Showing: 1 - 8 of 8 RESULTS
La Comera & Teneriffa

Matkan loppusuora ja maalissa

 La Gomera jäi, rannikolla näkyy kahdessa tasossa San Sebastianin pikku kaupunki.
(klikkaamalla kuvat suurenevat)

Matkalta on palattu, maanantai on jo illassa. Eikä tänään ole tarvinnut mennä töihin. Juuri tällaisina päivinä vuorotteluvapaa on paljon,  se on enemmän kuin hyvä juttu.

Mutta palaanpa vielä eiliseen… Teneriffan eteläinen lentokenttä on nykyään se isompi, liikennöidympi kuin pohjoisessa oleva vanha kenttä. Eilen puolenpäivän jälkeen Reina Sofialla tuntui olevan puoli Manner-Eurooppaa palaamassa rantalomaltaan. Ihan hullu hulabaloo siellä oli, mutta toisaalta kaikki pelitti vallan rivakasti.  Eikä meille tullut sakkomaksuja ylikiloistakaan. Olimme autuaasti menomatkalla olleet huomaamatta, että TUIn lomalennoilla ei saa olla kuin 15 kg/matkatavaraa/henkilö ja 5 kg käsimatkatavaraa. Meidän molempien matkalaukut painoivat alle tavallisen 20 kg:n rajoituksen, – huolimatta siitä, että laukussa oli vaelluskengät, ja meillä molemmilla oli lisäksi vaellusreput, jossa minulla tietysti kamera ja lisäksi makro- ja teleobjektiivit ja muuta kuvausvermettä, joten reppuni painoi sadeviittoinen yms. kamppeineen lähes kahdeksan kiloa (mikä lisäsi kyllä sitten haastetta patikoillakin :)). Mutta siis mennessä reppuja ei punnittu, eikä matkalaukkujen pienestä ylipainosta huomautettu. No eilen sitten jännitimme että mitenhän käy, mutta ilman rahtimaksuja selvisimme. Huh!

Kun check-in sujui jouhevasti, oli aikaa ostoksille. Me kun emme olleet koko viikolla kaupoissa käyneet, mitä nyt vettä, suklaata, pähkinöitä ja viinipullo sekä yhdet patikkasukat ostamassa, päätimme hankkia nuorisolle tuliaiset tax freen kempparista. Katselimme samalla, jotta josko sittenkin ostaisimme kotiin vietäväksi muutaman viinin, ehkä viinikerhon ensi perjantain maistiaisiin pullollinen Viño Nortea, jota oli illallisilla pariin otteeseen nautittu. Toisessa ravintolassa pullon hinta oli ollut 9 euroa, toisessa 13 euroa ja supermercadossa 6,80. (Vas. kuvassa lauantain illallisen viinivalikoima)

Ja mitähän se maksaakaan taxfreessä? 15 euroa! No hinta ei ollut kuitenkaan ratkaiseva syy, ettei sitä ostettu, vaan ajateltiin, että Helsingissä olisi sitten pakattava laukut uudelleen ja ehkä kanarialainen viini ei olekaan niin tarpeellinen. Onneksi ajateltiin noin, olisi tullut ongelmia… Sitä paitsi minä luulen, että yksi kerhomme jäsen on kerran samaisen viinin meillä jo maistattanut.

Iltapäivällä puoli kolmen maissa pääsimme lähtemään Teneriffalta, kone kiersi Italian kautta, mikä oli minusta vähän outoa, mutta samapa tuo. Lähes koko matkan järjestelin läppärillä kuvia ja editoin matkapäiväkirjaa, mitä nyt vähän lähipenkeillä istuvien reissulaisten kanssa höpöteltiin. Kuuden ja puolen tunnin lento sujui helpohkosti, lopuksi koneen oli vain odotettava laskeutumislupaa, mikä myöhästytti aikataulusta ja sitten kun päästin alas, alkoi matkalaukkujen odottelu. Ja meillä alkoi olla jo todella kiire. Oulun koneen lähtö klo 23.59 oli  jo kovin lähellä, eikä matkalaukkuhihnalla näkynyt kuin kymmeniä muiden ihmisten laukkuja, verkkaisesti niitä tuli hihnalle lisää, kovin verkkaisesti. Meidän olisi vielä käytävä check-in, turvatarkastus ja juostava puoli lentokenttää terminaalin toiselle puolelle…

Onneksi ei ollut sitä viinikassia pakattavana, mutta ehditäänkö? Laukut tulivat vähän puolen jälkeen, Finnairin check-in´ssä ilmoitimme, että ei väliä, vaikka matkatavarat tulisivatkin perässä vasta seuraavana päivänä, kunhan meidät päästetään koneeseen. Todellakaan ei mikään Hilton-yö enää kiinnostanut. Ja mehän ehdittiin. Ja Oulussa klo 1.20 hoksasimme, että ”Last minute check in” – tarroilla varustetut laukkummekin olivat kanssamme yhtä aikaa. Ennen kahta siis Rantapellossa.

Ja aamulla heräämme siihen, kun tytär, joka luuli, että tulemme vasta ensi yönä, kolisteli sisälle. Oli ajatellut varhaisaamusalireissullaan, että ajelee kotikotiin tekemään lumityöt ”samalla hiellä” ennen kampukselle menoa. No eipä tuo haittaa vaikka uni vähän lyhyeksi jäikin. Tasoittuupahan aikaero kerralla. Nuoret tulivat sitten iltapäivällä pidemmäksikin aikaa kuulumisia vaihtamaan.

