Reija

Mistä on kesäsunnuntai tehty?

Kesäsunnuntai on tehty pitkien, levollisten yöunien jälkeisestä aamusta, kaurapuurosta mansikoilla.

Kesäsunnuntai on tehty kirjeenvaihdosta aamulla, kymmenistä viesteistä perhechatissä tai erikseen.

Kesäsunnuntai on tehty lämpimästä nurmesta jalkojen alla, kahvimuki kädessä pihalla istumisesta.

Kesäsunnuntaihin kuuluu pyöräily auringonpaisteessa, vasta- ja myötätuulessa, tunne siitä, että kyllä on hyvä, mielenrauhaa koko sunnuntain keskipäivän täydeltä.

Brita-kakun pala, kahvi ja kotiseutumuseon pihapiiri kuuluu kesäsunnuntaihin. (Naapuripöydän aika kailottava- ja isoääniset töistään ja työkavereistaan – ei niin hyvällä puhuvat – naiset tekivät pienen särön idylliin, mutta olivat juuri lähdössä…)

Kesäsunnuntaihin kuuluu ISO lohisalaatti kotipiazzalla. Artesaanipaahtoleipää ja paahdettua voita. Lasilliset roseeta, ja edelleen lämmintä ja aurinkoa.

Kesään kuuluu kesäteatteri. Tänä vuonna se ei ollut tavallinen musiikkikomedia-kohellus, vaan Jukka Puotila -show. Pyöräilimme Hupisaarille iltapäivällä.

Puotilan show kesti kaksi tuntia (- väliaika 20 min.), jonka hän täytti yksinään: hillitöntä yksinpuhelua, imitaatiota, älykästä satiiria, pieniä sympaattisia murusia omastakin elämästään. En muista, milloin olisin nauranut näin paljon. Ja ihaillut jonkun iloa ja älyä tehdä työtään. Poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden ominaispiirteiden, eleiden, puhetavan, sanoittamisen ja kehon kielen imitointi ja hulvaton irvailu olivat ihan hervottomia. Vain muutamia, ja nekin vain pienesti, juttuja jotka eivät ehkä minuun uponneet, mutta toisaalta hänen tapansa (kuka tekee käsikirjoitukset? Puotila itse?) käsitellä vanhenemista (olemme melkein samanikäisiä, hän tosin paljon ikäistään nuoremman ja, reippaamman näköinen)) kolahtivat kympillä. Olen entistä enemmän Puotila-fani!

Hänellä oli show´ssaan edelleen monia Paavo Väyrys -juttuja ja -imitaatioita, ja hän totesikin, että ”Väyrynen on tuonut minulle paljon töitä”. Voisin sanoa melkein saman.

Ja huom! jo Väyrynen on todennut, että minä olen Puotila-fani.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lainaus postauksestani 19.1.2010: Paikallishistoria ja Väyrynen (koko postaus täällä)

Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta [jota siis olin kirjoittanut ja toimittanut eräänkin vuoden].

No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: ”Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?”

Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: ”ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…)

Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: ”Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ”

No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.

Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä Pehtoori, jolta PV kysyy: ”Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee Pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää, että häntä sanotaan ´emännäksi´.

Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa Keminmaassa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, ”jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”. 🙂

Ja tämä oli jo viime vuosituhannen puolella (1997).

Niitä näitä

Palautumista

Vaikka kotoa on pois vain vajaan viikon, on kaikenmoista asettautumista ja järjestelyä, joiden parissa meni aamupäivä. Jolloin myös korjailin ja täydensin edellisten päivien postauksia. Vähän lisää kuviakin liittelin niihin, nyt mm. mummulastanikin kuva, joka näytti jossain välissä pudonneen pois.

Pyöräilyvajetta oli aika lailla, joten pyörähdin Virpiniemen kautta Haukiputaalle ja vielä Takkurannan kautta takaisin. Tekipä hyvää. 🙂

Ja sitten iltapäivän puolella siistitty piha oli hyvä syy huudella naapuri tien toiselta puolen kuohuviinille. Siinä päivittelimme kuulumiset perusteellisemmin kuin mitä tulee vain satunnaisesti pihalta toiselle huudeltua. Ja kyllä sen verran hurjaa on poliittinen myllerrys, että olihan sitäkin sivuttava. Mutta parissa tunnissa saimme asiat käsiteltyä ja maailmaa parannettua.

Kaikkinensa sellainen palautumispäivä on tänään ollut.

Niitä näitä

Lomailua kotimaassa

Olemme kotona.

Tuntuu siltä kuin olisimme olleet reissussa ainakin viikon, olimme viisi päivää ja neljä yötä. Kilometrejä kertyi lähes 2000. Matkakertomuksen täydennyksenä palaan vielä aika erikoisiin, aika hienoihin ja aika erilaisiin majapaikkoihin, jotka jokainen tekivät reissustamme omalla tavallaan uniikin ja mieliinpainuvan.

Yksi yö Mäntässä, seuraavat kaksi Mathildedalissa ja viimeinen Vaasassa.

ArtHotel Honkahovi, Mänttä

Mäntässä majapaikkana oli 1930-luvulla rakennettu funkkis-hotelli, Mathildedahlin ruukkikylässä vanha junakontti ja Vaasassa ihan ”oma” satavuotias Airbnb-mökki melkein keskellä kaupunkia. Kolme kovin erilaista majoitusvaihtoehtoa, – enkä kadu mitään! 😀 Kaikki olivat sijainniltaan, viihtyvyydeltään, tarkoituksenmukaisuudeltaan enemmän kuin hyviä. Aika lailla tavallisesta poikkeavan lomareissumme antia osaltaan olivat nämä majapaikat.

Kiitos (Tiina) täällä blogissa saamani vinkin, maanantaina ajelimme Mäntän keskustaan, ja siellä Art Hotel Honkahoviin. Paikka ja miljöö [järvenranta!!!], arkkitehtuuri ja pienen hotellin ”mennyt maailma” tekivät paikasta poikkeuksellisen, mieleenpainuvan, ainakin meille ainutlaatuisen – kaukana Scandicit ja Sokos-hotellit!

Nyt yöpyminenkin oli osa Mäntän taidekokemusta. Ja kyllä se ranta – pieni viivähdys tyvenellä rannalla sekä illalla että aamulla – oli hieno. Kaksi asiaa, jotka muutoin hienossa hotellissa häiritsivät olivat ensinnäkin likaiset ikkunat! Varsinkin aamiais-ravintolasalin koko seinän kokoinen näkymä järvelle olisi ollut todella hieno, jos ikkuna ei olisi ollut niin likainen. Oikeasti tosi likainen. Kuvassa ei onneksi näy.

