Olipa nostalginen, ajatuksia ja muistoja, kyyneleitä ja ilon läikähdyksiä herättävä juhla tänään.

Koskettavia alumnien puheita, kohtaamisia, nuorten musiikkiesityksiä ja lopuksi pianotaiteilija Risto Laurialan huikea Sibeliuksen oma sovitus Finlandiasta.

En oikein tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan sitä, että kyynelehdin ison ajan kahden tunnin juhlasta. Enkä ollenkaan odottanut niin hienoja puheita. Onkohan minulla joku ”puhevaje” yliopistovuosien jälkeen? Siis ettei ole tullut vuosikausiin kuultua hyviä esitelmiä, retorisesti hienoja ja ajateltuja puheita, älykkäitä lektioita, ajatuksia herättäviä kommentteja?

Noh, odotin kuvista paljon, mutta parhaat kuvat olivatkin meidän kotialbumista! Meidän yhteiset ´vanhojen päivät 1976´ kuvasi Pehtoori, – silloinen luokkakaverini, seuraavana syksynä jo poikakaverini. Mutta kyllä muistakin kuvista tuli muistoja, hetkiä teinin elämästä. Tuiran yhteiskoulussa ja Merikosken lukiossa tuli sentään vietettyä yhdeksän vuotta – koko nuoruus. Kasvettua aikuiseksi. Ainakin melkein kasvettua…

Tänään monelta esiintyjältä, entiseltä merikoskelaiselta kysyttiin, mitä kokivat saaneensa lukiovuosiltaan? – Hienoja vastauksia liittyen yhteisöllisyyteen, oman itsensä löytämiseen, tulevaisuuden hienoiseen selkiytymiseen, – moni  (aika nuori meidän kannalta) kyllä mainitsi myös elinikäisten ystävien saamisen, mutta eipä kukaan todennut saaneensa miestä! Tai vaimoa!

Sitähän me Pehtoorin kanssa mietittiin, etteihän se ole vain se opillinen anti, joka kouluvuosilta muistetaan. Semminkin kun tiedetään, että meidän lisäksemme on monia muitakin, jotka ovat kouluvuosina aloittaneet seurustelun ja ovat edelleen kimpassa. Mm. veljeni ja kälyni ovat sellaisia, meidän luokkakavereissa on monia kaltaisiamme liki puolivuosisataa kimpassa kulkeneita.

Merikosken eliittilukion (aika hyvä uusi epiteetti tuiralaiselle, enemmänkin tavalliselle, yhteisölliselle koulullemme) ”rentoutta, muttei velttoutta” muisteltiin tänään. Muisteltiin hyvällä ja kehuttiin, sopivaa löysyyttä (”sai kokeilla”, ”etsiä itseään”, ”oli tilaa olla”).  Ja tilastoilla tuli todistetuksi, että oli erinomaisen tavallista tuplata yksi lukion luokista. Niin tein. Pehtoori ei, mutta kävi yo-kirjoituksissa kolme kertaa… 🙂

Tämän päivän ohjelma näyttää ehkä vähän puuduttavalta, ”vain” puheita, ja väliin jotain musiikkiesityksiä, mutta päinvastoin, ohjelma oli ja puheenvuorot olivat, useimmat, kerrassaan hyviä. Jos kyynelehdin, niin se on merkki hyvästä puheesta. Ja minähän tänään pyyhin silmäkulmia tuon tuostakin. Taas tuli herättyä siihen tosiasiaan, kuinka tärkeää hyvä, lähes ilmainen, lähes kaikille mahdollinen koulutus on. Kuinka se on arvokasta, että on mahdollisuus valita. Sillä on moninkertaiset seuraukset koko maalle…

 

 

Tässä meidän lukion ekan luokan, siis kutosen luokkakuva, jonka ottohetkellä ei VIELÄ seurusteltu, – mutta vuosi tämän jälkeen kyllä. Siitä on pian 47 vuotta!! Löydätkö?

3 Comments

  1. Mielestäni sinä olet keskirivi toinen vasemmalla (hiuksista päätellen) ja pehtoorista hatara veikkaus: sama rivi, ensimmäinen oikealta ?!

  2. Toini ja heinisusanna! Kiitokset arvauksista. Fifty-fifty molemmilla… Minut on ilmeisesti helppo tunnistaa, hiuksista nimenomaan, ei siitä, ettenkö olisi rupsahtanut – todella olen. Pehtoorista sanotaan usein, että hän ei ole vanhentunut yhtään, eikä kyllä minunkaan mielestäni ole – ainakaan kovin paljoa, mutta kyllä hänen osaltaan veikkasitte aika väärin.

    Pehtoori on alarivissä, heti minun edessäni, toinen vasemmalta, nahkatakki päällä (olihan hänellä satapiikki Yamaha, muistan vieläkin rekkarin. 🙂 ) ja sitten keltaiset Hai-saappaat, jotka eivät ehkä ole tavallisin moottoripyöräilijöiden kenkävalinta. 😀

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

You might also enjoy: