Niitä näitä

Tietohukka

Tietokone hajosi. Totaalisesti. Taas. Onneksi tein pääsiäisen aikaan masiinan suursiivouksen ja varmennustallennuksen – tosin vain kuville ja tiedostoille. Mutta sähköpostikansiot ovat nyt mennyttä – todennäköisesti ainakin. Tässä historioitsija taas havahtuu: miten paljon ihmisten arjesta häviääkään. Meitsin kirjeenvaihdolla ei nyt todellakaan ole maailmanhistorian, eikä minkään muunkaan kuin oman historiani, kannalta merkitystä, mutta monen muun kirjeenvaihdon soisi säilyvän hamaan tulevaisuuteen.

Luen parhaillaan Merete Mazzarellan kirjaa ”Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämästä”,  joka on kirjoitettu Topeliuksen ja hänen tytärtensä välisen kirjeenvaihdon perusteella. Voidaanko kenenkään tämän päivän suurmiehen tai -naisen elämästä sadan vuoden päästä tehdä sellaista kirjaa? Säilyvätkö sähköpostit?

Tiedä häntä. Mutta minun on huomenna mentävä sorvi kainalossa tietokonehuoltoon ja yritettävä pelastaa oma kirjeenvaihtoni. Minun oma elämäni tarvitsisi sen vielä …

Yliopistoelämää

Kivikaudella palaverissa

Päivä kivikaudella. Oltiin opiskelijoiden ja opejen kans Kierikissä koko päivä. Tutustuttiin Kierikki-keskuksen näyttelyyn ja kivikautiseen kylään. Kirjaimellisesti ”vanhoja tuttuja juttuja”. Mutta aika ajoin niitä sietää käydä katsomassa.

Palautepalaveri pidettiin myös. Kelpo keskustelua. Yksi linjaerimielisyys opiskelijoiden kanssa kuitenkin on edelleen: opiskelijat haluavat kirjallista, henkilökohtaista palautetta kirjatenteistä sähköpostitse mutta mihinkään automaattipalautteeseen opettajat eivät halua ryhtyä. Tästäpä taas keskusteltiin. Yritin olla hiljaa, mutta pari kertaa oli osallistuttava. Keskustelu on hyväksi. Erinomaista on se, että asioista voidaan keskustella kunnioittaen ja kuunnellen toista osapuolta. Keskusteltiin monesta muustakin asiasta.

Luennostani saamien poikkeuksellisen useiden lankettien perusteella uskon, että minun lisäkseni opiskelijatkin ovat oppineet. Molemmin puolin hyvä juttu. Sellainen lämmittää.

Yliopistoelämää

Kevään käännekohdassa

Heräsin aamuneljältä. Ei, ei siihen ollut mitään tarvetta. Ei enää pitäisi olla ylikierroksia töidenkään takia. Sain toimitustyön alla olleen kirjan painoon tänään. Rojekti on ohi. Homma hoidettu. Suoritusmerkintä ansaittu omaan sisäiseen työkalenteriin. Sellaisesta saa hyvän olon. Vieläkin. Tämä vaihe merkitsee myös siirtymistä opetuksesta ja ohjauksesta, byrokratiasta ja papereiden pyörittämisestä hiljalleen tutkimukseen tekoon, artikkelin kanssa ahkerointiin. Voi aamulla kampukselle mennessä jo valita, mitä tekisi ensimmäisenä, eikä vain ryhtyä purkamaan tekemättömien töiden pinoa kiireellisyysjärjestyksessä. Nyt voi pohtia asiota. Voi jäädä höpöttelemään opiskelijoiden kanssa. Laittaa jonkin asian sivuun ja tehdä välillä toista. Tai vaikka lusmuilla. Lusmuilu on välillä hiton mukavaa.

Niitä näitä

Töistä terassille

Piazzan avajaisetPoikkeuksellisesti työpäivä tänään; seminaarilauantai sattui kauniiksi lauantaiksi. Ahdistavan sisälläolon jälkeen kotiin tullessa pehtoori avasi terassikauden: kuohuviini Etelä-Afrikasta oli todella hedelmäinen, kuiva, mutta makoisa.

kuohuva

Lasillisen jälkeen mietin liikuntasuoritusta: pehtoori on jo rullaluistellutkin, minä en rohjennut vielä tänäänkään. Siispä pyörällä jokisuiston kautta kaupunkiin. Kirjakaupasta ajattelin hakea muistiinpanolehtiön ja äitienpäiväkortin. Hainkin. Ja kolme kirjaa! Ihan vaan vahingossa.  Nyt odottaa kolme uutta kirjaa, hienoa. Kohta uppoudun niihin.

Tänä keväänä olen lukenut harvinaisen vähän. Lukupäiväkirja pitäisikin päivittää.  Mutta en nyt. Nyt on muuta.

Niitä näitä

Sananlaskuja

Miksi tänään lounaismurteinen (perniöläinen?) sananlasku

”Et sää lukemal uima voi oppi. Pakko sun o vette mennä.”

kuulostaakaan niin kovin ajankohtaiselta ja viisaalta. Sitäpä sietää miettiä.

Melkein yhtä hyvä on tämä:

”Sää et ikä voi unhotta jos joku o moittinu sunt ilma syytä tai jos joku on kiittäny sunt nii et hänel o ollu syytä”

Yliopistoelämää

Yhteen työpäivään mahtuu paljon!