Ja toinen – yllätyksellinen – juttu oli se, että meillä oli yhteinen wc/kylppäri naapurihuoneen kanssa. Alla olevassa kuvassa huoneestamme näkyy kylppäri, josta ovi naapurihuoneeseen.

Oli sen verran hieno majapaikka, ettei moista olisi uskonut, – varsinkaan kun tästä ei ollut tietoa etukäteen.

Noh, ei tullut mitään ongelmia, eikä todellakaan ole maailmoja kaatava juttu (nimimerkillä retkeilumajoissa yhteishuoneissa vuosikymmenien varrella usein majoittunut) mutta kun oli kuitenkin aika luksuspaikka, ja hinta sen mukainen. Tässä hotellissa poikkeuksellisen hyvää oli sijainti ja persoonallisuus, historian havinaa.

Mathildedal, Salo

Seuraavat kaksi yötä majoituimme Mathildedalin Ruukkikylässä, Perniössä – vain seitsemän kilometriä mummulani mailta. Mathildedal ja Teijon kansallispuisto on vilahdellut somessa ja lehdissä monta kertaa viimeisten vuosien varrella, ja se on kuulostanut tutustumisen arvoiselta paikalta. Sinne siis. Siellä on paljon. Se paljon isompi alue kuin odotin. Se on rustiikkinen, rento. Siellä on mukavia putiikkeja, kolme hyvää ravintolaa (joista kahdessa söimme ja olimme oikeinkin tyytyväisiä, kolmannessa kävimme ”yhillä” ja iltapäivämusisointi ravintolan (Terho) takapihalla oli mieluista.

Siellä ei kovin paljon ole hotellihuoneita eikä majoitusmahdollisuuksia, mutta onnistuinpa aika myöhään heränneenä saamaan meille peruutuspaikkoina kaksi yötä kontissa.

Siellä on kuusi juna/laivakonteista tehtyjä ”hotellihuonetta”, jotka on nostettu entisen ruukki/teollisuushallin katolle. Meidän oli tuo keskimmäinen. Alla oleva kuva on melkein ulko-ovelta, oikealle jää pieni vessa ja suihku. Hyvin mahduimme.

Eihän tilaa ollut turhaa, ei luksusta, ei arkkitehtoonisesti hienoja ratkaisuja, mutta ihan kompakti yösija, jossa oli tavattoman hyvä hengittää ja jossa ei naapurikontin tai muutkaan äänet (olisiko niitä siellä ruukkikylässä ollutkaan?) kuuluneet.

Yllä keskimmäinen ovi meidän, ja alla meidän ”etupiha” ja alapihalla oli alpakoita. Jotenkin symppiksiä otuksia, joista ei lähtenyt mitään ääntä, siis ei häiriötä.

Ruukkialueella on paljon pieniä ja kuvauksellisia, vähän rustikkisia, romanttisia yksityiskohtia. Paljon katseltavaa, kuljettavaa, – kesäteatterikin olisi ollut, mutta me istuimme mieluummin merenrannalla ja käveskelimme ruukkikylässä.

Ja se on merenrannalla! Siinä on pienvenesatama, siinä on kaksi rannalla olevaa ravintolaa ja siinä vieressä on Teijon kansallispuisto, jonne oli tarkoitus mennä jossain välissä pienelle patikalle, mutta… Meillähän meni kotiseuturetkillä, hautausmailla, evakkokoteja ja kouluja etsiessä, saaristossa ajellessa niin paljon aikaa, ettei retkeilylle jäänyt aikaa. Ei ole mahdoton ajatus, että joskus toiste.

Mökkimajoitus Vaasan keskustassa

Ja sitten viime yönä taas erilainen yöpymispaikka. AirBnB -kokemuksia meillä ei ole moniakaan, mutta tämä tuntui ehdottomasti paremmalta kuin joku ketjuhotelli. Melkein Vaasan keskustassa, pienessä satavuotiaassa mökissä oli hyvä majoittua. Mathildedalin kontin jälkeen tilaa oli valtavasti! Kaksi huonetta, kaksi parvea, pieni keittiö, vessa suihkuineen.

Pönttöuuni ja ilmastointilaite. Kaikki siistiä ja kaikki tarpeellinen. Olisi voinut kokkailla, asustella vaikka vähän laajemmallakin perhekunnalla, mutta silti varsin edullisesti.

Ihan ehdottomasti hyvä oli tämä.

Kaikki kolme ihan eri ”sarjoissa”, kaikki kolme hyviä, just sopivia tälle reissulle.

Hyvä reissu oli. Kaikin puolin. Kaikin.

(Kansikuva Kokkolan Neristanista, jossa tulomatkalla kävimme luonasvohveleilla Museon pihapiirin Vohvelikahvilassa. Sitäkin voimme suositella. Kuten Neristanissa jaloittelua muutenkin. Sielläkin olemme joskus aiemmin kotimaanmatkailleet. Lähelläkin voi olla jotain hyvin viehättävää.)

Historiaa

Perniö – Vaasa – lievää laskua…

Meidän lomareissu jatkui tänä aamuna Mathildedahlista Perniön kautta Vaasaan.

Nautittuamme jälleen lautasellisen paikallisten tuottajien herkkuja ja hyvää kahvia, olimme jo ennen yhdeksää etsimässä vielä muutamia rasteja, jotka olin toivonut näkeväni ja kokevani tällä muistojen matkalla. Nostalgiaa ja menneen maailman juttuja, vanhempien elämänpolkuja vielä vähän kulkien.

Ajelimme Nurkkilan kylässä peltoteitä, joista yksi vie Kirakanjärven rannalle. Siellä kävin lapsena kesälomareissulla uimassa, ja siellä on käyty muutaman kerran aikuisiässäkin, – aikana ennen lapsia, – ja tänään.

Kirakanjärvi on jotenkin sellainen lapsuuden muisto, jolla on kultaiset reunukset. Siihen liittyy vain kaikkea hyvää. Oli iloa ja onni sinne tänäänkin löytää. Käydä aamupulahduksella.