Tänään – ei töitä, joko sanoin :)? – pyykinpesua ja sitten – kun kerrankin on aikaa (ja todella tarvettakin) – pesin ja putsasin matkalaukun, kameran, nesessäärin, käsilaukun, läppärin (kuinka onkaan juhlallista kirjoittaa taas kunnon kokoisella koneella, reissupostaukset ovat aina todella täynnä lyöntivirheitä, kun puolipimeässä, missä sattuu nettinurkassa niitä koetan kirjoitella). Ja oikealla tietskarilla näen kuvatkin paremmin. Niiden kanssa olen tänäänkin vähän värkkäillyt.

Tein tuollaisen kaktuskollaasin… Noista viikunakaktuksen hedelmistä tehdään hilloa ja hyytelöitä, herkkua juustojen kanssa. Mehikasveista pidän enemmän kuin kaktuksista. Niistä onkin kuvia kymmenittäin. Kuten kaikesta. Kuvasivun työstämisen aloittanen huomenissa…

Ja huomenna voisi mennä hiihtämäänkin, tänään  kävin lenkillä karistamassa Kanarian laavapölyt talvilenkkareista – tasaisella, ilman reppua? Merkillistä. Syke vähän eri tasolla kuin laavarotkojen reunoilla. Vauhti napakampi, maisemat olemattomat. Reissuun lähtiessä olin kovasti huolissani miten kuntoni patikkapoluilla ryhmässä riittäisi, tammikuun flunssa ja pakkaskausi ennen reissua (seli, seli) kun tekivät tammikuusta liki liikkumattoman, mutta eipä tehnyt tiukkaa. Kanarialla oli enemmän patikkapäiviä kuin kesällä Kitzbühelissä, mutta patikat olivat lyhyempiä, vauhti hitaampi (mikä sopi minulle – ja kameralleni) ja vähemmän kovia nousuja. Ehkä kivikkoisuus, sateen tai kosteuden kastelemat kanarianmäntyjen neulaset toivat lisähaastetta La Gomeralla. Opas kehui meidän porukkaamme kovakuntoiseksi, ja oli kyllä ihailtava muutamia jo hyvinkin eläkeiän alun ylittäneitä, jotka pysyivät tahdissa ja mukana, aika ajoin keulimmaisina…  Kovakuntoinen ja lussakka porukka olikin, moni vain sairastui flunssaan ja/tai mahatautiin.

Tema-matkojen piknik-lounaat kiehtoivat enemmän kuin Alppien rinteiden hüttet, mutta hotelli Astoria ja sen hurjan hyvät ja kevyet mutta riittävät illalliset voittivat kanarialaiset iltaruokailut. Molemmat reissut hyviä, – patikoinnista puheenollen … tulin tuossa, ihan vahingossa vain, löytäneeksi tiedon, että vuorotteluvapaan viimeisellä viikolla heinäkuussa olisi tarjolla vaellusmatka Irlannissa…

 

 

La Comera & Teneriffa Niitä näitä Reissut

Matkaa tehden

Kolumbuksen viitoittamalla tiellä… siinä missä Kolumbus lähti La Gomeralta kolmella Caravellellaan kohti länttä, me matkasimme Setralla ja Man´lla (busseilla), Boieng 757- ja Airbus A320 -koneilla,  ja taksilla pohjoiseen. Matka kotiin. (klikkaa ihmeessä tuo merikuva isommaksi… Horisontti on vähän kallellaan mutta muutoin hieno… )

Sunnuntaiaamu La Gomeralla oli aurinkoinen. Katolisessa Espanjassa luulisi kirkonkellojen soivan, mutta La Gomeran uneliaassa aamussa kuului vain muutamien kukkojen käheä kiekuminen.

Paljon pakkaamista ei ollut, sillä hostellissa ei ollut kaappejakaan, jonne olisimme vaatteet ja kamat purkaneet, ei pöytiä, jonne romppeita olisi levitelty, vaan melkein kaikki oli matkalaukussa valmiina.

Yhdeksän aikoihin jätimme matkalaukut O:n ja Oscarin huostaan ja lähdimme hiljalleen kävelemään kohti satamaa. San Sebastianin pikkukaupungissa ei juurikaan ketään liikkeellä. Ihailimme vuorille paistavaa aurinkoa: tänään(kin) olisi hyvä lähteä sinne päiväksi patikoimaan. Mutta suunta nyt toinen: satamassakin oli mukava tunnelma, lähdön tunnelmaa. Tai meillä oikeastaan paluun tunnelmaa, kotiin paluu.

Armas odotti meitä. Mainio bussikuskimme oli hyvästeltävä ja astuttava laivaan. Tunnin laivamatka Los Cristianosiin kului takakannella auringonsäteitä keräten,  taakse jäävää Gomeran vanhaa tulivuorisaarta ihaillen ja katsellen josko delfiinejä tai pallopäävalaita näkyisi – sellaista kun oli matkaohjelmassa vähän lupailtu. Ja mehän näimme delfiinien hyppivän, kaukana ne olivat, mutta me näimme ne kuitenkin.

Los Cristianosissa osa matkaseurueestakin hyvästeltiin, muutamat kun jäivät vielä viikoksi lomailemaan Kanarialle, pyöräilemään tai oikeasti lepolomailemaan. Reina Sofian kentälle saavuimme hyvissä ajoin.

