Jäähyväiset kesälle

Jäähyväiset kesälle. Ne taisivat olla tänään. Kotipihalla lämpömittari oli iltapäivällä jo lähellä hellerajaa.

Aamurutiinien jälkeen lähdin syysmarkkinoille ja kauppaan – vaikka en minä tosin juuri mitään yhden hengen huushollissani tarvitse. Varsinkaan kun tälle päivälle oli ruokatreffit ystävän kanssa. Meidän molempien miehet  ovat mökillä; toinen Pudasjärvellä, toinen Hangasojalla*, joten nyt oli oikein oivallinen hetki toteuttaa pitkään aiottu tapaaminen ja kuulumisten vaihto hyvän ruoan äärellä. Menimme Fuckhaan. Keskikesällä kävimme siellä Pehtoorin kanssa lounasaikaan (kommentointi täällä), ja tänään olimme neljän aikoihin eli a la carte -menu käytössä. Tänään siis sain jälkkäriksi sen mangolassin, jota jäin viimeksi kaipaamaan.

Kaikki oli hyvää. Seura ja jutut luonnollisesti, mutta myös ruoka. Ehkä vielä parempaa kuin edellisellä kerralla. Tänään söimme alkuun jumalaisen hyvää chili-valkosipuliparathaa. Se on lättänää leipää, jota dipataan jukurttiraitaan. Chili maistuu, mutta hienostuneesti. Ja ihan erilailla kuin esimerkiksi meksikolaisessa tai intialaisessa ruoassa. Ehdottomasti kannattaa ottaa alkuun.

Pääruoaksi otin jälleen combo-aterian, samoin kuin vegetaristi-ystäväni. Minulla fuckhissa lihaa ja kasviksia, hänellä kalaa ja kasviksia. Myös tästä olimme yhtä mieltä, että ruoka maistuu ihan omanlaiseltaan, hyvältä.

Mangolassiin päästyä olimme jo omat ja lähipiirin kuulumiset päivittäneet,  ja oli pian aika lähteä kulkemaan kohti bussipysäkkiä josta minä sitten vielä ”kuvamutkan” kautta ajelin kotiin. Lämpö vielä helli.

*  Pehtoori kyseli jo viime viikolla, jotta lähdetäänkö ruskaa katsomaan möksälle, ja kun en oikein vastaillut, ainoastaan mutisin ja tupisin jotain, ymmärsi mies, että mieluusti voisin olla muutaman päivän yksiksenikin, ja ilmoitti sitten viikonloppuna, että josko hän lähtee maanantaina ajelemaan ylös. Kannatin oivallista ajatusta, ja olin iloinen siitä, että ukkeli edelleen ymmärtää, että aika ajoin on hyväksi, kun saan olla ihan itekseni muutaman päivän: niinpä hän lähti maanantaiaamuna ajelemaan  kohti pohjoista autolla ja minä junalla kohti etelää. Näin se parisuhde toimii. 😀

 

Plan B: pizzapäivä

Takana viikon ”savottakokkina” toimiminen, aamupäivällä äidin luona ja sairaalassa käyttäminen ja sieltä palattuani halusin kunnon pyörälenkille, joten tänään mielelläni skippasin kauppa- ja keittiöhommat ja päätimme Pehtoorin kanssa mennä kaupungille syömään.

Plan B Torikadulla on kiinteistöissä, jossa on ollut Julistekauppa, Illyn kahvila, Kotipizza, Sushi-baari, ja ties mitä kaikkia. Nyt siihen on taas tehty remonttia ja kesäkuussa avattu Pizzeria & Restaurant Plan B. Pizzaa, pastaa, hampurilaisia, risottoja ja kebabia on listalla monenlaista. Paikka on auki iltakymmeneen, ja siellä on myynnissä siideriä ja olutta, ei siis A-oikeuksia. Se ei ole mikään ketjuravintola, eikä varsinaisesti etninenkään, vaikka perustajat = keittiöhenkilökunnan jäsenet lienevät jostain päin Lähi-Itää.  Joten voidaan se oikeastaan ottaa mukaan meidän Oulun etniset ravintolat -kierrokseemme.

Pizzerioita me ei ole juuri testailtukaan, – jos pizzalle Oulussa mennään, niin sitten yleensä Puistolan alakertaan Cantinaan. Eikä sen suosituimmuusasema tämänpäiväisen kokomuksen jälkeeen nyt ole mihinkään romahtamassa. Mutta ei Plan B huono ollut. Ei missään tapauksessa.

Ensinnäkin se on mukavasti rempattu, ikkunoista on mukava seurailla vilkasta katu- ja pysäkkielämää, ja melkein kasariruskea sisustus tekee lämpimän ja mukavan tunnelman. Ja paikka on – ainakin vielä – hyvinkin siisti. Kuvan onnistuin ottamaan niin, että juuri ne neljä pöytää meidän pöydän lisäksi, joissa oli asiakkaita, jäivät ulkopuolelle. Siellä siis OLI asiakkaita.

Menu on monipuolinen, ja annosten hinnat varsin kohtuullisia kympin molemmin puolin, kallein taisi olla sellainen mättöhampurilainen. Ja mikä olennaista ja parasta: annoksiin kuuluu salaattipöytä, joka ei ole sokeri-etikkaliemessä lilluvaa kaaliraastetta, vaan siinä oli paljon kaikkea hyvää antipasti-tyyppistä hyvää. Mozzarella-tomaattia, viininlehtikääryleitä, vesimelonia, perunasalaattia, ja tuossa lautasellani olevaa herkkusienisalaattia, joka oli oikeinkin hyvää. Salaattipöydästä saa halutessaan kerätä myös pääruokasalaatin.

Lopulta me molemmat päädyimme pizzoihin. Pehtoorilla Opera Special ja minulla Quatro Mare. Hyville näyttivät, ja isoille!

Niiden maistuvuus ei yltänyt salaattipöydän tasolle, mutta kelpo pizzoja olivat. Tuossa minun pizzassani nuo valkoiset eivät ole tuoremozzarellaa (olisipa ollut 😉 ) vaan smetanaa. Ihan uusi juttu minun pizza-kokemusmaailmassani. Ja taitaa jäädä ainutkertaiseksi. Yksi tuollainen lusikallinen olisi riittänyt. Loput rapsuttelin sivuun pizzan päältä. Ihan turhaa oli. Ja Pehtoorin pizzan kinkku oli sitä pizzerioissa (turhan) usein käytettävää lenkkimakkaran näköistä (ja makuista) kinkkusuikaletta. Salami oli hyvää.

Palvelu oli ystävällistä ja toimivaa. Ja huomionarvoista on että Plan B on Volt-ravintola, jos joku sellaista (osaa) käyttää. Me ei olla taidettu koskaan tilata kotiin ruokaa? Tai ehkä kerran tilattiin? Joskus on haettu itse pizzat.

No joka tapauksessa miljöö ja huippu alkusalaattipöytä nostavat arvosanaa lähelle nelosta, pizzat olivat hyvää keskitasoa, siis ehkä 3+/3½, joten olisiko sitten yleisarvosana 4 – .

