Ajatella että siitä on jo 30 vuotta. Kolmekymmentä!
Täälläkin yksi muisto ja kuva tuosta päivästä.
Kenties kerran vihille käydä saamme, kenties kerran olet rinnallain.
Että onko juhlittu? No tietysti. Senhän me osaamme.
Heti töistä tullessa nautimme lasilliset samppanjaa ja sitten pehtoori hiillosti siikaa, ja nyt on minun vuoroni lähteä keittiöön: pullataikinapohjaan tehty mustikkapiirakka on 30-vuotishääpäivämenun jälkiruoka. Kuumana, kylmän maidon kera.
Elämä on. 😉
Elokuun lämmin ja aurinkoinen päivä tuli vietettyä sisällä Lasaretissa tiedekunnan Missä mennään -tilaisuudessa. Pitkä päivä, paljon asiaa. Strategioita ja visioita.
Ja iltapäivän (pitkäksi) lopuksi koulutusrehtorin jokavuotiset madonluvut, mutta. .. Onhan se myönnettävä, että hän on kuitenkin aika usein oikeassa, oikeassa muissakin asioissa kuin siinä, että Humanistinen tiedekunta tekee tulosta, pärjää hyvin yliopiston ja kansallisen tason vertailussa, että meillä tehdään töitä. Tuntuu että joka vuosi hänellä on uusi kehitysprojekti, että kehittäminen kohdistuu johonkin tiettyyn asiaan. No mikäpä siinä.
Mutta se, mikä on tavattoman hauskaa, liki huvittavaa, välillä melkein ärsyttävää ja jotenkin ihailtavaa on ison aikuisen miehen innostus ja intohimo työhönsä, asiaansa, tilastoihinsa, näkemyksiinsä. Asiansa ja ideoidensa esittämisestä ei draivia puutu.
Niillä eväillä sitten taas kohti uutta lukukautta, jossa meitsillä vähän uudenlaisiakin haasteita. Aika laillakin. 🙂
Illan kuitenkin olen käyttänyt – yllätys, yllätys – viikonlopun kuvamateriaalin työstämiseen Paistinkääntäjien sivuille. Ja tulipa äsken kysely yhdestä aiemmin ottamastani Paistinkääntäjä-kuvasta kansainväliseen julkaisuun – okei: ehkäpä voin suostua… 😉
Ja Tampereen kuvista on muutama tännekin vielä laitettava.
Ensinnäkin tämä: juuri tätä mieltä olin tänä aamuna töihin lähtiessä!
Ja sitten tämmöinen oli yhden tamperelaisen kodinkoneliikkeen ikkunassa. Muistanette kesäkisan vaikeimman kysymyksen? Tässä vastaava imuri ehkä vähän uudempi ja isompi, mutta muutoin hyvin samankaltainen.
Tampereen kapituli-iltoina postaukseni ovat olleet kovin lyhyet, niin nyt sitten koko raportti Tamperradasta eli San Sebastian Tampereella.
Yli neljäsataa paistinkääntäjää kokintakeissa aurinkoisessa perjantai-illassa Keskustorilla.
Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.
(seurueen miehet pitivät tehtävänään huolehtia;
että minustakin on joku kuva, mitä ei kyllä yleensä tapahdu,
enkä niin välitäkkään… :))
Tämä oli samalla meidän 30-vuotishääpäiväviikonloppu (tiistaina varsinaisesti) ja näin vakavina juhlaviikonloppua aloittelimme :).
Tuttujen tervehtimistä, halauksia, kuvia, kuohuviiniäkin jostain järjestyi.
Meille kerrottiin San Sebastianin Tamporrada-perinteestä, josta idea tähän kapitulin oli saatu. Kun kello lähestyi kahdeksaa, alkoi marssi kohti Tampereen kauppahallia.
|
Tampereesta San Sebastian, kokkitakit kaikille, marssi Kauppahalliin, baskikeittiön herkut — kerrassaan hieno idea, josta ei voi muuta kuin onnitella tamperelaisia. (Eskerrik asko, Tampere!)
