Reija

Ailahtelua – kesäistä

Tuntuu kesälle.

Tuntuu kesälle, vaikka keskipäivällä alkoikin kokous Linnanmaan vanhan puolen tympeässä, 70-lukulaisessa oranssissa kokoushuoneessa, jossa on paksu kokolattiamatto, minkä vuoksi osin aika varovaisäänisten osallistujien puhetta on vaikea seurata. Kahden tunnin kokoustamisella sentään selvitään, kierrän ulkokautta takaisin ”omaan siipeen”, ja kesä, kesä… Hetken hulvahtaa ajatus, että tytär tulee… mutta onnenhulvahdus menee ohi.

Ei, ei tule tytär kesälläkään. Minähän olen menossa antamaan asuntonsa uudelle vuokralaiselle avaimia.

Mutta tytär lähetti minulle mainion linkin saatesanoin:
”uusia ideoita mansikkamargaritojen yhteyteen”.

http://www.buzzfeed.com/christinebyrne/delicious-ways-to-drink-out-of-fruits

Aika huippuja hedelmäviritelmiä linkin takana on.
Ananasjuttuja meilläkin on tehty, mutta onhan tuossa artikkelissa vaikka ja mitä.
Jos huomiseksi tuon vesimelonijutun koettaisi? 😉

No mutta siis töissä vielä: työhuoneessakin tuntuu kesälle, pöydät tyhjenevät pinoista, allekirjoitettavista, luettavista, laadittavista. Avaan ikkunan ja toivon, että joku leikkasi nurmea, tulisi tuoksu ja se ääni. Eihän sisäpihalta tule, …

Kollega, sijaiseni, lähdössä huomenna Roomaan ja konferenssiin Perugiaan. Vähän sitäkin mietin, miksen minäkin, mutta kyllä minä tiedän, miksen. Ja syvennyn tekemään kaaviota kandintutkinnon suorittamisesta 32 tukikuukauden raameissa ja sitten hoksaan, että syksyn juttu tämän pitäisi olla – ja lopetan!

Kesä siinäkin, että olen kotona ennen neljää. Tonnikalasalaatti on varma merkki kesästä, sitten kukkien kastelu, ja pihalla siivoillaan: ehkä olisi kannattanut se allergiasumute sittenkin ottaa taskuun. Valkoiset ikkunalaudat on sellaista mitä harkitsisin hyvin, hyvin tarkkaan, jos nyt vielä rakentaisimme. Nyt kun koivun siitepöly alkaa olla katuojissa, on mänty vasta kukoistuksensa alussa. Pesikö Pehtoori pihan lisäksi autotkin? Minä ainakin kynnysmatot.

Niin kesä, että taidan etsiä huomiseksi töihin salsahameen!

Yliopistoelämää

Valintaprosessista kiinnostuneille

Professorin valinta etenee. Tänään oli vuorossa opetusnäytteet. Syksyllä auki pistettyyn virkaan tuli 16 hakijaa, joista yksi vetäytyi aika pian. Sen jälkeen tiedekunnan oma valintatoimikunta (dekaani, koulutusdekaani, kaksi professoria ja opiskelijajäsen) valitsi kolmijäsenisen (professoreista koostuvan) asiantuntijaporukan, joista kellään ei saanut olla kytköksiä kenenkään hakijan kanssa, mikä on Suomen kokoisessa historian tiedeyhteisössä suht vaikea juttu. Noh, kolme asiantuntijaa, jotka suostuivat hommaan, löytyivät. Kaksi naista, yksi mies. Yksi heistä emerita. Asiantuntijoista kaksi on tamperelaista, yksi Tukholman yliopiston Suomen historian profesori. Heille lähetttiin kaikkien 15 hakijan 10 parasta julkaisua (= 150 artikkelia ja kirjaa/asiantuntija) sekä cv:t ja muut hakupaperit ja heille annettiin huhtikuun alkuun asti aikaa tehdä lausuntonsa ja asettaa kolme parasta hakijaa ehdolle ja vielä paremmuusjärjestykseen.

