On äitienpäiväviikonloppu [tästä tulee pitkä, varoitan]. On 30 vuotta siitä, kun olin ensimmäistä kertaa äiti äitienpäivänä. Se ensimmäinen on varmasti ikimuistoinen kaikille äideille. Minulle se tuli mieleen nyt, koska systerin kanssa pohdittiin, milloin aikuisiässä on ollut pisin ”poissa kaupasta” -ajanjakso tai muutoin julkisilla paikoilla käynnistä. Sisaren parin kuukauden karanteeni on kovin erilainen kuin minun parin, kolmen viikon kotoiluni toukokuussa 1990.

Silloin on tainnut olla minun pisin ulkoilematon, ulkona liikkumaton, kaupassa käymätön ajanjaksoni, en ole ihan varma, mutta luulen (en halua palata päiväkirjojeni äärelle), että sitä kesti kolme viikkoa, ehkä vähän yli.

Minun ensimmäisenä ”äitinä äitienpäivänä” en saanut pitää sylissä omaa lastani, pientä yhdeksän kuukauden ikäistä esikoistani. Siksi sen muistan ehkä vielä tavallistakin paremmin. Onneksi sentään olimme kotona molemmat. Miksen sylitellyt? Miksi muistoissa vahvana?

Onhan tästä ollut puhetta… siis siitä, että meille lapsen saanti ei ollut ihan itsestäänselvyys, joten jo raskausaika oli enimmäkseen pelkkää juhlaa, mutta oli siinä myös pelottava, monin tavoin kipeä vaiheensa: raskauden toisen kolmanneksen lopulla jouduin äkikseltään sairaalaan. Syytä oikeasti helv—llisille alavatsakivuille etsittiin liki vuorokausi, oikeasti huusin ääneen kipuja, lopulta minut otettiin sairaalaan sisälle, ja sitten lääkäri totesi, että mitä todennäköisimmin kyse on munuaiskivistä! Ei röntgeniä, ei morfiinia, – koska raskaus. Siis ei myöskään tietoa. Pelkäsimme tosi paljon myöhäistä keskenmenoa. Nyt kun vihdoinkin olin raskaana – ja kaikki menisi! Tuskin unohdan niitä kahta pelokasta, kivulloista päivää ja yötä…. sitten kipu ja kivet luovuttivat. Neljän sairaalapäivän jälkeen pääsin kotiin, enkä enää syönyt viiliä (kuten olin koko raskauden ajan intohimoisesti tehnyt), sillä syyllistin itseni siitä (maitotuotteet – kalkki – munuaiskivet!!!).

Sairaalasta päästessäni minulle kerrottiin, että kaikki kivet tuskin olivat pois, joten lapsen synnyttyä syyskuun lopulla olisi palattava tutkimuksiin… Niinpä, kunhan koliikista ja muista vauvan tulon alkuvaiheen onnen ja itkun hetkistä oli toivuttu, oli aika lähteä jatkotoimenpiteisiin: vapun jälkeisenä sunnuntai-iltana (vierotettuani lapsen, opetettuani miehen ilta- yms. rutiineihin) tilasin taksin ja ajelin sairaalaan. Pehtoori jäi (vain hiukan epävarmana) tyttären kanssa kotiin, ja pärjäsi tietysti mainiosti.

