Reija

Pieni piiri pyörii

Kyllähän se tämän yhden pallon ympärillä kiertäen on tämäkin päivä mennyt.

Aamupäivällä moneen kertaan kulkiessa ohi, eeskahtaalle ja taas takaisin, sisäkautta ja ulkokautta. Ja iltapäivällä sitten enemmän symbolisesti: taas viiden tunnin kokous, jossa yliopiston koulutusasioita pistettiin kuntoon ja kuntoon pistämiseksi jaettiin rahaa. En tiedä, oliko kaikilta osin ihan viisaimpia päätöksiä. Joidenkin mielestä varmasti. Jotkut asiat minunkin mielestäni.

Ja sitten kolmannellakin tavalla tämän pallon ympärillä päivä (useampikin jo) pyörinyt, sillä yksi luettavana oleva teksti käsittelee Oulun yliopiston rakentamista.

Graniittipallo on Matti Peltokankaan ”Yhtyvät säteet” (1992)

Näistä Linnanmaalla olevista taideteoksista puheenollen on tehtävä vielä yksi korjaus/täydennys siihen Vastatuuleen-veistokseen liittyvään kirjoitukseeni: väitin, että muistomerkissä ei ollut mitään laattaa tms. jossa olisi ollut tunnistetiedot. Onhan siinä. Kerrotaan, että se on Risto Saalastin teos, – ja lisäksi on toinen tällainen kyltti.

Etätyöpäivä – mitä opimmekaan?

– Henkilö, joka kirjoittaa joka päivä ilmaiseksi, on varmaan päästään vialla, naureskeli 10 vuotta blogia pitänyt informaatio- ja teknologiaoikeuden professori Jukka Kemppinen vieraillessaan Ylen aamu-tv:ssä.
ja toinen lainaus häneltä:
– Silloin tällöin kun tavoittelen äkillisen päähänpiston tai oikullisen mutkan tunnelmaa, niin sen sommittelemiseen menee kahdeksan tuntia, hän myöntää.
Yle uutiset 12.5.2014

Luetteko koskaan Kemppistä? Kannattaisi. http://kemppinen.blogspot.fi/ Kun talvella oli käynnissä tämä äänestys Suomen parhaasta bloggaajasta, minä veikkasin Kemppistä. En lue säännöllisesti, mutta epäsäännöllisesti ja hän on säännöllisesti hyvä, erinomainen. Hän on pitänyt blogia muutaman vuoden kauemmin kuin minä, hänkin kirjoittaa joka päivä, mutta hän on viisas, hän on sivistynyt, hän on vanha, mutta hänen kohdallaan se tarkoittaakin elämää ja elämänviisautta. Hänen blogitekstinsä (3500 kpl!! pitkiä postauksia) ovat asiaa, tietoa, perusteltuja mielipiteitä – eivät mitään tuulesta temmattuja juttuja. Ja tuossa aamu-tv:n haastattelussakin hän puhui viisaita…

Siltikään en edes yritä yltää samaan, mutta minä niin allekirjoitan nuo Kemppisen lausahdukset. Eli tämäkin päivä on mennyt ”äkillisen päähänpiston tunnelman sommittelemiseen”. 😀

Tänään on ollut hieman erilainen työpäivä. Ilmoitin jo eilen töissä, että pidän tänään etätyöpäivän. Kolme gradua, puolitoista väitöskirjan käsikirjoitusta ja kaksi kandia on saatava luettua ja arvostelua ennen ensi torstaita, – ja huomisen koulutusneuvoston paperit olisi myös perehdyttävänä.

Siis tarvin edes yhden lukurauhapäivän, koska töissä on lukukauden lopun/kesäopintojen/kesäopintotukien/opintojen koostamisten/allekirjoittamisten ja kaiken muun ”sesonkiliikenteen” vuoksi jatkuvasti joku piipahtamassa ja minä itse lamppaan opintosihteerin ja opintoasiainpäällikön luona kysymässä jotain. Siis on viisasta vetäytyä viettämään edes yksi etätyöpäivä kotiin.

_MG_4384

No eihän se sitten mennyt ihan niinkuin Strömsössä.

Ensinnäkin aamulla oli hammaslääkäri, vuositarkastus ja puhdistukset. Siinä humahti tunti. Sitten tullessa poikkesin postissa hankkimassa suruadressin ja ajattelin, että haen samalla kaupasta ihan vaan hedelmiä ja pari Wettexiä. Postissa hankin loppuvuodeksi postimerkkejä mm. Meksikon kortteihin ja valitsin huolella adressia, ja kuinka kauan voikaan mennä kaupassa, kun ostaa kassillisen ruokaa ja pari Wettexiä. 😉 Kello alkoi olla puoli yksitoista kun olin kotona.

Sen että levitin työmatskut pöydälle ja avasin ja vastasin aamun aikana tulleet sähköpostit oli jo selkeästi lounasaika. Kotona ei ole eväitä, joten värkkäilin pientä naposteltavaa lautasellisen, hedelmiä, juustoa, parit oliivit, riisikakku, ja hyvä on sulatin pikkupullan pakkasesta ja keitin Capsulolla Mocchacinot. Ja puolelta päivin olenkin jo vankasti työn touhussa! 🙂

Iltapäivällä vastailen työkännyyn, hoitelen ohjausta sähköpostilla, surffailen siinä ohessa, Facessa piipahtelen kesken (etä)työpäivän, saan yhden (lyhyimmän) gradun luetuksi ja luonnostelen lausuntoa kun kolmen jälkeen tulee pehtoori pojan loputtomalta remonttityömaalta ja päätänpä, että juuri tuossa hetkessä on aika ryhtyä tekemään meille ruokaa.

Siinäpä se työpäivä hurahti. Etätöissä tulee paneuduttua lukemisiin. Keskityttyä. Ilman että opiskelijat ja kollegat jatkuvasti keskeyttävät! Saa paljon aikaiseksi!

HAH!

Huomenna menen kiltisti sorvin ääreen Linnanmaalle ja teen topakasti töitä!

_MG_4390

Niitä näitä

Geeneissäkö?

Tuli mieleen Perniön mummu. Vaikken minä häntä koskaan oppinutkaan tuntemaan kunnolla, en kovin montaa kertaa nähnytkään. Ehkä tapasimme sen kymmenen kertaa, niinä kesinä kun olimme yhtä aikaa olemassa. Perheemme kävi yleensä kerran vuodessa Etelä-Suomessa sukuloimassa, silloin käytiin Perniössäkin, isän kotitilalla. Tuolloin mummu oli jo vanha, 60-luvulta minulla on joitakin muistoja hänestä. Hän oli jo v-a-n-h-a, niin mahdottoman vanha ja ryppyinen kuin 5 – 10-vuotiaasta vuonna 1885 syntynyt mummo nyt vaan saattoi olla. Nyt kun katson tuota kuvaa hän ei näytä juuri ollenkaan ryppyiseltä. Mummun hautajaiset olivat minulle ensimmäiset joissa olin, tai joista muistan jotain. Oli kevät, ja olin isän kanssa kahdestaan siellä, – koskaan muulloin en kuullut isäni laulavan virsiä. Silloin lauloi.

Minä muistan mummun yleensä istuneen keittiössä hellan vieressä, kovalla tuolilla, katselemassa kun muut touhusivat. Mummu ei ollut niitä touhukkaimpia ihmisiä. 😉 En muista hänen juuri koskaan mitään puhuneen, – ehkä en vain ehtinyt kuunnella, kun juoksin ulkona ja papan kanssa metsässä (mitä me siellä tehtiin? vihtoja? minä etsin ritsoja varten sopivia oksanhankoja?, pappa teki pajupillin, vuoli voiveitsen), tai mentiin iskän ja pikkuveljen kanssa Kirakanjärvelle uimaan tai Kankarelle katsomaan lehmiä (joita minä – kaupunkilaiskakara – pelkäsin ihan mahdottomasti).