Hiusten hoitoa ja intialaista ruokaa

Tuntuu, että kesä on vain muisto. Aamulla kahdeksalta kahdeksan astetta, josta se sentään vähän nousi. Tuulikin oli kahdeksan, – metriä sekunnissa ja pohjoisesta. Kylmä. Niin kylmä. Mutta ei auttanut, pyörällä kauppaan. Ei ollut muuta ostettavaa kuin sampoota, hoitoskia etc, joten ajelin mutkan kautta Ruskon Citymarkettiin ja mutkan kautta (eka kertaa Ritaharjun ja Aaltokankaan ”uusilla” asuinalueilla ristiin rastiin) kotiin. Hanskat, paksut goretex-vermeet ja välineule sopivat oikein hyvin heinäkuun lopun pukukoodiin.

Ja sitten läträämään kylppäriin! Pitäähän se minunkin kokeilla: Curly Girl! Nyt kun hiukseni ovat olleet ilman väriaineita ja muita kampaamon ärtsyjä kemikaaleja vuoden verran, niin ne ovat olleet paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Tosin kovin olen tummaksi käynyt, mutta alan jo tottua peilikuvaani, eikä blondius enää ole vaihtoehto. Mutta kuiva ja lievästi kihartuva hiuspehkoni edelleen on. Ja tiedättehän te: hiukset on mulle tärkeä juttu. 😀

Parin kuukauden ajan on näitä Curly Girl -juttuja  tullut mediassa ja somessa vastaan, ja ajattelinpa tässä kokeilla jonkinlaista elvytyshoitoa, ja aina vaan luomumpaa pesua ja vähemmän rankkaa kuivaamisrumbaa hiuksille. Ja jospa välillä taas kiharampaa mallia, sen sijaan, että joka toinen päivä pesen ja sen jälkeen föönaan kiharat hävöksiin.

Niinpä tänään lähti kaupasta viiden purkin (luomuilua!! heh!) arsenaali verraten edullisia hiustenhoitotuotteita mukaan. Ja ei muuta kuin resepti esiin! Eka kerralla aikaa kului aika lailla, mutta uskokaa tai älkää: hiukseni kiiltävät ja kihartavatkin; totta kai kihartuvat kun annoin niiden kihartua, enkä kuumailmalla kuivannut ja föönannut. Katsellaan tuleeko tästä mitään pitemmän päälle vai tuliko tänään vain hankituksi mökille hoitava  hiustenhoitotuotteiden setti.

Tänään meillä oli etnisten ruokapaikkojen kierroksessa intialainen Garam Masala, joka on Asemakadulla Rautatieaseman päässä. Pieni, pitkään toiminut ravintola on saanut paljon mainesanoja paitsi hyvästä ruoasta myös ystävällisestä palvelusta. Kyllä mekin voimme noin sanoa.

Ehdimme sinne lounasajan lopulla, jolloin monessa pöydässä oli ruokailijoita, mutta mahduimme mukaan. Buffetissakin oli vielä kaikkea tarjolla, joten valitsimme sen. Lounasbuffetissa on salaatteja, 7 – 8 erilaista pääruokaa, basmatiriisi, naanleipä, papadum, jälkiruoka, kahvia, teetä ja vedet. Buffetin hinta on 10,50. Lounasaikaan (10.30 – 15.00) on tarjolla myös lounas a la carte, jossa on ainakin parikymmentä vaihtoehtoa (10,50 – 12,00 €). Ja varsinaisessa a la carte -menussa ja take away -listassa on sata!! eri vaihtoehtoa. Sata!

Minä koetin hamstarata lautaselleni vähän kaikkia. Enkä kyllä tarkkaan ottaen tiedä mitä olivat, mutta mikään ei ollut huonoa. Ei minulle mikään liian tulistakaan, Pehtoorille ylinnä oleva naudanliha (härkä!) kastike oli vähän turhan tujua. Kaikkinensa maut olivat minusta kovastikin samankaltaisia kuin Saurahassa – nepalilaisessa ravintolassa. Mikä ei liene ihme.

Palvelu oli ystävällistä, eikä turhan tyrkkyä. Viiniä tai väkeviä ravintolassa ei (kai) saa, mutta intialaista ja muutamaa muuta olutta on tarjolla. Pehtoori otti lasillisen Tikka Gold -olutta, ja kuulemma sopi hyvin ruokiin.

Luulenpa, että menemme joskus ilta-aikaan, kokeilemaan onko a la carte yhtä hyvä kokemus kuin tämän päiväinen lounas. Tälle pisteitä 3½. Tavallista parempi siis. Pitäisi seuraavalla etniset-postauskerralla tehdä jo taulukko tähän asti testatuista pisteineen ja linkkeineen…

Etniset-kierros jatkuu…

Eilen jatkui pitkään virellä ollut ”Oulun etniset ravintolat” -kierroksemme. Toistakymmentä on jo testattu, saman verran ehkä testaamatta.

Eilen vuorossa Oulun – ja Suomen – ainoa bangladeslainen ravintola Fuchka. Se on vähän piilossa, Nummikadulla. Se on ollut Oulussa, samassa paikkaa, jo yli neljä vuotta, ja vasta nyt sinne eka kertaa. Kesätiistaina lounasajan lopulla sinne olisi mahtunut muitakin, vaikka ravintola onkin aika pieni. Pari kolme take away ruoanhakijaa siinä ollessamme kuitenkin kävi.

Pidän paikan mustavalkoisesta simppelistä sisustuksesta, ja siitä, että siellä on raikasta ja siistiä. Tosi siistiä, yleensäkin ja erityisesti verrattuna moniin muihin aasialaisiin paikkoihin.

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Minulla ei mennessä oikein ollut minkäänlaista käsitystä millaista on bangladeshiläinen ruoka. Jotain nepalilaisen ja intialaisen kaltaista? – Noh, eilisen yhden kokemuksen perusteella kyllä ja ei. Riisiä ei meidän annoksissamme näkynyt, chiliä ja currya ei ollut kaiken alleen peittävänä makuna, ja ideana nimenomaan, että itse voi säädellä tulisuuden määrää. Tamarind-kastike (Tamarind sauce: tamarind, sugar, salt, chili) joka taitaa tulla useimpiin annoksiin tuodaan pikkulasissa, josta sitten voi itse annostella.

Lounasvaihtoehtoja oli monenlaisia, ja kuten tavallista otimme erilaiset – nimenomaan koska halusimme testata. Minulla oli ”Combo”, johon tulee pieni hyvä alkusalaatti ja juoma sekä neljä fuchkaa (= pieniä nyyttejä, joissa on perunaa ja valinnan mukaan joko kanaa, kasvista, härkää) ja sitten niiden yhteydessä keitto (valittavana oli tomaatti, linssi tai fuchka (= perunaa ja joitain muuta). Pehtoori otti munakas-aterian, johon tuli munakas (kanamuna, sipuli, chili), ja parathaleipä. Molemmat lounaspaketit maksoivat 9,90 €.

Ruoka oli kevyttä, sopivan mausteista, makoisaa ja ennen maistamattoman makuista. Yksinkertaisesti se oli hyvää. Palvelu oli ystävällistä, kohteliaaksikin sanoisin.

Kaiken kaikkiaan hyvä kokemus. Ja ehdottomasti haluan käydä kokeilemassa myös illallismenua. Annokset on isompia, ja erilaisia näyttää olevan paljon, – ja mangolassia! Ravintolassa on myös viinejä, joten juhlavampikin illastaminen onnistuu.

Haarukoita melkein neljä. Siis

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Italialaisia juttuja

Elena Ferranten neliosainen Napoli-sarja tuli eilen illalla minun osaltani kokonaan luetuksi. Vihdoin. Jouduin aina kirjojen välissä odottelemaan ja lukemaan jotain muuta (Liisa Väisänen kirjoja ja Digikuva-lehtiä lähinnä), kun Pehtoorilta odottelin kirjaa. Olemme siis molemmat lukeneet koko sarjan, ja molemmat pidimme. Kovastikin.

Varsinkin ensimmäistä lukiessa minua sekä häiritsi, että kiehtoi kirjan nopea, melkein juoksemalla etenevä teksti. Ihan kuin olisin kuullut pulputtavan italiankielisen äänen koko ajan taustalla, – tai melkein kuin kirjaa olisi luettu kiireisellä italialaisella aksentilla. Tekstin, juonen ja tapahtumien eteneminen, vuosien ja päivien kuluminen kulkivat minusta paikka paikoin hyvin eritahtisesti. Välillä kirjojen minä, Elena – Lenú, viipyy jossakin tapahtumassa tai päivässä sivu- ja lukukaupalla, ja välillä muutamassa sivussa käydään läpi monen vuoden tapahtumat kaikkien henkilöiden osalta. Se ei oikeastaan haittaa, mutta jossain vaiheessa ryhdyin kiinnittämään siihen huomiota.

Kirja avasi silmiä Italian – ja koko Euroopan – taloudellis-sosiaaliseen sekä poliittiseen muutokseen toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 2000-luvun alkuun. Olkoonkin, että kirja ei ole raportti tai dokumentaarinen teos, vaan se on fiktiivinen tarina kahden napolilaistytön ystävyydestä, se on siis ehkä myös historiallinen romaani. Linan ja Lenún elämänkulku ja ystävyys, viha-rakkaussuhde ja kehitystarina ovat yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Italiassa – Napolissa – elämä on ollut hyvinkin erilaista kuin Suomessa  II maailmansodan jälkeen. Erityisesti väkivalta ja naisten heikko ja alisteinen asema olivat Italiassa paljon pahempia kuin monissa muissa maissa. Toisaalta niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa, ja oikeastaan varsinkin Suomessa, koulutuksella oli merkittävä osuus sosiaalisessa ja taloudellisessa nousussa. Tosin Italiassa koulutuksen saaminen oli paljon vaikeampaa kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa.

Pehtoorin kanssa molemmat panimmme merkille, että Ferranten kirjoissa ei syödä juuri ollenkaan, vain tyttöjen ollessa teinejä ja nuoria aikuisia he kävivät joskus ystäviensä kanssa pizzalla, ei muuta. Edes niistä pizzoista ei kerrottu. Mikä on oikeastaan vähän erikoista italialaisessa kirjallisuudessa. 🙂

Mutta tänään me söimme italialaista ruokaa. Meillä oli ruokatreffit keskenämme asema-aukion Toscana-ravintolassa. Oulun etniset ravintolat -sarjassamme vihdoin Toscana. Yhteen aikaan (silloin kun opiskelimme kansalaisopistossa italiaa) kävimme siellä aika useinkin. Pehtoori kuulemma kävi muutama vuosi sitten jonkun kerran minun Tornion kouluviikonloppujeni aikana.

Tänään oli korkea aika mennä sinne. Olimme vähän ”huonoon” aikaan: lounaan jälkeen ja ennen iltasyöjiä, siis neljän tienoilla. Siellä ei ollut ketään muita kuin me. Mutta palvelu olikin sitten varsin sujuvaa, juuri sopivasti etenevää. Tilasimme vain pääruoat, mutta saimme alkuun oikein hyvät, isohkot bruschettat (tomaattihakkelusta ja leipää uunissa).

Listalla on antipastoja, pastoja, pizzoja, lihaa, kalaa, äyriäisiä, kanaa, – ihan sitä kaikkea sitä, mitä Italiassakin trattorioissa on. Ja se, mistä tykkäsin oli, että taustalla soi – sopivan hiljaa – joku italialainen radiokanava. Olisipa sivupöydillä ollut vielä La Repubblica tai La Gazzetta dello Sport tai joitakin muita italialaisia sanomalehtiä.

No entäs ruoka? Ruoka oli hyvää. Me molemmat otimme pastaa: minulle Spaghetti alla Matriciana (en yksinkertaisesti raskinut ottaa äyriäispasta-annosta, sillä se maksoi liki 40 €!) ja Pehtoorille Pasta Carbonara con pancetta. Pehtoorin Carbonara oli täyteläisempi ja parempi kuin minun annokseni, jolle olisin toivonut lisää makua, tiedättekö sellaista ”uutteisuutta”, syvyyttä. Pasta oli ideaali ´al dente´, mutta kastike ei minua häikäissyt, pecorinoa olisin toivonut paljon lisää. Ihan vaatimattomuuttani voin todeta, että teen itse parempaa Matricianaa… Mutta ei tuokaan huonoa ollut.

Jälkiruoaksi riitti espressot, jotka olivat ok, eivät mitään ultimaattisen buono nekään.

Viinilista jäi testaamatta; se vaikutti lyhyeltä, mutta perustellusti valitulta: laadukkaita italialaisia viinejä tarjolla. Ja A-oikeudetkin.

Paikka on siisti ja viihtyisä, palvelu ainakin tänään ja aiemmillakin kerroilla hyvää ja sujuvaa.

Italialaisuudesta, tunnelmasta, siisteydestä (kankaiset lautausliinat!) ja listan monipuolisuudesta pisteitä, samoin alkupalasta. Ilman niitä olisi ehkä ollut vain 3 -, nyt sitten plussan verran kolmosen yli, 3+

Puuroa ja Olimpos

Tuorepuuro. Sillä aloittelin päivän tänään. Tuo ei ollut oikein hyvää. Tai oli hyvää, muttei mitään erityistä. Ei vaikka cashew-pähkinöitä on enemmän kuin on terveellistä. Mutta ihan kuvausrekvisiitan vuoksi on syötävä monta rasvaista pähkinää heti aamutuimaan.

