Jokohan voisi lopettaa D-vitamiinatabujen ottamisen, – aurinkoa jo on! Allergialääkettä on kyllä vain lisättävä, – lepän siitepölyä jo on! Entäs joko saisi huomennna laittaa tennarit töihin? -Ai, että töihin ei muutenkaan laiteta tennareita. Höh! Kesällä voi laittaa, mutta ei huhtikuussa, kun on vielä ”virallisia” kokouksiakin. Aurinkolaseja voi työmatkalla käyttää.
Julma valo on ohi. Lukukauden seesteinen vaihe menossa. Kahden kokouksen, kahden opetuspätkän taktiikalla mennään pari viikkoa. No on sitä niissäkin. Ja sitten vielä harrastukset päälle. Tosin ihan ”edustustehtävässä” olen illan ollut ja ”joutunut” tällaisen nauttimaan.
Parsaa kolmella tavalla: sorbettina, naturel hollandaisen kanssa ja mousse. En tiedä mikä tapa oli paras. Ehkä tuo mousse. Ja huomenna teema jatkuu…
Enemmän kuin usein toisen pääsiäispäivän tapoihimme kuuluu ajella hillittömässä auringonpaisteessa (joka paistaa vastaan) pohjoisesta kohti Oulua ja töitä. Ajellen enempi vähempi jonossa, sohjossa, tutkia ja poroja väistellen. Tänään ei tultu tavan mukaan: suljimme Myötätuulen oven jo kahdeksan jälkeen (koska JUNIORI oli ilmoittanut haluavansa lähteä ajoissa), eikä aurinko paistanut kuten yleensä kun joudutaan mökiltä lähtemään, oli pilvistä, tiet olivat sulat, kuivat, mitä nyt välillä vähän räpsäytti lunta, räntää, vettä, mutta vain pikaisia kuuroja. Ei tutkia, ei juuri jonoja, ei poroja ja kesärajoitukset. Liki koko matkan luin mukana olleita, lomalla lukematta jääneitä tekstejä, pehtoori ajoi yksin, toisin kuin yleensä ja humps, puoli kahdelta olimme kotona.
Hyvin kestivät narsissit paluumuuton takaisin Ouluun! Piazzalla valo ja lämpö!
Ja saman tien taivas repesi, ihana aurinko, lämmintä, piazzalla varjossakin +14! Pehtoori lähti lenkillle – ikävä ihminen, ihan turhan ahkera tuon urheilun kanssa – minä tyydyin hyötyliikunnan harjoittamiseen: luutusin ikkunalaudat, istuin tovin auringossa, kannoin kanervat (so last season!) kompostiin, putsasin pihalamput, keräilin vähän risuja ja mietin, kuinka mielelläni jäisin huomenna vielä kotiin pehtoorin kanssa pihahommiin, tekemään kevättä, putsaamaan paikkoja, olemaan ulkona. Kävelemään kameran kanssa merenrantaan, pyöräilemään halliin hakemaan kalaa, jota voitaisiin savustella.
Koetan kuitenkin ryhdistäytyä ja olla valittamatta. Hyvähän se, että on töitä ja johan tässä on lomanen vietetty. Tyttärellä, joka duunaa vahvan katolisen uskonnon maassa Meksikossa, on tänäänkin ollut työpäivä, mikä minusta on kyllä vähän kummallista. Meksikossa kun toinen pääsiäispäivä ei ole vapaapäivä. Kuten ei ole kiirastorstai eikä pitkäperjantaikaan. Paitsi, että suurin osa meksikolaisista käyttää vuosilomapäiviään juuri näin pääsiäisen lähipäivinä (Semana Santa): onhan heille pääsiäinen isompi uskonnollinen juhla kuin joulu.