Nämä tekivätkin (vastoin yleisiä tapoja ja käytänteitä) yhteislausunnon, jossa jaottelivat hakijat kolmeen ryhmään, ja asettivatkin ehdolle viisi parasta. Kaksi ykkössijalle, kaksi kakkossijalle ja yhden pronssille. Ja meidän tiedekunnan valintatoimikunta kutsui nämä viisi antamaan opetusnäytteen (aiheena “Maisteriseminaarin johdantoluento. Aiheena oman tutkimusalan esittely” 30 min.). Ennen tänä aamuna alkanutta näytetilaisuutta tuli tieto, että toinen ykkössijalle asetetuista jättäytyy pois, koska sai professuurin Joensuusta. Siis tänään neljä näyteluentoa, jotka olivat julkisia ja sitten niiden jälkeen ja lisäksi valintatoimikunnan tekemät haastattelut.

Kuulimme samasta teemasta neljä kovin erilaista näytettä; kaksi erinomaista, kaksi vähemmän – minun mielestäni siis.

Nyt valintatoimikunta tekee päätöksensä, jonka esittää rehtorille. Spekulaatioissa yksi nimi tuntuu olevan ylitse muiden. Rehtori yleensä aina tekee nimityksen esityksen mukaisesti. On vaikea kuvitella, miksei nytkin niin tekisi. Päätös lienee tiedossa parin viikon sisällä ja uusi professori astuu virkaansa elokuun ensimmäinen.

Samalla minun lokakuun alussa alkanut määräaikainen professuurini päättyy.

Ja lukemisen määrä vähenee.

Nämä pinot ovat opinnäytetöitä (graduja, väitöskirjojen käsikirjoituksia ja lukuja, kanditöitä, harjoituksia) jotka olen lokakuun alun jälkeen lukenut ja enimmät myös arvostellut ja kirjoittanut lausunnot. Näiden lisäksi vielä tentit, apurahahakemukset, kokousten aineistot ja ties mitä. Kirjaimellisesti minulla on ollut LUKUvuosi. Vielä yksi 300-sivuinen käsikirjoitus tullenee, mutta sen taidamme kollegan kanssa siirtää elokuulle. Kesätentit tulevat tietysti ja vähän kandiaihoita, mutta loppusuora on jo edessä. Ainakin lukemista on riittänyt.

Niitä näitä

Pyhäpäivän agenda

… eihän sellaista saisi edes olla. Siis asialistaa, tekemistä, pyhäksi. Noh oli kuitenkin. Ihan ”pyhä”puuhiakin listalla, mutta eihän se elämä mene edes yhden päivän osalta niin kuin suunnittelee, ajattelee.

Suurin syy agendani repsahtamiseen on säässä. Silloin kun on niin kylmä kuin tänään, ei tunnu hyvälle istuttaa yrttien taimia lavoihin; ovat siis vielä suojassa sisätiloissa. Eikä rullaluistimia tullut haettua varastosta: vielä muutama vuosi sitten aloittelin rullistelun jo huhtikuun viimeisinä päivinä, heti kun lakaisukoneet olivat Koskelantien putsanneet. Tänään tyydyin lenkkareihin. Ajatuksena oli, että kunhan ensin käyn Caritaksessa äidin luona, lähden siitä lenkille kävelemään, pitkin sunnuntaiaamuista Oulua. Tarkeninko? – No en. Caritaksessa kävin, mutta lenkki jäi kovin lyhyeksi. Tovin kiertelin, kuvailin.

Tuomiokirkon kirkkotarhan pilvikirsikat kukassa. Ne eivät kuki montaa päivää – mutta juuri nyt ovat kauneimmallaan (klikkaaminen suurentaa kuvat – kannattaa kyllä). Kannattaa käydä katsomassa livenäkin.

