutustua ja joka Nurmijärven mökillä opetti vuolemaan onkeen oikeanlaisen pään ja joka Nurkkilassa jaksoi varoittaa nokkosista, joissa silti poltin pohkeeni..

Mennyt minussa – miksi mennyt juuri tänään … Miksi juuri papat?

______________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 6

Kynttilälyhty – vaikka sitten aika yksinäinen sellainen.

Kalvakka joulukuinen sunnuntai. Kalvakan (aika kamala sana muuten, itse asiassa hyvin kuvaava) lisäksi pistävä, pureva itätuuli. Niinpä olikin liki sankari olo kun sain lenkille lähdetyksi. Tai ainakin annoin itselleni luvan olla sankari kun lähdin. . IPodin volyymit kohtuullisen kaakossa ja pitkin tyhjän kaupungin katuja (autolla ensin sinne ja Caritakseen, siis en todellakaan kotoa kaupungille kävellyt) ristiin rastiin tepastelin. Täytyy kävellä näin…   Jotain niinkin lälläriä kuin Tuure Kilpeläistä ja jotain niinkin outoa kuin Lady GaGan Bad Romance – se on ihan huippu kävelybiisi.

Aamupäivän jälkeen hoksasin, että  tänään en tarvitse särkylääkettä, hammasrooppi paranee vihdoin, antibioottikuuri ohi. Siis ihan tiedoksi kaikille, joilla joskus on edessä hampaanpoisto, särky kestää viikon, kaksi sen jälkeen. Näin minulle sanoi lääkärikin, mutta uskoinko? No, en. Tietenkään. Piti kokea tämäkin.

Jotenkin muutenkin kaikin puolin välipäivä – hulppean rauhallista.  Iltapäivällä jo Andrea Bocellin Carmen viihdytti.

Ja nyt mietitään pehtoorin kanssa, katsommeko Stieg Larssonin kirjoista tehdyn “Miehet jotka vihaavat naisia” -minisarjan. Olemme lukeneet (pehtoori lukee nykyään kaunokirjallisuutta PALJON enemmän kuin minä, mistä olen vähän kade) koko trilogian ja kovasti pitäneet, mutta — katsommeko tv-version? Ehkä hyvä pitää hyvä kirja kirjana. Toiselta tulisi Tali-Ihantala -elokuva. Historioitsijanhan se ´kuuluisi´ katsoa, mutta …

Ehkäpä sittenkin käytän illan joulureseptisivun värkkäämiseen.

Ai niin: jos mietit, hommaatko huomiseksi kaksi kynttilää ikkunalaudalle, katso miksi niitä yleensä sinne laitellaan… Itsenäisyyspäivän kaksi kynttilää.  (klik)

Tuli vain mieleen koskapa “kahden kynttilän” google-haulla on sivuilleni viime päiviä klikkaillut kymmeniä vieraita.

Meillä on kynttilät jo valmiina. Melkein joka ikkunalle.

____________________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 5

…. olkoon ilmoitussivu Pohjois-Suomi -lehdestä reilut 100 sitten (1905).

Suurenee klikkaamalla…

Pikkujouluun lähdössä – minun hommakseni on niissä ennen riittänyt kuvaaminen. Ja tietysti ruoasta, seurasta ja ohjelmasta nauttiminen, mutta nyt on iskenyt huki tehdä tietokilpailu. Pilheiden teema on 1960-luku (toiset 60-luku kekkerit tälle vuodelle, – kertoo mistä?) ja erityisesti televisio. Siispä skaba on Tupla tai kuitti.