Mutta halpa, eurooppalainen, nuori, ”siirtotyöläisporukka”, johon lapsemme nyt kuuluu, ei tietenkään saa mitään vapaapäiviä pääsiäisenä. Tuntia aiemmin saivat perjantaina lähteä. Joten kuudelta jo päättyi piinaviikon perjantai. Ison firman markkinointiosastolla oli ollut vain noin puolet (= noin 20) töissä perjantaina, ja monet olivat pukeutuneet t-paitoihin (casual friday -fiiliksissä) semminkin kun suunnilleen kellään ei ollut ollut mitään asiakastapaamisia eikä palavereita, ja mitä tekee yrityksen lakiosasto? Lähettää sisäisessä tietojärjestelmässä sähköpostin, jossa huomautetaan, että yrityksen imago EI SALLI pukukoodista lipsumista, ei vaikka on Semana Santa. Lapsi oli kuitenkin rikkonut sääntöjä ja kuunnellut iltapäivällä iPodista Tapani Kansaa tehdessään jotain tilastoanalyysejä. Aika rohkea pentu! 🙂
Pääsiäisviikon erilaisista tavoista on vielä kerrottava, mitä meillä historiatieteissä oleva puolalaisvaihtari kertoi kotimaassaan toisena pääsiäispäivänä tehtävän: siellä tämä päivä on jonkinlainen vesisotasilla olon päivä. Periaatteessa kuka tahansa saa kastella kenet tahansa. Erityisesti nuoret naiset joutuvat pienten vesiämpärillisten tai vesipyssyjen tai vesi-ilmapallojen kastelemiksi. Miksikö? – K. ei tiennyt, hän (22-vuotias nuori nainen) ei tiedä, mutta pitää tapaa jotenkin pakanallisena – typeränä. Sanoi, että jotenkin se liittyy naimaonneen, ja että nuoret miehet saavat näin osoittaa kiintymystään mielitietyilleen.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Pääsiäinenhän on uuden alku. Minäkin päätin kokeilla – ensimmäistä kertaa – tämän wordpress-julkaisujärjestelmän valmista teemaa. Nyt blogini pitäisi skaalautua, latautua, toimia paremmin myös mobiililaitteissa, puhelimissa ja tableteissa kuin vanha paljolti itseräätälöity sivupohja. Sivupalkissa on nyt Instagram-kuvakin, jossa tullenee näkymään satunnaisia kännykkäotoksia… Blogin tekstipalsta on minusta turhan kapea, ja hieman muitakin asioita karsastan, mutta, mutta…
Onko mielipiteitä? Kommentoinnin pitäisi edelleen toimia(, joillakin selaimilla kommentointi on heti tuolla otsikon alla), – olisi edelleen mieluista niitä lukea, tällä kertaa mielipiteitä ulkoasusta kuulla …
Ruokajuhlahan tästä pääsiäisestä tuli. Ja ulkoilun ja auringon juhla. Liikkumisen ja nukkumisen juhla.
Muutamista tarjolla olleista ruoista Juniori on todennut, että ”kuvausrekvisiittaa”, mutta toisaalta on myöntänyt saaneensa sittenkin vatsansa täyteen. 😀
Toivottavasti teille, jotka ”Pienen pääsiäisruokakirjaseni” mukaan jotain pääsiäispöytäänne rohkenitte kokkailla, on pääsiäinen ollut ruokajuhla.
Aaltoilee. Hyviä aaltoja. Ystäviltä lahjaksi saatu Ribeira del Duoron Aalto-viini vuodelta 2008 oli karitsalle oivallinen kumppani. Juniorikin piti. Juhlaviini.
Edes koko kipollista ei kolmestaan olla syöty, vielä. 🙂
Minulla on tullut oltua sekä ladulla että mäessä. Ehkä olen kuitenkin enemmän – edelleen – laskettelija kuin hiihtäjä.
Tänään sikäli harvinainen rinnepäivä, etten palellut. En koko päivänä, en vaikka tunturissa tuuli lujaa. Huipulla erityisesti. Mutta olihan juhlaa laskea, auringossa, lämmössä, hyvissä rinteissä.
Tulin keskiviikkona bussimatkalla ottaneeksi käyttöön Instagramin, jonka käytössä olen Facebookiakin surkeampi, mutta kun menin Instagramin aloituksen Pehtoorille & Pojalle tunnustamaan, on näillä riittänyt pään aukomista selfie-postailuista (joita siis EN ole tehnyt), mutta ihan yllytyksen vuoksi sellainenpa tuossa yllä nyt sitten on. Hississä kohti Kaunispään huippua: varjoselfie.
Olipas mukava olla mäessä. Ihan ylivertaisen mukava. Jäi sitten tämän kauden ainoaksi mäkipäiväksi. Paljon enemmän olen ollut ladulla. Tähän ikään on tultu? Niin tai näin. Ilo on ollut liikkua, olla ulkona, auringossa. Eikä ole ollut ongelmia ruoan maistumisen tai yöunien kelpaamisen kanssa.