Vähäisen ulkoilun jälkeen olisi ollut suotavaa jäädä pihalle, pyyhkiä kaikki koivun siitepöly, jota on niin paljon kuin yleensä männyn, ikkunalaudoilta ja muilta pihan vaakatasoilta. En tarkene. Lähden sisälle, ja perustelen (tasan tarkkaan vain itselleni, pehtoori kyllä on ollut pihalla monta tuntia) sillä, että huomenna on palautepalaveri väitöskirjan käsikirjoituksesta, josta oli lukematta liki 100 sivua (vieläkin 30!!) joten käperryn työhuoneen nurkkaan lukemaan. Onneksi mielenkiintoista, erinomaisesti kirjoitettua tekstiä.

Tänäänkään eivät nuoret – eikä ketään muitakaan – syömässä, joten tyydyn kaikenmoisen pienen tuhertamiseen. Joskin kokeilu savuporolastut, aika löysäksi keitetyt kananmunat ja valkoinen parsa eivät ollenkaan hassumpaa. Ja toissapäiväisten entrecote-viipaleiden ja eilisten lammasmakkaroiden ”elvyttäjänä” luomukermaviili johon sekoitin pari, kolme ruokalusikallista Hot Chili Ketsuppia ja yhden teelusikallisen sokeria toimi vallan mainiosti. Luulen että pelittäisi ihan hyvin Kabanossin tai jonkun muun ruokaisan grillimakkaran kanssakin.

Tänään ei Skypeä Meksikoon. Hassua. Vaikka se melkein joka sunnuntaina onkin. .. Ai niin,… tyttären asunnon vuokraamiseksi seuraavaksi puoleksi vuodeksi piti taas vähän asioita hoidella – – ehkä nyt niiden pariin, ettei agenda ihan jää toteutumatta. Ensi viikolla voisinkin taas postailla tännekin ”Terveisiä Meksikosta”.

Huomenna töissä jännä päivä… Kuulemisiin.

Niitä näitä

Toukokuun viimeisenä

Sumuisena aamuna lenkille merenrantaan: Kalevassa luki, että vesi on paennut. Halusin nähdä sen. Paennut oli. Oli aika viileä, usvaa, sumua, mutta kuinka hyvälle tuoksuikaan. Eikä siitepölyä. Hyvä lenkki.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Oman kansakoulun ohi kävellessä, vähän ennen aamuyhdeksää, pienet koulukkaat kävelivät tomerana kohti juhlasalia. Ruusu kädessä. Vakavina.

Iltapäivällä meillä kahdet lakkiaiset. Työkavereiden esikoiset kauniina, nuorina, ylioppilaina, maailma edessä. Toisessa paikassa paistoi kauniisti, lämpimästi, toisessa satoi kaatamalla ja oli kylmä. Molemmissa mukava tunnelma ja hyviä tarjottavia…

Paljon muutapa ei sitten olla ehdittykään. Väliäkö sillä.

Monen kanssa jutellessa ”noh, se alkaa nyt sitten sinullakin loma, opettajat pitkälle lomalle jne…. ” Noh, eihän se meillä lipaston puolella sillä lailla mene. Ehei. Mitään lomia vielä aloitella. Toukokuun viimeinen on toisille opeille erilainen kuin toisille. 😉

Mutta eipä hätiä, rauhoittuu kuitenkin…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kesäruokaohjeita vol. 2

Tänään piti olla puutarhajuhlat eksnaapureiden kanssa. Ei ollut. Vettä satoi koko päivän! Ja illan.

Mutta emme lannistuneet. Kerrassaan oivallinen ilta meillä oli. Festan suojissa nautimme kohtuullisen illallisen. Ja höpöttelimme. Kuten tavallista.

Olin ajatellut tehdä vähän mutta hyvää. No ehkä tavoitteeseen pääsin; siis hyvää ja vähän. Mutta vähän kaikenlaista, aika monenlaisia. Nämä ihmiset kun ovat aina syöneet, mitä olen tehnyt. Eniten kaikista ihmisistä olleet minun sapuskoillani, – perheen lisäksi. Tykänneetkin, ja vielä kiitelleet. Siis kiitollisia ruokavieraita emännän kannalta. Niinpä tänäänkin joutuivat muutamien kokeilujeni koekaniineiksi.

