Tuulestatemmattua

Tämmöinen ilma kuin tänään on ollut, ei sovi minulle. Pidän talvesta, esimerkiksi eilen oli ihan kohtuullinen sää, eikä napakka pakkanenkaan haittaa (jos ei tuule), mutta  tänään on juuri sellainen väritön, tuiskuinen, pistävä, inhottava sää. Ja huomenna tilanne vain pahenee. Huomenna alkaa helmikuu. Siitä minä en pidä. ks. Februarfobia-postaukseni viime vuodelta. Olen edelleen ihan samaa mieltä.

Ruotsissa (ja siihen kuuluneessa Suomessa) siirryttiin vuonna 1753 valtiopäivien päätöksen mukaisesti uuteen ajanlaskuun: silloin vaihdettiin juliaaninen kalenteri gregoriaaniseen kalenteriin. Kalenterinvaihdoksen vuoksi oli  helmikuun 17. päivästä siirryttävä suoraan maaliskuun ensimmäiseen. Kannatetaan! Otetaan pysyväksi käytännöksi! Mielummin voitaisiin skipata koko helmikuu. Se on niin turha! Ja säät useimmiten ikäviä. Niin kuin tänäänkin.

Maaliskuuta odotellessa …

Kokouksia koko aamupäivä. Uudella kokoonpanolla – hieman erilaista. En jaksa enää innostua. En edes opetuksenkehittämisestä. En vaikka se uudessa ja vanhassa kokoonpanossa on usein meillä ollut enemmän naistentöitä.

Iltapäivällä koetin kehitellä vain omaa opetustani: koetin hankkia lisää tietoa. Tulitikkutehtaiden tytöistä, pumpulifröökynöistä ja taaplaajanaisista. Teollisuuden alkuvaiheen naistyöntekijöiden elämää ja työtä ei voi myötäelää. On tyydyttävä vain tietämään siitä jotain.

VERLAN pahvitehtaan Marian tarina (tiedot Verlan kotisivuilta) on yksi monien joukossa: Marian työura alkoi jo pienenä piikatyttönä Pietarissa, mutta hänen uransa Verlan tehtaalla kesti vuodesta 1884 vuoteen 1936. Suurimman osan ajasta hän työskenteli pahvin lajittelijana. Marian pitkä, sitkeä työrupeama ei ole Verlan historiassa niinkään poikkeuksellinen kuin hänen toimenkuvansa. Maria punnitsi puoli vuosisataa pahvia samassa [!] lajittelusalin työpisteessä. Pari askelta vasemmalle, pahvi kuivaamosta tulleiden kasasta punnitukseen. Pari askelta oikealle, punnittu pahvi omaan pinoonsa.

Tämä Marian yksivakainen askelkuvio jätti hänen jalanjälkensä lajittelusalin jykevään puulattiaan punnituspaikan kohdalle. Maria jäi eläkkeelle 77-vuotiaana.  Tuohon aikaan (1930-luvulla) ei eläkkeelle päässyt niin vain jos oli vielä työkykyinen, ja eläkkeet olivat pienet. Naiset pääsivät yleensä eläkkeelle alle 70-vuotiaina, mutta Maria jätti työnsä tehtaalla vasta 77-vuotiaana.

Miksi vasta silloin? Halusiko hän tosiaan punnita pahvia vielä ne viimeisetkin 10 vuotta? Oliko se hänen ainoa mahdollisuutensa? Eikö hänellä ollut sukulaisia tai muuta elämää kuin työ? Millä ja miten hän olisi elänyt jos olisi lopettanut aiemmin…

Kesällä kävimme Verlassa. Kuvassa (klikkaa isommaksi) on Marian työpiste.

Aamiaisella teimme äänin 2-0 päätöksen: mäkeen ei lähdetä.  Valokuvasafari? Lähdettiin ajelulle. Kuukkelilammelle – autolla? Niinpä. Sinne. Jatkettaisko Inariin? Jäämerelle? Nellimiin? Mennään kesällä, ei ehkä nyt… Mutta kuitenkin ajellaan …  Kerrankin Kaunispää kuvattuna kauempaa, ei vain Kaunispäältä … (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ajaessamme Ivaloon hoksatttiin jotta lumi, tykkylumi puista loppui heti Kaunispään pohjoisrinteiden mentyä. Magneettimäessä oli raju muutos maisemassa. Mikä on Magneettimäki?

Magneettimäki on Kaunispään pohjoispuolella, matkalla Ivaloon, se on osa 1910-luvulla aloitetusta Jäämerentiestä ja kulkee nykyisen nelostien länsipuolella, museotienpätkä on noin kolme kilometriä pitkä. Talvisin tie on suljettu. Tie oli tosi tärkeä välirauhan aikana, jolloin sen kautta kulki ainoa väylä Petsamoon. Petsamossa oli avoin Liinahamarin satama – tuolloin Suomen ainoa ulkomaansatama,  mistä johtuen Petsamon liikeenteessä oli parhaimmillaan 2500 kuorma-autoa.

Magneettimäen jyrkkyys ja tuolloisten autojen tehot aiheuttivat sen, että usein oli mentävä “perä eellä”; takavetoisille autoille kun oli parasta kääntyä pakittamaan koska välitykset olivat pakissa pienemmät, – siten pääsi paremmin mäen ylös.

Miltä täällä muuten näyttää? Puroon ei oikeastaan houkutellut pulahtaa… Viheliäinen tuuli on tänään ollut esteenä monelle urheilusuoritukselle.

Rantasaunakin lämmitettiin – tietysti.  Kun on lääkärin kielto olkapään lämpöhoidoille niin minähän jätin saunan väliin? Hah! No, en todellakaan jättänyt. Tein “luomukylmäpakkauksen” – pyyhe ensin purokylmään (tosi kylmään!) veteen ja se olkapäähän ja sitten saunaan… Hyvin toimi. :)

Mökkitie meidän kohdalla näyttää tältä

Kaiken kuvaamisen ja ulkoilun jälkeen ruoka-aika: mietittiin, jotta lähdettäisiinkö kävellen kylille. Petronellaan, ja kun siellä on Tunturiblueskin! Just. Eihän meistä semmoiseen. Blinejä? (Resepti suoraan LappItaliasta.) Se helpompi, nopeampi sopi mökkioloihin oikein hyvin. Ja samppanjaa? Meillähän on täällä juhla!  Nuoriso osti pehtoorille 50-vuotislahjaksi hienot lasit, niistä oli iloa tänään. Hyvä päivä tänään, kaikkinensa!

Tämän – valitettavan paljon – henk.koht. elämäni ympärillä pysyttelevän  blogini teemoihinhan ei kuulu ottaa kantaa päivän poliittisiin kysymyksiin, mutta nyt on kyllä edes sivuttava päivän uutista “Väyrynen pyrkii pääministeriksi”.  Ajattelen näet, että jos Paavo nyt pääsee vallankahvaan, olisi taas kysyntää Keminmaan paikallishistoriallekin.

Reilu kymmenen vuotta sitten pitkä projektini Keminmaan historian kirjoittajana oli ohi, ja historiatoimikunnan (jossa huomattava osa jäsenistä oli Paavon ystäviä/paikallisia kepulaisia) kokouksessa porukalla pohdimme, kuinkahan iso painos kirjoittamastani paikallishistoriasta – siis Paavon kotipitäjän historiasta – kannattaisi ottaa. Vähän kuin kokemuksesta tiesin, etteiväthän ne paikallishistoriat nyt ihan huikeisiin myyntilukuihin yllä, eivätkä kolkuttele bestsellerlistojen kärkiä edes joulumarkkinoilla.  Tällä tiedolla koetin paikallisia valistaa ja viisaaseen päätöksentekoon siivittää. Ja mitä tekee historiatoimikunta? Se tilaa kunnan ja seurakunnan kellarit täyteen kirjaa, tuhansia kappaleita, ja varmemmaksi vakuudeksi otattivat kirjasta vielä muutaman kymmenen nahkakantista versiota. Päätöksen vakaana perusteena oli se, että “Kyllä niitä viimeistään sitten kysellään kun oman pitäjän poika Paavo on kansakunnan kaapin päällä, presidentiksi kun valitaan”… No niinpä. Mehän tiedämme miten siinä kävi! Tuli tänään Väyrys-uutista lukiessa vaan mieleen, että ei sitä tiedä, vaikka nyt olisi Keminmaan paikallishistoriallekin uudet markkinat avautumassa?  Hih!

On kerrottava toinenkin 1990-luvun lopun Keminmaahan ja Väyrysen kanssa tekemisissä oloon  liittyvä juttu. Ja tämä(kin) tarina on tosi! Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta, jota siis riitti myytäväksi asti (ja ko. tilaisuudessa sitä kyllä oikeasti myyntiinkin aika rutkasti).

No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: “Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?” Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: “ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…) Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: “Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ” No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.

Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä pehtoori, jolta PV kysyy: “Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää että häntä sanotaan ´emännäksi´.  Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, “jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”.

Kävimme pehtoorin kanssa töiden jälkeen valokuvanäyttelyssä: museolla on viimeisiä päiviä menossa oululaisen Uuno Laukan (1914-1978) valokuvista koottu näyttely. Laukan kuvat on digitoituna museon sivustollakin mutta näyttelyssä ne avautuivat aivan eri tavoin. Ja näyttelyyn oli koottu parhaimmistoa nimenomaan Oulun historian kannalta. Parasta antia oli osio “ennen-nyt”: kuva samalta kadulta, samasta maisemasta, samasta rakennuksesta 30 tai 60 vuotta sitten ja viime kesänä. Historian havinaa. Insinööriksi pehtoorikin on kovin kiinnostunut kotiseutuhistoriasta, varsinkin jos se on kuvallisesti esitettyä. Ja onhan Oulu kuitenkin meidän molempien kotikaupunki. Lapsuuden ja yhteisten muistojen kaupunki.

Ja  vaikka nykyisin meitsi on enempi valokuvaukseen hurahtunut, niin kyllä se pehtoori on, joka meidän parisuhteessa valokuvauksesta alunperin jotain tiesi ja osasi.

Aloittaessamme seurustelun hänellä oli jo järjestelmäkamera – en tiennyt,  mitä moinen tarkoittaa:  minä kun tuolloin räpsin kuvia Kodakilla, jossa oli kuutiosalama! Muistatteko Kodak 100 ja kuutiosalamat!

Suhteemme alkuvuosina (vuosikymmeninä!) pehtoori vastasi valokuvauksesta, tekipä vielä esikoisesta paljon itse mv-vedoksiakin. Ja kun lakkiaiseni lähestyivät, vanhempani kyselivät pehtoorilta, jota silloin vielä puhuteltiin vävykandiksi, mitähän minulle kannattaisi ostaa yo-lahjaksi, mihin poikaystävä/pehtoori oli ilmoittanut, jotta järkkärinhän se R. haluaa. Enkä edes tiennyt, mitä järkkäri tarkoittaa. Noh, lahjaksi saamani Minolta toimi monilla Eurooppaan tehdyilla telttareissuilla ja vielä lasten leikki-iän oikein hyvin. Sillä otetut kuvat ovat vieläkin aarteita. Ei niin laadukkaita, mutta tärkeitä meille.

Mutta asiaa: kannattaa käydä huomenna tai ylihuomenna Pohjois-Pohjanmaan museolla. Laukan kuvat ovat katsomisen väärti.

Tänään aion vielä ryhtyä ottamaan kuvasarjaa Valokuvatorstain meneillään olevaan haasteeseen, jonka aihe on “Kerro tarina”. Aion kuvin kertoa tarinan, miten järjestetään ruokakestit. Huomenna meille kun tulee rotissöörejä illalliselle. Ei jännitä, ei!  Ammattilaiskeittiömestareita ja sen sellaista, ja minä vaan köksäilen. Riskejä en aio ottaa, tarjoilen suunnilleen vain sellaista, jota olen tehnyt ennenkin. Nämä ihmiset kun meillä eivät niitä ole syöneet, joten voin turvata tuttuihin ja turvallisiin italo-lappone -kehitelmiini. Nyt kattamaan pöytää ja kuvaamaan sitä!

Suomen teollistumisen sosiaalihistoria ja sen tutkiminen. Siitä pidin tänään kaksi tuntia luentoa. Enää 9 kertaa jäljellä. En ole neljään vuoteen luennoinut aiheesta. Luento perustuu hyvin paljon omaan väitöskirjaani, johon en ole pariin vuoteen juurikaan koskenut. Nyt luennon alettua ja sen valmistelussa palautuu mieleen kaikenlaista sen projektin vaiheilta. Elän uudelleen niitä hiljaisen riemun hetkiä kun työssä pääsi askelmalta toiselle, tai kun viikkojen työnteon jälkeen tuntui, ettei hommasta koskaan tule mitään: “En-koskaan-jaksa-saada-hommaa-valmiiksi. En osaa, en ehdi!” Ja sitten taas oli jaksoja, jolloin ei malttanut edes nukkua, kun tutkimus vei mennessään. Kirjoittaminen ja analyysien teko vangitsi omaan maailmaansa, olisi halunnut vetäytyä perheeltä ja kaikelta ulkomaailmalta vain etsimään 1800-luvun lopun suomalaisten mielenmaisemaa.

