Muksut mummilassa. Koko päivän, illan ja nyt vielä yökylässä.
Temppurata ulkona, ravintolaleikki sisällä, torilla jätskillä, kauppahallista kalaa, pieni peliaika, aika valtavat annokset ruokaa, jalkkista (Apsu ja Pappa), valokuvausta (palaan huomenna asiaan), ”mennäänkö, mummi, pienelle kävelylle” (Eevis), sauna, iltapala ja ihan hillitöntä naurua, nyt pieni jo nukutettu, ja nyt me muutkin simahtanemme, hankkiudun unille minäkin. Huomenna onnen päivät jatkuvat!
Kuva Festamme rullaverhoon on nyt valittu ja valmis: kahdelle painopalvelulle on lähetetty tarjouspyyntö ja nyt vain odotellaan.
Toissailtana kuvan valitsemista ja ratkaisun tekemistä varten kaipasin mielipiteitä ja näkemyksiä ja latasin jo muokattuja kuvia arvioitavaksi ja kommentoitavaksi.
Ja kiitos! Niitähän tuli, – sekä ääniä parhaan valitsemiseksi että kommentteja ja perusteluja.
Kaikkiaan ääniä annettiin 48 kpl, ja selkeästi yli puolet meni neloskuvalle: Thorigin vanhan kaupungin kapealta kujalta otettu kuva sai eniten (56 %) ääniä.
Takapihan pyykinkuivauskuvaan oli yksi ääneistäneistä viehtynyt: jotenkin minäkin pidän siitä, siinä on juju, se on vähän hauska. Mutta olisi se turhan hassu näkymä ovesta: suoraan ”päin” portaita ja pyykkejä.
Portti ja ovi -kuvasta tykättiin ruusujen, salaperäisyyden, kotoisuuden etc. vuoksi. Totta! Nuo kaikki jutut on siinä kuvassa hyviä, ja kun olin vielä siivonnut photoshopilla kuvaa (jalkakäytävä oli alkuperäisessä kuvassa aika roskainen, postilaatikko heinien peittämä, etc.) niin kelpo kuva sekin on.
Siinä on kuitenkin yksi suuri syy hylkäämiselle, ja se on se, että kun kuvaa olisi kavennettava ja saatava korkeutta lisää (= ”tehtävä taivasta”) portista tuli pahasti rajattu tai sitten porttiolisi vain kuvan alareunassa. Mittasuhteet vähän hassut noin. Tuossa vasemmalla sellaiseksi muokattu.
Rooman rosario (ruusupuutarha), kuva numero 1, oli se, jonka ensin olin jo keväällä tehnyt ja olin jo tilaamassa, mutta kuvan hienoinen epätarkkuus rupesi häiritsemään. Ja kun silloin oltiin juuri lähdössä Kroatiaan, jossa ajattelin löytäväni uuden ”käytävän” tai polun tai portaat tai kylätien tms. tätä projektia varten niin siirsin tilausta myöhemmäksi. Ja Rooman ruusut tulivat siksi hylätyksi.
Vitoskuvasta pidän itse kovasti, siinä on rytmiä, sen värit sopivat oviseinälle, siinä on ”lepo” ja kyllä siinäkin on sitä fiilistä, että ”matka jalkuu… ”. Mutta … ei sittenkään.
Nelosen = kapea, kivitalojen reunustama kuja ja pieni pala sinitaivasta oli omastakin mielestäni näistä viidestä paras. Siinä mittasuhteet olivat sopivat: näyttää kuin ovesta voisi kävellä suoraan tuolle kujalle. Moni muukin tykkäsi siitä, että ”voi kulkea jonnekin”. Mutta kuten Tiina kommentoikin kuva on aika ”kivinen”.
Koska Thorigin päivänä kuvasin ”Stat gradin” (~ vanha kaupunki) kymmeniä kujia ja pikku aukioita, oli kuvia vielä kerran läpi larattavaksi. Ja löytyihän sieltä yksi, josta arvelin voivani muokkailla ehkä tuota nelosta paremman version.
