Aurinkoa, liikkumista, pitkiä yöunia ja hyvin syömistä. Siinähän ne hyvän loman ainekset. Tänään täällä ihan kuin millä tahansa lomalla. Nytkin vielä + 6 C, ja auringonsäteet heijastuvat puiden latvoihin. Täällä bonuksena vielä piskuinen saunamme. Kaikki hyvin.
Pitkänäperjantaina kuuluu sataa räntää
Pitkänäperjantaina kuuluu sataa räntää. Ainakin täällä kuuluu. Minä tiedän, minulla on tästä asiasta noin neljännesvuosisadan (hui, kuulostaa aika paljolta, – siis koko ikäni ?? 🙂 ) kokemus. Melkein aina näillä leveysasteilla sataa pitkänäperjantaina räntää, ihan sama mihin aikaan keväästä pääsiäinen sattuu. Jotensakin puolet elämäni pääsiäisistä olen viettänyt näiden tuntureiden katveessa, joten kokemusta on.
Mutta tänään ei ole satanut. Minä olin varautunut sateeseen. Olin varautunut siihen, etten paljon ulkoile, hyvä jos jaksan kunnolla pukeutua. Ja miten on käynyt? Ei ole satanut räntää, ei.
Enimmäkseen ollaan kuitenkin oltu sisällä, varsinkin nuoret. Olen – vihdoin – järjestellyt 8000 kuvan digikuva-arkistojani ja laittanut hyvää (ainakin hyvin valkosipulista!) ruokaa. Sen, että lumitöitä (no vähän sentään satoi tänäänkin) tein ja kaupassa kävin ja ostin nuorille arpoja ”jos-voitatte-minut-on-otettava-mukaan-reissuun” -periaatteella, ikiaikainen täällä voimassa oleva sääntö. No nämä mokomat voittivat 15 euroa ja nyt on sitten lähteminen kylille tuhlaamaan voittorahat ja pelaamaan biljardia… Pitkänäperjantaina…? Ei auta: on etsittävä jotain säällistä ylleen ja lähdettävä.
Kiireetön kiirastorstai
Lumi/räntäsade hillitsee tekemistä. En ole tänään tehnyt oikeastaan mitään. Sellaistakin Lappi voi saada aikaiseksi. Jotta vaan ollaan.
Pehtoori on hiihtänyt, nuoret uurastaneet kun kauppareissun jälkeen jäivät Tunturihotelllille pelaamaan biljardia, sillä aikaa minä samoilin lenkillä. Aivan uusilla reiteillä, huh huh!
Olisko se nyt dvd-elokuvan paikka, vai Scrable nuorison kanssa tai lähtiskö lumitöihin? Kirja, lehti, kudin? Leipoisiko rahkakakun? Järjestelisikö kuvakansioita? Entäs takkatuli ja musiikkia? Hmm… Suuria Valintoja Tehtäväksi!
Valokuvatorstai: Violetti
Valokuvatorstaissa on haasteena hiljaisen viikon väri – violetti. Pääsiäispashassamme on tänä vuonna violettia (mustikkaa). Kuva suurenee (ei välttämättä parane 🙂 ) klikkaamalla ja mustikkapashan ohje on toissapäivän postauksessani.
Kaikille valokuvatorstailaisille aurinkoista ja hyvää pääsiäistä.
Pohjoisen uni
Nukuin kauan, pitkään, keskeytyksettä, levollisesti. Nukuin hyvin vaikka on valoa, vaikka kuu kasvaa koko ajan, on kohta jo täysi.
Täällä öinenkin valo on erilaista kuin kaupungissa; ei ole katuvaloja, eikä muitakaan kaupungin valoja, mutta silti on merkillisesti valoisampaa. Kimmeltävät hanget valaisevat, kuu on kirkkaampi. Tuntuu että ilma on puhtaampi, joten senkin vuoksi näkee ”läpi” paremmin. Pohjoisen valo tuo muistoja, vie murheita. Ja valosta huolimatta täällä nukkuu hyvin. Paremmin kuin missään muualla.
Stressiraja on Napapiirillä. Aamuheräilyt jäävät sen eteläpuolelle. Sen pohjoispuolella voi olla töitä – tällä kertaa niitä mukana hyvin vähän – mutta ne eivät häiritse unta. Täällä uni hellii, uni on lepoa, ei vain välttämätöntä voimavarojen tankkausta.
Eteläinen tuuli helli sekin. Mäessä viihdyin, etelätuuli ahavoitti, siivitti laskemista. Etelätuuli toi myös pehtoorin ja nuoret tänne. Minun on taas opittava antamaan tilaa … Opittava pois itsellisestä, muutaman päivän kestäneestä riippumattomasta elämästäni.