Omia muistiinpanoja selatessa yhtäkkiä muistan, miltä Kemiyhtiön ruokalan alakerran arkistossa haisi, miltä tuntui kun museosta – josta todellakaan ei ko. asiakirjaa olisi pitänyt olla – löytyi norjalaisista sahatyöntekijöistä luettelo, jota kukaan tutkija ei tiennyt olevan olemassakaan. Luettelo, joka oli ollut toistasataa vuotta kenenkään koskematta ja joka avasi uuden ikkunan tutkimuksen eteenpäin viemiseksi.

Muistan, kuinka ahdistavaa oli kun ymmärsi, ettei sittenkään, ei millään voi käydä läpi kaikkea sitä aineistoa, jonka haluaisi. Oli vain lopetettava, oli vain rohkaistava itsensä ja päätettävä työ. Oli altistuttava kritiikille, oli oltava valmis. Olihan se välillä niin tahmaista, olihan se enimmäkseen niin hienoa. Enää en jaksaisi. Onneksi ei tarvikaan. Minä vain luennoin. :)

Aamupäivällä matkalla hautausmaalle pysähdyin kuvaamaan rautasillan kupeeseen: joki höyrysi pakkasessa, Puutteenperän koivut auringonpaisteessa kuin pitsiä…  Kaunista ja kylmää…. Olisiko tässä se kuukausikuvan kohde? Puutteenperä kerran kuussa?

Mikä on Puutteenperä? Puutteenperä syntyi 1880-luvulla, jolloin Ouluun oli vasta avattu (1886) rautatieyhteys. Rautasilta yhdisti kaupungin ja silloisen kaupunginrajan takaisen Tuiran. Kaupungin rajantakana oli vähäväkisten parempi asua kuin kaupungissa, sillä siellä verot olivat pienempiä ja rakentaminen vapaata. Puutteenperälle nousi työläisten mökkikylä kun  Åströmin nahka- ja tiilitehtaan väki rakensivat sinne kotinsa. Eikä Åström ollutkaan mikään pieni työllistäjä: Åströmin tehtaissa valmistettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa suurin osa Venäjän armeijan tarvitsemista saappaista, valjaista ja remmeistä, joita “hevosvetoisessa” armeijassa todella tarvittiin.

Puutteenperältä työläiset saivat  kulkea rautatiesiltaa pitkin mökkiensä ja työpaikan väliä maksamatta siltamaksua. Siltamaksu oli vähän alempana olleilla (ja vieläkin olevilla) jokisuiston silloilla, mutta ei Puutteenperän viereisellä Rautasillalla,  kaikkien maksettava. Jokisuun sillat olivat “Rupulaakin” (Bro Bolag eli Silta Osakeyhtiön) omistuksessa ja rupulaakimaksu oli kaikkien maksettava.  Siltamaksua perittiin rupulaakin silloilla yhtä lailla pyöräilijöiltä kuin jalankulkijoiltakin vuoteen 1919 asti ja hevosajoneuvoilta ja autoilijoilta aina vuoteen 1930 asti (hilikku = 25 penniä/suuntaansa). Kaupunki järjesti kyllä jo vuonna 1883 kaikille Tuiran puolelta kaupungissa kansakoulussa (Tuirassa ei vielä kansakoulua ollut) käyneille lapsille vapautuksen siltamaksusta. Ja olennaista oli, että Puutteenperältä pääsi tehtaille ja kasarmille töihin maksamatta mitään.

1970- ja 1980-luvulla Puutteenperän vanha mökkiasutus häipyi lopullisesti ja alueesta (nyk. oik. nimi Lehtoranta) tuli yksi Oulun varakkaimman väen asuinsijoista. Halutuimmat ja kalleimmat tontit 1970-luvulla olivat tuon kuvassa olevan pakkaskoivikon takana.

Ehkä otan Puutteenperän kuvauskohteekseni…?

Valokuvatorstain aiheena sininen ja valkoinen. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä pihalle ottamaan tämä kuva. Laitan oheen jo viime vuonna julkaisemani artikkelin, joka liittyy kahden kynttilän historiaan. Miksi Suomessa poltetaan itsenäisyyspäivänä kynttilöitä ikkunoilla, miksi niitä on juuri kaksi?

Kahden kynttilän lyhyt historia

Moni suomalainen sytyttää itsenäisyyspäivänä iltakuudelta kynttilät ikkunalle. Mistä kansallisen tavan juuret lähtevät?
Kahden kynttilän sytyttämisen taustalla on monta juonnetta. Suomen kaupungeissa poltettiin jo 1700-luvulla kynttilöitä juhla-aikoina; laittamalla kynttilät ikkunalle saatiin samalla kertaa kaduille ja koteihin valoa ja juhlan tuntua. Näin juhlistettiin ”sekä kotia että katua” tai laajemmin kotia ja isänmaata. Ruotsin vallan aikana kynttilän sytyttämiselle sopivia juhlapäiviä olivat erityisesti kuningashuoneen merkkipäivät. Taustalla oli siis jo tuolloin valtiollinen juhla.

Kun Suomen sodan seurauksena Ruotsin itäisestä maakunnasta 200 vuotta sitten tuli Venäjän vallan autonominen suuriruhtinaanmaa, tapa kunnioittaa hallitsijaa kynttilöin jatkui. Keisarilliset merkkipäivät aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti olivat juhlapäiviä, jolloin oli soveliasta ja sovittua sytyttää soihtuja ja kynttilöitä. Sara Wacklin kertoo muistelmissaan, kuinka Aleksanteri I vuonna 1819 tullessaan Ouluun näki kaupungin ”täydessä juhlavalaistuksessa”, samoin Vaasassa talojen ikkunat olivat valaistuina.

Kun suomalaisuus 1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi voimistua, muuttui kynttilöiden polttamisen symbolinen merkitys: keisarillisen perheen lisäksi – tai jopa heidät syrjäyttäen – kynttilöitä sytytettiin kansallisten merkkimiesten J. V. Snellmanin, Elias Lönnrothin ja aivan erityisesti J. L. Runebergin kunniaksi.

Jo elinaikanaan kansallisrunoilijan aseman saaneen Runebergin päivän vietosta tulikin sortovuosina myös Venäjän vastaisen protestin ilmentymä. Juhlavalaistus juuri Runebergin päivänä puolestaan juonsi juurensa Vänrikki Stoolin tarinoihin. Varsinaisesti kynttilä mainitaan vain Matkamiehen näky -runossa, jossa Ramsayn veljesten äiti suree Suomen sodan vuosina menettämiään poikiaan. Yksi runo ei tietenkään saanut suomalaisia sytyttämään kynttilöitä Runebergin päivinä, vaan kansallinen, venäläistämistoimien vastainen liike, jonka tärkeä hahmo Runeberg oli.