Täysin muokkaamattomana (ns. raw-versio) kuva näytti tältä: vähän kuin vahingonlaukaus.
Lisäsin valoa, laitoin vähän toisesta kuvasta (tämän postauksen otsikkokuvassa on Thorigin alakoulun kuva, josta) bougainvilleä oikealle ja kolmannesta kuvasta ”paremman” taivaan ja oikean reunan talon ylänurkasta otin palan pois!
Ja voila! Tämmöinen siitä tuli!
Kollaasiksehan se meni, mutta mitä se haittaa. Olen kyllä tyytyväinen – ainakin vielä. 😀
Katsotaan miltä sitten näyttää paikallaan.
Äänestys on vielä käynnissä
Onpas blogin sivuilla ollut vilkasta! En muista, mikä artikkeli olisi viimeksi herättänyt niin paljon kommentteja kuin eilinen oviverhopostaus. Ja äänestys! Tähän mennessä klikkauksia on jo 41! Kiitos kovasti mielenkiinnosta ja kommenteista, – mukavaa tämmöinen. Odottelenpa vielä huomiseen ennen kuin kommentoin tulosta ja sitä, mihin täällä päädytään. Joten vielä ehtii äänestämään.
Tämän päivän hommista mainitsemisen arvoista on ruoka. Tein ”vanhoilla” resepteillä, molempia muokkailin vähäsen. Molempien ohjeet ovat postauksessa Kesäpöytään piirakoita.
Vuohenjuusto-kurkku-fenkoli-salaatti ja Västerbottenin piirakka
Laitoin jukurttia tuplasti ja lisäsin yhden ison, happaman omenan (ei retiisejä). Näin salaatti vähän keveni ja raikastui. Ja sopi paremmin varsin rasvaisen, mutta ah, niin hyvän Västerbottenin piiraan kanssa. Siinä en muuttanut muuta kuin että vähänsin juuston määrää. Haaparannassa oli Västerbotten juustoa valmiiksi raastettuna 300 g pusseissa ja sellainen oli jääkaapiissa ja se riitti oikein hyvin. Västerbotten piiras sopii kyllä syksyisiin viikonloppuihinkin. Lasillinen punaviiniä sen kanssa on mitä mainioin makuelämys.
Huopaohdake
Eilisessä ja tämänpäiväisessä artikkelikuvassa on huopaohdakkeita, joita me pentuna sanottiin takiaisiksi. Eihän nuo kukat mihinkään tartu, mutta lehdet ovat aika pistäviä. Nyt tienpientateilla on näitä, ja kun eilen kerran oli oltava hanskat kädessä lenkillä, poimin niitä pyörän tarakalle maljakkoon tuodakseni.
Ja surffailessa tietoa tästä ilmaisesta luonnon ”leikkokukasta”, jollaisia minulla on tapana kesäisin keräillä sieltä sun täältä siten, että keittiön pöydällä on aika usein jonkinlainen luonnon kukkakimppu, löysin tiedon, että ohdakkeista voi tehdä ruokaa! Hortuilua-sivustolla kerrotaan superfoodista, luonnon ”ohdakeparsasta”, näin: ”valmiit ohdake”parsat” voi esimerkiksi kuullottaa kevyesti voissa ja tarjoilla lisukkeena tai vaikkapa paahtoleivän päällä.” Sivulla on ohje miten varret saa kuorituksi ja valmistetuksi. No enpä kyllä tänään sentään lähtenyt ojanpenkkoja kiertelemään ja päivällisohdakkeita keräilemään. Mutta ei sitä tiedä, josko joskus …
Kempeleen vanha kirkko
Kempeleen vanha, kaunis kirkko on yli 300-vuotias. Sitä on remontoitu viitisen vuotta, mutta nyt tämän harvinaisen paanukattoisen tukipilarikirkon entisöinti ja kunnostus on valmis. Se oli pyörälenkkini kohde tänään. (Vain menomatkalla välivillapurero ja sormikkaat olivat tarpeen. 🙂 )
Tukipilarikirkkoja, jollaisia Suomessa on tusinan verran ja niistä neljä täällä Pohjois-Pohjanmaalla (Kempele, Muhos, Utajärvi ja Temmes), on yritetty saada Unicefin maailmanperintökohteeksi, mutta ainakaan vielä näin ei ole tapahtunut. Artikkelissa, jossa tästä hankkeesta kerrottiin, on myös selitetty, millainen alakuvassa näkyvä harvinaiseksi käynyt tukipilarirakennustapa on. Salvomisen taito eli 1600-luvulla Pohjanmaalla vahvana.
