Tämän – valitettavan paljon – henk.koht. elämäni ympärillä pysyttelevän blogini teemoihinhan ei kuulu ottaa kantaa päivän poliittisiin kysymyksiin, mutta nyt on kyllä edes sivuttava päivän uutista ”Väyrynen pyrkii pääministeriksi”. Ajattelen näet, että jos Paavo nyt pääsee vallankahvaan, olisi taas kysyntää Keminmaan paikallishistoriallekin.
Reilu kymmenen vuotta sitten pitkä projektini Keminmaan historian kirjoittajana oli ohi, ja historiatoimikunnan (jossa huomattava osa jäsenistä oli Paavon ystäviä/paikallisia kepulaisia) kokouksessa porukalla pohdimme, kuinkahan iso painos kirjoittamastani paikallishistoriasta – siis Paavon kotipitäjän historiasta – kannattaisi ottaa. Vähän kuin kokemuksesta tiesin, etteiväthän ne paikallishistoriat nyt ihan huikeisiin myyntilukuihin yllä, eivätkä kolkuttele bestsellerlistojen kärkiä edes joulumarkkinoilla. Tällä tiedolla koetin paikallisia valistaa ja viisaaseen päätöksentekoon siivittää. Ja mitä tekee historiatoimikunta? Se tilaa kunnan ja seurakunnan kellarit täyteen kirjaa, tuhansia kappaleita, ja varmemmaksi vakuudeksi otattivat kirjasta vielä muutaman kymmenen nahkakantista versiota. Päätöksen vakaana perusteena oli se, että ”Kyllä niitä viimeistään sitten kysellään kun oman pitäjän poika Paavo on kansakunnan kaapin päällä, presidentiksi kun valitaan”… No niinpä. Mehän tiedämme miten siinä kävi! Tuli tänään Väyrys-uutista lukiessa vaan mieleen, että ei sitä tiedä, vaikka nyt olisi Keminmaan paikallishistoriallekin uudet markkinat avautumassa? Hih!
On kerrottava toinenkin 1990-luvun lopun Keminmaahan ja Väyrysen kanssa tekemisissä oloon liittyvä juttu. Ja tämä(kin) tarina on tosi! Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta, jota siis riitti myytäväksi asti (ja ko. tilaisuudessa sitä kyllä oikeasti myyntiinkin aika rutkasti).
No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: ”Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?” Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: ”ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…) Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: ”Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ” No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.
Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä pehtoori, jolta PV kysyy: ”Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää että häntä sanotaan ´emännäksi´. Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, ”jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”.