Mutta päivään tarvittiinkin energiaa, voimaa, lämpöä, kestävyyttä  … Aamupäivä äidin ”roudarina”: nilkka-accidentin lopputarkastus Avohoitotalossa monine rasteineen. Iltapäivän alussa palautin auton kotitalliin, puin vähintäänkin hirmu paljon vaatteita ja lähdin tepastelemaan vihmovassa tuulessa kaupunkiin hiusten leikkuuseen. Kertakaikkisen väsyneet ja mökkiveden hapristamat hiukset ovat nyt lyhyet ja varsin tummat. Harmaat (teko)raidat on melkein kaikki pois. Nyt on harmaakin luomua. Aika vähän kuitenkin. 😉 Ja myöhäisellä lounaalla seuralaiseni totesi,  että uusi malli nuorentaa.

Kävimme Pehtoorin kanssa Olimpos-ravintolassa Pakkahuoneenkadulla syömässä. Olimme siellä ohi lounasajan, neljältä, joten oli valittava ruoka a la cartesta. Molemmille sama: Välimeren vartaat (21,50 €). Tiivistä possua (jäi minulta syömättä) ja broiskua vartaissa, hirmuinen määrä ihan hyviä perunoita, erinomaista tsatsikia ja normisalaatti, jossa fetan määrää oli kätevästi säädelty, kun se oli raastettu. Silti annos oli valtava.

Edellisen kerran Olimpoksessa olemme käyneet Juniorin ja silloisen tyttöystävänsä, nykyisen kihlattunsa alias Miniän, kanssa, mistä on ainakin 5 – 6 vuotta. Suunnilleen samanlainen kokemus silloinkin. Tarjolla on kaikkea, mitä Välimeren keittiöstä voi toivoa, pizzat, kebabit, vartaat, horiatikit, köftet …. annokset ovat isoja, eivät ihan tolkuttoman halpoja ja ihan kelpo ruokaa. Mutta! Ei meillä taas seuraavaan viiteen vuoteen tule sinne mennyksi. Palvelussa ei ollut vikaa, ja tilaa todella on. Ihan siisti, joskaan nyt ei erityisen viihtyisä. Lounaslista oli sellainen kuin paikassa voi odottaakin ja hinta sen tavallisen 9.50 – 10,80 €. Mikä ehkä selittää, että paikka näyttää olevan aika täysi kaikkina arkipäivinä. Varsinkin nuorehkoja miehiä siellä näkyy käyvän.  Viikonloppuisin opiskelijoita ja perheitä.

En riemastunut, joten kolme haarukkaa tälle, ehkä miinus perään – moni laittaisi samasta syystä plussan, mutta minusta on harmi jättää melkein puolet ruoasta syömättä koska sitä on liikaa.

Kunhan  kotiuduimme tuli pikkuperhe käymään. Ja vauva oli koko ajan hereillä. Jutteli ja hymyili jo kovasti.

Nyt tekemään aamupuuro jääkaappiin valmiiksi: tuorepuurokokeilut jatkuvat.

Tunnelmasta toiseen

Oulun Avohoitotalo on paikka, jossa hommat hoituvat. Tai siis ainakin suurimmassa osassa niistä paristakymmenestä kerrasta kun oman tai äidin takia siellä on tullut viimeisen viiden vuoden aikana tullut käytyä. Yhden poikkeuksen muistan, mutta kyllä tänäänkin täytyi vain ihmetellä ja olla kiitollinen kuinka siellä hoitajat, lääkärit, vastaanottoihmiset, fysioterapeutit hommansa hoitavat. Ja vieläpä varsin sujuvasti ja ystävällisesti. Meillä oli tänään neljän rastin kierros (kipsin poisto, röntgen, lääkäri, fysioterapeutti) ja koko kierros puolessatoista tunnissa ohi. Huolehtiminen ystävällistä ja asiallista.

Minä pyrin samaan kun sitten äidin kotiinsa vein, ja tulevan reissumme ajaksi ”varmuusvarastot” ja kaiken muun koetin järjestellä. Iltapäivän lopulla sitten hiusten leikkauksen jälkeen minulla oli treffit Pehtoorin kanssa: Oulun etniset ravintolat -testaussarja vei tänään Oulun kolmanteen nepalilaiseen: Sauraha ja Katmandu on jo testattu, nyt vuorossa jotenkin katveeseen jäänyt ”Kaunis Nepal”.

En ole ihan varma onko juuri tämä samainen ravintola ollut Uudellakadulla jo vuosikausia, … luulen, ettei. Samassa kiinteistössä on ollut joku aasialainen ravintola vuosikausia, ja aina se on näyttänyt minusta vähän nuhjuiselta, vähän sellaiselta korttelikapakalta. Joten eipä ole tullut käytyä, mutta tänään sinne.

Ja sisätila vastasi odotuksia. En voi väittää familiääriksi tai muutenkaan sellaiseksi mitä ruokapaikalta odotan. (BTW: uutta luuriani testailin ravintolakuvauksessa…)

Lounasaika oli jo hyvinkin ohi, mutta lounasta olisi vielä saanut. Se oli vain 9.90 €, mutta valitsimme a la Carten. Pääruokien hinnat vaihtelivat 14 – 21 €:n välillä, joten ehkä on vähän halvempaa kuin Saurahassa. Pehtoori valitsi (tapansa mukaan) broileria, mutta minä EN ottanut katkoja enkä scambeja vaan lammasta. Ja tilasin listan annoksen jossa oli lammasta, pähkinöitä, paprikaa etc (n:o 27) ja tulisuus aste kaksi. Huomasin jälkeen päin että sainkin toisen annoksen (n:o 25), jonka tulisuusaste oli kolme. Tästä huolimatta pidin siitäkin, tosin… vaikka tulisuudesta pidänkin, oli tässä ehkä vähän liikaa.

Enpä montaa kertaa oli metallilautasilta syönyt, enkä välttämättä ole pahoillani vaikken olekaan. Tandoori naan-leipä sekä raita olivat tosi hyviä. Ehkä parempia kuin Saurahassa  tai Katmandussa, mutta, mutta .. ..

Vaikka ruoka oli hyvää, ei tästä tule meidän nepalilaisen ruoan ravintolaa Oulussa. Siellä oli ruokailijoita parissa pöydässä meidän lisäksi, ja huom. juuri ”väliaikana” neljän tienoilla, ja kattausta ison seurueen pikkujoulua varten tehtiin, joten kyllä paikalla asiakkaitakin on. Vaikka tämä ylsi ruoan suhteen kahden nepalilaisen tasolle, olivat paikan karuus, jotenkin likainen vaikutelma sekä tarjoilun lievä ”nuivuus” tekijöitä, jotka vievät minulta pisteitä. Siis ei jatkoon, mutta kolme haarukkaa kuitenkin!

Ja sitten joulukalenterin pariin… Olettehan muistaneet joulukortit? Niihin liittyen Tuulestatemmatun kalenterissa juttua…

 

Joulukalenteri 2018 

Pian on juhla! 