Sen muistan kun mummu sitoi tillinippuja lasiverannan ikkunanpieliin kuivumaan, ja varoitteli minua nokkosista, joita puuceen lähellä kasvoi. Oli Perniön mummulassa jo silloin (kai?) sisävessakin, mutta minulle ulkohuussi oli jotenkin eksoottinen ja halusin käydä siellä. Huussin seinät oli vuorattu Kodin Kuvalehden ja Seuran kansikuvilla. Jotenkin ihmettelin, että miksi?

Miksikö mummu nyt tuli mieleen? Äitienpäivän takia? Jonkun työjutun/historian vuoksi? Ei mitään sellaista, vaan siitä kun tämän kevätsiivousprojektini loppumetreillä perkasin toisenkin vaatehuoneen = työhuoneeni ”paperi/kirja/mappi/valokuvatarvike etc.- isokomero. Siellä kun on erinäinen määrä kaikkia kauniita rasioita, laatikoita, koteloita. En koskaan raski heittää pois kauniita lahjalaatikoita, korurasioita, käsilaukku/reppuostoksilta tulleita hienoja paperikasseja (Guccin paperikassia EI VOI heittää pois), jämäköitä pakkauskoteloita, koska ”niitä voi käyttää lahjapaketteihin, päällystää ne säilytysrasioiksi, niitä tarvii kun postittelee paketteja … ” – Enkä selvästikään ole niitä tarvinnut, kun niitä varastossa on niin paljon.

Niistä rasioista se mummu tuli mieleen. Hänellä kun oli Perniön mummulan yläkertaan menevien rappusten alla olevassa komerossa kymmeniä ja kymmeniä (paita)laatikoita, mummulan vintti oli täynnä kaikkea, en muista mitä, mutta paljon siellä oli kaikkea … Yhden kerran muistan, että pääsin hänen kanssaan hänen pitsisen kamarinsa takana olevaa komeroa penkomaan, haettiin lankoja tms. ja mitä aarteita (kymmeniä puisia tyhjiä lankarullia, joilla sain leikkiä – jotain… ) siellä olikaan!

En itse asiassa ole kovin kova hamstraamaan ja säilömään – päinvastoin aiemmin kirppikset, divarit ja nyttemmin UEF-pömpelit, Pelastusarmeija sekä roskis ovat aika hyvin saaneet huushollistamme kierrätyskamaa ja roskaa, mutta vieläkään noista rasioista en raski luopua. Mummu ymmärtäis.

Valokuvaus Vanhemmuus

Musiikkia tähän päivään

Eilen olin vähän suunnitellut, että tänään paitsi ulkoilen, myös teen kuvaprojekteja, ehkä vihdoin tekisin, ainakin aloittaisin, uuden Galleria-sivun tekemisen, kokoilisin kuvia sinne, mutta eihän se taaskaan mennyt kuten olin ajatellut. Jo aamu venähti pitkäksi, nukuin, nukuin, nukuin… Mitä ei voi pitää tappiona. Päinvastoin.

Ulkoilinkin, vähän kuvaprojekteja… ja sitten….

Jo aikapäiviä sitten olen saanut Facebookissa [sisareltani?] haasteen nimetä kymmenen ”elämäni biisiä”. Ohjeistus kuului, että ”isompia miettimättä, mitkä ensimmäisenä tulevat mieleen, jotka ovat vaikuttaneet elämässäni… tms.” Kun tämän haasten näin, ensimmäiset viisi musiikkivalintaa tulivat heti… mutta en tuolloin vastannut haasteeseen.

Sitten tänään, kun – ihan vaan äitienpäivän kunniaksi ja kun minulla oli monta tuntia aikaa, sillä pehtoori kokkasi – siivosin/järjestelin miedän ison vaatehuoneen ja siellä olleen noin 150 CD:n lokerikon, minun top 10 täydentyi… Ensin ne viisi helpointa, heti mieleen tullutta, noihin kyllä liittyy äitienpäiväkin:

1. J. Karjalainen: Hän (tästä on ollut usein puhetta)
2. Katri-Helena: Anna mulle tähtitaivas (tähän liittyy pitkä tarina, . . . kerron joskus)
3. Europe: Final Countdown (tästäkin olen kertonut jotain)
4. Tapani Kansa: Akselin ja Elinan häävalssi (tai oikeastaan enemmän ”Naimisiin tahdo mä en” tai sittenkin se alkuperäinen! Udo Jürgensin ”Aber heiraten wollte er nicht”! En koskaan unohda Finnjetin tanssilattiaa 27.-28.8.1979!!)
5. Leonard Cohen: Hallelujah

Ja sitten ne muut:

6. Hector: Lumi teki enkelin eteiseen
7. Elton John: Nikita
8. Sammy Babitsin: Pienen pojan nukkeshow
9. Nino Rota: The Godfather
10. Ja sitten tämän päivän vuoksi – väistämättä – kympiksi nousee Laura Närhen: Mä päästän sut pois. (Esikoinen on kohta Skypellä ja Juniori kävi miniän kanssa syömässä 😉 )

Näitä kuunnellen, …

Sinun elämäsi TOP 10? Olisi mukava kuulla? Mikä musiikki on koskettanut? Mitkä kappaleet kulkevat mukanasi?

Niitä näitä

Vähän syksyistä, melankolista

Sateisena, kylmänä, vielä lisää satavana toukokuun lauantaina, jolloin en saa lähdetyksi lenkille, jolloin mummula-kierroksen jälkeen teemme kimpassa safkan, jolloin kotityöt eivät innosta, jolloin lätkäkään ei saa minua istumaan telkkarin ääreen, haen Youtubelta biisin toisensa jälkeen, istun ja kuuntelen musiikkia, lueskelen samalla.

Ja joka kolmannella kerralla katson/kuuntelen Lohtu-Live Aid Uusi Lastensairaala 2017 videon http://www.youtube.com/watch?v=1wXjcuCikUA Pidän siitä. Jokaisen kuuntelukerran jälkeen pidän enemmän, nieleskelen vähemmän.

Kaikkinensa olen sitä mieltä, että hyvinvointivaltiossa, Suomessa, lastensairaala pitäisi kyllä rahoittaa ja tehdä yhteiskunnan varoin. Mutta kun näin ei kuitenkaan ole, olen säännöllisesti käynyt katselemassa Annan koruja: ”16-vuotiaan syövän sairastaneen ja Helsingin Lastenklinikan surkean kunnon tuntevan tytön hanke tukea Uusi Lastensairaala 2017 – projektia. Projektin tukemiseksi tekemillään koruilla on ns. hyväntekeväisyyshuutokauppa.” Korua numero 161 (KLIKS) olisin halunnut olla ostamassa, mutta (taas) missasin huutokaupan päättymisen. Mutta toivon vielä korun hänen töistään löytäväni, ”huutavani”.

Kovasti mietin, josko sittenkin lähtisin vähän ulos, Kymppärille (kioskille) kävelisin, veisin Muumi-kortin postiin. Tai Nuuskamuikkus-kortti se on. Ikävä-kortti se on.

Tietenkin hän oli oikeassa. Ei aurinko voi niin vain muitta mutkitta nousta taivaalle. Mutta se, että toinen on oikeassa, ei estä toista pettymästä. Näin synkkä en ole ollut pitkiin, pitkiin aikoihin. Tietenkin suuren juhlan jälkeen tuntuu aina jollakin tavoin surulliselta – mutta tämä on jo jotakin muuta. Tuntuu surulliselta kun metsä on äänetön ja auringonpaiste harmaa.
– Nuuskamuikkunen

sateen jälkeen-2

Niitä näitä

Satunnaisia merkintöjä tältä päivältä …

Toukokuun 9. on liputuspäivä, ja 56 vuotta sitten satoi räntää. Paljon räntää. Kyllä minä tiedän. 😉

”Ennen olin nuori, kaunis ja villi – nyt olen vain ja.”