Siihen formaattiin en ryhtynyt/voinut kilpailua tehdä, vaan jotain jättänyt pois, jotain ottanut Uutisvuodosta, jotain ihan perinteisistä visailuista. Mietin vähän, että julkaisisinko kilpailun huomenissa täällä  Temmatussa? Toisaalta isotöisen kilpailun voisi uusiokäyttää jollakin porukalla ja kun tämän blogin lukijakunnassa on sellaisia, jotka saattaisivat olla kilpailutettavia joskus toiste niin, …?  Toisaalta viime vuonnakin minulla oli joulukilpailu täällä …

Joka tapauksessa ensimmäinen kysymys on tämä (suurenee klikkaamalla).

Mitkä kaksi eivät kuulu joukkoon? Ja miksi eivät kuulu?

Jos tehdäänkin niin, että mittaan tietokilpailuintoa tällä yhdellä kysymyksellä:

jos tähän kysymykseen tulee vastauksia tiistai-iltaan mennessä enemmän kuin tusina,

pistetään sitten kisa pystyyn täälläkin…

Sovittu.

_______________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 3

(mökille on niiiin ikävä, eikä tänä itsenäisyyspäiväviikonloppuna ollut mahiksia lähteä…)

CIA:n vakoojat Kostamuksessa, saamelaisten uskonto 1600-luvulla, keskustelu sosialisoinnista 1940- ja 1950-luvun suomalaisessa sanomalehdistössä, moottorisahan tulo Pohjois-Suomen metsiin ja sen vaikutus ihmisten elämään, isojako Lapissa, — ja minulle mielenkiintoisimpana torppareiden asema ja vapautuminen mikrohistoriallisen tarkastelun keskiössä, voimalaitosrakentaminen versus kalastaminen sodan jälkeisessä Pohjois-Suomessa ja 1800-luvun jälkipuolella papiston “säätykierto”.

Professorin kanssa taas oltiin yhtä mieltä, jotta on meillä ahkeria tutkijaseminaarilaisia ja mielenkiintoisia tutkimustuloksia. On vaan niin hienoa katsella ja kuunnella, kuinka ihmiset ovat tutkimuksestaan innostuneita, sen tekemiseen sitoutuneita, intohimoisesti suhtautuvia. Muistaa hämärästi, että olen minäkin joskus tuollaista kokenut … Ja kyllä, kyllä minusta on hiton mukavaa kun voin/osaan edes jonkun neuvon antaa ja apua tarjota. Poikkeuksellisen paljon keskustelua, poikkeuksellisen paljon opittavaa itse kullakin.

Lasaretissa on mukava kokoontua pitämään seminaaripäivää (minun ei tarvi keitellä kahvia, ja ruoka on PALJON laatuisampaa kuin Linnanmaalla). Miljöö on kaunis – niin, ja historiallinen. Aamuvarhaisesta alkanut päivä hurahti historian havinassa.

Nyt käännös kotona ja illaksi eksnaapureiden luo. Tänään oleminen pelkkiä plussia.

Kotilieden (siis lehden) vanhat vuosikerrat tänään olennainen osa työpäivää. Sieltä tuntui tarttuvan paljon sellaista, joka ei varsinaisesti ollut tutkimusintentioni kannalta tavattoman keskeistä. Jotenkin muuten vaan olivat ajankohtaisia. Kertovat päivän kulusta… Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Kahvia tarvitsin – ja paljon.

… ja sitten tämä juttu on suoraa jatkoa eiliselle.
Ja tänäänhän se sitten selvisi,
mistä nämä hammasprobleemini johtuvatkin …
[ihan aavistuksen verran sisäpiirin juttu]

Jos hankkisi Bijoun, saisiko pitkästä aikaa flow´n  - kirjoittamisen riemua!

Tässä pitäisi vaihtaa ´hiihto´-sana ´lenkki´-sanaan.

Tämä toi mieleen jotain niinkin kliseistä kuin,
että loppu voi olla uuden alku.
Ei tarvitse hyvästellä.
Se on hyvä, oikein hyvä.

*   *   *

Entäs tämä? Mikä tämä on?
Mitenhän on jos systerille tai murmelille tämmöisen joululahjaksi hankkisi?
Liekö riemastuisivat.
Tietääkö joku blogivieraista, mikä vempain tämä on?

Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Ei ole keneltäkään pois, eikä maksa mitään!

“Päivää”, “moi”, lämmin kädenpuristus, pieni silmänisku, “Aurinkoista huomenta” tai heippa-heilautus, “Tervehdys sullekin” – parhaassa tapauksessa halaus ja “Ihana nähdä sua”!   Enkä minä pane pahakseni poskisuudelmiakaan, – jos oikein juhlavasti tavataan.

Mutta miksi se vaan joillekin ihmiselle on niin vaikeaa, vaikeaa tervehtiä. Tänäänkin taas sellainen tuli mieleen. Työyhteisössämme on muutama ihminen, joiden kanssa olen kulkenut samoja käytäviä, samoissa luentosaleissa, samoissa kokouksissa opiskelijana ja opettajana, samassa arkistossa tutkijana ja kollegana – herra varjelkoot vuosikymmeniä! – ja joita en enää tervehdi. En tervehdi, koska eivät vastaa. Sekin on kyllä aika vaikea taiteenlaji vältellä tervehtimistä.

Jos on pakko kommunikoida tällaiset moikkaamattomat (moukat! – anteeksi vaan!) murahtavat jotain aluksi ennen kuin aloittavat asiansa toimittamisen.  Mutta ei mitään huomenia!

Väitöskirjan teon viimeisenä vuonna, kun työpäivät kampuksellakin venähtivät  helposti 12-tuntisiksi, oli iltaisin hyvinkin hiljaista, mutta naapurikäytävällä oli yksi iltatöissä viihtyvä ihminen, jonka tapasin lähes päivittäin kopiokoneella, meidän käytävän kahviossa, päivisin satunnaisesti kokouksissa tai luentosalien ovella vaihdettiin vuoroa, mutta tämä ihminen ei voinut koskaan tervehtiä. Emme me paljon jutelleetkaan, mutta kerran sitten kysyin, miksei hän koskaan sano “hei”? – Ei paljo kiinnosta! – Aha!

En tarkkaan ottaen tiedä, mitä tämä sosiaalisesti lukkiutunut tarkoitti, ja totta puhuen ei oikeastaan “paljo kiinnostakaan”. Mutta minusta se on epäkohtiasta, – ja sillä hyvä.

Tänään sitten yhtä (toista) juttua varten selasin kirjaa Hieno mies ja etsiessäni tästä vuonna 1926 painetusta opuksesta, mitä miesten kokkaamisesta tai ravintolakäyttäytymisestä tuon ajan kaupunkilaismiehelle suunnatussa oppaassa sanottiin, katsoin myös luvun, jonka otsikko on Tervehtiminen.

Sisällä huoneissa tervehditään miehiä ja naimattomia naisia englantilaisella keksinnöllä, kädenpuristuksella. Tämän tulee olla moitteeton, yksinkertainen, kiinteä puristus koko kädellä – siinä kaikki.

Olen ehdottomasti samaa mieltä – ja paino sanalla kiinteä. Sellainen löysä kättely ei ole miellyttävää. Saatikka vakuuttavaa. Brummell & Co jatkavat:

Kädenpuristusta tulee seurata kumarrus, jonka syvyyden määräävät olosuhteet. Naiselle kumarretaan kohtalaisen hitaasti ja sangen syvään: miesten tervehtiessä toisiaan on parasta varoa kalloja kolahtamasta yhteen. Naimisissa olevia naisia tervehditään suutelemalla kättä. Tämä kaunis tapa on tosin vaipumassa vaineeseen [vau mikä sana! vaineeseen!], mutta sitä kuitenkin noudatetaan varsin yleisesti korkeammissa piireissä.