Nuo kalliot! Sellaisia äiti aina kaipasi. Niistä hän puhui silloinkin kun hankki Lapista mökkiä itselleen, Hangasojan rantaankin hän sellaisia kaipasi. Kalliorannoista minäkin pidän. Paljon. Ei ole vain elämänpiirissä sellaisia ollut muualla kuin Perniön mummulassa! 🙂

[Tuolla on minun mummulani, Perniön Nurkkilassa.
Tai siis oli. Nyt siellä asuvat ei-sukulaiset,
jotka ovat kyllä serkkujen kautta ilmoittaneet,
että siellä saa tulla käymään milloin vain,
mutta eipä ollut tarvetta mennä vieraiden kotiin. Tyydyin kuvailemaan kaukaa.]

Perniön Ylönkylän koulun ohi ajeltiin jo tiistaina, jolloin tulimme Perniöön, mutta halusin vielä kuvan siitä, jotta voin liittää myös reissun muistoalbumiin: se on juuri se paikka, johon tuulelaiset kesällä 1941 toisella evakkomatkallaan tulivat ja josta heidät Särkisaloon siirrettiin.

Ja tietääkseni isäni – joka ei koskaan saanut kansakoulun päästötodistusta* – kävi jatkoluokkia tässä koulussa, joka on noin kolmen kilometrin päässä hänen kotitalostaan. Varsinaisen kansakoulun isä kävi Nurkkilan kansakoulussa, joka sekin tällä reissulla löydettiin.

[*Sota-aikana nuoret miehet/pojat (isä rippikouluiässä saivat jättää oppivelvollisuuden suorittamatta jos menivät töihin. Isä meni, eikä päästötodistusta tullut.]

Näiden jälkeen kohti Saloa, Auraa, Huittista, Kurikkaa … ja lopulta Vaasaan. Haluttiin mennä uutta reittiä. Varsinais-Suomen jälkeen Pohjanmaalla oli jotenkin vaisua, mikä ehkä johtui myös siitä, että reissun kohokohdat oli jo koettu, siitä, että oli pilvistä, toki edelleen liki helteistä, mutta ”nyt vain palaillaan kotiin” -fiilis. Vähän sellainen henkinen lässähdys.

Useinkin on ajettu onnikalla tai omalla autolla, kyydissä tai itse Turku – Oulu väliä, mutta nyt olin päättänyt, että turistellaan päivä Vaasassa, eikä hoppuilla kotiin.

Kaksi edellistä yöpymispaikkaa olivat aivan huippuja, uniikkeja ja sellainen meillä on täällä Vaasassakin.

Tämän kadun varrella, viimeinen noista keltaisista taloista oikealla alhaalla on tämä meidän mökki. Kerron kuvien kera kaikista näistä kolmesta majapaikasta paljon lisää, kunhan kotiudumme.

Tullessa kävimme tutustumassa Vanhaan Vaasaan.

Sitten majoittauduimme airBnB-mökkiin, hetken huilaus ja lähdimme kiertelemään meille tuntemattomaan Vaasan keskustaan ja syömään! Kiitos saamamme vinkin – ymmärsimme kävellä rantaan: Hjem! Kolmas ilta peräkkäin kun söin version saaristolaislautasesta. Ei tänään ihan Mathildedalin ravintoloiden veroista, mutta kiitettävää kylläkin. Hieno päätösillallinen tälle lomallemme.

Huomenaamulla kotiin. Hyvillä mielin, paljon eläneenä, muistaneena, oppineena, muistavana.

Paljosta kiitollisena.

Historiaa

Matka menneeseen – Attu ja Särkisalo

Matildedalin ruukkikylän aamu oli hiljainen, meri tyyni, kaunis, lämmin kesäpäivä alkoi istuskellen tovin venesatamassa, liittäessä kuvia eiliseen postaukseen. Meidän rautakontin seinät kun eivät 4G-verkkoon liittymistä mahdollistaneet, joten postaaminen melkoista räpeltämistä.

Olimme ilmoittaneet hotellin respassa, että puoliyhdeksän olisi meille hyvä aamiaisaika. Hotellin kahvilassa oli meille oma paikka varattuna ja saimme eteemme lautasellisen, kauniisti ”pleitattuna” monenlaisia, paljolti paikallisten tuottajien herkkuja. Oli siinä ”valmitteks laitettua murenaa”, kuten isäni olisi sanonut. [”murena” ~ ruoka, välipala, huikopala]

Kaikki oli hirmuhyvää, tuoretta, raikasta, ja miljöö ja palvelu miellyttävää. Pehtoori sai vielä kaurapuuroa mustikkahillolla. Tämän kaiken hyvän jälkeen olimme valmiita päivän saaristokierrokselle.

Kävimme vielä sitä ennen Perniön kappelihautausmaalla, papan ja mummun haudalla olen käynyt edellisen kerran – joskus, mutta ei minkäänlaista muistikuvaa, milloin. Mutta tänä aamuna kävimme. Mietitytti tietysti moni asia…

[Perniön papan ja mummun ja tädin haudalla, – isäni vanhemmat ja sisar]

Sitten jatkui äidin evakkomatkan seurailu. Toiveenani on pitkään ollut ajella ja kulkea Turun saaristossa, Saaristomeren luonnonpuistoossa, ja tänään sinne pääsin.

Ja Atusta löysimme kartanon mailta, jotka ovat edelleen viljelyksessä ja yksityisessä omistuksessa, äidin evakkokodin. Sitähän olimme tulleet hakemaan.

Koiviston Koivusaaresta 30.11.1939 lähtenyt Tuulen perhe oli ehtinyt asua Oriveden Längelmävedellä ja Elimäen Koskistossa, kunnes kevättalvella 1941 oli siirryttävä uuteen paikkaan, aina vain kauemmas Karjalasta. Evakkojuna vei Varsinais-Suomeen, Turun saaristoon Atun saarelle.

Pätkiä Äidin evakkomatka -kirjastani:

Kun kevättalvella 1941 sodalle ei näkynyt loppua, oli karjalaisen siirtoväen taas lähdettävä. Kymi jäi taakse, matka jatkui yhä kauemmas länteen. Suurin osa Koiviston maalaiskunnan siirtoväestä sijoitettiin Turun ympäristön kuntiin: Tuulten evakkotaival vei Turun saaristoon, Paraisille Attuun.

Äiti muisteli näin:

”Silloin meidät kaikki vietiin Paraisille Attuun, jossa asuttiin Atun kartanon mailla saaressa. Me asuttiin asuinkartanossa, joka oli tehty muonamiehille ja rengeille. Olin silloin 11-vuotias.”

Kevätlukukauden 1941 loppupuolella äiti jatkoi koulunkäyntiä Atussa; opintokirjan mukaan ensimmäinen koulupäivä siellä oli 16.4.1941.