Mutta siitä huolimatta, eipä minulla ole valittamista tässäkään päivässä…

Kummasti tuli selailtua edellisten vuosien postailuja tältä päivältä …
9.5.2013 9.5.2012 9.5.2011 9.5.2010
9.5.2009 9.5.2008

Niitä näitä

Kaikki hyvin

Aamulla vielä pakkasta; tuntuu kirpeänä ja harmittaa, ettei vieläkään ole tennareiden aika, ei vieläkään kevätpuseroa voi laittaa töihin, – ei muuta kuin villatakki päälle, jos kerran kävellen aion mennä.

– Mutta paistaahan se. Siniseltä taivaalta paistaa ja puissa silmut ovat ihan räjähtämäisillään, – pian ovat vihreitä.

Itseasiassa töihin ei ihan hirmuisesti huvittaisi lähteä, aamupäivä kun menisi taas Norssilla haastatteluja tehdessä, aineenopettajaksi pyrkivät jututettavina. Vie aikaa, eikä juuri anna vastetta. Iltapäiväksi, huomiseksi, viikonlopuksi, pariksi seuraavaksi viikoksi, Herra varjelkoon koko toukokuuksi!! on luettavaa, arvioitavaa, arvosteltavaa satoja sivuja. Ja kaikki muu siihen päälle!

– Mutta minulla ON töitä! Minulla on työ josta pidän, periaatteessa urani huipulla olen. Ja mitä vikaa nuorten kanssa tekemisessä olemisessa on? Ja lukemallahan oppii. Oppii historiasta, ihmisistä, kirjoittamisesta, kilvoittelusta, oppimisesta.

Kurkku tuntuu kipeältä, olkapää juilii, siitepölyallergia vaivaa lääkityksestä huolimatta.

– Ihanko on kurkku vähän kipeä, ja mitä uutta olkapään juilimisessa on? Ja entä siitepölyallergia? C´mon – sehän vaivaa viikon, pari vuodessa ja that´s it! ”Pikku vikoja, helppo korjata”, toteaisi Juniori. Ja Juniori soittaakin ihan muissa asioissa. Sekään ei ole kaikille tavallista onnea, se, että poika soittaa, käy, kulkee päivittäin.

valoa ja varjoja-3

Kaikesta tekemättömästä pienesti huono omatunto, ja teen taas jo listoja vapaa-ajan tekemisillekin: Viikonloppuna sitä ja tätä. Siellä ja tuolla käytävä. Tehtävä yhtä sun toista.

– So what?! Eikö tekemiset ja kohtaamiset ole hyväksi? Jollei niitä olisi, niin mitä sitten? Mitä sitten olisi?

Miksei elämän ja arjen iloa ja voimaa voisi tajuta, muistaa, ymmärtää jatkuvasti, joka päiviä, ihan joka hetki, ilman, että täytyy tulla varjoja? Onko satuttava, onko elämän epäreiluuden kosketettava aika läheltä, onko tunnettava suru ja onko niin, että vain toisen tuskan myötäelämistä yrittäessä vasta muistaa, ymmärtää, …

valoa ja varjoja

Vastako sitten tajuaa, että hyvä päivä tänään?
Vastako silloin ymmärtää, että ei mitään hätää.
Että kaikki hyvin.

Bloggailu Ruoka ja viini

Tuote-esittely vol. IV

Olen joskus vuosia sitten täällä postannut Tuote-esittelyjä Vol. 1 – 3 (KLIKS). Nyt on pitkästä aikaa tällaisia hyväksihavaittuja juttuja.

Meillä on ollut kuukauden päivät Sodastream. Enää ei ole tarvinnut roudata kaupasta Novellea tms. Sitä kului nelisen isoa pullollista viikossa, ja lisäksi pari isoa Pepsi Maxia, jota join vain minä jonkinlaisena ”välipalajuomana” [lue: ihan turhana limpparin lipittämisenä]. Se vain on nyt ihan itsekseen jäänyt pois. Sodastreamilla olen näytepakkauksen verran koettanut tehdä ”Coke Zeroa”, – ei hyvä. Siis ei tarvita enää ollenkaan mitään colajuomaa. Pepsi Maxia vain silloin kun nuoripari tulee syömään.