Viime viikonlopun Fat Rooster -illasta jäivät marinoidut mansikat ja paahdettu valkosuklaa mietityttämään ja siis tänään olivat listalla. Ja keräilyerä muista ajankohtaisista.

Ennen kuin oli jälkiruoan aika, oli aika juustoille. Ja Pecorinon ja Appenzellerin seurana tarjosin pikkuraparpereista tehtyä hilloketta. Nimellä ”Rotissöörin raparperihilloke” tämä on ollut täällä ennenkin. Jo vain minä suosittelen, ja kyllä eksnaapureillekin maistui. Ehdottomasti.

~~~~~~

Alkuruokalautanen ei ollut minun tapaistani tarjoilua: siis tarjoilin annoksena.

Haukiceviche kipossa, mätimousse, viiriäisen munia*, riimiporo ja keskellä sipulihilloke. Lisänä omatekoista saaristolaisleipää ja kirnuvoita. Riimiporoa en ollut ennen tehnyt, mutta kyllä se oli hyvää (laitan ohjeen tässä joku ilta). Sipulihillokkeen kanssa varsinkin.

(*Miten saada viiriäisen munien kuoret helposti irti; kiehauttamisen (3 – 4 min.) jälkeen laita ensin kylmän juoksevan veden alle, sitten tunniksi, pariksi vahvaan (3/4) etikkaveteen. Sen jälkeen kuoriminen helppoa kuin heinänteko.

Pääruokana oli uusia perunoita, korvasienikastiketta ja yrttientrecote. Siis normieinettä, mutta sitten vuorossa juustoja ja raparperihilloketta.

Rotissöörin raparperihilloke

1/2 l raparperipaloja
1 punasipuli
1 punainen chili
1 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna
2 rkl vettä
2 1/2 dl hillosokeria

Kuori raparperit ja punasipulit, ja leikkaa pieneksi silpuksi. Raasta inkivääri. Puhdista chilistä kalvot ja siemenet. Laita kattilaan raparperi, vesi, chili ja sipuli sekä inkivääri. Kuumenna kiehuvaksi.

Lisää joukkoon hillosokeri, sekoita koko ajan. Keitä noin vartin verran. Jäähdytä. Laita puhtaaseen purkkiin ja säilytä viileässä.

Ja huom. käytä ohjeessa hillosokeria, ei marmeladisokeria kuten minä tein. Hillosokerista tulee parempi versio, eikä tule tuollaista takkuista. Ei kyllä maussa haitannut.

Ja sitten jälkiruoka.

Marinoidut mansikat ja PAAHDETTU valkosuklaa.

Ensinnäkin mansikoiden marinointi lähtee näistä aineksista:

Marinoidut mansikat

½ – 1 dl Sailor Jerry -rommia*
½ dl tummaa sokeria (cane, fariini)
1 rkl raastettua inkivääriä
silputtua rosmariinia (maun mukaan: ½ – 1 rkl)
1 sitruunan mehu

Sekoita ainekset keskenään ja kaada mansikonden päälle, anna marinoitua muutama tunti tai yön yli.

En minä tiedä, menikö se ”oikeasti” näin, mutta kehittelin. Eikä kukaan valittanut. 😉

Ja sitten piste iin päälle.

Paahdettu valkosuklaa

Pilko tarvittava määrä valkosuklaata leivinpaperin päälle.

Pistä uuniin, joka on 120-asteteinen, pidä noin puolisen tuntia. Ota uunista. Älä nauti vielä, anna jäähtyä. Tarjoa marinoitujen mansikoiden kanssa. Nauti.

Äärimmäisen helppoa, äärimmäisen hyvää.

* siis ei mitään viskiä kuten vielä viime viikonloppuna höpöttelin. Sailor Jerry on makeaa, vaniljaista, mukavaa ruoanlaittorommia, jota kyllä voi pienen kulauksen nauttia sellaisenaankin.

Bloggailu Niitä näitä

Vanhoja ja positiivisia juttuja helatorstaina