”Kesällä oltiin ulkona, ongittiin, kerättiin ojan pientareilta heinää lehmälle. Saaren satamassa olivat Väinämöinen ja Lemminkäinen. Ne sotalaivat, joiden kannelta me hypittiin uimaan.

Keväällä 1942 perheen isä vapautettiin työvelvoitteesta iän ja sairauden vuoksi. Hän tuli Attuun Sallasta, jossa oli ollut työvelvollisena rakentamassa korsuja ja parakkeja saksalaisille. Kotiin pääsy oli tietysti helpotus, mutta tavattoman ikävää ja erityisesti elannon hankinnan kannalta vaikeaa oli se, että hän oli joutunut jättämään kaikki työkalunsa Sallaan. Uusia työkaluja kun ei sodan aikana saanut mistään. Perheensä luo hän sentään pääsi; Atussa ei tuolloin ollut enää muita kuin mamma ja kuopus P.

Isommat tytöt ja perheen ainoa poika olivat Helsingissä, ja äiti ja sisarensa Tanskassa. Tanskaan lähtöpäätöksestä äiti kertoi näin:

”Koko ajan jutut velloivat, evakoiden kesken oli paljon juttuja ja huhuja, pelkoa ja huolta, joten ei ihme, että lapsia lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin ja Tanskaan. Olin itse koululla innokkaana ilmoittautumassa.”

Atun kartano kuuluu Valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin, joka on poikkeuksellinen kartanotalouden ja siihen liittyneen teollisuustoiminnan muovaama historiallinen ympäristö, joka sijaitsee noin 10 km pitkällä Attumaan saarella.

Saaren etelärannalla sijainnut suursaha on purettu, mutta kartanon ympäristössä on säilynyt sahan työväestölle rakennetut kaksi kookasta kaksikerroksista työväenkasarmia, Storgård ja Grankulla, ja toisessa niistä oli Tuulen perheen evakkokoti vuosina 1941–1943.

[Toisessa kerroksessa oli tuulelaisilla yksi huone kotinaan. Sieltä kesällä 1943 paluu Koivistolle.]

Pehtoorin kanssa me ajelimme myös saaren eteläiseen kärkeen: Paraisten Portti -ravintolan terassilla sorbetti riitti lounaaksi oikein hyvin.

Istuskelimme, katselimme veneliikennettä, paikallisten, turisten ja veneilijöiden kulkua merellä. Ihailimme kallioisia rantoja meren kimmellystä. Merkillinen rauha mielessä.

Meidän paluumatka Perniöön kulki Kemiön kautta. Ja sieltä sitten Särkisaloon, joka sekin oli äidin evakkomatkan kotipaikka, ja sinne hän jäi sodan jälkeen asumaankin.

Äiti palasi syyskesällä 1943 Tanskasta suoraan Koivistolle, jonne osa perheestä oli jo välirauhan aikana palannut, mutta …

Kesäkuussa 1944 koti oli jälleen pienellä varoitusajalla jätettävä. Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella alkoi 9.6.1944, ja siviiliväestön evakuointi Karjalasta pantiin toimeen kiireesti. Jo seuraavan päivän iltana annettiin evakuointia koskevat määräykset ja viisi päivää myöhemmin tuli lopullinen lähtömääräys.

Evakkomatka Koiviston Koivusaaresta ja sen Ingertilän kylästä alkoi kaksi päivää sen jälkeen, kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Kannaksella, sillä Koiviston maalaiskunta (ja siis myös saari) kuului ensimmäiseen evakuointivyöhykkeeseen.

Toisin kuin talvisodan alkaessa Suomessa oli toisella kerralla evakuointisuunnitelma tehtynä ja jokaiselle kunnalle oli nimetty oma ensisijoitusalueensa Kanta-Suomessa. Koivistolaisille määrätyt sijoituspaikat olivat Lounais-Suomessa: Karuna, Kisko, Västanfjärd, Särkisalo, Angelniemi, Dragsfjärd ja Perniö.

Seuraavassa hajanaisia muistoja toisen evakkakomatkan alkuvaiheista:

Vihdoinkin se tuli, koko kevät oli pelätty, evakuointikäsky – kauniina kesäaamuna 10.6.1944. Siitä se alkoi. Koko saaren porukka lähti samalla kyydillä. Ensimmäinen yö me oltiin Johanneksessa.

– Vihdoin pääsimme tavalliseen kuorma-autoon ja taival pääsi jatkumaan. Silloin oli sateista ja tiet olivat kauheassa kunnossa, eläimiä, sotilaita ja meitä evakuoitavia oli tiet täynnä. Seisoimme auton lavalla kääriytyneinä ruskeisiin paperisäkkeihin, jotka olivat jaloissamme märkinä renkaina, kun saavuimme perille.

Kuorma-autokyyti kesti monta yötä ja päivää. Välillä satoi, paleli, ja perillä olikin sitten (taas) kurkkupaise/angina.

”Kanttura” [= Lotta-lehmä] vietiin ensin junalle, mutta juuri silloin tuli pommi, eikä juna päässytkään lähtemään, ja kaikki karjakin lähti maanteitse kohti Lounais-Suomea. Kuljettiin Johanneksen, Viipurin, Nuijamaan kautta Lauritsalan yhteiskoululle Lappeenrantaan. Seuraavana aamuna aikaisin tuli määräys mennä asemalla härkävaunuun. Siitä lähdimme sitten kohti Länsi-Suomea ajan kanssa. Toinen evakkomatka Koivistolta vei Särkisaloon.

Tätini kertoi: ”Lauritsalasta lähdimme kohti Länsi-Suomea ajan kanssa. Siellä me löysimme itsemme Ylönkylän koululta [Perniöstä]. Me saimme sellaisen evakkopaikan kuin Aster. Se oli ihana paikka asua, mutta kas kun ei ollut tilaa lehmälle eikä mammalle työpaikkaa, niin me, mamma, R. [= äitini], S. ja minä, muutimme Finbyhyn.”

Särkisaloa kutsutaan Finbyksi, mutta Finby on myös yksi kylä Särkisalon Isoluodossa. Vielä 1960-luvulla Särkisaloon kuljettiin meriteitse lossilla Kaukasalon ja Isoluodon välisen salmen yli. Kaukasalon rannassa oli Kaapelin kauppa, jossa äiti oli töissä 1940-luvun lopun ja vielä 1950-luvun alkuvuosinakin. Förby, jossa on Särkisalon satama, on saaren toisella laidalla, seitsemän kilometrin päässä Finbystä.