Muutoin juodaan vain kuplavettä kotikoneella tehtynä. Ja hyvää on. Tulee paljon halvemmaksi, eikä tarvi kantaa kaupasta.

Sitten seuraava juttu on ananaspora! Vacuvin (linkin takana kuva uudenmallisesta porasta, meillä on tosi vanha): nettikauppojen lisäksi niitä on (ainakin ollut) Oulun Stockalla. Se avulla tuoreen ananaksen käyttö helpottuu ja lisääntyy.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ananas on hyvää (unohda peltipurkkiananakset!), nestettäpoistavaa, kuituista, täyttävää, vähäkalorista. Mutta voi siitä tehdä vähemmän vähäkalorisenkin version. Juhlajälkkäri syntyy näin:

UUNIANANAS

kokonainen ananas/2 ruokailijaa
jäätelöä (parasta mitä tiedät)
2 munanvalkuaista
1 dl hienoa sokeria

Leikkaa anannaksesta hattu ja käytä ananasporaa. Pilko ananasviipaleet. Vatkaa valkuaiset sokerin kanssa tanakaksi vaahdoksi. Täytä ananas kerrostamalla jäätelöä ja ananasviipaleita.
Laita ananaksen päälle valkuaishuntu ja käytä kuumassa (250-asteisessa) uunissa niin että marenki kovettuu ja tummuu kauniisti.
Tarjoa heti. (nyt ei ole uutta kuvaa mutta esim. täällä näet)

Seuraavakin juttu on syötävää. Samppanjaa ja jäätelöä! Samppanjajäätelöä: johan Magnum nyt herkun markkinoille lykkäsi! Olen syönyt jo kaksi! Söisin varmasti nytkin jos sellaisia olisi pakastimessa. Ei ole, – enkä osta. Ovat liian hyviä. Loogista, eikö? – Tiedän, että moni ymmärtää.

Samasta syystä en osta chilisuklaatakaan, enkä persikka-irtiksiä, enkä jukurtti-cashew-pähkinöitä, enkä Ben & Jerry Greek Frozen Jogurttia. En myöskään osta kaappiin ”varalle” brie- tai Appenzeller-kimpaleita, en töihin keksipakettia, enkä käsilaukkuun tai reppuun ”verensokerin äkillisen alenemisen tarpeeseen” suklaapatukoita. (Patikalla on eri juttu. ;))

Noiden ”varojen”, varmuuden vuoksi olevien herkkukätköjen, vierasvaraksi (kenelle enää tulee vieraita yllättäin niin, että pitäisi olla puoli kiloa brietä jääkaapissa ja/tai pari litraa umpikalorista jätskiä pakastimessa) hankittujen herkkujen kohtalo kyllä tiedetään! Syön pois ne! Ja sitten on morkkis, – paha ja paksu olo! Heikko on minun tahdonvoimani.

Vielä yksi vinkki: keittiöön kuuluu tämäkin eli iso yrttikori. Joulun kukka-asetelman tyhjennetty kori täyteen yrttimultaa ja siihen istutettuna kaupan pikkuruukkuyrttejä. Säilyvät ja myös kasvavat siten aika paljon paremmin kuin nuutumassa jääkaapissa tai ikkunalaudalla. Kesän tullen voi sitten siirtää suoraan parvekkeelle tai kasvimaalle.

Ja kuten olette jo huomanneet, paluu vanhaan blogiformaattiin on tapahtunut. Mihin vaikutuksensa oli tällä!

”Kyllä kansa tietää!” Kyselyn tulos on linjassa oman tuntumani kanssa, joten viikonpäivällisiin, kellonajallisiin, isokuvaisiin, alhaalla kommentoitaviin postauksiin ja kaksipalstaiseen, yksinkertaiseen, eleganttiin ! 😉 , tosin huonommin mobiileissa ja tableteissa skaalautuvaan, layoutiin on palattu. Olen päättänyt, ugh!