Kun herrasmies nykyjään paljastaa päänsä naisen edessä, puhuu hän siis [viittaus ritariaikaan ja kypärän riisumiseen] muinaisajan kieltä, hattu on hänen kypäränsä: “Minä antaudun ja vetoan teidän armeliaisuuteenne.” Tämä on muistettava naista tervehdittäessä. Tästä tempusta on tehtävä ja saatava irti enemmän kuin pelkkä hatunnostaminen. Herrasmiehen on suoritettava tervehdyksensä niin ritarillisesti, että se tuottaa naiselle mielihyvää.

Myönnettäköön että Brummell´n neuvot ovat ehkä hieman vanhahtavia, mutta mihinkään ei päästä siitä, että minusta on mukavaa ja kohteliasta kun tervehditään.

Hienon miehen huoneentaulu näyttää muuten tältä (klikkaa isommaksi). Ei juuri lisättävää.

Vihdoinkin tänään Kalevassa oli se San Lorenzo -juttuni, joka olisi sopinut paremmin elokuun alussa julkaistavaksi, mutta samapa tuo minulle. Lähettelin artikkelin mukana lehteen kuvatkin, mutta eivätpä olleet ruokasivulle mahtuneet tai eivät muuten olleet aivan soveliaita (minkä kyllä oikeastaan ymmärränkin vallan hyvin). Joten julkaisenpa ne nyt täällä. Varsinkin kun käytimme Roomassa heinäkuun alussa yhden iltapäivän +38 asteen helteessä etsiessämme San Lorenzo in Panispera -kirkkoa.

Pyhimyksestä apua grillin ääressä?

Kokkaajien suojelupyhimys on Pyhä Laurentius. Siinä missä Pyhä Nikolaus on merenkulkijoiden ja lasten tai Pietari kalastajien suojelupyhimys, siinä Pyhä Laurentius on kokkaajien oma pyhimys. Miksi juuri hän?

Pyhän Laurentiuksen (San Lorenzon, Saint Lawrencen, Pyhän Laurin) marttyyrikuolema tai tarkemmin ottaen tapa, jolla hänet tapettiin, on tehnyt hänestä kokkaajien ja leipureiden, myös palomiesten ja muiden tulen kanssa tekemisissä olevien suojelijan.

Laurentius oli kristillisen alkukirkon aikana Roomassa diakonina, jonka keisari Valerianus määräsi teloitettavaksi kristittyjä vainotessaan. Legendan mukaan Laurentius joutui poltettavaksi, – halstarilla paistettavaksi. Laurentiuksen kerrotaan vielä halveeranneen teloittajiaan : ”Olen jo kypsä, syökää!”

Roomassa teloituspaikalla on kirkko (San Lorenzo in Panispera, kuvassa alla), toisessa Rooman kirkossa (San Lorenzo in Lucina) on halstari ja kolmannessa (S.L. fuori de Mura) hänen hautansa. Pyhiinvaelluspaikkoja keittiömestareille?

Maailmassa on ehkä tuhansia Laurentiuksen kirkkoja; Suomessakin esim. Isonkyrön vanha kirkko, Lohjan ja Perniön kirkot. Myös Hailuodon vanha kirkko oli Pyhän Laurin kirkko. Eikä Laurentius ole antanut nimeään ja suojelustaan vain kirkoille: Firenzessä on San Lorenzon kokkikoulu ja pitkin Italiaa on kymmeniä ristorante ja pizzeria San Lorenzoja.

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti)  Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Vaikka Pyhän Laurentiuksen muistoksi, grillikauden lopettajaisiin tee pihville uudenlainen maustevoi: sekoita puolikkaaseen voipaketilliseen desi maustesinappia (rakuunasinappia tai Provencen sinappia…) ja puntti yrttejä (rakuunaa). Lisää loraus oliiviöljyä ja sekoita sauvasekoittimella. Muotoile pötköksi ja pakasta, tarvittaessa voit leikata sopivan määrän voinappeja.