Päivän, illan ja alkuyön sujumisesta päivittelen postauksen huomenna, nyt on aika unelle. Nyt olemme kotona, kaikki hyvin.

Ai niin, otinko paljon kuvia? Otin! 1642 otosta. Palaan asiaan… 🙂

La Comera & Teneriffa Niitä näitä Reissut

Viimeinen patikkapäivä Kanarialla

Viimeinen patikkapäivä aukeni viileähkönä, mutta sateettomana. Reppu valmiiksi, Meidtlit jalkaan, kamera kaulaan ja sauvat käteen ja muutama kortteli bussiasemalle, ehdimme käydä lauantaiaamun torillakin,

josta lähtö yhdeksältä.  Meidän huippuporukka oli paikalla jo kymmentä vaille joten ei muuta kuin kohti saaren keskiosia.

Mitä ylemmäs nousimme sitä synkeämmäksi ja kylmemmäksi sää kävi. Oscarin bussin mittari näytti + 8 C kun lähdimme reitille. Porukka jakautui kahtia: A-porukka lähti lyhyemmälle reitille, jossa oli vaarallisen jyrkkää pudotusta ensimmäiset puoli tuntia ja sitten B-porukka (johon ilmoittauduin jo eilen) lähti leppoisammalle reitille, jossa korkeusero oli vain muutama sata metriä, ei neljäsataa tai jotain. Tihuutti mutta eipä oikeastaan ollut kylmä, ja liikkuminen taas  maistui.

Maisemat rotkoisia, rosoisia, jyrkkiä, kasvillisuus monenlaista. Vähitellen lämpeni. Benchijiguan hylätyn ukkobaarin luo saavuimme vähän ennen yhtätoista, A-porukkakin tuli pian.  Tänään piknik olikin melkein enemmän brunssi kuin lounas. Ja minäkin olin vihdoin catering-vuorossa. Kaikkea hyvää O. oli taas hankkinut; porukallahan ne on aina piknik-paikalle kannettu.  Kun ”pöytä” oli parhaimmallaan valmis, tuli samalla taukopaikalle saksalaisten patikkaporukka ja ymmärsivät olla kateellisia … 😉

Matka jatkui kohti rannikkoa, alaspäinmenoahan se tämäkin päivä. Muutama tosi jyrkkä vuorenreunakin oli reitillä, mutta hyvin hanskattiin.

 

 

Vähän vajaa kymmenen kilometriä ja melkein neljä tuntia liikkeessä, tauot, kasvillisuuden ihailu, veivät nekin aikaa, ja  Playa Santiagoon, jossa oli tarkoitus uida ja istuskella rantakuppiloissa lauantai-iltapäivää viettäen, olimme kolmelta. Ei uitu, eikä kauaa istuskeltukaan. Kolme varttia riitti pieneen kaupunkiin tutustuessa, ei uitu, rantakuppilat eivät tätä patikkaporukkaa juuri innosta. Ainakaan tämmöisellä kelillä 🙂

Meren tuoksu ja ääni tuntuivat kyllä hyvälle..

Illalliselle lähtö oli pimeän tultua, me ehdimme sitä ennen käydä San Sebastianin kaduilla kävelemässä, katselemassa paikallisten lauantai-illan käynnistystä ja turistien harhailua odotettua viileämmässä säässä.

 

Illalliselle menimmekin kaupungin ulkopuolelle, siellä meille oli tilattu kelpo päivällinen. Alkuhyvien (vihreä mojo ihan erinomaista!!) jälkeen oli vuorossa sepia (seppo eteläpohjolaisittain, sepi stadilaisittain, sepe oululaisittain, sepia kanarian/espanjan kielellä). Rapeaksi paistettu mustekala maistui, myös niille jotka eivät koskaan olleet mustekalaa maistaneetkaan. Entäs kani? Porukassamme oli vaikka ja kuinka monta jotka eivät olleet kania syöneet, – ja miten kävi? – olivat yllättyneitä erinomaisesta mausta. Ihan hurjan hyvää oli.

Illaillisella iloista naurua, hyvää mieltä, kelpo kiitospuhe ja sitten paluu San Sebastianiin. Rantakadulle ja kaikkien iloisten ilottelujen äärellle meidät jätettiin, mutta olimme tiukkana ja hivuttaiuduimme kohti hostelliamme. Ei voi mitään, mutta aamulla on oltava iskussa. Ei, ei patikoimaan, vaan kotiin lähdemme… Kotiin jo huomenna.

La Comera & Teneriffa Niitä näitä Reissut

Peikkometsässä – laurisilva oli hieno!

Vaikka bloggaus nipisti taas yöunista tunnin, vähän toista, ehdin ennen aamua ja lähtöä vuorille hyvinkin nukkua sen kahdeksan tuntia. Aamu ei ollut mitenkään erityisen lämmin, mutta kuitenkin aurinkoinen.

 

Tänään urugualainen bussikuskimme Oscar suuntasi bussin kohti saaren pohjoisosaa.