Kirkossa on myös kauniit maalaukset: kirkkomaalarit Toppelius ja Granberg ovat molemmat olleet tekemässä seinämaalauksia.
Kempeleen kotiseuturetkeen kannattaa yhdistää kotiseutumuseon pihalla piipahdus, vaikka eväiden kera, kuten minä olen monenakin kesänä tehnyt.
Äänestys rullaverhokuvasta
Oviverho meidän La Festaan on edelleen tilaamatta. Koko ajan löydän/muokkaan lisää vaihtoehtoja, ja vielä yksi on tekeillä.
Olen päätynyt (ehkä) tekemään ja tilaamaan oveen kuvakollaasin. Mutta se on vielä vaiheessa.
Viereisessä kuvassa on 15 vuotta vanha verho, joka on jo haalistunut ja likainen, ja sen paikalle (peittämään näkymän mattotelineelle ja puutarhavajan suuntaan) olen tekemässä (olen ollut jo vuoden!!) uutta. Parempi kuva nykyisestä verhosta on myös täällä.
JOS tämä uusin viritykseni eli kollaasi ei onnistu niin joku näistä. Ehkä.
Laittelenpa tähän esille tähän mennessä työstämäni kuvat.
Kuvien alapuolella, postauksen lopussa on äänestysmahdollisuus…
Vaihtoehtoja on (tällä hetkellä) viisi.
Mikä miellyttää eniten?
Minkä sinä laittaisit tuon vanhan tilalle?
Äänestysklikkaus olisi mukava, ja kommentointi todella ilahduttaisi.
Kaikesta huolimatta lähdin pyörälenkille tänään. Ja pukeuduin lämpimästi. Miksenpä! Heinäkuun toinen, keskikesä, hyvänen aika, pitäähän sitä pukeutua sään mukaan!
Jo aamupäivällä, hakiessani tiettyjä kuvia jatkotuotantoon (onnittelukorteiksi, ehkä pikku tauluiksi, ehkä sinne ja tänne) katselin kuvia reissuilta joskus 2010-luvulta. Ja jäin kokeilemaan Photarin uusia mahiksia. Värkkäilin monta tuntia kuvien parissa. Ja ikävä Italiaan iski taas.
Portovenere.
Portovenereen oli todellakin patikoitava. Ei ollut mikään ”pieni iltapäiväkävely”. Voisin lähteä välittömästi uudelleen.
Niinkuin Rhodokselle ja Mallorcallekin, kesäpatikat Välimeren rantojen maisemissa tuntuisivat nyt ihan mahdottoman hyvälle.
Mutta mehän oltiin ihan vasta reissussa ja Suomessakin on kesä. Toivottavasti taas pian. 🙂
Tämä kaikki sai aikaan sen että etsimme Ylen Areenasta toisen kauden ”Hotelli Portofino” – sarjasta. No ei ensimmäisen jakson katsominen ainakaan helpottanut Italia-kuumetta.
Nojatuolimatkalle Liguriaan pääset tästä: Patikkareissu 20215
Ehkä tämä aamupäivän kuvissa ja elely sai aikaan sen, että oli tehtävä myös merellistä ruokaa: ”Tagliatelle frutti di mare!”