Ensimmäisenä kauppahallin ovella oli viikonlopun ehkä suurin herkku: ibericopossua. ”Tunnetaan maailman hienoimpana ilmakuivattuna kinkkuna. Valmistus kestää 36 kuukautta. Porsaat laiduntavat vapaasti tammilehdoissa ja syövät luonnonvaraisia kasveja sekä tammenterhoja.” Se OLI HYVÄÄ. Sen maku oli monikerroksinen, siinä oli melkein suklaan makua lopussa. Se ei ollut sillä lailla nitkuvaa kuin prosciutto. Sitä soisi saavansa joskus toistekin.
Sitten seurasi pintxos-kattauksia kolme: Pintxos frios, clientes ja postres – 4 kylmää, 4 lämmintä ja 3 jälkiruokapintxosta. Eivätkä ne olleet mitään pieniä suupaloja. Eivätkä ehkä ihan sellaisia kuin minä ja moni muukin oli odottanut pintxoseista.
Entäs viinit? Oli punaisia, ja sitten punaisia. Siis vain punaisia. Se toinen, jonka piti olla valkoista, oli hyvää. Oli kylläkin tarjolla myös Zapiain-siideriä Asturiasta; maistelimme senkin, mutta pitäydyimme sittenkin punaviinissä; semminkin kun sitä parempaa sattui meille enemmältikin.
Diner Amicalin kantavana ideana on tavata ruokatuttuja, ja niin me teimme. Monia nähdään vain kerran vuodessa, – juurikin kapitulissa. Ja aina tulee tutustuttua uusiin samanhenkisiin. Oululaisiakin uusia käätyjen saajia puolenkymmentä aveceineen. Ja lisäksi oli ilo tavata tamperelaisia puolituttuja vuosien takaa, ja ilo nähdä, että järjestöön hekin olivat kutsutut. Ja Oulusta Tampereelle muuttaneet (palanneet) paistinkääntäjät olivat iloksemme mukana uuden kotikaupunkinsa kapitulissa. Oli ilo nähdä.
Me olimme yhdentoista aikoihin nauttineet tarpeeksi ruoasta ja hyvästä seurasta, joten oli aika lähteä hotellille. Lämpimässä illassa käveltiin ja hoksattiin, että kaupungissa ollut toinen iso tapahtuma – Blockfest (räppifestari) oli tuonut kaupunkiin myös hieman toisin pukeutuneita.
Lauantain aamupäiväksi olin varannut itselleni kampaajan: jännitystä ilmassa. Viime vuotisen kokemuksen jälkeen hieman epäilytti, mutta nyt tiedän, että GloHair´n Hannaan turvaudun toistekin jos Tampereella vielä joskus kampaajaa tarvitsen.
Ja olikin jo aika lounaalle. Valittavana oli ollut Ilveksen Ball Room, jonka menussa pääruokana oli Pielisen kuhaa tai Salud, jossa pääruokana karitsan karetta. Olin valinnut Saludin: onneksi! Karitsa oli hyvää, mutta eturuokana ollut kala-äyriäiskeitto (huom. tarjoilutapa, keitto saatiin höyryävän kuumana kaikkien lautasille, vaikka meitä lounastajia oli yli 200) oli taivaallisen hyvää. Maku monikerroksinen, täyteläinen ja sattumina ollut kampasimpukka ja kalamarit (?) olivat juuri oikein kypsennetty. Eivät olleet sitkeitä. Muy bien! Alkuamunen – pieni suolainen (pintxos sekin) oli jotenkin kovin tuttu. LappItalia-opuksessani (s. 26) on parmankinkkurullien ohje, joka on harrastajaversio tästä keittiömestareiden tarjoamasta ”tikkarista”.
Se, miltä ruoka näyttää, on tärkeä osa myös maussa.
Tässä kaunis ulkonäkö ja ruoan herkullisuus vastasivat ja täydensivät toisiaan.
Ja vaikka lounaan jälkiruoka kuulostaa raskaalta joulujälkkäriltä (Valdeón-sinihomejuustolla täytettyä punaviinipäärynää) ei se sitä ollut. Tuoreen sadon päärynät ja ikihyvä juusto muodostivat – vastoin odotuksia – raikkaan ja silti täyteläisen kokonaisuuden. Hmmm. Ja jälleen erinomaista pöytäseuraa. 🙂
Lounaan jälkeen piipahdimme hotellissa (oli saatava korkkarit pois jaloista!!) ja lähdimme käveleskelemään loppukesän lauantaihin, Tampere tarjosi säidenkin puolesta upean viikonlopun. Löysimme nuorisolle tuliaiset, ja löysimme myös aurinkoisen samppanjabaarin ulkopöydät, joissa lasilliset nautimme. Pienet unoset hotellissa, iltapuku ja smokki ylle ja eikun Grand Dînerille. Tampereen yliopistoon mahtui 450 paistinkääntäjää pitkän, ison illallisen äärelle.