Kun ensimmäisiä kertoja törmäsin blogeihin ja keskusteluun niistä, törmäsin myös (äkäisiin) kommentteihin siitä, että blogeissa vain toistetaan samoja juttuja, linkitetään omiin aiempiin tarinoihin, resepteihin, kuviin, puhuttiin ”nostamisesta” hyvin paheksuvaan sävyyn. Toisaalta ihmettelin sitä ärtymystä ja toisaalta ihmettelin, että miksi ihmiset sitten blogeissaan viittaavat omiin vanhoihin juttuihinsa? Noh, olen koettanut vähän vältellä tuota tapaa, etten kovin paljon vanhoihini linkittelisi. Ehkä vain silloin kun postauksen ymmärtämisen kannalta on hyvä tietää ”aiemmat juonenkäänteet” tai kun haluan erityisesti koota jotain samaan tematiikkaan kuuluvaa tarinointia, laittelen linkin vanhaan.

Nyt kun tätä bloginpitoa on kestänyt vuositolkulla, huomaan toistavani itseäni, – kai aika väistämätöntä, mutta toisaalta on välillä tullut sellainenkin olo, että kun vielä neljä vuotta sitten minulla oli puolet vähemmän lukijoita kuin nykyisin, monet eivät tiedä vanhoista jutuista mitään, … Monihan voi tosin todeta, ettei todellakaan menettänyt mitään 😉 , mutta silti! Tämän pitkän anteeksipyytelyjohdatuksen jälkeen linkitän neljän vuoden takaiseen helatorstain postaukseen, ihan vain helavalkeiden selityksen tähden.

Tänään helatorstai on ollut sellaista, mitä moni nimittäisi kai ”omaksi ajaksi”. Tästäkinhän on ollut puhetta, että minä en oikein ymmärrä, mitä se ”oma aika” on. Minulle se on ehkä sitä, että saan tehdä íhan mitä huvittaa, olla tekemättä mitään velvollisuuksia, ja joskus se tarkoittaa yksinoloa. Siispä myöhään (7.20!!) nukkumista, levollinen aamiainen, aamupäivällä lenkki Linnanmaalle. Ei, ei töihin,vaan kasvitieteelliseen. Mutkan kautta kotiin.

Kuvaamista, lukemista (ei opinnäytteitä!), puutarhapuuhia, tovi jopa pyykkäämistä (kaikki lempivillatakit= kolme) pesemistä, musiikkia, ruoanlaittoa täksi päiväksi ja huomiseksi, pehtoorin kanssa (en mitään, en ketään) piazzalla pitkään syöden, … yhden vanhan ystävän kanssa puhelimessa, taas kuvaamista, blogitekstiä.

Noh, yhden ”velvollisuudenkin” eteen olen tehnyt jotain. Kuten useimmat tietävät, Facebookissa on kaikenmoisia haasteita; kuukausi sitten jopa valtakunnan tiedotusvälineisiin ja päivystävien dosenttien kommetteihin pääsi ”arkikuvahaaste”, joka tuntui jakavan kansan kahteen, kolmeen tai useampaankin kastiin ja aiheuttavan syrjäytymistä ja some-kiusaamista jne. (huoh!), ja nyt näyttää leviävän positiivisuus-haaste ”Kerro kolme positiivista asiaa päivästäsi viitenä päivänä”.

Ei siinä mitään, positiivisuus on hyväksi, on ihan erinomaisen hyvä, että muistetaan olla arjesta iloisia ja etsiä, tiedostaa, tunnistaa positiivisia pointteja elämästä: hyvänen aika! siihenhän tässä pyritään, mutta kun minulle sellainen yltiöpositiivisuus vaikuttaa päälleliimatulta ja lisäksi kun minut haastoi vielä sisareni, joka OSAA osallistua tällaisiin fiksusti. Tiedättehän, kirjoittaa positiiviisesti runon tai sanoo arkisia ja isoja asioita positiivisesti liki aforismin muodossa, – jo vain, sellaisen jälkeen minulla rima nousee niin korkealle, ettei mitään rajaa/mahdollisuuksia ylittää, eikä osallistua. Mutta sitten keksin, muokkaan haastetta, teen siitä(kin) kuvahaasteen. Kolme positiivista kuvaa per päivä. Saahan sen, R., näinkin tehdä, joohan?