Resepti? – Vaikea kysymys. Raakoja scampeja hain pyörälenkin ohessa Aasia-marketista, sulattelin pari kourallista, tein tomaattisen ja kermaisen kastikkeen, jossa oli aika paljon valkosipulia ja pecorinoa etc. ja sitten paistoin scampit paahdetussa voissa ja lisäsin päälle. Kyllä tällä nälkä lähti. Ja ihan hyvällä mielellä. Mutta eihän se tämmöinenkään Italia-kuumetta laske.
Mutta kyllä tämä taas tästä. Ja eihän ole kuin viikko ja päästään koti-Suomen merellisiin maisemiin.
Lauantaiaamun viileydessä kuului käen kukunta. Ei olla ennen kotipihalla sellaista kuultu. Hyvällehän se sellainen kuulosti. Kuuluisipa huomennakin.
Vielä kun olisi ollut lämmin. Ei ollut. Ei ole ollut koko päivänä.
Euroopan kulttuurikaupunki 2026 Oulu tuntuu lisäävän kaikenlaista hyvää lähitienoon miljooseen, kulttuurimaisemaan ja yllättäviinkin kohteisiin. Yksi pieni osoitus siitä on Höyhtyän ostarin ennestään ankeisiin takaseiniin annettu lupa nuorille taiteilijoille osoittaa taitojaan ja luovuuttaan. Ilolla tällaisia katselee, näihin tutustuu ja tämmöisiä suosii. Juttu graffiteja tehneistä nuorista on täällä.
Mansikoista puheenollen…
Graffitin lisäksi niitä tänäänkin meidän jälkkärinä. Lisäksi eilistä mascarpone-amarettokastiketta/moussea, vähän oman yrttipenkin minttua sekä purutuntumaksi suklaakeksimuruja.
Mascarpone-kastike/mousse
250 g mascarpone-juustoa
2 dl kuohukermaa
3 kananmunaa
6 rkl sokeria
2 rkl Amaretto-mantelilikööriä (tai jokunen tippa kasvasmanteliöljyä)
Amarettoa myydään minipulloissakin, ettei tarvitse isoa yhtä jälkiruokaa
varten ostaa.
Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaaleaksi, ilmavaksi vaahdoksi. Lisää mascarpone.
Seuraavaksi lisää vaahdoksi vatkattu kerma ja lopuksi mausta liköörillä.
(Jos haluat oikein kuohkean ja vähän kevyemmän kastikkeen, etkä moussea,
niin vatkaa myös valkuaiset vaahdoksi
ja sekoita nekin kevyesti käännellen juustomassaan.)
Ja JOS kastiketta/mouseea sattuu jäämään, niin laita loput pakkaseen, seuraavana päivänä tai viikonloppuna on mascarpone-jäädykettä.
Kuvat eivät kerro koko totuutta: niiden oton jälkeen mansikat hukkuivat kastikkeeseen. 🙂
Heinäkuun ensimmäisen sää on yleensä ollut suosiollinen mansikoiden nauttimiselle ulkoilmassa, piknikeille ja kaikelle muulle kesäiselle. Heinäkuun ensimmäinen on äitini syntymäpäivä, hän olisi tänään täyttänyt 93 vuotta. Vuosikausia, vuosikymmeniä aloitin loman heinäkuun ekana, ja vuorovuosina systerin kanssa järjestettiin äidille synttärikekkereitä, – ysikymppiset olivat sitten veljen ja vaimonsa järkkäämät. Tänään vietettiin vain kaksistaan pientä ruokajuhlaa ja kävin tietysti haudalla höpöttelemässä, vähän siivoilemassa roskia, viemässä ruusuja ja muistelemassa menneitä. Hautausmaallakin oli taas hyvin kaunista.
On tasan kaksi vuotta siitä, kun äiti oli viimeistä kertaa ulkona. Olimme pyörätuolilenkillä kaupungilla, kävimme lounaalla ja leivoksilla Letkunpuiston Makiassa, ja toisin kuin vuosia ennen sitä, äiti jaksoi ja halusi kierrellä kaupungissa pitkin poikin. Kolme päivää sen jälkeen hän joutui sairaalaan, eikä paluuta enää ollut. Alkoi evakkomatkan loppusuora…
Tänään alkoi heinäkuu. Kesää on vielä paljon jäljellä!