[Tässä Finnbyn kartanon päärakennus, jossa sodan aikana asuivat perheen nuoret aikuiset, Ella ja Helmer. Ella muutti sodan jälkeen Ouluun, jossa he saivat miehensä kanssa neljä poikaa. Nuorimpien kanssa muistan pelanneeni koronaa ja Monopolia. 🙂 Äitini asui äitinsä ja kahden sisarensa kanssa tämän pikku kartanon piharakennuksessa, jota ei enää pihapiirissä näkynyt.]

Finbyhyn asettumisesta äidin muistoissa tällaisia asioita:

Isä oli kuollut edellisenä syksynä, veli oli rintamalla ja kaksi isosiskoa Helsingissä töissä. Koivisto-kaljuunalla Finbyhyn tuli myöhemmin koivistolaisten evakkojen vaatteet ja jotain irtaimistoa, mitä kenelläkään ei ollut paljoa.

Se kantturakin tuli sitten myöhemmin. Se tuli aikanaan Förbyn laituriin, ja mamma kävi monta kertaa kävellen sitä satamassa odottamassa ja etsimässä. Kun Lottakin vihdoin Särkisaloon saatiin, mamma teki sille kartanon puuceehen navetan.

Särkisalossa äitini pääsi jatkamaan koulunkäyntiä ja Särkisalossa hän oli jo rippikouluikäinen.

Rippikirkko oli 1700-luvun lopun puurakenteinen pieni kirkko, joka oli lähellä kotia. Sunnuntaiaamuisin sen kellojen soitto kuului selvästi ja kauniisti kotiin.

Kirkon edustalla silmiimme sattui äidin hyvän ystävän hautakivikin; E. oli minun hoitajana Oulussa kun vanhemmat kesällä 1959 tekivät myöhästyneen hää/työmatkan Pariisiin.

Nuoruusvuosiin Särkisalossa kuului elämäntaipaleen isoja muutoksia: koulutaipaleen loppuunsaattaminen, rippikoulu, työpaikan saaminen Kaapelin kaupassa. Noita vuosia äiti muisteli:

”En ollut mukana missään yhdistystoiminnassa, mutta siellä Meripirtillä olin. Särkisalossa oli sellainen seurojentalo siinä kaupan lähellä, sodan jälkeen rakennettu Meripirtti. Siellä pidin puffettia, – piti hommata nakkeja ja limpparia, kaupalta tuotiin. Ja tanssien aikana pääsi sitten myös pyörähtelemään. Silloin naurettiin paljon.”

Ja näinä aikoina äiti kohtasi Särkisalon kaupalla ja Meripirtillä isäni, joka oli jo silloin Särkisalon linjoilla töissä. Ja loppu on historiaa… 🙂

[Tässä Särkisalon Linjan vanhat tallit. Tuossa firmassa isäni aloitti rahastajana, asentaja, kuljettajana, ajojärjestelijänä. Ja riiasi äitiä. Tuolta hän lähti Ouluun 1955.]

~~~~~~~~~~~~~

Yllä selitettynä, miksi sinne menimme ja miksi oli tärkeää löytää Meripirtti, Kaapelin vanha kauppa, Finbyn kartano, Särkisalon kirkko ja koulu. Ja myös Särkisalon linjojen tallit. Ja käydä vielä Särkisalon saaren toisessa päässä, josta mummuni haki evakkomatkalla olleen Lotta-lehmän! Ja jossa minä parikymmentä vuotta myöhemmin olin äidin parhaan nuoruuden kaverin (Eilan) tyttären kanssa uimassa ja hyppimässä uimahyppytornista.

Ja tänään anno domini 2023 helteisen heinäkuun keskiviikkona, kun olimme kävelemässä siinä, missä oli Kaapelin kauppa, jossa äiti oli puolenkymmentä vuotta enemmän vähemmän töissä ja asumassa, ja josta isäni hänet hoksasi, ja josta riiaus alkoi, näin kuvista ja muista tiedonmuruista tutun oloisen miehen: rohkenin tervehtimään ja kyllä!

Hän oli toinen niistä veljeksistä, joiden lapsenlikkana äitini välillä oli!!! Hän vielä neuvoi meille reitin äidin rippikirkon ja Finbyn kartanon maille. Oi, että. Niin hyvä kohtaaminen.

[Tässä äiti oikealla, ja pieni poika on kauppiaspariskunnan poika, jonka veljen tapasimme tänään. Ja juuri tällä paikalla on nyt hänen kesäasuntonsa. Kaupasta on tullut entiseen lossirantaan näin hieno kakkoskoti (alakuva), jonka puiden katveessa on vanha kaupan varasto, ja siellä äiti asui 1940-luvun lopulla ja kesätöissä ollessaan vielä 1950-luvulla.]

Oli niin hieno päivä, eikä aurinkoinen meri ja Turun saaristo, lapsuuteni mummulan maisemat, 60-luvun lapsuuden kesälomiin palaaminen olleet ainoa syy päivän hienoon, koskettavaankin antiin.

Olen niin kiitollinen tästä päivästä. Olen niin hyvillä mielin, että tänne tultiin ja että kaikki meni hyvin, että Pehtoori oli mukana, hakemassa, kiinnostunut hänkin vaikkei mitään omaa sukuhistoriaansa täällä olekaan.

Ja illansuussa oli hyvä palata Mathildedahliin. Tästä ruukkikylästä, sen näkemisen ja kokemisen arvoisista jutuista on niin paljon kerrottavaa, mutta teen sen joko huomenna matkalla Vaasaan tai perjantaiehtoolla kotoa käsin. Lyhyesti voin vain todeta, että on ehdottomasti käymisen väärti, tämäkin.

Mutta nyt vielä viivähdän ajatuksissani Perniön, Atun ja Särkisalon maisemissa, kokemuksissa, omani ja vanhempieni.

Historiaa

Vanhempien ja isovanhempien ”mailla”

Johdantona tämän ja huomisenkin postauksiin – yksi syy tämänvuotisen kesälomamatkamme suuntautumiseen juuri näille seuduille on ollut ”paluu juurille”. Tai enemmänkin se, että vuosi sitten kirjoittaessa äidin biografiaa harmittelin paljon, että äiti ei aiemmin ollut suostunut ”kunnolla” kertomaan evakkomatkastaan, matkoistaan.

Toisaalta olin iloinen, että onneksi itse muistin niin paljon mummulareissulta Perniöön ja samalla Särkisaloon. Siis halusin tällä reissulla jatkaa äidin evakkomatkalla kulkemista paitsi kirjoittaen, myös kulkien.

Jo marraskuussa kävin Elimäellä Koskisten meijerin naapurissa, jonne äiti ja osa perheestään heti talvisodan sytyttyä joutui evakkomatkallaan. Kun kevättalvella 1940 oli selvää, että paluuta Karjalaan, paluuta Koivistolle ei olisi, siirrettiin karjalaista väestöä lännemmäs, kauemmas sotatoimialueelta.

Talvella 1940 heidät siirrettiin Oriveden Längelmävedelle, jonka ohi tänään ajoimme. Tarkkaa sijaintia äidin silloisesta evakkopaikasta en tiedä, mutta samoilla seuduilla on oltu tänäänkin. Ja sieltä äidin evakkomatka jatkui vuoden päästä Turun saaristoon: Paraisille. Siitä ja äidin toisesta evakkomatkasta Perniöön ja Särkisaloon sitten huomenna, jolloin meidänkin matka jatkuu niillä seuduilla.