Menu jatkui pohjoisespanjalaiselle keittiölle uskollisena. Hieman ihmettelimme kahta lihaista pääruokaa, mutta niistä ensimmäinen eli maitovasikanposket olivat ihan ylivertaisen hyviä, liha pehmeää, kypsää, merkillisesti luonnollista 😉 ja Torresin Celeste sopi sille makupariksi niin hyvin, että makunystyrät olivat mielihyvästä sikkurassa. Jälkiruoassa taas saimme uuden tuttavuuden: appelsiinihilloke (kastike?) jossa cointreau (olikohan siinä sitä?) ja muutama suolakide antoivat mukavan ripauksen yllätystä. Suussa makoisa yllätys.
Jossain vaiheessa pehtoori huomautti, että olin puheliaalla tuulella. Perustelin vilkassanaisuuttani sillä, että Pressen kuuluu tehdä asioita tiettäväksi: pöydässämme uudet jäsenet on hyvä tutustuttaa toisiinsa. 😀 Minä voutineuvoston jäsenenä ja Vice-Chargée de Pressenä minään turhanpanttina ole! Että vähempikin pulputtaminen olisi riittänyt? No ehkäpä. 😉
Yöruoan ja -kerhon jätimme väliin. Puolilta öin unten maille, mistä aamulla toisiamme kehuimme. Aamu kaunis, Tampere hiljainen ja Näsijärvi tyyni.
Kevyen aamiaisen jälkeen lähdimme aamulenkille; käveltiin Tampereen kauniissa keskustassa tunteroinen.
Puolelta päivin lähti juna. Hieman uupunutta oli matkaseurueemme. Mutta ei estänyt, päinvastoin ehkä edistikin, naurua ja juttua…
Nyt kotona. Nyt kun kalaasit on vietetty, mökkireissu tehty ja kapituli nautittu, ovat kesän reissut takana ja on hyvä uppoutua töihin oikein kunnolla.
PS 1. Se mikä Tampereen kapitulissa, teeman lisäksi – ja ehkä siitä johtuen -, oli aiemmista viidestä kokemastani poikkeavaa ja mikä minua viehätti ja minkä merkille panin, oli ”Selviytymisoppaan” (= meille kaikille jaettu vihkonen, jossa oli ”kaikki tarpeellinen kapitulissa viihtymiseksi”) perusteellisuus. Siinä oli paljon tietoa raaka-aineista, tuottajista, historiastakin ;), kuvat ihmisistä, jotka olivat menuiden takana, ”Lyhyt johdatus espanjalaiseen keittiöön” etc.. Iso plussa oppaasta.
PS 2. Asianosaisille tiedoksi, että Oulun voutikunnan kuvasivulle laittelen huomenna, viimeistään tiistaina PALJON lisää kuvia.
Lauantai paistinkääntäjänä Tampereen auringossa ei ole ollut ollenkaan hassumpaa. Päinvastoin. En ole ollut ainoa, joka on todennut, että ajan voisi käyttää huonomminkin. Ja nyt kun tämä on jo kuudes kapituli tunnemme jo paljon porukkaa, on jo ystäviä. Mikä luonnollisesti vain tekee olemisesta mukavampaa.
Mutta nyt on vain todettava, että iltapuku on silitettynä ja ja kyyti illallispaikkaan (Tampereen yliopisto ;)) lähtee puolen tunnin kuluttua, joten huomiseen. Huomenna koko iltapäivä aikaa junassa liitellä kuvia ja kertoa viikonlopusta. Siis adios amigos e amigas!
Täällä ollaan, Keskellä Tamperetta. Ilveksen 18. kerros ja kaikki hyvin.
Kolmelta juna oli perillä. Meitä oli 19 oululaista paistinkääntäjää aveceineen samassa vaunussa. Ja ruokajuhlaviikonloppu aloitetttiin junaeväillä: Huovisen rasvarieska ja Antellin pikkuleivokset siirsivät herkullisesti nälkää … Mukavia juttuja oli porukalla ja vähän ehdin käsikirjoituksia lueskellakin.