Aamukahvipöydässäkin tuoksuu erille kuin kotona. Kahvi maistuu paremmalle, pohjavesi tuntureiden katveessa erimakuista kuin Pohjanlahden rannalla.
Liiteristä suksia hakiessa viivähdän tovin, ihan vaan liiterin tuoksun vuoksi. Kelot tuoksuvat, koivuklapit tuoksuvat. Hengitän syvään.
Pehtoori & Poika eivät ladulle lähteneet: mies puuhommissa, Juniori luki pääsykokeisiin.
Ladulla tuoksui – ei miltään. Sehän on hyvä merkki. Tunturissa vain tuntui tuuli. Kova tuuli, länsituuli. Hyvin kävi, sillä reitti kulki siten, että ylämäkeen mennessä myötätuuli, ja alamäen puolella vastainen ei sitten haitannut. Mietin, voiko kova tuuli olla leppeä? Voi se. Kevään tuntu tuulessa.
Pehtoori & Poika lähtivät kauppaan iltapäivän alussa, – notskin sytytys minun hukinani. Savun tuoksu. Se on mökkielämää, kesät talvet.
Saunan lämmitys: saunassa tuoksu, jossa puuta, saippuaa, koivuvihdan häivähdys, ja savu. Saunanlämmityksen tuoksua parempaa ei paljon ole.
Kun pojat lähtivät kauppaan, me jäätiin koirulin kanssa pihalle. Ja pallon heittoa ja hakua riitti. Mökkituoksuihin kuuluu koiran haju.
Notskilla tuoksuu.
Ja ruokapöydässä tuoksuu – tietysti. Mökillä tuoksuu useasti sieniruoka. Kesällä savukala. Tai grilliruoka. Syksyllä mökkielämän tuoksuna on sammal, sienimetsä. Kesällä mäntysuopa kun kuurnataan sauna, mökkien lattiat ja terassit. Mökillä siivoaminenkin tuoksuu erille kuin kotona.
Mökissä on parempi hengittää kuin kotona, kuin töissä, kuin missään muualla sisällä. Mökillä hengittäminenkin on erilaista kuin kotona. Aika usein parempaa täällä.
Pitkäperjantai tarkoittaa näillä leveysasteilla hillitöntä räntäsadetta, viimaa ja vinkkaa.
Tänä vuonnakin se piti paikkansa. Tosin se meni jo yöllä ohi. Saatiin herätä lumivalkoiseen aamuun, ja pian jo aurinko, joka lämmittää, ruskettaa, tekee käsittämättömän valon, kimmeltää hangilla.
Teki mieli kattaa brunssi tänne. Valo ja hiljaisuus. Valkoisuus. Pitkänperjantain erilainen tunnelma.
Aamupäivällä mökkinaapurin kanssa – luonnollisesti – Laanilan historia -projektin palaveri. Eikä muutoinkaan mitenkään poikkeuksellista. Paitsi tuo aurinko, joka ei pitkänäperjantaina yleensä näy. Mutta me kestimme. Monia tunteja ulkona.
Juniori ja Maisa eivät hiihdä. Mutta vähintään yhtä tehokasta liikuntaa on tämä!
Hangasoja on enemmän kuin oja. Olen ennenkin urputtanut tuosta nimestä; pitäisi olla HangasPURO. Oja ei tee oikeutta.
Hangasojalla on tänään ollut aurinko, sininen taivas, tavattoman laiska ja mitään aikaansaamaton allekirjoittanut joka on OLLUT ulkona viisi tuntia. Paino sanalla ollut.
Naapurin niliä jaksain aina ihailla, ja kuvailla.
Tämä ei todellkaan ole Arttu Viskarin ”Mökkitie” vaan meidän oma. 😉
Saunapolulta näkyy, että lunta on.
Purolle pitkospuut jo lumettomana. Ajattelin että jos olisin vienyt storoxin tuonne väylän pohjalle. Siihen olisi voinut käydä levolle, ottamaan aurinkoa, tuuli ei olisi tuntunut, hangen kimmellys olisi tehostanut ruskettumista. 🙂
Lämmintä kyllä oli! Ihan käsittämättömän lämmin.
Puron uoma jo näkyy.
Alkuiltapäivstä pihaan py(ö)rähti Juniori, ja Maisa. Miniä jäi kotiin, vuorotyöläisyys ja Cheek pitävät Oulussa. Mukava kun poika tänne tuli.