Myötätuulessa tyyntä ja kevyt pasha
Yöllä -20 C. Päivällä – 4 C, aurinko siniseltä taivaalta, täysin tyven, tunturissakin. Tunturissa on harvoin tyven. Tänään oli. Ei voi sanoin kuvata sitä riemua joka on kun rinne on loistokunnossa (olivat viime yönäkin ajaneet kaikki rinteet lumikissalla) eikä mäessä eikä hississäkään palele. Kun voi vaan antaa mennä. Ja antaa auringon ottaa, antaa lihasten tehdä töitä melkein kipeytymiseen asti. Eikä yhtäkkiä muista tai ajattele mitään muuta kuin puhdasta ilmaa ja liikettä, valoa ja vauhtia. Hissijonoja ei ollut, eikä seuraa mäessä, joten laskin jotensakin tauotta reilut kolme tuntia. Se on mun juttu – mäessäolo: minä vaan pidän laskemisesta, – tosin on myönnettävä, että eihän enää jaksa niin kuin joskus hieman nuorempana. Mutta yritin. Ja nautin.
Aamupäivällä valmistelin vähän huomista (nuoripari ja pehtoori kun tulevat tänne) ja pääsiäistä, mm. tein pashan muhimaan. Vanhaa reseptiä soveltelin. Vuosikausia sitten löysin jostain Valion?, Painonvartioiden?, Yhteishyvän?, — enivei jostakin lehdestä reseptin ”Kevyt pasha”. Siihen ei tule ollenkaan voita kuten ”aitoon”, mutta meillä on tätä tykätty syödä . Ei tämäkään niin kovin kevyttä ole, mutta makoisaa. Tällä kertaa jätin pois ohjeeseen kuuluvat 50g mantelirouhetta sillä juniorin tyttöystävä on allerginen niille ja sitten ohjeen desin rusinoita vaihdoin kuivattuihin karpaloihin ja mustikoihin, joita Pirkka-tuotemerkin alla oli paikallisessakin lähikaupassa. Tähän voisi varmaan laittaa kuivattuja mango-, papaija- , yms. hedelmiäkin, mutta nuo pohjoisen marjat tuntuivat minusta nyt passeleilta…
Kevyt pasha (KUVA (klik) tuolla ylempänä, torstain kohdalla)
2 tlk rahkaa (sitruunalla maustettua)
2 dl vispikermaa vaahdotettuna
4 rkl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 dl kuivattuja mustikoita, karpaloita, hedelmiä, sukaattia, rusinoita
( 50 g mantelirouhetta)
Vaahdota kerma, sekoita kaikki aineet. Laita pasha muottiin tai suodatinpaperilla vuorattuun siivilään.
Anna valua vuorokauden tai pari. Pasha säilyy hyvinkin muutamia päiviä kylmässä, jollei nautita pois … 😉
Toinen vielä helpompi pääsiäisjälkiruoka on mämmi, jota voi myös ”modistaa”. Tänään otin ”lavastekuviakin” ruoasta, ja olin oikein tyytyväinen, että naapurimökeillä ei vielä ole pääsiäisenviettäjiä. Satavarmasti olisin lopullisesti saanut oudon leiman: kuljin mämmikippojen ja pikku likööripullon kanssa pitkin mökin hankien reunamia, jotta saisin hyvän valon kuvaan…
Siis mämmiä, vaahdottua kermaa tai Vaniljavispiä ja sitten loraus Amaretto di Saronno -likööriä. Tulee suomalaiskansallisesta pääsiäisherkusta salonkikelpoinen gourmet-jälkkäri. Jopa mämminvieroksujat saattavat innostua. 🙂 Italialainen mantelilikööri kruunaa mämmin. Maistuis varmaan Berlusconillekin!
Hiljaa virtaa Hangasoja
Olin ajatellut viettää täällä retriittini aikana pientä paastoa, tai ainakin soveltaa yksinelävän kevyttä kenttäkeittiötä. Että noudattaisin nämä hiljaisen viikon ensimmäiset päivät naisellista katkarapukasari- ja hernesosekeitto -linjaa – ja ehkä sallisin itselleni lasillisen, pari kuohuviiniä keiton/kasarin kera. Tämänkeväinen paastokin kun on tullut pidettyä, joten riittänee, että nyt tyydyn vain kevyeen paastoversioon …
Ja mitä tein tänään kun tulin neljän tunnin jälkeen mäestä nälkäisenä. Lämmitinkö ensin rantasaunan ja nautin jonkun hedelmän pahimpaan nälkääni? Ei. En todellakaan osannut sellaista hartautta harjoittaa. Eiku chilimakkaraa ja Rasilaisen purjohapankaalta pannulle ja kun ruoka alkoi lämmetä, ruokalusikallinen smetanaa hapankaalin sekaan, ja vielä pieni lusikallinen Dijonin hunajasinappia. Oikein äijäruokaa, eikö? Ja seuraksi kuohuviiniä? Ei vaan siideriä! Eikä mennyt kauankaan kun olin kylläinen. Silti jälkkäriksi vielä iso mukillinen kaakaota ja Kuukkelin savupororieskaa ja juustoa, eikä ihme, että saunanlämmitys alkoi tuntua kovin uuvuttavalle… Siis päiväunille! Maanantaina päikkäreille?! Minä joka en nuku päiväunia suunnilleen KOSKAAN. Kuinka hyvää ne tekivätkään!