Eikä siitä ole kuin pikkuisen reilut puolivuosisataa, kun tapasimme ensimmäisen kerran.
Oli oppikouluun pyrkimiskokeet. Ne olivat kaksipäiväiset. Silloin piti pyrkiä oppikouluun, ei lukioon. Eikä pelkkä todistusarvostelu riittänyt, oli oikeasti käytävä kokeissa. 11-vuotiaan tarmolla – ja välinpitämättömyydellä osallistuin. Eikä ollut mitään tajua, pelkoa, toiveita siitä, miten nuo kahden päivän kokeet tulisivat elämääni vaikuttamaan. Olin osallistunut muutaman viikon ajan ”oppikouluun pyrkimiskursseille” – niihinkin liittyy yksi legendaarinen 🙂 tarina, mutta joka tapauksessa, kurssitettuna osallistuin Tuiran Yhteiskoulun pääsykokeisiin, ja minähän pääsin kuin pääsinkin.
Tietysti sekin oli tärkeää. Mutta tärkeämpää oli se, että koulussa oli uusia kavereita. Minä vaihdoin oman kodin lähimmän koulun piiristä kuuden kilometrin päähän (olisihan se lähempänäkin ollut yhteiskoulu, mutta äiti halusi minut pois siitä lähimmästä koulusta 🙂 Syystä että? – kerron ehkä joskus), mikä merkitsi sitä, että oppikouluun ei ollut pyrkimässä yhtäkään tuttua, ei yhtäkään kansakoulun luokkakaveria.
Eikä sitten koulun alkaessakaan ollut entisiä tuttuja.
Mutta jo pääsykokeissa pulpettirivillä takanani (aakkoset? L – N ) istui tyttö, jonka kanssa kesken pääsykoetta ihastelimme ikkunasta näkyviä koiria, jotka läheisellä rinteellä hulmusivat… ääneen niistä puhuimme ja saimme siitä huomautuksenkin.
Keskikoulu käytiin samalla luokalla, viisi vuotta samassa luokassa. Ystävystyttiin. Mutta sitten lukio erotti: kielilinja ja reaalilinja. Ruotsi ja historia. Mutta koulutunteja lukuunottamatta olimme edelleen paljon tekemisissä. Ja lukiossa kävi niin, että meidän poikakaverit olivat keskenään kavereita. Siis liikuttiin paljon yhdessä silloinkin.
Eikä siinä vielä kaikki: A., joka minua vuotta ennen (minähän jäin luokalleni lukiossa) ehti yliopistoon, humanistiseen tiedekuntaan, vinkkasi, että kannattaisi pyrkiä lukemaan historiaa ”siellä kun näyttää olevan mukavan näköistä porukkaa ja sua saattaisi kiinnostaa”. Minähän pyrin. Ja loppu on historiaa. 😀
Tänään oppikoulukaveri puolen vuosisadan takaa oli meillä. Onhan hän Pehtoorinkin koulukaveri: olivat samassa venäjän kielen ryhmässä.
Oli hyvä ilta.
Onhan me toki tavattu tässä lukion jälkeen ennenkin, vuosikymmenten varrella useinkin, mutta kyllä – tässä vaiheessa – todettiin, että tihennämme tapaamisia.
Olkoonkin kliseistä, mutta niin se vain on: on helppo jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.
Merenrannalle. Uimarannalle. Sinnehän se tänään matka vei.
Haukiputaan Meriniemen biitsillä oli sitten viimekesäisen käyntini tehty parannuksia. Siellä on nyt pukukoppi, penkkejä, muutoinkin siistiä rantaa oli siistitty vielä lisää.
Tämän näkymän vieressä viivyin kauan. Onko yksinäinen rannalla istuskelija ollut tarkoituksella valon ja varjon rajalla? Ja kuinka kauniin kuvion puun varjo hiekalle tekikään! Oranssinruskean hiekan ja kimmeltävän meren sekä sinitaivaan värit yhdessä viehättivät.