Päivät lipuvat

Onko blogin lukijoissa rössyn ystäviä? Reseptien kehittelijöitä? Tai vaikka äidiltä perityn hyvän reseptin käyttäjiä ja kilpailuun valmiita. Tänään julkistettiin Tuunaa rössy -kilpailu! Se on paistinkääntäjien, PPM:n keittiömestareiden, Viskaalin, Rössypottuseuran järjestämä kilpailu, joka avattiin tänään iltapäivällä kauppakeskus Valkeassa. Minähän en ole mikään rössyn ystävä, päinvastoin, joten en aio osallistua, vaikka kilpailussa on ihan hyviä palkintojakin. Mutta JOS sinä olet, mikset lähtisi mukaan. Ks. tarkemmin täältä.

Me olimme avaustilaisuudessa (pressellä oli kuvaushomma), jossa oli aika rutkasti yleisöäkin. Kyllä rössy saa oululaiset liikkeelle. Joskin on todettava, että keski-ikä oli vähintään 50 vuotta. Tuunaa rössy -tapahtuman vuoksi monessa oululaisessa ravintolassa oli tarjolla erilaisia rössy-ruokia, mutta eipä niihin sitten kuitenkaan menty. Menimme Pakkahuoneenkadun thaimaalaiseen

Ollaan käyty kerran aiemminkin (enkä nyt löydä sitä postausta… ) , ja se oli hyvä kokemus, joten nyt mielellään ”Oulun etniset” -teemaan liittyen uudelleen.

Lounasbuffa maksoi 10,20 € ja siinä näytti oleva valinnan varaa ihan hyvin. Mutta: halusimme silti menusta jotain. Pehtoori otti hapanimelää possua ja minä paistettua riisinuudelia ja jättikatkarapuja.

Molemmat annokset 16,20 € ja hyviä olivat. Ja vaikka tuossa kännykuvassa annokseni näyttää jotenkin pieneltä, ei se sitä ollut. Päinvastoin. Tulisuuden sai valita itse. Leipää tai muita ”kattausruokia” ei juuri ole: niitä thaimaalaisia ”stryroxin palasia”, joita yleensäkin, eivätkä ne nyt ole huonoja mahdollisen tulisuuden lievittämiseksi. Tällä kertaa otin mausteasteen ”mieto”, viimeksi taisi olla tulinen. Ensi kerralla ymmärrän ottaa medium. Paikka on siisti ja raikas ja kuten edelliselläkin kerralla nytkin siellä (vaikka olimme vähän myöhässä (= kahden tienoilla) lounasajasta) oli monissa pöydissä asiakkaita.

Kyllä tämä parempaa keskitasoa näissä etnisissä on, aasialaisten parhaita tähän asti. Eli 3½ haarukkaa tälle.

½

Apsu oli tänäänkin aamupäivän mummin leikittäjänä ja piirustuskaverina, koska vanhempansa kävivät vaihteeksi äitipolilla: hepatoosi vaatii tarkkailua ihan kuten Apsunkin raskauden loppupuolella. Kaikki kuitenkin hyvin ja vauva kasvaa. Ja Apsu puhua pulputtaa ja pitää mumminsa intensiivisesti kiinni omassa maailmassaan niinä hetkinä kun on seurana. Ei ole minullakaan muuta ajateltavaa tai tekemistä silloin. Se on oikein hyvä se.

Oululainen kiinalainen

Tänään lounas teemalla ”Oulun etniset ravintolat”. Ei, en kävellyt kaupunkiin kuten ideaani kuuluu, enkä ollut Pehtoorin kanssa, vaan systeri esitti kutsun lounasmeetinkiin. Ja hän valitsi paikaksi Hai Longin, joka taitaa olla yksi Oulun vanhimmista kiinalaisista alkuperäisellä paikallaan, tuomiokirkon kupeessa, Isokadun ja Kajaaninkadun risteyksessä. Olen käynyt siellä vuosivarrella usein: työkavereiden, koko perheen, Pehtoorin, ystävien kanssa ja yksinkin joskus. Se on iso, ja sen menu ja maine on aika iso.

Olimme siellä lounasaikaan, ja väkeä tuntui tulevan ja menevän, mikä kertonee suosiosta.

Lounasbuffa maksoi 10,40 €, ja se sisälsi sushipöydän, salatteja, keiton, ja monenlaisia wokkiruokia, tietysti riisiä ja paistettua nuudelia sekä juomat ja jälkkärikahvit. Siis se tavallinen setti, joka noissa aasialaislounaspaikoissa tapaa olla. Annoslounastakin sai, ja se oli 9,50 €. Me otimme buffet-lounaan, ja ensimmäiseksi sushia. Siitä olisin voinut ottaa kuvan, mutta unohdin. Pääruokalautaselliseni oli erilaisia nykkylöitä wokkikastikkeita ja vihannneksia sekä nuudelia, ja muistin että olisi kuvattava, mutta tosiasia on, että sellaisesta on jotensakin mahdotonta saada houkuttelevaa kuvaa, joten enpä kuvannut sitäkään. Isosta salista on yksi kuva.

Sushi oli ihan syötävää, tosin aika kuivahkoa, makirullissa ei lohta näkynyt, ja nigirissä oli jotain vikaa? – liian vähän lohta? liian kuivaa riisiä? Mutta eihän tämä mikään sushibuffa tai ala carte -sushiannos ollutkaan, joten ehkäpä sillä voi selittää asiaa.. No sitten muu tarjonta. Sisar on käynyt tuolla useamminkin viime aikoina ja sanoi, että nyt oli vähän tavallista vaatimattomampaa. Kyllä minustakin jäi jälkeen esim. verrattuna ”rannan kiinalaiseen” (Beijing), mutta missään tapauksessa ei ollut huonoa.

Ja paikan tasosta kertoo ehkä sekin, että melkein puolet niistä muutamasta kymmenestä jotka meidän kanssa olivat yhtä aikaa lounastamassa, olivat aasialaisia. Heille oululainen kiinalainen maistui. 😉

A la carte -listalla on yhteensä satakunta vaihtoehtoa, kuten kiinalaisissa usein. Täällä annosten hinnat kympistä kolmeen; tyyreimpiä ovat ankka ja poro (! pitäisi joskus käydä testaamassa) annokset, jotka maksavat liki 30 euroa. Ravintolalla on A-oikeudet, viinilistaa en tullut katsoneeksi. 😉

Nopsasti hoituu lounastaminen Hai Longissa. Tämänkertaisen kokemuksen perusteella menisin ehkä jonnekin muualle, niinpä arvosana on vain 2½.

½

Melkein kuin reissussa

Oulun taidemuseossa on viimeistä viikkoa näyttely ”Moderni nainen”. Kävin siellä. Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff, Sigrid Schauman ja Elga Sesemann olivat kaikki voimakkaita oman tiensä kulkijoita, moderneja naisia kukin aikanaan. Kahteen ensimmäiseen olen tutustunut Ateneumin näyttelyissä, mutta Schauman ja Sesemann olivat hyvin ohuelti muistini syövereissä. Tämä aika ainutlaatuinen näyttely on ollut ensin New Yorkissa, sitten Tukholmassa ja nyt viimeisenä Oulussa. Pidin kovasti. Vielä on muutama päivä aikaa, joten jollet vielä ole … Ja osta samalla reissulla itsellesi Museokortti: se tekee museoissa käymisen helpoksi ja halvaksi. Melkein ilmaiseksi.