Majoituttuamme läksinmme kaupungille. Keittiöelämää-putiikissa oli tietysti käytävä. Balsamicoa ja lautasliinoja. Käveleskelyn ohessa kävimme parissa paikassa testaamassa Pintxoseja. Ne onbaskimaan tapaksia, pieniä alkupaloja, sormiruokaa.
Kymmenen tamperelaista ravintolaa tarjoaa pintxoseja kahden euron hintaan. http://www.tamperrada.fi/
Vinoteca Piemonte ja Huber tarjosivat mukavia pikkuhyviä. Ja Huber kyllä vei meidän pisteet tässä paikallisten kisassa. Ankanmaksavaahto! Osaiskohan sitä tehdä itse. Pitänee harjoitella.
Iltapuoliseitsemältä oli ryhdyttävä pukemaan kokintakkia ylle ja lähdettävä Keskustorille. Oli Diner Amicalin aika.
http://www.rotisseurs.fi/kapitulit/tampereen-suurkapituli-2013/tamperrada-ohjelma/
Siitä kerron huomenna tai sunnuntaina. Nyt nukkumaan. Huomenna paljon juhlaa jaksettavana. 😉
Koko Tamperrada-viikonlopun kertomus täällä KLIKS
Ihan turhan pitkään olen siirtänyt, ajattelinkohan, että jos jätän viimeiseen mahdolliseen hetkeen, niin ei voi muuta kuin onnistua. Mutta entäs jos ei onnistu. Ei ole varasuunnitelmaa. Ei ole enää mitään tehtävissä.
Muutoin kaikki valmistelut töiden jälkeen tehty: töistä suoraan kaupungille hankkimaan kynsilakka, nailonit, mokkakorkkareiden puhdistusaine, huomisen illan kostyymiin sopiva t-paita/toppi, samalla löytyi syksyksi virallinen duunivillatakki (pitkä, hillitty, olen ajatellut olla hillitty ensi vuonna, heh! :D). Kameran linssisuoja hukkaantuneen tilalle jäi ostamatta; hieman hoppu tuli ennen menoa fysikaaliseen (pää kääntyy ja olkavarsi toimii; särkylääkkeitä ei liene tarvita – ainakaan kovin paljoa), mutta muutoin tarpeelliset tilpehöörit hankittu.
Illansuussa kotiin, väsyttikin. Olin taas herännyt viideltä (liekö jo täysikuu?), duunissa hyvinkin jo seitsemältä, mutta kotiinpalattua enää ei auttanut. Aloitin pakkaamisen, ja sitten äsken, lopultakin: oli mentävä vaatehuoneeseen ja katsottava totuutta silmiin. Kokeiltava. Ja voilá! Se mahtui. Iltapuku! Viime vuonna teetätetty, Kiinan reissulta ostetusta silkistä tehty pitkä iltapuku (KUVA) mahtui päälle. Ja voin jopa hengittää. Ehkä jopa istua ja syödä se yllä. JEE! Joten nou hätä.
Huomenna lähdemme aamujunalla Tampereelle: on Rotissöörien Suurkapitulin aika.
Viime vuonna oltiin Jyväskylässä, edellisenä Naantalissa ja Turussa, ja kolme vuotta sitten Helsingissä. Ja hyvänen aika siitä on jo neljä vuotta kun Oloksella sain käädyt.
Ei ole ollut erityisen hiljainen päivä. Nämä hiljaiset, levolliset kuvat liittyvät siihen, kun hain kuvitusta yhteen pieneen esitelmään, jota valmistelen.
Hiljaisista kuvista huolimatta työhuoneessani vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei vaiskaan, ei mitään vaarallista, mutta merkillisiä käänteitä työyhteisössä kylläkin. Ja opiskelijoita, melkein pilvin pimein.
Ja muutoksia ja uudistuksia taas ilmassa ihan sakeanaan. On mm. paineita perustaa Facebookiin oppiaineen oma saitti, viedä Historian oppiaine uudelle levelille: bittiavaruus kutsuu historioitsijoita. Naapurioppiaine (aate- ja oppihistoria) FB:ssa jo onkin (ymmärtääkseni ei kuitenkaan erityisen suurella suosiolla), mutta silti yhä useammin kuulee esitettävän että (minun) pitäisi saattaa oppiaine Facebookin maailmaan tykättäväksi.
