Ei YHTÄÄN merkintää kalenterissa tälle päivälle. Ei yhtään. Lieneekö ensimmäinen tällainen arkipäivä tälle vuodelle? Ihan sama, joka tapauksessa laitoin eilen illalla kellon soimaan puoli kahdeksaksi – ja heräsin klo 5.20! Eihän tällaista kannata ajatella tappiona. Ei kannata, mutta kyllä minä lievästi ilmaisten tupisin. Hieman reilummin ilmaisten manailin. Ja tosiassa kiroilin suihkussa, jolloin kello oli 5.28!
Asioiden näin ollen, olin pari tuntia ennen töihin menoa ehtinyt aloittaa kuvaprojektin, jota jatkoin iltapäivällä ja tulen jatkamaan varmaan yli viikonlopun. Kyse on menneeseen paluusta, vanhojen kuvien läpikäymisestä. Omaan(kin) (työ)historiaan liittyvien kuvien etsimisestä ja valitsemisesta. Mikä tarkoittaa hulahtamista 1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja vielä 2010-luvulle. Kuten elokuvissa, elämä soljuu kuvina ohi. Näytin monia menneitä kuvia kollegoille, eikä se ollut vain yksi, joka sanoi, että ”olet tuossa ihan S:n [tyär] näköinen”. Eikös se kuitenkin ole niin päin, että lapsi on vanhemp(i)ensa näköinen? No myönnettävä on — ehkä todellakin meissä on samaa näköä.
Ja nyt varoituksen sana: kasari-lookia on tulossa.


Kuvissa olemme tyttären kanssa molemmat ”oman värisiämme”. Aika saman värisiä luonnostaan? Molemmilla kiharat luonnostaan. Ihan samanikäisinä ollaan kuvissa.
Minä olin Oulussa historian laitoksella, melkein valmis maisteri, lapsi on ollut maisteri jo melkein vuoden, ja kuvassa on Meksikon Monterreyn keskuspuistossa viime sunnuntaina. Niin se maailma muuttuu…
Kaikista vanhoista kuvista näen ilmeet, kuulen äänet, tunnen tupakan tuoksun, muistan arkuuden, tiedän tapahtumien taustat, tulevaa en niissä edes ajattele.
Kuvat kertovat ja näyttävät paljon enemmän kuin ensin luulisi: kuvien takana on muistot, kysymykset ja joskus vastauksetkin… Huomaan että jo vuosikymmeniä sitten kuvat ovat olleet minulle tärkeitä.

Tämän menneessä elämisen keskeyttää työpuhelu, toinen ja kolmaskin. Eilinen sähköpostikeskustelu vaihtuu elävämmäksi, puhelimessa on helpompi keskustella, tulee ilmi nyanssit, sävyt, tulee helpommin ilmi ironia, sarkasmi ja sanomisen tarkkuus. Äänenpainoilla, naurahduksilla, pienillä hiljaisilla hetkillä on merkityksensä. Epäröinti ja vastaansanominen, myötäsukaisuus ja yhteinen ymmärrys ovat helpompia puhuttuna kuin kirjoitettuna.
Luulen että saan sanomiseni paremmin perille puhuttuna kuin kirjoitettuna, vaikka kirjoittamiseen olisi pitänyt jo oppia. Paremmin, rohkeammin uskallan sanoa kuin kirjoittaa.
Illansuussa kotiruokaa, – gourmettia kuitenkin. Jälleen uusi kuharuoka, lupaan palata ohjeen kera asiaan, ja kuohuva. Itävaltalainen kuohuva, ei-niin-edullinen. Pehtoori moitti pliisuksi, minä pidin. Grüner Veltlineristä tehty tyylikäs skumppa ei ole edullisimpia, mutta olisin valmis maksamaan tästä toistekin sen reilut 16 euroa.
(Lainaus maahantuojan sivulta: ”Klosterneuburgin luostarin valmistama elegantti Mathäi Brut on nimetty apotti Christoph Mathäin mukaan. – http://www.hartwall.fi/en/node/732#sthash.VDyg4pB3.dpuf ”)

Itävaltalaisluostarin tarhoilta kerätyistä rypäleistä on tehty kelpo kuohuva. Tuota nimeä jäin miettimään: Mathäi. ÄÄ. Mistä saksan kieleen tulee ää. Tarkoittaako tuo jotain? Tietääkö joku?