Reija

Lenkillä – mutta missä?

Liikkeelle lähtö tänään merkillisen hidasta!

Asioita onneksi aika vähän. Ja sää onneksi mitä miellyttävin. Lämmintä, valoa, aurinkoa. Kevättä. Aika hyvä mielikin.

Kaupungilta ja Caritaksesta kotiuduttua aika vaihtaa lenkkivermeet ja lähteä ulkoilemaan. Kamera tietysti mukaan. Alla oleva ”Varokaa heikkoja jäitä” -kuva on mieleiseni. Siinä on kerroksellisuutta, rauhallisuutta, luontoa, värejä, kevättä. Monta elementtiä, joista pidän. Ehdottomasti kannattaa klikata isommaksi. Vahinko että kuvassa ei kuulu linnunlaulu. Tuolla kuului.

Mukaan ”tarttui” melkein sata muutakin kuvaa. Villi arvaus, missä päin olin?

Mitä, mikä noissa edellisissä kuvissa on?

Tämäkin samoilta tienoilta… Kenen, minkä käsi? Mukavaa symboliikkaa tuo valonpilkahdus tuo… 😉

Ja aivastuksia. Kymmeniä aivastuksia.

Niitä näitä

Miniöistä ja appivanhemmista

Varhainen aamu. Lahjaprojekti loppuun. Työpäivä. Aika lyhyt sellainen ja sitten teatteri-ilta. (Kalaasi)ystäväpariskunta kutsui meidät teatteriin, me kutsuttiin heidät ulos syömään ja siispä Sokeri-Jussiin töiden jälkeen ja sitten teatteriin katsomaan Mielensäpahoittaja ja miniä. Miniä oli hyvä, koheltaja, uranainen, ihminen, äiti, miniä. Mielensäpahoittajan miniä oli paljon kepeämpi kuin Mielensäpahoittaja, mutta haittaakse? Meitä ei. Näytelmää katsoessa tuli mieleen, että on appivanhempia ja on appivanhempia.

Minulla on ihan hyvä appiukko. Eipä ole meillä ollut näytelmän kaltaisia skaboja. Päinvastoin, hyvin on apen kanssa juttuun jo liki 40 vuotta tultu.

Ja on minulla ihan hyvä anoppikin. Joku voisi väittää, että on vähän äkkiväärä, tai ei ehkä niinkään, vaan että on tiukka mielipiteissään, mutta onko se joku ongelma? Ei ole ainakaan meidän välillä ollut. Naisella pitää olla mielipiteitä. Ja ollaanhan me monesta asiasta eri mieltä. Ehkä eniten matkustamisesta: anoppi kun on sitä mieltä, että meidän tyttären Meksikoon muutto on suunnilleen poikansa ja miniänsä vika: ”Ite ootte niitä penskoja ihan pienestä asti maailman joka kolkkaan raahanneet, siinä on oppineet kulkemaan”. Mitäpä tuotakaan kiistämään: jos aina ois oltu vain kotinurkilla, olisiko lapsi rohjennut maailmalle lähteä. Meidän vika. Ja ennenkin olen täällä kertonut anopin kuolemattoman viisauden: ”Ihminen ei koskaan elä niin vanhaksi, että ehtisi tarpeeksi olla kotona.” Sanoo ihminen joka ei paljon reissaamisesta perusta. Mutta ei se haittaa. Hyvä anoppi on.

Ja teatterilta lähtiessä taivas!! Oliko minulla järkkäri mukana? No hyvänen aika: ei sentään teatterissa. Mutta kännykkä oli. Ja siinä kamera. Tässä tulos…

Hyvä oli perjantai-ilta.

Meksiko

Terveisiä Meksikosta VIII

Tytär on ollut Meksikossa melkein puoli vuotta, talven yli. Yhteensä siis melkein vuoden. Nyt siellä on lämmin. Poikkeuksellisen kylmän talven jälkeen siellä on lämmennyt: viime viikolla oli jo +38 C. Ja juuri tuolla viikolla toimiston ilmastointi oli hajonnut. Tietysti. Farkkuminari ja paitapusero olivat liimaantuneet kiinni, oli ollut vaikea liikahtaakaan ilman että hiki virtasi.