Löysin uuden reitin töihin. Mutta ei tarvinnut mennä, töihin siis.

Lännenkylmäkukan löysin kasvitieteellisestä kukkivana.
Se ressukka on aina kananlihalla kylmästä, mutta jotenkin tavattoman viehättävä.

Mansikoiden marinadiliemi onnistui!! Kerron huomenna sen ja monta muuta ohjetta.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Vuosikurssit vaihtuvat

Kuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämestäni tuntea sitä yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun hän voi laskea pöydälleen kaalinkerän, jonka hän on itse kasvattanut, ja kun hän samassa silmänräpäyksessä voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan kaikista niistä onnellisista päivistä, siitä kauniista aamusta, jona hän sen istutti, ja niistä ihanista illoista, jona hän kasteli sitä ja joina hän iloiten katseli sen edistymistä ja varttumista.
J. W. von Goethe

Tänään oli humanistisen tiedekunnan publiikki. Uusia maistereita ja kandeja valmistui.

Vuosi~~kerta~~, eiku -kurssi 😉 toisensa jälkeen valmistuu. Ei vuosikurssi kerralllaan, vaan toiset aiemmin, toiset myöhemmin, toiset paljon myöhemmin. Ja jotkut eivät ikinä. Yliopistossa, ei ainakaan meillä, vuosikurssit eivät ole kovinkaan kiinteä porukka, kolmantena vuonna viimeistään hajaantuvat, paljolti sivuainevalintojen vuoksi. Mutta kuitenkin jotkut vuosikurssit jäävät paremmin mieleen kuin toiset. Varsinkin sellaiset ”hyvät vuosikurssit” jäävät minulle mieleen, enkä tässä ”hyvällä” tarkoita opintomenestystä, vaan mainioita tyyppejä, persoonallisuuksia, kontaktiseeraavia, enemmän tai vähemmän motivoituneita oppimaan ja hakemaan tietoa.

kampus-2

Ehkä mieleenjäämisessä ja tiettyjen vuosikurssien kanssa ”synkkaamisessa” on kyse myös sattumasta, että joidenkin opiskelijaporukoiden kanssa tulee vaan oltua enemmän tekemisissä, ehkä palautepäivillä satutaan yksiin, tai heitä sattuu olemaan omalla erikoisluennolla paljon, omaoperyhmässä, ehkä bakkanaaleissa, arkistoekskursiolla tai jotain. Tai vaan sattuu kemiat toimimaan. Ensimmäinen tällainen vuosikurssi, jonka muistan erityisen hyvin ja josta pidin erityisen paljon, oli poppoo, joka oli aloittanut opinnot 2001, jolloin olin väitöskirjan takia tutkimusvapaalla virastani, mutta kun tammikuussa 2004 aloitin kandisemman pitämisen tämä vuosikurssi ”vyöryi” elämääni. Syksyn ekskulla ja graduvaiheessa näiden kanssa oli enemmän kuin mukavaa. Ja olivat kovia oppimaankin.

Sitten 2004 aloittanut porukka oli myös täynnä persoonallisuuksia. Kerrassaan, ja seuraavana 2007 aloittanut fuksiporukka, jossa tuntui/tuntuu olevan ihmisiä, jotka jäävät elämään työhistoriassani/muistoissani kauan. Enimmäkseen hyvässä. 😉 Publiikissa tänään oli heitä ja edellisiä ja myöhempiä vuosikurssilaisia. Lähtevät — –

Niin tuo lainaus Goethelta tuossa alussa. Se liittyy siihen kun olin omassa publiikissani 10 vuotta sitten. Silloin meitä oli kolme tohtoriutuvaa ja enemmän kuin puolensataa maisteriksi valmistunutta hakemassa todistusta ja tiedekunnan dekaani oli pyytänyt minua pitämään ”valmistuvien puheen”.

Aloitin ja liki heti kohta lopetinkin puheeni tuolla lainauksella; silloin kaalinkerä tarkoitti minulle väitöskirjaa.