Huolimatta siitä, että olen aika pahimman sortin datisti (muistatteko, kun meidän perheen nuoret aikoivat joku vuosi sitten lähettää minut Kiinaan, jossa järjestettiin netistä vierotusleirejä (kylläkin erityisesti lapsille ja nuorille, mutta so what: meidän nuoret ajattelivat, että äipälle olisi pieni leiritys tarpeen ;)), en oikein ole lämmennyt ajatukselle oppiaineen FB-elämälle. En vaikka oikeasti muutaman kerran olen opiskelijoiden kanssa asioita Facessa selvitellytkin. Minä kun mieluummin hoitelen asioita, ohjaan ja autan opinnäytteissä ihan livenä.
En kovin helposti ala edes pitkiin sähköpostikirjeenvaihtoihin. Aika helposti pyydän opiskelijaa käymään tai soittamaan. Ja niinhän nuo useimmat käyvätkin. Tänäänkin. Tiedän toistavani itseäni loputtomiin, mutta se nyt vain on niin, että ihmisethän ne ovat työpäivieni riemu ja rikkaus. Kuinka hyvä keskustelu käytiinkään aamupäivällä yhden ”veteraaniopiskelijan” kanssa. Opin näkemään elämästä jotain taas hieman eri näkökulmasta, oikeastaan ihan uudesta näkökulmasta.
^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Vaikken ihan Facebook-riippuvainen olekaan, käyn siellä yleensä tässä blogipostauksen naputtelun ohessa iltasella. Ja eilen iltasella tulin opastetuksi tällaisen ”dokkaripätkän” äärelle. Oulua ja sen liikennettä kuutisen minuuttia 1950-luvulta. Oi, mitä nostalgiaa. Niin tuttuja, niin tuttuja autoja ja katuja… Suosittelen.
Muistanpa ajan, jolloin mökiltä tai muualta palatessa meni ensimmäinen koti-ilta lakanapyykkiä, pyyhkeitä, lasten vaatteita pestessä, silittäessä, manklatessa. Ei mene enää: on mökillä pyykkikone ja mankeli, mökkikamppeetkin melkein kaikki siellä, joten ei muutakaan pyykkäämistä kotiin tuotuna.
Mutta nykyisin menee aina vähintään yksi ilta kuvasadon perkaamiseen ja usein myös mahdollisesti mukana olleille jakamiseen. Nytkin olimme reissussa vajaa neljä päivää, ja kuvia on 500! Viissataa!
Ranzosta en perjantaina laittanut kuin yhden kuvan, joten tähän muutama otos lisää. Ranuan parisataakiloinen jääkarhun pentu oli varsin sulavaliikkeinen. Emonsa osasi ottaa kallioilla vallan levollisesti.
Uijui, tässä on jotain tavoittelemisen arvoista!
Sitten kuva Pelkosenniemeltä, tai Melekosenpieneltä kuten sodankylälaiset naapurikuntaansa nimittelevät, pari otosta. Siellä on tällainen raitti ja katulamput (vrt. Liminka ja Ivalo joista ainakin olen täällä julkaissut kuvia).
Ja Pelkosenniemen ainoan? maailmanmaineeseen yltäneen sankarin patsas.
Klikkaamalla Andykin näkyy paremmin!
Ja Kemijärvellä on tällainen raitti ja tällaiset katulamput.
Ja kuten sanottu, minuahan ei noille perukoille saisi koskaan asumaan. Ei niin millään.
Hangasojan aamu harmaa, mutta pian kirkastui. Aamukahvin äärellä päätimme, että ei lähdetä mihinkään kauas. Mennään vain metsään lenkille; kävellään Ylä-Hangasojalle, kierretään latupohjalle ja sitten sieltä omaa ”yhdyspolkua” takaisin. Niin tehtiin. Mutta lenkki muuttuikin sieniretkeksi. Eihän meillä tietenkään koria, ei sieniveitsiä, eikä edes puukkoa mukana (vaikka se minulla kyllä yleensä aina mökillä ollessa vyössä roikkuukin), mutta anorakin huppuhan on kuin tehty punikkitatteja varten, eikö? Hyvin mahtui.