Kynttilöiden polttamisella ikkunoilla on ainakin 1700-luvulta juontuvat ja 1800-luvulle jatkuvat valtiollisiin tapahtumiin liittyneet juurensa, mutta miksi juuri kaksi kynttilää? Ensimmäinen selitys on hyvin yksinkertainen: perinteisen ikkunaruudun mallista riippuen oli hyvin luontevaa laittaa kynttilät molemmin puolin pystypienaa.

Valtiollisina, keisarillisina, juhlapäivinä samoin kuin joulun aikaan poltettiin kynttilöitä jo 1800-luvullakin. Aivan kuten matkalla joulukirkkoon Juhani ja Liisikin näkivät: ”Mäen rinteen alla talo törröttää, joka ikkunalla kaksi kynttilää.”

Kahden kynttilän tausta liittyy toisaalta sekin läheisesti Suomen valtiolliseen kehitykseen, nimittäin jääkäriliikkeeseen. Kun Suomesta värvättiin syksystä 1915 miehiä sotilaskoulutukseen Saksaan, ja kun matka sinne alkoi, oli tarjokkaiden päästävä lähtemään salassa. Aktivistien toimintahan oli selkeästi Venäjän vastaista ja nuoria miehiä, tulevia jääkäreitä, koulutettiin Venäjän vihollismaassa Saksassa, joten maasta poistuminen oli tehtävä venäläisten viranomaisten tietämättä.

Vuoden 1916 aikana etappireitit pohjoiseen Pohjanlahden perukkaan ja sieltä edelleen Ruotsin kautta Saksaan kulkivat tiettömiä taipaleita ja venäläiset santarmit ja jotkut kätyreinä toimineet nimismiehet etsivät etappitaloja rekryyttien kiinnisaamiseksi.

Korpikylissä kulkeneet Saksaan pyrkineet nuoret miehet kuitenkin tiesivät, että jos vastaantulevan mökin ikkunalla oli yksi kynttilä tai ei ollenkaan valoa, talossa oli santarmi tai sinne ei muuten kannattanut mennä. Jos ikkunasta loisti kaksi kynttilää, edessä oli turvallinen etappitalo. Kaksi kynttilää merkitsi turvaa, paikkaa, jossa levähtää ja saada syödäkseen matkalla sotilaskoulutukseen.

Nuoret miehet pääsivät Saksaan, Suomi itsenäistyi ja sen jälkeen käytiin itsenäisen valtion pitkäksi ajaksi kahtia jakanut vuoden 1918 sota, sisällissota. Sen jälkeen nuoren valtion itsenäisyysjuhlan vietto ja juhlamenojen muodot eivät olleet ensimmäisiä asioita järjestettäväksi. Marraskuussa 1919 kuitenkin päätettiin, että 6.12. on Suomen itsenäisyyspäivä.

Itsenäisyyden 10-vuotisen juhlan kynnyksellä Itsenäisyyden liitto kannusti juhlavalaistukseen. Kalevassa asiasta tiedotettiin 3.12.1927 seuraavasti: ”- – [on] meitä pyydetty kaupunkilaisten tietoon saattamaan seuraavaa: Jotta valaistus saisi erikoisen juhlaleiman, on valaistuksessa käytettävä mahdollisuuksien mukaan kynttilöitä, jotka asetetaan ikkunalaudalle. Juhlavalaistus sytytetään klo 6 illalla ja lopetetaan ½11 illalla.”

Selvästikin kehotuksella oli vaikutuksensa. Lehdessä voitiin itsenäisyyspäivän jälkeen 8.12.1927 kertoa: ”Valaistu kaupunki tarjosi illalla komean näyn. Varsinkin Seurahuone [nyk. kaupungintalo], Kolmio, Kansallispankki y.m. suuremmat rakennukset kohottivat vaikuttavalla tavalla illan tunnelmaa. Pimeys Suomen Pankin konttorissa herätti yleisössä ikävää huomiota.” Edelleen Kalevassa todettiin, että ”Paitsi julkisia rakennuksia olivat myös yksityiset harvinaisen runsaasti valaistukseen osallistuneet.”

Itsenäisyyden juhlinta jäi vielä 1930-luvulla kuitenkin hyvin vähäiseksi ja vain pienen kansanosan juhlaksi, mutta talvi- ja jatkosota muuttivat suomalaisten käsityksen itsenäisyydestä. Sitä kannatti juhlia ja juhlistaa, vaikkapa kynttilöitä polttamalla.

1960-luvulla radikalismi ja kaiken sotaan liittyvän kieltäminen ja halveksuntakin, tekivät itsenäisyyden juhlimisesta taas kyseenalaista. Suuret ikäluokat eivät halunneet käydä sankarihaudoilla, eivätkä sytyttää kynttilöitä ikkunalaudoille. Traditiot, varsinkaan itsenäisyyden juhlintaan liittyvät traditiot, eivät olleet suosiossa. Myös vasemmiston piirissä kynttilöiden polttamista on usein pidetty taantumuksellisena hapatuksena.

Kynttilät ikkunalla, kynttilät kodille ja kadulle, ovat siellä valaisemassa, juhlistamassa, tavan vuoksi, isänmaan kunniaksi, merkiksi turvasta, mennettein muistoksi. Itsenäisyyspäivän iltana 2000-luvullakin sytytetään satojatuhansia kynttiläpareja ikkunoille

Reija Satokangas, Kahden kynttilän taustalla monta juonnetta
(Artikkeli julkaistu Kalevassa 6.12.2008. Lainatessasi mainitsethan lähteen.)

Minussa ei ole koskaan ollut innokasta sotahistorioitsijaa, – ei vaikka ensimmäisen historian opinnäytteeni (yleisen historian proseminaarin) teinkin ensimmäisen maailmansodan taistelusta. Aiheena oli Gallipolin taistelu tai Dardanelli-operaatio  Churchillin muistelmien valossa tai jotain sellaista. Paikallishistorioita kirjoittaessa ja itsenäisyyspäiväpuheita valmistellessa sotahistoriaakin olen sivunnut, lukenut, kirjoittanutkin, mutta ei se ole ollut minun juttuni. Ruokamuistojen ja vanhojen – myös sota-ajan – keittokirjojen  parissa sotahistoriaa on tullut sivutuksi. Mutta hyvin vahvasti kotirintamanäkökulma niissä jutuissa on ollut.