~~~~~~~~~~~~

Tänään aamiainen Mäntässä Art Hotel Honkahovin ravintolasalissa.

Ei sittenkään aamu-uinnille; Mätäsjärven pinnalla ihan reilusti sinilevää. 🙂

Matka Oriveden ja Kangasalan, Valkeakosken, Nuutajärven ja Forssan kautta Saloon ja edelleen Perniöön.

Ensimmäinen stoppi Kangasalan Mobilia-automuseolla. Kahvila ja museo. Ranta, aurinko, vanhat autot ja kirjoitetut, ajetut ja eletyt työtkin mielessä kiertelimme tovin. Matka jatkui pikkuteitä pitkin kohti Varsinais-Suomea. Kangasala – Orivesi -väli oli oikein hieno, metsäisiä, mutkaisia, mäkisiä teitä ja sitten laajoja peltoaukeita, silmänkantamattomiin viljavia peltoja. Ja Liuksialan kartano ja sinne johtava kilometrin mittainen koivukuja. Olipa mukava ja iloinen yllätys nähdä ne!

Lounastauolle poikkesimme Nuutajärven lasiyhteisöön. Minulle riitti Minetti-jäätelön chili-appelsiinisuklaajäätelö ja pieni ostos lasikirppikseltä: mökille pieni punainen piristys. Ja siellä lasinäyttelyssä samojen taiteilijoiden töitä, joita näimme lauantaina Oulun Pikisaaressa. Edelleen pidimme sellaisista hyvin paljon.

Sitten Salon kautta Perniöön. Perniö on isäni synnyinkunta, minun lapsuuteni mummulan paikka. Ensimmäiseksi kirkolle. Perniön keskiaikainen (1400-luvulta) kivikirkko on Pyhän Laurin kirkko, – ja tiedättehän se (San Lorenzo = Pyhä Lauri) on meille tärkeä pyhimys.

Sitä paitsi, kirkko on todella, todella kaunis. Se tuo luottamusta (700 v. paikallaan, arvokkaana, turvana). Hautausmaalla kiersimme, harmittelin, ettei ollut kukkia Karjalaan jääneiden muistokivelle.

Tänne tuli paljon Karjalan siirtoväkeä, paljon. Ja monilla jäi Karjalaan omiaan… Kuten minunkin pappani, – ehkä huomenna vien kynttilän tai kukan, – ainakin muistan.

Kirkolta ajelimme Ylönkylän kautta Matildedahliin. Onhan tämä mahdottoman hieno paikka. Täällä me ollaan nyt pari yötä. Minulla olisi paljon kuviakin päivän kulusta, mutta eipä niiden liittäminen nyt jostain syystä onnistu.

Yritän aamusella, huomenna.

Soisin teidän kaikkien ne näkevän…

[Edit seuraavana aamuna: kuvat liitetty. 😀 ]

Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Kesälomamatkailua koti-Suomessa

Kesälomatkalle jonnekin Keski-Suomeen…

Oulu on monin tavoin mieluisa, rakas, kaunis kotikaupunki, mutta siinä on yksi huono puoli: se sijaitsee syrjässä silloin, kun on lähdössä lentäen ulkomaille, koska on lähes aina mentävä ensin Helsinkiin ja silloin kun haluaa matkailla kotimaassa, – varsinkin eteläisemmässä Suomessa, koska ensin on ajeltava Jyväskylään (tai Kokkolaan) ennen kuin pääsee lähellekään toivottuja kohteita. Oulu – Jyväskylä (tai Pihtipudas) väli on tyyyyyyylssääääää. Onneksi tiellä ei aina ole sentään ruuhkaista, ei ainakaan tänään.

Emmekä ajelleet ihan Jyväskylään asti, vaan Viitasaarelta poikkesimme sivuun nelostieltä. Pieni nähtävyyskierros Viitasaarelle, joka on järvisijaintinsa aina ollut minusta mukavan oloinen paikka. Kahvipaikaksi emme kelpuuttaneet ABC:tä, vaan lähdimme nousemaan kohti näköalapaikkaa, jossa viittojen mukaan piti olla myös kahvila. Olikin, mutta aukeaisi vasta puoleltapäivin.

Katselimme kauniit Savivuoren maisemat ja laskettelurinteen, sellainenkin Viitasaarella!! ja jatkoimme matkaa. Mennään kahville jonnekin etelämmäs. Ja Karstulassa näimme kyltin jossa luki ”Wanhat Wehkeet” – automuseo ja kahvila.

Poikkesimme reitiltä muutaman kilometrin ja siinä oli meille kahvipaikka, vaihtui kyllä jätskitötteröiksi ja museokäynniksi. Noh, molemmathan ovat mieluisia: jätski ja vanhat autot (ja muu ihan suunnaton määrä museokamaa, paljon pyöriä, koneita, radioita, ja paljon kaikkea arjen historiaa… ).

Pieni museoihminen minussa kyllä vähän kärsi kaikesta sekamelskasta, eikä siis millään muotoa edukkaasta esillepanosta, mutta olihan siellä paljon mielenkiintoista ja nostalgista. Ja oikeastaan tämän reissun ”teemaan” liittyvääkin.

Matka jatkui Keuruulle – ennen kokematon paikka. Olipa viehättävä. Pysäköimme kahden kirkon väliin, konditorian viereen.

Nyt sitä kahvia! Meille riitti kahvi, lasi vettä, poropiirakka ja täytetty croissant = 9 €. Olemme pois turistirysistä. Ja sitten kirkkoon. 1700-luvun puolivälissä rakennettu, paanukattoinen puukirkko oli varsin viehättävä, samoin kuin ympäröivä kirkkotarha.

Siellä muutama mielenkiintoinen hauta, palaan kotosalla asiaan.

Kuinka kauniisti kesäiltapäivän valo siivilöityi sakastin pöydälle.

Matka jatkui leppoisasti pikkuteitä kohti Mänttää.

Majoituimme, ja lähdimme kävellen Joenniemelle, Göran museoon, jossa kävimme kesällä 2020. Nyt kovin erilaisin tunnoin, nytkin siellä oli heinoa. Lorna Simpsonin teokset olivat jotenkin ”isoja”. Serlachius-museot!

Serlachius-museoiden Göraniin kävelimme hotellilta, samoin paluumatka kävellen. ”Lemmenpolkua” kuljimme, hämmästelimme itikattomuutta, nautimme lämmöstä, tyvenen järvenselän vilahdellessa polun varrella, tepastelukin oli hyväksi päivän autossa istumisen jälkeen.

Oli aika lähteä syömään.

Kolme vuotta sitten näillä seuduilla kulkiessamme löysimme Vuorenmajan, joka silloin oli kiinni. Tänään ei!!

Toissapäivänä tein kotosalla Tarte flambeeta, joka Rheinin itäpuolella (tai siis Saksassa tunnetaan nimellä flammen küchen) ja Mäntässä tuttavallisesti ”flammi”. Sehän meitä houkutti, ja sekin että Vuoristomaja on profiloitunut myös viinitupana. Eikä turhaan.

Siellä on poikkeuksellisen paljon viinejä laseittain, eikä mitä tahansa viinejä, vaan huolella valittuja. Lämmin suositus, semminkin kun paikka on mielettömän upealla paikalla ja ravintola on oikein mukavan näköinen, alppimaja. Ja flammi, viinilasillinen ja tarjoilu olivat vähintäänkin odotuksia vastaavia!

Ja missäkö asumme? Minähän tässä joku viikko sitten täällä blogissa kyselin vinkkejä majapaikoista Keski-Suomessa, – ja täällä olemme!! Kuvassa meidän ranta!! Myös kansikuvassa meidän Art Hotel Honkahovin rannalta kuva.

Olemme ArtHotel Honkahovissa! Ei mikä tahansa ketjuhotellin bunkka.

Kyllä täällä kelpaa.

Tässä funkishienostelussa jotain Kekkoslandian tunnelmaa, mutta onpahan väljää, hiljaista, tyylikästä, rauhallista, ainutlaatuista… Ja biitsi. Meillä on ranta. Ehkä aamulla olen uimassa. 🙂

(semminkin kun nyt KOLMANNELLA kerralla sain tämän postauksen valmiiksi ja lähetetyksi. … )

Huomiseen, matka jatkuu huomenna Lounais-Suomeen, ja sääkin suosinee. On hyvä.

Niitä näitä Puutarhahommia

Kotipihalla

Lähes koko päivä kotipihalla. Aamupäivällä parin tunnin pyörälenkillä mutta muutoin ihan pihalla.

Vähän puutarhurointia, kasvimaan kunnostusta, lakaisua. luutuamistakin ja kaiken kastelua kunnolla. Pehtoori leikkasi nurmen ja sitten oli hyvä iltapäiväauringossa syödä ja suunnitella tulevan viikon ohjelmaa.

Kesän toinen lomareissu tehdään kotimaassa: huomenna ajellaan Mänttään – ja perjantai-illaksi takaisin kotipihalle. Kyllä täälläkin kelpaisi, mutta mukava on lähteäkin.

Läppäri ja kamera on jo pakattu, joten tervetuloa matkalle mukaan blogin välityksellä.

Ja vinkkejä matkan varrelle otetaan mielellään vastaan.

Isovanhemmuus Reseptit Ruoka ja viini Viini

Hengen ja ruumiin ravintoa

Jos kesään kuuluvat museot, taidenäyttelyt, mansikat, yhdessäolo läheisten kanssa, leppoisa oleilu, rose-kuohuva, hyvä ruoka ja sateeton sää, niin tänään on kaikki kesän tunnusmerkit täytetty.

Pienet – tai ei Apsu enää niin ”pieni” ole – tulivat vielä aamupäivällä iloksemme. Ja pitämässä liikkeessä.

Myöhäisen brunssin jälkeen päätimme pienen pohdinnan jälkeen suunnata torille – sittenkin. Josko pelipaitakauppias tänään olisi paikalla. Jee! Kyllä!

Entäs mihin sitte? – Liikennepuisto lauantaina kiinni, mitä en vieläkään voi ymmärtää… Ja sittenhän me keksittiinkin! Se Lasikesä 2023-näyttely Pikisaaressa! Ja kyllä olivat lapsetkin tohkeissaan: Eepi varsinkin! Ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, teokselta toiselle, – ja minunhan olisi pitänyt pysyä vauhdissaan mukana. 😀

Luulenpa, että käyn toistamiseen, yksikseni, ihan eri silmin katsomassa todella kiinnostavia, helposti ihastuttavia, erilaisia, ajatuksella tehtyjä lasitaideteoksia.

Teokselta toiselle kameran kanssa kuljin: ”Mummi, tuu kattoon”. Luonnollisesti tämä oli Eepin lemppari.

Viimeksi eilen Potna-Pekan kyydissä Pikisaaren läpi mennessä, Merimiehenkotimuseon ohi ajellessa ja siitä kertoessani, muksut totesivat ”mennään sinne joskus” ja ”milloin sinne mennään” … ja tänäänhän se oli hyvä sinnekin poiketa.

Kyllä olin hiljaa mielessäni aika iloinen, kun hoksasin, etten ole heille museokammoa luonut, vaikka on vuosien varrella humputtelupäivinä ja muutenkin monissa, monissa museoissa kuljettu ja monta kertaa.

Varsinkin Apsu oli taas innostunut: varsinkin Pikisaari/Oulu ennen/nyt kuvat ja videoesitys kiinnostivat kovasti, jopa niin paljon, että vielä mummilaan palatessa etsittiin netistä lisää tietoa mm. Oulun Pammauksesta. Ja olipa mukava näyttää Eevikselle rukki ja kehrättyä lampaan villaa kun sellaisesta oli juuri eilen ollut puhe. … Vain museokaupan nekut olivat pettymys.

Puolenpäivän jälkeen oli taas aika heipata, vähän halatakin. Pian taas nähdään.

~~~~~~~~~~~~~~

Tein ehkä parasta tarte flambeeta ikinä. Siis oma tekemänä parasta. Ihan sama vanha ohje, mutta uudehko uuni, jossa on ”pizza-paistoasetus” ja tein pohjan todella huolella, vaivasin ainakin sen 10 minuuttia. Taikina sai nousta aika kauan kun kävin lenkillä etc. ja tuloksena ohut, rapea pohja.

Tåytteet enimmäkseen ”mitä kaapista sattuu löytymään”, – tällä kertaa juustoa tavallista enemmän, sekä mozzarella- että emmental-raastetta, mutta ei hillittömän paljoa.

Alsacen Pinot Noir- viini olisi ollut tälle ehkä paras mahdollinen makupari, mutta kun sitä ei nyt ollut saatavilla, niin avattiin Les Carabènes Pinot Noir. Sehän sopi oikeinkin hyvin.

Viineistä puheenollen. Koska etiketissä lukee ”Limited Edition” niin ehkä kannattaa olla ajoissa hankkimassa: onhan tämä ehdottomasti löytö. Codorniu on tuttu, tunnettu ja taattu cava-tuottaja, jolta on nyt tullut Alkoon rose, joka kyllä kannattaa kesän vielä jatkuessa nauttia. Classico Rosada maksaa 13 €. Jääkylmänä kauniina kesäpäivänä, tai iltana. Yhdessä ruoan kanssa, tai ehkä ilman. Joka tapauksessa. 🙂

Isovanhemmuus Oulu

Messi-paita missattu, mutta paljon muuta hyvää

Kotiin laskeutui iltapäivällä hiljaisuus, kun Juniori pääsi töistä ja tuli hakemaan muksut, jotka olivat olleet ensimmäistä kertaa, yhdessä, ilman vanhempia mummilassa yötä.

Eilinen päivä vietettiin yhdessä, ja tänään aamupalapöydässä, kun oli nukuttu pitkät 11 tunnin unet, oli päivä ladattu täyteen ohjelmaa. Ainakin jos oli uskominen lapsia. Minusta toiveet ja aikeet täyttäisivät yhden viikon, — mutta kun hiljalleen (Eevis osaa joutilaisuuden luontojaan, Apsu on isänsä kaltainen hätähousu, tai ainakin valmis touhuamaan ja tekemään koko ajan, keskeytyksettä, jotain) lähdimme liikkeelle, alkoi vauhti tasaantua.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Vihdoin – jo viime kesänä oli tätä suunniteltu – lähdimme Potnapekka ajelulle. Apsu on meidän kanssa ollut kerran aiemmin, Eepi ei. Oikeastaan vähän häpeä juttu: semminkin kun koko Potnapekka, ja sen tuominen Ouluun ja liikennöinnin aloittaminen joskus 1990-luvun alussa, oli isäni idea ja aikaansaannos. Mikä kerrottiin muksuillekin tänään; pieni pala sukuhistoriaa eteenpäin näinkin.

Ja kyllä olivat täpinöissään, eivät niinkään historiasta, vaikka kyllä vähän kummastelivat sitäkin, mutta ennen kaikkea siitä, että Potnapekka sai ajella jalkakäytävillä ja että kuljettaja teki liikenneympyrässä ylimääräisiä kierroksia, siitä että mentiin siltojen alta ja suihkujen vierestä. Useassa kohtaa nähtiin kotikaupunkia ihan uudesta perspektiivistä.

Enin uuden näkeminen helpottui jo tällä. Mutta torille ja Halliin halusivat tänäänkin, etupäässä mansikat silmissä. Ja Apsu oli jo eilen halunnut Messi-jalkapallopaidan nähdessään sen torikauppiaan rekissä.

Emme eilen ostaneet, kunhan totesimme, että olisi tienattava ainakin osa paidan hinnasta, säästettävä tai käytettävä aiemmin saamiaan parinkympin kesälomarahoja —

Iltasella Apsu sitten halusi taas otettavan kuvia, kun hän torjuu maalissa jalkapalloa Papan kanssa pelatessaan. Lupasin ottaa kuvia, ja siinä vähän mietittiin, että Messi-paita olisi sittenkin ollut hyvä näihin kuviin ja muutenkin. Siinä sitten kehittelimme ajatuksen, että josko kummitäti (Tyär) ja miehensä, isi ja R. ja me isovanhemmat tekisimme sponssisopimuksen Apsun kanssa ja muutamia kuvia vastaan keräisimme rahat paitaa varten. Futaaja innostui, ja toisin kuin tavallista, antoi ja halusi kuvia otettavan aika kauan. Eevis haki pikkukameran ja niinpä me käytimme ainakin tunnin pihalla: pojat pelaten ja me tytöt kuvaten. Sillä seurauksella että muistikortilla oli 180 kuvaa! Minulla moottoriperä kamerassa lauloi kuin parhaallakin urheilukuvaajalla. Ja neuvottelut sponssaajien kanssa alkoivat.

Tänään sitten eurot olivat kasassa, me torille pelipaitakojulle – ja!? – Ainoa koju koko torilla, jossa ei ollutkaan myyjiä! Me kaikki neljä olimme pettyneitä. 🙁

Käytiin vielä puisto-piknikillä syömässä eväitä ja sitten Kivisydämen (Eevis on kovin viehtynyt Oulun parkkihalliin) ja Valkean ruokakaupan kautta palasimme mummilaan.

Lempiruoka (tortilloja) ja jälkkäriksi laatikollinen mansikoita, Nutella-purkki ja Apsun itse vispaama kermavaahto veivät pettymyksen Messi-paidasta. Neljästään istuimme ruokapöydässä, tortillat hupenivat ja yhtäkkiä Eevis totesi: ”Minä oon ollut ihan hiljaa!” – Sitähän me ihmettelimme. 😀 Se kun ei ole kovin tavallista.

Onneksi hiljaisuus loppui ja pulputus pöydässä jatkui…

Illansuussa, ukkosen jälkeen, kaksin pihalla. Ei sääskiä, kesä, ihailtiin päivällä auenneita pioneja, nautimme home-made Aperol Spritzit.

Jollen tietäisi supisuomalaista sanontaa ”Kel onni on, se onnen kätkeköön!” niin saattaisin sanoa jotain…