Laiskottelu on jatkunut, – mitä nyt ruoan tein. Kaupassa ja lyhyellä lenkillä. Tyttären kanssa viesteillyt, ikävä puolin ja toisin. Hyviäkin juttuja. Saunassa käyty.
Nyt pidellään sadetta! Vaikea uskoa päivän jälkeen, että sataa. Tulee lisää vettä puroon, – ei ojaan.
Aamukahdeksalta pikkupakkasaamussa auringon paistaessa (merkittävä yksityiskohta, sillä minulla on uudet aurinkolasit, jotka siis sain ottaa käyttöön) seisoin bussipysäkillä reppu selässä, kohtuullisen väsyneenä. Yöuni jäi kovin lyhyeksi, – ylikierrokset illan jälkeen, täysikuu, levottomia unia, heräämisestä huolissani jo viiden jälkeen loppui uni. Mutta linnut lauloivat, bussi oli ajallaan, täynnä koulukkaita, – olikin jännä kokemus piiitkästä aikaa matkustaa aamudösällä, kuunnella, mistä yläastelaiset ja lukiolaiset keskiviikkoaamuna puhuvat.
Rovaniemen junalle ehdin. Puolille päivin eli Rolloon asti hoitelin työasioita, sähköposteja, yksi artikkeli luettuna ja arvioituna ja sen sellaista. Sitten kyydin vaihto Eskeliseen. Rovaniemen asemalla astuin ensimmäiseen, joka tuli kohdalle, ja kun kuljettaja tuli rahastamaan, kuuntelin kun joku ilmoitti määränpääkseen Hetta, se ei vielä pistänyt hälytyskelloja soimaan, mutta kun toinen kysyi, että moneltakos tämä onkaan Muoniossa ymmärsin, että se olen minä, joka en kuulu joukkoon. Poistuin vähin äänin, ja juuri sopivasti toiseen laituriin kaahaa Lapin Linjat, joka reittikilvessä lukee – – Sodankylä – Ivalo -Inari – Tana Bru. Siispä sen kyytiin.
Sula keli, aurinko paistoi vielä Sodankylässä, mutta sitten veti pilveen. Minulle ihan sama; olin tavattoman tyytyväinen, että olin kyytiläinen, enkä omalla autolla. Väsy vei unten maille. Ja kolmen jälkeen perillä Hangasojantien risteyksessä, jossa pehtoori vastassa.
Nyt reppu tyhjennettynä jo mökin sängyllä kuvattavana. Facebookin arkihaasteeseen tein tämän kuvasarjan. En enää arkena juuri käytä käsilaukkua. Reppuni on täynnä rensseleitä, koloja, taskuja, vetoketjuja, joten siitä on moneksi. Siihen mahtuu läppäri, mappikin tai vaihtoehtoisesti sisäkengät, ISOT eväät tai kamera ja putki tai niin kuin tänään: juna-bussi-matkalle kaikki olennainen. Eli melkein nuo kaikki.
Ostin tämän puolitoista vuotta sitten Helsingistä kun olin Historiantutkimuksen päivillä. Maksoin ihan hävyttömän paljon, mutta en ole katunut. Reppu on ollut hyvä ja tulee olemaan käytössä vielä kauan. Osa arkeani.
Mutta nyt on loma. Enimmäkseen.
Mie olen Lapissa. Tänne mie niin halusinkin. Täällä – tai Roomassa – pääsiäinen kuuluu viettääkin.
Tänään arki on ollut juhlaa. Ihminen, joka on ollut arjessani vuodesta 1980 asti, on siirtymässä eläkkeelle. Töissä ja illallisella vietimme läksiäisjuhlaa. Meidän samurai-professori on työnsä tehnyt… Arjen juhla on nyt vietetty. Japani-menu Puistolassa … Arki voi olla juhlaa.
Päivällä kyyneleet olivat lähellä, tuntuivatkin. Illan selvisin kyynelehtimättä, ehkä hyvä ruoka auttoi… 😉 Illallisen menun olin tilannut ”Japani-twistillä”. Osa piti, osa ei. Päivänsankari, moniaita vuosia Japanissa asunut, piti. Sillä oli merkitystä.