Aamupäivällä ennen patikkapoluille menoa meillä oli tutustuminen Aguilon viehättävään pikkukylään, jossa leppeä sää – eilisen myrskyisän taivaltamisen jälkeen – tuntui tavattoman mukavalta. Kylä oli siisti, värikkäitä taloja, merimaisemaa, ja banaaniviljelyksiä. Taas kerran saimme kuulla hyvän ”luennon”, jotka soljuvat kadehdittavan sujuvasti. Banaani ei ole hedelmä, eikä kasva puussa. Tämänhän me tiesimme, mutta muistimmeko? En minä ainakaan, ja tänään opin banaaneista paljon muuta. Sehän on se hyvä juttu.

Kylästä lähtiessämme saimme bussiin kaksi nuorta esittämään meille El silboa, vihellyskieltä. Viheltämällä esitetyt äänteet ovat ymmärrettävissä, viheltäessä käytetään vain neljää konsonanttia ja kahta vokaalia, — on vaikea selittää mitä se on. Se on koettava, oli erinomainen lisä tähän reissuun kokea sekin.

Sitten menimme vierailukeskukseen jossa oli puutarhassa KAIKKI Kanarian endeemiset ja kotoperäiset kasvit, hieno näköala”laituri”, opastuskeskus ja huumaavalta tuoksuvia, kohtuulliselta maistuvia pikkuleipiä.

Puolelta päivin pukeuduimme kaikkiin repuista löytyviin vermeisiin, silkkialuspaita, pikeepaita, kashmirvillapusero, ohut anorakki ja kaiken päälle tyräkillä sotkettu kuoritakki olivat riittävä varustus kylmän poispitämiseen. Paikoin kampetta todellakin liikaa, kummasti ylämäissä tuntui…

Laurisilvassa eli laakeripuumetsässä kävelimme kuutisen kilometriä, kun päivän muu kävelysaldo lasketaan mukaan, niin lähelle kymppiä taas päästään. Laakeripuumetsä oli jotain ihan ennen näkemätöntä, kiehtovaa, kaunista, epätodellista.

Sumusademetsää, minun mielestäni peikkometsää. Sikäli kuin ehdin O:n opastuksia kuunnella,  kanarianmyrttipuita,  puukanervia ja kanarianorjalaakeripuita oli reitillämme eniten. Ihan vihreää ympärillä koko ajan. Puiden rungotkin kun ovat vihreän ”sammalen” peitossa.

Oli ihan hurjan vaikea saada vihreästä metsästä ”oikean” värisiä kuvia. Säädin valkotasapainoa, säädin valotusta, säädin iso-arvoja. Yli- ja alivalotin. Tämän kaiken seurauksena kuvia kertyi vieläkin enemmän kuin normaalisti: 462 räpsäystä on koko päivän saldo!  100 on heti poistettavissa, 100 jo täällä matkan päällä, kotimatkalla viimeistään, ja sitten lopuista Rantapeltoon asti selvinnneistä valitsen reissusivulle ne bestikset.

KUVASIVUSTOLLE KANNATTAA KLIKKAUTUA

On siellä muutamia kelpuutettavia – luulisin.

Tällä reitillä oli selvästi eniten vaeltajia mitä on täällä nähty, ei paljon vieläkään mutta kuitenkin muitakin kuin me. Piknikpaikka oli poikkeuksellisen hieno: pöydät ja juokseva vesi. Ja mikä parasta keitttiövuorossa olivat miehet.

Myöhäisen lounaan jälkeen vielä ripeähkö nousu ja se oli sitten siinä.

Olimme jo neljän jälkeen San Sebastianissa, jossa paistoi aurinko. Ei edelleenkään lämmintä, mutta paistoi. Siispä veimme reput hostelliin ja lähdimme tutustumaan pieneen kaupunkiin, jossa on periaatteessa kaksi oikeaa (ostos/liike)katua, rantakatu eikä sitten juuri muuta. Ja nekin olivat perjantai-iltapäivänä kovin hiljaisia.

Kävimme pienessä kirkossa, josta Columbus lähti löytämään Amerikan, joskin luuli löytäneensä Intian. Columbuksen viimeinen levähdys/tannbkkauspaikka ennen Atlantin ylittämistä oli juuri näillä sijoilla…

Toinen must-juttu joka reissulla on ruokakauppa. Sinne siis. Hypermercado linja-autoaseman alakerrassa oli pian katsastettu. Sitten hostelliin, suihkuun, syömään.

Fabian paikallisen hotellin keittiössä oli kokkaillut meille neljän ruokalajin kevyen illallisen: ryppyperunat rulettaa. Mutta kyllä tuorejuusto.hedelmäsalaatti, paikallinen vesikrassikeitto talkkunajauhoineen, pääruokana meriahven ja jälkkäriksi ihanainen moussecofio (noinkohan kirjoitetaan?) meille maistuivat. Enkä minä sitten taaskaan ymmärtänyt olla hiljaa…

Illalliselta muutamat reippaat jaksoivat lähteä rantaan katselmaan karnevaalikauden alkajaisia, mehän emme tietenkään, vaan ”kotiuduimme” ja alamme kerätä voimia viimeistä patikkaa varten. Adios…

La Comera & Teneriffa Niitä näitä

Matkalla La Gomeralle

Mango ja guava kukkivat juuri, samoin mantelipuu. Olenko ennen nähnyt? Enpä kai. Enpä ennen ole ollutkaan helmikuussa missään lämpimässä.

Tänään herään ihan liian aikaisin, mutta ilokseni huomaan, että täysikuu on vielä taivaalla. Vielä kunnon luontokuvaaja ehtii saada siitä kuvia ennen kuin se painuu kalderan reunan taakse. Ja lähteekö luontokuvaaja ulos pakkasaamuun ikuistaakseen aamun merkillisen hetken. Ehei, kuvaaja aukaisee hotellin vessan ikkunan ja kuvaa. 🙂

Hotelli Paradosin aamiainen oli todellakin makoisa, ruoasta ja suolapurkin tarjoamisesta (miksei sitä anneta kädestä käteen, vaan kierrätetään pöydän kautta? -Tiedetään, tiedetäään.) keskustelimme. Sitten matka kohti rannikkoa ja Los Cristianosia alkoi. Pysähtelimme muutamilla näköalalpaikoilla, jatkoimme matkaa. O. kertoi Kanarian yhteiskunnasta ja elämästä. Me nautimme matkallaolosta.

Ennen puolta päivää saavuimme Los Cristianosiin, jossa taivas vetäytyi pilveen miltei heti kun me sinne ”rantauduimme”. Vähän aikaa kiertelimme turistirysän putiikkikujilla ja katselimme (kuten O. mainiosti sanoi) miten loma kuuluu oikeasti viettää (löhöten rannalla, altailla, syöden jästkiä, juoden chervezaa, shoppaillen, käyden suomi-kuppilassa, jne…. ). Saksalaisia ja brittiläisiä turisteja, eläkeläisiä enimmäkseen, ja suomalaisia.

Menimme yhteen rantakadun kymmenistä tapas-baareista ja nautimme kevyttä lounasta. Nautimme lämmöstä (n. 23 C?) ja minä tein ravintolan terassilla sosiologista tutkimusta…. Miten ihmiset suhtautuvat sisäänheittäjiin… Siinä samalla minulle vahvistui käsitys, että minähän en haluaisi tulla aurinkolomalla Los Cristianosiin tai Palya del Americasiin tai mihinkään muuhunkaan Kanarian ”normikohteeseen”. En todellakaan. Ja niinhän me pian lähdimmekin pois….

Puoli kahdelta lähti ”Armas”-paatti kohti La Gomeraa.  Mehän tälläydyimme seinäjokisten kanssa botskin takakannelle odottamaan pallopäävalaiden ja delfiinien näkemistä. No nähtiinkö? No ei. Satamassa naurukyyhky joka on Saharan tunturikyyhkyn kesy risoria-muoto (pehtoori brassailee tietämyksellään) oli sentään nähty…

Tunnin merimatka aurinkoisessa säässä oli mukava. Suoraan satamasta lähdimme suoraan kohti saaren keskiosaa. Osa porukasta jäi alas San Sebastianin kaupunkiin, mutta reilun tusinan verran meitä lähti vuorille.

Päivän patikka oli (gpsien antamien speksien mukaan 4,25 km, aikaa meni vajaa kaksi tuntia, korkeusero vajaa 700 metriä (lähdimme 1000 metristä, päädyimme liki maanpinnalle), 850 kcal kului, ja minun kamerassani 80 kuvaa. Enimmäkseen vaativaa alaspäinmenoa, kivet liukkaita, männyn neulaset liukkaita, kauas ei sumun vuoksi nähty ja välillä satoi vettä ihan mahdottomasti, enimmäkseen satoi, mutta sade oli lämmintä ja ympäröivä luonto monimuotoista, mehikasveja, taatelipalmuja, viikunapalmuja (niitä mikkihiirenkorvien näköisiä). Oli hyvä hengittää, hiljaista, kosteaa ja vehreää, Las Cañandasin kraaterimaisemien jälkeen intresantti lenkki.

Kovakuntoinen poppoomme kirjautui hotelliin, hostelliin tai pensionaati, whatever, tulee mieleen Etap-hotellit. Kaukana luksuksesta, kaukana avarasta tilasta, mutta siisti ja netti pelaa!!!

Ja eihän tänne ole tultu hotelliin oleilemaan.  Itse asiassa koko ajan oltu menossa, kiire melkein 🙂 Suihkuttelujen jälkeen porukalla syömään läheiseen ravintolaan. Marion paikassa saimme syödäksemme, ei mitään fine diningia, tai turhaa pipertämistä. Alkuun kasvissosekeittoa, pääruoaksi valtava annos pitkään haudutettua ja yrteillä makoisaksi maustettua broileria, ryppyperunoita (nehän ovat Kanarian ykkösruoka?, erinomaisia) ja jälkkäriksi sellainen kansanversio flanista. (vähän hienomman version resepti on vanhemmassa nettikeittokirjassani, kannattaa kokeilla). Ruoka sisältyi matkan hintaan, mutta viini oli maksettava. Pullollinen lämpimänmakuista, täyteläistä paikallista (siis kanarialaista) Viño Nordea maksoi 13 euroa.

Kylläisenä tepastelimme lämpimässä illassa yöpaikkaan. Yöllä myrskyä.

La Comera & Teneriffa Liikkuminen Reissut

Teide huiputettu

Hyvästelimme Santa Cruz da Tenerifan ja Taburiana-hotellin aamulla aika varhain. Suuntana saaren keskiosa ja Teide.