Alla kuvassa lähimmät työkaverit, tiimi: Greg, Thelma, Gloria (kai?). Thelma on lähdössä pois, ja tyär pelkää saavansa tämän työtehtävät, joihin kuuluu lähimmän päällikön A:n assistenttraaminen. Sikäli kuin olen ymmärtänyt tämä A. on – mitenhän sen nyt sanoisi? – hieman valtansa lumoissa oleva, asemaansa pikkumaisesti käyttävä, pienen miehen syndroomasta oireileva … Yksi älyttömin temppu oli, että tämä helmikuussa ilmoitti, että nettiyhteydet koko osastolta suljetaan. Markkinointifirman, joka tekee ja tutkii on-line-markkinointia ympäri maailmaa, työntekijöiltä suljetaan netti ja kielletään asiakkaiden kanssa skypeily! Sähköpostilla ja puhelimella hommat hoidellaan ???

Kuvan Greg on ranskalainen, joka avioituu heinäkuun lopussa meksikolaisen monivuotisen tyttöystänsä kanssa ja sen jälkeen muuttavat Eurooppaan. Häät pidetään Chiapasissa, jonne meidän lapsikin on jo lentoliput ostanut, Tämän jutun kuultuani oli aihetta sekä iloon että ikävään. A) Häät on heinäkuun lopussa ja tytär on menossa sinne: siis ei mitään toivoa, että tulisi kesäksi kotiin. B) Taas yksi meksikolais-eurooppalainen nuoripari, joka muuttaa elämään Eurooppaan, eikä jää Meksikoon.

Lentoliput tuonne ja tuulettimen osto veivät lapsen budjetin aika vähiin, joten yhden viikonlopun aiottu autoilu- ja shoppailureissu USA:n puolelle oli ollut jätettävä väliin…

Itse asiassa mentiin sitteki Fundidoraan, keskuspuistoon, siellä oli iso maailmanpyörä tänä vkl:na 🙂 ja käytiin syömässä hyvin. Oon kyllä vanhempieni tytär, shoppaamaan mua on vaikea raahata mutta ulkona syömiseen uppoaa nykyään ylimääräiset pennit mitä palkasta jää 😀

Mitä sitä tuohon sanoisi?

Ylläolevassa kuvassa vietetään ”Despedida”-kekkereitä. Ymmärtääkseni ne on sellaiset polttareiden ja amerikkalaisen ”morsiamen illan” (Amerikan serkkuni on blogissaan kuvannut ja kertonut tällaisista kesteistä mainiosti KLIKS) välimuoto. Ei epäilystäkään, kuka kuvassa on Suomesta. Nähdessäni tämän Facebookissa, tajusin, että lapsi oli mummulta saamallaan joulurahalla todellakin käynyt kampaajalla ja palauttanut oman blondiutensa; olin ollut oikein tyytyväinen, ettei tumman brunettena ollut niin erottunut muista. Lähettelin viestiä, ja tyär vastaili:

Ei oo vaarallinen älä huoli 🙂 en oo huomannu mitään eroa. Muutaku että ihmiset sanovat guera (blondi). San Pedro on San pedro. Tämä sen kummempi oo ku mikä tahansa Euroopan pikku kaupunki.

Näinhän minun on uskottava.

Puhuttiin taas postin kulusta ja lapsi viesteili:

Mañana, mañana .. lomienki kans vähän myöhässä. Pääsiäsienä on yks tunti lomaa kaikenkaikkiaan 🙁 se niistä biitsisuunnitelmista.

Posti on siis ruvennut kulkemaan: olen lähetellyt ainakin 20 Muumi-korttia, joten posti on jo oppinut osoitteen. 😉 Ja eilen oli perille mennyt jo kuplakirjekuorikin, jossa oli kirja, salmiakkia ja tekemäni ”Oulu kuvissa” -kalenteri. Muistattehan, että kalentereita ei sinne saanut lähettää. Minä lähetin ja perille meni! Mutta lomat eivät kulje. Yksi vapaapäivä (edellisen presidentin syntymäpäivä viime kuussa), sitten on vappupäivä ja seuraava arkipyhä onkin vasta lokakuussa. Noh, posti siis nyt kulkee: postikortit ovatkin kolmen nuoren naisen isossa asunnossa tärkeä sisustuselementti.