Entäs tämä?
Olisipa lapsena kodin lähimetsässä joskus tullut vastaan tälläinen puu! Ihan täydellinen majan rakentamista varten. ISON majan! Me teimme pieniä majoja kuusen alaoksien alle, tai sitten majan kaikesta romusta, mitä kodin pihapiirissä olleiden onnikkatallien reunamilla, varastoissa ja takapihoilla oli.
Virpiniemen Meriniemen rannalla ei lisäkseni juuri muita ollut, pari äitiä muksuineen.
Pehtoorin nimpparipäivän aamiaisen (brunssin) katoin melkein ( 🙂 ) yhtä runsaaksi kuin muksuille silloin kun he tänne mummilaan jo aamusella joskus tulevat, mutta lounas oli varsin tavallinen. Paitsi jälkkäri. Nyt kun kaikki muut lienevät tehneet ”Maisemakahvilan raparperipiirakkaa” jo pari kesää, minä leivoin ”viraalihitiksi” nousseen piirakan vasta tänään.
Oman penkin raparperinvarret olivat juuri sopivan solakoita piirakkaan pilkottaviksi. Vuosikausia, tai siis vuosikymmeniä, olen tehnyt kookos-raparperipiirakkaa tai anopin versiota, joka tehdään pullataikinapohjaan. Mutta nyt tämä uusi kyllä syrjäyttää nämä entiset! Maisemakahvilan piirakan tarina ja sen ohje linkkien takana. Vähän jäähtyneenä ja Ingmanin Madagasgarin vaniljajäätelön kanssa oli mehevää ja makoisaa.
Aamusella mietin kovasti, lähtisinkö Turkansaareen vai sittenkin Iihin pyöräretkelle? Lyhyempi (melkein 50 km) vai pidempi (yli 60 km) kierros? Molempiin kun on tapana ainakin kerran kesässä tehdä lenkki.
Ensin oli kuitenkin pestävä pyörä eilisen rankkasateessa pyöräilyn jäljiltä, päätin sitten samalla kastella kukat, ja vähän lakaista sisäpihalla, pyyhkiä ikkunalautoja – vielä on männyn keltaista vähän joka paikassa, mutta olipa kesäaamussa mukava vähän touhuta pihallakin. Sitten Huvilaan nauttimaan päivän kakkoskupillinen kahvia, samalla vähän surffailua, postia, viestejä ja kirjeenvaihtoa. Ja kello olikin jo yksitoista!
Helposti totesin, että eihän minun mikään välttämättömyys ollut – hurjan hienosta kelistä huolimatta – lähteä mihinkään ´kaukomatkalle´ sykkelöimään. Ihan hyvin voin olla lähtemättä ollenkaan! Ja kylläpä se tuntui mukavalle: voin tehdä mitä haluan. Lähdin sitten kuitenkin… Mutta kuljin vain suunnilleen puolet siitä, mitä olin aikonut. Enkä edes minnekään uimaan mennyt, vaikka uikkarit satulalaukussa olivatkin. Tänään tämmöinen tuntui sopivalle. Kotipiha houkutti.
Laittelin meille rakuuna-, ranskankerma-, kesäkurpitsa-, punasipulibroileria. Rakuunaa on yrttipenkeissäni niin paljon, että on koettava keksiä erilaisia käyttötapoja. Tästä tuli hyvää. Kuullottelin vihanneksia öljytilkassa, ruskistin broilerfileet pannussa, sekoitin kaikki keskenään, sekaan vähän kanafondia ja ripaus suolaa. Helppoa ja hyvää. Ranskankerma takasi, ettei tullut liian kevyttä. Hyvää oli. Ensi kerralla yksi ruokallinen rakuunaa vaihtuu kahteen.
Söimme piazzalla – tänään kun ei satanut.