Kanarianmäntymetsien läpi ajeltiin kohti Teideä ja sitä ympäröivää kaldeeraa.  Kuvaustaukoja pidettiin sopiva määrä. Reitti vei yhä ylemmäs. Matkalla vesitihkua, tai tarkemmin ottaen ajelimme pilvessä, lämpötila laski +8 asteeseen, hotellista puoli yhdeksältä lähtiessä se oli ollut +17,5 C. Nousimme pilvien yläpuolelle, kosteat vihreät metsät jäivät ja näkymät olivat huikeat. Otimmepa sitten ”luokkakuvankin”.

LUOKKAKUVA JA KOKO PÄIVÄN KUVASAALIS ON TÄÄLLÄ

Kuunmaisemat alkoivat avautua, näkymät yhä karumpia, ruskea eri sävyjä kirkkaassa auringonvalossa. Ilmanala oheni, tuntui aina vain kuivemmalta hengittääkin. Vulkaaninen maaperä merkillistä ja koko ajan horisontissa Teiden profiili. Yhdentoista kieppeissä olimme kaldeeran keskellä, yli 2000 metrin korkeudessa. Parador-hotelli ja pieni kappeli ainoat rakennukset (niin ja Teiden köysiradan ala- ja yläasemat tietysti. Turisteja, luokkaretkeläisiä, muttei mitään sesongin huippua.

Täällä on nyt talvi, poikkeuksellinen talvi, sillä on satanut vähän (kaikki on tosi kuivaa ja karua) eikä Teiden huipulla ole lunta. No ei me kyllä oikeastaan sitä paljon kaivattukaan, semminkin kun tyttäreltä tuli viesti, että eilen oli Oulussa tuiskuttanut 25 cm lunta ja tänään aamulla oli -32 C. Lapsi oli käynyt (kipsistä vapauduttuaan) tekemässä lumityötkin. Äärimmäisen fiksu pentu.

Mutta siis me emme vielä majoittuneet Parador-hotelliin, josta tosin kävimme hakemassa mukaan valmiit eväspussit, vaan kiristimme vaelluskenkien nauhat, kuorimme liiat takit pois, laittelimme aurinkorasvat, sykemittarit ja opentrackerit käyntiin, kellä niitä nyt olikaan, ja eikun menoksi. Yhdeksän kilometrin lenkki kiersi kalderan reunoja, savitietä, pientä nousua, pysyttelimme reilusti yli 2000 mpy , välillä O. kertoi  maaperästä, kasvillisuudesta, eläimistä ja linnuista, näimmekin kanariankirvisen, sellainen västäräkin oloinen vipeltäjä. Pehtoori ja O-opas taisivat nähdä kanarianpeiponkin.

Näiden ylänköjen maisemissa on kuvattu Apinoiden planeetta -elokuva ja joitakin muitakin leffoja; luonnon kulissit kohtuulliset. Odottelimmekin inkkareita ja ratsuväkeä saapuvaksi hetkenä minä hyvänsä.  Teiden juurelle on jo 1930-luvulla tultu hoitamaan ihosairauksia, joten vanhan sanitarion rippeetkin näimme. Siellä evästelimme. Auringossa, lussakasti.  Muistikuvani 49 vuoden takaiselta  turneelta tänne olivat jotensakin hämäriä, mutta jännä kuinka joitakin takaumia kuitenkin oli. Aurinko helli, patikointi vaivatonta, vauhti ja  korkeuserot olivat soppeleita, ilmanala ehkä asetti vähän haastetta. Yli 2000 metrissä on erilaista taapertaa kuin Iisakkipään rinnettä syksyisessä Lapissa.  Kaikkenensa kelpo patikka.

Teidellekin pääsisi patikoiden, mutta meillähän ei siihen ollut aikaa 🙂 – mikä oli luonnollisesti ainoa syy siihen, että olimme pakotettuja turvautumaan cabinin kyytiin. Nousimme yli 3000 metriin, jossa oli -3 astetta. Hrrrr. Kuvia, joissa näkyy koko kaldera, pilvien yläpuolelle nousevan Gran Canarian huiput, tuli otettua aika lailla.

Neljän jälkeen hotellille. Keskelle tätä karua maisemaa. Sellainen vuoristohotelli, ihan jännä paikka. Isot huoneet, näköala joka suuntaan ainutlaatuiset. Ja meillä monta tuntia luppoaikaa. Täällä mekään ei mihinkään eriseuraan lähdetty, joten illalinen hotellin ravintolassa.

Ruoka oli reissun tähän asti parasta: tuorejuustosalaatti, aika valtaisa. Pääruoaksi doradaa, kultaotsa-ahventa. Lisukkeita ei paljoakaan, mutta ei niitä kaivannutkaan. jälkkäriksi viikunajäädykettä, joka oli  kerramista, muttei liian, joka oli makeaa, muttei liian, joka oli jäätelön ja jäädykkeen välimuotoa ja maussa pähkinää ja ihanaa hedelmää.

Puheliaan (minäkö sittenkään en osaa olla hiljaa) illallisen jälkeen lähdimme vielä ihmettelemään kuunmaisemaa. Täysikuu Las Cañadasin kalderassa  jotain Once-in-a-lifetime.  Ei nyt ihan Hangasojan taikakuutamolle vedä vertoja 😉 mutta jotain ylivertaisen hienoa.

Kun ei nettikään toiminut (pahoja vierotusoireita! ;)) tuli mentyä ajoissa unille. Pitkän yöunen jälkeen hotelli Paradosin aamiainen Patata di tortilloineen ja chorizo-tahnoineen taas maistui.