Eilen lapsi piti yhden niistä kuudesta vuodessa tienattavista lomapäivistä ja pyysin esikoista lähettelemään kuvia ulkoa: aina kun näen sieltä kuvia hämmästelen tuota vuorimaisemaa (täällä hyvä ilmakuva koko Monterreysta).

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Niitä näitä

Kampaajalla lehtiä lukien

Olin kampaajalla, – hiuksissa on nyt siis uutta sävyä, hieman viileämpää kuin ennen. Siis ”cool”! Heh! Lueskelin siellä Trendiä, Elleä, Gloriaa, Cosmopolitania ja ties mitä. Juuri tänään pitikin sattua silmiin artikkeli pakkoneurooseista, siitä, kuinka ne voivat olla koko elämää rajoittavia, tuhoaviakin. Minullakin on muutamia, joskin viime aikoina on tuntunut, että niitä on tullut uusia. Niin kuin nyt juuri tänään, taas tänään: olin aamulla jo melkein kolmannessa kerroksessa kun yhtäkkiä en ole ollenkaan varma, laitoinko auton oven lukkoon. Ei muuta kuin paluu parkkipaikalle, ja tarkistamaan: lukossa on. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tämän vuoden aikana.

Illalla aina tarkistan, että ulko-ovi on lukossa. Yleensä (98 prosenttisesti) pehtoori laittaa sen lukkoon, silti tarkistan. Luennolle lähtiessä tarkistan liki main tuhat kertaa, että oikeat diat ovat tikulla. Että varmasti on viimeisin versio. Ja sitten saatan unohtaa sen tikun työhuoneeseen! Noh, äkkiäkös luentosalista hilpasen takaisin työhuoneeseeni. Aamutoimet on hyvä tapahtua tietyn rituaalin vai sittenkin vain ihan tavallisen järjestyksen mukaisesti? D-vitamiini ennen allergialääkettä, hampaiden pesu ennen meikkaamista. Repusta tarkistus: avaimet, lompakko, kalenteri, kännykkä, muistitikku, toinenkin, kamera ja vielä kerran kaikki. Ja sama töistä lähtieässä: onhan repussa avaimet, lompakko, kalenteri, kännykkä, . – –

Ja sittenkin käy niin kuin toissapäivänä: unohdin avaimet työhuoneeseen. Hoksasin sen sitten kotona. No ei haittaa, siellähän ne on työhuoneessa lukon takana, mutta miten pääsen sinne aamulla? Voihan joku työkaveri avata oven (saman käytävän varrella avaimet sopivat kaikkien huoneisiin). Toki joku voi avata, mutta kun olen ehdottomasti aina paljon ennen muita, ja muistin, että se ainokainen, joka tulee j0/edes kahdeksaksi, on kertausharjoituksissa, ja sitten seuraava tulee ties milloin… Niinpä eilen oli odoteltava/lueskeltava kotona puoli yhdeksään ennen kuin katsoin soveliaaksi mennä kohti byroota. Pääsin sisälle. Mutta tällä episodilla on taas sellainen seuraus, että entistä tarkemmin tarkistan repun aamuin ja töistä lähtiessä.

Lehdessä oli myös juttu, jonka otsikko oli ”Olen meikannut 20 vuotta väärin!” Monen mielestä minäkin varmaan – paitsi että en nuorempana, lasten tarha- ja ala-asteaikoina töihin enkä muutenkaan juuri meikkaillut. Tuli vaan mieleen, että niin traumaattiseksi en ”vuosikymmeniä kestänyttä väärinmeikkaamista” koe kuin lehden jutun poloinen, joka tuntui todella menettäneen elämässään jotain olennaista.