Maanantaina minut leikattiin. Epikriisin mukaan leikkaus kesti kuusi tuntia, oli jouduttu poistamaan yksi kylkiluu (munuaiseni ovat kuulemma turhan korkealla ja vaikeassa paikassa), erinäisiä letkuja lyhennettiin ja liitettiin (tässä syy, miksi tarvitsen jatkuvasti vettä ja vessoja) ja selässäni on 46 senttiä pitkä arpi (oikean puolen lonkasta vasemman puolen lapaluuhun). Ja sitten!! Tiistaiaamuna nuori, reipas jumpparipoika seisoi sairaalasänkyni vieressä: ”No niin, rva S., nyt me aletaan treenaamaan kävelyä ja istumista!” – Ei muuten aleta, ilmoitin tuolle ylipirteälle hyvää tarkoittavalle kaverille. Joka päivä hän kuitenkin jaksoi kanssani treenata, – ja niinpä perjantaina lääkärikäynnillä liki rukoilin, että ”minun on päästävä kotiin, sillä siellä on mies ja pieni tytär, jotka todella tarvitsevat minua” [minua, joka häthätää pystyin kävelemään, saatikka nostamaan yhtään kahvimukia isompaa…] . Ja sain kuin sainkin luvan lähteä kotiin.

[Muutama viikko ennen leikkausta, Hangasojalla.
Tyttären ensimmäinen Lapin mökkireissu.]

Ja mitä tekee esikoinen, minut äidiksi tehnyt tyär, kun kotiudun: huutaa suoraa huutoa! Kuka on tuo vieras ihminen? Tehän tiedätte 8 – 9-kuukauden ikäisten vierastamisvaiheen… Niinhän me sitten kolmisin kävimme levolle. Pehtoori keskellä, ja minä ja vauva itkien molemmin puolin. Lauantaina mies soitti sairaalaan, nyt tarvitaan joko rauhoittavia tai paluu sairaalaan… Sain lääkettä, ja uusi viikko aukeni rauhallisempana, tytär minut äidikseen tunnistaen.

En voinut/saanut liikkua muuta kuin kuntoutuakseni. Saimme muutamaksi viikoksi kaupungilta kodinhoitajan aamupäiviksi: hän teki ruoan koko perheelle, hoiti vauvan, johon ihastui niin, että heidän perheeseen syntyi iltatähti 11 kk meillä olon jälkeen ja melkein täyskaima meidän lapsellemme pienokaisesta tuli, ”on yhtä rauhallinen ja tarkkaileva” luki kortissa, jonka saimme kastajaisten jälkeen. Ehkä tämäkin kertoo, että kodinhoitaja oli aarre! Iltapäivisin Pehtoorin vanhemmat, Pehtoori ja äitini olivat huushollaajina ja lapsesta huolehtimassa. Minä makasin sohvalla, en käynyt ulkona, en kaupassa, en missään. Katsoin VHS:ltä euroviisuja illasta toiseen, sen muistan.

Ja äitienpäivän muistan: leikkaushaavan takia en saanut tehdä paljoakaan, varsinkin kun minulla oli dreeni kyljessä vielä ainakin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Minä vain istuin esikoisen kanssa sohvalla vierekkäin, ja olin onnellinen, lapsesta, terveydestä (tosin sairaalareissulta sain bakteerin, joka vaivasi seuraavat pari vuotta, eikä munuaiskiviongelma suinkaan ollut ohi (ne aiheuttivat lisää sairaalareissuja ja pitkiä lääkekuureja), ja pian olinkin taas raskaana  – -)  ehkä joskus jatkan tästä aiheesta ja tulevaisuudesta. Sillä olinhan vasta 32-vuotias!

Mutta nou hätä! Minulla oli vihdoinkin lapsi, pian toinenkin, siinä välissä saatu virka, ja kaksi (Keminmaa ja Ii) isoa historiaprojektia ja edelleen aie tehdä väitöskirja. Pikkujuttuja! Elämän korkea keskipäivä! Ja äitienpäivä.

[ Kesällä 1990 Nallikarissa. Leikkauksen jälkeen, tyär sylissä.] 

 

4 Comments

  1. On miehillä ainakin helpompaa, jollei aina helppoa heilläkään, ainakin näissä lapsen saantiasioissa. Ja siinä yhteydessä työelämään integroitumisessa, ja myös toiveissa edetä uralla. Olkoonkin kliseistä, mutta ”päivääkään en vaihtaisi pois”. 🙂

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

You might also enjoy: