Eikä siitä ole kuin pikkuisen reilut puolivuosisataa, kun tapasimme ensimmäisen kerran.
Oli oppikouluun pyrkimiskokeet. Ne olivat kaksipäiväiset. Silloin piti pyrkiä oppikouluun, ei lukioon. Eikä pelkkä todistusarvostelu riittänyt, oli oikeasti käytävä kokeissa. 11-vuotiaan tarmolla – ja välinpitämättömyydellä osallistuin. Eikä ollut mitään tajua, pelkoa, toiveita siitä, miten nuo kahden päivän kokeet tulisivat elämääni vaikuttamaan. Olin osallistunut muutaman viikon ajan ”oppikouluun pyrkimiskursseille” – niihinkin liittyy yksi legendaarinen 🙂 tarina, mutta joka tapauksessa, kurssitettuna osallistuin Tuiran Yhteiskoulun pääsykokeisiin, ja minähän pääsin kuin pääsinkin.
Tietysti sekin oli tärkeää. Mutta tärkeämpää oli se, että koulussa oli uusia kavereita. Minä vaihdoin oman kodin lähimmän koulun piiristä kuuden kilometrin päähän (olisihan se lähempänäkin ollut yhteiskoulu, mutta äiti halusi minut pois siitä lähimmästä koulusta 🙂 Syystä että? – kerron ehkä joskus), mikä merkitsi sitä, että oppikouluun ei ollut pyrkimässä yhtäkään tuttua, ei yhtäkään kansakoulun luokkakaveria.
Eikä sitten koulun alkaessakaan ollut entisiä tuttuja.
Mutta jo pääsykokeissa pulpettirivillä takanani (aakkoset? L – N ) istui tyttö, jonka kanssa kesken pääsykoetta ihastelimme ikkunasta näkyviä koiria, jotka läheisellä rinteellä hulmusivat… ääneen niistä puhuimme ja saimme siitä huomautuksenkin.
Keskikoulu käytiin samalla luokalla, viisi vuotta samassa luokassa. Ystävystyttiin. Mutta sitten lukio erotti: kielilinja ja reaalilinja. Ruotsi ja historia. Mutta koulutunteja lukuunottamatta olimme edelleen paljon tekemisissä. Ja lukiossa kävi niin, että meidän poikakaverit olivat keskenään kavereita. Siis liikuttiin paljon yhdessä silloinkin.
Eikä siinä vielä kaikki: A., joka minua vuotta ennen (minähän jäin luokalleni lukiossa) ehti yliopistoon, humanistiseen tiedekuntaan, vinkkasi, että kannattaisi pyrkiä lukemaan historiaa ”siellä kun näyttää olevan mukavan näköistä porukkaa ja sua saattaisi kiinnostaa”. Minähän pyrin. Ja loppu on historiaa. 😀
Tänään oppikoulukaveri puolen vuosisadan takaa oli meillä. Onhan hän Pehtoorinkin koulukaveri: olivat samassa venäjän kielen ryhmässä.
Oli hyvä ilta.
Onhan me toki tavattu tässä lukion jälkeen ennenkin, vuosikymmenten varrella useinkin, mutta kyllä – tässä vaiheessa – todettiin, että tihennämme tapaamisia.
Olkoonkin kliseistä, mutta niin se vain on: on helppo jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.
Mukava muistelo…. veikkaanpa että olet alarivissä keskimmäinen tyttö punavalkoruutuisessa puserossa ? ( taas hiuksista päätellen )
Tällä kertaa et veikannut oikein, vaikka aika lähelle menikin. Eturivin K. ja minut sotkettiin kyllä tuolloinkin – juurikin hiusten vuoksi. Minullakin on kuvassa keittioruutuinen (ne olivat silloin ”muotia”) paita, mutta olen ylempänä aika äimistynyt ilme kasvoilla. Aika paljon teiniangstia kuvassa kaikkinensa on: oltiin keskikoulun nelosella tuossa kuvassa.
Tuosta oppikouluun pyrkimisestä oli meillä viime kesänä Lemposten mökillä puhetta, Ilkka ei muistanut, että sinne tosiaankin piti käydä erikseen kokeissa:) Piti ihan kooklettaa, että saatiin asiaan selvyys..
Kaikkia maailmanmenon ja koulumaailman muutoksia ei kyllä jaksakaan muistaa. Itselle tulee montaa kertaa mieleen kummallisena se kaikki armeijamainen jonottaminen ja asennossa seisominen jota kansakoulussa vielä oli. JOKA IKISELTÄ välitunnilta luokkiin mentiin jonottamalla pihalla ulko-oven edessä: luokkien tytöt ja pojat pituujärjestykssä jonoissa, välituntivalvojaope tarkasti rivit ja suorin rivi pääse ekana sisälle. Ja kaikki muu sellainen…