Sitten yhdessä lehdessä oli ihan räävittömän hyvännäköinen farkkutakki! Pidän farkkutakeista. Nytkin minulla on kaksi: toinen, vähän citympi täällä kaupungissa ja sitten mökillä on toinen vanha, pehmeä, isohko. Mutta! Se lehdessä esitelty oli sellainen luxury, jonka voisi pistää vaikka jonnekin illallisille. Ja? – Ja se maksoi 380 euroa. Kolmesataa kahdeksankymmentä euroa! Tarkemmin ajatellen, ei se niin hieno ollutkaan. Saatikka yksi hienon näköinen lompakko: oisko ollut YSL? 640 egeä lompakosta. Minä mitään uutta lompakkoa tarvi!

Mietin niitä catwalk-kuvia katsellessa, miksi niiden mallien on oltava niin vakavia. Paitsi että ovat lommoposkisia, kituliaan näköisiä kropaltaan, ovat lisäksi murjottavia. Unisia. Eteerisiä. Luotaantyöntäviä. Eikö vaatteiden ja muotiluomusten markkinointi menisi paremmin perille jos hymyilisivät? Olisivat iloisia, näyttäisivät nauttivan kun saavat pitää yllään jotain kaunista ja taiteellista? – Ei kai sitten. Minun puolestani voivat murjottaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuva-arkistojen äärellä edelleen, ja hoksasin, että parin viikon takaiset siilokuvat on postailematta. Niiden rakentamista kun täällä on tasaisin välein kuvin tullut raportoitua, niin tässä viimeiset otokset:

Niitä näitä

Arkea kuvissa, kuvia arjessa

Aamulla poikkeuksellisen myöhään töihin, ja autokin väärälle puolelle.

Ilta mennyt käsityön parissa. Lahjaa olen tehnyt. Ja taas rupesin ”tekemään piironkia” kuten emeritus-esimiehellä oli tapana sanoa.

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ja koska lahja on yllätys, en voi tietenkään vielä kertoa, mistä on kyse.

Mutta siihenkin liittyy, että arkea pitäisi kuvata enemmän. Ja sitä vartenhan minä raahaan Canoniani aina ja joka paikassa mukana, mutta aika vähän on arkikuvia. Noh, tänään duunissa niitä kuitenkin räpsin. Mikä ehkä kertoo siitä, että ei niin hoppu päivä tänäänkään. Ja keksin taas 🙂 uuden jutun… uudistuksen. Byrokratiaa yritän vähentää. Tiedättehän ”poisvalintoja”.

Kirjastossa uusi kuvakulma.

Nyt on jatkettava vielä projektia … siispä huomiseen.

Ehkä huomenna Meksikon terveisten aika?

Niitä näitä

Arjen hetkiä ja kukkajuttuja

Kandiseminaarissa kuultua:

1980-luvulla oli aina lämpimät kesät ja parempia irtokarkkeja!

Seminaarilaisten joukossa on yksi 1970-luvun lopulla syntynyt, jolta tällaisen historiaan liittyvän faktan opin tänään. 😀

Dekaanikahveilla kuultua:

Yliopistossa olisi korkea ryhtyä tekemään ”poisvalintoja”!

Poisvalintoja? Muutama vuosi sitten meille opetettiin uusi termi: ”luopumisosaaminen”! Ja sitä on opeteltu ja opittu. Nyt ryhdytään tekemään poisvalintoja! 🙁 Kaikkea sitä kuuleekin.

Muutoin töissä lussakka päivä, erinäisiä järjestelyjä. Kotonakin erinäisiä järjestelyjä. Ruokaa ei paljon tarvinnut töistä tullessa tehdä, sillä viikonlopun (pe, la, su) runsaahkojen päivällisten jämiä oli vielä lämmitettäväksi. Eilen systeri ja Juniori syömässä Tomi Björckin keittokirjan ohjeilla tehtyä aasialaista ruokaa. Minä palaan vielä!! Sokeripossu oli hyvää. Miniäkokelas ei malttanut tulla edes syömään, kun on pienen ihanaisen koiranpennun hankkinut.