Työpäivässä vuoristorata. Turhautuminen, ihan ehta kiukku, jonka pidän sisälläni, sitten yhtäkkiä taas into ja usko opetukseen ja sen kehittämiseen, ehkä olinkin oikeassa. Sitten tulee tylsä nonsaleeraaminen, joka koskee. Vieläkö minä annan tuollaisen koskea? Päätän olla välittämättä. ”Kaikkeni yritin, mutta eihän se mihinkään riittänyt…”  🙂

Aukaisen mapin ja tiedostot ja mietin, hitotko minä kaikesta turhasta: ”Teen vain oman suoritukseni”.

Jo rauhallisena pakerran, yksikseni duunaan. Ei huolta. Asiat ovat taas oikeissa mittasuhteissa.

Ja sitten yhden hetken – yllättävänkin pitkäksi venyneen hetken – myötä muistan, miksi työni on mukavaa, mielekästä, miksi se ei aina edes tunnu työltä.  Nyt minä taas muistan – ihmiset ovat työni tärkein ja paras osa. Olleet ja olevat ihmiset.

Ynnämerkkinen tuli tästäkin päivästä.

Valokuvaus

Harrastuksia

Keskiviikkoilta. Eikä ole valokuvauskurssia, enää. Se on finito. Loppu.  Me kurssilaiset ripustimme perjantai-iltana näyttelyn Oulu-opiston aulaan: käykäähän kuun loppuun mennessä katsomassa millaisten ammattilaiskuvaajien seurassa sain keskiviikkoillat harrastaa. Siellä on heidän hienoja otoksiaan. Ja muutama meitsinkin harjoitelma.

Toinenkin harrastukseni tuotos on julkistettu: huhtikuun ruokahaasteen äänestys on menossa. Linkin takaa löytyy monta värikästä reseptiä… Ainakin listan viimeistä ajattelin viikonloppuna kokeilla.

nallikari

Kolmas harrastus vei äsken lenkille Nallikariin. On jo lämmin. Kevät tuntuu, ja oli ihan, ihanan tyven. Hieno ilta. Merenrannassa kävely rauhoitti hieman puhkikuluttaneen työiltapäivän jälkeen. Miten panelistina olo saattoikin niin uuvuttaa? Sekö se vain? Sekö vain uuvutti?

Niitä näitä

Keväthommia

Nythän on niin että meidän parisuhteemme yksi (!!) kummallisuus on se, että ikkunoiden pesu kuuluu miehelleni. Tälle minun kannaltani oivalliselle järjestelylle on historialliset syynsä: kuinkas muutenkaan! Kun erinäisiä vuosikymmeniä sitten muutimme yhteen puolenkymmenen seurusteluvuoden jälkeen, oli ensimmäinen yhteinen kotimme kerrostalon viidennessä kerroksessa. Asunnon edellisten asukkaiden yhteiselo oli päättynyt vaimon putoamiseen keittiön ikkunasta, ikkunoita pestessä vahingossa tai – kuten tuolloin vahvasti huhutiiin – miehen avittaessa putoamista. No piti huhu paikkansa tai ei, mutta oivalsin varsin pian, että tässä olisi loistava peruste jättää ikkunoiden pesu avopuoliskon hommiksi. Eihän selvästikään tiennyt hyvää jos tuossa asunnossa nainen pesi ikkunat!

Kihlattu lupautuikin (muistanette että hän on meistä se siistimpi!) ne eräänä kevätlauantaina pesemään. Minulla oli viikonlopuksi seminaarimatkalle lähtö ja ostin kotiinjäävälle ikkunanpesijälle viinipullon, jottei tälle aivan surkea viikonloppu tulisi. Palatessani reissusta  ikkunat olivat kirkkaat ja avopuolisko ilmoitti, että kyllä tämä järjestely hänelle käy: ostat joka kevät pullon hyvää viiniä niin kyllä hän ne kaksiomme muutamat ikkunat voi pestä.

Kuusi vuotta kaksion ikkunat hoituivat viinipullollisella, minä en pudonnut ikkunasta, järjestin itselleni työpäivän lauantaiksi ja molemmat olimme tyytyväisiä. Sitten muutimme ”maan päälle”, pois kerrostalosta, tähän Rantapellon kotiimme, jossa on eräskin ikkuna. Hieman skeptisesti ajattelin, jotta vieläköhän mies – tuolloin jo siviilisäädyltään aviopuolisoksi vaihtunut – ikkunasouviin viinipullopalkalla suostuu? Mutta jo vain. Kyllä hän niitä aika kauan pesi täälläkin; sittemmin olemme usein saaneet siivoojan ne pesemään.

Tämä ”mies-pesee-ikkunat-viinipullopalkalla” -systeemi herätti aikanaan melkoisesti ihmetystä. Isäni mm. kertoi tyttärensä ja vävynsä erikoisesta järjestelystä seurueessa, jossa oli ollut mukana jo hyvinkin ikääntyneitä naisihmisiä. Yksi näistä oli sitten melkoisen epäillen todennut, jotta tokkopa niistä ikkunoista viinillä puhtaita tuli, –  ”ennen käytettiin etikkaa”.

Tänään pehtoorilla ei ole ollut edes viiniä, ja ikkunat ON puhtaat.

Minäkin sitten koetin kantaa korteni kekoon: pullotin sentään siman. 🙂