____________________________

San Lorenzosta on tullut meille tärkeä pyhimys. Ei ainoastaan siksi, että Lorenzo on keittiössä kokkaavan apuna, vaan olemme “törmänneet” tähän pyhimykseen monessa muussakin yhteydessä.

Ollessamme kesällä 2007 Toscanassa, Arezzossa, oli meillä siellä suuri juhla juuri San Lorenzon päivänä (ks. kuvapäiväkirja matkalta). Arezzon kaupunki, josta vuokrasimme linnan 22 hengen porukallemme, on San Lorenzon suojeluksessa. Me vietimme La Notte delle Stelle cadentia Toscanan elokuisessa, tummenevassa illassa ja katselimme San Lorenzon  yön huikeaa ilotulitusta.

Oli väistämätöntä, että porukkamme ristittiin Gruppo San Lorenzoksi.

Arezzossa kävimme syömässä suuren Suomen ystävä Bucan ristorantessa ja hän teki meille viinipulloihin omat etiketitkin. (Vahingossa tämän Bucan löysimme. Vahingossa vai San Lorenzon johdattamana?)

Ylimpänä olevassa San Lorenzon tai paremminkin Pyhän Laurin kuvassa pyhimyksellä on halstari kädessään, ja juuri siitä hänet erottaa muista pyhimyksistä. Otin ko. kuvan Lohjan kirkossa taidehistorian ekskulla ja  olen vakuuttunut johdatuksesta:  ko. kirkossa satuin vahingossa istahtamaan juuri sille kohtaa, jossa Pyhä Laurentius on kuvattuna kattomaalauksessa.

Kirjat on osa elämää. Matkakirjat ja historiakirjat erityisesti, ja keittokirjat tietysti. Uudet ja vanhat. Vanhat kirjat ovat melkein vielä tärkeämpiä kuin uudet kirjat. Vanhat matkakirjat ja vanhat historiakirjat ovat jo aarteita. Niitä pääsin äsken katsomaan.

Yliopistonkirjastossa oli (museoyhdistyksen) tilaisuus, jossa holvien aarteita oli esillä. Onneksi jaksoin mennä (lue: jäädä työpaikalle), vaikka jo varhaisina aamuyöntunteina olinkin heräillyt (pieniä ylikierroksia, on se vaan niin jännää tämä lukukauden aloitus ) ja kampukselle raahautunut.

Mutta siis siitä vanhojen inkunaabeleiden, Raamattujen, arkkiviisujen ja matka- ja historiakirjojen esittelytilaisuudesta … Acerbin, Schefferuksen ja Messeniuksen kirjat olen joskus vuosia sitten, emeritusprofessorin kanssa kirjoja tehdessämme, nähnyt, mutta monia uusia harvinaisuuksia oli kirjastoomme saatu. Ja minulle niin tärkeä Oulun Wiikko-Sanomia! Olen aina nähnyt sen vain mikrofilmeinä, nyt livenä. Pienestä se on riemu revittävä.

Wiikko-Sanomien helmikuun 1834 “Seka-Sanomien” ykkösuutinen:

Lissabonista kuuluu, että Don Migueli ei ole mennyt sovintohon, jota hänelle jo monet kerrat on tarittu, Don Pedron puolesta, Europan isoin valtakuntain asia-miehiltä. Don Miguelin asia-mies Londonissa, kapteeni Elliot, on vielä Englannista saanut ostaa laivat herrallensa; mutta Don Pedron Amiraali, Napier, joka on saanut asiasta tievon, aikoo laivastoineen purjehtia niitä vastaan …  [ varustelu meneillään, sotatoimet jatkumassa]

Pehtoorin pohjoisen tuntureilla patikoidessa, kun minun on tyytyminen piakkoin vain pyörälenkille, laitan tähän kuvan Schefferuksen Lapin historiasta.

Otin kymmeniä kuvia… Varmaan Tuulestatemmatussa niistä tulette vielä monta näkemään. Mutta nyt ulos! Nukahdan muuten.