Puolenkymmentä vuotta sitten yhden kevätlukukauden seminaariporukassa oli poikkeuksellisen monta sotahistoriasta innostunutta ja sitä tuntevaa opiskelijanuorukaista, jotka saivat minut tuntemaan itseni niin tyhmäksi ja turhautuneeksi, että kävin lopulta ostamassa Talvisodan pikkujättiläisen ja lukea paukutin sen kesän kuluessa läpi. Enkä oppinut juuri mitään. Missään tapauksessa en olisi saanut kirjaa tentissä läpi…

No nyt tänä syksynä vahingossa, töiden vuoksi ja kiinnostuksesta! on sotahistoriaa tullut luettua ja siihen perehdyttyä aika lailla.  Alkusyksystä keksin ryhtyä opiskelijoille mainostamaan radiodokumenttia Suomi talvisodassa – historiasarja (12 x 40 min) joka tulee radiosta Ylen ykköseltä ja jota voi kuunnella omaan tahtiin myös netistä . Lupasin, jotta luentopäiväkirjan laatimalla saa korvaavuuksia opinnoista. No, jos otan luentopäiväkirjat vastaan, on minulla oltava homma itsellä hanskassa: siis ei muuta kuin radiodokumentin ääreen kerran viikosssa.

Ja sitten tuo Tuntematon. Sen sain päätökseen lauantaina. Onhan se tullut joskus aiemminkin luettua ja kuinka monena itsenäisyyspäivänä Edwin Laineen elokuvaversio vuosikymmeniä sitten katsottua, mutta nyt luin kirjan uudelleen. Yhtä aikaa tämän Talvisota-”buumin” kanssa. Ja eilen illalla katsoin tv-dokkarin ja huomenna toisen.

Ja tänään oli vielä historiatieteiden, kaksipäiväisen “Talvisota kokemuksena”  -seminaarin ensimmäinen päivä. Aamupäivän ehdin olla seminaarissa kuulijana. Tavattoman mielenkiintoista oli kuulla tutkimuksesta, jossa oli haastateltu Raatteentien taistelussa olleiden Neuvostoliiton 44. divisioonan ukrainalaisveteraaneja. Moni heistä oli vasta Suomen rajan yli mentyä tajunnut olevansa mukana todellisissa sotatoimissa. Politrukkien propaganda, jolla ukrainalaisia oli “rajakahakkaan” innostettu lähtemään tai jolla Suuren Isänmaallisen Sodan “esinäytöstä” Suomen rintamalle viedyille oli perusteltu, oli mielettömyydessään minulle jotensakin uutta, vieläkin ymmärtämätöntä.

Erikoisten etunimien bongausharrastuksestani olen täällä Tuulestatemmatun “sivuilla” kirjoittanut ensimmäisen kerran jo vuosi sitten (klik, klik -) ja helmikuussa uudelleen. Näiden blogitekstien ja opiskelijoille aiheesta puhumisen jälkeen olen saanut  hyviä nimivinkkejä lisää: pari viikkoa sitten oli Kalevan kuolinilmoituksissa Euli. Aika moni siitä minulle sanoi. Suomessa on kastettu kaikkiaan vain yhdeksän tyttöä Euliksi. Aika vähän.Eikä sotien jälkeen yhtäkään.

Sotia edeltävältä ajalta ovat myös kaikki Alut.  Alku on enimmäkseen ollut miehen nimi, tosin muutama tyttökin on saanut nimekseen Alku.  Ekskursiolla jutustellessamme nimistä – muun muassa – yksi opiskelija kertoi törmänneensä veteraanikirjassa Alkuun, jonka toinen nimi oli Mainio. Alku Mainio. Miksei Mainio Alku? Heh!

No tänään törmäsin – pitkästä aikaa – silmäillessäni yhtä väitöskirjaa Uuras Saarnivaaran perheen merkillisiin nimiin. Ei riittänyt että perheen esikoinen sai nimekssen Uuras (s. 1908) vaan koko lapsikatrasta siunattiin mitä merkillisimmillä nimillä: Uuraksen pikkusisko sai nimekseen Odelma Ylevä ja seuraava lapsi oli Syke Sointu (s. 1911). Vuonna 1912 syntynyt poika oli Armo Valo, ja Amerikassa vietetyt vuodet jättivät pappisperheen seuraavien lasten nimiin selvästi jälkensä: Hilkka Inkeri Hyacinthe Bilkis sai varmasti tavata nimeään eräänkin kerran, jotta se tuli oikein kirjoitetuksi. Perheen nuorimmaiset olivat Auvo Aade Valde (1915) ja Maissi Anneli (1916). Riemullista, eikö?

Erikoisia nimiä tiedossa? Kommenttikenttään kiitos :)

Do diih, duhaksihan se kurkkukipu on vaihdunut. Niin nuha, etten tahdo nähdä mitään.

Mutta kuulen hyvin. Kuulin tänään De Urbe Uloa -seminaarissakin, jossa vietin jotensakin koko päivän. Suomen autonomisen aseman alkamisen 200-vuotisjuhlaan teemoitettuun seminaariin oli kutsuttu vanhoja miehiä ja nuorehkoja naisia etelän yliopistoista. Naisten esitelmät mielenkiintoisia, hyvin artikuloituja ja väitteet argumentoituja, uusia näkökulmia avaavia. Emeritus professorien  esitelmät juuri sellaisia kuin saattoi odottaakin. Tämä ei välttämättä ole moite.  Ei välttämättä. Mutta. Kyllähän meitä melkoinen joukko historioitsijoita hieman kummeksuimme lausahduksia 1700-luvun lievästä (!) venäläismiehityksestä, 1700-luvusta naisten vuosisatana, jne.

Lopputulemana kuitenkin: oli taas kerran mukavaa istua kuuntelemassa luentoja, esitelmiä. Istua kuuntelemassa kun niitä toiset pitää…

Ja mukava kun on opiskelijoita kampuksella paljon. Paljon mukavia.

Aamusilla on ajoissa noustava, jotta kaikki päivän toimet tulisivat kukin aikanaan tehdyiksi. Herättyä tulee heti nousta, pukeutua, peseytyä ja kampata päänsä, tuuleuttaa huoneet, peittää vuoteet, lakaista lattia ja pyyhkiä tomut. Kukin ateria on valmistettava määrätyllä ajalla nautittavaksi. Kerrassaan moitittavaa on, jos perheenjäsenten töistään tultua täytyy nälkäisinä odottaa hyvin ansaittua ateriaansa. Huolimattomuus tässä suhteessa on useinkin syynä ikäviin perhekiistoihin ja tyytymättömyyteen. Varsin välttämätöntä on myöskin toimittaa n.s. ilta-askareet, niinkuin esimerkiksi kantaa sisälle puita, noutaa vettä, tarkoin tyhjentää ja pestä kaikki solkkuastiat, vetää kello y.m.s. Tulta on kyllä ainakin mitä suurimmalla huolella hoidettava, mutta varsinkin iltasilla on tarkoin katsottava, ettei mitään valkeanvaaran aihetta jossakin paikassa piileisi.

Myöhään valvomista ja yötyötä on terveydelle vahingollisena ja päivän töitä sekä koko kodin järjestystä haittaavana, niin paljon kuin mahdollista, vältettävä, sillä “Yö on meille levoksi luotu, päivä työtä tehdä suotu”.