Sitten matka jatkui… palaan asiaan…

La Comera & Teneriffa Niitä näitä

Maanantain patikka

Aamiainen Taburientessa kelvollinen. Sen ja hyvin nukutun yön turvin olimme kahdeksan jälkeen valmiina kohti uusia seikkailuja. Naiskuski pikku bussissa. Siis hyvää kyytiä koko päivä 🙂

Matkamme suuntautui ensin La Lagunan yliopistokaupunkiin saaren koillisnurkassa. Unescon maailmanperintökohteen aamu oli viileä (kaikki on tietysti suhteellista) mutta viehättävä. TAAS kerran kirosin että minulla on mukana väärä objektiivi, mutta ehkäpä se on vain hyväksi. Tulee uudenlaisia kuvakulmia.

Tunteroisen kiertelimme, kuvasimme, katselimme. Epätodellista?

Todella!! Kierros päättyi kauppahalliin, jossa nautimme cafet (espressot) ja jossa oivallinen oppaamme O. hankki meille piknik-eväitä  lounasta varten.

Sitten Cruz del Carmen – Punta del Hidalgo – Las Carboneras -reitti,  reilut 10 km näytti Sport Tracker,  oli päivän lenkki, saaren koillisnurkassa Anagan alueeella. Hieman jännitti,  miten kuntoni riittää, mutta nou hätä. Kelpo päivä. Neljä, viisi tuntia tepasteltiin, mutta ei verenmaku suussa, ei skapaa, ei lommoposkimeininkiä. Ehdin kuvata.

Ja sää? Paras mahdollinen, joskin päivän aikana ehdimme laittaa fleecet/kashmir-puserot, kuoritakit, Haglöfsit moneen kertaan päälle ja pois. Välillä tarkeni lyhythihaisella, osa porukasta shortseissakin, välillä taas teki mieli laittaa tuulenpitävä takki päälle. Liikuimme yli 1000 metrin korkeudessa, laakeripuumetsissä enimmäkseen.

 

Hiki ei tullut kertaakaan, pulssi nousi, lähelle sataa, mutta oikein hyvä patikka. Ja paljon, paljon katseltavaa, kuvattavaa. Kovin erilaista kuin Alpeilla kesällä. O. osasi kertoa kasvillisuudesta. Mehikasvit ja kaktukset vuoren seinämissä  hienoja. Kanarian punakellot, keltaisia nuokkukäenkaaleja penkereet valtoimenaan, Kanarian jättivalvatti (voikukka) olisi Elmerin suurinta herkkua, lohikäärmekaktuksia, muruna tuoksui, timjami vähän erilaista kuin K-marketin muovipussissa. Linnut lauloivat, patikka eteni, aurinkoa ja Kanarianvirran tuomaa viileää tuulta.

Hiljaista, yhtäkkiä lampaita, kukkoja ja sitten kalloja, paljon kalloja, villinä, luontaisena, eikä kukkakaupan maljakossa.

 

 

Sitten lounas. Piknik-kattaus kelpasi!

Istuimme auringossa nautimme kanarialaisia hedelmiä ja juustoja.  Minä mietin ryhmädynamiikkaa ja koetin olla hiljaa. Nautin valosta ja lämmöstä.

Lounaspiknikin jälkeen parin kilometrin pätkä patikan loppuksiLa Carbonasin kylään, jossa  after hike.  Sieltä busiilla paluu Santa Cruzille vei tunteroisen, joten puoli kuuden kieppeissä olimme hotellilla.

Me teimme ohikkaan ja ilmoitimme ettemme osallistu yhteisillalliselle. Kerran vain ollaan Santa Cruzissa, joten halusimme lähteä vielä – kävelemään. Teimme iltasella vielä parin, kolmen kilsan lenkin, kävelimme paikallisella Ramblasilla, kävelimme rantaan, yhtään kauppaa ei  tullut käytyä, monta puistoa tuli nähtyä, kuvattua.

Ja löysimme sitten ruokapaikankin. Antonio Dominguezs, Mirador), ja oliko siellä ketään muita kahdeksan  aikaan? No ei! Espanjalaiset aloittavat illallisen yhdeksältä, aikaisintaan. Mutta me patikoijat haluamme syödä aiemmin. Söimmekin hyvin, nautimme kanarialaista perinneruokaa, norjalaista turskaa ;), ja varsinkin eturuoka  (hanhenmaksasalaatti) oli hurjan hyvää.

Olisi illastakin hyviä kuvia, mutta nyt on mentävä nukkumaan. Viimeistään nyt, joten joutunette odottamaan matkakuvakertomusta 🙂

Nyt  olisi vielä pakattava, huomenna jätämme Santa Cruzin, ja lähdemme Teiden juurelle, kaldeeralle, adios amigos!

(Toivon nettiyhteyden pelittävän yli 2000 metrin korkeudestakin … , toivon alhaisen verenpaineeni pelittävän yli 2000 metrin korkeudessakin …. 😉 )

 

La Comera & Teneriffa Liikkuminen Niitä näitä

Lähteä ja tulla takaisin …

Lähteä ja tulla takaisin … laulaa Juha Tapio.  Mekin lähdemme, aika pian ja aika nopsasti tullaan takaisinkin. Hiihtoloma.

