Runebergin päivänä hiihtolenkillä tuli pohdiskeltua hiihtämisen ”paikkaa” tai funktiota suomalaisten ja omassa elämässäkin.
Runebergin Hirvenhiihtäjät tuli tietysti mieleen. Niin kansalliskirjailija kuin Runeberg onkin ”Hirvin-hiihtäjät runoelma” oli kuitenkin käännettävä, suomennettava. Sen teki Sysmän kappalainen E. J. Blom, joka vuoden 1876 painoksen alussa pitkään perustelee ja selittää käännöstyönsä perusteita ja ratkaisuja (ks. alla saatesanat). Olihan suomen kieli kirjallisena vielä hyvinkin kehityksensä alkuvaiheessa.
Suomessa 1800-luvulla, ja vuosisatoja sitä ennen, hiihtäminen, hirvenhiihto ja vaikka kosiomatkalle meno, kuten sekin tässä runoelmassa on mukana, oli liikkumiskeino. Talvella kulkuvälineinä olivat sukset, – ja silloin suksiminen oli kaikkea muuta kuin vapaa-ajan viettoa mieluisalla tavalla. Eipä silloin ollut edes käsitettä ´vapaa-aika´.
Vielä 1900-luvun puoliväliin asti hiihtäminen oli monen elinkeinon (esim. metsätyö, poronhoito, metsästys) harjoittamisessa tarpeeellinen kulkuväline.
Ja varsinkin maaseudulla koulukkaat ovat taittaneet talviset koulumatkansa hiihtäen. Ja kyllä mekin vielä 1960-luvun Oulussa kuljettiin kouluun suksilla. Kansanhiihtopisteitä kun sai koulumatkahiihtämisestäkin. 😀 Mutta silloin hiihto oli ainakin kaupunkilaisille, niin aikuisille kuin lapsillekin, myös vapaa-ajan viettoon liittyvää. Hiihdeltiin merenjäällä, lähisaariin appelsiinit ja makkaranpalat repussa, tai mentiin Virpiniemeen oikeille laduille ja mäkiin.
Suomen sodissa, niin sisällissodan aikana kuin viime sodissa sukset ja hiihtäminen olivat tietysti tärkeä osa sodankäyntiä.
Sodan aikaisesta hiihtämisestä oli puhetta viime viikollakin kun M-mummun (anoppini) kanssa juteltiin. Vaikka olen hänen kanssaan vuosien varrella aika paljonkin jutellut hänen elämästään, elämästä ennen naimisiinmenoa, nuoruusvuosista, elämänmenosta pikkupirtissä isossa perheessä, rippikoulusta, Tuomiperän puotipuksun vuosista, niin koulunkäynnistä ei (ainakaan minun muistaakseni! 🙂 ) ole ennen paljon poristu. Nyt hän sitten kertoi, kuinka koulumatkat (vain pari kilometriä oli hänen koulumatkansa) hiihdettiin, hiihtokilpailumenestyksestä olen kyllä kuullut aiemminkin. Hän on kyllä kovin mielissään minun hiihtoharrastukseni elpymisestä: ”Se se on oikiaa liikkumista, eikä mikään hissillä ylös ja sitten vaan alas huljutellen.”
Mutta uutta tietoa oli se, kuinka koululaiset – jopa Ylivieskan Tuomiperällä – joutuivat (ainakin) talvisodan aikana pakenemaan lumisiin metsiin. Ylivieska oli jo silloin tärkeä rautatiepaikkakunta, koulu lähellä asemaa ja kun koneet idästä tammikuussa 1940 lensivät siitä yli (mm. pommittamaan Oulua ja Raaheakin) tuli koululle tieto, että oli lähdettävä ulos.
Tuolloin 9-vuotias M. ja luokkakaverit ottivat ”sieltä koulun varaston naulakosta ne jauhosäkit, joihin jokainen oli virkannut oman renksun, että se pysyi naulakossa. Ne tyhjät jauhosäkit piti ostaa muutamalla lantilla kaupasta, talollisten lapsilla oli kai lakanoita tai huopia… Vaatteet päälle, tuohenpala ja tulitikut olikin jo taskussa tai otettiinko ne pulpetista, sitten se säkki mukaan ja mettään. Säkkien päällä oltiin sitten hangen päällä, ettei ihan kylmetytty.”
Kysyin, että kuulitteko koskaan pommitusta, pelkäsittekö paljon ja mitä varten ne tuohenpalat ja tulitikut? Ette kai te siellä saaneet mitään nuotioita sytytellä? – ”Ei ikinä mitään pommituksia kuultu eikä nähty, eikä siksi kai niin kamalasti osattu pelätäkkään. Mutta susia pelättiin! Niitä kun sanottiin sieltä rajan yli tulevan, ja siksi piti olla tulentekovehkeet. Että saataisiin savua niitä susia pelottammaan. Pommeja ei pelätty, mutta susia.”
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Linkin takana Runebergin #Hirvenhiihtäjät”