Liikkuminen Valokuvaus

Canonia ulkoiluttamassa aamulla

Sataa lunta. Tänään on satanut useammin lunta kuin joinakin viikkoina talvella.

Mutta aamulla ei satanut. Oli nollassa, mutta paistoi. Arkiaamutavoistani poiketan lähdin ulkoiluttamaan Canonia Meri-Toppilan rantaan. Kannatti. Vesi oli matalalla, matalikot näkyivät, ”Vitikkua”, jossa osa frisbeemaalikoreista on, oli harvennettu, ja nyt siitä on tulossa koivikko. Se ilahdutti.

Ja vielä iloisempi olin, kun rannassa hoksasin, että kaislaa, heinää tai whatever se onkaan, oli niitetty. Möljän aallonmurtajalle, Ilo-kiville, olisi voinut melkein kävellä. Jollei olisi väylä välissä. Mutta melkein. Olisin halunnut. Mutta jo se, että rantaviiva nyt erottuu selkeästi, on suurenmoista. Siitä on minulle iloa vielä monilla lenkeillä. Mannisenoja, jota usein ei edes näy, kun on talvella jäässä ja kesällä liki kuiva sekä risukon takana piilossa, solisi, ja vesikin oli ”ei-ihan-ruskeaa”…

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tepastellessani, aamuhetkestä, auringosta ja keväästä – vaikka sitten viileästäkin – nauttiessa taas kerran lupasin itselleni, että teen tämän useamminkin: lähden arkiaamuna aikaisin lenkille. On lupauksia, jotka pidän, – tämä ei kuulu niihin. Tiedän sen jo nyt.

Joka tapauksessa koko päivän parempi ryhti, olkapääkin pitkästä aikaa ihan kivuton. Liikkuminen on, olisi, hyväksi. Asioiden näin ollen lopetan nyt tässä koneella istumisen, ja säästän huomiseksi vähän ostosvinkkejä keittiöön.

Bloggailu Yliopistoelämää

Tärkeää ja vähemmän

”Oulun yliopisto leikkaa 122 työpaikkaa – 60 irtisanotaan” (Kaleva) – eihän tämä nyt mitenkään riemastuta eikä työilmapiiriä kevennä. Eikä todellakaan tarkoita, ettei talossa töitä riittäisi. Päinvastoin. Eikä tiedekunnan professoreiden kuukausikokouksessakaan pelkkiä hyviä asioita tiettäväksi tehty. Mutta nopeasti päivä sujui.

Ja sitten sitä vähemmän tärkeää arkeani. No nyt kun tämä uusi blogipohja on ollut käytössä kaksi viikkoa, kun lukijoilla on ollut totutteluaikaa ja kun olen edes vähän saanut sitä stailatuksi haluamakseni, niin kysyn, mitä mieltä olette?

Kävijämäärissä ei ole ollut dramaattisia muutoksia… (klikkaamalla näet paremmin)

Enkä sano, että äänestyksen tulos vaikuttaa ratkaisuuni, mutta ehkä se voi olla ”suuntaa-antava kansanäänestys”: pidänkö tämän uuden vai palaanko vanhaan? Ihan vanha, ensimmäinen blogini; on täällä; siihen ei sentään ole tarkoitus palata.

Juttu on nimittäin niin, että tämä ”valmis” pohja on paikoitellen vaikeampi ”tuotteistava”, ja tässä on piirteitä joista en pidä mm. kuvat liian pieniä ja kommentointi on heti otsikoinnin alla. Toisaalta tämän teeman skaalautuvuus tabletille ja mobiiliin on erinomaisen hyvä. Ja otsake- ja taustakuvien vaihto paljon helpompaa kuin sillä omalla versiollani. Mutta kertokaapa te, – vaikka vain äänestysklikkaamalla… Kommentointi suotavaa. Kiitän etukäteen. 🙂