Tänään se tarkoittaa noita valmistuvia opiskelijoita, jotka vuosi toisensa jälkeen lähtevät.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Työn touhussa

Tänään olen allekirjoittanut monia, monia papereita, arvosanojen koostamisia, kesäopintotukea varten todistuksia, hyväksynyt hopseja, – ja tehnyt kymmeniä kesätenttikysymyspapereita, ja siinä sitten touhukkaana allekirjoitin nekin. Kuinka moni signeeraa tenttikysymyspaperit? Minä kyllä ainakin, eikö todellakaan muut? – Hajamielinen professori… 😉

Tänään olen tehnyt paljon valmistelevia toimia opetussuunnitelmatyöhön, uudistuksia aion viedä läpi, olen vähän niitä ”lobbaillut” tai siis käynyt kertomassa muille ideoistani ja ilokseni hoksannut, etten ole aivan hakoteillä, päinvastoin kannatusta on löytynyt. Tiedekunnassakin pitäisi muutamissa opetus- ja ohjausasioissa saada asioita selkeämmiksi, yksinkertaisemmiksi ja ymmärtääkseni sitä kautta toimivammiksi. Ja sehän vaatisi tiedon kulkemista ja motivaation saamista kaikille osapuolille. Ei helppo juttu. Ehkä jotain yksinkertaistamista sieltäkin löysin, tosin yksinkertaisuus voi olla tavattoman monimutkaista. Mutta jännä juttu, että hoksasin jossain välissä taas innostuvani… 🙂

pilivlinnoja-2

Ja innostun tässä kun suunnittelen perjantai-illan menua. Saamme piiiiiitkästä aikaa vieraita.
Olisiko se nyt tämän kesän ensimmäinen ”pohjoismainen kattaus” La Festassamme? 😉 Luulen niin.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Erikoisia nimiä ja hautuumaakuvia – pitkästä aikaa

Edellisen viikonlopun lämmössä kävin pitkästä aikaa kameran kanssa kiertelemässä hautausmaalla, – pitkään aikeena ollut aie tehdä monista, monissa maissa hautausmailla ottamistani kuvista ”näyttely” ~nettikuvagalleria, heräsi taas henkiin. Merkillistä, että niin paljon kun olenkin Oulun hautausmaan vanhalla, Stooleborin, puolella kulkenut, matkalla portilta isän haudalle oli monta vanhaa hautaa, monta erikoista nimeä, joita näinä kaikkina pian kymmenenä vuonna en ole nähdyt, en aiemmin huomannut.

Ja kuinka monta elämäntarinaa taas hautakivistä taas lähtikään ajatuksissani kulkemaan…

Oletteko lukenut Edgar Lee Mastersin kirjan ”Spoon River Antologian” (1917)? Se oli kai sellainen 70-luvun kulttikirja, vaikka olihan se suomennettu jo heti sotien jälkeen.

Ehkä se, että kun lukion äidinkielen ope, reksi, kirjan äärelle johdatti, se sattui jotenkin herkkään vaiheeseen? Niin tai näin, mutta joka tapauksessa niiden ”hautausmaaelämäkertojen/runojen” vaikutus on minussa vieläkin.

Ja esimerkiksi tämän haudan äärellä olin kauan ja nytkin mietin jatkoa tuolle tarinalle … Kuka tämän hautakiven laittoi, kun 45-vuotiaana kuolleen lähetyssaarnaaja Idan vanha, 90-vuotias, lähes koko Suomen autonomian ajan elänyt, Ebba-äiti nukkui pois. Ebba oli saanut ainokaisensa(?) aika vanhana, jo 44-vuotiaana. Miksi ja missä Ida kuoli? Lähestysmatkallaanko?

Ja sitten löytyykin tänä vuonna kirjattu tieto:

Haapavedellä on vahva diakonian ja lähetyksen historia – Ida Rönkä lähti Kiinaan jo 100 vuotta sitten. Haapaveden Ojakylältä sinne oli pitkä matka.