Anna Friberg, Kansan keittokirjan (1893) alkusanat.

Pehtoorin lähdettyä pohjoiseen, ja perheestä huolehtimisen siirryttyä pitkästä aikaa minun vastuulleni oli haettava kirjaviisautta jotta kotitöistä oikein selviän.  Näillä ohjeilla mennään.

Ehkä selvinnen tämän viikon yksinhuoltajana.

Aika loppui kesken. Se loppui kesken sekä erikseen arkistossa että yleensä Helsingissä.

Kalliiksi tulee arkistotyöskentely periferiatutkijalle. Ensinnäkin arkistojen aukioloaikoja on supistettu. Kauan eläköön valtion säästöohjelma! Toista se oli esim. paikallishistorioitsijan jo taakse jääneellä urallani, jolloin 11 tuntia putkeen yliopistonkirjastossa tai Kansallisarkistossa oli ihan normi juttu. Toiseksi aineiston tallentaminen digikuvaamalla on kielletty. Tämä ei tosin koske kaikkia aineistoja, mutta koskee mm. niitä, joita minä nyt olin tutkimassa. Kolmanneksi ilman erillislupaa (josta vaatimuksesta ei esimerkiksi nettisivulla kerrota mitään) otettavien kopioiden (, joita et saa itse ottaa, vaan sinun on tilattava palvelu ja saat kopiot myöhemmin postissa,) määrä on rajallinen ja niiden rajallistenkin hinta on tuhottoman tyyris. Siis ensin teet matkan, joka maksaa, samoin kuin tekee majoittuminenkin (onneksi  tähän virkani puolesta ainakin tänä vuonna määräraha), ja sitten saat olla arkistossa vajaan työpäivän tai pari, mutta vajaita kuitenkin, tuplasti olisi voinut niitä juttuja tänäänkin lukea. Sormenpäät hellinä naputtelet läppäriin muistiinpanoja kun samalla selaat ja etsit aineistosta sitä, mikä on tärkeää, mikä on muistiinpantavan väärtiä. Tein sen minkä pystyin, ja sitten minut vain heitettiin ulos.

Kun en neljän jälkeen voinut enää tutkimusta edistää ja kone Ouluun lähti vasta kahdeksan jälkeen ajattelin, että hyvä on, minä nautin Helsingistä ja harrastan: ajattelin syödä hyvin ja ajattelin käveleskellä torilla ja Kaivopuiston rannassa ja kuvata kaunista, elokuista Helsinkiä. Kuvata torilla kulkevia turisteja (joita ainakin näiden parin päivän perusteella näytti olevan paljon, varsinkin espanjalaisia), Senaatintoria, jugend-talojen fasadeja, meren välkettä ja puistojen istutuksia. Montakos kuvaa otin? En ainuttakaan!

Kun ensin sain päätettyä, mihin menen syömään, olin jo yli puoli tuntia kävellyt ristiin rastiin osaamatta päättää ja sitten annoin jotenkin helposti periksi ja menin italialaiseen (Carlito´s ), joka oli pettymys. Kun sain laskun ja olin valmis heittäytymään kuvaajaksi, alkoi sataa jotensakin reippaasti. Kirosinko? Ja reippaasti sitäkin!

Ei muuta kuin remontin takia sekavalle Stockalle. Pieniä tuliaisia perheelle. Sateeseen siuvaantuneena ajattelin, että lähdenpä ajoissa lentokentälle – kun Oulun lennotkin lähtevät nyt terminaalista 2, menen Wine and Fly -viinibaariin ja nautin lasillisen shampanjaa tai hyvän amaronen,  joita siellä on joskus näkynyt olevan tarjolla, ja siinä nautiskellessa hoitelen läppärillä opiskelijapostin ja muun postin… ja mitenkäs kävi. Aika loppui. Eli baari suljettiin seitsemän jälkeen.

No jotain hyvääkin. Pehtoori oli vastassa. Ja nuoriso kotona kun tulin. Mitäpä sitä muuta…

Nousiaisten, Mynämäen, Kalannin, Pyhämaan (1600-l.), Isonkyrön ja Pietarsaaren maaseurakunnan keskiaikaiset kirkot sekä Juséliuksen mausoleumi Porissa olivat viimeisen ekskupäivämme kohteet. Kalannissa olisin voinut voinut olla kauemminkin.

Reissulla oli mielenkiintoista huomata, kuinka erilaiset kirkot, miljööt, taideteokset, arkkitehtuuri vaikuttivat eri tavoin eri ihmisiin. Kenelle piispa Henrikin muistomerkki (ei sarkofagi, totesi VM), kenelle Juséliuksen mausoleumi oli päivän kohokohta. Kirkkotarhat – vanhat haudat kivikirkkojen ympärillä – viehättivät minua. Erikoiset nimet, menneiden sukupolvien elinkaari, tapa ilmaista sosiaalinen asema näkyvät hautausmailla. Niitä kiersin katselemassa ja kuvaamassa. Kirkkotarhojen vehreä rauha kosketti: istutusten kauneus ja ympäröivä hiljaisuus tekivät mielelle (sielulle?, mistä tämmöinen ajatus) hyvää.

Isonkyrön kirkossa meille olivat oppaina paikallisen kotiseututyön grand old man and lady, joiden korkea ikä ei estänyt heitä järjestämästä meille hienoa kirkkoesittelyä. Matkanjohtajamme lämminhenkinen hyvästely ja muutamien hyvä-äänisten opiskelijoiden suvivirsi saivat satunnaisen matkailijan nieleksimään liikutuksesta.

Pietarsaaren kirkon pihalla “antiikkinen” valkoisuus ja iltavalo, reissun vääjäämättömästi edessä oleva päättyminen saivat minut taas hokemaan “carpe diem, carpe diem”. Matka kohti Oulua pienin sanoin, hyvillä mielin – kuitenkin.

Vasta vähän ennen puolta yötä kotona. Satunnainen matkailija kotiutui – oppineena, aivan uutta kokeneena, väsyneenäkin. Olin vain satunnainen matkailija. Irti,  - vailla vastuuta ja velvollisuuksia. Vain mukana. Se oli juhlaa.

Tämä lauantaikin on kulunut vielä hieman epätodellisissa tunnelmissa, paluu todellisuuteen ollut merkillisen hidasta. Onneksi ei kipeää. Mutta hidasta.

Aurinkoinen aamu antoi mahdollisuuden pitkään rullislenkkiin. Rauhalliseen aamiaiseen. Kotiutumiseen. Nuorisoakin näin, pikaisesti. Edes. Pehtoorin kanssa söimme aika ruhtinaallisesti.

Piipahdimme vielä lakkiaisissa. Liituraita ylle ja pyörällä Koskelaan. Olisi kyllä ostettava jo jokin kesäinen juhlavaate.