Sisar ymmärsi kehua minun floristin taitojani: lauantaina väkertämäni kukkakimppu kun ei perheen puutarhuri-pehtoorilta oikein mainesanoja saanut osakseen, mutta sisareni ymmärsi. Ymmärtäväinen sisar. 😉

Totta puhuen tuon kimppuni viimeisteli ja lopulliseen muotoon korjasi kukkakauppias, joka meille paistinkääntäjille sidontakurssin järjestikin. Olen aina ihaillut, miten oikeassa kukkakaupassa osaavat sitoa kauniita kimppuja ja nyt kun parin tunnin pikakurssilla näytettiin, miten ne oikein tehdään ja koetettiin itse tehdä, ymmärrän entistä enemmän arvostaa ammattilaiskäsityötä. Kukkakauppa Kanervassa oltiin ja olisi ollut mahdollisuus tehdä sellainen pieni pöytäasetelmakin, mutta minun oli lähdettävä kesken pois, sillä bakkanaalit odottivat. Kesken jäi tämä…

Mutta kuvia ehdin ottaa.. Nyt on moneen onnittelukorttiin kuvamateriaalia. 🙂

Nämä kannattaa klikata isommiksi. Vaikka taustakuviksi läppäriin?

Reseptit Ruoka ja viini

Pieni pääsiäisruokakirjanen

Mitä pääsiäisenä kokkaisi, lammasta vai kanaa,
ehkä sittenkin uutena ruokana parsaa Kellogsien kanssa?
Jälkiruoaksi kevyt pasha tai kaikkea muuta kuin kevyt New Yorkin juustokakku!

Tein kuvistani ja ruokaohjeista ”Pienen pääsiäisruokakirjasen”.
Tavallisia ja vähän erilaisia meidän pääsiäispöydässä
olevia herkkuja sinne kirjailin ja kuvailin.
Esimerkiksi Lammaspate on ihan ehdoton,
nyt kun on vielä Viskaalin kauppa,
josta saa erinomaisen hyvää lammasjauhelihaa,
ja ”pikahollandaise” parsalle toimii kyllä muulloinkin kuin pääsiäisenä.

Linkin takaa aukeaa pdf-tiedosto, joka pitäisi olla helposti tulostettavissa:

jos/kun tulostat, laita asetukseksi ”vaaka” (landscape),
jotta sivut tulostuvat kokonaisina.

Oleppas hyvä:

Pieni-paasiaisruokakirjanen (1)

Pieni-paasiaisruokakirjanen

Klikkaamalla yllä olevaa linkkiä pdf-tiedosto latautuu omalle koneellesi.

Yliopistoelämää

Monia kevään merkkejä

Tänään vapaapäivä, joka on kulunut lenkillä, pientä pääsiäisruokakirjasta tehdessä [erinomaisen mukavaa], ruokaa laittaessa, minulla vain lisukevastuu, sillä pehtoori aloitti grillikauden,

Ruoan jälkeen juniori tarjosi kyydin kaupungille; kukkaisiltaan kiiruhduin.

Opinhan kaikenlaista: spiraali on tärkein juttu! Ja opin käsitteen ”tumppukimppu”, sellaisen minä tein. 🙁

Kukkakurssilta suoraan bakkanaaleihin: eka vuosikurssin fuksit järjestävät kestit, joissa on kotiviiniä (vuosien kokemuksella väittäisin ettei ollenkaan pahimmasta päästä tänään) ohjelmaa antiikista. Bakkanaalihenkeen. Jo vain oli.

Ja fukseja oli mukana paljon: 29/42. Henkilökunnan osallistumisaktiivisuus huonompi; noin 2/20. Olin siis toinen noista. Bakkanaaleihin kuuluu että fuksit esiintyvät, laulavat, parodioivat opettajia jne. Tänä vuonna poikkeuksellisen paljon fukseja mukana, hyvät bilheet olivat. …

Minusta ei nyt ollut tehty pariodiaa, mutta paljon taas opin, itsestäni opettajana, opiskelijoista oppijoina.

Kotoa lähtiessä ajtattelin, ettei kiinnnosta kukkakurssi ja ettei kiinnosta bakkanaalit. Molemmat kiinnostivat, molemmissa opin, molemmissa kiinnostuin, molemmissa sain palutetta.

Kaikki hyvin.

Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

Kuvien ja sanojen kertomaa

Ei YHTÄÄN merkintää kalenterissa tälle päivälle. Ei yhtään. Lieneekö ensimmäinen tällainen arkipäivä tälle vuodelle? Ihan sama, joka tapauksessa laitoin eilen illalla kellon soimaan puoli kahdeksaksi – ja heräsin klo 5.20! Eihän tällaista kannata ajatella tappiona. Ei kannata, mutta kyllä minä lievästi ilmaisten tupisin. Hieman reilummin ilmaisten manailin. Ja tosiassa kiroilin suihkussa, jolloin kello oli 5.28!

Asioiden näin ollen, olin pari tuntia ennen töihin menoa ehtinyt aloittaa kuvaprojektin, jota jatkoin iltapäivällä ja tulen jatkamaan varmaan yli viikonlopun. Kyse on menneeseen paluusta, vanhojen kuvien läpikäymisestä. Omaan(kin) (työ)historiaan liittyvien kuvien etsimisestä ja valitsemisesta. Mikä tarkoittaa hulahtamista 1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja vielä 2010-luvulle. Kuten elokuvissa, elämä soljuu kuvina ohi. Näytin monia menneitä kuvia kollegoille, eikä se ollut vain yksi, joka sanoi, että ”olet tuossa ihan S:n [tyär] näköinen”. Eikös se kuitenkin ole niin päin, että lapsi on vanhemp(i)ensa näköinen? No myönnettävä on — ehkä todellakin meissä on samaa näköä.

Ja nyt varoituksen sana: kasari-lookia on tulossa.

Kuvissa olemme tyttären kanssa molemmat ”oman värisiämme”. Aika saman värisiä luonnostaan? Molemmilla kiharat luonnostaan. Ihan samanikäisinä ollaan kuvissa.

Minä olin Oulussa historian laitoksella, melkein valmis maisteri, lapsi on ollut maisteri jo melkein vuoden, ja kuvassa on Meksikon Monterreyn keskuspuistossa viime sunnuntaina. Niin se maailma muuttuu…

Kaikista vanhoista kuvista näen ilmeet, kuulen äänet, tunnen tupakan tuoksun, muistan arkuuden, tiedän tapahtumien taustat, tulevaa en niissä edes ajattele.

Kuvat kertovat ja näyttävät paljon enemmän kuin ensin luulisi: kuvien takana on muistot, kysymykset ja joskus vastauksetkin… Huomaan että jo vuosikymmeniä sitten kuvat ovat olleet minulle tärkeitä.

Tämän menneessä elämisen keskeyttää työpuhelu, toinen ja kolmaskin. Eilinen sähköpostikeskustelu vaihtuu elävämmäksi, puhelimessa on helpompi keskustella, tulee ilmi nyanssit, sävyt, tulee helpommin ilmi ironia, sarkasmi ja sanomisen tarkkuus. Äänenpainoilla, naurahduksilla, pienillä hiljaisilla hetkillä on merkityksensä. Epäröinti ja vastaansanominen, myötäsukaisuus ja yhteinen ymmärrys ovat helpompia puhuttuna kuin kirjoitettuna.

Luulen että saan sanomiseni paremmin perille puhuttuna kuin kirjoitettuna, vaikka kirjoittamiseen olisi pitänyt jo oppia. Paremmin, rohkeammin uskallan sanoa kuin kirjoittaa.

Illansuussa kotiruokaa, – gourmettia kuitenkin. Jälleen uusi kuharuoka, lupaan palata ohjeen kera asiaan, ja kuohuva. Itävaltalainen kuohuva, ei-niin-edullinen. Pehtoori moitti pliisuksi, minä pidin. Grüner Veltlineristä tehty tyylikäs skumppa ei ole edullisimpia, mutta olisin valmis maksamaan tästä toistekin sen reilut 16 euroa.

(Lainaus maahantuojan sivulta: ”Klosterneuburgin luostarin valmistama elegantti Mathäi Brut on nimetty apotti Christoph Mathäin mukaan. – http://www.hartwall.fi/en/node/732#sthash.VDyg4pB3.dpuf ”)

Itävaltalaisluostarin tarhoilta kerätyistä rypäleistä on tehty kelpo kuohuva. Tuota nimeä jäin miettimään: Mathäi. ÄÄ. Mistä saksan kieleen tulee ää. Tarkoittaako tuo jotain? Tietääkö joku?

Niitä näitä Yliopistoelämää

Mistä on tämä päivä tehty?

Nousevan auringon vaakasuora paiste töihin ajellessa. Parkkipaikalla linnunlaulu. Asfaltti liukkaan jään sijaan.

Ne odotetut professuurilausunnot on tulleet. Tai siis tuli vain yksi: yhteislausunto, mikä on harvinaista. Ja harvinaista on, että lausunto tuli ajallaan. Harvinaista ei liene se, että ulkopuolisten arvioitsijoiden kanta hakijoihin ja näiden ansioihin eivät vastaa oppiaineen omaa mielipidettä. Vastaa osin kyllä, mutta muutamilta osin ei todellakaan. Minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli, että lausunnot tulivat ajallaan, mikä mahdollistaa sen, että minun määräaikainen professuurini todellakin loppuu kesällä ja palaan omaan pestiini: ”lepäävä yliopistonlehtori” muuttuu aktiiviseksi. 🙂 Toivottavasti.

Eväiden unohtamisella kotiin on puolensa; ymmärtää esittää naapurikäytävän kollegalle, ystävälle, lounaskutsun.

Sähköpostikirjeenvaihto voi olla hyvinkin innostavaa, melkein kuin paras keskustelu, mutta se voi myös viedä mehut. Argumentointi nopeasti – puolin ja toisin. Taustatiedon hakeminen nopeasti, sanavalinnat tarkasti, kysymysten formulointi selkeästi… Mielenkiintoista. Ehkä eilisen iltapäivän ja tämän aamupäivän aikana käyty pitkä, monipolvinen sähköpostikeskustelu johtaa jopa muutoksiin ja jopa ihan tuntuvaan taloudelliseen hyötyyn. Vakaasti uskon, että olen kuukausi/vuosipalkkani edestä työni tehnyt. 🙂 Katsotaan nyt. Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää.

Illalla (mielenkiintoisen, poikkitieteellisen) seminaarin loputtua teki hirmuisesti mieli leipää. Eilen töiden jälkeen vein äidille Subwayn patonkileipiä ja tänään olisin halunnut kotiin tullessa sellaisia. Linnanmaan ja kodin välillä/lähistöllä ei ole Subwaytä, joten ajelin Prismaan ja hain vesirinkeleitä! Ihanaa höttöruokaa. Ja kävinpäs sitten myös Alkossa kun kerran kulkureitille sattui. Siellä oli monta australialaista uutuutta, ehkäpä jo huomenna palaan asiaan. Pikkunarsisseja oli tarjouksessa. Tietysti niitä. Minä pidän niistä kovasti – vaikken keltaisista kukista pidäkään. Ristiriita. Ei, ei ole. Narsissit ei ole keltaisia kukkia, ne on ulkokoristeita.

Juna/bussilippu Saariselälle ostettu ja kesän toinen lomamatka (Alppi-vaellusviikon lisäksi) varattu: elokuun lopun viikonloppu vietetään Savon sydämessä. Kuopiossa on Paistinkääntäjien suurkapituli. Sinnehän sitä.

Lukemista, lukemista. Sähköposti, sähköposti, sähköposti. Opinto-ohjausta, opinto-ohjausta.

Minulla on uusi vaatehuone! Tai siis nyt vihdoin oli tulleet Elfan korit, jotka pehtoori tilasi jo kolme viikkoa sitten, ja asensi tänään. Nyt on roti vaatehuoneessa. Hieno homma.

Nyt haen jäätelöä! Ja ryhdyn kutomaan. Istun takkahuoneessa, syön jäätelöä ja kudon. Samalla mietin, millaisen pääsiäisruokavihkosen yrittäisin viikonloppuna koota. Viikonloppuna on aikaa, vaikka onkin kukkasidontakurssi ja bakkanaalit.

Kaikenmoista.

Sellainen torstai.