Mutta mitä siellä Kiinassa tapahtui?

Elokuussa vuonna 1900 haudattiin Fredmanin Maria, vain 31-vuotiaana. Miehenkin Maria oli saanut, koska waimoksi hautaan pantaessa nimettiin, mutta missä on miehen hauta, jäikö Marialla pienet lapset, – ehkä hän menehtyikin lapsivuoteeseen? Kovin varakas Fredman ei liene ollut, kun Waimon leposijalle vain peltinen hautamerkki laitettiin.

Entäs kruununjyvästönhoitajan Hellmanin Alen pojat? Mietin äitiä, jonka lyseolainen 18-vuotias poika hukkui samana keväänä kun 26-vuotias Saksassa sotilaskoulutuksen saanut jääkäriveljensä kaatui. Pojista keskimmäinen kuitenkin eli pitkän elämän, joskaan äiti tuskin ehti nähdä poikansa valmistumista merkonomiksi… Marttiko se nimet Hellmanista Merikallioksi suomalaisti, vai ehkä jo jääkäri Erkki …

Tämän haudan äärellä sitten jo itkua tuhersinkin..

Ja uusia, vanhoja nimiäkin löytyi muutama. Hildi! Ja Poju.
Molempia on Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelun mukaan
annettu vain noin sadalle henkilölle (kaikkiaan yli sadan vuoden ajalta).

Enkä kumpaakaan ole aiemmin Erikoisten vanhojen etunimien -kokoelmaani kirjannut.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Eilisen jälkeen

Ei varsinaisesti efterdagen, mutta sellainen ”juhlien jälkeen” -olo kuitenkin.

Eilen oli paistinkääntäjien Barbeque-partyt, joista kotiuduimme hiukan ennen puolta yötä. Joista ei ruokaa eikä juomaa puuttunut. Joissa seura oli ensiluokkaista, joissa oli kesä, joissa oli koko illan erinomaista ohjelmaa, mutta ei sittenkään liikaa, joissa oli vaikea muistaa, että Kuusamon tie oli muutaman kymmenen metrin päässä, joissa viskiä oli sekä pää- että jälkiruoassa ja silti molemmat olivat erinomaisia.

Fat Rooster-10

Kaiken ulkona tehdyn, grillatun lisäksi oli monia erilaisia lisukkeita, salaatteja, sipulihilloketta, marinoituja paprikoita… kaikkea.

Tämän allaolevan suklaakakun päällä muruset ovat paahdettua valkosuklaata (ohje kerrottiin meille, – minä aion kokeilla, kerron sitten) ja ohessa oli viskimarinoituja mansikoita, ei kuulosta ehkä ykkösherkulta, mutta oli. Palaan siihenkin heti ensi viikonlopppuna.

Amerikan malliin oli barbeque-herkkuja, eikä siinä vielä kaikki! Rock´n´roll soi ja sai tanssimaan: Converset ja asfaltti ovat oivallinen yhdistelmä sen kannalta! 😀 Buickin ja Fordin vuosimallia -29 kyytiä oli tarjolla ja oli tietysti kokeiltava!

Fat Rooster-36

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kontrastin eiliseen on tehnyt sää: herätessä satoi, aamunpäivän satoi, nyt on muuten vain syksyisen oloinen keli. Kontrasti eiliseen sikälikin, että aikaansaaminen olennaisesti vähäisempää. Äänestänytkin olin ennakkoon, ja päikkärit on otettu ihan että jaksaa pelin vielä katsoa. Ja jotain kuitenkin. mm. sivustollinen kuvia eilisistä kekkereistä.

Ja eihän aina tarvi tehdä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Edit 26.5. klo 2045. Ei noissa ribseissä ja mansikoissa mitään viskiä ollut makua antamassa! Se oli rommia. Minä jo mietinkin. Eikä sitten ihmekään että pidin. Rommista (Bacardista) pidin varsinkin nuorempan enemmänkin. 😉 Mutta minä palaa tähän vielä …