Tänään oli sitten myös ”Oulun etniset ravintolat” -päivä. Polkaistiin kaupunkiin iltapäivän lopulla: sushia on tehnyt jo kauan mieli. Paikaksi valikoitui Toriisushi, jossa Pehtoori ei ole ennen käynyt. Minä olen käynyt systerin kanssa kerran lounasaikaan. Ja sitten – huolimatta että raahasin järkkärin mukanani – unohdin ottaa kuvat.

Se on Kauppurienkadulla, Torikadun ja Torin välissä. Paikka on oikein viihtyisä, ja kun olimme sisaren kanssa oli se ihan täynnä. Niin kuin Oulun sushiravintolat näyttävät lounasaikaan olevan. Tänään siellä ei meidän lisäksemme ollut kuin kahdessa pöydässä nuoret naiset. Ja yksi heistä kyllä sai niin paljon ääntä aikaiseksi jatkuvalla varsin kailottavalla puheellaan, että meinasi tuntua jo ruokarauhan rikkomiselta. Mutta eihän se ole ravintolan vika.

Hinnat ja sushin laatu on hyvää keskitasoa, sushivalikoima aika monipuolinen, soija maistuu hyvälle, palvelu ystävällistä ja sekä lounaalla että tänään ihan riittävän nopeaa. Olisimme ottaneet pienet lasilliset sakea, mutta siellä oli vain muutamaa japanilaista olutta myynnissä, joten tyydyimme veteen. Tänään se ei haitannut, mutta jos haluaisi mennä oikein sushi-illalliselle niin mieluusti viiniä tai sakea nauttisin.

Kaiken kaikkiaan ihan kelpo. Oulun kaksi muuta sushiravintolaa (Tomo ja Hanko) on nekin testattu, mutta ei tämän ”projektin” puitteissa, joten niissäkin vielä käydään…

  

Kreikkalaista Oulussa

Kylmältä tuntuva ilma (+15 C) ja toistuva veden ripsuttelu ovat saaneet päivän tuntumaan kovin syksyiseltä, ja sallineet ulkoilun välttämisen. Enpä ole juuri koneen äärestä ja keittiöstä poistunut.

Lupasinpa tänään raportoida meidän eilisestä ravintola Crecianin kokemuksesta. Jo pian parikymmentä vuotta Crecian on ollut samalla paikalla Kirkkokadulla (toinen ravintola Zeppelinissä). Ja me on käyty tässä ihanan kreikkalaisesti, nimenomaan Kreeta, Santorini ja saaristotyyliin sisustetussa ravintolassa usein. Ennen eilistä ei kyllä pitkään aikaan. Se on niitä harvoja oululaisia ravintoloita, jotka ovat auki sunnuntaisin.

Olimme siellä neljän aikoihin, ja jos ottaa huomioon varatut pöydät, niin se olisi lähes täysi. Silti palvelu toimi ihan sopivaa tahtia, oli ystävällistä ja osasi ottaa huomion myös seurueen nuorimmaisen. Joka kyllä keskittyi lähinnä omenamehuun ja jätskiannokseen. 😉

Me muut (tytärtä lukuunottamatta, joka soi kasvispadan salaatin kera) söimme aika valtavan ison annoksen, jossa on monia kreikkalaisen keittiön pieniä herkkuja. (pahoittelen annoskuvien vähyyttä ja tämän ainokaisen surkeutta, mutta nyt kävi näin.)

Crecian on sellainen keskihintainen (tuo yllä oleva lautanen jossa liharuokana lammasta maksaa 23 euroa). Vihannekset olivat tuoreita, rakkaita ja hyviä ja kreikkalaiset spesialiteetit (tsatsiki, dolmades, pita, etc) olivat oikein hyviä.

Retsina ei maistunut niin hyvälle kuin helteisenä päivänä Rodoksen kaupungissa lounaalla, mutta punaviini oli oikein suunmyötäistä, pehmeää ja maistui lämpimältä. Nimenomaan maistui, ei tuntunut ylilämpöiseltä.

Menu on aika laaja, ja siinä on kyllä kaikki ne jutut joita Kreikassa käyneet varmasti haluavat vielä kotiin palattuaankin joskus maistella ja syödä. Talvisin Crecianissa on brunsseja viinkonloppuisin ja lounaslistakin on arkisin. Se on tietysti edullisempi kuin a la carte – tasoa ei olla testattu, mutta ei ole mitään syytä olettaa etteikö sekin olisi makoisa.

Kaikki me kuusi olimme sitä mieltä että paikkaa voi suositella. Ei se ole mikään fine dining – eikä kuulukaan olla, vaan ihana sinivalkoinen kreikkalainen taverna. Niinpä haarukoita tulee peräti neljä.

  

Ihan oma triathlon

Ainakin kerran kesässä on hyvä nousta ajoissa ja lähteä ulos. Tänään oli sen aika. Heräsin viiden jälkeen, reilusti ennen kuutta olin kameran ja monenlaisen objektiivi- yms. varustuksen kanssa Nallikarissa. Lämmintä +22 C. Ja tänään on tuullut. Se on tuntunut ihanalle.  Parituntisen kiertelin ja kuvailin Nalskussa. Vastavaloon sekä Nallikarin ravintolalle ehkä muutama onnistunut otos. Istuin ja mietin.

Ennen kahdeksaa jatkoin autolla vielä kaupungille, – aika vähäinen on aamukahdeksan ruuhka heinäkuisessa Oulussa.

Sitten kotiin, sillä minulla oli tapaaminen. Internetin ihmeellisen maailman ansiosta tapasin tänään lapsuuden ystäväni 54 vuoden takaa! Olemme asuneet Oulussa molemmat, käyneet viereisiä kouluja, samoissa diskoissa ja kaiken lisäksi äitimme asuneet Caritaksessa samassa rapussa, eri kerroksissa vain, ja me emme ole koskaan törmänneet. Mutta tänään! Olipa kyllä mukava, ja albumejani selailtua sain tietoa muista lapsuuteni ihmisistä ja Koskelankylän elämästä 60-luvulla.

Puolenpäivän jälkeen lähdettiin sitten Pehtoorin kanssa minun triathlon-päiväni  toiselle osuudelle eli pyöräilemään. Lämmintä jo yli +30 C ja vastatuuli. Mutta vain kaupunkiin ja torinrantaan asti poljettiin. Ja vuokrattiin kanootit! Olen monena kesänä puhunut että haluaisin kokeilla ja aina se on jäänyt. Olen kerran elämässäni melonut Kitisellä. Yhden sporttisen ystäväni 50-vuotispäivän ohjelmassa oli halukkailla mahdollisuus pari, kolme tuntiseen melontaan kaksoiskajakilla (tms.) ja minä työkavein parina meloin. Taidettiin tulla toiseksi kilpailussa, jossa oli kuitenkin viisi vai kuusi paria. Silloin olinkin kyllä huippukunnossa muutenkin. Ja pari kesää sitten Kukkolankoskella melottiin kumiveneillä ryhmässä koski alas, mutta se ei oikein ole verrattavissa tähän.