Niin ja oli minulla mukana kamerakin. Juuri tuon ”puolukkakannon” kohdalla tulin pehtoorille ääneen lausuneeksi, jotta miksen sittenkin ole heittäytynyt virattomaksi kairankulkijaksi?
Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Jopa näytön taustakuvaksi?
Harmi kun kuvissa ei tuoksu metsä, eikä kuulu hiljaisuus, ei tuulen humina,
eikä tunnu liikkumisen riemu. Harmi.
Metsässä tuoksuu, kuuluu, tuntuu.
Rantasaunan lämmitys ja mökin ”alasajo”, pakkaaminen, saunan jälkeen kevyt lounas ja sitten kohti kotia. Nyt nuo tatit pitäisi vielä puhdistaa ja pannun kautta pakkaseen laitella.
Olipas hieno lomanen.
Mökkiterassilla, parin tunnin sieniretken jälkeen, mietin, kuinka on kummallista, että tätä Lapin loppukesän leppoisaa, rehevää, täyteläistä maisemaa ja luontoa ei ole onnistuttu millään muotoa markkinoimaan, tekemään tiettäväksi kotimaan matkailua, edes Lapin matkailua, harrastaville suomalaisille saatikka ulkomaalaisille. Miksei tänne järjestetä ohjattuja patikointilomia? Suomi on liian kallis maa matkailijoille? Ehkäpä siksi. No tänä viikonloppuna täällä on kyllä iso tapahtuma, joka on kerännyt satoja, ellei toistatuhatta osanottajaa: Jänkhällä jylisee! On moottoripyöräilijöiden kokoontumisajot. Nelostieltä on koko päivän kuulunut prätkien äänet.
Toisaalta eihän mekään ole ymmärretty tätä loppukesän auvoa ennen kuin kymmenisen vuotta sitten. Tietysti työelämä häiritsee meidän monen tänne tuloa, tietysti sää täällä(kin) on hyvin epävarmasti näin hellivä kuin tänä viikonloppuna (klo 15.30 on + 22 C), tietysti tänne on aika pitkä matka, mutta silti. Kyllä tänne silti kannattaa tulla.
Joka tapauksessa kaikista mieluisista vuodenajoista ja kuukausista – jos minulta kysyttäisiin – suosittelisin juuri tätä aikaa; elo-syyskuussa tänne kannattaa tulla. Silloinkin. Tietysti jos hiihtää haluaa, niin aikataulutus kannattaa suunnitella toisin. 😉
Kun viimeksi täällä ollessamme heinäkuun viikko kului sellaisessa ”työleiri-meiningissä”, niin nyt on sitten voitu vain nauttia puhtaasta mökistä ja siististä pihapiiristä. On voitu nukkua (herättiin yhdeksältä! Jihuu! Eläköön pitkät yöunet!), käydä kylillä Kuukkelissa ihailemassa jo nyt (vai olisiko sitten viime vuotinen? :D) esille laitettua joulukoristelua,
lukea, istuksia notskilla ja tässä terassilla, sienestää (mikä vaatii kyllä myös hieman jälkitoimia sisällä), olla jouten. Patikointia ei tälle päivälle (metsässä samoilua sieniä etsien ei lasketa patikoinniksi), ei mitään muutakaan. Ja mikä parasta: ei ole ollut sellaista ”seuraavaksi-minun-pitää” tai mikä vielä pahempaa ”minun-pitäisi”. Sellainen olo kun minulla tahtoo kotona yleensä olla. Aina on jotain, mitä ”pitää” tai ”pitäisi” tehdä. Nyt ei pidä mitään. Ja se on juhlaa se! Huomenna vasta pitää. Vasta huomenna iltapäivällä lähdemme takaisin maalikyliin.
Sieniretki? Varsin onnistunut, vaikka olisihan noita tatteja tuossa ovenpielessäkin. 😉 Tatteja sen verran, että kutsuin nuoret keskiviikoksi sopalle ja äsken nautimme niitä jo isohkon annoksen. Kehnäsieniäkin sen verran, että piirakan saan tehdyksi ja kangas-, haapa- ja karvarouskuja iso suolasienipurkillinen. Monta monituista sienisalaattia niistä tulee.
Vielä paistaa. Korkealta. On Lapin kesä.