Nyt pihalla. Rantapellossakin on hyvä. Kesä on edessä. Paljon on edessä, vaikka vielä viipyilenkin menneessä…

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Järjettömän väsynyt tänään. Rikki, puhki, poikki.

Hyvää tässä päivässä on lämpö, hiirenkorvaiset koivut.

Kalevaan annettiin opiskelijoiden kanssa haastattelu meidän uudesta Havina-lehdestä. Havina on historian opiskelijoiden verkkojulkaisu, jossa julkaistaan opinnäytetöistä tiedejuttukurssilla tehtyjä populaaritieteellisiä artikkeleita. Linkin takaa löytyy ensimmäinen numero. Kalevassa aiheesta julkaistaneen juttu tulevana viikonvaihteena. Täytyy Kuukkelista käydä lehti ostamassa, jotta voi kirota kuvaa, johon jouduin mukaan…  Siis ostamassa Kaleva kaupasta? Tarkoittaa sitä, että huomenna lähdetään mökille. Ah, onnea! Jo ajatus tekee hyvää.

Kaksi artikkelipyyntöä ja yhden väitöskirjan ohjaajaksi nimittäminen yhdelle päivälle. Toisesta artikkelista oli mahdollisuus kieltäytyä. Niin tein. Haluaisin kovastikin kirjoittaa, tehdä tutkimusta, mutta millä ajalla? Nyt on taas duunissa sellainen vaihe, jotta hyvä jos saan kiireelliset ja ajankohtaiset asiat tehdyksi ajallaan. Ja sitten soittaa joku huru-ukko joka uskoo löytävänsä historiasta perusteita toivomalleen Suomen ulkomaalaispolitiikan jyrkälle muutokselle. Hän halusi pistää Suomen ovet ja ikkunat kiinni. Ja perusteena pakolaisten poispitämiselle armaasta kotimaastamme hän halusi minun (lue: historian) olevan kanssaan samaa mieltä mm. seuraavista väitteistä: “Eihän täältäkään ole koskaan kukaan toisten leipää menny syömään.” Yritin selittää, että “onhan niitä suomalaisia lähtenyt leivän perään muille maille melkein miljoona, ensin Amerikkaan 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa ja sitten 1960-luvulla rapiat 400 000 Ruotsiin”. Näitä tämä historianharrastaja ei laskenut samaksi asiaksi, ei hän näitä halunnut kuulla. Yritti sitten toista kautta: “Eihän niiden [puhui somaleista, otaksun] kotimaassakaan joka kantilla sodita ja vainota, menisivät semmoisille alueille, joissa ei sodita. Eihän Suomestakaan kukaan sodan aikana lähteny pakoon?”  Niin että ei vai? Ruotsiin ja Tanskaan lähetettiin kymmeniätuhansia lapsia. Paljon  aikuisia, kokonaisia perheitä muutti mm. Ruotsiin. No sitten kun yritin mainita Karjalan evakot, kahteen kertaan kotoaan häädetyt, ilmoitti tämä pakolaispolitiikastapanikoiva, että “se oliki ryssän vika…” En käynyt kiistämään, mutta sotaa pakoon nekin lapset ja karjalaiset lähtivät, “vaikkei Suomessa joka paikassa sodittukaan”. Tässä vaiheessa soittaja totesi, ettei hän saisi minusta ja mielipiteistäni prinsiipeilleen puolustajaa ja tukijaa ja katsoi parhaaksi läjäyttää luurin korvaani. Parempi niin, ei haaskaantunut enempää meidän kummankaan aikaa.

Voi kun tietäisitte, mihin kaikkeen historiaa tarvitaan, ja millaisia puheluita saamme, millaisiin kysymyksiin vastata. Kerron joskus.

Oikeastaan luento pulkassa. Pohjoinen paikallishistoria -luento on onnellisesti (? toivottavasti myös opiskelijoiden mielestä!) ohi. Minusta tämänvuotinen luentoporukka oli hyvä. Ja minustahan on mukava luennoida. No, silti mukava kun urakka on ohi.

Mistä sanonta “päivä on pulkassa” tulee? Sillä on juurensa isäntä-torppari (renki) -työsuhteessa. Kuvan mukaisessa puukapulassa = pulkassa oli kaksi osaa, toinen isännällä, toinen torpparilla. Kun päivän työt (taksvärkki) oli tehty veisti talollinen torpparinsa ja omaan palikkaansa loven merkiksi tehdystä työstä. Pulkkapalikka oli siis eräänlainen työkalenteri tai kellokortti: pulkkaan merkittiin päivän työt. Merkkien piti palkanmaksun tai työvuoden lopuksi olla yhteneväiset.

Nyt voin merkitä tämän lukukauden luennon omaan pulkkaani, homma hoidettu. Palautetta odotellessa…

Jokaisen työpaikan ykköspuheenaihe tänään on varmaankin ollut kiperä kysymys ”hillo vai mantelimassa”. On kuulemma ikäkysymyskin; siis että aikuiset (ainakin makuaistiltaan aikuiset) pitävät mantelimassasta, lapset ja ”makuaistiltaan lapselliset” pitävät hillosta. No meillä on lapset aina tykänneet mantelimassapullista, ja niin olen minäkin. Ehkä se johtuu tavasta jolla äiti kotikotona pullat täytti, ja minä olen jatkanut tapaa. Elikkäs ei mätkäistä mantelipötköstä leikattua viipaletta pullan väliin, aivan kuin se oli joku hampurilaispihvi, vaan pulla halkaistaan, alaosaan kaivetaan kunnon monttu, pullan sisus ja mantelimassa muussataan haarukalla ja joukkoon sekoitetaan kermaa (vatkaamatonta) mössön notkistamiseksi. Tällä seoksella täytetään pullakraateri ja sitten päälle vaahdotettua vispikermaa.  Se on siinä.

Raja kannattaa näidenkin herkkujen syömisessä kuitenkin pitää. Ettei käy kuten Aadolf  Fredrikille 1700-luvun lopussa: ahmittuaan 14 laskiaispullaa kuningas heitti henkensä. Toki hän oli syönyt yhtä sun toista muutakin samaisella aterialla. Jotta laskiaispullaan tiistaina 40 vrk ennen pääsiäistä 1771  se sitten loppui Ruotsin vapauden aika ja vuonna 1772 alkoi kustavilainen kausi. Tämmöistä pullantuoksuista historianhavinaa täältä tänään.

