Tuulestatemmattua

Tänään tunturiin; patikoitiin Iisakkipään luontopolku. Siitä on tullut minun lempireittini täällä. Kuusi kilometriä. Maisema ja luonto vaihtuu, ensimmäinen puolisko päättyy kunnon nousuun, maitohapoilla tunturin laelle asti. Ja jälkimmäinen kolme kilometriä letkeää laskua. Tänään loppumatka vielä tunturin suojaisella puolella, aurinkoa ja lämmintä pitkästi toistakymmentä astetta. Kapustarinta lauloi ja saatteli taivaltamistamme. Koko reitillä ei tavattu ketään. Ei kaivattukaan.

Iltapäivällä ukkosen uhan alla purolla, liiterin siivousta, pieniä puuhia  ja istuskelua: olen ihmeissäni kun minun ei tarvi tehdä mitään. Ei mitäään.

*paljakka, metsärajan yläpuolelle nouseva tunturin puuton lakialue

Etelästä tuli ukkonen ja sade. Päivällä jo jyrisi, ja oli sellainen ”tyyntä-myrskyn-edellä” -sää. Siis lämmintä ja tyyntä. Heräsimme varhain, auringon paistaessa siniseltä taivaalta. Patikoimaan emme voineet kuitenkaan lähteä: Ivalon apteekki ja puutarhakauppa kutsuivat. Antibioottikuuri numero kaksi tulehtuneeseen – ja hiton kivulloiseen – hammastulehdukseen aloitettava.

Mökin pihapiirin ehostamiseksi haettiin muutama säkki multaa: näillä raukoilla rajoilla pussitettukin multa on jäässä! Sitäpä sitten yritin päivän sulatella ja mökkitontin soralle kuluneita laikkuja paikkailla. Pehtoori laajensi puron pulahduspaikkaa: ei siinä nyt vieläkään uida, mutta jo siinä kääntymään mahtuu. En kokeillut vielä. Kokeilenko loppukesästä? Hmmm…

Kuva purolta tänään. Vertaa huhtikuun alun kuvaan: klikkaamalla tästä.

 Aamulla aika varhain kaksistaan mietimme, mille ryhdytään, minne patikoidaan. Korvasienipaikalle yhdessä, eihän siellä vielä mitään ollut. Minä päätän palata ja pehtoori haluaa jatkaa Hangasojan latvoille asti.       

Kumppareita ei ehkä olisi tarvinnut, aurinkolasit  kylläkin. Ja minulle ehkä vähän suuntavaistoa. Ei, en varsinaisesti eksynyt, mutta tarkoitukseni ei ollut tehdä kahden tunnin lenkkiä… 😉  Mutta olihan siellä rauhallista, kaunista, hiljaista. Lunta ei juurikaan, eikä koivussa lehtiä. Kurujen pohjilla vettä. Taivaalla aurinko. Eikä sadetta koko päivänä.

Puolenpäivän saunan jälkeen lähdimme kylille: Ei Kuukkelissa eikä Saariselän keskustassa ollut oikeastaan ketään. Onko koskaan ollut näin hiljaista?

Päivälliseksi savusiikaa, remouladekastiketta, parsasalaattia ja ruisleipää. Ja shampanja jonka olin vedonlyönnissä voittanut. Siis juhla. Pieni, suuri juhla.

Takaisin ulos. Pihahommia täälläkin (pehtoori mokoma oli kameran vohkinu). Istuskeltiin nuotiolla, purolla.

Hiljaista. Kaukana kavala maailma.

Sade ropisee. Ropisee mökin kattoon. Ei haittaa vaikka sataa. Olemme mökillä. Tätä olen odottanut.

Matka meni nopeasti. Oli matkalla mielenkiintoista seurata, miten kevät etenee: Oulusta lähes 500 km pohjoiseen ehtii nähdä monenkokoisia koivunlehtiä (Tervolassa (sisämaassa) yhtä isoja kuin etelämpänä Oulussa, mutta Rovaniemen jälkeen vihreän joudut kuvittelemaan). Eihän me paljon matkalla puhuttu: eihän sitä enää tarvi. Tietää toisen tunteet, tunnot. Ja se että molemmat tietävät, tuntuu helpottavalle, turvalliselle.

Yläpostojoella ilta-aurinko: tiedättekös miltä se näyttää? Se on jotain hvyin kaunista.

Nyt meillä on kolme päivää täällä. Vielä 10 vuotta sitten minä en olisi uskonut että minusta tulee tällainen mökkihöperö, Lapin-hullu olen ollut niin kauan kuin muistan. Ja minähän muistan aika kauas … Mutta mökkihöperöksi en muista itseäni koskaan ajatelleeni. Moni muukin asia on mennyt toisin kuin muistan ajatelleeni.

(Kuva on llinnusta, josta kommenteissa keskustellaan.)