Eihän me tänään vuokrattu nuo kuin tunniksi, enkä uskaltanut ottaa kameraa kyytiin, joten kännykällä piti sitten matkantekoa kuvailla. Pieni video-klippikin on: KLIKS

Siinä ne meidän kanootit on. 25 €/ kpl maksoi tunti. Eihän me pitkälle ehditty; torinrannasta kierrettiin Pikisaari, laajalla kaarella kylläkin. Ja kylläpäs oli mukavaa touhua, eikä helle kuumottanut liikaa, kun jokisuistossa kuitenkin tuuli mukavasti. Pehtoori ei ollut niin riemastunut kuin minä, mutta tykkäsi hänkin.

Kunhan rannalle päästiin, olin puhelimessa pitkään: tänään on myös ollut itkun päivä, surun päivä. Itkettää vielä monena muunakin päivänä. Elämä on sellaistakin.

Pehtoorin kanssa etsittiin sitten ruokapaikkaa. Jotain etnistä. Eikä meille tuntunut sopivan oikein mikään, joten lähdettiin polkemaan kotia kohti, ja mentiinkin pizzalle vastikään meidän lähelle avattuun uuteen pizzeriaan. Ravintola Kymppi on entisen Kymppäri-kioskin ja Säästö Hintojen paikalla. Kunhan sinne asti päästiin oli ihan mieletön hiki: kävely, melonta ja pyöräily tekivät tehtävänsä. Minullekin, joka en juuri koskaan hikoile.

Pizzeria oli siisti ja pizzojen pohjat ohuita ja täytteitä sopivasti, mutta molemmat oltiin sitä mieltä, että eivät pizzat oikein maistuneet miltään. Jos olisi sokkona maistanut, ei olisi tiennyt syökö Frutti di Marea vai Operaa vai mitä. Mutta ei ne huonojakaan. Ehkä tämä voidaan lukea meidän etninen ravintola testauksiin, sen verran murtaen sekä tarjoilija että pizzanpaistaja suomen kieltä puhuivat. 😉

Pihalla kasteluhommia, lukemista, puhelimessa kuuntelua, lämmöstä nauttimista. Nyt väsy …

Nyt on aika ja paikka sekaisin

Minähän voisin kertoa, kuinka kiva oli aamulla herätä – vaikkakin vain muutaman yöunen tunnin jälkeen – omiaan juttelevan pojanpojan vierestä.

Muistella tässä, kuinka vielä aamulla muistelin eilistä iltaa, kun sain olla valokuvaaja

: ”professional photographer” niin kuin joku sanoi. Ja kuinka ”väliajat” istuin pöydässä, jossa oli neljä ranskaa puhuvaa naista, yksi Ranskasta, yksi Hollannista ja kaksi Sveitsistä. Pöytämme oli ”keräilyerä” ja kun minä olin paikalla (hyvinkin satuinnaisesti), puhuimme englantia ja muut naiset välillä ranskaa, josta ohi mennen ymmärsin vain ruokien ja viinien nimiä.

Mutta mainioita naisia hekin, niin kuin eilen melkein kaikki muutkin 220 illallistajaa, joiden parissa sain kuvailla. Ja kuvata illan muutamia esityksiä. Suomen mestaritanssijat olivat kyllä huikeita.

Voisin kertoa, millaista oli olla kylmässä illassa, jo kotiin lähdössä, liki puolelta öin, olla kylmässä Nallikarissa ja voisin kertoa, miten ravintolan portailla englantilaiselle herrasmiehelle vastailin siitä, ”mitä me teemme talvella” (kun on pimeää, hyytävän kylmää ja kaikki jäässä – kuten hän ajatteli). Kun sanoin, että teemme töitä, vietämme perhe-elämää ja aikaa ystävien kanssa, ulkoilemme ja liikumme ja harrastamme yhtä sun toista sisätiloissa (jotkut jopa tennistä!), hän oli kovin ihmeissään.

Noista hetkistä jää hyvä muisto. Niinkuin tältäkin päivältä monista hetkistä.

On Pehtoorin nimipäivä, mitä me Apsun kanssa juhlistimme aamupuurolla onnitellen sankaria. Emme laulaneet, emme edes lahjoja antaneet, kunhan totesin, että mennään illalla kaupungille hyvin syömään, minä tarjoan, kunhan ensin olen käynyt ruokakaupassa ja Caritaksessa ja …

Olisi menty Uleåborgiin, mutta isäntäväki oli ”talvilomalla” tämän viikon. Niinpä ajattelimme yhtä sun toista vaihtoehtoa, ja sitten päädyimme – onneksi – varman päälle Istanbuliin. Onneksi.

Siellä sekä ravintolapäällikkö että paikan grand chef pitivät meistä huolta. Todellalkin. Palaan arvioon...

Jo siellä ajattelimme, että aina käy näin … Mutta ei se mitään. Olemme tässä vaiheessa elämää, me molemmat, – ja meidän vanhemmat. Noh, ehdimme kuitenkin nauttia erinomaisen turkkilaisen nimipäiväillallisen (palaan asiaan, sekä ruokaan että ehkä myös vanhenemiseen, omaan ja vanhempien)…

Johan me sitten kahdeksan jälkeen kotiuduimme. Nyt on levon aika.

Lounaspaikkatestailut jatkuvat

Tuollainen puolitoistametrinen mainos oli viime viikolla Saariselän Nesteen/Scanburgerin ulkoseinässä. Ei olla koskaan ko. burgeripaikkaa testattu, mutta tänään testattiin paikka joka voisi käyttää tuota slogania.

Annokset olivat aika valtavia. Ja pikaruokameininkiä. Maku oli sitten vähän vähäisempi. Tai noh, ei missään tapauksessa huonoa, mutta, mutta…

Minun annokseni nimi oli ”Parman toast” ja menun perusteella odotin kreikkalaista salaattia ja parmankinkkutäytteistä toastia. Jos oikein väljästi tulkitsee, niin mikseipä…?

Löysin salaatista neljä pientä kuutiota fetaa ja kolme oliivia, hiukan paprikaa ja paljon jäävuorisalaattia (kantoineen). Kuivan toastin välissä oli erinomaisen hyvää kastiketta, mutta parmankinkkua oli kyllä etsimällä etsittävä, eikä se sittenkään oikein maistunut. Mutta cheddar ja tomaatit olivat hyviä, ja niitä oli riittävästi.

Pehtoori otti lammasburgerin. Pihvi ei ollut jauhelihaa, vaan paistiviipale, sellaisena kuulemma ihan hyvä. Ja ranskalaiset ja dippi hyviä, eivät erinomaisia mutta hyviä ja rapeita.

Listan mukaan annokseen kuului tsatsiki, mutta sitä ei ollut.

Olimme vähän lounasajan jälkeen, ja annokset maksoivat 10,70 € ja 16,70 €,  – lounasaikaan listan KAIKKI annokset maksavat 10.70 €, mitä voi pitää varsin kohtuullisena. Lista oli ihan mahdottoman monipuolinen, ihan ”etnistä” koko 60 ruokalajin lista: pizzaa, pastaa, pihviä, salaatteja, toasteja, kala-annoksia ja vielä lapsille oma lista.

M6 Dining on Pakkahuoneenkadulla, ja olen lukenut, että sitä pidetään hyvänä salaattibaarinsa takia. Ehkä pitäisi antaa sille joskus mahdollisuus siinä lajissa, mutta tämänpäiväinen kokemus jäi aika vaisuksi. Vain kaksi pistettä, koska annosten pääruoka-aines oli aika lailla vastoin sitä mitä listan perusteella odotettiin.

Muutoin päivä mennyt ulkoillessa: aamupäivällä kaupungissa kuvaamassa ja kävelemässä ja iltapäivällä pyöräily kaupunkiin. Oikeastaan ihan ihana ilma; raikas merituuli ja aurinkoa yllin kyllin. Ja sitten Vastavaloa ja kuvatoimitusta uudelle asiakkaalle – Aittaputtiikille saan tehdä kuvahommia.

Viileässä kaupungissa

Hanskat! Minulla oli hanskat kädessä, kun aamupäivällä oli lähdsössä kävellen kaupunkiin hiusten leikkuuseen ja sen jälkeen lounastreffeille mieheni kanssa, mutta paiskasinkin ne takaisin eteisen vaatehuoneen koriin: ”kesällä mitään hanskoja tarvi!” – Virhe! Todellakin olisi kannattanut ottaa ne mukaan. Vaikka oli myötätyyli ja minulla Haglöfsin kuoritakki, niin silti oli ihan pirun kylmä. Hyytävä etten sanoisi. Mutta tulipas käveltyä reippaasti. 

Pilvet kaupungin yllä olivat vaikuttavat.

Kunhan olin saanut hiukseni taas keveämmiksi ja lyhyemmiksi menimme Frans & Camilleen lounaalle. Se on Isokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa oleva Arinan ketjuravintola hotellin yhteydessä. Siellä ei olla ennen käyty, ja se on vähän ranskalaishenkinen, mihin viittaa Bistro ravintolan nimessäkin. Siis tämäkin on yksi ”Oulun etniset ravintolat” -testauskierrostamme. Lounas maksoi 12 euroa, ja minulla ei valitettavasti sieltä kuvia ole.

Minullahan oli tietysti hieman nuivia ennakkoasenteita: ketjuravintola ja hotellin ravintola, ja lounasbuffa. Mutta annoin bistrolle mahdollisuuden, ja se kyllä käytti sen hyvin hyväkseen. Buffet-pöydässä oli paljon hyviä makuja, coleslaw ja skagenröra, paprikatapenade ja hyvä rustiikkinen maalaisleipä olivat kaikki makoisia, ja olisivat sellaisenaan riittäneet minulle, mutta otinpa pienen annoksen myös lämpimänä ruokana ollutta possupataa ja parsakaalta, kermaperunat jätin väliin. Jälkkäriksi olisi ollut kahvia ja keksi, mutta minulle mieluisampaa palanen brieta ja nokare viikunahilloa.

Paikka oli vähän ennen kahta lähes täynnä, vaikka onkin aika iso. Palvelusta on vaikea sanoa mitään, kun ei mitään palvelua tarvittu. Mutta kaikkinensa ei ollut ollenkaan huono kokemus. Mutta. Mutta luulenpa, etten sinne toiste mene. On monia muita ja monia testaamattomiakin.

Siinä paikalla on kyllä ollut monia mieluisiakin ravintoloita: Steak House oli perhepäivällisten paikka pari kertaa vuodessa 1970-luvulla. Ja siellä oli sellainen ruksisysteemi: sai ruksittaa pihvin koon, kypsyysasteen, lisukkeet (tuoreet herkkusienet paistettuna oli ihan uusi juttu!!) ja kastikkeen. Olipas silloin ihan huippuruokapaikka. Sitten 80-luvulla siinä oli ”Iloinen tori”, jossa oli elokuisin ”rapuilta” eli sai syödä kuorellisia katkoja suunnilleen niin paljon kuin halusi. Ja ihania jäätelöannoksia. Voitte arvata, että sekin miellytti minua kovin.

 

Oulun etniset – Meksiko!

Oulun etniset ravintolat testaus jatkuu… Tänään vuorossa – kuinka ollakkaan, kun tytär sai valita mihin mennään – meksikolaien Coyoacan. 

Edellisen kerran siellä kävimme tammikuussa 2015, jolloin esikoinen oli vastikään palannut Meksikosta, ja nyt vasta toinen käynti. Kävelimme kolmisin kaupunkiin, lunta on vielä ihan mielettömästi, mutta lämpö jo plussalla ja rapa roiskuu. Olimme Hallituskadun ravintolassa juuri lounasajan jälkeen.

Siis ei lounasmenua vaan a la carte. Listalla on kaikki meksikolaisen keittiön bravuurit: quesadillas, empanadas, burritot etc. Ja me kaikki valitsimme tiistain tarjouksen (TACO TUESDAY  Joka Tiistai – 20% Tres tacos annoksesta!,) joten hintaa jäi pikkuisen reilu 14 euroa, vähän erilaisin täyttein (kolme tuoretta gratinoitua ja täytettyä tortillaa valitsemallasi täytteellä: tinga-broileri, pastor-porsas, suadero-nauta ja pivil-nopal sekä kvinoa).

Halusin tuota nopalia, siis kaktusta, jota taisin syödä Lanzarotella, mutta ainakin Meksikossa aika montakin kertaa. Noh, juuri sehän se sitten oli vähän petttymys. Muu ei ollut. Maissijauhoista tehdyt tacot (joksi noita pehmeitä lettusia maan tavalla nimitetään – ei tortilloiksi kuten meille tex-mex-ruokaan oppineille niiden nimi on), olivat tuoreita, hyviä.

Ja lisukkeet makoisia, aitoja sikäli kuin reilun Meksikon viikon kokemuksella voin sanoa. Coyoacan on oikeasti aito meksikolainen, ei ketjujen tex-mex-paikka.

Parinkymmenen paikan ravintola on pieni saareke Meksikoa Oulun keskustassa. Ja sellaistakin mietittiin, että tarjoilu (jonka hoiti paikan isäntä itse) oli jotenkin henkilökohtaista ja kaikki toimi. Pikku ravintolalla on A-oikeudet, joten josko joku mielii tequilaa tai mescalia nauttia, niin tuolla se onnistuu. Meidän seurueelle riitti yksi Pehtoorin nauttima meksikolainen olut, jota sitäkin siis on tarjolla.

Kaiken kaikkiaan me kaikki, myös liki kaksi vuotta Meksikossa asunut tytär, voimme suositella. Ravintolassa on paljon kokeiltavaa, intiimi ja leppeä tunnelma.

Tähän asti paras.

+