Niitä näitä

Ei hymyilytä

Tämä tästä nyt enää puuttuikin: antibioottikuuri. Uni- ja allergialääkkeiden coctaililla tässä on toista viikkoa iltaa, aamua aloiteltu ja  nyt on on lisäksi antibioottikuuri. Aamulla oli hammaslääkärissä normi keväthuolto:  tarkastus ja hammaskivenpoisto (hitto, että inhoan sitäkin!). Uskalsin sitten sanoa, että takavasemmalla on vähän juilinut viime aikoina [vähän!?]. – No, eiku röntgenkuva ja kyllähän siellä juurihoidetun hampaan juuressa näyttäisi tulehdus olevan… ”ehkä emme vielä kuitenkaan aukaise?” – No, emme todellakaan! jos lääkekuurilla on mahiksia saada homma talttumaan.

Olen koko aikuisikäni kärsinyt mitä merkillisimmistä purukalusto-ongelmista.  Minulle on tehty kruunuja, siltoja, implantteja, oikomisia, porattu ja paikattu, poistettu hammas ja leikattu viisaudenhampaat, – neljä vuotta sitten vaihdatin kaikki amalgaamit (joita ei ihan vähän ollutkaan) keraamisiin paikkoihin. Suuhuni on tehty remonttia pienen omaisuuden verran: hammaslääkärilläni onkin yksi Oulun komeimmista autoista! Olen ryhtynyt pelkäämään hammaslääkärikäyntejä, – joskus toistakymmentä vuotta sitten olin reipas ja ilmoitin, ettei mitään puudutuksia tarvita, kyllä pienen porauksen kestää. Nyt ilmoitan jo odotushuoneessa, että puudutetaan – ihan sama, mitä on tarkoitus tehdä.  Suunnilleen. Jos antibiootti ei pure tulehdukseen ja hammas on sivusta (!? uusi juttu minullekin!) aukaistava, niin haluan nukutuksen. Absolutely! Ja viikon sääliloman sen jälkeen!

Käytän xylitolia, hammaslankaa, pesen (liikaa?) hampaita, tikutan, ja taas tämmönen! Auts! Ei hymyilytä, ei.

Luettua

Runot

En osaa runoutta. En juuri koskaan osta tai lainaa runokirjoja. En osaa kuluttaa, en käyttää runoja. Vielä vähemmän kirjoittaa. Toisaalta kun kohdalle sattuu runo, josta pidän, jään siihen kiinni. Luen sen monta kertaa, kirjoitan sen itselleni, käsin, paperille, vihkoon. Lahjaksi saadut runokirjat olen lukenut moneen kertaan, sisareni runoja mietin ja makustelen, ihmettelen, ihastelen.

Mutta runoutta en osaa, en osaa harrastaa, harjoittaa sitä sillä lailla kuin muuta kirjallisuutta. Kuitenkin – olen ennenkin huomannut tämän –  on joitakin elämänvaiheita, joissa tarvin runoja. Etsin kirjahyllyistä ne muutamat  runokirjani, etsin niistä jotain, johon samaistua ja jotain, joka kertoo, miltä tuntuu. Etsin jotain, joka selkiyttää ajatukset ja sanoo kauniisti ja järjestyksessä sen, mitä en osaa pukea sanoiksi, en ajatella ajatuksiksi.

Nyt pöydällä on Juicen vanha (1989) hiirenkorville luettu, mieheltä joskus lahjaksi saamani,  runokirja ”iltaisin, kun veneet tulevat kotiin”. Kirjan paras – minusta, minulle paras – runo on aina ollut tämä:

Hyvä on.

Mutta en minä menneisyydessä elä,

vaan unelmat edeltä käsin.

On minussa se vika.

Ennen en ole huomannut tätä, – nyt tämä on merkillisen tärkeä:

On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.

 

Pikku-Tankavaara-_suon-pitkospuut-600x400

Niitä näitä

Pieni juhlapäivä

Tänään on päivä, jolloin minulla ei ole mitään obligatorista. Ei ole kuutiokaupalla multaa portinpielessä kärrättäväksi kuten vuosikausia meillä on toukokuun toisena viikonloppuna tapana ollut. Tänään en ole edes saanut mennä keittiöön. Töitäkään en ole tuonut kotiin. Huusholli on jotensakin päivitetty. Minun ei ole ollut pakko tehdä mitään. Olen vähän huono tämmöisessä.

Pieni juhla

Rullislenkin ja aamusaunan jälkeen lähdin toimekkaana kaupungille. Muka shoppaamaan, mutta enpä kauan jaksanut. Sieltä tullessa vähän kuvasin pihalla ja puutarhassa. Ja taas mietin, ettei multakuormaa? Iltapäivällä ja varsinkin nyt jatkuva sade pistävät nauttimaan siitä, ettei todellakaan ole multaa kärrättäväksi.

Olen lukenut, kutonut, katsonut puolikkaan Batman Kakkosen DVD:ltä. Shampanjaakin minulle on tarjottu ja lahjottukin on… 🙂

Ruokaa odotellessa ja vähän mietteissäni, mennyttä miettien katselin kuvia vuoden takaa…  Mietin kaikenlaista.

