Aamulla herätessäni vasta kun uni loppui, kun lepoa oli tarpeeksi ja kun oli oikeasti halu nousta katsomaan, miltä tänään näyttää,
yksikseni Rönkönlammella istuessani, miettiessäni alkaako sataa vai ei (eikä se sitten alkanut),
kurun reunalla kontallani kameraa säätäessäni kuvatessani noita alhaalla olevia ”mitä-lie-ovatkaan?” (kurjenkanervoja?),
istuessani maailman parhaan, koolla pilaamattoman rantasaunamme lauteilla, jossa joskus olimme neljästään koko perhe ja jonne nyt juuri ja juuri kaksistaan pehtoorin kanssa mahduimme,
tuttavien, kullankaivajien, piipahtaessa – kiireettömästi kuitenkin – mökillämme iltapäiväkahvilla,
mökin terassilla selälläni maaten, katsellen pienesti pilkistävää sinistä taivasta,
nuorisonkin mökillä ja töissä viihtyessä,
ruokapöydässä pitkään viipyessä samalla Lapin luonnon vaatiessa vielä ulos, vielä purolle, vielä lähimetsään,
mietin, jotta josko huomenna (jolloin aamuvarhaisella on lähdettävä kohti Oulua) kävelisin työpaikalle ja ilmoittaisin, että kiitos, tämä oli hyvä liki 30-vuotinen pesti, mutta nyt riittää. Sanoisin itseni irti. Ryhtyisin mökkiläiseksi, täyspäiväiseksi reissaajaksi, kokopäiväiseksi kotonaolijaksi. Kirjoittelisen kun kiinnostaa, olisin opettamatta ja hellittäisin hektisestä hullunmyllystä. Ajatus tuntui hyvältä, hiton hyvältä. Kyllähän me pärjättäisiin ilman minun lehtorin liksojani, olenhan minä jo työelämää nähnyt ja yhtä sun toista tehnytkin. Eikö jo riitä?
Mutta mitä minä teen marraskuussa? Kuka kestää minua helmikuussa?