Nyt olen jo käynyt saunassakin. Kuinka hyvä olo onkaan: puhdas, levännyt, ulkoillut, kylläinen. Näillä mennään. Hyvä näin. Oikein hyvä.
Retriitin viettoon
”Pohjoisessa laajoilla alueilla aurinkoista”, todettiin säätiedotuksessa. Pitää paikkansa: aurinkoista on.
Aamupäivällä hurautin Rantapellosta Hangasojalle. Ei kauaa mennyt, – ei ollut liikennettä eikä liukasta. Aurinko siniseltä taivaalta koko matkan. Napapiirillä pysähdyin sen verran että vessassa kävin ja ostin matkakahvin. Autolle palatessa hoksin, että kaksi nuorehkoa miestä autoni vieressä katselivat sitä tarkemminkin. Ajattelin, jotta kehtaahan tuota ihailla: semminkin kun pehtoori oli eilen sen minulle huoltanut ja puhtaaksi päältä ja sisältä puleerannut … Aamuauringossa kiilteli kauniisti. Mutta eivätpä nämä auton vieressä notkujat – ainakaan ensi sijaisesti – autoani ihailleet. Kohdalle tullessani kyselivät, että ”ruohoviljelyskö sulla on mukana?” No niinpä. Rairuoholautaset takaikkunalaudalla olivat muka suurikin ihmetyksen aihe. Eihän ne nyt ole vielä edes vihreitä, ituja vasta, – mitä ihmettelemistä niissä muka on! Jo varhaisnuoruudessani olen tottunut matkustamaan pääsiäisenviettoon rairuoholautaset auton takaikkunalla. Äitini ne aina muisti mukaan ottaa: asuntovaunuun tai hotellihuoneeseen piti saada omat pikkuniityt mukaan. Pidän vaan perinteitä yllä!
Mökin pihaan kääntyessä onnen läikähdys: viikko rauhaa ja rentoutumista edessä. Yli kolme kuukautta mennyt edellisestä käynnistä; nyt tuntuu hyvältä täällä. En raskinut ottaa lumilinkoa esiin: se on niin isoääninen ja sotkee. Se heittelee neulasia ja pikkukiviä kimmeltäville hangille, joten kolasin ja lapioin. Meni hyvinkin pari tuntia; puron vedenottopaikalle asti kun väylät putsasin. Tulipahan oltua ulkona, nyt on punaiset posket ja piha siisti. Kuvasinkin. Varmaan puolensataa kuvaa, niiden liittäminen taas vähän ongelmallista. Ehkä värkkäilen vielä illan päälle ja yritän laittaa jonkun …
Hiljainen, hiljaisuuden viikkoni, oma retriittini (kestää keskiviikkoon, jolloin pehtoori ja nuorempi nuoripari tulee tänne) on alkanut hyvin. On vaikea kertoa, kuinka tämä paikka on minulle tärkeä, ei ihan pyhä, mutta hyvä paikka. Nyt olen levollinen.
Lähdön loppukiri
Eilen meni töissä aika myöhään: asiat oli saatava sellaiseen jamaan, että ensi viikon voin tehdä hommia etänä, – tai olla tekemättä töitä ollenkaan. Kelit ratkaisevat, mitä teen 🙂
Kun nuorisokaan ei sitten ollut kotona ruokaa vailla, sain pitkällisen houkuttelun jälkeen (lähdetäänkö kaupunkiin syömään? – lähdetään vaan) pehtoorin suostumaan Istanbuliin. Ruoka oli taas hyvää, niin kuin siellä aina. Ikkunasta katselimme Hulluille päiville kiitäviä ja keltaisten kassien kanssa sieltä palaavia… ei ole mun juttu ne päivät… Tosin Pekingin matka olisi ollut niin halpa, että hetken jo harkitsin jonottamaan lähtemistä. Mutta eipä taideta seuraavaa ulkomaan matkaa Pekingiin tehdä.