Kun tytär kotiutui töistä pääsin valmiiseen ruokapöytään. Pehtoori oli opiskellut Sopranos-keittokirjaa, ja Carmelan miekkakalarullat ja ananaspiiras olivat hyviä. Parasta oli se, että sain vain kävellä valmiiseen pöytään ja että molemmat pennut olivat kotona ja siippa tehnyt sapuskan. Viinit ja lisukkeet pysyivät ruhtinaallisen tarjoilun linjassa.

Nyt väsyttää.

Niitä näitä

Tyyni

Tyyni vesi on hyväksi. Kävimme pehtoorin kans pyörälenkillä. Oli ihana – yllättävän kylmä mutta kaunista. Tulin töistä etuajassa, grillattiin, tehtiin kesäruokaa. Avattiin eteläafrikkalainen viini ja nautiskelimme marinoituja, grillattuja karitsankyljyksiä. Maalaisleipää ja salaattia. Perjantai maistui hyvälle. Istuimme. Kun säätiedotus lupaa huomiseksi sadetta, eikä aamuinen rullislenkki ehkä ole mahdollinen, päätimme lähteä pyöräilemään. Cafe Saarassa toiset viinit nautimme. Kävelimme Stockalle. Ostin takin, jota olen jo kahdesti käynyt sovittamassa, eikä mitään täti-linjaa!  Pidän siitä. Kovasti. Moneksi vuodeksi hyvä takki. Nyt ei vaan sovi lihoa, sehän tässä ostoksessa vähän huolettaa, onko investointi sittenkään pitempiaikainen?

Tyyni

Suhteellisen tyyni. Olokin. On vain odotettava. On elettävä nyt. Näillä ehdoilla. Tässä hetkessä.

Kaiken tämän keskellä tein tänään päätöksen: Ars longa, vita brevis.

Oulu on kaunis kaupunki!

BTW: Oulu on kaunis kaupunki. (klikkaamalla kuvat suurenevat)

Niitä näitä

Hyviä merkkejä

Nukkuminen on täysin yliarvostettua. Varsinkin aamuyöstä nukkuminen. Töissäkin on ennen seitsemää paljon rauhallisempaa kuin päivisin, joten ehdottomasti kannattaa herätä varhain. Hyvin varhain.

Käytin sitten koko pitkän aamupäivän työhuoneeni kevätsiivoukseen. Sopivan ajattelematonta hommaa. Heitin monta mapillista väitös- ja muita kirjoja tehdessä syntyneitä muistiinpanoja, konsepteja ja artikkelikopioita pois. Huomenna tarvin niitä. Ihan varmasti.

Keskiviikkona on vastaanottopäiväni. Opinto-ohjaajana ja tutkielmien tekijöiden opettajana olen keskiviikkoisin ”virallisesti” tavattavissa, – niin kuin en oikeastaan olisi aina! Tänään mielenkiintoisia ja mukavia keskusteluja, keskustelu. Joskus vastaanotolla ei käy ketään … tänään kävi paljon. Kevään merkki sekin.  Hyvä merkki.

Tänään toinenkin hyvä merkki, pieni kipinä…  toivon kipinä.

Niitä näitä

Tuli mieleen

Lapsuuden kotini oli paikassa, jossa oli iso piha, paljon autotalleja ja monia erilaisia varastoja, kattoja kiivettäväksi, tilaa pelata pesuskia. Joskus talvella jäädytettiin pieni luistinkenttäkin, jossa pelattiin lätkää. Pihapiirissä oli  huippuhyviä konkkapiilopaikkoja ja kelpo paikka hypätä hyppyskää. Porukalla tehdyt vanereilla laskettavat mäet keräsivät lähitienoolta kavereita. Tontin reunamille rakennetuissa majoissa kerrottiin syysiltaisin kummitusjuttuja ja kesälomapäivinä syötiin Marie-keksejä ja juotiin Haaparannasta tuotua mehua. 

Miljöö ei ollut erityisen siisti, eikä turvallinen meille penskoille, mutta tekemistä riitti. 60-luvun lapsuudessani naapuruston kaverit olivat melkein kaikki poikia, vai oliko ehkä niin, että pihapiirissämme vain oli enemmän mahdollisuuksia poikamaisille leikeille, peleille ja puuhastelulle kuin tyttöjen touhuille, joten tyttöjä ei sinne paljon tullut? Joka tapauksessa vietin aikaani enimmäkseen isomman tai pienemmän poikasakin kanssa.

Yksi – ehdottomasti kielletty! – sydäntalven kilpailu oli ”kuka-hyppää-korkeimmalta-ja-kauimmas-hankeen”. Rengasvaraston katolta nyt uskalsi loikata kuka vaan, mutta toiseen kerrokseen nousevan liuskan reunalta pomppaaminen vaatikin jo vähän rohkeutta. Vaikeusastetta lisäsi se, että korkeimman kohdan alapuolella hangessa oli piilossa iso betonimöykky, jota piti osata varoa. Ja jo luiskan loppuun asti kiipeäminen vaati seitsemänvuotiaalta melkoisesti rohkeutta – tai änkyryyttä… Ei ollut likalle helppoa antaa periksi poikaporukassa: oli hypättävä. Monta kertaa tuli pudottua ennen kuin oli tarkoituskaan. Mäjähdys hankeen siten, että ilmat pakenee keuhkoista, polvi kolahtaa siihen betoniin, hanki raapii poskiin … itku on kurkussa, mutta et näytä sitä. Eikä itku edes tule, kun henki on salpautunut.