Tai eihän se mikään hiihtoloma oikeastaan ole. Sitä on vaan tottunut sanomaan kevätlukukaudella olevaa lomaa hiihtolomaksi. Silloin kun pennut oli pieniä, tarha-, eskari- tai koululaisia ja lukiolaisiakin ja meitsi opetusvirassa, niin kymppiviikko eli maaliskuun eka viikko oli lomaa. Ainakin periaatteessa. Joinakin vuosina käytin ylityötunteja loman järkkäämiseksi yhtä aikaa lasten loman kanssa. Eräänä vuonna yliopistolla oli vähän tuhannen nihkeää järjestellä lomiaan tai töitäänkään, ja minähän halusin kuitenkin viikon lasten kanssa viettää, joten otin virkavapaata kun ei muuten onnistunut. Nythän yliopistollakin lukukausi on jaettu periodeihin ja se tarkoittaa, että se on ollut minusta ja töistäni kiinni, että juuri kymppiviikko on se lomaviikko.

Mutta nyt ei olla riippuvaisia koulujen eikä lipaston lukukausista, joten saatamme lähteä reissuun milloin huvittaa. Ja kuten täällä olen joka vuosi jaksanut kertoa, helmikuu on minusta vuoden pahin kuukausi. Februarfobia – helmikuukammo – on minulle tosiasia, ja nyt sitten kun ei ole pakko olla duunissa, pohdittiin pehtoorin kanssa, jotta olisi kiva lähteä helmikuussa käymään jossain. Ehkä lämpimässä.  Sitten maaliskuussa kymppiviikolla voi jo lähteä mökille, ja tänä vuonna oikeasti hiihtääkin (olin taas tänään aamuvarhain ladulla :)).

Marraskuussa sitten pohdimme iltana muutamana, missä olisi helmikuussa lämmin?

Thaimaa?
– Ei kiitos. Nyt ainakin tuntuu että se yksi matka oli riittävä. Varsinkaan pehtoori ei halua sinne.

Bali, Vietnam tai Malesia – tai miksei Dominikaaninen tasavalta tai vihdoin Peruun tai Meksikoon?
– Sinne ei kannata viikoksi lähteä, ja tuntuu, ettei nyt halua millekään grande tourille, vasta oltiin Kiinassa.  Ja nuo matkat maksavat monta tonnia… Siis ei.

Egypti?
– Edelleenkin ne mahataudit ja arabimaailman kuohunta pitävät pois sieltä.

Dubai?
– Se on nähty.

Jos vihdoinkin lähdettäisiin Alpeille laskettelemaan, kilometrejä pitkiä rinteitä? Käytäisiin katsomassa Kitzbühel talvella. Tai Le Deux Alpesiin, jossa oltiin nuoruusvuosina kesällä skimpaamassa? Tai Italiaan, Madonna di Campodiglio? Siitähän on puhuttu monta vuotta! Ja sitten taas jos/kun olen takaisin duunissa, loma on taas kymppiviikolla, eikä maaliskuussa enää kannata Alpeille lähteä… joten nyt.
– Eiku lämpimään.

Ollaanko ronkeleita?
– Ehkäpä. Mutta jos mennäänkin vaan Hangasojalle, tulee halvaksi ja tulee liikuttua.  …

Ja sitten marraskuun eräänä sunnuntaina kun laittelen sapuskaa, pehtoori surffailee, huutelee koneelta, NYT olen löytänyt meille loman. Lähdetään Kanarialle!

– Minähän olen sanonut etten enää ikinä lähde Kanarialle, maailma on täynnä mielenkiintoisia kohteita, enkä halua hotellien keskelle, jossa ei ole mitään paikallista elämää, eikä historiaa, eikä paikallisia ruokapaikkoja, enkä halua suomalaiselle tavalliselle seuramatkalle… ethän sinäkään [ihan niinkuin ei muka ois oltu 🙂 ]. Eihän me enää ikinä mennä Kanarialle. – vai mennäänkö?

[Kävimme kaksi kertaa Gran Canarialla Puerto Ricossa kun lapset olivat alle kouluikäisiä ja kun Oulusta  järjestettiin syyslomaviikolla suoria lentoja sinne. No ne sopi siihen elämän- ja rahatilanteeseen, reissut olivat mukavia, joskin molemmilla kerroilla oli tutustuttava paikalliseen turistilääkäriin… mutta sittemmin olen sanonut että ei enää, ei enää Kanarialle… Tämä on juuri se juttu josta esikoinen kuultuaan totesi:  “Sen jälkeen kun me on T:n muutettu kotoa täällä syödään mutupizzaa, juodaan olutta ja nyt vielä tämä!]

Mutta nyt on matka Kanarialle edessä, tänään tuli liput! Mutta ei ihan normikanarianmatka (onko sellaisia?).  Siis ei allaselämää ja matkamuistokatuja ja turistimenuja vaan lähdemme vaihteeksi patikoimaan. Finnmatkojen TEMA-vaellusmatka Teneriffalle ja La Gomeralle (2 yötä Santa Cruzissa, 1 Las Cañandissa ja 4 La Gomeralla San Sebastianissa).  Huiputuksia tiedossa.

Ei ehkä mitään helteitä mutta lämmintä ja valoa. Ja liikkumista ja reissu. Helmikuun viides lähdetään.

Sitä minä vaan, että vähän huolettaa kuntoni. Mutta nyt vaelluspaketti ei ainakaan paperilla näytä niin tiukalta kuin kesällä Alpeilla.