Historian opiskelijat – itse asiassa fuksit niistä – järjestävät joka vuosi kevätbakkanaalit. Viinin ja ilon juhlan. Sinne suuntasin Istanbulista. Mennessä mietin: ensimmäisiä olen ollut järjestämässä – keräsimme juhlalla rahaa Kreikan ekskursiota varten – ja siis: ensimmäisistä on 27 vuotta!!! Ehkä puolessa noista kevätkarkeloista olen ollut mukana. Eilen viihdyin melkein puoleen yöhön. Juttua opiskelijoiden kanssa oli yllin kyllin. Hyvä niin.
Eilisen humputtelun takia tälle päivälle on sitten kasaantunut kaikenlaista puuhaa. Rairuohot ja pyykit. Kaupassa käynti (eikä ihan mikä tahansa ”maitoa purkki, pari banaania ja ruisleipä” -piipahdus, vaan sekä kodin että mökin kaappien ”varmuusvarastojen” täydentäminen niin, että kassa jo kysyi, ”oletko varautumassa ydinsodan varalle”. – No en. Tänään on ollut myös Limoncellon ensimmäisen vaiheen työstäminen. Se on niin kaunis keittiön ikkunan edessä, että melkein senkin takia kannattaa tehdä. Linkin takana oma reseptikehitelmäni. Ja kuva. Suosittelen lämpimästi.
Tähän päivään on kuulunut myös joka keväinen ”pikkunarsissit haudalle -käynti”. En ole New Yorkin matkan jälkeen käynyt haudalla. Ensimmäistä kertaa näin pitkä väli. Matka NYCiin oikeasti sai surutyön päätökseen? Vai se että kohta jo viisi vuotta on kulunut?
Nyt olisi pakattava: huomenna lähden aamuvarhaisella kohti pohjoista. Yksin.
”Itätuuli kutsuu mua itään, kesätuuli vetää etelään. Ja siteitä en mitään kestä pitempään, nyt joko lähden tai jään. Tuuliviiri rauhaton… ”
Myötätuuli mielessäin. Tuulestatemmatut tunnelmat huomenna Hangasojalta.
Omat jutut
Bloggaamisessani on taas pienoinen kriisi. Toisaalta olen tullut tästä täysin riippuvaiseksi. Aikanaan, avatessani Lyhyesti-blogini, bloggaamisella oli tarkoitus mm. päästä pitkistä, oman elämäni syövereitä syväluotaavista päiväkirjoista joita olen iät ajat raapustellut. Vatvominen ja vatulointi kirjoittaessani päivieni kulusta alkoi tuntua tarpeettomalta. Muuttaessani tekstintuottamisen yksityisistä päiväkirjoista Tuulestatemmattuihin tilityksiin meni kauan, etten edes kaivannut yksityistä kirjoittamista.
Nyt kuitenkin on ollut parin viikon ajan tarve raapustaa paperille jotain vain itselleni, – ajatusten, tunteiden ja odotusten selkiinnyttämiseksi. Olisi päästävä paperille kommentoimaan ihmisten sanomisia ja tekemisiä; hyvässä ja pahassa. Kirjoittaa toisten tuohduttavista teoista, ilahduttavista ilonläikähdyksistä ja huomenen hyvistä haaveista… haluaisin kirjoittaa taas asioista, jotka on mun omia. Vain mun.
On iltoja, jolloin ei ole oikein minkään vertaa julkaistavaksi kelpaavaa tekstiä. Joskus taas on, – muka sanottavaakin. Ja nousujohteista kehitystä blogissani piipahtelevien määrissä näyttää kuitenkin viime tilinpäätöksessä taas olevan. Sitähän minä täällä ihmeissäni katselen (klikkaamalla suurenee). Näköjään ainakin maaliskuun alun NYCin matkaraportointi toi lukijoita…
Toisaalta webbi-hotellini tila uhkaa taas olla täynnä. Olisi ostettava lisää (kuva)tilaa, tai sitten vihdoin tehtävä www-sivustoni rankemman puoleinen siivous. Tänne blogipuolelle tulee niin helposti laiteltua kuvia, jotka jo vievät tilaa. Valokuvatorstai on kyllä ollut mukava harraste… Toisaalta piipahtelen itse joskus muutamassa blogissa, jotka ovat niin ylivertaisia että nolottaa kuin pientä eläintä tulla tänne omalle tontille.
Olihan tässä taas tälle päivälle… 🙂 Torstaihan on kuitenkin hyvä päivä, eikö? Tässä keväässä keskiviikot on kuitenkin olleet usein parempia kuin torstait…