Menu Junnelius
KasvisTemaki ja misokeittoa Marieta Albariño, Martin Codax, Espanja 12 cl
***
Viskaalin tilan Limousin-pihvikarjan ylikypsää rintaa, chorizo-perunakakkua ja portviinikastiketta Little James’ Basket Press, Rhone, Ranska 16cl
***
Vihreäteepannacotta Moscato D’asti, Paolo Saracco, Italia 8 cl
Kuvakollaasin vasemman ylänurkan lime-juustopiirakka-räpellys ei todellakaan ollut ravintolan tuotos, vaan ihan allekirjoittaneen tekele oppiainekokouksen kahville. No ainakin sävytetty työpaikan kahvihuoneen kaitaliinaan. 🙂 Ei se pahaa ollut. Ohje on Valion uusien reseptien mukaan tehty.
Toinen ”lahjani” oli kun viime päivien illat, muutaman viikonlopun, olen koonnut kuva-kollaasijulistetta (liki 30 kuvaa julisteeseen), josta kehystin taulun kollegalle. Ja pitihän hän siitä. Kuvatutkija kun on. 🙂
Siispä nyt on vietetty toinen professorin läksiäisilta noin puolen vuoden sisällä. … vuoden vierivät. Nyt on käymässä niin, että minä olen pian virkaiältäni vanhin työpaikalla. Se EI kuulosta hyvälle.
Mutta yksi iso projekti ohi, ja suuntaan ajatukset kohti pohjoista. 🙂
Hiljainen viikko jatkui työpäivällä. Olinkin aika hiljainen. Iltapäivän opetuksessa ei tietenkään voi olla hiljaa, mutta muutoin aika yksinolon päivä töissäkin.
Yhden opiskelijan kanssa minulla on tällainen olo.
Enkä minä sano, että koen huonoksi olla isojen, mutta aika tasaisten ja vakaiden, kivien muodostama silta.
Huomenna on vuorossa toisen professorin läksiäispäivä. Aamun juhlakokous, minulla on lime pie parhaillaan tekeillä sinne, iltapäivän jäähyväisluento, jota ei saa sanoa jäähyväisluennoksi ja illalla mennään porukalla syömään Puistolaan. Koskapa päivän koordinointi on väistämättä monin tavoin ollut meitsin hommia, on vielä ryhdyttävä viimeistelemään pikkujuttuja. Sitten taas rauhoitun.
Kauppareissulla ostin Tommi Itkosen ”Neljäntienristeyksen” muka lomalukemiseksi, mutta mikään ei estä minua aloittamasta sitä jo tänään.
Eiliseen kuva-arvoitukseen liittyen piti käydä tänään samoilla sijoilla, muutenkin oli käytävä duunissa hakemassa parit tiedostot.
Pronssinen taideteos on Veijo Ulmasen ”Akku” (1999), joka on yliopiston päärakennuksen ja Saalastinsalin edessä. Siitä en eilen hoksannut kokonaiskuvaa ottaa, joten kävin kännykameralla räpsäisemässä otoksen. Siinä on mukavasti erilaisia osia jotka minä ainakin tulkitsen yliopistomme tieteenaloja kuvaaviksi: on humanismia, tekniikkaa, lääketiedettä, biologiaa etc. Ja on Akku. On virtaa.
Ja käsikuva on patsaasta, joka on myös samalla aukiolla ja se näkyy suoraan edessä kun tulee pääovesta ulos. Se pystytettiin kun oli yliopiston 50-vuotisjuhlat eli 2008. Tekijän nimeä on löytänyt, en edes veistoksen nimeä. Pitää tässä joskus ottaa selvää… Vai osaako joku kertoa? Eilisessä kuvassa aurinko oli merkki tiedon valosta? Valoisammasta tulevaisuudesta? Paistaa se päivä kriisiyliopistoonkin?
Tänään aamulenkin harmaus ja suunta eivät olleet ainoita ”poikkeuksia” päivässäni. Palmusunnuntain retriittini erilainen kuin aika usein. Ei, en voinut lähteä ajelemaan pohjoiseen kuten niin kuin usein olen tehnyt. Pehtoori lähti, minä jäin. Jossain välissä hoksaan että en ole varautunut virpojiin! Turha huoli oli tuo; ei näillä seuduin niitä enää näy. Kujan ja lähikujien lapset ovat muuttaneet pois kotoa, avioituneet, lähteneet maailmalle, muuttaneet pääkaupunkiseudulle … ei ole Rantapellossa enää virpojia.
