Ne eivät puhu mitään eivätkä välitä kenestäkään. Ne vain kulkevat kulkemistaan ja heiluttavat tassujaan ja tuijottavat taivaanrantaan. Isä sanoo etteivät ne pääse koskaan sinne mihin ovat menossa ja kaipaavat aina johonkin…
(Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)
Hattivattien kyliä tänään patikkapolun varrella, satumetsässä. Pikkutorvijäkälät (Cladonia fimbriata) ovat jotenkin sympaattisia, kuin Muumilaakson hattivatteja. Kuljimme Sivakkaojan takana, Kiiloselän hiljaisessa, komeassa mäntymetsässä, pitkin Ruijanpolkua* (Ruijan keino tai Jäämeren polku -nimitykset ovat myös olleet käytössä) pari tuntia.
Polut pehmeitä, nousut lempeitä, laskut helppoja, tuuletonta hiljaisuutta, – eikä meilläkään tietoa, mihin oltiin menossa, mutta eteenpäin kaivattiin. Hattivatit ilahduttivat, komeat kelot, sekä pystyssä että jo kaatuneet, riekkoja tepastelemassa, ja käpytikka! Kaksikin. Olen oppinut tunnistamaan käpytikan jo laulusta, – olen niin ylpeä. Tänä vuonna monta uutta lintua minulla, ainakin puolenkymmentä. Se on melkein yhtä paljon kuin aiemmin olen yhteensä tuntenut. 😀
Tämän syksyn patikat on nyt – ainakin täällä Saariselän tuntureilla ja purojen varsilla – kuljettu. Meidän ”huiputussaldo” on laskettavissa vanhan mökin seinustalle kerätyistä kivistä: niitä on nyt kerätty kymmenisen vuotta (ks. tilanne 2013). Taitaa olla jo lähes sata.
Nuo vasemman reunan isot järkäleet eivät ole huiputuskiviä, vaan kvartsiittilohkareita, joita on metsissä samotessa sattunut kohdalle – silloin on auton pitänyt olla jossain lähellä, ei noita repussa kauas kanniskella.
Tähän on tuotu kivi lähes jokaisesta huiputetusta tunturista. Joukossa on myös ystävien ja perheen muisto/suorituskiviä, ja monta kertaa on huiputukselta kivi jäänyt tuomatta. Tavallinen patikka, tunturin laelle nousematon kulku ei ”oikeuta” kiveen, joten tänäänkin jäi kivet tuomatta, – Kiiloselkä kun ei täytä tunturin kriteereitä.
Tänään kävimme tovin kävelemässä myös Laanilan tullin alueeella, joka on tästä mökiltämme noin 4 km etelään, Kiilopään tienristeyksen pohjoispuolella. Siinä on vieläkin aita, joka ei enää ole tulliraja vaan Inari-Sodankylä (paliskunta)raja. Miksi tulli tässä? – Siinä oli tulli Lapin sodan loppuun asti.
Tulliraja oli näin etelässä, koska Suomi ja Norja olivat sopineet että Inari, Utsjoki ja Petsamo olivat verovapaita alueita, sillä pohjoisten kuntien oli helpompi, usein ainoa mahdollisuus, saada tavaraa pohjoista kautta, koska maantietä näihin kuntiin asti ei Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ollut. Norjasta saattoi tuoda liikevaihtoverotta tavaraa ja elintarvikkeita, jotka kuitenkin piti käyttää tai kuluttaa tullivapaalla vyöhykkeellä. Ensin tulliasema oli Vuotsossa, mutta se siirrettiin Inarin ja Sodankylän rajalle vuonna 1937. Saksalaisten vetäytyessä pohjoiseen syksyllä 1944 tullirakennus poltettiin.
Tulliasemaan minulla on tavallaan ”henkilökohtainenkin” kytkös. Asemanhoitajan pojat aloittivat sodan jälkeen Oulussa linja-autoliikenteen (Veljekset Pohjola) harjoittamisen ja sen kautta heistä tuli aikanaan lapsuusperheeni tuttuja; yhden veljeksen tyttären kanssa minä lähdin kesällä 1973 Englantiin kielikurssille. Ja tullinhoitajan lapsilla ja lastenlapsilla on täällä Hangasojan varrella ollut ja on edelleen mökkejä.
Tämä on jäljellä Laanilan tullista – raunio melkein näkyy nelostielle. P-paikalle ainakin.
*Ruijanpolkua on kuljettu ainakin 1400–1500-luvuilta lähtien ja kirjallisissa lähteissä se mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1598. Ruijanpolku oli Lapin merkittävimpiä väyliä, jota Ruijaan suunnanneiden kulkijoiden lisäksi käyttivät myös etelään päin matkanneet Inarin ja Utsjoen asukkaat.
Sitä pitkin kulkivat muun muassa Jäämeren rikkaille vesille suunnanneet kalastajat, erilaiset kauppiaat sekä myös veronkantajat ja papit.1600-luvulta alkaen polku palveli myös Suomesta Ruijaan suuntautunutta nälänhätien ja sotien aiheuttamaa muuttoliikettä.
Sodankylästä Ivalon kautta Petsamoon johtanut maantie eli Jäämerentie valmistui 1910-luvulla osittain vanhojen Ruijanpolkujen sekä Prospektor-kaivosyhtiön rakentaman ns. kultatien päälle. Ruijanpolun reittejä on maastosta hävittänyt myös esimerkiksi Saariselän matkailukeskuksen rakentaminen. (Wikipedia)