Takautumahuomatus: Tässä nyt näkyy hyvin, kuinka Pehtoorin keväällä maalaamat tuolit ovat kuin uudet.
Toinen juttu, josta keväällä kirjoittelin: maissinjyvistä iloa puutarhaan. Toukokuun alussa laitoin maissinjyviä multaan, ne versoivat ja lähtivät hyvään kasvuun, olivat ainakin 30-senttisiä, ja minusta jo sellaisina ihan riittäviä, mutta Kroatian matkan aikana ja viimeistään mökkireissun aikana ne kärsivät ylenpalttisesta vedestä, niitä kun en ollut siirtänyt sateelta suojaan ja kuitenkin ne oli ”kasteluvastaavien” listaan merkitty. Oma vika. Ei muuta kuin uusi yritys. Nyt olen laittanut uudet pikkupurkilliset. Minusta ne olisivat kauniita juuri noin. Sopivia ainakin tällä viikolla. 🙂
Illansuussa vielä pari tuntia äänikirjan ja neuleen kanssa pihalla.
Oi, että kesä on! 🥰
Kaksi kunnon vesikuuroa tälle päivälle, – aamupäivällä sen vältin, mutta äsken palatessamme kaupungista pizzalta kastuimme aika totaalisesti.
Sateen vuoksi, tai paremminkin ansiosta, kaikkialla tuoksuu hyvälle.
Aamupäivän kuuron jälkeen Ritaharjun ja Aaltokankaan verraten uusilla, oikein kauniilla asuinalueilla kierrellessä syreenit tuoksuivat, lumipalloheisit loistivat pihoilla. Kauniita taloja ja jo aika valmiita pihoja ja puutarhoja. Kuljin ristiin rastiin – matalalla sykkeellä sanoisi joku intourheilija, mutta mie sanoisin, että leppoisaan tahtiin ihaillen, samaan aikaan äänikirjaa kuunnellen.
Teiden varsilla valkoiset apilat ja koiranputket tekevät edelleen pitsisiä reunoja, muutamia lupiinilaikkujakin (lupiinithan ei meidän leveysasteille ole juuri levinneet), ja päivänkakkaroita. Niitä keräilin ja pieni (hyvin pieni) floristi minussa innostui keräilemään niiden kaveriksi kotipihan räystäskiveyksiltä villiorvokkeja. Omat harsokukat ovat kaukana kukinnasta, joten juhannukseksi ostamastani Pirkka-kimpusta riitti näihinkin asetelmiin.
Liki painostavassa ukkoskelissä (mainio tekosyy) en millään viitsinyt ryhtyä ruoanlaittoon, joten pitkästä aikaa kaupungille syömään: Puistolan pizzat maistuivat, vaikka kyllä Saariselän Fieno on nyt meidän ykköspizzaria. 🙂
Menomatkalla yksi kuva Linnansaaren sillan kupeesta: Bike´s Patroll jatkaa pyörien nostoa Oulujoen suistoalueelta. Olenhan usein täällä blogissakin kehuskellut, kuinka Oulu on hyvä pyöräilykaupunki, mutta on asialla kääntöpuolensakin. Varmaan joka viikonloppu joku varastettu pyörä tulee paiskatuksi jonnekin jorpakkoon, jokeen tai suonsilmään. Nyt niitä kalastellaan ylös. Muutakin roinaa nousee mukana.
Pyörävarkaudet ovat jatkuva riesa Oulussa, mutta sama poppoo, joka kalastelee näitä ruostesykkeleitä, on viime syksystä lähtien jäljittänyt varastettuja pyöriä, ja he (tusinan verran vapaaehtoisia) ovat voineet nyt palauttaa 1000 varastettua pyörää takaisin omistajilleen. Idean lanseeraaja ja pääpromoottori on ollut aktiivisena myös Oulun seudulle asettuneiden ukrainalaisten avustamisessa, ja juuri hän roudasi äidin jäämistöstä enimmät huonekalut Nivalaan, jonne monia, monia ukrainalaisperheitä vuosi sitten keväällä pääsi asumaan.