Sisareni osallistui Valokuvatorstain kenkä-haasteeseen omien ensiaskel-popojensa kuvalla ja epäili, että kengät ovat ehkä sisaruksilta perityt, mikä sai sitten minut lapsuuden albumien äärelle ja katsomaan, onko meillä ollut samat kengät, mutta eipä olleet. Erilaiset olivat minulla. Varmaan olin niin vauhdikas menijä, että ehdin omani loppuunkuluttaa. Ja jos niistä jotain jäljelle jäi, niin pikkuveli (siihen maailman aikaan oikeastikin minua pienempi :)) varmasti loput kulutti puhki.

Lapsuuden albumista löytyi myös vastaus Koivun eiliseen kommenttiin, “Reseptiaarteistojen takana taitaakin piillä ripaus “viherpiipertäjää”?. Piilee siellä jotain sellaistakin, ja olen pari vuotta elämästäni ollut  ihan “umpivegekin”. En todellakaan enää, mutta jos jotain liharuokaa vierastan niin sitten juuri broileria. Kana sen sijaan on hyvää ja — luulen ainakin — että vähän luonnonmukaisemmin tuotettua. Parhaillaan mietinkin, miten kehittelisin  yhtä vanhaa kanareseptiä, jolla haluaisin osallistua (minulle) uuteen  bloggaajien haastejuttuun.

Mutta broileria ei syödä senkään takia kovin usein kun on muita hyviä vaihtoehtoja. Pidän hirmuisesti kalasta (ja kaikista muista merenelävistä).  Onneksi niin tekee koko muukin perhe. Niinpä meillä syödään kerran, pari viikossa kalaa, mihin osa-ansionsa on sillä, että pehtoorin veljen vaimo on kalakauppias ja sillä, että kotikotonani syötiin paljon kalaa.

Niin ja kuten kuvatkin (klikkaamalla suurenevat) kertovat, olen AINA pitänyt keitoista, leivästä ja pullastakin.

Tänäänkin oli samettista fenkolikeittoa ja kun siinä ei ole juuri kaloreita, tein vielä pullataikinan, jotta saamme illan päälle ekat laskiaispullat tälle vuodelle. Hmmm…

Viime vuonna ilmestynyt Sari Savikon kokoama ja kirjoittama Muistojen koulutaulut kirja on minulla toista kertaa lainassa (se on niin rikollisen kallis, etten raski ostaa). Luennolla ajattelin huomenna käyttää; viime vuonna pistin Arjen historian -kurssilla olleet opiskelijat katsomaan museolla ollutta näyttelyä, joka oli koottu koulutauluista (sieltä tuo alla oleva kuvakin). Kurssin yhden harkan osana oli kommentoida näyttelyä, eikä ollut oikeastaan yllätys, että 1980-luvun jälkipuoliskolla syntyneet nuoret eivät kovin tauluista riemua repineet. Minusta ne ovat niin hienoja, niin nostalgisia. Kirjan kansikuvassa olevan taulun takana oli teksti:

Vihkolaskussa huomioon otettavaa
Pidä laskuvihkosi aina puhtaana!
Pidä laskiessasi kätesi alla puhsas paperinpala!
Kirjoita selviä, kauniita numeroita!
Pidä koulussa mukanasi terävä kynäveitsi ja pieni viivotin!
Pidä kynäsi kunnossa! Käytä kumia harvoin!

Vihkolasku ja kynäveitsi! Minä en muistanutkaan, että kansakoulussa oli tosiaan vihkolaskua! Itse asiassa pidin siitä. Kynäveitsiä meillä ei ollutkaan, oli vain sellaiset pienet alumiiniväriset terottimet, joita piti käydä terottamassa luokan edessä olevaan roskikseen – jos oli ensin viittaamalla pyytänyt luvan. En aina muistanut.

Sitten oppikoulussa käytetyistä koulutauluista ehdoton ykkönen oli Tuiran yhteiskoulun bioskan luokan seinällä vuosikausia roikkunut Voikukka-taulu. Vintage oikein.

Nythän noista koulutauluista on tullut keräilytavaraa ja Huuto.netissä niistä maksetaan kymmeniä euroja. (Klikkaamalla taulut suurenevat.)

Tänään luennollani johdattelin opiskelijoita Historiallisen sanomalehtiarkiston kiehtovaan maailmaan ja sen antiin. (Suosittelen lämpimästi myös blogivieraille. Kertakaikkisen mainio digiarkisto!) Kalevan tämän päivän (29.1.) numero vuodelta 1900 oli yksi lehti, jota “selailimme”. Ja sieltä pisti esiin seuraava pikku-uutinen (klikkaa ihmeessä “lehtileike” suuremmaksi):

PIKKUTIETOJA: “Awioliittokoulun aikoo eräs nuori rouwa, tietysti amerikkalainen, perustaa kotokaupunkiinsa Newyorkiin. Se on tarkoitettu nuorille tytöille, jotka aikowat joskus mennä tähän pyhään säätyyn [sic!]. Awioliittokoululla on perustajansa mielestä jättiläistyö täytettäwänä. Opetusta ei anneta ainoastaan ruoanlaitossa, lasten kaswatuksessa ja muissa taloustoimissa, waan paljon tärkeämmässä aineessa: miten waimon on paraiten miestään kohteleminen. Tähän “aineeseen” pääasiallisesti kiinnitetään huomio.”

Tuli mieleen yhtäkkiä yllättäen tässä televisio-ohjelmaa Mikkosten perheestä odotellessa (aion pomminvarman tuohtumisen uhallakin sen katsoa),  että tämmöiseen kouluun kotiäiti ninatimoteeaamikkosenvaimo voisi mennä opeksi sitten kun hänen poikakultansa on aikuisikään asti ja hyvän huolehtivan naisen kohdeltavaksi pyhään aviosäätyyn saateltu.

- 18 C. Kaunista. Lumista. Kylmää. Ei liikuntaa.

Siispä surffailen. Ja Ilta-Sanomien otsikko: “Vastanainut Niinistö Juhli Ruotsi-Suomen eroa Victoria vierellään” saa minut hermostumaan. Melkein joka sanan kohdalla. Vastanainut (so what?), Juhli (miksi kirjoitetaan isolla) Ruotsi-Suomen (tämän kohdalla jo kihisen! Ei ole koskaan ollut Ruotsi-Suomea. Vuoteen 1809 asti Suomi oli OSA Ruotsia. Yksi sen maakunnista. Kaiken kukkuraksi köyhin. Ei ollut mitään valtioliittoa Ruotsi-Suomi.) eroa (Ruotsi menetti Suomen hävittyään sodan Venäjälle. Ei ollut kyse erosta.) Victoria vierellään (tämäkö piti sitten tuon vastanainut jälkeen kirjoittaa – ikään kuin vihjaillen). Argh!

Ehkä on parempi, etten lue iltapäivälehtien otsikoita, vaan surffailen, vaikka Valokuvatorstain osallistujien sivuilla tai blogilandiassa tai etsin Tapas-ohjeita. Olisiko kellään huippureseptiä jaettavaksi?